|
Lähettäjä: Sennnu
Päivämäärä: 10.5.10 21:34:54
11. Näillä mennään
Kun Anni ja Leksa olivat lähteneet luotani sunnuntaina, minulle jäi tyhjä olo, johon ei auttanut edes uudella sohvalla löhöäminen läppärin kanssa. Sen telkkari pätki enkä jaksanut chatata sen paremmin Dannin kuin Mirjaminkaan kanssa, kun olin niin surkealla tuulella. Toisista huoneista kuului myös vaimeita ääniä, televisiota, musiikkia ja puhelimessa puhumista, mutta kaikki tuntuivat pysyttelevän omissa koloissaan kuin ujot hiiret.
Siitä ei tietenkään päässyt kuin ylöspäin ja ne muutamat viikot ennen joulua keikauttivatkin asiat toiseen asentoon. Opin, etteivät asuinkaverini sentään olleetkaan ihan erakkoja, vaikka ensimmäisellä viikolla oli siltä näyttänyt. Liityin aamukahvirinkiin ja sain yleensä toisen mukillisen pannullisesta, jonka ensimmäisenä nouseva laittoi tippumaan. Se oli useimmiten Rianoora, sillä Sanna rakasti yli kaiken nukkumista ja neljännen huoneen asukas, Natasa Halm, samoin. Hän opiskeli psykologiaa ja teki iltatöitä niin, että oli mennyt yli viikko, ennen kuin olin nähnyt hänestä muuta kuin kengät. Ria ja Sannakin olivat tavallaan hoitoalan opiskelijoita, he aikoivat hammashoitajaksi ja kosmetologiksi ja mietin, oliko se sattumaa.
- Kyllä ne yrittää niputtaa saman alan ihmisiä samaan solukkoon, jos vaan mahdollista, väitti Ria, joka tiesi kaikesta kaiken, tai ainakin uskoi tietävänsä. Arvelin, että se voisi pidemmän päälle alkaa rasittaa, mutta toisaalta hän oli kauhean avulias ja ystävällinen. Vähän turhankin, se ei tuntunut ihan aidolta.
Sanna puolestaan ei ollut ollenkaan niin hiljainen, kun ei ollut unenpöpperössä vaan oikein mukava tyttö. Hän oli vaan harvoin kotona, mutta joskus, kun hän ei viilettänyt kavereidensa kanssa kaupungilla, joimme iltateetä yhdessä ja luimme ilmaisjakelulehdistä toisillemme treffi-ilmoituksia. Hänellä ei ollut poikaystävää juuri nyt mutta kova haku päällä, ja kyllä hän hakikin.
Natasa oli vähän vakavampi tyyppi ja ellen olisi nähnyt hänelle tullutta postia, olisin joutunut varmaan useamman kerran kysymään hänen nimeään, kun hän esittäytyi. ”Na-ta-sa-halm” kuulosti enemmän konekiväärin papatukselta kuin suomalaiselta nimeltä. Hänellä oli pyöreät silmälasit, samanlaiset kuin John Lennonilla, ja ne tekivät hänet omituisen viekkaan ja viisaan näköiseksi, mutta hänestä en löytänyt mitään muttaa. Hän ei ollut tekopirteä kuten Ria eikä pinnallinen kuten Sanna. Hän oli vain asiallinen ja kiireinen ja minua viehätti hänen määrätietoisuutensa. Lisäksi hän oli minulle suureksi avuksi.
En ollut unohtanut Katri-tädin viimeisintä lipsautusta siitä, että minun pitäisi hankkia töitä, kuten Dannikin oli niin hurskaasti aikonut. Hänen toteutustaan hiukan epäilin, mutta minuun oli jäänyt kihelmöimään pieni kiukku, joka oli saanut minut monta iltaa surffailemaan opiskelijalle sopivia työpaikkoja ja laittamaan hakemuksia. Siinä lähikaupassakin olin käynyt kysymässä, tarvittaisiinko vaikka iltakassaa, mutta ei mistään ollut tärpännyt. Hevoshommia olisin parhaiten osannut, mutta kysyttyäni puolileikilläni Irpolta yhtenä iltana, hän oli palauttanut minut tylysti maan päälle. Jos jonnekin palkattaisiin tallintekijöitä, olisi työaika aamukuudesta eteenpäin ja heillä ei missään nimessä olisi varaa maksaa kenellekään palkkaa.
- Mä uskon sen, teillä on vähän hiljasta, olin sanonut purevasti purkaakseni pettymystäni.
- No itse asiassa ei ole, Arska on pitänyt päivisin tunteja niin, että se on pystynyt tällä viikolla jopa ostamaan sulatejuustoa näkkärinsä päälle. Ja me ollaan suunnittelemassa isoa avajaisriehaa. Luuletko sä, että sitä teidän tallin shettistä saisi lainata talutusratsastukseen?
Minä en osannut luvata Pollen puolesta yhtään mitään, vaan käskin tylysti Irpon itsensä marssia kysymään. En uskonut, että Arvilla ja Annalla olisi mitään sitä vastaan, mutta aina piti varautua siihen, että pikku Minea-silmäterä ei olisi samaa mieltä. Olin muutenkin kiipeämässä pitkin seiniä, kun en tiennyt, missä menimme Arskan kanssa vaiko missään. Hän oli herttainen ja toverillinen, kun tapasimme, mutta aika harvoin hän oli tallilla illalla. Jos hän olisi halunnut tavata minut, kai hän olisi hankkiutunut sinne? Taisin olla vain typerä idiootti. Minä en edes tiennyt, missä hän söi sulatejuustolla sivellyt näkkärinsä.
- Me ajateltiin… mahtaisko sua huvittaa tulla auttamaan sitten avajaisissa? Irpo kysyi epäröiden. - Ja Annia tietenkin. Meillä ei ole oikein vakiporukkaa vielä, sellaista, jota voisi pyytää apuun ja me tietysti toivotaan yleisöryntäystä. Me tarvitaan makkaranpaistajia ja kahvinkeittäjiä ja talutusratsastukseen ihmisiä. Jos meillä siis on talutusratsu, mutta eiköhän Banya joudu siihen hommaan joka tapauksessa. Ja Jasu lupaa ajattaa porukkaa Katin kanssa. Toivottavasti reellä mutta ellei niin rattailla – semmoset pitää vaan saada jostain.
- Koska se ois? kysyin kiinnostuen väkisinkin. Voi, jos he apujoukkoja tarvitsisivat, minun ei tarvitsisi kuin avata suuni. Sarri ja Sunna tulisivat heti.
- Joulun jälkeen sunnuntaina.
Lupasin ainakin omasta puolestani olla käytettävissä, mutta en vielä senttiäkään enempää. Siinä oli joka tapauksessa ainoa työtarjous, jonka olin saanut, vaikka olin valmis tekemään mitä vain.
- Ja palkaksi mä varmaan saan myymättä jäänyttä grillimakkaraa, puuskahdin kotona Natasalle, joka oli keittiössä syömässä mitäpä muuta kuin näkkileipää. Tosin se oli ryvitaa ja sen päällä oli maksamakkaraa ja suolakurkkua.
- Mitä töitä sä etsit? hän kysyi ja katsoi minua silmälasiensa yli.
- Mitä tahansa, mistä sais vähän rahaa! Mitä sä teet? kysyin tajuten, etten tiennyt sitä. Ria oli kertonut, mitä Nata opiskeli, mutta ei, missä tämä vietti iltansa.
- Audiokommunikointia, hän vastasi.
- Hä?
Nata alkoi nauraa ja niin aloin minäkin. Sanahirviö oli varmasti jotain ihan muuta normaali-ihmisten kielellä. Muistin Veskun ja Jessin joskus leikitelleen samanlaisilla sanaväännöksillä, joissa kuulorajoitteinen oli ollut kuuro, vertikaalisesti rajoittunut vuodepotilas ja sosiaalisesti aktivoitumisrajoitteinen työtön. Tai jotain sinnepäin, en enää muistanut muuta kuin että Danni oli ilmoittanut olevansa rajoittunut ruotsin kielen suhteen.
- Puhelinhommia, Nata suomensi ja tarjosi minullekin iltapalaansa. En ollut maksamakkaran ystävä, joten kieltäydyin, mutta otin yhden näkkileipäpalasen.
- Millasia hommia?
- Mä olen vähän niin kuin puhelunvälittäjä, mutta kyllä meille tarvitaan ihan puhelinmyyntiin porukkaa kaiken aikaa. Kiinnostaisko sua?
Oikeastaan ei kiinnostanut, minua hiukan hirvitti ajatus vieraille ihmisille soittamisesta. Toisaalta minulla ei ollut mistään muustakaan edes hajua ja kun Nata alkoi puhua joustavista työajoista ja kerran viikossa maksettavasta palkasta, aloin kallistua siihen, että voisin varmaankin kokeilla. Jessi oli maksanut ensimmäisen vuokrani, sillä kaikki tukihakemukseni olivat vasta käsittelyssä. Minulla ei ollut kovin kummoisesti käyttörahaa, vaikka olinkin löytänyt sieltä synttärilahjaksi saamani puurokattilan sisältä viiskymppisen. Olin itse asiassa aivan persaukinen ja olin joutunut aina Mustaojalla käydessäni pyytämään vähän käyttörahaa, vaikka olin aina saanut ruokaakin mukaani. Onneksi olin ostanut lähes kaikki joululahjat jo alkusyksystä, kun olin vielä ollut varoissani.
- Kiinnostaisi, sanoin päättäväisesti.
- Okei, mä voin kysyä huomenna kun menen, että mikä on tilanne ja koska sä voisit tulla käymään, Nata sanoi.
- Mä en välttämättä ehdi kyllä alottaa ennen joulua, kiirehdin sanomaan. Minulla ei ollut koulua enää kuin pari hassua päivää ja joululoman aioin viettää Mustaojalla. Ellei Danni sitten haluaisi jonain iltana kaupungille juhlimaan niin, että pitäisi jäädä minun luokseni yöksi.
- Okei. Mäkin lähden jouluksi kotiin, Nata sanoi.
|