Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   4.4.10 22:26:25

1. Lukukauden alku
Vietin ylioppilaskesäni lapsenvahtina musiikinopettajani uusien naapureiden luona. Arvelin, että hän oli hommannut minulle työpaikan lepyttääkseen omatuntoaan, sillä hän oli päästötodistukseen tipauttanut numeroni kasiin. Minusta se ei ollut reilua, mutta ei sillä nyt kauheaa merkitystä ollut. En minä Sibelius-Akatemiaan ollut menossakaan.

Elokuun alussa näytti siltä, etten ollut menossa paljon muuallekaan. Olin käynyt lääkiksen pääsykokeissa, jotka olivat ikävästi syrjäyttäneet Ypäjän hevosopiston pääsykokeet, ja sen lisäksi olin yrittänyt bio- ja ympäristötieteelliseen, koska ajattelin, että selviäisin ehkä lääkiksen materiaalin lukemalla sielläkin. No, en ollut selvinnyt ja sitten olikin myöhäistä ruveta miettimään vaihtoehtoa C. Yhteishaku tietysti oli ollut keväällä, mutta kun olin viimeisenä iltana Jessin pakottamana täyttänyt lomakkeeseen pari mielivaltaista paikkaa ja käynyt ikävystymässä ja nyrppäilemässä sairaanhoitokoulun pääsykokeissa, ei niistäkään ollut tähän mennessä jäänyt käteen kuin tervetuloa kauppaopistoon. Sinne en todellakaan ollut ajatellut mennä.

Se sairaanhoito-opisto vähän korvensi nyt, kun muualta oli tullut ei-kiitosta. Oli ollut Jessin idea, että hakisin sinne ja olihan siinä tietysti jokin järki. Jos kerran olin kiinnostunut ihmisten parantamisesta, se voisi olla hyvä varasuunnitelma, ellen pääsisikään lääkikseen. Olisi voinut olla, jos minut olisi huolittu sinne. Olin laittanut koko pääsykokeen vähän hösseliksi, sillä en ollut oikeasti ajatellut, että minun tarvitsisi ottaa se tosissaan. Olin enimmäkseen valvonut edellisen yön tuijottaen varsomiskameraa, vaikka kaikki olivat patistaneet minua nukkumaan, ja sitten torkahdellut testeissä. Haastattelussa olin ollut vähintäänkin ylimielinen ja antanut ymmärtää, että olin paikalla vain ajankuluksi, kun olin kerran menossa lääkikseen. Minut oli palkittu ylimielisyydestä kirjeellä, jossa oli ilmoitettu minun olevan varasijalla, mikä oli ollut jokseenkin latistavaa.

Olin kuitenkin päässyt siitä yli, ja vaikken tiennytkään vielä, mitä tekisin muutaman viikon kuluttua, en voinut keksiä valituksen sanaa kuluneesta kesästä. Se oli ollut kaunis, eikä minulla ollut ollut liikaa töitä. Se tietysti tarkoitti, ettei palkkaakaan ollut tullut ihan pois viskeltäväksi asti, mutta Eemin ja Iinan vanhemmat olivat vuoro- ja matkatöissä ja joskus oli mennyt viikkokin niin, ettei minua ollut tarvittu. Niin oli ollut ihan hyvä, olin ehtinyt ratsastaa riittämiin ja aikaa oli riittänyt auringonottoon ja pienimuotoiseen bilettämiseenkin. Kesä ja kahdeksantoista vuotta ikää – se oli ollut aika hyvä yhdistelmä. Etenkin, kun edelliskesänä iso osa kavereista oli jo saavuttanut sen iän ja me loppuvuonna syntyneet, Danni ja minä, olimme saaneet nolon ulosajon uhalla yrittää heidän imussaan ravintoloihin. Oli mainitsemisen arvoista, ettei minulta ollut kysytty papereita kertaakaan sen jälkeen, kun niitä olisi voinut oikeasti näyttää.

Danni esitti katkeraa siitä, että minä näköjään saisin jatkaa kesälomaani. Itse hän joutui vielä kuluttamaan lukion penkkiä saadakseen lakin joulukuussa, epäilemättä loistavin arvosanoin. Hän oli lusmunnut ensimmäisen lukiovuotensa, mutta sitten jokin oli puraissut häntä ja hän oli alkanut saada ällistyttävän hyviä numeroita näköjään pahasti panostamatta. Ensimmäisen vuoden laiskottelua hän ei kuitenkaan saanut korvattua niin, että olisi saanut lakin yhtaikaa minun kanssani. Todennäköisesti hän oli nyrpeä siitäkin, että minä olin perheen ensimmäinen ylioppilas. Dannin katkeruudet eivät kuitenkaan olleet mitenkään myrkyllistä laatua. Ne vaan olivat olemassa ja me laskimme välillä niistä leikkiä.

Toisaalta Danni oli myös kiukkuinen siitä, etten minä ollut päässyt minnekään jatko-opiskelemaan, joten kun kirje peruutuspaikasta saapui, hän oli yhtä innoissaan kuin jos olisi itse saanut sen.
- Mutta mä en halua sairaanhoitajaksi, sanoin mörkkinä. Siinä vaiheessa Jessi puuttui keskusteluun.
- Jos sä aiot lääkikseen niin sä et voisi tehdä mitään fiksumpaa kuin mennä samalla sairaanhoito-opistoon. Sä opit siellä niitä samoja asioita, ja tarpeellisempiakin. Sitä paitsi sä unohdat vuodessa, miten opiskellaan, ellet sä tee mitään.
- Miten mä voin unohtaa, kun mun pitää lukea ens kesän pääsykokeisiin? tuhahdin.
- No ainakin sä ehdit huomata, jos veri pyörryttää sua ja sun pitää sittenkin mennä kauppakouluun.

Tiesin, ettei veri pyörryttänyt minua, ja etten olisi mennyt kauppakouluun sittenkään, vaikka olisi. Mietin pari tuntia ja aloin itsekin tulla siihen tulokseen, että olisi fiksuinta ottaa paikka vastaan. Niinpä tein niin ja soitin koulun kansliaan. Siitä kaikki alkoi. Loppuelämäni, siis.

Lähettäjä: |katie| 
Päivämäärä:   4.4.10 22:34:43

JEE!! :) Hihi, huippua lukea tälläistä, missä päähenkilö on tismalleen samassa elämäntilanteessa kuin itse olen. :D
Lääkiksen pääsykokeisiin olen lukemassa ja lakkikin näillä näkymin keväällä tulossa :)

Ihanaa Sennu että kirjotat taas meille :)

Lähettäjä: Toi 
Päivämäärä:   4.4.10 22:42:48

Ihanaa, tämä piristi - ja kovasti! Ihana kuulla Mustaojalaisista. Alissa on kiva ja hauska kuulla Dannistakin siinä sivussa.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   4.4.10 22:45:14

Katie, hitto vie, oletko sä saanut sen kirjan avattua? Mä olen vaan silitellyt sitä, mutta siinä lienee jokin loitsu joka estää mua avaamasta sitä (joo, katon Harry Potteria parhaillaan :D)

Lähettäjä: maukka. 
Päivämäärä:   4.4.10 23:29:21

SENNU!♥ ah. mä luin tota alkua sillei o___O mitä vïttua. :D sit mietin ku alettii puhuu jessistä ja sit vasta tajusin ku puhuit dannista. ^^ ihanaa et oot taas palannut.<3

Lähettäjä: |katie| 
Päivämäärä:   5.4.10 11:01:50

Oon mä jonkun verran lukenu ja oon valmennuskurssilla, ni siellä käydään sit tärkeimpiä asioita. Ärsyttää vaan ku lukiossa ykkösellä ajattelin että en mä fysiikkaa tarvii mihinkää, ja nyt tarviisinki enkä osaa mitään ku en oo lukenu sitä :S
Minne lääkikseen haet? :P

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   5.4.10 11:54:03

Katie en varmaan mihinkään tällä lukemisella :P
Mutta jos joskus niin Hesaan, ehdottomasti. Entäs itse?

Lähettäjä: whisky. 
Päivämäärä:   5.4.10 14:25:59

Ihanaa lukea Alissasta vähän vanhempana :)

Lähettäjä: maukka. 
Päivämäärä:   5.4.10 14:50:10

Kuullaanko me Dannistakin vanhempana? :)

jatkoa odotellessa. ;)

Lähettäjä: polli 
Päivämäärä:   5.4.10 15:00:21

:D Alissa on paras!

Lähettäjä: |katie| 
Päivämäärä:   5.4.10 15:04:08

No, Helsinkiin, ja myöhemmin ehkä myös Tartoon jos Helsinkiin ei pääse. :D Harmi ettei eläinlääkiksiä ole muualla Suomessa kuin Helsingissä..
En mäkään minnekkään pääse jos en nyt ryhdistäydy ja ala lukea. Ei vaan kauheesti jaksa lukea ku kirjotuksiin luettu jo koko alkuvuosi. Paljon kivempi lähtee aina tallille ja ratsastamaan ja sitten olla vaan koneella :D

Lähettäjä: Aivokana 
Päivämäärä:   5.4.10 18:54:59

Ihanaa Sennnu! Pelkäsin et joudutaan oottaa jatkoa ties kuinka monia kuukausia mut onneks olin väärässä :P

Jännää lukea tälläsen pienen hypyn jälkeen et mitä kaikille kuuluu :D Sarri ja Sunnaki alkaa olee jo isoja (vaikka ne on kuitenki aina pieniä, oli ne minkä ikäsii vaan) :DD

Lähettäjä: jackets 
Päivämäärä:   5.4.10 19:10:12

Hei, ihan mahtia :) En melkein uskonu silmiäni, ku näin tän. Oi Alissa <3

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   5.4.10 20:54:25

Heips kaikki ja (nyt tää harjottelis) Jack-ettikin :) Miten mä tohon totun :D

-------------
Ystäväni Anni oli päässyt ammattikorkeaan lukemaan liiketaloutta tai jotain muuta sentapaista. En tiennyt tarkkaan, sillä olin päättänyt inhota sitä alaa kovasti siitä huolimatta, että se Annia kiinnosti. Meidän koulumme joka tapauksessa alkoivat samana päivänä. Vesku tarjosi kyytiä, kun hän kuitenkin oli Helsinkiin menossa, mutta me päätimme kieltäytyä siitä ja testata heti alusta asti, miten julkiset yhteydet pelaisivat. Meillä kummallakin oli teoriassa auto käytettävissä, mutta Danni ei suostunut luovuttamaan meidän roiskoamme minun käyttööni, vaan vetosi siihen, että hän kuskaisi sillä myös Jerryn ja kaksoset kouluun, eikä Annikaan halunnut ajaa Helsinkiin.
- Mä jäädyn ensimmäiseen risteykseen, missä on enemmän kuin kolme autoa, ja sitä paitsi ei me kuitenkaan käydä autolla koulussa. Se ei kannata näillä bensan hinnoilla, ellei meitä ole ainakin kuusi jakamassa bensakuluja, eikä meitä ole.

Uskoin Annin laskelmiin sokeasti ja olin muutenkin sitä mieltä, että olisi hyvä mennä julkisilla. Tuskin meidän päivämme tulisivat alkamaan ja loppumaan samaan aikaan kuitenkaan niin, että kimppakyytejä kannattaisi suunnitella, ja vaikka olimmekin menossa samaan kaupunkiin, emme olleet menossa samaan kouluun, emme edes ihan lähelle toisiamme. Päristelin siis uskollisella mopollani asemalle, jonne Annilla oli kävelymatka, ja odotin häntä siellä. Maailma oli muuttunut niin edistykselliseksi, että meille pääsi jo bussillakin, mutta se kulki ruuhka-aikaan kahdesti tunnissa ja muulloin hyvin paljon harvemmin, joten en halunnut heittäytyä sen varaan, ellei olisi pakko.

Anni oli ehkä parasta, mitä minulle oli tapahtunut ja hymyilin, kun hän kiirehti asemalle puolijuoksua näyttäen kaikkea muuta kuin liiketalousihmiseltä. Sellaisella olisi pitänyt olla silmälasit ja nuttura, mutta Annilla oli vitivalkoiset lenkkarit ja aurinkolasit.
- Mitä mun kullannupulle kuuluu? hän kysyi, ihan niin kuin olin arvannutkin, eikä hän tarkoittanut minua. Hänen vanhempansa olivat jo vuosia sitten luvanneet hänelle hevosen ylioppilaslahjaksi ja varmastikin useimmista sellaisista lupauksista poiketen myös pitäneet sen. Me olimme tietysti sotkeutuneet asiaan, olinhan yrittänyt kaupata Annille ja etenkin tämän vanhemmille joka ainoaa varsaa, joka meillä oli syntynyt sen jälkeen, kun olimme tutustuneet. Koko perhe oli ruvennut kiinnostumaan Annin hevosesta ja kun Veskulle oli keväällä tarjottu takaisin yhtä omista kasvateistamme, hän oli puolestaan tarjonnut sitä Annille. Se oli Kodiak, Hallen varsa, joka oli saanut nimensä itsepintaisen mustan varsakarvansa takia. Se oli vaihtanut sen suoraan talvikarvaan ja Vesku ja Jessi olivat jo epäilleet, että sillä oli jokin sairaus.

Ihan terve hevonen se kuitenkin oli ja varsin komea nyt isompana. Tuo takaisintarjouspykälä oli kaikissa kauppakirjoissamme, vaikkei se kuulemma laillinen ollutkaan, eikä sitä ollut juuri käytetty. Kodiakista oli kuitenkin tullut avioerohevonen ja kaikki osapuolet olivat onnellisia, kun se ostettiin Annille. Oli itsestään selvää, että se jäisi meille asumaan, vaikkei meillä muuten vieraita hevosia ollutkaan, ja Anni oli kesän ajan viettänyt ehkä enemmän aikaa meillä kuin kotonaan.
- Hyvältä se keittiön ikkunasta näytti, naurahdin.
- Et käyny viemässä sille porkkanoita? Sun ois pitäny!
- Ei tosiaankaan olis pitäny, se on muutenkin liian paksu.

Lakkasimme puhumasta hevosista, kun juna tuli. Se ei jotenkin tuntunut sopivalta. Olimmehan jo aikuisia, vaikka olimmekin matkalla kouluun, ei sitä voinut työmatkalaisten seassa supatella hevosjuttuja kuin yläastelaiset. Jännittikin, turha sitä oli kieltää.
- Laitellaan viestejä, kun tiedetään, koska päästään, ehdotti Anni, kun jäimme pois Pasilassa.
- Jos ei osuta samaan junaan niin kai sä tulet illalla? kysyin.
- Totta kai tulen.
Rohkaisevasti toisiamme vilkaisten erosimme. Anni vaihtaisi vain junaa mutta minun piti etsiä ratikkapysäkki. Tai ei etsiä, kyllä minä tiesin, missä se oli. En minä niin maalainen ollut, vaikka juuri nyt tunsinkin itseni pieneksi, ujoksi ja eksyneeksi. Aamuruuhkassa kiirehtivät ihmiset vilistivät ohitseni joka suuntaan niin, että minua alkoi melkein ahdistaa, mutta sitten näin lähestyvän raitiovaunun ja minun piti juosta. Istumaan en mahtunut, mutta siitä olin vain iloinen. Seisten näkisin paremmin, missä kohden minun pitäisi valmistautua hyppäämään pois kyydistä. Tosin voisin ihan huoletta ajaa ohitsekin, sillä olin yli puoli tuntia aikaisessa.

Muutama ihminen jäi kanssani samalla pysäkillä pois, mutta kukaan ei kävellyt kanssani koululle. Olisin kai voinut kokeilla ovia, mutta päätinkin mieluummin tehdä pienen kävelylenkin rakennuksen ympäri. Oli kaunis, kesäinen aamu ja ajatus haahuilemisesta koulussa yksin oli vähän kammottava. Kierrettyäni korttelin, olin hukannut kymmenen minuuttia ja arvelin, että olisi sopivaa mennä etsimään luokkahuonetta, mistä opiskelijaelämäni alkaisi.

Lähettäjä: jackets 
Päivämäärä:   5.4.10 21:00:58

Kierrettyäni korttelin, olin hukannut kymmenen minuuttia ja

Tuleeko pilkkua, mitä?

Lähettäjä: Muisto97 
Päivämäärä:   5.4.10 21:01:47

Sennnun nimimerkki sai avaamaan tän topsun, ja alussa aattelin et on Dannin näkökulmasta, mutta on todella mukava lukea Alisaa välillä:D
Ja ehdottomasti on mukava lukia Mustaojalaisista näin niinkuin muutaman vuoden vanhentuneina :D

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   5.4.10 21:09:32

No jessus sentään, mun lempinaputusaiheeni ja sitten mä mokaan itse! :x

Lähettäjä: flanelli 
Päivämäärä:   5.4.10 22:21:28

Mä kattelin kanssa samaa, että MISSÄ PILKKU!! :D

Heh, mä olin ihan hukassa kun aloin lukemaan, että "Kenen näkökulmasta, mitä Jessiä, wooou, jee, kivaa..." ja sit mä päätin et tätä oli liian vähän tullut :(

Lähettäjä: maukka. 
Päivämäärä:   6.4.10 00:45:07

Mä valaistuin! :D aina miettiny missä on mikäkin hesan osa ja minkänäköst siel on, mut sunnuntaina jäätiin ite pasilan asemalla pois ku mentii messukeskukseen, ni osaan kuvitellakki tätä tarinaa. XD

Lähettäjä: sivustaseuraaja 
Päivämäärä:   6.4.10 15:55:13

Voi miten mukava yllätys olikaan tulla Tarinatuokion puolelle ja nähdä taas uutta tarinaa Sennnulta! Kun luin viimeistä tarinaasi, ymmärsin siitä ettet vähään aikaan ole julkaisemassa mitään - ajattelin siis ihan kuukausia, mutta onneksi tämä tapahtuikin huomattavasti nopeammin ;)

Olen siis se sama ihminen, joka aina luen tarinoitasi mutten juuri koskaan kommentoi mitään - ellei nyt siis satu tulemaan tällainen inspiraatio (kuten muutamissa viime pätkissäsi) ja räjäytän julkiseksi kasan kommentteja jotka tulevat mieleeni :D

Nyt onkin siis aika arvostella näitä muutamia pätkiä mitä olet tänne laittanut.
Tykkään kirjoituksestasi, kuten aina. Olen aina pitänyt tyylistäsi, kaikki on tarpeeksi mukaansatempaavaa, ei liian paikallaanjunnaavaa mutta silti etenee riittävän nopeasti jotta mielenkiinto pysyy yllä. Ja Alissan näkökulma oli suorastaan loistava valinta, joskaan en olisi pannut pahakseni jos olisi laitettu Dannista. Olisi ollut mukava lukea, miten neiti nirppanokka kasvaa ja mihin suuntaan lähtee mielipiteet ja ajatukset muuttumaan :)
(psst, jos muistat, olen se sama kommentoija joka silloin joskus kertoi samaistuvansa Danniin ;)).

Ja sitten pari risua jottei olisi liiallista imartelua. Tokihan Alissa (ja muut henkilöt) ovat vanhentuneet sitten viime näkemän, mutta olisin toivonut ehkä hippusen enemmän vanhentumista. Olisi ollut mukava nähdä, millaista elämä on jos Danni ja Alissa olisivat jo "lentäneet pesästä" ja kuinka he ovat alkaneet elää omaa, aikuista elämäänsä. Tietenkään unohtamatta Mustaojaa, jossa he kävisivät edelleen ;)
Sitähän ei toisaalta tiedä, mihin tarina johtaa, alkoihan viime tarinakin Jessin nuoruudesta ja sehän jatkui vuosikymmenien ajan... Joten ei minunkaan kannata ehkä ihan vielä ruveta tästä nurisemaan :D

Mutta siis todella mukava nähdä sinut taas täällä, odotan innolla jatkoa ja varmasti jään tähän koukkuun yhtä pahasti kuin aiempiin tekosiisi :D Edelleen täytyy sanoa, että olet todella lahjakas kirjoittaja ja välillä ihmettelenkin, kuinka saat tästä niin mielenkiintoisen... Itse joskus olen yrittänyt väkertää tarinaa, johon sisältyy sekä hevosia että muuta elämää, mutta siitä ei tule mitään ja koko homma on täysin julkaisukelvoton :D

Loistavaa, Sennnu, loistavaa. Jatka samaan malliin ;)

Lähettäjä: Jekku 
Päivämäärä:   6.4.10 15:56:49

Wuhuuu!!
Ettiskelin ajankuluks tarinaa jota lukee, tää pisti silmään kirjottajan vuoks :) Hyvä että aukasin, ois menny kolisten ohi.

Miekii aluks mietin et mikähä tarina tää sit on, mut Jessin nimi paljasti ja melkei hypin riemusta :D Kiva et typyt on jo "aikuistunu" ja Alissan vuoro vihdoin :)

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   6.4.10 18:26:08

Voi jessus, sivustaseuraaja, miten tommoset piiiitkät kommentit saa ihan sanattomaks! Piti pitkään miettiä, mitä sanoa takasin! :D

Sen verran kumminkin, että tän alkuperäinen ajatus on nimenomaan muutto pois Mustaojalta, joten haluamaasi suuntaan ollaan kyllä menossa. Mä vaan olen niin mahdottoman hidas pääsemään itse asiaan...

Ja melko hitaasti saa valua tää tarina tännekin, en mä niin kauhean paljon ole vielä ehtinyt kirjoittaa ja haluan kumminkin pysyä teidän edellä. Tuntui vaan elämä niin tyhjältä kun ei ollu TThen mtn postattavaa ^_^
--------------
Muutama ihminen jäi kanssani samalla pysäkillä pois, mutta kukaan ei kävellyt kanssani koululle. Olisin kai voinut kokeilla ovia, mutta päätinkin mieluummin tehdä pienen kävelylenkin rakennuksen ympäri. Oli kaunis, kesäinen aamu ja ajatus haahuilemisesta koulussa yksin oli vähän kammottava. Kierrettyäni korttelin olin hukannut kymmenen minuuttia ja arvelin, että olisi sopivaa mennä etsimään luokkahuonetta, mistä opiskelijaelämäni alkaisi.

Meitä oli iso joukko, tietysti suurin osa tyttöjä. Muutamalla oli somalihuivi päässä ja pari muutakin oli selvästi ulkomaalaistaustaisia, mustat hiukset ja silmät sekä oliivinruskeat ihot. Istuin seinän vieressä ja laskin sentään viisi poikaa. Olisivatko he kaikki homoja? No, se varmasti selviäisi minulle ennemmin tai myöhemmin. Kaikki muut näyttivät kuuntelevan suurisilmäisen innostuneina, mitä opettajamme edessä puhui ja tunsin olevani väärässä paikassa. Minä en ollut yhtään innostunut, olisinhan täällä vain vuoden. Olin kuitenkin niin hyvin kasvatettu, että en antanut sen näkyä ulospäin, kun muutama tyttö tuli tauolla juttusille. Esittäydyin ja hymyilin ja mietin ryhmädynamiikkaa tuollaisissa tilanteissa. Meitä oli monta kymmentä, kuinka pitkälle nämä ensimmäisen päivän sattumanvaraiset tuttavuudenhieronnat määräisivät, kuka ystävystyisi kenenkin kanssa ja millaisia ryhmiä muodostuisi?

Ensimmäinen tytöistä oli pukeutunut tyyliin, jota en voinut olla tuijottamatta. En tuntenut ketään, joka olisi lähtenyt ulos sen näköisenä, paitsi Danni ehkä, jos häntä tarpeeksi painokkaasti yrittäisi estää. Tytöllä oli punakukikas kesämekko, sen päällä siniruudullinen huppari ja jaloissaan vaaleanpunaiset puukengät. Vaaleat hiukset olivat kahdella letillä ja otsatukka oli tuuhea kuin suomenhevosella.
- Hei, mä olen Mirjami, kukas sä olet? hän kysyi. Olin iloinen, kun luokseni pysähtyi toinenkin tyttö niin, etteivät kaikki ehkä kuvitelleet meidän olevan vanhoja ystäviä.
- Mä olen Alissa, sanoin molemmille yhteisesti ja omatunto alkoi nakertaa minua, kun toinenkin tyttö katsoi Mirjamia oudoksuen. Oliko minut muka joskus opetettu syrjimään ihmisiä sen takia, miltä he näyttivät? Entä jos jompikumpi somalitytöistä olisi tullut tekemään tuttavuutta? Heidän torjumisensa olisi ollut silkkaa rasismia, enkä olisi tehnyt niin. – Tää on kuulemma Mirjami. Ja sä olet?
- Mä olen Kikka älkääkä sanoko Kirsikaksi vaikka kävisi mitä. Mistä te olette kotosin?

Hänellä oli tyylikkäästi leikatut hiukset, jotka ensin näyttivät vain ylikasvaneilta, mutta tarkemmin katsottuna reunustivat kasvoja kuin kehykset.
- Mä olen Tuusulasta, sanoin. Kikka kertoi asuvansa Vantaalla ja Mirjami Helsingissä. Paljon enempää siinä ei ehtinytkään, mutta ehdin kummastuksekseni huomata, että hassuista vaatteista huolimatta pidin äkkiä Mirjamista enemmän, vaikka vain muutamia minuutteja sitten asia oli ollut toisin päin. Joskus sitä vaan tuli ihmisistä semmoinen tunne. Kuitenkaan en voinut olla ajattelematta, että jos olisin parhaillaan lääkiksessä, olisi keskustelun taso miljoona kertaa korkeammalla.

Kahteen mennessä me olimme kuulleet kaiken, mitä oli kuultavaa, saaneet kulkukortit, avaimet, kaapit ja esittelykierroksen koulussa ja aloin miettiä kotiin lähtemistä. Puhelimeni ilmoitti, että Anni oli lähettänyt viestin jo tuntia aiemmin, joten en elätellyt paljonkaan toiveita siitä, että saisin hänestä matkaseuraa, mutta soitin hänelle kuitenkin. Olin oikeassa, hän oli jo kotona.
- Nähdään teillä sitten, mä tulen ratsastamaan!
- Okei, mihin aikaan sä tuut?
- Viiden maissa.

Koska minulla oli aikaa ja junia alkoi tähän aikaan mennä kohtuullisen usein, kävin ostamassa osan kirjalistassa luetelluista kirjoista. Kaikkia en mitenkään raaskinut kerralla, sillä ne olivat kauhean kalliita. Vaikka olihan siihen tietysti tottunut jo lukiokirjojen kanssa. Tunsin epämiellyttävänä paineena ajatuksen, että nyt en voisi jättää tätä koulua kesken, vaikka se olisi miten tylsää, kun olin kerran ostanut kalliita kirjoja. Mutta ehkä se sentään ei olisi kovin kamalaa. Kai siitä jotain hyötyä olisi lääkistä ajatellen. Selailin kirjojani koko kotimatkan ja uppouduin sitten lukemaan niitä niin, että melkein unohdin jäädä kyydistä.

Anni tuli tasan viideltä, kun minä olin jo tallilla. Danni oli pyytänyt apua puomien kanssa ja olin nostellut niitä aikani. Hän oli vääntänyt muutaman vuoden riitaa Jessin kanssa siitä, kumpi heistä ratsastaisi ja etenkin hyppäisi rämäpäällä Irkulla ja lopulta Danni oli voittanut ja saanut vielä lisäksi oman estevalmentajan. Se oli parempi vaihtoehto, taisimme kaikki olla sitä mieltä Jessiä lukuun ottamatta. Danni vaan pärjäsi tammalle paremmin. Hän oli lopettanut hetkeä aikaisemmin ja tuumasin, että voisin hyvin jättää esteet paikoilleen jos vaikka Annikin haluaisi hypellä niitä. Madalsin ne vain Dannin vaatimasta yli metrin korkeudesta sopivammiksi.
- Et sä viitsisi jäähdytellä tätä? Danni kysyi toiveikkaana. Tuskin hän odottikaan myöntävää vastausta, mutta kokeillahan aina saattoi.
- Sitten kun sä maksat mulle siitä yhtä hyvän palkan kuin Hanna, ilmoitin.
- Mutta mun tarttis ehtiä…
- Munkin.
- Okei, en mä uskonutkaan, Danni huokaisi ja lähti metsään kävelemään, kun avasin portin.

Me haimme Annin kanssa hevosemme ja sidoimme ne kentän aitaan harjattaviksi. Kodiak oli paljon isompi kuin kolmivuotias hontelo Nötte, jolla minä olin sinä kesänä ratsastanut. Se oli ensimmäinen varsa, jonka Vesku oli tehnyt mittojen mukaan itselleen ja jäämään kotiin: Kaoman ja hienon ulkolaisoriin jälkeläinen. Yllättävän huolettomasti hän sitä siihen nähden kuitenkin kohteli. Se oli saanut kaksivuotiaana, kun käsiin oli jäänyt kaksikin orivarsaa, painia niiden kanssa laitumella koko kesän ja sen sijaan, että olisi ruvennut opettamaan sille ratsastuksen alkeita itse, Vesku oli antanut minun aloittaa sen kanssa. Tiukasti valvovien silmien alla, tietenkin, mutta silti. Tietenkään en ratsastanut sillä vielä joka päivä, enkä tosiaankaan aikonut yrittää hyppäämistä sen kanssa. Ajattelin kuitenkin, että sen voisi olla ihan hyvä nähdä esteitä ja se tuntui viihtyvän Annin ison ruunan seurassa.

Juttelimme harjatessamme kaikesta, mitä kouluissa oli tapahtunut eikä ollut yllättävää, että Anni oli paljon enemmän innoissaan kuin minä. Hän oli jo tutustunut suureen joukkoon opiskelukavereitaan, siltä ainakin tuntui.
- Mä tiedän nimeltä kaks tyttöä, tuhahdin ja vuodatin, miten lääkiksessä olisi varmaan ollut paljon hauskempaa.
- Älä oo tommonen, Anni sanoi tiukasti ja keskeytti hetkeksi harjaamisen.
- Mimmonen?
- Ylimielinen! Meidän porukassa on yks tyyppi, joka sanoi tulleensa tonne vaan, koska ei päässy kauppakorkeaan! Se oli hirveän inhottava, katsoi kaikkia pitkin nokkaansa kuin me oltais jotain aivokääpiöitä!
- Ai, sanoin vaisusti, sillä sen lisäksi, että se ei kuulostanut kivalta, tunnistin siitä vähän itseäni. – Hyvä kun sanoit. Kai.
- No et sä varmaan oliskaan, Anni sanoi luottavaisesti ja tunsin itseni nilviäiseksi.
- Lähdetään hommiin, ennen kuin joku tulee haluamaan esteet pois kentältä, sanoin reippaasti.

Lähettäjä: maukka. 
Päivämäärä:   6.4.10 19:09:31

mä jo kerkesin unohtaa et mihi kouluu alissa oli menossa. XD

hyvä pätkä taas kerran. ^^ jatkoa odotellessa.:)

Lähettäjä: Toi 
Päivämäärä:   6.4.10 19:47:00

Hyvä pätkä kyllä, hieman häiriköi tuo pikkuinen lipsahdus - tän pätkän alussa kappale edellisen pätkän loppua. Njoo, eipä se sisältöä haitannut :D Ihanaa että Irkkukin on mukana kuvioissa, ja varmasti Danni sille paremmin sopii kuin Jessi. Ja hih, Nötte - mä näen mielessäni sellaisen herttaisen kastanjanruskean vuotiaan puoliverivarsan, semmosen oikein höhlän.

Lähettäjä: jackets 
Päivämäärä:   6.4.10 23:30:50

Toi on just niin tota, ku menee johonki "väliaikasesti" opiskelemaan, murr. Nimimerkillä ammattikorkeessa liiketaloutta lukemassa, luokallani on pari "kauppikseenmenijää".

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   7.4.10 21:22:42

2. Ideanpoikasia
Onneksi Anni oli sanonut sen mitä sanoi. Se kaikui mielessäni koko seuraavan päivän ja vielä sitä seuraavanakin ja yritin parhaani mukaan olla olematta ylimielinen. Ihanan pian lakkasin edes haluamasta olla. Huomasin, että vaikka olin lukenut lääkiksen pääsykokeisiin, minulla oli hyvin paljon oppimista, sellaisiakin asioita, joita Jessi ja Vesku eivät ehkä edes osanneet. Sanalla sanoen sopeuduin. Minua ei enää ahdistanut tunkeilla ratikkaan paikallisten kanssa vaan päinvastoin minusta siinä oli outoa kosmopoliittista viehätystä. Tunkeilin pahemmin kuin hesalaiset ja harjoittelin samanlaista mitään näkemätöntä ilmettä kuin heilläkin. Se oli vaikeaa, kun minulla oli niin hauskaa, että nauratti väkisin.

Samalla kun olin rakastunut pääkaupunkiin, olin muistanut, että minulla oli siellä sukua. Tai ei siinä kummempaa muistamista ollut tapahtunut, Jessi ja minä kävimme joka tapauksessa säännöllisin väliajoin katsomassa Katri-tätiämme palvelutalossa, mihin hän oli vastahakoisesti muuttanut. Silti hän näytti nykyään tyytyväisemmältä kuin koskaan minun muistini mukaan, vaikkakin puheet antoivat ymmärtää toista. Myönsi hän sentään pitkin hampain, että oli ollut helpotus päästä siivoamasta kolmiota.
- Se elää paremmin herroiksi kuin ikinä elämänsä aikana, se ei voi vaan myöntää sitä, Jessi sanoi ja uskoin häntä. Joka tapauksessa, kun olin keksinyt, ettei mikään estäisi minua vierailemasta hänen luonaan ihan omin päinkin nyt, kun kuitenkin pyörin kaupungissa, omatuntoni ei antanut minulle rauhaa, ennen kuin pari viikkoa koulun alkamisen jälkeen päätin mennä käymään.

Minä pidin sukurakkautta hyveenä, ja kun minun sukulaiseni olivat niin vähissä, sivuutin sen seikan, että Katri-täti oli kovin teräväsanainen ja etten oikeastaan pitänyt hänestä kovinkaan paljon. Hän oli kuitenkin ainoa, joka saattoi kertoa minulle äidistäni, kun tämä oli ollut nuori tyttö. Isäkin oli tietysti olemassa, mutta hän ei ollut vuosiin tuntunut muistavan minua – uskoin, että joskus saamani terveiset olivat ihan Miilan keksintöä tai ainakin tämän puristamia ja kiristämiä. Asia kaiversi minua. Olkoonkin vieras mies, hän ei eläisi ikuisesti. Minun pitäisi piakkoin tehdä jotain jos aioin ehtiä tutustua häneen.

Nyt oli kuitenkin Katri-tädin vuoro ja ostin matkalla pienen saintpaulian kukkakaupasta, jonka ohi jouduin kävelemään päästäkseni ratikkapysäkille.
- Mitä sä tommoseen oot hassannu, täti sanoi nyrpeästi sen nähdessään.
- No kai sitä pitää tuliainen olla, sanoin hyväntuulisesti.
- Olisit sitten tuonut kahvipaketin.

Katri-tädillä ei ollut hyvä päivä ollenkaan. Kuuntelin hänen jupinoitaan kahvikupillisen verran ja tunsin sädekehän alkavan puristaa, kun hymyilin enkelimäisesti ja olin enimmäkseen samaa mieltä.
- Ja susta tulee nyt sitten sairaanhoitaja, hän puuskahti lopuksi. Tunsin melkein lapsellista ilahtumista siitä, että hän sentään oli vähän kiinnostunut minustakin.
- Mä yritän ens kesänä uudestaan lääkikseen.
- No se nyt on ihan kukkupuhetta. Millä rahalla sä muka niin monta vuotta opiskelet, ja tämäkin vuosi menee ihan hukkaan. Olisit mennyt sitten töihin sen sijaan, että annat vieraiden ihmisten elättää itseäsi.
- Vieraiden, älähdin loukkaantuneena.
- No ei niillä ole mitään velvollisuutta sua hyysätä, sähän olet jo täysi-ikäinenkin. Hyvän hyvyyttään ovat elättäneet omasta pussistaan tähän asti.

Siihen loppui minun huumorini siltä päivältä ja selviydyin varsin vikkelästi ulos Katri-tädin luota. Ikinä ennen hän ei ollut puhunut tuohon tapaan, mutta Jessihän olikin aina ollut mukana myös. Saatoin kuulla, miten hän olisi käskenyt Katri-tädin pitää suunsa kiinni. Toisaalta ajatus ei ollut vieras minulle. Vaikka olin aina tuntenut kuuluvani perheeseen, en sittenkään kuulunut, en oikeasti.

Olin aika masentunut mennessäni kotiin ja kun Jessi kysyi, mitä Katri-tädille oli kuulunut, puuskahdin tarkemmin kuvailematta:
- Se oli karmealla tuulella!
- No ei se koskaan ole mitään herttaisuuspalkintoja voittanutkaan.
- Mutta tää oli ihan eri sfääreissä. Mä en tiedä, haluanko mä ihan pian mennä sinne uudestaan.
- Mennään syksymmällä yhdessä, Jessi ehdotti ja nyökkäsin. Minun pitäisi mennä tallille, se helpottaisi.

Lähettäjä: jackets 
Päivämäärä:   7.4.10 21:34:42

Voi, mulle tuli ihan paha mieli Alissan puolesta :/

Lähettäjä: Toi 
Päivämäärä:   7.4.10 21:43:40

Ja mä tajusin kuka on Katri! Mä olen sitä joskus aikasemminki miettiny, eikä ole sytyttänyt :D Nu hiffade jag.

Lähettäjä: :> 
Päivämäärä:   7.4.10 22:00:26

Oikeesti en millään muista mitä Miilalle on tapahtunu ni voisko joku valasta mua? Oon lukenu kyllä näitä aikasempia, mut en tiiä onko joku jääny välistä, ku en varmaan yli vuoteen oo täällä pyöriny.. :)

Lähettäjä: flanelli 
Päivämäärä:   7.4.10 22:32:09

hihi, jotenki viehättävää oikeesti lukee tätä. Tää piristää kummasti, vaikka mulla onkin kohta toinen silmä muurautuneena umpeen...

Huomiseks lisää?

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   7.4.10 22:52:45

:> Miila vaan tekee uraa ja matkustelee, ei siitä ole kummemmin kerrottu.
Flanelli, huomenna lisää.

Lähettäjä: maukka. 
Päivämäärä:   7.4.10 23:55:40

repesin. XD katri-täti on iha kamala. :( varmasti jessi ja vesku elättääki alissaa vaa pakon eestä. pöh. >.<

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   8.4.10 00:09:33

Ja mikä flanellin silmässä?

Lähettäjä: maukka. 
Päivämäärä:   8.4.10 07:39:08

sennu, flanulla on hevosen paskaa ja turvetta silmässä.. :D

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   8.4.10 20:39:45

No ottaa pois ne sieltä!
----------------

Kaksoset olivat siellä täydessä touhussa parhaan ystävänsä Hetan kanssa. Tyttö melkein asui meillä, joten oikeastaan hän tuntui jo kolmannelta pikkusiskolta. Hän oli hevoshullu, mutta suunnattoman arka, sitä tyyppiä, jonka olisi pitänyt suosiolla pysyä keppihevosissa ja ponikirjoissa. Sarrin ja Sunnan kaverina se ei tietenkään onnistunut ja uskomattoman kärsivällisesti he olivat jo vuosia kammenneet Hetaa eteenpäin ratsastajanurallaan. Onneksi hän oli pienikokoinen, joskin pyöreä, joten hän saattoi huoletta ratsastaa kilteimmällä ja viisaimmalla elikollamme, ikivanhalla Rasse-ponilla. Tällä kertaa Sarri juoksutti heitä, eikä millään olisi uskonut, ettei Heta ollut satulassa vasta kolmatta kertaa. Niin tiukasti hän puristi etukaarta.

Jäin katselemaan vähäksi aikaa, sillä Anni ei ollut vielä tullut. Sunna huuteli Hetalle neuvoja Rassen kiertäessä uskollisesti ympyrää kierroksen toisensa jälkeen, mutta ei se siitä paljon paremmaksi muuttunut.
- Nyt laukkaa, Sarri ilmoitti ja Heta aloitti monisanaisen protestin, jonka pääpaino oli siinä, ettei hän halunnut laukata liinassa ilman jalustimia. Huokaisin hiukan, sen takiahan hän olikin näyttänyt tavallista mahdottomammalta tänään.

Danni ja Jerry ratsastivat metsästä esiin, Rasse oli hätkähtävinään heitä ja Heta kirkaisi. Danni ratsasti Irkulla ja Jerry Tesorolla, joka oli Hannan hevonen. Se oli Irkun ikäinen ja Jerryn kesätyö toisen Hannan hevosen, Sorgsenin, kanssa. Hänen ja Veskun, joka oli joka viikonloppu saanut kuskata heitä kaikkiin maailman kissanristiäisiin. Ratsut olivat Hannan omia, mutta eivät olleet päässeet hänen seulastaan lävitse nyt, kun niiden olisi pitänyt ruveta menemään jo oikeasti vaikeita luokkia. Oli sanomattakin selvää, että junnuluokissa, joissa Jerry oli nyt kilpaillut viimeisen kesänsä, ne olivat olleet lähes voittamattomia ja Hanna sai ne myytyä lasten ratsuiksi alta aikayksikön. Sorgsen oli lähtenyt jo kesken kauden, mutta Tesoro oli vielä meillä. Hannakaan ei ollut niin tietoinen rahan arvosta, että olisi myynyt sen Jerryn alta niin kauan, kun oli vielä isoja kisoja. Nyt se oli kuitenkin työnsä tehnyt ja sitä oli käyty katsomassa useita kertoja. Mitä todennäköisimmin se oli nyt menossa Jerryn ikäiselle pojalle, joka tähän asti oli onnistunut tikistäytymään ponin satulaan ja saanut sen takia koko kesän uskomattoman huonoja istuntapisteitä. Niin hänen äitinsä ainakin oli väittänyt.

Jerry yritti olla kuin ei välittäisi koko jutusta, mutta kyllä hän välitti. Kyllä sitä ehti kiintyä hevoseen yhdessä kesässä ja nopeamminkin, ja kun Hanna oli tarjonnut hänelle seuraavaa esiteltävää sopimuksella, että se sitten myytäisiin seuraavana kesänä, hän ei ollut suostunut. Hän oli väittänyt, ettei ehtisi talvella kuitenkaan treenata mitään hevosta täysipainoisesti, kun lukioonkin piti keskittyä, mutta eiköhän perimmäinen syy ollut siinä, että vuoden yhdessäolon jälkeen seuraavasta projektista olisi vielä vaikeampi luopua.
- Ootteko te ollu irrottelemassa? kysyin, sillä molemmat hevoset näyttivät hikisiltä.
- Me lähdettiin vaan viilentelemään, mutta sitten me eksyttiinkin laukkasuoralle asti, Danni naureskeli. – Ne pääsee suihkuun. Saa Hannakin myydä puhtaan hevosen sitten. Tuutko sä auttamaan?
- En kun mä odotan Annia. Pese itse hevosesi, tuhahdin. Kyllästyin katselemaan Hetaakin ja menin rapsuttelemaan varsoja.

Meillä oli menossa Q-vuosi, vaikka keväästä asti olin yrittänyt saada Veskua hyppäämään mokoman kirjaimen yli. Olin yrittänyt todistella, ettei Q:lla alkavia järjellisiä hevosen nimiä vaan voinut keksiä. Hän oli kuitenkin sitä mieltä, että kun kirjain kerran oli aakkosissa, se olisi myös meidän hevoskalenterissamme ja nyt meillä oli Qaanita, Quelle Quinlan, Qendresa ja Quid.
- Seuraavasta Q-vuodesta sä saat päättää, mä en ole sitä näkemässä, Vesku oli sanonut minulle.
- Ja minäkö muka olen? Etkä kai säkään ajatellu kuolla siihen mennessä?
- No ainakin mä olen ansaitusti eläkkeellä ja harrastan korkeintaan valjakkoajelua.

Minun oli mahdotonta ajatella aikaa niin pitkälle, että aakkoset olisivat pyörähtäneet ympäri ja olisin yli kaksikymmentä vuotta vanhempi. Tänään se oli erityisen mahdotonta, kiitos Katri-tädin. Mustaoja ei kuulunut minulle kuten Dannille, Jerrylle ja kaksosille, piste. Se sai minut kyllästymään varsoihinkin, vaikka ne olivat hellyydenkipeitä ja parveilivat ympärilläni. Eiväthän ne minun olleet, yksikään niistä.

Olin kiukkuinen vielä, kun Anni tuli, mutta hänelle avautuminen ja Nöten hamuileva turpa ja vetävät askeleet, kun lähdimme mekin metsään, olivat balsamia haavoille.
- Mutta eihän ne kohtele sua mitenkään eri lailla, Anni ihmetteli minulle.
- Ei niin. Mutta jospa ne haluaisi? Ehkä se vanha haahka oli oikeassa ja mun on aika alottaa oma elämä, heitin takaisin.
- Ai miten?
- No muuttaa vaikka omaan asuntoon.
- Ja mitä nää täällä tekisi, ellei sua olisi auttamassa? Ja mitä mä tekisin? Lakkaa höpöttämästä!

Lähettäjä: álávíívádésíré 
Päivämäärä:   8.4.10 21:02:11

Quasimodo, Quebec?

Ja jee, oliko vähän siistiä saada lukea näin monta pätkää kerralla .)

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   8.4.10 23:38:46

Joo, Quasimodon keksin just itsekin, Quebecin hylkäsin kun ne kaikki meinas alkaa Qu-. Sit ois ollu vielä Quantanamo ja Quantanamera ja... :D
Nimien keksiminen on kyl ihan parasta. :)

Lähettäjä: maukka. 
Päivämäärä:   9.4.10 00:31:44

voi alissa raukkaa. :<♥

Lähettäjä: álávíívádésíré 
Päivämäärä:   9.4.10 21:06:54

saisko iltapalista morganin sedän kyytipojaks?

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   9.4.10 21:22:17

No Morganille ilman muuta!
----------------
Vielä samalla viikolla menin käymään Mirjamin luona. Olimme ystävystyneet, emme samalla tavoin kuin Anni ja minä, mutta pidin kuitenkin hänen seurastaan. Hän oli uskomattoman terävä ja suloisen ilkeäkielinen ja oli oppitunteja, jolloin olimme tipahtaa tuoleiltamme naurusta, kun keskustelimme toisista. Joskus mieleeni juolahti, että ehkäpä Mirjami puhui minusta samoin, kun en ollut läsnä, ja se oli ikävä ajatus. Mutta miksi hän olisi niin tehnyt, kun en minäkään?

Joka tapauksessa hän oli virkistävää seuraa ja oli jo aikoja sitten luvannut minulle lainaksi muutamia kirjoja. Ikinä ne eivät vaan näyttäneet kulkeutuvan kouluun asti syystä tai toisesta.
- Mä olen reikäpää, Mirjami ilmoitti ja paukutti otsaansa seinään, vaikkei ollutkaan. Hän oli erinomaisen teräväpäinen. – Tuu hakemaan ne. Saat kupin vihreetä teetä.

Olisin mennyt viivana ilman lupausta teestäkin, vaikken ollut vihreää teetä maistanutkaan. Mirjamin tarinat kämpästään olivat saaneet mielikuvitukseni hyrräämään ja olin enemmän kuin innokas näkemään sen. Hänhän ei pukeutunut idioottimaisesti huvikseen, vaan koska hankki kaikki vaatteensa kierrätyskeskuksesta, ja sama päti kuulemma hänen sisustukseensa. Hän asui vallatussa talossa, joka oli luhistumisen nenän edestä saatu korjata nuorisoasunnoiksi. Isosta omakotitalosta oli rakennettu kuusi pientä asuntoa, joista Mirjami oli saanut yhden. Muistin Jessin ja Miilan tarinat siitä, miten he joskus nuorina olivat lyhyen hetken asuneet jonkinlaisessa kommuunissa ja se oli aina kutkuttanut mielikuvitustani. Tosin ei ehkä ollut ihmeellistä, että minä ajoittain unelmoin omasta rauhasta oven takana, johon kenelläkään muulla ei ollut avainta, näiden suurperhevuosien jälkeen, mutta silti.

Mirjamin talo oli yllättävän siistin näköinen. Se seisoi keskellä melko ränsistynyttä puutarhaa vähän kuin unohtuneena uudempien talojen väliin.
- Tää puretaan kyllä pian, mutta byrokratia on onnellisen hidasta, Mirjami lausahti astuessaan portista sisään.
- Sääli, tää näyttää ihanalta, sanoin täydestä sydämestäni. Okei, maali vähän hilseili näin lähempää katsottuna, mutta mitä sillä oli väliä, kun pihassa seisoi omenapuita, joiden yläoksat notkuivat hedelmiä. Mietin väkisinkin, että kenen suihin alaoksien omenat olivat kadonneet, viereisten kerrostalojen lastenko?
- Kellari on varmaan homeessa, ei tässä voi kauan enää asua, Mirjami sanoi asiallisesti.

Nousimme notkuvia portaita ovelle, joka oli rakosellaan ja menimme sisään. Minä en haistanut mitään hometta, vanhan kostean puutalon kyllä. Meillä ei tuoksunut siltä eikä Siirin isän luonakaan, mutta muistin tuoksun Alin luota. Hänen vanhassa aitassaan oli ruvennut tuoksumaan siltä, kun sen katto oli yhtenä talvena notkahtanut lumen alla ja olimme tehneet retken purkamaan sitä.
- Mun kolo on täällä, Mirjami esitteli ja vei minut peremmälle. Hänellä oli suuri huone talon takaosassa. Se oli tosiaan hiukan kuin kirpputorille olisi astellut. Kaikki huonekalut olivat erivärisiä ja –mallisia, mutta jotenkin se sopi Mirjamille, kun nyt oli tottunut hänen pukeutumiseensakin. Sänky oli iso alue, joka oli peitetty kirkkaanpunaisella peitteellä ja läjällä tyynyjä, kirjahyllyä ei ollut, vaan nurkassa seisoi kolme suunnilleen minun korkuista pinoa kirjoja. Seinille oli kiinnitetty muutamia pitkiä hyllyjä, mutta niiden päällä oli astioita ja koriste-esineitä. Yhdessä nurkassa oli kaappi, jonka päällä oli keittolevy ja vedenkeitin ja sen vieressä pieni pöytä. Ikkunoita oli kahteen suuntaan, toisessa oli valkoiset pitsiverhot ja toisessa keltaraidalliset.

- Istu, mä keitän vettä, Mirjami sanoi ja laskeuduin turkoosille pinnatuolille. Hän katosi pannun kanssa, mutta palasi saman melkein tien. – Muutos suunnitelmiin. Meillä on leivottu. Tule!
Seurasin häntä ja tunsin nyt itsekin ihanan tuoksun. Menimme keittiöön, jossa hääräsi pieni mummo ja suuni loksahti auki. Olin jotenkin kuvitellut, että täällä asuisi vain opiskelijoita.
- Vehnäjauhot alkaa käydä vähiin, nainen ilmoitti, eikä hänen äänensä ollutkaan niin vanha kuin kumarainen selkä.
- Tässä on mun kämppäkaveri Sylvi, Alissa on mun koulukaveri, Mirjami esitteli. – Sylvi pitää meidät leivässä kunhan me hommataan sille aineksia.
- Niin kun ei mulla ole kuin aikaa, nainen sanoi.

Istuin pöydän ääreen ja sain teetä ja sämpylöitä. Siihen tuli sitten kolmaskin asukas, kuvataidelukiota käyvä Laura ja olisin unohtunut siihen, ellei mieleeni olisi yhtäkkiä tullut, että olin tavalliseen tapaan luvannut mennä Annin kanssa ratsastamaan.
- Mun täytyy lähteä, sanoin vastahakoisesti.
- Tule uudestaan, Sylvi toivotti ja minulle tuli hiukan mieleen Leena-mummi.
- Mielelläni, sanoin ja huomasin vasta junassa, että ne kirjat, joita olin mukamas mennyt hakemaan, olivat unohtuneet.

Lähettäjä: álávíívádésíré 
Päivämäärä:   9.4.10 21:58:23

Voi hitsi, tulipa ikävä mummia (joka kuoli 17 v sitten..)! Senkin nimi oli Sylvi ja se leipoi maailman parhaita sämpylöitä ja karjalanpiirakoita!

Lähettäjä: tölkki 
Päivämäärä:   9.4.10 23:25:12

"mutta palasi saman melkein tien"

Lähettäjä: maukka. 
Päivämäärä:   10.4.10 00:08:37

ihana. XD sylvi mummu. :) Tulee mieleen oma mummo kun siellä viel 4vuotta sitten kävin päivittäin ja aina oli tuoretta pullaa tai leipää tarjolla. pitäs varmaan useemmin käyä nykyäänki ni sais pullaa!♥

alissalla on ihanan pitkä muisti. XD

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   10.4.10 21:18:08

3. Tuumasta toimeen
En tietoisesti oikein suunnitellut koko asiaa, mutta muutamien viikkojen jälkeen huomasin olevani täysin kypsynyt ajatukseen muuttaa pois Mustaojalta. En minä Katri-tätiä enää miettinyt, mutta hän ja se, miten kotoisaa Mirjamin luona oli ollut, olivat pistäneet idean hautumaan ja hiljakseen se oli muotoutunut aikeeksi. Asiaa olivat auttaneet järkyttävän aikaiset kouluunlähdöt, pitkät päivät ja pimenevät illat. Vesku oli ruvennut ratsastamaan Nötellä myös ja tunsin itseni syrjäytetyksi, vaikka hän kehuikin sitä, miten tasapainoiseksi ja yhteistyöhaluiseksi olin sen saanut. Muitakaan minulla ei oikein ollut, sillä Danni, jolla ei edes joka päivä ollut koulua, ratsasti suurimman osan hevosista. Tietysti hän kyllästyisi, kun rapakelit alkaisivat, mutta parhaillaan hän oli ennen näkemättömän uuttera. Ehkä se johtui siitä, että hänellä kävi se valmentaja, joka oli ollut ehtona Irkulla ratsastamiselle. Mies oli äärimmäisen paha suustaan ja vaativa, mutta yllättäen se tuntui sopivan Dannille, vaikka olin luullut, että hän huutaisi kerran takaisin ja lopettaisi koko leikin. Kaksoset olivat tehneet niin yhden kerran jälkeen, Sunna melkein itkua tuhertaen ja Vesku oli melkein saanut kohtauksen. Jessi oli kuitenkin estänyt häntä ajamasta Mauria pois tilaltamme juoksutuspiiskalla muistuttamalla, että Sarria ja Sunnaa oli varotettu. Jerry ja minä emme olleet haaveilleetkaan päästä mukaan; ei meillä ollut sopivia ratsuja Irkun kanssa samaan valmennukseen.

Minä olin surffannut iltakaudet opiskelija-asuntoja ja lopulta täyttänyt hakemuksen. Mitään oikeaa asuntoa minulla ei tietenkään olisi varaa vuokrata, mutta solut olivat halpoja ja pystyisin elämään opintorahalla ja asumistuella. Mirjami, jonka asunto oli puoli-ilmainen niin kauan, kun se olisi olemassa, oli neuvonut minua paljon. Ehkä löytäisin jonkin iltatyönkin. Oli innostavaa ajatella, että ehkä pian olisin kaupunkilainen ja omillani.

Perheelle kertominen oli kuitenkin vaikeaa. Olin yrittänyt jo pari kertaa, kunnes lopulta tuskastuin saamattomuuteeni ja päätin hoitaa homman perjantai-iltana, kun olisimme perinteisellä yhteisellä illallisella. Kisakaudella ei ollut koskaan takeita siitä, että kaikki ehdimme viikonloppuina yhtaikaa syömään, joten perjantai-illoista oli tullut jonkinlainen kokoontuminen. Edes Dannilla ja minulla ei ollut perjantaisin niin kiire kylille, ettemme olisi ensin syöneet muiden kanssa.

Sinä perjantaina olimme kaikki menossa kuka minnekin, kaksosia myöten. Eipä siinä mitään ihmeellistä ollut, he olivat jo neljäntoista ja meille tosiaan pääsi bussilla, ettei tarvinnut pyöräillä kuten meidän aikoinamme. Sitä paitsi he olivat kilttejä tyttöjä – Danni ja minä olisimme tienneet, elleivät olisi olleet. Kilttejä ja pitkiä. Parhaillaan tunnelma oli hiukan ärhäkkä, sillä Sarri olisi halunnut jalkaansa korkokengät, mutta talossa ei ollut sopivia. Hän oli kasvanut meidän kaikkien ohi myös siinä suhteessa eikä vaan siinä, että oli melkein Veskun mittainen, kuten Sunnakin, joka ei halunnut korkokenkiä.
- Kyllä näkee, että teitä nuoria on ollu varaa ruokkia enemmän, Danni lohkaisi silmäillen kaksosista Jerryyn. – Mä olin köyhien opiskelijoiden lapsi ja jäin näin kitukasvuiseksi.
- No et sä kyllä ole nälässä ollut, Jessi sanoi niin tosissaan, että Danni sulki suunsa siihen paikkaan ja niin muutkin. Siinä oli minulle sopiva tilaisuus ja rohkaisin mieleni.
- Mä olen hakenut opiskelija-asuntoa, sanoin. Kaikki kääntyivät katsomaan minua ja hiljaisuus jatkui, muutti vain vähän sävyään.

- Voi ei, nytkö se alkaa? Jessi katkaisi sen lopulta. Olin seurannut kaikkien ilmeitä ja hän näytti minun silmiini ilahduttavan tuskaiselta. Ehkä hänelle tulisi minua ikävä? Hänen seuraava repliikkinsä kuitenkin palautti minut maan pinnalle. – Mä en voi olla näin vanha!
- Mihin sä muutat? kaksoset tahtoivat tietää ja Vesku kysyi, luulinko saavani sellaisen piankin. Jep jep, he olivat ihan valmiita.
- Etkä takuulla muuta mihinkään! sanoi Danni sentään vihaisesti, mutta sitten hänen ilmeensä muuttui. – Hei, jos sä asut Hesassa niin sittenhän mulla on siellä yöpaikka, kun mä tuun sinne juhlimaan!

- En mä tiedä, kauanko se kestää, sanoin asiallisesti aloittaen Veskun kysymyksestä.
- Niillä on varmaan kauhea ruuhka näin syksyllä, hän varoitti ja nyökkäsin. Olihan siitä ollut uutisissakin.
- Onneksi sulla ei ole mikään kiire, Jessi huokaisi. – Jotain soluako sä olet hakenut? Luuletko sä viihtyväsi semmoisessa?
Vilkaisin ympärilleni.
- Mä tulisin luultavasti hulluksi, jos joutuisin asumaan ihan yksin, tunnustin.
- No sitten sä et tarvitse kauheasti huonekaluja.
- Niin, ei yhteen pieneen huoneeseen paljon mahdu.

Lähettäjä: maukka. 
Päivämäärä:   10.4.10 21:53:29

ja nyt alissalle tulee semmonen olo et ne ei haluis kattella sitä. :(

Lähettäjä: flanelli 
Päivämäärä:   11.4.10 00:03:31

maukka. sen jo sanokin, mutta siis sain keskiviikkona turvetta silmään, ja se ärty siitä. Ei se tulehtunut ole, mutta vähän turvoksissa ja vuotaa. Kipeäkin ajoittain. Kirkkaat valot saa sen kirvelemään. Muuten se on ihan jees. Pitäis muistaa vaan olla hankaamatta sitä, et se paranis...

MUTTA, ihan mahtavia pätkiä, vasta tänään pääsin lukemaan, silmäkin on jo parempaan päin :). Yhyy, nyt mun tuli ikävä isomummoa! Se teki maailman parhaat karjalanpiirakat ja sillä oli maailman parhaita muistoja, vaikkakin evakkovuosista, mutta silti! Mummo oli kissan ja pullantuoksuinen, ja se teki mun kanssa vastoja jajaja<3 yhyyyy... mä haluun Imatralle mummon haudalle viemään kynttilää!!

Vitsit, miks mun äite ei suhtautunu noin hyvin, ku ilmotin aikovani muuttaa enon tykö, kun kotona on niin vammasta?

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   11.4.10 12:01:09

Villi veikkaus, flanelli? Sä et ollu 19 ja käyny koulua jossain 50 km päässä? :D

Lähettäjä: maukka. 
Päivämäärä:   11.4.10 12:23:01

sennu, mut flanu on loppuvuopdesta 19 ja koulua käy en tiiä kuinka kaukana. :D

Lähettäjä: whisky. 
Päivämäärä:   11.4.10 18:42:23

Tänään jatkoa? :)

Lähettäjä: maukka. 
Päivämäärä:   11.4.10 18:45:05

huomaa kyl et olin heränny 4minsaa ennenkö kirjotin ton yo. tekstin. X'D ihanat typot.♥

jatkoa odotellessa. ^^

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   11.4.10 20:12:04

Se mukava kutkuttava jännitys palasi vatsaani, kun aloimme pohtia, mitä oikein ottaisin mukaani, kunnes Danni painui suihkuun ja Sarri ja Sunna lähtivät meikkaamaan. Jerry vain ei liikahtanut.
- Miksi sä haluat muuttaa pois? hän kysyi syyttävästi ja minun teki mieli halata häntä. Hän oli ainoa, joka näytti siltä, että tulisi ikävöimään minua.
- Tossa iässä sitä vaan alkaa haluta aikuistua, Jessi sanoi hellästi, enkä tiennyt, kohdistuiko se hellyys Jerryyn vai minuun. Jerryyn todennäköisesti.
- Tiedäthän sä, ettei sun tarvitse muuttaa, sanoi Vesku minulle.
- Mun on jo aika, sanoin hiukan jäykästi.
- Onhan sulla tietysti aika pitkä koulumatka.
- Mä olen ollu teidän niskoilla jo ihan tarpeeksi kauan, minulta lipsahti ja siinä vaiheessa sekä Jessi että Vesku havahtuivat.
- Et kai sä kuvittele olevasi joku riippakivi? Jessi huudahti ja lopultakin he taisivat ymmärtää vähän, miltä minusta tuntui. Jerry arvasi parhaaksi poistua, mutta halasi minua nopeasti mennessään ja minä jäin tyhjiä lautasia tuijotellen kertomaan, mitä Katri-täti oli minulle sanonut.

Jessi ja Vesku olivat ihania. He saivat minut ensin itkemään ja sitten tuntemaan, etten ikinä haluaisi muuttaa täältä – paitsi että halusin sittenkin. Suunnitelma oli jo liian valmis, olin jo tottunut siihen.
- Pärjäättekö te ilman mua? uskalsin lopulta kysyä. Se oli ehkä vähän kalastelua, mutta oli ihan totta, että minä tein kuitenkin aika lailla hommia kotona ja tallilla.
- Sitä mäkin epäilen, Jessi huokaisi.
- Älä sä sitä mieti. Lasten kuuluu lentää pesästä ja jos susta tuntuu, että nyt on se hetki niin älä mieti, kuka täällä tekee kotitöitä, Vesku sanoi ankarasti.
- Mutta hevosetkin…
- Ne hoituu kyllä, ja kai sä nyt ainakin pari kertaa viikossa käyt syömässä ja pyykkäämässä? Ja onhan viikonloput. Kunhan et vaan kuvittele, ettet kuuluisi tänne enää.

Uskoin heitä ja se oli niin suunnaton helpotus, että minun piti taas pikkuisen itkeä. Lopetin, kun Danni tuli suihkusta ja alkoi hoputtaa minua laittautumaan.
- Ei mun tarvii laittautua, mä menen vaan Annille, sanoin.
- Oletko sä itkenyt? hän kysyi epäluuloisesti.
- Vähän, myönsin.
- No pitää sun sitten laittautua, hän sanoi ja tarttui minua käsivarresta. Ja oikeassahan hän olikin, tulisi sinne muitakin.

Pääsin Annille vasta kahdeksan aikaan, sillä olin tiputtanut ensin kaksoset Hetan luo, Jerryn Liskon talon eteen ja sitten poiminut Dannin seuraksi kyytiin Heljän, jotka sitten vein Järvenpäähän. He kinastelivat koko matkan siitä, jäisivätkö sinne vai jatkaisivatko junalla Hesaan asti.
- Mä en tule hakemaan teitä sieltä aamuyöllä, varoitin.
- Ei tietenkään, Danni sanoi enkelimäisesti ja suukotti ilmaa.
- Jos sä soitat ja pyydät mä vien puhelimen Veskulle, varoitin.
- Niin niin, tietenkään mä en tee semmoista.
Se ei ollut mikään lupaus ja jos hän soittaisi, minä todennäköisesti menisin. Ei hän ollut tehnyt sellaista kuin kerran, kun oli hukannut lompakkonsa, onneksi omaan laukkuunsa, mikä jo juorusi kyyditettävän tilasta.

Annille ajaessani mietin sopivia sanoja päräyttää uutiseni hänelle. Se oli nyt kerrottava, ettei hän kuulisi perheeltä tullessaan ratsastamaan. Tietysti olin hänen kanssaan jutellut asiasta, mutta lähinnä teoreettisella tasolla. Pelkäsin hänen suuttuvan tai tulevan surulliseksi, kun kertoisin, että olin ryhtynyt tuumasta toimeen. Pysäköin talon eteen ja talsin soittamaan ovikelloa. Saman tien kuitenkin kiskaisin kahvasta – heillä oli tapana pitää ovi auki kuten meilläkin, vaikka asuivat ihan taajaman keskellä. Toisaalta aikamoinen nukkumalähiö tämäkin kylä oli.

Lähettäjä: maukka. 
Päivämäärä:   11.4.10 21:42:45

rupesin miettii et minkä ikäsiä kaksoset ja jerry on nyt? :D

ihanaihana♥

Lähettäjä: jackets 
Päivämäärä:   11.4.10 23:42:37

No onneks Alissa sentään avas suunsa, eikä jääny hautomaan tollasia ajatuksia. Must ois niin kurjaa, jos se etääntyis noista muista!

Must on niin ihanaa lukea taas sun juttujas :)

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   12.4.10 00:57:46

Maukka, kaksoset on 14, se sanottiinkin jossain siellä, ja Jerry on kai 17.
Ja kiitos samoin, Jackets. :) Toivottavasti oon muistanu tarpeeksi selvästi tuoda sen esille!

Lähettäjä: maukka. 
Päivämäärä:   12.4.10 09:25:03

sennu, okei. : ) voi olla että lukikin, mutta emmä muistanu enää. :D

Lähettäjä: Aivokana 
Päivämäärä:   12.4.10 21:15:52

Jee, jatkoa! :) Ihana Alissa, ihana Jessi ja ihana Vesku <3

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   12.4.10 21:48:00

Kävelin tottuneesti sisään ilman, että kukaan näytti reagoineen ovikelloon, ennen kuin olin potkaissut kenkäni pois. Silloin Annin äiti pisti päänsä esiin keittiöstä ja nyökkäsi minulle.
- Siellä ne on peremmällä. Mä teen teille munkkeja.
- Älä, voihkaisin. – Kamalan lihottavaa!
- Ja teitäkös se haittaisi, hän naurahti ja palasi hommiinsa.

Peremmällä tarkoitti yleensä takkahuonetta, ja sieltä nytkin löysin Annin ja pojat, Jannen ja Nooan. He eivät olleet mitään poikaystäviä, ainakaan enää. Jostain sellaisesta se oli lähtenyt, mutta nykyään olimme paremminkin jonkinlainen viisikkomainen jengi. Kimpassa olimme hoidelleet jo vanhojentanssit ja neuvoneet toisiamme, kun kuvaan oli ilmestynyt oikeita poika- tai tyttöystäväehdokkaita. Tällä hetkellä Nooa oli korviaan myöten ihastunut tyttöön, jonka kanssa oli töissä ja Anni ja minä olimme kovasti yrittäneet keksiä hänelle toimivia tapoja edetä asian suhteen. Poikaparka vaan oli äärimmäisen saamaton.
- Anna mä lähetän sille tekstarin, Anni sanoi, kun astuin sisään. Nooa tunki pelästyneen näköisenä puhelimensa sohvatyynyn alle.
- Et takuulla, kirjotat kuitenkin jotain semmosta, etten mä kehtaa mennä maanantaina töihin!

- Mä olen hakenut asuntoa Hesasta, kajautin ja romahdin sohvalle heidän viereensä.
- Mitä asuntoa? Anni kysyi unohtaen Nooan puhelimen saman tien.
- No opiskelijasolua.
- Possu! Anni huudahti ja löi minua tyynyllä. – Mikset sä sanonut etukäteen? Me oltais voitu hakea yhdessä!
- No ei me kuitenkaan oltais päästy samaan solukämppään!
- No kaveriasuntoa!
- Auts, en mä ollenkaan kuvitellu, että sä haluaisit pois täältä. Mitä sä Kodiakille tekisit? kysyin pelästyneenä Annin reaktiosta.
- Onhan Helsingissäkin talleja!
- Mä tuun mukaan, havahtui Janne.
- Muuttoavuksi sä saat tulla, lupasin. – Jos ja kun mä joskus saan jonkinlaisen huoneen. Todennäköisesti siihen menee kuukausia.

Valitettavasti Anni näytti loukkaantuneen minulle. Hän oli hyvin hiljaa pitkän aikaa ja puristi vain sylissään tyynyä, jonka olin paiskannut hänelle takaisin. Pulputin aikani poikien kanssa, jotka olivat innostuneet mahdollisesti joskus tulevasta muutostani, ennen kuin huomasin, mutta kun Annin äiti toi meille vadillisen munkkeja ja paketin lautasliinoja, tajusin tapahtuneen.
- Suutuitko sä? Mä voin perua sen, haetaan yhdessä, sanoin.
- No oisit voinu kertoa aikasemmin. Mä olisin voinut auttaa sua.
- Hakemisessa? Ei se ollut hankalaa.
- No sitten sä voit auttaa mua.
- Tietysti autan. Mitä sun vanhemmat sanoo? kysyin sitten varovaisesti vilkaisten hänen äitinsä perään. He suhtautuivat kovin suojelevaisesti tyttäreensä.
- Mitä sun sanoi? Ja ihan sama, enhän mä nyt tännekään voi loppuiäkseni jäädä.
- Niin, myönsin. Se oli ihan yhtä totta Annin kuin minunkin kohdallani. Lasten kuului muuttaa jossain vaiheessa pois. Epäilin vaan, että Annin vanhempien mielestä se vaihe ei ollut vielä ihan lähellä.

Kun pienoinen asuntomyrsky vesilasissani oli laantunut, olisin mieluiten unohtanut hakemukseni ja vain odottanut, mitä tuleman piti, jos Anni vaan olisi antanut. Jos me alkusyksystä olimme välillä jutelleet opiskelija-asunnoista, nyt me elimme ja hengitimme niitä. Anni osasi pian ulkoa koko Helsingin tarjonnan ja muutaman kerran ajelimme iltamyöhällä katsomaan jotain taloa. Osa niistä masensi minua, mutta uudemmat olivat hyvinkin herttaisen näköisiä. Hiljalleen kuitenkin hänenkin intonsa laantui, kun järkeilin, ettei meillä varmaankaan ollut mitään mahdollisuuksia päästä muuttamaan ennen kuin korkeintaan kevätlukukauden puolella.

Lähettäjä: flanelli 
Päivämäärä:   13.4.10 00:08:09

nii, mä oon loppuvuodesta 19, ja tällä hetkellä koulumatkaa on kaupungin toiselle laidalle :D, enon luota olis viel pitempi (ko se asuu vantaalla), mut olis paljo helpompi asua siellä ku kotona...

Plääh, olis kiva muuttaa omaan opiskelijakämppään, vois hommata koiran kaveriks... Mut ehkä mä tyydyn tohon enon pieneen kaksioon (joka on HOASin opiskelijakämppä :D).

Lisää?

Lähettäjä: maukka. 
Päivämäärä:   13.4.10 00:24:37

mäkin ootan innolla et päästäis harrinkaa hakee opiskelijakämppää ja päästäis muuttaan sinne. : ) Kuitenki ku meinasin röyhkeesti käyttää vaarin perintörahat siihen että hankin chihuahuan ja sit just sillein et sais pirkosta rotikka vauvan senkaa kasvaamaan. Tietty siin ois viel se mahollisuus et ottais aikuisen rotikan, vaikkapa pirkon takasi, meille ja sit chihuahuan pennun sen kaveriks. :D pirkko kyl varmaa söis semmose pienen rotan poikase. ♥

mutjoo, aiheeseen.:D

mä olin löytävinäni jonku virheen, mut unohdin sen jo. :'(
taas jälleen ihana sennumainen pätkä.♥ jatkoa odotellessa. :p

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   13.4.10 01:09:50

Flanu ja maukka, te ootte jotenkin sulosia :D

Lähettäjä: Toi 
Päivämäärä:   13.4.10 12:57:22

Alissa kokeilee siipiään. Jotenkin hassu ajatus, että Alissa se kumminkin on, joka ensimmäisenä meinaa lentää pesästä, kun jotenkin on tullut kuviteltua että Danni on se, joka lähtee heti kun saa mahdollisuuden ihan vaan ollakseen iso ja itsenäinen :D

Lähettäjä: maukka. 
Päivämäärä:   13.4.10 17:25:29

sennu, hahaha. X'DD

toi, mullaki ois ollu vähä semmone mielikuva et danni lähtis ekana pesästä. :D

Lähettäjä: Aivokana 
Päivämäärä:   13.4.10 17:53:19

Jatkoo :):) Sennnu laitat ihanan usein pätkiä, kun joissain tarinoissa saa odotella viikkoja :D Ja laatu on aina loistava! =)

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   13.4.10 20:59:51

Aivina, kiva kun ot tota mieltä :)
Ehkä Danni ehti jo todeta, että kotona on kivempaa ja palvelu pelaa paremmin :D
----------
Minun syntymäpäivilläni hänet tipautettiin maan pinnalle. En minä tietenkään enää kutsunut kavereita kakkua syömään, mutta pieni joukko sukulaisia tuli viikonloppuna kutsumattakin. Miila oli matkoilla, mutta isovanhemmat tulivat, samoin Siiri ja Jinna. Lauantaina iltapäivällä, kun me Annin kanssa tulimme ratsastamasta kahvipöytään, paikalla olivat kuitenkin vain Ilse ja Artsi.
- Onnea! he toivottivat, kun istuimme nälkäisinä alas.
- Kiitos, sanoin ja otin paperikassin, jonka Artsi ojensi minulle lattialta. Siellä oli pahvilaatikko, jossa kuvasta päätellen oli kattila. – Kattila? toistin vähän epäuskoisena. Se ei suorastaan iskenyt tajuntaani säpäleiksi ihanuudellaan.
- Tarvitsethan sä jotain, missä keittää aamupuuron, kun muutat, Ilse sanoi.
- Niin, tajusin ja lahja alkoi näyttää paljon paremmalta.
- Ja mulla on paistinpannu, ostin Anttilan poistokorista, sanoi Anni tyytyväisenä. – Ja puol tusinaa viinilaseja.
Jessi tyrskähti, eikä edes viitsinyt naamioida sitä yskähdykseksi.
- Niillähän te pärjäättekin jo, hän sanoi.
- Niin pärjätään, Anni sanoi välittämättä ironiasta.

Juttelimme vähän mahdollisuuksistamme päästä samaan kämppään ja Helsingin eri lähiöistä, mutta sitten Anni tuli sivulauseessa maininneeksi Kodiakin ja Ilsen katse terästyi.
- Aiotko sä muuttaa hevosesikin?
- Tietenkin, eihän mun ole mitään järkeä asua Helsingissä, jos joudun kuitenkin joka päivä käymään täällä asti ratsastamassa.
- Mihinkäs se menee?
- En mä ole vielä sitä miettinyt. Siellähän tuntuu olevan kauheasti talleja.
- Nyt sä olet lähteny ihan väärästä päästä liikkeelle. Parempiin talleihin voi olla puolen vuodenkin jono, Ilse sanoi, enkä epäillyt häntä ollenkaan. Hän saattoi olla jo aktiivisimmat ratsastusvuotensa ohittanut, ellei nyt suorastaan halunnut mummotella, mutta hän kävi edelleen säännöllisesti ratsastamassa, samoin kuin Karoliinakin, ja tuntui tietävän kaiken, mitä pääkaupunkiseudun pienissä hevospiireissä tapahtui.
- Ei kai? Anni sanoi pelästyneen näköisenä. – Mä ajattelin, että eikö Ruskeasuollakin ole monta talliyrittäjää? Mä pääsisin sinne koulusta bussilla.
- Puoli vuotta. Sitä paitsi siellä on ihan liian vähän tarhoja, et sä varmastikaan halua hevostasi paikkaan, missä se saa ulkoilla tunnin päivässä?
- Entäs Tuomarinkylä?
- Puol vuotta, varmasti, ellei sieltä sitten sattuisi joku myymään osaketta.
- Osaketta? Anni toisti entistä kauhistuneemman näköisenä. – Millä mä muka osakkeen ostaisin? Pitäisikö sitten kumminkin maksaa vielä tallivuokrakin? Vanhukset ei kyllä suostu maksamaan paljon enemmän kuin nyt.

Anni alkoi heitellä tallien nimiä – hän oli melkein yhtä perehtynyt niihin kuin opiskelija-asuntoihin, mutta ei ihan – ja Ilse tuntui tietävän niistä jokaisen.
- Antakaa mulle kynä ja paperia, Anni pyysi, ja katsoi lopulta surullisena listaa, missä oli enemmän yliviivauksia ja kysymysmerkkejä kuin enää luettavissa olevia nimiä. Vaikutti siltä, että yhdeksänkymmentä prosenttia Helsingin seudun talleista oli jotenkin epäsopivia. Kalliita, huonomaineisia tai sitten ratsastuskouluja, joissa ei todennäköisesti pääsisi iltaisin ratsastamaan ollenkaan, ettei häiritsisi tunteja.
- Se ei voi olla noin vaikeeta, Jessi sanoi lohduttavasti vilkaistuaan Annin listaa. – Sä alat Ilse kuulostaa ilkeämieliseltä.
- Mä olen vaan realisti, Ilse puolustautui.
- Mä en masennu, Anni sanoi päättäväisesti. – Mä soitan nää kaikki läpi. Ei kun Alissa, lähdetään huomenna tallikierrokselle!

Minä olin heti valmis. En tiennyt mitään parempaa kuin käydä uusilla talleilla.
- Ajatko sinä vai minä? kysyin vain.
- Mä ajan jos sä luet karttaa mulle. Pitää vaan etsiä osotteet jostain.
- Koneelta, ehdotin.
- Kannattaisi ehkä soittaa ensin myös. Turha ajaa paikkaan, joka ei kerta kaikkiaan ota yksityisiä, Vesku neuvoi.
- Ruvetaan töihin, Anni sanoi päättäväisesti.
- Sä saat itse soitella, sanoin. Ajatuskin puhumisesta kymmenen tallinpitäjän kanssa uuvutti minua.

Lähettäjä: flanelli 
Päivämäärä:   13.4.10 23:04:31

majava, mä just keksin, et haluun pinserin :D, mitähän tein rotikat sellasesta tykkäis?...

Sennnu, kiitos mä tiedän et me ollaa majavan kanssa :D. Me ollaan orava ja majava. (joo älä kysy) JA nyt mä voisin ottaa lisää luettavaa tähän näytelmäkirjoitelman oheksi (pitää kirjottaa näytelmä, pituutta vähintään A4...)

Lähettäjä: maukka. 
Päivämäärä:   14.4.10 16:23:25

haha. :D Anni iha innoissaan. : )

Lähettäjä: Aivokana 
Päivämäärä:   14.4.10 18:48:35

Ilse ja Artsi on just ihania :P Mun kommenteista voi varmaan päätellä et kaikki on ihania :DD Pitää aina kommentoida jotain ei-niin-järkevää ettei tää pääse tippuu!

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   14.4.10 21:06:07

4. Helsingin hevospiireissä
Päätimme hoitaa ratsastuksen sunnuntaina aamutuimaan ja lähteä sitten vasta liikkeelle siltä varalta, että päivästä tulisi kovinkin pitkä ja rasittava. Anni oli soittanut kaikkien listassaan oleviin puhelinnumeroihin, mutta moneen ei ollut vastattu. Kolmessa oli sanottu suoraan, ettei ollut tilaa tai ettei karsinoita vuokrattu ulkopuolisille, joihinkin oli luvattu ottaa jonoon. Kukaan niistä, jotka Anni oli tavoittanut, ei kuitenkaan ollut kieltänyt tulemasta katsomaan, joten lista oli edelleen ihan riittävän pitkä yhdeksi päiväksi.

- Pakko näistä on jotain löytyä, Anni sanoi toiveikkaasti, kun löysimme perille ensimmäiselle tallille. Mikään jäljelle jääneistä ei ollut varsinaisesti Helsingissä vaan eri puolilla vähän kauempana, Espoossa, Sipoossa ja Vantaalla. Tämä oli Espoossa.
- Jos sinä, tai me, saadaankin kämppä Itä-Helsingistä, tää on kamalan kaukana, huomautin, kun Anni ajoi pieneen maatilamaiseen pihaan.
- Totta, muttei niin kaukana kuin Mustaoja. Ja mistä sitä tietää, vaikka me muutettaiskin Länsi-Helsinkiin. Tai jospa mulle jäis vielä ihan valinnanvaraa!

Paikka oli yksi niistä, joiden ihmisiä Anni ei ollut saanut kiinni, eikä ketään näkynyt nytkään. Pyörimme vähän aikaa keskellä pihaa.
- Toi näyttää tallilta, mennään katsomaan, Anni sanoi lopulta osoittaen yhtä rakennuksista.
- Mitä jos joku tulee ja kysyy, mitä me tunkeillaan?
- No hyvä vaan, onhan meillä ihan asiallista asiaa. Mä en halua jäädä tähän odottamaan, että tallimestari tulee kirkosta, meillä on muutenkin monta paikkaa vielä.

Siinä hän oli ihan oikeassa ja seurasin häntä talliin. Se oli kyllä ihan fiksu ja käytännöllisen näköinen ja bokseja oli vain neljä käytössä. Muut olivat täynnä kaikenlaista romua.
- Ainakin tänne saisi paikan, Anni huomautti. Pörräsimme paikalla vielä vähän aikaa, mutta edelleenkään ei näkynyt elonmerkkiä lukuun ottamatta neljää suomenhevosta vähän heppoisen näköisessä sähkölanka-aitauksessa.
- Mä en näe kenttää, huomautin.
- Totta, Anni sanoi ja rypisti otsaansa. – No oli miten oli, tää ei näytä kauhean pahalta. Mä yritän soittaa tänne uudestaan.

Seuraava paikka oli ratsastuskoulu, sekin Espoon puolella, ja siellä oli elämää vaikka muille jakaa. Kentällä oli menossa lasten ponitunti ja seurattuamme sitä vähän aikaa nyhjäisin Annia hihasta. Kello oli varttia vaille kaksitoista ja ehtisimme hyvin katsoa tallin, jos tunti loppuisi kahdeltatoista. Löysimme matalan tiilirakennuksen – ehkä liiankin matalan, mietin. Sää oli sen verran huono, että siellä sisällä oli lauma tyttöjä, jotka ehkä muuten olisivat olleet seuraamassa tunteja. He hiljenivät hetkeksi, kun astuimme sisään, mutta jatkoivat pulinaansa, kun vain nyökkäsimme ja aloimme kurkkia ympärillemme.
- Pienet boksit, Anni sanoi puoliääneen, mutta enemmän minua häiritsi se, että tallilla kävi selvästi kymmeniä ihmisiä päivittäin, satoja viikossa. Miten Kodiak muka sellaiseen tottuisi?
- Mitä ne tästä sanoi puhelimessa? kysyin.
- Että nyt ei ole paikkoja, mutta että niitä voi vapautua.
- Selvä, jatketaan sitten matkaa, vai mitä?

Kolmanteen paikkaan emme päässeet perille, emme edes yrittäneet. Hiekkatie, jota pitkin meidän olisi pitänyt ajaa, oli veden peitossa ja Anni pamautti tuskastuneena rattia nyrkillään.
- Tää ei käy – en mä voi sitä viedä tallille, mihin mä en pääse!
- Ehkä se on matala lätäkkö.
- Ja ehkä ei. Haluatko sä seistä tuolla polvias myöten vedessä ja työntää?
En halunnut, joten en pistänyt enempää hanttiin, kun hän peruutti ja kääntyi pois. Vallihaudan takana saattoi tietysti olla mikä vain unelmien linna, mutta mitä se auttoi, ellei sinne päässyt ilman venettä?

Lähettäjä: jackets 
Päivämäärä:   14.4.10 21:51:46

Tykkäsin noista parista lauseesta tossa lopussa jotenki tosi paljon :)

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   14.4.10 23:16:01

Heh, mä luin ne nyt uudestaan ja mua alko kaivertaa että joudunko mä pistämään ne palaamaan joskus, kun ei ole niin paljon vettä tiellä! x) Tiedä mitä kivaa sinne keksisi.

Lähettäjä: Muisto97 
Päivämäärä:   14.4.10 23:43:50

Ai meillekkö ne oli tulossa :D Meillä kun on tie veneilykunnossa XD

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   14.4.10 23:49:37

Älä hitossa, Muisto97! :D
Nimittäin yhden (kahden) kaverin tallilla on kanssa... ja täytyy myöntää että niiden kertomuksilla ja kuvilla oli vähän vaikutusta :D

Lähettäjä: flanelli 
Päivämäärä:   14.4.10 23:51:01

Meillä on kanssa tallilla, jossa käyn nii toisinaan tie enemmän tai vähemmän veden vallassa, tai siis vähintään kahdesti vuodessa :D. Ja samoin toinen kulkureitti, jota tosin ei saa käyttää autolla tullessa.

Tuo ne ihmeessä uudelleen tohon paikkaan ja lisää?

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   14.4.10 23:59:05

Flanelli ai teilläkin vai? Mä en varmaan sitten ole koskaan teillä käynyt tähän aikaan vuodesta.
Se iso tie on kyllä joskus ollut poikki, kun merivesi on ollu korkeella...

Huomenna lisää ja täytyy haudutella, tarttisko tonne palata.

Lähettäjä: flanelli 
Päivämäärä:   15.4.10 00:26:39

No ei sielläkään muuten olisi, mutta kun ne ojat tulvii. Se on vähän paha, kun just oli tie vähän huonossa hapessa, porukka joutu käyttää yhen päivän ajan sitä toista, jota ei saa käyttää. Saa nähä koska siinä tulvii se pieni joki, sitte ei pääse bussilla kulkemaan, ellei mee iha Landbohon asti...

Lähettäjä: tölkki 
Päivämäärä:   15.4.10 00:47:27

Ah, ihanan nuoria ja tyhmiä =D Miettiä vakavasti romuvarastotallia, jossa ei ees näy ihmisi, ei kenttää eikä kukaan vastaa puhelimeen

Lähettäjä: maukka. 
Päivämäärä:   15.4.10 14:43:43

tölkki, niimpä, mut kantapään kautta oppivat millanen ois hyvä talli. :p

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   15.4.10 20:57:27

- Haloo, Anni huikkasi kokeeksi, vaikka näimmekin jo, että olimme oikeassa paikassa. Sisällä haisi tallille ja siellä oli keltaisesta vanerilevyistä rakennettuja bokseja. Sähkövalo sai ne loistamaan vieläkin keltaisempina.
- Täällä, kuului kolahduksen säestämänä peremmältä ja esiin käveli laiha nainen keltaisissa kumisaappaissa. Hänellä oli pipo päässään ja posket lommolla kuin ei söisi tarpeeksi. Anni esittäytyi, minä vain nyökkäsin ja aloin katsella ympärilleni heidän jutellessaan. Pahat aavistukseni voimistuivat, mitä enemmän näin. Paikka oli läävä, kuin eläinrääkkäysuutisten uutiskuvista, siitäkin huolimatta, että sisällä olevat kaksi suomenhevosta olivat ihan hyvävointisen näköisiä. Boksit olivat kuitenkin huterasti rakennettuja ja vaikka täällä riitti korkeutta ja tilaa, näin ylempänä paljaita sähköjohtoja, joiden varassa valaistus roikkui. Näin myös kaikenlaista muuta, mitä en olisi välittänyt nähdä, silmäni tuntuivat suorastaan hakeutuvan kaikkeen asiaankuulumattomaan ja vaaralliseen. Repsottaviin saranoihin, höyläämättömistä laudoista esiin pistäviin sälöihin, halki poljettuun muoviämpäriin. Pahinta oli takaseinä, joka erotti tallialueen loppuhallista. Se oli iso aaltopeltilevy ja näytti siltä, että se oli paikoillaan vaan painovoiman ansiosta, nojaten karsinoiden tukipuihin ja muutamaan tynnyriin. Ellei Anni olisi parhaillaan jutellut omistajan kanssa, olisin osoittanut hänelle kaikki epäkohdat erikseen ja olisimme huudahdelleet kauhusta kuin kummitusjunassa.
- Mikä karsina teillä on vapaana? Anni kysyi ohuella äänellä, joka juorusi, että hänenkin katseensa oli tavoittanut yhtä ja toista.
- Nää on kaikki varattuja, mutta tulkaas tänne, nainen sanoi ja lähti menemään ulos. Marraskuinen ilma tuntui yllättävän viileältä ja raikkaalta, kun seurasimme häntä.

Parinkymmenen metrin päässä lievään alamäkeen oli seuraava, kapeampi ovi ja sen nainen avasi meille kohteliaasti. Olin vähällä kompastua, sillä en tajunnut katsoa jalkoihini ja huomata lähes kymmenen sentin korkuista kynnystä. Sisällä oli pimeää, kunnes kuului napsahdus ja yksinäinen hehkulamppu syttyi palamaan. Kauhukseni sielläkin, pimeässä, seisoi yksi hevonen, lämminverinen, jonka pitkä otsatukka tai äkillinen havahtuminen valoon sai uhkaavan näköiseksi.
- Tähän me ajateltiin rakentaa lisää, nainen ilmoitti ja näin kyllä, että tilaa oli. Mitä olin nähnyt ”heidän” rakennustaidoistaan toisessa tallissa ja tässä kopperossa, puhui omasta puolestaan.
- Kiitos, sanoi Anni reippaasti. – Meillä on vielä pari tallia listassa. Me käydään katsomassa ne ja päätetään vasta sitten.

Se oli lähtömerkki ja livahdimme autoon kuin karkulaiset. Anni starttasi kiireesti ja ajoi pois pihapiiristä, ennen kuin sanoi yhtään mitään.
- Jumalauta, mä en tiedä, haluanko jatkaa enää, hän puuskahti saatuaan vauhdin ainakin kuuteenkymppiin. Minä nielaisin kauhisteluni ja kaikki huomasitko-alkuiset lauseet ja rupesin rohkaisevaksi.
- Ton pahempaa ei ainakaan voi löytää. Pysähdytäänkö jossain kahvilla ennen seuraavaa paikkaa?
Anni mietti hetken.
- Käydään ihmeessä.

Hän ei suostunut pysähtymään mihinkään huoltoasemakuppilaan, mutta löysi Hesen. Se sai kelvata, vaikka kahvi vaihtuikin sitten pirtelöön ja ranskalaisiin, jotka söimme autossa.
- Seuraava paikka on äärettömän halpa, sitten on yks ratsastuskoulu, jossa ei ole nyt tilaa, Anni mainitsi, kun olimme päivitelleet kaikki viimeisimmän paikan kamaluudet.
- Ja siinäkö ne oli? kysyin silmäillen listaani, jonka mukaan olin liimaillut post-it-lappuja puhelinluettelon karttaan.
- Sitten on vielä yksi kotitalli, mihin haetaan seurahevosta tyttären shetlanninponille, Anni sanoi kuulostaen lievästi toivottomalta. Ymmärsin häntä, päivä ei ollut ollut ainakaan toistaiseksi varsinainen menestys.
- Ehkä halpa on hyvä, rohkaisin.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   15.4.10 20:59:14

Apua, ton alusta jäi kappale pois!

Tää kuuluis siis ensimmäiseksi:
-------
Neljänteen paikkaan Anni soitti, ennen kuin jatkoimme matkaa.
- Siellä pitäisi olla tilaa, ja mä haluan, että siellä on joku vastassa, hän selitti. Minä tavailin karttaa ja ajoimme kehätietä pitkin kohden itää, kunnes päädyimme taas yhden talon pihapiiriin. Muu kuin pieneen metsikköön puiden ympäri vedetyt sähkölangat eivät juorunneet hevosista ja kaikki näytti jotenkin surulliselta harmaassa marraskuussa. Minusta tuntui, että olisi näyttänyt kesäisessä auringonpaisteessakin, mutta ehkä aloin vain olla väsynyt.
- Mä en näe ketään, ilmoitin.
- Se sano olevansa tallissa, Anni sanoi katsellen epätietoisena ympärilleen, sillä mikään rakennuksista ei oikein näyttänyt tallilta. Konehalleiksi minä niitä olisin ennemminkin sanonut. Tai liitereiksi. Yksi vinossa roikkuva ovi oli kuitenkin raollaan, joten paremman puutteessa suuntasimme sinne.

Lähettäjä: flanelli 
Päivämäärä:   16.4.10 07:44:33

se alkoikin jotenkin vähän hassusti :D.

Kiva pätkä, mä odotan innolla jatkoa.

Lähettäjä: Aivokana 
Päivämäärä:   16.4.10 19:19:08

En tajuu miten joku voi saada heppajutut kuulostaa näin kivoilta kun en niistä yleensä välitä. :D Joissain tarinoissa tekis mieli hypätä yli kaikki ratsastusjutut mut tässä ei oo tosiaankaan sitä ongelmaa :D

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   16.4.10 21:59:33

Ei se ollut. Se oli itsehoitopaikka, mikä oli kokonaan jäänyt mainitsematta.
- Mä tarvitsen kyllä täysihoitopaikan, Anni sanoi surkeana. – Mä en voi kuvitellakaan, että ajaisin tänne joka aamu ennen koulua.
- Oishan sun pitänyt hinnasta ymmärtää, ettei tällä hinnalla passata, tuhahti nainen, joka meille tällä kertaa esitteli paikkoja.
- Niin olisi, Anni huokaisi.

Ratsastuskoulun tunnit olivat jo ohi siltä päivältä, mutta tallin ovi oli auki ja marssimme häpeämättömästi sisään tutkimaan paikat. Kaikki näytti kelvolliselta, mutta jos siellä ei ollut tilaa, siellä ei ollut tilaa ja muutenkin esitin Annille epäilykseni siitä, miten Kodiak mahtaisi sopeutua niin vilkkaaseen elämään.
- Niinpä. Mennään nyt katsastamaan se viimeinenkin paikka kamalaksi niin mä voin mennä ja vetää asuntohakemukseni pois. Mä tulen lopun ikääni asumaan Tuusulassa isin ja äitylin luona.
- Älä anna vielä periksi! sanoin, vaikken itsekään jaksanut enää uskoa mihinkään.

Hyvin matalin odotuksin ajoimme viimeiseen osoitteeseen, eikä edes sievä omakotitalo jaksanut paljon kasvattaa niitä nollapisteestä.
- Tää ei näytä ollenkaan tallilta, sanoin, kun ilmeisesti auton äänen hälyttämänä ulos tuli vanhahko mies.
- Mä en ihmettelisi vaikka ne tarjoais puolikasta autotallista Volvon vierestä, Anni sanoi puoliääneen, mutta tervehti edelleen loppumattoman kohteliaasti.
- Talli on täällä takapihalla, mies sanoi ja lähti näyttämään meille tietä. Matkalla hän ehti kertoa ponista. – Sen nimi on Polle ja se on nyt vähän yksinäinen. Tyttärentytär käy tietysti sitä katsomassa, mutta ei siihen mene parhaimmillaankaan kuin pari tuntia päivästä, lopun aikaa se vaan on. Että seuraa se tarvitsisi. Me ollaan mietitty aasin ostamista, mutta ajateltiin ensin kokeilla uutta vuokralaista. Meillähän oli tässä yksi ratsuhevonen, mutta sen omistaja halusi muuttaa hienompaan talliin.

Hyvin sopivasti sade oli tauonnut, ja kun pääsimme takapihalle, yksinäinen auringonsäde pujahti esiin pilvien takaa. Se kesti vain hetken, ehkä viisi sekuntia, mutta Anni sanoi jälkeenpäin ajatelleensa, että se oli kohtalon sormi. Vanhuksen takapihalla oli mitä sievin keltainen siirtotalli, oikeastaan pihatto, sillä sen eteen oli aidattu valkoisiksi maalatuin lankuin pieni tarha. Tarhassa seisoi suklaanruskea shettis, joka hirnui kimeästi nähdessään meidät.
- Polle siellä, mies hörähti.
- Tää on ihaninta mitä mä olen tänään nähnyt, Anni sanoi hartaasti.

Kaikki näytti tosiaan hyvältä. Poni oli suloinen ja seurankipeä, talli oli siisti ja heinä tuoksui herkulliselle. Olin sanomassa jotain tarhan pienuudesta, mutta näin sitten, että sitä oli jatkettu sähkölangoin huomattavasti suuremmaksi, se käsitti koko alas joelle viettävän mäen. Portti oli vain suljettu estämään ponin pääsy sinne. Sille oli ihan tarpeeksi tilaa aitauksessakin.
- Tää on ihanaa, loistavaa! Anni nauroi. – Ja semmosia kauheita paikkoja kun me ollaan käyty katsomassa tänään! Miksei me tultu suoraan tänne?
- Onhan täällä sievää, mies myönsi.
- Yksi ainoa kysymys mulla on – missä täällä voi ratsastaa?
- Minni ratsastaa tässä tarhassa. Ei sitä voi yksin päästää vielä kauemmaksi.
- Se on ehkä vähän pieni, mun hevonen on melkein metrin tota korkeampi…
- Juumin ihmiset kävi tossa vähän matkan päässä, siellä on isompi talli, jossa on kenttä, mies selitti osoittaen jonnekin isomman tarhan perukoille. – Nyt se on ollut vähän aikaa tyhjillään, mutta kuulemma siellä aletaan taas pitää hevosia. Ihan ratsastuskoulua, kuulemma. Tietystikään mä en voi luvata, että ne uudetkin ihmiset vielä antaa käyttää kenttäänsä, mutta sehän selviää kysymällä. Ne on siellä nyt muutaman viikon jo ahkerasti tehneet remonttia.

Anni katsoi minua innoissaan.
- Käytäiskö me sielläkin? Jos siellä olisi joku paikalla ja voisi taata, että me päästään kentälle joskus niin mä tuon Kodiakin tänne heti!
En voinut muuta kuin nyökätä. Mitä yksi talli lisää tässä kohden enää merkitsi? Sitä paitsi minäkin halusin Kodiakin tänne ja meidät Helsinkiin.
- Mennään ihmeessä.
- Teidän ei kannata ottaa autoa, tosta kävelee korkeintaan kymmenen minuuttia, vanhus opasti. .- Tulkaa sitten paluumatkalla sisään. Juodaan kahvit.
- Me käydään ja jos siellä käy hyvin, mä olen ihan valmis muuttamaan tänne, Anni lupasi.

Lähettäjä: maukka. 
Päivämäärä:   17.4.10 00:09:56

oi ihanaa! : ) toivottavasti anni löytää kivan tallipaikan kodiakille. ^^ voin vaan mielessäni kuvitella sen paikan. : )

Lähettäjä: Aivokana 
Päivämäärä:   17.4.10 08:46:48

Sulonen pappa! =) Jatkoa ;P

Lähettäjä: a_des 
Päivämäärä:   17.4.10 13:15:35

Onpas työt haitanneet harrastuksia, mulla oli vaikka kuinka monta pätkää lukematta O__O

Mut pakko oli vähän repeillä tulvakuville x)

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   17.4.10 20:38:07

5. Miehiä
Matkaan ei mennyt edes kymmentä minuuttia, mutta ehkä se oli ollut keppiä käyttävän eläkeläisen arvio. Eksyä ei myöskään voinut. Määränpää oli näkyvissä melkein alusta asti.
- Mua vähän häiritsee marssia sinne näin vaan, tunnustin, mutta Anni vain tuhahti.
- Yks talli lisää sinne tai tänne – who cares?
Siinä hän tietysti oli ihan oikeassa ja jaksoin vielä innostua hiukan, kun saavuimme pihaan. Talli oli suunnilleen samankokoinen kuin meillä, matala ja harjakattoinen, ja kenttä oli rakennettu sen kylkeen niin, että tallin seinä rajasi sen yhdeltä sivulta. Tallin kummassakin päässä oli isot pariovet; sen läpi näki, kun hetken aikaa olimme sopivassa kulmassa. Jotain liikettäkin olin siellä näkevinäni.
- Mennäänkö sisään? ehdotin.
- Odota, mä haluan ensin käydä kokeilemassa tota kenttää.

Anni kiipesi aitalankkujen välistä sisäpuolelle ja juoksi pienen ympyrän kostealla hiekalla kuin olisi kuivaharjoitellut kouluohjelmaa.
- Tää on hyvä, hän riemuitsi, mutta tässä vaiheessa hän ehkä olisi riemuinnut perunapellostakin. Hyvältä se kuitenkin näytti. Sitten kuulin kolahduksen tallin etäisemmältä kulmalta ja siirsin säikähtäneenä katseeni sinne. Annikin pujahti pois kentältä. Sieltä tuli nuori mies, joka pyöritteli kunnioitettavan kokoista vasaraa kädessään ja toivoin totisesti, ettei hän aikonut käyttää sitä tunkeileviin nuoriin naisiin. Ei hän kyllä kauhean murhanhimoiselta näyttänyt. Hän näytti… tutulta.

Polveni tuntuivat yhtäkkiä spagetilta ja minun piti tarrata kiinni aidasta. Olin odottanut, että tämä hetki joskus tulisi ja miettinyt yökausia, miten suhtautuisin. Nyt, kun minut oli yllätetty, en muistanut ollenkaan olla tyyni ja pidättyväinen vaan suunikin loksahti auki.
- Päivää, Anni sanoi vielä yhden kerran tänään. Onneksi seisoin hänen takanaan niin, ettei hän huomannut, miten vaivoin kokosin itseni ja irrotin aidasta.
- Päivää, Arska sanoi ja tuli sen verran lähemmäs, että näin hänen olevan lähes pilkulleen samannäköinen kuin neljä vuotta sitten. Ihan pikkuisen vanhempi, ei enää aavistusta lapsenpyöreyttä poskissa. Olin kai itsekin sen jo menettänyt. Hänen hiuksensa olivat edelleen tummanpunarautiaan talvikarvan sävyä, ne pilkistivät tupsuina esiin lippalakin alta. – Voinko mä auttaa?
- Me tultiin katsomaan teidän kenttää. Tähän kuulemma tulee ratsastuskoulu, Anni sanoi.
- Joo, mutta ei vielä ihan hetkeen. Haluatteko te tunneille?
- Ei kun mä ajattelen tuoda hevoseni tohon naapuriin ja sieltä on kuulemma ennenkin käyty täällä lainaamassa kenttää…

Arska ei kuunnellut Annia enää, hän oli huomannut minut ja vaikka olin jo seissyt ylväästi pystyssä, punastus humahti ylitseni ja polveni tuntuivat notkahtavan taas.
- Alissa?
- Niin, myönsin heikosti. Anni kääntyi katsomaan minua kummastuneen näköisenä, mutta tajusi kiitettävän pian tilanteen. Hänhän ei ollut koskaan tavannut kesärakkauttani. Sen kerran, kun Arska oli käynyt Mustaojalla, oli Anni hienotunteisesti pysytellyt poissa sanoen, että ehtisivät he tutustua myöhemminkin.
- Oletko sä Arska? Olisihan mun pitänyt tunnistaa kuvista! hän huudahti. Olisin voinut potkaista häntä. Tarvitsiko sitä nyt paljastaa, että olin säästänyt kuvat ensirakkaudestani ja vielä esitellyt niitä ystävilleni.
- Terve vaan, sanoin arvokkaasti.

Poika – mies – seisoi edessäni levitellen käsiään kuin ei olisi tiennyt, mitä tehdä niillä. Toivoin ja pelkäsin halausta, jota ei sitten lopulta kuitenkaan tullut.
- Mitä sulle kuuluu? Etsitkö sä tallipaikkaa? Arska kysyi.
- En minä. Anni etsii ja ilmeisesti se löysi semmosen tosta vähän matkan päästä, jos teidän kenttää vaan saa käyttää, sanoin ja oloni normalisoitui sana sanalta.
- Tätä? Ilman muuta saa, Arska lupasi harkitsematta hetkeäkään. Kuin maailmanomistaja ainakin.
- Sä olet ruvennu yrittäjäksi, totesin ja katselin ympärilleni.
- Niin, me päätettiin parin kurssikaverin kanssa, että olisi mielekkäämpää ensin ainakin kokeilla omaa kuin etsiä töitä muualta. Katotaan miten meidän käy, hän virnisti. – Tulkaa katsomaan tallia.
- Ilman muuta. Me ollaan tän päivän jälkeen jo ihan ammattimaisia tallintarkastajia, Anni hyrskähti.

Lähettäjä: Jekku 
Päivämäärä:   18.4.10 15:47:45

Oioi.. kuulostaa liianki hyvältä toi paikka :) ja sit Arska ja Alissa lämmittelee kohta uuen romanssin.

Lähettäjä: polli 
Päivämäärä:   18.4.10 20:53:40

Arskalla varmaan on tyttöystävä ja alissa tulee mustasukkaseksi :P

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   18.4.10 21:15:34

Menimme talliin, mutta Annin keskittyessä asiantuntevasti arvioimaan karsinoita, joita Arska ilmeisestikin oli ollut korjailemassa, minä keskityin vilkuilemaan miestä itseään. Ensirakkaus oli aina ensirakkaus, eikä kukaan ollut ikinä edes yrittänyt väittää, etteikö se säilyisi ikuisesti omalla paikallaan ilman, että sitä mikään tai kukaan muu saattoi sieltä tipauttaa. Okei, minut oli jätetty ja olin ollut surullinen ja katkera pitkään, mutta jostain syystä kukaan Arskan jälkeen ei ollut samalla lailla iskenyt. Se tuntui vieläkin ja yhtäkkiä täytyin jostain hyvin kevyestä tunteesta, joka meinasi nostaa kantapääni betonilattialta.

- Täällä oli vähän kulunutta, mutta nyt alkaa kaikki olla paikattu ja uusittu. Vähän maalia ja uudet juoma- ja ruokakupit vielä niin tää alkaa olla muuttoa vaille valmis, Arska esitteli ja hänen äänensä nosti karvat pystyyn käsivarsissani.
- Kukas tänne sitten muuttaa? Anni uteli.
- Me saadaan muutama hevonen lainaksi tunteja varten, mutta niitä pitää hankkia lisää. Ollaan me tässä ilmotuksia seurattukin, mutta ei olla vielä ostettu mitään. Ja sitten noilla muilla on omat hevosensa.
- Sulla ei ole hevosta? kysyin jotain sanoakseni ja saadakseni Arskan katsomaan minuun.
- Ei, hän sanoi. – Mutta mä varaan itselleni ainakin yhden karsinan ja yritän saada itselleni jonkun ratsutettavan siihen.

Niin, me molemmat olimme halunneet ratsastaa nuorilla hevosilla jo silloin aikaisemmin. Arska vaan oli nyt näemmä saanut siitä ammatin. Aloin heti miettiä meidän hevosiamme, mutta huokaisin sitten. Ei Vesku antaisi niitä pois Mustaojalta muualle kuin Hannalle, eikä sinnekään ennen kuin vanhempina, kun niiden oli aika opetella hienoimpia vänkyröitä ja pifpuffeja.
- Entä sun hevoskuviot? Ja kaikki muutkin kuviot? Arska kysyi minulta. Kohautin hartioitani.
- Mä olen kotona ratsastellu millon mitäkin, mutta ei mulla varsinaisesti omaa ole. Enkä mä nyt paljon ehdikään, kun opiskelen.
- Mitä sä opiskelet?
- No tän talven mä tapan aikaani sairaanhoito-opistossa, mutta jos mä ens kesänä jo pääsisin lääkikseen, kerroin välinpitämättömään sävyyn.
- Ohoh, Arska sanoi kunnioittavasti ja sitten en enää kestänyt hänen lämmintä katsettaan. Nykäisin Annia hihasta.

- Lähdetään hei menemään, mä olen ihan poikki. Ja jos tossa pitää pysähtyä vielä kahvillakin.
- Mutta… Arska aloitti, muttei jatkanutkaan.
- Niin, se kenttäasiako on okei? Anni varmisti vielä.
- No on. Tietysti. Koska se sun hevonen sitten muuttaa?
- Mä en ole vielä sopinut mitään. Ei mekään ole vielä saatu kämppää, mutta ei se kyllä siitä riipu. Kodiak voi muuttaa hyvin jo ennen sitä, Anni jaaritteli.
- Te olette muuttamassa tänne?
- Joo, me ollaan haettu opiskelija-asuntoja, ja semmoista kaverikämppääkin, mutta Alissa on pessimisti ja väittää, ettei me saada kuin solut kumpikin.
- Mä en ole pessimisti, mä olen realisti, oikaisin.
- Vahinko, että teillä on noin kiire. Olisi ollut kiva jutella pidempään, Arska sanoi ja sain taas pitkän katseen, joka pisti kasvoni hehkumaan.
- Te tulette tietysti näkemään jatkuvasti, kunhan Kodiak tulee, Anni sanoi hyväntuulisesti. – Alissan pitää tulla valmentamaan mua, ja sitten sen pitää tietysti paikata mua, jos mun pitää lukea tentteihin tai jotain.
- Kiva, Arska sanoi, mutta minä en enää kestänyt. Raahasin Annin ulos ja heitin olkani yli kevyesti:
- Palaillaan!

Lähettäjä: ** 
Päivämäärä:   18.4.10 21:33:33

""- No pitää sun sitten laittautua, hän sanoi ja tarttui minua käsivarresta. Ja oikeassahan hän olikin, tulisi sinne muitakin.""

Tätä mä vielä korjaisin, tuo kohta vaikuttaa nyt nähtynä tökeröltä, parempi olisi: "Ja oikeassa hän olikin..." Ei tule niin paljon -han/-hän-hokemista. Ja tää ei mee Sennnun piikkiin. (ihan ehdotus vaan)

Ihanaa kun Sennnu julkaisee taas, pelkäsin pidempää taukoa. Tosin vain n. pätkän päivässä, mutta ihan ymmärrettävää. Laita mulle lisää, tylsyyttä havittavissa.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   18.4.10 21:58:15

**, toi on selkeetsi hankala kohta x) Oon jo kerran korjannut sitä, tosin nyt en muista enää, miten kamala se alkuperäinen lause sitten oli.

Lähettäjä: ** 
Päivämäärä:   18.4.10 22:23:56

Ja täällä on Sennnu ihan tuttu, unohtui vaihtaa nicci... Aikaisemmin lukenut fani, tässä yksi ilta ihmeteltiin kadonnutta pätkää joka ei ollutkaan kadonnut, minä vain en sitä huomannut ennenkuin neljännellä kerralla :D, sähköpostin kautta mokomaa ihmettelin...

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   18.4.10 22:26:11

No mä vähän arvelinkin mutten viittiny ääneen arvailla :D

Lähettäjä: Aivokana 
Päivämäärä:   19.4.10 16:53:01

Lisää lisää :D Kivaa ku Arska on taas kuvioissa :)

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   19.4.10 20:59:00

Anni tarttui käsivarteeni ja ravisti sitä heti, kun olimme päässeet kuulomatkan päähän tallista.
- Voiko tää olla totta? Alissa, tää on ihmeellinen päivä! Kaikkien niiden tallien jälkeen tää paikka, ja sitten vielä Arska! Näitkö sä miten se katseli sua?
- Mä en halua puhua siitä, tokaisin, mutta nähdessäni, että Anni loukkaantui, lievensin: - En nyt, mun pää on ihan sekasin. Mun täytyy miettiä.
- Voi, mieti ihmeessä ihan niin paljon kuin sun tarvii! Mutta tää on ihme! Mä jo melkein käännyin kotiin käymättä täällä! Ja nyt tää on enemmän kuin täydellinen paikka!

Se oli, en voinut olla eri mieltä, kun vanha setä lupauksensa mukaan kutsui meidät sisään kahville. Hiukan yllättäen talossa asui mummohenkilökin, lihava täti, joka kulki kahden kepin kanssa eikä vain yhden. Pullat, joita meille tarjottiin kahvin kanssa, olivat varmasti hänen käsialaansa. He olivat äärimmäisen herttaisia ja vaikka olisi kai pitänyt jutella liikeasioista ja vuokrasopimuksesta, päädyimme katsomaan valokuvia pikku-Mineasta Pollen selässä etuperin, takaperin ja sivuttain. Tyttö oli uusimmissa kuvissa ehkä kahdeksan vanha.
- Koska te voitte muuttaa? Arvi kysyi. Hänen nimensä oli Arvid eli Arvi, rouva oli Anna.
- Ensi viikonloppuna? Anni ehdotti. – Iltaisin mun täytyy aika lailla keskittyä lukemiseen.
- Reipas tyttö, Anna sanoi hellästi ja minulle tuli hullu tunne, että he olivat jo päättäneet adoptoida Annin toiseksi henkilökohtaiseksi hevostytökseen Minean lisäksi. Mitäpä se kuitenkaan minulle kuului, eihän se ainakaan negatiivista ollut.

Kotimatka oli mielenkiintoinen. Annin teki tietenkin mieli puhua pälpättää sekä ihanasta uudesta tallipaikastaan että Arskasta ja minä taas olisin halunnut sulkea kaikki aistini ja kuulostella, että mitä minun oikein pitäisi ajatella uudesta tapaamisestamme. En kuitenkaan voinut sanoa, että halusin olla hiljaa ja ajatella, mutta tietysti Anni tajusi. Hän vain unohti noin viiden kilometrin välein ja aloitti aina uuden puheenpurskauksen.
- Anna olla! naurahdin lopulta.
- Mikä? Mä yritän, mutta…
- Mä ehdin rypeä myöhemminkin. Aiotko sä oikeasti muuttaa Kodiakin jo ens viikonloppuna?
- Polle-parka tarvitsee seuraa. Ja oikeasti, siellä Kodi on mun koulumatkan varrella. Melkein, siis.
- Hyvin marginaalisesti melkein. Se paikka on hei Vantaan perukoilla.
- Mutta lähempänä koulua kuin Mustaoja.

Anni jätti minut meidän pihaan ja jatkoi saman tien itse kotiin. Minä sain siis yksin raportoida perheelle kaikista näkemistämme talleista ja jättää raportoimatta Arskasta. Tietysti Annin papattaisi siitä heti tilaisuuden tullen, mutta se oli sen ajan murhe. Minä vetäydyin ihan rauhassa omaan kopperooni muka lukemaan läksyjä mutta todellisuudessa haaveilemaan. Oli minulla kirja sylissä, mutten ymmärtänyt lukemastani yhtään mitään, kun ajatukseni pyörivät ihan muualla. Olin ikionnellinen siitä, ettei Danni haistanut mitään epäilyttävää ja tullut puristamaan minusta kaikkea ulos, kunhan heitti jonkin pisteliään kommentin pinkoilusta.

Arska oli ilahtunut näkemisestäni, se oli ollut selvää. Miksei olisi, hänhän oli jo silloin aikaisemmin yrittänyt pariin otteeseen ottaa yhteyttä, mutta minä olin ollut vielä liian vereslihalla suostuakseni juttelemaan hänen kanssaan. Nyt oli aikaa kulunut tarpeeksi. Voisin antaa anteeksi sen, että hän oli jättänyt minut. Olin sen jo melkein unohtanut. Eikä hän enää ollut niin paljon minua vanhempi kuin silloin. Tietystikin edelleen kolme vuotta, mutta kolme vuotta ei enää ollut viidesosa elämästäni. Alkavan talven pimeys ja kura ei tuntunut enää musertavalta, päinvastoin. Muuttaisimme Kodiakin pian ja sitten joutuisin väistämättä Arskan kanssa tekemisiin aina, kun kävisin Annin kanssa tallilla. Me ehkä voisimme aloittaa kaiken uudelleen.

Lähettäjä: july 
Päivämäärä:   19.4.10 21:15:41

oi, mä tykkään alissasta ja arskasta :)
voisitko sennu vielä linkittää niitä aijempia tarinoita tähän ?

Lähettäjä: tölkki 
Päivämäärä:   19.4.10 23:21:05

Repesin kakskeppiselle mummohenkilölle =D

Lähettäjä: Aivokana 
Päivämäärä:   20.4.10 17:02:05

Tietysti Annin papattaisi siitä heti tilaisuuden tullen, mutta se oli sen ajan murhe.

Kerranki ku löydän virheen ja muistan jopa kertoa siitä, se on noin mitätön :D Alkaa melkee harmittaa ;P

Lähettäjä: whisky. 
Päivämäärä:   20.4.10 20:36:33

Lisää? :)

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   20.4.10 20:51:30

Ai niin, tässä niitä linkkejä. Viimeisntä en oo vielä saanu minnekään sivuille laitettua mutta eiköhän se löydy vielä täältäkin, jos pistää hakuun Jessin jutut.
Vanhempieni tarina ja Minä, Miila
Oi kultainen nuoruus
Jessijutut ja
Jessijutut jatkoa

Ja kiitos Aivina!

Ai niin ja miten mua ei ollenkaan yllätä, että Tölkki repeilee vanhoille ja vammaisille. Nykyajan nuoriso!
--------

Voi sitä seuraavaa aamua ja päivää. Olin valvonut ihan liian pitkään unelmissani ja sitten, kun olin nukahtanut, nukuin liian sikeästi. Silmäni näyttivät tomaateilta, kun heräsin naapurikopperossa soivaan Sarrin kelloon ja kiireellä laittauduin koulukelpoiseksi. Onneksi Jessi ei ollut vielä lähtenyt vaan lupasi viedä minut. Anni soitti ja kysyi, miksen ollut junassa, kun olin nousemassa autoon ja hymähteli ärsyttävän tietäväisesti, kun kerroin nukkuneeni pommiin. Seuraavaksi soitti Mirjami ja kertoi olevansa kipeä. Hänellä oli vatsatauti.
- Oletko sä taas syönyt jotain vanhentunutta? kysyin äkäisesti. Mirjamin kierrätyshenki ei loppunut vaatteisiin ja huonekaluihin vaan hän hankki ruokansakin valmiiksi vanhentuneena. Hänen ruokapaketeissaan oli aina punaisia prosenttitarroja, joten olin tehnyt päätöksen pysytellä teessä vieraillessani hänen luonaan. Tietenkin, ellei Sylvi ollut juuri leiponut jotain. Häntä en epäillyt myrkytysaikeista.
- Voi olla. Mä en ehkä enää hae roskisruokaa.
- Mirjami! henkäisin. Olin pelännyt vastausta, enkä siksi ollut uskaltanut kysyä, harrastiko hän roskisdyykkaustakin. Ilmeisesti näin oli.
- Niin että jos sä viitsit sanoa, jos joku kyselee…

Lupasin tietysti ja jouduin selittelemään Jessille monen kilometrin ajan Mirjamin ruokatottumuksia. Tai ei hän kysellyt, minun vaan teki mieli purkautua.
- Kaipa se tosta sitten jotain oppii, Jessi tuumasi ja jätti minut huoltoasemalle vähän matkan päähän koulusta. Päätien yli ei saanut kääntyä siinä kohden ja hän olisi saanut ajaa kilometrikaupalla päästäkseen ihan lähelle.
- Kiitos kyydistä, huikkasin ja katsoin kelloa. Luojan kiitos ei tarvinnut vielä juosta. Reipas kävely riitti ja mietin matkan ajan, olinko iloinen vai pahoillani Mirjamin poissaolosta. Päädyin olemaan pahoillani. Olisin alkanut olla valmis kertomaan Arskasta jollekulle ja sitä paitsi me olimme jo sen verran klikkiytyneet, että olisi tympeää ja läpinäkyvää yrittää lyöttäytyä johonkin muuhun seuraan. Jotenkin merkillisesti minäkin olin muiden mielestä vähän omituinen, koska Mirjami oli ystäväni. En olisi uskonut sellaista enää tapahtuvan, olimmehan aikuisia, mutta niin se vaan näytti olevan.

Luokassa oli toinenkin kummajainen Mirjamin lisäksi, mutta häneen en oikein osannut suhtautua. Mirjami oli poiminut hänet sieltä minun laillani heti alkupäivinä. Usein mietin, että miksi Mirjami minut oli valinnut, olinhan tavallistakin tavallisempi ainakin päällepäin ja uskoakseni sisäpuoleltakin. Tipi ei ollut kummaltakaan puolelta. Hän oli hyvin pitkä, yrmeän näköinen poika, joka näytti katselevan kaikkia nenäänsä pitkin, kuten hyvin saattoi pituutensa takia tehdäkin. Hän oli julkihomo ja se oli jäädyttänyt minut ensalkuun, kun Mirjami oli ilmoitusluontoisesti raahannut hänet kolmanneksi porukkaan. En ollenkaan osannut suhtautua häneen. Tuntui, että aina, kun katsoin häntä, minun oli pakko miettiä, että miten hän oikein poikaystäviensä kanssa harrasti seksiä, noin teknisesti.

Tipi olisi varmaan ilomielin kertonut, jos vain olisin kysynyt. Joskus hän kertoi minun makuuni liian intiimejä asioita kysymättäkin, mutta silloin yritin nopeasti vaihtaa puheenaiheen. Tänään en uskonut hänen minua häiritsevän, oli ihan ilmiselvää, että me liikuimme kolmestaan ainoastaan, koska molemmat pidimme Mirjamista. Korkeintaan hän kysyisi, tiesinkö, missä Mirjami oli.

Hän tuli myöhässä, kun olin jo ajatellut saavani pitää kokonaan yksin takarivin pöytämme, astui vain koputtamatta sisään, mutta vastapainoksi pysähtyi lausumaan yltiökohteliaan anteeksipyynnön. Opettajamme, joka oli selvästi aikonut läksyttää häntä sisään hyökkäyksestä, ei osannutkaan sanoa siihen mitään ja Tipi laahusti paikalleen. Hän olisi kääntänyt pääni missä tahansa muualla kuin täällä, missä olin epäillyt häntä homoksi heti ensimmäisestä hetkestä, se oli myönnettävä.
- Missäs Mirju on? hän suhahti romahtaessaan istumaan.
- Se on syöny jotain pilaantunutta, kerroin ja aloin taas keskittyä siihen mihin pitikin, opetukseen. Mirjamilla ja Tipillä oli tapana supatella ja kiherrellä niin, että välillä sain töniä heitä hiljaisiksi.
- Mitä pilaantunutta? Tipi halusi tietää.
- No en mä sitä tiedä! Mutta se lupasi lopettaa roskisruoan syömisen!
- Hyvä! puuskahti Tipikin. – Mistä toi puhuu?
- Ole hiljaa ja kuuntele, mutisin suupielestäni, sillä nyt halusin tosiaankin kuunnella. Me joutuisimme, tai pääsisimme, työharjoitteluun pian joulun jälkeen ja oli aika kuulla kuka menisi minnekin.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   20.4.10 21:05:05

Ja uusi