Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   17.1.10 21:24:12

Edellinen
------------
Merlin oli ollut liian kiireinen heittääkseen minut perjantaina asemalle, joten olin mennyt sinne mopolla ja nyt olin viimeiset kilometrit istunut sormet ristissä toivoen, että se olisi edelleen paikallaan ja ehjä. Se oli, mutta surullisen yksinäinen ja märkä. Onneksi se lähti käyntiin vain pari kertaa yskähdettyään ja lähdin huristamaan kohden kotia. Ajattelin mieli mustana Merliniäkin. Se lehmä. Hänen kiireensä eivät olleet olleet saippuasarjoja kummempia ja sen takia minun peffani nyt kastui. Minä se olin laittanut kaksosten välipalankin perjantaina ennen lähtöäni. Ajattelin, että kunhan Jessi tulisi kotiin, ei Merlinillä olisi enää mitään asiaa loisia meillä.

Laahustin sisään arvellen, että saisin ruveta taikomaan syötävää kaikille, mutta siellä tuoksuikin ruoka ja keittiöstä kuului puhetta ja naurua. Ja Armi, se laukkasi korvat läpättäen minua vastaan niin, että minun piti istua lattialle riepottamaan sitä. Miten sellaiseen pieneen otukseen saattoi kiintyä parissa hassussa päivässä?
- Meillä on vieraita, tuli Sunna ilmoittamaan, ennen kuin sain itseni ylös eteisen lattialta.
- Ai, kuka, sanoin hajamielisesti miettien, mahtoiko hän tarkoittaa Liskoa.
- Reine. Me tehdään ruokaa.
Hetken olin ymmälläni, mutta sitten muistin sen vaalean naisen, joka oli käynyt meillä kesällä Villen kanssa.
- Onko Villekin?
- Ei, Sunna sanoi ja meni, koiranpentu perässään.

- Miten meni viikonloppu? kysyi Vesku hyväntuulisesti, kun menin keittiön ovelle. Hän touhusi jotain työpöydän ääressä ja Reinekin oli siinä, astiapyyhe tungettuna housujensa vyötäisille kuin essu. Hän nyökkäsi minulle.
- Siinähän se.
- Ruoka on ihan kohta valmista. Mitä Dannille kuuluu? Joko se haluaa kotiin?
Jostain syystä jätin sanomatta, miten asia oli.
- Kyllä se ennen pitkää alkaa haluta. Mä käyn purkamassa tavarani.

Raahasin laukkuni suoraan kellariin, sillä olin juuri muistanut siellä olevan kosteaa pyykkiä. Kukaan ei näköjään ollut pyykännyt ainakaan lähipäivinä ja taas teki mieleni antaa Merlinille tukkapöllyä. Olisi kyllä hänen syynsä, jos ipanoilla ei olisi aamulla puhdasta vaatetta kouluun. En ehtinyt nyt ruveta penkomaan pyykkikaappia, minun oli pakko pestä lakanat. Hain vielä takkini sekaan. Minusta oli koko matkan tuntunut, että ihmiset tuijottivat likaista ja repaleista kyynärpäätäni. Sitten aloin ihmetellä, miten Reine oli meillä kokkaamassa ilman Villeä ja kiipesin yläkertaan.

Siinä ei kuulemma ollut mitään dramatiikkaa, vaikka minulle tulikin yllätyksenä, että Reine ja Vesku tapasivat soitella toisilleen. Reine oli tullut ratsastamaan.
- Etkö sä olekaan Villen kanssa? kysyin varmistaakseni, että ymmärsin, missä mentiin.
- En, me vaan tapailtiin jonkun aikaa, Reine sanoi hymyillen. Olin jo huomannut, että hän oli kova hymyilemään.
- Ja sä osaat ratsastaa? jatkoin välittämättä siitä, että se saattoi kuulostaa tungettelevalta. Olin sillä jumalaisella rajalla, että tietyssä seurassa saatoin hyvinkin käyttäytyä vielä kuin lapsi.
- Reine itse asiassa opetti ja neuvoi mua, kun mä alottelin kilpailemista, Vesku sanoi ja me kaikki lapset käännyimme katsomaan häntä suorastaan kauhistuneina. Opettanut häntä? Jos maailmassa oli joku ihminen – Hannan lisäksi tietenkin – joka oli opettanut Veskua, niin miksi hänestä ei ollut koskaan puhuttu?
- Siitä on sata vuotta aikaa, Reine sanoi kevyesti punastuen. – Me oltiin vaan koululaisia.
- Ota Mia, sanoin hartaasti, sillä olin juuri parantanut asentoani tuolilla ja tärveltynyt nahkani oli kiristynyt inhottavasti. Se vaatisi hoitoa eikä rytyytystä.
- Sekö on sun hevosesi? Reine kysyi ja nyökkäsin.
- Mun pitää mennä tekemään läksyt, valehtelin.

Lähettäjä: .. 
Päivämäärä:   17.1.10 21:29:46

Ilmiannan itseni vihdoin, oon ollut lukijana jo ihan ekoista Jessi-jutuista asti ja kertaakaan en ole vielä kommaillut :) Mutta on nää kyllä mahtavia :D

Lähettäjä: Jekku 
Päivämäärä:   17.1.10 21:46:35

Nyt Alissa luulee, et Veskulla ja Reinellä on juttuu :D
Ou nöy!

Lähettäjä: maukka. 
Päivämäärä:   17.1.10 21:51:05

komppaan jekkua.. :D
jatkoa saisko. :3

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   17.1.10 21:58:59

.. kiva kun ilmottauduit! :D
Tässä vielä loppuluku, sillä mä en huomenna pääse koneelle ennen kuin joskus myöhään iltapäivällä.
----------------
Seuraavana iltana lähetin Dannille tekstarin ja komensin hänet meseen. Olin ehtinyt ajatella ja minun piti puhua hänen kanssaan, paitsi että en halunnut puhua. Joku olisi voinut kuunnella.
- Onkohan Vesku jutellut reksin kanssa? Danni aloitti.
- Ei varmaan, miksi olisi?
- No kai sä sanoit sille, että mä voin tulla jo pois täältä?
- Itse asiassa en sanonut.
- No mikset? On siinä mulla sisko! Mä jo ajattelin, että voisin tulla nyt, kun jakso vaihtuu. Pitääkö mun itse hoitaa kaikki?
- Itsehän sä olet hoitanut kaikki tähänkin asti. Anna nyt mä puhun. Kirjotan siis.

Danni vastasi kysymysmerkeillä ja sormeni pysähtyivät näppäimille. Kirjoittaminen ei mitenkään voinut tulla yhtä luonnollisesti kuin puhuminen, enkä tiennyt, mistä aloittaisin. Lopulta hylkäsin koko tietokoneen ja otin sittenkin puhelimen käyttöön. Kävin tarkistamassa, että Jerry ja Merlin olivat omissa loukoissaan ja laitoin telkkaria aavistuksen verran kovemmalle.
- Sä et voi tulla kotiin vielä, sanoin Dannille ja selitin. Minusta hänen piti pysytellä siellä, missä oli. asua Jessin kanssa ja pitää huolta siitä, että tämä ei heittäytyisi mihinkään typeryyksiin Hanskin kanssa. Olin valmistautunut kaikkiin mahdollisiin vastaväitteisiin, mutta Danni sanoi vain muutaman puolikkaan sanan, eikä sen enempää.

- Ymmärräthän sä, että tää on pakkorako? kysyin, kun hän oli ollut vähän aikaa hiljaa.
- Lasten ei pitäisi joutua huolehtimaan vanhemmistaan. Ei ainakaan, ennen kuin ne on niin vanhoja, että páskoo vaippoihin, hän sanoi murjottaen.
Olin täsmälleen samaa mieltä, mutta niin meidän piti nyt tehdä.
- Sun ajatuksesi mennä sinne kouluun oli paras, minkä oot tänä vuonna saanut. Nyt vaan pidät huolen siitä, ettei Jessi tee mitään typerää ja mä hoidan tän pään. Äläkä luule, että mulla on helppoa, lisäsin ja annoin kuulua kaiken, mitä olisin halunnut sanoa Merlinille, tai käskeä Veskun ja Jessin sanomaan.
- Vieläkö se vikittelee Jerryä? Danni kysyi kuin ei kävisikään viikoittain kotona näkemässä itse.
- Jerrykin näkee sen läpi, eikä se nyt sentään sitä ole vikitellyt, sehän on ihan penska.
- Pitkä penska. Vahdi sä niitä, jos mun pitää kerran vahtia Jessiä. Ja nyt se muuten taitaa tulla kotiin niin, että vaihdetaan puheenaihetta. Sillä meni kamalan kauan tallilla.
Dannin ääni oli epäluuloinen ja niin olivat myös minun mietteeni.

Tavallaan koko jutussa oli vähän salaliiton ja salapoliisileikin makua, mikä oli jännittävää ainakin näin alkuun. Danni raportoi minulle aina iltaisin Jessin tekemisistä, mutta ei hänellä oikeastaan ollut juuri mitään raportoitavaa. Jessi kävi tallilla ja hänkin kävi, joko tämän mukana tai sitten omin päin mopolla ratsastamassa Suvin hevosilla. Hän kuvaili kyllä hersyvästi, miten milloinkin oli saanut Monikan kiehahtamaan ja onnittelin häntä sydämeni pohjasta joka kerran. En voinut unohtaa tallitytön ilkeitä sanoja. Joskus heräsin kesken unieni niiden kaikuessa korvissani.

Me päätimme vähin äänin jättää sinä vuonna synttärit viettämättä. Minusta tuntui, että olimme liian vanhoja pitämään salabileitä vanhempien silmien alla ja Dannin uusilla kavereilla olisi ollut ihan liian pitkä matka tulla kylään. Toisaalta, olisipa kerrankin saatu koko ullakko hyötykäyttöön, jos sieltä olisi tullut sanotaanko kymmenkunta ihmistä. Tai Una poikaystävineen ja muutama muu. Joonas ehkä. Hän lähetteli minulle terveisiä Dannin kautta ja minä lähettelin naureskellen takaisin, mutta kielsin Dannia antamasta minun puhelinnumeroani tai meseosoitettani. Aina, kun ajattelin Joonasta, minulle tuli mieleen Arska, ja miten surullinen olin silloin ollut. Se ei ollut hyvä lähtökohta millekään.
 

Lähettäjä: maukka. 
Päivämäärä:   17.1.10 22:50:52

jatkoa! :)

Sit Danni lipsauttaa vahingossa joonakselle alissan mesen ja numeron. :D

Lähettäjä: flanelli 
Päivämäärä:   18.1.10 15:03:10

mä yhdyn maukkaan^^

Jos sitte sais lisää, kun selviät koneelle? Ihanat pätkät :).

Lähettäjä: álávíívádésíré 
Päivämäärä:   18.1.10 16:49:57

tölkki, mitä jos alissan iskiskin joku tyttö?

Lähettäjä: Aivokana 
Päivämäärä:   18.1.10 17:11:07

álávíívádésíré : ei kai nyt kaikista tartte tehdä lesboja :D

Lähettäjä: álávíívádésíré 
Päivämäärä:   18.1.10 17:18:02

no ei, mut jotenki se olis alissalta yllättävämpää, kun se on kiltti ja kunnollinen perhetyttö, ja danni on tollanen vähän räväkämpi. rikkois normeja.

Lähettäjä: Aivokana 
Päivämäärä:   18.1.10 18:22:20

Jep, vois olla pieni shokki koko perheelle :DD

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   18.1.10 19:03:31

Teidän kanssanne x)
Pakko myöntää, että Alissa ois odottamattomampi.
----------------
8. Viikonloppu herraskartanossa
Minä olin melkein unohtanut Annin ajatuksen ratsastusleiristä, mutta hän ei ollut. Yhtenä aamuna hän tuli kouluun innostusta puhisten ja läväytti eteeni pari printtiä.
- Mä löysin meille leirin! Se on itse asiassa varattu meille jo, käykö sulle viikonloppu kahden viikon päästä?
Kävi, tietenkin, miksei olisi käynyt? Se oli vieläpä sopivasti synttäreideni jälkeen niin, että minun ei tarvinnut muuta kuin pyytää leiri synttärilahjaksi.
- Mistä ihmeestä sä löysit meille paikan kahden viikon päästä? kysyin, sillä sen verran olimme ehtineet yhdessä tutkia asiaa, että viikonloppuleirejä järjestettiin tähän aikaan vuodesta pääasiassa ryhmille tilauksesta, emmekä me näin kahdestaan mitenkään voineet katsoa olevamme ryhmä.
- Mutsi kuuli siitä. Sen työkaveri oli menossa jonkun porukan kanssa ja pari peruutti ja se oli kiipeilly seinille sen takia. Onneksi mutsi oli kertomassa, että me etsitään paikkaa!

Opettaja tuli, mutta Anni jätti paperit minulle ja luin niitä suurimman osan tuntia, kunnes osasin ne ulkoa, joskin olisi kannattanut ennemminkin opetella ulkoa kemian kaavoja. Minulla ei tietenkään ollut kovin syvällistä käsitystä eri talleista ja siitä, olivatko ne hyviä vai huonoja, mutta paperilla paikka näytti ihanalta. Se oli iso, vanha kartano Porvoon suunnalla ja ilmeisesti ollut vasta vähän aikaa ratsastuskouluna. Hevosia siellä kuitenkin oli ollut vuosikymmeniä, ellei satoja, ja mietin, mikä oli saanut omistajat yhtäkkiä ottamaan maksavia asiakkaita. Rahapula ehkä? Mutta ei se minua kiinnostanut. Minä tunsin istuvani viisi senttiä tuolin yläpuolella – olin menossa elämäni ensimmäiselle ratsastusleirille!

Veskulla ei ollut mitään menemistäni vastaan. Hän tosin nurisi, ettei ollut ajatellut laittaa niin paljon syntymäpäivälahjaani, mutta vain leikillään, näin sen. Jessiltä en kysynytkään. Vesku tuntui ymmärtävän oikein hyvin, miten paljon halusin kokea leirin, olkoonkin kotonakin hevosia vaikka ratsastuskoululle.
- Danni tulee saamaan raivarin, ennusti Jerry.
- Ei tule, toivoin, vaikka arvasin kyllä, että hän tuntisi itsensä syrjäytetyksi, kun kuulisi. Vähintäänkin.

Jerryn arvio osui ehkä lähemmäs totuutta, kyllä Danni vaikutti aika raivostuneelta.
- Miksi sä menet leirille ilman mua? Eikö me muka olla parhaat ystävät? Paita ja peppu?
Laskin kymmeneen.
- Tai Suomi ja Ruotsi, mansikka ja mustikka. Et säkään kysynyt multa, kun päätit muuttaa Tammisaareen, sanoin.
- No se oli ihan eri asia!
- Niin olikin, sä olet ollu siellä kuukausikaupalla ja mä olen poissa vaan viikonlopun!
- Haista… Danni sanoi. – Mä en ratsasta sun hevostasi sillä aikaa.
- Ei tarviikaan. Ei se siihen kuole.
- Toivottavasti teille tulee kamalaa.

En pahastunut Dannin ilkeästä toivotuksesta, en ainakaan paljon. Hän nyt vaan oli sellainen. Mutta kyllä kai hän oli oikeasti vähän loukkaantunut, sillä hän ei lähettänyt minulle edes tekstiviestiä silloin, kun oikea syntymäpäiväni oli. Jessi tosin lähetti heidän molempien nimissä ja lupasi tuoda minulle lahjan seuraavan kerran tullessaan. Se ei paljon lohduttanut. Danni oli kai tulossa viikonlopuksi, vaikka minä lähdinkin leirille. Oli ikävää, jos ei hän suostunut sitä tuomaan.

Lohduttauduin sillä, ettei Danni yleensä ollut pitkävihainen ja sillä, että Miila tuli kylään syntymäpäivänäni. Hän ehti nykyään kauhean harvoin käymään.
- Toitko sä mulle lahjan? kysyin heti ovella.
- Mä ajattelin, että vois olla hyvä lahja, jos me mentäis yhdessä shoppailemaan lauantaina, Miila sanoi ja välttyi vaivoin astumasta Armin päälle. – Hyvä ihme, mikä toi on?
- Etkö sä ole kuullut, että meillä on koira? ihmettelivät Sarri ja Sunna.
- Ei kukaan ole nähnyt aiheelliseksi kertoa. Jos se koskeekaan noilla terävillä pikku hampailla mun saappaisiin, sen nimi on Rukkaset, Miila sanoi selvästi vähän huolissaan.
- Ei kun sen nimi on Armi, kertoi Sarri.
- Mä en voi lähteä lauantaina shoppailemaan, mä menen ratsastusleirille, sanoin minä, myös vähän huolissani. Menisikö ainutkertainen tilaisuus nyt sivu suun? Miila katsoi minua hetken, vilkuillen Armia silmäkulmastaan samalla.
- No entäs jos mennään nyt.

Lähettäjä: flanelli 
Päivämäärä:   18.1.10 19:13:08

Kiitos, tämä piristi kaaoksen keskellä! Lisää piristystä, jos vaikka sillä saisin takamukseni tästä ylös ja vaivautuisin keittiöön syömään?

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   18.1.10 19:15:24

Menee nyt vaan :D (ja koskas sä jatkat omaasi?)

Lähettäjä: tölkki 
Päivämäärä:   18.1.10 19:29:35

Joooooooo, Alissalle joku söpö kiva tyttö <3

Lähettäjä: flanelli 
Päivämäärä:   18.1.10 20:05:46

Plääh, sain itteni tästä keittiöön, eikä meil ollu ruokakermaa, ko eräs oli käyttäny kaiken... Jatkan sitä sit ko tulee inspis, tällä hetkellä mun ei tee mieli muuta kun lukea tai vaihtoehtosesti kävellä tonne keskelle itäväylän ja kehän risteystä seisomaan...

Lähettäjä: Ramona 
Päivämäärä:   18.1.10 20:44:13

Kestipäs löytää tämä uus topicki. :o

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   18.1.10 20:51:43

Flanu, miks hitossa sä sinne haluat mennä? :o
Ramona, et huomannu linkkiä?

Lähettäjä: Ramona 
Päivämäärä:   18.1.10 21:04:08

Sennnu, en vain ehtinyt eilen tarpeeks monta kertaa koneelle. ;P Kesti löytää tuo edellinen topicki, tämän kun olit aloittanut kirjautumata. :) Yleensä se paksunnettu Sennnu kiinnittää huomion heti.

Lähettäjä: Jekku 
Päivämäärä:   18.1.10 21:08:40

Danni on kyllä, sanonko mikä:D

Lähettäjä: flanelli 
Päivämäärä:   18.1.10 23:35:57

siks ko mulla meneeh hermot emäntään... Miten mulle onki siunaantunu niin rasittava äiti, että se ei osaa ilmasta mielipidettään (negatiivista sellaista) ilman että se saa mut sekoamaan. Mä en ymmärrä miten se sen tekee, mutta jotenki kuitenki.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   19.1.10 00:13:04

Flanelli, ne vaan on semmosia :D
Ja siinä tapauksessa sä asut varmaan jossain hyvin lähellä sitä paikkaa, mihin Ilse ja Artsi muutti Espoosta, kun tytöt oli pieniä.

Huomennakin tuun vasta illalla joten tässä päiväksi.
---------------
Koiranpennulla saattoi olla jotain tekemistä ehdotuksen kanssa, mutta en välittänyt syystä, enkä siitä, että läksyni olivat tekemättä. Suostuin enemmän kuin innokkaasti, ja jos kaksoset pettyivätkin, lähdimme siitä välittämättä menemään. Siitä tuli uskomattoman hauska ilta. Miila kertoi kaikki omat ratsastusleirimuistonsa ja osti minulle vaatteita täysin edesvastuuttomasti. Minuun ei takuulla ikinä ollut törsätty niin paljon rahaa yhdellä kertaa, ainakaan, jos ei laskenut mopoa. Osti hän kyllä itselleenkin.
- Ja terveisiä isältä, Miila sanoi lopulta, kun kaupat alkoivat sulkeutua ja olimme pysähtyneet kahvilaan virkistäytymään ennen kotiinpaluuta. Jostain syystä se latisti mielialaani jonkin verran.
- Sanoiko se muka tosiaan vai sanotko sä vaan? kysyin.
- Sanoi se, ihan oma-aloitteisesti. No okei, sen jälkeen, kun mä olin huomauttanut, että sulla on synttärit, Miila tunnusti.
- Mä tiesin, ettei se muistaisi.
- Siitä ei enää kannata ottaa itseensä. Se alkaa unohdella uudempiakin asioita.

- Ihanko totta? kysyin pelästyneenä. Olin aina ajatellut, että jossain vaiheessa tutustuisin isääni ja kyselisin häneltä kaikkea äidistä. Hänestähän en muistanut yhtään mitään muuta kuin jonkinlaisen hahmon, olin ollut niin pieni hänen kuollessaan. Vielä en ollut saanut aikaiseksi, mutta oliko minulla nyt yhtäkkiä kiire?
- Se on pari kertaa soittanut mulle kaks kertaa peräkkäin, kun ei ole muistanut jo soittaneensa. Mutta ei se nyt mitenkään silmin nähden höppänä vielä ole, Miila vakuutti.
- Mun pitäis kai joskus jutella sen kanssa, ottaa vähän selvää siitä, millanen se oli nuorena ja muuta.
- Älä sitten usko sanaakaan, mitä se sanoo.
- Ai ettei mun kannata?
- En mä sitä sano. Se on hauska tyyppi sillä päällä ollessaan, Miila hymyili. – Mutta jos se sanoo punanen, niin se on korkeintaan violetti. Ja nyt alkaa kai olla aika lähteä.

Kiitos Miilan minulla oli upouudet ratsastushanskat ja ratsastushousuihini sointuvat ruutusukat pakattavina torstai-iltana. Hän oli tarjoutunut ostamaan minulle uudet saappaat sillä ehdolla, että shoppailu loppuisi sitten siihen ja tarjous oli kutkuttanut aika lailla, mutta kun hän oli huomauttanut, etten mitenkään ehtisi pehmittää niitä käyttökelpoisiksi ennen leiriä, olin päättänyt, etten tarvinnut uusia. Niin kuin en tarvinnutkaan.

Annin äiti oli luvannut lähteä töistä aikaisemmin ja kuskata meidät, ja jo kolmen aikaan olimme matkalla. Oli pakko myöntää, että jännitti. Minun oli pitänyt soittaa Annille monta kertaa pakatessani, kun olin miettinyt, mitä mukana tarvittaisiin. Hänhän oli asiantuntija, joka oli käynyt varmasti kymmenellä ratsastusleirillä. Nyt uskoin, että minulla oli kaikki tarvittava ja tuijotin hiljaisena ja puhumattomana ulos sinistyvään iltapäivään. Mahani oli melkein kipeä.
- Sonja kyllä pitää teistä huolen, Annin äiti vakuutti ja piti muutenkin yllä pientä rupattelua koko matkan. Ymmärsin, että Sonja oli se hänen työkaverinsa, jota oli kiittäminen siitä, että Anni ja minä olimme päässeet mukaan, ja että muut leiriläiset olisivat tämän tätiystäviä. Se sopi minulle kyllä, ei minulla ollut mitään täti-ihmisiä vastaan.

Näki vielä vähän maisemista, kun auto kääntyi pitkälle kujalle, jota reunustivat lehdettömät puut. Kartano tosiaankin. Jännitykseni paheni, kun auto pysähtyi ja talo näytti niin suurelta ja komealta.
- Sun ei tarvitse tulla mukaan, Anni sanoi äidilleen ja nousi autosta.
- Höpsis, mä tulen katsomaan…
- Äiti. Et tule, mä en ole enää ykstoistavuotias.
- Mutta Sonja…
- Sä voit jutella sen kanssa sunnuntaina, kun tuut hakemaan meidät pois, Anni sanoi lujasti. Samassa leveiden kiviportaiden yläpäähän tuli joku. Näin naisen hahmon valaistuja ikkunoita vasten ja pidin häntä nuorena, kunnes kuulin äänen.
- Tulitteko te leirille? hän kysyi, ja ääni oli iäkäs, jos niin voi sanoa.
- Tultiin, sanoin reippaasti ja otin kassini. Anni ja minä lähdimme kiipeämään rappusia ja vasta ylhäällä huomasimme, että Annin äiti oli kuin olikin seurannut perässä. Siinä vaiheessa Anni ei kai enää kehdannut ruveta rähisemään vaan tarttui arvokkaasti naisen ojennettuun käteen.
- Tervetuloa, tämä sanoi ja esitteli itsensä: Christina. – Muut ei ole vielä tulleet. Mä näytän teille huoneenne ja kunhan loputkin on täällä, voidaan mennä tallille.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   19.1.10 19:16:29

Siinä vaiheessa Anni mulkoili joka suuntaan uteliaana tähyilevän äitinsä lähtemään ja me seurasimme Christinaa. Olin ehtinyt jo toivoa, että pääsisimme johonkin romanttiseen ullakkohuoneeseen, jollaisista kaunis aula oli vihjaillut, mutta Christina veikin meidät käytävään, joka heti alkuun johti muutaman rappusen alemmas.
- Täältä teidän on näppärä päästä aamupalalle ja suihkuun, hän selitti romantiikan rapistessa edetessämme. Täällä ei ollut kipsikoristeita eikä peiliovia, karu korkkimatto vain ja keltaisiksi maalatut seinät. Christina näytti keittiön, joka oli suuri kuin ravintolassa, ja jonka keskellä oli pitkä ruokapöytä. Siellä oli taas henkäys menneisyyttä, mutta makuuhuoneissa ei ollut. Oma huoneeni kotonakin oli sievempi kuin nämä loukot, joissa vielä tuoksui Ikean lastulevy.

Valitsimme yhden kahden hengen huoneista ja Christina jätti meidät purkamaan tavaroitamme sanoen, että voisimme tulla odottamaan muita aulaan tai sen viereiseen oleskeluhuoneeseen, kunhan olisimme valmiita.
- Tähdätään siihen, että pääsette viimeistään kuudeksi tallille, hän sanoi mennessään. Istuin raskaasti toiselle sängylle ja katselin ympärilleni. Ikkunassa sentään oli pitsiverhot. Se lohdutti vähän.
- Puretaan tavarat ja vaihdetaan ridakamat, Anni sanoi touhukkaasti.
- No ei meillä ole mikään kiire.
- Mä haluan katsella ympärilleni.
- Mä olin toivonut, että me saatais joku kaunis prinsessahuone, tunnustin.
- Niin mäkin, mutta mitä väliä? Hevosten takiahan me täällä ollaan, ja me voidaan mennä sinne aulaan istumaan, jos halutaan leikkiä linnanneitoja.

Piristyin ja aloin latoa vähiä tavaroitani kaappiin ja kun olimme molemmat vaihtaneet ratsastushousuihin, lähdimme saappaat, kypärät ja takit sylissä palaamaan omia jälkiämme. Ehdimme laskea varusteet aulassa seisovan ison arkun päälle ja päätellä, että oleskeluhuone oli se, missä oli televisio, kun ulkoa kuului auton ääntä. Christina oli ääntä nopeammin paikalla vastaanottamassa loppuja leiriläisiä, joita oli neljä kappaletta. Kolme heistä oli varmaankin nelissäkymmenissä, neljäs oli vähän nuorempi, mutta liian vanha kenenkään tyttäreksi, ehkä kahdenkymmenenviiden. He huudahtelivat ja pulisivat huomattavasti enemmän kuin me ja heillä meni melkein tunti, ennen kuin he palasivat ratsastusasuissa.
- Tulkaahan, tytöt, mä näytän tallin! kutsui Christina, joka oli taas ilmestynyt paikalle ja Anni ja minä sinkaisimme pystyyn. Lopultakin asiaan.

Matkalla yli pimeän pihamaan Christina jutusteli paikasta, muttei mitään sellaista, mitä en jo olisi lukenut nettisivuilta. Hänen tyttärensä, Regina, vastaisi ratsastustunneistamme ja hänelle saisimme esittää toivomuksia. Tallissa, joka oli rakennettu jo 1800-luvulla, oli kahdeksan ratsuhevosta ja kymmenkunta nuorta hevosta ja koska oli jo syksy, saisimme ratsastaa maneesissa, ellemme sitten haluaisi lähteä maastoon aamupäivällä, kun olisi valoisaa.
- Mä en ainakaan halua, sanoi yksi tädeistä ääni hiukan värähtäen. Hän oli vähän päärynänmuotoinen ja käveli kypärä päässä ja raipan pää suussa aivan kuin olisi ollut menossa ensimmäiselle ratsastustunnilleen.
- En minäkään. Mä tahdon rääkkiä koko rahan edestä, totesi toinen nelikymppisistä, pitkä ja ankaran näköinen nainen.

Talli oli kaunis. Se oli kivestä rakennettu ja siinä oli kaari-ikkunat. Kunkin ikkunan alla oli takorautainen teline kukkalaatikkoa varten ja ikkunoiden välissä seinässä oli koukut, joista roikkui lyhtyjä. Sisältä se oli sitten vähemmän viehättävä, rapistuneen asiallinen vain, ja melko sokkeloinen. Meitä vastaan asteli nuorempi painos Christinasta. Regina oli yhtä hoikka ja hänellä oli samanlaiset hunajanväriset hiukset ja hän vei meidät peremmälle satulahuoneeseen.
- Keitäs te olette ja minkä verran teillä on ratsastuskokemusta? hän kysyi reippaasti. Se pitkä nainen aloitti kenenkään kehoittamatta.
- Arja on nimi, olen ratsastanut 23 vuotta ja taso on vahva helppo A, hän sanoi kuuluvalla äänellä.

Lähettäjä: Muisto97 
Päivämäärä:   19.1.10 19:31:10

Oho, onpas täällä ollu hiljasta!
Mutta mutta... Miksi Sennnu pätkät on näin lyhyitä;P Eihän näistä tuu ku kiukkuseks:P

Lähettäjä: álávíívádésíré 
Päivämäärä:   19.1.10 19:39:21

ne on lyhyitä just siks ku me ollaan hiljaa.

Lähettäjä: |katie| 
Päivämäärä:   19.1.10 20:14:57

Tykkään enemmän lukea Alissaa, ku Danni on jotenki nii teini ja kiukkunen koko aja. :D
Ihanaa et Alissallakin menee nyt vähä paremmin sen Arska-jutun jälkeen.

En ymmärrä miten voit kirjottaa näin hyvää, virheetöntä tekstiä koko ajan. Mulla alkaa kohta yo-kirjoitukset ja oon iha pulassa ku koko aja tulee pilkkuvirheitä. :s

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   19.1.10 20:15:04

Ei ku siks ku ahistaa. Enää yks valmis pätkä tän jälkeen!

Lähettäjä: Jekku 
Päivämäärä:   19.1.10 21:16:49

Äää! Tää oli tippunu jonnekki näkymättömiin..
Tuleepas omia muistoja rats.leiri ajoilta ;)

Lähettäjä: flanelli 
Päivämäärä:   19.1.10 21:21:47

no jos ne Vartiokylään/Itikseen/Puotilaan muutti, ni sit :D Mä asun meinaa Vartsikassa... tai no, onhan täs monta muutaki lähel, mut enivei.

Mä voin kuvitella miten tätien ilmeet muuttuu, ku Alissa kertoo ratsastaneensa koko pienen ikänsä :D

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   19.1.10 23:25:53

Niinpä, Flanelli. Tiedä vaikka asuisit siinä talossa, mihin mä pistin Stigun asumaan, kun Miila oli pieni!
------------
Muut tädit jatkoivat samaan tapaan. Sonja oli ystävällisen näköinen vähän pullea nainen, joka sanoi harrastaneensa ratsastusta kymmenkunta vuotta, se vähän nuorempi oli Kiira ja raippaa syövä täti, Anita, joka ei halunnut maastoon, sanoi vasta pari vuotta sitten aloittaneensa uudelleen pitkän tauon jälkeen. He olivat kaikki samassa työpaikassa ja kuuluivat siellä ratsastuskerhoon, joka tämän leirin oli järjestänyt.
- Te ette varmaankaan ole vielä töissä, Regina sanoi katsahtaen Annia ja minua ja Arja kiiruhti selittämään, miten me olimme joutuneet mukaan. Anni lasketteli rutinoituneesti omat ratsastusvuotensa ja sitten oli minun vuoroni.
- Mä olen Alissa ja mä olen ratsastanut niin kauan kuin mä muistan, sanoin hiukan hämilläni. Se ei tietenkään ollut yhtä paljon kuin Arjan 23 vuotta, mutta en minä mitään vuosimäärää osannut sanoa. Missä vaiheessa muka olin lakannut istumasta kyydissä, kun Jessi talutti ja ruvennut itse ratsastamaan? Ehkä kymmenen vuotta sitten?

Regina näytti miettivän hetken ja jakoi sitten meille hevoset. Yritin pitää niiden nimet mielessäni, mutta edelleenkin minua jännitti sen verran, ettei siitä tullut mitään. Hyvä, kun muistin oman ratsuni, sen nimi oli Fuga. Regina neuvoi meitä kaikkia ottamaan oikeat varusteet ja kierrätti sitten pitkin tallia osoitellen hevosia. Fuga oli viimeisenä kulman takana.
- Millainen se on? kysyin ja nyt kaikki jännitys oli kadonnut. Olin kuin kotonani, kun pieni ruskea tamma, Mian värinen, mutta sirompi, katsoi minua korvat hörössä.
- Ihan kiva, Regina vakuutti ja kysyi, tarvitsinko apua harjaamisessa tai satuloinnissa.
- Enköhän mä selviä, naurahdin. En ollut vielä tavannut hevosta, jonka kanssa en olisi pärjännyt.

Fuga ei tehnyt poikkeusta. Tosin olin vasta harjaamassa sitä, kun Regina jo huuteli meitä kokoon, joten jouduin hutaisemaan loput ja heittämään satulan selkään. Suitsien kanssa kohtasin yllättävän ongelman, mutta avasi se suunsa, kun päättäväisesti väänsin peukalollani hammaslomasta. Kiireesti kiskoin soljet kiinni, nappasin raippani ja lähdin taluttamaan Fugaa kohden ovea, mistä kuului kavioiden kopinaa. Regina ohjasi meidät tallipihan yli maneesiin ja neuvoi asettumaan riviin kentän keskelle. Se kaikki oli minulle aika outoa ja katselin epäluuloisena seiniä, jotka tuntuivat olevan kovin lähellä. Olin ani harvoin ratsastanut yhtaikaa viiden muun ihmisen kanssa muuta kuin kisaverkoissa ja tämä maneesi oli aika pieni. Mutta minähän olinkin tullut hankkimaan uusia kokemuksia.

Siiri oli monesti kertonut, millainen järkytys oli joutua ratsastuskouluun sen jälkeen, kun oli ensin opetellut ratsastamaan Nikillä. En ollut kuvitellut joutuvani kokemaan mitään vastaavaa täällä, sillä nettisivujen mukaan ratsastuskoulutoimintaa oli ollut vasta muutama kuukausi, kesästä alkaen, ja siellä myös sanottiin, että kaikkia hevosia koulutettiin ja läpiratsastettiin säännöllisesti. Etenkin jälkimmäistä aloin epäillä heti, kun olin Reginan käskyn mukaan ratsastanut Fugan uralle. Se oli vaatinut pienen potkaisun, olkoonkin että tamma oli heilauttanut arvioivasti korviaan, kun olin yrittänyt käyttää normaaleja, keveitä apuja, jotka Mialla toimivat. Huokaisin syvään ja yritin asennoitua uudelleen vain huomatakseni, ettei Fuga taipunut vasemmalle ollenkaan. Yritin salavihkaa saada sen pohkeeni ympärille, mutta olisin halunnut ohjat avuksi ja Regina käski tomerasti antaa niiden roikkua, kunnes olimme kiertäneet maneesia täsmälleen viisi kierrosta. Sitten hän käski siirtyä kevyeen raviin.

Se tunti oli todellakin kokemus. Minulle ei tuottanut hankaluuksia ratsastaa kevyttä ravia viisitoista minuuttia, välillä voltteja tehden, mutta kaikille tädeille se ei ollut ihan itsestään selvää pässinlihaa. Hevoset siirtyivät volteilla käyntiin tai tekivät volttien sijaan jotain koko rata leikkaa –tyyppisiä liikkeitä ja varsinkin Anita alkoi säälittää minua. Hän oli punainen kuin punajuuri. Sitten Regina käski meidän siirtyä harjoitusraviin ja jatkaa samaa, ja aloin lopultakin saada Fugaan kunnolla tuntumaa. Se loppui kuitenkin liian pian, kun meidän piti taas siirtyä käyntiin ja antaa pitkät ohjat.

- Mitäs tehdään lopputunti? Laukkaa vai käyntityöskentelyä? Regina kysyi reippaasti.
- Käyntiä, sanoi Anita salamannopeasti ennen kuin kukaan muu ehti edes miettiä saati avata suutaan.
- Ja onko kaikki sitä mieltä?
Kysyi sentään. Arja tuhahteli vähän ja sanoi, että olisihan laukkaaminenkin ollut mukavaa. Minä aavistelin, että pari reipasta pyrähdystä olisi ehkä saanut ratsuni hereille ja sitten olisikin ollut vähän helpompi yrittää hitaammassa askellajissa, joten olin samaa mieltä hänen kanssaan. Näin Sonjan katsovan Anitaa myötätuntoisesti, enkä ihmetellyt, kun hän siirtyi tämän puolelle.
- Ne, jotka ei halua laukata, tulee kentän keskelle, toiset ottaa oikean kierroksen ja laukkaa uralla, Regina ratkaisi.

Tila oli sen verran pieni, ettei siinä sitten voinut unelmoida pääty-ympyröistä , mutta usutin Fugan laukkaan silti. Se kiihdytti vain raviaan ensin, kunnes läppäsin sitä turhautuneena raipalla. Apuni olivat takuulla olleet oikein, se vain jäkitti vastaan huvikseen. Sen jälkeen laukka nousikin, tosin pikkuruisen protestipukin jälkeen.

Me saimme laukata kolme kierrosta, mutta siihen se loppui ja lopputunnin ratsastimme pohkeenväistöä ja etuosakäännöksiä. Minulla ei ollut kelloa, mutta kyllä siinä varmaankin tunti meni, ellei enemmänkin. Ainakin aika tuntui kauhean pitkältä. Reginalla tuntui olevan loputon lista variaatioita erilaisista pohkeenväistöliikkeistä. Ratsastimme sitä vinottain uraa pitkin, kulmasta keskelle, keskeltä takaisin ja täyskaartona kulmasta leikaten. Olin melkein iloinen tai joka tapauksessa ihan valmis lopettamaan, kun hän lopulta käski pitkät ohjat ja loppukäynnit.

Lähettäjä: JamoBakteeri. 
Päivämäärä:   19.1.10 23:35:33

Musta on ihana lukea ratsastusleirijuttuja!

Lähettäjä: maukka. 
Päivämäärä:   20.1.10 00:01:36

doddi, koskas jatkoa. =D

Lähettäjä: a_des 
Päivämäärä:   20.1.10 08:40:03

Stigu?

Lähettäjä: Jekku 
Päivämäärä:   20.1.10 13:10:00

Miilan ja Alissan isä, eiks sitä sanottu joskus Stiguksi?

Lähettäjä: flanu @school 
Päivämäärä:   20.1.10 13:17:57

Oi vähän siistiä :D mä voin ainaki kuvitella, et sä oot joskus kirjottaessas pistäny sen asumaan meijän vihreeseen rintamamiestaloon :)

Lupaathan, että on lisää pätkiä (edes yks), kun mä tuun tallilta? Sit joskus muutaman tunnin päästä :D

Lähettäjä: JamoBakteeri. 
Päivämäärä:   20.1.10 14:10:21

Eikö Stigu ollut se Miilan poikaystävä? Joku Royn tms. isoveli?

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   20.1.10 16:35:47

Jamis muisti oikein :)
Flenelli, vois hyvinkin olla xD En nyt viitsi osoitteita ruveta laittamaan, mutta vois olla, vois... :D
---------
9. Kokemuksia
Vaelsimme jonona tallilta takaisin kartanoon yli pimeän pihamaan. Tädit naureskelivat ja heillä tuntui olevan kovin hauskaa, Anni ja minä seurasimme hiljaisempina. Riisuimme kuin yhteisestä sopimuksesta ratsastussaappaat ja –kengät lasiterassille ja jätimme kypärätkin sinne. Christina oli meitä vastassa aulassa.
- Oliko hauskaa? hän kysyi kasvot hymyssä, eikä siihen voinut muuta vastata kuin että oli. Hän sanoi, että voisimme keittiön kaapeista laittaa itsellemme iltapalaa ja että hän oli laittanut saunan lämpiämään, koska varmaan halusimme sinne tunnin jälkeen.
- Kyllä, kiitos, sanoi Arja arvokkaasti.
- Mä kuolen nälkään, sanoin Annille, sillä en ollut saanut syötyä mitään sinä lyhyenä hetkenä, kun olin ollut kotona odottamassa, että he hakisivat minut. Minua oli jännittänyt ihan liikaa, mutta nyt se oli taivaan tuulissa ja minusta tuntui, että saatoin syödä vaikka hevosen.
- Mennään syömään sitten, Anni sanoi iloisesti ja niin me teimme.

Tädit touhusivat mitä touhusivat, juttelivat ja nauroivat ainakin äänekkäästi, mutta eivät he mihinkään ehtineet, ennen kuin me olimme testanneet voileipägrillin ja vedenkeittimen. Sonja ja Anita olivat käyneet pari kertaa keittiössä ja sikäli, kun olin nähnyt oikein, he olivat tuoneet saunakaljoja jääkaappiin viilenemään. Saunaan me osuimme kaikki suunnilleen yhtaikaa, tai Anni ja minä ehdimme muutamaa minuuttia aiemmin niin, että olimme jo lauteilla, kun aikuiset tulivat. Olin iloinen siitä, he olivat puheliaampia kuin missään vaiheessa aiemmin ja nauroivat niin, että arvasin heidän aloittaneen saunakaljojen nappailun jo ennen saunaa. Luikin sieltä suorastaan karkuun heidän tullessaan, sillä lauteilla ei oikeastaan ollut tilaa kuudelle ja muutenkin ujostelin heitä hiukan. Anni tuli heti perässä.
- Mitäs nyt tehdään? kysyin astuessani suihkusta ja hamuilin pyyhettäni naulasta.
- Mennään katsomaan telkkaria, Anni ehdotti.
- Oispa meilläkin pari saunakaljaa! sanoin puoliksi pilaillen.
- Otetaan niiltä yksi. Mä katsoin jääkaappiin äsken ja niitä on niin paljon, ettei ne oo voinu laskea niitä.

Minä en oikeastaan pitänyt oluesta, mutta kun olimme saaneet yllemme oloasut, jollaista en ilman puhelua Annille olisi ymmärtänyt ottaa mukaan, menimme jääkaapille ja löysimme sieltä myös siideriä. Jaoimme yhden pullon kahteen muovimukiin ja kävelimme aulan yli huoneeseen, jossa televisio oli. Vähän ihmettelemällä löysimme koko joukon kaapelikanavia ja Anni halusi pysäyttää Johnny Depp – elokuvan kohdalle.
- Saadaankohan me huomenna ratsastaa ihan oikeasti, mietin ääneen, kun yritin päästä kärryille elokuvasta, joka oli alkanut jo aikaisemmin ja jota en ollut nähnyt ennen.
- Mitä sä meinaat, oikeasti?
- Niin, siis, opettaakohan Regina meitä huomenna, sanoin vähän ymmälläni. Annin kysymys oli pistänyt minut ajattelemaan ja olin tajunnut, että Regina ei ollut koko tunnin aikana oikein neuvonut ketään. Hän oli vain ladellut tehtäviä ja katsonut, että me suoritimme ne, tai ainakin yritimme. Jos kuka ei onnistunut, hän oli sanonut ”uudelleen”, mutta kertomatta miten.
- Millanen sun hevonen oli? Anni kysyi. Hän oli itse ratsastanut melko isolla vaalean rautiaalla ruunalla, joka oli näyttänyt porskuttavan eteenpäin kuin juna.
- Aika jäykkä, mutta kyllä se loppua kohden parani, sanoin diplomaattisesti. – Sun?
- Suu kuin tiiliskiveä. Mutta ei ihme, kun se piti päätään sillä tavalla. Vai mitä?
Anni katsoi minua luottavaisesti ja nyökkäsin. Hän piti minua ihan guruna, mitä ratsastukseen tuli.
- Niinpä, kuolaimet paino vaan suupieliä eikä hammaslomaa, sanoin. – Ei ihme, ettei se reagoinut sun käsiin.

Siinä vaiheessa täditkin liihottelivat huoneeseen. Anni ja minä olimme vallanneet sievän sohvan, joka oli televisiota vastapäätä, mutta se ei näyttänyt heitä haittaavan. He kokoontuivat pienen, pyöreän pöydän ääreen olutpulloineen ja alkoivat ruotia ratsastustuntia niin äänekkäästi, että onneksi elokuvassa oli tekstitys. Onneksi se myös loppui pian, sillä heidän juttunsa olivat kiinnostavampia. Anita-aloittelija oli eniten äänessä ja hehkutti joka askelta. Muut nyökkäilivät hänelle yrittäen näyttää kiinnostuneilta ja tajusin, että heidän täytyi olla todella hyviä ystäviä. Anitahan oli ollut aivan onneton. Aloin ymmärtää viikonloppuleirin funktion, vaikka olinkin odottanut enemmän jotain sellaista touhua kuin Hevoshullun leirikertomuksissa. Tyhmä minä. Ei nyt oltu sellaisella ratsastusleirillä, jolla valvotettiin toisia aamuyöhön, syötiin karkkia ripuliin asti ja järjestettiin leirikaste ja –kilpailut. Tämä oli aikuisten leiri.
- Tulkaa tekin tänne istumaan, sanoi Sonja meille haettuaan pöytään ison astian sipsejä ja laatikollisen punaviiniä. Hän tuntui jotenkin pitävän itseään äidinkorvikkeena meille, ja kai se oli ymmärrettävää, kun hän oli Annin äidin pyynnöstä järjestänyt meidät mukaan.

Lähettäjä: flanelli 
Päivämäärä:   20.1.10 21:58:24

Jeiii, kiitos Sennnu tästä pätkästä! Hitsit, nyt kyllä jäi kutkuttamaan, mä haluun tietää mihin osotteeseen sä pistit sen asumaan!

Lähettäjä: Ramona 
Päivämäärä:   21.1.10 16:42:47

Ohoh, ei yhtäkään viestiä tänään.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   21.1.10 17:23:12

Kotona viimein, phuuh!
--------
- Me ei saada valvoa liian myöhään, sanoi Kiira varovaisesti. – Regina sanoi, että aamutunti on jo yhdeksältä.
- Nyt on viikonloppu, nukutaan sitten viikolla, Anita sanoi riehakkaasti ja kuin kutsusta Regina ilmestyi silloin ovelle. Hän oli vaatteistaan päätellen joko tulossa jostain tai lähdössä juhlimaan, ja kun otti huomioon, miten vähän kello oli, todennäköisesti lähdössä.
- Voidaan me alottaa kymmeneltäkin, jos siltä tuntuu, hän sanoi ja kiskoi mustaa satiinipaitaansa paremmin hameen päälle.
- Ihan miten sulle sopii, sanoi Arja nopeasti. – Mitä me tehdään huomenna?
- Vähän samaa kuin tänään, Regina arveli ja minä masennuin aavistuksen verran.
- Eikö me voitaisi vaikka hypätä, lipsautin.
- Ehkä iltapäivällä, Regina sanoi hetken mietittyään. – Mutta oikeastaan mä tulin jakamaan teille hevoset valmiiksi, olkaa niiden kanssa kymmeneltä maneesissa.

Hänen määräävä äänensävynsä toi mieleen Hannan ja tunsin oloni kotoisaksi, kun hän luetteli hevosia ja osoitteli meistä kutakin vuoronperään.
- Deke, Goheem, Notoria, Fuga, Kismet ja Zuma, hän luetteli osoitellen meistä kutakin vuoronperään. Minä olin viimeisenä vuorossa ja Zuma oli se, joka osui kohdalleni. Regina katseli hetken, miten nimet upposivat tajuntaamme, ja kun ei mitään kysymysryöppyä tullut, hän toivotti meille hauskaa iltaa ja lähti.
- Menikö joku tänään Zumalla? kysyin katsellen ympärilleni. Regina oli opetellut meidän nimemme saman tien niin, ettei ollut joutunut kertaakaan puhumaan tyyliin ”hei sinä Zumalla”. Kaikki pudistivat päitään, mistä olin oikeastaan tyytyväinen. Olisi jännittävää tavata taas ihan uusi hevonen, jota ei ollut edes nähnyt.

Annista ja minusta ei ollut vastusta aikuisille naisille, mitä tuli valvomiseen. Ei edes, vaikka Anni sanoi käyvänsä hakemassa meille lisää limsaa ja tuli keittiöstä takaisin mukit täynnä siideriä. Tai ehkä sen takia? Puolenyön aikaan haukottelimme melkein naamamme halki ja sitä paitsi tätien jutut olivat käyneet aika tylsiksi. Minun mielestäni, ei heidän. He nauroivat niin, etteivät olleet tuoleillaan pysyä.
- Mä en kestä katsoa, kun aikuiset tulee humalaan, Anni sanoi tuomitsevasti, kun pesimme hampaita. – Mua ällöttää aina lomillakin, kun isä ja äiti juo pullon tai pari ruoan kanssa ja alkaa ihan höpöiksi.
- Onko humalaiset nuoret sitten parempia?
- No lapset on lapsia, ne saakin olla typeriä.
Moinen kerettiläisyys hiljensi minut, paitsi että minun piti taas haukotella ja tuskin jaksoin laittaa kännykkään herätystä, kun pujahdin puhtaiden, viileiden lakanoiden väliin.

Me saimme ruokkia itsemme aamulla ihan kaikessa rauhassa, koko keittiö oli meidän kahden käytössä. Anni marmatti vähän siitä, miten tädit olivat pitäneet häntä yöllä valveilla nauramisellaan ja myöhemmin kaikella nukkumaanmenotohinallaan. Minä en ollut kuullut niistä mitään. Olin nukkunut syvästi ja olin nyt sekä levännyt että hyvällä tuulella.
- Lähdetään talliin ja hoidetaan meidän hevoset, ehdotin, kun en jaksanut syödä enempää.
- Pitäiskö meidän herättää noi muut? Anni aprikoi, mutta vastasi sitten itse itselleen päätään ravistaen. – Ei hitossa, oppivatpahan juhlimaan säällisemmin, jos ne nyt myöhästyy.
- Parhaassa tapauksessa ne ei tule ollenkaan vaan me saadaan oma tunti, keksin.

Niin onnellisesti meille ei käynyt, mutta mukavan tunnin me vietimme hiljaisessa aamutallissa, missä Regina talutteli ulos tarhoihin niitä hevosia, jotka eivät tulleet tunnillemme ja joku nuori tyttö putsasi karsinoita. Zuman ja Annin ratsun, Kismetin, boksit olivat vierekkäin ja minun teki mieli itkeä ilosta, kun näin, miten sieviä ne olivat. Arabeja, takuulla, täysiverisiä. Mikseivät Vesku ja Jessi voineet kasvattaa sellaisia? Zuma oli kaiken kukkuraksi kaunis, pilkullinen kimo ja suurine silmineen ja siroine turpineen se näytti lelulta, kun se katsoi minua pitkän otsatukkansa takaa. Olisin voinut pistää sen reppuuni ja viedä kotiin – arvelin, että se olisi minulle juuri sopivan kokoinenkin.

- Missäs muut on? Regina kysyi pysähtyen karsinan ulkopuolelle.
- Kaipa ne pian tulee, Anni sanoi välinpitämättömästi ja suunnilleen varttia vaille alkoi kuulua kiireisiä askeleita, pulinaa ja marmatusta. Tädit saapuivat. Heillä oli niin kiire ja hätä, etteivät he edes ehtineet moittia meitä siitä, ettemme olleet herättäneet heitä. Regina sanoi, että me voisimme jo mennä maneesiin ja aloitella alkukäynnit ja Anni ja minä menimme.
- Outoa olla täällä ihan kahdestaan, Anni sanoi vilkuillen ympärilleen. Minusta siinä ei ollut mitään kummallista, paljon oudompaa oli ratsastaa niin isossa porukassa ympäri ja ympäri.

Lähettäjä: flanelli 
Päivämäärä:   21.1.10 21:12:12

voi että, koskas me saadaan taas lisää?

Lähettäjä: polli 
Päivämäärä:   21.1.10 21:30:10

Voi vitsi, mie haluan kuulla kyllä millanen toi Zuma on :D

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   21.1.10 22:54:10

No nytpä sit kuulet :)
-----------
Zuman satulassa oli jotain vikaa, totesin heti, kun olin istunut siihen. Se oli kuin alamäki. Minusta tuntui, että valuin siitä pois. Anni ei kuitenkaan nähnyt siinä mitään omituista, huomautti vaan, että kaikki satulat eivät sopineet kaikille ihmisille. Minä en ollut sattunut ikinä istumaan epämukavaan satulaan, enkä ollut tullut moista ajatelleeksikaan, mutta kai siinä jotain perää oli, kun vähän mietti ja Annilla oli takuulla siitä enemmän kokemusta kuin minulla.

Olimme kävelleet kyllästymiseen asti, kun tädit ja Regina tulivat. Minä olin jo ottanut ohjatkin ahneena saamaan tuntumaa siihen, millainen ratsu minulla tänään oli. Zuman askeleet olivat lyhyet ja kiireiset, vähän kuin Villellä ja ensimmäinen ajatukseni oli, että halusin saada sen kulkemaan pidemmin ja rauhallisemmin askelin.
- Alissa, anna pitkät ohjat, Regina sanoi kuitenkin heti tullessaan ja niin saimme jatkaa maneesin ympäri kävelemistä, kunnes täditkin olivat päässeet satuloihin ja kävelleet säädetyn määrän.

Tunti ei poikennut juuri mitenkään edellisiltaisesta. Suoritimme erilaisia liikkeitä Reginan komentoja totellen, mutta nyt, kun oikein kiinnitin asiaan huomioni, hän ei edelleenkään tehnyt muuta kuin keksi tehtäviä. Hän ei korjannut Anitan asentoa, ei neuvonut Annia muutoin kuin käskemällä tätä pysähtymään, kun Kismet laukassa innostui, eikä vastannut minullekaan, kun kysyin, miten saisin Zuman kulkemaan vähän rauhallisemmin. Tai vastasi, hän sanoi:
- Sen pitää ensin liikkua eteenpäin, ennen kuin voi ruveta ottamaan pois.
Niin, niin piti, Minusta olisi vaan ollut kiva, jos se olisi kulkenut eteenpäin, kuten minä halusin eikä juossut altani karkuun. Ja tästä minä maksoin?

Nielin valituksenaiheeni, sillä en halunnut nolata muita, jotka ilmeisesti nauttivat suuresti ja sitä paitsi piristyin, kun Regina lupasi illalla rakentaa muutaman esteen.
- Sä ratsastat oikein nätisti, sanoi Arja minulle armollisesti, kun olimme hoitaneet hevoset pois ja palailimme kartanoon.
- Kiitos, sanoin ihmeissäni, sillä tämänpäiväinen ratsastus ei ollut kyllä ollut nättiä ollenkaan.
- Mutta et saanut sitä peräänantoon.
- En, myönsin. Zuma oli kulkenut pää pystyssä suurimman osan tuntia. Minulla oli ollut ajatuksia, mitä olisin halunnut sen kanssa tehdä, ellei meidän olisi pitänyt ravata niitä loputtomia voltteja. Mutta uusia kokemuksiahan olin tullut hakemaan ja niitä näköjään sainkin.

Kukaan ei ollut muistanut mainita, että leiriin kuului hemmotteluakin. Lounaaksi söimme purkkihernekeittoa ja sitten aikuiset alkoivat jonottaa suihkuun. Ymmärsin, että joku salskea nuorimies tulisi hierontapöydän kanssa ja antaisi lihasjumeille kyytiä.
- Tulettehan tekin? Sonja kysyi ystävällisesti, mutta kieltäydyin suorastaan kauhuissani. Kukaan maailmassa ei saisi minua riisuutumaan minkään hierojamiehen edessä.
- Ei se ole vaarallista, Anita vakuutti, mutta minä pidin pääni, eikä Annikaan näyttänyt kauhean innostuneelta. Lähdimme sen sijaan katsomaan, miltä kartanon tilukset näyttivät päivänvalossa ja kulutimme iäisyyden nuorten hevosten tarhan äärellä. Sitten tuli Regina meitä vastaan pihalla ja tarjouduimme avuksi rakentamaan meille esteitä.
- Rakentakaa vaan, hän sanoi näyttäen ilahtuneelta ja tuli näyttämään meille, mistä esteet ja puomit löytyisivät. Hän katosi antamatta sen enempää ohjeita ja minä aloin kunnianhimoisuuden puuskassa suunnitella kivaa rataa.
- Me ei voida hypätä rataa, Anita ei pysty, sanoi Anni järkevästi.
- Anita voi sitten ratsastaa ympyrää nurkassa, tuhahdin, sillä minua alkoi jo pikkuisen jurppia se, miten emme tehneet mitään edes nimellisesti vaativaa.

Puomeja ei riittänyt kuin kolmeen esteeseen, kun halusin tehdä okserinkin ja olin aika tyytyväinen valmiisiin esteisiin.
- Nostetaan niitä vähän, Anni ehdotti ja tirskahtaen suostuin. Tietysti aloittaisimme jostain puolesta metristä, mutta voisihan sitä huvin vuoksi vähän järkyttää tätejä. Nostimme esteet ainakin metrin korkuisiksi ja lähdimme hihitellen laittamaan hevosiamme valmiiksi.

Minulla oli taas uusi ratsu, sillä kumpaakaan arabia ei ollut kelpuutettu estetunnille. Se oli Goheem, jolla Sonja oli ratsastanut aamulla, aika iso tummanrautias ruuna. Se irvisteli minulle, kun satuloin sitä, mutta irvistelin vain takaisin, koska olin niin iloinen tulevasta estetunnista. Se ei voisi olla yhtä tylsä kuin kaksi edellistä.

Lähettäjä: Muisto97 
Päivämäärä:   21.1.10 23:03:05

Voin kuvitella Anitan ilmeen kun menee maneesiin jossa odottaa metrinen esteXD

Lähettäjä: ! 
Päivämäärä:   21.1.10 23:04:21

ihan yk spätkä jooko viellä?? mä odotan niin innolla tota este tuntia! Toivottavast Alissa sanois tolle Reginalle hänen tuntien pidosta jotain..

Lähettäjä: polli 
Päivämäärä:   22.1.10 08:20:08

Alissa vois kertoo että on Veskun "tyttö" ja on kayny Hannalla opissa, niin tädeillä menisi naamat solmuun :D

Lähettäjä: a_des 
Päivämäärä:   22.1.10 12:46:55

yök, kuinka tosta tuleekaan mieleen perusjuntat ratsikouluhepat. Onneks ei tartte enää sellasilla ratsastaa!

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   22.1.10 12:57:59

Polli, ei Alissa silleen lähde ratsastamaan toisten maineella!
-----------
Se oli vieläkin tylsempi. Ainoa huvi oli se, miten Anita pysähtyi ja kalpeni astuessaan sisään maneesiin ja nähdessään esteet, mutta se ilo kesti vain hetken.
- Ei me ehkä olla näin kunnianhimoisia, sanoi Reginakin viittoillen meitä menemään kaartoon ja siirtyen itse madaltamaan esteitä.
Verryttelymme oli täsmälleen sitä samaa kuin tähänkin asti, kevyttä ravia ja voltteja, pari laukannostoa, ja sitten saimme pysähtyä maneesin toiseen päähän.
- Esteelle ja yli, Regina neuvoi osoittaen punavalkoista estettä, josta hän oli tehnyt ristikon. Kukaan ei halunnut mennä ensimmäisenä, ei edes Arja, joka muutoin oli hyvin tietoinen kahdestakymmenestäkolmesta ratsastusvuodestaan.
- Minä menen, sanoin lopulta, hittoako tässä kulutettiin aikaa turhuuksiin. Pistin ratsuni laukkaamaan, tein yhden ympyrän saadakseni askeliin vähän voimaa ja käänsin sen esteelle. Tuskin huomasin, kun se hyppäsi sen.
- Hyvä, mene takasin joukon jatkoksi odottelemaan, niin Anni voi tulla nyt. Ravissakin voi tulla.

Me muut tosiaan seisoimme maneesin päädyssä odottamassa yhden suorittaessa tuota vaativaa tehtävää: esteelle ja yli. Siihen meni uskomattomasti aikaa. Anitan hevonen ei halunnut lähteä pois muiden luota, ja hän taisteli minuuttikaupalla sen kanssa, että pääsi edes liikkeelle. Lopulta Regina talutti sen toiseen päähän, mistä Anita sai ylittää esteen kohden meitä, ja Deke tuli sellaista vauhtia, että katsoin sen törmäävän meihin. Joku tädeistä vingahti pelosta, mutta viime tingassa hevonen pysähtyi niin äkkiä, että Anita kellahti alas.
- Reippaasti vaan takasin, kehotti Regina ja sama meno jatkui.

Minä olen pitkämielinen ihminen ja tottunut kunnioittamaan vanhempia ja kokeneempia, etenkin kaikkia, jotka tiesivät hevosista enemmän kuin minä. Oliko asianlaita täällä ja nyt niin, sitä aloin suuresti epäillä.
- Onko ratsastuskoulujen hyppytunnit aina tämmösiä? kysyin Annilta, kun olin saanut hypätä sen ristikon kahdesti ja pystyn kerran okserin odottaessa vielä kokonaan korkkaamattomana, ja tunnista oli reilusti yli puolet kulunut.
- Täähän on luksusta, kun meitä on vaan kuus. Ajattele, jos ois kymmenen tai kaksitoista, Anni henkäisi ja pyöritteli silmiään. Leikillään, ymmärsin kyllä, mutta hän jatkoikin. – Ei tää nyt ihan putkeen mene.
- Onko teillä jotain sanomista? Regina kysyi yllättävän kipakasti, hän olikin ollut lähempänä kuin luulin. Painoin pääni ja olin jo mutisemassa jotain kieltävää, kun muutin mieleni. Minä sentään maksoin tästä. Tai Vesku maksoi, mutta silti.

- Eikö me voitaisi tehdä jotain muuta kuin seistä tässä odottaessa? Eikö me voitaisi ylittää noita esteitä vähän reippaammassa tahdissa? Eikö me oltais voitu jakautua vaikka kahtia niin, että saatais vähän enemmän opetusta kuin katsomista? kysyin, ja jos ääneni oli ollut ensin pieni ja pihisevä, voimistui se loppua kohden. – Mä rakensin noi esteet niin, että me oltais voitu ristikon ja pystyn välillä harjotella viittä tai kuutta askelta. Me ei olla kertaakaan menty niitä peräkkäin.
Regina näytti ensin melkeinpä raivostuneelta ja puristi käsiään nyrkkiin.
- Ehkä sä haluaisit tulla jatkamaan tunninpitoa? hän ehdotti ja hänen äänensä oli hyvin siloinen.
- Mä voin tulla, ellet sä halua jatkaa, sanoin yltiöpäisesti. - Tai jos pääsisi edes kerran kunnolla hyppäämään. Mun hevonen on jo nukahtanut tästä seisoskelusta.

Se piti paikkansa, mutta ei Regina päästänyt minua sittenkään tunninpitoon. Hän kysyi toisilta, kuinka moni halusi hypätä enemmän ja Kiira ja Arja nostivat kätensä. Hän varmisti Anitalta ja Sonjalta, että nämä olivat tosiaan valmiita lopettamaan ja lähetti nämä sitten pois.
- No niin, mitä sä ehdotat? Regina kysyi minulta kädet lanteilla ja nielaisin.
- Jos hypättäis ensin tota linjaa. Siihen pitäis sopia viis askelta väliin, mutta kuudessa oiskin jo vähän tekemistä, ehdotin.
- Siitä vaan sitten, Regina sanoi ja huitaisi kädellään. Nielaisin uudelleen ja aloitin. En saanut Goheemia lyhentämään tarpeeksi kuuteen, vaan se otti viisi ja puoli ja tunsin itseni suunnattoman noloksi. Se näytti olevan Reginan mieleen, sillä hän virnisti ja piti sitten meille kaksikymmentä minuuttia ihan kohtuullista estetreeniä, ennen kuin käski meidänkin aloittaa loppukäynnit.
- Kerätkää esteet pois sitten, kun olette hoitaneet hevoset, hän sanoi ja poistui.

Lähettäjä: polli 
Päivämäärä:   22.1.10 15:22:10

Hyvä Alissa !

Lähettäjä: Ramona 
Päivämäärä:   22.1.10 19:27:50

Flunssaiselle hieman ajan vietettä? :>

Lähettäjä: Jekku 
Päivämäärä:   22.1.10 21:11:07

Iltapalaa?
Ihan oikein, et Alissa sano, koska aika pyllystä maksaa jos vaa "kävellään" :D

Lähettäjä: álávíívádésíré 
Päivämäärä:   22.1.10 21:20:05

must ois kyl aika siistii, jos niille selviäis jotenki kautta rantain, et "kuka" alissa on, ja et se on kisannu kumminki aika paljonkin.

Lähettäjä: flanelli 
Päivämäärä:   22.1.10 22:06:26

Jee hyvä Alissa!

tääkin flunssainen haluaa lisää! Mä en selviä yöstä muutenkaan hengissä, ni olis kiva jos olis luettavaa. Ku ei kukaa suostu lähtee kuskaa mua manskulle apteekkiin (ko ei kontula tai itis oo auki 24h), ne on juonu saamarin urpot viiniä nyt illalla nääs, ja mua ei innosta lähtee julkisilla tässä kuosissa...

Lähettäjä: Ramona 
Päivämäärä:   22.1.10 22:08:46

Mie oon teen (ja sipsin) voimin jaksanu tähän asti, aika tiukkaa kyllä tekee, kun ei luettavaa juuri näy... ;P

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   22.1.10 22:13:22

Tulee, tulee!
Ei Alissa mtn kerro, se pitää kynttilänsä vakaasti vakan alla.
-----
10. Kotiin
Sinä iltana Christina kokkasi meille, ja hän ja Reginakin tulivat keittiöön syömään. Ruoka oli valtava kattilallinen lihakeittoa hirvestä, jota he kummatkin olivat olleet ampumassa. Se kävi ilmi päivällisen kuluessa ja minä toivoin, etten olisi ruvennut neuvomaan Reginaa estetunnin pidossa, jos hän kerran oli kiväärinaisia. Hän ei tuntunut kuitenkaan enää olevan siitä kiukkuinen, päinvastoin.
- Sä olet varmasti ratsastanut aika paljon, hän sanoi minulle pöydän yli.
- Niin kauan kuin mä muistan, myönsin. Oliko hän unohtanut alkuhaastattelunsa vai pitikö hänen varmistaa, etten minä ollut unohtanut, mitä olin sanonut?
- Onko sulla oma hevonen?
- Ei, mulla ei ole koskaan ollut omaa, vastasin hiukan hämmästyneenä tajutessani sen. – Tai siis, meillä oli siskon kanssa shettis, kun me oltiin ihan pieniä, ja sittemmin yhteinen poni, ja pikkuveljelläkin oli poni, jolla me ratsastettiin, kun se oli itse vielä liian pieni. Nyt mä olen ratsastanut enimmäkseen yhdellä isän hevosella, kun pikkusiskot kasvoi poneille tarpeeksi isoiksi.
- Yhdellä isän hevosella? Onko teillä oma talli vai oletteko te miljonäärejä? Arja kysyi terävästi.
- Oma talli, tunnustin.
- Mitä sä sitten täällä teet? puuskahti Anita.
- No kun mä en ole ikinä ollut ratsastusleirillä!

Sonja alkoi nauraa ja sanoi hyväntahtoisesti, että kai minä sain haluta tulla leirille, vaikka kotona olisi kymmenen hevosta. Katsoin häntä kiitollisena, kun hän vaihtoi myös puheenaihetta niin, ettei minun tarvinnut ruveta selvittämään, kuka Vesku oli ja että meillä oli itse asiassa enemmän kuin kymmenen hevosta.

Ilta meni samaan tapaan kuin edellinenkin. Sauna lämmitettiin ja Anni ja minä pelasimme tätien kanssa Trivial Pursuitia sen jälkeen. Valitettavasti heillä oli mukana äärettömän vanha painos, jossa oli kysymyksiä ajalta ennen meidän syntymäämme ja siksi olimme aika lailla alakynnessä. Oli ihan turha ruveta selittämään aikuisille, mitä joku opettaja koulussa oli jostain asiasta sanonut, jos vastauspuolella luki jotain muuta.

Anni ja minä olimme ainoat jäljellä pelissä, kun puhelimeni soi. Se ei ollut minulla mukana, mutta kuulin sen itsepintaisen piipityksen huoneestani asti ja juoksin sinne huutaen Annille luovuttavani. Se oli joko kauhean tärkeätä tai jokin pilasoitto siihen aikaan lauantai-illasta, mutta peliä ei kuitenkaan kannattanut jatkaa.

Ehdin kuin ehdinkin vastaamaan. Vaikka käytävä huoneisiimme oli ensimmäisenä iltana tuntunut kilometrin mittaiselta, ei se todellisuudessa ollut kuin kymmenisen metriä. Sen verran pitkä kuitenkin, etten ehtinyt katsoa, kuka soitti, vaan painoin vain äkkiä vihreää.
- Haloo?
- Hei, sanoi tuttuakin tutumpi ääni, siellä oli Arska kaikista maailman ihmisistä. Olin hävittänyt hänen numeronsa puhelimestani, mutta osasin sen silti ulkoa. Jos minulla olisi ollut aikaa katsoa, olisin tunnistanut sen kyllä. Osasin ulkoa sen ihan niin kuin kaiken muunkin Arskaan liittyvän.
- Ai, sanoin häkeltyneenä, mutta kokosin itseni nopeasti. – Hei vaan. Mitä sä haluat?
Toisessa päässä oli pienoinen tauko.
- Mä vaan ajattelin kysyä, että mitä sulle kuuluu. Kysyä, että vieläkö sä olet mulle vihainen.

Minä olin, vaikka enimmäkseen halusinkin vain purskahtaa itkuun. Oli ihan liian aikaista Arskan soittaa. Olisin ehkä ihan mielelläni hänen ystävänsä joskus noin kymmenen vuoden kuluttua, kun ajatus hänestä ei sattuisi niin järjettömästi, mutta nyt oli ehdottomasti liian pian.
- En mä ole ollut sulle vihainen, sanoin. – En ainakaan kovasti. Minkä sä sille voit.
Onnistuin pitämään ääneni neutraalina ja aikuismaisena, mutta tunsin jo, ettei se kestäisi kauan. Kohta kurkkuni kuristuisi tai alkaisin itkeä.
- Sä olet niin kiva.
- Mä olen ratsastusleirillä, enkä mä ehdi nyt hukata aikaa suhun. Soita uudelleen parin vuoden kuluttua, tokaisin ja lopetin puhelun.

Lähettäjä: whisky. 
Päivämäärä:   22.1.10 23:23:18

Voi ei.. :/ Ihan tyhmä tuo Arska. Alissa-raukka.

Lähettäjä: flanelli 
Päivämäärä:   23.1.10 00:01:03

Vähän Alissa piti hyvin pintansa, ku Arska soitti! Lisää luettavaa flunssayön ratoksi. Mä en tosiaan pääse nukkumaan, ku en pysty hengittämään muuten ku suun kautta, ja nukkuessani hengitän nenän kautta (ja jo makuuasennon ajatteleminen saa nenän niiiin pahasti tukkoon - niistäminen vetää vaan korvat lukkoon, niin ei silläkään oo vaikutusta). Okei, toimii mulla toinen rööri, mutta toinen ei, ja en saa siis tarpeeks happea nenän kautta.

Enkä pääse apteekkiin, joten sun on valitettavasti oltava mun hengissäpitäjä :D

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   23.1.10 01:02:47

Mitenkäs sitten suu pannaan, kun mulla ei ole enää tarinaa jäljellä? Häh?
---------
Palasin oleskeluhuoneeseen vain sanoakseni Annille, että menisin nukkumaan. Arja, Anita, Sonja ja Kiira istuivat television edessä ja heillä oli pöydällä edessään taas yksi punaviinipönttö. Se oli erilainen kuin edellisiltana eli uusi, joten alitajuisesti varauduin taas yölliseen kikatukseen. Tosin uskoin, että valvoisin joka tapauksessa, niin ettei sillä ollut niin väliä. Seuraavan päivän ainoa tuntikin olisi vasta yhdeltätoista.

Anni tuli perässä noin kahden minuutin kuluttua.
- Mitä on tapahtunut? hän kysyi ja istui sänkyni reunalle.
- Ei mitään, ei sun olisi tarvinnut tulla, sanoin.
- No mä huolestuin! Onko varsat kunnossa?
- On, ei mitään semmosta! Se oli vaan Arska, eikä me puhuttu kuin pari sanaa, mutta… henkäisin välttääkseni itkuun purskahtamisen, mutta Anni oli ymmärtänyt jo.
- Nuku nyt. Mä käyn pesemässä hampaat ja kun mä tulen takaisin, sä nukut, jooko?

En nukkunut, eikä Anni kai kuvitellutkaan, että pystyisin nukkumaan. Olin kuitenkin peittojeni alla ja yritin hengittää rauhallisesti, joten hän riisui kaikessa rauhassa, sammutti valot ja meni sänkyynsä. Suljetun oven takaakin kuului etäisesti tätien juttelu ja nauru.
- Mitä se sanoi? Anni kysyi lopulta.
- Että se halusi tietää, mitä mulle kuului.
- Kilttiä.
- Ei kun ilkeetä. Mä en halua kuulla, miten sillä menee.
- Jos sillä menee huonosti? Jos se halusi sut takaisin?
Ajatus mykisti minut sillä sehän saattoi olla ihan hyvin tottakin. Siltikin päätin peräytyä pessimismiin, kun olin hetken miettinyt.
- Mä en tiedä, haluanko mä sitä takaisin. Se on jo kerran jättänyt mut. Miksei se tekisi sitä uudelleen?

Sunnuntai-aamu oli lauantain toisinto. Vaikka ratsastusta oli myöhäistetty entisestään, ei aikuisia näkynyt tallissa vielä puoli yhdeltätoistakaan, kun Anni ja minä olimme notkuneet siellä jo tunnin verran. Olimme jutelleet Reginan kanssa ja harjanneet aika monta hevosta ja lopulta hän sanoi kyllästyneesti, että voisimme ihan hyvin lähteä maneesiin. Voisimme ratsastaa ja tädit liittykööt seuraan sitten, kun heidän arvolleen sopisi. Se järjestely sen seikan lisäksi, että Regina oli vaihtanut ratsuani, sai minut uumoilemaan, että leiri loppuisi paremmin kuin mitä oli alkanut. Me olimme jutelleet hevosista sen verran, että olin kertonut edelliskesänä kesätöissä ratsastaneeni nuorilla hevosilla ja hän oli suupieli vinossa hymyssä kysynyt, luulinko pärjääväni hänen nelivuotiaalleen. Olin luvannut ja nyt olin satuloinut ja suitsinut vantteran vaaleanruskean ruunan nimeltä Niente, jolla oli lempeät silmät.
- Alotelkaa ihan vapaasti, Regina sanoi saatettuaan meidät maneesiin. Hän aikoi mennä katsomaan, halusivatko loput ratsastaa ollenkaan. Lopultakin! Pahempaa kuin ei opetusta ollenkaan oli huono opetus, ja vaikka Regina oli edellisiltana väen vähennyttyä osoittanut, että hän myöskin osasi, hänen aiemmat tuntinsa eivät olleet sitä paljastaneet.
- Saadaanko me ravatakin? varmisti Anni, joka ratsasti Zumalla.
- Saatte, Regina lupasi.

Se oli minun mieleeni. Sain ihan hiljalleen tutustua Nienteen ja kokeilla, mikä se oli hevosiaan, missä sen nappulat olivat. Ratsastin kaikessa rauhassa käyntiä, kunnes luulin tutustuneeni siihen tarpeeksi ja pyysin vasta sitten ravia. Anni oli ravaillut jo hyvän aikaa ja alkoi näyttää turhautuneelta.
- Mä en keksi mitään tekemistä, hän valitti ja seisautti hevosen keskelle kenttää. – Mä en ole tottunut ratsastamaan yksin!
Hänen onnekseen Regina palasi silloin.
- Muut tulee ehkä vartin päästä. Mitenkäs teillä sujuu?
- Keksi mulle joku tehtävä, mun pää on ihan tyhjä, Anni pyysi ja Regina taisi olla ihan mielissään pyynnöstä. Välillä hän vilkuili minua, kun yritin aina tyhjällä pitkällä sivulla saada Nienten laukkaamaan. Se pyrki kiihdyttämään raviaan kuin karkuun juosten, mutta hiljalleen, yhä säännönmukaisemmin se alkoi ikään kuin hypähtää laukkaan. Se oli melkoinen loikka, vähän kuin näkymättömän kavaletin yli, mutta sekin alkoi hiljalleen jäädä pois siinä vaiheessa, kun tädit tulivat maneesiin. He olivat osaksi punakoita, osaksi kalpeita ja mietin vahingoniloisena, ettei varmaan ollut kiva ratsastaa krapulassa.

Lähettäjä: Toi 
Päivämäärä:   23.1.10 12:19:01

Ahih. Ihanaa lueskella leirimeininkiä, nyt tekee mieli itsekin varata paikka jollekin leirille :)

Mitä se Arska oikein hautoo? o.O

Lähettäjä: Jekku 
Päivämäärä:   23.1.10 15:30:16

Arskan uus tyttöystävä on jättäny sen, ja nyt Arska tahtoo Alissan takasin :D

Lähettäjä: whisky. 
Päivämäärä:   23.1.10 15:40:12

Tai sitten Arskalla on vaan huono omatunto.

Lähettäjä: tölkki 
Päivämäärä:   23.1.10 15:42:30

Jekun kanssa samoilla linjoilla. Noinhan se aina menee.

Lähettäjä: flanelli 
Päivämäärä:   23.1.10 15:56:24

sit mä kuolen pois, ja se jää sun omalle tunnolles... Ikävää sinällään, sä tuskin haluat saada syytettä tapon tuottamuksesta tarinoiden kirjoittamisen lopetuksen vuoksi.

Mä voisin mielelläni lukea lisää nyt?

Lähettäjä: Jekku 
Päivämäärä:   23.1.10 16:29:05

Mie huomasin nyt vasta, ton et Sennulla ei oo tarinaa jälellä :(
Nöyy. Sennu joutuu kohta yötä päivää kirjottaa jatkoo :D

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   23.1.10 22:28:13

Sorppa, että nyt vasta. Tuli suunnittelemattomia menoja tälle päivälle.
Jekku, on mulla vielä vähän varastossa, nou hätä ihan vielä.
---------------
- Alissa, haittaako sua jo lopettaa? Regina kysyi. – Musta se alkaa vähän väsyä.
Olisin kaikin mokomin halunnut jatkaa, mutta olin oppinut, ettei nuorten kanssa saanut ahnehtia.
- Ei haittaa, ja kiitos, kun annoit mun ratsastaa sillä, sanoin ja siirryin loppukäynteihin, jotka samalla olivat tätien alku- ja Annin välikäynnit. Aika monen kierroksen jälkeen lähdin viemään Nienten takaisin talliin ja jätin sen hamuilemaan heinänkorsia karsinansa nurkasta. En ollut päässyt selville tallin tarhauskäytännöistä lyhyen viikonlopun aikana, joten jätin sen sinne.

Koska Annin äiti oli tuonut meidät, oli Vesku puolestaan luvannut hakea, mutta sovittuun aikaan pihaan ei ajanutkaan hänen maasturinsa eikä edes Merlinin kauppakassi vaan punainen toyota. Olin nähnyt sen ennenkin, meidän pihallamme, enkä siksi hämmästynyt, kun Reine nousi ratin takaa.
- Miksi sä tulit? kysyin muistamatta hämmästyksissäni olla ollenkaan kohtelias.
- Djangolla oli vähän ähkyä, eikä Vesku halunnut jättää sitä vielä yksin, Reine sanoi ja säikähdin.
- Mikä on vähän ähkyä? Voiko muka olla vähän ähkyä? Eikö se joko ole tai ei? ryöpsäytin.
- No lievä ähky. Se näyttäisi jo olevan kunnossa, mutta Vesku jäi vahtimaan sitä. Ois hienoa katsella vähän ympärilleen, mutta eiköhän palata, että se pääsee nukkumaan, hän sanoi vilkuillen ahneesti kartanoa ja kauempana näkyviä ulkorakennuksia ja maneesia.
- Onko se ollut koko yön ähkyssä? Kai Jutta on käynyt?
- On on, Reine vakuutti. – Mäkin olen nähnyt sen jo kahdesti, heti aamulla ja nyt se jäi sinne, kun mä lähdin.
- Ja mitä sä teet meillä? lipsautin, kun Reine avasi takaluukun ja nosti kassini sinne.
- Mä olin tulossa ratsastamaan nyt iltapäivällä, mutta lähdinkin sitten apuun heti aamusta, kun kuulin.
- Miten sä kuulit siitä heti aamusta? jatkoin tenttaamistani ja Anni tönäisi minua jo kyynärpäällään. Kuulostin kai töykeämmältä kuin tarkoitin.
- Koska mä soitin kysyäkseni, että mihin aikaan mun sopii tulla, Reine sanoi hymyillen pitkämielisesti. – Mennäänkö?

Istuin alkumatkan tuppisuuna kuvitellen mielessäni Djangon sairaana, ehkä kuolemaisillaan, ja miettien villisti, millä Vesku sitten ensi kaudella kilpailisi, kun Kaomakin odotti varsaa. Anni vastaili Reinen kysymyksiin siitä, millaista meillä oli ollut, kunnes hän lopulta ravisti minua.
- Hei haloo, Alissa, murjotatko sä?
- En, sanoin havahtuen lopultakin. En ollut ajatellut antaa sellaista vaikutelmaa, en ollenkaan. – Mä vaan mietin Djangoa. Entä jos se ei parane?
- Lakkaa nyt murehtimasta, mähän sanoin, että se oli lievä ähky, Reine sanoi ja vilkaisi minua peilin kautta. – Mä tiedän paikkoja, missä moisen takia ei olisi vaivauduttu eläinlääkäriä kutsumaan ollenkaan.
- Vesku saattaa olla vähän ylisuojelevainen, mutta se on sentään sen ykköskisahevonen, puolustin häntä.
- No nimenomaan, sanoi Reine.

Jätimme Annin kyydistä hänen kotinsa kohdalla ja lupasimme soitella illalla.
- Mun täytyy mennä tallille, kiirehdin, kun pääsimme Mustaojalle. Nostin vain kassini portaille.
- Mäkin tulen, Reine ilmoitti ja painuimme molemmat saman tien alapihalle. Hevoset olivat kukin tarhoissaan ja helpotuksekseni näin siellä Djangonkin omalla paikallaan. Vesku ja Danni nojailivat aitaan ja katselivat sitä ja sikäli kun minä näin, oriissa ei ollut mitään muuta tavallisuudesta poikkeavaa kuin tavallista paksumpi loimi.
- Onko se kunnossa? kysyin ja mulkaisin Dannia. Olisi hän ainakin voinut soittaa minulle, kun kotona kerran oli hätätilanne.
- Se on loistokunnossa, sanoi Vesku ja haukotteli. Reine katsoi häntä kiinteästi.
- Mene nukkumaan. Me hoidetaan tyttöjen kanssa talli.
- Johan sä hoidit sen, Vesku sanoi, mutta lause hukkui uuteen haukotukseen. – Ehkä mä menen hetkeksi. Mihin aikaan sä Danni olet lähdössä?

Danni kohautti olkapäitään kuin hänelle olisi ollut samantekevää olla lähtemättä kokonaan, ja Reine kiirehti sanomaan, että hän voisi heittää Dannin asemalle lähtiessään. Helsingin asemalle. Vesku hymyili kummallekin, mutta minun katseeni oli ollut niin kiinteästi Djangossa, että näin vain lopun jostakin, joka ehkä oli tai sitten ei ollut välähtänyt Veskun ja Reinen välillä. Hemmetti, minun olisi pitänyt olla täällä vahtimassa heitä, vaikken ollut tiennyt, että oli mitään vahdittavaakaan. Toisaalta, ei Dannikaan ollut vahtimassa Jessiä. Hän tosin ei voinut sille mitään, mutta minun ei olisi ollut pakko lähteä ratsastusleirille. Omatunto alkoi pistellä minua.
- Mitä täällä on tekemättä? kysyin.

Lähettäjä: flanelli 
Päivämäärä:   23.1.10 23:44:03

jeee, parantava iltapala!

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   24.1.10 11:15:10

Kävi ilmi, ettei kovin paljon. Vesku oli herättänyt Merlinin ja Jerryn hoitamaan hevosten aamuruokinnan ja tarhauksen kävellessään itse loputonta ympyrää jo aamuyöstä alkaen. Reine oli tullut jo yhdeksän jälkeen ja oli siivonnut kaikki karsinat paitsi kun oli välillä päästänyt Veskun syömään. Kaksoset ja Jerry olivat ratsastaneet ponit ja Mustin ja Danni Daisyn. Klaudiakin oli käynyt huolehtimassa Hallesta, joten jäljellä ei oikeastaan ollut kuin Mia, Sapny, Vallon ja Kaoma. Ja Godis, tietysti, mutta sillä nyt ei ollut ratsastettu enää moneen kuukauteen.
- Vallon saa vapaan, sanoi Vesku ja haukotteli vielä kerran.
- Mutta mä voisin! Just aamupäivälläkin ratsastin yhdellä lapsihevosella, tarjouduin.
- Mä en halua, että sä menet sillä, ellen mä ole näkemässä. Tai kukaan muukaan. Sitä paitsi se on vapaansa ansainnu, mä ratsastin sillä eilen.

Vesku meni ja jätti meidät kolme naisihmistä jakamaan hevosia keskenämme.
- Annetaanko me Sapny Reinelle? kysyin Dannilta, sillä en ollut ihan vakuuttunut hänen ratsastustaidoistaan, olkoonkin vain opettanut Veskua joskus dinosaurusten aikaan. Sapny oli hevosista helpoin. Tai no, ehkä Mia oli, mutta minulla oli jo ikävä sen satulaan viikonlopun kokemusteni jälkeen.
- Ellei se halua Kaomaa mieluummin, Danni sanoi silmiään siristäen. Näin, mitä hän ajatteli: ettei keski-ikäisestä tätiratsastajasta olisi oikean kouluratsun selkään. Minä olin sinä viikonloppuna kuitenkin nähnyt todellisia tätiratsastajia, joista Dannilla ei voinut olla aavistustakaan.
- Annetaan Reinen valita, ehdotin.
- Mä ehkä kuolisin onnesta, jos mä saisin ratsastaa Kaomalla, hän sanoi hetkeäkään miettimättä ja silmät loistaen kuin pikkutytöllä.
- Ole hyvä, Danni sanoi ja näin pikkuriikkisestä irvistämisestä, ettei hän uskonut Reinen pärjäävän Kaomalle ollenkaan. Hän saattoi joskus näyttää verenhimoiselta fretiltä ja tämä hetki oli sellainen.

Niillä kuitenkin mentiin ja lähdimme hakemaan tammoja tarhoista. Minun oli pakko myöntää, että pidin Reinen tavasta käsitellä hevosia. Hän ei antanut Kaoman, joka oli hyvin epäluuloinen vieraita kohtaan, säikyttää itseään, vaan toimi yhtä rauhallisesti ja johdonmukaisesti kuin me, jotka olimme oppineet sen jo äidinmaidossa. Tai Piltti-purkista, jos nyt tarkkoja oltiin, en minä äidinmaidossani ollut saanut hevosmiestaidon pisaraakaan.
- Sä saat Mian, jos haluat, sanoin, kun aloimme olla valmiit. Miallahan hän oli jo aiemminkin mennyt.
- Kiitos, mutta vaihdetaan sitten, jos mä jään ihan kakkoseksi, hän sanoi hyväntuulisesti. Eikä hän jäänyt. Hän oli ihan eri luokan tätiratsastaja kuin minun leiriporukkani oli ollut. Ei hän saanut Kaomaa juuri mihinkään, vain juoksemaan mummoravia turpa pitkällä ja kituvaa harjoituslaukkaa, joka oli joka askeleella kuolemaisillaan, mutta rehellisesti sanottuna en ollut itse pystynyt parempaan ennen kesää Hannan luona. Minun oli pakko sanoa se hänelle, kun veimme hevoset takaisin talliin riisuttaviksi.

- Sä olit aika hyvä.
- Kiitos, Reine sanoi ujosti.
- Siis jos Veskun mittapuulla katsoo niin ihan kamala, mutta normaali-ihmisten mittapuulla ihan ok.
- Sä olet katsonut jotain ihan kammottavaa tänä viikonloppuna, nainen sanoi herähtäen nauruun ja muistin, että Anni oli juorunnut kaikki leirikuulumisemme autossa.
- No olen, mutta Kaomalla ei ratsasta hyvin kuin Vesku. Ja Jerry ja Jessi hyvänä päivänä. Sä et ollut kammottava.
- Kiitos, Reine sanoi uudelleen, nyt melkein nauraen. Hän tuntui olevan koko ajan pitelemättömän hyvällä tuulella. – Mä menen nyt katsomaan, onko se teidän auppari ehtinyt saada mitään aikaseksi vai makaako se katsomassa telkkaria. Onko teillä vohvelirautaa?
- On, sanoin ja jäin katsomaan hänen peräänsä. Jessus, voisinko ottaa tuon tyypin meille au pairiksi au pairin tilalle?

Lähettäjä: Jekku 
Päivämäärä:   24.1.10 12:08:47

Wouuu. Näi paljo jatkoo tullu, nam nam :)

Alissa parka huolehtii ittesä kohta kipeeks, tosta Veskun ja Jessin "vahtimisesta" :D

Lähettäjä: Bambi 
Päivämäärä:   24.1.10 16:06:01

Merlinille vois mun puolesta antaa kengänkuvan takapuoleen ja heivata niska-perseotteella Viron lautalle.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   24.1.10 19:07:42

Hupsista. Alissa-jutut loppukin tähän.
Täällä on jatkoa.