|
Lähettäjä: Sennnu
Päivämäärä: 5.3.10 22:34:33
Hyvää yötä!
----------
Palasin olohuoneeseen, missä kääriydyin entistä näyttävämmin Veskun kylpytakkiin nyt, kun minua paleli ja odotin, että Hanna palaisi. Hän tulikin, mutta ennen sitä keittiöstä oli kuulunut lasien kilinää, tulitikkujen raapinaa, pahvin repeämistä ja lopulta myöskin mikroaaltouunin kilahdus.
- Järkyttävää, Hanna puuskahti tullessaan olohuoneeseen lasin kanssa.
- Mikä?
- Miten hankalaa on kaataa liekin läpi. Oho, oisitko säkin halunnut? Käy vaan hakemassa, mä jätin sen lillumaan tiskialtaaseen.
- Ai minkä jätit?
- No sen viinin. Hae nyt, muuten sä mulkoilet mua vaan koko ajan. Tai hitto.
Hanna ojensi lasinsa minulle ja meni hakemaan itselleen uuden.
- Tää on paljon lämpösempää jo, hän sanoi maistettuaan.
- Missä sun tavarat on? töksäytin. – Siis, missä sä ajattelit nukkua?
Hän levittäytyi hyvin tyytyväisen näköisenä sohvalle puolimakaavaan asentoon ja oli ihan hilkulla läikyttää viiniä sohvalle. Olisin saattanut tappaa hänet, vastahan sohvat oli hankittu.
- Mitäs sä sillä tiedolla teet? hän kysyi ja hymyili minulle.
- Että onko sulle jo pedattu puhtaat lakanat, sanoin kuivasti. Siitä ei tietenkään ollut kyse, eikä Hanna edes näykkäissyt syöttiä.
- Sä olet mustis, hän ilkkui.
- Mä en ole ollut sulle mustasukkanen yli vuosikymmeneen, muistutin. – Sä et merkitse Veskulle mitään ja sitä paitsi me ollaan ystäviä, et kai sä menisi sänkyyn parhaan ystäväsi…
Minä lärpätin ja Hanna vain hymyili kuin Mona-Lisa.
- Olis ton voinut paremminkin hoitaa, huokaisin.
- Mitä väliä, mä olisin nähnyt sun lävitsesi, vaikka sä olisit vaan kysynyt, että haluanko mä sinisen vai pinkin tyynyliinan, Hanna sanoi.
- Oikeesti, missä sä aiot nukkua? Koska sähän yleensä nukut vierashuoneessa… mä voin hyvin luovuttaa sen sulle tänään, lupasin.
- Älä sä huolehdi musta, kyllä mä jonnekin päädyn, ellen sitten simahda tähän. Kerro ennemmin, mitä kuuluu nuorelle sinkkulääkärille Länsi-Uudellamaalla, hän sanoi ja meni hakemaan lisää juotavaa. Se jätti minulle tasan yhden vaihtoehdon: istua siinä ja odottaa, että saisin taluttaa Hannan omaan sänkyyni tai työhuoneen sohvalle. Minusta ei olisi juomaan häntä pöydän alle, joten antaisin hänen hoitaa enimmät viinistä ja keittäisin itselleni vaikka teetä.
En kuitenkaan onnistunut juomaan Hannaa pöydän alle edes teellä. Heräsin itse sohvalta palellen kovasti ja kuulin keittiöstä puhetta. Ihana kahvin tuoksu leijui nenääni ja nousin hiukan jäykästi. Vesku ja Hanna siellä istuivat. Tarkistin ensimmäiseksi, että Hanna oli yhtä täysissä pukeissa kuin Veskukin, eikä minulla ollut aavistustakaan, missä hän oli pukeutunut, missä riisunut aamutakkini ja missä nukkunut sillä välin, jos oli nukkunut.
- Huomenta, sanoin haluttomasti ja otin itsellenikin kahvia. Tunsin olevani tunkeilija ja kolmas pyörä, kun istuin heidän seuraansa ja minun piti muistuttaa itselleni, että olimme minun talossani, minun keittiössäni ja jalat minun pöytäni alla. Hanna vastasi minulle aurinkoisemmin kuin mihin olisin uskonut hänen pystyvän siihen aikaan aamusta. Vesku murahti myös jotain huomenen tapaista, mutta nousi saman tien lähteäkseen.
- Ei aamusuukkoa, ei halausta? murjaisin, vaikkei sellaisia ollut jaettu ikuisuuksiin.
- Häh? hän sanoi kuin olisin yllättäen puhunut serbokroatiaa. – Ai. Tietysti. Hän astui pari askelta takaisin päin ja kumartui muiskauttamaan lähellä otsaani. Se ei ihan osunut, mutta miedosti partaveden tuoksuinen ilmavirta sai kylmät väreet menemään niskassani. Se oli aamutervehdyksen irvikuva ja teki pilkkaa minusta ja me kaikki tiesimme sen. Minun teki mieli huutaa ja kovaa, vaatia heitä kertomaan, mitä oikein oli meneillään.
- Mun täytyy lähteä kanssa, sanoi Hanna ja nousi pöydästä. Kohta ovi kävi ja jäin yksin.
Sinä päivänä paiskoin tavaroita, rikoin astioita ja pesin koneellisen pyykkiä vaaleanpunaiseksi. Ainoa hyvä tekoni oli, että aamupäivällä kävin tallilla viemässä Nooralle termosmukissa kuumaa kahvia ja pakastimesta sulattamiani korvapuusteja, sillä minua säälitti myräkkä, jossa hän joutui työnsä tekemään. Ratsastamaan en haaveillutkaan siinä mielentilassa. Se olisi ollut epäreilua hevosta kohtaan ja kun jo kaksosetkin olivat omaksuneet sen asenteen, ettei huonoa tuulta menty purkamaan hevosen selkään, en siitä voinut minäkään lipsua.
- Mikä sua vaivaa? kysyi Jerry tultuaan koulusta ja notkuttuaan vähän aikaa seurassani, kuten hänellä oli tapana aina, kun olin Mustaojalla. Minusta se oli ihanaa. Hän ei sanonut mitään erityistä, jutteli ehkä vähän koulujuttuja, mutta se oli melko paljon teini-ikäänsä puhkeavalta pojalta, etenkin kun yleensä en voinut pitää näppejäni irti vaan aloin lopulta pörröttää hänen hiuksiaan tai uskaltauduin jopa halaamaan. Siinä vaiheessa hän yleensä punastui ja karkasi.
- Ei mikään, sanoin automaattisesti, mutta en voinut olla vilkaisematta häntä syyllisenä. – Miten niin?
- Sua vaivaa joku asia, sanoi pitkä, sievä poikani. Oli mielenkiintoista, miten paljon ja miten eri tavalla sitä saattoi rakastaa lapsiaan. Jerryä rakastin voimakkaan tummansinisesti ja hän oli tavallaan ainutlaatuinen. Danni oli ihan yhtä erityinen, mutta tunteeni häntä kohtaan oli tulenoranssi. Välillä polttavan kiihkeä, välillä leimuavan raivostunut. Alissalla ja kaksosillakin oli omat värinsä, mutta en ehtinyt analysoida niitä siinä kohden, sillä Jerry tuli ja halasi minua. Polveni olivat pettää pelkästä hämmästyksestä.
- Mä en malta odottaa, että te tuutte kotiin, Danni ja sinä, Jerry sanoi ja minun teki mieli huutaa julki koko ahdistukseni. Että mitä jos minua ei enää kaivattukaan? Mitä minä olin Hannan rinnalla? Mutta sellaista ei tietenkään voinut sanoa omalle pikku pojalleen. Jerry katsoi minua omituisen tietäväisen näköisenä, vähän kuin vauvat, jotka katsovat kaikki maailman salaisuudet tummansinisissä silmissään ja minusta tuntui, että hän tiesi. Tiesi, mistä olin ahdistunut ja että olin turhaan.
- Kiitos, sanoin reipastuneena. Tietenkään Jerryllä ei voinut olla aavistustakaan meidän aikuisten typerän sotkuisista asioista, mutta jotenkin hän oli onnistunut vakuuttamaan minut siitä, että asiat järjestyisivät.
|