Kirjoita uusi viesti  |  Alueen etusivu  |    |  Etsi  Alas ⇓   
  Mansikkakesä 14

LähettäjäSennnu 
Päivämäärä:   20.8.09 21:42:46

Edellinen

  Re: Mansikkakesä 14

LähettäjäSennnu 
Päivämäärä:   20.8.09 23:24:31

Vesku
1.

- Nyt se oli hyvä, sanoi Hanna tyytyväinen sävy äänessään ja minä rapsutin Mustia riemuissani harjan molemmilta puolilta. Se oli hionnut, mutta venytti nyt tyytyväisenä kaulaansa. Se oli oikea ihme.
- Me hakataan sut tänä kesänä, lupasin ja vilkaisin virnistäen Hannaa.
- No sen kun näkis ja kuulis kolinaa! Ei tosta oo minään päivänä mun Namulle vastusta, Hanna naljaili vastaan.
- Okei, ei puhuta Namusta.
- Jätä se nyt Panulle ja mennään saunaan.

Hyppäsin alas satulasta ja Hannan tallipoika kiipesi tilalleni. Hän kävelyttäisi Mustia tarkalleen viisitoista minuuttia ja hoitaisi sen sitten takaisin talliin. Näin se täällä meni, ja välillä tällainen ylellisyys oli niin taivaallista.
- Saunaan? kysyin vain.
- Mun luo. Ihana ilta, mä haluan käydä saunassa ja istua sitten terassilla juomassa siideriä, Hanna sanoi ja lähti kävelemään kohti pikku taloaan, joka nökötti tallin takana. Seurasin, vaikka olisin kyllä päässyt saunaan kotonakin, tai äidin luona. Olin kuitenkin istunut siellä jo kaksi iltaa ja kuullut kaikki uusimmat sukujuorut, olin ajatellut tänään joka tapauksessa keksiä jotain muuta iltaohjelmaa.

Oli pääsiäinen ja olin tullut Mustin kanssa Hannan luo hienosäädettäväksi. Kisakausi oli alkanut hyvin, mutta halusin, että tästä tulisi paras ikinä. Halusin isoihin kilpailuihin, suomenmestaruuksiin, ehkä kansainvälisiinkin ja Horse Showhun. Ehkä sitten seuraavana vuonna olisi jo vuorossa ulkomaat. Niitä suunnitellen painuin Hannan saunaan ja makailin lauteilla aikani. Olin ratsastanut kahdessa päivässä neljä kertaa niin paljon sekä tavoitteellisesti että määrällisesti kuin kotona parissa viikossa, ja se tuntui lihaksissa. En tokikaan pelkästään Mustilla, johan se olisi saanut rasitusvamman. Minun vammoillani ei kai ollut niin väliä, sillä Hanna oli laittanut minut omienkin hevostensa selkään ja pitänyt itse tunteja. Olin minä ennenkin auttanut häntä hevosten liikutuksessa, maastoillut, kevennellyt, joillain välillä hypännytkin, mutta nyt ei ollut kyse sellaisesta vaan Hanna oli ottanut asiakseen rääkätä minua ja tarpeeseen se oli tullutkin. Ei kukaan voinut ratsastaa kuukausikaupalla oman päänsä mukaan kehittämättä omituisia virheitä.

- Kiitos, sanoin, kun olin saanut tarpeekseni löylyistä, kaivanut kaapista päälleni kylpytakin ja kävellyt lasiovista ulos terassille. Sekin oli lasitettu, joten siellä tarkeni hyvin näin huhtikuussakin.
- Oliko hyvät löylyt? Hanna kysyi. Hän istui siellä edelleen tallivaatteissaan ja avattu siideri kädessään.
- En mä siitä… kun siitä että sä pistit mun jalat taas oikeeseen paikkaan, naurahdin.
- Jaa. Joo. Mä meen sitten itse katsomaan niitä löylyjä. Kaapissa on juotavaa, hän sanoi osoittaen pientä, mintunvihreää jääkaappia. Avasin itselleni oluen ja jäin tuijottamaan madaltuvaa aurinkoa. Ikään kuin ratsastus ei olisi liikunnaksi riittänyt, olin ottanut lisäurakaksi pyöräillä tallille nyt täällä ollessani. Voisin ihan hyvin ottaa vaikka muutamankin oluen ja polkea silti hissuksiin kotiin. Olin ne ehkä jopa ansainnut kaiken hikoamisen jälkeen.

Hanna palasi yllättävän nopeasti, myöskin kylpytakissa ja märkiä, pitkiä hiuksiaan kammaten. En voinut olla vilkuilematta häntä vähän uteliaana. Harvoin häntä näki niin luonnontilassa. Hän taisi lukea ajatukseni, sillä hän vilkaisi minua ehkä aavistuksen verran punastuen.
- Mä viitti enää sua varten laittautua.
- Miksi sun pitäskään, sanoin tasaisesti. – Sä olet luonnonkaunis muutenkin.
- Pah, mä alan olla vanha, Hanna sanoi surullisesti, mutta nauroi päälle. Minäkin nauroin, en viitsinyt hivellä hänen itsetuntoaan sen enempää kun sitä oli ihan tarpeeksi muutenkin.

Istuimme vähän aikaa ääneti, mutta ei mennyt montaa hetkeä, ennen kuin olimme arvioimassa ratsastamieni Hannan hevosten mahdollisuuksia kesän kisoissa, ja Mustinkin, tietenkin.
- Äläkä sitten haaveilekaan keksiväs küria omin päin, jos päätät kokeilla sitä tänä vuonna.
- Miksen? kysyin uteliaisuuttani, joskaan en ollut pistänyt sitä vielä listalle. Liian paljon oli saavutettavaa ennen sitä.
- Se on ammattilaisten hommaa. Ei taitoluistelijatkaan omia ohjelmiaan keksi. Mitäs teidän kotitallilla tapahtuu?
- Katrina kasvattaa mahaa.
- Joko te pääsitte siitä toisesta tammasta eroon?
- On Kiira vielä meillä, Jessi yrittää sen kanssa kisoihin ens viikonloppuna.
- Yrittää?
- Siis on ilmottautunut, ja yrittää pärjätä.
- Onko se jo suostunut siihen, että myisitte sen ja hommaisitte jonkun rotutamman?

- Mä luulen, että se kyllä harkitsee sitä, sanoin miettiväisesti. Jessi oli muutamaan otteeseen sanonut jotain sen suuntaista, että Kiirasta puuttui kipinää. Minä osasin jo tulkita sen niin, että hän tiesi tehneensä virheostoksen, mutta yritti vielä työstää sen myöntämistä.
- Entäs se sen toinen Viron ruusu?
- Aika lailla vaiheessa sekin on, meillä on aika ollut vähän aikaa ratsastaa, huokaisin. Jessi oli jo talvella alkanut tuskailla sen asian kanssa, ettei lasten vahtimista ja tavoitteellista, pitkäjänteistä valmentautumista oikein mitenkään saanut sovitettua yhteen, niin kuin tallinpidon ja lastenhoidon vielä voi.
- No kai se helpottaa, kun pääsette niistä vuokralaisista eroon. Otatte pelkkiä tammoja sitten, tai kai te voisitte kohta jo palkata jonkun tekemään tallityöt.
- Mä jään kohta isyys- ja kesälomalle, huomautin.
- Ja mitäs sun treenaamisesta ja kisaamisesta sitten tulee?
- Ei me nyt ainakaan ihan vielä olla heittämässä kaikkia vuokralaisia ulos. Katotaan sitten mun lomien jälkeen.
- No sitten te tarvitsette viimeistään apua.

Itse asiassa olisin kyllä mielelläni hankkiutunut eroon vuokralaisistamme. He olivat olleet välttämättömyys, kun oli pitänyt jotenkin pärjätä, kun Jessi oli yhtäkkiä jäänytkin äitiyslomalle sen sijaan, että olisi päässyt töihin. Minä en kuitenkaan pitänyt täysihoitotallin pyörittämisestä nyt yhtään sen enempää kuin silloinkaan, paljon vähemmän itse asiassa. Vaikka heitä oli vain puolisen tusinaa, oli siinä saman verran liikaa. Aina tallilla oli joku, aina kenttä oli iltaisin varattu, kun minulla töiden jälkeen oli se muutama tunti aikaa ratsastaa, ja koko ajan he keksivät sivulauseessa, elleivät asiakseen, jonkin kohdan, jota vaati korjaamista tai ainakin kommentointia. En halunnut olla kohtelias asiakaspalvelija kotonakin, minulle riitti että olin kaiket päivät tekemisissä ihmisten kanssa.
- Katotaan nyt, miten tästä rupeaa asiat järjestymään, huokaisin.
- Koska Jessi alottaa työt?
- Toukokuun alussa.
- Ja sillon sä jäät pois?
- Niin. Musta tulee perhanan tallinemäntä, sanoin hiukan katkerasti.

Hanna mietiskeli ilmeisesti vähän aikaa, kaatoi väljähtyneen juomansa lautojen raosta maahan ja haki jääkaapista uuden.
- Joka tapauksessa te tarvitsette uusia tammoja, jos aiotte jollain lailla jatkaa kasvatusta. Yksi Katrina saa korkeintaan yhden varsan vuodessa, eikä se ainakaan nuorene.
- Kuulostaa siltä kuin sulla ois joku tyrkyllä?
- Ei itse asiassa ole nyt, mutta ainahan mä kuulen kaikenlaista. Ja voin vaikka kyselläkin.
- Tilataanko pizza?
Mahani murahti vastaukseksi ennen kuin ehdin päästää suustani mitään ja Hanna soitti saman tien.
- Mä otin sulle anjovista, hän huomautti tehtyään tilauksen.
- Mä kuulin.
- Mä poimin kyllä sitten mun palasista ne sun palasille.
- Niin tietysti poimit. Niinhän sä aina.

Yllyimme avaamaan pizzan kanssa pullon viiniä ja Hannan ehdotukset siitä, miten minun pitäisi kehittää ratsutilaamme, kävivät lennokkaammiksi.
- Mä en voi hankkia paria nuorta hevosta, mulla ei olisi aikaa ratsastaa niitä, mä en halua myöskään ruveta valmentamaan, mulla ei ole aikaa siihenkään, eikä osaamista, eikä kärsivällisyyttä.
- Onko sun pakko käydä töissä? Hanna sanoi tuskastuneena, kun vastasin samoin lähes kaikkeen, mitä hän sanoi.
- On, ja sitä paitsi mä haluankin käydä töissä.
- No sä et voi olla töissä ja pyörittää tallia ominesi ja hoitaa kolmea kakaraa ja siinä sivussa päästä Suomen huipulle kouluratsastuksessa.
- Ehkä välivuosi jossain vaiheessa… aloitin.
- Ja sitten Musti hajoaa just sinä vuonna kun sä otat virkavapaata ja päätät panostaa kaikkesi!

Se oli minunkin suuri pelkoni, mutta ei sille asialle nyt vaan kerta kaikkiaan voinut mitään. Kaikki eivät olleet syntyneet miljonääreiksi.
- Jos se hajoaa niin toivottavasti ei ennen kuin se on käyny Suomen huipulla eikä toivottavasti niin pahasti, ettei pystyisi enää astumaan, sanoin.
- Paitsi tammoja sä tarvitset kantakirjaorin, Hanna ilmoitti seuraavaksi tuijottaen ohitseni ja pureskellen pizzaa.
- Ennen semmosta mä tarvitsen lottovoiton. Pysytään nyt mulle sopivalla tontilla, pyysin.
- Okei. Nainen näytti palaavan maan pinnalle ja hymyili minulle pikaisesti.

- Vieläkö se teidän pikkupikkuhevosenhoitaja isineen pyörii kuvioissa? hän kysyi seuraavaksi.
- Sä tarkoitat Siiriä, oletin. – Joo, se on ollut meillä taas suunnilleen joka viikonloppu sen jälkeen kun sen hevonen kuoli.
- Ottakaa se oppisopimukseen, niin siinä on teille henkilökuntaa.
- Liian nuori. Vaikka kai se muuttaa meille taas kesäksi.
- Sen hevonen kuoli? Hanna toisti kuin olisi vasta nyt tajunnut, mitä olin aiemmin sanonut.
- Niin, se huostaanotettu suokki, joka meillä asui viime keväänä. Sai suolisolmun ja se siitä.
- Miten sillä ei sitten uutta ole?

Kohautin harteitani ja otin anjoviksen, jonka Hanna minulle ojensi. Se näytti kastemadolta, mutta maistui hyvältä.
- Myykää nyt hitossa se joutilas tamma sille!
- Kiira on liian nuori lasten ratsuksi, liian kouluttamaton, aloitin, mutta keskeytin. Miten niin? Kiira oli aina ollut täydellinen lasten ratsu, jo pari vuotta nuorempana. Jäin oikein miettimään. Hanna joi vielä lasillisen viiniä samalla kun työnsi minulle koko pizzalaatikon.

- Entä se sen lurjuksennäköinen isä. Se, jolla oli jotain vipinää Jessin kanssa, hän kysyi.
- Eikä ollut, sanoin loukkaantuneena.
- No olihan, Hanna sanoi. – Ukko alkoi nieleskellä ja läähättää aina kun näki Jessin ja Jessi yritti näyttää siltä, kuin se olisi ilmaa. Vaikka ei sillä, olisin mäkin voinut sitä joskus kokeilla.
- Mikä sua piteli? kysyin happamasti.
- Liian työlästä, sanoi Hanna kevyesti. – Liian kaukana. Ja mitä mä nyt toisten soppiin menisin sorkkimaan.
- Lakkaa vihjailemasta, ei niillä ole mitään sen kummempaa soppaa ollut, sen yksipuoleisen läähättelyn lisäksi. Kyllä mä siitä tiesin, sanoin. Tiesinkin, olihan minulla silmät päässä, ja sitä paitsi sekä Saara että Jessi itse olivat minua informoineet.
- No ehkä oli kumminkin hyvä, ettette te asu enää naapureina, kun ajattelee, miten helppoa ois käydä yksinäistä kotirouvaa päivisin viihdyttämässä.
- Anna olla jo!

Minäkin olin iloinen siitä, ettemme enää asuneet Nurmijärvellä, ja siksi kai Hanna alkoikin minua ärsyttää vihjailuineen. Haukottelin näyttävästi ja lähdin vetämään omat vaatteeni taas päälle. Saappaat olin sentään ehtinyt tallissa vaihtaa lenkkareihin, mutta muuten saisin tyytyä päivällä pariin kertaan hionneisiin vetimiini. Se siitä saunasta.
- Haluatko sä puhtaan T-paidan? kysyi Hanna, joka oli seurannut minua saunan ovelle.
- Onko sulla niitä jaettavaksi asti? hymähdin.
- On, hän sanoi ja poistui hetkeksi, minä aikana sain kiskottua housut jalkaani. Hän palasi heittääkseen minulle tummansinisen upouuden paidan. En yllättynyt, kun levitin sen ja löysin selästä ison tekstin LUND.
- Kiitos, naurahdin. – Oishan mun pitänyt arvata, ettet sä tarjoa mulle mitään Kaitsun varavaatteita.
- Haluaiskohan pikkurouvakin? Ota mukaan. Ota koko läjä. Olettehan te sentään haarakonttori, Hevosurheilunkin mukaan, hän sanoi ja vilahti taas hetkeksi palatakseen mukanaan kokonainen läjä T-paitoja.
- Jessi ilahtuu suunnattomasti, kun saa tämmöisen, sanoin sarkastisesti.
- Niin varmaan ilahtuukin. Aamulla viimenen tunti?
- Joo, kunhan et piinaa meitä kuoliaaksi, tai Mustia lähinnä. Se on varmaan ihan maitohapoilla parhaillaan.
- En piinaa, mulla on vaan muutama juttu vielä mielessä. Ei niihin mene puolta tuntia. Yhdeksältä?
- Jos sä niin sanot, pomo.
- Mä katon, että sulle on hevonen valmiina sillon.

Hanna oli oikeasti kultaakin kalliimpi, ja sanoin sen ääneenkin.
- Ei me ilman sua oltais tässä missä me nyt ollaan.
- Ette niin, hän sanoi yksinkertaisesti.

  Re: Mansikkakesä 14

Lähettäjä: tripi 
Päivämäärä:   21.8.09 12:44:20

Vitsi että Hanna on vaan loistava. Nyt mua alkaa taas kutkutella tän lukeminen TAAS.. Mutta tuskin maltan odottaa uutta tekstiä :)

se kissa taitaa jäädä mulle tekemään vielä ainakin yhdet pennut :o

  Re: Mansikkakesä 14

LähettäjäSennnu 
Päivämäärä:   21.8.09 16:33:06

Uijui, kissanpentui!
-------------
2.

Tavallaan en olisi halunnut lähteä takaisin. Olin viettänyt pääsiäispyhät uskomattomassa ylellisyydessä: äiti oli kokannut minulle ja Hannan henkilökunta oli huolehtinut hevosestani niin, että minä olin saanut keskittyä pelkkään ratsastamiseen. Toisaalta, oli minulla ikävä kotiinkin. Pelkäsin melkein, että Jerry olisi unohtanut minut, kun olin viipynyt näin monta päivää poissa, ja tytöillä ainakin oli ollut ikävä. Varmasti Jessilläkin, muutoinkin kuin sen takia, että hän oli joutunut pyörittämään taloutta ja tallia koko pääsiäisen yksinään. Tai ei ihan yksin, Siirihän oli tokikin meillä. Mietin välillä, missä iässä hän kasvaisi sen verran isoksi, ettei ehtisi kavereiltaan meille jokaisena vapaahetkenään.

Kotipihalla oli tavanomainen vapaapäivän hälinä. Kentällä oli ratsukoita ja Danni ja Alissa juoksivat vastaan, ja koira, tietenkin. Kaappasin tytöt syliini heti, kun autosta pääsin, eikä paluu harmittanut enää pätkääkään, kun he halasivat minua.
- Mitä te ootte tehny? Missä äiti on, pitäs ottaa Musti autosta.
- Tallissa.
- Käykääs kysymässä tulisko se avaamaan takapuomin.

Jessi tuli hetken päästä tallista, ilme varovaisena. Ihmettelin sitä, oliko hän mahtanut hajottaa jotain, ei kai Katrinalle ollut sattunut mitään?
- Hyvä reissu? hän kysyi ja siitä päättelin, että hän olikin vaan vielä näreissään siitä, että olin karannut Hannalle niin moneksi päiväksi.
- Kauhean hyödyllinen! julistin.
- Hyvä, hän sanoi ja tuli auttamaan takaluukun kanssa.
- Hanna oli tyytyväinen meihin, jatkoin, kuin oikeuttaakseni sen, että olin lähtenyt.
- Hienoa.
- Ja sitten sillä oli tietysti kauheesti hienoja suunnitelmia, mitä meidän pitäisi täällä tehdä.
- Sen mä uskon, Jessi tuhahti ja jäi sitten odottamaan, kun kävin irrottamassa Mustin etupuomista. En viitsinyt selitellä enempää, jos hän kerran halusi vastailla vain yksitavuisesti. Kaipa hän jossain vaiheessa leppyisi.

Se tapahtuikin yllättävän pian, olin vasta saanut Mustin karsinaansa ja kuljetussuojat pois jaloista, kun Jessikin livahti sinne.
- Mulla oli ikävä sua, hän ilmoitti ja nosti kätensä niskaani.
- Ja mä jo luulin, ettet sä kaivannut mua takasin ollenkaan, sanoin helpottuneena ja annoin suojien tipahtaa turpeelle.
- Hölmö, hän naurahti niin, että hänen hengityksensä kutitti kaulaani. Puristin häntä lujasti ja tunsin nyt ihan ruumiillisesti, miten olinkaan häntä kaivannut. Hän tuoksui hevoselta – yllättäen – ja pikkuisen shampoolta.
- Jatketaan hei myöhemmin, voisitko sä vastata lapsista vähän aikaa, me mentäis Siirin kanssa maastoon?
- Ilman muuta, huokaisin ja päästin hänet menemään. Olisi siinä voinut vähän kauemminkin herkistellä, mutta jos maastoreissu oli tärkeämpi…
- Siiriä tullaan hakemaan pian, me ei ehditä ellei nyt mennä, Jessi sanoi selittävästi ja taputti poskeani.
- Joo joo, menkää, lupasin.

Ajattelin viedä ipanat sisään ja antaa niille jotain syötävää, mutta ei puhettakaan semmoisesta. Tytöt roikkuivat käsissäni ja ymmärsin, että he olivat vain odottaneet minua, sillä he halusivat nyt ratsastaa ja minun piti neuvoa, mitä tehdä.
- Mitäs jos Jerry herää kesken kaiken?
- Ota se sitten syliin ja hyssytä, Danni sanoi huolettomasti ja niin siinä kävi. He hakivat yhteistuumin poninsa sisään ja harjasivat sen. Minä sain laittaa varusteet ja sitten matka kävi kohti tyhjentynyttä kenttää. Vauva oli siihen asti ollut hiljaa vaunuissaan, mutta nyt se alkoi äännellä ja sain tosiaan napata sen sieltä mukaani. Siinä sitten olin. Rakastin niitä lapsia, totisesti, ja olin ylpeä siitä, miten terhakoita tytöt olivat poninsa kanssa, mutta juuri nyt pudotus oli vähän liikaa. Olin ajanut pihaan tuskin tunti sitten melkein tulevana kouluratsastuksen suomenmestarina ja nyt olin perhepäivähoitaja.

- Anteeksi, mutta eikö toi teidän hevosauto ole vähän vaarallisesti tossa tallin edessä? tuli Asta kysymään. Nainen näytti ihan aidosti huolestuneelta, muuten olisinkin saattanut sanoa pahasti.
- Mahtuu sieltä ovesta kulkemaan. Mä vien sen pois heti, kun mulla on pari vapaata kättä, lupasin.
- Mä voin pitää pojua vähän aikaa, jos sä haluat nyt käydä. Vaari ei meinaa uskaltaa tulla ulos, Asta sanoi. Avasin suuni sanoakseni, että juurihan olin nähnyt sen nimenomaisen hevosen menevän sisään samaisesta tallinovesta, mutta en sitten jaksanut. Annoin Jerryn Astan syliin ja kävin siirtämässä trailerin paikoilleen.

Toinen kentällä aiemmin ratsastanut ihminen oli Ulla, joka hänkin katsoi asiakseen tulla juttelemaan minulle. Hänellä ei sentään ollut mitään valittamista, mutta hän oli kuolemaisillaan uteliaisuuteen, kun tiesi minun olleen Hannalla.
- Kerro jotain, hän melkein rukoili.
- No, me saatiin ihan hyvä tuomio, Musti ja minä, naurahdin tyytyväisenä.
- Millasia juttuja te teitte? Etkö sä voisi pitää mulle yhtä pikkiriikkistä tuntia ja näyttää? Ulla aneli.
- En mä osaa valmentaa, sanoin, kuten olin sanonut kymmeniä kertoja aiemminkin. Välillä se toimi pidemmän aikaa, välillä hän unohti viikossa.
- Kai sä voisit edes muutaman hyvän neuvon heittää – vähän niin kuin noillekin, hän ehdotti nyökäten Dannia ja Alissaa kohden.
- Katotaan jos mä joskus osun tähän sopivasti, mutta en mä lupaa mitään, sanoin ympäripyöreästi.
- Ehkä, kun Jessi menee töihin…?

Ulla kuulosti vähän epäröivältä, kuin ei olisi tiennyt, puhuiko sopimattomia. Sen jälkeen, kun olimme sattuneet vähän kaulailemaan pikkujoulubileissämme ja Jessi oli sattunut näkemään, Ulla oli vältellyt minua, ellei ollut varma Jessin olinpaikasta, kuten nyt. Ensin olin ajatellut, että häntä nolotti, mutta sitten Jessi oli tullut maininneeksi, että oli kieltänyt Ullaa pörräämästä ympärilläni. Niin kuin minä nyt olisin mikään hunajapurkki. Jessi itse ei ollut sanallakaan viitannut koko juttuun sen jälkeen, eikä ainakaan minun nähdäkseni mitenkään kyräillyt Ullaa, mikä minusta osoitti yllättävää ylevyyttä häneltä.

- Ei se nyt siitä ole kiinni, siitä vaan, että en mä tiedä onko mulla sitten senkään vertaa aikaa, kun mä jään kotiin, sanoin.
Kuin vakuudeksi Jerry kiljaisi korvaani ja Alissa putosi ponin selästä. Jos olisin voinut, olisin levittänyt avuttomasti käteni.
- Puhutaan joskus myöhemmin lisää, sanoin ja Ullan katse oli sekä huvittunut että säälivä.
- Joo, Superisi!

Hän häipyi kai siksikin, että Jessi ja Siiri näkyvät jo lähestyvän pellonlaidan polkua. Alissa nousi ylös ja Danni otti Nastin kiinni. Jerry kiljahti uudestaan ja tarttui nenästäni kiinni.
- Tee meille este, pyysi Alissa, kun oli päässyt takaisin satulaan.
- En mä voi, kun mulla on Jerry sylissä, ja eikö muutenkin alkaisi olla jo Dannin vuoro? kysyin.
- Mä en haluakaan ratsastaa, mulla on huono olo, sanoi Danni, ja ennen kuin ehdin siirtää katsettani häneen, hän kumartui ja oksensi suunnilleen varpailleni. Maru oli tikkana paikalla ja kumartui tutkimaan tarjoilua.
- Nyt riittää, huokaisin. – Alissa, nyt sisään. Danni, ala sä jo mennä. Maru, älä syö sitä!
- Loppukäynnit täytyy ratsastaa! huusi Alissa vastaan.

Ei minulla riittänyt energiaa ihan kaikkeen. Otin Jerryn ja Dannin, ensimmäinen alkoi huutaa, kun laskin sen sylistäni vaunuihin ja jälkimmäinen nyyhkytti muuten vaan. Maru jäi kentälle komennoistani huolimatta ja kun vilkaisin taakseni näin sen piehtaroivan antaumuksella.
- Pitäkää te Alissaa silmällä, meillä on katastrofeja, sanoin Jessille ja Siirille, jotka olivat ehtineet tallin eteen asti. Kiira ja Niki näyttivät molemmat hiukan hikisiltä ja mietin, mistä he olivat löytäneet jo laukkapätkiä ilman routakuoppia.
- Pahoja katastrofeja? kysyi Jessi vain.
- Ei pahoja mutta kiireellisiä. Ja Marua ei sitten saa päästää sisään, ennen kuin se on pesty!
Luojan kiitos, pääsisin vielä huomenna töihin, ja muutamana päivänä sen jälkeenkin!

Dannille nousi kuume, mutta hän ei oksennellut sentään enempää, eikä yöstä tullut lakanoidenvaihtokotiljonkia. Muunlaista sentään omiksi tarpeiksi. Olin ollut aika víttuuntunut karusta paluusta arkeen, mutta se meni ohi, kun Jessi möngersi sänkyyn viereeni.
- Älä enää ikinä uskalla karata noin pitkäksi aikaa, hän sanoi ja suuteli minua.
- Enhän mä monta yötä ollut. Oliko lapset ja hevoset ja asiakkaat hankalia?
- Ei mutta mulla oli niin ikävä sua!

Rakastelimme melkein hätäisesti ja sitten juttelimme. Tallilla oli kuitenkin tapahtunut kaikenlaista tavallista ja arkista, ja Jessi halusi kuulla tarkalleen, mitä Hanna oli sanonut Mustista ja sitten hän alkoi vääntelehtiä sen oloisena, että halusi saada jotain sanottua. Annoin hänen vähän aikaa miettiä ja kiemurrella, ennen kuin kysyin.
- Me tarvitaan apua, hän sanoi.
- Mä luulin, että meillä menee aika hyvin, kiusoittelin.
- Ei sellasta apua. Talliapua.
- Meillä ei oo varaa palkata ketään just nyt. Mutta kyllä säkin sen tiedät. Mitä sulla on mielessä?
- Muistatko sä sen Oonan poikaystävän?
- Sen virolaisen? Muistan. Magnusko se oli?
- Magnus, joo.
- Sen pikkuveli. Otetaan se meille töihin.
- Sä tuottasit tänne jonkun virolaisnulikan? kysyin ihmeissäni.

Jessi nousi kyynärpäänsä varaan ja tuijotti minua suoraan silmiin.
- Se on tulossa Magnuksen kanssa käymään Oonan luona. Mä ymmärsin, ettei Andruksella oo mitään himoja palata takasin, ainakaan kovin nopeesti.
- Että me otettais joku laiton maahanmuuttaja meille töihin? puuskahdin. Kaikennäköistä Jessi oli aika ajoin keksinyt, mutta tämä nyt oli parhaimmasta päästä.
- Ei ei ei, eihän se mikään maahanmuuttaja oo, jos se tulee lomalle. Se voisi asua meillä vähän aikaa ja tehdä tallitöitä, kokeiltaisiin.
- Mä en tosiaankaan aio palkata mitään uppo-outoa ulkomaalaista keskellä yötä, ilman että olen edes tavannut sitä! sanoin.
- Et tietenkään! Mä vaan kerroin, että ne on tulossa käymään, ja mitä mä olin vähän suunnitellut, Jessi sanoi hymyillen vienosti.

Ajatus ei kuulostanut minusta mitenkään hyvältä, mutta kun ei Jessi oikeastaan nyt halunnut muuta kuin ilmoittaa, että Oona tulisi miesystävänsä ja tämän veljen kanssa kylään, en voinut laittaa vastaankaan.
- Oletko sä ajatellut, että jos Siiri ostaisi Kiiran, heitin takaisin, vähän kuin vastalahjaksi. Yllätyin, kun ei Jessi hätkähtänytkään.
- Olen, hän sanoi ja alkoi nauraa hiljaa ilmeelleni. – Se olisi sille ihan loistava hevonen.

Töissä minua vilkuiltiin vähän kuin olisin joutumassa omiin hautajaisiini seuraavalla viikolla, kun kuukausi vaihtui. Huumorilla tosin, porukassa vallitsi sellainen hirtehishuumori, ettei heikompi päässyt kärryille parissa viikossakaan. Viihdyin siellä niin, että minuakin melkein harmitti jäädä lomalle.
- Kolme kuukautta vaipanvaihtoa, sähän oikeestaan oot sen jälkeen jo valmiiksi pediatriaan erikoistunut, säälitteli yksi kollega, Pekka.
- Tai geriatriaan lohkaisi toinen.
- Mä olen vaihtanu niitä jo kuulkaa yhdeksän kuukautta, siihen mä en tarvitse lisäerikoistumista, nauroin.
- Voi olla että me vähän höykytetään pikkurouvaa, kun ei päästä sua töihin, Pekka jatkoi, sillä ihmeellisen sattuman kautta Jessi oli tulossa amanuenssiksi juuri tälle minun osastolleni. Hän oli napannut ensimmäisen paikan, johon pääsi, innokkaana vain pääsemään hommiin mahdollisimman pian.
- No ette takuulla höykytä! hermostuin. – Te kohtelette sitä niin kuin kukkaa kämmenellä ja tarjoatte sille vapaaksi kaikki viikonloput, mitä se tarvitsee.

- Koska sä pidät läksiäiset? tuli Ansku, osastosihteerimme kysymään kanslian puolelta.
- Ei kai semmosia tarvita? Enhän mä ole lähdössä pois, lomalle vaan, ähkäisin.
- Jos sä olet kolme kuukautta pois niin tarvitaan. Sillon keskiviikkona, kun on sun viimenen työpäivä? Mä varaan pöydän nimittäin.
- Ihan sama, mutisin kiusallani ja laitoin jo valmiiksi kädet korvilleni. Niin ei sopinut sanoa, ei meillä töissä. Saisin sakinhivutusta. Jyri heitti minua stressipallolla otsaan, mutta paheksuvista huudoista en saanut selvää korvat ummessa. Meteli hiljeni hiljalleen ja kun uskalsin avata silmäni ja ottaa kädet pois, oli kiukkuinen osastonhoitaja ovella ja Ansku karannut.
- Olkaa nyt herran tähden hiljempaa, isot ihmiset! Täällä on sairaita ihmisiä! Tämä on sairaala!

Onneksi puhelimeni soi ja pääsin karkaamaan, ja enpähän minä saarnaa tarvinnutkaan. Minähän olin ollut ihan hiljaa. Se oli sitä paitsi siviilipuhelimeni, enkä halunnut jutella omia juttujani työkavereiden, joilla oli korvat kuin ketuilla, kuullen. En ainakaan Hannan kanssa.
- Mulla olisi tiedossa pari tammaa, hän sanoi.
- Mitä tammoja? Teidänkö? kysyin ja sulkeuduin yhteen hoitohuoneeseen.
- Ei-ei, ei pappa niitä jakele pois.
- Paitsi Katrinan.
- No se oli erityistapaus. Mutta ei, nää on ihan muuta. Yhden mun valmennettavan vanhus, se on ottanut ylläpitoon nuoremman, millä se aikoo kisata tän kauden. Oikein hyvä suku, saksalainen.
- Miten vanha? Onko se varsonut ennen?
- Kahdeksantoista jo, ja joo, on.
- Miksei se anna sitä jollekin junnulle kisattavaksi?
- Se ei ole ihan ehjä. Siksi se jo etsiikin nuorempaa, toi ontuili puolet viime kesästä, ja sitten taas oli ihan ok.
- Ja sekö myisi sen?
- Se harkitsee, ylläpitoon ehkä mieluummin.

Mietin nopeasti, se kuulosti ihan hyvältä.
- Entä se toinen?
- Vähän sama tarina, mutta se on estehevonen ja nuorempi. Paha jännevamma, ainakin puoli vuotta hiljaiseloa, todennäköisesti enemmän.
- Mistä sä kaivat tommosia? kysyin huvittuneena.
- Kunhan kyselin muutamalta tutulta. Etkö sä ole vielä ymmärtänyt miten nopeasti sana kiertää näissä piireissä?
- Riippuu kai, missä kohden piiriä istuu, arvelin. – Sä olet mitä ilmeisemmin siellä keskellä niin kuin hämähäkkikuningatar verkossaan.
- No mutta, toi ei kuulostanu ihan pelkästään kohteliaisuudelta.
- Jessi itse asiassa sanoi noin yks ilta kun juteltiin aiheesta, puolustauduin.
- Sen suusta se on kohteliaisuus, Hanna nauroi. – Haluatko sä puhelinnumeroita näille ihmisille?

Halusin, tietenkin. Kirjoitin ne ja nimet roskiksesta nappaamalleni rypistetylle lähetteelle ja hevostenkin nimet sain. Voisimme illalla kaivaa ne netistä ja katsoa mitä ne olivat naisiaan.

  Re: Mansikkakesä 14

LähettäjäSennnu 
Päivämäärä:   21.8.09 20:53:59

3.

Lauantaina Jessi ja Kiira lähtivät kisoihin. Siiri oli jo meillä, tietenkin, ja he lähtivät ulos todella aikaisin, luvaten hoitaa hevoset ennen lähtöään. Minä avasin silmiäni sen verran, että totesin auringon paistavan: joutuisin siis lähtemään lasten kanssa kisoihin myös. Danni ja Alissa olivat suunnattoman innostuneita esteiden hyppäämisestä ja olin luvannut heille, että ellei sataisi, lähtisimme katsomaan.

Meidän ei kuitenkaan tarvinnut nousta kuudelta, puoli kahdeksankin riitti hyvin.
- Koska me päästään ratsastuskilpailuihin? Danni kysyi aamiaispöydässä. Hän oli venynyt hurjasti pituutta talven mittaan – molemmat tytöt olivat – eivätkä he näyttäneet enää pieniltä ja palleroisilta. Se, että kiharoiden kampaaminen oli muodostunut joka saunan jälkeiseksi tappeluksi oli saanut Jessin uhkaamaan, että hiukset lähtisivät, ellei ininä loppuisi. Sanailu oli päättynyt siihen, että molemmat tytöt halusivat poikatukan ja heti. Itkua nieleskellen Jessi oli lyhentänyt heidän hiuksensa niskamittaan ja ripustanut kaksi pientä lettiä eteisen seinälle.
- Mä en enää ikinä sano mistään asiasta mitään, hän oli jupissut.

- Lähdetään heti kun ollaan syöty ja puettu, vastasin Dannin kysymykseen.
- Ei kun kilpailemaan, hän oikaisi.
- Nelivuotiaille ratsastajille ei oikein ole vielä kilpailuja, arvelin.
- Miten vanha sitten pitää olla? kysyi Alissa. Minä en osannut vastata.
- Ainakin pitää osata säännöt ja lukea ratapiirustus, sanoin, kun en parempaa keksinyt.

Tytöt jäivät miettiväisen näköisiksi ja vähän ennen yhdeksää lastasin koko katraan autoon. Pikku hondani ei ollut mennyt enää katsastuksesta läpi, mutta sillä sai ajella vielä muutaman viikon. Korjauttaa sitä ei todellakaan kannattanut. Sitten pitäisi hommata uusi kakkosauto, onneksi tähän aikaan vuodesta oli jo kaiken maailman muutaman satasen kesäautoja tarjolla. Yhdellä autolla me emme pärjäisi.

Kilpailut olivat eräällä ratsastuskoululla, ja ajoin sinne kaikessa rauhassa siitäkin syystä, että pakoputki piti kamalaa meteliä ja Jerry alkoi itkeä, jos ajoin kovin kovaa. Sitten piti purkaa rattaat takakontintapaisesta ja etsiä kenttä ja buffetti ja vessa ja yllättäen kello olikin jo yhdeksän ja kisat alkoivat.
- Tuolla on Siiri! huomasi Danni ja sitten näin Kiirankin. Sen rusehtavanvalkoinen kimokarva erottui selvästi muiden hevosten joukosta, jotka verryttelykentällä kirmailivat. Paitsi ettei se käyttäytynyt kuten tuntemani Kiira, se patarauhallinen jyhmy.
- Mikä sitä vaivaa? kysyin Siiriltä, joka nauroi ääneen, kun tamma pörhisteli kaula kaarella ja pälyili ympärilleen.
- Mä en tiedä! Se ihan kuin kilahti kun me saatiin se ulos. Se ei oo tietysti koskaan nähny näin paljon hevosia yhtaikaa.
- Se ei oo ainakaan vieraskorea, totesin, kun näin sen tekevän äkkinäisen sivuhyppäyksen pienen ihmisjoukon kohdalla niin, että se oli vähällä keilata verryttelyesteen nurin. Siirsin katseeni Jessiin ja oletin näkeväni tiukan ja tuskastuneen ilmeen, mutta mitä vielä. Hän näytti nauravan ääneen. Mitä oli tapahtunut sille tytölle, joka tavatessamme oli kalvennut, kun hevonen otti sivuaskeleen?

Kiira ei ollut kotona esitellyt kummoisempia hyppylahjoja ja muutenkin, kun nyt ensimmäiset kisat olivat kyseessä, se oli menossa hurjaan kuudenkymmenensentin luokkaan. Sen pienempää ei Jessi ollut löytänyt mistään. Muut kanssakilpailijat näyttivät olevan lähinnä pikkutyttöjä poneilla, eikä heitäkään ollut monta, joten meillä ei olisi paljon katsottavaa. Siiri otti Dannin ja Alissan ja siirtyi ihan radan aidan taakse, Jerry ja minä jäimme vähän kauemmas ja Jessi huomasi meidät tullessaan verryttelyalueelta.
- Mitä sun hevoselle on tapahtunut? kysyin, ja hän tosiaankin nauroi.
- Mä en tiedä – se on ihan mahdoton! Se on ihana, ja jos me selvitään tosta radasta niin ihme!

Heidän selviämisensä oli hyvin tulkinnanvaraista. Kiira laukkasi läpi suunnilleen koko radan välittämättä kertaakaan nostaa jalkojaan. Yhden esteen se ihan vahingossa ylitti tiputtamatta, mutta laskin kaksikymmentäkahdeksan virhepistettä ja sen lisäksi aikaa meni ihan tuhottomasti, kun yhdessä kohden tamman olisi pitänyt mennä suoraan kohden katsomoa, ja se laukkasi sitten siksakkia yrittäen välttää etenemisen. Kertaakaan se ei kuitenkaan kieltäytynyt. Minusta Jessi ratsasti hyvin. Kiira tarvitsi yleensä eteenpäinajamista, nyt se tarvitsi sen lisäksi rohkaisua ja kehumista ja sitä se sai. Jessi ratsasti ulos radalta viimeisen esteen hajottamisen jälkeen ja suoraa päätä pois kisakuhinasta, tallin taakse, missä ilmeisesti meni jonkinlainen ratsastuspolku. Hän oli ollut lähes viimeinen luokassaan, ja uskalsin jo viedä rattaat vähän lähemmäs. Viimeisenä menevä suomenhevonen näytti siltä, ettei se säikähtäisi edes tykkitulta.

- Kiira pudotti melkein kaikki esteet, kertoi Alissa vakavana. – Nastikin olisi hypännyt paremmin.
- Eikö mekin voida tulla kilpailemaan, takuulla Nasti voittaisi Kiiran, esitti Danni.
- Osaisitteko te muka? kysyin epäillen. Danni kääntyi ja osoitti, missä järjestyksessä esteet piti hypätä, ja aivan oikein.
- Entäs säännöt? kysyin sitten.
- Jos joku kertoisi säännöt niin me voitaisiin opetella, tyttäreni sanoi ja tuijotti minua sen näköisenä, että olin tehnyt kardinaalimokan, kun ei niitä ollut luettu iltasaduksi jo kauan aikaa.
- Mä voin kertoa teille säännöt, lupasi Siiri. – Tuomaria pitää tervehtiä, eikä saa lähteä liikkeelle ennen vihellystä. Ja jos vihelletään kolme kertaa, pitää lopettaa ja mennä pois.
- Helppo juttu! Alissa sanoi. – Nyt me voidaan alkaa kanssa kilpailla!
- Ehkä me sentään harjotellaan ensin vähän kotona, mutisin ja ehdotin ääneen, että menisimme parkkipaikalle odottamaan Jessiä. Minua kiinnosti kovasti kuulla, miten hän analysoisi rataansa.

Tytöt eivät olisi halunneet lähteä vielä, mutta emme voineet jäädä kuluttamaan päivää kisoissa, sillä Oona ja virolaiset miehet olivat tulossa iltapäivällä kylään. Jessi tuli melko pian Kiiran kanssa, jonka silmät pälyilivät edelleen levottoman näköisinä ympäriinsä ja minun oli napattava tyttöjä käsistä, etteivät he olisi menneet sen jalkoihin. He eivät ehkä tajunneet, ettei se täällä ollut sama rauhallinen, halailtava hevonen kuin kotona.
- Mummoparka on päässyt ihan metsittymään! Jessi nauroi. – Siinä on kumminkin vähän jotain samaa kuin Nikissä!
- Nikillä on tapana mennä esteiden yli eikä läpi, huomautin.
- Mutta sen se ehtii vielä oppia! Nyt sen pitää oppia matkustamaan ja näkemään paikkoja. Oliskohan ensi viikonloppuna mitään?

Joku oudompi olisi voinut kuvitella Kiiran suorastaan juoksevan takaisin traikkuun, että pääsisi takaisin kotiin, mutta se ei ollut samaa mieltä. Se oli vain ahdistunut, eikä kopilla, jolla se tänne oli tullut, ollut mitään yhteistä tutun, turvallisen kotitallin kanssa. Suljin tytöt maasturiin, pois jaloista, ja työnsin Jerryn kauas auton etuosan vierelle, jotta pääsin auttamaan lastauksessa, joka kesti ikuisuuden. Vasta kun Siiri riisui takkinsa ja heitti sen Kiiran pään yli ja Jessi ja minä viritimme ohjat – liinaa ei tietenkään ollut mukana – sen hännän alta, se askel kerrallaan ja jalat vapisten meni sisään. Sitten se jo rauhoittuikin; heinäverkossa oli vielä vähän heinää, ja vaikkei se ollut yhtä alati ahne ja nälkäinen kuin veljensä, syöminen näytti rauhoittavan sitä.

- No niin, ehkä me nyt lähdetään, huokaisi Jessi pyyhkäisten hikistä otsaansa. – Toivottavasti se ei ala riekkua matkalla.
- Jos alkaa niin tää oli sen viimeinen kilpailureissu sanoin. Minullakin oli jo hiki, ei pelkästään lastaamisesta vaan myös niistä katseista, joita traikkuparkissa parveilevat ihmiset olivat meihin luoneet. Tokikin kaikki heistä olisivat osanneet lastata hevosen paremmin ja nopeammin.
- Kaikkea vielä, siitä pitää tehdä kunnon kisatykki, Jessi julisti.

Danni ja Alissa eivät suostuneet tulemaan pois maasturista enää vaan tahtoivat ajaa kotiin Jessin ja Siirin kanssa ja annoin olla. Otin Jerryn, jolle sentään vielä kelpasin ja menin pakkaamaan sen sardiinipurkkiini. Se oli torkkunut välillä, mutta oli nyt täysin hereillä ja koko matkan ajan jokelteli minulle ja ojenteli käsiään, että antaisin sille sormeni. Minä juttelin takaisin ääneen ja pohdin, paitsi Kiiran kisatulevaisuutta, muitakin elämää suurempia kysymyksiä. Ymmärrettäviä vastauksia en saanut, mutta sentään ymmärtäväisiä puhahduksia.

Olimme melkein yhtaikaa kotona, molemmat lastit, ja Siiri ja Jessi olivat keskellä jonkinmoista kiistelyä ottaessaan Kiiraa ulos.
- Ei, sä et missään nimessä saa kilpailla sillä vielä!
- Mutta mä haluan! Siiri vinkui.
- Mutta näithän sä millanen se on! Katotaan nyt ensin jos se rauhoittuisi kun saa vähän lisää tottumusta.
- Mekin halutaan kilpailemaan! kimitti Danni auton avonaisesta ikkunasta, ilmeisesti heidät oli komennettu jäämään sinne, kunnes hevonen oli ulkona.
- Täältä ei jukoliste lähde yksikään alaikänen kilpailemaan minnekään ilman mun lupaani, kiljui Jessi ja roikkui perässä kun Kiira peruutti ulos kahdella valtavalla loikalla. Se pysähtyi katsomaan kauhistuneena ympärilleen ja hirnui kovalla äänellä tajutessaan taas olevansa kotona. Otus parka. Järki palasi sen silmiin ja Siiri vei sen sisään sen näköisenä, että jupisi itsekseen jotain.

Ehdimme juuri järjestäytyä, ennen kuin Oona saapui. Hän oli Jessille jotain samaa kuin Hanna minulle, oppiäiti ja perimmäinen guru, ja nykyään myös ystävä. Minustakin oli kiva tavata häntä, mutta en ollut tällä kertaa ihan varma hänen seuralaisistaan. Magnus oli käynyt meillä kerran aiemminkin, hän oli Oonan jonkinlainen kaukorakkaus, mutta en ollut oikein sujut sen kanssa, että Magnuksen veli oli tulossa meille ikään kuin työhaastatteluun. En ollut varma, että olin palkkaamassa ketään.

He saapuvat kahdella autolla, Oonan maasturilla ja Viron rekisterissä olevalla kotterolla. Andrus oli ehkä Jessin ikäinen, veljensä näköinen kaveri, joka puhui suomea paljon veljeään paremmin ja joka tervehti meitä hyvin kohteliaasti. Oona oli hakenut heidät juuri laivalta.
- Me tarvitaan apua, sopiiko? Oona kysyi ensimmäiseksi.
- Mitä vaan, Jessi lupasi auliisti, kuten aina.
- Saako Andrus olla teillä yötä? Mä tajusin tänään, että mä joudun laittamaan sen joko ruokapöydälle tai heinävarastoon nukkumaan, sillä mulla ei vaan ole tilaa.

Uskoin sen, olin käynyt Oonan luona. Tuskin hänen ruokapöydälläänkään olisi tilaa nukkua, sillä sen päällä oli yleensä pari vuosikertaa lehtiä ja ainekset pariin pienempään välipalaan.
- Saa, Jessi lupasi, ennen kuin ehdin ajatella pidemmälle. – Mä ajattelin että te jäätte molemmat, tai vaikka kaikki.
- Magnus mahtuu mun sänkyyni, kiitos vaan, Oona sanoi. – Ja mulla ei nyt valitettavasti oo vapaata kuin tää ilta, aamutalli odottaa taas.
- Siellä pitää kyllä olla vähän päällekkäin, Magnus arveli.

He viipyivät meillä koko illan. Iltapäivä meni enemmän tai vähemmän tallilla, Musti ja Niki piti ratsastaa, ja tytöt halusivat hypätä esteitä. Heille piti järjestää kilpailut, koska Jessikin oli ollut kilpailuissa, joten raahasin Andruksen kanssa puomeja ja tolppia Oonan suunnitelman mukaan. Siiri toimi valmentajana ja käveli tyttöjen kanssa radan etukäteen.
- Muistakaa, että jos tipahtaa selästä, hylätään, hän muistutti viimeiseksi.
- En mä tipu, sanoi Danni, joka oli lähdössä ensimmäiseksi, mutta kyllä hän tipahti, kahdesti. Onneksi Nasti oli niin pieni ja sitä paitsi tottunut siihen, että sen ratsastajat olivat koko ajan maassa. Se vain seisahtui odottamaan, että Danni kiipeäisi takaisin satulaan.
- Niiden pitää opetella pysymään selässä ennen oikeita kisoja, Oona huomautti, mutta katseli hymyillen ratsukon etenemistä.

- Suloista, sanoi Magnus, ja niinhän se olikin. Alissa selvisi putoamatta kertaakaan, joten hän voitti tämän turnauksen tällä kertaa.
- Tuokaa ne meidän tallin harjotuskisoihin, Oona ehdotti ja näin miten Jessin silmät välähtivät.
- Koska semmoset on? Mitä luokkia?
- Kai kolmen viikon päästä, ja mä luulen että pienin luokka on kolmekymmentä senttiä. Niin se on yleensä ollut, että pienimmätkin pääsee mukaan.
- Se kuulostaa hyvältä!

Illalla joimme teetä keittiössä ja juttelimme. En edelleenkään ollut kovin ihastunut ajatukseen, että Andrus tulisi meille hyyryläiseksi, mutta ei minulta kysytty, ja olihan nyt ollut puhe vain muutamasta päivästä. Kaipa siinä selviäisi, mikä hän oikein oli miehiään. Ihan mukavalta hän kyllä vaikutti, joskin hiukan orvon oloisena painui nukkumaan, kun Oona ja Magnus vähän ennen puolta yötä lähtivät.

Aamulla hän kuitenkin nousi minun kanssani aamutalliin, ja antoi ymmärtää, ettei ihan ilokseen roikkunut vaivoinamme. Niinpä annoin hänen tehdä suurimman osan töistä, neuvoin vain ja katselin, ja kyllä hän hevosia osasi käsitellä. Mutta edelleenkään en tiennyt, mihin tarvitsisin talliapulaista. Lapsenvahti muutamaksi tunniksi päivässä olisi ehkä tarpeellisempi, jotta pystyisin treenaamaan kunnolla.

Päivällä Andrus hyppäsi autoonsa ja ajoi Oonan luo ja minä etsin Jessin käsiini.
- Oletko sä nyt sitä mieltä, että me muka tarvitaan talliapulaista?
- Usko mua, sä olet vielä kiitollinen siitä, hän sanoi. – Jos se nyt haluaa jäädä.
- Ehkä se ei haluakaan, sanoin toiveikkaasti.

Sunnuntai-iltana ajoin katsomaan toista Hannan vinkkaamista tammoista, joka asui Siuntiossa. Se oli se koulutamma, vanhus. Olin jutellut sen omistajan kanssa jo muutamaan otteeseen puhelimessa ja oikeastaan hevosen näkeminen oli ihan tarpeetonta, sillä papereiden perusteella se oli meille oikeinkin sopiva ja se oli tässä tilanteessa tärkeintä. Omistaja kuitenkin halusi tavata minut, kai arvioidakseen, että olinko luotettava ja kunnollinen, joten lähdin sinne.
- Ota traikku mukaan, ehdotti Jessi.
- En ehkä, mitähän se tätikin ajattelisi, naurahdin.
- Että me ollaan tosissamme.

Otin kuitenkin pelkän hondan ja lähdin ajamaan. Tiesin toki naisen ulkonäöltä, ja olimme joskus jutelleetkin kisoissa. Olin varma, että hänkin tiesi minut. Kouluratsastuspiirit eivät olleet kauhean suuret Etelä-Suomessakaan ja lisäksi olin ihan varma, että hän oli soitettuani painunut suorinta tietä nettiin surffaamaan, ihan niin kuin olin tehnyt itsekin. Mikään ei ollut niin helppoa nykyaikana kuin etsiä tietoja ihmisistä, tai hevosista. Tamman nimi oli Destarte ja se oli kisannut parhaimmillaan vaativaa A:ta, edelliskesänäkin muutaman kerran, mutta tosiaan sen kisakaudessa oli aukkoja. Luulin muistavani sen, tulenpunaisen isokokoisen hevosen.

Omistaja tuli parkkipaikalle minua vastaan, kun soitin hänelle varmistaakseni, että olin oikealla tallilla.
- Mä muistelinkin, että se olit sinä, hän sanoi, kun nousin autosta.
- Maailma on pieni, totesin ja nyt muistin hänet ja hevosen selvästi. Nainen, Anne, oli hyvin pienikokoinen ja ratsasti varpaat alaspäin, kuin olisi yrittänyt paremmin ylettyä ison hevosensa ympärille.
- Tuu katsomaan sitä.
- Mä muistan sen. Missä kunnossa se on nyt?
- No, talvi meni ihan hyvin, tietysti, kun ei ollut kisojakaan. Kaksi kertaa ehdittiin kilpailemaan ja taas se meni kolmijalkaiseksi. Silloin mulle riitti, mä löysin ton nuoremman, jonka sain liisata täksi kaudeksi.
- Eikö siihen oo löytynyt mitään diagnoosia? kysyin ihmeissäni.
- Voi, koko tusina. Niveltulehduslääkkeet yleensä auttaa parhaiten, mutta mistä se niitä jatkuvasti kehittää, sitä en tiedä.

Olimme päässeet talliin, joka oli viimeisen päälle hieno. Keskivaiheilla tallia tamma seisoi, ilta-aurinko paistoi viistosti ikkunasta sisään ja se näytti hehkuvan kuin kekäle.
- Siinä se on, Anne sanoi ja kävi hakemassa muutaman porkkanan. Menimme karsinaan ja hevonen höristi korvansa porkkanoiden suuntaan. Se oli kaunis.
- Se on aina ollu sulle vähän iso, lausahdin.
- Sulle se olisi sopiva.
- Meinaatko sä että sillä kisattaisiin vielä? kysyin yllättyneenä.
- Miksei kisattaisi, jos se on jossain välissä kunnossa. Vaikka sen astuttaisi heti niin olisihan se kisakunnossa vielä kesän.
- Ja sä aiot antaa sen meille ylläpitoon? varmistin.

Anne nyökkäsi hitaasti.
- Ensin mä meinasin laittaa sen suoraan kuoppaan, mutta onneksi mä jäin miettimään. Mulla ei tällä hetkellä ole varaa pitää kahta hevosta, vaikka itsekin mietin varsottamista. Ota sä se ja saat omistusoikeuden kun mä saan ensimmäisen varsan.
Minun ei tarvinnut kauan miettiä. Se kuulosti hyvältä sopimukselta kummankin osapuolen kannalta, joskin olihan siinä riskinsä. Jos tamma onnistuisikin varsomaan vain kerran jäisimme me häviölle. Jos se ei tulisikaan kantavaksi, samoin. Toisaalta jos sen jalat kestäisivät normaalielämää, se voisi hyvin varsoa vielä neljä, ehkä viisikin kertaa.
- Selvä, sanoin ja ojensin käteni.

  Re: Mansikkakesä 14

Lähettäjä: Pingo 
Päivämäärä:   22.8.09 14:25:38

Huh, nyt alkaa päästä kärryille tästä päivästä.

Hämähäkkikuningatar :D

  Re: Mansikkakesä 14

LähettäjäSennnu 
Päivämäärä:   22.8.09 21:55:18

4.

Toisen tamman omistajan, joka oli mieshenkilö, sain kiinni vasta maanantaina ruokatunnilla, vaikka olin pitkin viikkoa soitellut hänelle. Hän ei ollut yhtä hanakka luovuttamaan hevostaan meille, vaikka tuskailikin tallimaksujen kalliutta, kun ei hevosella voinut tehdä mitään. Vasta, kun kerroin, että olimme saaneet kuntoutettua Jessin jännevammaisen hevosen takaisin kisakuntoon, hän alkoi kuulostaa hiukan myötämielisemmältä.
- Mä tulen katsomaan teidän paikkaa, hän ilmoitti sitten. – Käykö tänään?
- Mä olen kotona viiden jälkeen, lupasin ja annoin ajo-ohjeet. – Tai sanotaan kuuteen mennessä.

Kuusikin oli hiukan optimistista. Työpäiviä oli jäljellä enää muutama, enkä halunnut jättää asioita levälleen. Lopulta minun oli kuitenkin pakko päättää jatkaa paperitöitä seuraavana päivänä. Sitten mies oli tietenkin tullut etuajassa, arvasin, kun näin vieraan auton pihassa. Onneksi olin soittanut ja varoittanut Jessiä hänen saapumisestaan.

Painuin suoraan tallille edes käymättä sisällä, sillä arvelin heidän menneen sinne. Olin oikeassa. Jessi ja tytöt ja joku vieras mies seisoivat Mustin ja Nikin tarhan ääressä. Kuulin naurua tallinkulmalle asti ja huokaisin helpotuksesta.
- Sori, mä olen myöhässä, sanoin.
- Mä tulin liian aikaisin, mies sanoi ja käännähti. Hänen nimensä, Martti jotakin, ei ollut sanonut minulle mitään, mutta esteratsastajapiiritpä eivät olleetkaan minulle yhtä kotoisat kuin kouluratsastuksen maailma.
- Me ollaan sovittu jo koko juttu, Jessi ilmoitti hyväntuulisesti.
- Meille tulee uus hevonen hoitoon, juorusi Danni.
- No ei mua tässä sitten tarvitakaan, tuumasin. Taisi olla ihan hyvä, että olin myöhästynyt.
- Mennään kahville, Jessi ehdotti ja siirryimme sisään miettimään mitä laittaa ylläpitosopimukseen.

- Missä Andrus on? kysyin, kun Martti oli lopulta lähtenyt.
- Se meni viemään Magnuksen laivalle ja tulee sitten.
- Jaa, että se jää meille? Ääneni taisi olla vähän hapan.
- Miksi sä olet niin vastahankainen? Jessi kysyi ja laittoi kätensä justiinamaisesti vyötäisilleen. – Usko mua, sä olet viimeistään ensi viikolla ilonen siitä, että täällä on joku hevosmiestaitoinen. Ei tää ole pelkkää ruusuilla tanssimista, tän pyörittäminen yksinään.
- Pitääkö mun iloita siitä, että joku vieras jässikkä tulee asumaan mun kotiin? Entä jos se onkin varas tai pedofiili?
- No eikä ole!
- Eikä mulla ole aavistustakaan, millanen lainsäädäntö on ulkomaalaisten palkkaamisesta? Onko sillä edes työlupaa?
- Hei, nyt on kyse vaan siitä, että se on pari viikkoa lomalla ja auttaa töissä ruokansa eteen. En mäkään ole sen enempää luvannut.

Keskustelu oli hedelmätön, tiesin sen, sillä olimme käyneet sen jo muutaman kerran. Miksi Andrus yhtäkkiä oli halunnut tulla Suomeen ja jäädä ”pariksi viikoksi” oli minulle epäselvää, mutta kai minä nyt voisin vähän aikaa katsoa. Ainahan meillä oli porukkaa. Ilja oli asunut useammankin kerran jonkin aikaa ja Siiri oli meillä alvariinsa.
- Miksi se haluaa meillä lomailla?
- Miksei? Jessi kysyi, mutta huokaisi sitten. – Se ei halua enää roikkua siellä peräkammarinpoikana. Se niiden isä on aikamoinen orjapiiskuri.
- Mutta miksi tänne asti, eikö Tallinnasta ois löytyny töitä?
- Kai täällä on paremmat palkat.
- Ei meillä, en mä rupea maksamaan hevosenhoitajan palkkaa ja ylläpitoa.
- Puhutaan nyt vaan ruokapalkasta alkuun, ja katosta pään päälle. Ja luojan kiitos se on täällä nyt! Mun tarttisi olla mustekala, että mulla olisi tarpeeksi käsiä!

Jessi tohotti tosiaan aika epäluonteenomaisesti. Viikonloppuna olisi taas kisoja ja sitten ne uudet tammat tulisivat, mutta olin tajunnut, että perimmältään häntä vain jännitti lähteä töihin. Jo koko tiistai-illan hän penkoi vaatekaappiaan ja voihki välillä ääneen ja salaa olin tyytyväinen, että olin lähdössä keskiviikkona ulos, sillä silloin hän hermoilisi todennäköisesti vielä enemmän.
- Tavalliset vaatteet kelpaa töihin, sulla on työtakki niiden päällä, kiusoittelin.
- Mutta kun mun tavalliset vaatteet on ratsastushousut! Ei mulla ole mitään muuta!
- Mitä noi on? kysyin osoittaen täyttä kaappia.
- Ne on kaikki niin vanhoja ettei edes Pietarin katulapset kehtaisi pukea niitä päälleen! hän voihki.

Minun piti purra poskiani, etten olisi nauranut ääneen, ja onnistuin vaivoin. Halasin häntä.
- Älä stressaa, siellä on kivaa porukkaa! vakuutin ja istutin hänet viereni sängynlaidalle.
- Mitä jos mä olen unohtanut kaiken mitä mä olen oppinut? hän kysyi onnettomana.
- Et ole. Halasin häntä vähän lujemmin ja minulla oli vähän samanlainen olo, kuin olisin lohduttanut toista tytöistä, joka oli satuttanut itsensä, kun hän huokaisi tyytyväisenä.
- No kyllä mä sen järjellä tiedän, mutta… Meneekö sulla myöhään huomenna niissä läksiäisissä?
- Ei voi mennä, jos mulla on torstaina aamutallivuoro, muistutin.
- Andrushan voi hoitaa sen.
- Lapsenhoitovuoro on joka tapauksessa, enkä mä aio ottaa vastaan niitä tammoja krapulassa, ilmoitin päättäväisesti.

Menin silti junalla töihin. Andrus kävi heittämässä minut asemalle ja sitten viiden jälkeen valuimme töistä läheiseen pizzeriaan. Sinne me yleensä menimme, kun oli tilaisuus, joskaan minä en sattuneista syistä kauhean usein ollut mukana. Ei meitä nytkään ollut kauhean monta: Pekka ja Jyri ja Ansku ja yksi sairaanhoitaja, Elina, ja minä. Suurimmalla osalla oli kiire kotiin perheidensä luo. Söimme pizzat ja joimme olutta ja vilkuilimme ulos, oli melkein terassikeli, muttei ihan.
- Eikö sulle tule kauhean tylsä kesä? Ansku surkutteli minua.

Juuri nyt minustakin tuntui siltä, että minulle tulisi ikävä töihin, mutta en tunnustanut sitä. En olisi kuitenkaan samaa mieltä seuraavana päivänä.
- Lapsia ja hevosia. Miten mulla voisi olla tylsä kesä, naurahdin.
- Mä en jaksa ymmärtää, että sä haluut ihan oikeesti isyyslomalle noin pitkäksi aikaa, sanoi Elina. Hän oli itse palannut töihin vasta pari kuukautta sitten ja oli ihmetellyt suunnitelmiani siitä asti. Hänen miehensä ei ollut pitänyt lomaa vähääkään.
- Mun täytyy päästää Jessikin töihin, ennen kuin se metsittyy kokonaan, sanoin rehellisesti. – Sitä paitsi mä haluan.

Joimme lisää olutta, mutta kymmenen jälkeen aloin tehdä lähtöä.
- Sulla oli lyhyt iltaloma, Jyri kiusasi.
- Mulla on huomenna miljoona asiaa tehtävänä ja menee pari tuntia ennen kuin mä olen kotona, selitin suostumatta taivuteltavaksi. – Älkää pitäkö Jessiä ylitöissä heti huomenna, vappuaatto ja kaikki ja meille tule uusia hevosiakin.
- Odota! Läksiäislahja! kiljaisi Elina. Seisahduin tuolini taakse ja katsoin, miten hän kaivoi tuolinsa alta paperikassin. Minun piti halata häntä ja avata se siinä kaikkien katsellessa. Siellä oli monenmoista pientä nyssykkää, umpimähkään avasin ensimmäisen ja löysin paketin korvatulppia.
- Kiitos, sanoin. – Mä en mitenkään ehdi kyllä avata näitä kaikkia nyt! Mä en ehdi junaan muuten!
- Ei se mitään, me tiedetään mitä niissä on, mene vaan, Ansku hymyili ja minä lähdin.

Pengoin kassia sitten junassa ja siellä oli kaikenlaista vastaavaa pikkuhauskaa. Yksi vaippa, muutamat kertakäyttökäsineet, pieni viinapullo, pari rauhoittavaa pilleriä, mitä ilmeisimmin kanslian lääkekaapista lääkekuoreen pihistetty. Pornolehti – aika kiltti – ja paketillinen mustia kondomeja. Ikään kuin he eivät olisi halunneet päästää minua taas lähiaikoina isyyslomalle. Niille olisi naurettu tuoppien ääressä kovaa, nyt en ilennyt kuin vähän hymähdellä. Juna oli täynnä väsyneen näköisiä töistäpalaajia, minä olin kai ainut, joka haisi kaljalta tähän aikaan. Vähän häpeillen soitin Jessille.
- Mahtaiskohan Andrus osata hakea mut asemalta vai otanko mä taksin? kysyin.
- Mä voin tulla, lapset nukkuu jo, hän lupasi. – Mihin sä olet tulossa?
- Järvenpäähän.
- No tuskin se sinne osasiskaan, etkö sä lähtenyt aamulla Haarajoelta.
- Niin… mutta entäs jos ne herää etkä sä oo kotona.
- Andrus on täällä. Jos et oo sattunu huomaamaan, niin tytöt tykkää siitä.
- Entäs Jerry?
- No se ei herää ennen kuin aamulla, kyllä sä sen tiedät.

Niinpä Jessi oli valmiina odottamassa aseman edessä, kun juna rullasi paikalle. Katsoin häntä tarkasti yrittäen vaistota, oliko odotettavissa pikkupiruilua ja niskannakkelemista, mutta ei hän näyttänyt semmoiselta. Olin kai tullut tarpeeksi ajoissa.
- Kai oli edes kivaa, hän kysy välinpitämättömästi. Minä aloin hiljalleen huolestua. Mistä oli kysymys?
- Ihan kivaa, joo, myönsin ja vasta monen kilometrin hiljaisuuden jälkeen: - Mikset sä sano mitään?
- Mitä mulla ois sanomista? hän naurahti.
- Onko jotain sattunut?
- Ei, hitto vieköön, mulla on vaan perhosia mahassa! Mä en varmaan nuku koko yönä!
- Ai sitä vaan, sanoin tyytyväisenä.
- Vaan? Mitä jos mä nukun pommiin aamulla kun oon valvonu koko yön!
- Mä annan sulle yömyssyn, lupasin ja aloin penkoa lahjuskassiani.

Jessi ei kuitenkaan suostunut juomaan sitä, edes pyörittyään puolisen tuntia sängyssä ja pitäen minua hereillä. Lopulta tartuin häntä olkapäistä.
- Ei se voi olla noi kamalan jännää! Siellä on oikeesti hyvä porukka, sä viihdyt siellä, vakuutin katsoen häntä silmiin.
- Mutta jos mä en osaa enää mitään, hän sanoi onnettomana.
- Kukaan ei osaa mitään heti valmistuttuaan. Sitä varten on amanuenssinpaikat.
- Lupaatko sä? hän kysyi ja kietoutui pienelle kerälle.
- Lupaan, sanoin, ja kerroin melkein tuulesta temmatun jutun naapuriosaston edelliskesäisestä uusikosta. Väritin aika lailla, mutta ei koko juttu ollut keksitty. Tiesin voittaneeni, kun Jessi naurahti ja pisti silmänsä kiinni.

Oli todella omituista, kun Jessi puuttui aamulla. Ainahan hän oli ollut kotona. Tytötkin olivat jotenkin vakavia ja hiljaisia ja känkkiä.
- Mä voin mennä hoitamaan hevoset, Andrus ehdotti ja nyökkäsin. Menköön, kyllä hän osasi. Aloin tottua kyllä hänen naamaansa aamiaispöydässä, mutta ei se minusta siihen kuulunut. Alissa sekoitteli murojaan sen näköisenä, ettei aikonut syödä niitä loppuun vielä ensi viikollakaan, mutta Jerry onneksi oli hyvällä tuulella.
- Kyllä te totutte siihen, että äiti käy töissä, selitin. – Ja huomenna se on taas kotona. Ja tänään tulee ne uudet hevoset ja Siirikin, kun on pitkä viikonloppu.

Se piristi tyttöjä, ja se, että tallilla oli epätavanomaista sähinää. Kaikki vuokralaisemme tuntuivat ottaneen vapaata tai olevan vain puoli päivää töissä tai missä olivatkaan. He joko olivat siis ilmoittaneet, etteivät tulisi ollenkaan tai tulivat jo aamusta, ja sain selitellä kaikille, miksi olin pistänyt kaikki meidän tammat pihattoon.
- Lisää hevosia? kysyi Asta kauhistuneena. – Miten kaikki mahtuu?
- Jaa-a, katotaan kesän jälkeen tilanne. Voi olla, että me tarvitaan muutama lisäpaikka omille hevosille, sanoin tyytyväisenä tilaisuudesta varoittaa.
- Ihanko totta? nainen kysyi ja meni miettiväisen näköiseksi.
- Joo, asiat muuttuu, kun Jerry ja tytöt menee syksyllä hoitoon ja me aletaan käydä molemmat töissä. Sano vaan kaikin mokomin muillekin, en mä viitsi nyt kuukausia aikasemmin ruveta ketään hätyyttelemään, mutta jos joku on harkinnut vaikka lähteä maneesitallille niin niitä paikkoja kannattaa ennemmin katsella nyt kuin syyskuussa, selitin, ehkä vähän liikaakin.
- Joo, Asta mutisi.

Hän ei tainnut kuitenkaan sinä päivänä ehtiä levittämään ilosanomaa, hänhän oli juuri lähdössä. Kara ja Sofia tulivat samalla kyydillä vähän ajan kuluttua ja vilkuilivat etsivästi ympärilleen molemmat, mutta en minä ehtinyt kysyä, mitä he hakivat, kun Martti soitti ja kysyi ajo-ohjeita. Hän oli jo ihan lähellä. Pyysin Andrusta ottamaan tytöt hoiviinsa ja pistin Marun kiinni etupihalle. Siirikin tupsahti paikalle parahiksi, kun traikku rullasi tallipihalle. Meillä oli siis yleisöä, kun Vampyrella tuli. Oikeasti se oli nimeltään Krusidull, mutta minun ei tarvinnut kuin vilkaista sitä ja ristin sen uudestaan. Kuinka ollakaan, se oli musta – olimmeko valinneet jotenkin enteellisen nimen tilallemme? – ja se näytti häijyyden perikuvalta poukkoillessaan korvat luimussa ulos. Järjettömän hyvännäköinen ja hienorakenteinen se oli, mutta sen ilme ei luvannut hyvää kenellekään. Minulle tuli mieleen Hannan Namu sen katseesta.

- Se luulee tulleensa kisoihin Martti selitti ja antoi hevosen pyöriä ympärillään.
- Jos sä laitat sen tohon pikkutarhaan, esitin. Olin tyytyväinen siitä, ettei Jessi ollut yksin kotona hevosvastaavana tänään. Tamma näytti siltä, että sen kanssa saisi keskustella toisenkin päivän siitä, kuka oli pomo.

Rella, joka tammasta sitten meidän suussamme tuli, herätti vilkasta keskustelua tallinseinustalla, missä yleisö seisoi. Kara ja Sofia näyttivät suunnilleen ravistelevan Siiristä tietoja ulos, mutta ei tyttö parka tainnut tietää mitään. Hän näytti yhtä yllättyneeltä kuin muutkin, Jessi ei ilmeisesti työhönmenokiireiltään ollut ehtinyt raportoida hänelle. Minulla meni Martin kanssa vain muutama hetki, kun hän nosti tamman tavarat ulos traikusta, sopimuksen olimme tehneet jo hänen aiemmin käydessään, mutta kun menin vastaamaan mahdollisiin kysymyksiin, oli Andrus jo ehtinyt kertoa pääpiirteissään, mistä hevonen tuli ja miksi.
- Te hankitte lisää tammoja, Kara sanoi syyttävästi.
- Niin, myönsin. – Me hankitaan lisää varsojakin. Se on tän paikan idea.
- Mihin kaikki mahtuu? halusi Sofia tietää.
- Seuraavat puoli vuotta ulos, syksyllä katsotaan uusiksi.
- Ai, sanoi Kara kysymättä enempää ja lähti hakemaan Nalleaan tarhasta. Hänen ruunansa tuijotti pää pystyssä Rellaa, joka mittaili omaa aluettaan ja hirnui muille hevosille. Näin, että Musti oli tulla pöhköksi laitimmaisessa tarhassaan, mutta se saisi nyt vain tuijottaa ja totutella. Sille oli luvassa lisääkin yllätyksiä tänään.

Destarte tuli paria tuntia myöhemmin käyttäytyen huomattavasti arvokkaammin. Olin vähän harkinnut laittaa sen toisen uuden tamman kanssa samoihin tiloihin, mutta en raaskinut pistää vanhaa leidiä mustan pirun seuraan, en ainakaan vielä. Laitoin sen sen sijaan kentälle hetkeksi aikaa, kun se sattui olemaan tyhjä; vuokralaiset olivat ratsastaneet ja lähteneet vapunviettoon. Anne oli sanonut sen olevan fiksu ja mukautuvainen, joten saattaisin illalla jopa laittaa sen sitten pihattoon Kiiran ja Katrinan ja Nastin seuraan, tai ainakin huomenna.
- Miksi toi on vielä täällä? tuli Siiri kysymään minulta mörkin näköisenä, kun nojailin kentän aitaan ja katselin sitä.
- Mikä ja kuka? Ei täältä oo kukaan ollut lähdössäkään, kysyin ihmeissäni.
- No toi Andrus.

Hullua tai ei, minä ilahduin siitä, ettei Siirikään pitänyt nuoresta miehestä.
- Se on Jessin ystävä, sanoin silti hiukan moittivaan sävyyn.
- Miten niin? Se on tavannu sen kerran aikasemmin.
- Niinpä, huokaisin. – Se nyt vaan kerää kaikki siipirikot.
- Ai niin kuin minä?

Paha kysymys. Päätin pistää sen leikiksi, eiköhän Siirin huumorintaju sen kestäisi.
- Et sä ollut mikään siipirikko ennen kuin Puhuri kuoli, vai mitä? Paremminkin meidän tallimestari.
- Mutta mitä te teette kahdella tallimestarilla jos Andruskin meinaa jäädä tänne? Siiri kysyi tosissaan.
- Ei sen jäämisestä ole ollut mitään puhetta, kunhan viipyy pari viikkoa lomalla, toistin Jessin sanoja ja Siiri alkoi hienokseltaan hymyillä.
- Mä ajattelin, että voisin mennä taluttelemaan tyttöjä ja Nastia maastoon, nyt kun kenttä on varattu, hän ehdotti, ja minustakin se oli oikein hyvä ajatus.
- Sä olet hyvä lapsi, sanoin ja pörrötin hänen hiuksiaan, mutta vetäisin sitten äkkiä käteni pois. Lapsi? Mikä lapsi? Siiri ei ollut enää kymmenen eikä yhdentoista, ellen olisi tarkkaan tiennyt hänen täyttäneen hiljan 14 olisin voinut erehtyä luulemaan häntä minkä ikäiseksi tahansa. Naisten ikiä oli välillä vaikea sanoa.
- Voisinkohan mä sitten ratsastaa ittekin illemmalla jollain? hän kysyi välittämättä tunkeilevaisuudestani.
- Jessin eka päivä töissä, se luultavasti haluaa saunaan nostamaan jalat seinälle. Sen kun valitset, haluatko sä Kiiran vai Nikin, naurahdin.
- Molemmat? tyttö sanoi toiveikkaana.
- En ihmettelisi.

- Mitenkäs nää uudet? hän kysyi sitten. – Onko ne yhtä vammasia kuin Katrina?
- Kuulithan sä jo. Toi musta piru on jännevammainen ja saa vaan kävellä, mutta tää… siirsin katseeni takaisin punaiseen tammaan. – Tää on ihan huippukouluhevonen, ja meillä on lupa kisata sillä, jos sen jalat kestää.
- Ooh, Siiri sanoi, eikä minullakaan ollut siihen mitään lisäämistä.

  Re: Mansikkakesä 14

LähettäjäSennnu 
Päivämäärä:   22.8.09 22:00:23

Ja toinen vielä, kun meni näin myöhäseks
------------------
5.

Jessi oli tosiaan poikki palatessaan. Poikki, mutta tyytyväinen ja paremmalla tuulella kuin mitä olin nähnyt häntä viikkoon.
- Oliko ne kilttejä sulle? kysyin huolissani, kun hän laahusti tallille, mutta ei hänen tarvinnut sanoin vastata, leveä hymy kertoi tarpeeksi.
- Mä olisin voinut uskoa sua monta päivää sitten ja nukkua yöni rauhassa, kaikki oli ihan ihania, hän huokaisi. – Jopa Ansku.
- Mitä sä meinaat? Anskuhan on aina kiva kaikille, ihmettelin.
- No mä ajattelin, ettei se olisi mulle.
- Vaimokulta, ei kaikki Suomen naiset ole salaa muhun rakastuneita, nauroin ja tartuin häntä niskasta.
- Mutta mä kyllä melkein rakastuin tänään, hän sanoi ja räpytteli vähän ripsiään. Se oli selkeästi vitsi, mutta kai minun piti mennä mukaan.
- Huvittaisko sua kertoa kehen, sanoin kuivasti.
- Sun pomoon, tai siis mun pomoon. Jumaliste miten ihana charmantisti harmaantunut mies! Ja mikä auktoriteetti!
- Se on se valkonen takki. Mullakin on semmonen töissä. Sullakin on, huomautin.
- Mutta meistä kummallakaan ei oo vielä hopeata ohimoilla. Mitä sä oot tehny tänään?

Totesin, etten paljon mitään. Pyörinyt tallilla, en olisi edes muistanut ruokkia lapsia, elleivät ne olisi vaatineet.
- Ootko sä ratsastanut? hän kysyi.
- En oo ehtinyt.
- No mene, mä vien lapset sisään ja alan puhallella niille ilmapalloja.

Saimme viettää illan perheen kesken. Kara ja Sofia kävivät hakemassa Andruksen joihinkin vappujuhliin ja Siiri lähti naapuriin ja siitä ties minne.
- Juhlikoot nuoret, Jessi kuittasi ja kääri serpentiiniä tyttöjen kaulaan. – Hoidetaan me vaan hevosia.
- Osaako Andrus ratsastaa? kysyin.
- Mä en oikein tiedä, Jessi tunnusti. – Sen isä sanoi muistaakseni, ettei, sen paremmin kuin Magnuskaan. Miten niin?
- Sen voisi laittaa töihin jos se osaa. Meillä on nyt neljä liikutettavaa hevosta. Aika paljon.
- Onhan Siirikin.
- Se on meillä vaan viikonloppuisin, ja viikonloput me ollaan kisoissa.
- Kokeillaan huomenna, jos ne nuoret naiset palauttaa sen, Jessi ehdotti.

Vappupäivä oli kovin hiljainen tallilla. Tammat olivat pärjänneet yön pihatossa oikein hyvin ja vein Destarten sinne aamulla niiden seuraksi. Se väisti kiltisti jopa Nastia, kun vähän aikaa seurasin niiden touhuja, joten uskalsin jättää sen sinne turvallisin mielin ja jatkaa hommia. Rella oli illalla sitä talliin tuodessani yrittänyt säikytellä minua, se oli aukonut suutaan käsivarsieni suuntaan kuin olisi ollut välipalaa haukkaileva käärme, mutta olin huitaissut sen pois, eikä se ollut toistanut uhkailuaan kovin monta kertaa. Nyt aamulla se seisoi takapuoli jämäkästi karsinan ovea kohden ja tuijotti muka salaa taaksepäin.
- Käänny, hirviö, sanoin sille ja jäin nojailemaan ovenpieleen. Rapistelin taskussani karkkipaperia, jonka olin juuri poiminut pihalta, eikä sen pää kestänyt sitä kovin kauan. Ensin se kääntyi katsomaan ja sitten se kääntyi kokonaan.
- Ha haa, sanoin voitonriemuisesti ja annoin sille toisesta taskusta leivänpalasen. Olin ihan varmuuden vuoksi jättänyt sille riimun yöksi päähän, joten sain nyt rapsutettua sen otsaa ilman, että se pääsi taas pyörähtämään ympäri. Ei se ollutkaan ihan niin kovis kuin antoi ymmärtää.

Heti tallin ovella se kyllä päätti taas aloittaa. Se alkoi hitaasti kohota takajaloilleen ja ehdin jo toivoa, että olisin ottanut liinan enkä pelkkää lyhyttä riimunnarua. Saatoin kuvitella, miten se seuraavaksi loikkaisi siitä johonkin suuntaan ja minä lapasena perässä. Onneksi se oli valinnut riekkumapaikkansa huonosti. Tallin pitkälle ja matalalle ulottuva räystäs tuli vastaan ja se tömäytti päänsä siihen. Pöllähtäneen näköisenä se laskeutui takaisin neljälle jalalle. Uusintaa odottamatta vein sen samaan tarhaan kuin edellispäivänä ja vasta myöhemmin tuli mieleeni, että mitäs jos se nyt alkaisi pelätä ovesta kulkemista? Jos se yhdistäisikin saamansa kumautuksen minuun ja oveen eikä omaan pullisteluunsa?

Mustikin pöllöili. Se oli jokseenkin sekaisin, kun tallissa oli yöpynyt uusia naishevosia, mutta se sentään uskoi minua, vaikka ravasikin sitten vierelläni ulos. Mietin miten nopeasti uudet tammat tulisivat kiimaan ja saataisiin ongelma pois päiväjärjestyksestä. Juttaakin pitäisi varoittaa, että olisi hommia tiedossa, ja käydä oriasemalla. Rella hirnui Mustille omasta tarhastaan kirkkaalla äänellä ja ori oli lähteä lentoon, ennen kuin kiljaisi suoraan korvaani vastauksen. Toivoin totisesti, ettei se keksisi ruveta yrittämään aidan yli innostuksissaan, tai läpi. Onneksi sen ja Nikin tarha oli se, jota olimme sekä korottaneet että vahvistaneet aina muistaessamme, ihan varmuuden vuoksi vaikkei ollut ollut akuuttia tarvettakaan.

Muut valuivat tallille, ennen kuin olin saanut boksit putsattua, Andrusta ja Siiriä myöten. Viimeksi mainitut olivat palailleet jossain vaiheessa yötä, meidän jo mentyä nukkumaan. Olin puolittain herännyt Marun varoittaviin buff-ääniin, mutten ollut jaksanut katsoa kelloa.
- Andrus kokeilee Nikiä, ilmoitti Jessi ja minun teki mieli kohotella kulmakarvojani. Ellei hänelläkään ollut aavistustakaan siitä, osasiko kaveri ratsastaa niin Kiira olisi kai ollut turvallisempi vaihtoehto?
- Miksi Nikiä? kysyin vain, kun jäimme kahden, tai lasten kanssa.
- Koska se sanoo kilpailleensakin. Jos ei se näytä kauhean vaaralliselta mä pistän ne hyppäämään.
- Sähän et anna edes Siirin hypätä sillä.
- Siiri onkin lapsi. Siiri saa hypätä Kiiralla.
- Ja mitä sä sitten itse teet? Laiskottelet? kiusasin.
- Joo, just niin.
- Ota ja kokeile Desiä, ehdotin.
- Hmm, Jessi sanoi.
- No muita sulle ei jää.
- Mitäs jos laitettaiskin Siiri sen selkään? Sillä on pidemmät jalat, ja mä voisinkin oikeastaan vähän viilata Kiiraa huomista varten.

Jätimme sen asian hautumaan siksi aikaa kun Andrus ratsasti. Minulla ei ollut oikein mitään käsitystä siitä, millä lailla virolaiset yleensä ottaen osasivat ratsastaa, paitsi että tiesin nimeltä Klettenbergin ja Pillin ja Raagin.
- Ota kypärä, sanoi Jessi tiukasti; Andrus oli kiivennyt satulaan niine hyvineen, farkuissa ja kävelykengissään.
- Mitä länsimaista hapatusta, tämä naureskeli, muttei kieltäytynyt, kun Jessi haki tallista - minun – kypäräni ja tyrkytti sen hänelle. Niki tepasteli vähän kummissaan, sillä sillä ei ollut pitkään aikaan ollut ketään vierasta ihmistä selässään. Poukkoilemaan se ei kuitenkaan ruvennut, vaan liikkui itse asiassa melko hyvin. Andrus oli minun makuuni ehkä vähän kovakouraisen oloinen, mutta kun ei Jessi sen paremmin kuin Nikikään protestoinut niin mitäpä minä siihen puuttumaan. En yllättynyt, kun Jessi sitten rakensi pari estettäkin. Siirin naama kyllä meni vähän mutrulle.
- Tää on niin väärin, Jessi antaa ton hypätä ja mun ei! hän mutisi.
- Katotaan nyt ensin miten käy, sanoin minä.

Tiedä sitten, oliko Andrus oikeasti taitava ratsastaja vai oliko sattumaa, että Niki hyppäsi hyvinkin hallitusti ollakseen Niki. Ehkä Andrus vain piti sitä tarpeeksi tiukilla. Se oli melko tiiviissä paketissa koko ajan paitsi sen hetken, kun ylitti estettä. Jessi näytti joka tapauksessa vaikuttuneelta.
- Se on hyvä, hän huokaisi.
- Hae sä toi Desi niin saat kokeilla, miltä oikee kouluhevonen tuntuu, käännyin minä sanomaan Siirille. Tyttö mulkoili kentälle, mutta hänen ilmeensä kyllä lientyi, kun meni perille, mitä olin sanonut.
- Etkö sä halua itse kokeilla sitä ensin? Eikä sun pitänyt ruveta kilpailemaan sillä? hän kysyi.
- Kyllä mä sitä ehdin kokeilla, eikä me olla sovittu, että mun on sillä kilpailtava.
Sitä en sanonut ääneen, että halusin vain lohduttaa häntä.

Innostuin sitten pitämään Siirille jonkinlaista tuntia, tyttö kun tuntui olevan ihan hukassa ison tamman selässä.
- Tää on niin outo, hän valitti heti liikkeelle päästyään. – Tää ottaa kahden metrin mittaisia askeleita!
- Sillä on vaan hyvä käynti, paljon parempi kuin Nikillä tai Kiiralla – tai Puhurilla, sanoin minä ja katsoin itsekin vähän ahnaasti, miten Destarte asteli ympäri kenttäämme. Säällisen ajan kuluttua ehdotin, että Siiri kokoaisi ohjat ja alkaisi kokeilla vähän pidätteitä ja taivutuksia. Hän oli edelleen epävarman näköinen ja meni hyvän aikaa, ennen kuin hän sai haarukoitua semmoisen tuntuman, ettei hevonen joko seisahtunut kuin seinään tai jatkanut matkaa kuin ei olisi huomannut mitään.
- Viisi senttiä lyhyemmät ohjat - ei kun kymmenen! huusin.
- Sitten se pysähtyy.
- Ei pysähdy kun käytät jalkojasi.
- Tää on vaikeeta, entä jos me vähän ravattaisiin välillä, Siiri puuskutti. – Kivaa, rentoa ravia?
- Okei, jos sä kerran haluat, myönnyin.

Siiri ei tiennyt mitä aikoi, ei tietenkään. Desin ravi veti vertoja sen käynnille ja jo toisella askeleella häneltä tipahtivat jalustimet jaloista. Siiri itse pompahti kymmenisen senttiä ilmaan ja paukahti takaisin satulaan. Hän kiskoi hevosen käyntiin ennen kuin arvasinkaan.
- Tää ei voi olla totta!
- Mukaudu sinne, tai kevennä.
- Hei, Puhurilla oli paha ravi, mutta tää on pahempi!
- Rentoudu. Se on vaan iso ja näyttävä. Kevennä vaikka.
- Mä yritinkin keventää, mutta sitten mulla ei ollu enää jalustimia! Jos me pysytellään käynnissä kumminkin?
- Ei kun kokeile nyt sitä ravia kun alotit kerran.

Reilun puolen tunnin vääntämisen jälkeen Siirillä alkoi olla homma hanskassa, tai ainakin Desi pysähtyi hänen halutessaan ja hän pystyi ravaamaan hyvää, rytmikästä kevyttä ravia pitkiä pätkiä. Minä vilkuilin ympärilleni etsien Jessiä, olisi ollut kiva näyttää hänelle, miten tamma liikkui, mutta ei häntä näkynyt missään.
- Mä alan ehkä kuolla tänne, Siiri ilmoitti ja otti käyntiin. – Etkö sä tosiaan aio itse kokeilla?
- No hitto, kai mä aion, ratkaisin. Andrus oli jättänyt kypäräni aidantolppaan ja vedin sen päähäni, irvistäen, sillä se oli vähän kostea edelleen. Ei tamma voinut vielä olla henkihieverissä, ei Siirin harjoittelun jäljiltä.

Peruin pienen nälvimiseni, kun pääsin itse satulaan. Olin ajatellut, että Siiri vain tottumattomuuttaan vitisi siellä, mutta Desillä oli tosiaan isot askeleet. Sen ravissa istuminen vaati kaikki vatsalihakset, mitä minullakin oli, ja olinhan vasta harjoittanut ne Hannan luona teräskuntoon. Muuten se oli kiva, oikein kiva. Kokeilin vähän eritempoisia raveja ja sitten laukkaa, vaikka esteet olivatkin aika pahasti lävistäjillä, ja Desi venytti ja pidensi askeltaan, niin minusta tuntui, määrättömiin.
- Oh, mikä toi on? kuului aidan takaa, kun lopetin. Ulla oli ilmestynyt sinne ja hän tuijotti hevosta suurin silmin.
- Tää on meidän uusi siitostamma, esittelin ylpeänä.
- Voi hitto! Saanko mä joskus kokeilla sitä?
- Saat, lupasin miettimättä hetkeäkään. Oikeastaan olisi ihan hieno juttu, jos Ullakin haluaisi välillä vähän liikuttaa Desiä.

Kenttä oli ahkerassa käytössä sinä päivänä. Jessi ilmestyi jostain Kiiran kanssa ja he loikiskelivat vähän esteitä, ennen kuin Ulla ja Nairobi ottivat sen haltuunsa, ja sitten Danni ja Alissakin tietysti tahtoivat oman vuoronsa. Muita vuokralaisia ei sitten tänään näkynytkään, eivät edes Asta ja Emma tulleet, joten sain illalla kaikessa rauhassa väännellä Mustin kanssa. Vein vain Rellan ensin talliin häiritsemästä sen keskittymistä. Desi ei ollut sen mielestä yhtä ihastuttava, tai sitten se ei kiinnittänyt sen huomiota kun ei se riekkunut ja huudellut pihatossa vaan teki päinvastoin arasti tuttavuutta Katrinan kanssa. Meilläkin olisi kisat viikonloppuna, tosin vasta sunnuntaina, ja tällä hetkellä meidän kaikkien mielenkiinto oli paremminkin lauantaisissa estekisoissa. Käyttäytyisikö Kiira jo paremmin, ja menisikö Kiira ylipäätään traikkuun? Ehkä se sentään menisi Nikin perässä.

Jessi vei mukanaan sekä Siirin että Andruksen. Kahdelle hevoselle hän katsoi tarvitsevansa kaksi hoitajaa, kun niitä nyt kerran oli talossa tarjolla. Minä lähdin taas lasten kanssa kisaturistiksi. Tällä kertaa matka vei Vantaalle asti. Jessi oli ensin aikonut sinne ainoastaan Nikillä, mutta Kiiran onnettoman debyytin jälkeen hän oli muuttanut ilmoittautumistaan niin, että menisi Kiiralla 70 senttiä ja Nikillä 80. Nikillä olisi ollut rahkeita enempäänkin, mutta ei hänkään rakastanut roikkua kisapaikalla puolta vuorokautta vaan kaksi perättäistä luokkaa saisi riittää. Minä en missään nimessä aikonut olla siellä lasten kanssa kovin kauan, ne eivät jaksaisi, ja vähän aikaa piti miettiä, olisiko oleellisempaa nähdä Kiiran vai Nikin rata. Kiira voitti. Jos Jessi lähtisi ihan alkupäässä luokkaa Nikin kanssa, voisimme ehkä nähdä molemmat.

Jerry oli kiltisti, kuten aina, mutta tytöt olivat jotenkin levottomia, ja jouduin uhkailemaan heitä kotiinlähdöllä, jotta he pysyivät rattaiden lähistöllä.
- Mutta Kiira on tuolla! intti Alissa, uskaltamatta silti irrottaa sormiaan kokonaan rattaiden kyljestä.
- No me mennään sinne, hiljalleen, lupasin. Kisat itse olivat maneesissa, mutta Kiira oli Jessin kanssa kentällä maneesin ovea vastapäätä. Erotin sen vaaleuden, joskaan en ensin ollut varma, oliko kyseessä meidän Kiira. Tällä kertaa se ei poukkoillut eikä pälyillyt, mutta ravasi näyttäen itseään paljon suuremmalta ja terhakkaammalta. Se näytti itse asiassa hienolta.

En nähnyt tukijoukkoja missään, joten oletin Siirin ja Andruksen olevan Nikin seurana traikun luona. En myöskään saanut enää tyttöjä kontrolliin, vaan he ryntäsivät kohden aitaa, ja säikyttivät yhden ratsukon. Hevonen hypähti ensin sivulle ja karkasi sitten kentän toiseen päähän laukaten. Suutuin.
- Nyt me lähdetään kotiin, menin ilmoittamaan ja tarrasin kumpaakin tyttöä olkavarresta.
- Eii! kiljui Danni.
- Kyllä! Te tiedätte, ettei hevosia saa säikytellä!
- Ei me…
- Kyllä te!

Nappasin yhden kumpaankin kainaloon ja vilkaisin kentälle vain todetakseni, että kaikki ratsastajat olivat edelleen satuloissa. Jessi ravasi kiireesti kohden meitä.
- Me lähdetään, ilmoitin.
- Mutta… miksi?
- Koska nää ei osaa käyttäytyä. Osaako se elukka? kysyin, ennen kuin käännähdin menemään.
- Se on paljon parempi… mitä tytöt muka teki?
- No hyvä jos et ehtiny nähdä. Onnea sulle.

Danni ja Alissa parkuivat lohduttomasti koko kotimatkan, mutta minä kiehuin sen verran, etten suostunut pysähtymään. Oli asioita, joista ei joustettu, ja olin luullut heidän ymmärtävän tämän yhden jo. Jossain vaiheessa matkaa Jerrykin liittyi kuoroon ja melkein aloin itsekin huutaa seuraksi, mutta sitten lapset alkoivat väsyä. Kotipihassa Jerry oli jo nukahtanut, ja tytöt istuivat apaattisina ja kasvot märkinä takapenkillä.
- Tulkaa ulos sieltä, sanoin ja siirsin kuskinpenkin eteenpäin. Mitään sanomatta he tottelivat ja rutistin molemmat syliini. Heidän märät poskensa painuivat minun poskiini.
- Nyt me ei nähty miten Jessi ja Kiira meni, Alissa kuiskasi.
- Ei nähtykään. Meidän täytyy vaan odottaa, että ne tulee kotiin ja kertoo, kuiskasin takaisin. – Mutta miksi?
- Ai kun me juostiin? kysyi Danni kulmat rypyssä, kuin olisi vasta ymmärtänyt yhteyden.
- Niin, koska te juoksitte. Te olette niin pieniä, että vieraat hevoset voi pelätä teitä, kun ei kaikilla talleilla ole lapsia. Mä olen sanonut ennenkin, sanoin vakavasti ja katsoin pienistä kasvoista toisiin.
- Joku ois voinu pudota, Alissa sanoi hitaasti. Minua liikutti katsoa, miten he alkoivat tajuta.
- Arvatkaa, mikä ois ollu vielä pahempaa? kysyin ja puristin hiukan kumpaakin. – Se, että joku vieras hevonen ois voinu pelästyneenä tallata teidät.

Seisoimme vähän aikaa hiljaa siinä, tai minä kyykistelin, tietenkin, mutta sitten Danni pyyhkäisi asiallisesti vielä kerran nenänsä ja kysyi:
- Kai me saadaan meidän pillimehut silti?
- Saatte, lupasin. Minun puolestani asia oli loppuunkäsitelty, jankutus sai loppua. – Mennäänkö sisään? Jos siellä olisi jotain hyvää niiden mehujen kanssa?
- Sähän voit tehdä meille lettuja, Alissa ehdotti.

Kisaporukka palasi tuskin kahta tuntia myöhemmin, tyytyväisenä joskin ilman ruusukkeita. Kiira ei ollut enää säikkynyt koko maailmaa, ei edes maneesia, vaikkei se ollut semmoisessa ennen ollutkaan. Se oli pudottanutkin enää puolet radasta. Niki puolestaan oli myös tipauttanut yhden esteen, mutta Jessi vannoi, että pelkällä ilmavirralla. Siirikin vakuutti, ettei se ollut koskettanutkaan puomia.
- Hieno juttu, totesin. – Kuka tulee mun kanssa huomenna kisoihin?
- Me kaikki tietysti, Jessi ilmoitti.

Ne menivät vähemmällä dramatiikalla. Danni ja Alissa eivät olleet yhtä lailla kouluratsastuksen ystäviä, mutta eivät kuulemma liikahtaneet Jerryn rattaista puolta metriä kuin hiipien. Musti oli vähän tohottavalla tuulella, vaikka kyseessä eivät olleetkaan kevään ensimmäiset kisat. Kai se vaan yleisesti ottaen oli semmoisella päällä, kun kotonakin oli niin jännittävää nykyään. Toisessa luokassa se oli jo sitten suoraan sanoen vähän väsynytkin, mutta sen esiintymistä ei voinut moittia. Saimme kaksi kakkospalkintoa.

Juha tuli illalla hakemaan Siirin kotiin ja tavoistaan poiketen nousi oikein autosta ja tuli tallille katselemaan ympärilleen. Hänellä oli ollut tapana nykyään vain soittaa Siirille ja napata tämä kyytiin ilman sen kummempia seurusteluja.
- Tulitko sä katsomaan uusia hevosia? kysyin hänet nähdessäni.
- No joo… hän sanoi ja antoi katseensa liukua tarhojen yli. Olin jokseenkin varma, ettei hänellä ollut aavistustakaan siitä, mitkä hevosista hän oli nähnyt ennen ja mitkä olivat uusia. – Siiri on ruvennut puhumaan uudesta hevosesta.
- Ahaa! minulle välähti. Oliko Jessi lopultakin vilauttanut Siirille ajatusta Kiiran hankkimisesta? Oli siitä meidän kesken puhuttu, mutta ei Siirin.
- Mitäs te olette siitä mieltä? kysyin uteliaana. Juha kohautti harteitaan.
- Mä en ymmärrä siitä mitään, niin kuin tiedät. Jos se on teistä hyvä ajatus ja Siiri sen haluaa niin se on meidän puolesta okei.
Olin vähän huvittunut. Perheen luottamus meihin oli liikuttavaa.
- Me voitaisiin kaupata teille mitä vaan ja sanoa, että tää on hyvä, huomautin.
- Mutta ette te tekisi niin, mies sanoi yksinkertaisesti, ja ennen kuin ehdin olla samaa mieltä, hänen katseensa terävöityi. Siiri ja Andrus ja Jessi tulivat tallista.

- Jaa, tossako se on? Juha kysyi ja minun piti katsoa toistamiseen, ettei heillä ollut Kiiraa mukana. Sitten tajusin hänen katsovan Andrusta.
- Se on Jessin tuttu, se on meillä pari viikkoa, selitin.
- Niin, Siiri kertoi siitä.
Enempää hän ei sanonut, eikä hänen ilmeensäkään sanonut mitään. Kunhan tuijotti. Mietin, mitä Siiri oli oikein jäppisestä kotona kertonut.

- Joku entinen poikaystäväkö? Juha kysyi sitten ja silloin vasta ymmärsin. Ei hän Siiristä ollut huolissaan vaan paremminkin Jessistä. Mustasukkainen, hitto soikoon.
- Ei siinä mitään semmoista ole, naurahdin, vaikka minua harmittikin. Oli kai minun asiani olla mustasukkainen, paitsi etten ollut.
- Eikö?
- No ei. Minua huvitti Juhan ilme, mutta asiastani olin varma. Talossa ei ollut minkäänlaisia värähtelyjä. Enemmän Juha itse oli joskus aiheuttanut jännitteitä meillä, mutta en minä hänelle halunnut antaa iloa kuulla sitä.

  Re: Mansikkakesä 14

LähettäjäSennnu 
Päivämäärä:   23.8.09 11:20:54

6.

Minulta meni useampia päiviä totutella olemaan kotona, mutta Jessi näytti tottuneen työntekoon jo päivässä. Hän puhkui tarmoa maanantai-aamuna, ja kaikkina muinakin aamuina, eikä ollut sen vähemmän innoissaan minään iltanakaan. En ollut tainnut tajuta lähellekään, miten paljon hän oli kaivannut ihmisten ilmoille ja töihin, enkä tiedä kummassa järjestyksessä. Hänellä oli tapana töistä tultuaan kertoa minulle päivän tapahtumat pikakelauksena, usein syödessään, mikä sai Dannin ja Alissankin hyvin äkkiä puhumaan ruoka suussa, vaikka he tähän asti olivat huomautelleet siitä muille ihmisille. Sitten Jessi paineli tallille ja ratsasti useimmiten kaksi hevosta. Ihan kuin hän olisi imenyt jotain energiajuomaa päivät pitkät töissä.
- Sä nautit tästä, totesin.
- Niin nautin! Jessi julisti ja tanssi ympyrää edessäni. – Mua ei oo tarkotettu kotiäidiksi! Tää on elämää!

Oli ihana katsoa häntä. Hän oli ollut jotenkin hidas ja allapäin koko talven, joskaan en ollut oikein todella tajunnut sitä ennen kuin nyt, kun hän oli taas oma itsensä.
- Mitäs jos mä huomaankin, että mä olen loistava koti-isä. Elätätkö sä sitten meidät? kysyin kiusoitellen.
- Mulle sopii! Ja sitä paitsi jos meillä onkin ensi kesänä kolme-neljä varsaa, niin johan niilläkin tekee pienen tilin.

Andruksen kanssa sitten vietin päiväni, paitsi milloin hän oli jossain. Kun hän oli parina päivänä kadonnut autonromiskollaan, kysyin, missä hän kävi, oliko hänellä kenties muitakin ystäviä Suomessa.
- Mä käyn kyselemässä töitä, hän selitti, lyöden minut ällikällä.
- Mitä töitä? kysyin miettien, olinko mahtanut sittenkin arvostella häntä väärin.
- En mä osaa kuin hevoshommia, kaiken maailman talleilla mä olen vaan käynyt, hän sanoi.
- Öhh… no onnea, sanoin, kun en muutakaan keksinyt. – Sano, että oot ollu meillä, jos ne kyselee suosituksia. Kyllä mä voin todistaa, että sä pärjäät hevosten kanssa.
Nuori mies näytti sekä yllättyneeltä että ilahtuneelta ja nyökkäsi. Sitten hän ehdotti, että lähtisimme jatkamaan laitumien rakentamista, minkä homman olimme edellispäivänä aloittaneet. Aloin vähän lämmetä hänelle, tai oikeastaan aika laillakin, kun hän ei selvästikään aikonut jäädä meidän peräkammariimme elätiksi.

Paitsi että Andrus oli hiljalleen ottanut aamutallin tekemisen omaksi hommakseen, hän oli hyvä tyttöjen kanssa. Näistä hänen pehmeä suomenkielensä kuulosti jännittävältä ja pian he alkoivat puhua virolaisittain murtaen myös. Jos Andrus ei lähtenyt jonnekin retkilleen heti aamupäivästä, hän usein otti tytöt huolekseen sillä aikaa kun minä ratsastin Mustilla, ja yleensä he sillä välin hoitelivat Nastia ja saapuivat sitten kentälle, kun minä olin lopettelemassa. Jerry kuitenkin vierasti häntä, joten ei hänestä kunnollista lapsenvahtia saanut, tytöt olisivat osanneet pysyä poissa jaloista ilmankin.
- Kyllä sä saisit tännekin jäädä, mutta palkanmaksu tekisi vähän tiukkaa, sanoin lopulta vastahakoisesti.
- Joo, tiedän, Andrus sanoi ja väläytti nopean hymyn. – Sitä varten mä etsinkin oikeata työpaikkaa. Kiitos kun saan asua täällä sen aikaa.

Minä en olisi lähtenyt viemään tyttöjä ja Nastia vielä kisoihin, mutta Jessi oli eri mieltä.
- Se on ratsastuskoulu, siellä on alkeiskurssilaisia, jotka menee pikkuponeilla. Meidän tytöt osaa ihan varmasti saman verran kuin nekin, hän selitti.
- Tuskin ne alkeiskurssilaiset on neljävuotiaita? epäilin.
- Niin, tuskin. Ei sen ikäsiä yleensä oteta kuin talutustunneille. Mutta noi hyppelee tikkuja ihan takuulla siinä missä nekin.
- Molemmat tippuu kuitenkin, ennustin.
- Ei se mitään. Harjoituskisat, ne saa silti jatkaa radan loppuun.

Oikeastaan sinne ei olisi huolittu muita kuin oman tallin väkeä, mutta Oona ja kai Ilsekin vetelivät vähän naruja, ja niin me toukokuun puolivälissä lähdimme ajamaan tyttöjen ensimmäisiin kilpailuihin. Jessi olisi halunnut ottaa Kiirankin mukaan, mutta minä toppuuttelin. Jospa pitäisimme tämän shown ihan vaan tyttöjen omana, ja sitä paitsi Kiira oli käynyt kolmissa kisoissa kolmena perättäisenä viikonloppuna, ehkä se ansaitsi vähän vapaatakin. Kolmannet kisat olivat menneet paljolti samoin kuin toiset. Se alkoi hyvin pikkuhiljaa ymmärtää, että muuallakin kuin kotona oli tarkoitus mennä esteiden yli eikä läpi, mutta edelleen se poti jonkinlaista esiintymiskuumetta ja käyttäytyi epäluonteenomaisesti vieraissa paikoissa. Olin nähnyt sen viimeisimmän radan ja minusta se epäluonteenomaisuus sopi sille, se kasvoi kokoa ja sai säpäkkyyttä, ja Jessi oli ihastunut siihen, että siitä sittenkin löytyi ”kipinää”.

Mutta nyt oli tyttöjen ja vain tyttöjen vuoro. Andrus lupasi pysytellä kotona ja antaa hevosille päiväheinät, kun me muut lähdimme retkelle. Nastia oli suittu koko aamu ja sille oli viikolla käyty ostamassa varta vasten kisoja ajatellen uusi satulahuopa. Olimme joutuneet keskustelemaan sen väristä pitkän aikaa, mutta olin lopulta antanut periksi ja se oli vaaleanpunainen. Eihän tässä nyt sentään aluekisoihin oltu menossa. Danni ja Alissa olivat innoissaan, he papattivat koko matkan takapenkillä ja riitelivät siitä, kumpi saisi matkustaa kypärä päässä.
- Ne on ihania, hyrskähteli Jessi.
- Käveletkö sä niiden kanssa radan vai minä? kysyin, nauraen itsekin.
- Mennään molemmat, Siiri voi pitää ponia.

Niin me teimme. Olimme hyvissä ajoin ja Oona antoi meidän pistää Nastin tyhjään boksiin. Ilse oli avosylin vastaanottamassa perhettämme, ja myös appiukko, Jessin isä oli siellä, ja Karoliina tietenkin. Hänet minä nappasin syliini oikopäätä.
- Mun lempikäly, ilmoitin.
- En mä ole käly, mä olen lapsi vielä. Ja mäkin osallistun! pikkutyttö nauroi. Tai eihän hän mikään pieni ollut omiimme verrattuna, koululainen jo.
- Säkin menet ratsastuskilpailuihin? kysyin.
- Joo!
- Mansikallako?
- Joo!

Siihen hurjaan kolmenkymmenen sentin luokkaan oli tulossa Karoliinan ja Dannin ja Alissan lisäksi kolme muuta tyttöä ja yksi pieni poika. Muiden kanssa käveli rataa ratsastuksenopettaja, meidän tytöillämme oli Jessin ja minun ja Siirin lisäksi Ilse ja Oona. Jotenkin vähän nurinkurinen asetelma, mutta kun kukaan ei raaskinut jäädä pois, paitsi että Siiri livahti vähän aikaisemmin satuloimaan ponia. Jessin isä seisoi aidan takana videokameran kanssa ja ikuisti joka hetken.

Koulullakin oli pari pikku ponia, tosin ei yhtään niin pientä kuin Nasti. Verryttely oli laitettu kahteen ryhmään todennäköisesti koska niin Nasti kuin toinen niistäkin menivät kahdella eri ratsastajalla, ja ratsastuksenopettaja seistä jökötti mukana kentällä ja antoi ohjeita verryttelyyn. Se olikin oikein sopivaa kun ratsastajat olivat ilmeisesti kaikki ensimmäistä kertaa kokeilemassa. Hän käski lasten ravata ja ylittää kukin vuorollaan verryttelyestettä, Danni meni siellä jonon jatkona, mutta pari kertaa hypättyään hän ratsasti sinne, missä me seisoimme aidan takana.
- Miksei me laukata ollenkaan? hän kysyi.
- Ehkä noi muut ei oo vielä harjotellu hyppäämistä laukassa, Jessi epäili. – Voit sä laukata sitten, kun tulee sun vuoro.
- Okei, Danni sanoi ja palasi muiden sekaan.

Koulun pieni musta poni meni ensimmäisenä ja otti tilanteesta kaiken ilon irti. Se pysähtyi jokaiselle esteelle tai sujahti ohitse, teki pieni lettipää sen selässä mitä tahansa. Se selvisi radan loppuun sitten hitaasti, mutta varmasti, kun puominnostajat linnoittautuivat aina esteen molemmin puolin maiskuttamaan. Onneksi esteitä oli vain viisi. Toinen poni ei ollut yhtä ilkikurinen, se jäi jullittamaan vain ensimmäiselle esteelle, mutta kun siitä oli selvitty, se suoritti loppuradan ihan niin kuin pitikin, ja sitten oli Dannin vuoro. Jessi puristi käsivarttani minkä jaksoi.
- Se ei muista tervehtiä! hän mutisi, mutta Danni muisti. Olisikohan Siiri, joka oli portin luona, muistuttanut häntä?

Nastia ei ollenkaan häirinnyt olla vieraalla kentällä eikä se piitannut yleisöstäkään. Danni pisti sen laukkaamaan kohti ensimmäistä estettä ja poni sen kun meni. Rata oli tarpeeksi helppo Dannin muistaa, eikä siinä ollut tiukkoja kaarteita, jotka olisivat heiluttaneet hänen tasapainoaan, joten ei siinä sitten mitään dramatiikkaa ollut, he ratsastivat kaikki esteet ja se siitä.
- Se kesti kauhean vähän aikaa, Danni sanoi pettyneenä ratsastaessaan ulos kentältä.
- Semmosta se on, Jessi lohdutti ja rutisti häntä. – Mutta vähänkö hienosti meni!

Radalla meni vielä piensuomenhevonen vähän isomman tytön kanssa, mutta sitten oli vuoro Alissan ja Karoliinan mennä verryttelemään. Karoliina oli kasvanut yllättävän pitkäjalkaiseksi, eikä näyttänyt kovinkaan pikkuruiselta Mansikan selässä, vaikka se oli ihan hevosen kokoinen hevonen.
- Toivottavasti Alissa pärjää yhtä hyvin, toivoi Jessi puoliääneen.
Pieni musta poni possuili taas aivan samoin kuin ensimmäiselläkin kerralla, mutta Nasti sai melkoiset aplodit j saapuessaan kentälle. Olihan se vieras ja syötävän söpö, ja osa aikuisista varmasti taputti pikkuruiselle tytöllekin, joka päättäväisesti ohjasi sen esteeltä toiselle. Alissa toisti melkein pilkulleen Dannin ratsastuksen, paitsi että hän kupsahti satulasta, kun Nasti pysähtyi radan jälkeen vähän äkkinäisesti portille. Se oli jo keksinyt, mistä kentältä pääsi ulos. Sillä ei kuitenkaan ollut väliä, maalilinja oli jo ylitetty monta kymmentä metriä sitten. Karoliina ravasi tyynesti koko radan läpi ja Mansikka teki pieniä ponkaisuja yli joka esteen. Tyttö heilahti joka kerran; laukka olisi varmasti sujunut sulavammin, mutta ehkäpä hän oli saanut äidiltään semmoiset ohjeet. Mansikkakin saattoi joskus innostua vauhdin huumasta. Hekin selvisivät ilman virheitä.
- Näkee, kuka on tuntiponi ja osaa jallittaa pilottejaan, Oona huomautti, ja niin se taisi olla.

Kaikki ratsukot palkittiin. Ne, jotka olivat saaneet virheettömän radan, saivat vihreän ruusukkeen ja loput saivat violetit. Dannille ja Alissalle oli tulla tappelu siitä, kumpi saisi mennä ratsain palkintojenjakoon ja jouduin heittämään kruunaa ja klaavaa äkkiä, ennen kuin he olivat kirjaimellisesti toistensa hiuksissa.
- Alissa saa mennä nyt, seuraavalla kerralla on Dannin vuoro, sanoin. – Ja jos tästä tulee iso haloo niin nää oli sitten viimeiset kilpailut, mihin te menette, ennen kuin olette isompia!

Danni näytti järkyttyneeltä, mutta uhkaukseni tepsi ja hän laahusti ratsastavan Alissan perässä kentälle. Vähän ilme kuitenkin valostui kun palkinnoksi jaettiin karkkipussit kullekin ratsastajalle.
- Kunniakierros ravissa, kehotti sitten palkinnot ja ruusukkeet jakanut ratsastuksenopettaja, ja se sai Dannin viimeistään hyvälle tuulelle. Hän harkitsi kai hetken lähteä juoksemaan ponien joukossa kenttää ympäri, mutta palasi kuitenkin meidän luoksemme.
- Seuraavan kerran mennään semmosiin kilpailuihin, että saa laukata kunniakierroksen, kun on mun vuoro kerran! hän ilmoitti ja asetteli vihreää rusettiaan paitaansa.
- Älä riko sitä paitaa, Jessi kauhistui. – Laita vaan kaulukseen se roikkumaan!
- Täytyy yleensä sijottua, että pääsee kunniakierrokselle, muistutin minä.
- Miksen mä muka sijoittuisi? Nasti on niin hyvä, Danni sanoi välinpitämättömästi.

- Luojan kiitos että ne oli yhtä hyviä, Jessi kuiskasi minulle ja näytti pollealta kuin ilmapallo. Olin samaa mieltä, ja ainakin yhtä ylpeä. Minkälainen nahina ja paha mieli olisikaan tullut, jos toinen olisi saanut vain violetin rusetin? Vaikka en ollut ihan varma. Tytöt olivat jotenkin niin yhteen hitsautuneita, että ehkäpä parempi olisikin osannut lohduttaa ja kannustaa toista paremmin kuin kukaan muu?
- Mäkin haluaisin niin kisoihin, huokaisi Siiri. – Enkö mä Jessi voisi jo kokeilla Kiiran kanssa?
- Sen kanssa ei tule sitten mitään rusetteja, Jessi varoitti.
- En mä ruseteista välitä, musta olisi kiva vaan päästä kilpailemaan! Siitä tulee niin jännä kutina vatsaan!
- Jos mä nyt kuitenkin vielä kerran, Jessi esitti.
- Hei, jos mä menisin yhden luokan ja sä yhden, Siiri ehdotti ovelasti. – Jaetaan Nikikin fifty-fifty?

Uudet tammat saatiin siinä toukokuussa molemmat siemennettyä ja olin tyytyväinen. Olisi koko kesä aikaa yrittää uudemman kerran, ellei heti tärppäisikään. Desi alkoi ontua aavistuksen verran pari päivää meille tulonsa jälkeen, mutta se meni ohi yhtä mystisesti kuin oli tullutkin ja Rella kotiutui ja lakkasi leikkimästä vampyyria. Tyttöjä oli silti kielletty ehdottomasti edes lähestymästä sitä, sillä oli luonteessaan pieni jäynän säie, joka sai sen kokeilemaan kaikkia ihmisiä, joskaan ei ollut ihan varmaa, ymmärsikö se Dannia ja Alissaa varsinaisesti eläimiksi. Muiden tammojen sekaan pihattoon en uskaltanut sitä laittaa, kun pelkäsin sen uudessa seurassa intoutuvan riekkumaan ja pahentavan jalkavammaansa. Sen sijaan se sai oman pienen laidunlohkon, minne se kotiutui täysin tyytyväisenä. Toisenkin pikkuruisen laitumen olimme sinne Andruksen kanssa laittaneet, ja sinne pistin hevosen toisensa jälkeen totuttelemaan vihreään, alkuun vain pieniksi hetkiksi kerrallaan, mutta sitten pidentäen aikaa. Vuokralaiset ottivat tavakseen käydä syöttelemässä omiaan laitumenlaitamilla ja sikäli kun sain seurattua, voisi kaikki hevoset päästää vihreälle ihan turvallisin mielin, kunhan maa vielä vähän kuivuisi ja ruoho kasvaisi.

Sana siitä, että saattaisimme joutua vähentämään ylläpitopaikkoja syksymmällä, oli levinnyt kiitettävästi tallilla ja yllättäen Kara oli se, joka ilmoitti ensimmäiseksi lähtevänsä.
- Täällä on ollut kauhean kivaa, mutta mä olin joka tapauksessa ruvennut miettimään maneesitallia, hän selitti.
- Nyt semmoinen on varmaan helpompi löytää kuin syksyllä, sanoin kannustavasti.
- Joo. Mä löysinkin jo, me päästään sinne heti kesäkuun alussa.
- No mutta onnea sitten vaan matkaan! toivotin.

Sitten kävin tekemässä autokauppoja, hain lähimmästä myymälästä halvimman vanhan volkkarin, joka oli vasta katsastettu. Sillä oli ajettu paljon yli kaksisataatuhatta kilometriä, mutta ensi keväänä voisimme katsoa tilanteen uudestaan. Pitkin hampain he suostuivat siihen, että jättäisin hondan sinne, mutta kun perustelin, etten mitenkään voisi ajaa kahta autoa pois kolmen lapsen kanssa, he lupasivat itse hoitaa sen romuttamoon. Näin se vaan meni, ja ainakin uusi auto oli punainen. Se oli kuulemma ollut pääasia.

Andruskin löysi työpaikan. Sen jälkeen kun hän oli ruvennut mainitsemaan sivulauseessa, että oli parhaillaan meillä töissä, oli kuulemma ihmisten asennoituminen ruvennut muuttumaan. Mustista ja tilastamme oli taas ollut pikkujuttu Hevosurheilussa, tosin Hannasta kertovan jutun viimeisessä kappaleessa. Ei kuitenkaan sopinut valittaa, mainostahan se vain oli, mutta se sitten todennäköisesti vei myös talliapulaisemme, joka muutti eräälle ratsastuskoululle. Tavallaan vähän harmitti, mutta oli kyllä kiva olla taas ihan omissa oloissakin.

Helatorstaina se oikein korostui. Andrus oli lähtenyt autoineen, Jessillä oli vapaapäivä, emmekä olleet missään kisoissa, vaikka se oli vaatinut vähän taivuttelua. Siirikään ei ollut tullut yhtä ainokaista päivää varten. Satoi, ja huokailin tyytyväisenä, kun ei ollut pakko olla missään kisapaikalla kastumassa.

Kun ei ollut päässyt kisoihin, Jessi purki yhä vaan jatkuvan tarmonsa suursiivoukseen.
- Mikset sä ota iisisti, heittäydytään sohvalle ja katotaan joku elokuva vaikka, ehdotin.
- Ehkä myöhemmin – mä en osaa nyt pysähtyä, hän kuittasi ja lähti kiskomaan lakanoita sängyistä.
- No haittaako sua jos mä en tee seuraa? Mä voin tehdä ruokaa sillä välin ja nyt mä meen käymään tallissa.
- Joo, parempi vaan kun pysyt poissa jaloista, hän naurahti.

Kävin heittämässä päiväheinät ja vaihtamassa vihreälle seuraavat hevoset ja palasin sisään. Tytöt mellastivat omassa huoneessaan paljaiden patjojen päällä ja Jerry oli tuhissut kuistilla.
- Mitä sä haluat syödä? huikkasin Jessille makuuhuoneeseen. – Meillä on jauhelihaa, mutta mitä siitä pitäis yrittää?
Mitään vastausta ei kuulunut, joten arvelin hänen menneen tunkemaan lakanat pesukoneeseen ja aloin tutkia jääkaappia, josko siellä olisi jotain, mistä saisin inspiraation.
- Lihapullia vai spagettia? menin kysymään tytöiltä.
- Spagettia, toivoivat he.

Vilkaisin kuitenkin meidänkin makuuhuoneeseen ja yllätyksekseni Jessi istui siellä, sängyllä, ja lakanaläjä oli edelleen lattialla. Maru oli asettunut sen päälle nukkumaan.
- Spagettia vai lihapullia? kysyin, mutta hän ei vastannut ja kun tarkemmin katsoin, totesin hänen löytäneen ja levittäneen sängylle läksiäislahjakassini. Olin kokonaan unohtanut sen, olin vain pistänyt sen johonkin käsistäni sinä iltana, kun ei Jessi ollut halunnut yömyssyä. – Ai, sä löysit mun läksiäislahjat! Hyvä ettei ipanat oo löytäny, siellä oli jotain lääkkeitäkin, muistin pelästyen.
- No en mä ois suonu niiden löytävän tätäkään, Jessi sanoi värittömästi ja heilautti pornolehteä.
- Sori, mä olin unohtanu sen ihan kokonaan. Mitäs kaikkea siellä olikaan?
- No niinku tää, Jessi sanoi ja heilutti kortsupakettia.
- Ne ei varmaan halua, että mä taas ihan heti jään isyyslomalle, naurahdin, mutta Jessi ei nauranutkaan mukana.
- Täältä puuttuu, hän sanoi ja heitti paketin suoraan päin naamaani.
- Puuttuu mitä?

En ollut ihan heti kärryillä, mutta hän selvensi asian kyllä saman tien.
- Se paketti on vajaa. Sieltä puuttuu yksi. Kenen kanssa sä sen käytit?
- En mä ole… aloitin ja poimin pakkauksen lattialta. Kurkistin varmuuden vuoksi sisäänkin, mutta aivoni eivät oikein toimineet. – En mä edes katsonut sinne sisään. Jos se oli vajaa alun perin?
- Loistavaa huumoria, mutta ei kai niilläkään nyt tommosia älynväläyksiä ole?
- Onhan niillä, johan sä olet tutustunut niihin itsekin, naurahdin, mutta Jessiä ei naurattanut ollenkaan. Hän näytti päinvastoin melkein itkevän.

- Hei, et sä voi ihan tosissasi uskoa… aloitin ymmälläni.
- Kai mä nyt uskon silmiäni, Jessi sanoi ja hänen äänensä kuulosti märältä. – Mutta okei, ihan sama mulle.
- Mutta en mä ole käyttäny sieltä mitään, en mä ole pettäny sua!
- Ja mä en usko sua! Mutta sama se, tasoissa ollaan nyt, sillä mäkin olen pettäny sua!

Oli kuin joku olisi lyönyt nyrkillä vatsaani, kaikki ilmat karkasivat keuhkoistani ja pallea tuntui kramppaavan.
- Mitä sä sanoit? kysyin; se oli jonkinlainen reaktio, sillä olin kyllä kuullut ihan hyvin, enkä totisesti halunnut kuulla sitä uudestaan.
- Mä nain Juhan kanssa viime syksynä, ettäs tiedät. Niin, että mä voin kyllä antaa sulle tän anteeksi, kunhan vaan kerrot kuka se oli, Jessi sanoi ja pyyhki vihaisesti silmiään.
- Ei kukaan, sanoin ja yritin sulatella kuulemaani, vaikka en halunnutkaan. Ei hän ollut sanonut niin.
- Anskuko?
- Mähän sanoin, ettei kukaan. Mä en ole koskenut noihin. Haluatko sä että mä soitan Jyrille ja kysyn, mistä ne ilmesty ja oliko se vajaa? kysyin.
- En, se sanoo kuitenkin ihan mitä sä haluat. Mä soitan.

Niin hän tekikin, katsottuaan numeron minun puhelimestani, ja esitti sen yhden ainoan lyhyen kysymyksen. Olin niin lähellä, että kuulin vastauksenkin, sen miten työkaverimme nauroi toisessa päässä.
- Se on semmonen vanha paketti mikä on pyöriny mun kaapissa ainakin pari vuotta. Älkää vaan niihin luottako, ne on vanhentunukkin jo ennen viime pikkujouluja! Mutta eikö ollut hyvä symbolinen ele? Teillä on jo tarpeeksi lapsia, eikö vaan?
- Taitaa olla, Jessi kuiskasi.

  Re: Mansikkakesä 14

Lähettäjä: Pingo 
Päivämäärä:   23.8.09 17:53:50

O-ou.

  Re: Mansikkakesä 14

LähettäjäSennnu 
Päivämäärä:   23.8.09 19:22:39

7.

Minun pääni tuntui samalla kertaa sekä tyhjältä että siltä, kuin minulla olisi kauhea flunssa ja siellä olisi ollut räkävuoraus. Sitä särkikin ihan helvetillisesti. Löysin itseni tekemästä jauhelihakastiketta, eikä minulla ollut aavistustakaan, miten olin päätynyt keittiöön. Vesikattilakin kiehui niin, että siitä nousi valtava höyrypilvi ja vähän aikaa sitä ihmeteltyäni tajusin, että minun oli tarkoitus laittaa sinne pätkäspagettia. Annostelin tytöille lautasille ja kävin käskemässä heidät syömään.
- Ettekö te meinaa syödä? Danni ihmetteli.
- Ei nyt, ehkä myöhemmin, sanoin ja palasin makuuhuoneeseen, mutta Jessi ei ollut enää siellä, ja myös lakanaläjä oli poissa. Menin siis seuraavaksi kellariin. Pesukone oli päällä, mutta Jessiä ei näkynyt, ennen kuin kurkkasin saunaan. Siellä hän istui käpertyneenä lauteiden perimmäiseen nurkkaan.

- Sä sanoit naineesi Juhaa? varmistin ovelta. Ensin hän ei näyttänyt kuulleen, mutta sitten hän nosti päänsä polvistaan ja vilkaisi minua.
- Niin sanoin, hän myönsi.
- Viime syksynä?
- Niin, hän myönsi ja nosti päänsä pystympään, jotenkin uhmakkaasti. – Mä lähden kyllä täältä. Et sä varmaan enää halua katella mua.
Minä olin jo kääntynyt menemään, mutta kiepahdin takaisin ympäri.
- Et sä lähde mihinkään. Mitä mä muka sanoisin lapsille?
Se oli ensimmäinen selkeä ajatus, mikä päähäni pälkähti ja uloskin se tuli ihan omia aikojaan. Totesin sen kuitenkin viisaaksi joskin oli ihan turha kuvitella, että olisimme pystyneet pettämään tyttöjä kahta minuuttia. Kaikki oli heidän mielestään vinksallaan jo, koska emme olleet syöneet yhdessä, mutta en osannut ajatella, mitä olisin osannut säveltää, jos Jessi olisi yhtäkkiä hypännyt autoon ja ajanut pois, niin paljon tätä yhteistä vapaapäivää oli hehkutettu.

Kukaan ei ratsastanut sinä päivänä, kukaan ei laittanut uusia lakanoita sänkyihin tai ottanut märkiä pois koneesta. Hevosten ruokkimisesta ei sentään voinut laistaa, Jessi juoksi tekemään sen ja viipyi tallissa jonkin verran kauemmin kuin tarpeellista, ja iltatalliin hän sai kulumaan hyvinkin pari tuntia. Minä laitoin sillä välin lapset nukkumaan ja menin sitten sängylleni makaamaan. Ajatukset pyörivät yhtä ympyrää, eikä ollut puhettakaan, että olisin voinut nukkua. Minua ihan fyysisesti koski kuva, joka oli päivällä ilmestynyt silmieni eteen, ja joka ei ollut suostunut katoamaan, muuttui vain elävämmäksi. Jessi alastomana Juhan syleilyssä, pitämässä tästä kiinni, huokailemassa, suutelemassa, nauttimassa himosta sokein silmin.

Jossain vaiheessa en kestänyt sitä vaan menin ulos, Maru uskollisena kannoillani. Olin kuullut Jessin tulleen sisään tallista, mutta minun viereeni hän ei ollut tullut. Olohuonekin oli pimeänä ja tyhjä. Oli kai sitten mennyt perimmäiseen makuuhuoneeseen tai ullakolle. Ehkä oli hyväkin niin, sillä nyt minun teki mieli satuttaa ja raivota ja menin paukuttamaan nyrkkejäni viattoman huvimajan tolppiin, kunnes sain tikkuja rystysiini. Sitten menin sinne istumaan ja itkin. Koko elämältä oli nyt pohja poissa, kaikki oli ollut sen varaan rakennettu, että Jessi oli siinä tukipuuna, ja hän oli romahduttanut katon niskaani.

Maru tuli jossain vaiheessa ihmettelemään, mitä oikein kykin siellä yksinäni keskellä yötä ja nuolaisi märkiä poskiani. Havaitsin palelevani ja päätin palata sänkyyn. Ei ollut järkeä minun palelluttaa itseäni viileässä kesäyössä, minulla oli joka tapauksessa huollettavia huomennakin, kun Jessi palaisi töihin. Palasin sänkyyn ja jossain vaiheessa aamuyötä kai nukahdin kuitenkin, vaikken ollut sitä uskonut mahdolliseksi, sillä Jessi tuli herättämään minut.
- Mä olen käynyt tekemässä aamutallin ja lähden nyt töihin, hän sanoi ovelta. En ehtinyt vastata mitään, kun hän sulki oven ja kuulin kengänkorkojen tarmokkaan kopinan. Kun vilkaisin kelloa, se oli vasta kuusi.

Se oli ehdottomasti elämäni kamalin päivä. Yritin kaikin voimin käyttäytyä tyttöjen nähden kuten normaalistikin, mutta edes Jerry ei uskonut minua. Se tuijotti minua kummissaan jos otin sen syliin, ja alkoi myötätuntoisesti nyyhkiä, kun yritin halata sitä.
- Isi, sä olet ihan kummallinen! Danni tuli lopulta sanomaan minulle, eikä aamupäivä ollut kuin puolessa.
- Mulla on paha mieli, huokaisin. Turha niille oli väittää muutakaan.
- Miksi?
- Koska me riideltiin äidin kanssa.
- Aijaa, Danni sanoi ja liikuttavan helpottunut ilme levisi hänen kasvoilleen. – No, soita sille ja te sovitte taas.
- En mä voi soittaa, sillä on kiire töissä.
- No mutta sovitte sitten kun se tulee kotiin!

Siihen en raaskinut sanoa mitään, enkä olisi ehtinytkään, sillä puhelimeni soi. Nappasin sen salamannopeasti, tietämättä pelkäsinkö vai toivoinko, että se olisi Jessi.
- Moi. Kiie täällä, sieltä kuitenkin kuului. - Tuutko hakemaan mut asemalta?
- Ei Jessi ole kotona, osasin vain sanoa.
- Mä tiedän. Se soitti mulle. Tuutko vai pitääkö ottaa taksi?
- Mä en ymmärrä miksi sä tänne haluat, kun ei se kerran ole kotona? kysyin torjuvasti.
- Mä tulen lapsenvahdiksi, hän sanoi. – Sano nyt!
- Mä en tarvitse mihinkään lapsenvahtia mutta joo, kai mä tulen, huokaisin. Jessin ystävätär kai halusi tulla puhumaan hänen puolestaan, mutta en minä häntä kuuntelisi. Tulkoon ja ruvetkoon sitten lastenvahdiksi, minä voisin mennä tallille. Jos ratsastaisin niin Mustin, Nikin, Kiiran kuin Desinkin, saisin hyvin iltapäivän kulumaan, kunnes Jessi itse ehtisi kotiin ja he voisivat Kiien kanssa vetäytyä johonkin nurkkaan supattelemaan.

Kiie odotti jo aseman edessä, kun ajoin sinne lapset kyydissäni. Hän oli raskaana ja melko lailla näkyvästi. Jo, kun hän viimeksi oli käynyt meillä, hän oli hauskuuttanut tyttöjä antamalla näiden tunnustella vauvan potkuja.
- Terve, hän sanoi yksinkertaisesti kiivetessään kyytiin.
- Mä en edelleenkään tajua mitä sä teet täällä. Olisit kai sä voinut kiivetä Jessin kyytiin kun se pääsee töistä?
- Aja nyt vaan, Kiie sanoi ja asettui ähkien hyvään asentoon.
Tottelin. Pääni tuntui joka tapauksessa käyvän vähän hitaalla. Kun pääsimme kotiin, jouduin nostamaan kaikki kyydittävät ulos autosta, yhden toisensa jälkeen. Kiiekään ei tahtonut päästä mahoineen alas, mutta hän ei päästänytkään irti, kun nostin hänet maahan maasturin korkealta penkiltä.
- Haluatko sä jutella vai painua ratsastamaan? hän kysyi vakavasti.

Minä en pitänyt ajatuksesta, että Jessi oli lähettänyt Kiien lepyttelemään minua. Sinänsä oli outoa, että hän oli tehnyt niin. Kiie oli selkeästi Jessin ystävä, vaikka tokihan minäkin hänet hyvin tunsin kaikkien näiden vuosien jälkeen.
- Mä menen ratsastamaan, sanoin siksi.
- Mene. Mä hoidan ipanat.

Kaikista hevosistamme valitsin Nikin. Kerrankin en halunnut hioa liikkeitä kentällä, halusin jonnekin kauas kaikesta ja vain antaa mennä. Tiesin reitin metsäautotielle, jossa tuskin koskaan oli liikennettä, ratsastaisin sinne ja antaisin Nikin laukata sitä niin lujaa kuin se pääsi, ja sehän pääsi lujaa. Ahdas tunne kurkussani paheni hetkellisesti, kun jouduin pidentämään jalustimia Jessin jäljiltä monta reikää, mutta hitaasti henki alkoi taas kulkea, kun pääsin pois pihalta ja lähimpien peltojen jälkeen metsän suojiin.

Kävin harvoin maastossa. Ratsastamiseen ei ollut aikaa niin paljon, että sitä olisi voinut viettää sillä lailla huvitellen, ja joskus minulla oli siitä huono omatunto. Musti olisi ansainnut parempaa. Ehkä asiat muuttuisivat sitten syksyllä, kun lapset saisivat kaikki hoitopaikan – vaikka tietystihän he olisivat päiväkodissa vain sen aikaa, kun me olisimme töissä. Me… tai minä. En enää tiennyt, olisiko syksyllä mitään meitä.

Nyt kuitenkin olin metsässä, ja kun pääsin lähelle paikkaa, josta hyvä, hiekkainen tie alkoi, Niki alkoi liikutella korviaan odottavasti. Sekään ei päässyt tänne turhan usein, mutta se tiesi selvästi, missä olimme. Minulle tuli mieleen ajat, jolloin olimme ratsastaneet Oonan tallilla. Siellä oli ollut melkoisen metsätaipaleen takana vanha ravureiden hiittirata, missä olimme käyneet aina tilaisuuden tullen. Jessi Mansikalla, minä millä milloinkin Oonan hevosista, joka sattui liikenemään. Millaisia laukkakisoja olimmekaan päästelleet siellä! Ja sitten haaveilleet kotimatkalla ajoista, jolloin meillä olisi perhe ja hevostila ja ratsastavia lapsia ja niillä omia poneja. Miten lähellä sitä haavetta nyt olimmekaan – ja miten päin @!#$ä kaikki silti olikaan!

Tarkistin vielä, että satulavyö oli varmasti tarpeeksi tiukalla ja sitten nousin kevyeen istuntaan, kun Niki astui metsäpolulta hiekkatielle.
- Anna mennä vaan, kuiskasin, eikä se tarvinnut sen parempia apuja. Tunsin sen takapään jännittyvän ja madaltuvan ja parilla suunnattomalla loikalla se oli jo päässyt sellaiseen vauhtiin, että vedet alkoivat valua silmistäni. En tiennyt, oliko kaikki pelkästään viiman aiheuttamaa, mutta laukkaaminen tuntui niin hyvältä.

Niki jaksoi yllättävän kauan, ennen kuin alkoi hiukan hidastaa. Se oli selvästi paljon paremmassa kunnossa kuin olin kuvitellutkaan. Kun aloin tuntea vähän vastahakoisuutta sen liikkeessä, pyysin sitä siirtymään käyntiin ja tajusin, että omatkin jalkani vapisivat. Siitä oli aikaa, kun olin mennyt useamman kilometrin kevyessä istunnassa.
- Mennään hiljalleen takaisin päin, ehdotin ja ravistin sekä jalustimet että ohjat roikkumaan. Niki oli hionnut ja hengitti raskaasti, mutta se käveli silti halukkaasti. Otin toisenkin pienen laukkapätkän paluusuuntaan, ennen kuin tunnistin ison kiven, jonka kohdalta paluureittimme lähti.

Pahat ajatukset olivat puhaltuneet pois viiman piiskatessa kasvojani, ja vatsaan alkoi juurtua uusi musta möykky vasta, kun olin vähän aikaa ratsastanut polkuja pitkin. Jessi oli siis pettänyt minua. Hän oli mennyt sänkyyn toisen kanssa ja pitänyt sen salassa minulta koko talven. Senkö takia hän oli ollut niin allapäin? Vai siksikö, että suhde ei ollut jatkunut? Vai oliko se? Tajusin, että minulla oli kauhean monta kysymystä, joihin minun oli saatava vastaus. Minua alkoi myöskin kaivertaa se, että miksi Kiie oli tullut meille. Okei, tähän asti hän oli ollut pelkästään positiivinen yllätys, ratsastaminen oli tehnyt minulle hyvää, mutta minun piti saada tietää tarkemmin.

Minulla meni vielä iäisyys, kun letkutin uskollisesti Nikin jalat kylmällä vedellä ja siihen mennessä minullakin oli kylmä. Olin hikoillut, ja märät vaatteet niskassani huusivat vaihtamista. Sisällä Kiie istui keittiön pöydän ääressä selailemassa lehteä ja tytöt näin olohuoneen sohvassa tuijottamassa jotain piirrettyä.
- Parempi olo? Kiie kysyi.
- Mä tarviin vaan kuivan paidan, sanoin.
- Tuu sitten juomaan teetä, hän kutsui.

Janokin minulla oli, joten palasin keittiöön heitettyäni hionneet vaatteeni kellarin portaisiin.
- Miten sä voit? Kiie kysyi minulta, kun otin jääkaapista mehua.
- Mitä se sulle kuuluu? kysyin epäkohteliaasti.
- Hei, älä viitti. Jessikin on ihan palasina.
- Sietää sen kai ollakin, vai mitä?
- Istu, Kiie sanoi, ja vastahakoisesti tottelin.
- Oletko sä tiennyt koko ajan? kysyin, kun en voinut olla kysymättäkään.
- Mä olen kai aika lailla alusta asti tiennyt, Kiie myönsi. – Ei se kai pystynyt olemaan kertomatta jollekin.
- Ja säkö kielsit sitä kertomasta mulle? kysyin vihaisesti.
- En mä sitä neuvonut. Tai neuvoin, mitä osasin. Mä luulin jo, ettei se kertoisi sulle ikinä, kun ei se vielä ollut kertonut.
- Kertoi nyt sitten kumminkin.

Taisin tuijottaa Kiieä melko lailla murhaavasti, kuin kaikki olisi ollutkin hänen syytään.
- Näköjään, hän myönsi vain.
- Kun sä tiedät niin paljon niin kerro nyt sitten saman tien, että kauanko sitä on jatkunut? Koko talvenko se on käynyt täällä päiväpanoilla? kysyin ilkeästi ja sain Kiien säpsähtämään.
- Ei! Jestas sentään, se oli vaan yhden kerran! Jessi ei takuulla ole kahta sanaa sen kanssa sen jälkeen vaihtanut! Siis sillä lailla…

Jokin hänen ilmeessään sai minut uskomaan, että hän puhui totta, ainakin niissä määrin kuin hän tiesi totuuden.
- Vesku hei, Kiie sanoi ja tavoitteli kättäni. Ajattelin vetäistä sen pois, mutta en ehtinyt, ja hän tarttui siihen yllättävän vahvoin sormin.
- Mitä niin? urahdin.
- Jessi rakastaa sua…
- Niin, mä näen sen.
- Ei kun ihan oikeesti. Jos sä tietäisit, millaisissa omantunnontuskissa se on kieriny siitä lähtien…
- Se lohduttaa mua suuresti!
- Sä et olisi halunnut tietää, Kiie sanoi hiljaisella äänellä. Minä jäin miettimään, mutta vain hetkeksi.
- Totta kai olisin, mun elämä on nyt ihan monin kerroin paremmin kuin eilen, tokaisin.
- Pystytkö sä antamaan sille anteeksi?

Nousin pöydästä niin, että tuolinjalat kirskahtivat.
- Hitostako mä tiedän? Ehkei se edes halua anteeksi? Ehkä se haluaa muuttaa sinne @!#$ kasvihuonetilalle?
- Ei halua, Kiie sanoi kiireesti. – Puhu sen kanssa, jooko?
- Se ei näköjään halua puhua mun kanssa. Mä en ole nähnyt sitä minuutin vertaa sen jälkeen kun se kertoi eilen.
- Ystävä kallis, koska se pelkää kuollakseen.
- Olenko mä sen näkönen, että mua tarvii pelätä?
- Ei sitä että sä satuttaisit sitä… vaan että sä ajat sen pois.
- Mä menen ratsastamaan vähän lisää, sanoin ja lähdin.

En raaskinut edelleenkään ottaa Mustia, minulla ei ollut sopiva mielentila, en olisi tehnyt sille oikeutta. Ratsastin Kiiran aika hyvin läpi ja hain sitten Destarten. Ratsastin sillä puolisen tuntia, kunnes minusta alkoi tuntua, ettei se liikkunut ihan puhtaasti. Se saattoi olla mielikuvitustanikin, mutta tiesin myös, että kello ryömi koko ajan eteenpäin, kohden Jessin kotiintuloaikaa. En kuitenkaan saanut lähdettyä sisään vaan menin autotallin läpi saunaan ja virittelin sinne tulen. Pesukoneen päällä korissa oli pieni läjä puhtaita vaatteita ja koneessa edelleen läjä kosteta lakanoita. Pistin ohjelman uudelleen pyörimään ja menin lauteille makaamaan ja odottamaan, että pieni löylyhuone lämpiäisi kunnolla.

Sinne alas ei kuulunut juurikaan ääniä yläkerrasta ja kun kiukaan lämpö alkoi levitä, alkoi edellisyön valvominen tuntua. Ajatukset kaikkosivat jonnekin, jopa ne kuvat, joissa Jessi oli vieraan miehen sylissä. Ei saunaan tietenkään sopinut nukahtaa, tiesinhän minä sen, mutta uni hiipi ihan vaivihkaa ja olin onnellisessa horroksessa, kun kuulin oven käyvän.
- Et kai sä nuku saunassa? Yritätkö sä tappaa ittesi? Jessi kysyi kauhistuneena ja ravisti minua olkapäistä.
- En mä... aloitin pöpperöisenä ja ehdin ilahtua hänen näkemisestään ennen kuin muistin. Vetäisin käteni pois juuri ajoissa, ennen kuin ehdin halaamaan häntä. – Tuli on sammunu. Ei täällä ole edes kuuma.

Jessi oli huomannut eleeni takuulla yhtä hyvin kuin itsekin, hän näytti onnettomalta.
- Mä meinasin lähteä viemään Kiien kotiin, mutta jos sä meinaat jäädä tänne kuivumaan niin en mä taida uskaltaa.
- Kyllä mä osaan huolehtia itsestäni, kiitos vaan, sanoin ja nousin istumaan. Mittari näytti tuskin neljääkymmentä, en minä sinne olisi muumioitunut sen paremmin kuin hiekkarannalle. Vilkaisin Jessiä vielä, jotenkin uteliaana odottaen mitä tuntisin. Hän oli säälittävän näköinen, ennen kaikkea, ja minun teki mieli taas halata häntä lohduttavasti, mutta sitten taas muistin ja näin sen näyn silmissäni. Raivo leimahti, kun ajattelin häntä sängyssä Juhan alla.
- Kai sä olet ilmottanu Siirille, ettei sen tarvii tulla tänne tänään? tokaisin. Muistin, että oli perjantai.
- Joo. Ei se tule. Mä peruin huomiset kisatkin. Ja vien lapset Ilsen luo yöksi.

- Mitä? kysyin hänen poistuvalta selältään, mutta hän ei enää vastannut, hän oli jo mennyt. Olin unohtanut koko kisat käydessäni vetämässä Nikin piippuun. Minullakin oli itse asiassa kisat, sunnuntaina. Mitähän niistä tulisi ilman Siiriä? Minun pitäisi kysyä, mahtaisiko Ville päästä avuksi. Ja minun pitäisi ratsastaa Musti tänään kunnolla, huomenna sitten vain vähän kevenneltäisiin. Käänsin väkisin ajatukseni hevosjuttuihin. Jätin saunan sikseen ja vedin ratsastusvaatteet takaisin päälle. Jessi oli osoittanut minusta yllättävää organisointikykyä järjestämällä meille koko yön aikaa jutella, olin jotenkin olettanut muuta. Että hän olisi liian maassa saadakseen mitään aikaiseksi. Vähin mitä minä saatoin tehdä, oli valmistautua siihen hoitamalla muut asiat eli Mustin pois tieltä.

Ullakin oli tallilla, ja vaihdoimme muutaman hajamielisen sanan laittaessamme hevosia kuntoon.
- Et sä tulisi sunnuntaina mulle kisahoitajaksi? kysyin, kun sain yhtäkkiä ajatuksen.
- Mihin sä olet menossa? Eikö Jessi ole yleensä sun mukana?
- Tohon lähelle vaan, ja joo, on se yleensä, jos Siiri on katsomassa lapsia, mutta Siiri ei tule tänä viikonloppuna. Niin että jos Jessi tulee, sillä on lapset kaikissa käsissään.
- Mä tulisin mielelläni, nainen hymyili.
- Ei siinä ole paljon hommaa, mä olen yleensä melkein satulassa sen ajan mitä kisapaikalla menee. Kunhan sen verran on apuna, että mä pääsen ilmoittautumaan ja saan satuloitua ja muuta, selitin. Se oli totta, en mielelläni antanut Mustia muiden käsiin vieraissa paikoissa ollenkaan. Etenkin näin keväällä se saattoi saada päähänsä mitä tahansa, kun tammoilla oli keväthajuvetensä.
- Selvä. Monelta lähdetään?
- Yhdentoista maissa riittää kai, sanoin umpimähkään.
- Ja Jessille sopii? Ulla kysyi vielä varmuuden vuoksi.

Nyökkäsin vain, vaikka mieleni teki tiuskaista jotain tyyliin, että sai luvan sopia. Sitten Ulla olisi tajunnut, että meillä mätti jokin.
- Mä voin sitten yrittää vähän neuvoa sua, lupasin. – Kiitokseksi.
- Jes! Ulla hihkaisi, kuin olisi saanut lopulta lottovoiton, kerättyään monta talvea tyhjiä pulloja veikatakseen. En voinut olla nauramatta hänelle.

Ratsastimme sitten yhdessä kentällä ja Ulla otti mallia siitä, miten minä verryttelin Mustia.
- En mä aina tee just näin, ja eri hevosille sopii eri asiat, huomautin. – Joskus mä menen pelkkää käyntiä puoli tuntia, joskus mä alotan laukalla alkukäyntien jälkeen.
- Ei se mitään, saanko mä silti matkia sua? hän kysyi iloisesti. – Kiva kun ei tarvitse aina miettiä itse päätään puhki, että mitä tekis seuraavaksi.

  Re: Mansikkakesä 14

LähettäjäSennnu 
Päivämäärä:   23.8.09 22:36:16

8.

Jessi ei ollut palannut vielä, kun minä olin lämmittänyt saunan uudemman kerran ja viettänyt siellä hyvän aikaa miettien, mitä nyt tapahtuisi. Miten hän yrittäisi lepyttää minut? Vai oliko hän kenties nyt saanut mietittyä asioita tarpeeksi kauan ja tehnyt jotain ihan muita päätöksiä? Sitten, kun hän ei ollut tullut vielä silloinkaan, kun olin laittanut tyttöjen surullisen näköisiin paljaisiin sänkyihin uudet lakanat ja ripustanut märät kuivumaan, aloin vähän huolestua. Ehkä hän olikin koko päivän kerännyt rohkeutta sanoakseen, että nyt kun oli kerran paljastunut, hän voisi saman tien lopettaa koko kulissiavioliittomme? Mitäs minä sitten tekisin?

Saapui hän kuitenkin sitten, käveli hiljaa ja vaisuna sisään sanomatta minulle mitään. Minä istuin olohuoneessa ja tuijotin äänetöntä televisiota ja odotin jonkinlaista pelinavausta. Sitä ei vaan tullut. Jessi haahuili vähän aikaa ympäri muuta taloa, kävi saunassakin, ja kun hän lopulta kiipesi sieltä ylös, hän tuli arasti istumaan toiseen päähän sohvaa. Ei hän silti mitään sanonut. Lopulta käännyin katsomaan häntä, kosteita kiharoita ja painunutta päätä. En voinut mitään sille, että minun teki mieli siirtyä ja rutistaa häntä. Semmoisia tunteita hän oli aina minussa herättänyt, ensimmäisestä hetkestä alkaen. Jotenkin hän näytti aina kaipaavan hyväilyjä.

Ei kuitenkaan nyt, nyt en sortuisi siihen.
- No? sanoin karskisti.
- No mitä? hän kysyi, se olisi kuulostanut nenäkkäältä, ellei ääni olisi ollut niin hiljainen.
- Sulla on kai joku syy, miksi sä veit lapset pois? Vai istutaanko me vaan tässä loppuilta ja tuijotetaan seinää?
- Mä ajattelin, että meidän pitäisi puhua.
- Puhu pois, kyllä mä kuulen, kun täällä on näin hiljaista.
Kesti kuitenkin vähän aikaa, ennen kuin hän pääsi alkuun, sitten hän kertoi, miten oli osunut Juhan kanssa samaan junaan ja todennut, että kaikki seudun taksit olivat saavuttamattomissa. Hotellihuoneesta ja kylmyydestä.
- Olin mä humalassakin, hän myönsi.

Se ei kuulostanut ollenkaan niin pahalta kuin olin pelännyt, se kuulosti vain siltä, että yksi asia oli väistämättä johtanut toiseen. Sitten tajusin, että yritin itsekin pettää itseäni. Minä halusin pyyhkiä tapahtuneen pois ja antaa anteeksi, mutta en kai nyt semmoinen tossusankari ollut?
- No kai se oli edes hyvä, ettet ihan turhaan pilannu kaikkea? kysyin sen sijaan töykeästi. Siihen Jessi ei vastannut, mutta vähän ajan kuluttua hän kysyi:
- Haluatko sä, että mä lähden? Mä olen vuosikaudet pelänny, että sä heität mut ulos. Siitä lähtien, kun mä kerran näin painajaista siitä, että sä teit niin.

Muistin sen jutun, etäisesti. Jessi näki harvoin painajaisia, joten se oli jäänyt mieleeni. Mutta siitä oli jo aikaa, se oli ollut paljon ennen kuin olimme muuttaneet tänne.
- Naitko sä sitä jo sillon? älähdin.
- En, en! hän kielsi kiireesti ja melkein hypähti pystyyn. – Toi oli ainoa… en mä ikinä… voi hitto. Eikö sun ole koskaan tehnyt mieli pettää mua?
- En mä ole koskaan pettänyt sua, ilmoitin. – Mä en ole edes harkinnut semmoista.

Tiesin, ettei hän ollut sitä kysynyt, mutta kai kaikki joskus ihaillen katsoivat jotakuta toista? Sen enempää en tosiaankaan ollut tehnyt. En minä edes halaillut ihmisiä niin spontaanisti kuin Jessi, joka tosiaan sitten nousi ja siirtyi lähemmäs minua, laskien kätensä käsivarrelleni.
- Voitko sä antaa mulle anteeksi? hän kysyi, enkä voinut kääntää katsettani noista suurista, rukoilevista silmistä. – Mä olen niin hemmetin onneton! Mä olen ollut niin onneton koko talven, mutta mä ajattelin, etten mä kerro sulle, ettei sulle tule paha mieli… ja nyt mä pelkään…

Hänen äänensä särkyi siihen, enkä voinut enää mitään, minun oli pakko halata häntä. Tajusin, että hän saattoi parhaillaan vetää minua nenästä niin, että se venyi kuin Pinokkion, mutta en vaan voinut antaa hänen itkeä siinä. En voinut olla ottamatta häntä syliin.
- Mä voin antaa sulle anteeksi, ilmoitin kuiskaten hänen hiuksiinsa ja silloin hän alkoi itkeä, suorastaan parkua ääneen niin, ettei varmaan kuullut, mitä sanoin seuraavaksi: - Mutta unohtamaan mä en varmaan ikinä pysty.

Mikään ei tuntunut niin hyvältä kuin halata Jessiä taas, oli hän sitten inhottava, laskelmoiva petturi tai olosuhteiden uhri, tai mitä tahansa siltä väliltä. Pidin häntä sylissäni pitkän aikaa ja juttelimme vähän, hölmöjä juttuja eikä Siitä Asiasta. Miten yksinäiset pari päivää nämä olivat olleet, miten paljon olimme kaivanneet toisiamme. Minä puhuin totta, ja minusta tuntui, että hänkin puhui, mutta varma en voinut olla.
- Hei, hevoset pitää mennä ottamaan sisään, tajusin sitten, kun vahingossa vilkaisin DVD-soittimen kelloa.
- Mennään yhdessä, Jessi mumisi, mutta sitten tunsin hänen yhtäkkiä jäykistyvän. – Senkö takia sä sanot, että sä annat mulle anteeksi? Ettei sun tarvitsisi luopua tästä tilasta?
Sitä minun ei tarvinnut miettiä.
- Tästä paikasta luopuminen olisi helvetillistä, mutta jos mä tilan takia haluaisin tehdä sovinnon, niin ei mun tarvitsisi halailla sua, ilmoitin ja puristin häntä hiukan.
- Niin kai, hän tajusi. – Kai sitä voisi vaan yrittää elää saman katon alla, niin kuin… siihen hän pysähtyi, ja tiesin miksi.
- Mennään sinne talliin, sanoin.

Tavallaan minulla olikin parempi olo, mutta tavallaan mikään ei ollut muuttunut iltapäivästä. Edelleenkin minulla oli ontto kohta jossain sisimmässäni. Luottamus oli kadonnut ja jättänyt kammottavan, tynnyrinkokoisen reiän siihen, missä se oli ollut. Pystyin tekemään iltatallin Jessin kanssa vallan hienosti, varovaisesti yritimme palata arkiseen jutteluun ja vaihtelemaan vähän päivän kuulumisiakin. Pystyin palaamaan sisään ja ottamaan hänet taas kainalooni, mihin hän painautui pitkin ihoani kuin olisi ollut kipsilaastari. En kuitenkaan pystynyt rakastelemaan hänen kanssaan, kun myöhemmin siirryimme sänkyyn. Kun näin hänet alastomana toisella puolen sänkyä, en voinut ajatella muuta kuin että Juhakin oli nähnyt saman, ehkä Jessi oli samalla tavoin kutsuen ojentanut hänellekin käsiään.
- Sori, sanoin ja käänsin hänelle selkäni. Hän ei ruvennut väittämään vastaan, mutta painautui vähän ajan päästä selkään vasten niin, että tunsin hengityksen lapaluiden välissä.

Aamuyöstä heräsin taas, ja kuulin heti, että Jessikin oli hereillä. Muistin, ettei hän ollut vastannut yhteen kysymykseeni.
- Oliko se hyvä? kysyin pimeältä tyhjyydeltä edessäni.
- Ei kamalan huono, mutta tylsä, sanoi Jessi vähän ajan kuluttua. – Se ei osaa nauraa.
Se kuulosti siltä, että se saattoi olla tottakin. Jos Jessi olisi halunnut vain hyvitellä minua, hän olisi haukkunut sen toisen kyvyttömäksi herkkutattimunaksi. Käännyin ympäri.
- Joko sä kerroit sille, että mä tiedän? Ja mitä sä sanoit Siirille? kysyin.
- Mä lähetin Siirille viestin, että meillä on perhekriisi ja ettei me voida ottaa sitä nyt. Eiköhän se riitä koko perheelle informaatioksi, hän sanoi ja silitti sormellaan olkapäätäni. – Rakastatko sä mua vielä?
- Rakastan, sanoin. – Mutta ei se yksin riitä mihinkään.

Jessi taisi olla hetken hengittämättä, mutta sitten hän sanoi:
- Mutta ilman sitä ei ois mitään.
- Tila ja laina ja hevoset ja lapset, huomautin. – Ne on vähän enemmän kuin ei mitään.
- Haluatko sä enemmän lapsia? Mä suostun, jos sä haluat.
- En, sanoin ehtimättä ajatella miten tylyltä se kuulosti. Toisaalta, eikö minulla ollut kaikki oikeus olla tyly?
- Sä rakastat lapsia, mikset halua?

Oikea vastaus, se perimmäinen ja todellinen, oli se, minkä hän itsekin tiesi. Jos hänet jouduttaisiin leikkaamaan auki vauvan takia kolmannen kerran, hänen vatsansa alkaisi todennäköisesti kursiutua kokoon kuin liikaa parsittu villasukka. Minä en kuitenkaan viitannut siihen.
- Mä en ole enää varma, että onko meillä tarpeeksi hyvä elämä tarjolla, sanoin ja pahanilkisesti nautin siitä, miten Jessi sävähti ja vetäytyi, kuin olisin paukauttanut ruoskaa hänen kasvojensa edessä.
- Mutta onhan Dannille ja Alissalle ja Jerryllekin!
- Onko, enää? Mä en voi lakata rakastamasta sua, mutta onko muka mikään ennallaan?

Tytöt olivat ylitsevuotavaisen onnellisia, kun menimme hakemaan heidät seuraavana päivänä.
- Pussatkaa! Danni komensi ja kun tottelevaisesti suukotin Jessiä poskelle, hän nauroi itsekin ja halasi meitä kumpaakin. Jessi nauroi myös ja Ilse, joka oli tullut avaamaan meille oven, näytti huojentuneelta. En tietenkään tiennyt, mitä Jessi oli hänelle runoillut anellessaan lapsille yösijaa, mutta selkeästi hän tiesi, ettei kaikki ollut ollut ihan kohdallaan.
- Minäkin! tuli Alissa sanomaan ja vaati päästä heti katsomaan Nastia. – Me ei olla ratsastettu moneen päivään!

Se oli tosiaankin totta, mutta jäimme silti syömään.
- Seitsemän vuoden kriisi, irvisti Jessi isälleen, kun tämä kautta rantain kyseli, olimmeko saaneet asioita selvitettyä.
- Meidän seitsemän vuotta on menny jo, huomautin.
- Riippuu, mistä alottaa laskemisen, Jessi nauroi ja nipisti minua poskesta. Minä kurotuin antamaan hänelle suukon kahden haarukallisen välissä, ja vaikkei se ollutkaan ihan niin aito kuin olisi ollut pari päivää aikaisemmin, se sai koko seurakunnan rauhoittumaan, Jessiä myöten, joka tuijotti minua kasvoillaan ilme, joka pisti minut nieleskelemään. Kyllä hän halusi asiat entiselleen.

Olin kuitenkin edelleen loukkaantunut ja epävarmakin. Jessi ei sanonut sanaakaan siitä, että olin pyytänyt Ullan mukaani kisoihin, enkä häntä, joskin nyt kyllä kaduin sitä. En sentään halunnut antaa samalla mitalla takaisin, olin vain ollut ihan oikeasti epävarma siitä, olisimmeko enää puheväleissä sunnuntaina, kun menisimme kilpailemaan. Joka tapauksessa Jessi lähti mukaan, kaikkien lasten kanssa, enkä tosiaankaan tarvinnut apua juuri sen enempää kuin jonkun katsomaan, ettei ori teloisi itseään trailerissa, kun kävin ilmoittautumassa, ja sitten pitämään kiinni, kun satuloin. Minä en yleensä piitannut pintelöinneistä, mutta Ulla vaati saada kääriä Mustille sellaiset verryttelyn ajaksi, samoin hän ravisteli frakkini ennen kuin auttoi sen päälleni. Melkein tuskastuin siihen, mutta niin tuskastui Jessikin, ja olin edelleen kostonhimoinen.
- Kiitos kaunis, sanoin Ullalle ja nousin satulaan.

Nämä kisat eivät olleet mikään läpihuutojuttu vaan oikeastaan kevään ensimmäiset tärkeät. Kun olin kuullut Jessin peruneen omat kilpailunsa lauantaina, olin harkinnut samaa, mutta onneksi olin luopunut ajatuksesta. Jostain minä sain annoksen ennenkuulumatonta tahdonvoimaa ja näyttämisenhalua, liekö se sitten ollut suuttumusta tai mustasukkaisuutta, mikä minut aika ajoin edelleen valtasi – noin kerran tai kaksi tunnissa, kun katsoin tai ajattelin Jessiä. En voinut keksiä yhtäkään tilannetta, missä Juha, kirottu kilpailijani, olisi päässyt yhtä lailla esille ja pärjännyt. Ehkä joskus järjestettiin kurpitsankasvatuskilpailuja? Niillä ei kuitenkaan päässyt lehtiin, ellei puutarhayrittäjille sitten ollut samanlaista raamattua kuin HU meille hevosihmisille.

Hanna ja Namu olivat samaan aikaan Turussa kilpailemassa, mutta jos he olisivat olleet täällä, olisimme saattaneet voittaa heidätkin. En ollut ikinä ratsastanut paremmin, sen tiesin, ja toivoin vain, että Hanna olisi ollut näkemässä. Muiden kehuilla ei ollut juurikaan merkitystä. Jessi ja Ulla tietysti hehkuttivat minkä ehtivät, kun pääsimme radalta pois, mutta Ulla ei tiennyt, mistä olimme lähteneet, eikä Jessillä ollut silmää kouluratsastuksen hienoimpiin vivahteisiin, sen hän kyllä auliisti myönsi itsekin. Kun hän pyyhki silmiään laskeutuessani satulasta, en voinut olla varma miksi.
- Mä rakastan Mustin lisäyksiä, hän nyyhki. – Kun se ottaa ehkä viis laukka-askelta lävistäjällä ja ravaa kuin jumalan tuuli. Mulle tulee samanlainen olo kuin jos mä kuuntelen Pavarottia.
- Sä saatat olla ehkä ihan pikkuisen omituinen, naurahdin minä, mutta näin, että hän oli tosissaan.
- Ja mulla on se kaikki videolla, voit lähettää illalla Hannalle, hän sanoi, ennen kuin ehdin kysyä.

Lähtiessämme näimme yllättäen Siirin.
- Mä päätin pyöräillä tänne katsomaan, kun ette te halunneet mua kylään, hän ilmoitti.
- Et sä ole pyöräilly tänne, teiltä on monta kymmentä kilometriä, sanoin epäillen.
- No juu, mutta isi kielsi sanomasta, että se toi mut. Mikä kriisi teillä oikein oli?
Siiri tapitti vuoroin minua, vuoroin Jessiä tummansinisillä silmillään. Ne muistuttivat liiaksi Juhan silmiä, jotta olisin halunnut niitä katsoa, ja Jessillä taisi olla suunnilleen samanlainen olo, sillä hän hautasi kasvonsa olkapäähäni.
- Mitä nyt? Siiri hätääntyi. – Onhan kaikki hevoset elossa, ja lapset?
- Ne voi kaikki hyvin, mutta meillä oli perheriita, Jessi sanoi lyhyesti. – Ja ei, sä et saa tietää siitä sen enempää.

Siiri näytti hätääntyneeltä ja minä katsoin Jessiä lievästi kunnioittaen. En olisi itse saanut noin lyhyesti ja selkeästi sitä sanotuksi.
- Mutta Kiira? Kai mä saan edelleen ostaa sen? Kai mä saan tulla teille kesäksi? hän kysyi.
- Saat, saat. Koska sun koulu loppuu?
- Ens sunnuntaina.
- Mä voin tulla hakemaan sut ja jos sopii, me voidaan tehdä kaupat siinä saman tien, Jessi ehdotti ja vilkaisi minua. – Ellei Vesku halua.
- Sun hevosesi, myy itse se, sanoin. Minä en halunnut mihinkään tekemisiin Siirin vanhempien kanssa juuri nyt.
- Sopiiko sulle…?
- Minä mikään ole sua pitelemään, mutisin. Arvelin hänen tarkoittavan, että saisinko kohtauksen, jos hän tapaisi Juhan. Hitto, hän oli tavannut miehen kymmeniä kertoja talven mittaan. Mitä uutta se oli?

Kyllä elämä jatkui, ja ihmisen muisti on ihmeellinen. Alituisen ahdistuksen karkotti ensin riemu hienosta voitosta ja Hannan kehut, kun hän soitti iltamyöhällä, lähetettyäni ensin Jessin ottaman videon sähköpostissa hänelle. Sitten en enää muistanut angstata kuin sattumalta, en enää tunneittain. Auttoi sekin, että Jessi oli töissä eikä koko ajan silmissä, ja kun hän palasi, minulla oli ollut ikävä ja hän pörräsi lähelläni kuin hellyydenkipeä kissanpoikanen. En voinut mitään sille, että pidin siitä, alkuun, ja siitä, että hän oli selkeästi tietoisen ihana ja avulias ja samanmielinen, mutta alkoihan se hitto vieköön jossain kohden syödä ihmistä. Meillä oli jo Maru, joka kulki perässä ja tuijotti palvovin silmin, kahdessa oli toinen liikaa.

Aloin miettiä, miten raaskisin hienovaraisesti sanoa, ettei hänen tarvinnut loppuvuotta sekä juosta töissä että hoitaa tallia ja kaikkia kotitöitä ja sanoa joka asiaan kyllä, ettei tämä ollut se ihminen, jonka kanssa olin ajatellut elää loppuelämäni. Sitten ajattelin, että miksi minun tarvitsisi olla hienovarainen. Olin ohjaksissa, Jessi tottelisi minua, sanoin mitä tahansa. Niin hänen käytöksensä ainakin antoi olettaa. Jos hän oli valmis kerran tekemään lisää vauvoja, jos vain halusin, hän tekisi ihan mitä muuta tahansa. Päätin selvittää sen asian pois päiväjärjestyksestä ennen kuin Siirin kesäloma alkaisi, niin kauan kuin saisimme olla omassa rauhassa. Makailin sängyssä kädet pään takana suunnittelemassa, mitä sanoisin, kun hän tuli perässä ja asettui kylkeeni, kuten tavallista. Hän silitti rintaani ja oli selvästi lemmekkäissä aikeissa, mutta minä halusin selvittää asiani ensin ja vetäydyin kauemmaksi.

Silloin räjähti. Hän nousi istumaan ja paukautti nyrkillä rintalastaani niin, että vihlaisi.
- Au! sanoin hämmästyneenä.
- Víttu mulle alkaa riittää! hän ilmoitti, eikä katseessa ollut hiventäkään koiramaisesta palvonnasta. Olisin kai sanonut, että niin minullekin, mutta meni vähän aikaa tointua sekä iskusta että hämmästyksestä.
- Meinaatko sä sáatana pihdata loppuikäsi? hän huusi.

Sitä en aikonut, en ainakaan luullut. Toistaiseksi ajatus vaan oli ollut vastenmielinen.
- Mä. En. Halua. Elää. Selibaatissa lopun ikääni! Jessi ilmoitti ja painotti joka sanaa nyrkillään, onneksi ei niin kovasti kuin ensimmäisellä kerralla lyödessään. – Ja sano vaan, että mene muualle sitten!
- Tota, aloitin ja tartuin häntä ranteista. Hän tuijotti minua kiukkuisena. – Et kai sä ole tosissasi, että viikko ilman saa sut kiipeilemään seinille? kysyin.
- Puolitoista viikkoa! Ja en, mutta kun sä et edes harkitse! Mitä sä virnuilet?

Vedin ilmeeni takaisin vakavammaksi.
- Mäkin ajattelin, että meidän pitää jutella, sanoin. Odotin, että hänen ilmeensä palaisi pelästyneeksi, mutta hänellä taisi olla liikaa adrenaliinia liikkeellä.
- Jutella! No okei, jutellaan!
- Ei meidän tarvii enää, sanoin, enkä voinut enää olla nauramatta. Nauroin ihan ääneen ja vedin hänen ranteensa pääni taakse niin, että hän joutui kumartumaan lähelle.
- Mitä nyt? Jessi kysyi varuillaan.
- Mä aloin olla kurkkuani myöten täynnä sun hyvää käytöstä.
- Hyvää käytöstä? Mitä sä tarkotat? Hän kuulosti ihanan vihaiselta.
- Sitä, nuppu kulta, että sä et oo viikkoon – tai puoleentoista – sanonut mulle muuta kuin kyllä kulta, ei kulta ja nuollu mun saappaatkin!
- En oo nuollu sun saappaita!
- Oisit nuollu, jos oisin pyytäny, totesin, enkä antanut hänen rimpuilla irti. Päinvastoin pidin tiukemmin kiinni. Hiljalleen, ihan hiljalleen, hänen ilmeensä alkoi muuttua.

- Okei, jos mä huudan sulle lisää ja pahoinpitelen vielä niin suostutko sä naimaan mua? hän kysyi siinä vaiheessa, kun hän oli tajunnut koko kuvion ja hänenkin silmänsä alkoivat vetäytyä huvittuneiksi viiruiksi.
- Mä saatan, lupasin ja irrotin otteeni hänen ranteistaan, vain tarttuakseni lujasti häntä vyötäröltä. Pitkästä aikaa tunsin oloni kotoisaksi. Jessi nauroi kaulaani vasten ja puraisi minua ensin korvasta ja sitten kaulalta.
- Et kai sä yritä tehdä mulle fritsuja, ähkäisin.
- Mitä välii? Kuka sua täällä kotona kattelee?
- Mulla on kisat viikonloppuna!
- Sitä parempi! Sitten me voidaan koko ens viikko lukea netistä, että miten sä olet käyny kuksimassa jotakuta jossain Lappeenrannassa. Katotaan, kuka niistä ottaa kunnian, hän kikatti.

  Re: Mansikkakesä 14

Lähettäjä: tölkki 
Päivämäärä:   23.8.09 23:36:14

Vihdoin \o/ Tarinan paras kohta on tullut =P

  Re: Mansikkakesä 14

Lähettäjä: tölkki 
Päivämäärä:   23.8.09 23:40:51

Eikun eipäs, vielä ootan yhtä tiettyä kohtaa!

  Re: Mansikkakesä 14

LähettäjäSennnu 
Päivämäärä:   24.8.09 17:23:21

Mitä mitä sitten???
----------
9.

Tilanne ei ollut ohi, ei tokikaan. Ei siitä edelleenkään päässyt mihinkään, että minua inhotti ja sattui ajatus Jessistä toisen kanssa sängyssä, mutta ainakaan hän ei enää alleviivannut sitä nöyristelevällä käytöksellään. Viikonloppuna olin kisoissa Helsingissä ja hävisin täpärästi Hannalle ja Namulle.
- Nimipisteitä sait, sanoin hänelle palkintojenjaon jälkeen.
- Hanki oma nimi, siitä on hyötyä myöhemmin, Hanna sanoi omahyväisesti.
- Mitä sä luulet mun tässä yrittävän? Mitäs tommosten takkien painatus maksaa? nauroin.
- Ei paljon mitään, ja onhan sulla tupa täynnä naisväkeä. Pistä ne ristipistoilemaan. Siinä ne pysyy poissa pahanteosta kun vääntävät Mustaojan tilaa sun vaatteiden selkämyksiin.

Minua nauratti ihan hillittömästi. Vähän aiemmin olisin voinut sitä piruuttani Jessille ehdottaakin.
- Te meette kyllä pitkälle tällä kaudella, Hanna sanoi sitten vakavoituen.
- Se on tarkoitus, mutta saa nähdä koska me tipahdetaan maan pinnalle, kun alku on näin hyvä, sanoin. – Ei sua huvittaisi pistäytyä välillä vähän neuvomassa?
- Niin, sä et taida paljon päästä mun luokse nykyään.
- En, mun on hankala ottaa mukaan kolme lasta ja tusina hoidettavia hevosia, lohkaisin.
- Mäpä mietin, kyllä mä haluan tuupata sulle vauhtia, jos vaan pystyn, Hanna sanoi. – Mä saattaisin voidakin pistäytyä. Kaitsu on lähdössä taas jollekin hemmetin purjehdi ympäri Euroopan –reissulle. Mitkä on teidän seuraavat kisat?
- Kahden viikon päästä, Inkoossa.
- Mä saan varmasti puristettua vapaaksi jonkun illan ennen sitä, Hanna mietiskeli. – Mä voin ajaa iltapäivällä Hesaan shoppailemaan ja tulla teille illalla ja jäädä yöksi, eikö vaan?
- Ehdottomasti voit. Meillä on aina vierashuone sua varten, lupasin.
- Eikä Prinsessa saa kohtausta?
- Ei, lupasin.

Se päivä oli se sunnuntai, jolloin Siirin oli tarkoitus muuttaa meille ja vaikka alun perin olin ollut sitä mieltä, että Kedot syökööt päänsä – tai siis Juha tietenkin, Saarahan tässä oli yhtä lailla uhri kuin minä itsekin - olin tullut toisiin aatoksiin. Jessi ja lapset olivat lähteneet mukaan kisoihin, ja hän ja Jerry olivat parhaillaankin vahtimassa, ettei Musti saisi päähänsä hypätä etupuomille tai muuten hajottaa traikkua. Tytöt olivat minun mukanani, paitsi että he tällä hetkellä olivat Hannan auton livingissä Panun kanssa juomassa limsaa. Jessi olisi voinut ottaa toisenkin auton ja lähteä täältä Nurmijärvelle hakemaan Siiriä ja tekemään hevoskauppoja, mutta se oli tuntunut jotenkin hankalalta. Niinpä olin ehdottanut, että Kedot voisivat kuitenkin maksaa bensat omasta pussistaan ja tulla meille tekemään kaupat.

- Mitä sä aiot? Jessi oli kysynyt epäileväisen näköisenä.
- En tiedä, sanoin totuudenmukaisesti.
- Hakata Juhan? Haukkua mut? Kertoa kaiken Saaralle? Siirille?
- Noi ei kuulosta todennäköisiltä, vai mitä? sanoin lempeästi. – Jos sä haluat lähteä ajamaan sinne illalla niin ole hyvä. Mä vaan ajattelin, että olisi helpompaa jos ne tulisi meille, tässä on ollu rankka päivä.
- Joskus te tapaatte kuitenkin! oli Jessi sanonut ja nostanut leukansa pystyyn. – Jos vaan Siirin ei tarttisi ihan kaikkea kuulla. Mä luulen, että Saara tietää jo.
- Mulla ei ole mitään aikomusta pilata Siirin illuusioita isästään, lupasin.
- Entä musta? Jessi oli kysynyt onnettomana.
- Et sä ole sen äiti. Väliäkö hevosalan gurun moraalilla on? kysyin kiusallani. Mutta oikeasti en edelleenkään tiennyt, mitä aioin tehdä, paitsi että Siirin satuttaminen nyt ei ollut listalla. Hänhän oli melkein kuin neljäs lapsemme.

Kedot tulivat kuuden aikaan, kerrankin koko perhe. En ollut nähnyt Juhaa ja Saaraa yhdessä koko talvena, mutta nyt he tulivat ja Joonaskin oli mukana.
- Kai te juotte kahvit? Jessi kysyi hermostuneena hätistäessään heitä keittiöön, missä seisoin työtasoon nojaten ja tuntien itseni polynesialaiseksi puujumalaksi. Ensimmäinen ajatukseni oli ollut mäjäyttää Juhaa päin näköä, joten jouduin piilottamaan käteni taskuihini ja olemaan melko jäykkänä. Sen hetken, mitä viivyin siellä, siis. Katsoin parhaaksi painua tallille, kun suustani meinasi lipsahdella asiattomuuksia, joita en voinut ajatella sanovani Joonaksen kuullen.

Siiri tuli vähän ajan kuluttua perässä ja askelista luulin ensin, että se oli Jessi. Mutta ei, Siiri oli vain tainnut napata häneltä tavan tanssia, kun oli iloinen.
- Mulla on hevonen! hän julisti.
- Jaa, vai on sulla, hymähdin.
- Ja nyt mä haen sen ja aion hypätä esteitä! Onko sulla kisoja ens viikonloppuna?
- Ei.
- Onko Jessi menossa johonkin?
- Siitä mä en tiedä, tunnustin.
- Mä aion kisoihin heti jos te vaan voitte kuskata! Ajattele, kukaan ei voi kieltää mua enää menemästä Kiiralla kisoihin!
Hän porisi kuin papupata ja tulin väkisinkin hyvälle tuulelle. Ainakin jollakulla oli kaikki asiat nyt kohdallaan!
- Mun täytyy mennä hakemaan se sisään, vanhukset haluaa nähdä, mitä ne on ostanu ja mä lupasin, että Joonas saa ratsastaa!

Hän hypähteli ulos tallista ja minä menin varmuuden vuoksi inventoimaan rehuja satulahuoneeseen. Ehkä minun olisi parempi edelleenkin vältellä Juhaa, sillä ajatus hänestä sai nyrkkini edelleen puristumaan tiukoille kiepeille. Mies itse ei kuitenkaan ymmärtänyt omaa parastaan. Kuulin, miten koko seurue saapui talliin, miten Siiri komensi vanhempiaan silittämään Kiiraa ja Dannin ja Alissan tohottamisen; Nastikin piti saada sisään harjattavaksi ja heti. Häivyin vähin äänin takaovesta tutkimaan lantalavan tilaa; montako päivää se vielä vetäisi ennen kuin tilaisin vaihdon, mutta Juha seurasi perässäni tallin taakse. En voinut ymmärtää miksi.

- Mitäs teille? hän tuli kysymään. Ällistyin. Jessi ei ollutkaan kertonut hänelle mitään.
- Keräillään sirpaleita, sanoin ykskantaan.
- Sä meinaat mitä? Juha kysyi. Hän näytti kiinnostuneelta ja uteliaalta ja taas olin näkevinäni sen näyn, mikä minua piinasi. Hänet Jessin kanssa sängyssä.
- Mä meinaan sitä että sä olet nainu mun vaimoani, sanoin ja sitten saman tien leimahti ihan järjetön suuttumus lävitseni. Kaikki voimani kokoontuivat oikeaan käteeni ja löin niin lujaa kuin pystyin. Juha ei ehtinyt tehdä mitään, ennen kuin oli mitä nautinnollisimmin kaikki raajat levällään lantalavalla.

Järkeni palasi pian, joskin vastahakoisesti. Menin hänen luokseen ja ojensin käteni. Minua ei ollut koulutettu satuttamaan vaan parantamaan.
- Mun ei olisi pitänyt lyödä, sanoin jäykästi. – Vaikka ootkin paskiainen ja mä toivon että sua koskee kovasti. Ootko sä ehjä?
Juha näytti pöllähtäneeltä, mutta tarttui käteeni ja kiskoin hänet pystyyn. Katsoin häntä vähän uteliaanakin. Mikä Jessin oli häneen saanut retkahtamaan? Olin kuvitellut, että se pitkä, blondi, hauska tyyppi, jota Krisu The Koripalloilija edusti, olisi ollut Jessin mieleen. Juha oli ihan kaiken sen vastakohta.

Mies näytti siltä, kuin ei olisi ihan tiennyt, missä oli. Minä olin pahoillani siitä, että olin menettänyt malttini ja lyönyt, ja samalla olin hemmetin tyytyväinen. Juha ravisteli päätään pitkän aikaa ja liikutteli leukaansa.
- Mä melkein toivon, ettei se olisi antanu, hän sanoi sitten, ja sanavalinta sai käteni vetäytymään uudelleen nyrkkiin. Nyt olin kuitenkin vahvempi, itsehillintäni suhteen siis.
- Eikö miellyttäny? kysyin myrkyllisesti, siloisella äänellä. – Eikö se ollu sulle tarpeeksi hyvä?
- Ei kun sitten se ei enää edes puhunut mulle, hän sanoi surullisesti. – Mä olisin ennemmin pitänyt puhevälit. Ehkä.
- No nyt oot sitten ihan väleittä, sanoin ilkeästi.
- Niin, Juha myönsi ja hieroi edelleen leukaansa. – Mä jään henkiin. Sä et ole mikään jumalan nyrkki. Mutta jos Siirin ei tarttisi välttämättä kuulla niin olisi kiva.
- Ai nyt sä maltat miettiä perhettäsikin, naurahdin ja käännyin mennäkseni pois.
- Te ootte okei? Juha kysyi perääni. Käännähdin.
- Se ei kuulu sulle, sanoin ja jatkoin matkaani.

Jessi odotti minua tallissa, mutta saatoin kuulla vielä Kiiran kavioiden kopinan, muut olivat vasta lähteneet. Hän näytti hirveän levottomalta.
- Mitä… hän sanoi kysyvästi.
- Heitin sun poikaystäväsi lantalaan, sanoin ylevästi.
- Mulla ei oo poikaystävää! hän inahti.
- Sun suuren rakastajasi, korjasin. – Se voi kaivata vähän hellää huolenpitoa, tai vesiletkua. Mee paijaamaan.
- Älä, hän sanoi rukoilevasti ja tarttui käsivarteeni. – Mennään katsomaan kun Joonas ratsastaa ennemmin.
- Mene sä. Mä oon nyt saanu tän päivän kiintiön sitä perhettä täyteen, huokaisin. Taputin kuitenkin häntä poskelle niin, että hänen ilmeensä muuttui helpottuneemmaksi.

Siiri vietti ensimmäisen iltansa meillä surffaten seuraavan viikonlopun kilpailuja. Tyttöjen kanssa, voinen mainita. Danni ja Alissa tahtoivat myös kilpailemaan.
- Ette te oikeen voi mennä vielä oikeisiin kilpailuihin, estelin. – Esteet on niissä liian isoja.
- Mä löysin yhden, missä on ristikkoluokka, Siiri esitti. – Harjoituskisat.
- Näytä, Jessi kiinnostui. – Tonne tytötkin voisi kyllä…
- Hetkinen. Ensin kyllä katsotaan vähän, sanoin.

Niin sain sitten leikkiä estevalmentajaa seuraavat pari päivää.
- Miksi te ette menisi koulukisoihin ennemmin? ehdotin.
- Ehkä myöhemmin, Siiri sanoi huolettomasti.
- Esteiden hyppääminen on kivempaa! sanoi Alissa ja laukkasi täysin itsesuojeluvaistottomasti kohden estettä. Päätin ottaa selvää, tehtiinkö tuonkokoisille jo turvaliivejä. Ihan hyvin he kyllä keikkuivat kyydissä, ja poni oli todellinen aarre. Se ylitti kiltisti kaiken, mihin se vain ohjattiin, ja tyttöjen tasapaino parani päivä päivältä. Minun oli pakko myöntää, että oli kai ollut kumminkin hyvä idea nostaa heidät satulaan jo ennen kuin he osasivat sitä edes haluta. Ratsastaminen sujuisi heiltä yhtä luontevasti kuin kävely koko loppuelämän.

Jessi lähti ajamaan heidät lauantaina Sipooseen ja minä ajoin Jerryn kanssa perässä. En kyllä kuin pikkuisen myöhemmin, sillä tänään olivat kaikki kädet tarpeen, vaikka Kiira olikin menossa vasta kakkosluokkaan.
- Täällä on paljon poneja! tytöt juorusivat, kun löysin heidät. Ja tosiaan, pikkuisia shettiksiä oli vaikka miten.
- Ootteko te käyneet jo ilmottautumassa? Koska radalle pääsee? kysyin.
- Mä voin jäädä tänne, jos te haluatte mennä kaikki kävelemään, Siiri lupasi ja koska Jerry nukkui, jätin rattaatkin trailerin luokse.
- No nyt mennään sitten, koko perhe, komensi Jessi. Tytöt kulkivat tomerina edellä ja me perässä.

Rata ei ollut sen vaikeampi kuin mitä oli ollut tyttöjen debyyttikisoissakaan. Kuusi kilttiä estettä mukavin etäisyyksin ja lasten vikkelään tapaan molemmat lapset näyttivät oppivan oikean järjestyksen jo kentän portilla, kun pysähdyimme siihen hetkeksi luomaan yleissilmäystä.
- Tänään mä menen sitten palkintojenjakoon Nastilla, Danni muistutti Alissaa, kun lähdimme kävelemään esteeltä toiselle.
- Jos et tipu selästä eikä Nasti pudota puomeja, huomautin.
- Eihän se koskaan pudota! tyttäreni sanoi luottavaisesti.

Nyt paikalla ei ollut ratsastuksenopettajaa, vaan ponilapset saivat verrytellä ihan omin päinsä.
- Muista varoa muita, ja sitten pitää huutaa este kun menee esteelle, lausui Jessi vielä viimeisiä ohjeita Alissalle, joka tänään oli ensimmäisenä vuorossa.
- Joo joo, tyttö sanoi huolettomasti ja ravasi kentälle muiden pienien ponien sekaan.
- Ne ottaa tän ihan oikeesti tosissaan, ne on ihania, Jessi sanoi minulle. Minun oli pakko olla samaa mieltä. Pieniä vaaratilanteita ja läheltä-piti-törmäyksiä verryttelyssä kyllä sattui, mutta vain yksi lapsi putosi satulasta, eikä ponikaan päässyt karkuun. Danni kommentoi asiantuntevasti muita ratsukoita, mutta päätyi sitten siihen, että Nasti olisi kyllä tuon joukon paras.

Nasti olikin, mutta Alissa-parka keikahti alas satulasta ilman mitään aidan taakse havaittavaa syytä. Danni päästi pienen inahduksen, josta en oikein tiennyt, oliko se pelästystä vai vahingoniloa. Hän kiipesi kiireesti satulaan, kun Alissa toi ponin pois radalta.
- Höh, tyttö sanoi pettyneenä ja putsasi ratsastushousujaan. – Mä vaan keikahdin.
- Semmosta sattuu, olen mäkin pudonnut kilpailuissa, Jessi lohdutti.
- Ja nyt oli muutenkin mun vuoro mennä palkintojenjakoon, Danni edelleen muistutti.
- Mä käyn vilkaisemassa, että Kiira on vielä kopissa, sanoi Jessi ja vilkaisi kiireesti kentälle. – Ennen kuin tulee Dannin vuoro.
Hän ehti takaisin vasta juuri ennen sitä. Toinenkin verryttelyryhmä oli selvinnyt tehtävästään ilman ruumiita, vaikka yksi kirjava shettis meni aika holtittomasti mihin sitä itseään huvitti. Sen ratsastaja ei näyttänyt meidän tyttöjämme vanhemmalta, mutta poni oli hyvinkin paljon jääräpäisempi kuin Nasti.

Danni ratsasti sisään ja vilkutti meille iloisesti, sitten hän näytti säikähtävän, kun pilli soi. Tuomari oli kai tulkinnut vilkutuksen tervehdykseksi, vaikka se olikin lähetetty ihan väärään suuntaan. Hän kuitenkin kokosi itsensä ja pisti Nastin laukkaamaan kohti ensimmäistä estettä. He selvisivät kaikista kuudesta esteestä haavereitta ja Dannin naama oli haljeta leveästä hymystä viimeisen esteen jälkeen. Se kirjava poni oli seuraavana vuorossa ja seurasin sitä toisella silmällä samalla kun juhlimme Dannia. Yllättäen se oli nyt paljon rauhallisempi kuin äsken kaikkien muiden ponien seassa ja ravasi tottelevaisesti esteeltä toiselle. Ilmeisesti toisten ponien ravaaminen ja laukkaaminen sen ympärillä oli vain saanut veren kuumenemaan.

Danni pääsi sitten palkintojenjakoon. Aikoja ei ollut otettu vaan kaikki virheettömästi ratsastaneet kutsuttiin sinne ja taas oli tarjolla vihreä ruusuke. Ja laukkakierros! Nyt se pieni kirjava taas intoutui, eikä sen pieni pilotti pysynyt enää kyydissä. Se meni hurjaa vauhtia ympäri kenttää ja kaksi muutakin ratsastajaa tipahti sitten, mutta Danni pysyi kuin ihmeen kaupalla kyydissä - vielä kokonaisen kierroksen. Koko yleisö taisi pidättää henkeä, kun villit ponit jatkoivat omin päin kunniakierrostaan ja pikkutyttöjä nousi sieltä täältä hiekasta. Jessi livahti kentälle ja Alissa oli menossa perässä, mutta sain häntä olkapäästä kiinni.
- Mä otan Nastin kiinni, hän esitti, mutta minä olin eri mieltä.
- Jessi voi ottaa sen kiinni, et sä voi mennä tonne ponien jalkoihin!

Ne alkoivat joka tapauksessa jo saada tarpeekseen. Nasti päätti pysähtyä meidän kohdallemme ja sitten annoin Alissan mennä ja ottaa sen kiinni. Jessi ravisteli Dannia puhtaaksi ja sitten he lähtivät tulemaan ponin luo.
- Mä ratsastan pois täältä, Danni ilmoitti.
- No niin ratsastatkin, Jessi sanoi. – Mutta ei enää laukkaa. Tuu käynnissä pois, meidän pitää mennä auttamaan Siiriä!

Vähän meinasi tulla hässäkkää siinä kohden. Siirin piti päästä kävelemään rata ja hän halusi Jessin mukaan ja siinä minä sitten olin kahden tamman ja kolmen lapsen kanssa. Tytöt onneksi olivat antaneet sitoa Nastin renkaaseen traikunkyljessä ja Jerry istui kaikessa rauhassa rattaissaan, joten minun ei tarvinnut huolehtia kuin Kiirasta. Se seisoi ja pälyili ympärilleen pää korkealla, onneksi Jessi ja Siiri olivat laittaneet sille martingaalin. Se, miten Siiri onnistuisi sen kanssa radalla oli itse asiassa vielä paljon jännittävämpää kuin tyttöjen kisat. Onneksi hänellä ainakin oli turvaliivi, ja selvä juttu oli, että yksi lastenkokoinen pitäisi myös hankkia pikimmiten.

Nasti sai tulla mukaan katsomaan Siirin ratsastusta, kun emme halunneet jättää sitä yksin traikkuun. Siinähän se kulki vierellä kuin isonpuoleinen koira.
- Tietääkö Siirin vanhemmat, että mitä se on tekemässä? tuli mieleeni kysyä Jessiltä, kun katselin miten Kiira kieltäytyi menemään yhteen kentännurkkaan. Tämä kohautti olkapäitään.
- Kyllä kai ne arvaa, että kisaamaan se heti haluaa. Mutta kyllä mä käskin sen soittaa.
- Ajattelin vaan kun ei ne oo täällä. Ainahan ne on ollu katsomassa.

Siirin koko verryttely meni sen yhden nurkan tainnuttamiseen, ja lopulta Kiira menikin sinne.
- Ne ei sitten hypänneet yhtään, huokaisin.
- Ei sillä oo Kiiran kanssa väliä. Kyllä se noi hyppää, jos se vaan muuten on hanskassa, Jessi arveli. – Tai siis hyppää tai menee läpi. Musta oli parempi, että Siiri näytti sille kuka määrää mihin mennään.
Siinä hän oli luultavasti oikeassa, sillä esteet olivat vain kuusikymmensenttisiä. Siiri näytti siltä, kuin olisi ollut sotaan menossa, kun tuli heidän vuoronsa, hyvin tuima ja päättäväinen hän oli, vaikka Kiira yritti kiemurrella matkalla ensimmäiselle esteelle. Ja kyllä se sitten siitä rupesi sujumaan, oikeastaan aika hyvin. Enemmän hevonen vielä taisi kiinnittää huomiota yleisöön kuin esteisiin, mutta ei se ollut juurikaan sen huonompi suoritus, kuin mitä olin viimeksi nähnyt sen menevän Jessin kanssa. Vain kolme puomiakin putosi. Kun he pääsivät maaliin, tajusin, että olin pidättänyt koko ajan hengitystäni.

- No niin, Nasti oli parempi! totesivat tytöt omahyväisesti.
- Just niin, Nasti oli, sanoi Jessi ankarasti. – Mutta Siiri ratsasti hienosti, Kiira ei olisi tullut koko kentälle, jos se olisi itse saanut päättää.
Siiri oli kai itsekin sitä mieltä, ei hän näyttänyt kuin ihan pikkuisen pettyneeltä. Mutta kai tavoitteiden piti ollakin korkealla.
- Kunhan me tänä kesänä vielä kerran saadaan virheetön rata, hän toivoi. – Kun osaahan se kotona hypätä.
- Kunhan se tottuu kisoissa käymiseen, Jessi sanoi.
- Ruvetkaa kisaamaan koulua, ehdotin taas.
- Kiira saisi todennäkösesti hepulit kouluaidoista, Siiri ennusti, ja siinä hän saattoi olla oikeassa.

  Re: Mansikkakesä 14

Lähettäjä: tölkki 
Päivämäärä:   24.8.09 17:40:22

Tota, että Vesku tinttasee Juhaa =D

  Re: Mansikkakesä 14

LähettäjäSennnu 
Päivämäärä:   24.8.09 18:02:04

Ai :D

  Re: Mansikkakesä 14

LähettäjäSennnu 
Päivämäärä:   24.8.09 18:04:15

10.

Juhan ja Jessin juttu ei ollut häipynyt päästäni, vaikka asia noin periaatteessa katsottiin hiljaisesti käsitellyksi. En minä sitä voinut olla ajattelematta pitkinä päivinä hänen ollessaan töissä, joten olin ratsastanut paljon ja muutenkin yrittää hiljentää ajatukseni kaikenlaisella raadannalla. Pahanilkinenkin olin, ei sitä voi kieltää, joten kun Hanna sitten ilmoitti pääsevänsä tulemaan sopimuksemme mukaan, kerroin siitä melkein vahingoniloisena. Valitettavasti Jessi ei saanutkaan sätkyä.
- No ihan kiva. Saa nähdä joko se tuo ponin rakkaalle kummipojalleen, hän sanoi hajamielisen oloisena.

Minä epäilin, uskaltaisiko Hanna enää ottaa Jerryä edes syliin, kun se ei ollut enää tuhiseva, nukkuva vauva vaan pieni utelias poika, jolla oli nopeat ja vahvat näpit joilla tarttua joka paikkaan, kuten kasvojen ulokkeisiin. Tuskin olisi ainakaan ensimmäisen kerran jälkeen.
- Tänäänkö se tulee? Jessi varmisti maanantai-aamuna.
- Jup. Mahdatko sä viitsiä käydä kaupassa kun tuut? Mä taidan siivota pihapiiriä, pyysin.
- Muista kiillottaa perintöhopeat kanssa, hän tuhahti.
- Voi, muistan, nauroin iloisena siitä, että olin saanut edes jonkin reaktion. – Sun kummilusikka ja Dannin ja Jerryn! Mun on kai edelleen Hangossa.

Mutta en minä siivonnut, pihaa enkä muutakaan. Ei ollut tarvis. Sitä paitsi Siiri alkoi huiskia hullun lailla kuullessaan, että Hanna oli tulossa, ja kun Ulla tuli tallille, hän sai tästä auliin apulaisen.
- Täällä on tarpeeksi siistiä! sanoin.
- Jos me kumminkin toi kenttä siivotaan, Siiri ilmoitti, mutta eivät he ehtineet, kun Hanna jo tuli. Hänen uusi maasturinsa oli tummanvihreä ja mietin, oliko hän taas vaihtanut traikunkin. Edellinen kombinaatio oli muistaakseni ollut tummanpunainen.
- Ootteko te treenannu? hän kysyi ankarasti.
- Ollaan, mä olen ratsastanu niin että persus on ihan parkkinahkaa, vakuutin. – Molempia hevosia.
- Molempia?
- Desiä kanssa, sitä tammaa, minkä sä löysit meille.
- Oo! Otatko sä sen mukaan kanssa ensi viikonloppuna?
- En mä voi, en mä voi pistää Mustia sen kanssa samaan traikkuun vielä. Tai sitä Mustin kanssa.
- Jaa. Hmm. No, ehkä ei.

Olin herrasmies ja kannoin Hannan kassin vierashuoneeseemme ja sitten lähdimme tallille. Siiri oli oma-aloitteisesti ottanut Mustin sisään ja harjasi sitä.
- Mä ajattelin että sä varmaan haluat ratsastaa, hän sanoi innosta punakoin kasvoin ja Ulla oli melkein yhtä teininä vieressä. Mieleni teki sanoa, että lepo, mutta en viitsinyt kiinnittää Hannan huomiota heidän käytökseensä, jota hän todennäköisesti piti ihan normaalina.
- Jos sä katot lapsia niin joo, sanoin ja Siiri lupasi.
- Hopi hopi vaan sitten, Hanna sanoi.

Paljon muuta sanottavaa hänellä ei sitten ollut. Minusta Musti oli ihan hemmetin hyvä ja pysähdyin lopulta katsomaan Hannaa kysyvästi, kun ei hän kommentoinut mitään. Oliko minun arvostelukykyni lähtenyt lomalle vai olimmeko me ratsastaneet hänet sanattomaksi?
- No? sanoin lopulta kehottavasti.
- Hae se tamma, hän sanoi vain sitten.
- Mitä sä meinaat?
- No víttu tohon oo mitään sanomista.
- Mitä sä oot vailla? kysyn epäillen, vaikka samalla lämmin tunne valahti pitkin kroppaani, kuin olisin juonut lasillisen konjakkia. – Sä olet kehumaisillasi, mutta et saa sitä suusta ulos? Tunnustatko vai pitäiskö lahjoa jollain?
- Ei villit hevosetkaan, sanoi Hanna juhlallisesti. –Mutta okei, sun jalat on taas valahtanu sinne missä niiden ei pitäs olla.
- En mä ton jälkeen pysty ratsastamaan lisää, sanoin, sillä oloni alkoi tuntua vähän herpaantuneelta.
- Huono kunto? Hanna kysyi ja kuulosti ilahtuneelta.
- Ei kun mä olen liian ällistynyt.
- Mä voin laittaa sen sulle, Ulla lupasi salamannopeasti.

Niin sitten ratsastin kuitenkin Destartellakin, ja silloin Hanna sai jo paremmin suunsa auki. Jessikin ehti sinä aikana kotiin ja päästi Siirin lapsenpiian hommista; Jerry oli erittäin hereillä ja Siiri oli juossut sen perässä jo jonkin aikaa. Hiekkaa ja ruohonkorsia se söi, mutta kikkareita ei onneksi ollut tarjolla, kiitos hyperaktiivisuuteni.
- Kyllä sä voisit tonkin kanssa käydä radalla, Hanna sanoi miettiväisesti.
- Joo, mä käynkin, varmaan, kunhan tulee semmosia kisoja mihin ei tarvii Mustia viedä.
- Nairobi voi tulla sen kaveriksi, ehdotti Ulla, joka ei ollut liikahtanut kentänlaidalta mihinkään koko aikana.
- Meidän kisakalenteri alkaa olla aika mielenkiintosen näköinen, huomautti Jessi. – Pikkuestekisoja, isoja estekisoja, vaikeita koululuokkia ja sitten tosi vaikeita koululuokkia… me tarvittais oma kisahenkilökunta.
- Mä olen teidän kisahenkilökunta, ilmoitti Siiri.
- Sillon kun sä et kisaaja, Jessi huomautti. – Mennään hei syömään.

Ulla jäi vähän orvon näköisenä tallille, kun me kaikki muut lähdimme sisään, mutta ei hän halunnut lähteä, vaikka kutsuin.
- Kiitos, mutta mä en millään ehdi. Mulla on menoa illalla ja hevonen on vielä ratsastamatta, hän sanoi pahoitellen, ja se taisi olla ihan totta, sen verran kaihoisasti hän katseli edellä menevän Hannan perään.
- Se on täällä vielä huomisaamuna, lohdutin ja lähdin itsekin perään.

Jessi oli tosiaan käynyt kaupassa ja ostanut läjän pakastepizzoja.
- Jotenkin mä ajattelin, että sä tuntisit olosi kotoisaksi jos me syödään pizzaa, hän heitti Hannalle ja silmäili tätä kulmat rypyssä päästä varpaisiin. – Vaikka mä en kyllä ymmärrä miten sä voit elää pelkällä pizzalla.
- En mä pelkästään, punaviinillä myös, Hanna hymyili. Minä kävin pesemässä Jerryn naaman ja kädet ja lykkäsin sen hänen syliinsä Jessin viipaloidessa pizzoille ylimääräisiä tomaatteja ja juustoa. Hanna jäykistyi aavistuksen verran.
- Älä anna sen tarttua korvakoruihin, neuvoi Danni, mutta eivät Hannan pienet korvarenkaat Jerryä kiinnostaneetkaan. Hän vain taputteli Hannan poskia.

Söimme ja Jessi kävi ratsastamassa Nikillä ja sitten lämmitimme saunan ja aloimme istua iltaa. Se oli yllättävän kotoista. Hanna auttoi Siiriä kisojen surffaamisessa ja ihmetteli mitä parhaiten Dannin ja Alissan kisamenestystä.
- Koska ne menee koulukisoihin? hän kysyi.
- Sano sä niille, kaikille. Ne ei usko mua, ehdotin. Hanna piti pienen luennon tytöille kouluratsastuksen ylevyydestä ja nämä katsoivat häntä epäillen, joskin näin, että Siiri kuunteli myös korvat höröllään.
- Mutta esteiden hyppääminen on paljon kivempaa, väitti Danni vastaan ja yritti saada vihreitä rusettejaan kummankin korvansa taakse.
- Kuka tahansa osaa hypätä esteitä, kouluratsastus se vasta onkin vaikeaa, Hanna lausui ja sai hetkeksi tyttöjen jakamattoman, joskin epäilevän huomion.
- Mä lähden tekemään iltatallin, ilmoitti Jessi ja yllätyksekseni Hanna lähti myös mukaan. Minä sain ruveta pistämään lapsia yöpuulle ja Siiri jatkoi surffaamistaan.

Aamupäivällä Hanna ja minä ja lapset siirryimme tallille. Siiri oli lähtenyt jo aiemmin ruokkimaan hevoset ja nyt hän sai Dannin ja Alissan niskoilleen. Nämä halusivat hakea poninsa laitumelta ja ratsastaa.
- Se sitten kävi polkasemassa sitä, sanoi Hanna keskustelusävyyn, kun menimme katsomaan Katrinaa ja sen mahaa.
- Mitä? älähdin. Pääni muodosti mielleyhtymiä, mutta en voinut kuvitellakaan, että Jessi olisi jutellut Hannan kanssa Juhasta. Hänen täytyi tarkoittaa jotain muuta. Mutta ei, sillä hän jatkoi:
- No se naapurin mies. Sitähän mä olin epäillyt kaiken aikaa, vaikka aika hyvin Jessi kyllä piti sen salassa.

Minä kiinnitin katseeni Jerryyn, joka oli sylissäni. Tämä tuntui ehkä pahemmalta kuin mikään tähän asti, tämä, että Hannankin piti saada tietää, mikä hyväuskoinen hölmö minä olin, miten minua oli vedetty nenästä.
- No älä nyt, hän sanoi huolestuen ja tarttui käsivarrestani kiinni. – Sattuuhan sitä. Et sä ole ensimmäinen, etkä takuulla viimenenkään. Ei uskollisia parisuhteita olekaan.
En voinut uskoa korviani.
- Sinä kai sen tiedät, sanoin ilkeästi, mutta kun vilkaisin Hannaa vihaisesti tajusin, että hän taisikin vain tahallaan shokeerata minua.
- Anna olla, sanoin väsyneesti. – On tässä ihan tarpeeksi pureksimista ilmankin.
- Mä vaan yritän sanoa, ettei se ole maailman vakavin asia.
- Ehkei sun mielestä.
- Ei se värkki käytöstä kulu.
- Anna olla, mähän sanoin jo. Ei siitä olekaan kyse vaan luottamuksesta.

- Voithan sä aina antaa takasin samalla mitalla, Hanna ehdotti kepeällä äänellä. En kumminkaan erehtynyt luulemaan sitä kutsuksi. Emme me enää olleet sellaisissa väleissä, että mikään olisi kutkuttanut, tai ainakin niin uskoin. Toisaalta mistäs minä tiesin. En enää edes kuvitellut ymmärtäväni naisista mitään.
- Näh, kielsin. En mä halua olla niin lapsellinen. Ja mulle riittää, kun talossa on yks pettynyt.
- No, ei sun tarvii ainakaan pelätä, että se toistuu.
- En mä pelkääkään, sanoin hämmästyksekseni. Semmoista en ollut edes ajatellut. – Mistä sä sen tiedät? kysyin uteliaisuuttani.
- Mä olen aika hyvä ihmisten kanssa.
- Sä olet ihan hélvetin huono ihmisten kanssa, oikaisin.
- Mä olen hyvä tulkitsemaan ihmisiä, Hanna korjasi.
- No se voi olla totta, jos sä joskus pysähdyt kuuntelemaan niitä, myönsin.

Onneksi hän katsoi kai sanoneensa sanottavansa siitä asiasta ja alkoi silmäillä Katrinaa.
- Teille tulee vaan yksi sitten tänä vuonna.
- Valitettavasti.
- Mutta parempi yksi hyvä kuin tusina huonoja. Hyvä, että saitte noi tamma-asiat noin hyvään järjestykseen.
- Kiitos sun, huomautin.
- Mulla on vaan enemmän suhteita, hän sanoi vaatimattomasti. – Onko Mustilla ollut muuten asiakkaita?
- Aika hyvin. Ja ensimmäinen tämänkesänenkin syntyi jo, sanoin piristyen. Varsamaksu ja se, mitä olimme saaneet Kiiran myynnistä oli ollut mukava ylimääräinen tili paikkaamaan minun tulojeni tipahtamista ja Karan lähtöä.
- Ratsastatko sä tänään? Hanna kysyi.
- Mustilla, joo. En mä Desillä joka päivä. Ellet sä halua mennä sillä?
- Mulle tuli yöllä pari juttua mieleen Mustista... eli joo, mä voisin kyllä. Mä käyn vaan hakemassa kypärän.
- Älähän hoppuile, lapset on näemmä vallannu kentän.
- Me ratsastetaan kouluratsastusta tänään, ilmoitti Danni, joka piti vahtia kentän portilla.
- Niinkö? Hanna sanoi. – Miten te ratsastatte sitä?
- Mä sanon mitä pitää tehdä ja Alissa tekee ja sitten on mun vuoro.
- Okei!

Jäimme katselemaan vähäksi aikaa, joskin minä enimmäkseen kaivoin Jerry suusta pikkukiviä ja hiekkaa. Se ei suostunut enää olemaan sylissä, mutta ei se osannut vielä edetäkään muutoin kuin konttaamalla ja joka jännän näköinen kivi piti tutkia.
- Laitanko mä jonkun hevosen sulle? Siiri kysyi minulta äärimmäisen palvelualttiina.
- Laita Musti jos viitsit, sanoin. - Hanna halusi vähän mennä sillä.
- Okei! tyttö sanoi iloisesti ja painui hakemaan oria.
- Ei se normaalisti ole noin avulias, huomautin Hannalle.
- Eikö?
- No ei ihan. Eikä oo kyllä tarpeenkaan.

Tyttöjen kouluratsastus oli paremminkin ratsastuskoulua, tai jonkinlaista ratsastusleikkiä. Siihen kuului salamannopeita komentoja, joita piti noudattaa, ja epäortodoksisia liikkeitä, kuten ravia takaperin satulassa.
- Osaako ne ratsastusradan tiet? Tietääkö ne mikä on puolipidäte? Hanna kysyi ankarasti.
- Enpä usko, arvelin. – Ellei niille ole salaa tarttunu päähän, mikä ei olisi ihme.
- Sä voisit ruveta vähän valmentamaan niitä.
- Ole hyvä vaan, tarjosin.
- No enkä! Mä en osaa puhua lapsille, hän kieltäytyi. – Sitten aikasintaan, kun ne ymmärtää, mitä mä tarkotan, jos sanon että voltti M:ssä. Eikä ala vinistä vastaan. Hoida sä esikoulu, kyllä mä sitten, kun niitä voi oikeasti valmentaa.
- Musta siinä, että ne pysyy selässä, on esikoulua tarpeeksi.
- Ne näkyy jo pysyvän oikein hyvin. Jos ne osaa estesäännöt niin hyvin että voi käydä kisoissa niin voi ne ruveta opettelemaan oikeitakin asioita.
Hän saattoi olla oikeassa. Minun pitäisi ajatella sitä asiaa.

Siiri jatkoi avuliaisuuttaan viemällä tytöt ja ponin sitten takaisin talliin tuotuaan Mustin, ja koska meillä nyt ei ollut enempää henkilökuntaa, Hanna joutui itse verryttelemäänkin hevosen, vaikka Jerry suostui vaihteeksi taas istumaan rattaissa ja imeskelemään kuivaa leivänpalaa, jonka olimme hakeneet tallista.
- Vahdi sä vaan sitä, jos se alkaa vaikka huutaa tai jotain. Kyllä mä osaan ratsastaa alkukäynnit, hän sanoi.

Hanna ratsasti vain raviohjelmaa ja alkoi sitten vetää Mustia kasaan ja kokoon, sitten taas päästi sen liitäen eteenpäin. Sitten liitäen ylöspäinkin, mutta ei sitä kestänyt kauan.
- Tulkaa loppukesästä vähäksi aikaa meille. Pannaan teidät korkeakouluun, hän sanoi ja lopetti.
- Kai mä jotenkin saan sen järjestettyä, arvelin. Jos tuo oli kaikki, mitä Hanna aikoi sanoa Mustista tai minusta, sen lisäksi, että jalkani olivat väärässä paikassa, tämä kausi tulisi olemaan parhaamme ikinä.

Hanna lähti sitten kotiin, mutta Siirikin halusi tänään ratsastaa koulua ja jotenkin minä ajauduin pitämään hänelle vähän tunnintapaista, ja sitten Ullakin saapui ja jatkoin hänen kanssaan. Olinhan kuitenkin jotain velkaa kisareissusta, jolla hän oli ollut mukana auttamassa ja Jerry oli nukahtanut saatuaan lounasta, joten minulla oli sinänsä vapaata.
- Jos mä saisin nää vaihdot vaan sujumaan, hän tuskaili. Yksittäiset Nairobi teki nätisti, mutta enemmän kuin kaksi yhdellä suoralla tulivat vähän miten sattui. – Etkö sä millään viittis…?

Miksen olisi viitsinyt, nyt kun olin kerran leikkiin ryhtynyt, olihan Hannakin mennyt Mustilla. Minä en kuitenkaan saanut sen vaihtoja juurikaan sen sulavammiksi. Minusta se oli vino.
- Onko sen suu kunnossa? Ihan kuin se purisi toiselta puolelta kiinni kuolaimeen? Ja ihan kuin se ois vähän jäykkä? hain haparoiden.
- Sen voisi raspata, kai, Ulla myönsi. – Ja jäykkä?
- Hyppää sillä joskus, ehdotin.
- Et säkään hyppää Mustilla, Ulla vastusteli.
- Mutta mun pitäisi. Jotain ihan pieniä vaan, tietysti. Ja maastoonkin pitäisi ehtiä paljon useemmin, mutta en mä oikeen tahdo päästä noilta lapsilta arkisin ja kaikki viikonloput menee kisoissa…
- Maastossa voi sattua mitä vaan!
- Älä alota, tää on mun mieliaihe, naurahdin. – Ennemmin mä riskeeraan naarmun kinttuun kuin että pää menee sekasin tylsyydestä.

Loppuviimeksi päiväni oli kääntynyt sittenkin aika hyväksi, mutta kun Jessi tuli töistä, muistin taas, miten nololta oli tuntunut jutella Hannan kanssa siitä hänen jutustaan.
- Onko sun ihan pakko kertoa koko maailmalle, että sä oot tehny musta aisankannattajan? kysyin vihaisesti, kun tytöt olivat omassa huoneessaan, poissa kuuloetäisyydeltä. Jessi meni pelästyneen näköiseksi.
- En mä ole kertonut kuin Kiielle…
- Ja Hannalle, kiitos vaan! Haluatko sä että mä otan tatuoinnin otsaan vielä? ”Mulla on uskoton vaimo! Olen tampio!”
- Hanna on niin hiton terävänäköinen, Jessi puolustautui. – Se vaan arvasi.
- Entäs Jinna ja Miila ja sun vanhempasi?
- No ne kuristais mut yksitellen ja erikseen joka-ainoa, jos kuulisivat… mä en uskaltaisi. Mitä Hanna sulle sitten sanoi?
- Mitäs luulisit? Ehdotti tietysti, että mä antaisin samalla mitalla takaisin.

- Ja…? Jessi kuiskasi hyvin hiljaa ja näytti auton eteen pysähtyneeltä pelästyneeltä peuralta. Taas hän teki sen. Olisi ollut ehkä tavallaan nautinnollista kieltäytyä vastaamasta, tai suorastaan valehdella, mutta en halunnut satuttaa häntä yhtään enempää, en, kun hänellä oli tuo katse.
- Mä sanoin sille, etten mä halua tähän taloon yhtään enempää huolia, huokaisin ja avasin vähän käsiäni. Vilauksessa Jessi oli siinä, painautui minuun kiinni. Jos hän huijasi niin hän huijasi aika vakuuttavasti.
- Hyvin sanottu, hän huokaisi ja halasi minua.

  Re: Mansikkakesä 14

LähettäjäSennnu 
Päivämäärä:   24.8.09 23:08:07

11.

Jostain syystä siitä alkoi elämä helpottua. Tarkoittaen siis minun henkilökohtaista ajatusmaailmaani, eihän tuo nyt muutoin ollut kovinkaan hankalaa. Jessi oli aina sanonut nauttivansa, kun sai kunnolla paiskia ruumiillista työtä, enkä minäkään sitä vieroksunut. Se auttoi etenkin, jos ajatuksia oli liikaa.

Siiri alkoi hiljalleen muuttaa tapojaan siihen suuntaan, mikä minusta oli teinitytölle luonnollisempaa. Hän nukkui mielellään ohi aamutallin, sillä iltaisin hän oli useimmiten jossain liikenteessä joko Jessin pyörällä tai sitten jonkun mopon kyydillä. Eräänä aamuna olin pitävinäni hänelle puhuttelua ja kysyin, tiesivätkö hänen vanhempansa, kenen kanssa hän iltaisin liikkui.
- Mitä ne sillä tiedolla tekisi? Siiri kysyi.
- No jos ne ei tiedä niistä mitään niin sit meidän pitää tietää. Ajattele jos sulle jonain iltana sattuisi jotain, auto vaikka tönäsis, eikä me tiedetä ketään keneltä edes kysellä sun perään.
- Hmm, sanoi Siiri, ja hänen aavistuksen verran mörkki ilmeensä lientyi. – No Anttu on usein mukana, ja se tuntee kyllä ne muut.
- Voisit sä tuoda ne joskus tännekin, ehdotin.
- Mitä? Tänne? Mä olen ajatellut, että mustakin on ihan tarpeeksi vaivaa!
- Vai etkö sä ilkeä? kiusoittelin. – Onko ne jotain kolmikymppisiä kaljamahaisia helvetinenkeleitä?

Tyttö alkoi kikattaa, mikä oli helpottavaa, sillä puolittain olin pelännyt juuri jotain sellaista.
- No eikä, mä olen löytäny pari oikeen hyvää ystävää, mutta mä ajattelin, ettette te kaipaa tänne enempää innokkaita hevostyttöjä.
- Mä en pistäisi vastaan, vaikka Katrinalla olisi hoitaja, ja Desilläkin, huomautin. – Ja Rellakaan ei ole temppuillu enää koko viikolla, vaikka en mä kyllä silti sitä antaisi kenen tahansa käsiin.
- Ai niinkö? Siiri sanoi miettiväisesti. – Mä voisin kyllä tuoda Sannan käymään, jos sä olet tota mieltä. Se pitää leikekirjaa Mustista ja Wotista, mutta se on kauhean ujo.
- Mennään nyt kouluratsastamaan, hoputti Danni. – Mä olen syönyt jo puuron.

Jessi ja minä olimme ihan tosissamme ruvenneet miettimään oikean ratsastuksen hienovaraista opettamista Dannille ja Alissalle, vaikka he tulivat Nastin kanssa loistavasti toimeen omalla tyylillään, mikä käsitti pohkeet, ääniavut ja kääntävän ohjan, sekä paljon halailuja. Minä hoidin opettamisen, sillä Jessi tuli usein melko myöhään kotiin. Hän oli palannut takaisin tapaansa, jonka oli ehtinyt kehittää toukokuun aikana: hän kävi usein työpäivän jälkeen kyläilemässä vanhemmillaan tai Miilalla, tai sitten Kiien tai Jinnan luona – Kiie oli lopultakin hommannut oman asunnon - tai sitten ainakin ruokaostoksilla kotimatkalla. Nämä räjähdysherkät viimeiset viikot hän oli kyllä ajanut suoraan kotiin niin pian kuin mahdollista.

Olimme myös aika lailla pähkäilleet kisoja. Nyt niitä oli, ja piti saada sumplittua, koska menisimme ja minne ja kenen kanssa. Se ei ollut helppoa, kun kisaavia hevosia oli niin paljon: Musti ja Niki ja Destarte, Kiira, jonka tuore omistaja oli ihan valmis lähtemään oikeastaan mihin tahansa kisoihin milloin vain, ja Nastikin, vaikka harjoituskisoja, joihin olisi voinut viedä pari pikkulasta ja shettiksen, ei enää oikein ollut. Ullan Nairobikin piti ottaa huomioon, sillä Nikin lisäksi se oli ainoa, jonka saatoin kuvitella ottavani samaan kyytiin Mustin kanssa, eikä Nikillä tosiaankaan ollut asiaa sellaisiin koululuokkiin kuin mihin Musti meni.

Se ei ollut ihan halpaa, mutta hankalampaa kuin maksaa osallistumismaksut ja bensat, oli se, että päivistä tuli sitten usein pitkiä ja usein muut hevoset jäivät yksin, jos lähdimme koko porukalla. Onneksi ne nyt kaikki jo olivat laitumella, joten eivät ne nälissään joutuneet olemaan, mutta olihan se aina jonkinlainen jännitysmomentti. Tietysti useimmiten tallilla pyöri viikonloppuisin vuokralaisia, jotka toki reagoisivat jos joku olisi saanut päähänsä rikkoa langat tai muuta, mutta ei heitä voinut velvoittaa käymään tarkistusreissuilla.

Lähimmän viikonlopun ohjelma oli selvä. Meillä oli sunnuntaina ne isot Inkoon kisat ja Nairobi lähtisi sinne myös. Lauantaille olisi ollut tyrkyllä vaikka mitä muutakin, mutta Jessi vaati saada päästä vaihteeksi Nikin kanssa hyppäämään pari isoa luokkaa. Siiri olisi halunnut estekisoihin tietysti myös, mutta Jessikin alkoi kai vähän potea kisaväsymystä.
- Anna nyt sille vapaa viikonloppu välillä, mä en mitenkään jaksais lähteä kukonlaulun aikaan jos Nikin luokat alkaa vasta iltapäivällä.
- Epäreilua! Siiri valitti, mutta Jessi oli kerrankin tiukkana.
- Mä en aio kyllä viettää koko lauantaita kisoissa!
Siiri näytti hetken siltä, kuin olisi aikonut ilmoittaa, ettei hänkään sitten viitsisi lähteä mukaan hoitamaan Nikiä, mutta puristi vain suunsa kiinni ja mietti hetken.
- Ehkä mun pitää pistää isi ostamaan meille oma traikku. Sitten se voi kuskata mua.
- Ehkä sun pitää, Jessi myönsi.

Minä olin taas säävarauksella lähdössä lasten kanssa katsomaan ainakin pienen pätkän kisoja, mutta koko kahta luokkaa he eivät kyllä jaksaisi käyttäytyä kunnolla. En aikonut edes yrittää. Sekin suunnitelma kyllä kariutui heti aamulla. Minä lähdin ennen muiden nousemista ruokkimaan hevoset ja löysin täydelliseksi yllätyksekseni Katrinan tammalaitumelta pienen varsan kanssa. Se oli tullut etuajassa tai sitten meillä oli väärä laskettu aika. Emme olleet vielä edes ajatelleet ruveta laittamaan varsomiskameraa paikoilleen tai ottamaan sitä sisään öiksi, ja ellei Maru olisi juossut suoraa päätä laitumelle, en olisi löytänytkään sitä ennen kuin myöhemmin, kun olisin hakenut tallista väkirehuämpärit.
- Mitä sä olet mennyt tekemään? kysyin vaistomaisesti, niin kuin puhumisellani olisi ollut kenellekään mitään merkitystä.

Muut tammat seisoskelivat kunnioittavasti vähän kauempana, Katrina seisoi väsyneen näköisenä varsansa vieressä, joka makasi nurmikolla. Ensin en ollut varma, oliko se ollenkaan elossa, mutta kun lähestyin, se nousi pystyyn yllättävän sulokkaasti. Liikkeistään päätellen se oli jo joidenkin tuntien ikäinen ja oikeinkin hyväkuntoinen. Menin silittämään Katrinaa, joka seisoi pää painuksissa ja katsoin etsivästi ympärilleni löytääkseni jälkeiset. Maru imuroi ruohoa tai jotain vähän kauempana ja lievää ällötystä tuntien arvasin, että se oli osunut aarteelle ensin ja pisteli niitä parhaillaan poskeensa.

Varsa oli kyllä oikein hieno pieni tamma. Sen karva oli jo kuivunut ja sillä oli leveänpuoleinen läsi – Jessi ilahtuisi. Hänellä oli jokin heikko kohta läsipäisten hevosten varalta, ehkä siksi, että Nikilläkin oli sellainen. Varsa oli jo oppinut, mikä sen tärkein elämäntehtävä ja osasi suunnistaa suoraan imemään ja se oli, ei niinkään yllättäen, mustanharmaa. Siis selästään, valtaosa karvaa oli vaaleaa, melkein valkoista, mutta kyllä siitä musta tulisi. En uskaltanut häiritä sen syömistä hipelöimällä sitä sen enempää, kurkkasin vain vatsan alle nähdäkseni, missä kuosissa sen napa oli, ja lähdin sitten sisään laittamaan Jutalle viestin, että josko hän tulisi käymään tänään, jos vain ehtisi. Pistäydyin makuuhuoneessakin, missä Jessi jo venytteli unisen näköisenä.

- Meillä on uus varsa, sanoin.
- Mitä?
- Musta tamma.
- Voi jessus!
Hän oli pystyssä ennen kuin minä olin kuistilla ja ravasi perässäni tallille.
- Maltoit pukeutuakin, naureskelin, kun hän tunki toppia verkkareiden vyötärönauhan alle, hän oli paljain jaloin.
- No melkein lähdin lakanassa! Onko se kunnossa?
- On, se meni heti imemään kun mä herätin sen. Katrina kyllä näyttää aika kulahtaneelta.
- Pitäiskö ne hakea sisään?
- En mä tiedä onko siinä järkeä. Ei meillä ole olkiakaan missään karsinassa. Mutta vois siirtää ne Rellan pikkulaitumelle kyllä, vaikka toiset tammat ainakin vielä pitää välimatkaa.

Jessi otti Katrinan ja talutti sen hitaasti pieneen, tyhjään aitaukseen, josta Rella oli jokin aika sitten päässyt tammalaumaan, ja minä otin varsaa kiinni, mistä parhaiten sain ja autoin sitä seuraamaan emäänsä. Päivä oli vielä poutainen, joskin pilviä oli melko paljon, ja totesin, että saisin ehkä päivemmällä tehdä niille tilat sisällekin. Olkoon vaan hevonen alun perin villieläin, minusta ajatus pitää muutaman tunnin ikäistä varsaa sateessa ei ollut mukava.
- Katrina on aika vaisu, Jessi sanoi, kun pysähdyimme katsomaan niitä.
- Niin on, mutta mä laitoin jo Jutalle viestin.
- Pitäiskö mun perua kisat?
- Äh, miks sun tarttis? Mä perun katsomaan tulemisen ja jään päivystämään sitä Juttaa. Menkää te vaan.
- Mikä me annetaan sille nimeksi?
- Jotain B:llä alkavaa, nauroin ja halasin häntä.

Kuinka ollakaan, Siiri olisi silminnähden mieluummin jäänyt tuijottamaan varsaa kuin lähtenyt Jessin kanssa kisoihin, mutta ei hän sentään ruvennut pokkuroimaan vastaan. Dannin ja Alissan mielestä taas oli ihan okei jäädä kotiin katsomaan uutta vauvahevosta, mehän kävimme joka tapauksessa kilpailuja katsomassa vähän väliä. Päivä kului ja minä aloin koko ajan vähemmän pitää Katrinan ulkonäöstä, eikä Juttaakaan ollut vieläkään näkynyt. Lopulta soitin hänelle.
- Kuule, tammalla on kuumetta, onko sulla hommat pahasti kesken? kysyin, kun hän vastasi.
- On, Jutta sanoi tuskastuneena. – Ähky. Onko sulla mitään antibioottia?
- Joku jämä voi olla. En oo varma.
- Entä jos veisit ne suoraan klinikalle?
- Mulla ei ole mitään millä viedä. Jessi on kisoissa ja niin Pedersitkin, eikä täällä muilla ole koppia.
- No jos löydät sen jämän niin anna sille, mä tulen sinne seuraavaksi. Koska sun kalusto tulee takasin?

Vilkaisin kelloa, joka näytti kolmea. Jessi oli ehkä mennyt ensimmäisen luokan ja odotti nyt toista, tai jotain sen suuntaista osasin arvioida.
- Parissa tunnissa viimeistään, sanoin optimistisesti.
- Okei. Mun on pakko odottaa, että tää vähän tokenee, mutta tuun niin pian kuin pääsen. Onko varsa kunnossa?
- On, musta se näyttää hyvältä, sanoin.
- Tuliko jälkeiset?
- Mä en tiedä, tunnustin. – Maru söi jotain laitumella, mutta mä en ehtinyt nähdä mitä.

Jutta tuli ehkä tuntia myöhemmin ja kun me olimme tallissa, kuulin ulkoa myös toisen auton äänen. Sen täytyi olla jompikumpi kisaporukoistamme, muut eivät olisi ajaneet tallin eteen.
- Käy katsomassa onko se Pete vai äiti. pyysin Dannia, joka Alissan kanssa seurasi kiinnostuneena, mitä Jutta teki.
- Se on Pete, hän tuli sanomaan hetken kuluttua, ja sitten Paju jo taluttikin Kentuckya sisään.
- Miten teillä meni? Miten Jessillä meni? Joko ne kohta tulee? kysyin, ennen kuin hän ehti saada poniaan edes karsinaan asti.
- Kaks pudotusta Petellä ja yks mulla, ja Jessi jäi odottamaan palkintojenjakoa, se oli toisena, kun me lähdettiin, tyttö sanoi. – Miten niin? hän kysyi katse terävöityen, kun tajusi Jutan olevan karsinassa.
- Katrinalla on kuumetta, sanoin.

- En mä nyt kauhean huolestunut siitä olisi, sanoi Jutta huojennuksekseni kuitenkin Katrinan luota. – Mutta sen verran, että kun se teidän oma koppi tulee niin viekää se klinikalle. Joku tulehdus sillä on selkeesti, ehkä se koira söi jotain muuta kun jälkeisiä ja ne onkin vielä siellä?
- Selvä, sanoin minä, ja kun Jessi ja Siiri ja Niki sitten saapuivat vähän myöhemmin, en ehtinyt riemuita heidän kanssaan ruseteista, joita he olivat saaneet.
- Mä tarviin traikun. Siiri, voitko sä tulla mukaan?
- Mäkin voin, lupasi Pete, joka oli sisarensa kanssa jäänyt odottamaan ja katsomaan tilanteen edistymistä.
- No sitten mäkin tulen, Paju päätti. – Mitä mä täällä sua odottelen.

He seurasivat meitä sitten omalla autollaan, ja kun pääsimme perille klinikan pihalle, olikin apu tarpeen. Katrina nojasi hillittömästi täristen seinään, ja vaikka se ryhdistäytyikin, kun avasimme luukun, se olisi todennäköisesti rojahtanut makuulle, jos matka olisi ollut vähänkin pidempi. Puoliksi kannoimme varsan ulos sen jaloista ja sitten tuimme tammaa joka suunnasta, kun se peruutti ulos. Minä olin todella huolissani, mutta onneksi klinikan henkilökunta ei ollut.
- Me soitellaan, he lupasivat, ja jätimme uuden perheen sinne.

- Mitä jos Katrina ei parane? kysyi Siiri, kun olimme puolimatkassa kotiin.
- Mä en tosiaan tiedä, urahdin.
- Varsa tarvitsee sitten keinoemon, hän päätteli järkevästi.
- Niin, sitä voi syöttää tuttipullosta.
- Niin tai sitten voi etsiä semmoisen tamman, joka on menettänyt varsansa. Mä olen lukenut. Semmoinen keinoemovälitys on.
- Ei nyt mennä vielä niin pitkälle, ehdotin. En halunnut ajatella, että menettäisimme Katrinan. Sillä oli vielä monta varsomisvuotta edessä. Tai ainakin muutama.

Klinikalta oli luvattu soittaa illalla ja niin tapahtuikin. Tilanne ei kuulemma ollut juuri muuttunut, mutta tamma sai antibiootteja, joiden oletettiin auttavan.
- Pitäiskö mun jättää ne huomiset kisat, pohdin, mutta nyt oli Jessi ajamassa minua liikkeelle.
- Miksi ihmeessä? Et sä voi niiden hyväksi kumminkaan mitään tehdä. Ja sitä paitsi sitten Ullallakaan ei olisi kyytiä.

Se oli tietysti ihan totta, joten me lähdimme aamulla suunnitelman mukaan, kunhan Jessi oli soittanut klinikalle saadakseen raportin yöstä.
- Ei se ole juurikaan parempi, ne kokeilee toista antibioottia ja syöttää varsaa pullosta, hän tuli tallille ilmoittamaan. Huolestuneena, ja sellaiseksi minäkin tunsin oloni. Tuntui inhottavalta, etten ainoastaan Katrinan hengen puolesta, ja siinä sivussa mahdollisen orpovarsankin, vaan siksi, että Katrinalla ei ollut vakuutusta. Se oli meille tullessaan ollut jo niin vanha, ettei semmoisen ottaminen ollut onnistunut. Ehkä sitä olisi pitänyt jättää prosentti Hannan isän omistukseen tai jotain? Tunsin itseni viheliäiseksi, kun mietinkään semmoisia ja käännyin hoputtaakseni Ullaa. Meillä oli melkoinen ajomatka edessämme.

Siiri tuli mukaan ja pohdiskeli ääneen puolen matkaa niin, että yritin sulkea häneltä korvani. Ajattelin, että hän halusi pälättää vain lämpimikseen, ehkä ahdistustaan, eihän siitä ollut kauankaan, kun hän oli itse menettänyt hevosen. Ulla kuitenkin kuunteli kiinnostuneena ja kyseli, enkä voinut olla kuulematta, miten paljon Siiri oli edellisyönä tehnyt tutkimustyötä. Olin itsekin kuullut orpovarsojen keinoemovälityksestä, mutta hän tiesi missä ja miten se toimi, kuka sitä pyöritti ja hänellä oli puhelinnumero kännykässään.
- Mä jätin sen Jessillekin. Jos sieltä soitetaan huonoja uutisia tänään, niin se voi heti ottaa selvää, onko missään päin Etelä-Suomea tammoja, jotka on menettäny varsansa, Siiri selitti, kun aloimme päästä perille.
- Ei haudata sitä hevosta nyt ihan vielä, sanoin jyrkästi.

  Re: Mansikkakesä 14

Lähettäjä: álávíívádésíré 
Päivämäärä:   25.8.09 00:12:35

kas, luin päivässä koko viikon rästit o__O

Ja meillä on tölkin kanssa samat lempparikohdat .D Mäkin ootin et Juha päätyy lantalaan .D

  Re: Mansikkakesä 14

LähettäjäSennnu 
Päivämäärä:   25.8.09 00:23:18

12.

Oli todella vaikea löytää kisoja, joissa olisi vaativaa beetä vaikeampia luokkia, vain siksi olin tänne asti vaivautunut. Ulla aikoi ratsastaa sen been myös ja siihen alle verryttelyksi helpon A:n, ja minä sitten been sekä GP:n, joka sen jälkeen oli viimeisenä luokkana, omituisena kirsikkana kakun päällä.
- Voisitko sä tulla auttamaan mua verryttelyssä? Ulla pyysi hartaasti, kun olimme ottaneet Nairobin ulos.
- Mä en oikeen tiedä… sanoin epäröiden ja vilkaisin traikkuun jäävää Mustia.
- Mutta onhan Siiri täällä, pannaan luukku kiinni, ettei se näe ohimeneviä hevosia, Ulla ehdotti.
- Mä voin vahtia kyllä, Siiri lupasi. – Et sä kuitenkaan voi vielä ruveta ratsastamaan sillä, sun luokan alkuun on toista tuntia.

Se oli ihan totta, joten vannotin häntä soittamaan minulle heti, jos Musti edes aikoisi ruveta kolistelemaan seiniä. Mitään jalkarikkoa en tänä viikonloppuna todellakaan enää kaivannut.
- Mä vannon ja vakuutan, Siiri lupasi käsi sydämellä, joten vastahakoisesti seurasin Ullaa verryttelykentälle. Ei minulla hänelle paljon sanomista olisi. Tämä oli väärä paikka pitää valmennusta ja sekoittaa hänen päänsä sanomalla, että jotain kohtaa pitäisi yrittää ihan toisella tavalla. Jos pystyisin antamaan jonkin simppelin ihmeneuvon, josta olisi apua välittömästi, sen tekisin, mutta muuten voisin tarjota vain henkistä pönkitystä, eikä hän kai sen enempää kaivannutkaan. Sitä, ja sitä riemua, että hänellä oli valmentaja kentän laidalla, kuten muillakin. Itse asiassa oli ihme, ettei hänellä ollut, tajusin, ja sitten katsoin häntä kunnioittavasti. Pitkälle hän oli päässytkin omin päin.
- Se menee hyvin, sanoin siksi vain rohkaisevasti. – Vähän enemmän vaan vauhtia siihen hevoseen, muuten se näyttää hyvältä.

Katsoin vielä hänen ratansa, joka sujuikin ihan nätisti, mutta sitten minun piti palata traikulle. Ullakin palaisi sinne aikanaan, voisin sitten antaa hänelle palautetta, mitä hän varmaan janosi. Minun pitäisi saada jo oma hevoseni satuloitua ja verryttelyyn. Säikähdin ihan hemmetisti, kun näin kopin avonaisena ja tyhjänä. Siiri oli ottanut sen ulos! Mihin hittoon hän oli voinut sen viedä? Pälyilin hurjistuneena ympärilleni odottaen näkeväni jossain päin kaaoksen, mutta en nähnyt mitään erityistä. Hannan iso auto oli vähän matkan päässä ja kun en muutakaan keksinyt, lähdin siihen suuntaan, samalla kaivellen puhelintani esiin. Entä jos Siiri olikin lähtenyt sinne rupattelemaan ja joku oli suorastaan varastanut hevoseni?

Puhelimeni heräsi eloon samalla hetkellä, kun sain sormeni sen ympärille ja minä kävelin päin Siiriä katsoessani sitä.
- Hei, mä olin just soittamassa sulle, hän sanoi hengästyneenä.
- Missä Musti on? kysyin ja melkein ravistin häntä.
- Älä, älä nyt! Se on ihan okei! Se on tuolla Hannan autolla.
- Miksi? kysyin tuimasti ja tuijotin Siiriä. Tyttö oli luvannut vahtia Mustia ja ilmoittaa minulle heti, jos se ryhtyisi levottomaksi, ei siirtää sitä omin päinsä toiseen autoon. Hänen ilmeensä meni onnettomaksi.
- Kuuntele nyt… kun se rupesi tosiaan potkiskelemaan. Mä meinasin soittaa sulle, mutta silloin Hanna meni ohi ja se komensi Panun ja yhden toisen viemään Mustin sinne muiden seuraan. En mä voinut sanoa Hannalle vastaan!
- Sun ois pitäny voida, sanoin ankarasti. – Jos se ois ollu Kyra Kyrklund, joka ois halunnut ryöstää mun hevoseni niin sä oisit kai vaan pyytäny nimikirjoituksen?

Siiri näytti onnettomalta ja painoi päänsä alas, joten en raaskinut raivota enempää.
- Nyt se pitää saada kuntoon joka tapauksessa, mä lähden lämmittelemään, sanoin.
- Mä otan satulan, suitset on jo siellä, Siiri lupasi ja vilahti pois vikkelästi. Minä marssin kohden Hannan autoa puhisten edelleen kiukusta.
- Moi! Hanna sanoi iloisesti, mutta en viitsinyt edes vastata. Musti seisoi auton vieressä Panun käsissä ja sillan toisella puolella muu henkilökunta hääri yhden Hannan hevosen vieressä, harmaan kimon, jonka olin nähnyt ennenkin, nimeltään Fade To Grey.
- Se meinasi ruveta riekkumaan, Panu sanoi yhtä hyväntuulisena kuin pomonsa, mutta murahtelin vain hänellekin, kunnes totesin, että Musti oli naarmuton ja rauhallinen ja tunki turpaansa taskuilleni.
- Ei ois pitänyt jättää sitä niin pitkäksi aikaa koppiin, huokaisin sitten vaan.
- Onko se edelleen hyvä ja hieno? Hanna kysyi.
- Kohtahan näet. Olin tarkistanut lähtölistasta, hän oli menossa Greyllä B:hen ja Namulla GPhen, saisin taistella hänen kimojaan vastaan kahdesti.

Sitten hän halusi kuulla uusimmat kuulumisemme ja sävähdin, kuin olisin saanut sähköiskun. Olin jo unohtanut Katrinan.
- Meille tuli varsa, eilen, mutta ne on klinikalla. Katrinalla on joku tulehdus.
- Kohtu varmaan, Hanna arveli hätkähtämättä sen kummemmin. – Selviääkö se?
- Ei voi tietää vielä.
- Ori vai tamma?
- Tamma, se on kyllä ihan reipas.
- No lähettäkää se sitten papan luo, jos käy hullusti.

Olihan siinäkin tietysti vaihtoehto, Bossella olisi varmasti imettäviä tammoja. Ajatus muutaman päivän ikäisen varsan kuskaamisesta Ahvenanmaalle ei kuitenkaan kuulostanut ihan parhaalta vaihtoehdolta.
- Ei nyt haudata sitä vielä, sanoin vain ja komensin Siirin hakemaan kypäräni.
- Etkö sä aio pintelöidä? Hanna kysyi kauhistuneena. Pudistin virnistäen päätäni.
- Mä säästän ne palkintojenjakoon. Saavat sitten olla seuraavaan luokkaan asti.

Lyhyestä virsi kaunis, Musti ja minä tulimme ensimmäisessä luokassa toisiksi ja Hanna ja Grey kolmansiksi, GP:n Hanna voitti, mutta me olimme toisia. Hän virnuili minulla vahingoniloisena.
- Te ette oo ihan huipulla vielä!
- Me ollaan vasta tulossa sinne, teilläpä alkaa alamäki, heitin takaisin. Sen oli pakko olla jossain määrin tottakin. Namu oli ollut Hannalla jo monta vuotta, eikä se ollut ollut ihan nuori alunperinkään, Hannan ostaessa sen. He olivat voittaneet melkein kaiken mahdollisen.
- Kyllä me vielä vähän aikaa porskutetaan niin että eipäs hypitä nenille.
- Kyllä se musta ois jo aika siirtää siitokseen, jatkoin samaan sävyyn.

Tulokset olivat kuitenkin ihan sitä, mitä toiveikkaimmissa ajatuksissani olin uskaltanut kuvitella. Pakko oli olla tyytyväinen, enemmänkin kuin tyytyväinen. Kaikki oli mennyt nappiin.
- Sulla pitäisi olla toinenkin hevonen, Hanna sanoi taas kerran, kun kävelimme vielä muutaman kierroksen ennen lastaamista.
- Mulla on nyt Destarte.
- Se on vanha ja risa ja kantavana – eikö olekin? Ihan oikeasti toinen potentiaalinen huippuhevonen, vaikka joku nuori. Myisinkö mä sulle jonkun Wotin varsan?
- Mä en nyt osta mitään, kiitos vaan, sanoin, kun muistin taas Katrinan ja klinikkalaskun, joka raksutti kaiken aikaa euroa euron päälle. – Nyt kotiin, hei. Ja mun pitää ottaa selvää, että onko Jessi soittanut klinikalle, että mitä sinne kuuluu.

Nairobi odotti jo trailerissa ja pakkasimme Mustin sinne myös, ennen kuin aloin etsiä puhelintani.
- Ei Jessi ole soittanut sulle? kysyin Siiriltä, mutta tämä pudisti päätään.
- Kai mä nyt olisin sulle kertonut, hän sanoi kuulostaen vähän loukkaantuneelta.
- No niin, anteeksi että mä raivosin sulle, sanoin ja kiskoin pusakkaa päälleni.
- Ei se mitään. Olihan sulla kai aihettakin.
- Joo. Se siitä.

Löysin kännykkäni ja se oli kylmä ja hiljainen, ei puheluita eikä viestejä.
- Mä soitan vielä Jessille, ennen kuin lähdetään, ilmoitin Ullalle ja Siirille, mutta sain yrittää pari kertaa, ennen kuin hän vastasi koputukseeni.
- Joko te ootte valmiita siellä? hän kysyi.
- Joo, lähdössä. Onko klinikalta uutisia?
- On, mä annoin luvan lopettaa sen, hän sanoi ja huokaisi syvään.
- Jaa.
Oli hullua, etten osannut sanoa muutakaan. Oli hullua, ettei yhtä pientä kohtutulehdusta muka saatu kuriin?
- Sille oli tullut allerginen reaktio, kun ne oli kokeilleet eri lääkkeitä. Sitten se alkoi kuulemma jo olla aika heikko.
- Hyvin tehty, sanoin tarkoittaen, etten aikonut syytellä häntä siitä, että oli antanut luvan.
- Mä etsin sille varsalle nyt emoa. Siiri oli jättänyt puhelinnumeron tohon koneen viereen. Mä sain kaksikin puhelinnumeroa ihmisille, joilta on menny varsa.
- No jatka sä sitä, me lähdetään tulemaan kotiin.

Olisin pitkän päivän jälkeen tehnyt melkein mitä tahansa mieluummin, kuin lähtenyt kuljettelemaan orpovarsaa klinikalta kotiin ja suunnittelemaan pulloruokintavuoroja, mutta minkäs teit. Ei sitä sinnekään voinut jättää, ja vielä hankalampi minun olisi sitä seuraavana päivänä hakea, kun Jessi olisi taas töissä.
- Jaksatko sä vielä lähteä mukaan? kysyin Siiriltä.
- Totta kai mä jaksan, tämä sanoi mutta ääni ei ollut ihan niin innostunut kuin olisi voinut luulla. – Jokohan Jessi on löytänyt sille äidin, mitä sä luulet?
- Mä en uskalla edes arvailla, sanoin ja tunsin lähes musertuvani, kun ajattelin, että entä jos klinikalla käynnin jälkeen pitäisikin lähteä vielä hakemaan jotain tammaa hyvässä lykyssä jostain Turusta tai Haminasta. Ryhdistäydyin kuitenkin. Minä selviäisin kyllä hetkellisestä väsymyksestä, orpovarsallamme oli selvittävänään koko elämä.

Jessi ja lapset odottelivat tallilla, kun pysäytin yhdistelmän siihen. Hän näytti hyvin tarmokkaalta ja aika lailla itseensä tyytyväiseltäkin, joten oletin hänen organisoineen jotain suureellista.
- Saitko sä jonkun tamman? kysyi Siiri sillä sekunnilla kun alkoi avata oveaan, mutta Jessi odotti, että minäkin ehdin ulos, ennen kuin alkoi vastata.
- Sain, ja se on itse asiassa kohta jo matkalla tänne niin, että tyhjennetään nyt äkkiä traikku ja lähdetään hakemaan varsa kotiin.
- Mistä sä sait tamman? kysyin.
- Se on Porvoosta, sen varsa oli jo parin viikon vanha, mutta sille sattu joku onnettomuus ja se piti lopettaa.
- Ja ne suostuu itse tuomaan sen tänne?
- Täytyyhän niiden nähdä, millaseen paikkaan se joutuu, Jessi sanoi järkevästi. – Mä lupasin maksaa bensat. Käynkö mä klinikalla vai sä?
- Kai on parasta jos mä käyn, ole sä täällä vastassa niitä tammaihmisiä, kun olet niiden kanssa sopinutkin.

Traikun siivoamisessa ja väliseinän irrottamisessa meni hetki, mutta sitten jätin Mustin Jessin hoitoon ja lähdin taas ajamaan.
- Ajattele miten hirveän hyvä säkä! Siiri huokaisi, kun pääsimme liikkeelle. Hän näytti piristyneen uuden hevosen ajattelemisesta.
- On, minun oli myönnettävä. Jos jätti huomiotta sen, että paras ja ainoa oma siitostammamme oli kuollut niin siihen nähden asiat olivat aika hyvin järjestyksessä.
- Toivottavasti se uus tamma hyväksyy varsan, jatkoi Siiri keskustelusävyyn. – Joskus tarvitaan kaiken maailman vippaskonsteja, että se suostuu imettämään vierasta varsaa.
- Älä kerro mulle niistä vielä. Mua väsyttää jo valmiiksi.
- Sanoiko Jessi sulle millanen tamma se on?
- Ei.

Varsamme oli yksin isossa karsinassa ja näytti suunnattoman pieneltä ja suunnattoman elävältä.
- Me ollaan pidetty sille seuraa minkä ollaan ehditty, kertoi klinikan hoitaja. – Se alkaa varmaan luulla mua äidikseen. Te löysitte keinoemon?
- Löydettiin, Siiri sanoi, ennen kuin minä ehdin sanoa mitään.
- Ostakaa nyt silti vastiketta mukaan, jos jouduttekin vielä pulloruokkimaan sitä, tyttö ehdotti ja niin teimme.

Siiri olisi halunnut matkustaa kopissa varsan kanssa, mutta vaikka hetken harkitsinkin niin en kuitenkaan suostunut. Vaikka varsa oli pieni, se oli kuitenkin jo Siiriä isompi ja painavampi, enkä halunnut ajatella, että he jossain kohden makaisivat siellä yhdessä mykkyrässä, Siirillä ehkä kavio silmässä.
- Se saa luvan selvitä tän puol tuntia nyt ihan yksin, ilmoitin.
- Aja sitten nopeesti! Siiri hoputti.
- Enkä aja kuin varovasti.

Uusi tamma ei ollut tullut vielä, kun me pääsimme kotiin, joten Siiri vaati saada jäädä varsan seuraksi karsinaan ja syöttää sitä pullosta. Ilta oli jo vierähtänyt pitkälle ja alkoi olla tyttöjen nukkumaanmenoaika, mutta hekin tiesivät odottaa uutta tammaa, joten he eivät suostuneet kuuntelemaankaan sellaisia ehdotuksia.
- Mä soitan niille, jos ne onkin muuttaneet mielensä, Jessikin alkoi lopulta tuskitella. – Ei Porvoosta niin pitkä matka ole!
Mutta silloin Maru päästi haukahduksen, joka tarkoitti, että joku vieras oli tulossa, ja huokaisimme helpotuksesta.

Pihaan ajoi pakettiauto, hyvin samannäköinen kuin se, joka meillä oli ollut ennen, ja siitä nousi ulos keski-ikäinen aviopari. Jessi painui tervehtimään heitä ja minä pidättelin tyttöjä sivummalla. He olisivat vain jaloissa, ja äänessä. Äänessä he olivat nytkin, mutta en minä osannut vastata heidän kysymyksiinsä siitä, mikä tamman nimi oli ja millainen se olisi.

Se selvisi pian, autosta peruutti ulos pieni suomenhevonen, ponikokoinen. Se katseli ihmetellen joka suuntaan ja hirnui kovasti. Laitumilta kuului tietysti moniaisia vastauksia, mutta tallissa oli hiljaista. Tosin en tiennyt, olisiko vasta paripäiväisen varsan ääni välttämättä kantanutkaan ulos asti.
- Tässä on Kakadu, kuulin naisen sanovan. – Missäs se varsa on?
- Tallissa, sanoi Jessi, ja sinne he sitten veivät tamman sinne. Tytöt tahtoivat katsomaan, joten paimensin heidät viereiseen karsinaan, mistä he saattoivat kurkkia lautojen kapeista raoista ja olla samalla poissa tieltä ja turvassa, jos syntyisi jonkinlainen hässäkkä.

Tamman omistajarouva vei sen sisään karsinaan, missä Siiri halaili varsaa, mutta vaikka pieni hevonen katseli mustaa varsaa epäluuloisena, se ei ainakaan hyökännyt sen kimppuun.
- Tää haluu nyt tulla tutustumaan, Siiri ilmoitti ja päästi otteensa. Varsa ei paljon vaivautunut tervehtimään, se painui jonkin vaiston ajamana kylkeä pitkin suoraan nisille ja tamma yritti pyörähtää karkuun. Se oli kuitenkin niin lähellä seinää, ettei se päässyt, ja nainen rapsutti sitä rauhoittavasti. Se ei yrittänyt potkiakaan ja hetken kuluttua olin näkevinäni sen ilmeestä, että lypsäminen oli tervetullutta. Sen oman varsan menehtymisestä ei voinut vielä olla kauan.

Seurailimme niiden tutustumista jonkin aikaa, mutta sitten tilanne näytti vakiintuvan ja tamman omistaja päästi otteensa tamman riimusta. Se kääntyi katsomaan varsaa, jonka pikku häntä väpätti iloisesti, eikä näyttänyt enää juurikaan oudoksuvan sitä.
- Se taisi hyväksyä sen jo, Siiri arveli ja taisi kuulostaa hiukan pettyneeltäkin, hän kun oli tainnut varautua selvittämään kaikennäköiset vastoinkäymiset.
- Näyttäisi siltä, tamman omistajat totesivat.
- Mä jään kumminkin tänne yöksi, tyttö jatkoi päättäväisesti. Minä kuulin samalla kevyen tömähdyksen jaloistani ja totesin Alissan romahtaneen istualleen. Hänen silmänsä olivat kiinni.
- Nukkumaanmenoaika, totesin.

- Menkää vaan, mä hoitelen hommat täällä, Jessi lupasi, ja niin aloin herätellä Alissaa sen verran, että hän jaksaisi kävellä sisään.

En vaivautunut herättelemään ketään lapsista iltapalalle tai hammaspesuille, vaihdoin vaan kaikki yövaatteisiinsa ja nukkumaan. Jerry ehkä heräisi vielä illemmalla, mutta nukahtaisi sitten uudelleen, vaikka sitäkään ei enää aina tapahtunut. Löysin olohuoneen pöydältä vanhan videokasetin kotelon ja tajusin, että Jessi oli pitänyt tyttöjen kanssa ruumiinvalvojaisia. He olivat katselleet videoita Katrinan ja minun kisoista, vuosia ja taas vuosia sitten. Tulin surulliseksi, kun nyt oikein tajusin, että se hevonen oli nyt poissa. Se oli ensimmäinen, jolla olin saanut mennä vaikeita luokkia, ja nyt, kuuluttuaan perheeseemme jo kaksi vuotta, sitä ei enää ollut.

Istuin sohvalle ja napsautin videot taas päälle. Minäkin tahdoin nähdä, millainen se oli ollut nuorena ja hienona, ennen onnettomuuttaan, muistella sitä vähän.

  Re: Mansikkakesä 14

LähettäjäSennnu 
Päivämäärä:   25.8.09 16:46:40

13.

Sitä nauhaa katsottiin lähipäivinä uudelleen ja uudelleen, varmaan kymmeniä kertoja. Siiri tuijotti sitä yhtä innoissaan kuin Danni ja Alissakin, joiden mielestä tosin hauskin kohta oli se, missä Hanna pussasi minua onnitellessaan. Lopulta Jessi piilotti sen takimmaiseksi kirjahyllyyn sanoen, että elleivät he lopettaisi, Katrina palaisi kohta kummittelemaan tilalle.
- Mutta tottakaihan se kummittelee täällä. Se vahtii, että Neitokakadu pitää hyvää huolta sen vauvasta, Siiri sanoi vakavasti. Danni ja Alissa katsoivat häntä silmät suurina, ja Jessi kiiruhti sanomaan, että eikä kummitellut, mutta Siiri oli pistänyt liian mehukkaan ajatuksen heidän pieniin päihinsä. Aina kun he hiljenivät jonnekin, sain heidät kiinni kertomasta toisilleen juttuja Katrinan haamusta. Onneksi se häälyi heidän mielissään tosiaan enemmänkin suojelusenkelinä kuin minään pelottavana.

Kakadu kotiutui meille pian. Sen oma varsa oli katkaissut molemmat etujalkansa ja se oli altis siirtämään kaikki äidintunteensa Katrinan mustaan varsaan, vaikka se olikin väärän värinen ja kokoinen. Pidimme niitä viikon verran kahdestaan, ennen kuin aloimme vähitellen tutustuttaa niitä muihin tammoihin. Siiri vaati saada laittaa Kiiran ensimmäiseksi niiden seuraan, ja koska se oli kaikista tammoista varmimmin täysipäinen ja järkevä, suostuimme. Varsa kiinnosti sitäkin kovasti, mutta Kakadu oli ominut sen jo itselleen, eikä päästänyt Kiiraa lähellekään. Se oli muuten kiltti ja helläluonteinen pieni tamma, lähes kullanvärinen ja hopeaharjainen, mutta jos Kiira lähestyi varsaa, se muuttui lohikäärmeeksi.

Niiden suhteen siis kaikki oli hyvin, mitä nyt Musti oli taas hiukan täpinöissään uudesta tammasta tallilla. Onneksi sen ohjelmassa oli nyt vapaata, sillä juhannus lähestyi, ja sen olimme päättäneet viettää kilpailuitta. Jessi oli vielä niin noviisi, ettei hänelle annettu työvuoroja muuta kuin virka-aikaan, ei päivystyksiä eikä edes iltavuoroja, joten meillä oli tiedossa pitkä yhteinen loma – kolme päivää! Siiri tosin himoitsi Tuomarinkylän juhannuskisoihin, mutta kun emme luvanneet kyytiä niin se siitä.
- Sitä paitsi siellä ei ole ihan pikkuluokkia, Jessi huomautti.
- Mulla on aluelupa, Siiri julisti.
- Kiirallapa ei oo vielä, tai jos on niin en tiedä kenet lahjomalla sä oot sen saanu.

- Järjestetään omat kisat täällä, ehdotin minä, saadakseni rauhan heidän välilleen. – Harjoituskisat.
- Justhan oli puhe teidän kisaväsymyksestä, Siiri näpäytti.
- Se on lähinnä lastaus- ja matkustus- ja odotteluväsymystä. Mä voin olla koulutuomari, lupasin. – Juhannusaattona, ennen kuin aletaan juhlia.
- Ai koulukisat? sanoi Siiri pettyneenä ja aloin hiukkasen kyllästyä häneen.
- Hypätään sitten vaikka lauantaina tai sunnuntaina, sanoi Jessi ja äänestä päätellen hänenkin mielestään asia alkoi olla loppuunkäsitelty.

Arvelin, ettei vuokralaisia juuri kiinnostaisi harjoituksenomainen leikkikilpaileminen, mutta Asta yllytti Emman mukaan myös, ja sitten Siiri keksi, että hän lainaa Kiiraa ystävälleen Sannalle ja osallistuu itse Destartella. Mainittu Sanna oli käynyt tallilla pari kertaa, sanonut ujosti päivää ja auttanut Siiriä harjaamaan tammat. Minä olin selkeästi hermostuttanut häntä, joten olin seuraillut vähän matkan päästä, miten hän toimi, ja todennut, että hän näytti toimivan rauhallisesti ja päättäväisesti, mikä miellytti minua.
- Mähän saan mennä Desillä, enkö saakin? Siiri kysyi, kun kaikki yhdessä teimme iltatallia. – Mä annoin Sannan ratsastaa Kiiralla viimeksi ja se meni tosi hyvin.

- Mä keksin vielä paremman idean! sanoi Jessi ja pysähtyi niille sijoilleen, vaikka oli parhaillaan kärräämässä kaurakärryjä ulos niin, että törmäsin hänen selkäänsä. – Kutsutaan kaikki mukaan ja arvotaan hevoset!
Minä epäilin, ettei kaikkia siltikään kiinnostaisi, ja osa olisi joka tapauksessa jossain reissussa juhannuksena, mutta olin väärässä. Jessin ajatus sai myös Peten ja Pajun innostumaan, ja Lotan.
- Mä keksin vielä lisää, sanoi Jessi illalla, kun hän etsi Siirin kanssa kouluohjelmaa, johon kaikki hevoset pystyisivät. – Pannaan kaikki meidän juhannusvieraatkin osallistumaan. Miila ja Jinna ja Ilse ja Karoliina ainakin. Ja Ali. Ketäs muita ratsastustaitosia meille on tulossa?
- Pannaan radaksi helppo C ja sitten este, ehdotti Siiri. – Vaikka Vaitoa ei kyllä saa kukaan muu laukkaamaan kentällä kuin Lotta itse.
- Mustia ei panna listaan, sanoin. – Eikä mua, jos mun pitää tuomaroida. Ja sitten pitää olla lastenluokka erikseen, ei likkoja voi laittaa muiden selkään kuin Nastin. Ja mitä me luvataan palkinnoksi?
- Grllimakkaraa ja salaattia, juhannusaattohan se on, ehdotti Jessi. – Siideriä, jos voittaja on täysi-ikäinen.
- Ei, sanoi Siiri ja näytti tyytyväiseltä. – Se, joka voittaa, saa keksiä varsalle nimen. Se palkinto saa aikaan oikean verisen taistelun. Eikö?

Juhannusaatto koitti mukavan aurinkoisena ja sekin oli mukavaa, että olimme käyneet kaupassa jo aiemmin, eikä tarvinnut yrittää ängetä sinne pahimpaan ruuhkaan. Jessin vanhemmat olivat tulossa meille, ja paljon muitakin ihmisiä.
- Mee sä pois jaloista ja anna meidän tehdä ruokaa, Jessi komensi minua, ja tottelin kyllä ihan mielelläni. Olin juuri nähnyt Ullan tulleen tallille ja ajattelin melkein-valmentajan ominaisuudessa komentaa hänet maastoon Mustin ja minun kanssa. Nyt oli semmoiselle hyvää aikaa, ja hevoset nauttisivat takuulla.
- En mä tiedä ehdinkö mä maastoon, Ulla vastusteli kuitenkin. – Mun pitäisi kohta lähteä ajamaan Laukaan suuntaan.
- Saman mittanen se tunti on maastossa kuin kentälläkin, huomautin. – Jos se jää juhannusvapaille niin anna sille mieluummin rentoa maastolaukkaa kuin kentällä vääntämistä.

Aloin aavistella jo metsässä, ettei Ulla ollut ihan kotonaan siellä, vaikka olinkin hänelle ennenkin ehdottanut maastoratsastusta. Hän oli varustanut Nairobin pitkin suojin, mutta näytti itse kalpealta ja jäykältä. Minun oli pakko kysyä:
- Koska sä olet viimeksi ollut maastossa?
- Mä en ole ollut tän kanssa ikinä, hän tunnusti hiljaisella äänellä. Olin tipahtaa satulasta.
- Et oo tosissasi?
- Olen! Mä tipuin kerran pahasti, ja sen jälkeen mä olen mieluiten pysytellyt aitojen sisällä.
- Sitten sulla pitäisi olla vuokraaja, joka maastoilee, sanoin ankarasti. – Ja joo, mullakin pitäisi.
- Mä en tiedä yhtään mitä tää tekee. Ja mua oksettaa.

Nainen oli todella pahoinvointisen näköinen. Mietin vain hetken ja sitten heitin huokaisten ajatukset metsätielaukasta.
- Päästä ohjat löysälle. Mennään vaan umpimetsään. Se ei karkaa sulta siellä, se seuraa Mustia, luota muhun. Ensi kerralla sitten mennään laukkaamaan.
Ulla ei vastannut mitään, mutta päästi ohjia ehkä kymmenen senttiä löysemmälle. Vilkuilin aina välillä taaksepäin, vaikka Nairobi mielestäni olikin sen oloinen hevonen, että sitä olisi hirvestäjä saanut ampua takapuoleen, ennen kuin se olisi liikahtanut askeltakaan ylimääräistä. Huomasin myös, että Ulla vilkuili rannekelloaan vähän väliä.
- Kuule, 40 minuuttia menny jo, eikö meidän pitäisi lähteä takasinpäin? hän kysyi, toiveikkuus värähdellen äänessään.
- Lähdetään, sanoin ja yritin olla hymyilemättä. – Sä pärjäsit hyvin. Ens kerralla ravataankin.
- Älä luule!

Meillä ei ollut matkaa kotiin kuin vajaa kilometri, ei kovin montaa minuuttia edes metsän läpi suunnistaessa.
- Nyt voit onnitella itseäsi, sanoin Ullalle, kun palasimme pihaton takaa pihallemme. – Sä olet voittanut itsesi. Saat syystä juhlia juhannusta!
- Varsinainen juhla tuleekin, mä menen äidin ja tädin kanssa sukumökille, hän naurahti, mutta pidin hänen ilmeestään. Hän oli itsekin tyytyväinen saavutukseensa. Miten sokea minä oikein olin ollut, ja Jessikin, kun emme olleet huomanneet, ettei Ulla ikinä käynyt maastossa? Eihän se meille mitenkään kuulunut, mutta silti.
- Reipas tyttö, sanoin hänelle vielä, kuten olisin voinut sanoa Dannille tai Alissalle ja seisautin Mustin tallin eteen. Yläpihan täytyi olla jo täynnä autoja, sillä Pete oli ajanut omansa alas, traikkujen viereen ulkorakennuksen seinustalle, ja niin piti toki ollakin, ratsastuskilpailumme alkaisivat pian.
- Harmi, etten mä voi jäädä katsomaan, Ulla hymähti vähän surullisesti.

Hän poistui heti, kun oli saanut hevosensa hoidettua, mutta säpinä tallissa alkoi olla ihan jotain ennenkuulumatonta. Ikinä meillä ei ollut ollut siellä niin paljon ihmisiä yhdellä kertaa, vaikka kisoihin oli osallistumassa vain seitsemän hevosta, ja Nasti, tietenkin. Saatuani Mustin palautettua tarhaansa totesin, että kisoista oli tulossa paitsi ratsastuskisat, myös tyyliratsastuskisat. Toivoin totisesti, että Jessin isä oli muistanut videokameransa, kun näin, miten Emma ja Sanna punoivat Nastin harjaan voikukkia. Kaikilla tuntui kuitenkin olevan kauhean hauskaa.

- Hei Vesku, vinkkasi Lotta minulle Vaiton karsinan äärestä. Hänkin oli punonut ruunalleen oikein nätin verkon pitkään harjaan ja toivoin, että meidän kamerassa oli tuoreet patterit.
- Kerro.
- Mä pääsin opiskelemaan! Lotta ilmoitti naama leveässä hymyssä.
- Onneksi olkoon! Mitä? Mihin?
- Teknilliseen korkeakouluun… arkkitehtilinjalle.
Katsoin häntä kunnioittaen, se ei ollutkaan ihan pikkujuttu, ymmärtääkseni.
- Mutta Ouluun. Niin, että me lähdetään sinne Vaiton kanssa.
- Entäs Sofia? ymmärsin kysyä.
- Voi, se elää ihan mukavasti ilman hevosta, paljon mukavamminkin. Tiedäthän sä.
- Tiedän, myönsin. Sofia oli tosiaan ollut noista sisaruksista se päiväperhonen, joka saattoi käydä tallilla muistaessaan ja ehtiessään, ehkä vain saksiakseen Vaiton harjaa tai kammatakseen muhkean vaalean hännän.

- Me varmaan muutetaan siinä elokuun alkupuolella.
- Mä en voi sanoa, että mä oisin siitä pahoillani, sanoin rehellisesti. – Tiedäthän sä, että me ollaan muutenkin vähentämässä vuokralaisia, kun me molemmat palataan töihin.
- Tiedän, siksi mua ei harmitakaan yhtään teidän puolesta. Muuten harmittaisi kovasti omasta puolestani, täällä on ollut kiva olla, Lotta nauroi. – Ja mä olen aika varma, että Asta ja Emmakin on lähdössä.
- Niinkö? sanoin kiinnostuneena. Asta ei ollut vielä vihjaissutkaan siihen suuntaan, ellei sitten katseellaan, kun olin hänelle kertonut syksyn suunnitelmista.
- No, en mä tietysti voi niiden puolesta puhua, mutta mä vähän epäilen.

Lähdin vaihtamaan vaatteita ja tutkimaan, ketkä kaikki olivat jo tulleet. Piha oli todellakin kuin automarketin parkkipaikka, ja yllätyksekseni näin Villen pakettiautonkin. Olin hänelle maininnut, että meiltä saisi juhannuksena ruokaa ja hyvää seuraa, mutta en ollut kuvitellut hänen tulevan. Ville oli vähän erakkotyyppi, mutta siinä hän vain tuli vastaani portaissa kantaen Laurin kanssa jotain, mikä näytti ovelta.
- Mitä te teette?
- Jessi käski rakentaa ruokapöytiä pihalle, Lauri sanoi ohimennen ja kohotti kättään, jota läppäsin. Naureskellen jatkoin portaita ylös ja astuin hullunmyllyyn. Siiri käveli vastaan käsissään suunnaton kulho salaattia.
- Avaa mulle kellarin ovi, mä vien tän sinne vähän viileempään. Oliko Sanna tallissa jo?
- Ainakin Kiira oli, sanoin mietittyäni hetken. – Ja joo, olihan se.
- Mun täytyy mennä hakemaan Desi sitten!

Keittiöstä löysin, mitä hain: siskoni Riikan. Pahnanpohjimmaisemme, jonka kanssa en ollut edes soitellut vähään aikaan, paitsi kutsuessani hänet tänne. Pikkusiskoparka tuntui olevan vähän hukassa suuressa maailmassa, vaikka hän väittikin viihtyvänsä Helsingissä ihanasti. Nyt hän kuitenkin näytti harvinaisen iloiselta.
- Mitä kuuluu? kysyin ja nipistin häntä poskesta. Meillä ei ollut tapana halailla, ja mikä tahansa kosketus sai hänet yleensä punastumaan.
- Mä toin Iljan, hän ilmoitti.
- Se ei ole mikään uutinen.
- Iljalla on tyttöystäväkin mukana.

Se oli jo uutinen, ja katsahdin vaistomaisesti ympärilleni.
- Älä siitä piittaa, sä näet sen aikanaan, Riikka sanoi ja tarrasi kiinni leuastani. – Mä toin Krisunkin.
- Ai, sanoin, ja unohdin Iljan tyttöystävän. Jessi, joka kuvitteli tietävänsä, mitä kaikki hänen tuttavansa halusivat, oli tuota Krisua kaupitellut pahemmin kuin minä Mustia ikinä. Sikäli kun tiesin – ja tiesin melko varmasti – hän oli Kiien vauvan isä, mutta seuraavaksi Jessi oli kierrättänyt hänet siskolleni. Tai Jessi väitti, että Riikka oli niin halunnut. Siitä minä en tiennyt mitään, en muuta kuin että Riikka oli ollut hyvin muikeana talven ajan ja sitten vähemmän muikeana.
- Ootteko te taas yhdessä? kysyin ja katsoin häntä suoraan syvälle silmiin.
- Taas, Riikka huokaisi. Huokaisi hymyillen.

Halasin häntä.
- Jos sä oot tyytyväinen niin mä oon, sanoin, ja se oli totta. Riikka ja minä olimme vähän kuin eri paria vanhempien veljiemme kanssa. Ristolla ja Jaskalla ei tuntunut olevan tunnetta muuta kuin rahaa ja materiaa kohtaan, ja ajattelin mielelläni, että Riikalla ja minulla oli vielä vähän enemmän empatiaa jäljellä. Ei ollut ihme, että hän oli paitsi ainoa sisareni myös lempisisarukseni.
- Hei, mee vaihtamaan vaatteet! tuli Jessi tönimään minua kovilla pikku sormillaan. – Sä oot tuomari!
- Joo, havahduin, mutta kun Jessi seurasi minua makuuhuoneeseemme ja yritti tuputtaa kilpailuasua päälleni, pistin hanttiin.
- En rupea pukeutumaan pellepukuun, sanoin jyrkästi.

Kiistelimme vähän aikaa, ja suostuin hänen mielikseen laittamaan valkoisen T-paidan ja kysyin sitten, olivatko kaikki tulleet, joko voisimme kohta aloittaa.
- Nurmijärveläiset puuttuu vielä, Jessi sanoi, ja hänen ilmeensä muuttui vaikeaksi.
- Ali? kysyin.
- Se sanoi ottavansa Siirin porukat mukaan, nehän ei ole nähneet Siiriä sitten koulun loppumisen. En mä voinut sanoa vastaan.
- Juha varmaan ymmärtää olla tulematta, arvelin, ja eihän minulla mitään Saaraa ja Joonasta vastaan ollut.
- Toivotaan, Jessi sanoi ja kurottautui suutelemaan minua. Hän pisti parastaan, kosketteli ensin pehmeillä huulillaan herkästi omiani, ennen kuin painoi suunsa kokonaan omaani vasten.
- Sano se, hän kuiskasi, vai kuvittelinko vain?
- Mä rakastan sua, sanoin kuitenkin tottelevaisesti ja hän nauroi hiukan hengästyneenä suoraan suuhuni. Ellei hän ollut sitä tilannut, oli se silti ollut tervetullut.
- Ja mä sua, et tiedäkään miten paljon!

Rutistimme toisiamme pienen hetken ajan, ja tajusin selkeästi, miten kauhean paljon meillä olikaan hyvää yhdessä. Jos joku vieras oli siitä käynyt nakertamassa vähän tukijalkaa, se oli ehkä sen takia kasvanut nyt vain vahvemmaksi. Saattaisin edelleen kiusata Jessiä asiasta, etenkin jos meillä olisi muutakin kiistaa, mutta se, että olimme selvinneet siitä ja silti olla näin rakastuneita, oli selvempi merkki kuin mikään siitä, että meidät oli tarkoitettu yhteen.
- Lukitaan ovi ja sulkeudutaan tänne loppuillaksi, ehdotin piruuttani.
- No just. Arvaa montako hetkeä menee, ennen kun joku tulee hakemaan meitä?
- Viedäänkö boolimaljat pihalle vai ei? kuului samassa ovelta; se oli Ilse.
- Alkoholittoman voi viedä tuomarinpöydälle, sanoi Jessi hätkähtämättä. – Ja sitten se pieni tyhjä, arvotaan siinä, kuka menee ja kenellä. Joko Ali tuli?

Ilmassa alkoi olla suuren urheilujuhlan tuntua, kun kaikki kerääntyivät pihalle. Olin tosiaankin ollut oikeissa ratsastuskilpailuissa, joissa oli ollut vähemmän yleisöä.
- Tästä tulee upeeta, sanoi Jessi silmät loistaen. – Missä on arvontalaput? Siiri?
- Mä en oo tehny niitä vielä! tyttö huusi tallin ovelta. – Mä tulen!

Kumma kyllä kaikki kutsuvieraatkin olivat suhtautuneet suopeasti ajatukseen, että joutuisivat ratsastamaan kilpaa ennen kuin saisivat ruokaa, ja osalla oli jopa ratsastusvaatteet päällä. Alilla ei, hän oli kukkamekossa.
- Tollako sä aiot ratsastaa? kysyin.
- Juu. Mä olen kuule ratsastanu kummemmissakin vetimissä niin että älä ala, hän vastasi. Siiri kirjoitti kynä suihkien ihmisten ja hevosten nimiä pieneen lehtiöön ja taitteli sivut mytyiksi pieneen maljaan ja minun silinteriini.
- Laitetaanko me Villekin tänne? hän kysyi vilkaisten minua.
- Laitetaan vaan, sanoin. Saisi hänkin huvittaa kansaa ruokansa eteen.

- No niin! huusi Jessi lopulta. – Nyt kilpailujen johtaja arpoo ensimmäisen verryttelyryhmän! Ihmiset hiljenivät kuuntelemaan, kun hän ojensi kulhon Kiielle, joka makasi tuomarinpöydän vieressä lepolassessa, jossa Jessikin oli edelliskesänä makaillut mahansa kanssa aina joutaessaan. – Mä luen ihmisen niin sä saat arpoa sille hevosen. Paitsi Dannille ja Alissalle ei tarvii arpoa, ne menee tietysti Nastilla.
Sitten hän korotti taas äänensä ja poimi yhden lapun.
- Ensimmäisenä ratsastaa… oho, kilpailujen johtaja itse, hän mutisi. – Minä.
- Hyvä, me voidaan ottaa susta mallia, tuumi Jinna. – Millä sä menet?

Kiie nosti kupista lapun jossa luki Vaari. Sitten seurasivat Lotta ja Destarte, Jinna ja Vaito, Danni ja Nasti, Asta Kentuckylla ja Sanna Kiiralla ja lopuksi Karoliina Dissidentillä ja Emma Nikillä.
- Onko mun pakko hypätä toi este Nikillä? kysyi Emma huolestuneena silmäillen ristikkoa kentän päädyssä.
- Ei ehdottomasti ole, Jessi sanoi. – No niin, ruvetaan verryttelemään!

  Re: Mansikkakesä 14

LähettäjäSennnu 
Päivämäärä:   25.8.09 22:58:15

14.

Ratsukoita tuli kaikkiaan kuusitoista, ja ennen kuin kaikki olivat käyneet radalla vuorollaan, käteni kramppasi kirjoittamisesta. Luulen myös, ettei viimeisten kohdalla kenelläkään enää ollut kauhean hauskaa, paitsi kilpailijoilla itsellään, vaikka olimme radikaalisti lyhentäneet ratsastettavaa ohjelmaa. Yritin arvostella kaikki oikeudenmukaisesti ja asiallisesti, mutta enhän raaskinut kirjoitella nollia Jinnalle ja Alille, jotka eivät tosiaankaan saaneet Vaitoa laukkaamaan – vaikka he olisivat todennäköisesti kestäneet se huumorilla. Yritin lisäksi suhteuttaa kaikkien pisteet heidän ratsastustasoonsa, joten arvosanoista tuli melko mielenkiintoisia. Villeä oli pitänyt vähän taivutella, mutta kun hänelle oli arvottu niinkin hieno hevonen kuin Dissident, hän suostui sentään kiipeämään satulaan. Siiri kevensi Desillä koko ohjelman ajan ja Paju kiljui kuin inkkari päättäessään koko kavalkadin Nikin kanssa estehyppyyn ja pariin hurjaan laukkakierrokseen sen jälkeen.

- Kuka haluu laskea pisteet? kysyin kättäni ravistaen.
- Mä olen laskenu niitä koko ajan, ilmoitti Kiie. – Meillä on kohta tulos selvillä.
Hän raapusteli mahaansa vasten ahkerana vielä jonkin aikaa ja alkoi sitten ähräytyä pystyyn.
- Tulokset on selvillä! hän ilmoitti ja kansa hiljeni taas.
- Sun pitää sanoa, että ”palkintojenjakoon kutsutaan”, neuvoi Jessi. – Ja sitten lukea ne paremmuusjärjestyksessä.
- Montako parasta mä luen? Kiie kysyi.
- Kuusi, sillä meillä on kuusi rusettia.
- Selvä. Palkintojenjakoon kutsutaan: Ilse ja Vaari, Miila ja Keni, Pete ja Kiira, Karoliina ja Dena, sekä Alissa ja Danni, molemmat!
- Sä et antanu mitään hyvitystä niille, ethän? Lauri kysyi ja tönäisi minua kylkeen.
- En ainakaan tietoisesti, vakuutin. En olisi enää osannut perustella montakaan antamaani arvosanaa, vaikka olisi millä uhattu. Minusta ei tulisi koulutuomaria.

Annoin Jessin ja Siirin hoitaa palkintojenjaon ja totesin tyytyväisenä, että pääpalkinto oli ainakin mennyt hyvään osoitteeseen. Saattoi odottaa Ilsen keksivän varsalle jonkin ihan kelvollisen nimen.
Ja minä halusin jotain juotavaa, kylmän oluen, olihan sentään juhannus. Käännähdin lähteäkseni ratsaamaan kellarin jääkaapin ja törmäsin Iljaan, joka oli tullut taakseni seisomaan, kainalossaan naisihminen.
- Vesku, tässä on Linda.
- Moi, sanoin. Nainen oli iäkkäänpuoleinen, varmasti meitä molempia vanhempi, mutta jollain tavoin sievä. Huomasin ihmetteleväni, mitä hän teki Iljan kanssa – hänellä täytyi olla paljon huumorintajua, tai ehkä hän oli jollain tavoin erikoinen luonne itsekin. – Mä kuolen janoon, mennään hakemaan juotavaa.

He seurasivat minua kuin janoiset erämaassa, ja kun en tiennyt, missä vaiheessa booli oli, puuttuiko sieltä kenties vielä jotain oleellista, vajutimme vain saunakaljavarastoamme.
- Kiitos, mä juonkin vain olutta, Linda sanoi ja sihautti pullonsa auki.
- Mikä sä nyt sitten olet naisiasi? kysyin ystävällisesti.
- Lindallakin on hevosia, ehätti Ilja kertomaan.
- Kaksi, suokki ja lämppäri, nainen myönsi.
- Missä sulla on ne? kysyin kiinnostuneena. – Jossain Helsingissä? Sielläkö te tapasitte?
- Ne on tossa Vantaalla ja mun töissä me tavattiin, Linda naurahti.
- Linda on tarjoilija, Ilja kertoi ylpeänä, yhtä ylpeänä kuin mainitessaan hevosista.

Ehdotin, että istuisimme autotalliin juttelemaan, tai entiseen autotalliin. Varasto ja oleskelutila se oli nykyään, tallilaisille, vaikka ei sitä oleskeluun ollut kauheasti käytetty ensihuuman jälkeen. Joku oli joskus ollut sohvalla yötä, kun meillä oli ollut yövieraita enemmän kuin sänkyjä. Minulla ei ollut erityistä kiirettä sieltä pois, sillä olin äsken nähnyt vilaukselta Juhan. En ollut uskonut hänen uskaltautuvan meille, kehtaavan, ja kun kilpailujen alkaessa olin nähnyt vain Saaran ja Joonaksen, olinkin luullut hänen jääneen kotiin.
- Ei kun mä haluan mennä katsomaan hevosia, ilmoitti Linda kuitenkin.
Minä jouduin Siirin kynsiin heti, kun astuin ulos.
- Hei, Jessi sanoi että menisit auttamaan ruokien kanssa tai jotain, keittiöön.
- Mitä sä teet?
- Mitäs luulet? Järjestän talutusratsastusta tietysti, Joonas ja Leksa haluaa ratsastaa. Ja sitten meidän pitää mennä Sannan kanssa äkkiä laittautumaan, me päästään Peten kyydissä kylälle, jos ollaan vikkeliä.

Lampsin siis keittiöön, mutta siellä oli nähdäkseni kaikki järjestyksessä.
- Ne saa hakea salaattinsa täältä, sanoi Jessi ja nosti pöydälle vielä kertakäyttölautasia.
- Mihin sä mua tarvitsit? kysyin.
- Ajattelin vaan… hän käännähti ympäri ja näytti huolestuneelta.
- Täällä on niin paljon ihmisiä, että mä voin vältellä sitä, lupasin. – Ja kai ne kohta lähtee jos Siirikin kerran on lähdössä juhlimaan.
- Niin, Jessi tajusi. – Mutta välttele silti, jooko?
- Pelkäätkö sä mun paiskaavan sen taas lantalaan? kysyin huvittuneena.
- Mä en ole vielä oikeen toipunut ensimmäisestäkään kerrasta, hän tunnusti.

Olisin mielelläni vältellyt Saaraakin, mutta kun hän tuli lautasensa kanssa viereeni istumaan huvimajaan en vain kehdannut lähteä karkuun.
- Teitä ei näe enää koskaan nykyään, hän sanoi syyttävästi.
- Me ei olla enää naapureita, huomautin. – Se ei ole niin helppoa.
- Musta ei oikeasti oo ihan reilua, että Siiri viettää kaikki lomansa täällä teidän vaivoinanne.
- Me ollaan puhuttu tästä jo vuosikausia, sanoin lempeästi. – Tarviiko taas kerran?
- Mä en huolisi ylimääräistä murrosikäistä kotiini, Saara naurahti.
- Se murrosikäilee täällä vaan ihan pikkiriikkisen. Todennäköisesti tää ratkasu on helpoin kaikille osapuolille.
- Mutta kiukuttelee kumminkin? Kaikki ne kiukuttelee.
- Sen saa kyllä hiljenemään. Me vaan uhataan lähettää se kotiin, piruilin ja hänkin alkoi nauraa.

Ilse ja Artsi ja Karoliina, jotka olivat myös syöneet huvimajassa, lähtivät viemään astioitaan pois ja terästäydyin. Nyt olisi Saaran tilaisuus ruveta juttelemaan puolisoistamme. Olin ennenkin lohdutellut häntä, väittänyt, ettei Juhalla ja Jessillä todellakaan ollut mitään vipinää. Vaikka teknisesti olin ollutkin kai silloin oikeassa, ainakin jos uskoin Jessiä, en jaksanut sitä enää.
- Sä tiedät kai, että mä olin väärässä niiden suhteen? sanoin siksi karskisti, oikaisten suoraan asiaan, ennen kuin joku muu tulisi majaan istumaan. Saara nyökkäsi.
- Mä oon tienny jonkin aikaa. Syksystä. Eikä mua huvita jauhaa sitä enää.
- Hienoa, ei muakaan, sanoin helpottuneena. – Onko teillä nyt asiat kunnossa?
- Me tullaan toimeen. Se saa luvan riittää, kunnes Joonas on isompi. Sitten mä varmaan lähden pois.

Minun teki mieli halata häntä, mutta jätin sen vain myötätuntoiseen taputukseen olkapäälle.
- Te ootte saanu hyvin sovittua, Saara huomautti, vaikka olin jo ollut lausumassa jotain säästä ja ruoasta.
- Ollaan, myönsin.
- Sä olet jalo.
- Tai sitten mä olen tossukka, naurahdin, ja silloin luojan kiitos saimme seuraa ja jouduimme päättämään sen aiheen käsittelyn.

Asta ja Emma huikkasivat heit ajaessaan pois ja vähän myöhemmin juoksivat portaita alas Sanna ja Siiri juhlaan pukeutuneina.
- Me lähdetään nyt! Siiri huikkasi meille.
- Mihin? kysyi Saara samaan aikaan, kun minä sanoin:
- Älä viivy koko yötä!
- Me mennään vaan rannalle, ja kyllä mä saan sieltä jonkun kyydin kotiin, Siiri sanoi huolettomasti.
- Et saa tupakoida etkä juoda viinaa, sanoi Saara ankarasti.
- Mitä sä oikein kuvittelet musta? kysyi Siiri tekopyhästi ja sitten Pete jo ajoi portaiden eteen ja molemmat tytöt kiipesivät kyytiin, vilkuttaen vielä ikkunasta.

Kukaan ei yllättäen jäänyt yöksi. Vielä enemmän yllättäen Jinna ja Leksa lähtivät kotiin Villen autolla.
- Tällähän me tultiinkin, Jinna ilmoitti. En kysynyt miksi, tokihan hän sai ottaa vastaan kyydin lapsensa isältä ja sitä paitsi tiesin, että jos he olivat päättäneet taas lähentyä, kuulisin siitä kyllä Jessiltä.
- Entäs Kiie? kysyin kuitenkin.
- Mä sain Miilalta ja Laurilta kyydin, tämä ilmoitti ja vääntäytyi hankalan näköisesti näiden autoon. Ilja oli hiukkasen sitä mieltä, että Linda ja hän voisivat jäädä ja jatkaa juhlimista, mutta Linda halusi ehdottomasti omaan kotiinsa yöksi.

- Täähän oli helppoa ja rauhallista tänä vuonna, sanoi Jessi, kun viimeinenkin auto oli kadonnut.
- Ja siistiä. Niin paljon kuskeja.
- Ja aikasta. Mitäs tehdään?
Päätimme istua portaille juomaan puoliksi yhden oluen vielä. Tytöt olivat jo nukkumassa, vaikka he olivat kieltäytyneet siitä ehdottomasti niin kauan, kun vieraat viipyivät. Heidät oli sitten tarvinnut vain poimia nurmikolta ja kantaa sänkyihinsä.
- Aletaanko me olla aikuisia kun meidän juhannusjuhlat loppuu ennen puoltayötä? Jessi kysyi mietteliäästi.
- Joo, me ollaan jo vanhoja ja viisaita, sanoin ja otin oluen häneltä. Se oli jo melkein juotu.
- Mä en ole, en mä halua vielä olla! Mä menen polttamaan tupakan! Jessi kimmastui ja siirtyi vierestäni huvimajaan.
- Lapsellinen tapa, huusin hänen peräänsä.
- Siks just!

Painuimme sitten sänkyyn, mutta emme vielä nukahtaneet. Jotenkin tuntui siltä, että pitäisi odottaa Siirin paluuta. Niinpä juttelimme, siitä, joko tänä kesänä saisimme metsikköön tehtyä ratsastuspolun ja kilpailuista ja Iljan tyttöystävästä.
- Musta se oli omituinen, Jessi sanoi värähtäen.
- Sen on pakko olla hiukkasen omituinen mä en voi kuvitella, että kukaan jaksaisi Iljaa muuten.
- No toi on totta. Ja se kouluttaa kuulemma hevosia.
- Ai niinkö? kiinnostuin.
- Niin, ne sen omatkin on ollu ravureita, mutta itse se on ne kuulemma ratsuiksi kouluttanut.

Emme pysyneet ihan hereillä Siirin tuloon asti, mutta Maru onneksi herätti meidät kuulemaan pihalta pärinää.
- Mä käyn katsomassa sitä, Jessi sanoi, kun kuistilta kuului vähän ajan kuluttua tömähdys.
- Se vaan kompastu tai jotain.
- Joo, mutta mä käyn katsomassa miksi se kompastu.
Hän veti vähän vaatetta niskaansa ja livahti ulos huoneesta. Kun ovi aukesi, kuulin Siirin ähkinän ja muutaman hihityksenpätkän. Oli tainnut lapsi sittenkin juhlia juhannusta vastoin äitinsä ohjeita. En saanut selvää, mitä Jessi hänelle matalalla äänellä sanoi, mutta uuden tömähdyksen kyllä ja lisää puhetta. En pitänyt tilanteesta. Saarakaan ei varmasti olisi pitänyt, jos olisi nähnyt, miten vastuullisesti me hoidimme hänen teini-ikäistään. Nousin ja vedin itsekin lähimmät vaatteet päälle.

- Älä lähde konttaamaan sinne ylös, sä tipahdat portaissa, sanoi Jessi Siirille, kun astuin itsekin eteiseen.
- Siellä on mun huone, sanoi Siiri jurosti. Hän oli kyllä aika tuiterissa.
- Olkoon vaan, sä et mene sinne nyt, Jessi sanoi tiukasti ja tarttui tyttöä olkapäistä kääntääkseen tämän nokan kohti perimmäistä makuuhuonetta, mutta siitä Siiri ei näköjään pitänyt ollenkaan.
- Älä käy käsiksi! hän älähti ja tönäisi Jessin kauemmaksi. Se tuli näköjään täytenä yllätyksenä, sillä tämä horjahti, astui pari haparoivaa askelta taaksepäin ja romahti sitten lattialle. Maru, joka tietysti oli tilanteen tasalla, kiepsahti heidän väliinsä ja nosti ylähuulensa uhkaavasti ylös. Kyllä se laski Siirinkin perheeseen kuuluvaksi, mutta tässä tilanteessa se tiesi prioriteettinsa.

- Ai, Jessi sanoi hämmästyneenä ja Siirikin näytti pelästyneeltä, kuin olisi juuri selvinnyt kokonaan.
- Apua, hän sanoi ja näytti harkitsevan, että astuisi eteenpäin ja auttaisi Jessin ylös, mutta Maru ei päästänyt.
- Lopeta, Maru, sanoin minä ja tartuin sitä kaulapannasta. – Ala painua nyt nukkumaan, sanoin Siirille ja osoitin peräkammarin suuntaan. Sanaakaan sanomatta hän laahusti sinne ja sulki oven perässään.

- Hitto vieköön, Jessi manaili ja istui edelleen lattialla.
- Sattuiko sua?
- Mä laskeuduin käteni päälle, hän sanoi ja katseli huolestuneen näköisenä vasenta rannettaan. Minä tartuin häntä kainaloista ja nostin pystyyn, hän pyöritteli sitä ja irvisteli.
- Ensiapuun, komensin ja talutin hänet keittiöön. Kaivoin pakastimesta geelisuojan ja kiedoin sen raajan ympärille ja sitten paremman puutteessa astiapyyhkeen sen ympärille.
- Anna särkylääke kanssa, Jessi sanoi edelleen irvistellen.
- Mennäänkö päivystykseen? kysyin katsoen häntä huolestuneena ja laskin, montako olutta oikein olinkaan juonut. Olin jossain vaiheessa ajatellut, että meillä oli jo klinikkakäyntejä tarpeeksi tälle kuukaudelle, että tänään ei voisi sattua mitään, miksi olisi pakko pystyä ajamaan, mutta en siltikään ollut ottanut kovin montaa.
- No ei mennä. Takuulla ei ruveta herättämään lapsia keskellä yötä, eikä niitä tännekään voi jättää, Jessi epäsi ja otti kaksi buranaa. – Katotaan aamulla.

Kävin etsimässä kunnon siteen, kun Jessi sanoi kaiken tunnon karanneen, ja käärin sen ranteen ympärille ja sitten palasimme sänkyyn. Olin niin vihainen, etten saanut unta, mutta Jessi kuului torkahtavan jo vähän ajan kuluttua. Tosin hän sitten aamummalla, kun itse olin jo jonkinlaisessa unessa, kuului kääntyilevän ja ähkivän, ja jossain vaiheessa kuulin hänen nousevan ja hakevan lisää särkylääkettä. Puoli kuuden aikaan heräsin siihen, että hän kääri sidettä pois.
- Mitä sä teet? kysyin.
- Sormet on menny ihan nakeiksi, pakko ottaa se pois.
- Selvä, sanoin minä ja nousin ylös. – Mä menen ruokkimaan hevoset ja sitten herätetään ja ruokitaan lapset ja sitten lähdetään.

Siiri ei näyttänyt mitään elonmerkkejä sinä aikana, kun hoidimme aamuhommia vähän nopeammin ja äänekkäämmin kuin tavallisesti. Jerry oli aina kuin aurinko herätessään, mutta tyttöjä harmitti ja nukutti ja heidän syömisensä oli vähän yhtä tyhjän kanssa.
- Ottakaa sitten jotain evästä mukaan, Jessi ehdotti ja syötti Jerrylle jugurttia. – Siellä voi mennä aika kauan. Voisin mä oikeastaan ehkä mennä yksinkin.
- Et sä voi ajaa, sanoin minä.
- Mikä sulla on? kysy Danni, kuin nyt vasta olisi huomannut, että kaikki ei ollut ihan tavallisesti.
- Mä satutin käteni eilen, Jessi sanoi tasaisesti.
- Putositko sä?
- No en kai mä nyt yöllä ratsastanu, hassu. Kaaduin.
- Pitääkö sun mennä lääkäriin?
- Pitää, ja te tuutte mukaan. Ottakaa eväitä.

Selvisimme kuitenkin yllättävän nopeasti. Jos juhannusyönä oli ollut ruuhkaa, se oli jo selvitetty, eivätkä krapulaiset olleet vielä selvinneet päivystykseen. Jessi pääsi kävelemään melkein suoraan lääkärin luo ja sieltä sitten röntgeniin ja sitten kipsattavaksi. Danni ja Alissa seurasivat häntä kuin hai laivaa suostumatta odottamaan Jerryn ja minun kanssa, ja Jessi antoi heidän.
- Mä rupean ehkä lääkäriksi isona, ilmoitti Alissa, kun he tulivat kipsihuoneesta ulos. Hän oli saanut pätkän pinkkiä sidettä omaan ranteeseensa, Dannilla oli oranssia ja Jessin käsi oli sinisessä paketissa.
- Pikku murtuma vaan, Jessi sanoi. – Neljä viikkoa ja sitten tän varmaan saa pois.
- Sulta ei olekaan pitkään aikaan murtunut mitään, huomautin.
- Sulta ei oo murtunu ikinä. Musta tää alkaa olla vähän epäoikeudenmukaista!
- Sä olet vaan niin kömpelö, kultapieni, sanoin ja annoin suukon hänen nenälleen.
- Älä sano tommosta ääneen täällä, Jessi nauroi ja vilkuili ympärilleen. – Ne pian vielä luulee, että sä teit sen. Vaimonhakkaajan kuuluisimmat sanat.

Hän oli oikeassa, mutta kukaan ei näkynyt onneksi kuuntelevan meitä. Hän halusi Jerryn syliinsä ja annoin, ja sitten aloin paimentaa koko katrasta ulos.
- Jos ei olisi juhannuspäivä niin voitaisiin leikkiä, että ollaan retkellä ja käydä jossain jäätelöllä, tuumasin, mutta mikään paikka ei ollut auki, ei edes aseman kahvila.
- Meillä on pakastimessa jäätelöä, mennään kotiin ja syödään huvimajassa, Jessi sanoi. Hän ei näyttänyt enää olevan tuskissaan, vähän huolissaan vain.
- Särkeekö sitä?
- Ei pahasti – mutta nyt mä en taida päästä töihin.
- Niin, ei ne taida huolia sua sinne käsi kipsissä.
- Enkä kisoihin.
- Saapahan välillä olla rauhassa kotonakin.
- Mutta taas meni yks kausi!
- No ei koko kautta, vähän laiduntaukoa vaan Nikille.

- Mitä me tehdään Siirille? Jessi kuiskasi sitten, väännettyään radiota aavistuksen kovemmalle niin, että tytöt eivät kuulleet taakse. Siihen en osannut vastata, en vieläkään, vaikka olin miettinyt sitä puolen yötä.
- Lastataan se ja hevonen ja viedään ne kotiinsa, ehdotin. Se oli minulle tällä hetkellä mieluisin vaihtoehto, mutta arvasin kyllä, ettei se Jessille kelpaisi.
- Älähän nyt kiihkoile, hän sanoikin vain.
- No sä saat sitten päättää.
- Eihän se sitä tahallaan tehnyt! Ei me voida ruveta vahingosta rankasemaan.
- Hmm, mutisin. Minä olin huomattavasti kostonhimoisempi, mutta pakko minunkin oli myöntää, etten uskonut Siirin tarkoittaneen tekoaan. Ihan villasukalla asiaa ei kuitenkaan vain painettaisi, se olisi varma.

  Re: Mansikkakesä 14

LähettäjäSennnu 
Päivämäärä:   26.8.09 17:11:37

15.

Siiriä ei edelleen näkynyt, kun palasimme kotiin. Tytöt pitivät kiinni jäätelöbrunssista huvimajassa, joten menin keittämään kahvia ja hakemaan jäätelöä sillä aikaa kun muut jäivät sinne istumaan. Talossa oli hiljaista, kuin se olisi ollut tyhjä, mutta en mennyt kurkistamaan, nukkuiko tyttö vielä krapulaansa. Parempi, että hänen päänsä olisi selvä ja virkeä, kun ottaisin hänet puhutteluun.

- Oliko Siiri herännyt? kysyi Jessi muina naisina, kun kannoin ulos termoskannun ja astiat.
- Ei sitä näkynyt, vastasin yhtä kevyesti. Danni tarjoutui menemään ja herättämään hänetkin jäätelölle, mutta estelimme.
- Antaa sen nukkua, se tuli niin myöhään kotiin, Jessi sanoi.
- Mutta…
- Istu, sanoin ja iskin hänelle jäätelökupin nenän eteen. – Siiri saa herätä sillon kun herää.
- Okei. Onko mansikoita?

Tytöt söivät jäätelöä ja pohtivat, mitä rupeaisivat tekemään ja päättivät lopulta mennä autotalliin leikkimään barbeilla.
- Mä voisin mennä Jerryn kanssa ottamaan torkut, Jessi haukotteli sitten. – Tuli nukuttua vähän vähäsen.
- Eikö sitä enää särje?
- Ei oikeestaan ollenkaan.
- Jospa Jerry ei halua nukkua? kysyin epäillen.
- Sitten mä tuon sen sulle. Mitä sä aiot tehdä?
- Meen tarkistamaan aidat ja hevoset ja hiirenloukut ja sitten kai ratsastamaan, jos natiainen nukkuu. Kentällä ei varmaan oo ruuhkaa tänään.

Ketään ei näkynyt tallilla, kun olin laskenut, että kaikki hevoset olivat tallella ja aidat ehjiä, joten hain Mustin ja harjasin sen pikaisesti. Pieni vääntely eilisen maastoilun jälkeen oli kai paikallaan. Hevonen oli eri mieltä, sitä ei huvittanut tänään mikään, mikä oli harvinaista. Se yritti pukittaa minut alaskin pari kertaa.
- Kilparatsut ei saa juhannusvapaata, sanoin sille ankarasti, kun katsoin jossain määrin voittaneeni sen jääräpäisyydessä. Musti tuijotti ohitseni laitumelle ja hirnui korvaani. Joko Kiira tai Kakadu oli mitä ilmeisimmin tulossa kiimaan, ja hetken tunsin taas kovaa halua lähettää Siiri hevosineen pois, omaan kotiinsa.

Jatkoin ratsastamalla Nikinkin, pikaisesti vain, ja sitten tytöt olivat kyllästyneet leikkimään ja heitä piti pitää silmällä. Ei enää sen enempää, he hakivat itse poninsa pihatosta, harjasivat sen puomin ääressä ja satulointiinkin saattoi jo luottaa, joskaan tänään he eivät ottaneet satulaa eivätkä suitsiakaan.
- Me mennään kentälle leikkimään, he ilmoittivat, ja niin he tekivät, käsissään porkkanoita ja kuivia leipiä. Nasti teki niiden voimalla melkein sirkustemppuja.

Jessi ja Jerry tulivat pihalle, kun löhöilin kentän laidalla lepolassessa ja katsoin, miten tytöt juoksuttivat ponia perässään kuin koiraa.
- Mä en ole vieläkään kuullu Siiristä pihaustakaan, ota sä tää nuorimies niin mä menen katsomaan sitä, hän sanoi.
- Miten sä sait sen nostettua syliin? Onko sillä märkä vaippa? kysyin ja ponkaisin pystyyn.
- Mulla on ihan ehjä yks käsi ja toisestakin toimii sormet, no problem. Kohta mä ratsastankin.
- No anna se tänne! sanoin ja nappasin Jerryn. Poju tarvitsisi kohta hiustenleikkuun, sen kiharat valuivat jo niskassa, ja se nauroi minulle iloisena, seitsenhampainen suu levällään. Rakastin sitä, ja se taisi rakastaa takaisin, ainakin se istui onnellisena rintani päälle, leipoi poskiani ja antoi märkiä suukkoja, samanlaisia kuin Danni pienenä.

- Se ei oo missään!
Jessi keskeytti halailuhetkemme kiihtyneenä. Nousin vastahakoisesti taas istumaan ja katsoin häntä.
- Katoitko sä ullakolta?
- Katoin, ja kaikista huoneista. Onhan Kiira… on, hän huokaisi vilkaistuaan laitumelle.
- Jos mä käyn katsomassa kanssa, ehdotin.
- Ei mun silmissä ole vikaa jos vaikka kädessä onkin kipsi.
- No mä voin kumminkin katsoa kellarin ja komerot.
- Et kai sä nyt kuvittele sen menneen piiloon komeroon? Ei se ole enää neljän.
- Mä katson silti. Onko sulla puhelin mukana? Sä voisit soittaa naapuriin, jos se on menny sinne.

En minäkään löytänyt Siiriä talosta, vaikka tutkin komerotkin. Kellarissakaan hän ei ollut, eikä autotallissa, mikä nyt ei ollut ihme, jos tytöt olivat viettäneet siellä pari tuntia leikkimässä. Jessin pyörä, jota hän käytti, nojasi seinään portaiden vieressä.
- Ei oo naapurissa, sanoi Jessi onnettomana, kun palasin pihalle.
- Mä katon vielä liiterin, sanoin ja huiskautin ulkorakennuksen suuntaan. Turha vaiva sekin. Ilmiselvästi Siiri oli herättyään muistanut, mitä oli yöllä saanut aikaan ja lähtenyt karkuun.
- Onko meillä sen Sannan numeroa? oli Jessin seuraava ehdotus, ja kun puistin päätäni, hän soitti Pajulle.

- Mä soitan Saaralle, sanoin sitten, kun en enää muutakaan keksinyt.
- Älä!
- No hei, ei me muutakaan voida, niiden lapsi on kateissa.
- Ei kun odota! Mä soitan Siirille! Ja laitan sille tekstarin, ellei se vastaa! Sitten odotetaan vielä vähän aikaa, jooko?
Nyökkäsin empien. Vanhemmille ilmoittaminen ei kuulostanut mitenkään houkuttelevalta. Olisikohan Marusta jäljestäjäksikin, eikä vain vahtikoiraksi? Kutsuin sen luokseni, mutta kun kysyin siltä vaativasti, että missä Siiri oli, se katseli vain huolestuneena ympärilleen ja päästi epätietoisen haukahduksen.
- Tunti? sanoi Jessi, kun hän oli jättänyt Siirille viestin vastaajaan ja naputellut tekstiviestinkin.
- Okei, tunti, nyökkäsin. Paljon kauempaa emme kai voisi odottaa.

Jessi kinusi kuitenkin toisenkin tunnin, kun ensimmäinen oli kulunut ilman mitään viestiä Siiriltä, tai havaintoa. Hän pörräsi ympäri tiluksia kuin päätön kana ja kun terästäydyin käymään uuden keskustelun Kedoille soittamisesta, tyttö käveli sitten pihaan, kädet taskuissa ja pää painuksissa. Hän tuli metsästä, pahimman ryteikön läpi. enkä voinut ymmärtää, missä hän oikein oli ollut.
- Lopultakin! Jessi huudahti ja sitten he halasivat toisiaan kuin olisivat olleet vuosikausia kadoksissa olleet kaksoset. – Missä sä olet ollut?
- Mikä sulla on kädessä? kysyi Siiri vastakysymyksen ja alkoi sitten itkeä, taitaessaan ymmärtää vastauksen.
- Ei se mitään ole, Jessi vähätteli.
- Vai ei? Murtunut käsi, ei mitään? sanoin minä suuttuneena.
- Teinkö mä sen? Siiri kysyi kauhistuneena.
- Ei se mitään, Jessi toisti ja mulkaisi minua.

Ilmiselvästi minulle ei annettu puheenvuoroa tässä kohden, joten nappasin Jerryn syliini ja lähdin sisään. Olin kauhean kiukkuinen. Jessi aikoi mitä ilmeisimmin sivuuttaa koko tapauksen ”vahinkona”, ja arvasin, ettei hän ihan hevillä olisi minun kanssani samaa mieltä siitäkään, jos tahtoisin raportoida siitä Siirin vanhemmille edes sillä tasolla, että lapsi oli tullut humalassa kotiin.

Suunnilleen sitä mieltä hän todellakin oli tuodessaan tytöt syömään.
- Eihän se tee sitä jatkuvasti. Kai nyt kaikki juhannuksena on vähän juhlineet.
- Se konttasi kotiin viime kesänäkin, muistutin.
- Eikä me siitäkään kerrottu, muistutti Jessi puolestaan.
- No onko susta muka oikein, että me saadaan odottaa ja valvoa ja huolehtia ja sitten se päälle päätteeksi pahoinpitelee sut?
- Sä saat sen kuulostamaan melko pahalta tolla lailla, Jessi huomautti.
- Se olikin paha juttu. Mä en lupaa olla kertomatta sen vanhemmille, jos ne kysyy, että onko kaikki mennyt hyvin. En enää. Ja mulla on todellakin muutama sana sanottavana sille.

Siihen ei Jessi enää sanonut mitään, näytti vai surulliselta. Minä lähdin etsimään Siiriä, joka oli tallilla ja harjasi vihellellen Desiä. Minut nähdessään vihellys kuitenkin kuoli ja hänen ilmeensä muuttui.
- Me sovittiin kaikki Jessin kanssa, hän sanoi kiireesti, taisin näyttää pelottavalta.
- Mun kanssa ei oo sovittu mitään.
- Enhän mä ole sulle tehny mitään! tyttö sanoi kiireesti.
- Luuletko sä että mä annan kenenkään kolhia mun perhettä? Miten niin se ei kuuluisi mulle?
- Ai… hän taisi alkaa tajuta.
- Sitä paitsi sä olet liian nuori käyttämään alkoholia.
- Mä olen jo aikuisen kokoinen!
- Mutta aikuisen järkeä sulla ei näytä olevan.

Olin aikonut pitää hänelle luennon alkoholin vaikutuksista kehittyvään elimistöön, mutta jotenkin se tuntui äkkiä turhalta. Tärkeämmältä tuntui saada hänet ymmärtämään, etten halunnut kotiini ihmistä, joka saattoi hankkiutua tilaan, jossa toimi edesvastuuttomasti.
- Entä jos sä olisitkin satuttanut jotakuta lapsista?
- Mutta enhän mä missään tapauksessa…
- Vahingossa. Niin kuin Jessiäkin.

Siiri lakkasi urputtamasta vastaan.
- Mitä sä nyt sitten aiot tehdä? hän kysyi jurosti ja vilkaisi minua.
- En kai mä tän enempää, huokaisin.
- Et aio lähettää mua kotiin ja kieltää enää ikinä tulemasta teille?
- Miten mä voisin, kun te ootte kerran jo ilmeisesti Jessin kanssa sopineet kaikesta. Mutta mä en tosiaankaan aio odotella sun kotiinkonttaamista viikonloppuisin. Jos sä aiot jatkaa sitä menoa niin saat kyllä mennä.
- Et sä mua kasvata.
- En jumaliste kasvatakaan, ei vois vähempää kiinnostaa. Mutta jos sä oot meillä niin toimit niin kuin meillä toimitaan ja sillä hyvä. Ja voisit alottaa vaikka kuuraamalla vessat!
Käännyin ja kävelin pois, ennen kuin sanoisin jotain pahempaa.

Erosimme melko epäystävällisissä merkeissä, mutta ei Siiri ruvennut murjottamaan minulle, vaikka sitä olin vähän odottanut. Päinvastoin hän yritti olla kaikin puolin mahdollisimman ihana ja auttavainen taas, heti kun oli parantunut krapulastaan. Hyvä olikin, sillä Jessin käsi oli sitten kuitenkin aika kipeä pari päivää ja sitten häntä alkoi harmittaa. Juhannuksenjälkeinen viikko oli kaikista viheliäisin aika jäädä sairaslomalle, jos ajatteli yhtään jäljellejääneitä työkavereita, ja hän taisi tehdä niin. Saatoin kyllä kuvitella, millaista palautetta sieltä tulisi, kun se porukka kuulisi hänen murtaneen kätensä juhannusaattona.

- Auta mut selkään, Jessi vaati jo seuraavalla viikolla.
- Mitä sä meinaat tehdä? kysyin epäillen.
- Meen metsään rämpimään.
- Entäs jos sä tiput?
- En mä mahdu tippumaan tuolla ryteikössä. Ja mä en ota satulaa, Niki tietää olla rauhallisesti sillon.
Tottelin. Hän olisi hakenut keittiöjakkaran tai kiivennyt kentän aidalta, ellen olisi. Samana päivänä hän oli jo ajanut autoa ja käynyt kaupassa. Hän kieltäytyi olemasta invalidi.

Hän piti myös yllä jonkinlaista freneettisen hyväntuulista tohinaa talossa ja tallilla. Silkkaa maskia, hän halusi peitellä Siiriltä, miten paljon häntä harmitti, kun ei päässyt töihin ja valmentautumaan ja kilpailemaan.
- Lakkaisit leikkimästä äiti Teresaa, sanoin hänelle eräänä iltana.
- Mä mikään äiti Teresa ole, hän tuhahti.
- Et niin. Älä viitsi ees leikkiä semmosta.
- Mitä mä nyt muka leikin?

Menin ja saattelin hänet omalle puolelleen sänkyä ja kömmin sitten omalleni.
- Sä olet niin kauhean kiltti ja positiivinen ja valoisa kaiket päivät ja sitten kaadat kaikki iltasin mun niskaan, selitin.
- No kun vítuttaa!
- Totta kai. Nyt saat kiukutella vielä kerran ihan kaikessa rauhassa mulle, kiukuttele niin paljon kun vaan saat irti, mutta sitten saa riittää.
- Enkö mä muka sitten enää saa kiukutella? hän kysyi ja vilkaisi minua sivusilmällä.
- Saat. Kunhan et säästä sitä kaikkea yksin mulle.
Otin hänestä hyvän otteen ja nostin puoliksi syliini, sitten jäin katsomaan häntä odottavasti.

Kuten olin arvannutkin, se meni yli huvitusrajan. Sen sijaan, että hän olisi aloittanut sen jo parina iltana tutuksi tulleen puheen, joka lähti siitä, miten hänen oli ihan turha pitää koko hevosta, kun yksi kausi meni taas ohi ja eikö meidän kannattaisi vaihtaa Niki johonkin tammaan, hänen suupielensä alkoivat hiukkasen värähdellä. Hänen huumorintajuunsa saattoi lähes poikkeuksetta luottaa, mutta en viitsinyt nyt huomauttaa siitä.
- Anna tulla vaan kaikki, kehotin ystävällisesti.
- En mä viitsi, mä jotenkin aistin, että sä olet mielestäsi kuullut sen kaiken jo, Jessi sanoi ja nipisti minua poskesta.
- Sä olet ihan huippu, sanoin, ja painoin hänen päänsä rintaani vasten.
- Kiukuttelemisessa? hän hihitti.
- Ei, siinä sä et oo kovin kummonen, sulla on tapana toistaa itteäsi liikaa.

Se meni paremmin kuin olin toivonutkaan. Ilman yhtään kiukuttelua Jessi kiipesi päälleni ja asetti – ikävän terävät – kyynärpäänsä olkapäilleni.
- Mä ilmotin tytöt ratsastusseuraan, hän alkoi kertoa.
- Huoliiko ne muka noin pieniä?
- Ei ne ainakaan vielä mukisseet vastaan.
- Mutta tarviiko niiden?
- Tarvii, ne haluaa kumminkin kilpailla, eikä oikeisiin kilpailuihin pääse ilman. Sitten mä lupasin viedä Siirin lauantaina kisoihin. Sullahan on sunnuntaina, eikö?
- On, myönsin ja silittelin ajatuksissani hänen selkäänsä.
- Näpit irti mun pyllystä.
- Miksi?
- Mulla on asioita.
- Jatka sitten, sanoin alistun ja kohotin käsiäni vähän.

Sitten sain kuunnella, miten Jessi oli suostutellut Siiriä kokeilemaan myös kouluratsastuskisoja ja mihin kisoihin suosittelisin heidän menevän? Mitä olin suunnitellut Desin varalle? Tammat voisivat mennä samalla kyydillä. Hän kääntyili ja vääntyili päälläni ja vähän ajan kuluttua tajusin, että hän teki sen tahallaan, hieroi itseään minua vasten. Hän alkoi nauraa hiljaa.
- Johan se kesti.
- Onko sulla vielä enemmän asioita vai mennäänkö asiaan? kysyin valmiina kieräyttämään hänet selälleen.
- No yks. Ilse soitti. Se on keksiny varsalle nimen.
- Mikä se on?
- Bagheera. Se musta pantteri Viidakkokirjassa, muistatko sä?
- Mä tiesin, että Ilseen voi luottaa, sanoin tyytyväisenä.

  Re: Mansikkakesä 14

LähettäjäSennnu 
Päivämäärä:   26.8.09 22:06:34

16.

Heinäkuu alkoi. Siiri pysyi visusti kotona viikonloppuna, kuten oli tehnyt juhannukseen astikin, ehkä johtuen siitä, että kisareissuja oli jopa vaikkei Jessi kilpaillutkaan. Ei hän niistä ollut luistanut aiemminkaan, saati nyt, kun pääsi itsekin radalle. Hänen ystävänsä Sannakin kävi tallilla edelleen, tuo hiljainen, mustatukkainen tyttö. Hän ei enää ujostellut minua, päinvastoin. Hän oli ruvennut pyöräilemään meille monta kertaa viikossa ja ottanut Desin ja Rellan erityissuosikeikseen. Etenkin tuittupäinen Rella näytti olevan hänen makuunsa, hän oli pitkään maanitellut sitä ystäväkseen, ja muutama päivä sitten hän oli tullut innoissaan kiskomaan minua hihasta.
- Rella hörisi mulle äsken!
- No hienoa, totesin ja vilkaisin onnellisena hymyilevää tyttöä. Tai ehkä nuorta naista paremminkin, hän oli Siiriä ainakin vuoden vanhempi, niin luulin. Rella olikin kova juttelemaan, aina kun lähestyi laitumia ruokakärryjen kanssa, se oli ensimmäisenä aidan takana komentamassa vauhtia töppösiin. Sannan kanssa ei ehkä kuitenkaan ollut kyse siitä, tai en raaskinut sitä ääneen epäillä.

- Kuule, kai sä käyt hoitelemassa niitä vielä syksylläkin, vaikka Siiri ja Kiira lähtee kotiinsa? kysäisin. Sanna näytti siltä, kuin olisi nielaissut pähkinän väärään kurkkuun.
- Saisinko mä? Me ollaan tallilla aina puhuttu, että ei tänne huolita ketään asiattomia vieraita. Vahtikoira ja kaikkea.
- Ei huolitakaan, sanoin nopeasti, jottei seuraavaksi olisi jonoa pikkutyttöjä portilla. – Mutta kun sä nyt olet vähän niin kuin omaa väkeä jo. Hevosenhoitaja olisi kyllä tarpeen, kun me mennään molemmat syksyllä töihin. Me ei kyllä ehditä sitten harjata ja paapoa kaikkia tarpeeksi.
- No hitsi, sanoi Sanna ihastuneena. – Ihan varmaan käyn!

Tytöt olivat aika hyvä tiimi, ja tarpeellinen, ja aloin lakata ajattelemasta juhannuksen tapahtumia joka kerta, kun katsoin Siiriä. Kun he Kiiran kanssa harjoittelivat koulukisoihin, neuvoin heitä. Neuvoin Ullaa myös. Neuvoin tyttöjäkin. Nyt kun Jessi oli vähän niin kuin hyllyllä, koko tallin tuntui vallanneen jonkinlainen kouluratsastusinnostus, etenkin kun Pete ja Paju olivat lähteneet pariksi viikoksi mökille ja jättäneet estehevosensa lomalle.

- Mäkin voisin oikeastaan kokeilla jotain koulukisoja, Jessi sanoi miettiväisesti. – Mä voisin ihan hyvin ratsastaa Nikillä kyllä koulua, vaikka käsi kipsissäkin. Ei se sillon ryntäile kun ei näe esteitä.
- Älä nyt ihan vielä, sanoin minä vain Ei ollut mieltä asettua sen jyrkemmin oikein millekään kannalle, kun en tiennyt, oliko hän sillä päällä, että kuuntelisi minua vai panisi huvin vuoksi hanttiin.

Heinäkuu oli lomakuukausi muutenkin. Kun Jessi kerran oli kotona, hän oli pyytänyt Karoliinan meille joiksikin viikoiksi ja Kiie, joka oli aloittanut äitiyslomansa, tuli myös. Meillä alkoi olla majatalotunnelma.
- Oikeestaan tää loma on ihan mukava juttu, totesi Jessi, kun hän ja Kiie olivat leiriytyneet pihalle ottamaan aurinkoa. – Mitä nyt toinen käsi ei rusketu.
Minua ei hänen rusketuksensa niin heilauttanut, mutta oli tosiaan ihan kivaa, kun Karoliina oli pitämässä tytöille seuraa ja Kiie Jessille. Loma tuntui lomalta, kun oli vieraitakin.

Asta ja Emmakin olivat lähteneet jonnekin reissuun, mutta ennen lähtöään Asta oli virallisesti irtisanonut heidän paikkansa. He olisivat vielä elokuun, koska meillä Vaari saisi olla laitumella, sitten he siirtyisivät isommalle tallille, jossa oli maneesi. Näytti siis siltä, että meillä syksyllä olisi korkeintaan Ulla ja Nairobi ja Pedersin sisarukset. Paju oli kyllä yrittänyt koko kevään myydä poniaan saadakseen sen tilalle hevosen, mutta aivan uskomattoman laiskasti. Kenistä eroaminen taisi olla kova paikka, vaikkei hän enää saanutkaan osallistua kisoihin poniratsastajana. Siiri oli tietenkin sisarusten lähtiessä tarkistanut heiltä, että eihän ollut tarkoitus, että heidän hevosensa ihan vaan seisoisivat sillä aikaa, kun he olisivat poissa. Hän oli kyltymätön ratsastaja.

Itse ratsastin melkein yhtä paljon, kun kerrankin oli tilaisuus, vaikken ängennytkään ihan kaikkien hevosten selkään, kuten Siiri. Mustia ja Desiä treenasin tosissani – tamman jalat olivat ainakin toistaiseksi priimakunnossa – ja lisäksi välillä Nikiä ja Nairobia. Sitten minulle välähti.
- Pärjäättekö te täällä vähän aikaa? kysyin Jessiltä ja Kiieltä ja istahdin heidän viereensä aurinkoon.
- Totta kai. Kauppaanko meinasit mennä? Jessi kysyi.
- Ei kun vähän pidemmän aikaa. Jos me käytäis Mustin kanssa Hangossa. Hanna pyysi loppukesästä käymään, ja vaikkei nyt olekaan ihan loppukesä niin nyt olisi ainakin hyvä hetki livahtaa.
- Koska sä menisit? Jessi kysyi varuillaan.
- En mä vielä edes tiedä, sopisko Hannalle. Mun täytyy kysyä.
Jessi huokaisi samaan aikaan kun Kiie julisti, että he kyllä pärjäisivät.

Melkein pidin sormiani ristissä, kun menin sisään juomaan ja soittamaan Hannalle. Yhtäkkiä minusta alkoi tuntua, että olin ansainnut pari päivää lomaa. Olinhan kisareissuja lukuun ottamatta pysytellyt vain täällä jo pari kuukautta. Tai no, kaupassa olin saanut käydä, ja klinikalla ja oriasemalla. En oikein laskenut niitä.
- Ai sä tulisit nyt jo? Hanna ihmetteli.
- Nyt ois hyvä hetki.
- Ootteko te riidelleet?
- No ei mitään semmosta, naurahdin. – Ei, Jessi on sairaslomalla ja täällä on porukkaa kuin pipoa viettämässä lomaa. Mua ei tarvita täällä välttämättä nyt.
- Mikä sen sairaslomalle laitto?
- Sillä on murtuma kädessä. Mutta mites? Oisko sulla tilaa?

Hanna mietti hetken.
- Itse asiassa mulla on kaikki boksit täynnä nyt. Mutta haitanneeko toi?
- Ei, ulkona Musti elää täälläkin. Tietysti ois kiva, jos ei sen tarttisi olla yksin ulkona, mutta mahtaako sun kopukkasi pelätä pimeetä… kysyin kiusoitellen.
- Saattaa niistä joku uskaltaa olla ulkonakin, Hanna arveli. – No tule sitten. Mitäs sä ajattelit? Nytkö hetikö?
- Mä olen ilmottautunu Desillä kisoihin nyt lauantaina, mutta Mustilla on vapaa viikonloppu. Jos mä ajelen teille sunnuntaina niin miltä se kuulostaisi?
- Me ollaan sunnuntaina kisoissa, mutta ei se mitään. Tule pois. Ja hei! Täällä on kisat seuraavana viikonloppuna, ennen SeaHorseWeekiä. Jää niihin?
Minusta se kuulosti hyvältä, mutta sanoin, etten sitten vielä lähtisi sunnuntaina ajamaan. Kokonainen viikko oli ehkä vähän turhan pitkä aika olla poissa.
- Ilmoittele kun tulet, Hanna sanoi huolettomasti ja lupasin tehdä niin.

Jessinkin mielestä viikko oli liian pitkä aika, vajaakin viikko oli. Hänen ilmeensä meni vähän surkeaksi, kun palasin ulos kertomaan suunnitelmasta.
- Että sä jäisit sinne vielä viikonlopuksikin? Onko sun pakko olla niin kauan?
- Ne kisat kuulostaa aika houkuttelevilta, sanoin lammasmaisesti. Olin netistä jo vilkaissut kilpailukutsua. Siellä oli sellaisia luokkia, mitä emme vielä koskaan olleet Mustin kanssa menneet. Jessi vilkaisi Kiieä, joka näytti nukkuvan lepolassessa ja kysyi puoliääneen:
- Yritätkö sä nyt kostaa mulle jotain?

Kyykistyin filtille hänen viereensä ja taputin häntä kiusoitellen poskelle. Pieni piru kutkutteli minua ja houkutteli esimerkiksi nauramaan ja jättämään vastaamatta… mutta nujersin sen.
- Hanna sanoi, että sillä on jotain opetettavaa meille. Nyt mulla on täydellinen tilaisuus lähteä, kun sä oot kotona, selitin.
- Ja mä oon auttamassa, mutisi Kiie. Ei hän nukkunutkaan.
- Otatko edes lapset mukaan? kysyi Jessi happamasti.
- Et kai sä kuvittele, että tytöt suostuisi lähtemään nyt, kun Karoliina on täällä? nauroin. – Mutta voin mä Jerryn ottaa, jos äiti ei oo missään reissussa, kyllä se varmaan katsoo sitä pari tuntia päivässä, että mä pääsen tallille.
- Ja loppuajan sä teet mitä? Jessi tenttasi edelleen happamana. Minua alkoi oikeasti huvittaa.

- Mitä sä luulet? Mä tietysti kuljen Jerryn kanssa pitkin rantakatua ja yritän iskeä yksinhuoltajaäitejä, törppö! sanoin ja kaappasin hänet painiotteeseen. Miten minua hiveli, että hän viitsi olla niin mustasukkaisen oloinen. Maru saapui jostain kuin mustanruskea nuoli ja jäi haukahtelemaan viereemme, kun Jessi takoi minua terveellä kädellään ja puhisi.
- No en tietenkään, sanoin sitten. – Rauhotu!
Jerry, joka oli myös nukkunut filtillä, heräsi tohinaan ja kömpi pöllähtäneen näköisenä istumaan. Hetken orientoiduttuaan hän konttasi luoksemme suukottelemaan. Poika oli selvästi sitä mieltä, että kun hänkin nyt oli herännyt, oli aamu ja aika antaa aamusuukkoja.
- Äidin muru, sanoi Jessi, päästi minut irti ja nappasi Jerryn sen sijaan. – Et sä tätä mihinkään ehkä viekään.
- Katotaan nyt ja mietitään. Tässähän on viikonloppukin välissä ja kisoja, sanoin.

Ne viikonlopun kilpailut olivat aika täydellinen kohde lähteä Kiiran ja Desin kanssa. Isot kisat, kahdella rinnakkaisella kentällä, mikä tarkoitti sitä, että jos Siiri ja Kiira menivät helpon C:n toisella kentällä, Desi ja minä pääsimme melkein samaan aikaan starttaamaan viereisellä helpon A:n. Ullakin oli ollut tulossa, mutta hän ei uskaltanut omin päin lähteä vetämään Peten koppia, vaikka olimme ehdottaneet, että se varmaan olisi lainattavissa. Jostain syystä Jessinkin käsi oli kuulemma sillä viikolla kipeytynyt sen verran, ettei hän uskaltanut lähteä kuskiksi, vaikka Ulla kysyi. Se valhe sitten, vaikka ehkä toikin Jessille hetkellisesti hyvän mielen, esti häntä ja Kiieä ja tyttöjä tulemasta katsomaan meitä. Kiiellä ei ollut korttia, eikä hän voinut ajaa lapsilastia kisapaikalle. Sanna tuli kuitenkin mukaan, ja Siiri selosti koko matkan, mitä kisahoitajan tehtäviin kuului, kunnes Sanna jo alkoi hyssytellä häntä hiljaiseksi.
- Sä olet sanonut kaiken jo kaks kertaa, tai kolme! Se ei voi olla noin vaikeeta.

Tutkimme Siirin kanssa tarkkaan lähtölistoja käytyämme ilmoittautumassa. Luokkamme alkoivat tosiaan samaan aikaan, Siiri oli omassaan viides lähtijä, minä vasta kahdeskymmenes.
- Sä ehdit neuvoa mua verryttelyssä, Siiri iloitsi.
- Niin ehdin, sanoin, ja olin itsekin siitä tyytyväinen. Kiira alkoi jo melkein olla rutinoitunut matkustaja, mutta tämä oli ensimmäinen kerta, kun se näkisi kouluaidat. En ollenkaan epäillyt, etteivätkö ne sen näkövinkkelistä purisi pieniä kimoja vuohisista. – Kunhan vaan saat sen menemään aitojen lähellä ja mikäli mahdollista vähän rentoutumaan niin kaikki menee hienosti.
- Saadaanko me verkata tuolla radalla? Siiri kysyi.
- Ei, ei täällä. Mutta ennen omaa vuoroa saa mennä kiertämään radan ulkopuolelta. Tai siis täällä yleensä kolme seuraavaa ratsukkoa saa olla tuolla odotusalueella ja sitten suoritusten välillä kaikki saa mennä radan ulkopuolta, selitin ja osoittelin.
- Hups vaan, se oli sitten menoa, Siiri huokaisi. – Siinä ajassa Kiira ei ehdi tottua mihinkään. Mä en saa sitä radalle.
- Älä nyt luovuta, ennen kuin oot päässy edes selkään. Mennään satuloimaan ne.

Sanna odotteli trailerin luona, istuskeli oviaukossa ja sanoi, että tammat olivat kaikessa rauhassa syöneet koko ajan, minkä olimme viipyneet. Otimme Kiiran ulos ensin. Se leikki taas kirahvia ja mulkoili joka suuntaan, mutta kyllä se sitten suvaitsi kiinnittää huomionsa hetkeksi Siiriinkin, kun tämä tunki sen suuhun heppanamin. Hetkeksi. Sanna kiikutti satulan ja nosti sen sen selkään, ja sitten Siiri lähti taluttamaan Kiiraa pientä rinkiä parkkipaikalla sillä aikaa kun otimme Desin ulos.
- Taluttaisitko sä tätä sen aikaa kun mä katson Siirin verryttelyn ja radan? kysyin ja tyttö nyökkäsi. Desin vanhat koivet kaipasivat hyvän lämmittelyn ja Sanna voisi hoitaa siitä käyntiosuuden sillä aikaa, kun minä yrittäisin olla Siirille avuksi.

Satuloimme kuitenkin Desinkin valmiiksi ja laitoin sille pehmeät suojat, jotka näyttivät lähinnä napakalta huovalta. Edelleenkin pidin pinteleitä tylsinä ja vaivalloisina, mutta vanhan tamman jalkoja suojasin mielelläni ja Jessi oli jostain löytänyt setin tällaisia pehmeitä, jotka käsittääkseni ajoivat suunnilleen saman asian. Ei Desi niistä ainakaan huonommaksi ollut tullut. Sitten jätin hevosen Sannan hoiviin ja autoin Siirin satulaan. Kiira tanssahteli ja oli olevinaan villi täysiverinen, kunnes kiskaisin sitä ohjista ja ärähdin sille, silloin se jätti pois suurimman osan teatterista.
- Harmi, ettei täällä saa pitää martingaalia, Siiri mutisi satulasta.
- Helpossa C:ssä ei haittaa, vaikka se menisi turpa taivaissa koko radan.
- No takuulla haittaa, jos muut menee peräänannossa. Sitäpaitsi mä en saa ohjasotteita läpi sillon.
- Oikeessa olet, minun oli pakko myöntää ja päästin irti ohjista, sillä olimme verryttelyalueen laidalla. Sinne Siiri saisi ratsastaa ihan omin nokkinensa.

Yllättäen Kiira näytti tyytyväiseltä päästessään muiden hevosten joukkoon kentälle. Sille tuli kai turvallinen olo. Olin neuvonut Siiriä, että hän voisi jättää vapain ohjin kävelyn vähälle ja alkaa saman tien ratsastaa käynnissä kunnolla, jotta hänellä olisi aikaa muistuttaa Kiiralle, kumpi määräsi. Se näytti toimivan. Kiira liikkui ihan nätisti, pureskeli kuolaintaan, eikä verryttelykentällä ollut edes pelottavia nurkkia. Siirikin alkoi silminnähden rentoutua, kun luokka kuulutettiin alkavaksi ja ensimmäiset ratsukot poistuivat radan luokse odottamaan vuoroaan. Siinä vaiheessa Siiri ratsasti vähän ravia ja laukkaa ja pysähtyi sitten tyytyväisen näköisenä luokseni.
- Se on paljon parempi kuin mä osasin kuvitellakaan, hän sanoi.
- No mikäs sen parempaa. Toivottavasti se on vielä tuolla radallakin.
- Ai niin. Siirin ilme valahti. – Pitäiskö meidän lähteä kotiin tässä vaiheessa kun kaikki on vielä hyvin?
- Höpsis. Siirry sinne vaan, usutin.

Kiira ei ensin näyttänyt huomaavan muuta kuin kivan pienen odottelualueen, jota sai kävellä ympäri, mutta sitten suoritusvuorossa ollut ratsukko tuli pois aitojen sisältä ja odottelijat saivat lähteä kiertämään rataa. Silloin se tajusi olevansa kujassa oikean aidan ja epäilyttävän matalan, valkoisen aidan välissä, jota väisti väistämistään, kunnes Siirin polvi taisi osua lankkuaitaan. Eikä se ollut edes pahinta kaikesta. Tuomarinpöytä oli. Se pysähtyi kerta kaikkiaan havaitessaan sen, ja vaikka Siiri näytti yrittävän saada kantapäänsä yhteen, se ei edennyt vaan alkoi tehdä pieniä pystyynnousuja. Sen takana kärsivällisesti odottanut suomenhevosratsukko kyllästyi, ratsastaja sanoi Siirille jotain ja ohitti Kiiran. Siiri ohjasi tammansa tiiviisti sen perään ja se seurasi kuin seurasikin toista ympäri pelottavan tuomarinpöydän. Heidän varsinaiselta suoritukseltaan ei voinut kauhean paljon odottaa sen jälkeen. Ehkä hevonen ei tosiaan menisi edes radalle.
- Tästä ei tuu mitään, kävi Siiri ilmoittamassa minulle odotusalueen laidalle, missä seisoin. Synkästä sanomastaan huolimatta hän hymyili leveästi ja rapsutti Kiiran säkää.
- Asenne kohdallaan, totesin.
- No mä ajattelin, ettei se ikinä kierrä tuomarinpöytää. Jotain me voitettiin jo.

Heidän ratansa oli ihan kauhea. Kiira aloitti etukaviot maasta –leikin, kun sen olisi pitänyt mennä odottelualueelta radalle ja lopulta toinen porttia pitelevistä tytöistä läimäytti sitä lautasille. Minun käsittääkseni se jo riitti koko yrityksen hylkäämiseksi, mutta ainakin se sai Kiiran hypähtämään sisäpuolelle. Sitten se kieltäytyi lähestymästä tuomaripäätyä muuta kuin kiemurrellen; eihän se ollut sitä vielä nähnyt tästä kulmasta. Metriä lähemmäs reunoja se ei suostunut menemään, mutta jos se oli sinnikäs jukopää niin Siiri oli vielä sinnikkäämpi. Hän jurmutti koko ohjelman läpi vähän sinne päin, kunnes tuli aika poistua radalta. Saatuaan vapaat ohjat Kiira siirtyi päättäväiseen raviin ja ravasi saman tien ulos koko kentältä, ennen kuin Siiri ehti kerätä ohjat takaisin käsiinsä. Aidan yli, valitettavasti, joten se sitten siitä. Mietin, mahtoiko hänen huumorintajunsa riittää vieläkin. Jos riittäisi, piirtäisin hänelle omin käsin papukaijamerkin.

- Se meni radalle, Siiri huokaisi, kun hän sai Kiiran pysähtymään kentän ulkopuolella. Kävelin sinne.
- Ja tuli pois sieltä, huomautin.
- Mutta se meni. Kai mun pitää olla siihen tyytyväinen. Mä en odottanut niin paljon.
- Haluatko sä jätskin tai jotain? kysyin nyt ensi hätään, kun ei minulla ollut paperia ja kynää juuri saatavilla.
- Kiitos mielelläni. Mutta kai sun pitäis nyt mennä verryttelemään? Palataan siihen myöhemmin, Siiri hymyili.
Hän oli oikeassa, joskin vilkaisin vielä pariin kertaan kummastuneena taaksepäin, kun lähdin etsimään Desiä ja Sannaa. Kumman aikuiselta hän oli kuulostanut, mutta ehkä hän paukuttaisi salaa päätään trailerinkylkeen kun minä en näkisi. Toivoin, ettei hän tekisi siihen kuhmuja.

Desi oli helppo löytää, sillä aurinko paistoi ja se hohti tulenliekinvärisenä jo kauas. Sanna oli uskollisesti kävellyt sen kanssa edestakaisin lähellä Siirin rataa niin, että hänkin oli varmasti nähnyt koko esityksen.
- Kiira oli ihan hurja, miten se on tommonen kisoissa ja kotona niin kiva ja fiksu? hän kysyi vähän järkyttyneen näköisenä, kun kiristin satulavyötä noustakseni selkään.
- Sillä nousee jokin villihevosgeeni päähän, kun se on poissa kotoa, arvelin. – Ja ehkä se vähän esittääkin. Mutta kyllä on Siiri aika sitkee sissi, ei voi muuta kuin hattua nostaa. Onko sulla aavistustakaan missä numerossa tuolla A-radalla mennään?
- Ei, mutta mä voin käydä ottamassa selvää, Sanna lupasi.
- Joo, ole kiltti, ja jos mä meinaan unohtaa niin tuu ottamaan nää suojat pois ennen kuin on meidän vuoro! pyysin. Tyttö nyökkäsi ja minä painuin verryttelemään.

Desi tuntui hyvältä ja letkeältä, kun ratsastin verryttelyalueelle ja siirsin sen saman tien raviin. Tein avotaivutuksia ja sulkutaivutuksia ja tamma liikutteli korviaan terhakan näköisenä ja hakeutui melkein saman tien peräänantoon. Se oli hieno hevonen, ja hyvin paljon samantapainen ratsastaa kuin Musti. Minun oli ollut alusta asti kauhean helppo puhua sen kanssa samaa kieltä.

Ravasimme vain hetken, kun Sanna palasi vilkuttamaan verryttelyalueen laidalle ja ratsastin sinne.
- Siellä on jo viidestoista menossa, te pääsette ihan kohta tonne.
- Okei, pitää sitten laukata äkkiä vähän, totesin ja jatkoin. Desi oli täysin samalla aaltopituudella kanssani. Saatoin ratsastaa sitä melkein pelkällä ajatuksella. Vähän se haparoi laukassa oikeaan kierrokseen, mutta kun otin välillä uudestaan käyntiin ja pistin sen nostamaan uudestaan, se tuntui hyvältä. Vasen laukka pyöri rytmikkäästi ja sitä saattoi lyhentää ja pidentää miten vain halusin. Ratsastin muutaman minuutin, mutta sitten ajattelin, että olisi aika siirtyä radan luo.

Destarte ei pelännyt kouluaitoja, päinvastoin se tuntu kasvavan kokoa allani, kun pääsimme kiertämään niitä. Annoin sen ravata ja nautin joustavista askelista, sitten jäin vain odottamaan vuoroani. Kun meidät kuulutettiin, siirryimme radalle, tervehdin tuomareita ja aloitin ohjelman. Se meni oikein hyvin laukkaan asti, mutta sitten hevonen tuntui taas epäröivän askeleissaan. Vastalaukka oikeaan kierrokseen meni hyvin, mutta kun piti siirtyä takaisin myötälaukkaan, se tuntui taas. Jotain epämääräistä. Epäröin seuraavan tehtävän ajan, mutta sitten tuli taas oikeaa laukkaa ja aloin tuntea sen ihan selvästi. Seisautin tuomareiden kohdalle.
- Se taitaa ontua, me keskeytetään, sanoin. Nämä vain nyökkäsivät ja käänsin Desin turvan kohden toista päätyä. Muutaman metrin päässä olin tuntevinani, että se ontui jo käynnissäkin, joten laskeuduin alas ja talutin sen pois radalta. Se siitä tällä kertaa.

  Re: Mansikkakesä 14

Lähettäjä: Pingo 
Päivämäärä:   27.8.09 13:48:06

Hops :)

  Re: Mansikkakesä 14

LähettäjäSennnu 
Päivämäärä:   27.8.09 19:23:45

17.

Ilman mainittavaa menestystä palasimme siis kotiin, tai ehkä Kiiran suhteellisen hyvä käytös oli sentään laskettava menestykseksi. Mietin väkisinkin olisiko se mennyt paremmin, jos olisin itse mennyt sillä. Siiri ei kuitenkaan ollut vielä ratsastanut kovin kauan, joskin varmaan monta sataa kertaa useammin kuin useimmat tytöt, jotka olivat olleet samalla alkeiskurssilla. Jos tamma kuitenkin vain vedätti edes osaksi, niin kuin minusta oli alkanut tuntua, saisin ehkä sen niiltä osin ruotuun. Tottumus sitten hävittäisi lopun venkoilemisen. Voisin sitä ehkä jossain vaiheessa Siirille ehdottaa.

En kuitenkaan nyt. Minun piti suunnitella hangonmatkaa. Desin takajalka pitäisi myös tarkistaa, joten laitoin taas Jutalle viestin, että josko hän ehtisi käymään. Saattoihan olla, että tällä kertaa sieltä löytyisikin jotain, vaikka en ollenkaan välttämättä uskonut siihen. Tuo mitä tänään oli tapahtunut kuulosti ihan siltä, mitä oli tapahtunut koko viime kisakauden ajan, joskaan Anne ei ollut maininnut, että semmoista olisi koskaan tapahtunut radalla. Kun kyseessä kuitenkin saattoi olla jotain akuuttiakin, en halunnut riskeerata. Jutta tarkistakoon.

Jessi ja Kiie olivat ottaneet asiakseen tehdä täytekakun oletettujen rusettiemme kunniaksi, mutta se meni kyllä yhtä hyvin lohdutuksena. Hyvin menikin, sillä Jinna ja Leksa ja Villekin olivat päättäneet pistäytyä taas kylään. Katsoin asiakseni saada olla tyypillinen, hölmö mies ja kysyin ääneen heti kättelyssä:
- Ootteko te niin kun palannu yhteen tai jotain? Jessi ei ollut nimittäin jutellut heidän asioistaan mitään, tai ainakaan en ollut kuunnellut. Koska yleensä kuuntelin, mitä hän puhui, ellen halunnut saada kyynärpäästä kylkiluihini, hänkään ei tiennyt mitään varmaa.
- Ja sekös sulle kuuluu, jos mä tulen lapseni isän kanssa kylään, irvisti Jinna minulle viehättävästi. Ihan oikeasti viehättävästi, iloisesti. Se pisti minut miettimään, että ehkä hänkin jo tiesi, mitä oli tapahtunut Jessin ja Juhan välillä, vaikka Jessi oli vannonut, ettei ollut uskaltanut Jinnalle kertoa. Että ehkä meidän esimerkkimme sovinnosta oli saanut hänet taas parempiin väleihin Villen kanssa…?
- Mikset sä ollut kisoissa tänään? kysyin töksähtäen Villeltä, vaihtaakseni puheenaihetta.
- Koska mä menen huomenna, mies vastasi.

Ville oli hommannut itselleen valmentajan, joka sopi täydellisesti hänelle ja hänen hevoselleen. Hän olikin jo onnistunut tekemään nuoresta tammastaan luontoa pelkäävän koneen, joka ulkoili suojitettuna ja loimitettuna, eikä koskaan joutunut kohtaamaan vaarallisempaa asiaa kuin varpunen kentällä. Minä olin yrittänyt jossain vaiheessa parhaani, mutta Villen ajatusmaailma ei vain kohdannut omani kanssa. Ei se silti estänyt meitä olemasta ystäviä, onneksi ja kisoista en ehtinyt kysellä enempää, kun Jutta ajoi pihaan ja lähdimme katsomaan Desin jalkaa.
- Mä tuun mukaan, Ville sanoi.

Jutta ei löytänyt tamman jalasta mitään. Siinä ei ollut kuhmuja, patteja, haavoja, eikä se ollut edes lämmin.
- Mitä mä arvailemaan jos ei kukaan oo aiemminkaan löytäny siitä vikaa, hän huokaisi. – Ehkä joku hermojuttu? Mä en tosiaankaan tiedä.
- Oireenmukasta hoitoa, siis? kysyin.
- No sitäpä. Tai voithan sä aina viedä sen klinikalle.
- Se on kiertäny puolet Etelä-Suomen klinikoista, tuskin ne on viime kaudesta viisastuneet. Se ei kuitenkaan oo enää ensisijaisesti kilpahevonen, päätin.
- Teet niinkun tykkäät, mutta mitään akuuttia mä en siitä löydä, Jutta summasi. – Mitenkäs teidän varsa jakselee?
- Tuu katsomaan, ja hienosti. Ja ehditkö sä sitten kahville? Meillä on mansikkakakkua.

Kävimme katsomassa varsaa, joka oli kasvanut muutamassa viikossa kovasti. Ennen talvea se olisi jo melkein keinoemonsa kokoinen. Se hupsutteli varsamaiseen tapaan, pukitteli ja laukkasi, kun yritimme tutkia sitä tarkemmin.
- Se näyttää olevan ihan kunnossa, Jutta nauroi. – Otatteko te sille jonkun toisen varsan kaveriksi talveksi?
- En mä usko, arvelin. – Me yritetään saada se kumminkin kaupaksi heti kun se on tarpeeksi vanha.
- Ja koska te aiotte pitää jonkun varsan itse? Jutta kysyi. – Eikö sunkin pitäisi jo ruveta miettimään Mustille seuraajaa?

Taas kerran.
- Desin seuraava varsa menee sen omistajalle. Ens kesänä meillä on myytävää vain Rellan varsa, selitin.
- Te tarvitsette enemmän tammoja, sanoi Ville. Siinäkin repliikki, jonka olin kuullut ennenkin.
- Niin. Kertokaa vaan jos kuulette jostain tämmösestä hyväsukuisesta rataraakista kuin nää, naurahdin. – Omia me ei varmaan raaskita vielä vähään aikaan ostaa. Ori on paljon kätevämpi kuin tamma, joka voi saada vaan yhden varsan vuodessa.

Olisinhan minä halunnut kolme-neljä hyvää, omaa tammaa. Tietenkin olisin. Jossain vaiheessa niitä vielä tulisikin, en vain tiennyt vielä, koska.

Lähdin Hankoon tiistaina. Jessi tahtoi väen vängällä lähteä kuljettamaan meidät.
- Mä en voi antaa sun viedä sekä autoa että traikkua koko viikoksi, hän sanoi happamasti. – Mä en uskalla, niin paljon kun meidän on tarvinnut käydä klinikalla tänä vuonna.
- Miten sun kätesi kestää ajamisen? kysyin pahanilkisesti.
- Haloo, ei siinä ole mitään vikaa. Ellei Ulla itse uskalla vetää hevostaan kisoihin niin miksi mun pitäisi vaivautua?
- Koska sulla on pikku-e, ehdotin, mutta Jessi vain tuhahti.

Onneksi maasturi oli iso. Kiie ja kaikki lapsetkin lähtivät mukaan ja Siiri jäi Sannan kanssa pitämään huolta tallista. Kiie tosin yritti päästä reissusta, valittaen, että hänen pitäisi sitten pissata viidenkymmenen kilometrin välein, mutta Jessi ei antanut hänen.
- Tuut mulle seuraksi. Käydään sitten tullessa Kasvihuoneilmiössä, siellä on vaikka mitä ihanaa!
Minä ajoin, Jerryn koppa vieressäni, ja muut olivat takana ja pelasivat Mustaa Pekkaa. Tai siis pelkkää Pekkaa. Uhkailuistaan huolimatta Kiie ei vaatinut yhtään vessataukoa, ennen kuin olimme ajaneet Hannan tallin pihaan, sitten hän kyllä syyhkäisi Jessin kanssa suoraa päätä talliin ja vessaan ja jätti minut lasten ja Mustin kanssa. Onneksi Panu oli huomannut tulomme.

- Odottakaa autossa, kaikki, kunnes me ollaan saatu Musti ulos, komensin tyttöjä.
- Hanna sanoi, että se saa asua ekassa tarhassa. Mä näen siihen mun ikkunasta, niin että voin vilkuilla sitä, Panu sanoi.
- Saako joku olla sen seurana ulkona? varmistin.
- Joo, vastapäiseen tarhaan jää toi rääpäle, mikä siinä on nytkin, Espionace. Se ei ole Hannan, vaan ylläpidossa täällä.
Vilkaisin ja näin pienen ruunikon hevosen. Siitä näki jo päältä, ettei se ollut Hannan, joka suosi isoja ja massavia hevosia. Mustille se varmaan kelpaisi kaveriksi oikein hyvin, vaikkeivät ne samaan tarhaan pääsisikään. Pääasia, että joku olisi näkösällä.

Musti tanssi tapansa mukaan alas kopista, valmiina haastamaan kaikki läsnä olevat hevoset. Sen itsetunnossa ei ollut mitään vikaa. Hannan oriit vastasivat putkitarharivistön toisesta päästä, mutta tiesin kokemuksesta, ettei huutelu kestäisi kauan. Tehokkuuden vuoksi vein Mustin kuitenkin talliin siksi aikaa, että saimme siltä riisuttua kuljetussuojat, siellä sillä oli vähemmän virikkeitä. Sitten vain tarhaan.
- Tuutko sä tänään ratsastamaan? Panu kysyi asiallisesti.
- En taida, onhan kellokin jo vaikka mitä. Mä tuun aamulla johonkin aikaan, lupasin. – Mä soittelen Hannalle illan mittaan että miten sille sopii.
- Selvä, Panu sanoi ja lähti hakemaan Mustille vähän heinää sillä välin kun minä tyhjensin traikusta satulan ja muut varusteet. Kiie ja Jessi olivat palanneet ja päästäneet lapset autosta venyttelemään jalkojaan.
- Missä Hanna-täti on? halusi Danni tietää. Minun täytyi myöntää, etten tiennyt.
- Ei sitä nyt näy. Se on varmaan jossain asioilla, kerroin ja mietin, olisiko Hanna räjähtänyt kuullessaan itseään tituleerattavan tädiksi.
- Me voidaankin sitten lähteä mummolaan, sanoi Jessi. – Täällä ei ole poneja eikä mitään muutakaan kivaa nähtävää, eikä Kiieäkään kiinnosta hevoset.
- Mua kiinnostaa! sanoi Karoliina vakavana ja katseli tarhoille päin, ja niin he kävelivät Jessin kanssa tarhakäytävän edes takaisin meidän muiden odotellessa auton luona. Jerry oli herännyt ja vikinästä päätellen kaipasi kuivitusta tai ruokaa tai todennäköisesti molempia, mutta se saisi luvan kestää lyhyen ajomatkan mummolaan. Siihen ei menisi enää kuin kymmenen minuuttia.

Äiti otti meidät vastaan ruoka valmiina, kuten tavallista ja aterioituaan naisväki lastautui takaisin autoon. Jerry jäisi minun kanssani, vaikka Jessi oli leikkinyt sen suhteen juupas-eipäs-leikkiä vielä tähän aamuun asti.
- Äidin mukkula, hän pupisi pojalle auton äärellä ja ojensi sen sitten minulle silmät hiukan punoittaen.
- Mä osaan hoitaa sitä, vakuutin ja annoin hänelle suukon.
- Mä tiedän, mutta mulle tulee kauhea ikävä sitä.
- Entä mua?
- Suakin, hän myönsi. – Katsokin että tästä on jotain hyötyä teille. Kehtaatkin tällä lailla livistää.
- Mä olen paha ja itsekäs ihminen, myönsin. Sitten tytötkin halusivat läksiäissuukkoja ja he lähtivät.

Minä en kuitenkaan tuntenut itseäni pahaksi enkä itsekkääksi, kun nostin Jerryn kättä niin, että vilkutimme molemmat auton perään. Tunsin itseni riehakkaaksi ja vapaaksi. Tunsin tietysti myös omatunnonpistoksia siitä. Olin ollut kotona vasta muutaman kuukauden ja nyt jo riemuitsin saadessani omaa aikaa. Jessi oli ollut taas kerran kokonaisen talven, vaikka hänellä oli paljon lyhyempi pinna kuin minulla. Muutama vapaailta kaupungilla, siinä kaikki, mitä hän oli saanut.
- Sun äitisi on enkeli, ilmoitin Jerrylle.
- Mummin pikku poju on enkeli, kuului äidin ääni takaani ja annoin vauvan hänen palvoviin käsiinsä.

Hannalla oli tosiaan suunnitelma valmiina meidän varallemme. Hän halusi opettaa Mustille korkean koulun liikkeitä, tai katsoa, taipuisiko se niihin, passageen ja piaffeen. Ja taipuisinko minä. Teoriassa tiesin, missä mentiin, mutta en ollut haavetasoa pidemmälle miettinyt, miten alkaisin niitä Mustille esitellä.
- Mä tiedän, luota muhun, Hanna sanoi kuivasti, niin kuin olisin mitään muutakaan voinut tehdä, aikonutkaan tehdä. Mitä tuli kouluratsastukseen, luotin häneen sokeasti.

Kävin ratsastamassa kahdesti päivässä, vaivaiset puoli tuntia kerrallaan. Se tiesi melko lailla hommaa Hannan henkilökunnalle, hän kun oletti heidän hoitavan Mustin minulle valmiiksi lämmiteltynä alle aina kun suvaitsin saapua paikalle. Useimmiten siellä käydessäni huitelin Hannan oletukset mäjelle ja hoidin itse hevoseni, mutta kyllä täysi palvelukin oli mukavaa.

Joka tapauksessa, Musti tajusi yllättävän nopeasti, mitä siltä haluttiin. Se myöskin pystyi liikkumaan kuten Hanna halusi, mistä en oikein tiennyt, oliko Hanna tyytyväinen vai pahoillaan.
- Se on perinyt liikkeensä isältään, hän sanoi suu mutrussa. – Sulla pitäisi olla toinenkin hevonen.
- Jätetään nyt se puheenaihe, tuskastuin. – Ei vielä.
- Papalla ois yks ihan loistava kolmevuotias tamma. Sä voisit astuttaa sen ja alottaa samalla sen koulutuksen.
- Astuttaa kolmevuotiaan? kysyin ällistyneenä.
- Älä ole hölmö. Jos sä olet tosissasi olevinasi hevoskasvattaja niin sä tiedät, että kolmevuotiaan voi ihan hyvin astuttaa. Eikä se ole Wotista vaan Doxysta, voisit käyttää Mustia.
Pysäytin Mustin ja jäin katsomaan Hannaa. Minun oli pakko myöntää, että se kuulosti kauhean hyvältä.
- En ole ostamassa, mutta paljonko? kysyin kuitenkin.
- Ei aavistustakaan, Hanna sanoi kohauttaen harteitaan. – Mä voin kysyä. Ja mäpä tarkistan, onko meidän sivuilla siitä videota. Ellei oo niin mä pyydän niitä lähettämään. Voit tulla katsomaan illalla kun oot ratsastanut.
- Jos mä voin viipyä, huomautin. – Jos äiti lupaa katsoa Jerryä.
- Mä tunnen sun äitisi. Se lupaa kyllä.

Niin lupasikin.
- Me pärjätään loistavasti, pidä sä vähän vapaata vauvastakin nyt kun voit, hän sanoi.
- Ei mulla mene kuin puoli tuntia kauemmin kuin tavallista, lupasin.
- Käy nyt samalla vaivalla kaupungilla. Tapaa vanhoja kavereita.
- Ai sä yrität oikein tunkea mua jonnekin oluelle, nauroin.
- Iljakin on muuten käymässä täällä, soita vaikka se mukaan!
- Ai, sanoin yllättymättä. – Mä tapasin sen vasta juhannuksena. Sillä oli silloin naisystävä.
- Niin, se toi sen tapaamaan Evaa.
Se oli yllätys, sikäli kun nyt mikään Iljaan liittyvä oli.
- Katotaan nyt, voi olla että mä jäänkin jonnekin, lupasin. Iljalle en kyllä ajatellut soittaa, mutta ehkä jollekin muulle vanhalle kaverille. Kun kerran oikein usutettiin.

Illalla Hanna ei kuitenkaan pistänytkään minua satulaan vaan päätti ratsastaa Mustilla itse, minä sain katsoa sivusta, miltä se näytti.
- Se ei jaksa vielä monta askelta kerrallaan, Hanna selitti, mutta sen minä tiesinkin. Ne muutamatkin näyttivät hienoilta ja näin Mustin ilmeestä, että se nautti ja oli kovin tärkeänä. Sen korvat jököttivät takaviistoon ja se mutusteli kuolaimia; se tiesi aivan selkeästi tekevänsä jotain äärettömän hienoa. Muutaman paikallaantanssivan askeleen jälkeen Hanna ajoi sen reippaaseen laukkaan ja nousi itsekin ylös satulasta, mitä en muistanut koskaan ennen nähneeni.
- Vähän revitystä vastapainoksi, hän selitti.
- Se näyttää pätevältä, sanoin vaikuttuneena. – Näyttääkö se sillonkin jos mä ratsastan?
- Näyttää se. Ja kun se nyt kerran on mun hevoseni jälkeläinen niin mä voin sanoa senkin, että se tajusi homman jujun ehkä nopeammin kun yksikään muu, jolle mä olen yrittänyt näitä opettaa, Hanna sanoi. – Paitsi Wot itse. Silläkin leikkasi nopeasti.

Sitten jätimme Mustin Hannan henkilökunnan haltuun ja siirryimme hänen luokseen. Äidillä ei ollut tietokonetta, joten en ollut voinut tarkistaa siellä, millaisia videoita Bossen siittolan sivuilta kenties löytyisi.
- Sä et tullu autolla? Hanna tarkisti, mikä oli aika hölmö kysymys, kun talutin pyörää vierelläni.
- Mä saatan mennä kaupungille kaljalle tän jälkeen, paljastin.
- Hyvä ajatus, mennään vaan! Hanna ilahtui, vaikken käsittääkseni ollut puolella sanalla häntä kutsunut mukaan.
- Missäs sun miehesi on?
- Työmatkalla Tukholmassa. Haluatko sä nyt oluen? Mee vaan suoraan toimistoon, hän ohjeisti ja avasi oven huoneeseen, jossa olin tuskin koskaan aiemmin käynyt. Hanna ihan oikeasti teki joskus töitäkin, muutakin kuin ratsastusta. Työhuoneen hallittu kaaos paljasti sen.

Hän palasi parissa minuutissa parin kylmän oluen kanssa ja herätti tietokoneen.
- Täältä se löytyy, hän sanoi ja parilla kliksautuksella taikoi ruudulle videonpätkän, jota olin odottanut. Siinä esiintyi hontelo, takakorkea hevonen, joka ei ensi silmäyksellä mitenkään ihastuttanut. Se oli tavallisen keskiruskea, kuten isänsäkin, mutta kun se käänsi päänsä kohden kameraa, se sai vähän ilmettä, sillä sillä oli hauska vino piirto otsalta vasempaan sieraimeen, sellainen reikäinen, jonka valkoisessa oli ruskeita täpliä.
- Se melkein jo ostettiin, mutta se täti oli sitten sitä mieltä, että toi merkki ei tule näyttämään hyvältä kisoissa, Hanna hyrähti.
- Miten se liikkuu? kysyin.
- Odota ja katso.

En ollut asiantuntija mitä tulee keskenkasvuisten hevosten ravin ja laukan arvostelemiseen, eikä tamma minusta näyttänyt muuta kuin kömpelöltä, mutta sitten video loppui ja Hanna etsi sähköpostistaan toisen.
- Pappa kävi kuvaamassa tän tänään, se on vähän saanut tasapainoa, hän sanoi. Se näyttikin ihan toiselta. Pikku tamma pyyhälsi pitkin isoa vihreää laidunta korvat niskassa kuin aropupu, ja kun se kyllästyi laukkaamaan, se nosti häntänsä soihduksi ja ravasi pää pystyssä niin, että kaikki neljä jalkaa olivat takuulla välillä yhtaikaa ilmassa. Ruudulta kuului, miten se päästi tuohtuneita lohikäärmetörähdyksiä.
- Kuvittele kun tommosen ravin sais joskus kouluradalle, Hanna huokaisi. – Aina ne sitä itsekseen esittää mutta ei jumaliste ikinä jos oot selässä!
- Se on aika kivan näköinen, minun oli pakko myöntää.
- No niin, osta se pois. Astutat, ratsutat… sä ehdit saada sen ensi syksynä kantakirjaan, jos nyt heti otat ja se varsoo ensi kesäkuussa.

Minua kutkutti kovasti.
- Mitä sille on tehty? kysyin.
- Käyty selässä, perusavut se osaa.
- Eikö sulla ole sitten mitään ratsastusvideota?
- On, mutta ei siinä ole mitään näkemistä. Se vaan menee.
- Näytä silti.

Tamma liikkui ratsastajan kanssa ymmärtääkseni ihan hyvin, laukka oli haparoivaa mutta ravi ihan kelvollista.
- Papalla ei ole oikeastaan ketään, ketä voisi laittaa ton ikäisen selkään, yleensä se myy kaikki varsat, ennen kuin niitä tarvitsee ruveta kouluttamaan, Hanna sanoi anteeksipyytävästi.
- Miksi toi sitten on jäänyt?
- Jaa-a, ehkä koska se on syntynyt perjantaina ja kolmantenatoista päivänä.

Sitä en uskonut hetkeäkään, mutta nojauduin taaksepäin ja otin ison kulauksen pullostani. Otin itse hiiren käteeni ja kävin tarkistamassa tamman suvun, mikä oli kaikin puolin kelvollinen. En uskonut, että vino kuvio päässä oli karkoittanut pois kaikki ostajaehdokkaat.
- Onko se terve?
- Aina se on ollut. Tietysti se tarkistetaan jos sä haluat sen. Kauan se ei ole kaupan, pappa astuttaa sen itse, ellei se nyt ihan pian mene kellekään. Sä saat kuulemma asevelihintaan.

Hanna nojasi kevyesti olkapäähäni, kun katsoin uudestaan laidunvideota ja mietin, mikä oli asevelihinta. Hyväsukuisesta, kantakirjakelpoisesta tammasta se saattoi hyvinkin olla viisinumeroinen luku. Semmoiseen minulla ei missään nimessä olisi varaa, jos tahdoimme elättää meillä nytkin asuvat hevoset, ellen sitten saisi maksaa osamaksulla. Summa, minkä Hanna sitten mainitsi, oli kuitenkin vain nelinumeroinen, eikä edes paha.
- Mun täytyy jutella Jessin kanssa ensin, sanoin epäröiden.
- Niin tietysti. Hannan äänessä oli pieni vivahdus ylenkatsetta, niin kuvittelin. Häpeän tunnustaa, että se sai minut takajaloilleni. Ensin hän oli saanut tietää, että minua oli petetty ja nyt en uskaltanut ostaa hevosta lupaa kysymättä, vaikka Mustin astutus- ja varsamaksuja ropisi tilille.
- Mä haluan siitä röntgenkuvat ja eläinlääkärin todistuksen, sanoin. – Ja mikä sen nimi on?
- Kaoma. Lundsätra Kaoma.

  Re: Mansikkakesä 14

Lähettäjä: tölkki 
Päivämäärä:   27.8.09 22:18:06

Äääääh, loppuis jo ;D

  Re: Mansikkakesä 14

LähettäjäSennnu 
Päivämäärä:   27.8.09 22:43:17

Noin 450 sivua enää :P
-------------
Siiri
1.

Heräsin ihanan kevyellä mielellä leppeän tuulen puhaltaessa sisään avoimesta ikkunasta ja kesti hetken, ennen kuin tajusin miksi. Vesku oli lähtenyt edellispäivänä Hankoon Mustin kanssa. Hän ei olisi täällä moneen päivään kyräilemässä minua, niin kuin minusta tuntui, että hän oli tehnyt juhannuksesta asti. En tosiaankaan ollut tahallani satuttanut Jessiä, enkä edes muistanut koko juttua oikein selvästi, mutta Vesku oli kohdellut minua siitä lähtien kuin nuorisorikollista. Itse asiassa silloin juhannusaamuna herätessäni en ollut muistanut mitään. Pieniä sirpaleita oli alkanut palailla mieleeni niin vaivihkaa, että ensin olin luullut muistelevani jotain painajaisunta, mutta todeksihan olin sen kaiken tajunnut viimeistään silloin, kun olin löytänyt talon tyhjänä. Mutta se oli nyt selvitetty, Jessi itse ei ollut moksiskaan vaan me olimme sopineet asian heti, Vesku vaan oli ensin saarnannut minulle juhannuspäivänä ja sen jälkeen jurottanut. Mutta nyt olisin vapaa, ainakin loppuviikon!

Venyttelin nautinnollisesti ja vilkaisin sitten kelloa. En ollut kuullut herätystä, joten oli varmastikin vielä aikaista ja voisin mennä ruokkimaan hevoset, ennen kuin Jessi ja muut nousisivat, mutta hämmästyksekseni se olikin jo yli kahdeksan. Olin varmaankin unohtanut laittaa herätyksen päälle. Kömmin ylös patjaltani ja nojauduin katsomaan ulos ikkunasta. Tallilla ei näkynyt mitään liikettä, hevoset vain laidunsivat kaikessa rauhassa. Ne olivat varmaan syöneet aamukauransa jo tunti-pari sitten.

Olisi ollut kivaa olla hyödyllinen, mutta en potenut siitä huonoa omatuntoa kuin hetken. Minulle riitti hommaa koko päiväksi ilmankin. Oli hoidettava tammat ja ratsastettava Kiira ja ehkä Nikikin, samoin Pajun ja Peten hevoset. Olisi taas tulossa hyvä päivä. Tämä kesäelämä oli välillä niin täydellistä, etten tahtonut henkeä saada. Tällä tavalla tahdoin kuluttaa lopun elämääni, touhuten hevosten kanssa aamusta iltaan. Rakastin niitä, joka ainoaa, ja joskus minulla vielä olisi itsellänikin oma talli ja monta hevosta.

Kiskoin vikkelästi yövaatteiden tilalle topin ja shortsit ja nappasin ratsastushousut kainalooni. Oli ollut helteistä koko viikon, ja vaihtaisin ne jalkaan vasta juuri ennen kuin alkaisin ratsastaa. Ne olivat liian kuumat eikä niiden kanssa saanut aurinkoa. Sanna, joka varmaan kohta pyöräilisi tallille, oli ihanan ruskea kauttaaltaan ja näytti mustine hiuksineen intiaanitytöltä. Siltä minäkin olisin halunnut näyttää, mutta ei.

Olin livahtamassa kiireesti seinällä roikkuvan ison peilin ohi, mutta sitten pysähdyinkin kesken askeleen ja peruutin. Siiri Eleonora Keto. S.E.K. Ruotsin kruunu. Onneksi sukunimeni ei ollut Saari eikä etunimeni Kati. Siiri Saari tai Kati Keto olisivat kuulostaneet idioottimaisilta. En ollut tyytyväinen kuvaani, mutta tuijotin sitä silti. Olisin halunnut jäädä vähän lyhyemmäksi ja olla vähän hoikempi – aika paljonkin, itse asiassa. Tai jospa olisin edes muodokkaampi. Olin tasapaksu pötkö. Hiukset olivat olleet hyvät vielä kevätjuhlissa, kun olin vasta käynyt kampaajalla, mutta nyt heinäkuussa ne olivat kasvaneet liian pitkiksi ja jakauksen vieressä erottui selvästi juurikasvua. Minulla ei kuitenkaan ollut tarpeeksi rahaa mennä kampaajalle, ja tiesin, että saisin sitä vain, jos menisin käymään kotona, mihin en tuntenut erityistä halua. Naamassa ei sinänsä ollut mitään vikaa, mutta ei mitään erityistäkään. Olin tavallistakin tavallisemman näköinen ellen meikannut ja irvistin kuvalleni kiukkuisesti, ennen kuin jatkoin matkaa.

Keittiössä oltiin aamiaisella. Danni ja Alissa ja Karoliina olivat jo nousemassa pöydästä, mutta Jessi ja Kiie, Jessin ystävä, joka oli käymässä, joivat teetä.
- Huomenta! toivotin aurinkoisesti.
- Puuroa, sanoi Jessi ja osoitti hellalle, mutta pudistin päätäni. Halusin vyötärön, eikä sitä ainakaan puurolla muokattaisi.
- Mä otan vaan mehua, kiitos, sanoin. – Saanko mä ratsastaa Nikillä tänään?

Jessi mietti hetken mutta nyökkäsi sitten.
- Jos sä kerran haluat, kun tulee kakskymmentäkahdeksan astetta lämmintä, etkä halua ennemmin meidän kanssa rannalle. Me lähdetään kohta, ennen kuin tulee tosi kuuma.
- Me ajateltiin Sannan kanssa mennä rannalle illemmalla, ilmoitin. – Kunhan ollaan hoidettu kaikki hommat. Saanko mä mennä Nikin kanssa maastoon jos mä annan Sannan mennä Kiiralla?
- Jos otat turvaliivin, Jessi sanoi, kuten olin tiennytkin hänen sanovan ja irvistin. Jos luvassa oli tosiaan 28 astetta en kyllä pukeutuisi sellaiseen.
- Laihduttaiskohan se, mietin kuitenkin puoliääneen.
- Paremminkin saat lämpöhalvauksen, tuumasi Jessi. – Muistakaa juoda paljon, jos meinaatte tosiaan ratsastaa päivällä kunnolla. Eikö ois fiksumpaa jättää se illemmalle kun vähän viilenee?
- Ei kun sitten on ihana lähteä uimaan, kun on viileetä ja kaikki hommat tehty, sanoin ja lähdin ulos.

Sanna polki pihaan samaan aikaan, kun minä astelin rappusia alas ja asetti pyöränsä seinää vasten. Hän oli alun perin Pajun tuttuja, kuten suurin osa ystävistäni täällä, vuotta vanhempi minua, muttei hän silti katsonut minua nokkaansa pitkin. Tänään hän näytti tavallista enemmän intiaanilta, sillä hänen hiuksensa olivat kahdella letillä.
- Mitäs me tehdään tänään? hän kysyi ja nappasi käsivarteni kainaloonsa.
- Hommia on kuule vaikka miten! Alotetaanko ratsastamalla ennen kuin tulee liian kuuma? ehdotin.
- Sopii, Sanna sanoi tyytyväisenä. Hän oli ihan yhtä hevoshullu kuin minäkin, siksi me kai tulimme niin hyvin toimeen. Hän aikoi ratsastuslukioon vuoden kuluttua, ja olin päättänyt seurata esimerkkiä. Siihen asti Sanna aikoi kuitenkin käydä täällä hoitelemassa tammoja, Vesku oli kuulemma pyytänyt häntä. Minusta se tuntui vähän inhottavalta, ihan kuin hän olisi ollut viemässä minun paikkani, mutta Jessi ja Vesku tarvitsivat kyllä apua. Kun koulu alkaisi, en pääsisi tänne kuin viikonloppuisin, ja silloinkin vain, jos raaskisin sitten jättää Kiiran. Oli niin väärin, että piti asua niin kaukana.

Ratsastimme ahkerasti aamupäivän, Sanna Kentuckylla ja Kiiralla ja minä Dissidentillä ja Nikillä, ja vaikka joimme aina välillä kuin janoiset kamelit erämaassa, jouduimme sen urakan jälkeen menemään varjoon makailemaan. Tuntui kuin pää olisi kiehunut ja janotti aina vaan, suorastaan heikotti. Riisuin inhoten reisiin liimaantuneita ratsastushousuja pois.
- Oltiinpa me reippaita, Sanna sanoi.
- Me voitaisiin oikeastaan ottaa kaikki tammat pariksi tunniksi sisään, tallissa on viileempää kuin tuolla laitumella, ehdotin, vaikkei mieleni tehnyt ollenkaan nousta ylös.
- Tehdään se, Sanna sanoi tarmokkaasti ja hypähti pystyyn, eikä minun auttanut kuin seurata.

Rella eli Krusidull oli Sannan lemppari. Ymmärsin miksi. Alkuun, tullessaan tänne, musta tamma oli ollut hyvin epäluuloinen ja yrittänyt päästä kaikkien niskan päälle, eikä se vieläkään ollut yleisesti ottaen ihmisystävällinen. Sanna oli kuitenkin alusta asti iskenyt siihen silmänsä, käynyt juttelemassa sille ja syöttänyt pieniä makupaloja, kunnes se oli alkanut tottua häneen. Kun näkee semmoisen vaivan ystävystyäkseen jonkun kanssa, se on arvokkaampaa kuin mikään. Minä tiesin, sillä Puhurinkin kanssa oli pitänyt tehdä paljon töitä, ennen kuin olimme samalla aaltopituudella. Välillä minun oli ihan itkuun asti ikävä sitä hevosta, vaikka se olikin ollut vain vanha jäykkä mitään osaamaton koni ja vaikka minulla oli nyt uusi, joka oli kaikin puolin hienompi.

Sanna siis otti itsestäänselvyytenä laitumelta Rellan ja minä otin ison, punaruskean Destarten. Se oli minusta hieno ja kaunis hevonen ja olisin mielelläni ratsastanut sillä – en vaan osannut! Se oli ihan erilainen kuin mikään muu hevonen, jonka selässä olin koskaan ollut, ihan kuin se olisi ollut eri eläinlajia tai koulutettu aivan toisin. Kun olin kuullut sen taustat, että se tulisi tänne ja että sillä saisi ratsastaa ja kilpailla, olin melkein niellyt innoissani kieleni. Olin jo nähnyt itseni kouluradoilla, menemässä jotain vaativaa luokkaa, mutta ne unelmat olivat romahtaneet heti, kun Vesku oli antanut minun kokeilla sitä. En pystynyt ensinnäkään istumaan sen ravissa ollenkaan, vaikka olin saanut ratsastaa sillä jo aika monta kertaa, enkä tosiaankaan haaveillut enää kisaamisesta sen kanssa. Näky olisi ollut naurettava.

Seuraavaksi haimme Kakadun ja Bagheeran.
- Sä haluat kai ottaa varsan, Sanna arveli, ja niin halusinkin. Minä pidin itseäni vähän niin kuin sen keinoemona, olinhan syöttänyt sitä pienenä pullosta ja auttanut löytämään sille oikean keinoemon, Kakadun. Minua suretti jo valmiiksi ajatus siitä, että Jessi ja Vesku myisivät sen kuitenkin pois niin pian kuin joku vaan suostuisi sen ostamaan. Se oli niin suloinen, ja fiksu, se osasi jo vaikka mitä. Seistä paikoillaan ja antaa harjata ja nostaa jalkoja ja kulkea vierellä riekkumatta – ainakin aina vähän matkaa kerrallaan. Puuhailin sen kanssa niin paljon kuin vain jaksoin, ihan luvan kanssa.
- Mitä enemmän ne oppii ja mitä pienempinä, sitä helpompia ne on isoina sitten kouluttaa, Jessi oli sanonut.

- Mulla on illaksi vähän juotavaa, sanoi Sanna keskustelusävyyn, kun aloimme yhteistuumin harjata tallissa Bagheeraa. Vilkaisin nopeasti olkani yli, varmistaakseni, että olimme varmasti kahden. Jessi ja Kiie ja lapset eivät varmastikaan viipyisi koko päivää rannalla, odotin itse asiassa, että Jessi tulisi minä hetkenä tahansa hakemaan meitä syömään jotain. Häntä ei kuitenkaan näkynyt ja käänsin katseeni takaisin Sannaan, pieni jännityksen kutkutus vatsassani.
- Mistä sä sait? Oliko teidän porukoilla taas juhlat?
- Oli, mä keräsin viikonloppuna jo vaikka miten paljon vajaita pulloja ja täysiäkin, ja eilen ne pämppäs taas, Sanna hihitti.

Hänen vanhempansa juhlivat kesälomaa railakkaanpuoleisesti. He joivat muulloinkin samaan tapaan, mutta lähinnä viikonloppuisin, nyt meno taisi olla jokapäiväistä. Meidän onnemme, ja minun yksityinen bonusraitani asiassa oli se, ettei Vesku ollut kotona. En ollut sitten juhannuksen uskaltanut muuta kuin käydä muutamana iltana kylällä tapaamassa toisia ja tulla sitten ajoissa kotiin, kun arvasin hänen odottavan ja vahtivan minua. Juoda en ollut halunnutkaan, mutta saman tien, kun olin kuullut Veskun reissusta oli mieleni alkanut hiljalleen muuttua. Sanna ja minä olimme viikonlopusta lähtien suunnitelleet, että tänään repäistäisiin.

- Olitko sä rannalla eilen? kysyin.
- Joo, kävin mä, mutta ei siellä ollut kuin Anttu ja se sen hölmö kaveri.
- Entä jos tänäänkään ei oo? kysyin pettyneenä.
- Keskiviikko. On siellä, Sanna hymyili.
- Kuule, sopiiko sulle jos mä ihan varmuuden vuoksi sanon Jessille, että mä saatan jäädä teille yöksi? kysyin äkkiä epävarmana. En uskonut Jessin valvovan vahtimassa, mutta ihan kaiken varalta.

- Mihin jäät yöksi? kysyi mainittu henkilö samassa selkäni takaa. Hypähdin syyllisyydentuntoisena, ja sitten Bagheerakin tietysti hypähti ja tallasi Sannan varpaille.
- Au, au, au! tämä ulvoi.
- Voi ei! inahdin ja aloin rauhoitella varsaa.
- Sattuiko? Jessi kysyi huolestuneena Sannalta ja vilkaisi tämän varpaita, joiden suojana oli tällä hetkellä vain varvastossut.
- Ei kummemmin, Sanna irvisteli. – Ja me vaan mietittiin, että oisko liian kuuma vuokrata joku leffa ja mennä meille katsomaan se illalla uimisen jälkeen.

Sannalla välähti sitten nopeasti. Minun oli pakko hymyillä, mutta samalla minulle tuli kauhean huono omatunto. Oli häijyä petkuttaa Jessiä sillä lailla, etenkin kun hän oli aina ollut niin ymmärtäväinen.
- Tai josko mä menisin Sannalle yöksi, jos me ollaankin myöhään rannalla, töksäytin, ja oloni helpotti välittömästi. – Näin keskiviikkosin siellä on aina vaikka miten paljon kavereita. Ehkä sieltä ei vaan malta lähteä.
- Aiotteko te mennä rantaan ryyppäämään? Jessi kysyi ja käänsi tutkivan katseensa minuun.
- Me ollaan alaikäisiä. Mistä me saataisiin juotavaa? Sanna kysyi viattoman näköisenä.
- Tuskin sitä on sen vaikeampaa hankkia nykyään kun mun ollessani teidän ikäinen, Jessi sanoi ja katsoi vuorostaan Sannaa. – Te ootte liian nuoria juomaan.
- Mutta saatko sä hepulin jos mä tulen myöhään tai jään Sannalle yöksi? kysyin yrittäen harhauttaa hänet juomiskysymyksestä.
- Saan, ellet sä saa vanhemmiltasi lupaa olla yötä Sannan luona, Jessi sanoi. – Muuten saat luvan olla täällä ennen puoltayötä ja selvin päin, kiitos. Ja tulkaa syömään.

Hän lähti menemään ja Sanna katsoi minua tympääntyneen näköisenä.
- Se elokuvajuttu ois voinu mennäkin läpi, hän sanoi. – Miksi ihmeessä sä rupesit lärpättämään omiasi?
- Mä ajattelin, että se suostuisi ilman muuta, huokaisin. – Ei se yleensä käyttäydy niin kuin joku äitityyppi, ei se ennen juhannusta ikinä.
- Sä olitkin juhannuksena aika kunnossa, Sanna tirskahti.
En viitsinyt kommentoida.

- Mitäs nyt sitten? Sanna kysyi ja tipautti varsan harjat sen ja Kakadun yhteiseen harjaämpäriin. Minä kohautin harteitani.
- Mä soitan kotiin ja sanon, että tuun teille yöksi ja ne antaa luvan ja hykertelee, koska mä olen niin pumpulissa, että Jessi pakottaa mut kysymään luvan, sanoin. Suunnilleen niin kävikin. Juttelin isin kanssa samalla kun kävelimme tallista sisään syömään, ja siellä ojensin puhelimen Jessille.
- Niille sopii, kuuntele itse. Isi, kerro Jessille.

Jessi otti puhelimeni ja sanoi siihen jäykästi ”haloo”. Sitten hän kuunteli hetken, vastasi lyhyesti ja lopetti puhelun.
- Selvä, mun puolesta mene vaan, hän sanoi ojentaessaan kännykkäni takaisin. – Mutta pidä jumala mielessä ja housut jalassa.
- Mitä? kysyin epäuskoisena. Sanna alkoi kikattaa hervottomasti vieressäni.
- Järki päässä, Jessi muotoili uudelleen. – Toivottavasti mä olen väärässä kun epäilen, että teillä on muutakin mielessä kuin elokuvien vuokraaminen tai kiltti kuhertelu kesäyössä. Järki päässä, en mä sen enempää pyydä.
- Sä olet huippu, sanoin ja tönäisin häntä kevyesti, vetäisten sitten äkkiä käteni pois. Olin osunut kipsiin.
- Me syötiin uusia perunoita ja silliä ja salaattia, syökää te loput, Jessi naurahti ja jätti Sannan ja minut keittiöön.

Minä olin lukenut jostain, että perunat olivat yhtä lihottavia kuin puurokin, mutta minulla alkoi olla niin nälkä, etten saattanut olla syömättä enää. Ihan oikeasti pyörrytti jo vähän.
- Tuutko sä mun kanssa pyörällä vai miten? Me voitaisiin mennä meille ensin, Sanna ehdotti.
- Joo, mutta tammat on vielä hoitamatta, muistutin.
- No ne tietysti ensin. Ja mä kävelytän Rellaa vähän aikaa, Sanna sanoi ja tipautti ison köntin voita perunoidensa päälle. Katsoin sitä kateellisena, uudet perunat tuntuivat huutavan voita seurakseen, mutta en aikonut sortua siihen. Sanna sen sijaan söi kuin hevonen.

Jessi ja Kiie ja lapset olivat pihalla ottamassa aurinkoa, kun palasimme tallille. Kiie oli valtavan kokoinen; hän oli saamassa vauvan parin viikon päästä. Hän halaili onnellisen näköisenä mahaansa.
- Aikooko tytöt ratsastaa tänään? kysyin valmiina auttamaan Nastin kanssa.
- Mä sain ne suostuteltua että illemmalla vasta, ettei Nasti läkähdy kuumuuteen, Jessi ilmoitti.
- Karoliina saa ratsastaa Kiiralla sitten, jos haluaa, lupasin. – Sanna kyllä ratsasti sillä jo, mutta ei se haittaa.
- Kivaa, Karoliina sanoi tyytyväisenä. Hän ei ollut kauhean vanha vielä, ei kymmentäkään, mutta hän oli niin pitkäjalkainen, että pikkutyttöjen shetlanninponilla ratsastaminen näytti jo aika hankalalta. Tyytyväisenä omaan anteliaisuuteeni menin Sannan perässä talliin harjatakseni Desin ja Kakadun. Sanna saattoi hyvinkin tuhrata tunnin Rellan harjaamiseen, ja jos hän aikoi vielä kävelyttääkin sitä, minä ehtisin hyvin hoitaa kaksi hevosta siinä ajassa.

Tänään hän kuitenkin selvisi tavallista nopeammin ja kello oli vasta vähän yli kaksi, kun tammat oli viety takaisin ulos.
- Lähdetään, käydään meillä suihkussa, Sanna alkoi hoputtaa.
- Mun täytyy pakata mukaan meikit ja jotain vaatteita, sanoin. – Tuu auttamaan!
Kipusimme ullakolle, missä vaatimaton vaatevarastoni oli isossa kassissa. Olin olettanut, että minua vaadittaisiin käymään kotona edes joka toinen viikko, kuten edelliskesänäkin, enkä ollut pakannut kauhean paljon mukaan, mutta nyt olin viipynyt jo puolitoista kuukautta samojen riepujen kanssa. Välillä minua ihmetytti, että miksei äitikään erityisemmin soitellut ja kinunnut minua käymään. Välillä tunsin itseni ihan hylätyksi, vaikka en olisi kyllä erityisemmin välittänyt mennäkään.

- Mulla on puhtaana yhdet sortsit ja yksi mekko, esitin Sannalle. – Mutta en mä taida iletä lähteä mekossa, vai mitä?
- Mikset? tämä kysyi.
- En vaan ilkeä, totesin ja pakkasin reppuuni puhtaat, valkeat shortsit ja valkoisen topin, jonka olin löytänyt alennusmyynnistä, kun olimme viime viikolla käyneet ostoksilla. Meikkipussi vielä ja sitten menoksi. Kävin ilmoittautumassa pihalla ja Jessi vilkutti minulle laiskasti.

  Re: Mansikkakesä 14

LähettäjäSennnu 
Päivämäärä:   28.8.09 18:24:53

2.

Sannan koti oli pienenpuoleinen matala omakotitalo melko keskustassa, lähellä kaikkea. Olin pistäytynyt siellä jonain iltana vessassa, ihan pikaisesti, mutten ollut silloin hädissäni juuri katsellut ympärilleni, nyt katsoin tarkemmin. Talo oli sievä ja uudehko, mutta piha oli aika hoitamaton, nurmi oli pitkää ja pensaat rehottivat. Jostain syystä se osui silmiini ensimmäiseksi, olihan kotona aina joka ruohonkorsi ojennuksessa. Sisällä vallitsi kaaos heti eteisestä alkaen. Joka nurkassa oli jotakin, ikään kuin tavaroita olisi tipahdellut lattialle laiskoista käsistä aina joulusta asti ja sitten niitä olisi vain potkittu syrjemmälle, ettei niihin kompastuisi. Sen saattoi päätellä pölykasoista niiden päällä.
- Missä sun porukat on? kysyin varuillani. Ajatus aamusta iltaan lipittelevistä vanhemmista oli jotenkin pelottava.
- Varmaan takapihalla, kun on tämmöinen sää, Sanna sanoi huolettomasti ja vei minut omaan huoneeseensa. Sielläkin oli kaaos, mutta erityyppinen kuin muualla talossa. Teinityttökaaos, vaatteita ja meikkejä siellä täällä ja joka paikassa, samanlainen kuin minullakin oli kotona aina lauantain eli siivouspäivän lähestyessä. Kotoista.

- Haluatko sä mennä ensin suihkuun? Sanna kysyi ja nyökkäsin. Olimme pyöräilleet maltillista vauhtia, mutta hikoilemista ei voinut välttää. Hän näytti minulle kylpyhuoneen, joka oli melkein vastapäätä hänen huonettaan ja antoi minulle pyyhkeenkin lainaksi, vaikka repussani oli toki rantapyyhe. Oli kuitenkin turha kastella sitä, jos aioin loikoilla sen päällä illemmalla.

Minun teki mieli kääntyä kynnykseltä takaisin. Kylppäri oli ummehtuneen hajuinen ja lattiakaivon ritilä näytti siililtä, minkinpoikaselta tai joltain muulta suherolta. Suihkuverho oli ehkä joskus ollut valkoinen, mutta nyt se oli alaosastaan kellertävänruskea, kuin sen helma olisi lillunut jossain lietelantakaivossa ja imenyt itseensä sieltä mausteita. Oli kuitenkin mahdotonta kääntyä takaisin, vaikka olin ihan varma, että saisin sieltä jalkasilsan. Sanna olisi loukkaantunut.

Astuin pitkin askelin varpaillani sisään ja riisuin vaatteeni. Hetken ympärilleni silmäiltyäni ripustin ne seinälle naulaan, jossa roikkui ennestään peili ja tyhjä pumpulipussi. En aikonut laskea niitä lattialle, vaikka aioinkin pukeutua puhtaisiin. Suihkussa vietin ehkä neljä minuuttia, nopeammin en selvinnyt hiustenpesusta, sitten kipitin äkkiä vielä vettä valuen Sannan huoneeseen.
- Sun vuoro, sanoin ja tömäytin lopultakin kantapääni maahan. Sanna oli sillä välin tehnyt pikasiivouksen ja kerännyt kaiken lattialla lojuneen sänkynsä jalkopäähän.
- Haluatko sä drinksun? hän kysyi ja avasi kaappinsa oven.
- Mikä ettei, hymyilin.
- Viiniä?
Nyökkäsin ja tunsin taas kivan pienen jännityksen vatsassani. Sanna kävi hakemassa pari lasia ja kaatoi sitten kumpaankin isosta muovisesta cocispullosta.
- Kippis!

Kohotimme laseja ja maistoimme. Se oli kammottavan makuista, mutta lämmitti alas mennessään.
- Siinä on ainakin neljää eri laatua, Sanna naurahti ja meni sitten itse suihkuun. Minä maistoin uudestaan, pitäen nenästäni kiinni ja kuivasin sitten itseni kunnolla. Märkiin varpaisiin oli tarttunut villakoiria ja hiekan- tai leivänmurusia ja minua alkoi jo huvittaa. Mikä talo! Puin päälleni bikinit, laitoin dödöä ja hajuvettä ja aloin sitten hieroa hiuksiani kuivemmiksi. Sanna ei viipynyt suihkussa juuri sen kauemmin kuin minäkään ja sitten aloimme meikata ja jutella, suunnitella tulevaa iltaa.

- Aiotko sä antaa Jonin taas lääppiä itseäs? Sanna kysyi minulta.
- Yyh, en, julistin.
- Juhannuksena annoit.
- Mä en muista juhannuksesta paljon mitään, tunnustin. – Ainakaan lopusta. Tänään mä en kyllä juo niin paljon. Itse asiassa mä en ehkä enää ikinä juo niin paljon.
- Joo, älä, sua oli pirullista vahtia.
- Sikäli kun mä muistan et sä ehtinyt mitään vahtia omilta lääppimisiltäsi, muistutin. Sannakin oli ollut kovasti juhlatuulella, mutta ei hänellä silti ollut poikaystävää, eikä minullakaan. Sanna sanoi, ettei hänellä ollut aikaa semmoiseen kaikilta tallitöiltä ja minä myötäilin, mutta ei se nyt ihan niinkään ollut. Olisin minä mielelläni vaikka seurustellutkin, mutta jotenkin porukassa ei vaan ollut ketään kenen kanssa olisi oikein natsannut. Kukaan ei ollut ihastunut minuun enkä minä kehenkään, meillä oli muuten vaan kivaa keskenämme.

Sanna kaatoi lisää viinintapaista ja alkoi föönata hiuksiaan kuiviksi. Minä hieroin omiini muotovaahtoa ja yritin haroa niitä samannäköiseen malliin, kuin mitä kampaajalta oli viimeksi syntynyt. Tarpeeksi tököttiä auttoikin, ja Sanna auttoi föönin kanssa niin, että niiden väri alkoi taas muistuttaa toffeeta ja olin lopulta aika tyytyväinen.
- Mä en ehkä mene uimaan, sanoin, kun hän sammutti koneen ja kieputin alimmaisia hiuksia sormieni ympärille. Eiväthän ne kihartuneet, mutta aina saattoi toivoa. Samassa avoimen oven takaa kuului ääniä ja jäykistyin säikähdyksestä. Sannan vanhemmat, tai jompikumpi, ja pöydällä oli pullo täynnä viininlitkua.

- Jaa, täällähän on naikkosia kauneussalongissa, kuului avoimelta ovelta myhäilevä ääni. Sannan isä nojasi raskaasti ovenpieleen. Hän huojui hiukan ja hänellä oli yllään vain shortsit, jotka melkein jäivät piiloon niiden päälle vyöryvän vatsan alle. Vedin äkkiä pyyhkeen harteilleni. Oli ihan eri asia olla pelkissä bikineissä uimarannassa kuin täällä tuon katseltavana.
- Niin on, mene pois, Sanna sanoi häkeltymättä, eikä tehnyt elettäkään piilottaakseen juomiamme.
- Niin sitä pitää, sitä on nuori vaan kerran.
- Pois, sanoi Sanna ja meni sulkemaan oven miehen nenän edestä. Hän ei kommentoinut tämän olemusta tai ilmestymistä mitenkään.
- Mennäänkö jo, aloin hoputtaa. Minua pelotti, että mies palaisi. Olihan hän ollut ihan ystävällinen, mutta en osannut suhtautua humalaisiin aikuisiin ja ukon mairea hymy oli tuonut mieleeni näkemäni kuvan rupikonnan huulista.
- Mennään vaan!

Sanna kiskoi päällensä mustat shortsit ja valkoisen topin, jotka molemmat korostivat hänen ruskeaa ihoaan. Minäkin etsin vaatteeni ja sitten totesin kauhukseni, että bikinit loistivat valkoisista shortseistani läpi.
- Mä en voi lähteä näin, ähkin ja peilasin peffaani.
- Onko sulla vaihtoehtoja? Mun vaatteet ei varmaan mahdu sulle.
- Mun täytyy ottaa ne, millä mä pyöräilin tänne, päätin ja vaihdoin äkkiä. Eihän tässä nyt sentään oltu juhlimaan menossa, vähän nuhruiset khakinväriset kelpasivat mainiosti nekin. Sanna tunki pöydällä olleen viininlitkupullon minun reppuuni ja otti itse kaapista toisen, jossa oli vaaleanruskeaa nestettä, kuin pommacia.
- Kaljaa, hän esitteli ja minä tunsin pienen yökkäyksen kurkussani, kun ajattelin juovani sitä lämpimänä ja hiilihapottomana, ties mistä pullonpohjista lirutettuna.
- Kävellään ensin kiskalle ostamaan salmiakkia, Sanna sanoi ja niin teimme.

Rannalla oli vielä paljon ihmisiä, oikeita auringonottajia ja lapsiperheitä. Kiertelimme hihittäen heidän leirejään tarkistaessamme, olisiko ketään tuttuja vielä missään, mutta emme nähneet ketään, joten pysähdyimme syrjäisimmälle mahdolliselle paikalle, mistä voisimme silti nähdä koko rannan yli ja levitimme pyyhkeemme. Meni ehkä minuutti, kun kaksi tyttöä juoksi luoksemme. Ninnu ja Satu. Molemmat olivat vaaleahiuksisia ja kuudentoista. Ninnu oli minun mittaiseni, ja hyvin vaaleaihoinen, minulle tuli hänestä aina mieleen nousemaan jätetyt pullat. Satu taas oli hyvin pienikokoinen ja hoikka, melkein laiha. Hänen bikineissään oli topatut kupit ja saatoin vannoa, että kun hän juoksi kohden, saatoin nähdä, ettei kohollaan olevien kuppien sisällä ollut mitään muuta kuin tyhjää, ellei sitten jotain rusinan kokoista.

- Ootteko te sokeita ja kuuroja? Kävelette melkeen meidän yli ettekä kuule mitään! Ninnu kiljui ja halasi minua. Minä olin aluksi vierastanut sitä kaulailua kauheasti, mutta hän nyt vaan halusi aina halata kaikkia, ja olin alkanut jo tottua siihen. Halasin siis takaisin, ja halasin Satuakin, ja sitten he halasivat Sannaa.
- Tuutteko te tonne meidän luo? Vai tullaanko me tänne? Satu tohotti.

- Tulkaa te tänne, kivempi olla täällä sivummalla, Sanna ehdotti ja istui. Minä seurasin esimerkkiä ja sillä aikaa kun tytöt kävivät hakemansa tavaransa riisuimme ja kaivoimme esiin juomat ja aurinkorasvat ja salmiakit ja tupakat ja pelikortit. Aloimme pelata korttia, kun Ninnu ja Satu palasivat ja Sanna ja minä puhuimme hevosista ihan vaan heidän kiusakseen. Molemmat olivat ihastuksissaan ajatuksestakin päästä joskus ratsastamaan, vaikka eivät olleet kai koskaan koskettaneet hevosta ja katsoivat meitä ylöspäin, kun olimme sentään melkein kuin kesätöissä tallilla. Puhumattakaan siitä, että minulla oli oma hevonen – jo toinen. Pidin siitä asenteesta kovasti, kun molemmat olivat kumminkin minua vanhempia ja sievempiä.

- Eikö me joskus voitaisi tulla ratsastamaan sun hevosella, Ninnu kysyi rukoilevasti.
- Ei niin kauan kun me ollaan täällä, mutta tulkaa sitten syksyllä Nurmijärvelle, sanoin tärkeänä. – Mustaojalaiset ei huoli sinne vierasta väkeä pyörimään.
- Mutta onhan Sannakin! Satu vinkaisi.
- Sanna on eri juttu, se on melkeen ammattilainen, kikatin ja tönäisin Sannaa kevyesti. Hän nyökkäili ja ojensi minulle sen pullon, missä oli nyt kiehuvankuumaa, väljähtänyttä kaljaa. Maistoin ja melkein oksensin ja ojensin sen sitten eteenpäin Ninnulle.

Pojat tulivat vasta, kun lapsiperheet alkoivat tehdä lähtöä. Ensin ajoi rannalle Anttu sillä naurettavalla nelipyöräisellään. Hän näki meidät heti, väki oli sen verran vähentynyt, ja pärisytti luoksemme.
- Hellou leidiiiis!
- Naapurin skidi, sanoin minä alentuvasti hymyillen. Olin hiukkasen humalassa ja se, että olin Sannan ja Ninnun ja Sadun kanssa, sai minut katsomaan Anttua nenänvarttani pitkin. Hän oli se kiltti nyhverö, jota kaikki aina pikkusen kiusasivat, niin siis minäkin. Kaikki kyllä pitivät hänestä silti ja tarkkaan ottaen hän olikin ensimmäinen oikea ystäväni näistä ihmisistä. Olin ollut häneen aika ihastunut joskus yli vuosi sitten, ja muutenkin saatoin aina luottaa siihen, että Antun kyydissä pääsisin kotiin, ellen jaksaisi polkea.
- Tallimestari, Anttu irvisti takaisin, mitä sopivimmin, kun olimme juuri puhuneet hevosista, ja änkeytyi istumaan viereeni. Pörrötin hänen oljenväristä hiuspehkoaan.

Sitten tulivat Joni ja Niko ja toivat tullessaan kylmää olutta. He myivät sitä mielellään kahdella eurolla pullo, mutta kun ojensin Jonin nenän alle nyt lähes tyhjentynyttä pulloa, jossa vielä loiskui jotain oluentapaista hän antoi minulle pullon eurolla.
- Lapsi parka kun olet tommoista joutunut juomaan, hän säälitteli.
- Ainakin se oli märkää ja meni päähän, Sanna puolusteli.
- Ja siinä oli mukana ainakin siideriä ja hyvä jos ei vähän pissaakin! ilmoitti Ninnu.
- No hyvin se vaan sullekin upposi!
- Tsot tsot, toppuuttelin ja levitin käsiäni kun pitääkseni tytöt erossa toisistaan, mutta sitten minulle tuli kiire avata Jonin antama pullo. Miten ihanan kylmää ja raikasta se olikaan!

Sinä iltana ei tapahtunut mitään kovin kummoista. Istuimme ja juttelimme ja Joni halusi hieroa hartioihini ja selkääni aurinkorasvaa, vaikka enää ei tosiaankaan ollut pelkoa palamisesta. Ranta alkoi autioitua ihan ja Anttu lähti käymään grillillä hakeakseen meille kaikille ranskalaisia perunoita. Minua nukutti ja otin pienet torkut vain herätäkseni siihen, että minua paleli ihan järjettömästi. Onneksi minulla oli sentään pitkähihainenkin mukana; vedin sen ylleni ja katsoin ympärilleni arvioidakseni, keneltä pummata tupakka.

- Mitä kello on? kysyin.
- Vasta ykstoista, Niko vastasi. - Mitä sä sanot siitä?

- Niin mistä? kysyin ymmälläni. – Mä nukuin.
- Perjantaina on mun synttärit. Juhlitaan.
- Kivaa! sanoin, ennen kuin tajusin, että viikonloppuisin oli yleensä kilpailuja. Seuraavana lauantaina olin peräti ihan itse menossa kilpailemaan.
- Mä sanoin jo että meillä on kisat, Sanna sanoi moittivasti.
- Mä en meinannut muistaa. Ei me voida riekkua ja ryypätä täällä, jos me ollaan heräämässä kuudelta, sanoin puistellen pahoitellen päätäni.
- Voitte, voitte, alkoivat pojat messuta kaikki kuorossa. Sitten muistin, että hitto vie, Veskukin oli tulossa vasta sunnuntaina takaisin. Miten voisin jättää näin hyvän tilaisuuden käyttämättä hyväkseni?
- Katotaan nyt, ehkä sitä voisi yrittää, aloin lupailla epäröiden.

- Tuutte tai uitte, Niko ilmoitti ja tarrasi kiinni Sannan jaloista. Puoliksi kauhuissani nauraen katsoin, miten ystävääni alettiin raahata kohden vesirajaa, ja samassa keikahdin itsekin selälleni.
- Ei! Ei! Älä kastele mun paitaa! kiljuin Jonille, joka ei ollut kuulevinaan. Kiireesti yritin riisua pois valkoista neulettani samalla kun raahauduin pitkin hiekkaa, mutta ei se ollut niin helppoa. – Lopeta! Mä lupaan! ulvoin lopulta, kun olin jo uhkaavan lähellä vettä.
- No niin sitä pitää, Joni sanoi, pysähtyi ja auttoi minut pystyyn. Sanna ei ollut selvinnyt yhtä helpolla, hän räpiköi parhaillaan rantavedessä ja kirkui ja nauroi. Joni piti minusta kiinni ja ravisteli paitaani selkäpuolelta ja nauroi päin naamaani.

- Ilkimys, julistin ja jäin miettimään, mitä Sanna olikaan sanonut hänen lääppimisestään juhannuksena. Emme olleet nähneet sen jälkeen. Olikohan Joni muka kiinnostunut minusta? Hän oli vanhempi, täyttämässä jo seitsemäntoista ja ammattikoulussa. Kun olin pienempänä miettinyt tulevaa poikaystävääni, en ollut ikinä ajatellut ketään amislaista. Ei, miehen piti olla fiksu ja lukiossa! Tai aikomassa lukioon tietenkin, enhän itsekään ollut vielä lähelläkään sitä hetkeä. Mukava Joni oli kyllä, eikä mitenkään luotaantyöntävän näköinen, mutta en minä silti tiennyt. Hän ei ollut mitenkään kolahtanut ensi näkemältä – eikö niin pitänyt käydä? Siispä irrottauduin, hymyillen sentään anteeksipyytävästi.
- Mä alan ehkä olla lähdössä kotiin, sanoin.
- Nyt jo? Joni kysyi pettyneen oloisena.
- Nyt jo? ihmetteli Sanna, joka kahlasi parhaillaan rantaan vettä valuen. – Mä luulin, että sä tulisit meille?

En olisi missään nimessä uskaltanut mennä Sannalle yöksi, en, kun muistin hänen ällöttävän isänsä ja ällöttävän talonsa. Olisin pyörinyt koko yön valveilla varmana siitä, että kirput purisivat minua ja jos uskaltaisin nukahtaa, siirat ja punkit ryömisivät jonoina ruumiinaukkoihini ja hämähäkit hiuksiini
- Jos mä aion tänne perjantainakin niin mun on parempi pitää siihen asti matalaa profiilia, sanoin ihan totuudenmukaisesti. Jos nyt lähtisin, ehtisin kotiin melkein puoleksi yöksi ja olisin melkein selvinpäinkin. Jos Jessi oletti minun menevän Sannalle yöksi, hän ei viitsisi varta vasten odottaa minua tai nousta haistelemaan hengitystäni.
- Haluutko kyydin? Mäkin taidan lähteä, Anttu sanoi ja nousi ylös. Epäröin.
- Mun pyörä on Sannan luona.
- Mä voin tuoda sut huomenna hakemaan sen, Anttu lupasi. Niin me olimme tehneet usein ennenkin.
- Okei, ellei meiltä kukaan lähde kauppaan, että mä pääsen itse hakemaan sen, suostuin.

Se oli sitten sillä selvä. Pakkasin tavarani ja kiipesin Antun taakse istumaan ja aloitimme hämärässä yössä matkan kohti kotia. Miten odotin seuraavaa kesää! Haluaisin ja vaatisin synttärilahjaksi vain ja ainoastaan mopon. Sitten olisin vapaa menemään ihan minne itse halusin! Antulla oli yleensä varakypärä mukanaan, mutta tänään en huolinut sitä. Hiukseni olivat ihan liian hyvin litistettäviksi ja voisin nauttia niistä vielä huomennakin – luojan kiitos Joni ei ollut ehtinyt kiskoa minua veteen asti. Eikä matka kotiin ollut pitkä, vain viitisen kilometriä.
- Jos joku tulee vastaan, mä pysäytän ja me vaan jutellaan, siltä varalta että se onkin poliisiauto, sanoi Anttu vakavasti, kun huidoin pois hänen tarjoamansa potan.
- Sä olet urpo, meillä menee sitten tunteja ennen kuin päästään täältä pois, nauroin, sillä meidänhän piti ajaa koko taajaman keskustan läpi.
- Ei kun mä tarkotan sitten, kun päästään meidän tielle.
- Kuka uskoo, etten mä ole ollut sun kyydissä, jos mä istun sun takana? kysyin. Joskus Anttu ei ollut ihan viisas.
- Olethan sä voinut nousta siihen vaan kokeilemaan.
- Kokeilemaan mitä? Sun peppua? jatkoin kikattaen, sillä olin vähän riehakkaalla tuulella.
- Ei sitten, jos sä ihan ehdottomasti haluat saada sakot, poika sanoi jäykästi.
- Tee mitä tykkäät. Minä käännyin ympäri ja vilkutin kaikille, sitten kiipesin istumaan vatsa vasten Antun selkää. Ainakaan hän ei voisi kaatua tällä vehkeellä, ja miksi olisi kaatunutkaan, eihän hän ollut mitään juonut.

Pääsimme Mustaojalle ilman yhtään vastaantulijaa ja Anttu pysäytti tapansa mukaan ihan ison tien varteen, postilaatikoille. Maru kuulemma nosti helvetillisen metelin, jos hän ajoi oven eteen. Nousin pois ja venyttelin jalkojani, mutta Anttu ei jatkanutkaan tavalliseen tapaansa matkaa kotiin seuraavaan tienhaaraan.
- Kiitos kyydistä, sanoin kiusaantuneena. Yleensä vilkutus oli riittänyt.
- Soita huomenna jos sä tarviit kyydin sitä pyörää hakemaan, poika sanoi.
- Joo. Käännähdin puoliksi, mutta sitten jostain iski päähäni ihan uusi, outo ajatus ja kierähdin taas takaisin. – Anttu, odota, säkö toit mut juhannuksenakin kotiin?

Anttu pudisti päätään ja katsoi minua kuin olisin ollut ufo. – Enhän mä.
- Kuka sitten? kysyin. Itselläni ei ollut mitään muistikuvaa.
- No se Max, Anttu sanoi ja ajoi pois.
Mikä Max?

  Re: Mansikkakesä 14

LähettäjäSennnu 
Päivämäärä:   28.8.09 22:02:11

3.

Olin hiipinyt sisään ääneti ja Marukin oli vain urahdellut minulle pimeässä talossa, joten tuntui suunnattoman epäoikeudenmukaiselta, että aamulla päätäni särki kammottavasti heti, kun avasin silmäni saadakseni kännykän sammuksiin. Jos olin kerran senkin muistanut laittaa herättämään, en ollut voinut olla kovin kännissä. Päänsärky kuitenkin väitti toista, ja kauhea jano.

Kiukustuin itselleni ja pakottauduin nousemaan ylös. Typerä pää, kärsiköön nyt sitten hölmöydestään. Olin luistanut aamutallista jo eilen, toista kertaa peräkkäin en sitä tekisi. Epäilisivät vielä minun olevan krapulassa. Hain keittiöstä vesipullon ja lääkekaapista särkylääkettä ja lähdin ruokkimaan hevoset, ja vaikka lähtiessäni olin vannonut palaavani saman tien takaisin sänkyyn, pillerit alkoivat hiljalleen vaikuttaa. Kivistys kaikkosi ja kylmä vesi virkisti sisuskaluja. Jäin tapani mukaan tammalaitumelle silittelemään Bagheeraa siksi aikaa kun hevoset söivät; otin Kakadun ämpäristä pienen kourallisen kauraa ja yritin tarjota siitä sille, mutta ei se oikein vielä ymmärtänyt rehun päälle. Se otti jyväsiä suuhunsa, pyöritteli ja puputti niitä päätään nyökytellen, mutta sitten ne tursusivat suupielistä ulos ja tipahtivat maahan.

- Ei sun vielä tarviikkaan, sanoin sille ja sivelin sen korvia. Se oli niin suloinen, olisipa ihanaa, jos minullakin olisi oma varsa! Kiira söi omaa annostaan ja vilkaisin sitä miettien noin sadatta kertaa sinä kesänä, että entä jos sen astuttaisi. Tähän asti olin aina päätynyt siihen että ei, halusin ennemmin ratsastaa ja etenkin kilpailla ensi kesänkin. Juuri nyt olin kuitenkin hiukan skeptinen sen suhteen, tulisiko Kiirasta vielä ensi vuonnakaan menestyvää kilpahevosta. Estekisoissa se kiinnitti huomionsa kaikkeen muuhun paitsi esteisiin ja paras tuloksemme oli kolme pudotusta naurettavan pienissä luokissa ja ensimmäiset ja toistaiseksi ainoat koulukisamme olivat olleet yhdellä sanalla sanottuna katastrofi.

Jätin varsan rauhaan ja menin nojailemaan Kiiran selkään, joka oli jo auringon lämmittämä. Upotin nenäni sen sileään karvaan ja haistelin sitä rakastuneena. Se oli ihana ja muistin, miten riemastunut olin ollut kun olin hiljalleen alkanut tajuta, että Jessi harkitsi sen myymistä minulle. Mitään muuta hevosta en olisi huolinutkaan Puhurin jälkeen. Kiira oli täydellinen.
- Haluatko sä saada varsan vai käydä kilpailuissa? kysyin siltä, mutta ei se ehtinyt edes korvaansa liikauttaa vastaukseksi kun ämpärissä oli vielä kauraa. Sitä paitsi tiesin vastauksen. Se halusi varsoja ja inhosi matkustaa kilpailuihin, missä sitä ujostutti ja pelotti. Mutta olisikohan tämä kumminkin semmoinen asia, mikä minun piti päättää itse?

Tänään en kumminkaan päättäisi mitään. Tiesin jo, että krapulapäivinä syntyi vain huonoja päätöksiä, ja viikonloppuna olisi joka tapauksessa taas yhdet kisat, joissa Kiira kenties olisi taas vähän parempi.

Omatuntoni pakotti minut aloittamaan ihmistenkin aamiaisen teon, laitoin kahvin tippumaan ja teen hautumaan ja menin sitten takaisin ulos kirjan ja limsapullon kanssa. Puuronkeittoon en sentään ruvennut, rajansa kaikella. Tänään en kyllä ratsastaisi ennen kun illalla, enkä kaikilla hevosilla. Sannakaan tuskin tulisi yhtä aikaisin kuin eilen, jos tulisi ollenkaan. Ei hän joka päivä käynyt, mutta eiköhän hän ilmoittelisi aikeistaan kunhan heräisi.

Nukahdin aurinkoon ja heräsin, kun Karoliina tuli tönimään minua pois aurinkotuolilta.
- Se on Kiien paikka.
Räpyttelin unisena, mutta päänsärky oli luojan kiitos kadonnut. Nousin kuitenkin, sillä ei Kiie voinut olla oikein missään muualla. Jos hän meni maahan makuulleen, hän ei meinannut päästä ilman nostokurkea ylös.

Se oli laiskottelupäivä, sillä oli vähintään yhtä kuuma kuin edellisenäkin päivänä, eikä Sannaakaan näkynyt. Vasta neljän aikaan hän ilmoitti vasta heränneensä ja kysyi, olinko tulossa rannalle illalla. Päätin kuitenkin pysytellä kiltisti kotona vaihteeksi, jos kerran seuraavana iltana olisi Nikon synttärit. Jessin pyöräkin varmasti säilyisi siellä huomiseen, jos saisin huomenna Antulta kyydin. Kuuden maissa Jessi ratsasti vähän Nikillä ja sitten minä aloin rakentaa kentälle muutamaa estettä. Olisi niihin kisoihin vähän harjoiteltava.
- Mekin harjotellaan, ilmoittivat Danni ja Alissa ja sitten sain odottaa vielä melkein tunnin, kun he loikkivat puomien yli Nastilla.
- Entäs minä? kysyi Karoliina näyttäen onnettomalta, ja minä lupasin hellämielisyyttäni, että hän saisi ratsastaa Kiiralla vähän aikaa, jos nostelisi sitten minulle puomeja myöhemmin.

Kotona Kiira hyppäsi aina hyvin ja varmasti. Kunpa se vain tajuaisi tehdä samoin muuallakin! Kun olimme ostaneet sen, olin jo ajatellut, että hankkisin jonkun valmentamaan meitä. Ehkä yrittäisin päästä mukaan vaikka aluevalmennukseenkin, jos saisin isin hommaamaan meille oman trailerin, millä mennä semmoisiin, mutta en tiennyt kehtaisinko, jos se käyttäytyi muualla niin omapäisesti. Sitten tuntui, kuin olisin yhtäkkiä saanut saavillisen kylmää vettä niskaani. Miten se käyttäytyisi syksyllä, kun veisin sen uuteen kotiin? Jos se vaikka alkaisi karkailla?

- Ja mikä sulle nyt tuli? kysyi Jessi, joka istui aidalla katsomassa meitä.
- Mä tulin ajatelleeksi, että Kiiralle on varmaan kauhea shokki muuttaa pois täältä. Mitä jos se ei totukaan olemaan Alin luona?
- Tottuu se, siellähän on niin rauhallista, Jessi sanoi vakuuttavasti saaden mieleni vähän kevenemään. Toivottavasti hän oli oikeassa.

Illalla katsoimme elokuvaa, ja oli ihanan viileää, kun koko talon ikkunat taisivat olla levällään. Tytöt nukkuivat jo ja Kiie ja Jessi ja minä röhnötimme rinnakkain sohvalla, jalat pöydällä. Se oli ihanan rentouttavaa. Tosin Jessi jutteli Veskun kanssa puhelimessa ja kuulosti tylyltä ja kiukkuiselta, emmekä me voineet muuta kuin kuunnella, kun hän ei kerran viitsinyt lähteä siitä mihinkään.
- Mitäs nyt? Kiie kysyi tasaisesti, kun Jessi paiskasi kännykkänsä lopulta nojatuoliin.
- No ei mitään kummempaa, mua vaan ottaa päähän, että sen oli muka niin välttämätöntä päästä sinne.
- Se halusi valmennukseen, huomautin ihmeissäni. Miten Jessillä muka saattoi olla jotain sitä vastaan?
- Niin hyvin kun niillä on menny tänä kesänä… äh, olkoon, Jessi huokaisi.
- Et kai sä kuvittele että sillä on jotain sutinaa Hannan kanssa? kysyin, edelleen kummissani.
- No eihän sillä ole, sanoi Kiiekin rauhoittavasti ja taputti Jessiä kädelle. Tämä jupisi jotain melkein kuulumattomasti ja käänsi sitten katseensa minuun.

- Mihin aikaan sä tulitkaan eilen?
- Puolenyön maissa, sanoin käsittääkseni täysin totuudenmukaisesti.
- Et sitten jäänytkään Sannalle.
- En, sanoin ja värähdin ajatellessani talon siivoa ja hänen isäänsä. Avasin jo suuni kertoakseni kaikista kauheuksista, eikä minun olisi tarvinnut edes väritellä asioita, mutta sitten tuli mieleeni, että ehkä joskus joutuisin kuitenkin yöpymään siellä. Tai ainakin väittämään niin. Oli parempi olla likaamatta sitä pesää. – Ei huvittanu, ja sitten Anttu oli just lähdössä kotiin, niin että mä sain kyydinkin. Ja sun pyöräsi on Sannan pihassa, kyllä se siellä pysyy tallessa!
- Koska sä ajattelit hakea sen? Jessi kysyi.
- Huomenna varmaan, kun mä oon menossa illalla synttäreille.

Oli hyvä, että sain sen sujautettua noin arkipäiväisesti keskusteluun, olinkin miettinyt, miten siitä ilmoittaisin.
- Sulla on kisat lauantaina, Jessi muistutti.
- No kyllähän mä nyt sen muistan.
Se riitti ilmeisesti vakuuttamaan hänelle, ettei minun seuraavan illan menoistani tai viipymisistäni tarvinnut huolehtia.
- Sun hiukset on kivasti, sanoi Kiie ja kurkisti minua mahansa ja Jessin yli.
- Ei kai ne enää, kun mä ratsastinkin jo, kihersin. – Kypärä paino ne littuun, ja sitten ne pitäis leikata ja värjätä, mutta ei mulla ole rahaa.
- Mä voin, Kiie lupasi yllätyksekseni.
- Osaisitko sä? kysyin yllättyneenä.

Sekä Jessi että Kiie alkoivat nauraa, kuin olisin sanonut jotain vitsikästä.
- Sun pitäis laittaa mutkin, Jessi lausahti. – Siitä on jo pari kuukautta kun sä leikkelit mua viimeksi.
- Okei, kampaajapäivä sitten huomenna, Kiie sanoi iloisesti. – Onko sulla väriaineita vai leikkelenkö mä vaan?
- Mä hamstrasin markkamarketin tarjouslaarista kaikenlaisia paketteja, Jessi tunnusti. – Me ehkä pärjätään niillä. Tai sitten ollaan ilman.

Sanna palasi ruotuun taas perjantaina ja hoitelimme ratsastukset heti aamusta.
- Mä alan tuntea itseni ihan ammattilaiseksi, hän naurahti laskeutuessaan alas Dissidentin satulasta, ratsastettuaan sitä ennen kirjavalla Kentuckylla.
- Nyt se loppuu, Paju ja Pete tulee viikonloppuna kotiin, muistutin. Minä olin ratsastanut Nikillä ja Kiiralla ja sitten olimme myös liikuttaneet vähän Rellaa ja Desiä, taluttaen. Desi ei minun mielestäni ontunut enää, mutta Jessi oli sanonut, että se saisi kyllä kaikin mokomin lomailla kunnes Vesku palaisi Hangosta. Niinpä olin huomannut alkavani vilkuilla Kakadua sillä silmällä. Olisikohan siitä ratsuksi? Jokohan Bagheeran voisi kohta jättää pieneksi hetkeksi yksin talliin?

Ei kuitenkaan tänään.
- Lähdetkö sä mun kanssa jo? Tuu meille taas ja meikataan yhdessä, Sanna pyysi, mutta pudistin tarmokkaasti päätäni.
- Kiie lupasi leikata mun hiukset ja laittaa ehkä väriäkin, mä tulen sitten illemmalla. Onko meillä mitään juotavaa?
Sanna mutristi suutaan, mutta virnisti sitten peikkomaisesti.
- Mä löysin eilen vaikka mitä. Viinaakin.
- Kaikki taas sekaisin limsapullossa? varmistin.
- Joo.
- No eihän me voida kuitenkaan paljon mitään juoda, mulla on lauantaina ne kisat, muistutin ja pidätin yökkäystä. Sannan edelliset juomat tuntuivat vieläkin maistuvan suussani. Sitten muistin.
- Kuule, juhannuksesta, aloitin vähän nolona.
- Sä olit kännissä, Sanna tirskahti.
- No sen oon kuullu jo. Mutta kuka on Max?

Olin toivonut saavani vastauksen, mutta Sannakin meni ymmälleen. Olihan tosiaan jo todettu, että hänelläkin oli ollut silloin vauhti päällä.
- Kuka Max?
- Sitähän mä kysyin, toistin kärsivällisesti. – Anttu sanoi, että joku Max oli tuonu mut kotiin, mutta mä en muista.
- Mä en muista ketään Maxia, mutta siellähän oli kauheasti porukkaa.
- Niin, huokaisin ja totesin, että minun pitäisi jutella uudestaan Antun kanssa. En pitänyt ajatuksesta, etten muistanut jotakuta sennimistä. Se kuulosti jotenkin romanttiselta. Aloin kuvitella valkoisen auton ja tummahiuksisen pojan, mutta en tiennyt, olivatko ne mielikuvitustani vai oikeita muistoja.
- Mä lähden sitten kotiin, ellet sä tule vielä, Sanna sanoi ja nyökkäsin.
- Nähdään illalla!

Kiie perusti kampaamonsa autotallin edustalle, missä kesätuuli sai viedä leikatut hiukset mennessään ja mistä oli lyhyt matka autotallin läpi saunaan pesemään ja huuhtelemaan väriaineita. Jessi oli hamstrannut hiusvärejä laidasta laitaan ja pohti ikuisuuden, käyttääkö itse vaalennusaineen vai saisinko minä sen.
- Ota sä, mä en halua blondi, hän päätti lopulta onnekseni. Minä halusin. Kiie oli leikannut hiuksiani hiukan lyhyemmiksi joka kohdasta, joten ne varmaankin alkoivat muistuttaa sitä, mitä ne olivat olleet, ja nyt hän alkoi levittää väriä.
- Eiköhän se oo siinä, hän sanoi lopulta ja istui huokaisten varjoon. – Perhanan ipana tanssii taas siellä, mun täytyy levätä vähän aikaa ennen sua, Jessi.

Jessiä ei tuntunut haittaavaan, sillä hän oli puhelimessa ja rakenteli lopuista hiusväripakkauksista tornia.
- Kolmevuotias? Ootko sä ihan viisas?
Katsoin häntä uteliaana. Kenen kanssa hän nyt puhui ja mistä? Lapsesta vai hevosesta vai jostain muusta?
- No hittoako mulla siihen on sitten sanomista. Sä olet selvästi päättänyt haluta sen.
Hän kuunteli taas, pitkään, ja alkoi sitten pikkuhiljaa vetää suupieliään hymyn tapaiseen. Jostain syystä tunsin helpotusta seuratessani sen tapahtumista. Hän puhui puhumistaan, kunnes Kiie ajoi minut suihkuun huuhtelemaan värin pois, oikea maratonpuhelu siis.

Saatuani värin pois lähdin intopiukeana föönaamaan ja meikkaamaan. Väri oli täydellinen, kuin tummaa timjamihunajaa. Sitten soitin Antulle varmistaakseni, että kai hän oli lähdössä myös ja saisin kyydin ja hän olikin lähdössä jo.
- Otathan sä mut kyytiin? pyysin.
- Jos sä olet valmis eikä mun tarvi odottaa tuntikausia.
- Kymmenen minuuttia! lupasin ja kiskoin nopeasti vaatteet päälle. Kävin pihalla ilmoittautumassa ja ehdin postilaatikoille juuri sopivasti. – Kuka on Max? kysyin samalla, kun kiipesin taas kerran Antun taakse, huitoen tälläkin kertaa kypärän pois tarpeettomana. Hän vastasi jotain, mutten kuullut mitä, kun tuuli alkoi ujeltaa korvissani.

Perjantaina rannalla oli ihmisiä myöhempään, ja enemmän nuoria. Löysimme Antun kanssa Jonin ja Nikon, joilla oli mukanaan isompikin poikaporukka, mutta en nähnyt vielä Sannaa, enkä edes Ninnua tai Satua. Harmi, minua vähän ujostutti.
- Mitä siitä Maxista? Anttu kysyi, kun annoin hänen istua viereeni toiselle pyyhkeenpuolikkaalleni. Huidoin hänet kuitenkin hiljaiseksi, sillä en halunnut hänen vastaavan koko poikajoukon kuullen. Kaikki olisivat ymmärtäneet, että olin juonut itseni muistamattomaksi.

Poikaporukka oli ollut rannalla varmaan jo tuntikausia. He jotenkin kuulostivat siltä, ja epäilin, että ainakin Niko itse oli kännissä kuin apina, vaikken nähnytkään mitään juotavaa missään. Hän makasi pyyhkeillä ja nauraa rätkytti, kitaten välillä limsaa. Tajusin sitten, ettei se tietenkään mitään limsaa ollut, ja varmistuksen sain, kun joku vieraista kavereista kiinnitti kaikkien huomion siihen, että joukossa oli yksi yksinäinen tyttökin, minä.
- Niko tarjoa nyt neidollekin, hän huusi ja kun Niko katse harittaen oli löytänyt minut, hän tekikin niin.
- Kiitos, sanoin ja piilotin yökötyksen nauruun. – Hyvää syntymäpäivää!
- Mitä mä saan synttärilahjaksi sulta? Niko kysyi vaativasti.

Minulla välähti ja etsin repun sivutaskusta levyn buranaa. Olin joskus syönyt siitä yhden, mutta heitin pojalle loput.
- Älä syö kaikkea kerralla, ja ota ehkä vasta aamulla, varoitin ja sain aikaan naurunremakan, kun joku kavereista luki, mistä pillereistä oli kyse.
- Mä jo luulin että sä oisit diileri, sanoi Joni pettyneellä äänellä.
- Kai toi oli vitsi? kysyin ja tuijotin häntä, se oli suunnilleen huonoin vitsi, minkä olin kuullut.
- No etkö sä asu lääkäreiden luona? Kai niillä nyt on vaikka mitä herkkuja kotona?
- No ei tosiaan ole, sanoin suuttuneena.

Sanna tuli Ninnun ja Sadun kanssa vasta ehkä paria tuntia myöhemmin, kun minä olin jo alkanut kyllästyä odottamaan. Taivaalle oli alkanut kerääntyä pilviä ja ranta oli sittenkin alkanut tyhjentyä. Minä seurasin sään harmaantumista oikeastaan tyytyväisenä. Juhlat eivät kestäisi pitkään, jos tulisi sade, ja silloin minulle ei tulisi kiusausta jäädä liian myöhään.
- Mikset tullu meille ensin? Me oltiin siellä, Sanna kysyi moittivasti ja lysähti melkein syliini.
- Enhän mä tienny että te olette siellä, puolustauduin ja annoin Ninnun halata minua, kuten aina.
- No et sä sitten ajatellu yhtään, tulit tänne vaan keräämään kaikki kundit, Sanna syytti ja vilkaisi Nikoa, joka makasi jalkojeni päällä. Hän nauroi kiusoittelevasti sanoessaan sen, mutta tunsin itseni silti vähän loukkaantuneeksi.
- Mitä mä näillä tekisin, pidä hyvänäsi vaan koko sakki, tuhahdin.

Sitten alkoi tulla oikeasti hämärää, ja viileä tuuli puhalsi kuohuja pitkin harmaaksi muuttunutta vettä. Tämä ei ollutkaan enää hauskaa. Kaikki pojat, jotka olivat iltapäivän kuumuudessa riisuutuneet, alkoivat vetää paitoja päälleen ja seurue alkoi osoittaa epätietoisen liikehdinnän merkkejä.
- Voi víttu, miks just tänään pitää ruveta satamaan? kirosi Joni. Hän yritti kiskoa Nikoa jaloilleen, mutta tämä seisoi melko horjuvasti. – Mihin me nyt mennään? Ei Niko voi mennä himaankaan.
- Mennään meille, mä asun lähimpänä, sanoi Sanna.
- Eikö sun porukat oo kotona? kysyin.
- Ne meinasi lähteä baariin, mutta voi ne olla kotonakin, jos ei ne oo päässy liikkeelle. Mutta siinä tapauksessa ne ei huomaa mitään.

En mennyt tällä kertaa Antun kyytiin vaan päästin Sadun sinne. Itse astelin hiljalleen muun porukan perässä. Jostain syystä minulla ei ollut tänään ollenkaan hauskaa, ehkä minulla oli kisastressi. Sannan pihalla tein äkkinäisen päätöksen, enkä seurannutkaan muita sisään. Kukaan ei huomannut jättäytymistäni vaan sain kaikessa rauhassa ottaa pyöräni ja lähteä polkemaan kotiin.

  Re: Mansikkakesä 14

LähettäjäSennnu 
Päivämäärä:   29.8.09 12:33:48

4.

Se oli ehkä viisain päätös, mitä olin eläessäni tehnyt. Pystyin heräämään aamulla tuntien vain mukavaa kisakiherrystä vatsassani ja menimme Jessin kanssa yhdessä tekemään aamutallin ja pakkaamaan Kiiran varusteet traikkuun. Kiie jäisi lasten kanssa kotiin, meillä ei pitäisi mennä kovin kauan, sillä olin ilmoittautunut vain yhteen luokkaan.
- Eikö Sanna tuukkaan? Jessi kysyi, kun olimme valmiita laittamaan Kiiran koppiin.
- Ei näköjään, sanoin pettyneenä. Olin yrittänyt soittaa hänelle jo puolen tusinaa kertaa ja lähetellyt tekstareitakin, mutta en saanut kiinni kuin vastaajan.
- No onpa hyvä, ettet ole yksin lähdössä.
- Joskus on hyötyä siitä, ettei oo vielä ajokortti-iässä, myönsin ja yritin olla kuin en olisi millänikään siitä, ettei Sannaa kuulunut, vaikka oikeasti minua sekä harmitti että hävetti hänen puolestaan. Luotettavuus oli se, mitä Jessi ja Vesku tuntuivat arvostavan enemmän kuin mitään muuta.

Jessi heittäytyi puheliaaksi ajomatkalla. Hänen ei tarvinnut kysyä minun illastani, olin antanut jo illalla pikaraportin ovensuusta, kun olin tullut aikaisin ja sateessa kastuneena kotiin, sitten olinkin mennyt suoraan nukkumaan kun en ollut halunnut mennä olohuoneeseen hönkäilemään synttärijuomien höyryjä.
- Meille tulee vieraita iltapäivällä, hän mainitsi kerrottuaan, että Alissa oli harjoitellut pohkeenväistöä edellisiltana.
- Ai keitä? kysyin hiukan välinpitämättömästi. Valtaosa heidän tuttavistaan oli ihan hauskoja, mutta ei siinä mielessä kiinnostavia, että uutinen olisi minua sykähdyttänyt.
- Ilja ja se sen naikkonen. Mä kyllä ihmettelen, että ne ilmotti etukäteen. Ilja on aina vaan ilmestynyt, sopi tai ei.
- Ehkä se Linda pisti sen soittamaan, jospa sillä on tapoja? ehdotin.
- No ehkä…

Sitten hän tiputti pommin, kun olimme päässeet perille ja ottamassa Kiiraa ulos.
- Vesku meinaa ostaa uuden hevosen.
- Mitä? inahdin, en saanut edes kunnon ääntä. Muistin sen Jessin edellisiltaisen puhelun, josta en ollut saanut selvää ja minkä olin sitten unohtanut kun oli ollut kiire kavereiden luo. – Kerro lisää!
- Hanna kauppaa sille jonkun niiden käsiin jääneen nuoren, Jessi tuhahti.
- Mä luulin, että ne myy kaikki varsansa!
- Ei ihan, itse ne kuorii parhaat päältä ja myy ne vasta, kun niillä on kisattu ja tehty tuloksia.
- Ai Hanna?
- Kukapa muu? Hanna tai sen ratsuttaja.
- Miksei se sitten tota kouluta? Onko sekin joku jalkavammanen?
- Sen mäkin haluaisin tietää, tai en oo ihan varma, haluaisinko, Jessi jupisi.

Vaikka yritin miten udella, ei hän oikein osannut kertoa hevosesta paljon sen enempää, paitsi että se oli tamma, mikä ei minua mitenkään yllättänyt, ja huomaamattani olimme siinä keskustellessamme laittaneet Kiiran kuntoon.
- Käypäs ilmottautumassa ja katsomassa rata, Jessi kehotti ja heräsin kuin unesta. Jestas, olin kisoissa enkä hevoskaupassa.
- Pärjäätkö sä sen kanssa yhdellä kädellä? kysyin Jessiltä.
- Näethän sä, että se on kuin lammas, hän naurahti ja piti kiinni vain yhdestä ohjasta etusormellaan. Ällistyttävintä oli, että hän oli oikeassa. Kiira seisoi paikoillaan.
- Joko se on tottunut? Näin yhtäkkiä?
- Tai sitten sä olit niin uppoutunu ajatukseen siitä uudesta hevosesta, ettet ehtinyt huolestuttaa sitä hösäämiselläsi.
- Mutta enhän mä hösää! Enhän?
- Mene nyt, että ehdit kävellä sen radan!

Vasta ilmoittautuessani kisakiherrys palasi, samalla tunsin itseni vähän orvoksi, kun jouduin yksin menemään radalle. Jos se Sanna olisi tullut, hän olisi voinut pidellä Kiiraa ja Jessi olisi voinut tulla neuvomaan minua. Nyt olin ihan omineni ihmettelemässä, miten monta laukka-askelta minun pitäisi saada sopimaan mihinkin väliin. Toisaalta, vaikkei minulla ollutkaan kummoinen matikkapää, Kiiran askeleita osasin laskea ja ennustaa hyvin. Tällä suoralla se väistäisi yleisöä ja tekisi ylimääräisen kiemuran sisäänpäin. Toiset kilpailijat katsoivat minua kummeksuen, kun tein merkillisen reitin esteeltä toiselle, mutta niin Kiirakin tekisi. Lisäksi se lyhentäisi askeltaan ja poikittaisi pää pystyssä, joten oikeastaan oli aivan turha minun yrittää laskea, montako askelta saisin siihen väliin. Hevonen sen päättäisi kumminkin.

Heitin suunnittelun sikseen ja keskityin opettelemaan oikean radan, palaten sitten vikkelästi traikulle. Jos Kiira keksisikin jotain niin saisiko Jessi pideltyä sitä yksikätisenä?
- Kaikki okei, hän sanoi kuitenkin ja kiipesin satulaan.
Kiira oli alkanut verryttelyissä olla fiksumpi. Se viihtyi, kun paikalla oli muitakin hevosia, ja pystyin ratsastamaan sillä ihan kunnolla, mikä oli riemastuttavaa. Joskohan se jo radallakin jaksaisi keskittyä?
- Se näyttää lopultakin fiksulta, Jessi huusi aidan takaa ja nyökyttelin hänelle pontevasti. Aloin pikkuisen toivoa, että jos tällä kertaa onnistuisimme.

Meidän vuoromme oli aika lailla alkupäässä ja uhkarohkeasti laukkautin Kiiran radalle, mitä en ollut uskaltanut ennen tehdä. Nyt se kuitenkin tuntui sen verran erilaiselta. Kun pysähdyin tervehtiäkseni tuomaria, se tajusi olevansa radalla yksin ja alkoi taas leikkiä kirahvia martingaalista huolimatta. Se aikoi alkaa peruuttaa päin kolmosestettä, joten usutin sen uudelleen laukkaamaan ja onneksi pilli soikin saman tien. Ratsastin kuitenkin yhden ympyrän, ennen kuin vedin keuhkot täyteen ilmaa ja päätin, että oli aika aloittaa. Meni miten meni.

Kiira huomasi esteen kun kiskaisin sitä toisesta ohjasta niin, että se herkesi tuijottamasta ihmisiä aidan takana. Kiristin muutenkin ohjia paljon siitä, miten niitä normaalisti pidin ja runttasin jalkani paremmin sen kylkiin. Minuun sen pitäisi keskittyä, ja siihen, mitä minä halusin sen katsovan. Yllättäen strategiani toimikin. Kiira väisti vain ihan hiukan siinä kohden, missä olin itsekin kävellyt kiemuraa, mutta kun pääsimme taas kauemmas yleisöstä, se palasi sinne mihin minä sen halusin, ohjan ja pohkeen väliin. Esteet eivät sille tuottaneet vaikeuksia, ne olivat pieniä, joten saimme uramme ensimmäisen puhtaan radan. Vahinko vain, että en ollut valmistautunut siihen. Meidän olisi pitänyt jatkaa suoraan neljän esteen uusintaradalle, mutta en kerta kaikkiaan tajunnut sitä, ennen kuin yleisö alkoi ulvoa minulle, että ”jatka!” ja menetimme siinä aika lailla aikaa. Kiirakin pääsi vähän löystymään, mutta kyllä se vaan sitten yli meni niistä lopuistakin. Ensimmäinen puhdas ratamme!

Mieleni teki kiljua onnesta ja melkein itkin, kun ratsastin pois kentältä. Piti pyyhkiä silmäkulmia, että näin eteeni ja etsin Jessiä. Mitähän hän sanoisi? Missähän hän oli? En voinut nähdä häntä missään, mutta sitten näin äidin. Jesses, mitä hän täällä teki? En minä ollut kertonut heille, että olin tulossa tänne tänään.
- Voitatteko te nyt? äiti kysyi.
- Voi, ei varmaankaan, kun mä unohdin jatkaa heti uusintaan. Mutta mitä sä täällä teet?
- Tulin katsomaan sua tietysti, hän sanoi ja kurotti kättään noin metrin päästä taputtaakseen Kiiraa. Se oli kuitenkin vielä tohkeissaan hyppäämisestään ja asteli puuskuttaen sivuttain niin, että äiti väisti. Hän ei ollut hevosihminen.

- Mun pitää mennä vähän jäähdyttelemään sitä, sanoin ja otin ohjat taas kunnolla käsiini. – Missä Jessi on? Niin ja mistä sä tiesit tänne tulla?
- Jessi sanoi menevänsä vessaan, ja me soitellaan, se kertoi eilen, äiti sanoi. Pysäytin Kiiran taas.
- Te soittelette? Miksi?
- Koska mä en saa susta ikinä irti muuta kuin että kaikki on kivaa ja hyvin, edellyttäen, että sä edes vastaat puhelimeen, äiti hymyili.
- Vastaanhan mä aina kun voin! Ja soitan takasin!
- Ja sanot että kaikki on okei. Kai mun täytyy kysyä toiseltakin osapuolelta?

- Te ette tiputtanu yhtään! sanoi toiselta puolelta Kiiraa isi, joka talutti pillimehua juovaa Joonasta.
- Tulitte sitten koko perhe, totesin happamasti.
- Oletpa sä ilahtunut! isi sanoi kuulostaen vähän loukkaantuneelta.
- Mä alan tulla aikuiseksi! Mä yritän tehdä teihin pesäeroa! lausuin arvokkaasti ja lähdin ratsastamaan eteenpäin. Se oli osittain vitsi, he olivat itse ruvenneet keväällä vitsailemaan minun aikuistumisestani. Oletetusta, lähivuosina tapahtuvasta, ei tänä kesänä. Lause vain tuntui sopivan asiayhteyteen.

En nähnyt Jessistä edelleenkään vilaustakaan, enkä nähnytkään ennen kuin ehkä varttia myöhemmin talutin Kiiran trailerille. Siellä hän oli äidin ja isin ja Joonaksen kanssa. He juttelivat ja hän näytti ilahtuvan saapumisestani.
- Sä olet valitettavasti vasta kymmenentenä, tuli paljon puhtaita ratoja. Ei taida tulla palkintoja.
- Ei haittaa, sehän oli mun moka, etten mä muistanut jatkaa uusintaan, sanoin ja kieltäydyin antamasta Joonaksen ratsastaa. Ei täällä. Täällä tammani ei ollut turvahevonen.

- Sun pitää tulla käymään kotona, äiti sanoi.
- Miksi? kysyin jurosti.
- Sä et ole käynyt viikkokausiin.
- Ensi viikolla on Maija-tädin synttärit, isi huomautti. – Sieltä et voi olla poissa.
- Voin mä, sanoin anovasti.
- Kotiin sun on ainakin tultava käymään, äiti sanoi äänellä, joka ei sietänyt vastaväitteitä. – Tuutko sä nyt kyytiin?
- Miten mä muka voisin jättää Jessin matkustamaan kahdestaan Kiiran kanssa? Sitä paitsi Vesku ei oo kotona, se tulee vasta huomenna, mua tarvitaan siellä! älähdin.
- No haenko mä sut maanantaina vai tiistaina? äiti kysyi, edelleen sillä äänellä, etten voinut muuta kuin mutista, että tiistaina mieluummin sitten.

Nyt kun oli kerran hyvä tilaisuus ja olin jo joutunut antamaan yhdessä asiassa periksi, aloin jutella isin kanssa siitä trailerista.
- Me tarvittais tosiaan semmonen. Pakulla voisi sitä vetää.
- Mihin me sitä tarvittaisiin? hän kysyi hölmönä.
- Että mä pääsen kisoihin, tietenkin! Ihan kuin tästä ei olisi puhuttu ikinä!
- Niin niin, isi mutisi. – Mistäs mä tiedän edes mistä lähteä etsimään tommosta?
- Jessi neuvoo, lupasin.
- Tietysti, Jessi sanoi innottomasti.

Olin iloinen, kun pääsimme lähtemään. Oli ollut jotenkin epätodellista tavata perhettä. Ihan kuin olisin ollut jo vuosia poissa kotoa, kuin tuskin tuntisin heitä ollenkaan. Siitä päätellen, miten vähäpuheinen Jessi oli ollut, hänellä taisi olla vähän samanlainen olo, juorutkoon sitten vaikka miten äidin kanssa puhelimessa muutoin.
- Mitä sä sanot meidän radasta? kysyin vaativasti ja odotin sitten ansaitsemiani kehuja.
- Sä sait sen oikein hyvin sen avuille, Jessi sanoi miettiväisesti. – Lopultakin sulla oli jokin hevonen kunnolla käsissäsi.
- Lopultakin? kysyin loukkaantuen. – Jos mä olen tähän asti ratsastanut huonosti niin mikset sä ole sanonut mitään?
- Jaa, olen mä kai yrittänyt, Jessi tuumasi. – Mutta paremmin se menee perille noin, kantapään kautta.

Murjotin loppumatkan, tai aioin, mutten jaksanut ihan kotiin asti. Muistin taas puheet Veskun hevosesta ja aloitin siitä uuden tenttauksen.
- Koska se tulee? Mikä sen nimi on?
- En tiedä, en muista.
- Miksi sä olet vihanen siitä, että Vesku haluaa uuden hevosen?
- Koska, taas kerran, se oli jo päättänyt ostaa sen, ennen kuin se muka kysyi mun lupaa, hän sanoi ja läimäytti rattia.
- Niinkö se sanoi?
- Ei, mutta kyllähän mä kuulen sen äänestä mitä se milloinkin tarkottaa.
- Kuuletko muka? kysyin aidosti uteliaana. Minä en uskonut kuulevani kenenkään äänestä mitään salattuja tarkoituksia.
- Me ollaan oltu yhdessä siitä asti kun mä olin 17. Kai mä tunnen sen jo aika hyvin.

Seitsemäntoista. Ei kauhean kauan siihen, kun olisin itsekin sen ikäinen. Ajatus siitä, että tapaisin silloin jonkun, jonka kanssa olisin lopun elämääni, tuntui pelottavalta.
- Kai sä olit jonkun kanssa seurustellu sitä ennenkin? kysyin varovasti.
- Olin, Jessi naurahti. – Tarpeeksi monen, että tunnistin hyvän kun näin…
- Vaikka se osteleekin hevosia?
- No, ostinhan mäkin sekä Nikin että Kiiran, hän myönsi siihen. – Ehkä mä lepyn sittenkin.
- Lepy pois, musta on upeeta et teille tulee uusi hevonen!
- Joo, kyllähän me se kai oikeesti tarvitaankin.

Kiie oli pitänyt Marun kiinni koko aamun juoksulangassa koirankopin edessä ja se oli ikionnellinen, kun pysähdyimme sen kohdalla ja päästin sen irti.
- Mä pelkäsin, että se karkaa, hän selitti tullessaan raportoimaan.
- Fiksua, niin se ois voinut tehdäkin, Jessi sanoi.
- Tyttöjä mä en saanut pidettyä kiinni. Ne on ratsastanu ja mä olen ollut sydänkohtauksen partaalla, Kiie jatkoi.
- Ei haittaa, kaikki on ilmeisesti kunnossa silti. Karoliina on jo aika näppärä auttelemaan niitä.
- Sikäli kun mä mitään ymmärrän niin ainakin niillä oli kivaa.

Sanna soitti sitten iltapäivällä.
- Sä et tullut, sanoin syyttävästi.
- Sori, sori, sori, miljoona kertaa! Miten teillä meni?
- No ei mitenkään, sanoin ilkeästi.
- Ai tavallisesti?
- Ei ihan, saatiin me sentään puhdas rata. Joitko sä liikaa vastataksesi puhelimeen?
- Vähän, Sanna myönsi. – Mutta oli muutakin, mä taidan nyt seukata.
- Mitä? Kenen kanssa? kiljaisin.
- No Niko oli mun luona yötä, Sanna kihersi.
- Niko? Sehän oli ihan jalaton jo kun me lähdettiin rannalta? Ei kai se edes olis päässy kotiin?
- Yritätkö sä jotenkin latistaa mua? Pilata mun tunnelman?

Ei hän nyt vihaiselta kuulostanut, vähän varovaiselta vain, joten huokaisin ja kielsin.
- Onnea teille, mikäs sen hienompaa! toivotin.
- Kiitos! Mihin sä muuten katosit?
- Mua ei vaan enää jotenkin huvittanu, ja kun oli nää kisatkin. Lähdin kotiin vaan.
- Ei kai haittaa jos en mä tule tänään? Toi puppeli tossa alkaa ehkä kohta herätä, Sanna kysyi ja tajusin, että Niko oli edelleen siellä. Omaan sänkyyni en olisi häntä toivonut, mutta vähän ontto olo minulle tuli.
- Älä ihmeessä. Ethän sä ole täällä töissä, sanoin ja lisäsin, että minun piti mennä. Pelkäsin vähän, että Sanna alkaisi kertoa sänkyjuttuja ja minua ujostutti ajatus semmoisten kuuntelemisesta.

- Odota! Mulla oli asiaakin! Vai etkö halua kuulla Maxista? Sannan ääni kuulosti ovelalta. Kiireeni katosi.
- Haluan! Mitä siitä?
- Sekin tuli meille sitten illalla, se on Jonin serkku.
- On vai? Miten se teille tuli?
- No tuli tänne kaikenlaista muutakin porukkaa. Joni esitteli sen mulle.
- Millanen se oli?

Nolotti oikeasti kysyä moista, mutta Sanna oli jo niin paljon piikitellyt minua juhannuksesta, että hän tuskin enää viitsisi.
- Vanhempi, koska sillä on auto.
- Oo! huokaisin. Taisin sittenkin muistaa jotain. – Valkonen auto? Onko sillä tummat hiukset?
- On ja on.
- No millanen se muuten on?
- Ihan okei musta, Sanna sanoi miettien. – Ainakin se käyttäytyi ihan fiksusti kun se oli kerran autolla, ei se kauhean kauan viipynytkään.
- Onko se hyvännäköinen? Kysyikö se mua? jatkoin innostuen.
- Jos tykkää tommosista tummista. Ja ei, ei se kyllä kyselly, ainakaan multa. Mutta se on täällä kylillä viikonlopun, eli tuutko sä illalla tänne?

Hurja ujostus iski.
- E-en mä taida. Tänne tulee vieraita… ja mulla on kaikki tammat hoitamatta.
- Älä nyt mamoo, ei sulla niissä koko iltaa mene! Jos sä kerran haluat nähdä sen salaperäisen Maxin niin sun on pakko!
- Jos se on kerran Jonin serkku niin mä varmaan näen sen joskus. Mutta katotaan nyt, en mä ainakaan lupaa mitään. Jos säkin aiot vaan puppeloida Nikon kanssa.

Sanna hihitti.
- Katotaan nyt jos se pääsee tosta joskus ylös. Mutta soita jos tuut!
- Soitan, lupasin, joskin mieleeni tuli että kuinka hän ehtisi vastata, kun ei aamullakaan ollut ehtinyt.

  Re: Mansikkakesä 14

Lähettäjä: Pingo 
Päivämäärä:   29.8.09 21:37:43

Jostain syystä en oikein tykkää tästä Siiri-pätkästä, Siiri on niin ärsyttävä. Ehkä en vaan osaa eläytyä enää ton ikäiseen :P mut toisaalta kiva lukea, et miltä muut hahmot näyttää Siirin silmissä..

  Re: Mansikkakesä 14

LähettäjäSennnu 
Päivämäärä:   29.8.09 21:42:42

Tiedätkö, mä ajattelin ihan samaa, kun nää tuli vastaan. Täytyy katsoa saisiko ne jotenkin seuraavasta / lopullisesta versiosta pois. Niissä vaan on niin paljon tapahtumia kuitenkin...
------------
5.

Harjasin parhaillaan järjestyksessä toista tammaa, Rellaa, kun Ilja ja Linda tulivat. Jessi toi heidät tallille ja Ilja esitteli sitä kuin omaansa, mutta hevosia hän ei kyllä erottanut toisistaan.
- Oliko tää se sun kilpahevosesi? hän kysyi Jessiltä Rellaa katsellen.
- Ei, tää on meillä lainassa sairaslomalla ja tekemässä yhden varsan siinä sivussa, Jessi selitti. – Niki on tuolla laitumella.
- Lindahan voisi ratsastaa sillä! Ilja innostui. – Kun sä olet kerran kipsissä ja kaikkea.

Vilkuilin huvittuneena Jessin ilmettä; mitä hän mahtaisi moiseen sanoa.
- Kyllä mä pystyn ratsastamaan, hän sanoi vain lyhyesti, eikä Lindakaan näyttänyt kauhean innostuneelta.
- Mä olen ratsastanut jo omani tänään, kyllä se riittää mulle, kiitos vaan. Onko tää teidän talli nyt ihan täynnä?
- Mun täytyy ihan laskea, Jessi tunnusti.
- Kiira ja Vaari ja Vaito lähtee, kun koulut alkaa, muistutin. – Tänne jää Musti ja Niki ja Desi ja Rella ja Nasti. Ja kolme vuokralaista. Ja Kakadu ja Bagheera, Ja jos Vesku tuo sen uuden!
- Saisivat melkein lähteä loputkin vuokralaiset, Jessi huokaisi. – Tai saa nähdä, ehkä ne lähteekin, kun me mennään töihin ja tallirutiinit muuttuu väkisinkin. Kaikki on pakko laittaa vapaalle heinälle tarhoihin, ja itse pitää ruveta käymään loimittamassa tai ottamassa sisään, jos päivällä tulee yhtäkkiä joku kauhea myräkkä. Ei me ruveta hesasta asti ajamaan semmosiin hommiin, ei voida.

- Meinaatteko te pitää niitä täällä yksin päivät pitkät? Linda kysyi lievästi järkyttyneenä.
- Joo. Niin ne oli toissatalvenkin, kun mä olin koulussa ja Vesku töissä, sillon tosin oli vain meidän omia hevosia ja Vaito. Mutta, ehkäpä noi vieraat tosiaan lähtee.
- Miten te sitten ehditte hoitaa täyden tallillisen hevosia?
- Ratsastellaan valikoiden, Jessi lausahti. – Eihän niistä kumminkaan ole treenattavia kuin Musti ja Niki. Muut saa vaikka seistä.
- Teillä pitäisi olla tallimestari, Linda sanoi.
- Mutta kun ei ole. Eikä tule. Jos se Sanna käy auttamassa harjaamisessa niin hyvä.
Jessi vilkaisi minua sivusilmällä, kuin ihmetellen, miksi minä harjasin Sannan lellikkiä. En viitsinyt ruveta selittelemään mitään Nikosta ja nuoresta rakkaudesta vaan aloin vaihtaa tammalle suitsia riimun tilalle. Se tarvitsisi kuntoutuskävelynsä, oli Sanna täällä tai ei.

Muut jäivät katselemaan paikkoja ja olivat tutkimassa pihattoa, kun vein Rellan takaisin laitumelle ja palasin tuomaan suitsia. Pihatto oli tyhjillään näin kesällä, sillä siellä ei kasvanut ruohoa ja kaikki hevoset olivat nyt vihreällä.
- Onko tää käytössä talvella? Linda mutisi parhaillaan ja sitoi uudestaan hiuksiaan, jumalattoman pitkää tummanruskeaa lettiä.
- On, Nasti saa asua täällä varsan kanssa, ja mä luulen, että lykätään tänne se Veskun uusi kolmevuotiaskin, ettei ponin tarvitse sitten jäädä yksin, kun me saadaan varsa kaupaksi, Jessi selitti.
- Mä voisin tulla teille tallimeseksi, ehdotti Linda noukittuaan kuminauhan suustaan ja kiedottuaan sen lettinsä päähän.
- Mitä? kysyimme Jessin kanssa yhteen ääneen.

- Eikö sulla ollut työpaikka? Jessi kysyi näyttäen jotenkin ankaralta tuijottaessaan Iljan tyttöystävää.
- On, mutta mä teen töitä iltasin ja öisin. Aamut menee tallilla. Jos mun hevoset ois täällä niin voisin hoitaa noi teidän samalla.
- Mutta etkö sä asu vaikka miten kaukana? Hesassa?
- Mulla on mopo. On mulla nykyisellekin tallille Vantaalle parikymmentä kilometriä. Tää ei ole paljon kauempana.

Linda ei näyttänyt mitenkään vaivaantuneelta vaikka Jessi tuntui tutkivan häntä katseellaan neliösentti neliösentiltä. Koko pitkän, laihan vartalon, melkein yhtä pitkät hiukset ja hiukan jo vanhenneet kasvot.
- Mitä sä tarkkaan ottaen ajattelit? hän kysyi sitten.
- Noo, Linda aloitti venyttäen. – Mihin aikaan te lähdette töihin?
- Seitsemältä nyt ihan viimeistään, jompikumpi aikaisemminkin viemään lapset hoitoon.
- Ja sitä ennen ruokitte ja tarhaatte hevoset?
- Niin, Jessi myönsi.
- Mä voisin tulla tänne aamuisin vaikka kasin aikaan ja tarhata ne ja siivota. Jos te vaan ruokkisitte, se kai helpottaisi aika lailla? Ja sitten ratsastaisin omani ja mitä muuta nyt tarttisi tehdä. Antaisin päiväruuat ja sitten lähtisin. Miltä kuulostaa?

Jessi ei sanonut mitään, joten Linda jatkoi:
- Mä voin kyllä liikuttaakin, jos tarvii. Mä osaan ratsastaa.
- No hae Niki niin katotaan, Jessi sanoi yllättäen minut täydellisesti. En minä ollut ollenkaan kuvitellut hänen edes harkitsevan moista.

- Selvä, Linda sanoi hätkähtämättä ja lähti kävelemään kohden Nikin tarhaa.
- Linda on niin hyvä, sanoi Ilja tuijottaen hänen peräänsä.
- Miten niin hyvä? kysyin uteliaisuuttani.
- No hevosten kanssa.
- Mistä sä sen tiedät?
- Siiri-hyvä, vaikka mä en osaa ratsastaa – ja se on ainoastaan Jessin ja Veskun vika, jotka ei ole antaneet mulle mitään perusopetusta vuosikausien volinasta huolimatta – mä olen työskennellyt hevosten parissa, Ilja luennoi minulle. Katsoin Jessiä epäluuloisena, ja tämä nyökkäsi.
- On se ollut tallilla töissä, tämä vahvisti. – Tosin en sanoisi, että Ilja ihan synnynnäinen hevosmies silti olisi.
- Oletko sä nähnyt Lindan ratsastavan? halusin edelleen tietää Iljalta ja tämä pudisti päätään kummastuneena kysymyksestäni.
- En, mutta kuuleehan sen puheista! Jos se on kerran kouluttanut omat hevosensa ja kaikki.
- Siiri, tekisitkö sä yhden esteen? Jessi kysyi ja hänen ilmeensä oli lähes tulkitsematon.

Epäilen pikkutyttöjen kuulleen joillain yliluonnollisilla konsteilla sisään estepuomien kolinan, sillä he olivat rivissä kentän aidan takana, ennen kuin olin saanut Jessin ohjeiden mukaan yhden pystyn keskihalkaisijalle. Jessi oli mennyt talliin näyttämään Lindalle, missä Nikin tavarat ja varusteet olivat ja minä jouduin kysymysryöpyn kohteeksi: kuka hyppäisi.
- Linda kokeilee Nikiä, selitin.
- Saako se hypätä sillä? Karoliina kysyi suu auki loksahtaen. Hänkin jo tiesi, ettei sellaista kunniaa suotu juuri kenellekään. Tai kunniaa… se oli hyvin kaksipiippuinen juttu.
- Se varmaan riippuu siitä, miten se muuten ratsastaa, arvelin.

Linda ja Jessi tulivat melko pian tallista kiiltelevänmustan Nikin kanssa. Lindalla oli Jessin kypärä ja yllätyksekseni turvaliivikin päällään. Hän pidensi reilulla kädellä jalustinhihnoja ehkä kymmenen reikää ennen kuin alkoi edes kiristää satulavyötä ja sitten vielä vähän lisää päästyään selkään.
- Miksi toi saa mennä Nikillä? Danni vaati saada tietää, kun Jessi siirtyi kentän laidalle luoksemme.
- Kunhan kokeilee, että miten se pärjää, Jessi selitti. Minusta hän oli melko pahansuova pyytäessään minua rakentamaan esteen valmiiksi kentälle, sillä tiesimme molemmat jo sen pelkän läsnäolon kuumentavan Nikiä. Toisaalta Linda oli kyllä sanavalinnoillaan ja äänensävyillään antanut ymmärtää olevansa melkoinen guru. Nyt hän saisi todistaa sen.

Niki yritti tanssahdella ja tuijotteli estettä, mutta ilmeisesti Jessi oli sentään antanut vähän neuvoja Lindalle tallissa. Ainakin sen verran, että Niki vaati pitkät alkukäynnit, sillä nainen ei päästänyt sitä riekahtamaan askeltakaan ylimääräistä ennen kuin oli ratsastanut käyntiä ainakin parikymmentä minuuttia.
- Mulla ei ole kelloa – alkaako tää riittää? hän kysyi lopulta Jessiltä, joka nyökkäsi. Niki oli jotensakin alistuneen näköinen, mutta kun Linda nyt pyysi sitä ravaamaan, se aloitti toiveikkaana uudelleen esteen tuijottamisen. Laukassa se alkoi tehdä pieniä syöksähdyksiä vasten pohjetta, kuin kiikuttaakseen varautumattoman ratsastajan esteen yli, mutta Lindapa ei ollut varautumaton. Minun silmään hän oli taitava, se oli pakko myöntää.

- Hyppäänkö mä? hän kysyi Jessiltä vähän ajan kuluttua, kun Niki oli taas lakannut yrittämästä ja laukkasi vain kauniisti kuolaintuella ympyrää.
- Ole hyvä, Jessi hymyili ja sitten he hyppäsivät. Niki innostui täysillä tapansa mukaan ja yritti esteen jälkeen kiihdyttää, mutta ei se päässyt, eikä Linda myöskään näyttänyt mitenkään hermostuvan, palautti sen vain jollain näkymättömällä konstilla hallintaansa. Jessi päästi pitkän puuskahduksen, kuin olisi pidättänyt henkeään ja tajusin, etten ollut itsekään hengittänyt hetkeen.
- Joo, hän sanoi puoliääneen. Minä tajusin sen olevan hyväksyminen. Hän lakkasikin tuijottamasta ratsukkoa niin kiinteästi ja Linda taisi tulkita sen lopettamiskäskyksi.
- Sen jalat pitää kylmätä ratsastuksen jälkeen, neuvoin minä vuorostani, jotten olisi jäänyt ihan sivustakatsojaksi.
- Joo, me nyt kävellään ensin rauhassa, Linda sanoi.
- Voitte lähteä tonne laitumien ympäri kävelemään, jos sä haluat, Jessi sanoi ja avasi portin.

- No? sanoi Ilja, kun Linda oli kauempana. – Otatko sä sen?
- Mä en vieläkään ymmärrä, miksi se haluaisi, Jessi ihmetteli.
- Rahan takia. Tietysti.
- Meinaako se, että me elätettäisiin sitten sen hevoset ilmaiseksi?
- No jos saisi edes alennusta. Tuolla missä ne nyt on, joutuu tekemään itse tallityöt ja silti pitää maksaa maltaita, tai niin Linda sanoo.
- Mä luulen, että voisi kokeilla, miten se pärjää meidän hevosten kanssa, jos se pääsee käymään jonkin aikaa nyt, kun me ollaan vielä kotona, Jessi sanoi hitaasti. – Ilman hevosiaan siis.
- Mitä Vesku sanoo siihen? kysyin uteliaana.
- Jos se meinaa haalia tänne lisää hevosia niin mä voin haalia henkilökuntaa, sanoi Jessi ja napautti suunsa päättäväisesti kiinni.

Olisin mielelläni jäänyt kuuntelemaan, mitä Jessi sanoi Lindalle, kun hän palasi Nikin kanssa loppukäynneiltä, mutta Bagheera ja Kakadu piti myös hoitaa ja menin laitumelle harjaamaan ne. Karoliina tuli pitämään varsasta kiinni, sillä vaikka se olikin fiksu ja tottunut moneen asiaan, ei se jaksanut seistä vielä paikoillaan ominensa kovin kauan. Sitten meni niin, että Danni ja Alissa halusivat harjata kiltin Kakadun, joka seisoi turpa maassa, ottaen vain silloin tällöin askeleen paremman ruohotupsun perässä. He eivät tietenkään ylettäneet ihan ylös asti, mutta minä harjasin sitten selän. Tytöt olisivat viihtyneet siellä vaikka tunnin, mutta kun puhelimeni alkoi värähdellä taskussa, päätin hevosten olevan valmiit.
- Menkääs nyt siitä, usutin heitä pois laitumelta ja vastasin itse soittoon. Se oli Anttu.

- Moi! poika sanoi.
- No moi moi.
- Kuule, ootko sä lähdössä ulos tänään? Siis kylille?
- En mä taida… miten niin? Oletko sä?
- Ehkä myöhemmin – se vähän riippuu.
- Mistä?
- Susta.
- Miten niin? kysyin uudestaan, ihmeissäni. Kinusiko Anttu minun seuraani?
- Mä ajattelin että voisitko sä auttaa mua.
- Riippuu missä asiassa, sanoin varovasti.
- Voitaisko me tavata? Mä kertosin sitten.
- Voidaan kai, mä olen just saanu hoidettua kaikki hevoset.
- Jos mä tulen sinne? Nähdään siellä tarhojen takana vaikka?
- Okei, sen kun tulet.

Kummissani pistin puhelimen pois ja vein harjat takaisin talliin, sitten maleksin kohden paikkaa, jota Anttu oli tarkoittanut. Olimme siellä usein ennenkin tavanneet, se oli suunnilleen talojen puolivälissä ja armollisesti suojassa molempien pihoista. Ehdin ensin, mutta vain muutaman minuutin, sitten hänkin jo putkahti oman tonttinsa pensasaidan läpi. Hänellä oli tukka hienosti ja hyvännäköiset uudet shortsit jalassa, ihan kuin hän olisi ollut menossa johonkin juhliin.
- Et kai sä ihan mua varten ole laittautunut? kysyin naurahtaen ja sitten herkesin ihmettelemään, että kuinka kehtasin kysyä sellaista, kun en tiennyt vastausta.
- En! Tai siis, en oikeastaan, poika sanoi vähän takellellen.
- No istu alas ja kerro huolesi, kehotin ja istuin itsekin nurmikkoiseen polunpenkkaan. – Ellet sitten halua varoa silkkipöksyjäsi.
- Äh, näähän on vihreet, Anttu sanoi ja istui viereeni.

Meni vähän aikaa, ennen kuin hän pääsi asiaan, ja kun en tiennyt, mistä oli kysymys, en oikein osannut kyselläkään. Antun seurassa en tuntenut itseäni häntä nuoremmaksi, mitä siis oikeasti olin, vaan vanhemmaksi. Hän oli jotenkin vähän semmoinen hissukka, että väkisinkin mieleeni tuli aina se, että tytöt olivat kuulemma kypsempiä – ja olinhan sen itsekin koulussa todennut.
- Anton Anttila, jos sä aiot vaan nyhtää ruohoa maasta ja vaieta niin mä voisin mennä haastattelemaan meidän uutta tallimestaria, ilmoitin lopulta. Silloin hän sai suunsa auki.

Poika-parka oli ihastunut, ja hetken kuluttua kävi ilmi myös keneen. Se oli Satu, jonka olin edellisiltana tuupannut hänen kyytiinsä.
- Hyvä, sanoin helpottuneena.
- Miten niin?
- Mä jo vähän pelkäsin, että sä olisit ihastunut muhun, selitin.
- Etkö sä sitten tykkää huonoa? Eikö olisi ollut kivaa, jos mä olisin ollut ihastunut suhun?
- Mä tykkäsin susta toissavuonna. Se on nyt ollutta ja mennyttä. Se olisi ollut kiusallista, jos sä olisit nyt ihastunut muhun.
- Mutta tykkäsinhän mäkin susta sillon! Mehän oikeestaan seurusteltiin!
- Penskaseurustelua, kuittasin.
- Me pussailtiinkin!
- Penskapussailua, jatkoin ja nauroin. Niin hänkin, jotenkin iloisena.

- Voisitko sä auttaa mua Sadun suhteen? Anttu kysyi sitten.
- Ihan mitä vaan, lupasin. – Millasta apua sä haluat?
- Mä haluan tietää miten mä saan sen lääpälleen muhun ja jalat alta.
- Ruusuja ja suklaata ja koruja, ehdotin.
- Ei, ei, en mä semmosta. Kun mä ajattelin, että sä voisit kertoa mulle, että miten mun pitää suudella ja semmosta, että se hullaantuisi.
- Ohoh! Sä olet ihastunut yhteen ja haluat pussailla toisen kanssa!
- Noin niin kuin harjottelumielessä vaan…

Olisiko minun pitänyt itkeä vai nauraa? Vai ehkä suuttua? Päätin suhtautua järkevästi.
- Ei mulla ole kokemusta siitä, miten multa menee jalat alta, mutta voithan sä yrittää, lupasin.
- Hienoa! Anttu sanoi ja kurottautui sen enempää ihmettelemättä antamaan suukon suoraan suulleni.
- Penskapusu, kuittasin. – Sun huulet on kuivat kuin paperinenäliina, ja sä vaan hipasit.
Olin saanut jonkun paremmankin pusun sitten Antun, joten minulla oli sentään hiukan tajua siitä, mitä voisi olla odotettavissa.
- Et kai sä halua, että mä nuolen koko suuni ihan kuolaiseksi? hän kysyi.
- Yäk, en tosiaan! Vähän vaan.

Yritimme uudelleen. Anttu uskalsi tulla vähän lähemmäksi ja jopa avata vähän suutaan.
- Parempi, sanoin, edelleen äärimmäisen huvittuneena opettajanroolistani.
- Mitenkäs kielijutut?
- En mä tiedä, en mä ole koskaan saanut kielaria, tunnustin.
- No kokeillaan.
Siinä vaiheessa tuntui jo paremmalta ottaa toista kiinni niskan takaa ja aloin itsekin ottaa koko homman opettelun kannalta. Leikittelimme vähän aikaa huulet kevyesti yhdessä, välillä yhtä kevyesti kielellä kokeillen ja huomasin, että se oli oikein mukavaa. Päästin pitkän huokaisun, kun irrottauduin hengittääkseni.
- Oisko mun pitänyt tehdä jotain enemmän? Pistää kieli sun suuhun tai jotain? Anttu kysyi.
- Ei mun mielestä, mä luulen että se vois olla ällöttävää. Musta toi oli oikein hyvä, ilmoitin ja suutelin häntä uudestaan. Se oli mukavaa, ja pojan lämpimät sormet niskassani ja olkapäälläni alkoivat myös tuntua mukavilta. Vetäydyin taas erilleen.

- Onko noin hyvä? Anttu kysyi vilpittömästi.
- Musta toi oli oikein hyvä, vakuutin.
- Mitä muuta mä voisin tehdä?
- Mistäs mä tiedän?
- Elokuvissa ne aina pussailee kaulalle ja tytöt vaikeroi, tuntuuko se hyvältä?

Minun oli tunnustettava, etten tiennyt, mutta annoin hänelle luvan kokeilla. Hän siirtyi lähemmäs, puoliksi taakseni niin, etten nähnyt mitä hän teki, ennen kuin tunsin, että toppini olkainta vähän siirrettiin ja sitten hengityksen ja suudelman siinä, olkapäälläni. Siitä hän siirtyi lähemmäs kaulaani, hipaisi korvaanikin ja aloin tuntea kylmiä väreitä. Voi kyllä, eivät elokuvat valehdelleet, minunkin teki melkein mieleni vaikertaa.
- Joo, toi toimii, henkäisin.
- Ihan totta? Hienoa! Anttu sanoi ilahtuneena ja lopetti. – Sulta meni jalat alta?
- Juu, melkein, myönsin. – Tai oikeastaan meni, katso, mun ihokarvatkin nousi pystyyn.

Anttu sipaisi kunnioittavasti nypyläiseksi noussutta käsivarttani ja hymyili tyytyväisenä.
- Ehkä se sitten toimii Satuunkin.
- Mene kokeilemaan, sanoin ja ristin käsivarteni rinnalleni. Nyt minua alkoi vähän suututtaa, että olin lupautunut koekaniiniksi. Olisi ollut kiva harjoitella enemmänkin, mutta ei, kun Anttu ajatteli vain jotakuta toista. Ei sillä, että olisin halunnut hänen ajattelevan minua, mutta minuun iski jonkinlainen kaiho ja kaipuu. Oliko maailmassa ketään, jonka olisin halunnut siihen hänen paikalleen?

- Sä olet huippu, Siiri! Anttu sanoi ja hypähti pystyyn. Niine hyvineen hän ei sentään karannut paikalta vaan ojensi kätensä ja auttoi minutkin seisomaan ja halasi minua.
- Niin kai mä olen, totesin.
- Tosi ystävä! Sano vaan jos ikinä tarvitset minkäänlaista apua!
- No sä voisit kertoa siitä Maxista, muistin. – Ja juhannuksesta, miten mä päädyin sen kyytiin? Mä en muista siitä oikein mitään.
- Mä en oikein nähnyt, että mistä sä sen kaappasit, Anttu tunnusti.
- Mäkö kaappasin sen?
- Niin kai voi sanoa, te halailitte vähän aikaa, mutta sitten sua alkoi väsyttää ja Max ilmotti vievänsä sut kotiin. Mä neuvoin tien, koska näytti siltä, että sä saatat sammua kesken matkan.
- Eikö sulle tullu mieleen, että se olisi voinut olla joku hullu raiskaaja? kysyin äkkiä kauhistuen.
- Ei – ei kai se ollut? Hänkin taisi vähän hätääntyä.
- No ei ollut, enköhän mä olisi huomannut, jos mut ois raiskattu.
- Hyvä, Anttu sanoi ja halasi minua vielä. – Oliko muuta? Mä lähtisin katsomaan, josko Satu olisi rannassa. Etkö sä tosiaan halua tulla mukaan?
- Mene sä vaan, mitä Satu sanoisi, jos me ilmestyttäis sinne minä sun ympärilläsi.
- Hmm, toi on totta.

  Re: Mansikkakesä 14

Lähettäjä: tölkki 
Päivämäärä:   29.8.09 23:18:39

Vaikka mä en oo ikinä tykänny näistä Siiri-pätkistä, nää on silti mun mielestä onnistuneita. Siiri vaikuttaa ärsyttävältä, ihan normia, koska se on kuitenkin teini ja teinit tuppaa olemaan vähän ja vähän enemmän besserwissereitä. Anteeksi kaikille teinilukijoille, mutta niin se yleensä on ;) Go Sennnu! Mun piti oikeesti kirjottaa jtn muutakin, mutta joku mun sisällä lillivä räkäklimppi varmaan nielas sen ajatuksen.

  Re: Mansikkakesä 14

LähettäjäSennnu 
Päivämäärä:   29.8.09 23:39:24

Jepp mut jos ajattelee kokonaisuutta, ne tulee ehkä vähän yllättäenkin tonne väliin.
------------
6.

Jos olin miettinytkin kylälle lähtemistä, oppitunti Antun kanssa sai minut lopullisesti päättämään jäädä kotiin. Minulle oli jäänyt jotenkin levoton olo ja pelkäsin, että voisin saada päähäni haluta jatkaa harjoituksia ehkä jopa välittämättä, kenen kanssa. Ajatus ei tuntunut hyvältä. En halunnut hutsun mainetta, ja vaikka salaperäinen Max kutitti uteliaisuuttani, en halunnut tavata häntäkään, ennen kuin olisin vähän miettinyt kaikkea Sannan ja Antun kertomaa. Sitä paitsi, mitä ihmeen tekemistä minulla voisi mitenkään olla jonkun kahdeksantoistavuotiaan kanssa? Ei mitään, ei oikeasti. Ehkä en haluaisi ikinä tavata häntä. Ehkä olisi parempi pitää vain mielikuvat.

Menin siis vain sisään, sopivasti syömään. Lindaa ja Iljaa ei enää näkynyt.
- Niiden piti lähteä, että Linda ehtii töihin, Jessi selitti. – Missä sä olit?
- Et ikinä usko, naurahdin sen sijaan, että olisin sanonut olleeni lenkillä tai kävelyllä tai jotain.
- Kerro ja kokeile!
- Mä olin opettamassa Anttua pussaamaan.

Sekä Kiie että Jessi jäivät tuijottamaan minua kuin jotakin kummajaista.
- Ihan totta, vakuutin. – Se halusi harjoitella ennen kuin menee iskemään yhtä tyttöä.
- Nykynuoriso! Kiie sanoi silmiään pyöritellen.
- Kai nyt kuka vaan osaa pussata, Alissa sanoi.
- Kaikki osaa suukotella, joo, myönsi Jessi.
- Ette kai te sen enempää harjoitelleet, kysyi Kiie äidillisesti.
- Jos oltaisiinkin niin en kai mä sitä ruokapöydässä kertoisi? kysyin ja tunsin itseni lähes yhtä aikuiseksi kuin Jessi ja Kiie.
- Totta, puhutaan jostain muusta.

Seuraavakin puheenaihe oli minusta ehkä vähän muuta kuin ruokapöytätasoa, he alkoivat nimittäin jutella Kiien synnytyksestä. Tai eivät suorastaan siitä, vaan siitä, että vauvan isä oli ruvennut haluamaan mukaan. Jessi oli tyrmistyksissään ja Kiie huvittunut.
- Tietenkään mä en huoli sitä, eihän se ole käynyt valmennuksissakaan, hän sanoi.
- Miten se kehtaa edes ehdottaa tommosta! Sehän on Riikan kanssa!
- No sanopa muuta siihenkin asiaan, Kiie myönsi.
- Siis onko Kiien vauvan isä Krisu? kysyin minä ja hiljensin molemmat. Tiesin toki, kenen kanssa Veskun sisko seurusteli.
- Hups, Jessi sanoi. – Enpäs muistanutkaan, ettei se ollut julkista tietoa.

- Eikö sua harmita, että se on jonkun muun kanssa nyt jo, vaikkei teidän vauva ole edes syntynyt? kysyin Kiieltä.
- Tää on vähän komplisoitu juttu. Mä en halunnut poikaystävää, vauvan vaan, Kiie selitti.
- Mitäs järkeä siinä sitten on? ihmettelin.
- Vauvakuume iski.
- Nyt ei puhuta enempää vauvakuumeista, mulle tulee ihan kauhea ikävä Jerryä, Jessi sanoi ja näytti äkkiä jotenkin onnettomalta.
- Mullakin on ikävä Jerryä, sanoi Danni mietteliäästi.
- Me haetaan se huomenna kotiin. Jerry ja isi ja Musti. Ja käydään mummin luona samalla.
- Mä en tule mukaan, mä jään tänne löhöämään, Kiie ilmoitti.
- Ja mä jään hoitamaan tallia, sanoin minä puolestani.

Syötyämme aloimme katsoa elokuvaa, mutta en jaksanut kiinnostua Aladdinista kovin pitkäksi aikaa. Olin nähnyt sen ihan liian monta kertaa.
- Mä meen ylös lukemaan, ilmoitin ja kiipesin ullakolle. Väsyttikin, olihan ylösnousu aamulla ollut aikainen ja päivä aika rankka, kisat ja kaikki.

Ullakkohuoneeni oli aika askeettinen. Peilin ja patjan ja vaatekassini lisäksi siellä ei ollut juuri muuta; lamppu, soitin, pieni kasa kirjoja ja Jessin läppäri, jonka olin ominut. Jessi ja Vesku eivät olleet hommanneet juurikaan ylimääräisiä huonekaluja, joskin minulle oli kyllä tarjottu sinne lipastoa alakerran vierashuoneesta. Minusta kuitenkin tuntui, että sillä oli enemmän käyttöä siellä alhaalla, huoneessa jota oikeat vieraat, kuten Veskun äiti, käyttivät käydessään. Mitä minä olisin sinne laittanutkaan, kassi riitti hyvin minulle.

Huone oli kuitenkin kiva. Se oli suunnattoman suuri. Olisin voinut tehdä siellä kärrynpyöriä, jos olisin halunnut ja osannut, ja ellei lattia olisi ollut niin tikkuinen, ja päätyikkuna, joka oli samanlainen kuin kotona prinsessahuoneessani, riitti saamaan oloni kotoisaksi. Lisäksi pidin ullakon tuoksusta, sen puun hajusta, ja verhoista, joita Jessi oli ripustanut paitsi ikkunaan myös oviaukkoon ja seinille, kuin seinävaatteiksi. Siellä saattoi kuvitella olevansa linnanneito.
- Kuka tulee pelastamaan neito Siiri Eleonoran tornin vankeudesta, mutisin itsekseni ja kurkotin ikkunasta laskeakseni tapani mukaan hevoset laitumella. Kaikki olivat tallella, kuten aina, ja linnanneitohupsutukseni alkoivat nolottaa itseänikin. Heittäydyin patjalleni ja päätin keskittyä dekkariin, joka minulla oli kesken.

Ihanan täysi vatsa sai kuitenkin ajatukseni harhailemaan ja kirjaimet hyppimään silmissäni. Nukahdin, ennen kuin olin lukenut kahta sivua, ja kun uudelleen havahduin, oli jo niin hämärää, että vain ikkunan muoto erottui. Puhelin minut oli piipityksellään kaivanut jostain unen ihmemaista, joissa olin seikkaillut. Vähän aikaa räpyttelin vain silmiäni ja yritin selvittää, olinko lohikäärmeen vangitsema ja prinssin pelastama vaiko vain oma itseni. Sitten tajusin puhelimen ja vuosiluvun todeksi, ja sen, missä olin: en missään fantasiatarussa vaan omassa sängyssäni.

En yllättynyt, kun puhelimessa vilkkui Sannan nimi, mutta samalla näin, että oli jo aamuyö. Mietin hetken aikaa ja kieltäydyin sitten vastaamasta. Ei hänkään ollut vastannut minulle aamulla, ja epäilin, että tähän aikaan yöstä saisin todennäköisesti kuunnella humalaista Nikon ylistystä. Minusta tuntui, etten pystyisi kuuntelemaan sellaisia nyt. Väsytti liikaa. Sammutin koko kännykän ja käänsin kylkeä.

Huomasin miettiväni uneen palaamisen sijaan, oliko Anttu onnistunut löytämään Sadun ja pyyhkäisemään tältä jalat alta. Ainakin poju oli kehittynyt huimasti sen vartin tai puolen tunnin aikana, minkä olimme harjoitelleet. Mitähän hän Sadussa muka edes näki? Tyttö oli pieni kuin viidesluokkalainen ja laiha kuin halkaistu lauta, ei mikään varsinainen seksipommi. Vaikka eihän se tietysti minulle kuulunut. Saattoihan olla, että heillä oli jokin salaperäinen henkinen yhteys, eikä tosiaankaan ollut kyse siitä, että olisin itse ollut kiinnostunut Antusta enää.

Aamulla unta ei riittänyt enää vaan lähdin ruokkimaan hevoset aniaikaisin ja sitten menin suihkuun. Olin nukahtanut vaatteet päällä, ja vaikka olin niitä aamuyöllä vähentänytkin, oli oloni silti jotenkin nuhjuinen. Kuitenkin vain päällisin puolin. Pääni oli terävä ja virkeä. Eilinen puhdas rata tuntui vielä tänäkin aamuna hienolta, ellei eilistäkin hienommalta, ja lisäksi tunsin ihanan hyvän omatunnon hivelevän. Suurin osa ystävistäni nukkui varmaankin krapulaansa ja minä olin elämäni kunnossa.

Useinkaan minun ei tehnyt mieli kahvia, mutta nyt keitin pannullisen ja kaadoin siitä itselleni mukillisen, jonka kannoin ulos huvimajaan. Tiesin, missä Jessin tupakkapiilo oli ja vailla omantunnontuskia otin sieltä yhden ja polttelin sen kahvia juodessani. Minulla oli suunnattoman hyvä olo ja maailma oli tavattoman kaunis aamuvarhaisella. Maru, jonka olin päästänyt ulos lähtiessäni tallille, palasi tarkistusretkeltään ja lösähti jalkoihini sen näköisenä, että senkin maailmassa olivat kaikki asiat kohdillaan.

Taisin unohtua unelmoimaan. Aloin miettiä taas Kiiraa, ja kaikkea, mitä voisin sen kanssa tehdä. Nyt ensimmäisten onnistuneiden kisojen jälkeen tuntui, että taivas oli auki meille. Seuraavaksi ilmoittautuisin jo isompaan luokkaan kuin vaivaiset kuusikymmentä senttiä. Kokeilisin koulukisojakin uudestaan, pakottaisin Veskun pitämään itselleni vähän tunteja nyt niin kauan, kun saisin viipyä täällä. Ehkä voisin tehdä Kiirasta kenttähevosen, niin kuin Jessi oli aina haaveillut tekevänsä Nikistä. Ja sitten varsottaisin sitä jossain vaiheessa niin, että minulla olisi sitten oma varsa kasvamassa. Mutta ensimmäiseksi meille pitäisi hankkia oma traileri. Jessi ja Vesku kilpailivat niin paljon, että oli ihan turha haaveillakaan siitä, että he ehtisivät kuskata minua ja Kiiraa. Eikä talvitallillanikaan, naapurissa Alilla, ollut mitään kuljetusvälinettä mitä lainata. Minun pitäisi oppia toimimaan ominpäin ja opettaa isi hevosenhoitajaksi, ellen sitten saisi jotakuta ratsastavista luokkakavereista innostumaan. Kukaan heistä ei vaan ollut oikein henkiystäväni. Todennäköisesti he olisivat valmiita vaikka parhaiksi ystävikseni heti, kun koulun alettua selviäisi, että olin saanut uuden hevosen, oikean kilparatsun… irvistin ajatuksellekin. Se oli niin tekopyhää, mutta tiesin olevani oikeassa.

Jessi kiinnitti traikun maasturiin ja pakkasi lapset kyytiin vielä aamupäivällä lähteäkseen ajamaan Hankoon. Kiie ja minä heittäydyimme ottamaan vakavasti aurinkoa. Sanna oli ilmoittautunut aamulla, kun olin laittanut puhelimeni päälle ja ilmoittanut tulevansa tallille iltapäivällä, ja olin päättänyt odottaa häntä, ennen kuin rupeaisin itsekään töihin. Paju ja Pete tulivat myös iltapäivällä ja sitten lähdimme kaikki neljä maastoon. Jessi oli antanut minulle luvan ratsastaa Nikillä, mutta turvaliivin jätin pois nyt, kun hän ei ollut haukansilmineen vahtimassa. Aioimme joka tapauksessa mennä vain kevyesti. Kiiralla oli sentään ollut kisapäivä ja Nikilläkin oli ratsastettu melko lailla kunnolla eilen.

Paju halusi tietää kaiken, mitä heidän poissa ollessaan oli tapahtunut ja kuuntelimme koko retken ajan Sannan Niko-juttuja.
- Mitenkäs Anttu ja Satu? kysyin sitten, kun kyllästyin kuuntelemaan niitä.
- Mitä niistä? kysyivät Paju ja Sanna yhteen ääneen.
- Että onko ne yhdessä? kysyin, hölmöjäkö tytöt olivat?
- Hmm, sanoi Sanna miettiväisesti. – Kyllä ne taisi aika lailla nyhjätä eilen, nyt kun sanoit, mutta en mä tajunnut, että siinä olisi jotain.
- Anttu on ihastunut, selitin, nyt kun olin jo kuitenkin paljastanut koko jutun.

- Tuletko sä tänään illalla? Sanna kysyi minulta, mutta jouduin taas kieltäytymään.
- Nyt mä en oikeesti voi, täällä ei ole kuin Kiie, mun täytyy hoitaa hevoset. Mä en tiedä, koska noi tulee Hangosta Mustia hakemasta, mun täytyy hoitaa iltaruokinta.
- Onhan ennen sitä aikaa vaikka miten, tuut sitten takasin ajoissa iltatalliin.
- Mä haluan ainakin uimaan, mutta en mä jaksa jäädä koko yöksi bailaamaan kun oon istunu puolen Suomen halki autossa, Paju ilmoitti.

Uiminen kuulosti niin houkuttelevalta, että lähdinkin Sannan kanssa pyöräilemään, kunhan olimme hoidelleet tammat ja olin varmistanut Kiieltä, ettei hän aikonut ruveta synnyttämään lähitunteina. Paju oli mennyt Peten kyydissä kotiin vaihtamaan vaatteensa ja olimme tehneet treffit rannalle myöhemmin. Oletin, ettei siellä olisi vielä paljon muuta porukkaa, että he tulisivat vasta illalla, mutta olin ihan väärässä. Siellä oli tavallista jengiämme ottamassa aurinkoa ja pelaamassa korttia ja uimassa. Ninnu ja Satu kiljuivat tapansa mukaan riemusta, kun Sanna ja minä tulimme ja Sanna jätti minut kuin nallin kalliolle ja meni pussailemaan Nikon kanssa. Se ei tuntunut erityisen hauskalta, mutta olin kuin en olisi välittänyt ja levitin pyyhkeeni Sadun viereen.

- Anttu ei oo täällä? totesin.
- Se joutu lähtemään jonnekin kylään tänään, Satu selitti ja katsoin häntä tutkivasti. Uskaltaisinko kysyä häneltä mitään Antusta? Mutta sitten unohdin heidän mahdollisen romanssinpoikasensa, kun Joni tuli oudon näköisen pojan kanssa kioskilta. Toinen oli tummahiuksinen, vähän Jonia lyhyempi, ja molemmilla oli useampi jäätelötötterö käsissään. Oliko tuo nyt Max? Onneksi minulla oli sentään ripsiväriä, vaikka hiukset olivatkin miten olivat, ensin litistyneet ratsastuskypärän alla ja sitten puhaltuneet pyöräillessä ties mihin.

Ninnu ja Satu saivat molemmat jäätelön, samoin Niko, mutta minä jäin ilman, ja Sannakin, tietysti, tosin hän alkoi syödä Nikon kanssa samasta.
- Sun pitää hakea itse, ilmoitti Joni ja heittäytyi istumaan.
- Ehkä myöhemmin, kuittasin ja yritin olla tuijottamatta toista poikaa, joka nyökkäsi minulle tunnistavasti ja sanoi ”moi”.
- Mä en muista sun nimeä, hän sanoi anteeksipyytävästi.
- Mä olen Siiri.
- No niinhän se olikin.

Kyllä sen täytyi olla Max. Mistä hän muuten olisi minun nimeni tiennyt. Minua alkoi ujostuttaa ja peitin sen touhuamiseen, pengoin reppuani ja ilmoitin sitten meneväni uimaan. Karkuun minä menin, sillä en keksinyt yhtä ainoaa järkevää asiaa, mitä sanoa, eikä minulla ollut edes jäätelöä, minkä syömiseen olisin voinut piilottaa puhumattomuuteni.

Hiekka oli kuumaa ja vesi viileää ja virkistävää, joskin vähän rusehtavaa ja polskin siellä hyvän aikaa, sukelsinkin. Kampaukseni ei ainakaan voisi huonontua, ja mitä väliä sillä sitten olisikaan? Kenelle minun sitä tarvitsi esitellä? Uhmakkaasti sukeltelin lisää. Halusin tehdä täydellisen pesäeron Ninnuun ja Satuun jotka istuivat auringossa rasvaamassa vartaloaan aurinkovoiteella ja huuliaan huulirasvalla kuin todelliset neitoset. Niinpä lampsin rehvakkaasti takaisin hiekkaa pöllyttäen ja ravistellen hiuksistani vesipisaroita niin, että tytöt kiljahtelivat, kun saivat niitä päälleen.

- Perhanan kakara! Ninnu sanoi, melkein vihaisesti.
- Eikö oo virkistävää? nauroin ja pojat nauroivat kanssani. Vähän kirvelsi, että Ninnu oli kutsunut minua kakaraksi kaikkien kuullen, kuin korostaakseen sitä, että tosiaan olin nuorempi heitä, mutta kai se oli vain nieltävä, tottahan se oli. Kai sitten sain käyttäytyäkin sen mukaisesti? Aloin heitellä Jonia pienillä kivillä kiitokseksi siitä, että hän oli viikolla yrittänyt raahata minut veteen ja hän alkoi kutitella varpaitani. En tarvinnut sen enempää rentoutusta, olin ihan kauhean kova kutiamaan niistä, ja kun Max tarttui toiseen jalkaani minun oli pakko kerätä koipeni ja istua niiden päälle. Ninnu ja Satu tuhahtelivat ja ilmoittivat yhteen ääneen lähtevänsä ostamaan juotavaa. He eivät tarjoutuneet tuomaan minulle mitään.

Juttelin Jonin kanssa, ja Maxinkin, ujostelematta enää sen enempää. Kiitin Maxia juhannuksena saamastani kyydistäkin, vaikka olin ensin ajatellut vaieta sen jutun kuoliaaksi.
- Äläkä ala säkin saarnata mulle, että olin liian kännissä, kaikki on saarnanneet mulle siitä, varoitin.
- Okei, en ala. Vaikka olit sä, hän nauroi ja tarttui taas varpaisiini, kun olin vaihtanut asentoa.
- Älä kutita enää! kiljahdin.
- Tarviitko sä tänään kyydin? poika kysyi ja piteli vain kiinni jalastani, kutittamatta. Hän katsoi minua kiinteästi, kuin olisi tarkoittanut enemmänkin kuin mitä oli kysynyt. Hänen silmänsä olivat pyöreät ja hiukan vihertävät. Hän oli itsekin jotenkin pyöreä, ei mitenkään lihava, mutta vanttera ja jämäkkä.
- Mä olen pyörällä. Ja mun pitääkin kai ruveta lähtemään, mulla on hommia vielä, sanoin hämilläni.
- Mulla on pyöräteline autossa. Kyllähän mä sut heitän, Max sanoi, enkä osannut enää kieltäytyäkään. Olin puhunut itseni pussiin, vaikka Pajukaan ei ollut vielä tullut ja olin sentään ajatellut odottaa häntä.

- Okei sitten, huokaisin. En katsonut voivani perua lähtemistäni, kun en halunnut vaikuttaa tuuliviiriltä. Vedin vaatteet vielä vähän kosteiden bikinien päälle ja tönäisin Sannaa varpaallani ilmoittaakseni hänelle, että olin häipymässä.
- Et kai sä vielä mene mihinkään iltatalliin? tyttö kysyi, kun havahtui tulisista halauksista. Hitto, he näyttivät melkein naivan keskellä rantaa.
- Joo, meen mä. Tuutko sä koska taas?
- Varmaan huomenna, Sanna arveli ja keskittyi sitten taas Nikoon.

Pyöräni oli parkkipaikalla, niin kuin Maxin autokin, ja sen takana tosiaan tökötti pyöräteline. Näppärin ottein hän kiinnitti fillarin siihen ja viittasi minua käymään sisään etupenkille. Auton ikkunat olivat apposen auki ja ovetkin lukitsematta.
- Etkö sä pelkää, että joku varastaa tän?
- Kuka tätä huolisi, Max kuittasi ja sulki oven perässäni kuin elokuvissa.

Vilkuilin häntä sivusilmällä, kun hän käynnisti auton ja lähti peruuttamaan pois paikalta. Kaikilla muilla pojilla oli pitkähköt hiukset, mutta hänellä oli melkein siili, ihan kuin…
- Ootko sä intissä? töksäytin.
- Joo, etkö sä muista? hän naurahti.
- No en, äläkä nyt taas… ilmeisesti siitäkin oli ollut puhetta juhannuksena. – Mitä muuta mä olen unohtanut? kysyin sitten.

Maxin mukaan aika paljonkin, joskaan en ollut ihan varma siitä, huijasiko hän nyt minua ja kertoi puoli elämäntarinaansa ensimmäistä kertaa eikä toista. Hän virnuili vähän sen näköisenä, että sekin kävi mielessäni.
- Mä asun Sipoossa ja olen Jonin serkku, hän kertoi.
- Sen mä tiedän, että sä olet Jonin serkku, sanoin tyytyväisenä. Sipoosta minulla ei kyllä ollut ollut mitään muistikuvaa.
- Oletko sä edes tarpeeksi vanha juomaan itseäsi muistamattomaksi?
- Näytänkö mä muka täysi-ikäiseltä? puuskahdin. – En tietenkään ole. Mutta en mä semmosta yleensä harrastakaan. Kävi vaan joku vahinko.

Matka oli kovin nopeasti ohi ja Max jopa muisti reitin, tarkisti vain viime hetkessä, että oli kääntymässä oikeaan pihaan. Kiitin häntä ja nousin kyydistä ja niin hänkin, irrottamaan polkupyörää. Maru, jonka olin jättänyt juoksulankaan, sillä se ei totellut Kiieä, rähisi kuin raivotautinen.
- Tosta mä en muista kuin äänen, Max totesi.
- Se on vahtikoira, mutta maailman kiltein. Haluutko sä tavata sen? ehdotin.
- Jos sä haluat tavata mut vielä niin mun on kai pakko, poika arveli.
- Mitä sä meinaat? Tavata sut?
- Niin no, kunhan ajattelin.

Katsoin häntä mietteissäni. Ihan kuin hän olisi ollut jotenkin kiinnostunut.
- Mä en asu täällä, kerroin.
- Mä tiedän. Sä kerroit.
- Älä enää kertaakaan muistuta mua siitä, mitä mä en muista, sanoin kipakasti, sillä nyt minua alkoi oikeasti jo harmittaa.
- No uskallanko mä tavata ton koiran?
- Mistä mä tiedän? Jos luulet uskaltavasi niin tule katsomaan!
Otin pyöräni ja lähdin taluttamaan sitä paikoilleen seinän viereen ja kyllähän Max tuli perässä. Päästin Marun irti langasta, mutta pidin sitä kaulapannasta ja silitin sen päätä. Se lakkasi pitämästä meteliä ja esittelin pojan sille virallisesti.
- Maru, tässä on Max, Max, tässä on Maru.

Koira tarkasti hänet varuillaan, mutta se oli oppinut tapaamaan vieraita ihmisiä ja heilautti piankin ystävällisesti häntäänsä. Max yritti silittää sitä, mutta se ei vielä sopinut, vaan se urahti. Marulla oli omat rutiininsa uusien ihmisten suhteen. Se sai tutkia mutta sitä ei niin vain menty lääppimään.
- Anna sen vaan haistella sua, kyllä sä saat ens kerralla silittää, lupasin.
- Koska ens kerralla?
- No jos joskus vielä satut tulemaan käymään.
- Haluatko sä että mä tulen?

Minä en tiennyt mitä sanoa. Mitä ihmeen tekemistä minulla muka mitenkään voisi olla itseäni noin monta vuotta vanhemman jätkän kanssa? Minkä ikäiseksi hän oikein minua mahtoi luulla?
- Haluatko sä sitten muka tavata mua? kysyin suoraan.
- Jos sä olet täällä vielä, kun mä seuraavan kerran pääsen lomalle.
- Mä olen täällä koulujen alkuun asti, siinä kuukauden vielä.
- Anna sun puhelinnumero?
- Anna sun, niin mä soitan sulle hälärin, lupasin ja aloin kaivaa kännykkää repustani. En voinut enää mitään, tunsin olevani punainen kuin pelargonit kuistin portailla. Tämä ei voinut olla totta, olin tekemässä treffejä inttipojan kanssa.
- Mä soitan sulle, Max lupasi ja tarttui minua olkapäästä. Arvasin, mitä oli tulossa ja tunsin hassua helpotusta siitä, että olin sentään harjoitellut Antun kanssa sitä. Tosin Anttu oli suudellut paremmin. Max tunki kielensä suuhuni juuri siten kuin olin kieltänyt Anttua edes yrittämästä. Olin silti vaikuttunut, eikä se nyt niin inhottavaa ollutkaan kuin olin kuvitellut, tai sitten olin vain poissa tolaltani ja imarreltu.

- Sä olet suloinen, Max sanoi minulle ja punastuin, jos mahdollista, vielä syvemmin. Olisin mielelläni vastannut ”kiitos samoin” tai jotain muuta pikkuisen vitsikästä, mutta en saanut sanottua mitään. Ääneni ei kulkenut, vaikka yritin nieleskellä. Se ei näyttänyt Maxia häiritsevän, hän naurahti, sipaisi poskeani ja lähti sitten menemään.

Minä menin verottamaan Jessin tupakka-askia lisää auton kadottua.

  Re: Mansikkakesä 14

LähettäjäSennnu 
Päivämäärä:   30.8.09 12:16:23

7.

Iltaan mennessä olin tointunut joskin tohkeissani. Kiie oli ollut torkuilla tullessamme, eikä ollut herännyt edes Marun haukkuun, joten hän oli onnellisen tietämätön kaikesta. Hänkään ei siis kysellyt mitään muuta kuin että mitä tekisi ruoaksi.
- Mulle on ihan sama, ilmoitin, niin kuin olikin. Olisin voinut syödä kiviä tai ilmaa tai olla syömättä kokonaan. Haahuilin ympäriinsä ja olin poksahtaa, kun en saanut Sannaa kiinni, eikä minulla ollut muitakaan, kenelle hehkuttaa. Aloin tehdä iltatalliakin tavallista aikaisemmin, ja sitten tulvahti pihaan elämää, kun reissulaiset lopulta palasivat. Unohdin Maxin, kun pingoin vastaanottamaan heitä.

- Mitä, eikö sulla olekaan sitä tammaa mukana? kysyin Veskulta suunnattoman pettyneenä, kun kurkkasin traikkuun, eikä siellä ollut kuin Musti.
- No ei, se on Ahvenanmaalla, enkä mä muutenkaan Mustin kylkeen mitään vierasta tammaa ottaisi kyytiin, tämä naurahti.
- Mutta ostatko sä sen? Kerro nyt siitä jotain! vinguin.
- Ostan mä, jos se vaan saa puhtaat paperit.
- No koska se tulee? Kai se tulee ennen kuin mä lähden?

Veskua näytti suunnattomasti huvittavan innostukseni.
- Hannan isä tuo sen heti, kun sillä on asiaa mantereelle. Varmaan jo ensi viikolla. Sitten se pitää vaan saada äkkiä kantavaksi.
- Mä luulin että sä teet siitä kilparatsun!
- No, sekin olisi tarkoitus, mutta se ehtii tehdä yhden varsan tässä samalla. Se on vasta kolmen.

Jessi näytti kykenemättömältä päästämään Jerryä sylistään, joten minä autoin Veskua ottamaan Mustin ulos ja sain vakuutella hänelle että kyllä, olin tosiaan saanut Kiiran kanssa ihan puhtaan radan kisoissa.
- Ja mitäs muuta tänne kuuluu? hän kysyi katsellen terävästi kaikkia hevosia.
- Kaikki kunnossa, sanoin ja vedin käden ohimolle kuin kunniaa tehden. – Rellaa on kävelytetty ja Desi ei onnu enää ja sitten, jos se uusi tallimestari on hyvä niin täähän alkaa pyöriä ihan omalla painollaan, vaikka te menisittekin töihin!
- Uusi mikä? Vesku kysyi.
- Linda, vastasin tietenkin.
- Iljan Linda?
- Niin, Jessi lupasi ottaa sen kokeeksi hommiin.

Sen kertominen taisi olla moka, mutta enhän ollut voinut kuvitellakaan, ettei Jessi olisi kertonut.
- Mä luulin, että sä tiesit, puolustauduin.
- Älä siitä huolehdi, tää on vaan taas tätä, Vesku lohdutti minua. – Pakkohan Jessin oli kai jotain keksiä, jos mä kerran meinaan hommata hevosen.
- Niin kai, sanoin epävarmasti. He olivat hassuja. He olivat onnellisin näkemäni pariskunta, mutta silti he saattoivat yhtäkkiä leimahtaa jostain tuollaisesta ilmiriitaan. Jopa minun oli helppo nähdä, että he tarvitsivat sekä uusia hienoja tammoja että tallityöntekijän ja silti he kinastelisivat varmasti puolen yötä siitä, että kuka nyt oli omin päin päättänyt tehdä mitäkin. Mutta mitäpä se minulle kuului, he olisivat varmasti taas aamulla sulassa sovussa. Ainoa, mikä minua häiritsi, että en varmasti saisi tilaisuutta jutella Jessin kanssa rauhassa ainakaan tänä iltana. Olisin paineissani halunnut uskoutua vaikka hänelle Maxista.

Maanantai oli tohinapäivä. Karoliina tultiin lopultakin hakemaan kotiin ja Kiie lähti samalla kyydillä.
- Olisit sä voinut viipyä vielä, Jessi sanoi moittivasti aamiaisella Jerry sylissään. Oli ihan kuin hän ei olisi voinut päästää poikaa vieläkään pois ulottuviltaan; että vajaan viikon erossa oli niin paljon kiinniotettavaa.
- Kyllä mä nyt lähden, kiitos vaan, Kiie sanoi päättäväisesti.
- Mutta miten sä pärjäät yksin kotona?
- Miksen pärjäisi? Itse olet aina messunnut, ettei raskaus ole mikään ruumiinvamma.
- Miten sä pääset sairaalaan sitten kun tulee aika?
- Taksilla esimerkiksi, Kiie naurahti. – Ehkä jopa kävellen tai bussilla.
- Mä soitan sulle kolme kertaa päivässä ja katsokin että vastaat, ettei mun tarvitse tulla henkilökohtaisesti tarkistamaan tilannetta, Jessi uhkasi.
- Mä kuljen puhelin kaulassa roikkuen, vannoi Kiie juhlallisesti.

Sannaa ei näkynyt sinäkään päivänä, eikä hän vastannut puhelimeenkaan, joten minun piti selittää Jessille ja Veskulle, että hän oli rakastunut ja kiireinen.
- Jaa, no mulla on onneksi vielä vapaata, kyllä me pärjätään, vakka säkin menet pois, Jessi huokaisi.
- Ehkä mä voisin kuitenkin jäädä, esitin.
- Et voi, sä et ole käynytkään kotona yli kuukauteen. Mene vaan käymään.

Pakkohan minun oli, tiesin sen itsekin. Oli ennenkuulumatonta, että olin saanut viipyä näin kauan käymättä siellä. Äiti tuli hakemaan minut tiistaina, ihan niin kuin oli uhannutkin ja huokaisten laahasin kassillisen pyykkiä autoon.
- Mä en viivy kauan, varoitin häntä.
- Mitä sulla oikein on kotiasi vastaan? hän ärähti vastaukseksi.
- Mä olen paljon hyödyllisempi täällä, Kiira on täällä, mulla on hauskempaa täällä, luettelin. – Eikä täällä riidellä koko ajan.
- Ai ei? äiti kysyi purevasti.
- No ei!

Hän hiljeni ja niin hiljenin minäkin kotimatkan ajaksi. Ei meilläkään enää niin tuskastuttavaa ollut kuin oli ollut talvella, kun isi ja äiti olivat nälvineet toisiaan koko ajan. He olivat nyt paremminkin virallisen kohteliaita toisilleen, mutta ei sekään tuntunut hyvältä, ja toivoin, että he olisivat päässeet takaisin normaaliväleihin poissa ollessani. Tekstailin sitten matkan ajan Sannan kanssa, jolla kerrankin oli puhelin auki. Olisin mieluummin jutellut ja kiherrellyt, mutta se ei sopinut äidin kuunnellessa. Puheenaiheet eivät olisi olleet sopivia hänen korvilleen.
- Eikö toi tule kauhean kalliiksi? äiti kysyi happamasti.
- Enkö mä nyt saa enää kännykkääkään käyttää? kysyin tuskastuneena.
- No luulisi että puhelu olisi halvempi kuin lähettää sata viestiä. Kenen kanssa sä edes tekstaat?
- Sannan, mun kaverin.

Oli hyvä, että ehdin vastata totuudenmukaisesti, sillä siihen salamaviestittelyyn piipahti juuri väliin ylimääräinenkin viesti, Maxilta. Vatsaani ja koko kroppaani holahti kuuma tunne, kuin olisin juuri juonut yhdellä kulauksella ison mukillisen kahvia ja punastuin takuulla, joten avasin auton ikkunaa vähän saadakseni viileän tuulahduksen kasvoilleni. Max oli luvannut soitella, muttei hänestä mitään ollut kuulunut ennen kuin nyt. Viestissä ei ollut mitään erikoista, ei muuta kuin sen olemassaolo. Moi typsy, nähdäänkö perjantaina? Puraisin poskeeni, etten olisi nauranut ääneen ja vastasin kysymällä että joko hän oli unohtanut nimeni, ja että jos hän sen muistaisi, voisin harkita.

- Haluatko sä käydä vähän shoppailemassa matkalla? kysyi äiti reippaasti siinä vaiheessa, kuin olisi halunnut pyytää anteeksi.
- Mitä shoppailemassa? havahduin.
- Alennusmyynnit on vielä menossa, ja mitä sä laitat sinne juhliinkaan huomenna?
- Ei kai tytöllä koskaan ole tarpeeksi vaatteita, myönsin.

Kävimme kahdessa eri vaatekaupassa ja koska äiti näytti olevan hövelillä tuulella osoittelin vaikka mitä kivannäköistä rytkyä. Hän suostui ostamaan lähes kaiken, missä vain roikkui alelappu, intoutuipa ostamaan itselleenkin kaikennäköistä, ja Joonakselle tietenkin. Se nappula kasvoi kymmenen senttiä kuussa.
- Toi sopisi isille, osoitin punaista paitaa, jossa siinäkin roikkui punainen lappu.
- Ei se käytä punaista, äiti sanoi lyhyesti. Se oli kyllä totta, kaikki isin paidat taisivat olla sinisiä.
- Se voi aloittaa nyt, sanoin ja poimin vaatteen mukaani. Olisi noloa mennä kotiin kassit täynnä vaatteita kaikille muille ja jättää hänet ilman.

Olin iloinen, että olin tehnyt sen, kun pääsimme kotiin. Isi ilahtui selvästi ja minä tajusin, että häntä olin ikävöinytkin, joten halasin häntä vastoin kaikkia perheemme perinteitä.
- Kokeile sitä, usutin, kun hän pörrötti hiuksiani.
- Se on vähän oudon värinen, hän sanoi empien.
- Kokeile pois, se takuulla sopii sulle!

Ja niin se sopikin, olin nähnyt sen alusta alkaen. Hän näytti komealta.
- No niin, nyt sullakin on juhlapaita huomiseksi, sanoin tyytyväisenä.
- Ja mihinkäs sä aiot pukeutua, neiti hyvä?
- Eiköhän täältä löydy jotain, arvelin ja heilauttelin kassejani.
- Pidä mielessä, mihin me ollaan menossa, isi sanoi varoittavasti. Nyökkäsin turhautuneena. Maija-täti oli isin vanhin sisko, ihan eri sukupolvea. Hän täyttäisi jo viisikymmentä ja oli mennyt naimisiin Pohjanmaalle. Kun olin koulussa lukenut körttiläisistä ja lestadiolaisista, oli Maija-täti tullut ensimmäiseksi mieleeni, mutta ei hän nyt ihan niin hörhö sentään ollut. Tiukka ja topakka kuitenkin.
- Mä keksin jotain mikä sopii sun punaiseen paitaasi, lupasin.

Joutuisimme lähtemään pitkälle ajomatkalle aikaisin aamulla ja olin jo herätessäni valmiiksi uhmapäällä. Viisi tuntia Joonaksen kanssa takapenkillä kuumassa autossa… odotin sitä kuin hammaslääkäriä! Kireä tunnelma aamiaisella ei lupaillut hyvää muutenkaan. Isi ei ollut mitenkään kauhean lämpimissä väleissä tämän siskonsa kanssa ja äiti vielä vähemmän, ja molemmat olisivat varmasti mieluummin jääneet kotiin. Semmoinen ei vain tullut kysymykseen. Näistä viisikymmenvuotispäivistä oli puhuttu jo joulusta asti. Koko suku tulisi, sillä kukaan ei uskaltanut jäädä poiskaan.

- Nyt pukeutumaan, että päästään lähtemään! äiti kärisi, kun olimme hädin tuskin saaneet jotain syötyä. Minä nousin mielenosoituksellisesti ja menin kaatamaan tiskialtaaseen mehuni, josta olin ehtinyt juoda vasta puolet. Äiti mutisi jotain mielenosoituksesta, mutta minä tuijotin häntä viattoman loukkaantuneena.
- Kiirehän meillä oli?
- Muista pakata yöpuku ja pesuvälineet. Ja vaihtovaatteita huomiseksi.

Olin pakannut ne jo edellisiltana, joten en sanonut mitään vaan tömistelin yläkertaan. Puin päälleni uuden, mustan vekkihameen, jonka olimme edellispäivänä ostaneet, ja mustan topin, jonka olin ujuttanut vaateläjään sitä tarkemmin äidille esittelemättä. Se oli avonainen ja seksikäs ja olin varma, että Maija-täti olettaisi näkevänsä minut ennemmin vaaleanpunaisessa pitsimekossa hiukset kahdella letillä tai jotain vastaavaa, mutta semmoinen ei nyt sopinut minun mielentilaani. Pörrötin hiukseni villeiksi ja vedin vain kaiken päälle pitkän valkoisen villatakin. Sitten annoin äidin huudella minua niin monta kertaa, että hänen äänensä alkoi kohota korkeuksiin ja juoksin suoraan autoon, ennen kuin hän ehti kiinnittää huomiota vaatteisiini. Minulla olisi usea sata kilometriä aikaa meikata ja tehdä paljon muutakin, kuten lukea pari kirjaa, kuunnella erinäisiä levyjä, jos vain Joonas soisi.

Pääsimme ehkä sata kilometriä, ennen kuin raivostuttava pikkuveljeni alkoi haitata minua ja pahasti. Hän oli lukenut vähän aikaa, sitten potkiskellut isin penkkiä, ja kun se oli ehdottomasti kielletty, hänelle tuli jano ja nälkä ja pissahätä.
- Me ei missään nimessä pysähdytä ennen Poria, isi sanoi äänellä, joka oli otettava todesta, joten sitten Joonas käänsi huomionsa minuun, joka olin kaikessa rauhassa yrittänyt uppoutua musiikkiini.
- Siirin tissit näkyy! ipana ilmoitti ja äiti käänsi salamana päänsä taaksepäin samalla, kun minä yritin lyödä Joonasta.
- Mitä maailmassa sulla on päälläsi? äiti kysyi kiukkuisena. Olin riisunut villatakin ja pinkit rintsikat tosiaan vilkkuivat vähän topin alta, kun löhösin mukavassa asennossa.
- Vaatteet, tuhahdin.
- Miten sä luulet tommosissa meneväsi juhliin? hän aloitti. Arvasin lopun ja pistin musiikkia vähän kovemmalle. Asulleni olisi myöhäistä tehdä mitään ja siitä olin tyytyväinen.

Tauolla Joonas tiputti jäätelön paidalleen ja äiti kiskoi hänet korvasta naistenhuoneeseen, missä he viipyivät vaikka miten kauan.
- Sä et näytä ihan siltä kiltiltä pikkutytöltä, jonka Maija odottaa tapaavansa, sanoi isikin minulle, mutta ei yhtä vihaisesti kuin äiti.
- No enhän mä olekaan enää kymmenenvuotias, sanoin kevyesti.
- Eikö sulla tosiaankaan ole mitään säällisempää mukana?
- Valkonen T-paita, vastasin tyytyväisenä. – Siinä on kyllä yks pellavapuurotahra, mikä ei oo lähteny pois, mutta se on niin mukava. Ja verkkarit on kanssa, ja yöpaita.
- Sä olet häijy. Äiti ottaa omille niskoilleen, että sä näytät joltain punkkarilta ja että Joonaksen paita on valmiiksi likainen ja rypyssä ja sen päivä menee pilalle.
- Pitikö pukea se maanvaiva valmiiksi juhlavaatteisiin? Oma moka! tuiskaisin takaisin ja isi vain huokaisi.

Lopun matkaa yritin nukkua ja sitten sohia ripsiväriä väistellen Joonaksen taktisesti ajoitettuja tönäisyjä. Lopulta löin häntä ihan oikeasti, kun sain ripsiväriharjan silmääni. Äiti määräsi uuden tauon.
- Meillä on enää parikymmentä kilometriä. Me siistiydytään nyt kaikki eikä inahdustakaan loppumatkalla kummastakaan.
Huoltoaseman vessa haisi, mutta ainakin siellä oli kunnollinen peili. Olin niin vihainen koko reissusta, että maalasin itselleni pikimustat silmät ja lisäsin hiuksiin lakkaa niin, että en ollut itsekään tunnistaa itseäni. Äiti ei enää sanonut minulle mitään, mulkoili vain.

Tunsin saaneeni työvoiton ja kun pääsimme perille Maija-tädin miehen sukutilalle, kuljin ylväänä pää pystyssä, nauttien muiden vieraiden ihmettelevistä katseista mustissani. Meillä oli Joonaksen kanssa suunnaton lauma serkkuja, ja heidänkin joukossaan olin kuin korppi undulaattiparvessa.
- Oletpa sä muuttunut! ihmettelivät lähinnä minunikäiseni Erika ja Jaana, joiden kanssa pidin muutenkin yhteyttä; he olivat neljän- ja viidentoista.
- No, ihminen aikuistuu, eikö vaan? sanoin yrittäen esittää hyvin kokenutta. Olihan minulla sentään melkein poikaystävä, joka oli jo armeijassa. Tavallaan. Mutta koska hekin olivat hevoshulluja, ja olin ottanut mukaan kuvia Kiirasta, vetäydyimme sitten juttelemaan aittaan, jossa he yöpyisivät vanhempineen. Emme olleet nähneet moneen kuukauteen ja meillä oli kerrottavana ratsastusleiri- ja kisajuttuja niin, että meidät piti erikseen etsiä sieltä syömään.

Meidän perhe oli saanut yösijakseen toisen aitan, sillä olisi ollut ihan liian rankkaa ajaa samana iltana vielä takaisin kotiin. Isi lahjoi meidät vaihtamaan juttupaikkaa sen portaille iltamyöhällä, kun Joonas meni nukkumaan, jotta jos hän heräisi, olisi joku lähettyvillä. Osa vierasjoukosta oli jo lähtenyt, mutta suuri osa vielä viipyi, ja yötä kohden juhlat lakkasivat muistuttamasta herätysjuhlia. Maija-tädin mies ei pelännyt tuimaa vaimoaan niin paljon, ettei olisi uskaltanut pistää pöytään väkijuomiakin nyt, kun pienimmät lapset oli pantu nukkumaan tai viety kotiin.
- Haenko mä meille jotain? ehdotti Erika, kun olimme vähän aikaa seuranneet aikuisten touhuja.
- Et sä voi, Jaana sanoi kauhistuneena, mutta minä yllytin ja serkku lähti tummansinisessä leningissään varjopaikasta toiseen livahtaen hiipimään kohti pöytiä. Hän palasi vajaan viinipullon kanssa ja aloimme hihitellen maistella siitä.

Pitkä päivä ja ajomatka kuitenkin saivat meidät uneliaiksi, ja kai se viinikin, emmekä tehneet uutta ryöstöretkeä vaan painuimme nukkumaan mekin. Heräsin joskus myöhemmin siihen, että isi ja äiti tulivat aittaan. Kaikki ei kuulostanut ihan normaalilta, ja kun vähän aikaa kuuntelin ja kurkin luomieni välistä tajusin, että äiti oli ehkä vähän humalassa. Ei se nyt ihan ennen näkemätöntä ollut, kyllä he kumpikin joskus vähän maistelivat, mutta nyt äiti oli suutuksissaan. Hän kai kuvitteli puhuvansa hiljaa, mutta hänen kuiskauksensa kuuluivat selvästi, kun hän sätti isiä, joka yritti hyssytellä. Puristin silmät umpeen ja yritin olla kuulematta, mutta en voinut. Olin taas samassa suossa kuin jatkuvasti talvellakin.
- @!#$ huoripukki, äiti sanoi vihaisesti, ja silloin nousin istumaan.
- Turpa kiinni! kiljuin ja he hiljenivät heti. Olivat kai kuvitelleet, että olivat äänettömiä ja näkymättömiä, tai että minä olin koomassa.
- Anteeksi, Siiri, isi sanoi. – Rupee vaan nukkumaan.
- Miten tässä nyt enää muka saa unta, huusin ja minua itketti. Mikään ei ollut muuttunut kesän aikana, ei ainakaan parempaan suuntaan.

  Re: Mansikkakesä 14

LähettäjäSennnu 
Päivämäärä:   30.8.09 20:38:55

8.

Paluumatkalle Pohjanmaalta kotiin oli ihan yhtä pitkä ja tuskastuttava kuin tulomatkakin, ja vielä samana iltana vaadin päästä takaisin Mustaojalle.
- Ole nyt aamuun, mä olen ajanut tänään ihan tarpeeksi! isi yritti, mutta en suostunut. Menisin sitten vaikka bussilla tai taksilla tai soittaisin Jessin hakemaan minut, ilmoitin, joten hän alistui.
- Onneksi mun ei tarvitse kestää kuin hetki enää, sanoin uhkaavasti, kun lähdimme kotipihasta.
- Hetki mihin?
- Mä menen jonnekin ratsastuslukioon, vien Kiiran mukana, enkä tule käymään kotona lomillakaan! ilmoitin. Se tappoi keskustelun melko tehokkaasti, mutta hykertelin pahanilkistä iloa. Siitäpä sai!

Muutin sitten kuitenkin mieleni, kun olin antanut isin vähän aikaa rypeä omantunnontuskissa – hän kärsi niistä kyllä, tiesin sen. Näin sen hänen kasvoistaan.
- Tuletko sä juttelemaan siitä traikusta Jessin ja Veskun kanssa? ehdotin normaalilla äänellä.
- Mitä siitä?
- Että millanen me tarvittaisiin.
- En mä taida tänään. Joku toinen kerta.
- Mutta hommataanhan me semmonen? Viethän sä mua sitten kisoihin? varmistin.
- Se taitaa olla väistämätöntä, isi huokaisi.
- Niin on. Ihan välttämätöntä. Ja valmennuksiin kanssa.
- Minne?
- Mä en tiedä vielä. Mä keksin jotain, ilmoitin ja tunsin leppyväni. Isi-kulta, hän hommaisi minulle kuun taivaalta jos vain osasin oikein pyytää.

Hyppäsin kiireesti kyydistä Mustaojan pihalla, ja isi lähti saman tien ajamaan pois. Hän taisi tosiaan olla väsynyt, kun ei viitsinyt jäädä juttelemaan. Miksi hänellä muuten olisi ollut sellainen kiire takaisin kotiin, riitelemään äidin kanssa? Minä jätin tavarani portaille ja menin tallille. Mieleeni oli matkalla tullut, että entäpä jos se uusi tamma olikin jo tullut, ja sitä paitsi olin tuonut Kiiralle kurkkuja.

Kentällä juoksi hevonen, jota en ollut ennen nähnyt – sen täytyi olla se! Se meni hurjaa vauhtia liinan päässä, kuin luoti, aivan vinossa kuin moottoripyörä kaarteessa, mutta sinä muutamana minuuttina, mitä minulta meni hölkätä sinne, se hidasti tahtia ja siirtyi raviin. Omituinen puhina ja pörinä kuului tahdikkaana, kun se juoksi eteenpäin. Se ei ollut sellaista, mitä poikahevosista lähti, paremminkin kuin se olisi äännellyt itseään huvittaakseen, lallattanut kuin lapset.

Ulla ja Paju ja Pete ja Jessi ja lapset seisoivat aidan takana rivissä. Olin jo niin tottunut Kiien ja Karoliinan läsnäoloon, että etsin katseellani heitäkin pienen hetken, mutta muistin sitten ja ahtauduin Jessin viereen.
- Mikä sen nimi on? vaadin saada tietää, sillä kukaan ei edelleenkään ollut suvainnut kertoa sitä minulle.
- Nytkö sä jo tulit? ihmetteli Jessi. - Me luultiin, että sä tulet aikasintaan huomenna!
- Sen nimi? Kai sillä nimi on?
- Kaoma.

Toistin nimen maistellen sitä ja ahnehdin hevosta silmilläni. Se oli korkeampi kuin olin kuvitellut, ja ruskea. Ellei se olisi ollut niin kauhean eläväinen ja kiiltävässä karvassa, se olisi voinut näyttää tavalliselta, keneltä tahansa hevoselta, mutta nyt se vangitsi katseet vilkkailla liikkeillään.
- Koska se on tullut? Onko Vesku ratsastanut sillä? Mitä se osaa? aloitin, ja Jessi vastaili lopultakin kysymyksiini samalla kun retuutin Jerryä syliini. Oli kuin olisin tullut kotiin, vaikka olin tulossa kotoa. Voisinpa muuttaa tänne!

Sanna oli käynyt päivällä auttamassa, joten tallilla ei ollut minulle varsinaisesti hommia jäljellä. Kuulin Veskun ratsastaneen Kiirallakin, mutta siitä olin vain tyytyväinen. Se oli sen jälkeen aina kuin unelma, totteli kevyesti ja halukkaasti. Minä purin tavarani, autoin iltapalan teossa ja suunnittelin Veskun kanssa, mitä Kaomalle opetettaisiin missäkin vaiheessa. Illalla, kun jäimme Jessin kanssa kahdestaan Veskun laittaessa tyttöjä nukkumaan, kerroin hänelle, että minulla olisi kai seuraavana iltana treffit.
- Antun kanssako? Jessi kysyi kiinnostuneena.
- Pyh, naurahdin. – Sehän on ikivanha juttu, ja Anttu on ihan penska sitä paitsi. Se on yks Max.
- Mitä te meinaatte tehdä?
- En mä tiedä vielä.
- Ja tietääkö sun vanhemmat?
- Ai Maxista? Mitä se niille kuuluu?
- Mä en tiedä voinko mä päästää sua treffeille, ellei sun vanhempasi tiedä niistä, Jessi sanoi, enkä pitänyt hänen ilmeestään. Tämä oli näköjään taas näitä juttuja, joissa hän saattoi yhtäkkiä saada päähänsä olla vastuullinen vanhempi. Pidin enemmän siitä, kun olimme kavereita.

- Älä ala leikkiä mitään lastenvahtia nyt! Se vaan kysyi, että haluaisinko mä tavata sen! Me voitaisiin yhtä hyvin nähdä sattumalta rannalla, sanoin vihaisesti.
- Treffit kuulostaa vakavammalta, Jessi huomautti.
- Unohda sitten, että mä sanoin niistä mitään. Ja äidille et ainakaan sano mitään, se on inhottava, möksähdin.
- Sulla taisi olla rankka pari päivää, Jessi totesi ja veti minut kainaloonsa sohvalle, vaikka olin juuri ollut aikeissa lähteä omaan huoneeseeni ullakolle mököttämään. Annoin periksi ja asetuin siihen, se tuntui mukavalta. Jessi ei kysellyt, mutta kerroin silti, miten olin herännyt keskellä yötä isin ja äidin riitelemiseen juhlien jälkeen aitassa, ja hän huokaisi ja silitti hiuksiani.
- Jospa ne edes eroaisi, toivoin.
- Ei se aina ole niin helppoa, semmonen on iso päätös, Jessi sanoi.
- Pitäisi olla. Tarviiko niiden lastenkin elämä välttämättä pilata?

Max jumitti päässäni koko yön, niin kuin oli tehnyt koko viikonkin, mutta nyt oli perjantai lähestymässä, ja hän oli kysynyt, haluaisinko tavata, joten hän pyöri siellä entistä kokonaisvaltaisemmin. Valvoin puolen yötä miettien häntä. Tulisiko hän, vai oliko se viesti ollut vain jokin vitsi? Ja mitäs sitten tapahtuisi jos ja kun tapaisimme? Aamuyöllä pimeni selvästi ja alkoi sataa ja minun piti nousta ja työntää ikkunani kiinni, sillä vettä vihmoi suoraan patjalleni. Sade tuntui rangaistukselta jostain tekemästäni pahasta. Hullukaan ei istuisi rannalla sateessa, tarkoittaisiko se sitten, ettemme me tapaisikaan?

En minä ollut rakastunut Maxiin ensisilmäyksellä, en minä sen takia pyörinyt sängyssä ja ajatellut häntä, ihan niin hömppä en todellakaan ollut. Pikkuisen ihastunut ehkä olin kyllä ja sitten olin aina vaan innoissani siitä, että olimme suudelleet. Entäs jos Max olikin rakastunut minuun heti? Voisin todennäköisesti ihastua takaisin, tuumin. Ainakin hän oli ihan kivan näköinen, ja olisihan kai kivaa, jos minullakin olisi joku poikaystävä, jos Sanna ja Nikokin kerran olivat yhdessä.

Sanna tuli tallille aamupäivällä, lopultakin tapasin hänet.
- Mennään maastoon, ehdotin, sillä Linda oli tullut tänään tekemään kokeeksi tallia ja Jessi ja Vesku olivat joka puolella törmäyskurssilla neuvomassa häntä. Minä halusin jutturauhaa.
- Millä?
- Desillä ja Kiiralla käyntimaastoon.
- Selvä, Sanna sanoi iloisesti. Sateli edelleen, ja kun lähtisimme metsään, olisimme kymmenessä minuutissa kastuneet kaikista puidenoksista tippuvista pisaroista, mutta mitäs siitä.
- Mitä sulle ja Nikolle kuuluu? kysyin, kun olimme tuskin päässeet pois pihasta.
- Ihan hyvää, me meinattiin illalla mennä koko porukka niille kattomaan leffoja. Haluutko säkin tulla?
- Mä en tiedä vielä, sillä mä ehkä tapaan Maxin, julistin ja käännyin melkein ympäri satulassa nähdäkseni hänen ilmeensä. Minä en ollut halunnut kertoa hänelle tekstiviesteitse tai edes puhelimessa mitään, sillä olin halunnut nähdä hänen ilmeensä.
- Mitä? Tapaatko? Sanna kiljahti ja hänen naamansa meni ihan kiitettävän ällistyneen näköiseksi.

- Saa nähdä, sanoin varovaisesti.
- Ootteko te nyt niin kuin yhdessä, vai?
- Saa nähdä, toistin. – Me pussattiin silloin, kun se toi mut viimeksi kotiin, ja sitten se lähetti mulle viikolla viestin, että nähdäänkö tänään.
- Uijui, Sanna sanoi ja vaikeni. Tosin vain vähäksi aikaa, sitten hän alkoi tentata minua. Minä kerroin kerran toisensa jälkeen kaiken, mitä oli tapahtunut, mutta eihän siinä loppujen lopuksi paljon ollut.
- Ja se sanoi, että mä olen suloinen, paljastin lopuksi.
- Ui, sanoi Sanna taas.

Ratsastimme vähän aikaa hiljaisuudessa ja sitten hän kysyi:
- Miten vanha se on?
- En mä tiedä, tunnustin.
- Tietääkö se miten vanha sä olet?
- Ei aavistustakaan. Mä en ole kertonut, mutta…
- Mitä sä luulet sen sanovan, kun se kuulee, että sä olet vasta neljätoista?
- Sittenhän sen näkee, sanoin kevyesti. Asia vaivasi minuakin hiukkasen, mutta vain vähän. Jos Max piti minusta niin ei kai iällä ollut mitään tekemistä sen asian kanssa?
- No mutta, sä tuut sitten varmaan illalla meille, mä haluan meikata sut!
- Se ei oo vielä soittanu mulle, muistutin.
- Ai että jos ei se pääsekään lomalle?
- Niin, tai jos se onkin muuttanut mielensä, sanoin järkevästi.
- No siinä tapauksessa sä voit tulla joka tapauksessa mukaan Nikolle ja katellaan vaan leffoja, Sanna tuumi.

Sannan lähdettyä kotiin minä jäin odottamaan, että Max antaisi kuulua itsestään ja päivä oli suunnattoman pitkä. Minulla ei ollut aavistustakaan mihin aikaan illasta sotapojat pääsisivät lomille kasarmilta. Myöskään en tiennyt, missä Max oli ja joutuisiko hän kenties ajamaan monta sataa kilometriä päästäkseen näille kulmille. Luonnollisestikin aloin myös olla erittäin epävarma siitä, soittaisiko hän minulle ollenkaan. Onneksi Pedersin sisarukset tulivat tallille vielä illemmalla ja kulutin aikaani nostellen heille puomeja sateessa.
- Ootko sä tulossa Nikolle illalla? kysyin Pajulta, mutta tämä pudisti päätään.
- Ei kun me lähdetään kisoihin aamulla aikaisin. Etkö Veskukin ole menossa? Lähdetkö sä mukaan?
- On, ja Ulla, ja mutta mä menen silti ulos, ilmoitin, ja silloin Pete lupasi, että pääsisin heidän kyydissään kylälle, jos haluaisin.

Kävin pukeutumassa huolellisesti sillä aikaa, kun sisarukset hoitivat hevosensa pois ja kävin ilmoittautumassa Jessille.
- Mä menen nyt.
- Onko sulla ne treffit? hän kysyi.
- Max ei ole soittanut vielä, sanoin tuskastuneena. – Mitä jos se ei soitakaan?
- Jaa-a, elämä on pettymyksiä täynnä, Jessi sanoi kevyesti, mutta näytti myötätuntoiselta.
- Ei se niin nokonuukaa, sanoin sitten ja nostin nenäni pystyyn. – Soittaa tai ei, me mennään joka tapauksessa katsomaan leffoja Nikon luo.
- Älä ole myöhään.
- Älä äiteile. Aamulla on kisoihin lähtö, kyllä mä ne muistan.
- Soita, jos tarviit kyydin sieltä, mä haen sut kyllä, Jessi sanoi vain sitten.

Pete jätti minut kioskin luokse, ja koska minulla ei ollut mitään kiirettä Sannan luokse, päätin mennä ensin hampurilaiselle. Vanhemmat olivat antaneet minulle läjän rahaa kumpikin, enkä ollut ehtinyt syödä Mustaojalla, tai Pete olisi jättänyt minut kyydistä. Tilasin siis juustohampurilaisen ja ranskalaiset ja söin ne kaikessa rauhassa, puhelimeni asetettuna keskelle tarjotinta, missä se ei moneksikaan sekunniksi välttynyt tuijotukseltani. Se ei silti soinut, joten viikkasin roskat ja tartuin siihen huokaisten kysyäkseni Sannalta, missä hän oli.
- Mä tulin just suihkusta, tuu meille!

Kun en parempaakaan keksinyt, tottelin. Satoi edelleen, mutta minulla oli onneksi sateenvarjo. Kengät kastuivat silti, mutta ainakin hiukset säilyivät kuivina. Sannan kotona oli ulko-ovi raollaan ja sisältä kuului television ääni, joten sen kuin hiivin sisään. Vilkaisin ohi mennessäni olohuoneeseen, missä hänen vanhempansa istuivat sohvalla ja katsoivat uutisia; olin iloinen, kun eivät he huomanneet minua. He olivat jotenkin pelottavia. Sanna oli laittamassa hiuksiaan omassa huoneessaan ja virnisti tyytyväisenä nähdessään minut.
- Onko se soittanut?

Pudistin päätäni ja istuin hänen sänkynsä laidalle pyörittelemään peukaloitaan. Tällä kertaa kaaoksen keskellä ei ollut muuta kuin tyhjiä pulloja ja laseja, mutta kaaosta olikin sitten vähän enemmän kuin edelliskerralla. Saatoin kuvitella Nikon sängylle ja minua puistatti; jos minun huoneeni olisi näyttänyt siltä, en todellakaan olisi päästänyt sinne elävää sielua, en kaveria enkä varsinkaan ketään poikapuolista. Aloin ajatuksissani taitella Sannan vaatteita, jotka lojuivat sängyllä, läjiin.
- Äh, älä vaivaudu, mä heitän ne huomenna kaikki koneeseen, hän sanoi huolettomasti.

Nikon talo oli Sannan kodin vastakohta. Hänen äitinsä tuli avaamaan meille oven, kehotti jättämään sateenvarjot ja kengät kuistille ja viittasi meidät alakertaan.
- Senkin vanhemmat on kotona, totesin.
- Ne on aina kotona, ne ei käy koskaan missään, Sanna tiesi. – Mutta alakerrassa me saadaan olla ihan omassa rauhassa.

Kellarista löytyi iso takkahuone, joskin takkaa tuskin huomasi, kun vastakkaisella seinällä oli valtava televisioruutu. Kunnon teatterihuone. Niko oli siellä, tietenkin, ja Ninnu ja Satukin istuivat pitkällä mukavan näköisellä sohvalla.
- Hei, kulta, Sanna hymyili Nikolle ja heidän halatessa tosiaan katsoin muualle ja menin istumaan tyttöjen viereen. He eivät tällä kertaa rynnänneet rutistelemaan minua mutta hymyilivät sentään, vaikka muistin viimeksi keskeyttäneeni heidän auringonottonsa, kun olin ruiskinut heidän päälleen vettä rannassa. Olin helpottunut, kun eivät he sentään olleet siitä suutuksissaan vaan ojensivat minullekin selattavaksi läjän elokuvia, jotta saisin katsoa, mitä oli tarjolla.
- Ketä muita tulee? kysyin, mutta eivät tytöt sanoneet tietävänsä.
- Eikö Anttukaan? kysyin Sadulta.
- No se, hän sanoi vähätellen ja minulle tuli paha mieli. Anttu ei ollut tainnut onnistua pyyhkäisemään häntä niin tolaltaan kuin oli toivonut.

Pari Nikon kaveria, Topi ja toinen, jonka nimeä en muistanut, rymisteli myös samassa alakertaan ja sitten pyörimään pantiin elokuva, joka ei olisi jaksanut vähemmän minua kiinnostaa. Löhösin Ninnun ja Sadun vieressä sohvalla ja omin karkkikipon pöydältä, mutta enemmän kun telkkaria, tuijotin kännykkääni, odottaen sen äännähtävän. Sitten lopultakin, vaikkei rakkine sanonutkaan mitään, odotukseni palkittiin. Portaista kuului taas askelia ja Jonin ja Antun mukana tuli myös Max.

Niin monen henkilön saapuminen sai aikaan sen, että kukaan ei muistanut enää katsoa leffaa. Joni komensi suureen ääneen kaikkia tekemään tilaa ja sai jopa Sannan ja Nikon irtoamaan toisistaan. Heitä oli ollutkin aika piinallista kuunnella, hihitystä ja imutusääniä heistä vain oli lähtenyt. Minä olin juuttunut sohvannurkkaan ja sen kun tuijotin Maxia. Miten hän nyt siinä oli? Eikä hän ollutkaan aikonut soittaa minulle? Vai oliko hän aikonut tehdä sen täältä, ja jos, niin koska? Hän katseli ympärilleen ja minun mahassani myllersi, kunnes harmahtavien silmien katse osui minuun ja hänen ilmeensä muuttui ilahtuneeksi.

- Mä arvasin melkein, että sä olet täällä, hän tuli sanomaan ja ojensi kätensä. Hölmönä ojensin karamellit, joita olin halannut. Max naurahti ja nosti kupin pöydälle.
- Moi, äännähdin.
- Tee tilaa, Max sanoi, mutta sohva oli jo vallattu. Anttu oli ängennyt Sadun ja minun väliin, enkä mahtunut siirtymään senttiäkään, joten nousin seisomaan. Seisoin nokikkain Maxin kanssa ja hän laittoi kätensä ympärilleni.
- Tässä ei oo enää tilaa, sanoin heikosti. Olin ihan järjettömän ilahtunut nähdessäni hänet ja etenkin, koska hän halasi minua. Hän tuoksui hyvälle, puhtaille vaatteille ja saippualle, eikä tullut mieleenikään muu kuin seurata, kun hän sitten veti minut isolle nojatuolille, joka vielä oli vapaana.
- Tuu tähän mun kanssa, tässä on tilaa.
- Niin on, myönsin ja istuin siihen puoliksi hänen syliinsä, puoliksi käsinojalle. Minulle oli äkkiä tullut mieleen, että olin kamalan iso ja painava, ja etten mitenkään voisi mennä hänen syliinsä, ettei hänkin huomaisi sitä.

- Sä et soittanu mulle, sanoin syyttävästi, mutta Max vain nauroi ja silitti polveani.
- Odotitko sä? hän kysyi ja katsoi minua tyytyväisen näköisenä. Nyökkäsin; enköhän ollut jo kysymällä paljastanut sen verran.
- Mä olisin soittanut, ellet sä olisi ollut täällä. Oisin kysyny, että haluatko sä lähteä ajelemaan.
- Olisin mä lähtenyt, ilmoitin.
- Voidaan me mennä, jos sä haluat, vaikka mulla on kyllä bensa melkein lopussa.
- Ei sillä oo väliä, tääkin on ihan hyvä.
- Niin mustakin, hän sanoi ja veti minua lähemmäksi. Laitoin käteni hänen kaulansa ympärille ja siihen sitten jäi elokuvan katsominen. Katselimme toisiamme silmiin ja halailimme ja suukottelimme ja pidimme todennäköisesti vielä ällöttävämpää ääntä kuin Sanna ja Niko, sillä jossain vaiheessa Joni otti asiakseen nousta ja tulla potkaisemaan tuolia, jolla istuimme.

  Re: Mansikkakesä 14

LähettäjäSennnu 
Päivämäärä:   31.8.09 18:25:22

9.

Koko maailma oli eri värinen ja muotoinen lauantaina. Kaikki näytti aamuruskonpunaiselta ja minä viheltelin pystyssä jo paljon ennen kuutta, vaikka Max oli tuonut minut kotiin vasta kahden jälkeen. Hän oli matkalla vähän vongannut, että olisin lähtenyt hänen luokseen yöksi, mutta enhän ollut saattanut semmoista luvata, kun olin kerran lupautunut kisahoitajaksi. Olimme suukotelleet ja jutelleet varmaan melkein puoli tuntia portin vieressä isolla tiellä, enkä olisi millään halunnut lähteä autosta.
- Soita heti kun sä ehdit pois sieltä kilpailuista. Max oli vannottanut ja katsonut minua niin kiinteästi nousevan auringon valossa, että minua oli alkanut pyörryttää.
- Soitan, sillä sekunnilla, olin luvannut ja antanut hänelle vielä viimeisen suukon, ja sitten vielä yhden. Melkein itkin eroamisen tuskaa.

Aamu oli silti nautinnollinen, oli suloista tuntea ikävää ja ajatella Maxia ja muistaa, että tapaisimme taas iltapäivällä. En luule, että Vesku tai Ulla huomasivat mitään kummallista minussa, mutta Jessi näki lävitseni, kun menin vielä hakemaan sisältä juomapulloja ja reppuani.
- Sulla oli ne treffit, hän totesi, vaikka oli selvästi vasta noussut ylös.
- Voi, oli! nauroin.
- Koska te näette taas?
- Heti kun mä tulen kotiin! Jos sä viitsit niin sano Sannalle kaikin mokomin, että se saa mennä Kiiralla tänään.
Sitten juoksin taas.

Kisapäivä oli pitkä ja taluttelin hevosia koneellisesti, miettien omia asioitani. Onneksi olin ollut niin kymmeniä kertoja jo mukana, etten mokannut mitään, eikä minun oikeastaan tarvinnut juuri muuta tehdäkään kuin pysytellä lähettyvillä ja tarttua ohjista tarvittaessa. Ulla ja Vesku huolehtivat itse siitä, että oikea satula meni oikean hevosen selkään ja että he olivat oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Minä kuljin pöljänä ja lähettelin välillä tekstareita Maxin kanssa.

Neljään asti meni, ennen kuin pääsimme palaamaan kotiin.
- Selviättekö te? henkäisin hypätessäni ulos autosta.
- Tietysti selvitään, onko sulla kiire johonkin? Vesku ihmetteli.
- Joo, mulla on menoja, ilmoitin ja painuin suoraan suihkuun, minkä jälkeen soitin Maxille, että olin vapaalla.
- Mä ehdin sinne varmaan puolessa tunnissa, hän arveli, joten ehdin sitten kuitenkin kuivata hiukseni kunnolla ja valikoida vähän vaatteita, sekä meikata huolellisemmin kuin mitä olin aikonut. Silti olin jo odottamassa, kun hän ajoi pihaan. Maru oli kanssani, mutta ei nostanut enää kammottavaa meteliä, haukahti vain hyssyttelyistäni huolimatta.
- Moi, henkäisin liukuessani etupenkille ja suutelimme. Max maistui niin hyvälle, piparminttupurukumille ja itselleen.

- Mä olin yhden mun kaverin luona, sopiiko sulle, että me mennään sinne? hän kysyi.
- Totta kai, sanoin. Minulle sopi ihan mikä paikka tahansa, missä hänkin oli.
Niinpä hän ajoi hyvän matkaa jonnekin, en tiedä minne, pidellen välillä minua kädestä, ja päädyimme sitten hänen kaverinsa huoneeseen, missä pojilla oli jokin tietokonepeli kesken. Minä heittäydyin Maxin kaverin, Heikin, sängylle ja keskityin katselemaan heitä. Siinä oli ihan tarpeeksi tekemistä. Selasin joitain lehtiä, joita huoneessa lojui ja katselin vain Maxia, sitten nukahdinkin vähäksi aikaa herätäkseni hellään ravisteluun.
- Tuutko sä nyt meille yöksi? Max kysyi kasvot melkein kiinni omissani.

Mietin hetken kuumeisesti, mutta en saanut kieltäydyttyä. Seuraavana aamuna ei enää ollut kisoja, ja kun olin tänään noussut aikaisin ja ruokkinut hevoset, ei minun tarvitsisi kantaa huonoa omatuntoa, vaikken olisikaan seuraavana aamuna aamutallissa. Sitä paitsi Linda tulisi taas, hän oli ollut tänäänkin.
- Joo, voin mä tulla, lupasin.
Lähetin matkalla Jessille viestin, etten tulisi yöksi kotiin ja haukottelin sitten lyhyen matkan, jonka vielä ajoimme.
- Mulla ei ole hammasharjaa mukana, tajusin.
- Sä voit lainata mun, jos välttämättä haluat semmosen, Max lupasi, ja punastuin riemusta hämärässä autossa. Oliko muka mitään romanttisempaa kuin yhteinen hammasharja?

Maxin koti oli samantapainen pieni talo kuin Heikinkin ja se oli pimeän näköinen, kun ajoimme sen pihaan.
- Ootko sä yksin kotona? kysyin.
- Muut taitaa nukkua jo. Mennään hiljaa.
Niinpä hiivimme sisään. Maxin huone oli heti ulko-oven vieressä, joten pitkälle ei tarvinnutkaan kompastella. Hän sulki oven ja sytytti valot ja katselin uteliaana ympärilleni. Tuiki tavallinen pojanhuone se oli, sänky ja koulupöytä ja pieni kirjahylly, stereot ja TV. Istahdin sängylle ja katselin ympärilleni. Max riisui pitkähihaisen paitansa ja tuli sitten viereeni istumaan.
- Siiri, sä olet sitten ihana!
- Itse oot, sanoin hymyillen ja annoin hänen kaataa minut sängyn päälle. Hän olikin, ihan täydellinen.
- Kai sä uskallat nukkua mun vieressä?
- En kai mä olisi tullu tänne, ellen mä uskaltaisi? kysyin vakavasti ja silitin hänen poskeaan.

Makailimme siinä vähän aikaa puhellen pehmeitä ja halaillen toisiamme, sitten Max ehdotti, että riisuisimme ja menisimme peiton alle.
- Mun pitää käydä vessassa. Missä se sun hammasharja on? tirskahdin.
- Vessa on ihan vastapäätä, mun hammasharja on se valkoinen, Max sanoi ja nousin pistäytyäkseni siellä.

Tuijotin omituisen ja kiihtyneen näköistä itseäni peilistä vähän aikaa, ennen kuin kävin pissalla ja harjasin hampaani. Onneksi minulla oli tuhrautumatonta ripsiväriä, jota ei olisi pakko pestä pois. Tuntui oudolta, että olin täällä, jossain päin Suomea itsekään tietämättä tarkalleen missä, menossa samaan sänkyyn nukkumaan elämäni rakkauden kanssa. Oudolta, mutta pelkästään hyvältä.

Viivyin vain hetken ja palasin sitten Maxin huoneeseen. Hän lähti vuorostaan vessaan ja minä viikkasin sillä aikaa päiväpeitteen pois sängyltä ja riisuuduin. Topin ja pikkuhousut jätin päälle ja sitten pujahdin sänkyyn viileiden lakanoiden väliin odottamaan Maxin paluuta. Hän riisui ujostelematta valot päällä, mutta jätti myöskin alushousut jalkaansa, sitten hän sammutti valot ja tuli viereeni. Sydämeni hakkasi niin, että hänkin varmaan kuuli sen ja painauduimme kiinni toisiimme.
- Mä rakastan sua, Siiri, Max kuiskasi ja tunsin itseni niin onnelliseksi, että silmät tuntuivat kyyneltyvän enkä saanut vastattua. Hän kuunteli hiljaisuutta ja yritin hengittää tasaisesti.

- Etkö sä yhtään välitä musta? hän kysyi sitten varovaisesti.
- Ihan kauheesti, vakuutin kiireesti.
- Mä ajattelin, kun et sä sanonut mitään…
- Mä en saanu sanaa suustani, tunnustin.
- Mä haluaisin rakastella sun kanssa, Max kuiskasi sitten, niin hiljaa, että tuskin kuulin. Se vasta vetikin sanattomaksi, vaikkei se nyt varsinainen yllätys ollut. Siihen hän ei kuitenkaan tuntunutkaan odottavan vastausta, silitteli vain selkääni vaatteiden alta.
- Mun pitää miettiä, mutisin sitten, kun hiljaisuus alkoi käydä omiin korviini painostavaksi.
- Niin, mä arvaan sen.
- Enhän mä ole tavannut sua kuin pari kertaa.
- Ei sun ole pakko, hän vakuutti ja alkoi suudella minua. Se oli ihanaa, enemmän kuin ihanaa, vaikka minua sekä ujostutti että vähän pelottikin.

- No? Max kysyi joskus ikuisuuden kuluttua. Hän oli saanut toppini pois päältä ja huiskaissut sen jonnekin lattialle, mutta ei se minua häirinnyt.
- Jos ens kerralla, ehdotin varovaisesti. Jos hän näyttäisi pettyneeltä, voisin perua, mutta jotenkin minusta tuntui, että antaisin ehkä paremman kuvan itsestäni, jos en heti suostuisi.
- Voi luoja, Max henkäisi kaulaani vasten.
- Et kai sä suuttunut? hätäännyin.
- En, en! Oletko sä ihan varma, että sä haluat ens kerralla?
- Aika lailla, hymyilin pimeään.
- Okei, mä voin odottaa.

Sitten hän käänsi selkänsä minulle. Jäin siihen ällistyneenä kuin nalli kalliolle. Oliko hän kuitenkin suuttunut? Mitä minun pitäisi tehdä?
- Max…
- Nukutaan vaan, hän sanoi ja tarttui käteeni vetäen sen kylkensä yli. Silittelin vähän aikaa hänen vatsaansa ja tunnustelin hengitystä ja sydämenlyöntejä, mutta kun ne sitten hiljalleen alkoivat tasaantua, aloin rauhoittua itsekin. Mikä herrasmies hän oli! Tajusin itsekin, ettei ihan kuka tahansa olisi välittänyt kuunnella kieltosanoja siinä kohden. Hänen täytyi tosiaankin rakastaa minua!

En nukkunut kovinkaan hyvin. Ensinnäkään en malttanut, sillä kuuntelin mieluummin Maxin hengitystä ja hengitin hänen tuoksuaan. Lisäksi sänky oli kapea ja siinä oli kuuma, kun olin ahdettuna pojan ja seinän väliin. Max nukkui kyllä, kunhan oli ensin päässyt alkuun, hän kuorsasi vienosti, mikä herätti minussa suurta hellyyttä. Kesäyö oli lyhyt ja jo muutamien tuntien jälkeen huoneessa oli valoisaa. Nousin kyynärpääni varaan, jotta pystyin paremmin katselemaan häntä, enkä lopulta voinut vastustaa kiusausta silittää hänen poskeaan. Yritin tehdä sen ihan kevyesti, mutta lopulta hän heräsi.
- Mm-mmh, Max sanoi ja kääntyi minua päin, heräten kai sitten vasta kunnolla, sillä jotenkin hämmästyneenä hän mutisi nimeni.
- Huomenta, kuiskasin.
- Joko nyt on aamu? Onko nyt se seuraava kerta? hän kuiskasi vastaan ja kiipesi painavasti päälleni makaamaan.

En saanut suukoilta heti vastattua, mutta tiesin jo mitä aioin sanoa. Herätyskellon ääni jostain muualta talosta kuitenkin sai Maxin jäykistymään ja nostamaan päänsä, ja siihen liittyi pian toinenkin pirinä.
- Hitto, onko kello noin paljon.
- Miten paljon? kysyin laiskasti.
- Porukat lähtee töihin. Kuule, pysy täällä ihan hiljaa. Mun täytyy mennä aamiaiselle niiden kanssa. Parempi, ettei ne tiedä, että sä oot täällä, äiti on vähän… omanlaisensa.

Max nousi ja levitti peiton päälleni niin, ettei minusta näkynyt hiustupsuakaan. Siirsin kuitenkin reunaa sen verran, että näin hänen pukeutuvan ja tönäisevän minun reppuni ja vaatteeni sängyn alle. Mikä hänen äitinsä oikein oli, jokin jalopeura vai?
- Mä tuun pian takasin, hän lupasi ja katosi sitten huoneesta. Minä odotin uskaltamatta edes nousta pukemaan tai käymään vessassa. Odotin ainakin tunnin, ennen kuin lopulta ulko-ovi kävi ja saatoin nousta istumaan ja kiskoa rintsikat ja topin päälleni.
- Mitä sun äiti olisi tehny mulle? kysyin Maxilta, kun hän palasi huoneeseen.
- Ei se varmaan sulle olisi mitään tehny, mutta mua se olisi kuulustellu viikkokausia. Haluatko sä aamupalaa?

Pettyneenä siitä, ettei hän ollutkaan hypännyt suoraa päätä takaisin sänkyyn viereeni pudistin päätäni.
- Meidän täytyy lähteä viemään sut takasin kotiin nyt, mun pitää olla takasin kahdeltatoista, eikä täältä oikein pääse bussilla, hän sanoi.
- Nyt jo? sanoin surkeana. Olin ehtinyt kuvitella, miten viettäisimme koko päivän yhdessä.
- No kyllä mäkin mieluummin jäisin lomalle, Max vakuutti.
- Koska sä pääset taas?
- Ei voi tietää vielä.
- Ensi viikonloppuna?
- Jos on oikein hyvä säkä. Nähdäänkö sitten?
- Nähdään! kiljaisin. – Miten mä kestän ens viikonloppuun asti?
- Tai seuraavaan.
- Sinne asti mä en ainakaan kestä!
- Soitellaan iltasin, Max ehdotti ja katsoi minua nätisti.
- Onko sulla iltasin aikaa soittaa? Eikö sun tarvii olla sotaharjotuksissa ja semmosissa? kysyin lievästi lohduttuneena.
- Joskus on, joskus ei.

Se oli ehdottomasti pisin kaksiviikkoinen siihenastisessa elämässäni, mutta ei se ollut ihan hirvittävän kamala sittenkään. Oli tavallaan kauhean ihanaa odottaa rakastuneena, että kuulisin Maxista jotain. Haaveellisena kuljin ympäri Mustaojaa ja mietin häntä, ja olihan tietysti Sanna, jonka kanssa jutella. Ja Jessikin, joskin hänen suhtautumisensa ei ollut ollenkaan sellainen, kuin olin odottanut.
- Meidän pikku Siiri oli yöjalassa, hän oli sanonut kaihoisasti, kun Max oli tuonut minut sunnuntaina kotiin, mutta ei siinä mitään. Vasta paria päivää myöhemmin hän oli kysynyt, että oliko tapahtunut jotain, kun roikuin illat kotona ilman Maxia.
- Se ei ole lomalla, selitin.
- Lomalla?
- Niin, jos on hyvä säkä niin se pääsee lomalle taas viikonloppuna, tai sitten vasta seuraavana.
- Lomalle mistä?
- Intistä tietysti, ihmettelin ja tajusin vasta silloin, että moinen pikkuasia oli jäänyt Jessille selvittämättä. Hän näytti aidosti pelästyneeltä.

- Siiri, väitätkö sä, että se sun ihana poikaystäväsi on joku intti-ikäinen kaveri?
- On, vakuutin nyökytellen.
- Täysi-ikäinen?
- Pakko olla, kun sillä on autokin, hymähdin. Olin huvittunut.
- Sä olet neljätoista! Minkä hemmetin pedofiilin saaliiksi sä oikeen olet joutunut? Jessi vaikeroi.
- Ei se ole mikään pedofiili! sanoin suuttuen hiukkasen.
- Sä olet lapsi! Se on aikuinen! Mitä sun vanhemmat sanoo?
- Teilläkin on neljä vuotta ikäeroa Veskun kanssa!
- Mutta en mä ollut neljätoista sillon kun me tavattiin! Tietääkö sun vanhemmat?
- Niille mä en mitään kerro, sanoin vihaisesti. – Etkä kerro säkään!

Jessi pudisteli päätään.
- Nyt mun on pakko. Jos sä tapailet jotain aikuista miestä niin pakko niiden on saada tietää. Mä voin saada vaikka syytteen lapsiprostituution edistämisestä tai jotain, ellen mä kerro! Ette kai te ole sängyssä olleet?
- Sehän ei sulle kuulu, tiuskaisin, sillä nyt olin kovasti loukkaantunut. Lapsiprostituutiota! Häh? Pedofiili!

En hetkeäkään uskonut Jessin tosiaan soittavan meille, kun kerran olin kieltänyt, mutta hän teki sen silti. Tajusin sen, kun koko perheeni paukahti Mustaojalle sinä iltana ja käännyin tuijottamaan Jessiä kauhistuneena.
- Sä teit sen sittenkin!
- Mun oli pakko, hän myönsi.
- Vaikka mä kielsin!
- Mähän sanoin, että mun täytyy.
- Sä olet pettänyt mun luottamuksen, sanoin vihaisena. Aioin marssia tieheni siltä seisomalta, mutta hän nappasi minua käsivarresta.

- Yritä nyt ymmärtää. Mä olen sentään suojellut sun salaisuuksiasi aika lailla, mutta tää on liian iso juttu.
- Mitä isoa tässä muka on? vaadin saada tietää, mutta osittain hän oli kyllä oikeassa. Äiti ei ollut kuullut koskaan niistä kerroista, kun olin juonut, eikä siitä, kun Jessi oli ostanut minulle raskaustestejä edelliskesänä. Tosin ihan turhaan, kyllä minä sen nyt tajusin, olinpahan vaan hätääntynyt. Heillä ei myöskään ollut aavistustakaan siitä, että kipsi Jessin kädessä oli minun syytäni. Pakko minun oli niitä muistellessani vähän leppyä.

Äiti näytti myrskynmerkiltä ja huolestuneelta, kun istuimme nelisin kahvipöydässä puimassa Maxia; Joonas oli mennyt Veskun ja lasten kanssa tallille, pois jaloista.
- Ihan kun mulla ei saisi olla poikaystävää, puhisin. Vaikka rakastin puhua Maxista, oli tilanne silti epämiellyttävä.
- Totta kai sulla saa, sanoi isi ja vilkaisi äitiä. Tajusin, mistä oli kyse. Jos äiti kerran nosti asiasta metelin niin hän aikoi olla päinvastasta mieltä.
- No niin mustakin, sanoin ja vilkaisin häntä kiitollisena.
- Munkin mielestä saa, mutta mun mielestä teidän piti tietää, että se on niin paljon vanhempi, Jessi selitti näyttäen huolestuneelta.
- Miten vanha se oikein on? äiti kysyi ja tuijotti minua pistävästi. Minä en oikeasti tiennyt, joten heitin umpimähkään vastaukseksi että kahdeksantoista. En ollut koskaan tullut kysyneeksi Maxilta hänen ikäänsä.
- Ja tietääkö se, miten vanha sä olet? äiti jatkoi.
- Tietysti, tuhahdin, mikä sekin oli selkeä ja harkittu valhe. Max ei ollut koskaan kysynyt minun ikääni, joskin oletin, että hän olisi saanut sen selville vaikka Jonilta kysymällä. Jos nyt Jonikaan sitä tiesi; ei meidän porukasta varmaan muut kuin Paju ja Sanna tienneet tarkalleen, että olin vasta neljäntoista.

- Siiri on fiksu likka, kyllä se tietää, mitä se tekee, sanoi isi lopullisesti, kuin pistääkseen pisteen koko keskustelulle.
- Mä haluan tavata sen, sanoi äiti. – Sun pitää tuoda se käymään kotona heti, kun te taas tapaatte.
- Kotona? inahdin.
- No ei se ole kummoinenkaan ajomatka, jos sillä kerran on auto, äiti sanoi.
- Mäkin tahdon tavata sen, Jessi ilmoitti.
- Jos mä esittelen sen Jessille, kun se kumminkin juoruaa teille kaiken, ehdotin pahantahtoisesti. Saatoin kuvitella äidin tenttaamassa Maxia ja julistamassa minun ikääni suureen ääneen. Jessi olisi todennäköisesti hienotunteisempi.

  Re: Mansikkakesä 14

Lähettäjä: Pingo 
Päivämäärä:   31.8.09 21:39:08

Ärsytys-Siiri

  Re: Mansikkakesä 14

LähettäjäSennnu 
Päivämäärä:   31.8.09 21:53:34

10.

Mikään maailmassa ei olisi saanut minua ehdottamaan Maxille vierailua äidin ja isin luo. Se olisi ollut ihan liian aikaista, liian tungettelevaa, ihan kuin olisin ollut haluamassa hänen elämäänsä loppuiäksi. Tietysti halusinkin, mutta jokin taju asioista minulla sentään oli. Semmoista ei vaan voinut tehdä tässä vaiheessa, eihän hänkään ollut esitellyt minua omille vanhemmilleen. Niinpä, kun lopulta tuli se kaivattu perjantai, jolloin hän taas soitti ja ehdotti tapaamista, pyysin häntä vain hakemaan minut Mustaojalta.
- Mä voin näyttää sulle mun hevosen, ja samalla nää täällä voi tarkistaa, ettet sä ole mikään huumehörhö, sanoin kevyesti.
- Entäs jos mä olenkin, Max naurahti.
- Kyllä susta näkee päälle, ettet sä ole, hihitin. – Mutta ei sun ole pakko, jos et halua.
- Kyllä mä voin tulla, jos sä haluat.
- Sä käyt joka tapauksessa yläpihalla vähän väliä. Yhtä hyvin voit käydä alapihallakin. Tiedä, vaikka mä näyttäsin sulle mun huoneenkin, kiusoittelin.
- Mä haluan ehdottomasti nähdä sun huoneen! ilmoitti Max.

Niin hän sitten ajoi perjantai-iltana Mustaojalle, parkkeerasi pienen valkoisen autonsa Jessin ja Veskun volkkarin ja maasturin viereen ja nousi sieltä kuin olisi kotiinsa tullut. Minä olin istunut huvimajassa odottelemassa Marun kanssa ja juoksimme molemmat vastaan, Maru nopeammin.
- Toi peto taas, Max ähkäisi, kun koira oli ensin perillä, ja jähmettyi paikoilleen. Minäkin pysähdyin tirskuen parin askeleen päähän ja katsoin, miten Maru tumma pää pystyssä haisteli Maxia. Poika ei uskaltanut liikahtaakaan, irvisteli vain hupaisan näköisesti ja ojensi kätensä.
- Tuu nyt pelastamaan mut!

Tietysti menin. Tönäisin Marun kauemmas ja rutistin Maxia.
- Ei se ois sulle mitään tehny, sehän on nähnyt sut jo!
- Mutta tulitpahan silti apuun, hän sanoi ja puristi kätensä vyötäröni ympäri niin, että jalkani alkoivat tuntua pehmeiltä.
- Mulla oli sua kauhea ikävä, tunnustin ja ahmin häntä silmilläni. Kaikki oli ihan niin kuin muistinkin, tummia silmäripsiä ja vasemman silmän keltaista pilkkua myöten, mutta nyt tässä eikä vain ajatuksissani. En voinut vastustaa kiusausta vaan nostin käteni silittämään hänen lyhyitä hiuksiaan. Jo pari viikkoa olin muistellut, miten ne kutittivat vasten kämmentä.

- Oliko? Hienoa!
- Sun kuuluu sanoa, että sullakin oli, tokaisin.
- Tietysti oli, ja kai sä muistat mitä sä viimeksi lupasit?
- Muistan, sanoin hiukan punastuen ja tönäisin sitten leikilläni häntä vähän kauemmas. – Aika sika oot. Tulit vaan katsomaan että saatko mut sänkyyn.
- En! Max sanoi kauhistuneena ja kiskaisi minut takaisin lähelleen.
- No leikillänihän mä vaan, mutisin.

Oli sen verran myöhä, että Jessi ja Vesku olivat jo tekemässä hevosten iltaruokia tallissa. Näky talon kulmalta alas ilta-auringon hyväilemille laitumille oli kuitenkin lumoava ja pysäytin Maxin siihen.
- Kato, miten kauniita ne on, henkäisin.
- Onpa niitä monta. Mikä on sun?
- Mun on toi maitokahvin värinen, joka on tuolla ton kullanvärisen ja mustan varsan kanssa, selitin ja osoitin kohti Kiiraa.
- Mitä sä teet sillä?
- Kilpailen, ja ehkä teetän varsan joskus.
- Eikö kaikki kilparatsastajat oo kauhean rikkaita? Max kysyi.
- Ei tosiaankaan. Ehkä ihan maailman huiput. Uskallatko sä tulla katsomaan sitä?
- Tietysti, Max naurahti, joten lähdin taluttamaan häntä kohden laitumia.

Danni ja Alissa bongasivat meidät tallin ovelta ja juoksivat luoksemme.
- Onko tää se sun poikaystävä? kysyi Danni ja tarttui Maxia kädestä.
- Tässä on Max, esittelin, ja sitten esittelin tytöt.
- Ketäs nää sitten on, Max kysyi.
- Nää asuu täällä, tää on niiden koti. Mä vaan vierailen täällä.

Tytöt tuijottivat Maxia vähän aikaa ja menivät sitten takaisin talliin.
- Ne oli helpompia kuin koira, poika totesi.
- Juu. Uskallatko sä tulla taputtamaan Kiiraa?
- Mä olen allerginen hevosille, hän ilmoitti varovasti.
- Ootko? käännähdin.
- No siis, en mä ole koskaan ollu näin lähellä hevosta, mutta meillä oli pienenä kissa, joka salpasi mun hengityksen. Samoissa kokeissa sanottiin, että mä olen allerginen hevosellekin.

En tiennyt mitä sanoa. Siinä meni unelmani Mustaojaa vastaavasta tilasta, jota Max ja minä pyörittäisimme.
- Ehkä sun on sitten parempi olla tulematta lähelle, sanoin alistuneena.
- Voinhan mä aina kokeilla, Max sanoi urheasti, mutta pudistin päätäni.
- Ei. Mitäs jos sä saat astmakohtauksen tai jotain? Enkä mäkään sitten mene, koska mä olen jo vaihtanut tallivaatteet pois.

Seisoimme siis lankojen takana katsomassa Kiiraa ja Kakadua ja Bagheeraa ja sitten lähdin taluttamaan Maxia kohti tallia.
- Mun täytyy ilmottautua, että olen lähdössä. Tuu samalla moikkaamaan Jessiä ja Veskua.
Vasta sitten tuli mieleeni, että mahtaisiko Max tukehtua tallissakin, mutta onneksi Jessi ja Vesku tulivat ruokakärryjen kanssa ovella vastaan.
- Tässä on Max, esittelin kainosti.
- Moi, sanoi Jessi ja tuijotti Maxia kuin saalistava haukka.
- Älkää kätelkö, se on allerginen hevosille! kirahdin ja Vesku veti kätensä takaisin ja nyökkäsi vain. Hän ei näyttänyt yhtä verenhimoiselta kuin Jessi, mutta tämänkin ilme alkoi lientyä.
- Ihan ihmiseltähän sä näytät, Jessi sanoi helpottuneen näköisenä.
- Mitä sä olet musta kertonut? Max kysyi minulta. Hänen vino vilkaisunsa sai minut kikattamaan.
- En mitään! vakuutin. – Me voidaan kai mennä nyt?

- Menettekö te käymään teillä? Jessi kysyi kulmat rypyssä, mutta pudistin pontevasti päätäni.
- Ei me nyt mitenkään sinne jakseta tänään, kellohan on jo melkein yhdeksän.
- Me mennään ehkä rannalle, Max ehdotti.
- Ja sitten ehkä Maxille yöksi, jatkoin.
- Tai tänne, sanoi Max ja virnisti minulle. – Sä lupasit näyttää sun huoneen!
- Mennään katsomaan se sitten, nauroin ja tartuin hänen käteensä.

Vein hänet tosiaan sisälle asti ja siellä ullakolle.
- Tässä ei kyllä ole paljon katsomista, totesin, kun katsoin sitä itsekin kuin vierain silmin.
- Ainakin tää on seitsemän kertaa isompi kuin mun, sanoi Max. – Kuka tässä alapuolella nukkuu?
- Jerry, Jessin ja Veskun vauva. Ja kai tää on iso, täähän on neljäsosa koko ullakosta.
- Mitä ne sanoo jos me tullaankin tänne yöksi? Tää olisi paljon lähempänä, jos me mennään rannalle?
- Mitä ne nyt sanoisi, sanoin luottavaisesti. – Tää on mun huone. Mä teen tallitöitä tän eteen. Rannalleko me mennään?
- Siellä on kuulemma bileet, Max sanoi ja laittoi taas kerran kätensä ihanasti ympärilleni.
- Niin on, myönsin. Sanna oli puhunut niistä koko viikon. Koulujen alku lähestyi, ja vaikka tämä ei ollutkaan vielä se virallinen kesäloman päättymisviikonloppu, osa ammattikouluista alkaisi jo seuraavalla viikolla. Sinne palaavat halusivat irrotella ja muut tahtoivat harjoitella.
- Haluatko sä sinne? Max mumisi ja painoi otsansa vasten otsaani.

- Haluatko sä jäädä tänne? kysyin ja katsoin häntä nauraen päin naamaa. – Voidaan me, mutta puolen tunnin kuluttua Jessi huutaa meidät iltapuurolle tyttöjen kanssa, ja sitten…
- Okei, okei! Max nauroi.
- Ja oikeasti, musta olisi kiva mennä sinne rannallekin, tunnustin. – Mä en ole nähnyt niitä tyyppejä aikoihin, kun mä olen vaan odotellut täällä, että sä pääset lomalle.
- No sitten mennään.

Minä halusin tietenkin mennä myös näyttääkseni kaikille, että Max oli minun ja että me rakastimme toisiamme. Niinpä painuimme takaisin alas ja autoon, ja alle kymmenessä minuutissa olimme uimarannalla. Parkkipaikka siellä oli suunnilleen tyhjä, kuinkas muutenkaan siihen aikaan perjantai-iltana, ja Max ajoi parhaalle paikalle, kääntyen sitten minun puoleeni sen sijaan että olisi noussut autosta.
- Siiri-kulta, hän sanoi ja laittoi kätensä vatsalleni, tai oikeastaan puoliksi rinnalleni.
- Niin? kysyin, valmiina suutelemaan häntä. Minulla oli levoton olo, olin kuin ravistettu limutölkki, joka kohta räjähtäisi.
- Mennäänkö me teille vai meille yöksi? hän sitten kysyi. – Mennäänhän me yhdessä yöksi? Muistathan sä?
- Totta kai mä muistan, puuskahdin. Olinko muka muuta ajatellut koko kahtena viikkona? Minä olin luvannut neitsyyteni Maxille ja aioin myös pitää huolen siitä, että se asia hoituisi. Max oli kaikkien unelmieni täyttymys.
- Ihana, ihana tyttö, hän hymyili ja sain kaipaamani kunnon suudelman.

Sanna ja Niko olivat rannalla, mutta he istuivat tavallisuudesta poiketen eri puolilla pientä väkijoukkoa, joka kökötti kaislikon reunassa. Olivatko he riidelleet? En kuitenkaan ehtinyt ottaa siitä selvää, kun Ninnu ja Satu kävivät kimppuuni. Olin näköjään taas suosiossa eli halailuväleissä. Pajua ei näkynyt, enkä sitä ihmetellyt, sillä tiesin hänen olevan menossa aamulla kisoihin, mutta poikia oli koko joukko, ja muutama vieras tyttökin. Minä olin itsekin harkinnut lähteä kisoihin sinä viikonloppuna, sunnuntaina tosin vasta, kun Jessikin oli menossa, mutta kun oli varmistunut, että Max tulisi, olin jättänyt ne sikseen. Anttu vilkutti minulle, ja vilkutin nopeasti takaisin, ennen kuin istuimme alas. Max veti minut jalkojensa väliin niin että saattoi pitää minusta hyvin kiinni samalla, kun jutteli vieressä istuvan Jonin kanssa ja löhöilin siinä onnellisena.

Muut tuntuvat olevan aika lailla humalassa ja seurasin monen näköistä draamaa. Sanna ja Ninnu olivat liittoutuneet minusta vähän vasemmalle kuiskimaan ja mulkoilivat vieraita tyttöjä murhanhimoisesti. Välillä Sanna muisti minut ja ojensi pulloaan, mutta kieltäydyin. Maxkaan ei ottanut mitään, kun oli kerran autolla, ei minunkaan tarvitsisi.
- Saat sä maistaa, Max kuitenkin kuiskasi korvaani ja laahasi minua paremmin istumaan vatsaansa vasten.
- Ei mun tarvitse, vastustelin.
- Ota pois vaan, ei sun mun takia tarvii kieltäytyä.

Niinpä maistelin muutamista ohikulkevista pulloista hänen mielikseen, ja tavallaan omaksenikin. Olihan se mukava tunne, kun päässä alkoi huipata ja vatsassa lämmetä. Tulin vaan sitten puheliaaksi, vaikkei minulla ollutkaan mitään tähdellistä asiaa kenellekään. Anttu näytti siltä, että olisi halunnut jutella kanssani ja ihmettelin, ettei hän ollut Sadun kyljessä, mutta ehkä heillä ei sitten kuitenkaan ollut synkannut. Mehän voisimme joka tapauksessa jutella koska tahansa muulloin, ei nyt kun Max oli täällä, mietin, ja asetuin paremmin tämän syliin. Olin laittanut päälleni sen saman mustan, synnillisen vekkihameen, joka oli herättänyt pahennusta Maija-tädin synttäreillä, ja valinnut tarkoin siihen sopivat mustat alushousutkin, ja tunsin nautinnollisesti värähtäen, miten Maxin käsi välillä kulki hameen alla.
- Eikö me voida jo kohta lähteä? kysyin lopulta huokaisten, kun alkoi tulla pimeä. Alkoi myös kuulostaa siltä, että Ninnu kävisi kohta vieraiden tyttöjen kimppuun.
- Mennään, kulta pieni, Max sanoi korvaani ja aloimme könytä pystyyn.

Pojatkin olivat saaneet jonkinlaisen shown aikaiseksi juuri sillä hetkellä; he yrittivät nähdäkseni sytyttää jonkun reppua palamaan, joten kukaan ei kiinnittänyt meihin kauheasti huomiota. Minä horjahtelin pehmeässä hiekassa ja kadotin hetkeksi toisen kenkänikin, mutta löysin sen saman tien.
- Mihin me mennään? Max kysyi saatuaan tukevan otteen kainalostani.
- Mitä kello on?
- Vähän yli puolenyön.
- Sitten Jessi ja Vesku nukkuu jo, me voidaan mennä sinnekin, sanoin tyytyväisenä.
- Ja se koira?
- Se tuntee sut jo. Eikä se muutenkaan tule ullakolle. Ne tikkaat on sille liian hankalat.

Suljin kuitenkin ullakon portaisiin johtavan oven, kun olimme hiipineet sisään. Maru pääsi ullakolle halutessaan, enkä halunnut sen tänä yönä haluavan. Hiivimme perälle huoneeseeni asti, sytytin lukulamppuni ja sitten vetäydyin yhtäkkiä paskanjäykäksi. Mitäs hittoa nyt? Minulla ei ollut aavistustakaan siitä, mitä Max odotti minun nyt tekevän. Riisuvan vaatteeni ja hyppäävän hänen kimppuunsa? Laittaisinko jotain musiikkia? Mitä muka? Kaikki levyni tuntuivat alleviivaavan, että olin pelkkä penska, minulla ei ollut mitään sentapaistakaan, mitä Max soitti autossaan.
- Tuu tänne, Max sanoi ja tarttui käteeni niin, että minua huippasi helpotuksesta. Hän saisi ottaa ohjat.

Asetuimme patjalleni makaamaan ja rentouduin hiljalleen, kun Max silitteli ja suukotteli minua ja yhteistuumin hankkiuduimme eroon vaatteistamme. Kaikista tällä kertaa.
– Et kai sä oo muuttanu mieltäsi? hän kysyi lopulta.
Minusta oli liikuttavaa, että hän kysyi ja pudistin varmasti päätäni.
- En – mä haluan.
- Hyvä, hän naurahti ja kaivoi vieressä lojuvien farkkujen taskusta kondomin. Seurasin kiinnostuneena miten se päätyi paikoilleen ja tajusin purevani rystysiäni vasta, kun Max tarttui taas kiinni minusta. Annoin hänen kiivetä päälleni ja tuijottaa minua silmiin samalla, kun tunsin, miten se tökki alapäässäni. Ehdin ihmetellä, että miten vaikeaa sillä olikaan tähdätä, mutta sitten hän auttoi vähän kädellään ja runttasi sen sisään. Siinä.

Vinkaisin kivusta ja kirvelevästä tunteesta, mutta vaikenin samassa. En halunnut Maxin kuvittelevan, että hän satutti minua, vaikka satuttikin. Eipä hän kyllä mitään huomannut, hengitti vain raskaasti kaulaani vasten. Ilman mitään tietoista ajatusta yritin siirtyä ylöspäin, karkuun, mutta hän otti voimakkain käsin kiinni olkapäistäni niin, etten voinut liikahtaakaan. Se ei todellakaan tuntunut hyvältä, päinvastoin tunsin niin kovan vihlaisunkin, että minun oli pakko voihkaista ääneen ja olin iloinen, että olin sulkenut oven portaisiin. Maru olisi tullut apuun.

Sitten alkoi kyllä helpottaa, eikä se kestänytkään kauan. Max lopetti rynkyttämisen ja jäi puuskuttaen makaamaan päälleni. Minä silitin hänen selkäänsä onnellisena. Olinpahan tehnyt sen! Me olimme!
- Sä oot ihan huippu, sä olet ihana! Max kuiskasi ja tunsin, miten silmäni kostuivat.
- Mä rakastan sua, kuiskasin takaisin ja tunsin itseni hyvin äidilliseksi.
- Et kai sä itke?
- Onnesta korkeintaan, vastasin, ja se oli totta. Max suuteli minua taas ja minä puristin hänet niin kiinni itseäni kuin jaksoin, mutta liian pian hän kierähti pois ja nousi istumaan.
- Mitä @!#$ä? Et kai sä ollu neitsyt? hän kysyi tuijottaen minua, tai patjaa ehkä paremminkin.
- Joo, sanoin uhmakkaasti. – Oisko mun pitänyt varottaa?
- Ois tietysti! Voi jeesus Siiri! Sattuko se?

Tunsin sulavani kerrassaan hänen huolestuneen katseensa alla ja hymyilin.
- Ei kummemmin, valehtelin ja sivelin sormellani hänen käsivarttaan.
- Oisko sulla pyyhettä tai mitään?
- Repussa, huokaisin ja nousin kaivamaan sen esiin. Säikähdin itsekin, kun vilkaisin lakanoitani. Oli kuin siinä olisi teurastettu jokin eläin, ja minä kun olin luullut, että verta tulisi ehkä tippa tai pari. No, Jessi saisi luulla, että minulla oli alkanut kuukautiset.

- Tule takasin tänne, komensin Maxia, kun olin kääntänyt patjan ja heittänyt lakanan nurkkaan. Halusin, että hän pitäisi minusta kiinni ja juttelisi ihania.
- Näinkö? hän kysyi ja veti minut kainaloonsa juuri siten, kun olin halunnutkin. Valitettavasti hän nukahti sitten melkein heti. Minua ei nukuttanut. Olin aivan liian kiihdyksissäni ja onnellinen, ja sitä paitsi alavatsaani vähän vihloi ja jalkojen väliä jomotti.

  Re: Mansikkakesä 14

Lähettäjä: tölkki 
Päivämäärä:   1.9.09 01:44:24

Voi miten sinisilmäinen hölmö lapsi

  Re: Mansikkakesä 14

LähettäjäSennnu 
Päivämäärä:   1.9.09 10:27:14

11.

Olimme puhuneet viettävämme lauantain rannalla. Minä olin kinunnut lomaa tallitöistä Maxin loman kunniaksi ja Jessi ja Vesku olivat vähän nauraneet ja kiusoitelleet, mutta luvanneet.
- Et sä ole täällä työleirillä, Jessi oli sanonut, kuten usein ennenkin.

Max olisi nukkunut omia aikojaan kai vaikka mihin asti, mutta herätin hänet yhdeksältä, kun en enää malttanut odottaa. Halusin tuijotella häntä silmiin ja halusin, että hän halailisi minua ja puhuisi minulle ihanuuksia.
- Mennään aamiaiselle, ehdotin, kun olimme hempeilleet vähän aikaa.
- En mä ilkeä syödä täällä aamiaista, Max sanoi kauhistuen. – Mä just mietin että kehtaanko mennä etsimään vessaa vai kusenko ikkunasta.
- No et takuulla ikkunasta! kikatin. – Tuu, mä näytän sulle vessan. Haluatko sä käydä suihkussa tai jotain?
- Mitä ne sanoo?
- Tuskin ne on edes sisällä, kun on tommonen sää, arvelin ja vilkaisin ulos.

Max lähti empien alakertaan perässäni, mutta talo oli tosiaan tyhjä. Näytin suihkunkin samalla kun vein kellariin lakanat ja muut pyykit, joita huoneeseeni oli kertynyt ja jätin hänet sinne. Ehdin pedata sänkyni uusiksi, ennen kuin hän palasi ylös hiukset märkinä, joten kyllä hän oli tainnut sittenkin uskaltaa.
- Mennään, hän sanoi.
- Entäs aamiainen? Millä sä ajattelit, että me eletään koko päivä?
- Käydään jossain kahvilla. Mulla saattaa olla varaa jopa sämpylöihin, tai ainakin yhteen, Max arveli.
- No just. Mennään sitten jonnekin syömään, mulla on ainakin rahaa, ilmoitin. Vanhemmat olivat jättäneet minulle uudet läjät kumpainenkin, käydessään kuulustelemassa minua Maxista.

Kävimme sitten matkalla rannalle tankkaamassa sekä auton että itsemme ja sitten kaupassa ostamassa vähän eväitä. Tuoreita sämpylöitä ja juustoa ja limsaa ja karkkia sun muuta. Minua ei haitannut maksaa. Olinhan kuullut millaisia päivärahoja sotilaat saivat.
- Mä tarjoan myöhemmin, Max lupasi.
- Tietysti, hymähdin.

Se oli ehkä elämäni paras päivä. Me otimme aurinkoa, uimme ja levitimme toisiimme aurinkorasvaa. Iltapäivään asti saimme olla ihan kahdestaan, mutta sitten Sanna ilmestyi myös, ja sai kinuttua Maxin soittamaan Jonillekin. Iltaan mennessä koko jengi oli koolla, mutta Max ja minä karkasimme taas muita aiemmin. Arvelin, että Mustaojalla olisi menty ajoissa nukkumaan sunnuntain kisojen takia, ja olin oikeassa. Talo oli pimeänä jo yhdentoista aikaan.
- Mennään rakastelemaan, olin kuiskannut Maxille rannalla, eikä hän ollut pistänyt hanttiin. En minä itse toimitusta kaivannut, joskin olin hiukan utelias näkemään, olisiko se toisella kertaa mukavampaa. Arvasin kuitenkin, että Max halusi, ja mitä hän halusi, halusin minäkin.

Se ei sattunut enää oikeastaan ollenkaan, mutta siinä kaikki. Oli kuitenkin ihanaa käpertyä sen jälkeen Maxin kainaloon ja miettiä, miten onnellinen olinkaan.
- Koska sä pääset taas lomalle? kysyin.
- Mmm… tiedä, hän mumisi puoliunessa.
- Et varmaan ens viikonloppuna? arvelin. Minä olisin sitten muuttanut kotiin. Seuraavalla kerralla meidän pitäisi keksiä jotain muuta – ellen sitten tulisi Mustaojalle taas siksi viikonlopuksi.

Kun Max lähti taas sunnuntaina aamupäivällä, sulkeuduin vierashuoneeseen volisemaan vähäksi aikaa. En halunnut olla huoneessani, sillä se muistutti hänestä. Sitten kuitenkin ryhdistäydyin, kun kuulin perheen saapuvan kisoista. Mitäs itkemistä minulla oikeastaan oli? Minulla oli maailman ihanin poikaystävä ja jos hän joutuikin olemaan poissa luotani joitain viikkoja niin en takuulla ollut ainoa sotaleski Suomessa. Virutin siis silmäni keittiön hanan alla ja lähdin katsomaan, oliko Jessi mahtanut saada rusettia.

Minun ei tarvinnut mennä edes tallille asti, kun Danni ja Alissa juoksivat minua vastaan.
- No miten kävi? kysyin ja kyykistyin rutistamaan heitä. Joskus vielä meilläkin olisi tämmöisiä, Maxilla ja minulla. Tunsin suurta hellyyttä lapsia kohtaan.
- Äiti voitti, sanoi Danni.
- No hienoa! Mun täytyy mennä onnittelemaan sitä!

Jessi näytti loistavan siitä huolimatta, että hänellä oli pinteli ranteessa. Kipsin hän oli heittänyt mäelle jo useampia päiviä sitten, mutta tukisidettä hän piti ratsastaessaan silti varmuuden vuoksi, joten en siitä huolestunut.
- Sehän oli vaan kahdeksankymmentä senttiä, hän vähätteli, mutta näytti silti tyytyväiseltä.
- No hyvin se silti on, kun teidän treenaaminenkin on ollut mitä on, kannustin.
- Lapsi, sä kuulostat alentuvalta! hän nauroi ja niinhän minä tiesin kuulostavani.
- Mitäs ensi viikonloppuna? Oisitko sä menossa johonkin kisoihin niin, että mekin voitaisiin tulla Kiiran kanssa?
- Jaha, Max ei pääse lomalle, Jessi ymmärsi.
- Ei niin. Mä voisin välillä keskittyä olennaiseen.
- Ala keskittyä sitten. Mä luulen, että meidän pitää kyllä päästä jonnekin ensi viikonloppunakin.

Tein työtä käskettyä ja ratsastin Kiiralla, vaikka olikin kuuma. Sitten vahdin Dannia ja Alissaa, kun hekin tietysti halusivat hypätä. Olin enkelimäisen iloinen, kärsivällinen ja pedagoginen heidän kanssaan. Miksen olisi ollut, kun olin niin onnellinen?

  Re: Mansikkakesä 14

LähettäjäSennnu 
Päivämäärä:   1.9.09 10:29:08

Toi oli niin lyhyt luku että laitetaan toinen vielä.
------------
Jessi
1.

Töissä vinoiltiin minulle oikein ansiokkaasti, kun palasin, mutta olin varautunut siihen. Kieltämättä kuulosti vähän arveluttavalta murtaa kätensä juhannusyönä; olisin itsekin kiusannut ketä tahansa muuta. Kestin kaiken siis tyynesti, mutta se otti päähän vähän enemmän, että joutuisin nyt joko viipymään tällä osastolla sairaslomani ajan eli yli kuukauden ylimääräistä tai aloittamaan koko harjoittelun alusta jossain muualla. Veskukin nimittäin palaisi töihin joidenkin viikkojen kuluttua, ja siinä sitten olisimme molemmat.
- Te kyllästytte toisiinne, kun ootte töissäkin yhdessä? ehdotti Ansku, osastosihteeri, kun mietin, mitä tehdä.
- Ei me kyllä kyllästytä, me voidaan oikein hyvin olla kotona vuorokaudet ympäriinsä yhdessä, sanoin varmasti. – Musta vaan tuntuu omituiselta ajatella, että jos se joutuisi opettamaan mua… sitä paitsi se muuttuu ihan erilaiseksi kun se pistää työtakin päälle. Ihan kuin mä en tuntisi sitä ollenkaan.
- Entäs jos säkin muutut?

Sitä en ollut tullut ajatelleeksikaan, enkä siinä kohden ehtinyt sen enempää pohtiakaan. Yritin saada kaikki hommat tehtyä vikkelästi tänään, sillä halusin mennä katsomaan Kiieä. Hän ei ollut vieläkään synnyttänyt ja tänään hän oli tullut Naistenklinikalle odottamaan, että vauvaa alettaisiin houkutella ulos. Toivoin, ettei häntä ollut kärrätty suoraan saliin, että ehtisimme nähdä, ja siellä hän onneksi olikin, valtavana valaana, jonka mahan ympäri ei aamutakkikaan meinannut ylettää.
- Nyt mä alan ehkä vähän katua tätä, hän ähki, kun autoin hänet istumaan.
- Ei, kyllä se varsinainen katumus alkaa vasta, kun sä joudut ruokkimaan sitä parin tunnin välein seuraavat kuukaudet, lohdutin.
- Älä nyt. Se alkaa olla niin iso, että jos mut saadaan ommeltua kokoon sen jäljiltä, mä voin ruveta ruokkimaan sitä suoraan Mäkkärin lastenaterioilla, Kiie puhisi, mutta lähinnä kai rasituksesta. Oikeasti hän näytti hyvin onnelliselta.

En malttanut millään viipyä kauan ja venyttää ensimmäistä työpäivääni. Lapsilla olisi varmasti minua ikävä, ja minulla ainakin oli heitä. Onneksi Kiieä tultiin mittailemaan ja pistelemään, joten saatoin siinä tohinassa nousta lähteäkseni.
- Aamullako ne käynnistää synnytyksen? kysyin.
- Todennäkösesti.
- Mä tulen sitten ruokiksella kurkkaamaan miten meni, lupasin.
- Ai sä meinaat että se hoituu niin pian? Kiva, Kiie huokaisi.
- No pidetään peukkuja. Toivottavasti sieltä tulee Jerrylle söpö pieni tyttöystävä.
- Söpö pieni poikaystävä sieltä tulee teidän Jerrylle, mitäs siihen sanot? Kiie naurahti.

- Ihan miten vaan, sanoin suurpiirteisesti. – Mun pitää kai tästä…
- Mee vaan, Jinna ja Leksa tulee vielä illemmalla käymään, ja Krisu aikoo tulla kanssa. Mä pärjään hienosti. Hei, odota vielä hetki! Kiie sanoi nopeasti, kun olin jo ovella ja huitoi kauemmas sairaanhoitajaa, joka yritti käydä hänen kimppuunsa verenpainemittarin kanssa.
- Niin?
- Jerryn synttärilahja!
- Kiitos, sanoin ja otin pienen paketin, jonka hän ojensi. Jerryn yksivuotissynttäreitä oli vietetty lauantaina, mutta Kiie ei ollut sanonut pystyvänsä istumaan autossa niin kauan, että olisi jaksanut meille asti. Tai oikeastaan hän oli väittänyt, ettei mahtunut enää mihinkään autoon, mutta sama lopputulos.
- Oliko teillä hyvät juhlat?
- Pienet jätskikestit vaan. Eihän se nyt itse vielä mitään tajua.
- Oliko Hanna?
- Ei, se oli tietysti kisoissa jossain. Se lähetti postissa paketin.
- Ei ilmeisesti vielä ponia sitten?
- Ei, naurahdin.

Kotona oli kaikki paremmassa järjestyksessä kuin lähtiessäni, vaikka olin vähän pelännyt päinvastaista. En kyllä oikein tiennyt miksi, Vesku oli ihan yhtä hyvä hoitamaan lapsia ja kotia kuin minäkin, ellei parempikin.
- Sä et ole pyyhkiny pölyjä, totesin otsa rypyssä ja sipaisin puhtauttaan kiiltelevän keittiön ikkunalautaa.
- Anteeksi, mä hoidan sen heti, Vesku sanoi lammasmaisesti.
- No ethän. Mitäs mä tekisin? kysyin vilkaisten ikkunasta ulos tallille.
- Siellä ei oo mitään tekemistä, Siiri ja Sanna on touhunneet koko päivän, mä annoin niiden ratsastaa Nikinkin.
- Ai ne on palanneet ruotuun, mutisin. Tytöt olivat liehuneet viimeiset viikot enemmän rannalla ja kavereidensa kanssa kuin tallihommissa, mutta tilanne oli nyt muuttunut. Sanna oli lakannut seurustelemasta ja Siirin poikaystävä oli palannut inttiin.
- Ne on ollu kauhean ahkeria.
- No lepäillään sitten vaan, totesin, joskin ajatus tuntui vähän vieraalta, kun olin ollut työn touhussa koko päivän. Kierroksia tuntui vielä olevan.
- Pyykkiä mä en ole pessyt, jos sun on pakko saada tehdä jotain, Vesku huomautti.

Lapset halusivat tulla mukaani kellariin, he olivat tosiaan seurankipeitä, kun olin taas useamman viikon ollut kaiket päivät kotona ja nyt olin viipynyt koko päivän. Danni ja Alissa piilottivat Jerryä likapyykkivuoreen kerran toisensa jälkeen ja poika kaivautui sieltä riemuissaan pois.
- Hyiii! Verta! kiljui Alissa sitten ja käännähdin salamana. Oliko Jerry lyönyt päänsä johonkin? Mutta ei, tyttö osoitti sinistä lakanaa.
- Ai, no ei toi oo vaarallista. Kuukautisjuttuja vaan, tuumin ja tungin lakanan koneeseen.
- Kerro se juttu, Danni pyysi ja istui pyykkikasaan. Jostain kumman syystä tarina siitä, miten lapset saivat alkunsa, oli heidän lempitarinansa. Meidän ei ainakaan tarvitsisi käydä mitään kiusallista kukat ja mehiläiset –keskustelua punastelevien teini-ikäisten kanssa joidenkin vuosien kuluttua.

Kerroin koneellisesti ja tunsin lievää helpotusta verisen lakanan löytymisestä. Ainakaan Siiri ei ollut raskaana. Olin väkisinkin vähän huolissani siitä legendaarisesta poikaystävästä. Siirin jalat olivat tukevasti ilmassa ja pää pilvissä, enkä raaskinut esitellä hänelle pahoja aavistuksiani siitä, minkälaiset mahdollisuudet hänellä oli löytää tosirakkaus neljäntoista vanhana. Etenkään jos toinen osapuoli oli jo täysi-ikäinen. Oli kaveri sentään uskaltanut tulla näyttäytymään meille, mikä nyt sinänsä oli positiivista: jos hän olisi ollut pelkkä huvittelunhaluinen koijari niin ei kai hän olisi kehdannut.
- No niin, nyt pannaan loput pyykit takaisin koriin! ilmoitin ja riisuin Jerryltä Dannin paidan päästä.
- Mitä me sitten tehdään? kysyi Danni.
- Mitä te haluatte tehdä? Ettekö te ole tehneet kaikkea koko päivän?
- Mennään leikkimään, päätti Alissa ja tarttui Dannia kädestä. He häipyivät autotalliin ja minä seurasin Jerryn kanssa perässä. Vaikkei minun tarvitsisikaan ratsastaa, voisin käydä laskemassa hevoset.

Siiri ja Sanna istuivat tallin edessä putsaamassa varusteita.
- Onko joulu tulossa? kysyin, kun pääsin lähemmäksi. Kaksi päätä pongahti pystyyn, musta ja vaaleanruskea.
- Miten niin? Siiri tirskahti.
- Vesku sanoi että te ootte paiskineet hommia koko päivän ja nyt vielä hinkkaatte noitakin. Että jos tontut kurkkii?
- Hah hah. Kai sitä nyt pitää joskus olla hyödyksikin, Siiri sanoi.

Siitä olin samaa mieltä, mutta en voinut väittää, etteikö hän olisi ollutkin.
- Hei, koska sen Lindan hevoset tulee? Sanna kysyi.
- Mä lupasin hakea ne huomisiltana, sanoin. – Sillä ei oo traikkua.
- Mitä se tekisi traikulla ellei sillä oo autoakaan, mopo vaan? kysyi Siiri järkevästi.
- Totta.
- No kivaa jos ne tulee jo huomenna niin Siirikin ehtii nähdä ne, Sanna sanoi.
- Mä voisin kyllä muuttaa tänne, Siiri mutisi.
- Mä odotan mieluummin vielä muutaman vuoden, ennen kuin alan ympärivuotisesti kasvattaa murrosikäisiä, ilmoitin, mutta Siirin kasvoilla välähti loukkaantunut ilme, joten väänsin sen vitsiksi.

Ilmoitin seuraavana päivänä töissä pitäväni pidemmän ruokatunnin, jotta ehtisin käydä Kiien luona. Tosin en ollut varma siitä, oliko hän jo valmis, mutta ainakin kävisin tarkistamassa tilanteen, ja pelkkä edestakainen matka läpi sairaala-alueen veisi puolet virallisesta ruokatunnista.

Siellä hän kuitenkin oli, samassa sängyssä kuin eilenkin, ja vauva nukkui vieressä pienessä rullattavassa koppasängyssä.
- Sä olit nopea! huudahdin ja halasin häntä niin, että hän säpsähti hereille.
- Joo, ei siellä viitsinyt viipyä, hän kuiskasi ja yskäisi sitten saadakseen äänensä paremmin kulkemaan. Hänen hiuksensa töröttivät pystyssä ja silitin ne asiallisemmiksi; hän oli leikannut ne alkukesästä lyhyiksi, kun ne olivat kuulemma muuttaneet käyttäytymistään kokonaan, eivätkä enää totelleet.
- Kaikki meni ilmeisesti hyvin, kun sait vauvankin heti tänne, sanoin ja menin kurkistamaan nyyttiä, josta näkyi ihmislasta vain kasvojen verran.
- Meni, kaikki meni sitten niin kuin oppikirjoissa, kunhan alkuun päästiin. Anna tänne se!

Nostin vauvan Kiien syliin, kun hän oli irvistellen vääntäytynyt vähän pystympään ja istuin itse sängyn laidalle katselemaan heitä. Ystäväni näytti niin onnelliselta, joskin vähän rupsahtaneelta. Se kuitenkin sallittakoon.
- Se on niin pieni, huokaisin.
- No eikä oo, melkeen viis kiloa! Onneksi tää on mun ensimmäinen ja viimeinen.
- Joko sä kerrot sen nimen?
- Miksen mä voisi sulle kertoakin…

Ennen kuin hän ehti, ovi kävi kuitenkin uudelleen ja Krisu tuli sisään sylissään suunnaton maljakollinen sinisiä ruusuja.
- Mitä sä täällä teet? Kiie kysyi, mutta hänen ilmeensä oli silti hiukkasen tyytyväinen.
- Mähän sanoin, että tulen takasin! Krisu sanoi, eikä näyttänyt huomaavan minua ollenkaan. Hänen katseensa oli nauliutunut vauvaan.
- Sä tiesit kumpi se on, sanoin syyttävästi katsoen kukkia. Kiie ei ollut suostunut kertomaan minulle etukäteen, mutta kimpun väri juorusi.
- Mä soitin ja kysyin, Krisu tunnusti ja istui sängyn toiselle laidalle.
- Missä Riikka on? jatkoin tenttaamistani.
- Jostain syystä se ei halunnut tulla mukaan. Se lupasi kyllä tulla myöhemmin, mutta ei nyt ekalla kerralla.
- Omituinen nainen, mutisin. Lähinnä tarkoitin sitä, että hän ei ollut huidellut poikaystävänsä silmää mustaksi, kun tämä tuli moisen kukkalastin kanssa katsomaan poikaansa, mutta oli ihmettelemistä kyllä siinäkin, että hän oli lupautunut jossain vaiheessa mukaan.
- Saanko mä ottaa sen syliin? Krisu kysyi ja ojensi kukat minulle.

Päätin jättää heidät kahden kesken, tai siis kolmen. Voisin sittenkin käydä äkkiä syömässä jotain ja palata sitten taas seuraavana päivänä. Kumma kyllä havaitsin, että pikkuruinen vauvakuume oli päässyt puraisemaan, vaikken ollut viipynyt kuin muutaman minuutin ja pitänyt vauvaa sylissäni vain sen hetken, kun siirsin sen sängystä Kiielle. Niin kuin minulla olisi ikinä ollut vauvakuumetta! Hukutin ajatuksen syömiseen ja ripeään työntekoon iltapäivällä. Yrittäisin livahtaa mahdollisimman aikaisin, jotta ehtisin hakemaan Lindan hevoset meille niin, ettei hän kauheasti myöhästyisi töistä.

Eksyin sitten matkalla Vantaalle, vaikka olin Lindalta saanut tarkan osoitteen tallille ja katsonut reitin vielä netistäkin. Minun piti soittaa sekä Lindalle että Veskulle saadakseni selville ensinnäkin missä olin ja toiseksi, mihin minun pitäisi sitten mennä. Vesku paikallisti minut ja kertoi, mihin päin jatkaa matkaa ja Linda neuvoi, että minun pitäisi kääntyä isommalta tieltä ison ladon kohdalta. Tietysti huomasin kyseisen pytingin vasta viime tingassa, niin iso kun se olikin, mutta kun koppi oli tyhjänä perässäni, uskalsin lyödä jarrut pohjaan ja selvisin käännöksestä.

Tien päässä oli ränsistyneen näköinen piha, eikä minun tarvinnut nousta edes autosta tajutakseni, miksi Linda halusi hevosensa sieltä pois. Rakennukset olivat paikkailtuja, mutta mikä pahempaa, joka paikassa lojui jotain. Erittäin asiattomia tavaroita, sitä paitsi, terävän näköisiä. Maataloustyökaluja ja pellinkappaleita ja kanaverkkoakin. Kahden rakennuksen välissä oli nippa nappa tilaa kääntää yhdistelmä ympäri, kun vähän aikaa väänsin ja pidättelin hengitystä toivoen, ettei pyörien alle osuisi mitään terävää. Linda seisoi tyynenä toisen rakennuksen ovensuussa kädet puuskassa ja odotti.

- Me ollaan ihan valmiina, ei kun menoksi, hän sanoi, kun hyppäsin ulos autosta.
- Toivottavasti sulla ei oo kauheen isoja arkkuja tai semmosta, ettei mahdu kyytiin.
- Ei mulla ole kuin satulat ja sitten nyssyköitä. Loimetkin on kotona kun ei niitä nyt kesällä ole tarvinnut.
- Raahataan ne tänne sitten, sanoin reippaasti ja lähdin astelemaan sisään talliin. Se ei ollut ihan yhtä kamalassa kunnossa kuin se paikka, mistä olimme Jutan kanssa aikoinaan pelastaneet Puhurin ja toisen eläinsuojelutapauksen, mutta tuoksussa oli jotain samaa.
- Tää rakennus on homeessa, Linda sanoi asiallisesti. – Mun hevoset onkin pihalla suurimman osan aikaa sen takia, mitä nyt just ovat sisällä, ettei tarvii metsästää.
- Ja sä joudut silti käymään joka päivä ottamassa karsinat?
- Ei kun ruokkimaan, Linda sanoi.
- Käytkö sä täällä joka päivä vaan ruokkimassa ne?
- Mä käyn joka aamu ruokkimassa koko lauman ja ratsastamassa omani. Iltaisin noiden kahden muun omistajat ruokkii munkin hevoset, Linda selitti.
- Täällä on neljä hevosta?
- Niin. Mutta kai noi kaksi muutakin yrittää lähteä jonnekin, kun ei ne oikein pääse aamuisin käymään.

Lindalla ei tosiaan ollut liikoja tavaroita. Minua pyörrytti ajatella, mitä tapahtuisi, jos joskus joutuisimme lähtemään Mustaojalta. Hevosten tarvikkeita varten tarvittaisiin oma kuorma-auto. Saimme kahdella kantamisella tallineteisestä satulat ja pari isoa kassia ja sitten menimme hakemaan hevoset. Olin nähnyt tarhoissa rakennusten takana kaksi ruskeaa suomenhevosta ja olin utelias näkemään Lindan omat.
- Tässä on Gottis, pannaan tää sinne ensin tai tää hajottaa tallin kun jää yksin, Linda esitteli mustanruunikon, lempeän näköisen hevosen. – Toi toinen on nimeltään Jänkeä Tyttö.
- Onpa se kiltin näköinen, ihailin.
- Se on maailman kiltein, kunhan se on tällä planeetalla. Aina se ei ole, Linda sanoi ja antoi suukon hevosen turvalle.
- No sinne sitten vaan.

Gottis oli ensin sitä mieltä, ettei se aikonut matkustaa tänään mihinkään. Se ei aikonut lähestyäkään traileria mistään suunnasta vaikka Linda puhui sille kuin runeberg.
- Meniskö se toinen kuitenkin helpommin ensin? uskalsin ehdottaa.
- Se menee kyllä mihin tahansa, mutta mihinkäs mä tän sitten laitan siksi aikaa?
- Jos se on helppo lastata niin mä voin kokeilla sen kanssa, lupauduin. Minulle oli kuitenkin kertynyt jonkin verran kokemusta monennäköisten elikoiden kanssa, kiitos niiden aikojen, kun olin Oonan kanssa kiertänyt kisoja, ja unohtamatta kokonaan omiammekaan.

Hain sitten tallista sinne jääneen hevosen, joka oli hyvin paljon Vaiton näköinen suomenhevonen. Olin napannut takapenkin istuintaskusta liinan, joka siellä aina kulki mukana, ja sen kanssa tämä tapaus käveli suoraan sisään traileriin. Pujautin liinan etupuomin alta ja palasin taaksepäin kiinnittämään takapuomin. Lindan pitelemä hevonen seurasi tarkkaan, mitä tapahtui, riekkumisen se oli lopettanut heti, kun näki ystävänsä. Sen perässä se ei edes harkinnut koppiin menemistä, kunhan meni.
- Tuutko sä kyytiin? kysyin Lindalta, mutta tämä pudisti päätään.
- Mun on pakko ottaa mopo ja lähteä sitten teiltä töihin.
- Selvä. Mä odotan sua siellä, en mä viitsi ruveta ottamaan niitä pois kopista ilman sua.
- Mä olen ennen sua perillä, Linda ilmoitti ja veti kypärän päähänsä.

Naureskelin startatessani maasturin, mutta Linda kaasutti edelläni niin, että kun minä ja hevoset pääsimme isolle tielle, en enää nähnyt häntä. Varsinainen mopotäti! Minä ajelin kaikessa rauhassa kotia kohden ja mietin Lindaa. En oikein tiennyt kumpi tässä kaupassa oli voiton puolella, jos kumpikaan. Hän oli osoittautunut oikein hyväksi hevostenkäsittelijäksi, ja meillä käydessään oli ollut myös hyvin täsmällinen ja tullut aina silloin kun oli luvannut. Eihän sillä vielä ollut väliä, kun hevosia ei ollut tarvinnut erikseen tarhata, mutta kyllä hän oli antanut hyvän kuvan itsestään. Jos hän vastaisuudessakin pöristäisi paikalle joka aamu ennen puolta yhdeksää, olisi tallilla ja meillä asiat ainakin viisikymmentä prosenttia paremmin kuin ilman häntä. Ystäväksi hänestä ei ollut. En ollut saanut hänestä kiskottua ulos sanaakaan, joka ei olisi liittynyt jotenkin hevosiin, ja vaikka ne nyt olivat minullekin tärkeitä, eivät ne ainoa elämän sisältö olleet. Ehkä Linda olisi halunnut jutella Iljasta, mutta siihen minä en pystynyt. Oli liian outoa ajatella, että joku tosissaan seurusteli Iljan kanssa.

En voi ymmärtää, miten oli mahdollista, että Linda oli perillä tallilla ennen minua. Eihän kai mopolla saanut ajaa kuin neljääkymppiä? Siellä hän kuitenkin oli.
- Liftasitko sä? kysyin ankarasti.
- En, mä tulin luotisuoraan pikkuteitä.
- Taitaa sun moposikin olla vähän laiteltu.
- Jaa? En mä siitä tiedä, mä vaan ajan ja tankkaan, Linda hymyili. Hänen ilmeestään ei voinut päätellä mitään.

  Re: Mansikkakesä 14

Lähettäjä: Pingo 
Päivämäärä:   1.9.09 18:04:46

Tää Linda-kuviokin on ahdistava kun tietää mitä tuleman pitää. Kaikkee sä keksitkin kirjoittaa :P

  Re: Mansikkakesä 14

LähettäjäSennnu 
Päivämäärä:   1.9.09 19:17:41

Toi oli kai kehu :D
--------------
2.

Lindan hevoset, Gottis ja Jänkky, pantiin sinä yönä siihen tarhaan, jota Vaito ja Vaari olivat asuneet aiemmin. Linda sanoi, etteivät ne olleet tottuneet olemaan semmoisilla laitumilla kuin meidän, ja käytyäni sillä tallilla uskoin sen. Hän sanoi totuttelevansa niitä itse pikku hiljaa vanhoihin, laihoihin loppukesän laitumiimme, kunnes ne voisivat muuttaa sinne muiden hevosten kanssa.
- Se ei varmaan vie monta päivää. Me voidaan kanssa illalla pitää niitä vihreällä tunti-pari, miten sä arvelet että ne kestää, lupasin ja Linda katsoi minua kummissaan.
- En mä niitä tänne tuonu teidän hoidettavaksi.
- Toithan. Siinä ne on samaa laumaa kuin noi muutkin, totta kai ne hoituu siinä missä muutkin.
- Laumaa? Voisko ne jopa jossain vaiheessa päästä muiden sekaan?
- Totta kai, jos ne tulee toimeen. Nehän on laumaeläimiä! Tai meidän tammat ainakin on, tarkensin. Tosin meillä alkoi olla tammoja jo vähän liiaksikin laumoittaa. Joutuisimme rakentamaan tarhoja uusiksi, jos niillä haluaisimme pitää niitä laumassa – mutta se nyt taas ei ollut mikään iso ongelma.

Sillä viikolla harrastettiin kovasti kouluratsastusta. Danni ja Alissa olivat väsyneet alituisiin tyhjiin lupauksiin, että he kyllä pääsisivät vielä kilpailemaan, joten olin etsinyt netistä lähimmät koulukisat, joissa oli perusmerkkirata ohjelmassa, ja yhteistuumin olimme saaneet heidät vakuutettua, että kouluratsastus se vasta haasteellista olikin. Kun Siirikin päätti lähteä kokeilemaan Kiiran kanssa, he innostuivat asiasta ja alkoivat harjoitella ankarasti. Nastilla ei voinut ratsastaa loputtomiin, mutta sen lisäksi he juoksivat ohjelmaa läpi ihan ilman ponia. Olin sairaslomalla ollessani alkanut pikkuhiljaa opettaa heille ihan oikeasti ratsastusta. Semmoisia juttuja kuin pidäte ja ulkoavut ja sisäpohje ja hiljaa kantapäät alhaalla istuminen. Alkuun kukaan ei ollut pitänyt ajatuksesta. Nasti oli ymmällään ja tytöt kiljuivat, ettei se ymmärtänyt heitä, jos he yrittivät käyttää huomaamattomia apuja, kuten neuvoin. Se olikin varmaan ihan totta, mutta hiljalleen poni alkoi muistella parempia aikoja, jolloin sen selässä ei ollut keikkunut äänekkäitä ja yli-innokkaita natiaisia vaan ihan normaaliavuin ratsastavia lapsia. Projekti oli edelleen pahasti vaiheessa, mutta edistyi kyllä.

Siiri aikoi kokeilla helppo C –luokkaa, vaikka kyllä he Kiiran kanssa kotona olivat ihan vahvaa helppo B-tasoa, ehkä jopa enemmänkin.
- Se on ihan sama, mitä luokkaa mä yritän tuuppia, ellei se pysy radalla, hän sanoi katkerasti. – Sama kai aloittaa sieltä mistä kuuluukin.
- Ihan totta, myönsin.
- Mutta kun se nyt kumminkin alkoi jo melkein käyttäytyä esteradalla niin kai meillä on toivoa! hän jatkoi piristyen.

Silti hän murehti, että olisi ehkä sittenkin ollut parempi mennä estekisoihin, jotka sentään olivat alkaneet sujua, jos nämä jäisivätkin hänen viimeisiksi kilpailuikseen sinä syksynä. Koulu alkaisi seuraavalla viikolla, ja hänen pitäisi muuttaa omaan kotiinsa hevosensa kanssa.
- Miten teidän traikkuasiat? kysäisin.
- En mä tiedä, ei isi ainakaan ole ilmottanut ostaneensa semmosta, ja miten se muka osaisi valita sellasen mikä me tarvitaan?
- Mä voin katsoa netistä myytäviä, lupasin.

Sen teinkin illemmalla ja keräsin linkkejä sopiviin ilmoituksiin sähköpostiksi, jonka lähetin Siirille. Antakoon sen isälleen, se oli helpoin tapa minun selvitä asiasta. En halunnut tavata Juhaa, enkä uskonut, että Veskukaan paloi halusta neuvoa häntä hevoskuljetusasioissa. Ei Juha itsekään erityisemmin ollut meille tuppautunut niin, että tunne oli varmasti kaikilla sama.
- Hympf, mutisin ja minua puistatti, kun ajattelin, millaiseksi elämä olisi voinut muuttua, ellei Vesku olisi ollut niin järjettömän anteeksiantavainen. Missähän olisin ollut, jos pahimmat pelkoni olisivat käyneet toteen eikä hän olisi halunnut enää ikinä nähdä minua? Varmaan Ilsen ja iskän nurkissa hyyräämässä.
- Mitä sä sanoit? kysyi Vesku hajamielisesti.
- Ylistin sua, kultarakas! sanoin ja paukautin läppärin kannen kiinni.
- Mitä? Musta se kuulosti ennemminkin siltä kuin sä olisit nähnyt hämähäkin?
- Se oli ylistystä, usko pois, vakuutin. Minua ei kuitenkaan huvittanut ruveta selittämään, mitä ratoja ajatukseni olivat kulkeneet, vaan aloin kertoa Kiien vauvasta, jota olin taas käynyt töiden jälkeen katsomassa.

Kisoihin lähti lauantaina oikea komppania, mutta onneksi maasturissa oli tilaa niin paljon, ettei sentään tarvinnut kahta autoa. Sanna ja Siiri ja omat ipanamme ja Vesku ja minä. Sanna kuulusteli Dannilta ja Alissalta, miten heidän ratansa meni ja nämä keikkuivat penkeillään mallaten käännöksiä ja pysähdyksiä.
- Hoitakaa te vaan lapset ja poni, mä autan Siiriä, Sanna lupasi, kun pääsimme perille ja katsoin häntä kiitollisena. Veskulla ja minulla olisi kyllä kädet täynnä tyttöjen ja Nastin kanssa, vaikka Jerry suostuisikin istumaan köytettynä rattaisiinsa.

Tytöt olivat vähän hermostuneita ja känkkiä, mutta Vesku piti heille puheen siitä, miten kisapaikalla piti olla iloinen ja käyttäytyä hyvin ja näyttää hyvää esimerkkiä toisille kilpailijoille ja miten reilu kilpailu oli tärkeämpää kuin voitto ja että voisimme jättää Nastin koppiin ja hypätä yli koko heidän luokkansa, jos he alkaisivat kiukuta. En olisi lyönyt euroakaan vetoa saarnan tehosta, mutta olisinpa hävinnyt kirkkaasti. Molemmat nyökyttelivät silmät suurina ja rupesivat suunnattoman kilteiksi ja kohteliaiksi toisilleen. Itse asiassa myöhemmin, todistaessaan yhden kilpailijan itkunpuuskaa huonosti menneen radan jälkeen Danni kysyi minulta paheksuvasti, että miten tuommoista lasta ei lähetetty kotiin.
- Kaikkien vanhemmat ei ota niin vakavasti sitä kohtaa säännöissä, missä puhutaan urheilijamaisesta käytöksestä kisapaikalla, arvelin ja olin suunnattoman ylpeä omistani.

Perusmerkkiohjelma oli otettu kisoihin mukaan, koska kyseisellä koululla oli ollut kaksi kesäalkeiskurssia, joiden oppilaat saisivat nyt tilaisuuden kokeilla, mitä olivat oppineet. Niin oli sanonut minulle nainen, jolle olin soittanut tyttöjen ilmoittautumiset. Aika hyvin he olivat kisoja markkinoineetkin, sillä ohjelmanläpiravaajia oli vaikka miten, suunnilleen puolet pieniä lapsia ja puolet aikuisia. Lapset vuorottelivat kahdella ponilla, joista toinen oli shettis ja toinen vähän isompi poni ja aikuisilla oli vaihtoehtoina kolme eri suomenhevosta. Danni ja Alissa sopivat joukkoon täydellisesti.

Nasti oli parempi esteradoilla, missä se sai vain mennä. Nyt, kun olisi tarvittu tarkkuutta ja siistiä ratsastusta, kummankaan tytön esitystä ei ihan tosimielellä voinut juuri kehua. He toki ratsastivat itsekin vain vähän sinnepäin mitä piti ja siirtymiset sun muut olisivat menneet pitkiksi joka tapauksessa jo senkin vuoksi. Ei heitä kuitenkaan tarvinnut siinä seurassa hävetä. Yksi kilpailijoista käveli koko radan läpi, kun ei saanut ponia ravaamaan, ja vain yksi aikuisratsastajista suoriutui oikeasti hyvin. Vesku ja minä seisoimme aidan takana seuraamassa jokaisen ratsukon jokaisen liikkeen ja pidättelimme henkeä omiemme kohdalla.

Alissa sai sitten paremmat arvostelut, mikä saattoi johtua siitä, että Danni ratsasti ensin ja hän kuunteli korvat hörössä kommenttejamme odottaessaan vuoroaan. Ehkä hän otti niistä opikseen. Joka tapauksessa hän pääsi palkintojenjakoon Dannin joutuessa katsomaan sivusta. Siinä vaiheessa olin huolissani siitä urheilijamaisesta ja iloisesta käytöksestä ja sain olla ylpeä Dannin vilkuttaessa Alissalle ja huutaessa hurraata.
- Reipas tyttö! sanoin ja taputin häntä.
- Ensi kerralla on mun vuoro, Danni sanoi luottavaiseen tapaansa.

Sanna kävi hakemassa Veskun katsomaan Siirin verryttelyä, kun onnellinen Alissa ja Nasti olivat tulleet kunniakierrokselta punaisen rusettinsa kanssa. Hän otti Jerryn ja rattaat mukaansa, joten minä saatoin keskittyä auttamaan tyttöjä Nastin varusteiden riisumisessa.
- Estekisat on kyllä hauskempia, päättivät molemmat, Alissakin.
- Mutta joka osaa kouluratsastusta on taitavampi, johdattelin.
- Mutta sähän käyt itse vaan estekisoissa, Danni huomautti,
- Nimenomaan, naurahdin. – Isi saa hoitaa meillä kouluratsastuspuolen, ja te, tietysti.

Menimme Nastin kanssa katsomaan Siirin rataa. Hän oli huulet tiukkana mutruna pyytänyt lainaksi kannuksiani paria päivää aiemmin, vaikkei ollut koskaan käyttänyt sellaisia, ja vaikkei Kiira niitä kotona tarvinnutkaan. Nyt ne kuitenkin olivat mukana ja Siirin ilmekin oli niiden mukainen, kuin ylimääräinen apu. Melkein säälin Kiiraa.
- Se oli verkassa ihan hyvä, Vesku kertoi.
- Mutta nyt se alottaa temppuilun, sanoin katsoen radalle. Siiri oli ratsastamassa sisään ja Kiira pyöritteli silmiään ja näytti siltä, että olisi mieluummin juossut takaperin. Sen turpa, jonka olisi pitänyt olla alhaalla, ryntäiden korkeudella, oli paremminkin jossain Siirin olkapäiden korkeudella. Sille hän ei voisi tehdä mitään. Se laskeutuisi vasta, kun Kiira toteaisi, ettei ollutkaan menossa suoraan hevosten hélvettiin ja rentoutuisi.

Jostain syystä Siiri tuntui kuvittelevan, että sitä auttaisi seistä alkutervehdyksessä paljon säädettyä kauemmin ja siinä taisi ollakin pieni totuuden siemen. Kiira lähti siitä liikkeelle vähän normaalimman näköisenä, ja kun se oli suorittanut ohjelmasta ehkä kolmasosan ja saanut kierrettyä koko kouluradan pariin kertaan, se alkoi näyttää omalta itseltään. Siirin ratsastuksessa ei ollut moittimista. Hän ratsasti niin paljon, että hänen istuntansa oli nykyään jo oikeinkin hyvä, ja kasvoistaan paistavalla kylmällä päättäväisyydellä hän pisti Kiiran tekemään oikeat temput oikeissa paikoissa. Olin ylpeä hänestäkin.

Palkinnoille asti Siiri ei päässyt, alkuosa ohjelmaa oli ollut niin jäykkä ja vastahakoinen, mutta lopun pisteet alkoivat olla jo ihan hyviä. Kumma kyllä hän ei silti näyttänyt oikein tyytyväiseltä.
- Koskahan mä pääsen seuraavan kerran kisoihin, hän huokaisi lukiessaan arviotaan ja tajusin, että siinä se oli se perimmäinen huoli.
- Totta kai sä pääset. Sun isäsi ratkeaa riemusta kun sä tulet kotiin ja se saa kuskata sua kaikki viikonloput, tuhahdin.
- Ei vois paljon kiinnostaa mennä sinnekään.
- No kai sä edes meet juhlimaan kesäloman loppua tänään? kysyin sitten ajatellen, että se piristäisi häntä, mutta Siiri pudisti päätään.
- En mä. Max ei oo lomalla ja mä aion joka tapauksessa huomenna mukaan kisoihin.
- Nössö, Sanna sanoi.
- Me lähdetään vasta vähän ennen puoltapäivää, niin että kyllä sä voit mennä, huomautti Vesku ja katsoin häntä huvittuneena. Tässäkö sitä nyt oltiin? Ensin yritimme koko alkukesän pitää Siirin pikkutyttönä kotona turvassa, ja nyt olimme usuttamassa häntä rellestämään muun nuorison kanssa!

Lähti Siiri sitten kuitenkin illalla kylälle, tai rantaan, tai missä nuoriso nyt sitten kokoontuikaan, mutta kuulimme hänen palaavan jo yhdentoista aikoihin.
- Pitäiskö sille käydä tekemässä puhallustesti? kysyi Vesku laiskasti; me olimme jo sängyssä.
- No ei kai kannata, jos se jo tähän aikaan tulee, tuumasin. Sitä paitsi hiljaiset askeleet kulkivat tasaisesti ja kompastelematta. Jos tyttö olisi kierinyt ullakon portaita alas, olisi kai pitänyt mennä tarkistamaan tilanne. Sitten aloin taas jutella Kiien vauvasta. Vesku laittoi kirjansa pois.

- Sä kuulostat ihan siltä kuin sulla olisi vauvakuume.
- Mulla onkin, myönsin. – Se on niin jumalaisen pieni ja söpö ja se tuhisee.
- Me voidaan hommata oma, hän ehdotti ja otti minusta kiinni, katsoen suoraan silmiini.
- Kiitos, ei tarvii. Ei ihmisen aina tarvitse saada kaikkea mitä sattuu just hetkellisesti haluamaan, nauroin.
- No sä saat varmaan lainata sitä välillä.
- Niin mä varmaan saan.

Veskun kisat sunnuntaina olivat Ypäjällä, ne olivat yhdet niistä tärkeimmistä sinä kesänä, ja ne oli laitettu kalenteriin jo helmikuussa. Nyt niiden merkitys tosin oli jo hiukan kutistunut; hän oli pärjännyt kesän mittaan jo niin hyvin, että oli kvaalautunut mukaan syksyn suomenmestaruuksiin ja jopa Horse Showhun. Ajatus oli ensin tuntunut ihan uskomattomalta, mutta kyllä siihen oli sitten tottunut.

Näitäkin kisoja oli silti ihan pakko lähteä katsomaan, vaikka niin pitkän matkan matkustaminen lapsikatraan kanssa olikin vähän haasteellista, ja kun Siiri kerran oli olemassa, minun ei olisi ollut ihan pakko. Kyse oli vähän kuin mestaruuksin kenraaliharjoituksista, ja vaikka ei ollut todennäköistä, että Vesku ja Musti voittaisivat siellä – sen paremmin kuin suomenmestaruuttakaan, tietenkään – voisivat he aina yllättää. Otin kuitenkin varmuuden vuoksi toisen auton meille. Jos tulisi jonkinlainen katastrofi, voisimme sitten ajaa omia aikojamme pois, emmekä olisi pakotettuja odottamaan iäisyyttä.

Hanna olisi tietenkin siellä myös. Hän oli Namun kanssa aika paljon tiukemmin voiton syrjässä kiinni kuin Vesku, ja sitten olivat vielä ne muutamat tosi kovat nimet, jotka todennäköisesti menisivät molempien ohi.
- Voittaako isi? kysyi Danni takapenkiltä, kun nostin Jerryn rattaita takakontista.
- Jos se saa punasen ruusukkeen niin se on tosi hyvä, sanoin ajatuksissani.
- Mä sain punaisen ruusukkeen, huomautti Alissa.
- Mennään etsimään ne, ehdotin. Vesku olisi jo perillä, ehkä jopa ratsaillakin, sen verran myöhemmin me olimme lähteneet.
- Miten me löydetään ne?
- Etsitään Hannan auto, siellä ne on kuitenkin.

Niin olivatkin. Pysähdyin vähän matkan päähän, kun en halunnut työntää rattaita ihan Hannan hevosten jalkoihin ja jäin katsomaan Veskua ja Hannaa, joka oli juuri nousemassa Namun selkään. Jestas, että he näyttivät hienoilta frakeissaan ja silintereissään. Silmäilin pikaisesti Mustin sykeröt, joita olin vääntänyt puolen aamupäivää ja totesin, että kaikki olivat vielä kasassa. Mustalla hevosella saattoi kyllä saada lisäpisteitä koulukisoissa, niin yksinkertaisen tyylikkäältä ori näytti häikäisevänvalkoisessa satulahuovassaan ja mustissa varusteissaan, ja Veskun vaatteet tietysti samaa askeettista linjaa. Valitettavasti se vaan näytti vähän pieneltä rimpulalta Namun rinnalla. Vaikka Musti oli sataseitsemänkymmentä senttiä korkea, ehkä vähän enemmänkin, Hannan harmaa tamma hyvinkin kymmenen senttiä korkeampi ja vielä lihaksikkaampi. Siiri huomasi meidät ja hypähteli luoksemme. Veskukin huomasi, ja ratsasti lähemmäs.
- Onnea, toivotin ja varvistelin, jotta josko hän viitsisi kumartua antamaan minulle suukon. Kerrankin hän näytti vakavalta, ellei peräti ahdistuneelta.
- Kaikki okei? kysyin huolestuneena.
- On kai, vähän vaan perhosia mahassa.
- Tapa ne, kuiskasin ja taputin häntä reidelle. Se sai hänet sentään naurahtamaan.
- Jos mä en sentään.

- Mä voin mennä tyttöjen ja Jerryn kanssa vaikka limsalle, jos sä haluat mennä katsomaan verryttelyä, Siiri tarjoutui ja otin kiitollisena tarjouksen vastaan. Annoin hänelle kympin rahaa ja lähdin itse ratsukoiden perässä kohti verryttelyaluetta. Minulla oli tapana väittää, etten tiennyt kouluratsastuksesta mitään enkä erottanut jyvää akanasta, mutta pakkohan minun oli ollut näiden vuosien varrella vähän kehittyä. Kyllä minä jo erotin hyvän esityksen huonosta ja tiesin usein jopa miksi. Näitä ratsukoita oli nautinto katsella; siinä olivat edessäni kaikki Suomen huiput. Ne kaksi naisihmistä, jotka yleensä mainittiin Suomen parhaina, olivat omaa luokkaansa, mutta heidän hevosensa vaihtuivat yllättävänkin tiheään tahtiin. Hanna oli puurtanut Namun kanssa jo vuosikausia ja se näkyi puolestaan heidän esiintymisessään, ja Musti ja Vesku olivat siinä suhteessa ihan oma lukunsa, olihan Vesku käytännöllisesti katsoen yksin ratsastanut sillä koko sen eliniän. Se oli myöskin tämän porukan nuorin ja kokemattomin hevonen, joten taas oltiin siinä, että jo pelkkä osallistuminen oli oikeastaan voitto.

Yritin silmä tarkkana etsiä heikkouksia ja virheitä, mutta huomasin vain, että Musti jäkitti vastaan, kun Vesku yritti väistättää sitä vasemmalle. Veskun ilmeestä päätellen se huolestutti häntä, mutta muuten se kyllä liikkui hyvin ja toivoin, että sillä oli vain joku teinijäynä päässään.

Kauhean kauaksi aikaa en viitsinyt jättää lapsia Siirin harteille vaan menin etsimään heidät. Siiri oli löytänyt hyvän paikan katsomosta ja he söivät eväsvoileipiä, kun tulin, samalla, kun luokka jo kuulutettiin alkavaksi. Tytöt keskittyivät ennemmin leipiinsä ja niin alati nälkäinen Jerrykin, mutta Siiri teki kilpailijoista asiantuntevia huomautuksia ja totesin, ettei hänen päänsä ollut ihan täynnä pelkkää Maxia. Hän oli selvästi tehnyt läksynsä ja lukenut netistä kaikkien kesän kisatuloksetkin.
- Mä veikkaan, että Hanna voittaa, hän sanoi varmasti. – Lyödäänkö vetoa?
- Eurosta, ehdotin.
- Näh, en mä sitten, ellei ole tilaisuutta ryövätä sua kunnolla. Saanko mä tulla ens viikonloppuna teille taas?

Katsoin tyttöä mietteliäästi.
- Onko Max tulossa, vai? Joko sä olet esitellyt sen sun vanhemmille?
- Äh, en mä sitä ajatellut. En mä ole kuullut siitä mitään. En koko viikkona.
- Se voi olla jossain metsäleirillä, missä ei kännykät kuulu, ehdotin kevyesti ja se sai Siirin vilkaisemaan minua yllättyneen kiitollisena.
- Niinpä voikin!
- Nehän voi olla vaikka viikkojakin semmosilla, runoilin edelleen.
- Oi, voiko?

Niin luulin, joten nyökkäsin vain ja Siiri toisti alkuperäisen kysymyksensä.
- Mutta voisinko mä tulla?
- Katso nyt ensin, mimmosta kotona alkaa olla, ehdotin. – Voihan olla, että Kiirakin tarvitsee vähän ylimäärästä paapomista vielä sillon, jos se ei heti ystävystykään sen… mikä sen Alin tamman nimi oli?
- Hekate, Kati siis. Mutta nyt tulee Hanna.

Keskityimme katsomaan luokan loput ratsastajat ja sitten veikkasimme sijoituksia. Siiri saattoi tietää ratsukoista enemmän nippelitietoa, mutta minä tunsin hiukan paremmin koulutuomareiden ajatuksenjuoksun. Arvasin Hannan tulevan toiseksi ja Veskun neljänneksi, ja niin siinä kävikin.

  Re: Mansikkakesä 14

Lähettäjä: Pingo 
Päivämäärä:   1.9.09 20:27:40

Hehe, joo kehuhan se oli :D

  Re: Mansikkakesä 14

LähettäjäSennnu 
Päivämäärä:   1.9.09 22:04:38

3.

Vein Siirin ja Kiiran kotiin myöhään sinä sunnuntai-iltana ja talo tuntui kauhean tyhjältä sen jälkeen.
- Eikö ole ihanaa olla vaan oman perheen kesken, sanoi Vesku tyytyväisenä juuri, kun minä aioin avata suuni ja valittaa, että minulla oli ikävä Siiriä.
- Mutta miten se tulee toimeen siellä? kysyin sen sijaan sitten.
- Miten niin? Kai se nyt omassa kotonaan tulee toimeen. Sillä on hyvä koti ja rakastavat vanhemmat, ellei suorastaan palvovat, on aina ollut!
- Ne riitelee, huomautin.
- Sille me ei voida mitään.
- Siiri ei kestä sitä.
- Siiri on murrosiässä, jos ei se inhoaisi niiden riitelyä se inhoaisi niitä jostain muusta syystä. Nyt sä tulet tänne, hän sanoi ja hänen hymynsä oli herkullisen houkutteleva.

- Mitä sä tiedät murrosikästen tyttöjen sielunelämästä, mutisin, mutta minun ei tehnyt mieli kieltäytyä kutsusta. Oli totta, että talo oli nyt ihanan hiljainen. Joka ikinen ipana tuhisi omassa sängyssään, kukaan ei halunnut katsoa myöhäiselokuvaa olohuoneessa, eikä ullakolta kuulunut vaimeaa musiikkia.
- Mä tunnen sut, Vesku kiusoitteli ja syleili minua.
- Sä väität, että mä olen joku murkku? Mä olen ikivanha ja mulla on talon täydeltä lapsia!
- Sä olet… Vesku aloitti, mutta en saanut selvää, mitä hän sanoi, sillä hän mumisi lopun vasten kaulaani.

- Ihan sama, kuittasin ja lähdin viemään häntä kohti makuuhuonetta. Oli tosiaan puolensa siinä, että olimme nyt ihan oikeasti ainoat kaksi valveillaolevaa aikuista. Tunsin jo miellyttävää kiihtymystä ja suljin silmäni, kun Vesku hellin käsin riisui vaatteeni ennen kuin kaaduimme sängylle. Koko kesänä rakasteleminen ei ollut tuntunut yhtä hyvältä kuin nyt, kun tilanne oli yhtäkkiä kuin uusi, kun olimme todellakin kahden.
- Otetaan uusiksi, ehdotin, kun Vesku kierähti pois päältäni ja tunsin viileytenä, miten hikinen ihoni oli.
- Ei nyt heti. Ei vanha jaksa.
- No älä nukahda, kyllä sä kohta jaksat.
Nukahdin sitten kuitenkin itse, niin että se siitä.

Olin utelias seuraavana päivänä kuulemaan, miten heillä oli mennyt ilman Siiriä, Lindan kanssa. Minä olin käynyt heittämässä hevosille ruokaämpärit ennen töihinlähtöäni, mutta sen enempää en ollut tehnyt. Siirin huostaan saattoi aina antaa lapset, Jerrynkin maltilliseksi ajaksi, mutta ei Lindaa voisi velvoittaa semmoista tekemään. Oletin siis, että illalla sitten vuorottelisimme lapsenvahteina ja ratsastaisimme.
- Mee sä vaan, sanoi Vesku kuitenkin, kun tulin. – Mä juoksutin Mustin kun Jerry nukkui päiväunia.
- Entäs Kaoma, tarttisko sille tehdä jotain? kysyin toiveikkaana. Olin ihastunut Veskun uuteen tammaan parissa päivässä. Se oli ilkikurinen pikkulikka, välillä täysi lapsi ja välillä täydellinen teinipissis, mutta sen silmissä oli pilke, joka oli sulattanut minut heti.
- Mä annoin Lindan ratsastaa sillä, Vesku sanoi.
- Ai.

Se oli kuin hän olisi jysäyttänyt minua jollain.
- Se osaa istua siellä hiljaa kuin ajatus, vaikka se tekisi mitä, Vesku selitti innostusta äänessään. – Sillä on niin pitkät jalat, että se saa ne melkeen ympäri niin, että ei ihme.
- No hitto vie, että menitkin naimaan tämmösen tapin, sanoin purevasti.
- Mitä nyt? Oisitko sä halunnut ratsastaa sillä? Mä ajattelin, että Nikissäkin on tarpeeksi tekemistä työpäivän päälle.
- Olisin mä, mutta jos Linda on kerran parempi niin anna vaan sen. Turha mun on mennä sinne pilaamaan lupaavaa hevosta.

Lähdin tallille ja ajattelin kuunnella Veskun lepyttelyt vasta sen jälkeen. Totesin jo talon kulmalla, että tänään oli tehty muutakin kuin ratsastettu kolmivuotiaalla. Uusia aitatolppia seisoi jonona Lindan hevosten tarhan jatkeena melkein laitumille asti. Myös metsää oli taas myllätty. Hitto vie! Jos Linda ja Vesku saivat tuommoista aikaan yhdessä päivässä niin hehän voisivat oikeastaan rakentaa meille maneesinkin tässä ennen pakkasia! Aloin leppyä.

Joku oli jättänyt kentälle esteen, mutta menin sinne Nikin kanssa silti viitsimättä purkaa sitä ensin. Se alkoi joka tapauksessa olla jo taas aika fiksu. Se pysyisi minulla kyllä käsissä, vaikka puomit kuiskisivat sille sulosäkeitä hurjista laukoista. Aloin tehdä suloisia suunnitelmia ratsastaessani sillä ja sen käyttäytyessa harvinaisen hienosti. Ensi vuonna… minulla ei olisi vauvaa eikä pakollista työharjoittelua. Minulla olisi kesäloma. Ensi vuonna kokeilisimme lopultakin kenttäratsastusta. Olin odottanut sitä jo ihan tarpeeksi kauan!

- Haluatko sä ratsastaa Kaomalla huomenna? kyysi Vesku, kun palasin sisään.
- Ei se oo mitenkään pakollista, sanoin hyväntuulisesti. – Sinä ja Linda ootte varmaan pätevämpiä siinä. Sä oot raivannut taas vähän metsää?
- Niin, mä ajattelin sitä polkua sinne, Vesku sanoi kummissaan.
- Hieno juttu!
- Ja hei, Pajun ponia kävi taas tänään joku kokeilemassa.
- Kauan se on sitä yrittänytkin kaupaksi.
- No nyt näytti kyllä aika lupaavalta. Niiden vanhemmat oli kai antaneet vähän vauhtia siihen hommaan.
- Miten niin?
- Pete on kuulemma menossa armeijaan. Ettei Pajulle jää liiaksi hevosia käsiin.

Paju vahvisti tämän, kun näimme eräänä iltana sillä viikolla.
- Meinaatko sä nyt sitten periä Dissidentin? Vai ostaa uuden vasta kun Pete tulee takaisin? kysyin uteliaana. Paju nauraa kihersi.
- Mä saan siitä hevosesta irti niin paljon enemmän kuin Pete, että se ei kehtaa enää kentille sen kanssa mun jälkeeni.
Hän oli joskus aikaisemmin sanonut samaa, joten kysyin, mitä hän sitten aikoi.
- No me ruvetaan tänä syksynä hyppäämään kunnon luokkia, 120 ja 130. Jatketaan siitä sitten keväällä. Denahan hyppää kyllä, Petellä se pää ei kestä.
Tyttö näytti luottavan itseensä täydellisesti ja hymyili itsevarmasti puhuessaan.
- Mikäs siinä sitten, totesin. – Kuka teitä kuskaa kisoihin?
- Iskä saa uhrautua, tai tietysti mä mielelläni liftaan kyytiin, jos joskus ollaan sun kanssa menossa samoihin kisoihin. Eihän täältä muut käy mitään hyppäämässä.

Sanna kävi kuulemma iltapäivisin koulun jälkeen myös ja Vesku sanoi antavansa hänen ratsastaa välillä Desillä. Tyttö tuntui kuitenkin olevan täysin tyytyväinen siihen, kun sai harjata hevosia ja kävellä Rellan kanssa. Mustan tamman jalka näytti paranevan hyvin, sen omistaja oli käyttänyt sitä klinikalla alkukuusta kontrollissa, vaikka mekin olimme tarjoutuneet tekemään sen reissun. Hän halusi kuitenkin itse olla kuulemassa uutiset. Käyttöhevoseksi Rellasta ei kuitenkaan vielä ollut, vaikka se saikin kävellä ja laiduntaa mielin määrin.

Minä en Sannaa ehtinyt nähdä, hän oli aina jo lähtenyt, kun tulin töistä. Jos olisin nähnyt, olisin kysynyt, oliko hän ollut yhteydessä Siiriin, sillä ensimmäinen viikko ja viikonloppukin menivät ilman inahdustakaan Nurmijärveltä. Ja niin kun Siiri oli halunnut heti sieltä karata! Olin tietysti tyytyväinen, sillä sehän tarkoitti, että asiat siellä olivat sitten kuitenkin paremmassa jamassa, mutta olisi hän voinut sentään ilmoittaa, että miten Kiira oli kotiutunut uuteen paikkaan. Vasta eräänä yönä heräsin kammottavaan ajatukseen.

Entä jos Saara ja Juha olivat taas riidelleet ja Siiri oli saanut selville, että koko hänen perhehelvettinsä oli minun syytäni?

Se nyt oli kuitenkin sen laatuinen ongelma, etten minä siitä voinut kenellekään puhua. Veskun kanssa en halunnut jutella mistään Juhaan liittyvästä eikä Kiielläkään nyt ollut aikaa kuunnella minun murheitani, hänellä oli ihan tarpeeksi tekemistä vauvassaan. Ja muitahan ei ollut, jotka olisivat synkän salaisuuteni tienneet.

Keskityin siis töihin ja yritin unohtaa Siirin. Viihdyin työpaikalla loistavasti eikä minusta enää tuntunut siltä, että olin ihan aloittelija, jonka piti kaikki varmistaa joltakin toiselta – vaikka kaikki tekemiseni kyllä ruodittiinkin aina jälkikäteen. Työkaverit olivat tosiaan kivoja, ja etenkin pidin Anskusta, vaikka hän olikin aikaisemmin esiintynyt mielessäni syöjättärenä, joka yritti ryöstää mieheni. Ei hän ollut eikä yrittänyt. Niin sitä voi arvostella väärin ihmisiä.

Kaikki tuntuivat kuitenkin odottavan Veskun paluuta kovasti. Hänen lomansa olikin ihan lopuillaan. Lapset alkoivat jo käydä harjoittelemassa hoidossaolemista ja olin raukkamaisesti tyytyväinen, kun Vesku joutui hoitamaan sen enkä minä. Danni ja Alissa nyt olivat tohkeissaan ja ylpeitä, kun pääsisivät eskariin, mutta en voinut kuvitella, että olisin pystynyt jättämään Jerryn jonnekin vieraaseen paikkaan itkemään perääni. Me olimme molemmat sievillä ruseteilla pojan pienten, ruusunpunaisten sormien ympärillä, Vesku ja minä. Olisi ollut helvetillistä jättää Jerry jonnekin itkemään ja kävellä pois.
- Hyvin se meni, se oli siellä vaan sen aikaa kun mä kävin kaupassa, Vesku kertoi kuitenkin.
- Eikö se muka jäänyt huutamaan sun perääsi? kysyin epäillen. Eivätkö kaikki lapset tehneet niin?
- Joo, mutta kun mä tulin takasin isommat tytöt leikki sen kanssa kotia ja se oli ihan tyytyväinen.

- Me halutaan huomenna olla kauemmin, sanoi Danni. – Me mennään retkelle.
- No jestas miten iso tyttö sä olet, sanoin hänelle. – Kyllä sustakin tuli hyvä lapsi, vaikkei olisi alkuun uskonut.
- Olinko mä sitten paha vauva? kysyi Danni ihastuksissaan. Tämäkin oli yksi hänen lempijuttujaan, sen lisäksi, joka kertoi hedelmöityksestä.
- Olit, mä meinasin tulla hulluksi sun kanssa, kun sä olit pieni! aloitin.
- Miten niin?
- No kun sä vaan huusit ja huusit ja huusit.
- Miksi mä huusin?
- Kai sulla oli maha kipeä, arvelin.
- Mä en ollut paha vauva, Alissa sanoi vähän surullisesti.
- Et niin, sä olit yhtä kiltti kuin Jerry.
- Ja sä halusit heittää mut seinään, varmisti Danni.
- Välillä oisin halunnut, myönsin huokaisten ja toivoin, etten olisi sitä kohtaa ikinä liittänyt tarinaan. Mitäs jos hän saisi siitä traumoja isompana? Eikä myöskään ollut kiva kuvitella, miten hän julistaisi tuota yksityiskohtaa tarhan tädeille tai koulussa opettajille.

- Ja Hannan porukat tulee perjantai-iltana, jatkoi Vesku päivän tapahtumien raportointia.
- Jaha. Montako hevosta?
- Varmaan täysi lasti.
Edellisviikonloppu oli ollut kisavapaa, mutta nyt olisi taas vuorossa yhdet niitä isoja kisoja. Sunnuntaipäivä menisi Laaksolla ja minä olin jo sopinut Ilsen kanssa, että hän ottaisi lapset siksi päiväksi.
- Tuleeko Siiri? Vesku kysyi.
- Mä en ole kuullut siitä mitään, tunnustin.
- No etkö sä voisi kysyä? Kun jos sä roudaat lapsia siinä samalla niin olisi kiva tietää, onko mulla siellä muuta apua kuin Hannan henkilökunta.
- Mä soitan, lupasin lievästi ahdistuneena.

Siiri ei vastannut, mutta kun ehdin jo olla ihan varma, että nyt välimme olivat menneet, hän soittikin saman tien takaisin.
- Moi, moi! Mä en ehtiny millään vastata kun puhelin jäi jumiin taskuun!
- Mitä teille kuuluu? kysyin helpottuneena. Hänen äänensä oli normaali ja iloinen. – Mikset sä oo soitellu kertaakaan? jatkoin sitten vähän moittivasti.
- Öh… sori.
- Oliko Kiiran kanssa hankaluuksia? kysyin, jotenkin aavistellen.
- Se oli alkuun vähän… hirviö, Siiri myönsi.
- Oisit soittanu! Ehkä mä oisin osannu auttaa!
- Ei kun me päätettiin Alin kanssa, että me aiotaan pärjätä omin päin, Siiri selitti.

Kiira oli kuulemma laitettu ensimmäiseksi yöksi talliin, ja Ali oli ottanut toisetkin hevoset sille seuraksi, vaikka ne muuten asuivat vielä ulkona. Aamulla Kiira oli kiertänyt boksissaan ympyrää, ilmeisesti se oli tehnyt sitä koko yön. Ainakin se oli näyttänyt siltä, että oli kävellyt joitakin satoja kilometrejä, se oli selvästi ihan puhki ja hikinenkin.

Ulos se oli pantu siihen parempaan tarhaan, mikä Alilla oli, jossa oli kunnon aita. Se oli kuitenkin jatkanut juoksemistaan siellä yksinään, kunnes se oli pitänyt pistää toisten hevosten seuraan laitumelle. Se oli näyttänyt auttavan, ehkä se olikin vain kärsinyt yksinäisyydestä. Valitettavasti se vain oli sitten niin rakastunut Katiin ja Palleen, Alin toiseen vuokralaiseen, niin, ettei se halunnut enää tulla sieltä pois. Se oli alkanut riistäytyä Siiriltä karkuun, sekä käsistä että karsinasta, ja ratsastamisesta oli tullut pelkkää laitumelle tuijottelua ja huutamista.
- Mitä te sille sitten teitte? kysyin kauhistuneena. Olikin hyvä, etteivät he olleet soitelleet. En olisi osannut keksiä mitään muuta ratkaisua kuin tuoda sen takaisin kotiin.

- Ali alkoi hevoskuiskailla sille, ja neuvoa muakin, Siiri selitti.
- Ja sekö toimi?
- Se alkaa toimia. Aika ihme nainen se Ali.
- On se, olin samaa mieltä.
- Ja onneksi Kiira kumminkin on vähän ahne. Ei se rakasta pelkästään kavereita, se rakastaa porkkanoita ja mua kanssa, Siiri nauroi.
- No ette te varmaan sitten vielä oo ihan kisoihin menossa?
- Ei, me ollaan harjoteltu toistaseksi vaan kentällä käymistä, mutta kyllä se tästä. Eikä siinä mitään, ei isikään ole vielä saanut sitä traikkua hommattua.

- Mitenkäs Max? kysyin sitten, kun seuraava mieltäni askarruttanut kysymys pulpahti mieleen.
- Mä en ole kuullut siitä mitään, Siiri sanoi hetken mietittyään, ja hänen äänensä oli muuttunut ihan täysin.
- Et vieläkään? Et sen jälkeen kun te olitte meillä yötä?
- En. Mä olen ruvennut ajattelemaan… mutta en mä nyt halua siitä puhua. Ehkä mä laitan sille viestin viikonloppuna.
- Etkö sä ole sitten yrittänyt soittaa sille?
- No enhän mä ole voinut, tiedä missä ampumaharjotuksissa se on ja kännykkä soi, joku vielä ampuu sen!
- Niin no, myönsin. En minä tiennyt miten pojat harmaissa saivat käyttää kännykkää, mutta kai Siiri tiesi.

- Onko Veskulla viikonloppuna ne kisat? hän vaihtoi puheenaihetta.
- On, ja sitä varten mä soitinkin. Tai Vesku pyysi kysymään, että mahdatko sä päästä mukaan.
- Ihan varmaan pääsen! Koska mä saan tulla?
- Tule ihan koska sulle sopii! Tai jos tarviit kyydin niin sano vaan. Ihan miten sun tarvii olla Kiiran kanssa.
- Se on vaan onnellinen, jos saa olla viikonlopun rauhassa kavereiden kanssa. Käviskö jo perjantaina?
- Sopii, sillon hankolaisetkin tulee, Hanna tuo hevosensa taas tänne kun ne kisaa koko viikonlopun.
- Sitten mäkin tulen sillon! Siiri sanoi päättäväisesti.

  Re: Mansikkakesä 14

LähettäjäSennnu 
Päivämäärä:   2.9.09 01:22:49

4.

Ajoin perjantaina töiden jälkeen Nurmijärvelle. Havaitsin olevani omituisen iloinen Siirin näkemisestä – tämmöinenköhän olo minulla olisi sitten kun Danni ja Alissa joskus muuttaisivat pois ja tulisivat sitten käymään kotona? Se oli pelottava ajatus, tai molemmat olivat. Se, että tytöt joskus muuttaisivat pois, ja että pidin näköjään Siiriä perheenjäsenenä. Ja miksei sekin, että olin vapaaehtoisesti luvannut ajaa käymään heillä vain saadakseni hänet mahdollisimman äkkiä kyytiin.

Olin tosin ollut menossa Alin tallille, enkä Ketojen tilalle, mutta kun olin soittanut Siirille olevani lähellä, hän oli vaatinut minua heille kotiin.
- Sun pitää nähdä jotain! Tuu tänne.
- Mutta mä haluaisin nähdä Kiiran…
- Se on saman näkönen kuin ennenkin ja entäs jos se villiintyy ihan kun sä käyt katsomassa sitä? Jos se haluaa lähteä sun mukaan? Kauemminhan se on ollut sun hevonen kuin mun.

Niinpä myönnyin ja käännyinkin vasemmalle vasta seuraavasta tienhaarasta. Oli helppo nähdä, mitä minun oli ollut pakko tulla katsomaan. Samalla näin, että en mitenkään välttyisi tapaamasta koko perhettä, sillä he kaikki olivat etupihalla valkoisen pakettiauton perässä seisovan trailerin ympärillä.
- Se löytyi lopultakin! julisti Siiri onnellisena, kun pysäytin auton portaiden viereen ja nousin sieltä.
- No niinpä.
- Tuu katsomaan!
- Tulen, tulen, mutisin.

Saara nyökkäsi minulle lyhyesti ja nappasi Joonaksen hevoskopin sisältä mukaansa, sitten he menivät sisään.
- Moi sullekin, mutisin hampaideni välistä, mutta niin hiljaa, ettei Siiri mitenkään voinut kuulla. Saaran käytös loukkasi minua, mutta enpä voinut muuta kuin niellä sen. Itsepähän olin tilannut. Juha ei näyttänyt huomanneen mitään vaan tarttui innoissaan minua käsivarresta.
- Tää on yks niistä, mitä sä vinkkasit Siirille. Tule nyt katsomaan, onko tää hyvä!
- Mitä sitä nyt enää tutkimaan jos sä olet ostanut sen jo, sanoin niin töykeästi, että Siiri katsoi minua kummastuneena, ja niin Juhakin. Sitten mies vilkaisi kuin valon nähneenä poistuvan vaimonsa perään, muttei päästänyt silti irti, tarttuipa vielä toisellakin kädellään kädestäni. Yritin kiukkuisena kiskaista raajani irti, mutta hän taputti nopeasti rannettani sen sijaan, että olisi päästänyt irti.

- Älä siitä piittaa, Juha sanoi ja katsoi minua vakavasti tummansinisillä silmillään.
- Äh, sanoin minä tuskastuneena ja kiskaisin käteni irti.
- Tuu katsomaan! Siiri huusi kopin sisältä ja kiipesin sinne. Se oli tilava, valkoinen puolentoista hevosen koppi ja se tuoksui hyvältä; puruilta joita oli lattialla pieni läjä jäljellä ties miltä reissulta. Vedin keuhkoni täyteen.
- Ihana tuoksu!
- Eikö? Luulisi Kiiran juoksevan tänne!
- Ei se varmaan alakaan vängätä, tää on niin tilava, sanoin ja katselin ympärilleni.
- Ja miten nätti tää on! Tajuatko sä, että tää on saman värinen kuin meidän paku? Me näytetään ihan ammattilaisilta kun me näillä lähdetään kisoihin! Siiri riemuitsi.
- Sun pitää hommata jostain tarrakirjaimia ja laittaa Kiiran nimi traikun kylkeen, nauroin. Siirin innostus oli tarttuvaa ja unohdin pahan mieleni. Heilautin käsivarteni hänen hartioilleen, niin kuin minulla oli tapana kotona, ja astelimme kopista ulos kuin sisarukset.

- Mä käyn hakemassa mun kamat, Siiri sanoi ja pinkaisi sisään, jättäen minut siihen Juhan kanssa.
- Jessi, kuule, mies sanoi.
- Mulla sulta mitään kuunneltavaa ole, sanoin töykeästi.
- Ei kun meinasin vaan pyytää anteeksi… Saaran puolesta…
- Miksi?

Olin kai aika viaton, mutta katsoin häntä kysyessäni suoraan silmiin, ja muistin saman tien, miksi olin sitä vältellyt. Juhassa oli jotain, mikä veti minua puoleensa, olivat välimme muuten sitten ihan mitä vain. Minä aloin kiehua hänen katseestaan.
- Painu jumalauta helvettiin, sanoin siksi.
- Jessi, kulta…
- Unohda tai mä tapan sut!

Juha nappasi kiinni ranteistani, kai lähinnä itsepuolustukseksi, mutta se, mikä oli saanut minut alun perin suostumaan hänelle, se tuntui vielä välilllämme. Juha oli aina katsellut minua kun olisin kaikkien hänen unelmiensa täyttymys. Saman katseen kohtasin taas, mutta pakotin itseni rauhoittumaan. Tappouhkauksien lateleminen ei juuri kuulunut tapoihini.
- Annahan olla, sanoin ja irrotin käteni. – Kyllä Saara saa murjottaa. Kyllä mä sen kestän. Mutta sä et saa lääppiä mua. Etkä kullitella. Ja ettehän te vaan ikinä paljasta Siirille?
- En mä ainakaan, mies lupasi ja päästi kiltisti irti.
- Koska sitä mä en kestäisi, enkä mä ymmärrä miksi sitäkään pitäisi sillä lailla satuttaa.
- Mulla ei ole mitään aikomusta sotkea Siiriä tähän.
- Hyvä. Se varmaan tulee takaisin sitten sunnuntaina kisojen jälkeen.
- Mä voin tulla hakemaan vuorostani, Juha lupasi.

Silloin Siiri tuli, joten minun ei tarvinnut vastata vaan lähdimme. Tyttö jutteli puolet matkasta tehden suunnitelmia siitä, mihin kaikkialle he nyt voisivat matkustaa Kiiran kanssa – kisoihin, tietysti, ja talvella maneesiin. Hänen luokkakaverillaan oli poni, jolla tämä kävi estetunneilla kerran viikossa ja Siiri suunnitteli tekevänsä seuraa sitten, kun Alin kenttä tulisi liian kovaksi hypätä. Siihen asti Ali saisi opettaa häntä.
- Suostuuko Ali? kysyin hämmästyneenä. Hän oli aina väittänyt, ettei osannut opettaa.
- No, neuvoa se ainakin lupasi, mutta eikö ne ole melkein sama asia?

Sitten Siiri kuitenkin hiljeni ja alkoi räplätä puhelintaan. Vilkuilin häntä vähän aikaa, mutta en voinut lopulta olla kysymättä, Maxilleko hän viestitteli.
- Mä yritän keksiä mitä lähettäisin sille, hän huokaisi. – Että voinko mä vaan kysyä että onko se unohtanut mut kokonaan?
- Kai sä voit…
- Mutta eikö se ole kauhean noloa? Etenkin jos se ei vastaakaan!
Melkein kiemurtelin itsekin Siirin puolesta, mutta en minä oikein osannut häntä neuvoa. Lopulta hän pani kännykän pois.
- Mitä sä laitoit?
- En vielä mitään. Mä mietin vielä.

Hannan hovi oli jo saapunut ja meillä oli väkeä kuin isommallakin tallilla. Ulla oli tietenkin osuttanut tallillakäynnin illaksi nähdäkseen idolinsa, ja Sannakin oli vielä paikalla, en tiedä Hannan ja tämän hienojen hevosten takia vaiko Siirin, ja Hannan henkilökunta pyöri joka paikassa. Minä kävin ottamassa Jerryn Veskulta hoiviini, jotta hän sai isännöidä rauhassa ja osoittaa mitä laittaa minnekin. Tosin olisin voinut vaihtaa kaupunkivaatteet ensin pois, sillä Jerry pyyhki mustaakin mustemman naamansa heti valkoisen paitapuseroni olkapäähän.
- Mamman murjaani, lepertelin sille siitä huolimatta.

En tuntenut muita kuin Minnan tyypeistä, jotka Hannalla tällä kertaa oli mukana. Joku nuori poika ja hyvin pienikokoinen tyttö olivat hevosenhoitajina, ja hevosia täysi lasti, puolen tallin täydeltä. Namu tietysti, ja hämmästyksekseni tunnistin Wotinkin.
- Mä en tiennytkään, että sä olet kisannut tällä tänä kesänä, sanoin Hannalle hämmästyneenä.
- Kyllä mä aina sen verran, että se pysyy terässä, tämä sanoi ja sipaisi oria hellästi turvasta. – Ja mitäs sulle kuuluu?
- Käyn töissä, sanon tyytyväisenä.
- Omituista ajatella, että säkin olet jo valmistunut…
- Ohoh! Nyt sä kuulostat joltain sinitukkaselta tädiltä, joka ihmettelee kuinka lapset on kasvanu, sanoi hämmästyneenä. Hanna punastui, taisi tajuta sen itsekin.
- No nekin on, hän sanoi ja antoi sormensa Jerrylle, joka edelleen oli sylissäni.
- Ota koko lapsi, mutta varo, se voi purra, lupasin. – Mä menen vaihtamaan vaatteet, että pääsen ratsastamaan.
- Ei, odota, en mä…
- Anna se Veskulle, jos alkaa pelottaa, tai Siirille, naurahdin.

Siiri ja Sannakin olivat saaneet päähänsä lähteä ratsastamaan ja tulivat anelemaan Nikiä minulta lainaksi, kun palasin tallille ratsastushousuissa.
- Kun ei Rellan kanssa taida vielä uskaltaa lähteä edes käyntimaastoon, mietti Sanna. – Tai mä en ainakaan uskalla. Se on välillä niin äkkinäinen, mitäs jos se alkaa riekkua, enkä mä saa pideltyä sitä ja sen jalka menee uudestaan.
- No just niin, parempi olla riskeeraamatta sitä, myönsin. – Mutta ottakaa nyt sitten Niki, samapa se kuka sillä ratsastaa.
- Mene sä kakaralla mukaan, ehdotti Vesku, joka meni taas vaihteeksi Jerry kainalossaan ohi.
- Kaomalla? Maastoon?
- Täytyy sen sinnekin joskus mennä, ja parempi, jos sillä on fiksua seuraa.

Mieleeni oli ehtinyt juolahtaa, että tytöt ehkä halusivat maastoon kahdestaan saadakseen jutella kaikessa rauhassa, mutta nyt en enää jaksanut piitata siitä. He saisivat olla tukena ja turvana Kaomalle ja minulle ja juoruta sitten myöhemmin. Laittauduimme siis valmiiksi ja kävimme vähän aikaa juupas-eipäs-kiistelyä turvaliivistäni, että ottaisiko Siiri sen vai minä. Lopulta minä otin, sillä, kuten Siiri sanoi, minulla oli ”vanhemmat luut ja nuorempi hevonen”.

Kaomalla ei ollut ratsastettu meillä kovinkaan paljon. Vesku oli kokeillut sitä parina päivänä heti alkuunsa, kun se oli tullut, ja sitten se oli vain ihmetellyt joitakin viikkoja ja oli nyt toisella kurssilla. Ensin se oli aina kauhistunut kuin leidi merimieskapakassa, kun sen selkään kehdattiin kiivetä, mutta nyt se oli taas tottunut siihen, eikä minua tarvinnut nostaa sinne vaan sain käyttää ihan jalustinta. Sama ihmettely ja kauhistelu olisi taas kuitenkin varmaan edessä ensi kuussa, kun se olisi saanut rauhassa unohtaa kaiken työntekoon liittyvän.
- Suostuuko se tulemaan metsään? kysyi Siiri.
- Jaa-a, se nähdään ihan kohta, tuumin.
- Onhan se siellä kävellen käynyt, eikö ookkin? Sanna kysyi.
- On, mutta se on ehkä vähän eri asia kuin että mä keikun selässä ja horjutan sitä. Mee sä Sanna ensin, Desi on varmaan porukan fiksuin.
- Niki on fiksu maastohevonen, sanoi Siiri ja taputti mustaa ruunaani.
- Joo, se saa pitää perää, ettei tää pikkuneiti päätä lähteä yhtäkkiä takasin kotiin.

Se näytti olevan kyllä tamman päällimmäinen ajatus, kun ratsastimmekin kentän ohitse kohden pihaton takaa alkavaa ryteikköä. Tai ensimmäinen oli kyllä se, ettei se sinne voisi mennä. Vaikka Desi katosi puiden sekaan, Kaoma jäi pakittamaan, jäkittämään ja pärskimään. Lopulta Vesku tuli taluttamaan sen pusikkoon.
- Jos se on ihan mahdoton niin tulkaa saman tien takaisin, hän sanoi.
- Joo joo.
- Äläkä tuu alas, vaikka mikä tulisi!
- En, lupasin. – Onneksi täällä ei mahdu putoamaan.

Tamma alistui sitten etenemään turpa Desin turvallisessa hännässä, ja olin iloinen, että olin laittanut sille Mustin maastosuojat. Se potki juurakoita ja käveli päin puunrunkoja ja kompasteli, raukka, melko lailla. Metsä ei kuitenkaan pelottanut sitä enää, kun se oli päässyt sinne, ja kehuin sitä lähes taukoamatta.
- Saattakaas mut takaisin tallille, sanoin parinkymmenen minuutin kuluttua. – Voitte sitten jatkaa omin nokkinenne, mutta jos tää riittäisi tälle.
- Okei, Sanna sanoi ja alkoi ohjata Desiä takaisin kotiin päin. Metsän reunassa Kaoma taas epäröi, ihan kuin sitä olisi nyt arveluttanut mennä suojaisasti pusikosta aukealle, ja usutin sitä hellästi, kunnes se loikkasi eteenpäin. Se oli melko huvittava.

Minna ei jäänyt meille yöksi vaan ajoi jollekin kaverilleen. Sen sijaan Sanna viipyi ja viipyi ja jäi lopulta yöksi, kunhan tytöt olivat ensin istuneet iltaa Hannan jaloissa ja kuunnelleet, mitä viisauden helmiä hän päästeli suustaan. Kun hankolaiset vetäytyivät kukin improvisoiduille yösijoilleen, näkyi Anttukin hiipivän naapurista ullakolle. Kello ei ollut vielä paljonkaan, mutta hankolaiset lähtisivätkin aikaisin lauantai-aamuna Laaksolle mukanaan osa hevosista. Namu ja Wot saivat jäädä talliin odottelemaan sunnuntain koitoksia. Niitä ei kuulemma tarvinnut edes tarhata, sanoi Hanna. Hän ratsastaisi ne illalla ja se siitä. Se oli hyvä; en olisikaan mielelläni vienyt toista oria pihalle Mustin silmien alle.

- Haluatko sä mennä katsomaan huomenna? kysyin Veskulta, kun kaivoin eteisen kaapista ylimääräisiä tyynyjä Heidille ja Aksulle. Hän näytti yllättyneeltä.
- Mä en edes muista, koska mä olisin ollut vaan katsomassa ratsastuskilpailuja.
- No huomenna ois tilaisuus. Sen kun menet jos haluat.
- Ai minä vaan? Entäs sinä?
- No mä voin hoidella tallia täällä. Ei me voida molemmat olla poissa jos tallissa on Namu ja Wot. Mitkä tahansa muut, mutta ei ne, miljoonaratsut.
- Hmm, Vesku sanoi miettivästi.
- Mähän voisin kysyä josko sä voisit viedä ipanat Ilselle ja iskälle mennessäsi niin päästään sitten sunnuntaina itse matkaan kaikessa rauhassa.

Tunsin itseni sitten oikein hyväksi ihmiseksi, kun hän päättikin lähteä. Näin avarakatseisesti minä annoin hänen kulkea, oikein usutin menemään. Oikeasti tein itseni kanssa jonkinlaista kauppaa. Jos olisin näin ylevä Hanna ei ehkä kävisi kimppuuni ja alkaisi kiusata minua Juhasta. Tiesin Veskun kertoneen hänelle, mutta minä en ollut vielä saanut osuuttani, ja saatoin hyvin tulla toimeen ilmankin, etenkin nyt, kun Siiri oli meillä.

Vesku pakkasikin sitten lauantaina lapset ja lähti Helsinkiin, tosin vasta erinäisiä tunteja sen jälkeen, kun Hannan porukka oli lähtenyt. Hän oli ratsastanut Mustin ennen lähtöään, jotta kenttä olisi sitten illalla vapaana Hannalle ja Minnalle. Sanna norkoili tallissa Wotin ja Namun luona ja kävin varmuuden vuoksi sanomassa hänelle, ettei edes kuvittelisi kurkkaavansa kummankaan karsinaan. Namu oli tappaja eikä Wotista tiennyt, mitä se saisi päähänsä vieraassa paikassa, kun ulkona tuoksui vieraita tammoja ja Musti uhosi sieltä.
- En, tyttö lupasi. – Kuule, tarttisko jollain ratsastaa?
- No Desi, ja Rellankin kanssa voi kävellä. Mä menen itse kyllä Nikillä tänään.
- Entäs Kakadu? Ootteko te sillä ajatellukkaan tehdä koskaan mitään?

Arvasin, että Siiri oli pistänyt sen ajatuksen hänen päähänsä, mutta puistin päätäni.
- Voihan sitä jossain vaiheessa kokeilla, mutta ei nyt. Varsa pitäisi ottaa talliin, tai se tulee aidoista läpi, enkä mä halua sitä tänne riehumaan nyt kun nää Hannan hevoset on täällä.
- Okei, sanoi Sanna tyynesti. – Mä voin kävellä Rellan kanssa kentällä.
- Etkö sä haluaisi vaihtaa mun kanssa? tuli Siiri sitten kysymään. – Mä en osaa ratsastaa Desillä.

En minäkään osannut, ja hevonen oli minulle vielä isompi kuin Siirille, mutta annoin periksi. En ollut mennyt Desillä pitkään aikaan, voisihan sitä kokeilla. Annoimme kuitenkin Sannan ensin mennä mustalla tammalla säädetyn ajan, kun emme oikein tienneet, miten se suhtautuisi, jos Niki saisi sutimiskohtauksia, niin kuin se joskus sai, ja sitten tuli Lindakin. Hän kävi näin viikonloppuisin myöhemmin, ilman tallivelvoitteita, mutta hoiti omat hommansa yhtä tehokkaasti kuin muinakin päivinä. Gottis sisään, harjaus, satulointi ja ratsastus, sitten Jänkky ja samat rutiinit. Minä en aikonut mennä kentälle horjumaan Desin selässä niin kauan, kun hän oli katsomassa. Katsoin itse sen sijaan hänen menoaan.

Gottis oli melkoinen persoona, kun se sai satulan selkäänsä. Muutoin se vaikutti tosiaan maailman kilteimmältä ja rauhallisimmalta, mutta kun se pääsi töihin, sillä näytti kasvavan mahanalus täyteen jalkoja. Nikin sutimiset eivät olleet mitään verrattuna siihen, miten se paineli eteenpäin, kaikissa askellajeissa, ja välillä se meni vähän sivullekin, mutta hiljentänyt se ei koskaan. Paitsi kerran. Se kai oli kuulevinaan metsästä jonkin äänen ja seisahtui täydestä vauhdista tuijottamaan sinne pää koholla. Linda, joka muuten näytti vain istuvan kyydissä, horjahti kerrankin ja töksähti sen kaulalle. Minusta oli mukava nähdä, että hänkin oli sentään tavallinen kuolevainen.

Hänen suomenhevosensa oli sitten toista maata ja muistutti Vaitoa myös suhtautumisessaan ratsastamiseen. Se liikkui hitaasti ja harkiten, ja kun Linda alkoi lopetella sen kanssa lievästi hikisenä, minun oli pakko huomauttaa hänelle, että keskimäärin hänellä oli oikein mukavannäköisiä hevosia.
- Molemmat ne on mukavia, hän sanoi ilmeettömänä.
- Mutta jos saisit toiselta vähän vauhtia toiselle, selitin tuntien itseni hölmöksi.
- Niin, jaa, niin, Totta. Niin pitäisi saada, hän sanoi miettiväisesti.
- Jaa, mun pitää kai ratsastaa vähän itsekin, mutisin ja menin hakemaan Desiä. Tunsin itseni nolommaksi kuin aikoihin, ihan kuin olisi ollut minun vikani ettei Lindalla ollut sen vertaa huumorintajua, että olisi onnetonta vitsiäni ymmärtänyt.

  Re: Mansikkakesä 14

LähettäjäSennnu 
Päivämäärä:   2.9.09 12:41:52

5.

Oletin, että Siiri olisi halunnut edes lauantai-iltana lähteä kylälle kavereidensa luo, kun oli perjantai-illan roikkunut kotona ihailemassa Hannaa, mutta ei.
- Mä tapasin jo Sannan ja Antun, enkä mä välitä niitä muita nähdä, mulle tulee vaan paha mieli kun ei Max ole siellä, hän selitti.
- Sä et vieläkään oo kuullu siitä mitään?
- En, Siiri myönsi ja näytti ahdistuneelta.
- No koita nyt ihmeessä itse soittaa sille, sähän räydyt tohon epätietoisuuteen, sanoin hiukan jo itsekin hermostuen.
- Mutta jos…
- No sittenpähän tiedät!
- Okei. Mä soitan sille, tai yritän. Toivottavasti niillä ei ole just mitään kenraalin tarkastusta, että se alkaisi piipittää kesken sitä…
- Mä en usko, että niillä on semmosta lauantai-iltana, vakuutin ja toivoin olevani oikeassa. Siiri juoksi ullakolle, kai puhuakseen kaikessa rauhassa, ja annoin hänen viipyä siellä, sillä Vesku tuli kotiin, ilman lapsia, ja ilmoitti hankolaisten olevan lähestymässä myös.

- Tuliko kauheat määrät rusetteja?
- No jonkin verran, joo. Minna voitti Jamitan kanssa helpon A:n ja Hannan ilme oli vähän semmoinen, että se saattaa napata sen omaan käyttöönsä ensi kaudeksi.
- Jaha, no sen se varmaan on oikeutettu tekemään, onhan se sen hevonen. Mitäs me syötetään niille?
- Pakkasessa on pizzaa.
- Hmm, miten mä en ylläty…

Lämmitimme illemmalla saunan ja Siirikin osoitti elonmerkkejä, kun aikani kiljuin häntä portaiden alapäästä.
- Mitä? kuului vaisusti.
- Tuutko sä saunaan? Hänen äänensä ja pitkä poissaolonsa ei lupaillut hyvää, mutta hänen naamansa loisti, kun hän tömisteli sieltä alas ja hän halasi minua myrskyisästi.
- Ihana, ihana ihminen, kun pakotit mut soittamaan!
- Niinkö? sanoin hyvilläni. Minulla oli ollut niin paha mieli hänen sydänsuruistaan.
- Se oli kadottanut mun puhelinnumeron, se oli kadottanut kaiken mitä puhelimen muistissa oli. Hyi, kun mua pelottaa että ellen mä oliskaan ikinä soittanu, luullu vaan, että se on unohtanu mut kokonaan!
- Kai sen olisi numerotiedustelusta saanu?
- Ei se tiedä mun vanhempien nimiä! Eikä se itse asiassa taida tietää edes mun sukunimeä, Siiri sanoi vakavoituen tajutessaan, miten suuri katastrofi olisikaan voinut olla.
- Menetkö sä saunaan? kysyin viitsimättä puuttua seurustelun vakavuuteen, jos kerran he eivät toistensa sukunimiä tienneet. Kai se oli toisarvoista, ensiarvoista oli se, että Siiri oli taas hyvällä tuulella.

Hanna oli halunnut tarjoilla kuohuviiniä ennen, jälkeen ja pizzansyönnin aikana ruusukkeidensa kunniaksi, koko porukka oli muutenkin ihan eri mielellä nyt, kun ensimmäinen kisapäivä oli ohitse. Ensimmäisen illan tuikeus ja jännitys oli kadonnut kokonaan ja henkilökuntakin uskalsi naureskella. Päässäni vähän vippasi, kun Vesku lähti Heidin ja Aksun kanssa iltatalliin. Olin tarjoutumassa mukaan, mutta horjahdin, kun nousin pöydän äärestä ja Siiri otti armottomasti pilkaten paikkani.
- Pysyttele sä vanha juoppo vaan täällä, nuorempasi hoitaa! hän nauroi.
- Säkin sait kuoharia! Näinkö sä siitä kiität? huusin hänen peräänsä, mutten voinut olla nauramatta itsekin.

- Joko te kohta hankitte tallityöntekijän, kun Veskukin lähtee töihin? Hanna kysyi, kuin ei joukkopakoa olisikaan tapahtunut ympäriltämme ja tajusin, että nyt olimme kahden, nyt hän voisi puhua ihan mitä tahansa.
- Meillähän oikeestaan on, vastasin alistuneena.
- Missä? Noi pikkutytötkö?
- No, Sanna kyllä jatkaa täällä käymistä, mutta en mä niitä tarkoita.
Kerroin Lindasta, miten hän tulisi joka arkiaamu tarhaamaan hevoset ja hoitamaan omansa. Hanna kuunteli hyvin epäilevän näköisenä, mutta nyökkäsi sitten hitaasti.
- Toi ei kuulosta pahalta, jos te ette kerran raaski palkata ketään.
- Ei me raaskita, ei ainakaan ennen kuin nähdään, mihin meidän palkat alkaa riittää.
- Kai ne nyt riittää vaikka mihin, kun koko ajan tähän asti sä olet ollut äitiyslomalla tai jotain, ja nyt alatte saada molemmat oikeeta palkkaa? Ja koskas te rakennatte maneesin?
- Ehkä sitten kun on tilalaina maksettu pois, irvistin. Hannalla ei vaan ollut tajua normaalista elämänmenosta.

Hän katseli ajatuksissaan ulos ikkunasta ja pyöritteli lasinsa pohjalla lilluvaa kuoharitilkkaa. Sitten hän havahtui kuin unesta, kävi kaatamassa sen irvistäen pois ja otti pullosta uutta tilalle, kaatoi minullekin, mutta vieläkään hän ei sanonut mitään.
- Anna tulla nyt, sanoin lopulta tuskastuneena.
- Mitä? Tulla mitä?
- No kai sä aiot vinoilla mulle?
- Mistä? Säästäväisyydestä? Mä mietin, että miten kivaa mahtais olla alottaa tällä tavalla ihan alkutekijöistä taas. Mutta lisää tammoja te tarviitte, edelleen.
- Aha, sanoin hämmästyneenä.
- Mistä mun ois pitäny vinoilla?
- No mä ajattelin, että sä oisit halunnu… äh, ei mitään. Punastuin, enkä saanut päästettyä suustani fraasia ”mun miesjutuista”, kuten olin aikonut. Hanna tajusi kuitenkin.

- No mutta tokihan mä haluan kuulla kaiken sun ihanasta rakastajasta, hän kihersi ja taputti kättäni. – Ja sallitko mun sanoa, että mähän sanoin?
- Ei se ollu mitään, möksähdin. – Mä vaan ajattelin että kun kumminkin haluat veetuilla niin tee se nyt, kun Siiri ei oo kuulemassa.
- Ei, ei, naisten velvollisuus on ottaa elämästä ilo irti! Mä olen ihan ylpeä susta.
- Sä olet omituinen, puuskahdin.
- Kai se oli edes hyvä?
- Ei kummonen, sanoin nykäisten leukaani ylöspäin. Jos Hanna ottaisi tuommoisen asenteen, en suostuisi olemaan huonompi.
- Kyllä ne harjotuksella. Ei Veskustakaan ollut paljon mihinkään alussa. Ihan itse se piti opettaa, mutta siitä tuli aika hyvä, vai mitä?

Jäin tuijottamaan Hannaa, tuo oli jo niin paksua hänenkin suustaan, etten keksinyt enää mitään. Minun teki mieli lyödä häntä.
- Rauhoitu, hän sanoi. – Se oli vitsi.
- Mä olen tottunut nielemään sulta melkein mitä tahansa, mutta toi alkoi olla liikaa, sanoin uhkaavasti.
- Mutta kun se on ihan totta! Saisit kiittää mua! Hanna kikatti.
- Haista ite.
- Okei, okei, se meni selvästi yli sun sietokyvyn. Mutta totta se silti oli. No, miten se teidän juttu sitten? Eteneekö se?
- Meidän?
- No sun ja sen miehen.
- Mä en ole sanonut sille päiväätä enempää sen jälkeen, enkä sano. Ja se on totuus. Ja nyt pidät suusi supussa, sillä ne tulee tallilta, komensin hätääntyen, sillä ovelta kuului jo puhetta.
- Miten ne muka sai tehtyä kaiken näin nopeasti? Hanna kysyi rypistäen täydellisiksi nypittyjä kulmakarvojaan.

Sunnuntaina Hannalta lähti Laaksolle kolme hevosta; Namu, Wot ja ruunikko ruuna nimeltään Travolta, joka oli Minnalla koeajalla ja jolla hän oli edellispäivänäkin ratsastanut. Kun he eivät kuitenkaan halunneet viedä loppuja kolmea koko päiväksi seisomaan kisojen parkkipaikalle, ottivat he Mustin neljänneksi kyytiin isoon autoon ja me ajoimme pikkuautolla perässä. Minä aioin ottaa päivän aika lailla turistina. Aioin tavata Jinnan ja Leksan päivällä katsomossa ja käydä ratsaamassa myyntikojuista parhaat tarjoukset, ja toki olla sitten käytettävissä kun Mustia tarvitsisi pidellä sen vuoron tullessa. Minna ja Travolta olivat joka tapauksessa ainoina menossa ensimmäiseen luokkaan, muilla olisi tiedossa vain odottamista sen aikaa.

- Mä pysyn täällä, sanoi Siiri, kun yritin houkutella häntä mukaani shoppailemaan. Hän seurasi silmä tarkkana Hannan porukan jokaista liikettä, kuin opetellakseen, miten oikeat hevosenhoitajat toimivat kisoissa.
- Mä voin tulla, Hanna tarjoutui, ja Vesku lähti myös. Viimeksi mainittu oli vetänyt päälleen sen Hannan ammoin lahjoittaman takin, jota salaa vihasin. Minusta ei ollut oikein, että hän kulki ympäriinsä mainostaen Lundia. Mustaoja hänen selässään olisi pitänyt lukea. Itse en pitänyt Hannan lahjoittamia vermeitä kuin tallitöissä.

Hannaa ja Veskua osoiteltiin salaa, kun vaelsimme katsomon ohi ensin kansliaan ja sitten ostoksille ja olin tyytyväinen, kun olin osannut ennakoida sen ja pukeutua fiksusti itsekin. Vaikka enhän tietenkään näyttänyt miltään pitkäsäärisen Hannan rinnalla, jonka nuttura oli ojennuksessa ja helmiäishuulipuna kimalteli vienosti aamun harmaahkossa sarastuksessa.
- Pidä jumaliste musta kiinni, tokaisin Veskulle.
- Mitä? hän kysyi hämmästyneenä.
- No mä haluan esittää, että sä olet mun kanssa etkä ton pitkän blondin, tai koko hevostallinetti puhuu teistä kolme seuraavaa viikkoa! sanoin äkäisesti. Hanna kuuli sen ja alkoi nauraa.
- Sä alat oppia, pikkurouva!
- Aijaa, Vesku sanoi, ja laittoi kätensä vyötäisilleni. – Onko näin hyvä?
- Voit sä oikeastaan pussatakin, ehdotin, sillä olimme hyvin katsomon kulmalla ja hän totteli, nauraen hänkin.
- Ei täällä vielä näy kuvaajia, hän huomautti ja pyöräytti minua ilmassa ympäri niin, että olin keilata säärilläni ohitse koiran kanssa kulkevan naisen.
- Pidä mielessäsi, että vielä niitä näkyy. Vaikka kai ne enimmäkseen kuvaakin, mitä radalla tapahtuu. Ei tänne kai Seiskaa kutsuta.

Myyntikojuista ei löytynyt mitään, mitä olisimme ehdottomasti tarvinneet, mutta väiteltyäni yhden myyjän kanssa vähän aikaa lupasin tulla katsomaan, mihin hintaan hän lähempänä kisojen loppua luopuisi eräistä suojista. Nikin maastosuojat pysyivät vielä kasassa, mutta olivat aika surkeassa kunnossa. Voisin ostaa sille uudet kisoihin ja siirtää nykyiset kisasuojat ryteikkökäyttöön.
- Noi ei paljon vie tilaa, kun mä heitän ne pakun perään takaisin kauppaan vietäviksi, tyttö vihjaisi, ja virnistin hänelle.
- Ne on kuitenkin vanhaa mallia ja matkalla tänne ryvettyneet, eikö vaan? ehdotin.

Ennen puolta päivää Mustia ja Wotia alettiin laittaa kuntoon, ja kun Siiri ja minä olimme saaneet Veskun onnellisesti satulaan, soitti Jinna minulle ilmoittaakseen, että he olivat saapuneet.
- Vieläkö sä haluat roikkua täällä? tarkistin Siiriltä, joka nyökkäili pontevasti.
- Joo, mä mietin, että ottaisiko Hanna mut kesätöihin ensi kesänä.
- Oho! sanoin ja tunsin mustasukkaisuuden pistoksen. Nytkö se narttu oli viemässä tallityttömmekin?
- Mutta tuskin, Siiri sanoi sitten alistuen. – Ja Kiira näyttäisi ponilta siellä kaikkine näiden hienojan hevosten seassa.
- No oli miten oli, muista pitää huoli, että Vesku muistaa vaihtaa frakin päälleen, ja ottaa pintelit pois. Mä menen katsomaan Jinnaa nyt.
- Älä huolehdi, Siiri sanoi. – Mä hoidan Veskun ja Mustin.

Jostain syystä Jinna ja minä emme olleet ehtineet tavata koko kesänä paljoakaan. Lakkasin kuitenkin ihmettelemästä sitä, kun näin, että Ville oli taas kerran mukana, vaikka hänen näkemisensä kouluratsastuskisojen katsomossa ei sinänsä mikään yllätys ollutkaan.
- Moiiii kummipoika! sanoin Leksalle ja kaappasin hänet syliin, vaikka poika pyristelikin siitä pian alas. Hän alkoi jo olla vähän iso semmoiseen. Kaunis lapsi hän kuitenkin oli, jestas sentään. Isänsä pieni kuva, jumalaiset turkoosit silmät ja nenä, joka vielä näytti aavistuksen suurelta, mutta josta tulisi seuraavien viiden tai seitsemän vuoden kuluessa juuri sopiva hänen aristokraattiseen naamaansa.

- Herrajjestas, Danni a Alissa tulee vielä tappelemaan siitä, sanoin Jinnalle puoliääneen, mutta en voinut sitten olla vilkaisematta Villeä vähän karsaasti. – Te ootte ollu aika paljon yhdessä tänä kesänä. Mun nähdäkseni, siis.
- Niin ollaan, Jinna myönsi ja käski Villeä viemään Leksan makkarakojulle
- Oletko sä antanu sille anteeksi? kysyin, kun he olivat häipyneet ja me olimme istuneet ylimmäle penkkiriville, missä ei ollut ketään vielä lähimaillakaan. Eikä tulisikaan. Isotkaan kouluratsastuskisat eivät vetäneet yleisöä kuten Tapiola Grand Prix.
- Se ei enää niin kauheasti kirvele, Jinna sanoi kevyesti. – Me muutetaan takasin yhteen ensi kuussa. Me ollaan ostettu asunto. Villellä on käsiraha, mutta laina me otettiin yhdessä.

- Ja mä oon taas viimenen joka saa tietää mitään mistään? kiljaisin ja ravistin Jinnan käsivartta.
- Mä en ihan ensimmäiseksi halunnut olla sulle kertomassa, kun sä olit niin kauhean kiukkuinen sillon alun alkaen, Jinna tunnusti ja katsoi minua vähän hämillään.
- No kuule, kyllä mäkin olen oppinut kaikennäköistä tässä sen jälkeen kun mä inhosin Villeä ensi näkemältä, naurahdin. – Jos sulla on hyvä niin mulla on hyvä.
- Ai mitä sä olet oppinut? Jinna kysyi katsoen minua tutkivasti.
- Elämän realiteetteja, kuittasin kevyesti.
- Ei kai teillä… ei kai Vesku…?
- Hei, mä jätin sen vapaaehtoisesti tonne Hannan ja Hannan tallitytön ja Siirin kanssa, nauroin osoittaen parkkipaikalle päin, mutta tunsin kyllä epämiellyttävästi, ettei Jinna välttämättä tyytyisi siihen. Onneksi Ville ja Leksa sitten palasivat ja me saatoimme ruveta juttelemaan Mustin mahdollisuuksista kisoissa ja Kiien vauvasta sekä siitä, millaisia hevosia Hannalla oli mukana.

Ylhäältä katsomosta oli hyvät näkymät niin verryttelyalueelle kuin molemmille radoillekin, mutta Ville vääntelehti sen näköisenä, että Jinna kysyi häneltä ennen pitkää, haluaisiko hän lähteä käymään Hannan autolla.
- E-en mä taida, mies änkytti.
- Voidaan me käydä katsomassa, Jinna sanoi ylevästi.
- Mulle sopisi, sanoin, sillä olin vähän huolissani, muistaisiko Siiri kääriä pintelit pois Mustilta – Vesku ei ollut voinut välttyä niiltä, ei tämän tason kisoissa eikä ollessaan Hannan kyydillä.
- Hanna starttaa kohta Wotilla ton luokan, sanoi Jinna tutkien ohjelmaa. – Vesku on vasta kymmenkunta ratsukkoa sen jälkeen. Mennään ihmeessä katsomaan.
- Menkää te edeltä, mä haluan nähdä Hannan, päätin ja jäin vielä istumaan katsomoon.

Hannan esitys oli aika lähellä täydellistä, en voinut pahalla tahdollakaan väittää muuta, ja nousin sen jälkeen mennäkseni antamaan Veskulle viimeiset onnentoivotukset. Mahtoiko hänellä tänäänkin olla perhosia vatsassa? Tässäkö meni raja, että hänkin osoittautui tavalliseksi kuolevaiseksi?

Kyllä hänellä oli. Hän oli umpimielisen näköinen, eikä vastannut puheeseen ennen kuin korkeintaan toisella yrittämällä. En sitten paljon yrittänytkään, kunhan taputtelin häntä rohkaisevasti ja pyyhin Mustista pölyjä, kun hän tuli vielä käymään autolla ennen radalle menoaan.
- Nyt takasin katsomaan, Jinna hoputti.

Verryttely oli mennyt hyvin, mutta nyt jokin mätti. Pureskelin sormiani ja ihmettelin Mustin liikkeitä, se näytti kauhean jännittyneeltä, ja parani vain hiljalleen loppua kohden. Kerta kaikkiaan ei kehumista.
- Mulla on valiumia hanskalokerossa, sanoi Hanna stoalaisesti, kun Vesku palasi radalta autolle ja me muuta radan varresta. Vesku näytti siltä, että olisi halunnut juosta päänsä auton kylkeen.
- Kiitos mutta ei kiitos, hän sanoi.
- Mikä Mustia vaivasi? kysyin.
- Ei mikään muu kuin huono ratsastaja, Vesku ähkäisi. – Mä en ole ikinä ollut noin paskanjäykkänä.
- Mee autoon istumaan ja hengittämään, Hanna komensi. – Jos kehtaat esittää siinä toisessa luokassa tommosta niin mä sanon meidän yhteistyösopimuksen irti.

Yllätyksekseni Vesku totteli, jättäen Mustin minun käsiini, ja siinä sitten seistä törötin sen kanssa iäisyyden. Siiri tarjoutui ottamaan sen, mutta en antanut. Ajattelin, että jos se innostuisi sinkoilemaan jonnekin, olisi parempi, jos se pääsisi karkuun minulta, eikä Siiriltä. Ei se kyllä ollut sinkoilutuulella ollenkaan vaan oikein hellällä, se tunki päätään kainalooni ja yritti hinkata otsasykeröään auki. Jinna ja Ville, tai oikeastaan Leksa, kyllästyivät seisoskelemaan täällä syrjässä ja he lähtivät ostamaan Leksalle jäätelöä.

- Mikä Veskua oikeen vaivaa? ihmetteli Siiri.
- Se on lopultakin niin isoissa kisoissa, että sen hermot löyty, naurahdin. Oli tietysti harmi, että heillä oli mennyt vähän huonosti, mutta en voinut olla olematta tyytyväinen siihen, että hän oli kuitenkin inhimillinen.

Siinä vaiheessa, kun Hanna lähti palkintojenjakoon, Vesku tuli ulos autosta, tukka seisten takaa pystyssä ja sen näköisenä kuin olisi ottanut torkut.
- Mun pitää mennä verkkaamaan, hän sanoi ja katsoin häntä tarkasti. Hän kuulosti normaalimmalta.
- Oletko sä taas kasassa? kysyin tutkivasti.
- Olen mä. En mä saa mokata Mustilta enempää, kun toinen on elämänsä kunnossa, han sanoi ja silitti hevosen kaulaa.
- Hienoa, sanoin minä ja kiristin satulavyön takaisin, ennen kuin Vesku nousi taas satulaan.
- Odota, pintelit! Siiri kimitti sivusta, kun hän lähti ratsastamaan kohden verkkaa.
- En mä ota niitä, ne tuo huonoa onnea, Vesku sanoi kääntymättä katsomaan taakseen.

  Re: Mansikkakesä 14

LähettäjäSennnu 
Päivämäärä:   2.9.09 18:44:40

6.

Vesku oli päässyt ”hevosensa tasalle”, kuten hän itse sanoi sitten viimeisessä, pääluokassa ja he tulivat toisiksi, mikä sai meidät molemmat kulkemaan jonkinlaisessa huumauksessa seuraavat päivät. Hanna ja Namukin jäivät heidän taakseen ja he olivat ratsastusmaailman yllättäjäjulkkiksia pari seuraavaa viikkoa. Hevosurheilussa oli heistä suurehko kuva, jossa minä en ollut mukana, vaikka olin lainannut Jinnalta huulipunaakin, kun olin nähnyt Veskun ratsastavan hyvin, mutta Siiri oli kyllä, ihan kuvan nurkassa. Yritin soittaa hänelle perjantai-iltana ilmoittaakseni, että hänen pitäisi varmaan ostaa se lehti, muttei hän vastannut, joten laitoin sitten vain tekstarin.

Maanantaina kisojen jälkeen paitsi minä myös Vesku palasi töihin ja niin sitten aloimme totutella uusiin rutiineihin. Aamulla ensin lapset hoitoon ja sitten ajoimme kaupunkiin töihin. Kun teimme samaa vuoroa, kahdeksasta neljään, ei ollut mitään järkeä lähteä kahdella autolla. Ensimmäisenä aamuna meinasin saada mustasukkaisuuskohtauksen, kun puoli henkilökuntaa halusi halata Veskua ja riemuitsi hänen paluustaan, mutta olinpa toisaalta siihen jo henkisesti valmistautunutkin. Vetäydyin vain sitten omiin hommiini ohjaajani kanssa, emmekä juuri törmänneetkään kuin ruokatunneilla, jolloin kävimme yhdessä syömässä, ja kahvitauoilla.

Oli itsestään selvää, että ne ajat olivat ohi, jolloin saatoin töiden jälkeen käydä shoppailemassa ja kyläilemässä, ellen varautunut siihen ottamalla toistakin autoa. Meillä oli ihan liian kiire aina työpäivän jälkeen rallata takaisin, ensin hoitopaikkaan ja sitten tallille tarkistamaan hevoset. Kaikki pärjäsivät kuitenkin mainiosti, vaikkeivat olleetkaan meidän hellässä huomassamme. Danni ja Alissa olivat suunnattoman polleita ollessaan eskarilaisia ja Jerry oli kiemurrellut ainakin kahden tarhantädin erityissuosikiksi.

Kotona taas olivat asiat tiptopjärjestyksessä aina, kun palasimme. Poikahevoset, eli ne niistä, jotka jo olivat yöt sisällä, oli Linda joka päivä tarhannut juuri kuten olimme ohjeistaneet. Niki ja Musti asuivat norsuaitauksessamme, josta edes Musti ei rohkaistunut yrittämään yli, vaikka tallilla oli muitakin tammoja kuin kantavia. Laitumet alkoivat olla niin kaljuiksi kaluttuja, ettei ollut juuri surettanut siirtää kaikkia hevosia jykevämmin aidattuihin tarhoihin päiväsajaksi, joten tammatkin olivat jaettuna pihattoon ja Lindan ja Veskun rakentamaan isoon tarhaan päivisin, Kakadu ja Bagheera ja Nasti ja Kaoma ensin mainitussa ja Rella ja Desi ja Lindan tammat jälkimmäisessä. Kun Kentucky oli lähtenyt uuteen kotiin, olivat Nairobi ja Dissident muuttaneet samaan tarhaan, ja siinä asukkaamme sitten olivatkin. Tammat me yleensä laitoimme illaksi vielä ojentelemaan jalkojaan vihreälle, ja Bagheeralla oli tapana painella täyttä vauhtia isoa laidunta edes, takaisin ja ympäri, ikään kuin se ei olisi voinut tehdä sitä pihatossa. Oli siinäkin tilaa, joskin vähän vähemmän.

Tarhaamisen ja päiväheinien lisäksi Linda oli ottanut tavakseen laittaa iltaruoat valmiiksi ja siivota yhdistetyn satula- ja rehuhuoneemme. Lisäksi hän jätteli meille lappuja ilmoitustaululle tyyliin ”pellava loppuu ennen viikonloppua” tai ”Desi näyttää taas ep:ltä”. Jo loppuviikosta lakkasin jännäämästä tallin puolesta. Vaikka se romahtaisi, Linda todennäköisesti hoitelisi hevoset raunioista turvallisesti ulos ja pystyttäisi tallin omin pikku kätösin taas pystyyn, ennen kuin me ehtisimme töistä kotiin.

Niillä rintamilla kaikki oli siis hyvin. Veskulla oli muutaman viikon kisatauko, sitten olisi vielä viimeiset isot kisat ja sen jälkeen vain yritys pysyä kunnossa Horse Showhun asti. Paju ja minä kävimme yksissä estekisoissa, Sanna mukanamme hoitajana, ja se oli aika hyvä reissu. Paju hyppäsi tosiaan Denalla 120 sentin luokan, Niki ja minä tyydyimme metriin ja metrikymppiin, ja vaikkemme rusetteja saaneetkaan niin lähellä ne olivat, hevoset hyppäsivät aika hyvin, emmekä mekään olleet kovin huonoja.

Minun oli ihan pakko hiukan tentata Sannaa siellä, kun odotimme Pajua jäähdyttelemästä Denaa.
- Ootko sä kuullut Siiristä mitään? Kun mä en ole kuullut pariin viikkoon inahdustakaan?
Mustatukkainen tyttö meni hetkeksi epäluuloisen näköiseksi, mutta hymähti sitten.
- Siiri taitaa kertoa sulle suunnilleen kaiken, hän sanoi.
- Se ei ole kertonut mulle, mitä se on tehnyt viimeiset kaksi viikkoa.
- Sillä on varmaan ollu kiireitä, kyllä se aina iltaisin on välillä mesessä.
- No, mä en ole. Sano sille, että se voisi välillä muistaa muakin, mua kiinnostaisi kanssa, onko Max vielä maailman ihanin ja mitä Kiiralle kuuluu ja niille kotiin ja semmosta.
- Max, sanoi Sanna ja sylkäisi. Katsoin häntä yllättyneenä.
- Etkö sä pidä siitä? kysyin.
- Se on liero koko jätkä. Ällöttävä, mä en ymmärrä, miten Siiri jaksaa sitä.
- Ai ne on sentään nähneet taas, vaikka se oli niin monta viikkoa kiinni ja hukassa?
- Oli ne yhdessä koko viime viikonlopun, enkä mä usko hetkeäkään, että se oli missään kiinni, enkä sitä puhelinnumeron hukkumistakaan, Sanna tuhahti, mutta sitten Paju tuli, ja hän sulki suunsa sen näköisenä, ettei aikonut jatkaakaan.

Minä huolestuin ymmärrettävästi tuosta hiukan, mutta Siiri ei edelleenkään ehtinyt vastata minun puheluihini, enkä oikeastaan koskaan nähnyt Sannaa, jotta olisin voinut puristaa hänestä lisätietoja, vaikka hän iltapäivisin tiettävästi kävikin tallilla. Viikonloppuisin häntä harvoin näkyi. Yritin sitten haastatella Pajua seuraavaksi, mutta hän tuntui jättäneen Siirin rantajengin taakseen samalla kun kesälomankin.
- En mä niitä ehdi tapailla, meillä on hirveesti kursseja tällä jaksolla. Ja mä otan lukion tosissani.
- Toivottavasti Siirikin, huokaisin ja katsoin Pajua. Hän näytti yhä perinteiseltä hevostytöltä, hän ei käyttänyt tallilla meikkiä ja hänen hiuksensa olivat kahdella käytännöllisellä letillä. Hän puolestaan tuijotti minua.
- Ootteko te sukua? hän kysyi äkkiarvaamatta.
- Ei, miten niin?
- No mä vaan ajattelin, kun Siiri on täällä niin paljon, ja sä olet siitä niin huolestunut.
- Ei, mä olen vaan jotenkin tainnut vähän niin kuin adoptoida sen, tunnustin. – Siis ihan pikkusen adoptoida.

Se sai Pajun hymyilemään, hetkeksi, mutta hänen ilmeensä muuttui.
- Kyllä mäkin olisin huolissani, ja etenkin jos olisin sen äiti. Tietääkö sen vanhemmat, että se on sen Maxin kanssa?
- Tietää ne.
- Hmm, ja mitähän ne siitä tykkää?
- Mä en tiedä. Itse asiassa mä en edes tiedä, onko ne tavanneet sitä, tajusin. Olin olettanut, että Siiri oli vienyt Maxin näytille kotiinkin, olihan hän käynyt meilläkin, mutta enhän voinut olla varma. – Miksi sä olet huolissasi Siiristä ja Maxista? kysyin sitten Pajulta.
- Juttelin vaan Jonin kanssa koulussa… sekin ihmettelee, että miksi ihmeessä Max pyörittää jotain viis vuotta nuorempaa pentua, kun sillä kerran on oikeenikäinenkin tyttöystävä.
- Siis mitä?

En tiennyt ollako pöyristyneempi maininnasta viiden vuoden ikäerosta vai tyttöystävästä.
- Tosin se tyttöystävä on kuulemma jossain au pairina niin, etten mä tiedä, voiko sitä laskea, tai ei Jonikaan ihan varma ollut, että onko ne päättäny pitää taukoa sen aikaa tai jotain, Paju jatkoi tyynesti. – Mutta mitäpä se mulle kuuluu, kun Siiri näyttää niin onnelliselta.
- Ai näyttää?
- No näytti ainakin eilen, mä osuin niiden kanssa mäkkärille iltapäivällä.
- Täällä? jatkoin ihmettelyäni heikolla äänellä.
- Niin, tossa meidän mäkkärillä.

Se oli melkein kaikista pahinta, että Siiri oli viettämässä aikaa tässä meidän kylällä eikä ollut tullut käymään. Ja olihan Sannakin tiennyt, että he olivat viettäneet edellisviikonlopun yhdessä, kai hän oli sitten nähnyt heidät. Siirin ei tietenkään ollut tarvis kertoa minulle kaikkea, mutta olisi hän nyt voinut edes poiketa moikkaamassa, jos kerran ajoi hampurilaiselle parin hassun kilometrin päähän meiltä. Loukkaannuinkin, oli pakko myöntää. Olin kuvitellut, että Siiri piti minua jollain tapaa ystävänä, minkä nyt ikäeroltamme saattoi, ja nyt hän oli unohtanut meidät kokonaan.

- Mä en enää soittele sille, uhosin Veskulle.
- Siiristäkö sä puhut? Miksi sun pitäiskään?
- No kun mä haluaisin kuulla, mitä sille kuuluu.
- Se alkaa olla murrosiässä, miksi ihmeessä sen pitäisi ehtiä oikealta seuraelämältään seurustella jonkun yli-ikäisen äitihahmonkin kanssa? Vesku naureskeli ja nosti valmiiksi kätensä suojaamaan, kun harkitsin muksauttaa häntä.
- Mikä äitihahmo mä muka olen? Olen mä tähän asti sille kaveriksikin kelvannut, mutta ei, nyt kun mä olen huolissani siitä, että se on jonkun yli-ikäsen gigolon kanssa niin ei voi hälventää mun huolia!
Sitten juorusin van ihan pikkuisen häveten, mitä Pajulta olin kuullut Maxin iästä ja tyttöystävästä ja Veskukin meni vähän huolestuneen näköiseksi.

- Anna silti olla, ei se ole sun asiasi, hän sanoi.
- Niin annankin. En mä tuppaudu.
- Sitä paitsi samalla laillahan se pysytteli omissa oloissaan viime talvenakin, kotona Puhurin kanssa.
- Sillon ei ollu mitään Maxia, mutisin.

Hätistin joka tapauksessa Siirin asiat ajatuksistani. Mitäpä ne ihan oikeasti minulle kuuluivat. Hän ei ollut minun lapseni ja hänellä oli ihan oma elämä. Keskityin töihin ja kotona riitti tekemistä myös. Päätimme Pajun kanssa käydä vielä yksissä lauantaikisoissa Helsingissä, ja silloin kyllä olisimme kaivanneet Siiriä, kun Sanna ei sanonut voivansa viettää lauantai-iltaa kisoissa. Isommat luokatkin olivat vielä niin myöhään, että Vesku ei voinut lähteä mukaan. Oli mahdotonta ajatella, että lapset, joiden paikka olisi ollut jo sängyssä, olisivat jaksaneet olla känkkäämättä mukana kilpailuissa. Etenkin, kun Danni ja Alissa olivat muutenkin jo känkkiä, kun ei heille sopivia kilpailuja enää ollut löytynyt näin syksyllä kirveelläkään.

Minuun oli kuitenkin iskenyt kisaväsymys, enkä jaksanut kauheasti etsiäkään kaikkien tallien sivuilta neljän- tai viidenkymmenen sentin harjoitusestekisoja tai perusmerkin kouluratoja. Tiesin muutenkin niitä olevan vähemmän nyt kuin alkukeväällä. En olisi itsekään välittänyt erityisemmin enää lähteä kisaamaan, mutta kun nyt kuitenkin oli lupautunut kuskaamaan Pajun, ei ollut suuri vaiva ottaa Nikiä mukaan ja antaa sen loikkia yksi luokka siinä samalla, kun odottelin. Mieluummin kyllä olisin ollut kotona ja istunut hämärtyvää iltaa lasteni ja Veskun kanssa. Se taisi olla paitsi kisa- myös hiukkasen syysväsymystä.

Jotta emme olisi ihan kahdestamme kisoissa, olin maanitellut Miilan tulemaan avuksi, ja hän odottelikin meitä hämärtyvässä, jo kirpeässä syysillassa. Oli ihme sinänsä, että hän oli luvannut, sillä hän teki töitä ihan pöhkönä nykyään.
- Onko tää ensimmäinen kerta kun sä olet tällä viikolla ulkona? kysyin ankarasti, sillä minusta näytti hämärässä, ettei hän ollut ollut ulkona koko kesänä.
- Melkein. Mutta nyt se loppu, koko projekti on luovutettu ja mä oon lomalla, hän hymyili, melko riutuneena.
- Niin, sä et tainnu pitää ees kesälomaa?
- Se on vuosiloma, ei kesäloma, ja se on nyt. Me lähdetään reissuun ottamaan aurinkoa ens viikolla.
- Äh, älä kerro enempää, sanoin vähän lannistuen, kun mieleeni tuli, että voisimmekohan me ikinä koskaan milloinkaan enää lähteä minnekään lomalle.

Paju ja minä lähdimme ilmoittautumaan ja katsomaan, missä vaiheessa kisoja mentiin ja Miila jäi traikun luo vahtimaan, ettei kumpikaan hevosista saisi päähänsä kiivetä etupuomin yli tai muuta yhtä fiksua. Minä olin ilmoittanut Nikin metrikymppiin, eikä mahaani kaivertanut ollenkaan. En ollut edes viitsinyt laittaa valkoisia housuja kun olimme tulleet vain lämpimiksemme seurakisoihin hyppelemään, eikä itse asiassa Pajukaan, mutta hänellä oli sentään beiget. En voinut olla vähän häpeilemättä omiani, mutta sitten minua alkoi naurattaa. Ei tänne ainakaan ollut tultu hienostelemaan.
- Me pistetään silmään täällä, tai minä ainakin, supisin Pajulle.
- Höpsis, mehän ollaan pro-tyyppejä, joille tää on vaan läpihuutojuttu, hän vastasi, ja sitten meitä alkoi molempia naurattaa. Siltä pohjalta oli aika hyvä lähteä verryttelemään.

Meillä oli pieni dilemma sen kanssa, että Niki ei erityisemmin pitänyt Denasta ja meidän oli pakko ainakin aloittaa verryttely jo paljon ennen kuin pääsisimme kävelemään radan. Emme voisi mitenkään jättää molempia hevosia yhden Miilan käsiin, vaan Pajun ja minun pitäisi juosta rata peräkkäin.
- Mee sä vaan ensin, sanoin Pajulle. – Mähän oon täällä vaan turistina – ja mä vilkasin jo ratajärjestyksen ilmotustaululta.
- Niin mäkin vilkasin, mutta mä meen joka tapauksessa kaks luokkaa. Ehdin mä ainakin siihen toiseen oppia radan.

Kiistelimme vähän aikaa, kunnes Miila hermostui.
- Menkää nyt hitto vie jompikumpi tai ette ehdi kumpikaan!
- Okei! Hyppäsin satulasta ja huikkasin Pajulle, etten viipyisi kuin viisi minuuttia, olkoon valmiina sitten. Juoksin radan läpi ja palasin ulos.
- Se on helppo, mutta käy nyt katsomassa, ilmoitin ja Miila siirtyi vuorostaan Dissidentin suupieliin minun kiivetessäni takaisin Nikin selkään. Oli aika mennä leiskauttamaan pari verryttelyhyppyä.

Niki alkoi täpistä, kun pääsi valaistuun maneesiin pimeiltä peltoteiltä, joilla olin alkukäyntejä ratsastanut ennen radankatselua. Se alkoi laukata paikoillaan, mutta ei yrittänyt kiikuttaa minua minnekään, kun pidin ohjat käsissäni ja pepun penkissä. Huvittava se paremminkin oli, mutta selvästi se alkoi vanhemmiten järkiintyä. Itse asiassa se alkoi olla minun makuuni aika täydellinen nyt. Metrikympin esteet olivat aika likellä sen tämänhetkistä kapasiteettirajaa, ja se tiputteli verkkaesteitä muutaman kerran, mutta toivoin sen niistä tajuavan, millä tasolla nyt mentiin. Pajukin ehätti Denan kanssa maneesiin, ja parin onnistuneen hypyn jälkeen päätin lähteä ulos odottelemaan omaa vuoroani, vaikkei numeroani vielä kuulutettukaan. Verryttelymaneesissa alkoi olla ahdasta, eikä tässäkään luokassa ollut enää monta osanottajaa. Pajun toisessa, 120-senttisessä, oli vain viisi.

Miila oli katsomossa ihan yleisöoven sisäpuolella ja vilkuili luojan kiitos ulospäin niin, että saatoin pysähtyä oven eteen ja vinkata hänet kertomaan väliaikatuloksia.
- Onnettomia räpeltäjiä, hän sanoi. – Ei yhtään puhdasta rataa. Mitä ne täällä tekee? Kokeilee onneaan?
- Niin kai, arvelin, vaikka pieni toiveikkuus nostikin päätään. Jospa nyt vaihteeksi saisimmekin täysosuman, kun kerran olimme tulleet näin vain turisteina? Siirtäisinkö kisahousuni kokonaan naftaliiniin?

Näytti kyllä todella lupaavalta. Sinä aikana, kun sain odotella sisällä, maneesin päädyssä, näin kolmen ratsukon mokaavan kunkin jollain tavalla. Kaksi niistä kielsi kerta kaikkiaan ulos ja kolmas hyppäsi keskelle okseria hajottaen sen kokonaan. Niki oli täpissyt ja vilkuillut esteitä koko sen kymmenminuuttisen, mitä odottaminen oli kestänyt, mutta vaikutti minusta vain ihanan innokkaalta. Kun ratsastin radalle, tajusin, että turvaliivini oli kotona satulahuoneen kaapin päällä.

Ratsastimme sitten radan, eikä siinä ollut mitään kummallista. Niki hoiti eteenpäinpyrkimyksen ja minä vain pitelin sitä tarvittaessa. Luoja, miten se tuntui hyvältä, rakas hevoseni! Sillä ei ollut mitään vaikeuksia ylittää esteitä eikä minun tarvinnut kiskoa sitä hampaat irvessä, kuten taannoin. Se oli helppo puhdas rata ja vannoin, etten tosiaan toiste laittaisi valkoisia housuja radalle.

Pajukin sai puhtaan radan, mutta Dissident oli iso kohlo, eikä sillä ollut toivoakaan selvitä yhtä nopeasti kuin pikkuinen ja elastinen Niki. He jäivät meille monta sekuntia ja irvistelin Pajulle koko naamallani palkintojenjaossa.
- Olipa hyvä, että mun piti tulla kuskaamaan sua! kuiskasin, kun sain ykköspalkinnon, ihanat lämpöiset talviratsastushanskat. Paju irvisti hyväntuulisesti takaisin.
- Seuraavassa luokassa me viedään tikkarit.

Niin he tekivätkin, kukaan muu ei selvinnyt esteistä virheittä. Minä en sitä kyllä ehtinyt nähdä, sillä olin vielä loppukävelemässä Nikin kanssa, mutta kun palasin traikulle, olivat Miila ja säteilevä Paju siellä jo lastaamassa Denaa.
- Miten te ootte noin pirun nopeita, ähkäisin.
- Meidän ei tarvii sammutella puolta tuntia, Paju sanoi.
- No teillä ei sitten ole vanhoja vammoja.
- Ei ole, ei. Eikä uusia. Mutta ei tää hevonen kyllä ehkä ole mun unelmien täyttymys sittenkään. Tää on ihan liian hirvi.
- Sun olisi pitänyt ostaa meidän Adonis viime kesänä ja kasvattaa siitä, naurahdin.
- En mä varsaa, mä haluan kilpailla.

Laitoimme Nikinkin autoon ja sitten rutistin pikaisesti Miilaa ja kiitin avusta.
- Ei kestä, muistuta mua vaan ens kerralla, miten kylmä kisoissa aina tulee, hän sanoi happamasti.
- Joo. Mihin te muuten menette aurinkoa ottamaan? Sinne Laurin vanhempien talolle Kanarialle?
- Joo, ensin sinne viikoksi, sitten me hypätään laivaan ja risteillään vähän Afrikan rannikkoa pitkin.
- Voi vitsi, sanoin aidosti kateellisena. – Lähetä nyt edes kortteja. Tai älä lähetä, alkaa vaan harmittaa.
- Kai teilläkin nyt ois varaa jonnekin lähteä? Teidän lapsiparatkaan ei ole nähneet kuin Tuusulan ja Hangon.
- Ja Helsingin.
- No mutta oikeesti.
- Älä viitti, ei meillä ole lomaakaan, ja kenen käsiin muka voisi hevoset jättää?
- Tarviiko niitä hommata niin, ettei edes lomalle pääse?
- Niin, mutisin, mutta sen verran hiljaa, etten uskonut Miilan kuulevan. Joskus, hyvin harvoin tosin, mietin samaa.

  Re: Mansikkakesä 14

LähettäjäSennnu 
Päivämäärä:   3.9.09 00:21:21

7.

Niiden lauantaikisojen myötä olimme siirtyneet jo lokakuuhun, ja olin edelleenkin samalla osastolla Veskun kanssa. Virallinen harjoitteluni oli päättynyt, mutta yksi osaston lääkäreistä oli saanut paikan yksityiseltä lääkäriasemalta, ja minua oli pyydetty jäämään ainakin ylimääräiseksi kuukaudeksi, kunnes hänen tilalleen löytyisi uusi. Olin jo alkanut haarukoida mahdollisia uusia työpaikkoja jostain lähempää kotia, mutta en voinut kieltäytyä, kun minua pyydettiin viipymään; otin sen kunnianosoituksena ja taisin punastella kuin pikkutyttö suostuessani.

Sinne en kuitenkaan ollut jäämässä, vaikka yllättävän kivuttomasti oli mennyt työnteko samassa paikassa Veskun kanssa. Minä halusin jonnekin lähemmäs kotia, ettei minun tarvitsisi ajaa tuntia suuntaansa työmatkaa. Terveyskeskuksia oli lähempänä kotia, Hyvinkäällekin olisi lyhyempi matka, joten aioin runoilla hakemuksia niihin kaikkiin, ja varmuuden vuoksi niille yksityisillekin lääkäriasemille, jotka olivat ihan lähellä, joskaan en uskonut, että minua niihin valittaisiin.
- Mihin sä haluaisit? Vesku kysyi.
- Mieluiten mä menisin tohon lähimpään terveyskeskukseen, mietiskelin.
- Terveyskeskushomma on kaikista aliarvostetuinta, kiireisintä ja huonoimmin palkattua.
- Se sopis mulle loistavasti nyt alkuun, työmatka olisi lyhyt ja se ei ole auki viikonloppuisin ja palkka nousee joka tapauksessa, pääsen mä mihin tahansa. Mulla ei ole mitään sitä vastaan, että mun uraputki menisi porras kerrallaan, nauroin.
- No sitten vaan ilmotat sinne, että olet käytettävissä. Niillä on takuulla vajausta.
- Niinkö luulet?
- Ootko kuullut terveyskeskuksesta, jossa ei olisi? Soita sinne nyt saman tien.
- Soita? Nytkö?
- Niin, hopi hopi.

Epäröin hetken, mutta tottelin. Mitäpä minulla oli hävittävää? Oli ruokatunnin aika, joten saattaisin jopa saada ylilääkärin kiinni. Vähän mahassa muljahteli, kun kuuntelin hälytysääntä, ja kun toisessa päässä äkkiä vastattiin, minulle meni hetkeksi jauhot suuhun. Onneksi tokenin siitä ja onnistuin esittelemään itseni ja asiani.
- Miksi hemmetissä sä tänne haluaisit? kysyi väsynyt miesääni. – Onko sulla historian huonoimmat paperit?
Se sulatti jään lopullisesti, ja kerroin nauraen, että lyhyen työmatkan takia.
- No tule käymään sitten. Pääsetkö tänään?
- Pääsen mä töiden jälkeen, mutta ei mulla ole mitään todistuksia mukana.
- Ne ehtii, jos sä nyt muuten muistutat ihmistä muutenkin kuin jalanjäljistä. Mihin aikaan sä olisit täällä?
- Viiden maissa, ellei oo kauheeta ruuhkaa, arvelin ja mies lupasi odotella minua. Suljin virnistellen puhelimen ja menin kertomaan Veskulle, että hän saisi töiden jälkeen heittää minut haastatteluun ja mennä hakemaan lapset sillä aikaa hoidosta.

Kävin siellä sitten toisenkin kerran, seuraavana iltana esittelemässä todistukseni, mutta asia oli oikeastaan selvä jo ensimmäisen käynnin jälkeen. Paikan pomo oli nimeltään Jarmo ja hänen silmäpussinsa antoivat viitteitä siitä, että hän hoiti ihan yksinään koko seudun sairaat, mutta se ei sentään kuulemma pitänyt paikkaansa, oli lääkäreitä muutama muukin. Olin kuitenkin erittäin tervetullut ja saisin aloittaa heti kun pystyisin. Minulla oli työpaikka, jonne saatoin ajaa kymmenessä minuutissa ja jossa työajat olivat inhimilliset.

Vielä ei kuitenkaan ollut sen aika, olin kiinni Helsingissä lokakuun loppuun asti paitsi yhtä päivää, jotka sekä Veskulla että minulla olisi vapaata Horse Shown takia. Sen jälkeen saisimme aloittaa kisatauon, tai minä olin sen jo Nikin kanssa aloittanutkin. Voittoon oli helppo lopettaa. Vesku ratsasteli Mustilla nähdäkseni melko kevyesti siihen asti ja riiteli iltaisin Hannan kanssa puhelimessa siitä, mitä he esittäisivät kürissä. Sitä oli jatkunut jo vaikka miten kauan ja Veskun ohjelmaan valitsema musiikki alkoi tulla korvistani, soi se sitten tai ei. Se ei tauonnut edes öiksi.
- Et kai sä nyt tässä vaiheessa ala sitä muuttamaan, sano Hanna mitä tahansa? kysyin.
- No en niin! Mä en tiedä mitä se oikeen mesoaa koko täti, puhahti Vesku, kerrankin tuohtuneena Hannalle.
- Se yrittää sabotoida sun hyvän, valmiin ohjelmasi, ehdotin.
- Sitä mä en kyllä välittäsi uskoa, mutta…

Yhtä kaikki Hanna ilmoitti tulevansa käymään pari viikkoa ennen tapahtumaa, nähdäkseen, miten heillä sujui. Lokakuun sää oli aika arvaamaton ja hykertelin miettiessäni Hannaa kylmää vettä valumassa kentän laidalla, musiikin kaikuessa muovipussiin tungetusta soittimesta. Sitten iski taas epäusko. Miten muka saattoi olla mahdollista, että Vesku oli ihan oikeasti menossa Horse Showhun, kun hän harjoitteli tämmöisissä olosuhteissa?
- Mikä vika olosuhteissa? tämä itse kysyi. – Hyväkuntonen iso kenttä, mitä sitä muuta tarvitsee?
- No maneesin… lämmitetyn, tietysti, ja henkilökuntaa, joka kävelee hevosen sulle valmiiks ja…
- Sä saat kävelyttää Mustin jos haluat, mutta ei tähän aikaan vuodesta vielä mitään maneesia tarvita. Ei olisi viime talvenakaan tarvinnut kuin pariksi viikoksi kun oli pakkasta muttei vielä lunta.

Sinä viikonloppuna ipanat olivat sitten lopulta saaneet kaikki jonkin pöpön päiväkodista. Kauan se oli kestänytkin; olin odottanut, että jokainen vuorostaan olisi ollut erilaisissa taudeissa heti oltuaan viikon siellä. Tai sitten he olivat hankkineet epätavallisen hyvän vastustuskyvyn vietettyään lapsuutensa käytännöllisesti katsoen tallissa ja tämä oli tavallista syysflunssaa. Joka tapauksessa Jerry oli saanut kuumeen jo perjantaina ja tytöt heräsivät lauantaina kurkut kipeinä ja nenät vuotaen.
- Sä saat nyt kävelyttää oman hevosesi ihan itse, mä en tuo näitä ulos, sanoin Veskulle aamiaisella, kun Alissa ei syönyt kuin lusikallisen puuroa ja Danni juoksi oksentamaan, mikä oli varma merkki siitä, että hänellekin oli nousemassa kuume. Jerry söi aika hyvin, mutta se nyt söikin aina, tosin sekin sitten oksensi.

– Mikä faking sukuvika tää on? sanoin tuskastuneena ja lähdin kerran mahassa käynyttä puuroa valuen kantamaan poikaa alakertaan, missä voisimme riisua suoraan pesukoneeseen ja käyttää suihkua. – Hanna ei ehkä halua tulla meille sisään! huikkasin vielä olkani yli Veskulle.
- Katotaan nyt.

Levitin olohuoneen sohvan ja pistin lapset siihen riviin ja televisiosta tulemaan lastenohjelmaa. Kierrätin kuumemittaria yhdeltä seuraavalle ja lääkitsin heitä ja kun Hanna sitten tuli kävin kuistin ovella sanomassa hänelle, että Vesku oli tallissa ja että täällä oli sairastupa.
- Sopisko pistäytyä vessassa? nainen kysyi kuitenkin.
- No saa tänne tulla, en mä sillä, mutta jos säkin saat jonkin pöpön niin ihan turha tulla itkemään, ettet saa treenattua.
- Minkä imeväisten taudin sä luulet uskaltavan mun kimppuun käydä? Hanna kysyi ja työntyi ohitseni sisään.

Lapset torkkuivat kaikki, mutta enhän voinut heitä silti jättää keskenään, vaan sain tyytyä katselemaan keittiön ikkunasta, miten Vesku ratsasti ja Hanna katseli. Lindakin näkyi saapuvan tallille, muttei sentään ängennyt kentälle yhtaikaa kesken kenraaliharjoituksen. Varmaan Hanna antoi ohjeitakin, mutta niitä en tietenkään voinut kuulla sisään, enkä musiikkiakaan. Silti se soi päässäni. Kauan en kuitenkaan voinut katsoa, sillä Alissa kutsui minua valittavalla äänellä. Hänelle piti lukea, joten ahtauduin sohvalle hänen ja Jerryn väliin ja rupesin hommiin.

Hyvän aikaa myöhemmin Hanna ja Vesku tulivat sitten sisään ja asettuivat keittiöön juomaan kahvia ja juttelemaan. Alissa oli nukahtanut, mutta Jerry puolestaan herännyt ja kömpinyt kainalooni pieneksi tulikuumaksi keräksi, joten en päässyt liittymään seuraan, mutta mitäpä minä siellä olisin tehnytkään. Kuulin ihan hyvin olohuoneeseenkin, mitä he puhuivat. Hannan mielestä Veskulla oli ohjelmassa liian vähän käyntiä ja liikaa ravia ja laukkaa, ja Vesku väitti vastaan, sillä hyvä käynti oli Mustille ehkä vaikeinta.
- Plus etten mä aio ruveta enää muuttamaan musiikkia. Siitä on tehty yks hyvä versio ja sillä hyvä.
- Sun ohjelma ei ole niin hyvä kuin voisi olla!
- Se on täydellinen Mustille! Me voidaan kävellä enemmän ensi kaudella, jos saadaan sen käyntiä parannettua.
- Se voisi olla parempi!
- Sen täytyy olla helppo, hitostako mä tiedän, meneekö koko elikko edes radalle, saati mitä se suostuu siellä esittämään.
- Totta kai menee, olihan se Areenalla viime vuonnakin!
- No siinä tapauksessa mä otan pyyhkeet huonosta ohjelmastakin, en mä kuitenkaan odota erityisen suuria.

Jerry alkoi sitten itkeä ja nousin mahdollisimman varovaisesti ylös hänen kanssaan, jotteivat tytöt heräisi.
- Jäätkö sä maanantaina kotiin vai mä? Nää ei mitenkään voi olla tarhakunnossa vielä silloin, kysyin Veskulta mennessäni keittiöön.
- Mulle sopii kumminkin päin, Vesku sanoi ja Hanna katsoi itkevää kummipoikaansa kuin se olisi suloisinta mitä hän oli ikinä nähnyt. Olihan se toki, kun se ei rääkynyt naama punaisena vaan isot kyyneleet vain valuivat isoista silmistä pitkin märkiä poskia ja alahuuli vapisi.
- Onko sillä nälkä? Anna se tädin syliin! Hanna pyysi ja pyyhittyäni Jerryn naaman tottelinkin lämmittääkseni pojalle vähän mehua. Kuuntelin mikron äärestä, miten hän supatteli Jerrylle ja miten Jerryn nyyhkinä hiljalleen vaimeni.
- Ihan kuin sä osaisit hiukkasen käsitellä sitä, huomautin, kun mikro kilahti.

- Se on ihana pikku poju, Hanna sanoi ja antoi Jerrylle suukon ohimolle. Jerry kiitti oksentamalla päälleen, ja vähän Hannankin päälle, ennen kuin ehdin liikahtaa kokonaista senttiäkään. Hanna jäykistyi niille sijoilleen ja Vesku nappasi Jerryn. Minä auoin suutani osaamatta sanoa mitään, mutta tajusin sentään ojentaa Hannalle astiapyyhkeen.
- Jos me mennään pesulle niin löydätkö sä ehkä Hannalle jonkun paidan, Vesku ehdotti menettämättä malttiaan mitenkään havaittavasti.
- Löydän mä, sanoin voipuneesti, mutta sitten kuulin Dannin äänen olohuoneesta, hän kutsui minua.
- Mä tiedän, missä sun vaatekaappi on, totesi Hanna ja nousi seisomaan. Hän ei näyttänyt kovin järkyttyneeltä tutkaillessaan pikkiriikkistä kosteaa tahraa paidanhelmassaan, tuskastuneelta vain.

Kun Hanna oli lähtenyt, minun piti soittaa Kiielle ja ilmoittaa, ettemme pääsisi kylään illalla, kuten oli ollut tarkoitus, vaikka oli kyseessä vauvan epäviralliset ristiäiset. Kiie oli eronnut kirkosta, joten vauvalla oli oikeasti ollut nimi jo hyvän aikaa, Jesse Kristian, mutta jotkut juhlantapaiset hän oli kuitenkin halunnut järjestää. Ei kuitenkaan tullut kysymykseenkään, että olisimme voineet lähteä sinne tänään.
- Säkään et taida raaskia lähteä yksin, hän kysyi ja oli selvästi pahoillaan.
- Kyllä mä voisin jättää lauman Veskulle, mutta mä takuulla pöllyän taudinaiheuttajia, en mä halua niitä tuoda teille. Pikkunen on liian uusi saadakseen päiväkotiflunssaa.
- Niin, Kiie huokaisi. – No ainakin Jinna ja Leksa tulee, ja Krisu ja Riikka.
- Ohoh, sanoin yllättyneenä.
- No kai nyt isä haluaa olla mukana poikansa mukaristiäisissä.
- Niin mutta että Riikkakin.
- Ei se mulle näytä mököttävän, mehän operoitiin toi alulle jo paljon ennen kuin ne alkoi olla yhdessä.
Lähetin sitten vain terveisiä ja lähdin itse vuorostani haukkaamaan vähän raitista ilmaa ja ratsastamaan Nikillä.

Sunnuntaina lapset olivat jo paremmassa kunnossa kaikki, vain vähän kuumetta enää, mutta ei heitä uskaltanut ulos syyssateeseen päästää, joten sisällä kävi aika riehuna niinä hetkinä kun he eivät nukkuneet.
- Ajattele positiivisesti, ne oli kaikki yhtaikaa kipeinä, Vesku yritti lohduttaa.
- No niinpä. Jos ne oiskin sairastaneet kaikki peräkkäin kolme päivää per nenä…

Onneksi oli viikonloppu ja molemmat kotona, joten pääsimme edes vuorotellen ulos haukkaamaan happea ja ratsastamaan. Minäkin sain päähänpiston ja kun Linda oli sopivasti tallilla päätin kokeilla olisiko Kakadusta ratsuksi. Veimme kaksin pienen suokkitamman ja Bagheeran talliin pihatosta ja sitten varsa sai jäädä sinne yhteen karsinaan siksi aikaa kun minä säädin Kakadulle Nikin suitsia. Nikin satula ei sille sopinut, enkä viitsinyt ruveta sovittelemaan koko satulahuonetta läpi, kun kaikki muut hevoset olivat kuitenkin Nikiäkin isompia. Ellen pysyisi siellä ilman satulaa niin ei kai siitä sitten olisi ratsuksi. Linda lupasi pysytellä tallissa pitämässä varsalle seuraa ja katsomassa, ettei se hajottaisi itseään.
- En mä viivy kauan, kunhan vähän testaan, lupasin.

Kakadu ei ainakaan mitenkään ihmetellyt, kun kiipesin kentän aidalta sen selkään, mutta ei se juuri kuunnellut minua sen jälkeen. Sain käyttää apuja ja tahdonvoimaa ihan tosissani, kun sen kaikki huomio oli kiinnittynyt tallista kuuluviin hätäisiin hirnahduksiin. Pari kertaa joka kierroksella sen oli pakko pysähtyä ja vastata. Koko pieni hevonen tärisi, kun se veti keuhkonsa täyteen ilmaa ja hirnui takaisin. Päätin, että harjoituksia oli jatkettava useammin. Pitäisi niitä joka tapauksessa jo hiljalleen ruveta vierottamaan, jotta Kakadu pääsisi joskus takaisin omaan kotiinsa.

Sitä jälleennäkemisen riemua, kun vein tamman takaisin talliin! Bagheera esitti olevansa puolikuollut nälästä ja hyökkäsi imemään niin, että oli vähällä keilata minut nurin.
- Miltäs se vaikutti? kysyi Linda kiinnostuneena.
- No ei se yrittänyt mua tiputtaa, mutta ei se malttanut kuunnellakaan mitään muuta kuin lapsen huutoja, naurahdin ja sitten irvistin, sillä ratsastushousuni olivat kastuneet Kakadun märässä selässä inhottavasti. Olisi tuon kokeilun voinut tehdä jonain poutaisenakin päivänä.
- Vieläkö sä menet kentälle?
- En, meen vaihtamaan kuivaa ja mittaamaan lapsilta kuumeita. Veskukin ratsasti jo, saat olla ihan rauhassa ominesi.

Perhe makasi sohvalla rivissä poikittain ja tutkin arvioivasti sen ulottuvuuksia vaihdettuani vaatteeni. Mahtuisin siihen kai minäkin, jos he vähän tiivistäisivät.
- Annatko ton? Vesku pyysi laiskasti osoittaen pöydällä piipittävää puhelintaan, kun taivuttelin Dannia menemään vähän lähemmäs Alissaa. Tytöillä oli jokin kina, eivätkä he aikoneet lähestyä toisiaan, joten kömmin sitten väliin ja otin yhden kumpaankin kainalooni, sitten höristin korviani.
- Ei se ole täällä, ei ole ollut koko viikonloppuna, Vesku sanoi kummissaan. – Ei itse asiassa ainakaan neljään viikonloppuun, että mitä sä nyt meinaat?

Tajusin heti, mistä oli kyse. Voi, miten vikkelästi aivoni toimivatkaan! Vesku vahvisti epäilykseni vilkaisemalla minua ja sanomalla puhelimeen:
- Odota, mä tarkistan tietääkö Jessi siitä mitään.
- Siiristä? kysyin puoliääneen.
- Niin.
- Mä en ole kuullut siitä mitään sen jälkeen kun se oli mukana niissä viimeisissä kisoissa.
Vesku toisti saman puhelimeen ja puhui sitten vielä vähän aikaa, rauhoitellen ja lupaillen.

- Onko Siiri kadoksissa? Saarako se oli? kysyin, kun hän pani puhelimensa pois.
- Joo. Siiri oli väittänyt lähtevänsä meille perjantaina. Se on itse asiassa ollut täällä kuulemma melkein joka viikonloppu, mutta nyt sen puhelin ei ole päällä kun ne olisi halunneet tietää, tulevatko hakemaan vai tuodaanko me se.
- Se liero pikku likka, kuiskasin.
- Kukahan tietäisi missä se on?
- No Max varmaan.
- Onko sulla Maxin puhelinnumeroa?
- Ei, enkä mä edes tiedä sen sukunimeä. Onko sulla Sannan? Se voisi tietää, tai Anttu? Onko sulla niiden?
- Onko Siiri eksynyt? kysyi Danni pelästyneenä, kun me nousimme molemmat istumaan alkaen näprätä puhelinluetteloitamme.
- No ei nyt varsinaisesti ehkä eksynyt, mutisin.

Veskulla oli Antun äidin puhelinnumero peruina niiltä ajoilta, kun Anttu oli ollut pahankurinen pikkupoika ja minä soitin Pajulle. Kumpaakaan kautta ei kuitenkaan selvinnyt Maxin numeroa tai edes koko nimeä. Paju kuitenkin lupasi selvittää ne, tunsihan hän sen Maxin serkun, Jonin.
- Kiitos, soita mulle sitten, sanoin voipuneena ja aloin itsekin olla huolissani. Siinä odotellessani yritin itsekin soittaa Siirille yllättymättä ollenkaan, kun ei hän vastannut. Puhelin oli kuitenkin päällä, sillä se hälytti aikansa eikä alkanut suoraan papattaa tiedotetta. Annoin vastaajan naksahtaa päälle ja ilmoitin sinne uhkaavalla äänellä, että nyt oli piru irti, parempi ottaa yhteyttä ja äkkiä.

Paju soitti takaisin melkein heti, kun lakkasin uhkailemasta Siirin vastaajaa ja sain häneltä niin Maxin nimen ja puhelinnumeron kuin osoitteenkin. Viimeisin ei tosin sanonut minulle mitään. Ainakaan se ei ollut tässä lähimailla.
- Mitä me tehdään näillä? kysyin Veskulta ja heiluttelin lappua varovasti kahden sormen välissä, kuin se olisi ollut likainen vessapaperi.
- Anna mulle, mä soitan ja annan sen numeron Saaralle. Ei me ruveta sen perään soittelemaan, tää juttu ei kuulu mulle.

Tein niin ja Vesku soitti Saaralle, mutta minä pyörin sitten levottomana ympäri taloa. Millaisiin juttuihin Siiri oikein oli sotkeutunut? Luuliko hän tosiaan, että pääsisi kovinkin pitkälle syöttämällä tuommoisia taruja vanhemmilleen? Sotkemalla vielä meidät mukaan? Oliko hän tosiaan niin silmittömästi rakastunut aina vaan?
- Pitäiskö mun ajaa sinne? kysyin Veskulta.
- Minne? Nurmijärvelle?
- Ei kun sinne sen Maxin luo?
- Älä sotkeudu, sanoi Vesku.
- Mutta jos…
- Mitä sä tekisit? Menisit soittamaan ovikelloa ja kysyisit, että onko Siiri täällä?
- Vaikka. Musta tuntuu ihan kuin olisi jotenkin mun syytä, että se on karkuteillä.
- No mene sitten jos se sua helpottaa, Vesku sanoi sitten yllätyksekseni. Minä en pysähtynyt miettimään sen pidemmäksi aikaa vaan lähdin saman tien.

  Re: Mansikkakesä 14

LähettäjäSennnu 
Päivämäärä:   3.9.09 12:50:58

8.

Matkalla aloin vasta itsekin miettiä, että mitä hittoa oikein aioin. Autossa oli vanha puhelinluettelon kartta ja sen kadunnimihakemistosta olin onnistunut löytämään osoitteen, jonka Paju oli antanut – olisi ollut huomattavasti nopeampaa ja helpompaa etsiä se kotona netistä – ja todennut, että se oli jossain Sipoon korvessa. Oli kyseenalaista, löytäisinkö sitä ollenkaan iltahämärissä, eikä minulle ollut valjennut alkumatkasta sekään, mitä tekisin jos löytäisin. Pysähdyin sitten tienlaitaan ja yritin vielä soittaa Siirille ja lopultakin, ensimmäistä kertaa viikkoihin, hän vastasi.
- Missä sä olet? puuskahdin.
- Miten niin?
- Etkö sä kuullut mun viestiä?
- Kuulin, mikä piru nyt on muka irti?

Taustalta kuului musiikkia ja ääniä, mutta Siiri itse ei kuulostanut ollenkaan siltä, että olisi saanut äidiltään juuri satikutia.
- Sä olet jäänyt kiinni, ilmoitin ja hapuilin aurinkolipanpäällisiä. Kyllä täällä pitäisi tupakka-aski olla.
- Mitä? Kenelle?
Nousin autosta ja selvitin hänelle lyhyesti tapahtuneen samalla kun polttelin tupakan tihkusateessa. Siiri ähki.

- Etkö sä voisi sanoa, että mä olen ollu teillä?
- No en mitenkään, kun Vesku on jo menny sanomaan sun äidillesi, ettei susta ole näkynyt edes hajua moneen viikkoon. Enkä sanoisi kyllä muutenkaan, sä olet toiminut ihan idioottimaisesti.
- No kun mä ajattelin, ettet sä suostu huijaamaan niitä, vaikka mä kysyisinkin. Tai Vesku ainakaan ei olisi suostunut.
- En tosiaankaan olisi! Mutta olisin mä ehkä voinut auttaa sua keksimään jotain muuta. Missä sä nyt olet? Joko sua ollaan tulossa hakemaan?
- E-ei, kuinka niin? Siiri sanoi empien.
- No siten niin. Eikö sun äitisi muka soittanut Maxille heti kun sai numeron?
- Ei Max ole täällä, sanoi Siiri säikähtäneenä. – Se lähti jo takasin. Mä olen sen kaverilla, odotan vaan että noi pojat saa pelin loppuun, että ne ehtisi heittää mut jonnekin. Enkä mä voinut vastata äidin soittoon kun ei noi suostunu olemaan hiljaa.
- Missä sä olet. Mä tulen hakemaan sut.

Meni vähän aikaa ja kuulin, miten Siiri yritti saada selville osoitetta. Lopulta hän palasi puhelimeen ja mainitsi tien nimen, millä oli.
- Tässä on huoltoasema vähän matkan päässä, mä tuun sinne, hän ehdotti.
- Mikä huoltoasema?
- No en mä muista. Neste kai?
- Kai mä löydän jonnekin sinne päin, sanoin optimistisesti ja komensin Siirin vastaamaan puhelimeensa heti, jos soittaisin taas, tai saisi kävellä kotiin.

Perehdyin taas vähän aikaa karttaan ja lähdin sitten ajamaan. Oli ehtinyt tulla jo melkein pimeä ja vieraaseen paikkaan ajaminen oli hankalaa, mutta löysin kyllä sitten lopulta perille. Siiri istui autiolla asemalla bensa-automaatin alla.
- Et sä tässä voi polttaa tupakkaa! äsähdin heti kun pääsin puhe-etäisyydelle ja sain ikkunan auki.
- Ai, sanoi Siiri välinpitämättömästi.
- No oikeesti, räjäytät koko aseman! Älä tumppaa sitä siihen!
- En aikonukkaan, vastahan mä sytytin, tyttö sanoi ja nousi seisomaan. Ajoin auton mahdollisimman kauas mittareista ja hän seurasi perässä. Nousin itsekin ja minun teki mieli ottaa Siiriä kurkusta kiinni ja ravistaa.

- Oletko sä vihainen? tyttö kysyi hämmästyneenä.
- Totta kai mä olen! Miksi sä luulet saavasi käyttää meitä jonkinlaisena peitetarinana, vielä mitään sanomatta?
- No kun enhän mä muuten olisi saanu lähteä kotoa mihinkään! Teille saa aina tulla!
- Ja minkähän takia et?
- En mä tiedä… mutta en varmaan olisi!
- Oletko sä edes kysynyt? Oletko sä muuten näyttänyt Maxin niille?

Siiri pudisti hiljaa päätään ja tartuin häntä vikkelästi leuasta. Aseman keltaisessa valomeressä olin ollut huomaavinani sinelmän hänen kaulassaan. Hän oli muutenkin oudon näköinen; meikkiä oli paljon ja hiuksia näytti olevan paljon enemmän kuin tavallisesti; ne pöllysivät tupeerattuina.
- Onko sua kuristettu? kysyin ja Siiri nosti salamana kätensä kurkulleen, hän kyllä tiesi, että siellä oli jotain.
- Ei! Me vaan… se on vaan fritsu.
- Toi ei ole fritsua nähnykkään, kyllä mä tiedän miltä semmonen näyttää.
- No periaatteessa sama asia. Me tykätään vähän rajummasta menosta, tyttö tokaisi ja nosti nenänsä pystyyn ja näytti niin lapselta, etten tiennyt jatkaako huutamista vai ruvetako itkemään. Kiukku vei voiton ja kysyin:
- Tykkääkö se Maxin tyttöystäväkin vai rusikoiko se vaan sua?
- Mikä tyttöystävä? Siiri kysyi silmät laajeten.
- Hyppää autoon, niin mä kerron. Täällä sataa.

Minun ei tehnyt vähääkään mieli säästää Siirin tunteita ja olla kiltti. Hän itki ennen kuin olimme päässeet muutamaa kilometriä pidemmälle, kun latelin säälimättä, mitä Paju oli kertonut Maxin au pair –tyttöystävästä.
- Joko Max tietää sun sukunimesi? Joko se tietää, että sä olet sitä viisi vuotta nuorempi? Tietääkö se, että se on rikollinen mennessään sun kanssa sänkyyn? latelin ja kaikkiin kysymyksiin vastaukseksi Siiri vain itki, mikäli mahdollista, kovempaa. Tajusin, että he tosiaan olivat harrastaneet seksiä, vaikka olin vähän toivonut muuta, kun Siiri alkoi suorastaan ulvoa.

Olin aikonut ajaa hänet suoraan kotiinsa, mutta en voinut. Pysähdyin taas yhdelle huoltoasemalle ja yritin kaapata Siirin kainalooni, mutta hän vetäytyikin oveaan vasten ja huitoi minut pois.
- Mä menen polttamaan tupakan, ilmoitin ja nousin autosta. Parkukoon rauhassa, ei kai sitä määrättömiin riittäisi. Auton ikkunat ehtivät alkaa huurtua, ennen kuin kurkistin taas sisään. Siiri pyyhki naamaansa johonkin, minkä oli kaivanut repustaan ja päästi enää nikotuksia.
- Parempi? kysyin.
- En helvetissä ole.
- Mutta sä olet vähän raiteilla taas?
- Mä en halua olla, tuli mököttäen.

Aika lailla pihalla olin kyllä itsekin. Olin itkettänyt Siiriä ja puhunut hänelle asioista, joita hän ei takuulla olisi halunnut kuulla, enkä nyt tiennyt, mitä minun olisi pitänyt hänelle tehdä. Tai tiesin tietysti.
- Mun pitäis viedä sut kotiin, sanoin hiljaa.
- Mä en halua mennä sinne.
- Sulla ei ole vaihtoehtoja. Sä olet pelkkä lapsi ikävuosiltasi.
- Kai mä voisin tulla teille edes yhdeksi yöksi? Siiri kysyi ja käänsi anovan katseensa minuun.
- Tuskin sun vanhempasi siihen suostuu kun ne nyt on tajunneet, että sä oot ollu jossain joron jäljillä. Sitä paitsi sun pitää mennä aamulla kouluun ja meidän töihin, ei sillon ehdi kuskata sua kunnasta toiseen.
- Mutta mitä ne sanoo mulle?
- Kai sä sitä mietit valmiiksi jo sillon kun suunnittelit tommosia viikonloppureissuja?

Mutta ei Siiri kai sitten ollut, kun ei hän vastannut. Hänen puhelimensa alkoi soida jossain repun uumenissa, kuten se oli tehnyt jo joitain kertoja. Hän kaivoi sen koneellisesti esiin, kuten joka kerta, mutta nyt hän näytti saavan pienen sähköiskun sitä katsoessaan ja alkoi huitoa minua pois. Suljin siis oven ja nojasin taas siihen. Sen oli pakko olla Max eikä Saara.

Vähän ajan kuluttua sähköikkuna avautui raapien fleeceni selkämystä ja Siiri kurottautui minua päin.
- Okei. Vie mut vaan kotiin.
Kiitollisena pujahdin takaisin lämpimään autoon ja tajusin, että lapsi itki taas. Nyt kuitenkin äänettömästi, vain kyyneleet valuen.
- Mitä Max? rohkenin kysyä.
- Ei enää mitään, Siiri nyyhkäisi.

Kotimatkalla hän kuitenkin kertoi.
- Se ei halua enää ikinä nähdä mua. Mä olen muka huijannut sitä kun olen väittänyt olevani täysi-ikäinen. Enkä mä muutenkaan ole mistään kotoisin.
- Olethan, kiukustuin. – Sä olet alusta asti ollut ihan liian hyvä sille. Sen olisi pitänyt tietää paremmin kuin ruveta kiusaamaan sua.
- Ei se aluksi kiusannut, mä halusin, Siiri sanoi tukahtuneesti.
En minä ollut ihan mitään sellaista tarkoittanut, mutta nyt sain kuulla enemmän kuin halusinkaan. Mitä kaikkea Max oli pannut Siirin tekemään rakkauden varjolla. Osa siitä, mitä lapsi vieressäni kertoi, yökötti tai itketti minua, enkä saanut kommentoitua. Onneksi Siiri ei tainnut odottaakaan sitä, kunhan sai itse puhua.

Ajoin hitaasti ja ylimääräisen lenkinkin, mutta lopulta päädyimme vääjäämättä Ketojen pihaan. Siirin puhuttava oli loppunut jo jokin aika sitten ja nyt hän vain valui alaspäin penkillä, pienemmäksi.
- Tuu edes mun mukaan sisään, hän sanoi lopulta.
En katsonut voivani kieltäytyä, vaikka en todellakaan olisi halunnut. Puristin vain suuni kiinni ja otin kiinni Siirin harteilta siltä varalta, että hän päättäisi sittenkin painella karkuun, mutta ei hän tehnyt semmoista – ei ennen kuin olimme sisällä. Siellä hän riistäytyi otteestani ja juoksi yläkertaan.

Saaran pää pisti esiin keittiöstä ja Juhan peremmästä salista, kummankin ilme oli vaikeasti tulkittava. Ainakin helpotusta ja toiveikkuutta näin molemmilla kasvoilla, ja molemmat siirsivät tuijotuksensa minuun, vilkaistuaan ensin portaisiin, joista kuului vieläkin töminää.
- Mä toin Siirin kotiin, ilmoitin ja käännyin lähteäkseni.
- Mistä… hemmetin kolosta sä sen löysit? Saara aloitti.
- Kiitos, sanoi Juha.
- Olisitte kilttejä sille. Se riiteli sen pojankin kanssa, sen lisäksi että se on kauhuissaan kun te saitte selville sen touhut, pyysin ja sitten lähdin.

Tietenkään emme kuulleet mitään Siiristä enää sinä iltana, vaikka vähän toivoin, että hän olisi soittanut minulle.
- Mulla on kauhean huono omatunto, valitin Veskulle, kun en saanut unta ja pyörin sängyssäni muka lukien. Kilttiin tapaansa hän huokaisi ja laittoi oman kirjansa pois, ottaen minusta kiinni.
- Siiri keitti ton sopan ihan itse.
- Mutta se ei ois tavannu koko Maxia ellei se olisi ollut kesää meillä.
- Unohda se. Se olis voinut kotonaan tavata jonkun vielä pahemman.
- Kotonaan se olisi ollut niin talutushihnassa, ettei se olisi päässyt tapaamaan ketään.
- Eipähän näköjään ollut.
- Mutta…
- Unohda, Vesku sanoi hellästi mutta päättäväisesti.
Huokaisin, käänsin selkäni hänelle ja pistin silmät kiinni. Ehkä Siiri sitten taas joskus joululomalla pääsisi käymään meillä. Tai ensi kesänä, ellei hän sitten menisi Hannalle töihin, kuten oli uhkaillut.

Puskin kaikki Siirin asiat pois mielestäni hedelmättömänä ajanhukkana ja painuin töihin Veskun jäädessä melkein parantuneiden lasten kanssa maanantaina kotiin. Koska minulla ei ollut kiire takaisin, ajoin töiden jälkeen katsomaan Kiieä ja Jesseä pari päivää myöhässä ja olin sopinut mahdollisesti käyväni kotikotonakin. Oli kumman vapauttavaa, kun ei ollut pakko painella tukka putkella hakemaan lapsia hoidosta.

Kiie odotteli minua valmiin kahvin kanssa ja ojensin hänelle lahjan, joka olisi pitänyt tuoda jo lauantaina. Käytännöllisyyden vuoksi siinä oli vaippoja ja vastiketta ja vauvanruokaa ja sen semmoista, sillä tiesimme, ettei hänellä ollut liiaksi rahaa. Noista ei jäisi kummempaa muistoa mutta ne saattaisivat lämmittää tulevina viikkoina ja kuukausina enemmän kuin hopeinen valokuvakehys.
- Kiitos, hän sanoi lievästi punehtuen kun kurkkasi kassiin. – Lopultakin jotain käyttökelpoista!
- On siellä jotain semmostakin, minkä voit säästää, sanoin ja kaivoin itse kassista vaaleansinisen tutin. – Sä voit laittaa tähän silkkinauhan ja käyttää tätä joulukuusenkoristeena sitten kun Jesse ei enää tarvii sitä!
- Hih, hienoa! Kiie nauroi. – Niin mä teenkin!

Vauva nukkui, joten joimme kahvit ja söimme tarjoilujen rääppiäisiä ja juttelimme. Kiie näytti hyvinvoivalta ja vakuutti vauvan olevan maailman suloisin ja helpoin.
- Se ei herätä sua kahden tunnin välein? varmistin.
- Ei, se on nukkunut jo pari yötä kokonaan, vaikka ei se sitä ole tavaksi ottanut sentään. Mitäs teille, onko kisoja tiedossa?
- Ei mitään ennen Horse Showta ja siihen ne sitten saa luvan loppuakin. Mä haluan kunnon kisatauon, että jaksan painaa uudessa duunissa.
- Koska sä alotatkaan?
- Kuun vaihteessa, parin viikon päästä.
- Ja kaikki hevoset ja ihmiset voi hyvin?
- Joo…

Taisin näyttää epäröivältä, sillä Kiie päästi pienen kehoittavan äännähdyksen ja sitten vuodatin kaiken hänen niskaansa.
- Vesku sanoo, että mun ei tarttis taas ollenkaan puuttua tähän, mutta Siiri on kyllä sotkenut asiansa aika kunnolla.
- Miten niin?
- No se on viheltäny monta viikkoa kaikki viikonloput sen jätkän kanssa ja valehdellu vanhemmilleen olevansa meillä. Nyt se jäi nalkkiin kun ei vanhemmat saanu sitä kiinni ja soitti meille kysyäkseen millä se tulee kotiin.

- Kuulostaa aika normaalilta teinitouhulta, tuumi Kiie. – Mä ainakin tein ihan samaa.
- Mahdoitko sä ymmärtää varoittaa niitä, joita käytit alibina peitetarinassasi? Mutta ei se ollut pahinta. Seuraavaksi ne vanhemmat soitti Maxille ja ilmeisesti haukku sen aika pataluhaksi, koska sitten se vuorostaan haukkui Siirin ja pisti poikki koko jutun.
- Kuulostaa hyvältä.
- Niin kuulostaa, kun ajattelee, että se on yhdeksäntoista ja sillä on entinenkin tyttöystävä ja paitsi että se on jonkinlainen sadistinen idiootti.
- Miten niin?

Join kahvini loppuun ja juorusin häpeilemättä, mitä Siiri oli epätoivoissaan vuodattanut heidän seksielämästään. Hän oli joutunut kokeilemaan asioita, joita minäkään en ollut kokeillut, vaikka me Veskun kanssa saatoimme joskus aika lailla innostua. Kiie kuunteli sen näköisenä, että oksentaisi minä hetkenä hyvänsä.
- Ja Siiri on miten vanha? hän kysyi inhoten, kun olin lopettanut ja ollut jo hiljaa vähän aikaa.
- Neljätoista ja puoli.
- Noihan on jumaliste poliisiasia! Sadistista pedofiliaa!
- Ei ole ellei Siiri niistä semmosta tee, ja sitä mä en usko. Mutta pääasia kumminkin, että ne nyt eros, jos eros. Jospa Siiri vaan ottais jotain yhteyttä että mä voisin takoa sille vähän järkeä päähän, tai kuulisin edes, mitä sen päässä liikkuu.

Istuimme vähän aikaa hiljaa mutta sitten vauva luojan kiitos alkoi äännähdellä.
- Saanko mä vaihtaa sen? kysyin ponkaisten pystyyn.
- Jos sulla on ikävä vaipanhajua niin ole hyvä, Kiie huitaisi.
- On! On mulla!

Pikku-Jessestä oli tullut jo sievä, tai sillä lailla sievä kuin vauvoista nyt parhaimmillaan saattoi tulla. Se oli pullea ja suurisilmäinen ja sillä oli jo hellyttävä hiustupsu. Ja se nauroi ilosta nähdessään minut, mikä sulatti kerta kaikkiaan sydämeni, olisi voinut kuvitella, että se paremminkin olisi pelästynyt nähdessään vieraan ihmisen.
- Mikä jumalainen otus täällä makaa, kujersin sille ja nostin sen sängystään. Vaippa lösähti niin painavana toiseen käteeni, että sieltä mahtaisi tosiaan löytyä aarteita.
- Pärjäätkö sä? tuli Kiie kysymään.
- Totta kai mä pärjään, mutta tuu nyt tarkkailemaan kaikin mokomin, kehotin, ja niin hän teki. Ammattilaisen ottein putsasin vauvan ja laitoin uuden vaipan ja annoin sen sitten Kiielle syötettäväksi.
- Kaada sä ittelles lisää kahvia, kehotti hän ja jäi oman sänkynsä reunalle istumaan.

Menin keittiöön odottamaan vannotettuani, että hän toisi vauvan minulle röyhtäytettäväksi, ja sitten seurustelimme sen kanssa, kunnes muistin, että minun oli tarkoitus käydä vanhuksillakin.
- Mä menen nyt anelemaan lastenhoitoapua, sanoin ja annoin Jessen huoahtaen äidilleen.
- Jaa, koska sä semmosta tarviit?
- No Horse Showhun. Perjantaina meidän pitäis ehtiä sieltä hakemaan ipanat hoidosta, kun Veskun ja Mustin luokka on aamupäivästä, mutta lauantaina ne on pakko tunkea jonnekin.
- Tuleeko Siiri hoitamaan?
- Jotenkin mä en jaksa uskoa, että se saa lomaa kotiarestistaan, jotta pääsisi sinne, uumoilin. – Kyllä Ilse ja iskä suostuu ottamaan ne kun on tämmönen tapahtuma kyseessä. Mutta olen mä vieläkin vähän sitä mieltä että Vesku saattaa olla hullu yrittäessään päästä kokeilemaan sitä küria… ajattele, että siellä on kaikki maailman huiput. Tai siis kaikki, jotka viittii matkustaa tänne.
- Sekö on lauantaina sitten?
- Niin. Tai voihan aina olla, ettei se pääsekään, jos ne perjantaina ei oo tarpeeksi hyviä, tajusin ja se helpotti hiukan oloani. Tavallaan olisin tyytyväinen, ellei minun tarvitsisi jännittää heidän puolestaan enää lauantaina, kun Areena olisi täynnä ja vastus kovempi, mutta tiesin Veskun haluavan sinne, joten en sanonut sitä ääneen edes Kiielle.

  Re: Mansikkakesä 14

Lähettäjä: Pingo 
Päivämäärä:   3.9.09 13:01:48

En mä enää ehdi näitä pätkiä kunnolla lukemaan (toisaalta oon kyllä ihan vasta lukenutkin) mut silti pitää aina käydä kattoo et paljonko on tullut uutta :D

  Re: Mansikkakesä 14

LähettäjäSennnu 
Päivämäärä:   3.9.09 17:52:43

Ja katsomassa paljonko on jäljellä? :D
---------
9.

Tietenkin Ilse ja iskä olivat valmiita ottamaan katraamme, eivät olleet kuulemma muuta odottaneetkaan. Ilse jopa lupasi karata töistä ja hakea heidät hoidosta, jos meillä jostain syystä venyisi Areenalla perjantaina järjettömän kauan. Olin kyllä sanonut, ettei menisi, mutta kiitin silti, sitten vastaanotin velvollisuudentuntoisesti kassillisen ruokaa, kuin olisimme aina vaan köyhä opiskelijapariskunta ja lähdin kotiin. Kello oli jo miljoona ja minulla oli vähän huono omatunto, kun olin viipynyt niin kauan.

- Onko hirviöt olleet hirveitä? Haluatko sä että mä menen tekemään iltatallin? kysyin Veskulta anteeksipyytävästi, kun pääsin kotiin.
- En tosiaankaan, huolehdi sä niistä nyt hetki mieluummin, tämä sanoi ja karkasi melkein saman tien. En ihmetellyt sitä, kun tytöt hyökkäsivät molemmat halaamaan reisiäni ja Jerry konttasi aivan yhtä innokkaana perässä. Maru oli sentään tervehdittyään painunut Veskun perässä ulos. Minulla ei ollut mitään kiirettä talliin eikä muuallekaan vaan kaappasin sylini täyteen lapsia.
- Oliko teillä ikävä mua?
- Oli! Danni sanoi vakavasti.
- Ratsastitteko te tänään?
- Ei Vesku antanut, Alissa juorusi. – Se sanoi että me voidaan tulla uudestaan kipeiksi.
- No siinä se oli kyllä ihan oikeessa. Ootteko te syöny iltapalaa?
- Joo mutta me voitais syödä vielä vaikka lettuja…
- Ja ette vois, siinä menis ainakin tunti että ne olisi syöty.
- No hilloa edes?
- Viilin kanssa, ehdotin, ja se kelpasi Jerryllekin, joka ei suostunut tulemaan pois sylistäni.

Jerryä piti sitten edelleen roikottaa mukana niin, että me kävimme yhdessä tyttöjen huoneessa lukemassa iltasadun ja sitten nukkuivatkin jo kaikki. Minä kannoin Jerryn omaan sänkyynsä ja menin tallista jo palanneen Veskun seuraksi olohuoneeseen. Juttelimme niitä näitä ja sitten hain tietokoneeni tarkistaakseni sähköpostini. Siellä oli viesti Nastin omistajilta; me kirjoittelimme vähintään kerran kuukaudessa ja vaihtelimme kuulumisia. Ponia katsomassa he olivat käyneet viimeksi kesällä, ja sitä ennen en edes muistanut koska. Olimme voittaneet heidän luottamuksensa.

Nasti alkaa käydä vanhaksi, tuskin se enää meille palaa. Joko te haluaisitte lunastaa sen? luin meilistä.
- Ostetaanko yksi tamma lisää? kysyin puolihuolimattomasti Veskulta, joka hypähti.
- Mikä tamma?
- Nastia olisi tarjolla.
- No kauan ne meitä pitikin piinapenkissä, hän naurahti. – Totta kai ostetaan. Ei kai meillä ole vaihtoehtoja? Mitä ne haluaa siitä?
- Ei tässä sitä sanota. Mä kysyn, sanoin ja naputtelin vastauskysymyksen. Eipä tässä ollut pitkään aikaan enää tullut mieleenkään ajatella, ettei tyttöjen poni oikeasti ollut meidän. Sitten vasta heräsin tajuamaan, että olimme vaiheessa, jossa hevoskauppoja tehtiin näin sohvalla istuen, miettimättä. Mielenkiintoista!

Loppuviikon ja alun seuraavaa Mustaojalla keskityttiin Mustin treenaamiseen. Sillä kävi hieroja ja Jutta kävi raspaamassa sen ihan varmuuden vuoksi ja sitä pideltiin kuin kukkaa kämmenellä. Oli edelleen sateista ja märkää, muttei kauhean koleaa eikä lunta satanut, vaikka niin usein tapahtui HIHSin aikoihin, jos perimätietoa oli uskominen. Minun mahassani alkoi liidellä perhosia, kun Se Perjantai lähestyi, mutta Veskua ei näyttänyt ainakaan vielä karmaisevan, vaikka vilkuilin häntä
epäilevästi useammin kuin kerran. Oli kuitenkin mahdotonta mennä kysymään, että aikoivatko hänen hermonsa pettää kuten Laaksolla. Olisi kohtalokasta, jos niin kävisi perjantaina, sillä silloin ratkeaisi, tarvitsisiko meidän ollenkaan lähteä lauantaina Areenalle.

Muuta siihen kun en kerran voinut mitenkään vaikuttaa niin en ruvennut kyselemäänkään. Ihan kuten olin päättänyt tehdä Siirinkin suhteen, joskin tyttö sitten yllätti minut. Hän lähetti minulle sähköpostia eräänä päivänä.

Hei, mä kirjotan koulusta, sillä mä olen sekä kännykkä- että tietokonekiellossa kotona, niin että ethän ihmettele, etten mä ole vastannut, jos sä olet yrittänyt soittaa. Mutta kai te tarviitte mua mukaan Horse Showhun, tarviittehan? Mä olen odottanut sitä koko syksyn! Jos sä tai Vesku voisi soittaa äidille ja kysyä ja anella niin mä ehkä saattasin päästä, voisitteko te? Mä kuolen jos Vesku ja Musti on siellä enkä mä saisi olla mukana!”

Niin siinä sanottiin ja heitin koneeni Veskun syliin saman tien.
- Soita Saaralle, soita heti! usutin.
- Mutta ei kai Siiri kuitenkaan voi lintsata koulusta perjantaina? hän ihmetteli.
- Mutta lauantaiksi!
- Eihän me vielä tiedetä mennäänkö mekään sinne lauantaina.
- Kysy varuiksi. Senhän pitää tulla tänne jo perjantai-iltana, meidän pitää olla lauantaina aikaisin liikkeellä jos mennäänkin.
- Mikset sä soita itse?

Tuhahdin.
- Mä en ole puheväleissä kummankaan niiden kanssa, kyllä sä sen tiedät.
Sitten karkasin vessaan rohkaistakseni Veskua soittamaan kaikessa rauhassa ja niin hän kuului tekevänkin. Puhelu oli kesken vielä kun tulin ulos, eikä hänen minun kuullakseni tarvinnut Saaraa kovinkaan taivutella.
- Siitä ois kyllä kauheesti apua… me voidaan palauttaa se heti lauantaina, jos se saa perjantaina tulla. …hienoa!
Hymyilin ja lähdin heittämään pesukoneeseen Mustin valkoiset pintelit. Satulahuovat roikkuivat jo naruilla ja hohtivat puhtauttaan.

Yritin kovasti pitää hermoni kurissa perjantain lähestyessä, mutta helppoa se ei ollut. Tytöt ymmärsivät uskoakseni, että nyt oli kyse jostain tosi isosta, kun pesimme trailerinkin ja pakkasimme sen valmiiksi jo torstai-iltana.
- Miksei me saada tulla mukaan kilpailuihin? he vänkäsivät.
- Nää on semmoset kilpailut, mihin ei voi viedä lapsia mukaan verryttelyalueelle. Mutta jos on hyvä säkä niin voitte ehkä lauantaina katsoa isiä ja Mustia telkkarista, lohdutin ja heidän silmänsä pyöristyivät moisesta ajatuksesta.
- Älä nyt pistä niiden päihin ajatuksia.
- Mutta onhan se mahdollista.
- Ja millähän todennäköisyydellä…
- Vähän itseluottamusta, hei, ja voitontahtoa! komensin.

Perjantai-aamuna minä ruokin lapset ja ajoin viemään katraan päiväkotiin sillä aikaa, kun Vesku puunasi Mustia. Jätimme tavalliseen tapaan hevosten tarhauksen Lindan huoleksi, sillä yhtään ylimääräistä aikaa meillä ei ollut. Minä vain pistin Marun sisään ja autoin lastaamaan Mustin palattuani ja sitten lähdimme kohti Helsinkiä. Hevosen olisi tietysti voinut viedä Areenalle jo edellisiltana, mutta Vesku ei halunnut viedä sitä stressaamaan outoon paikkaan, kun meillä ei kuitenkaan ollut matkaa kuin joitakin kymmeniä kilometrejä.

Onneksi olimme jo edellisvuonna käyneet paikalla niin, että nyt ei tarvinnut ihmetellä, minne ajaa. Sähinää oli van nyt huomattavasti enemmän kuin edellissyksyn klinikkapäivänä. Minun vatsaani kivisti. Mitä Musti sanoisi tämmöisestä hulabaloosta? Mitä jos se riehaantuisi, mitä jos se luoja paratkoon potkaisisi rikki jonkun maailmantähden hevosen? ”Kuriton suomalaisori teloi Salineron lopetuskuntoon”. Melkein oksetti.

- Miten sä pärjäät, kysyin Veskulta ja sitten toivoin, etten olisi kysynyt, sillä ääneni vapisi. Helpotuksekseni hän nauroi ja taputti minua polvelle.
- Loistavasti. En vaan voi ihan uskoa, että nyt me ollaan tosiaan täällä. Odotatko sä täällä niin mä käyn sisällä katsomassa mitä mun pitää tehdä ja missä me saadaan laittaa hevonen kuntoon?
- Jooh, lupasin ja hyppäsin saman tien autosta ulos Veskun häivyttyä. Jos ikinä olin tarvinnut tuskatupakkaa niin nyt, eikä haitannut vaikka satoi; ripsivärini oli vedenkestävää. Musti kolasi vähän traikussa ja kurkkasin sinne sivuovesta ja komensin sitä. Se tuijotti loukkaantuneena takaisin, kun en ymmärtänyt, että perille saapuminen tarkoitti traikusta ulos pääsemistä.

Vesku viipyi hyvän aikaa, mutta palasi edelleen hyväntuulisen näköisenä.
- Selvä, mennään vaan, mä sain meille boksin vähäksi aikaa.
- Ooh, sanoin vaikuttuneena. Rutinoidusti sitten otimme orin pois kopista ja veimme sen talliin. Vesku jäi pitelemään sitä ja riisumaan kuljetusloimea ja minä lähdin raahaamaan trailerista satulaa ja muita tavaroita. Eihän hevosta voinut jättää suitset päässä sinne yksinkään.
- Laitetaan se saman tien, me mennään totuttelemaan väenpaljouteen, Vesku tuumasi ja niin teimme. Hän vihelteli ja sai niin minut kuin Mustinkin rauhoittumaan. Sain pintelitkin käärittyä sileästi ja sievästi ja löysin kassista filtin Mustin pepun päälle, kuten muillekin hienoille kisahevosille. Tosin se ei ollut enkkufiltti vaan Ilsen isoäidin perintöhuopa, sininen, mutta hyvää villaa.
- No niin, mä sitten menen. Vesku huokaisi ja seurasin heitä verryttelyalueelle.

Jos Siiri olisi ollut mukana, hän olisi varmaan nimennyt minulle kaikki kilpailijat. Minä en tuntenut naamalta kuin osan, Hannan tietenkin ja osan muita suomalaisia. Suurimpia maailmantähtiä en nähnyt, mutta muutaman hevosen tunnistin sentään ja sitä myötä pystyin päättelemään, kuka niiden selässä oli. Sitten näin Panun seinustalla ja melkein juoksin hänen turviinsa.
- Luojan kiitos tuttu naama! puuskahdin.
- Moi, poika sanoi ja hymyili minulle ystävällisesti.
- Mä meinaan kuolla jännityksestä!
- Älä sinä, anna Veskun.
- Se ei taida tänään tehdä semmosta. Ei sillä ole kuin kerran pettäny hermot kisoissa eikä se nyt näytä siltä.
- Ei näytäkään, Panu sanoi hetken katseltuaan.

Ratsukoita tuli ja meni, mutta Vesku ja Hanna ratsastivat kaikessa rauhassa rinnan, kunnes tulivat tuomaan peitteensä pois, ilmeisesti aikoneina aloittaa kunnon ratsastuksen.
- Miltä tuntuu? kysyin Veskulta.
- Upeelta, hän sanoi ja vilkuili ympärilleen. – Tätä on vaan vaikee uskoa…
- Usko ja ratsasta, komensin. – Haluatko sä suukon nyt vai ennen kuin meet radalle?
- Sekä että, hän sanoi ja kumartui. – Haetko sä mun pellekamat valmiiksi?

Hetken pääni löi tyhjää ja olin varma, että frakki ja silinteri olivat jääneet kotiin, mutta sitten muistin kantaneen pukupussinkin sisään autosta. Kiedoin filtin ympärilleni ja menin hakemaan niitä. Hanna olikin näköjään jo pukeutunut valmiiksi, niin kuin suuri osa muistakin, mutta Vesku ei ollut halunnut lähteä ilman kypärää verkkaamaan. Musti oli kuitenkin vielä aika penikka ja arvaamaton ja vieraita hevosia paljon ympärillä.

Palasin tavaroineni ja hakeuduin takaisin Panun turviin. Musti oli vähän täpinöissään kun pääsi nyt kunnolla liikkeelle, se näytti alkavan hiljalleen kiehua ja mulkoili toisia hevosia, jos ne sattuivat liian lähelle, mutta sen liike näytti hyvältä. Siinä oli joustavuutta ja eteenpäinpyrkimystä ja se kalisutteli kankiaan suu valkoisena vaahdosta. Kun luokka kuulutettiin lopulta alkamaan, tuli Vesku sivummalle ja aloin kiireesti kääriä pinteleitä pois. He starttaisivat tuntemattomina aloittelijoina ihan alkupäässä luokkaa, en tiedä siitäkö syystä vai sattumalta.
- Kaikki okei? kysyin epäilevästi.
- On on, aina vaan. Kunhan se ei räjähdä kattoon kun pitää mennä tonne yleisön eteen. Muistatko mitkä pukit se veti viime syksynä?
- Muistan, sanoin ja autoin Veskulle kisavaatteet päälle. – Hanna sanoi, etten saa seksiä viikkoon. Että muista varoa sitä puolta.
- Hah, täytyy yrittää, hän sanoi ja katsoi jo kaipaavasti kohti portteja. Tänään ei tosiaankaan tarvinnut valiumia, ei ainakaan vielä.
- Pellehattu, ojensin. – Ja hanskat. Ja se suukko.

Siirryin sitten porttien ääreen itsekin, kun Vesku ja Musti päästettiin sinne kiertämään rataa. Musti mulkoili epäilevästi yleisöä ja sävähteli kuulutuksia, mutta ei se rodeoimaan alkanut, ainakaan vielä. Puristin peukaloitani pystyyn niin, että koski, ja sitten he pääsivät aloittamaan. Hyvä, että muistin hengittää, kun tuijotin sisäänmenoa ja tervehdystä.

Ohjelma oli pitkä, useamman minuutin, eikä mitenkään helppo. Mustilla oli kuitenkin hyvä kunto, mutta sen keskittyminen ei ollut ihan huipussaan. Näin, miten se vilkuili välillä koristekasviruukkuja ja tuomareita, mutta ei ihan ummikko olisi huomannut sen aavistuksenomaisia hidastamisia ja epäröintejä niissä kohdin. Tuomarit kuitenkin takuulla huomasivat, en uskaltanut muuta epäilläkään. He eivät olisi olleet tehtävänsä tasalla, elleivät olisi huomanneet. Huonosti he eivät kuitenkaan esiintyneet, missään nimessä, eivät ensikertalaisiksi.
- Ei paha, kuulin Hannan äänen takaani ja hypähdin tajutessani, että Namun turpa oli melkein olkapäässäni.
- Älä anna ton ihmissyöjähevosen lähennellä mua, älähdin.
- Älä nyt, ei se ole purrut ketään tällä viikolla.
- Eli sen kiintiö on ihan tyhjä!

Siirryin vähän kauemmas ja katsoin Veskun ratsastuksen loppuun. Nyt Musti alkoi minusta näyttää oikeinkin hyvältä, rennolta ja lennokkaalta. Peukaloitani alkoi taas särkeä, olisipa se ollut tuollainen koko ajan.
- Pääseekö ne huomenna kisaamaan? kysyin Hannalta melkein tuskissani, mutta tämä tuijotti minua arvaamattomana kuin sfinksi.
- Mahdotonta sanoa tässä vaiheessa luokkaa. Mutta en mä sitä ihan poiskaan sulkisi. Hyvin ne onnistui, oikein hyvin.

Veskukin näytti sekä helpottuneelta että tyytyväiseltä, kun he ratsastivat pois ja heitin isomummin huovan taas Mustin lautasille.
- Otatko sä takin? Ootko sä tyytyväinen? kysyin.
- Joo ja joo. Se oli parempi kuin mä uskalsin toivoakaan. Ihan sama miten käy tän jälkeen.
Niin hän sanoi, mutta en uskonut sitä. Hän näytti nälkäiseltä.
- Mä voin kävelyttää sitä jos sä haluat mennä kuikkimaan kisoja, lupasin, mutta hän pudisti päätään.
- Kyllä mä voin itse jäähdytellä, en mä ilkeä mennä tonne portille notkumaan. Mee sä ja kato millaset pisteet me saadaan, eiköhän ne tule sinne screenille.

Tottelin ja palasin katsomaan seuraavaa ratsukkoa, toista tuoretta suomalaista. He ratsastivat siististi, mutta hevosella ei ollut Mustin liikkeitä. Heille meikäläiset eivät häviäisi. Sitten henkäisin, kun sekä kuulin, että näin heidän tuloksensa: yli kuusikymmentä prosenttia, melkein 65. En ollut uskaltanut odottaa niin paljon, ja tiesin Veskunkin toivoneen vain jotain päälle viidenkymmenen. Kyllä he varmasti ratsastaisivat huomennakin.

Palkintosijoille he eivät tänään päässeet, siellä juhlivat venäläiset ja yksi ruotsalainen ja pari suomalaistakin, mikä sinänsä oli loistava juttu. Hanna oli kolme sijaa paremmalla paikalla kuin Vesku, mutta molemmat olisivat mukana huomisessa kürissa. Minua melkein itketti, ja alistuin joukkohalailuun Hannan ja Panun ja Veskun kanssa.
- Jumaliste, että te ootte hyviä, sanoin sydämeni pohjasta. – Saanko mä nimikirjotuksia?
- Sä saat ihan mitä tahansa, Vesku lupasi ja siirtyi halaamaan yksin minua. – Haluatko sä uuden kilpahevosen tai jotain?
- En tarvii, kiitos vaan, Niki riittää mulle, hymyilin.

- Vääääärä vastaus! messusi Hanna. – Älä ikinä sano noin, jos mies tarjoaa sulle jotain!
- Ehkä sun maailmassasi, nauroin hänelle. – Jos sun maailma on pinkkiä swarowskia niin mun on punamullalla maalattua kaksnelosta!
- Aletaan hei lähteä kotiin, että jaksetaan aamulla takasin, sanoi Vesku sitten ja Hannan naama venähti.
- Ettekö te lähde kisadiskoon? Mä ajattelin että jättäsitte hevosen tänne ja lähtisitte illalla seuraksi bailaamaan.
- Ei todellakaan. Lapset pitää hakea hoidosta ja antaa iltapäiväheinät hevosille ja, ja, luettelin.
- Ja hakea huominen hevosenhoitaja.
- Ja viedä lapset yökylään… ja mennä päästämään koira pissalle.

Hanna pyöritteli päätään inhoavan näköisenä ja mutisi jotain värikoodeista, mutta ei se ainakaan minua häirinnyt. Avasin Mustin lainakarsinan oven ja kaappasin sen kuljetussuojat kainalooni. Oli tosiaan aika palauttaa se kotiin lepäämään ja keräämään voimia huomista varten. Taisin pälättää puolet kotimatkaa, niin innoissani olin. Vesku vain ajoi hymyillen seesteisen näköisenä. Mahtoiko hän kuulla sanaakaan puheestani?

Kotona kuitenkin arki löi vasten kasvoja. Hyppäsin pois autosta etuovella päästääkseni Marun ulos ja totesin jo ovelta hajusta, että sillä oli vatsaongelmia. Liekö nitistänyt aamulla myyrän tai jotain, siivousta oli tiedossa kuitenkin. Takapihalla sentään kaikki näytti siltä kuin pitikin. Vesku halusi ehdottomasti laittaa Mustin tarhaan Nikin seuraksi, vaikka se nyt olikin tärkeä ja kuuluisa kilpahevonen. Hän sanoi, ettei se yksin tallissa viihtyisi kuitenkaan, stressaisi vain outoa elämänmuutosta, ja olikin varmasti ihan oikeassa.
- Jos mä haen lapset ja vien ne kaupunkiin niin haetko sä Siirin? kysyin toiveikkaana.
- Mä en viitsisi irrottaa traikkua. Eikö me voitais mennä yhdessä? Käydään ensin syömässä jossain, viedään sitten lapset ja haetaan Siiri paluumatkalla, Vesku suostutteli.
- Onko mun pakko tulla mukaan Kedoille? Mä en haluaisi.
- Älä ole raukkis. Mä menen nyt suihkuun.

Minä riisuin itsekin hevosenhajuiset kisahoitajan vaatteeni ja menin paljain polvin siivoamaan Marun jäljet, joita ei mahtavasta löyhkästä huolimatta ollut onneksi kuin muutama läjä eteisessä. Eilisessä valmisteluinnossa oli lasten yökyläkassikin pakattu valmiiksi, se tarvitsisi vain nostaa autoon ja sitten olisimme valmiita. Paitsi ettemme ihan, Vesku kun kiipesi suihkusta ylös, hän nappasi minut vyötäisiltä ylös niin, että olin kaataa siivousämpärini.
- Onko sulla nälkä? hän kysyi.
- On, myönsin, vaikka ripulinhaju oli vähän kyllä lieventänyt sitä tunnetta.
- Mitä jos mentäis vetämään yhdet pienet pikaiset ensin tai sijaan?
- Ahaa, sulla on voittajatunne, tajusin. – Mennään ihmeessä, syödä ehtii aina!
- Ihana, ihana nainen, Vesku sanoi ja kantoi minut makuuhuoneeseen.
- En mä olekaan ennen tommosta julkkista nainut, kihersin vastaan. – Saako huomennakin kyytiä jos pärjäätte yhtä hyvin?
- Katotaan sitä huomenna… Vesku sanoi ja kiskoi vähiä vaatteitani pois. Autoin parhaani mukaan ja henkäisin onnellisena, kun tunsin hänen huulensa kaulallani ja kätensä rinnoillani. Kerrankin hetki kaikessa rauhassa, kyllä tämä syömisen voitti koska tahansa.

  Re: Mansikkakesä 14

LähettäjäSennnu 
Päivämäärä:   3.9.09 22:40:42

10.

Tyytyväisinä, joskin vatsat lievästi kurnien lähdimme sitten heittämään hevosille vähän aikaiset iltapäiväheinät ja sitten päiväkotiin. Danni ja Alissa ymmärsivät olla innoissaan kuullessaan, että tosiaan saisivat katsella Veskua seuraavan päivän TV-lähetyksestä ja jopa päiväkodin tädit katselivat meitä oudon kunnioittavasti.
- Se on kai aika hieno juttu, he arvelivat ja nyökkäilin myhäillen.
- Me pyydellään siten nimikirjotuksia maanantaina jos te voitatte!
- No ei ne sentään voita, se on varma, ellei kaikki Areenalla yöpyvät hevoset saa yöllä pakokaasumyrkytystä, naurahdin minä ja sain sitten vakuuttaa, että kyllä, hienot ulkomaiset kilpahevoset asuivat tosiaan Hartwall Areenan parkkihallissa.

Iskä oli vielä töissä, kun pääsimme perille Helsinkiin, mutta Ilse ja Karoliina olivat kotona odottamassa ja suorastaan hyppelehtivät nähdessään meidät.
- Mä seurasin tuloksia netistä töissä koko päivän, Ilse ilmoitti. - Uskomatonta!
Ja sitten hän ensimmäisen kerran ikinä halasi Veskua ennen kuin lapsia.

- Mennäänkö nyt syömään? kysyin, kun pääsimme lähtemään sieltä; olimme kieltäytyneet hernekeitosta, joka tuntui jotenkin liian proosalliselta tähän päivään.
- Vai haetaanko Siiri ensin mukaan? Kai sekin tarvii ruokaa? ehdotti Vesku.
Myönnyin siihen, vaikka se tarkoittikin sitten melkoista valinnanvaran romahtamista ruokailupaikoissa. Nurmijärvi-Klaukkala-Tuusula –akselilla niitä ei ollut yhtä viljalti kuin Helsingissä. Yritin soittaa Siirille, että olimme tulossa, mutta eihän hän vastannut. Kai hänen kännykkänsä oli edelleen äidin taskussa.

Kedoilla ei ollut autoja pihassa ja paukautin turhautuneena kojelautaa. Nytkö ne olivat jossain viikonloppuostoksilla ja saisimme nälissämme odottaa täällä puoli ikuisuutta?
- Soita Saaralle, ehdotin.
- Soita sä ovikelloa. Jos Siiri siellä odotteleekin.
Niin tekikin, hän tuli kovan töminän kanssa avaamaan oven.
- Lopultakin! Voi hitto, miten ihanaa että te tulitte!

Siiri ei näyttänyt ollenkaan niin murheenmurtamalta kuin pari viikkoa sitten, kun olin tuonut hänet tänne.
- Haluutteko te kahvia tai jotain? Mun on pakko odottaa, että noi tulee kaupasta, että mä saan kännykän mukaan, ja muutenkin ne haluaa nähdä, että mä lähden teidän mukaan enkä karkaa omineni.
- Sut on pantu oikein kunnolla järjestykseen, Vesku naurahti ja Siirin kasvoilla välähti ilme, joka oli osaksi suuttumusta ja osaksi tuskastumista.
- No on. Hyvä ettei ne kulje mukana kun mä menen Alille ratsastamaan. Mutta tiettekste, hän sanoi tyytyväisenä.
- Niin?
- Ne ei ole tapelleet kertaakaan kahteen viikkoon! Että jotain positiivistakin tässä.

Kieltäydyimme kahvista ja Siiri kävi viemässä viikonloppukassinsa valmiiksi autoon, ja sitten muu perhe jo tulikin.
- Jaha, onko nyt varma, että sä pysyt Veskun ja Jessin luona? Saara varmisti nähdessään meidät ja Siiri näytti siltä, että oli vähällä irvistää.
- Totta kai mä pysyn, eihän tässä ehdi kuin puunata kisakamat ja mennä nukkumaan että päästään aamulla liikkeelle.
- Me vahditaan sitä kuin haukat, Vesku lupasi ja hymyili Saaralle rauhoittavasti. Minä seisoin eteisen nurkassa pukahtamatta. En uskonut Siirin äidin piittaavan minun vakuutteluistani ja Juha ja Joonas olivat menneet keittiöön purkamaan ostoskasseja, Juhakin vain nyökäten ohimennessään.
- Mennään, ehdotin, ennen kuin hekin tulisivat siltä neuvomaan, mutten ehtinyt.

- Eiköhän neiti oo oppinu läksynsä jo, Juha tuli sanomaan ja laittoi kätensä Siirin olkapäälle. – Mihin aikaan sut saa huomenna hakea?
- Ei voi vielä tietää, kauanko siellä menee, Siiri sanoi ja kiemurteli pois. – Mun tarttisi käydä vähän shoppailemassakin, jos saisin rahaa. Kiira vois tarvita kaikennäköistä, ja minäkin.
- Ei tipu, Saara sanoi tiukasti.
- Äiti!
Juha näkyi kuitenkin sujauttavan Siirille jotain, kun lähdimme ja autossa tyttö selaili tyytyväisenä pientä rahanippua.

Kävimme matkalla syömässä pihvit, mikä oli katastrofaalinen erehdys. Melkein koko päivän paaston jälkeen olin nukahtaa autoon sen jälkeen ja päätin antaa Nikille vapaapäivän, samoin kuin kaikille muillekin mahdollisesti liikutusta kaipaaville. Satoikin taas vaihteeksi. Siiri sen sijaan painui talliin suoraa päätä ja kun lopulta laahauduin sinne itsekin, hän oli paitsi putsannut Mustin traikussa olleet satulan ja suitset, vaihtanut puhtaan satulahuovan, vaikkei edellisessäkään ollut kuin vähän harmaata alapuolella. Parhaillaan hän harjasi Desiä.
- Onko pihattohevoset hoidettu? hän kysyi reippaasti.
- Harjattu? En tiedä, kun en tiedä, onko Sanna käynyt tänään, tunnustin.
- Vihoissa ei ainakaan ole mitään. Teillä pitäis olla enemmän hevosenhoitajia. Haetko mun kanssa Kakadun ja Bagheeran niin mä harjaan nekin?

Lupasin toki ja puunasin sitten itsekin Nikin ja Kaoman. Jätimme sisähevoset jo sisään ja haimme loputkin, sillä alkoi olla se aika, eivätkä ne kai erityisemmin sateesta nauttineet. Vesku oli kesällä ruuvannut pesuboksin seinälle rivin kääntyviä loimitelineitä ja tänä syksynä ne olivat totisesti olleet tarpeen. Kun viereen sääti puhaltimen, ne saattaisivat olla aamulla taas käyttökunnossa siihen mennessä, kun Linda tulisi tarhaamaan hevoset. Hän oli luvannut tulla heti aamusta, vaikka olikin viikonloppu, jotta me pääsisimme varmasti ajoissa liikkeelle.

- Nyt voisi mennä nukkumaan, haukottelin, kun hevoset oli ruokittukin, vähän etuajassa taas.
- Sopiiko jos mä pyydän Antun käymään? Siiri kysyi arasti. - Jos ei se ole missään liesussa, siis.
Katsoin häntä hetken tutkivasti, mutta nyökkäsin.
- Pyydä ihmeessä, kunhan ette karkaa kylille sitten.
- Mua ei tän kylän menot kiinnosta vähääkään, Siiri tuhahti.
- Eikö?
- Mä en halua nähdä niistä ketään.
- Et Sannaakaan?
- En, paitsi ehkä täällä tallilla. Mutta niiden naurettavaksi mihinkään kotibileisiin mä en mene.

Anttu tuli kuitenkin kylään ja keitin heille kaakaota ja he istuivat siveästi keittiössä juttelemassa kun Vesku ja minä melkein torkuimme sohvassa tuijottaen perjantaisarjoja. Lopulta kävin toivottamassa hyvää yötä.
- Mihin aikaan me lähdetään aamulla? Siiri kysyi.
- Varmaan kahdeksan maissa viimeistään.
- Mä laitan kellon kuudeksi ja meen aamutalliin, hän sanoi kuulostaen tyytyväiseltä.
- Hullu, tuhahti Anttu.
- Enkä ole, tuu kerran itsekin kokeilemaan niin näet miten kivaa se on!
- Kuudelta?
- Niin. Musta on ihanaa kun ne herää silmät pöpperöisinä ja alkaa höristä ruokiensa perään ja tallissa on lämmin…
- Jaa… poika sanoi miettiväisesti. – Ehkä mä joskus, jos tulee joku mielenhäiriö.

En sitten kauheasti ihmetellyt, kun seuraavana aamuna valuimme tallille Veskun kanssa ja Anttu oli siellä Siirin seurana. Musti seisoi käytävällä ja Siiri siisti sen sykeröitä harjapakin päällä seisten. Sen musta karva kiilsi satiinisena ja jopa sen kaviot hohtivat mustuuttaan.
- Käy syömässä aamiaista, sanoin Siirille. – Ja säkin, jos haluat, lisäsin Antulle.
- Okei, Siiri sanoi ja vilkaisi kelloaan. – Joko te alatte lastata? Tää ois valmis.
- Kohta puoleen, tuumi Vesku ja tunnusteli hevosen jalat tyytyväisenä mutisten. Siiri ja Anttu kinastelivat hetken aikaa tallin ovella, mutta sain sen käsityksen, että poika suostui sitten lähtemään syömään.
- Älkää jääkö sinne koko päiväksi! huikkasin vielä perään.

Olimme perillä Areenalla vähän ennen yhdeksää ja Vesku onnistui saamaan Mustille täsmälleen saman väliaikaiskarsinan kuin edellispäivänäkin.
- Paljonko on aikaa ennen kuin sun luokka alkaa? Siiri kysyi Veskulta, joka vilkaisi kelloaan.
- Yli tunti vielä.
- Ja koska sä alat verrytellä?
- Heti kun saadaan hevonen kuntoon. Miten niin?
- Mä vaan mietin, että ehdinkö mä yhtään shoppailemaan ennen sitä, vai viivyttäiskö me sen jälkeen vähän aikaa? Siiri tuskitteli.
- Mäkin voisin käydä vähän kiertelemässä tarjouksia, arvelin.
- En mä teitä molempia täällä tarvitse, mene vaan vaikka heti, jos löydät täältä expoon, Vesku sanoi Siirille. Tämä kuitenkin kieltäytyi.
- No enhän mä nyt, jos sä kerran alat verkata. Niin kauan kun sä olet satulassa mä en liikahdakaan täältä.
- Mä voin käydä nyt vikkelästi sillä aikaa jos te laitatte Mustin kuntoon, ehdotin. – Mä tiedän mitä haen, jos mitään, juoksen vaan parhaat tarjoukset läpi.
- Mitä me sitten tarvitaan? Vesku kysyi epäillen, mutta katsoin parhaaksi olla jäämättä selittämään vaan lähdin etsimään käyntiä yleisön puolelle.

Viivyin vain ehkä kaksikymmentä minuuttia, missä ajassa ehdin lukea läpi isoimmat tarjouskyltit. Ostin muutaman sikahalvan kuivatusloimen, kun löysin sopivankokoisia, ja pengoin tytöille kympin tarjouskorista uusia ratsastushousuja useammatkin kappaleet. Pienimmät, mitkä löysin, näyttivät Jerryn kokoisilta, enkä voinut olla ostamatta niitäkin, minun oli vain ihan pakko!
- Et saanut enempää raahattua? Vesku totesi lakonisesti, kun palasin kasseineni alas tallialueelle. Hän näytti jo valmiilta ratsautumaan.
- En, eikä ollut enempää pakko-saada-tarjouksia, huohotin. – Mä vien nää vaan autoon ja tuun apuun.
- Kyllä me pärjätään, ilmoitti Siiri ja asetteli Mustin villafilttiä taiteellisille laskoksille. Niinpä sitten pysähdyin auton vierelle myös tupakalle. Siiri oli ihan oikeassa, he pärjäisivät kyllä, ja Vesku kävelisi joka tapauksessa alkuun hyvän aikaa.

Palasin kuitenkin sisään melko vikkelästi ja löysin Siirin Panun seurasta ja Veskun taas Hannan ja Namun kanssa kävelemästä. Edellispäivän tuskallinen jännitys oli kadonnut minusta ja saatoin katsoa ratsukoita täysin rauhallisena. Siiri sen sijaan näytti siltä kuin olisi kärsinyt pahasta pissahädästä, hän vaihteli painoaan jalalta toiselle niin, että minun piti tarttua hänen olkapäistään kiinni ja asettaa paikoilleen seisomaan.
- Heilut kuin heinämies.
- Minkä mä sille voin? Mua jännittää!
- Miten sä sait Antun nousemaan niin aikaisin? kysyin ovelasti saadakseni hänen ajatuksensa muille raiteille.
- Mistä mä tiedän, siellä se vaan roikkui tallin ovella aamulla, Siiri hymähti ja näytti vähän rennommalta, hän hymyilikin ja tönäisin häntä kiusoitellen.
- Älä viitti. Ei meillä ole mitään.
- Mutta miksei vois olla? Siinä olisi sulle ainakin kiva ja kiltti sopivanikäinen kavaljeeri.
- Minkälaista kieltä sä käytät? Kavaljeeri, Siiri puhahti, mutta ainakin hän oli lakannut steppaamasta. Sitten Vesku tuli tuomaan filtin pois ja alkoi ratsastaa.

Musti ei ollut tänään yhtä pihalla kuin eilen vaan saatoin kuvitella sen nauttivan taas täällä olemisesta. Siinä oli aina ollut vähän diivan vikaa ja nyt, kun ympäristö oli jo tutuhko se kaarsi kaulaansa tärkeän näköisenä ja tuijotti kiinteästi ja keskittyneen näköisenä eteenpäin, korvat sirosti takaviistossa.

- Meidän euron varsa, huokaisin ja Panu käännähti katsomaan minua.
- Euron? Toiko?
- No en mä oikeasti tiedä, mitä Veskun äiti siitä maksoi. Mutta euroa siitä harkittiin pyytää, naurahdin.
- Miten ihmeessä?
- Sehän oli vahinkovarsa, Wot karkasi varsana ja meni astumaan mun äitipuolen tamman, selitin ja kerroin sitten lämpimikseni koko tarinan, kun odottelimme Veskun vuoroa. Hän oli taas saanut ihan alkupään lähtönumeron, kakkosen. Olin jo unohtaa frakin ja silinterin ja pintelit jutellessani, mutta onneksi Siiri oli paremmin asioiden tasalla ja oli hakenut valmiiksi Veskun tarvikkeet. Yhdessä sitten käärimme pois pintelit ja tungimme niitä kaikkiin taskuihin.

- Nyt mennään, sanoi Vesku vetäessään hanskoja käsiinsä ja näytti lopultakin vähän kalpealta katsellessaan hallin kirkkaisiin valoihin.
- Näytätte niille, sanoin rohkaisevasti.
- Joo joo, hän mutisi ja keräsi ohjat taas käsiinsä. Oli aika. Siiri ja minä ahtauduimme niin lähelle porttia kuin vain saatoimme päästä.

Meni hetki, he kiersivät radan, ja sitten musiikki alkoi. Alussa oli vähän alkusoittoa, tiesin, jotta Vesku ehtisi saada Mustin kuulolle ennen kuin olisi aika laukata radalle. Siiri puristi käsivarttani ja minä tuijotin ohjelmaa noin seitsemättäkymmenettä kertaa. Musti osasi sen jo yhtä ulkoa kuin minäkin, mutta ei se sentään ehtinyt omin päinsä tehdä temppuja vaan vasta, kun Vesku pyysi. Mitään isoja rikkeitä he eivät tehneet paitsi että laukanvaihtoja en onnistunut laskemaan tarpeeksi ja osa liikkeistä oli aika hapuilevia. Lisäykset taas olivat loistavia, mutta ne olivatkin Mustin bravuuri. Oli silti ihanaa kuulla musiikin viimeiset tahdit ja tajuta, että se oli nyt ohi. Kävi miten kävi, tuli mitä tuli, he olivat tehneet osuutensa ja saatoin vain toivoa, että Vesku olisi tyytyväinen yritykseensä. Havaitsin, että niskani ja otsani olivat hikiset ja pyyhin niitä pintelinpäähän.

- Se on ohi, hän huokaisi ja näytti lysähtävän puolikuolleena Mustin kaulalle päästessään pois radalta. Siiri oli peppufiltin kanssa valmiina ja minä tartuin Mustin ohjista.
- Mitä sä luulet? kysyin innokkaana.
- En mitään, mutta ainakin me selvittiin hengissä.
- Tule alas, mä kävelytän, Siirillä on varmaan sulle juotavaa, komensin ja yllätyksekseni Vesku tottelikin. Minä löysäsin Mustin vyötä ja pian hän palasi kävelemään rinnalleni.

- Mä lähetin Siirin nyt sinne shoppailemaan, hän lausahti.
- Oletko sä tyytyväinen?
- Olen mä, hän sanoi harkitsevasti.
- Tuliko niitä laukanvaihtoja tarpeeksi?
- Sallituissa rajoissa, mutta ei niin monta kun mun oli tarkoitus, hän tunnusti.
- Mutta se olikin ainoa moka minkä mä näin, sanoin ja laitoin käsivarteni hänen vyötärölleen, ja sillä tavoin taluttelimme hevosta ehkä varttitunnin verran, ennen kuin päätimme viedä sen lepoon. Se saisi kuivatella lainakarsinassaan loimen alla sen aikaa kun Siiri viipyisi ostoksilla, sitten kai pitäisi vielä analysoida Hannan kanssa mitä oli tapahtunut ja miksi ja sitten voisimme lähteä kotiin. Oli selvää, että rusetteja ei tänäänkään tulisi, sen verran kovia nimiä oli listalla.

- Mä olen nii-in onnellinen, että tää on nyt ohi, tunnustin, kun olimme vaihtaneet Mustin satulan ja suitset loimeen ja lukinneet sen sisään karsinaan. Kiskaisin Veskun vasten itseäni, nojaten itse oveen ja suutelin häntä. Kyllä kisajännityksessä oli jotain, tai sitten päässäni oli muistumia edellisillasta.
- Älkää kehdatko, keskeytti Hannan venyttelevä, laiska ääni meidät. Joko hänkin oli ratsastanut?
- Kehdataanpa hyvinkin, naljailin takaisin yhtä laiskasti, enkä päästänyt Veskusta heti irti. Tämä kuitenkin irrottautui minusta ja kääntyi katsomaan Hannaa innokkaana kuin pentukoira emäntäänsä.
- Et sä varmaan ehtinyt nähdä meitä? hän kysyi toiveikkaana.
- Pikkusen näin screeniltä, tai ehkä suurimman osan. Mitä sä olet itse mieltä?
- Ei me ehkä ihan oksettavia oltu, Vesku sanoi varovaisesti. – Parantamista tietysti… mutta arvaa jännittikö ensimmäinen kür.
- Sun jalat meni kuin pikajuoksijalla vaihdoissa, vähempikin saisi riittää. Mutta kyllä se tosiaan ensimmäiseksi oli aika siistiä. Mä katon sen illalla boksista, ellei sua nyt ole leikattu pois niin voin soittaa sitten?

Vesku nyökkäsi ja minä kysyin Hannalta, miten hän oli itse suoriutunut. Hänen ilmeensä meni hetkeksi mutrulle.
- Vaihdot meni ihan mureniksi. Ainakin kahdessa Namu vaihtoi vaan etupään… en oikeen tajua. Mutta ei muuta suurempaa.
- Mehän voidaan sitten analysoida sua illalla, kun soitellaan, livautin ja Hanna mulkaisi minua. Tässä ympäristössä hänen huumorintajunsa oli näköjään vähän enemmän piilossa kuin yleensä, ja suljin suuni.
- Tuutteko kurkkimaan huippuradat? hän kysyi ja nitkautti niskojaan kohden lähintä kattoon ripustettua TV-vastaanotinta.
- Ehdottomasti, sanoi Vesku ja minäkin seurasin. Venäjätär ratsasti juuri ruudulla kuin kone, täydellisesti kauniilla hevosellaan. Hanna huokaili ja huomasin sivusilmällä, että hänen kätensä olivat puristuneet tiukkoihin nyrkkeihin.
- Ei toi edes näytä kouluhevoselta, tommonen ruikku, hän puuskahti, mutta vilkuili sitten ympärilleen hätäisesti. Tuo ei ehkä tosiaankaan ollut ollut ihan ammattimaisesti korrekti huomautus.

Viimeinen ratsukko oli ruotsalainen, eikä ollenkaan huono sekään.
- Tosta mä haluaisin varsan, supatin Veskun korvaan. – Miten olis Kaomalle ens kesänä?
Vesku kääntyi ja tuijotti minua kulmat rypyssä, mutta hiljalleen hänen ilmeensä muuttui.
- Kuule, toi ei ole oikeestaan kovinkaan hullu idea.
- Ohoh, sanoin yllättyneenä, kun minua ei jyrättykään saman tien maan rakoon.
- Mutta ei ehkä Kaomalle, sitä pitää jo sillon ruveta ratsastamaan kunnolla. Desille?
- Kunhan meille! sanoin tyytyväisenä. – Mennään kotiin niin mä alan selvittää astuuko se ylipäänsä ollenkaan ja saako siirtospermaa.
- Eikö olisi helpompaa kysyä pilotilta saman tien?
- No en ehkä ala haastatella sitä täällä, sanoin kauhistuneena. – Ei tullu edes kouluruotsia pakattua mukaan, saati sitten että hevoskasvatussanastoa. Ja eikähän se sen hevonen ole kumminkaan.

Viivyttelimme vielä vähän aikaa, jotta näimme tulokset. Hanna oli toiseksi paras suomalainen, viidentenä. Venakko voitti ja Vesku oli kahdeksas.
- Kolmanneksi viimeinen, hän lausahti.
- Kahdeksas, sanoin minä painokkaasti. – Ei kuule kovinkaan paskasti hoidettu mun mielestä.
- Ehkä ei, hän myönsi. – Mentäskö laittamaan Musti kuljetuskuntoon?
- Sopii mulle. Kai se Siirikin sieltä kohta tulee.
- Soita sille ja hoputa.
- Ei se siellä metelissä mitään kuule.
- No jos se vilkaisisi sitä välillä. Ei me voida täällä ikuisuuksia roikkua.

  Re: Mansikkakesä 14

Lähettäjä: tölkki 
Päivämäärä:   3.9.09 23:58:31

Heh, mua kiinnostaa tää: "Osa siitä, mitä lapsi vieressäni kertoi, yökötti tai itketti minua, enkä saanut kommentoitua." ;P

  Re: Mansikkakesä 14

LähettäjäSennnu 
Päivämäärä:   4.9.09 08:39:31

Mä arvaan, että sua kiinnostaisi, mutta tää ei oo ehkä sopiva foorumi :P
--------------
11.

Siiri saapui läähättäen ja kainalot täynnä kasseja kymmenisen minuuttia sen jälkeen, kun olin soittanut hänelle hälärin. Olimme pakanneet Mustin varusteet jo traikkuun ja se oli itsekin valmiina lähtöön kuljetussuojiaan myöten.
- Hyvä ajoitus, Vesku sanoi Siirille ja kietaisi Mustille ketjun suuhun taluttaakseen sen ulos. Se oli kyllä sen verran naatin näköinen, että ehkä sekin oli vähän hätävarjelun liioittelua, mutta periaatteessa sille olisi pitänyt laittaa suitset takaisin koppiin siirtämistä varten, joten en sanonut mitään.
- Mä olen ihan kuollu, Siiri henkäisi päästyään takapenkille ostoksineen. – Se ihmismäärä voi ihan tukehduttaa!
- Hyvin sä sait tehtyä ostoksia, huomautin vilkaisten hänen kassipaljouttaan.
- Niin… kyllä mä vähän törsäsin turhuuteenkin, hän myönsi. – Kuulkaa, sopiiko jos soitetaan meille vasta illemmalla että mut saa hakea? Tai jos ne suostuisi että mä saisin olla huomiseen? Mä en nyt toivo mitään muuta kuin saada nukkua tunnin tai pari.
- Etköhän sä voi ottaa torkut kun päästään meille ilman, että ne huolestuu, arvelin. Kaipasin semmoisia itsekin.
- Lapset pitäisi hakea, Vesku huomautti.
- Kai nekin malttaa odottaa tunnin tai pari? anelin. Siirin väsymys alkoi tarttua.

Oli kuitenkin vielä melko aikaista ja kotiin päästyämme oli helppo todeta, että ei kannattaisi lähteä mihinkään ennen kuin olisi aika antaa hevosille iltapäiväheinät. Saatoimme hyvällä omallatunnolla painua syömään ja torkuille sitä kellonlyömää odotellessa. Ahmimme puoli jääkaappia tyhjäksi ja sitten, sen sijaan, että olisimme fiksusti painuneet kukin omaan sänkyymme, lösähdimme kaikki olohuoneeseen katsomaan nauhoitusta Horse Showsta. Vesku ja minä valtasimme sohvan ja Siiri käpertyi nojatuoliin ja sitten arvostelimme rankasti kaikkien ratsastusta, kunnes tuli toisen luokan ja Veskun vuoro. Silloin hiljenimme, hän itse vain ähki välillä.
- Ihme, että tolla esityksellä pääsi muuta kuin viimeiseksi!
- Älä sä ala arvostella tuomareita, mutisin unisesti ja sitten taisin torkahtaa hetkeksi, kunnes Siirin ääni kuulutti Hannan olevan vuorossa. Se minun piti vielä katsoa, mutta sitten nukahdin oikeasti. Ruotsalaisorikin jäi näkemättä.

Heräsin yksinäni sohvalta, enkä voinut ymmärtää, miten Vesku oli päässyt pois altani huomaamattani. Väsytti edelleen, mutta talo oli niin hiljainen ja autio, että pakotin itseni nousemaan ylös lähteäkseni tallille. Pakko tästä oli ryhdistäytyä, etenkin kun tiesin, että tämä väsymys oli lähinnä henkistä. Tätä viikonloppua oli odotettu ja stressattu niin kauan, että minulla oli ainakin takki ihan tyhjä nyt, ja saatoin vain kuvitella, miltä Veskusta tuntui.

Hän tuli vastaan minua ulko-ovella.
- Ai säkin nousit jo? Mä meen hakemaan lapset nyt, ja Siiri saa jäädä yöksi vielä, se on Sannan kanssa tallilla.
- Ai sä olet ahkerana, haukottelin. – Tai te. Ehkä mäkin menen tekemään jotain niin herään.
- Mä juoksutin Kaoman ja likat käveli Desin ja Rellan kanssa, Vesku sanoi ja vaihtoi tallitakkinsa siviilitakkiin ja rapaiset kenkänsä puhtaampiin.
- Kai munkin pitää sitten edes Nikille jotain tehdä, huokaisin ja halasin häntä.
- Anna Siirin ratsastaa, jos sä oot poikki, hän sanoi hellästi ja minulle tuli lämmin olo.
- Miten mä nyt muka oisin poikki, sinähän tässä oot kaks päivää ratsastanut kilpaa, naurahdin.

Sanna ja Siiri olivat tallissa harjaamassa Kakadua ja Bagheeraa jutellen ja naureskellen ja Ulla ja Pajukin olivat siellä.
- Täällähän on ihan ruuhkaa! naurahdin ja piristyin oitis. Ullakin oli käynyt aamulla Horse Showssa ja hän esitteli ostoksiaan ja selitti Pajulle, keillä myyjillä oli ollut parhaita tarjouksia. Sanna ja Paju olivat menossa vasta seuraavana päivänä. Hain Nikin sisään ja se näytti niin onnelliselta päästessään vihmovasta sateesta, että päätin sittenkin antaa sille vielä vapaan. Emmehän olleet harjoittelemassa mihinkään tai mitään.
- Tämmöset kelit on kyllä itsestään saatanasta, jupisi Paju. Hän ja karsinassaan seisova Dena olivat molemmat niin märkiä, että he olivat kyllä käyneet ulkoilemassa. Ulla oli vahvasti samaa mieltä ja päätti myös jättää ratsastamisen väliin.
- Nairobi ei tykkää tommosesta myrskystä. Enkä minäkään.
- Kermaperseet, kihersi Siiri.

Aika meni ihan huomaamatta ratsastamattakin. Siiri ja Sanna hakivat hevosia sisään ja ripustivat loimia kuivumaan ja Ulla kokeili omalleen kaikkia ostamiaan uusia vermeitä. Paju tuijotteli ikkunasta ulos kuin aprikoiden, kannattiko kuivua ensin, ennen kuin lähtisi pyöräilemään kotiin vai ei ja auttoi sitten minua laittamaan hevosten iltaruoat valmiiksi.
- Mitä toi Linda oikein tekee noilla hevosillaan? hän kysyi minulta, kun sekoittelin niiden pellavapuuroja.
- En mä tiedä, sanoin yllättyen vähän itsekin. – Ratsastaa?
- Kun ei se näytä kisaavan eikä mitään.
- Jos ne on vaan sen lemmikkejä.
- Mä en kyllä viitsisi ihan ilman mitään tavoitteita elättää kahta hevosta. Vaikka onhan ne sentään tammoja, kai niitä voisi varsottaa tai jotain… Paju jäi miettimään.
- Varsojahan me tänne kaivataankin lisää, kolme tulossa ensi kesänä, eikä Bagheerastakaan ole vielä runoiltu minkäänlaista myynti-ilmotusta, sanoin iloisesti. – Mutta ei Linda kyllä ole puhunut varsottamisesta mitään.

Hanna soitti lupauksensa mukaan Veskulle iltamyöhällä. He synkronoivat digiboksit suurella huolella ja kävivät läpi molempien radat. Siiri ja minä istuimme ja kuuntelimme heidän viisauksiaan, sillä Vesku laittoi puhelimensa huomaavaisesti pöydälle ja kaiuttimen päälle. Minun on pakko myöntää, etten voinut olla hihittelemättä Siirin kanssa joillekin Hannan sanakäänteille, enkä myöskään voinut olla huutelematta hänelle vastaan muutamassa kohden. Vesku mulkoili minua mutta joskus Siiri vain sai minut unohtamaan, että en ollut yhtä teini-ikäinen. Joskus toivoin olevani.

Ihan, ehdottoman aikuiseksi tunsin itseni sitten taas hyvin pian. Uusi työpaikkani odotti. Vanhassa paikassa en suostunut järjestämään läksiäisiä, olinhan ollut siellä vain joitakin kuukausia ja olisi vaatinut melkoisia järjestelyjä saada joku katsomaan lapsia jos me jäisimmekin Veskun kanssa töiden jälkeen kaupunkiin. Läksiäislahjan sain silti: muhkean ruukkukasvin vietäväksi uudelle työpöydälleni.
- Uskomattoman mielikuvituksetonta teiltä, mutisin muistellessani, minkälaisen pilailupuotipläjäyksen he olivat Veskulle keränneet, kun hän oli jäänyt keväällä Jerryä hoitamaan, ja mitä se sitten lopulta oli aiheuttanut. Minua puistatti.

- Tässäkään ei ole mitään vitsiä mutta jos tää vähän lohduttaisi? esitti pomomme ja ojensi minulle työtodistuksen. Hyvän sellaisen.
- Joo, sain mutistua punastuen. Kunnioitin tuota miestä ihan järjettömästi.
- Tule takasin kun olet kyllästynyt pelastamaan maailmaa selkänahkasi kustannuksella. Terveysasematyö on neekeriorjan hommaa.
- Ehkei sentään meillä tuolla maalla, arvelin optimistisesti ja hän nauroi, ystävällisesti, mutta päin naamaani.
- No siellä ennen kaikkea.

Olin sitä mieltä, että hän pelotteli turhia, mutta tietenkin minua silti jännitti ensimmäisenä aamuna. Vähän turhankin ajoissa olin uudessa toimipaikassani, mutta lasten päiväkoti oli melkein vieressä ja olin halunnut saada heidät sinne hyvissä ajoin ennen kahdeksaa aamiaiselle ja niin olin sitten itsekin ennen kahdeksaa valmiina oven takana potilaiden kanssa. Eihän minulla vielä ollut avaimia, että olisin päässyt sisään.

Kun ovet avattiin, purjehdin ihmismassan mukana sisään ja peremmälle sinne, missä oli käynyt haastattelussa.
- Hei! aloitti ilmoittautumistiskin takana istuva tomeran näköinen naisihminen.
- Mä tulin töihin, ilmoitin ja mietin, näytinkö ollenkaan lääkäriltä pipo syvällä päässäni. Päätin kuitenkin käyttäytyä fiksusti ja pysähdyin esittäytymään.
- Ai sä olet noin nuori! täti huokaisi.
- Mä olen ihan täysi-ikäinen ja valmistunut, napautin takaisin. En minä nyt enää voinut ihan lukiolaiselta näyttää. – Ja sä olet?
- Outi, mä olen Outi.
- Onko Jarmo tullut jo?
- Varmasti, kaipa se näyttää sut alkuun.
- Toivotaan, hymähdin ja jatkoin matkaa.

Koputin uuden pomoni ovenpieleen ja kurkistin sisään. Mies näytti torkkuvan tuolissaan näyttöpäätettä tuijottaen, mutta pompahti pystyyn huomatessaan minut. Hän näytti samalta kuin aiemminkin käydessäni väsyneine silmäpusseineen, hänessä oli jotain bokserimaista.
- Hienoa! Sä tulit!
- Tietysti tulin. Mitäs mä nyt alan tehdä?
- Mä näytän sun kolon ja katsotaan, pääsetkö sä koneelle, puolelta pidetään aamupalaveri ja saat tavata kollegat. Yhdeksältä alkaa kaaos, mutta ehkä sulla menee vähän pidempään, että pääset perille, miten meidän ohjelmat toimii. Kymmeneen?
- No se riippuu, tuumasin. Tosin kuvittelin tuntevani yleisimmin käytössä olevat potilastietojärjestelmät sen verran hyvin, ettei minun tarvitsisi ainakaan niiden kanssa koko aamupäivää taistella.

Huone, jonka Jarmo minulle näytti, oli siisti, tyhjä ja puhdas, siis tyhjä kaikesta henkilökohtaisesta sälästä. Tajusin unohtaneeni ruukkukasvini kotiin, mutta toisaalta olisi kai ollutkin vähän kornia marssia sen kanssa ensimmäisenä päivänä töihin.
- Onko tää mun ihan oma? kysyin ihastuneena.
- On, meillä on enemmän tiloja kuin käyttäjiä. Nimikylttikin on kai tilattu oven pieleen… näissä on kai sun käyttäjätunnukset ja semmoset, Jarmo sanoi selaten muutamia papereita pöydällä. – vaihda salasanat sitten. Jätä päällysvaatteet tonne kaappiin ja tule perässä, mä näytän mistä löytyy mitäkin.

Löysin päälleni valkoisen takin ja ravasin miehen perässä kurkkimassa varastoihin, kansliaan ja sitten päädymme kahvihuoneeseen, jossa istui ilmeisesti loppuosa vuorossa olevasta henkilökunnasta. Jarmo osoitteli heitä ja lateli nimiä ja toimenkuvia.
- Anne, sairaanhoitaja, Kurre, yleislääkäri, Henrietta, meidän kanslisti…
Viimeksi mainittu hymyili ja kaatoi minulle kahvia samalla, kun kiersin kättelemässä. Heitä oli niin vähän – tälläkö tätä paikkaa pyöritettiin?
- Outi on sitten tuolla odotushuoneessa, ja kymmeneltä tulee kai Kirsi ja Tarja, eikö vaan? Jarmo jatkoi.
- Kirsi on sairaana, ilmoitti Henrietta.

Istuin hiljaisena vapaalle tuolille, uteliaana näkemään, millaista aamupalaveria Jarmo oli tarkoittanut. Mitään potilastietojen läpikäyntiä se ei voinut pitää sisällään, kuten sairaalassa, eihän täällä voinut tietää, mitä oli odotettavissa ja millaisia potilaita odotushuoneessa istui. Tänään ainakin kaikki tuijottivat vain minua.
- Kerro nyt jotain itsestäsi, Jarmo kehotti ja nöyrästi paljastin lyhyen työhistoriani.
- Mä tulen näyttämään sulle, miten teet lähetteet ja reseptit, Henrietta ilmoitti reippaasti ja lähdin huojentuneena hänen mukaansa, vaikka olin ehtinyt tuskin maistaa kahviani. Minun kokemukseni mukaan osastosihteerit ja kanslistit, millä nimellä he nyt missäkin työskentelivät, olivat ne, jotka joko pyörittivät tai pysäyttivät kaiken toiminnan. Tämä nuori nainen vaikutti lupaavan aikaansaavalta.

Iltapäivään mennessä olin jo ihan oikeissa hommissa. Sairaana poissa olevan Kirsin vastaanottoajat piti hoitaa ja totesin osaavani määrätä kokeita ja lääkkeitä. Vaikeinta oli ollut kutsua sisään ensimmäinen potilas äänen tärisemättä jännityksestä ja yrittää esiintyä hänelle vakuuttavasti, mutta siitä se sitten lähtikin. Neljältä jätin Kurren ja Jarmon keskustelemaan painokkaasti siitä, kumpi jäisi hoitamaan Kirsin loput varatut ajat ja ajoin päiväkotiin.
- Näinkö aikasin sä nyt alat tulla? ihmetteli Jerryä ravasta ravisteleva hoitaja.
- Joo, paitsi jos mulla on iltavuoro, sanoin tyytyväisenä. Lasten hoitopäivä lyheni suunnilleen tunnilla kummastakin päästä tästä päivästä alkaen.

Ensimmäinen päivä oli mennyt osaltani siis hyvin, ja niin seuraavatkin. Työkaverit vaikuttivat kivoilta, sen vähän perusteella, mitä heitä ehdin nähdä kiireen keskellä, enkä mokaillut pahemmin, mitä nyt jumitin ohjelmia niin, että eräänkin tunnin Henrietta sai yhtenä päivänä selvitellä jälkiäni. Kuitenkin jo seuraavalla viikolla aloin tajuta jonkinlaisen alavireen, joka paikassa väreili. Huomasin, että Kurre valitti aina ja joka asiasta ja Kirsi, joka palasi töihin flunssaisena parin päivän kuluttua, vaikutti niin hiljaiselta ja sisäänpäin tuijottavalta, että tosissani mietin, että oliko hän ihan kunnossa.
- Sillä on burn-out, sanoi Henrietta, kun kysyin kautta rantain asiasta.
- Miksei se lähde lomalle?
- Eihän ne koskaan lähde, eikä kukaan voi ottaa semmosta puheeksikaan, koska sitten meillä on taas vajausta.
- Ai, sanoin ällistyneenä.
- No niin se vaan menee, mutta jospa tää nyt alkaisi helpottaa, kun säkin tulit.

Siitä en tiennyt, mutta kyllä minusta oli kiva mennä aamuisin töihin ja tuntea itseni tarpeelliseksi, ja kaksi ylimääräistä tuntia päivässä oli virkistävä lisä, vaikka niistä tähän pimeään aikaan vuodessa ei ollutkaan oikeastaan mitään iloa. Ratsastamaan en tietenkään päässyt lasten pyöriessä jaloissa, mutta enemmän aikaa oli silti enemmän aikaa. Jaksoin paneutua tilan ja hevostenkin asioihin, kun koko syksy oli menty vähän Mustin ehdoilla ja sen lisäksi tehty, mitä oli ehditty. Rellan asiat sentään olivat joltisessakin kunnossa, sillä sitähän olimme sopineet kuntouttavamme ja Sanna liikutti sitä useimpina päivinä viikosta. Desi kuitenkin olisi hyvin voinut liikkua useammankin kerran viikossa, mutta emme me vain olleet ehtineet ja jaksaneet, ja Nikikin oli kovin kevyellä.

Tyttöjä ei joka ilta huvittanut ratsastaa, kun oli pimeää ja sateista, mutta pihatossa asiat olivat kyllä ihan hyvin. Bagheera ja Kaoma pitivät huolen siitä, että antoivat liikuntaa sekä toisilleen että Nastille, jota ne taisivat molemmat pitää jonkinlaisena vinkuleluna. Kakadu vain katseli niitä ylenkatseellisesti pitkien ripsiensä takaa ja taisi olla salaa tyytyväinen, että adoptiolapsella oli muitakin reuhukumppaneita kuin se itse. Varsasta oli laitettu ensimmäinen myynti-ilmoitus maailmalle ja yltiöoptimistisesti siinä oli hintalappu, joka oli sopiva vain Hannan mielestä. Silti sitä oli kyselty heti, vaikkei se nyt vielä ainakaan kuukauteen ollutkaan mihinkään lähdössä. Ei se vielä pärjännyt ilman Kakadua, vaikka oli kyllä jo ruvettu puhumaan tamman palauttamisestakin.

Paitsi pimeä, marraskuu oli myös tuskastuttavan märkä. Meidän kenttä lainehti ja tarhoissakin oli lammikoita ja välillä tuntui, kuin koko maailma olisi haissut laholle ja homeelle, kun aamulla avasi oven ulos. Marun nahkaan ilmestyi omituista rupea, joka ei voinut johtua mistään muusta kuin märkyydestä, ja meidän piti lopulta ajaa sen kintuista karvat kokonaan pois. Siitä tuli uskomattoman hassunnäköinen ja se nolostui selvästi itsekin, kun emme voineet olla nauramatta sille. Se tuli mukaan iltatalliin, kuten tavallista, mutta takaisin sitä ei kuulunutkaan. Ensimmäistä kertaa ikinä se ei kulkenut huutoetäisyydellä.

- Se karkasi, sanoin tyrmistyneenä. – Meidän ei olis pitänyt nauraa sen kintuille. Nyt se palelluttaakin ne vielä.
- Höpö höpö, sanoi Vesku ja meni ulos viheltelemään ja huutelemaan. Kyllä Maru sitten palasi, ehkä puolen tunnin kuluttua ja rutistin sen puolikuoliaaksi.
- Missä sä kävit, hölmö eläin?
Koira nuolaisi anteeksiantavaisesti naamani märäksi ja antoi minun kuivata itsensä.

  Re: Mansikkakesä 14

LähettäjäSennnu 
Päivämäärä:   4.9.09 21:11:43

Vesku
1.

Joulun alla, paria viikkoa ennen, soitti Jessin sisko, Miila, minulle.
- Kuule, meillä on ajatus, hän sanoi.
- Aiotko sä taas hommata hevosen? kysyin, se tuli ensimmäisenä mieleeni. Ei hän koskaan ollut hommannut hevosta, mutta oli hän sitä suunnitellut aiemminkin.
- Ei, ei mulla semmoseen ole aikaa. Ihan muuta. Saatko sä järkättyä teille vähän lomaa jouluksi?
- Meillä on vähän lomaa jouluna. Jessin paikka on kiinni pyhät ja mä vänkäsin vapaata kun mulla on osaston pienimmät lapset tänä talvena.
- Hienoa! Pääsettekö te irtautumaan viikoksi tai jotain?
- No ei, sanoin varovaisesti ihmetellen, mitä hän oikein ajoi takaa. – Me pystytään irtautumaan ehkä päiväksi, jos joku haluaa käydä jakamassa päiväheinät.
- Mutta jos unohdetaan hevoset.
- Miten ne voisi unohtaa?
- No kuuntele.

Tottelin, tietenkin, sehän oli vain kohteliasta.
- Me ollaan mietitty teille joululahjaa oikeen puolen suvun voimin…
- Kuutio tai pari kauraa? ehdotin, vaikkei keskeyttäminen ollutkaan kohteliasta.
- Kilon joulupaketteihin pakattuna vai, hih, Miila naurahti. – Ei kun me ajateltiin lähettää teidät lomalle. Te ette ole ollu missään sen jälkeen kuin Danni syntyi, jos mun laskut pitää paikkansa.
- Meillä ei missään nimessä oo varaa lähteä mihinkään lomalle, sanoin jyrkästi, se oli ensimmäinen asia, mikä tuli mieleeni.
- Mähän puhun joululahjasta!
- Mistä lähtien me ollaan oltu niin kilttejä, että ansaitaan tommosia joululahjoja? Viis henkeä viikonlopuksi Tallinnaan, sekin on jo iso raha!
- Ei kun Jessi ja sinä vaan. Äiskä ja mä tullaan hoitamaan talo, tila, lapset, koira ja hevoset.
- Ei missään nimessä, Jessi ei suostu jättämään lapsia takuulla, ja miten te muka pärjäisitte… ja se on joka tapauksessa liikaa.
- Ole nyt vaan hiljaa edelleen ja kuuntele. Etkö sä ole huomannut, että Jessi kiipeilee kohta seinille? Se on loman tarpeessa.

Kuuntelin Miilan suunnitelmia vielä vähän aikaa. He olivat tunkemassa meitä Laurin vanhempien taloon Kanarialle, tietenkin, ja hän oli jo ottanut selvää lentojenkin hinnoista.
- Ja tehän voitte olla siellä vain niin kauan kun haluatte, neljä päivää tai seitsemän, hän muistutti, sitten hän lupasi antaa minun miettiä yön yli ennen kuin palaisi asiaan.
- Ei me lähdetä teidän kustannuksella mihinkään etelään ja jätetä teitä hoitamaan kaikkea, sanoin.
- Mieti nyt kumminkin.

Olin melkeinpä loukkaantunut moisesta sotkeutumisesta meidän elämäämme, mutta illan mittaan mieleni alkoi pikkuhiljaa muuttua. Jessi oli aina tuntunut vähän kärsivän syksyn ja talven pimeydestä. Tänä syksynä oli jo hyvän aikaa näyttänyt siltä, että kaamosmasennus olisi unohtanut tulla meille: Jessi oli aloittanut uudessa työpaikassa ja oli siitä epätavallisen innoissaan porskuttanut monta viikkoa, sitten hän oli innostunut järjestämään Alissan 6-vuotissyntymäpäivien kunniaksi juhlia, jotka olivat pitäneet hänet aika lailla liikkeellä myös, mutta nyt alkoi vaikuttaa vähän huonolta. Hän meni aina vaan aikaisemmin nukkumaan ja puhui vähemmän niin minulle kuin lapsillekin. Koko hänen työpäiväänsä ei enää käyty läpi ruokapöydässä tai illalla sängyssä, eikä edes parhaita paloja, ja hän antoi hevosille mieluummin vapaapäiviä kuin raahautui ratsastamaan. Hassuinta oli, että tajusin tuon kaiken kirkkaasti vasta nyt, kun Miila oli siitä maininnut.

- Te saatte tarjota majoituksen siellä, mutta lentolippuja me ei teiltä huolita, ilmoitin sitten Miilalle seuraavana päivänä. – Mulla on pakko olla varaa ostaa ne itse, jos Jessi nyt suostuu miettimäänkään, että lähtisi minnekään ilman lapsia.
- Me puhutaan se yhdessä ympäri, eiks vaan? Ei lapset osaa edes kaivata mukaan, niillä tulee olemaan taivaallista kun me lellitään ne kuoliaaksi kotona.
- En mä epäilekään, etteikö ne pärjäisi, mutta on eri juttu, pärjätäänkö me ilman niitä.
- No sitten lennätte takasin kotiin, kun ikävä käy ylivoimaiseksi, Miila sanoi huolettomasti. – Mun täytyy ruveta nyt suunnittelemaan lahjakorttia! Muista ettet paljasta Jessille mitään! Varaatko sä lennot?
- Mun kai täytyy, tuumasin ja aloin tuntea itsekin mukavaa innostusta. Oli ihan totta, ettei meillä ollut ollut kahdenkeskistä lomaa suunnilleen ikuisuuteen. Ulkomaanlomista oli vielä kauemmin, lasten eliniän verran, kuten Miila oli ihan oikein huomauttanutkin.

Pari päivää myöhemmin olin jo melkein unohtanut, ettei ajatus matkasta ollutkaan omani. Olin varannut lennot Gran Canarialle ja kuunnellut tyynenä Jessin voivotteluja, kun sekä hänen vanhempansa että Miila ja Lauri olivat ilmoittaneet tulevansa meille viettämään maalaisjoulua.
- Sehän on vaan kivaa, että ne tulee, olin lohduttanut.
- Niinkö? hän oli kysynyt hurjistuneena. – Tarvii kokata kymmenelle sen sijaan että viidelle!
- Pyydetään, että ne tuo jotakin. Jos me vaikka paistetaan vaan iso kinkku, ehdotin.
- No tietysti ne tuo mutta…
- Älä nyt revi pelihousujasi, eikö kunnon perhejoulu kuulosta ihanalta? Eikähän sun niitä tarvitse stressata, omaa perhettäsi!

Vannoin auttavani joulusiivouksessa ja hommaavani ja paistavani kinkun vaikka omin nokkineni.
- Mikä sua vaivaa? Jessi kysyi epäluuloisena.
- Mä olen joulumielellä! julistin ja yritin kutittaa häntä leuan alta, mutta hän huitaisi minua ja kääntyi puhisten menemään pois.
- Onko sulla PMS vai? huusin hänen peräänsä äkillisen suuttumuksen leimahtaessa ja hän kääntyi ja irvisti. Pari kolme muutakin myrkyllistä lausahdusta tuli mieleen, mutta en päästänyt niitä sentään ulos vaan lähdin tallille. Olikohan matka sittenkään hyvä ajatus? Näin seuraavana yönä unta, että Jessi kieltäytyi ehdottomasti lähtemästä mihinkään ja että saisinkin jouluyönä lähteä ajamaan lentokentälle Laurin kanssa. Mikä pahinta, olin siitä unessa oikein tyytyväinen, kun Jessi oli kerran ollut niin vittumainen.

Tuon jälkeen en ollut jouluaattona enää niin varma siitä, että yöllä olisimme onnellisina matkalla lomalle. Yhteenotosta oli jäänyt paha maku suuhun, sillä harvoin sanoimme noin pahasti toisillemme ja olin iloinen, että vieraat tulivat jo heti aamusta ja talo oli täynnä iloista hälinää.
- Hyvää joulua, esitin Jessille vähän epävarmana, kun aloimme iltapäivällä latoa pöytään jouluruokia. Olimme juuri tulleet ratsastamasta, aattomaastosta, ja hänen poskensa hehkuivat vielä punaisina ja vähän rapaisina. Lunta ei ollut, joten kura oli roiskunut laukkapolulla aika lailla. Pyyhkäisin yhden tumman roiskeen pois.
- Olenko mä likainen? Jessi naurahti.
- Joo, sun pitää käydä pesulla ennen kuin ruvetaan syömään, vastasin ja olin helpottunut, kun hän kuulosti normaalilta ja hyväntuuliselta eikä kireältä ja kiukkuiselta. Toistin toivotukseni ja annoin hänelle suukon poskelle, mutta minua häiritsi se, etten tiennyt, mitä hän sanoisi illalla saadessaan Miilan matkalahjakortin. Sekin häiritsi, että hän vain vilkaisi minua nopeasti vihreillä silmillään, jotka joskus olivat saaneet mahani tiukalle kiepille. Koska minusta oli viimeksi tuntunut siltä, että heittäisin vaikka volttia, jos hän pyytäisi? En voinut muistaa.

Joulupukki ei ehtinyt meille sinä vuonna, mutta Jessi oli palkannut naapurin Antun käymään kopistelemassa kuistilla niin, että Maru sai sisällä kohtauksen kello 17.30. Danni ja Alissa pompahtivat pystyyn sohvalta, missä he olivat supatelleet Jerrylle joulupukkitarinoita. Vähän epäilin, etteivät he enää itse varauksetta uskoneet kyseiseen herraan, mutta tietenkin he joutuivat pikkuveljen takia esittämään.
- Nyt se tulee! Danni hihkaisi ja Jerry alkoi saman tien huutaa, kuin sisko olisikin väittänyt ihmissyöjäporon olevan ovella. Kaappasin pojan syliini ja Karoliina lähti pienempien tyttöjen seuraamana kohden ulko-ovea.

Jos tytöt pettyivät löytäessään vain lahjasäkkejä eivät he ainakaan näyttäneet sitä palatessaan, vilkuttelivat vain paljon puhuvasti silmiään.
- Lahjoja, Jerry, lahjoja! maanitteli Alissa, kunnes poika sylissäni lakkasi huutamasta ja saatoin laskea hänet alas. Nappasin Jessin kainalooni sen sijaan, ja hetken seisoimme siinä kylki kyljessä, ylpeinä vanhempina, katsomassa lasten jouluriemua.

Lahjoja oli tietenkin ihan liian paljon, kuten aina. Niiden avaamiseen meni tuntikausia, kun me aikuiset ensin katselimme ja tarvittaessa autoimme lapsia avaamaan omansa. Jerry nukahti värikkäiden papereiden päälle eikä Dannikaan jaksanut avata kaikkia omiaan vaan kömpi joulukuusen alle lukemaan lahjakirjaansa, lukutoukka. Alissa yksin puursi tunnollisesti läpi kaikki paketit sen näköisenä, että urakka oli pakko suorittaa loppuun, sitten hänkin huokaisi onnellisena ja meni hakemaan keittiöstä luumukiisseliä ja kermavaahtoa.
- Reipas tyttö, Jessi kehui häntä nauraen ja Alissa nyökkäsi melkein hengästyneenä.
- Tuu leikkimään, Karoliina pyysi havaittuaan Dannin olevan muissa maailmoissa ja tytöt häipyivät lelukasojensa ääreen.

- No niin, täällä on vielä jotain, sanoi Miila ja ravisti säkkiä. Punainen kirjekuori leijaili lattialle ja hän ojensi sen Jessille.
- Toivottavasti tää on kevätsiivouslahjakortti, hän hymyili ja avasi kuoren. Minä uskalsin tuskin hengittää ja myös Ilse ja Artsi ja Lauri tuijottivat häntä tiukasti. Miila yksin näytti tyyneltä ja voitonriemuiselta.

Meni vähän aikaa, ennen kuin Jessi tajusi.
- Loma… lentoliput?
Seuraavaksi hän kääntyi katsomaan minua, kasvot täydellisessä ymmärtämättömyyden naamiossa.
- Täällä on lentoliput meidän nimille.
- Jaa, mihinkähän? kysyin kevyesti ja romahdin sohvalle hänen viereensä.
- Las Palmasiin… nää on huomiseksi. Ei kun, tää lento lähtee aamuyöllä!

Tiesin ihan hyvin mitä lentolipuissa sanottiin, olinhan ne itse ostanut ja lähettänyt vain sähköpostilla Miilalle tulostettavaksi. Vilkaisin ne kuitenkin lävitse.
- Näyttää vähän siltä, että meidän pitäisi ruveta pakkaamaan, sanoin kevyesti.
- Pakkaamaan? Jessi oli edelleen sen näköinen, ettei tajunnut.
- No, näyttää siltä, että meidän pitää parin tunnin päästä lähteä lentokentälle.
- Joo, mä voin tulla auttamaan! Miila lupasi hypähtäen pystyyn ja silloin Jessi vasta heräsi.

- Eihän me nyt hitto vie voida lähteä minnekään lomalle! Lapset ja talli…
- Me huolehditaan niistä, Ilse ilmoitti rauhallisesti.
- Vesku! Sano nyt säkin, ettei me voida mihinkään lähteä! Jessi aneli ja katsoi minua hätääntyneenä.
- Jos nää kerran jää hoitamaan hoidettavat niin eiköhän me voida, tuumasin. Nousin itsekin ylös. Enhän ollut voinut mitenkään pakata mitään etukäteen tai Jessi olisi ruvennut ihmettelemään suuresti. Hän ei suostunut kuitenkaan tulemaan vaatekaapeille sen paremmin Miilan kuin minunkaan kanssani.

- Stop, aikalisä. Miila, tuu mun kanssa tupakalle ja selitä koko juttu, hän sanoi ja sisarukset häipyivät sitten ulos. Ilse katsoi minua vähän huolissaan.
- Ei kai se kieltäydy lähtemästä nyt? hän kysyi.
- Toivottavasti ei, sanoin. – Ei, sen tarvii vaan totutella vähän ajatukseen.
- Mä laitan sitten kahvia, hän sanoi ja minä menin hakemaan matkalaukun ullakolta.

Puoliltaöin lapset oli laitettu nukkumaan, sen jälkeen kun he olivat alkaneet tanssia riemusta kuullessaan, että isovanhemmat ja Miila ja Lauri jäisivät moneksi, moneksi päiväksi hoitamaan heitä. Matkalaukkumme oli myös pakattu – otimme vain yhden pienenpuoleisen. Istuimme keittiössä ja joimme kahvia ja vilkuilimme kelloa, kunnes Artsi nosti oman kuppinsa tiskipöydälle.
- Aletaan sitten mennä, ettette myöhästy.
- Mä en vieläkään ihan tajuu, Jessi mutisi, ja sitten hänen oli ihan pakko käydä suukottamassa nukkuvat lapset läpi. Minä kuljin perässä – ne kaikki nukkuivat autuaan onnellista jouluyön unta Karoliinaa myöten. Jessi seisoi tuijottamassa Jerryä pitkän aikaa, kuin olisimme olleet lähdössä puoleksi vuodeksi, mutta minä, joka olin jo ehtinyt tottua ajatukseen ja tiesin, että poikaa pideltäisiin kuin kukkaa kämmenellä, tartuin häntä lopulta olkapäistä.
- Meidän pitää mennä. Lähdetään seikkailemaan!

Olin jotenkin kuvitellut, että lentoasema olisi suunnilleen autio jouluyönä, mutta ei se ollut. Jouduimme jonottamaan noin neljänsadan muun ihmisen kanssa, että pääsimme matkalaukuista eroon, eikä meidän koneemme toki ollut edes ainoa.
- Haluaako nää kaikki muka pois Suomesta jouluna? Jessi ihmetteli ja katseli ruuhkaa.
- Ihan selvästi.
- Mä en oo ikinä ymmärtänyt sitä… enkä mä tajua sitäkään, että me ollaan tässä!
- Ihan teknisesti ajatellen joulusta on kai se tärkein jo ohi, arvelin.
- Tää on silti ihan järjetöntä! Mitä me oikeen ollaan tekemässä?
- Me ollaan menossa lomalle, ala nyt jo vähän relata!
Aloin vähän tuskastua ja Jessi huomasi sen, hän pisti suunsa kiinni sen näköisenä, ettei aikonut sanoa enää sanaakaan.

Pääsimme läpivalaisusta sitten kansainväliselle puolelle vain todetaksemme, että suurin osa siitä oli pimeänä.
- Haluatko sä jotain juotavaa? esitin Jessille ja osoitin jonosta päätellen ainoaa avoinna olevaa baaria.
- Voisin halutakin. Jos tuplaviski tai pari saisi mut lomatunnelmaan.
- Me voidaan ehkä nippa nappa ehtiä ostaa yhdet juomat ennen kuin pitää lähteä portille, naurahdin ja mittailin ihmispaljoutta. Minun mieltäni ei sekään nyt masentanut.
- Mulla pyörii vaan päässä aamutalli ja mitä Jerry sanoo aamulla kun me ei ollakaan kotona…
- Mene sä tupakalle, mä menen jonoon, määräsin ja hetken mietittyään hän totteli.

Kun hän palasi, päättelin hajusta ja kuluneesta ajasta, että hän oli polttanut ainakin kaksi tai kolme tupakkaa, mutta olin minäkin jo ehtinyt melkein tiskille asti. Vapaata pöytää ei ollut missään, mutta vetäydyimme muovimukeinemme sivummalle seisoskelemaan ja Jessi ähkäisi syvään maistaessaan omastaan – olin tosiaan tilannut hänelle viskiä.
- Kai tää tästä, hän huokaisi.
- Ajattele, että kun me päästään perille, on aamu ja me ollaan melkein Afrikassa, maalailin.
- Meidän pitää päästä jollain konstilla kentältä toiselle puolelle saarta.
- Siellä on takseja, tai voidaan me vuokrata autokin.
- Mä en ainakaan lähde ajamaan valvottuani vuorokauden. Sitä paitsi mä aion juoda koneessa punaviiniä!
- Otetaan kaikin mokomin taksi. Ja ajattele, me voidaan nukkua koko huomispäivä jos halutaan.
- Toi kuulosti hyvältä, Jessi sanoi ja hymyili lopultakin. Hän laittoi vapaan kätensä ympärilleni ja nojasi hetkeksi päätään olkaani ja lopultakin minulle tuli olo, että tämä voisi onnistua.

Pääsimme koneeseen ihan ajoissa. Jessin vieressä ikkunapaikalla oli joku keski-ikäinen isä, jonka lapset valitettavasti istuivat edessämme olevalla penkkirivillä ja roikkuivat selkänojien yli alkuun enemmän kuin oikein päin. Matkusta siinä sitten romanttiselle lomalle, kun puoli päiväkotia tuijottaa sinua!
- Juomia ja ruokajuomia? kysyi lentoemäntä pysähtyessään kohdallamme. Jessi mulkaisi kakaroita.
- Kolme pulloa punaviiniä, kiitos! hän tilasi. Minä en sanonut mitään, en edes vilkaissut häntä. Lentokonepullot olivat pieniä ja meillä oli kuusi tuntia matkustamista edessämme. Silti hän mulkoili minuakin.
- Mä en ole sanonut mitään, huomautin ja tilasin itsellenikin viiniä. Sitten ujutin käteni Jessin syliin ja otin häntä kädestä.

Kun ateriat jaettiin vähän myöhemmin, lapset, jotka olivat vähän aikaa keskittyneet istumaan oikein päin ja juomaan limsojansa, alkoivat taas kiipeillä.
- Isi, mitä ruokaa sä sait? Onko sulla sämpylää? Saanko mä sun sämpylän? vaati saada tietää se, joka roikkui melkein Jessin sylissä. Minä oikein kumarruin katsomaan kyseistä isää nähdäkseni, eikö tällä ollut mitään sanomista siihen, että hänen tyttärensä kädet ja hiukset roikkuivat parinkymmenen sentin päässä vaimoni ateriasta. Jessi kuitenkin ehti ensin. Hän kohottautui vähän, niin, että oli ihan kasvokkain tytön kanssa ja sanoi uhkaavasti:
- Jos sä roikut siinä mun naaman edessä vielä yhdenkin kerran tällä matkalla, mä puren sua!

Lapsi vetäytyi puoli metriä niin äkkiä, että kolautti päänsä matkatavarasäilön pohjaan, sitten hän humpsahti istumaan omalle paikalleen ja sieltä alkoi kuulua kiihkeää supatusta. Jessi voiteli tyynenä omaa sämpyläänsä ja minua nauratti, kunnes huomasin penkkien välistä tuijottavan silmän. Jessikin huomasi sen ja irvisti sille, ja taas edestä kuului kolaus ja humpsaus. Isähenkilö Jessin vieressä ei edelleenkään ollut huomaavinaan mitään.
- Otetaas sille, Jessi sanoi hilpeästi ja kohotti muovista viinimukiaan, sitten hän alkoi äänettömästi hihittää, ja niin tein minäkin.

  Re: Mansikkakesä 14

Lähettäjä: tölkki 
Päivämäärä:   5.9.09 00:15:38

Voinks mä saada jonkun privaversion? ;D

  Re: Mansikkakesä 14

LähettäjäSennnu 
Päivämäärä:   5.9.09 00:41:57

Et.
------------
2.

Suurimman osan lentomatkaa Jessi nukkui ja torkuin itsekin, mutta kun useampia tunteja oli jo kulunut, avasin silmäni, sillä olin nähnyt unta, että putosin. Jessi oli kyyryllä oikeaa olkapäätäni vasten ja hengitti tasaisesti niin lähellä, että paitani tuntui vähän kostealta hänen uloshengityksestään. Yritin saada unestani kiinni – olinko ollut jo siellä Laurin vanhempien talolla ja hypännyt alas vuorenrinnettä, vai mitä – mutta sitten kone tärähti ja tipahti selvästi taas ja tajusin, etten ollut tainnutkaan uneksia. Lensimme ilmakuopissa ja aika isoissa semmoisissa.

Muutkin matkustajat alkoivat päästellä ihmetteleviä ja kauhistuneita ääniä, eikä ihme, sillä nyt kone tipahti jo niin, että selkärangassa teki kipeää kun se pysähtyi ja samassa ikkunan takana pimeydessä välähti salama. Joku kirkaisi jossain ja valot, jotka oli aterian jälkeen himmennetty, kirkastuivat. Kaikki turvavyövalot paloivat.
- Ynnh, sanoi Jessi osoittamatta mitään merkkiä heräämisestä, mutta minun oli pakko ravistaa häntä. En saisi ikinä anteeksi, jos kone lentäisi suoraan taivaalliseen ukkoseen eikä hän näkisi siitä joka hetkeä.
- Joko me ollaan perillä? hän kysyi unisesti.
- Ei vielä, me ollaan ukkosmyrskyssä.
- Ollaanko?

Hän nousi kunnolla istumaan silmiään räpytellen ja samassa välähti taas. Jompikumpi lapsi edessämme alkoi itkeä ja sitten kovaääniset rasahtivat.
- Matka on tällä hetkellä hiukan kuoppainen ja pyydämmekin kiinnittämään turvavyönne ja välttämään käytävällä liikkumista, kuulutettiin ja lentoemoja alkoi parveilla käytävällä rauhoittamassa matkustajia.

Minun mieleeni ei tullut pelätä. Lentäminenhän oli todella turvallista, eikö? Yksikään suomalainen matkustajakone ei ollut tainnut koskaan tipahtaa. Valot himmenivät taas ja tuijotimme yhdessä ulos pienestä ikkunasta, josta näkyi vähän koneen siipeä ja taivaallista ilotulitusta, nyt vähän kauempaa.
- Olemme kohta kiertäneet ukkosrintaman ja alamme laskeutua lähestymistä varten, julisti miesääni kaiuttimista.
- Toivottavasti toi ukkosrintama ei seuraa meitä lomalle, Jessi sanoi.
- Mä luulin, että sä tykkäät ukkosesta.
- Tykkäänkin, mutten ehkä, jos ollaan menossa rantalomalle.
- Mutta jos me aiotaan kumminkin nukkua huominen niin välikö sillä?
- Maltanko mä muka nukkua, jos mun täytyy katsella ukkosta? Ja onko siellä vuorenkyljessä edes ukkosenjohdattimia, ei olisi kivaa joutua salamaniskemäksi.

Lentokone alkoi pudottaa korkeutta, ei tällä kertaa siksi, että olisi joutunut äkilliseen ilmakuoppaan, vaan tasaisesti ja jyrkästi, niin, että se tuntui korvissa. Emme voineet nähdä alaspäin, tai minä en voinut, ikkuna oli liian kaukana, joten oli mahdotonta nähdä mitään valoja saarelta. Tiedä, olisiko mitään näkynytkään, jos siellä oli ukkospilviä tai jos satoi. Ihan ilman enempiä välikohtauksia kuitenkin lopulta tömähdimme kiitoradalle ja koko matkustamo yltyi hurjiin kättentaputuksiin. Olihan matkassa sentään ollut vähän dramatiikkaa mukana.
- Mitähän kello on? Jessi kysyi, mutta saatoin vain pudistaa päätäni. Ainoa kelloni oli kännykässä, joka oli tietenkin kiinni.
- Siellä on melkein valoisaa jo, totesin vain ja katsoin ikkunasta ulos harmaaseen aamuun.

Siihen mennessä, kun olimme päässeet koneesta ulos oli jo ihan oikeasti valoisaa. Lentoasemalla tuoksui lattiavahalta ja hikisiltä ihmisiltä ja vähän tupakalta ja itsekin aika tunkkaisen ja rypistyneen oloisina seurasimme jonoa matkatavarahalliin.
- Mä voin vahtia meidän laukkua, Jessi ehdotti. Hän näytti levänneen hyvin, vaikka olikin nukkunut istuallaan. Vain silmänaluset olivat mustat ja minun oli pakko kokeilla sormella, lähtisikö se pois. Se näytti enemmän ripsiväriltä kuin väsymykseltä.
- Sä haluat ehkä käydä vessassa, ehdotin ja hän totteli odottamatta toista kehotusta. Ei hän viipynyt kauan, mutta olimme päässeet koneesta ulos melkein viimeisten joukossa ja laukkumme taas oli melkein ensimmäisenä hihnalla, joten minulla oli se jo, kun hän palasi.
- Mä en ole ikinä kuullut, että kukaan saisi laukkuaan ensimmäisenä, Jessi sanoi katsoen sitä epäilevästi.
- Mullekin tuli mieleen, että ois voinut ehkä lotota, myönsin, mutta en ollut pahoillani. – Mennään etsimään taksi, joka haluaa pitkälle reissulle!

Ulos astuminen oli sellainen elämys, että pysähdyimme kuin seinään. Onneksi kukaan ei tullut ihan perässämme. Olin olettanut, että siellä olisi edelleen harmaata ja usvaista, kuten laskeutuessamme, mutta jossain välissä aurinko oli löytänyt kolon, josta paistaa. Kanariallakin oli tietysti talvi ja lämpötila ei varmaan ollut paljon yli kymmenen asteen näin aikaisin aamulla, mutta kyllä vastaan leyhähtävä ilma huonoa turkkilaista saunaa vastasi. Auringonpaiste sai jo lätäköt höyryämään.
- Voi luoja! Jessi hengähti ja levitti kätensä. – Nyt mä olen iloinen, että me ollaan täällä!

Lyhyesti sanottuna ensimmäinen taksi jonossa suostui viemään meidät perille, kuulostipa oikein onnelliselta saadessaan pitkän keikan rantatietä etelään sen sijaan, että olisi sompaillut useamman seurueen pääkaupungin ruuhkaan. Jessi alkoi torkkua taas heti, kun olimme päässeet liikkeelle, mutta minä yritin kaikin voimin pysytellä hereillä. Olin aika varma siitä, että kuski tarvitsisi vähän ohjeita, kun olisimme päässeet ohi Playa des Inglesin ja olin oikeassa. Pyysin häntä jättämään meidät pikku kyläkaupan eteen. Meidän olisi pakko ostaa ainakin vettä ja sitä paitsi talomme avaimet olivat kuulemma kaupassa.

En muistanut kauppiaan nimeä, ja tuskin hänkään minua muisti, vaikka kerran olimme täällä käyneetkin. Hyvin hän kuitenkin esitti olevansa iloinen tulostamme, vaikka tupsahdimmekin sinne jouluaamuna.
- Mitä me ostetaan? Jessi kysyi kierrellen ympäri pientä puotia.
- Jotain aamupalaa, kai? Meidän pitää raahata kaikki ylämäkeen, muista se.
- Vettä, leipää, viiniä, hedelmiä, mehua?
- No niillä luulisi pärjäävän iltapäivään asti.

Ostimme kaikkea vain ihan vähän, mutta raahattavaa tuli siltikin niin, että kun olimme tarponeet reilun kilometrin rinnettä ylämäkeen, kylvimme hiessä molemmat ja läähätimme. Osasyy oli tietysti päällystakkiemme, vaikka olimmekin ottaneet vain ohuet syystakit, joita täälläkin voisi iltaisin tarvita. Ei niitä kuitenkaan ollut tarkoitettu kuntoiluun auringonpaisteessa Afrikasta vähän länteen.
- Jos uima-altaassa on vettä niin mä menen suoraan sinne, Jessi huohotti, kun lopulta seisoimme portin takana. Yritin hikisin sormin saada avainta sopimaan lukkoon ja olin jo melkein valmis kiipeämään aidan yli, kun lopulta onnistuin. Talon ovi oli helpompi avata, ja sitten olimme lopultakin perillä. Olin melkein valmis lysähtämään eteisen kylmille kivilaatoille, mutta Jessi ei ollut yhtä poikki. Hän meni ostoskassien kanssa suoraan keittiöön ja alkoi purkaa niitä jääkaappiin, joten en voinut olla huonompi. Minulla oli kuuma.

- Etsi sä meidän uikkarit ja pyyhkeet, niin mä soitan kotiin ja ilmotan, että me ollaan perillä, Jessi ehdotti ja niin tein. Raahasin matkalaukun samaan makuuhuoneeseen, jota olimme aiemminkin käyttäneet ja tyhjensin matkalaukun. Talo tuntui jotenkin kolealta ja kostealta, ihan kuin se olisi ollut tyhjillään pitkään. Kuka tietää, ehkä se olikin. Sänky oli kuitenkin pedattu siististi ja siellä oli siivottu. Jessi seurasi hetken kuluttua perässä, puhuen edelleen puhelimeen ja riisuen tullessaan vaatteitaan.
- No mutta loistavaa jos ei Jerrylläkään ole ikävä… kai. Sano terveisiä. Me mennään nyt uimaan ja sitten varmaan nukkumaan.

Hän heitti puhelimen sängylle hiukan epätoivoisen näköisenä ja sanoi, että lapset eivät kuulemma olleet kaivanneet meitä ollenkaan.
- On ne varmaan vähäsen, ne ei vaan raaski kertoa, arvelin.
- Ehkä niin. Hei, riisu, mennään! Missä mun uikkarit on, hei apua!
Jessi penkoi kaappia niin, että sinne nostamani äsken vielä siistit läjät alkoivat kohta muistuttaa sotatannerta.
- Lopeta nyt ihmeessä! sanoin ja otin hänen käsistään kiinni. – Mennään ilman, ei täällä ole ketään näkemässä!
- Naku-uinnille? Hei, joo, hyvä idea! Pulikoidaan oikeen kauan ja virkistytään.
- Pyyhkeenne, rouva.

Astuimme takapihalle pelkät pyyhkeet ympärillämme. Altaassa oli onneksi vettä, mutta siitä näki, että yöllä oli ollut myrsky. Siellä kellui muutamia pieniä oksia ja aika lailla lehtiä. Se ei kuitenkaan haitannut, riisumisesta huolimatta minulla oli edelleen kuuma ja tahmea olo ja loikkasin altaaseen miettimättä enempää. Kylmää se kuitenkin oli, niin kylmää, että henki salpautui ja kiipesin saman tien ylös. Varsinaista shokkihoitoa!
- Huuhh, inahti Jessikin ja seurasi minua salamannopeasti takaisin altaan reunalle. – Komento takasin, mennäänkin kuumaan suihkuun!

Valitettavasti kuumaa suihkua ei ollut saatavilla. Kuumavesivaraaja oli pois päältä ja vesi, joka suihkusta tuli, oli vielä kylmempää kuin altaassa. Tuijotimme toisiamme hetken ja tärisimme. Mieleeni tuli, että nyt saisimme kuolemantaudin ja se siitä lomasta. Jessi alkoi kuitenkin nauraa hiljaa ja hangata itseään tarmokkaasti pyyhkeenkulmalla.
- Me jouduttiinkin arktisiin oloihin nyt eikä aurinkorannalle.
- Näköjään.
- Meidän on pakko nyt yrittää vetäytyä johonkin suojaiseen koloon ja yrittää lämmittää toisiamme ruumiinlämmöllä. Muuten tulee kuolo.
- Niin, myöntelin ja niin me painuimme sänkyyn. Lakanat olivat kylmänkosteat ja tuntuivat inhottavilta ihoa vasten, mutta Jessi painautui ihan kiinni minuun ja hiljalleen aloimme lämmetä. Olin ajatellut, että varmaan loman alkua pitäisi juhlistaa rakastelemalla, mutta nukahdimme ennen kuin ehdimme. Tai Jessi nukahti. Hän alkoi hengittää rauhallisesti jo ennen kuin lakkasi tärisemästä kylmäänsä. Minä hankasin varpaitani yhteen ja tunsin, miten niihin alkoi hiljalleen valua lämmin tunne ja ajatukseni alkoivat harhailla.

Minäkin olin ollut pahasti loman tarpeessa. Nyt, kun olimme päässeet perille, ymmärsin, miten taivaallista oli saada vain maata paikoillaan ilman mitään tekemistä. Outoa mutta miellyttävää se oli, vaikka huomasin, etten saanut ruveta ajattelemaan lapsia. Silloin ei enää tuntunut taivaalliselta, ja sitä paitsi olihan Jessi röhnöttämässä rintani päällä ihan samoin kuin lapsilla oli tapana. Hänestä minun ei tarvinnut huolehtia, hän osaisi huolehtia ihan itse itsestään. Meillä tulisi varmasti olemaan ihan loistava loma. Halusin kovasti uskoa niin.

Jessi nukkui nukkumistaan, mutta neljän aikoihin iltapäivällä minä en enää jaksanut. Nousin ja pukeuduin ja menin hakemaan jääkaapista mehua. Kokeilin vesihanaa ja jo tuli kuumaa vettäkin. Keitin puoli pannullista kahvia, pukeuduin ulos vilkaistuani shortseihin ja T-paitaan ja sitten menin takapihalle istumaan ja juomaan kupillisen. Vähän mietittyäni hain Jessin yöpöydältä pienen konjakkipullon, jonka hän oli ostanut Helsinki-Vantaalta ja jonka oli ollut tarkoitus auttaa meitä lämpiämisessä kylmän uinnin ja kylmän suihkun jälkeen. Emme olleet kuitenkaan ehtineet avata sitä ennen kuin olimme nukahtaneet.

Pihalla oli sanalla sanoen leppeää. Samanlainen hyväilevä tuuli saattoi käydä Suomessa oikein kauniina huhtikuun päivänä, mutta ei joka vuonna. Asetin tuolin niin, että näin parhaan näköalan: kauas merelle, jonka ranta oli paljon alempana. Ellei maapallo olisi ollut kaareva, olisin saattanut nähdä etelänavan tuolistani.

Siinä se lomafiilis alkoi todella tuntua. Minulla ei ollut muuta tekemistä maailmassa kuin siemailla kahvia ja katsoa, miten auringonvalo leikki meren pinnalla. Musti, orini, josta oli tullut arvokkaampi kuin kukaan oli ikinä osannut odottaa, selviäisi varmasti myös hengissä, vaikken ollutkaan henkilökohtaisesti annostelemassa sille kauroja. Lapset saisivat kolmin- tai nelinkerroin enemmän huomiota kuin jos me olisimme siellä viettämässä joulupäivää heidän kanssaan. Tunsin, miten rentous valui kaikkiin jäseniini.

Rentouden mukana tuli lomafiilis. Täällä oli tekemistäkin vaikka miten. Join kahvini ja päätin lähteä pienelle kävelylle. Oli ehkä kaukaa haettua, että kylän kauppa olisi enää auki, nythän oli se joulupäivä, joka tarkoitti oikeaa joulua kaikkialla muualla kuin Suomessa, mutta voisin sentään vähän verrytellä. Ehkä kyläkuppilan isäntä olisi järjestämässä väistämätöntä jouluillallista ja voisin uudistaa tuttavuutemme ja tarkistaa, oliko edes etäisesti mahdollista saada tänä iltana taksia alas lomakylään vai joutuisimmeko kykkimään uima-altaan reunalla syömässä juustovoileipiä.

Oli huomattavasti helpompaa harppoa mäkeä alas kilometri kuin kiivetä sitä ylös kädet täynnä kantamuksia. Kaupassa oli kaihtimet alhaalla, joten en toivonut suuria jatkaessani sata metriä eteenpäin kyläkuppilan kohdalle, mutta löysin sieltä täsmälleen sen näyn kuin olin toivonutkin. Manolo yritti järjestellä pöytiä pitkiin muodostelmiin, pyyhkien välillä teatraalisesti otsaansa.
- Buenos tardes, kajautin, toivoakseni oikeanlaiselle aksentilla, vaikka sillä tuskin oli väliä. Vanha mies kohotti katseensa kuin olisi ollut enkeli Gabriel. Hänkään tuskin muisti minua lähes kymmenen vuoden takaa, mutta minä tunnistin hänet selvästi vuosista huolimatta. Vähän tukevampi, paljon harmaampi Manolo siinä oli.

Vähän aikaa jutusteltuamme jotain etäisesti englantia muistuttavalla kielellä hänen kasvonsa levisivät entisestään ja hän vannoi muistavansa minut ja Jessin edelliseltä reissulta. Minun oli välttämätöntä istua hetkeksi aikaa terassille napsimaan oliiveja ja juomaan lasillinen viiniä, mikä ei ollut ollenkaan hullumpaa. Manolo oli juuri kaatamassa minulle toista lasillista, kun Jessi soitti minulle.
- Missä sä olet?
- Manolon luona, vastasin.
- Oisit jättäny lapun! Mä meinasin saada sydänkohtauksen kun ei sua löytynyt mistään, mä olin ihan varma että sä makaat uima-altaan pohjassa!
- Mä arvasin, että sä soittaisit kuitenkin herättyäsi, sanoin kiltisti.
- Koska sä tulet?
- Kohta, arvelin.

Manolo keksi, että meidän pitäisi ehdottomasti tulla illalla syömään, hänellä oli perheillallinen joulun kunniaksi. Minusta ajatus tuntui oudolta ja yritin estellä, miten me muka voisimme tunkeutua hänen sukulaistensa sekaan jouluaterialle, vieraat ihmiset? Mies ei kuitenkaan suostunut antamaan periksi ja alkoi jo näytellä loukkaantunutta niin, että aloin tuntea itseni snobiksi roistoksi, kun ei hänen kutsunsa kelvannut. Niinpä lopulta kiitin kauniisti kutsusta ja lupasin.
- Terveisiä señoralle, Manuel toivotti vielä, kun nousin palatakseni talolle. Sana nauratti. Jessi varmasti riemastuisi ymmärtäessään olevansa Señora Jessi.

Hän ei ollut poistunut sängystä tai jos oli, oli palannut sinne.
- Onko sulla krapula? kysyin.
- En mä tiedä, päätä vähän särkee. Tule tänne, hän pyysi ja kohotti peitonreunaa. Tottelin, vaikkei minua enää väsyttänytkään.
- Vaatteet pois, hän määräsi.
- Ethän sä voi mitenkään haluta seksiä jos sun päätä särkee? kiusoittelin ja Jessikin naurahti.
- Jos se paranisi sillä.

Hankkiuduin eroon vaatteistani ja sitten me lopultakin rakastelimme. Jessi kietoutui ympärilleni ja voihki ja minun päästäni katosivat kaikki järjelliset ajatukset, kuten tavallista.
- Sä olet ihana, hän ilmoitti minulle lopulta ja kiipesi päälleni makaamaan. – Silitä mua?
Tottelin ja hymähdin huvittuneena, kun hän värähteli kosketuksestani.
- Tajuatko sä että me voidaan viettää koko huomispäivä sängyssä, jos halutaan? hän kysyi.
- Tajuan. Niinkö sä haluat tehdä?
- Katotaan huomenna, mutta ehkä. Hei, onko meillä jo kuumaa vettä?
- On, tai oi ainakin kun mä nousin ylös.
- Mennään suihkuun sitten ja aletaan miettiä syömistä.
- Manolo haluaa, että me syödään siellä, muistin kertoa.

Jessi nousi istumaan ja katsoi minua tutkivasti.
- Mä luulin, että Manololla olisi perhejuhla tänään, kun täällä on kerran joulu.
- Niin sillä onkin, mutta se haluaa silti.
- Eihän me voida mennä kuokkimaan sen joulupäivällistä!
- Meidän on pakko, se ei päästänyt mua lähtemään ennen kuin lupasin, että me tullaan.

Niin me sitten kävelimme iltapimeässä alas pikkukylään ja tulimme adoptoiduiksi isoon kanarialaiseen sukuun. Koko pikku kuppilan terassi oli yhtä pitkää pöytää ja kaikki Manolon ja rouvansa tädit, veljenpojat ja lapsenlapset menivät iloiseksi sotkuksi ainakin minun mielessäni ja kaikkien nimiä oli mahdoton muistaa. Osa ei puhunut muuta kuin espanjaa, mutta Manolon rouva istutti meidät pöydän päähän oman veljenpoikansa ja tämän rouvan viereen, joilla oli turistikauppa alhaalla lomakeskuksessa ja heidän kanssaan keskustelemisessa ei ollut mitään vaikeuksia. Heidän huono puolensa oli, että heillä oli karvaa vaille maailman suloisin pikkupoika, ja kun ikuisuuden mittainen ateria vahvoine viineineen alkoi kallistua loppua kohden Jessi alkoi vilkuilla natiaista koko ajan useammin ja useammin liikuttuneen näköisenä. Jälkiruoan aikana hänen silmänsä alkoivat punoittaa ja niin noloa kuin se olikin, päätin, että hänen oli aika päästä nukkumaan ennen kuin hän alkaisi ulvoa ikäväänsä siinä. Oli onneksi helppoa syyttää edellisyön matkustamista ja loistavaa ateriaa siitä, että sänky kutsui.

- Mulle tuli niin ikävä Jerryä, Jessi nyyhki, kun kävelimme ylös pimeää vuorenrinnettä.
- Mä näin sen, siksi mä ajattelinkin, että meidän on parasta lähteä.
- Niin olikin, olisiko ollut vähän noloa alkaa itkeä siellä. Mä olen maailman huonoin äiti…
- No ethän ole.
- Miten mä saatoin jättää lapset kotiin ja lähteä itse hurvittelemaan?

Lohduttelin häntä parhaani mukaan loppumatkan, mutta hän ei suostunut lohduttautumaan. Annoin hänen mennä nukkumaan edeltäkäsin ja istuin itse vähän aikaa katsomassa telkkaria olohuoneessa, kuunnellen nyyhkytyksiä. Minua vähän harmitti. Oli minullakin ikävä lapsia, mutta ei noin ikävä. Tuskin Jessilläkään olisi toisaalta noin ikävä ollut, ellei hän olisi juonut niin monta lasillista viiniä aterian aikana.

  Re: Mansikkakesä 14

LähettäjäSennnu 
Päivämäärä:   5.9.09 14:30:15

3.

Emme viettäneet seuraavaa päivää sängyssä. Lähdimme sen sijaan kävelemään alas merenrantaan. Se oli melkoinen taival, useampi kilometri, mutta alamäkeähän se oli. Tosin tie oli niin tylsä ja piennar niin pölyinen, että ei se kyllä hauskaa ollut.
- Ei tehdä tätä toista kertaa, ehdotin, kun hienon hiekan kuorruttamina lopulta saavuimme alas lomakeskukseen.
- Ei, myöntyi Jessi heti ja pyyhki naamaansa. – Mä kuolen janoon, mennään juomaan jotain.

Minulla oli myös nälkä, vaikka olimmekin ennen lähtöä tehneet pari voileipää vähistä ruokatarvikkeistamme, joten tilasimme rantabaarissa kokonaisen aamiaisen: paahtoleipää ja pekonia ja munakokkelia ja paistettuja tomaatteja ja söimme pitkään ja nautiskellen. Jessi ei enää näyttänyt pentujaan ikävöivältä äidiltä vaan nuorelta naiselta, joka nautti elämästään täysin siemauksin.
- Mitäs sitten? Mennäänkö ottamaan aurinkoa vai shoppailemaan?

Kävimme ostamassa vähän englantilaisia sanomalehtiä ja sitten yritimme mennä ottamaan aurinkoa, mutta tämä päivä ei ollut siihen hommaan oikein hyvä. Aurinko kyllä paistoi pilvettömältä taivaalta, mutta mereltä kävi tuuli, joka pöllytti hiekkaa ja tuntui niin viileältä, että käsivarret nousivat kananlihalle. Olihan kuitenkin joulukuu. Jouduimme sitten siirtymään tuulensuojaiseen baariin, missä istuimme jääkahvia siemaillen ja lehtiä lukien ja pohdimme, kannattaisiko meidän vuokrata auto.
- Voitaisiin me joku päivä uhrata ajelemalla ympäriinsä, Jessi ehdotti ja niinhän se oli.
- Mennään etsimään joku heti, ehdotin, sillä aloin kyllästyä paikoillaan istumiseen.

Saimme käydä kahdessa autovuokraamossa ennen kuin löysimme sellaisen, joka saattoi luvata meille auton seuraavaksi aamuksi. Olin vähän pettynyt ja ennen kaikkea yllättynyt sillä olin ehtinyt kuvitella, että saisimme mistä tahansa auton saman tien, eihän kai nyt ollut varsinaisesti kuumin lomakuukausi.
- Mä toivoin, että oltais saatu ajaa itse illalla kotiin, huokaisin.
- Ajattele positiivisesti, nythän me voidaan syödä kunnon illallinen ja juoda pullo viiniä hyvällä omatunnolla ja ottaa sitten taksi, Jessi lohdutti.

Päivä liikkeellä auringossa ilman siestaa oli äkkiseltään pitkä ja raskas, joten päätimme mennä syömään heti, kun alkoi hämärtää ja ensimmäiset ravintolat alkoivat nostella ruokalistokylttejään kaduille. Söimme ryppyisiä, suolattuja perunoita vahvan kastikkeen kanssa ja juttelimme ohi kulkevista ihmisistä puoliääneen, unohtamatta että kuka tahansa heistä saattoi olla suomalainen. Suunnittelimme myös, mihin suuntaan lähtisimme ajamaan seuraavana päivänä ja päädyimme lähtemään suoraan saaren yli pohjoisrannalle. Toinen vaihtoehto oli oikeastaan itärantaa kulkeva moottoritie, ja se oli tylsä ajaa. Meitä lännempänä ei ollut enää kuin muutama lomakylä ja sitten tie päättyi.

Ajoimme useamman sadan kilometrin retken, mutta sitten palautimme auton ja aloimme toden teolla laiskotella. Makailimme omalla altaalla päivät – siihen ei tuullut kuten alas rannalle – ja kävimme illalla Manolon luona syömässä. Kotona kaikki sujui kuulemma edelleen hyvin, ja me aloimme tottua joutilaisuuteen. Tai sanotaan niin, että Jessi alkoi tottua siihen ja minä aloin jo kyllästyä. Aloin käydä lenkillä aamuisin ja Jessi pilkkasi minua armottomasti.
- Pelkäätkö sä lössähtäväsi kun ei tarvii tehdä tallitöitä ja ratsastaa?
- Joo, ja sitten mua jo tympäsee tää laiskottelu, tunnustin.
- Joko sä haluaisit kotiin?
- No ei ole kauhean ikävä lähteä, myönsin ja jostain kumman syystä Jessi loukkaantui siitä.

- Sä olet kyllästyny mun seuraan, hän syytti.
- Missä kohden mä niin muka sanoin?
- Me ollaan pitkästä aikaa vuosikausiin kahdestaan ja muutamassa päivässä sulle tulee tylsää mun kanssa! Aika ilmeistähän toi on!
- Sähän olet ihan omituinen nauroin ja Jessi suuttui kahta pahemmin. Olimme uima-altaalla, aurinkotuoleissa ja kun ei hänellä muutakaan ollut siinä lähettyvillä, hän huiskaisi minua T-paidallaan.
- Sä et taida enää rakastaa mua! hän syytti, ja olivatko hänen silmänsä kosteat?

Syytös oli niin järjetön, ettei minulle tullut heti mieleen mitään järkevää vastausta ja miettiessäni Jessi ponkaisi pystyyn omalta tuoliltaan ja marssi sisään niin että paljaat kantapäät melkein löivät kipinää laatoituksella. Aloin vääntäytyä myös pystyyn miettien, mikä ihme häntä vaivasi. Tulinen ja vikkelä suuttumaan hän saattoi joskus olla, mutta ei noin ailahteleva, eikä tuollainen itkuraivari ollut milloinkaan ollut hänelle tyypillinen. Ihan kuin hän olisi ollut eri ihminen.

Minä en kuitenkaan noussut heti. Tuntui jotenkin tympeältä juosta perässä ja lepytellä, kun en kerran ollut tehnyt mitään pahaa, mutta oikeastaan minut pysäytti se, että hänen sanansa olivat iskeneet tajuntaani ja tuntuneet hetken aikaa todelta. Tuntui kuin joku olisi ampunut nuolella aivoihin. Enkö muka tosiaankaan rakastanut Jessiä enää?

Pyyhkäisin kasvojani ja ähkäisin. Juuri nyt tuntui siltä että ei, en tosiaankaan. Sitten paha mieli ja huono omatunto kävivät kimppuun. Totta kai rakastin häntä, olinhan rakastanut vuosikausia, mihin se muka olisi kadonnut? Meillähän oli koko elämä yhdessä, lapset ja koti ja yritys, ei semmoisessa tilanteessa niin vaan lakattu rakastamasta. Nousin päättäväisesti ja menin sisään etsimään häntä.

Jessi istui olohuoneen sohvannurkassa ja tuijotti televisiota, josta tuli jalkapalloa. Hän näytti myrtyneeltä ja hänen silmänsä olivat punaiset, mutta ei hän itkenyt.
- Oletko sä ihan hölmö? kysyin hellästi ja menin hänen viereensä istumaan. Pienellä liikkeellä sain vedettyä hänet niin, että hän istuikin sylissäni, auringon lämmittämä iho vasten omaani ja kiharat kutittaen leukaani.
- Olen kai, hän myönsi ja näytti helpottuneelta.
- Totta kai mä rakastan sua, miten sä voit kuvitellakaan mitään muuta? kysyin kuulostaen toivoakseni vakuuttavalta.
- Mä en tiedä mitä mä ajattelin, se vaan lipsahti, Jessi vastasi ja naurahti hermostuneena. – Aina välillä musta vaan alkaa tuntua… välillä mä mietin, ettet sä oikeasti koskaan antanutkaan anteeksi sitä Juhan juttua, että sä vaan näyttelet.

Mielialani tipahti melkein pakkasen puolelle, kun hän sen otti puheeksi. Sen anteeksiantaminen, että Jessi oli pettänyt minua, oli tosiaan vähän monipiippuinen juttu. Oli vakuuttanut hänelle, että se asia oli käsitelty pois päiväjärjestyksestä mutta ei sitä siltikään voinut välillä olla miettimättä. Ehkä olin sen tosiaan jollain tasolla antanut anteeksi, en ollut itsekään ihan varma, mutta unohtaa sitä ei vaan voinut.
- Ei puhuta siitä, sanoin ja puristin häntä. Jessi rutisti takaisin ja painautui niin lähelle kuin vain pääsi ja helpotuksekseni huomasin tuntevani suurta hellyyttä häntä kohtaan. Minä tahdoin rakastaa häntä, koko maailmanjärjestys pitäisi miettiä uusiksi, jos se asia muuttuisi.
- Mitä jos me syötäisiin tänään täällä, vai haluatko sä ihmisten ilmoille? Jessi kysyi.
- Sä saat valita, lupasin, ja kinastelimme vähän aikaa kaikessa ystävyydessä.

Kaikessa ystävyydessä ja yltiökohteliaina sitten myös ajoimme taksilla illalliselle alas elämän sykkeeseen kaikkien muiden turistien luo. Juttelimme koko illallisen ajan hevosistamme ja seuraavan kauden kisasuunnitelmista ja olimme liikuttavan yhtä mieltä lähes joka asiasta. Se oli tappavan pelottavaa ja maksettuamme laskun tartuin Jessiä kädestä.
- Mennään rannalle kävelemään, pyysin.
- Siellä on pimeetä.
- Mä tiedän, mutta ehkä mä haluan kuherrella sun kanssa pimeällä rannalla.
- Oi, Jessi nauroi ihastuneena ja silloin se omituinen jäykkä tunnelma katosi väliltämme lopultakin. Hän nyki housunkaulustani. – Mä olen liian vanha naimaan hiekkadyynin takana.
- Vahinko sinänsä, mutta niin mäkin olen, naurahdin.
- Voidaanhan me silti muistella aikoja, kun oltiin nuoria ja hölmöjä.

Paluulentomme oli uudenvuodenpäivänä. Olisin ottanut aikaisemman, mutta vapaita ei ollut löytynyt. Nyt joutuisimme aika lailla suoraan nukkumaan ja aamulla töihin, mutta olihan toisaalta kai järkevää lomailla kun kerrankin sai.

Päätimme viettää uudenvuodenaaton kaikessa rauhassa kahden. Kaikki ravintolat alhaalla rannassa olisivat täynnä turisteja ja taksia takaisin olisi aamuyöllä melkein mahdoton saada. Sen tiesimme kokemuksesta. Manolo varmasti ottaisi meidät avosylin vastaan, mutta emme halunneet taas tunkeutua hänen perhejuhlaansa.
- Ostetaan vähän viiniä ja tarvitaanko me sitten paljon muuta kun leipää ja juustoa ja salaattia? Jessi suunnitteli.
- Se kuulostaa hyvältä uudenvuodenmenulta, arvelin ja lähdimme lähikauppaan tekemään ostoksia.

Istuimme illalla proosallisesti katsomassa musiikki-TV:tä ja natustimme iltapalaamme. Iltapäivällä oli alkanut keräytyä pilviä ja nyt avoimesta takapihan ovesta kuului sateen ripsutusta.
- Oltiin me fiksuja kun päätettiin jäädä kotiin, Jessi naurahti, nosti lautasensa pöydälle ja asettui makaamaan pää sylissäni. Minä nappasin vielä yhden voileivän ja kaukosäätimen ja aloin kanavasurffailla. Televisio tämmöisessä maassa oli kylä ihan turha hyödyke, ellei ollut jalkapallofanaatikko. Kaikki oikeat ohjelmat oli dubattu espanjaksi, eikä niiden seuraamisesta voinut edes haaveilla viidenkymmenen sanan turistiespanjalla. Musiikkivideot sentään olivat alkuperäisiä.

- Ootko sä tyytyväinen, että me lähdettiin tänne? Jessi kysyi mietteliäästi.
- Olen, sanoin. – Kaikki tarvii lomaa välillä ja musta on kauhean terveellistä kaivata kotiin.
Hän ei sanonut mitään hyvään aikaan ja lopulta minun piti kysyä vastakysymys:
- Entäs sinä?
- Kai mä olen. Vaikka mähän nyt olen ollut paljon enemmän lomalla kuin sä…
- Et säkään ole kunnon lomalla ollut. Lapsia ja hevosiahan sä olet hoitanut kaiken aikaa.

Vilkaisin häntä ajatuksena sipaista poskesta tai jotain muuta sellaista ja huomasin, että hänen silmänsä valuivat kyyneliä.
- Mikä sulla on? Onko sulla noin ikävä lapsia?
- Sitäkin, Jessi mutisi.
- No huomenna ne nähdään.
- Mutta ei tää yksin sitä ole, mua vaan ottaa päähän mennä töihinkin, hän tunnusti sitten.
- Sä et ole kertonut mitään työjuttuja pitkään aikaan, totesin ja otin paremman asennon valmistautuen kuuntelemaan, jos hän nyt alkaisi kertoa.

- Ei oo huvittanut.
- Mä luulin, että sä viihdyt siellä.
- Mä viihdyinkin alkuun, mutta nyt mä alan ymmärtää, miksei kukaan halua terveyskeskukseen. Siellä on niin helvetillinen kiire kaiken aikaa, ettei ehdi omaa nimeään välillä ajatella.
- Sä tiesit odottaa sitä.
- Mutta en mä tiennyt mitä se on käytännössä. Tiedätkö sä, että työpäivän päätteeksi lasketaan, kuinka monta potilasta kukin on ehtinyt hoitaa?
- Se on kai ihan normaalia seurantaa? uskalsin arvella.
- Ei ole sillon, jos siitä tehdään kilpailu. Melkein kuukauden mä sain hävitä ihan rauhassa, mutta sitten ne alkoi piikitellä siitä, että mä olin aina hitain.
- Sä teet varmaan tunnollisemmin työsi kuin ne muut.
- No niin teenkin, mutta kun en mä näköjään saisi tehdä! Jessi voihkaisi.

Olin miettivinäni vähän aikaa, vaikka vain yksi vastaus oli oikea.
- Sun pitää vaihtaa työpaikkaa.
- Enhän mä voi, Jessi kivahti ja nousi pois sylistäni. – Mä olen ollu siellä vasta kaksi kuukautta.
- Jos sä olet kahdessa kuukaudessa kunnossa, että sua itkettää ajatus palata sinne niin se ei ole oikea paikka.
- Mä en halua mun CV:hen mitään kahden sivun pätkätyölistaa!

Ymmärsin minä kyllä tavallaan senkin. Jessi pyyhki poskensa.
- Ei, kyllä mä menen sinne taas reippaana ylihuomenna. Pitääkin muistaa ostaa lentokentältä vähän suklaata niille tai jotain. Pakko mun on jaksaa, ainakin vuosi.
- Jos sä et jaksakaan?
- Kyllä mä jaksan, ainakin jos kaikki on kotona sitten vastapainoksi hyvin. Autatko sä mua?

Mieleeni juolahti millainen hän oli ollut joulun alla. Hiljainen, kiukkuinen, poissaoleva, väsynyt. Jos auttaminen tarkoittaisi sitä, että minun pitäisi sietää sitä samaa koko kevätkin en ollut varma jaksaisinko. Toisaalta, ehkäpä hän nyt olisi saanut vähän lisäpotkua täälläolosta, ja jospa kaikki kevättä kohden helpottuisi, kun tulisi hiljalleen valoisampaa.
- Autanhan mä tietysti parhaani mukaan, lupasin ja hän alkoi hymyillä.
- Hyvä. Puhutaan jostain kivemmasta. Mistä me hommataan ensi kesäksi tamma Rellan tilalle? Etsitäänkö me lisää raajarikkoja?
- Rella on meillä koko ensi kesän vielä.
- Mutta ei me siitä saada varsaa enää seuraavaksi kesäksi, se on kuntoutunu niin hyvin. Se varmaan palaa jo syksyllä radoille.
- Luuletko sä, että sen omistaja antaisi mun kokeilla kisata sillä? Jessi kysyi ja innostus alkoi pilkistää hänen silmistään. Minusta se oli hyvä merkki, se oli ensimmäinen ilonpilkahdus ratsastamiseen liittyen moneen viikkoon.
- Kysy, yllytin.

Ellei televisio olisi ollut päällä emme ehkä olisi huomanneet, että vuodenvaihde alkoi lähestyä. Nyt siellä musiikkitelevision juontaja alkoi huutaa sellaiseen ääneen, että vaikkemme ymmärtäneet sanoja, tajusimme vilkaista ruutua ja kelloa.
- Samppanja! Jessi muisti ja kipitti keittiöön, josta alkoi kuulua lasien kilinää. Minä menin takaovelle tutkimaan sadetilanteen. Tihutti edelleen, mutta sai tihuttaa. Alhaalla rannassa alettaisiin kohta ampua raketteja meillä täällä rinteellä olisi loistava näköala katsella niitä.
- Me tarvitaan takit, eikä sateenvarjokaan olisi pahitteeksi, menin raportoimaan Jessille, joka tuli keittiön ovella vastaan pullon ja lasien kanssa.
- Ota sä takit, me voidaan seistä puun alla, hän ehdotti.

Se oli kyllä yksi ikimuistoisemmista vuodenvaihteista. Kaukana alhaalla rannassa paloi muutama suuri kokko ja ilotulitus oli valtaisa.
- Järjetöntä rahantuhlausta, sanoin paheksuen, kuten olin ottanut tavakseni sanoa uudenvuodenaattoina, mutta Jessi ei näyttänyt kuulleenkaan, tuijotti vain haltioissaan räiskintää. Kun se alkoi hiipua, hän heräsi kuin unesta ja kilautti lasiani.
- Hyvää uutta vuotta! Taas kerran!
- Sitä samaa, toivotin.
- Toivottavasti ensi vuodesta tulee parempi.

- Miten niin parempi? Eikö viime vuosi ollut hyvä? Sä valmistuit, me saatiin jo toinen vuosikerta varsoja, meillä alkaa olla tila balanssissa, Musti on jo aika hieno…
- Katrina kuoli, meillä on orpovarsa, se Siirin juttu oli aika kamala, hän luetteli vastapainoksi.
- Siirin juttu?
- No Siirin ja Maxin juttu, hän tarkensi epävarmasti ja minusta alkoi tuntua, että hän tarkoittikin hänen ja Siirin isän juttua. Se olikin ollut kamala, vuoden pahin. Minua ärsytti, että hän palautti sen taas mieleeni.

- Miten olisi uudenvuodenlupaus? kysyin.
- Tietysti uudenvuodenlupaus pitää tehdä. Mitä sulla oli mielessä?
- Pysytellään ensi vuonna erossa Kedoista.
- Mitä sä meinaat?
- Sitä, että niistä ei ole kuin harmia. Pysykööt omissa oloissaan ja pysytellään me omissamme.
- Mutta Siiri…
- Sillä on oma elämänsä.
- Mutta jos se haluaa kylään niin en mä voi kieltäytyä! Jessi näytti pelästyneeltä. Minun mieleeni tuli, että hän oli ehkä sairaalloisen kiintynyt vieraaseen lapseen – vai pitikö Siirin vain roikkua elämässämme, jotta Jessi ei joutuisi kokonaan katkaisemaan yhteyksiä Juhaan?

- Mä en suostu siihen, että sä alat määrätä kehen mä pidän yhteyttä ja kehen en Jessi kivahti kulmakarvat rypyssä ja siinä katosi sitten äskeinen hempeä tunnelma.
- Ai sä aiot aina vaan jatkaa niissä roikkumista? Mä olen alkanut miettiä että haluatko sä pitää Siirin meidän pikku alivuokralaisena koska se mättää paskat tallista vai koska sä et halua katkaista kaikkia naruja sen ihanaan isukkiin.

Olin ilkeä, myönsin sen kyllä. Jos olisin pysähtynyt ajattelemaan en olisi sanonut noita sanoja ääneen. Jessi tuijotti minua kuin olisin lyönyt ja olin aika varma, että seuraavaksi hän joko läimäyttäisi minua tai heittäisi lasinsa sisällön kasvoilleni. Mutta ei, hän vain seisoi siinä jähmettyneenä patsaaksi ja minä sain malttini takaisin.
- Hei, anteeksi, mä en tarkoittanut sitä, sanoin ja kaappasin hänet käsivarsieni suojiin. Olin valmis pitämään kiinni lujasti, mutta jotenkin hän vain lysähti ja huokaisi ja antoi minun pitää otteeni yrittämättäkään pyristellä.
- Totta kai sä tarkoitit. Miksi sä olisit sen muuten sanonut, hän sanoi vaisusti. – Mutta ei se niin ole. Mä toivoisin, että sä uskoisit sen joskus.

  Re: Mansikkakesä 14

LähettäjäSennnu 
Päivämäärä:   5.9.09 19:53:47

4.

Silkkihansikkain ja samettisin sanoin sain palautettua välimme sellaisiksi, että Jessi nukkui yön kainalossani ja paluulennolla torkuimme käsi kädessä, ilman irvisteleviä lapsia lähistöllä tällä kertaa. Laskeuduimme Suomeen viiden maissa iltapäivällä ja otimme taksin kotiin. Miila oli kyllä luvannut, että hän voisi hakeakin meidät, mutta ei lentokentältä enää omaisuuksia meille maksanut, joten olimme kehottaneet häntä ennemmin hoitamaan tallia. Eipä tarvitsisi hänen pörrätä kentällä ihmettelemässä, laskeutuisimmeko ajoissa.

Istuimme takapenkillä vaihdellen mitäänsanomattomia lausahduksia pimeydestä ja märkyydestä ja mitä lähemmäs kotia pääsimme, sitä vähemmän oli sanottavaa. Minulla oli niin ikävä lapsia, että kurkkuani tuntui kuristavan ja Jessi siirtyi istumaan etunojassa, kuin antaakseen taksille vauhtia. Kun matka loppui, hyppäsimme molemmat yhtä malttamattomina ulos. Hyvä, ettemme unohtaneet matkalaukkuamme ja ostoskasseja takakonttiin. Maru oli juoksulangassaan talonkulmalla ja paremminkin ulvoi kuin haukkui samalla, kun yritti kiskoa itseään irti. Se piti tervehtiä ensimmäiseksi, ennen kuin se kuristuisi tai katkaisisi niskansa ja se oli sekaisin ilosta nähdessään meidät.

Saapumisemme ei tosiaankaan ollut enää salaisuus sen jälkeen. Ulko-ovemme lennähti selälleen ja lämmin kellertävä valo syttyi kuistille ja heijastui pihamaalle. Ilse oli avannut oven ja Danni ja Alissa harppoivat portaita alas kiljuen. Jerry oli Artsin sylissä kynnyksellä myös. Seurasi tunteellinen jälleennäkeminen, johon sisältyi kurassa polvistelua, märkiä suukkoja, halauksia ja puhetta ja vähän kai kyyneleitäkin.
- Tulkaa nyt sisään sieltä lopulta, Ilse komensi.
- Lähdetään pian uudelleen, kun kotiinpaluu on näin ihanaa, sanoi Jessi kasvot loistaen ja raahasi sisään Alissaa toisessa kainalossa ja Jerryä toisessa. Danni ja minä raahasimme sitten matkatavarat.

Meni aikansa, ennen kuin lapset rauhoittuivat ja olivat saaneet kerrottua kaiken, mitä viikossa oli tapahtunut, lähinnä mitä he olivat Nastin kanssa tehneet, mutta kyllä se siitä sitten hiljeni.
- Entäs hevoset? kysyin Ilseltä ja Miilalta. Kysymys oli pyörinyt huulillani ensi hetkistä, mutta ei vain ollut kannattanut päästää sitä ulos suusta ennen kuin kaikki tyttöjen kuulumiset ja Jerryn suukot oli vastaanotettu.
- Mustiin me ei olla koskettukaan, aloitti Miila ja hänen äitinsä mulkaisi häntä, joten hän korjasi: - Tai siis tietysti ollaan koskettu, mutta ei me olla ratsastettu sillä. Sillä on ollu lomaa. Samoin sillä nuorella tammalla.
- Sanna on käynyt joka päivä liikuttamassa Rellaa ja me ollaan vähän hölkytelty Nikillä ja Desillä, jatkoi Ilse.
- Ootko sä ehtinyt käydä kotitallilla ollenkaan, katsomassa Mansikkaa? tajusi Jessi kysyä ja Ilse nyökkäsi.
- Tietysti, ei täällä nyt niin kauheasti ole ollut tekemistä.
- Mä olen ratsastanut Desillä! kävi Karoliina ilmoittamassa ovelta. – Se on ihana!
- Harmi, että Kakadu oli jo lähtenyt kotiin, se olis ollu sulle just sopivan kokoinen, sanoi Jessi, mutta keinoemomme oli tosiaan jo viety pois joulukuun alussa.

- Onko ne muuten käyttäytyneet kunnolla kaikki? kysyin ja tallilomittajat nyökkäilivät.
- Kaikki on syöneet ja kakanneet ja käyttäytyneet hyvin ja pitäneet kenkänsä eikä kukaan ole karannutkaan, ei vuokralaishevosetkaan, Miila summasi.
- Koira kyllä karkasi, Ilse muisti. – Se oli karussa puoli päivää. Mun moka, avasin oven ennen kuin nappasin sitä pannasta.
- No itse asiassa, päästin mä kyllä irti sen suokin, mutta ei se lähtenyt karkuun, Miila muisti.
- Lindan Jänkyn? Hyvä ettet sitä lämppäriä, se ois voinukkin lähteä omin päin lenkille, se kuulee välillä ääniä, naurahdin. – Ootteko te nyt tehneet Lindankin hommat, ette kai?
- Me ollaan tarhattu, mutta se on siivonnut boksit, Miila sanoi ja järjesti ilmeensä jotenkin miettiväiseksi.

- Oletteko te huomanneet, että se ryypiskelee? kysyi Ilse keskustelusävyyn ja sai hetkessä sekä Jessin että minun jakamattoman huomion.
- Miten se voi muka ryypiskellä, sehän kulkee tallimatkat mopolla? kysyin.
- No ehkä ryypiskely on vähän liioittelua mutta kumminkin. Se korkkaa yhden kaljan heti tullessaan ja toisen sitten, kun on hoitanut hommansa.
- Ei toi nyt kauhean vaaralliselta kuulosta… sanoi Jessi empivästi, mietittyään vähän aikaa. – Tai tietenkään sen ei pitäisi ajaa mopolla sitten enää, mutta eihän tota nyt ihan juopotteluksi kai voi sanoa.
- Niin, mä kysyin siltä että mitä se luulee tekevänsä, mutta se väitti, että ensimmäinen palaa ratsastaessa ja jälkimmäinen ei haittaa enää.

- Ja ootteko te huomannu, millasia määriä se syöttää niille tammoilleen kauraa ja lisärehuja päivisin? kysyi Miila ja käännyimme katsomaan häntä vuorostamme.
- Miten niin? Sehän saa syöttää ihan niin paljon kauraa kuin haluaa, ei sitä ole vuokrasopimuksessa mitenkään rajoitettu, ihmettelin.
- Nehän syö ihan hirveesti jo muutenkin, kolme ja kolme, yhtä paljon ei syö kuin Musti, sanoi Jessi.
- Ja päivällä ainakin kolmannen kolme litraa, juorusi Miila.
- Syökööt jos kerran pysyvät nahoissaan, Jessi tuumasi.
- Hassua, että ne pysyy nahoissaan, sillä ei se niillä kovin rankasti ratsasta.
- No eipä se meille kuulu, huokaisin minä tehdäkseni lopun puheenaiheesta. Linda oli kuitenkin suuri helpotus meille. Hän hoiti arkisin suurimman osan aamutallista ja oli läsnä puolet päivästä. Maksoipa sen lisäksi vielä vähän rahaakin meille. Ilman häntä tallinpito olisi paljon epävarmemmalla pohjalla, joten minua ei ainakaan haitannut ollenkaan jos kauraa meni päivässä kuusi litraa enemmän.

Miila lähti ajamaan kotiin Laurin luo, mutta Ilse ja Artsi ja Karoliina jäivät vielä siksi aikaa, että me pääsimme Jessin kanssa yhdessä tekemään iltatallin. Siinä meni aikaa, sillä hevosiakin piti tervehtiä eron jälkeen tavallista perusteellisemmin ja sitä paitsi oli taas niin sateinen päivä, että kaikki loimet piti ripustaa yksitellen kuivumaan. Niki hirnui kovaan ääneen tunnistaessaan Jessin ja ravasi portille vastaan ja Mustikin osoitti kyllä huomanneensa poissaoloni. Se tuijotti ylenkatseellisesti muualle, eikä ollut huomaavinaan minua, ennen kuin lahjoin sen mandariinilla. Sitä se ei voinut vastustaa vaan suostui unohtamaan, että olin hylännyt sen ja sitten sitä sai rapsuttaa otsatukan alta ja se rupesi helläksi.

Palasimme töihin ja lapset hoitoon. Minun pomoni oli jo syksyllä alkanut vihjailla, että minun pitäisi ruveta miettimään erikoistumista, ja tiesin sen kyllä itsekin, vaikkakin minusta tuntui, ettei minulla mitenkään voisi olla semmoiselle aikaa. Ajatus pyöri silti päässäni ja nykyään vastailin hänelle jo vähemmän vältellen. Tänä vuonna minulla ei olisi pitkää isyyslomaakaan. Mustin kanssa pitäisi pyrkiä vähintään samaan, enempäänkin kuin viime vuonna, mutta toisaalta muuta yhtä tähdellistä ei sitten ollutkaan ohjelmassa, kun Kaoma kerran oli kantavana. Ei sen kummempaa kuin tavallista talli- ja kotitohinaa, mutta siinä oli kyllä ihan toinen ura. Joka tapauksessa nyt olisi paremmin aikaa kuin ensi vuonna, jos minulla silloin olisi kaksi vakavasti ratsastettavaa hevosta.

Jessi oli kaiketi päättänyt ottaa työnsä kylmän ironian kannalta ja se näytti toimivan. Hän jutteli taas töistä tullessaan ja kertoili päivän tapahtumista, mutta en pitänyt hänen sävystään. Hän ei puhunut potilaistaan, tietenkään, se ei olisi ollut sopivaa, mutta työkavereistaan ja yleisestä elämänmenosta terveyskeskuksessa kyllä. Siellä kuului olevan aika hurttia menoa. Asioista puhuttiin henkilökunnan kesken yhtä asiallisesti kuin kahdeksannella luokalla koulussa pissakakkahuumoria unohtamatta. Minua kyllä säpsähdytti kuulla hänen puhuvan samaan tyyliin, se ei jotenkin sopinut hänen suuhunsa, mutta oli sekin parempi kuin että hän oli hiljaa kuin simpukka.

- Ja nyt se lehmä on sitten sairaslomalla, hän esimerkiksi huokaisi eräänä iltana tammikuun lopulla.
- Mikä lehmä? kysyin, vaikka tiesinkin, ketä hän tarkoitti. Kyseessä oli yksi hänen kollegansa, vanhempi naisihminen, joka kuulemma oli horjunut loppuun palamisen reunalla jo silloin, kun Jessi oli aloittanut tuolla.
- Onko teillä lehmä töissä? kysyi Alissa ihastuneena ja sai Jessin sulkemaan suunsa siitä aiheesta.
- Ei kun se oli vaan semmonen lempinimi, hän sanoi nopeasti ja kysyi, halusivatko tytöt ratsastaa.

Oli merkillinen talvi, tammikuussakaan ei ollut vielä tullut lunta edes meille, vaikka olimme sentään monen kymmenen kilometrin päässä merestä. Helsingissä ei ollut ollut maa valkoisena neljää päivääkään, mutta edellistalvina meillä oli sentään ollut lunta aurattavaksi asti. Onneksi ei ollut kyllä pakkastakaan, jolloin kenttä olisi ollut kivikova ja pahimmassa tapauksessa myös muhkurainen. Ihan kesäkeli oli ja näin maneesittomana tavoitteellisena ratsastajana asiantilaa ei kyllä voinut moittia. Pystyin ratsastamaan Mustilla ihan täysipainoisesti ja Kaomallekin pidin vielä muutaman oppitunnin, sitten se saisi minun puolestani jäädä vain kasvattamaan vatsaansa.

Kaoma oli aika haasteellinen nuori neitonen. Se oli suunnattoman fiksu ja nopea oppimaan, mutta se piti ensin saada suostuteltua sellaiselle tuulelle, että sitä huvitti minkäänlainen ratsastusyhteistyö. Kesällä, kun ensimmäistä kertaa olin kiivennyt sen selkään se ei ollut tuntunut huomaavan minua ollenkaan vaan oli näyttänyt kiinnittävän kaiken huomionsa vieressä liihotteleviin perhosiin. Jollain toisella kerralla se oli hysterisoitunut kokonaan, kuin ei olisi ikinä kantanut ketään selässään. Aina tähän asti olin kuitenkin onnistunut vakuuttamaan sen siitä, että ratsastaminen ja uuden opetteleminen oli hauskaa ja se oli pidättäytynyt heittämästä minua alas. Toistaiseksi. Liinassa se kyllä intoutui välillä vetämään semmoisia pukkeja että minua hirvitti ihan oikeasti. Semmoisista ei olisi mitään toivoa selvitä satulassa. Jessikin näytti vakavalta niitä katsellessaan, vaikka hän välillä laskikin leikkiä, että hänen pitäisi Kaomalla ratsastaa eikä minun, hän kun oli parempi pysymään selässä.

Jessi itse ratsasti Nikillä myös ihan kunnolla syksyn laiskottelun jälkeen. Hyvät olosuhteet kai houkuttivat, hänellä oli tapana jupista, että oli pakko mennä ennen kuin pakkaset tulisivat, mutta ei se mitenkään vastentahtoiselta näyttänyt. Viikonloppuisin he hyppäsivät Pajun kanssa, Pajun valmentaja kävi joka toinen sunnuntai pitämässä tuntia. Niki oli vanhemmiten vähän järkevöitynyt eikä enää mennyt esteiden seassa miljoonaa niin, että katsojan piti peittää silmänsä. Se alkoi itse asiassa näyttää aika hyvältä. Dissident hyppäsi paremmalla tekniikalla ja isompia esteitä, mutta olihan se isompi hevonenkin. Niki kompensoi paljon näppäryydellään ja nautti silmin nähden hyppäämisestä.

- Rupea säkin mun kanssa kokeilemaan kenttää keväällä, Jessi houkutteli Pajua.
- Tän kanssa? Hulluko olet, tyttö nauroi.
- Miksei? Se hyppää rataesteet vaikka takaperin ja kai se sen verran kouluakin vääntää kuin on tarvis.
- Se ei ole koskaan ollu maastoesteillä.
- Mennään kokeilemaan heti, kun jossain järjestetään maastotreenit, sittenhän sen näkee.

Paju näytti epäilevältä, mutta Jessi jatkoi suunnitteluaan melko hyvällä menestyksellä, sillä ennen pitkää tyttö tuli nykimään minua hihasta. Hän halusi kysyä, enkö haluaisi kokeilla Denaa ja arvioida, kannattiko sen kanssa ollenkaan mennä kouluaitojen sisään.
- Kai nyt mikä tahansa hevonen johonkin luokkaan kelpaa? naurahdin.
- Mä en ole tosta hirvestä ihan varma.
- Eikö se ole koskaan käynyt koulukisoissa muka?
- Sillä ei ole ikinä kouluratsastettu, ei ainakaan sen jälkeen kun se ostettiin Petelle, jos ei niitä viime juhannuksen leikkikisoja lasketa, Paju oikaisi.

Se kuulosti niin mielenkiintoiselta, etten voinut kieltäytyä. Pakkohan minun oli päästä kokeilemaan, miltä sellainen hevonen tuntui, joten pyysin piruuttani häntä sitten laittamaan ruunan kuntoon.
- Oi kyllä, suuri guru, Paju kihersi ja karkasi ennen kuin ehdin keksiä mitään purevaa takaisin.

Denalla ei tietenkään ollut koulusatulaa olemassakaan, mutta yritin sovittautua sen estesatulaan parhaani mukaan. Se oli isoliikkeinen ja jäntevä hevonen, mutta jotenkin vähän hitaan oloinen ja käytin varmaan hyvinkin parikymmentä minuuttia herkistelläkseni sitä avuille käynnissä. Kyllä se alkoi sitten vastata nopeammin, mutta jäykkä se oli kuin valtamerilaiva. Käytin melkein toisen mokoman aikaa saadakseni sen taipumaan kyljistään eikä vain kaulastaan ja saatoin melkein aistia kyllästymisen aidan takaa, missä Paju ja Jessi ja Linda seisoivat katsomassa.

- Etkö sä aio mennä muuta kuin käyntiä? huusi Paju lopulta ja vilkaisin häntä huvittuneena.
- En välttämättä, ilmoitin.
Dena oli kuitenkin jo melko hyvän ja letkeän tuntuinen ja sen käynti oli parantunut noin kolmesataa prosenttia, kun se oli joutunut siinä jumpatessaan huomaamattaan ottamaan takaosansa kunnolla alle. Päätin jättää ravailemisen sikseen ja ottaa Pajun iloksi vähän laukkaa. Kiitettävän pienestä vinkistä iso ruuna nosti laukan, yrittäen samalla rykäistä päänsä pystyyn kuin tähyilläkseen, missä olisi ensimmäinen este, mutta palautui se sitten kummissaan takaisin kuolaintuntumalle, kai hämmästyneenä siitä, kun en noussutkaan kevyeen istuntaan. Se pystyi laukkaamaan niinkin hyvässä tasapainossa ja säätelemään askeliaan. Yksittäiset laukanvaihdotkin se estehevosena teki suvereenisti, kunhan minä vain tajusin, millä avuin se ymmärsi niitä pyydettävän.

- Mä en viitsi rääkätä sitä enempää, sanoin lopulta Pajulle. – Se on varmaan huomenna kyljistään kipeä, se ei selkeestikään ole tottunut taipumaan.
- Voinko mä nyt mennä sillä huomenna estetunnille? tyttö kysyi huolestuen äkkiä.
- No ehken mä sitä nyt ihan rammaksi ratsastanut, arvelin. Dena kaipaisi seuraavana päivänä takuulla kipeästi palauttavaa liikuntaa.
- Ja mitä sä tykkäsit siitä? Kelpaako se koulukisoihin?
- Totta kai se kelpaa. Mähän sanoin, ettei semmosta olekaan, joka ei kelpaisi, ja sikäli kun mä tiedän, helpoissa kenttäluokissa se kouluratsastusosuus on ihan naurettavan helppo. Vai näyttikö se sun mielestä siltä ettei kelpaisi?
- Ei, mutta enhän mä sitä saa menemään noin, tyttö sanoi alistuneena.

Muutama hyvin johdateltu lause siitä ja huomasin luvanneeni pitää Pajulle ja Jessille kouluratsastustunnin seuraavana lauantaina ja Linda ilmoittautui mukaan myös. Hän oli ruvennut käymään Gottiksen kanssa mukana sunnuntaisilla estetunneilla, mutta Jänkyn hän väitti olevan enemmän kouluhevonen.
- Miten me tähän päädyttiin? kysyin Jessiltä.
- Me käytettiin naisellista viekkautta, tämä nauroi minulle. – Ei kai se nyt ole niin kamalaa, jos sä välillä vähän ohjaat meitä? Opetathan sä Dannia ja Alissaakin.
- Ei tietystikään mutta arvaa mitä Ulla tulee sanomaan, jos mä opetan kaikkia muita tallissa kuin sitä?
- Pitääkö sun sitten pitää sillekin tunti?
- Mutta kun mä en ole mikään valmentaja!
- Susta saattaa just olla tulossa semmoinen.

En halunnut olla valmentaja, halusin olla valmennettava, mutta tuo yksi tunti minun nyt oli pakko pitää. Kuten olin arvellutkin, sana kiiri tallilla salaperäisesti niin, että Ullakin oli seuraavana lauantaina tikkana paikalla katsomassa, miten Paju ja Jessi ja Linda nousivat kukin ratsujensa satuloihin.
- Pidentäkää jalustinhihnoja, aloitin huokaisten ja yritin arvailla, odottaisiko Ulla tunnin loppuun ennen kuin alkaisi kysellä, koska olisi hänen vuoronsa.
- Jos mä pidennän näitä vielä niin ne tippuu jalasta, valitti Paju, joka istui polvet melkein sylissä.
- Sä työnnät jalkasi alas oikeille paikoilleen niin ei tipu, sanoin arvovaltaisesti ja nielaisten tyttö totteli. En raaskinut pistä häntä pidentämään niitä oikein kouluratsastusmittoihin, kun hänellä kuitenkin oli se estesatula, mutta hän näytti tuskaiselta silti.

He olivat aika sekalainen seurakunta. Jessi ja Niki nyt olivat kuunnelleet ohjeitani ennenkin ja tiesivät muutenkin, mistä asioista aioin naputtaa. Linda ratsasti siististi ja eleettömästi, mutta hänen hevosensa oli kilometrin mittainen ja näytti nukkuvan. Pyysin Ullaa hakemaan hänelle tallista kannukset heti ensimmäisen kymmenen minuutin kuluttua ja Linda näytti kauhistuneelta pienen hetken ajan. Hän suostui kuitenkin laittamaan ne jalkoihinsa ja Jänkky alkoikin saada vähän eloa itseensä. Paju-parka oli eniten ulalla.
- Koska sä olet viimeksi ollut muuta kuin estetunnilla? kysyin ja tyttö jäi miettimään.
- Mä luulen että vajaat kaksi vuotta sitten, ennen kuin me muutettiin tänne teille.
- Siltä se näyttääkin, sanoin purevasti ja komensin häntä seuraavaksi pistämään kätensä alas sen sijaan, että ne olivat molemmin puolin kaulaa, kuin valmiina myötäämään hyppyyn.

Olisin voinut käyttää koko tunnin järjestääkseni hänen istuntansa kouluratsastajamaisemmaksi, mutta keskityin väkisin välillä Lindaan ja Jessiinkin. Lopuksi Jänkkykin kulki ihan rehellisessä peräänannossa ja liikkui melko hyvin eteenpäin, tosin se oli jo siinä vaiheessa monta astetta tummemman ruskea kuin tavallisesti, kun se hikosi.
- Mä taidan ruveta lopettelemaan, Linda sanoi silitellen sen kaulaa.
- Loppuiko sulta kunto? kiusasin.
- On mulla vielä vähän jäljellä, ja niin saa ollakin, kun Gottis on vielä ratsastamatta, mutta en mä halua ajaa tätä ihan piippuun.

Myönsin, että se oli ihan fiksua ja höykytin vielä vähän aikaa Jessiä ja Pajua. Pistin Jessin ja Nikin lyhentämään ja pidentämään vielä laukkaa ja Pajun ylipäätään laukkaamaan niin, että hänen raajansa pysyivät niillä paikoilla, missä minä tahdoin ja takapuoli penkissä.
- Sä tarvitset harjotusta, Dena osaa kyllä, sanoin hänelle ankarasti annettuani luvan pidentää ohjat vapaiksi asti.
- Mutta en mä osaa omin päin ratsastaa tällä tavoin. Mä olen tainnu liian kauan mennä pelkkiä esteitä.
- Niin olet, ihan totta.
- Pidä mulle ensi viikollakin tunti, joo-oko?
Hän katsoi minua niin anovasti, etten vain saanut sanotuksi ei, ja siitä se sitten lähti.

  Re: Mansikkakesä 14

LähettäjäSennnu 
Päivämäärä:   6.9.09 13:57:15

5.

Tyttäret olivat kuitenkin kiitollisimmat oppilaani. Sen jälkeen, kun Horse Showta oli näytetty televisiossa Danni ja Alissa olivat ainakin pari viikkoa olleet vannoutuneita kouluratsastajia ja nyt, kun kaikki muutkin tahtoivat minun opettavan, kärpänen puraisi heitä uudelleen. He halusivat mennä pohkeenväistöä, laukanvaihtoja ja piruetteja, kaikkea mitä Mustikin telkkarissa.
– Nasti ei osaa kaikkea mitä Musti, selitin.
- Miten niin ei osaa, onhan se paljon vanhempi kuin Musti? halusi Alissa tietää.
- Ei se aina ole iästä kiinni. Nastille ei varmaan ole opetettukaan kaikkea mitä mä ja Hanna ollaan opetettu Mustille.
- Miksei?

Minun piti ihan miettiä vastausta, joka kelpaisi tytöille.
- Kaipa, koska se on kumminkin lasten poni. Ei kukaan lapsikaan ole ehtinyt opetella kaiken maailman koulukiemuroita, ne voi olla vaikeita.
- Opetetaan sille?
- Mä en jaksa uskoa, että se enää jaksaa oppia uusia temppuja, se on jo niin vanha, meidän mummoponi. Mutta pohkeenväistöä voisi tänään kokeilla, jos te haluatte oppia jotain uutta. Kumman vuoro ratsastaa?
- Mun, sanoi Danni tyytyväisenä. – Ja sen jälkeen me talutetaan Jerryä.

Olin kieltäytynyt pitämästä molemmille tuntia samana päivänä. Minusta se ei ollut reilua vanhaa ponia kohtaan, jota Bagheera juoksutti jo muutenkin päivittäin niin, että se olisi yksin riittänyt sille liikunnaksi. Varsa oli edelleen meillä. Se oli melkein myyty joulun alla, mutta tyttö, joka sen oli aikonut ostaa itselleen oli onnistunut katkaisemaan jalkansa ja oli puoliksi itkua vääntäen perunut kaupan. Ei hän sitä voinut ottaa kotitalliinsa, kun sieltä piti muutkin hevoset toimittaa muualle siksi aikaa kun hän kulki kepeillä.
- Me voidaan pitää sitä sulle, olin ehdottanut ja hän oli vähän piristynyt.
- Mä en voi pyytää, että te teette semmosta, hän oli kuitenkin sanonut. – Mä kun en ollenkaan tiedä, tuleeko tästä koivesta edes sen verran kalua, että mä voin jatkaa hevostenpitoa. Mutta jos mä saan hyvän tuomion niin soittelen helmi-maaliskuussa.

Jessi ja minä olimme kuitenkin päättäneet jättää ainakin siihen asti ilmoitusten laittamisen. Tuo ostajaehdokas oli ollut meidän mieleemme, eikä meillä nyt periaatteessa ollut mitään kiirettä päästä Bagheerasta eroon. Ei se niin paljon syönyt eikä vienyt tilaa tallissakaan, kun se asui pihatossa. Kyllä sen ehtisi myydä keväämmälläkin. Sehän oli vallan ihana pihankoriste.

Huolimatta siitä, mitä olin vuoden vaihtuessa Jessille sanonut Kedoista, Siiri kuulemma oli tulossa meille hiihtolomaviikolla. Ei tyttö ollutkaan meillä vaivaksi asti juossut. Joulunpyhinä hän oli kuulemma käynyt kääntymässä ja jättänyt ison joulukukka-asetelman, mutta sen jälkeen en ollut kuullut hänestä mitään. Tarina ei kertonut, oliko hän aikonut jäädä jouluna kyläänkin kukkakorinsa seuraksi ja kenties pettynyt pahasti, kun talo olikin täynnä vieraita.

Nyt hän kuitenkin oli tulossa ja aikoi tuoda hevosensakin. Meillähän oli tallissa tyhjiä karsinoita, kun osa tammoista asui ulkona.
- Vai niin te ootte sopineet, sanoin vain, kun Jessi ilmoitti asiasta.
- Hei kuule, itse asiassa Siiri lähinnä ilmoitti. Mitä mun olisi pitänyt sanoa? Että Vesku ei huoli sua? hän kysyi suutahtaen.
- Mikä @!#$ majatalo me ollaan, että vaan ilmotetaan ja tullaan?
- Ne aikoo valmentautua Pajun kanssa täällä, yhdessä. Paju sen oikeasti on tänne houkutellut enkä minä.
- Jaha, ja Pajuko meidän makuuhuoneista päättää?
- No hitto, soita sitten sinä sille ja sano että ei käy! Kerro Pajullekin, että se saa maksaa valkkumaksut ihan yksinään! Pajun esteope on tulossa pitämään ainakin kolme tuntia meidän kentällä.

Semmoista en tietenkään aikonut tehdä, mutta sisuni ei ollut antanut periksi antaa Siirin noin vain muuttaa majaansa meille ilman että edes mainitsisin asiasta. Ei ehkä olisi kuitenkaan pitänyt. Jessi otti siitä yhtä lailla nokkiinsa kuin oli ottanut Salobressakin ja marssi keittiöön pilkkomaan sipulia tavanomaista enemmän kyynelehtien. Rauhoituin hetken ja menin sitten lepyttelemään häntä, kiedoin käteni takaapäin hänen ympärilleen ja puhalsin niskaan.
- Mun ei ollut tarkoitus olla ilkeä, enkä mä tietenkään aio kieltää sitä tulemasta, jos ne on kerran järjestäneet itselleen valmennusta tänne, sanoin sovittelevasti. Sain vastaukseksi puhahduksen ja kyynärpään kylkiluihini, joten päästin irti ja menin pois. Se oli mielestäni enemmän kuin olin ansainnut.

Siiri ja Kiira saapuivat perjantai-iltana. Minulle ei ollut kerrottu siitä etukäteen, enkä ollut kysynytkään, sillä Jessin ja minun välit olivat hyvin lyhytsanaiset sillä viikolla. Olinpahan vain aavistellut, että tytön ja hevosen tuominen sovitettaisiin niin, etten olisi kotona. Satuin kuitenkin olemaan töiden puolesta valmis jo kolmen jälkeen ja ehdin kotiin hyvin sopivasti. Kun käännyin pienemmälle tielle, jonka varressa asuimme, havaitsin edelläni hevoskuljetustrailerin. Se oli valkoinen, mutta vaikka se olisi ollut punainen, en olisi ihmetellyt, kun se kääntyi meille.

Olin niin aikaisessa, ettei maasturia vielä näkynyt. Jessi oli joko joutunut jäämään töihin yli neljän tai sitten päiväkodissa oli jotain selvitettävää. Pakettiauto ja traileri olivat jatkaneet suoraan tallille, joten minäkin lähdin sinne, päästin vain Marun ensin ulos mukaani. Erityisen hyvällä tuulella en ollut. Tämä tuntui jotenkin juonikkaalta. Minä olin ani harvoin tähän aikaan jo kotona, Saara ei vetänyt traileria, oliko tämä Juhan ja Jessin sopima salainen tapaaminen?

- Moi Vesku! kiljui Siiri ilahtuneena heti, kun näki minut. He olivat Juhan kanssa laskemassa traikun takaluukkua ja joka ikinen meidän hevosistamme tuijotti silmä tarkkana ja korvat hörössä, mitä tallipihalla tapahtui.
- Moi, sanoin juronpuoleisesti ja jäin katsomaan miten he touhusivat. En aikonut mennä sotkemaan kaupunkivaatteitani.
- Mihin mä laitan Kiiran? Siiri kysyi peruuttaessaan tamman ulos. Se oli paljon vaaleampi kuin edellistalvena, melkein valkoinen jo, ja sen takapuoli näytti mukavan lihaksikkaalta.
- Mä en ole oikein ehtinyt miettiä, valehtelin, enkä tiedä miksi.
- Mä vien sen sitten talliin enshätään, minkä boksin mä voin ottaa? Siiri kysyi huomaamatta kai lyhytsanaisuuttani.
- Pesarinviereinen ei ole käytössä. Mä en tiedä, onko siellä turvetta, kun mä en ainakaan tiennyt, että te tulette näin aikaisin, sanoin ja sinne he menivät.

Minä jäin pihalle ja katsoin, miten Juha sulki taas takapuomin ja luukun. En voinut ymmärtää, mitä Jessi oli nähnyt tuossa miehessä, tai näki, jos nyt oikein raadollisia oltiin.
- Vahinko, ettei Jessi ole vielä kotona, sanoin silkoisesti, vihjaten äänensävylläni, että minun näkemiseni ei mitenkään voinut korvata toista vaihtoehtoja.
- En mä sitä olettanutkaan tapaavani, Juha sanoi tasaisesti ja pyyhkäisi tummat hiuksensa pois otsaltaan. Hänen kiinteä katseensa osui minuun ja pysähtyi. – Mikä sua nyt taas vaivaa?
- Sinä.
- No mitä nyt minusta yhtäkkiä? Oletko sä huonolla tuulella ja haluat mäiskiä jotakuta taas?

- Sun näkeminen saa mut huonolle tuulelle, tuhahdin ja aioin jatkaakin tarkemmin selityksin, mutta silloin Siiri palasi tallista hakemaan satulaansa ja Maru palasi jostain reviirintarkastusreissulta aikoen pysähtyä tarkastamaan traikun. Se pysähtyi kuitenkin pää pystyssä, ulvahti ja lähti kuin nuoli etupihan suuntaan. Jessi ja lapset olivat varmaankin tulleet, tai sitten joku vuokralaisista. Päätin kuitenkin olettaa ensimmäistä, kun nyt olin niin hyvin valmiiksi pirullisella päällä.
- Eiköhän ne sieltä tulleet, mä menen ottamaan lapset että te saatte hetken kuherrella, sanoin, mutta ei Juhakaan ihan mitä tahansa niellyt. Hän tarrasi käsivarteeni.
- Lakkaa olemasta paskiainen. Mä en ole nähnytkään Jessiä sitten syksyn. Se ei halua olla missään tekemisissä mun kanssa. Turhaan sä mulle vihoittelet, mä en ole syy, jos sua @!#$.

Mies katsoi minua vaativasti ja minun teki kovasti mieli uskoa häntä, tavallaan. Toisaalta taas ei. Miksi ihmeessä Jessi sitten käyttäytyi niin erilaisesti, ellei Juha ollut syy? Oliko hänellä joku muu kierroksessa vai oliko kyseessä jotain ihan muuta? Jossain vaiheessa olin ollut valmis pistämään kaiken työpaikan syyksi, mutta…

En minä tiennyt mitä ajatella, enkä tiennyt, välitinkö edes. Jessi näkyi tulevan mäkeä alas Jerry kainalossaan ja minä lähdin häntä vastaan. Maru ja tytöt ravasivat perässä.
- Mä voin mennä ruokkimaan ne, saatte te hetken omaa rauhaa, sanoin Jessille ja otin Jerryn hänen sylistään. Jessin silmät revähtivät levälleen.
- Me mitä?
- Mä menen laittamaan jotain ruokaa, toistin ja komensin tyttöjäkin mukaan, mutta he eivät suostuneet.
- Me mennään katsomaan Kiiraa! Danni sanoi painokkaasti ja kiemurteli pois käteni ulottuvilta.
- Ruoka on ihan kohta, sanoin leuka jäykkänä ja lähdin kantamaan Jerryä sisään.

Siellä tajusin hiljalleen vetäneeni överiksi. Olin tainnut käyttäytyä suorastaan naurettavasti, jos ihan tarkkaan mietittiin. Se ei saanut minua yhtään paremmalle tuulelle. Aloin itse kiehua noloudessa samaan tahtiin kuin riisivesi kattilassa ja käristyä kuten kanasuikaleet pannulla. Kun kuistilta alkoi kuulua kolinaa ja tohinaa, olin valmis vaikka polvistumaan Jessin edessä ja menin sovinnollisesti notkumaan eteiseen hänen ja Siirin auttaessa tyttöjä riisumaan.

- Anna suukko, pyysin, kun Jessi oli saanut kätensä tyhjiksi ja nousi ylös. Hänen ilmeensä ei luvannut hyvää, mutta kyllä hän velvollisuudentuntoisesti antoi minulle kevyen suukon. Olen varma, että ellei Siiri olisi ollut läsnä, olisin saanut ihan jotain muuta.
- Anteeksi, mä olin idiootti, kuiskasin hänen korvaansa.
- No niinpä, hän tuhahti ja meni ohitseni keittiöön kattamaan pöytää.

Koko iltana Jessi ei eleelläkään osoittanut, että meillä oli riita. Ei, juteltiin vain kaikesta mitä Siiri ja Kiira olivat talven mittaan tehneet.
- Mikset sä mennyt yrittämään aluevalmennukseen? Jessi kysyi.
- Ei meillä olisi ollut toivoakaan päästä, Siiri sanoi rehellisesti. – Ehkä ensi vuonna.
- Ja ootteko te nyt käyny tunneilla?
- Joo, muutaman kuukauden. Kiira ainakin alkaa tottua matkustamiseen, kun on joka viikko traikussa.
Minä kuuntelin puolella korvalla kulkiessani lastenhuoneiden väliä, olimme saunoneet ja tytötkin olivat sen jälkeen valmista kamaa nukkumaan.
- Mä menen iltatalliin, ilmoitin.
- Ei kun me mennään iltatalliin! sanoivat Jessi ja Siiri yhteen ääneen.

Vasta sängyssä olimme kahden kesken ja Jessi käänsi minulle kiukkuisesti selkänsä antaen ymmärtää, että oli edelleen vihainen ja loukkaantunut.
- Mä käyttäydyin hölmösti, mutta älä viitsi enää kiukutella, pyysin ja otin hänestä kiinni, mutta en saanut vastausta. Jessi tuoksui miedosti saippualle ja häivähdyksen verran hevoselle ja minulle tuli pitkästä aikaa olo, että halusin puraista häntä kuin kypsää persikkaa. Siirsin hänen hiuksensa pois niskasta niin, että saatoin painaa huuleni sinne, sitten näykkäisin häntä varovaisesti korvasta. Edelleenkään ei elonmerkkiä, mutta olisi hän toisaalta voinut kieltääkin minua, tai piiloutua peiton alle. Otin sen merkkinä siitä, että saisin jatkaa.

Painoin pieniä suukkoja hänen kaulalleen ja olkapäilleen ja silitin hänen vatsaansa. Jatkoin sitä hyvän aikaa, vaikken saanutkaan mitään reaktiota, ennen kuin hän useamman minuutin kuluttua päästi pienen huokauksen. Olin voittanut.
- Sä olet ällöttävä ja inhottava, Jessi sanoi, kun kieräytin hänet selälleen, mutta sanoissa ei ollut oikein ytyä. Hänen silmissään oli ilme, josta pidin. Hän halusi rakastella kanssani, ja niin minäkin nyt halusin.
- Sä olet suloinen ja ihana, kuiskasin takaisin.
- Sä olet paskiainen, Jessi sanoi ja painoi kyntensä niskaani.
- Joo, niin olen, myönsin auliisti. – Voihki vielä, mä tulen ihan hulluksi siitä.
- Mä tiedän. Enkä päästä ääntäkään, Jessi ilmoitti ja näytti edelleen vihaiselta, joten jatkoin hänen suukotteluaan, kunnes hän unohti tai ei voinut enää mitään, ja varovasti tunkeuduin hänen sisäänsä. Se ei ollut varsinaisesti sovintoseksiä, kun Jessi ei vaikuttanut oikein sovinnolliselta, mutta hyvältä se tuntui silti.

- Kusípää, hän mutisi minulle sitten ja minä nauroin ja silitin hänen selkäänsä.
- Kullannuppu. Ollaanko me nyt kavereita?
- En mä ainakaan jaksa nyt enää muuta kuin nukkua.
- Nuku, mä vahdin sua, mutisin ja aloin valua itsekin unten maille.

Hiihtolomaksikaan ei tullut lunta muuta kuin vähän väriksi ja se oli kovaa vauhtia sulamassa jo pois. Sikäli se oli edelleenkin hyvä asia, että kenttä oli ilman ihmeellisempiä ponnistuksia aina vaan vaikka hyppykunnossa. Tosin lauantaina väännettiin koulua. Siihen oli vaan ajauduttu. Paju oli taivutellut minut pitämään enemmänkin koulutunteja enkä jotenkin ollut osannut kieltäytyä, kun hän totisesti oli sillä saralla avun tarpeessa. Siinä sitten roikkuivat mukana Linda ja Jänkkykin, enkä minä sitten enää voinut syrjiä Ullaa vaan olin suostunut opettamaan häntäkin viikonloppuisin, tai sitten vaihteeksi joskus läpiratsastamaan Nairobin.

Tänä lauantaina Siiri ja Kiirakin halusivat tietysti ratsastaa silmieni alla, ja Sannankin ilme oli aika kaihoisa, kun tytöt lauantai-aamuna tohkeissaan harjasivat hevosiaan. Huokaisin ja sanoin, että hän voisi tulla mukaan jommallakummalla tammalla, jos haluaisi, Desillä tai Rellalla.
- Ainakin vähäksi aikaa, ei ne välttämättä jaksa koko tuntia äkkiä kylmiltään, kun ei ne ole tottuneet.
- Sä voit ottaa Nikin, sanoi Jessi ja niiskaisi. – Mulle taitaa olla tulossa flunssa.

Minunkin kurkkuni alkoi tuntua käheältä, kun olin seissyt kentällä puhumassa ja huutamassa pari tuntia. Oli hyvä, etten ollut keksinyt jakaa Pajua, Lindaa, Siiriä ja Sannaa kahteen ryhmään, kuten ensin olin ajatellut, sillä Ullan jälkeen tuli tallista Alissa taluttaen Nastia ja vaati omaa yksityistuntia.
- Mitä jos mä en jaksakaan enää puhua? kysyin häneltä.
- Sä voit kuiskata mulle niin mä huudan Alissalle, keksi Danni ja tuli viereeni seistä töröttämään. Sujuihan se vähän aikaa niinkin, mutta sitten, kun minun piti oikeasti selittää Alissalle jotain, piti järjestelmästä luopua. Danni toisti kyllä melko uskollisesti, mutta ei ihan. Jotain oleellista tuppasi jäämään sanomatta.

- Luojan kiitos alkaa kisakausi niin ei ehdi tätäkään jatkaa, töksäytin koko naiskaartille, kun menin takaisin talliin tyttöjen ja ponin kanssa.
- Ei kai me nyt niin kauheita oltu, Paju kysyi pahoillaan.
- En mä sitä sano, ja säkin alat oppia istumaan niin kuin siellä kuuluu, niin että onhan tää palkitsevaa, korjasin kiireesti. – Ei vaan meinaa ääni kestää.
- Ja sitten ansaitset vähän taskurahaa, hän jatkoi tyytyväisenä ja löi kaksikymppisen käteeni.
- En mä ole rahaa pyytänyt, tokaisin.
- No nyt alat pyytää. En mä kuvittele sun hyvän hyvyyttäsi tätä tekevän.

Muut alkoivat enemmän tai vähemmän hymistellen yhtyä Pajun puheisiin ja kohta minulla oli käsi täynnä seteleitä.
- Nyt me saadaan ruokaa viikonlopuksi, tirskahti Jessi, mutta minä olin kyllä vähän hämilläni. Toisaalta oli tietysti hölmöä nähdä vaivaa ja menettää äänensä ilmaiseksi, mutta toisaalta rahan ottaminen oli jotenkin noloa. Ihan kuin olisin ollut olevinani jotain, mitä en ollut, oikea valmentaja. Ja mihin kohden kirjanpitoakin nämä laitettaisiin?

- Mä en tiedä… aloitin vielä kumminkin, mutta Paju, Ulla ja Jessi hiljensivät minut.
- Ei Nikkekään tänne tule ilmaseksi, Paju sanoi.
- Mun pitäis oikeastaan maksaa sulle enemmän kun sain yksityisopetusta, sanoi Ulla ja Jessi huomautti, että opetus- ja valmennustoiminta oli nimenomaan lisätty luetteloon, kun olimme perustaneet tilaa.
- Kunhan kisakausi alkaa niin sitten ei enää ehdi, huokaisin.

  Re: Mansikkakesä 14

LähettäjäSennnu 
Päivämäärä:   6.9.09 20:26:17

6.

Jessi sanoi maanantai-aamuna olevansa kipeä ja jäävänsä kotiin. Hän oli turissut ja aivastellut kyllä koko viikonlopun, mutta sunnuntaisesta estetunnista hän ei ollut malttanut siltikään kieltäytyä.
- Onko sulla kuumetta? kysyin.
- Ehkä vähän, mutta pää on täys uunipuuroa, hän sanoi tukkoisesti.
- No, mä vien sitten ipanat hoitoon, lupasin.
- Toivottavasti nekin ei saa tätä, Jessi mumisi tyynyynsä.
- Käynkö mä ruokkimassa hevosetkin? tarjouduin.
- Antaa Siirin tehdä jotain ruokansa eteen, menköön se.
- Onko se hereillä?
- Mä käyn katsomassa, Jessi lupasi ja mönki pystyyn, onneksi. Minä en olisi mielelläni kiivennyt kolistelemaan neidonkammariin yläkertaan.

Illalla Jessi oli paljon pirteämpi, mutta tiistai-aamunakin hän valitti huonoa oloa ja katsoi parhaaksi jäädä kotiin.
- Pitäisköhän sun mennä käymään siellä työpaikalla, saisivat ottaa susta labrat, ehdotin.
- Luuletko sä että mä lintsaan? hän kysyi purevasti. Se ei kyllä ollut tullut mieleenikään ennen kuin nyt.
- Mä ajattelin, että jos sulla on jotain lääkkeillä parannettavaa, sanoin totuudenmukaisesti.
- Mä menen sinne huomenna. Joko töihin tai asiakkaaksi.

Asia jäi kuitenkin vaivaamaan minua koko päiväksi. Oliko Jessin työpaikkainho jo päässyt niin pitkälle, että hän keksi itselleen sairaslomapäiviä? Ei, ei kai se voinut olla mahdollista. Hänhän oli aina raahautunut töihin vaikka pää kainalossa. Kuvaannollisesti, tietenkin. Kun pääsin illalla kotiin ja tajusin hänen ja Siirin taluttavan Bagheeraa ympäri kenttää räntäsateessa, meinasin kyllä vähän hermostua.
- Toi ei ole mun mielestä ihan toipilaalle sopivaa toimintaa, uskalsin mainita silläkin uhalla, että saisin hänet silmilleni, mutta hänpä vain nauroi.
- Kiitos mutta mulla on jo paljon parempi olo.

Niin täytyi olla, sillä illan mittaan kävi ilmi, että hän oli ollut Nikin kanssa mukana estetunnillakin. Se oli minusta jo vähän liian paksua, mutta en minä sitten uskaltanut sanoa mitään. Jessi oli aikuinen ihminen ja tiesi kyllä ihan mainiosti itsekin mikä sopi ja mikä ei. Riitaa ja toraa siitä vain tulisi, jos minä alkaisin siitä asiasta puhua, ja seuraavana aamuna Jessi sitten menikin töihin, tosin teatraalisesti niistellen.

Siiri oli hyvin avulias ja piti matalaa profiilia ja mietin, oliko Jessi tullut vihjanneeksi hänelle, etten ollut ollut kovin innostunut hänen meilletulostaan. Tai ehkäpä hän vain oli kaivannut päästä tekemään tallitöitä ja hoitamaan hevoslaumaa. Minulla oli mielikuva, että Ali hoiti omaa talliaan aika itsevaltiaana. Siellä ei varmastikaan päässyt juuri ylimääräistä touhuamaan. Nyt Siiri ja Sanna viettivät mitä ilmeisimmin koko päivänsä tallissa, sillä Siirin raportit iltaisin olivat kunnioitettavan pitkiä. Mustia ja Kaomaa he eivät liikuttaneet, mutta Desillä ja Rellalla he yleensä ratsastivat, ja välillä Nikillä, ja Kiiralla tietenkin ja kaikki hevoset oli aina harjattu ja hoidettu.

- Mä en oikeesti tiedä mitään ihanampaa kuin tammojen mahat, kun ne alkaa pullistua, hän selitti yhtenä iltana silmät loistaen, enkä minä kyllä voinut olla eri mieltäkään.
- Varsamahat on ihan huippuja, myötäilin.
- Kuule, mä olen ajatellut, että jos mä joskus taas astuttaisin Kiiran – mitä sä sanoisit?
- Astuta ihmeessä, jos sulla on varsakuume eikä kisakuume ja sun vanhemmat on samaa mieltä.
- Mulla on molemmat kuumeet Siiri naurahti.
- No sinuna mä en rupeaisi miettimään sitä ennen kuin olisin pari kautta kokeillut kisaamista.
- Niin no, en mä ajatellutkaan tänä kesänä. Koska sä muuten aiot hommata toisen orin?

Tyttö katsoa napitti minua kuin olisi kysynyt täysin järkevän kysymyksen.
- Sitten jos Mustille tapahtuu jotain. Siihen asti mä yritän ennemminkin kerätä tammoja, vastasin. Olinhan sitä itsekin miettinyt ja suunnitellut.
- Mutta jos sulla olisi kaksi oria niin sä voisit pitää omiakin tammavarsoja ja käyttää niitä varsottamiseen.
- Sä olet ihan selvästi miettiny tätä asiaa.
- Niin olenkin.
- Mutta nää meidän omat kasvatit ei ole niitä parhaita jalostukseen, ei ainakaan ennen kuin niillä on jotain kisanäyttöjä. Eihän Mustia oikeastaan pitäisi käyttää jalostukseen ollenkaan, kun se on semmonen sekarotuinen vahinkovarsa itsekin.
- Mutta hyvinhän sekin kisanäytöillään pärjää, vai mitä? Siiri kysyi ja se minun oli tietysti myönnettävä. Mustille oli ruvennut syntymään jonoa jo syksyllä, Horse Shown jälkeen. Eivät kaikki suomalaiset tammanomistajat tahtoneet pelkkiä puhtaita, kantakirjattuja suomalaisia puoliverisiä.

- Meillä ei ole varaa hommata mitään loistavaa siitosoria kyllä vielä lähivuosina, sanoin. – Eikä mitään loistavaa siitostammaakaan. Meidän pitää vaan pärjätä Desin ja Kaoman kanssa ja katsoa, josko jonkun saisi vaikka liisattua taas ensi kesänä.
- Millanen sen sitten pitäisi olla?
- Mieluiten koulusukuinen ja kantakirjattu.
- No mutta jos ei Mustikaan ole kantakirjattu niin mitä väliä sillä on vaikka ottasitte jonkun kivan suokin tai…
- No ei! sanoin kauhuissani. Minä saatoin astuttaa puoliverisiä tammoja Mustilla, mutta rodunsekoitusasioissa olin vanhoillisempi. Mikään maailmassa ei saisi minua sekoittamaan suomenhevosta ja puoliveristä. Joku ponikin vielä menisi, paitsi että Musti oli niin isokokoinen, ettei se olisi järkevää.
- Miksei? Eikö Jänkkykin ole?

- Jänkky mitä? kysyin ällistyneenä.
- No sehän on yhtä pullea kuin noi teidänkin tammat… Siiri sanoi, mutta hänen äänensä hiljeni melkein kuulumattomaksi ennen loppua.
- Se on vaan lihava, Linda syöttää niitä ihan hirveästi.
- No niin syöttääkin, mutta mä kyllä luulin että se on tiineenä. Gottiksesta näkyy paremmin kun se on luonnostaan laiha.
- Häh?

Sain merkillisiä ja hirvittäviä ajatuksia päähäni. Eihän Linda ollut voinut olla niin idiootti, että oli änkeytynyt meille töihin ja antanut sitten kaikessa hiljaisuudessa Mustin astua tammansa? Ori ei ollut ikinä päässyt oikeasti pukille tai tamman kanssa tekemisiin. Jos Linda oli tehnyt jotain niin typerää oli ihme, että se oli vielä ehjänä, ja oli sitä paitsi ihme, että se oli järjissään, kun talli oli puolillaan tammoja. Jos se siis tiesi, mitä niille oikeasti piti tehdä. Toisaalta nyt muistin, että se oli ollut aika lailla tohkeissaan kun Lindan hevoset muuttivat meille. Tietysti oli ollut, muistin silloin ajatelleeni, uusia tyttöhevosia, mutta sitten se oli rauhoittunut. Olin olettanut, että uusilla tammoilla oli ollut alkuun kiimaoireita ja ne olivat sitten kadonneet, kun ne olivat tottuneet uuteen paikkaan. Mutta olivathan kiimat saattaneet kadota siksikin, ettei niitä enää tarvittu.

- Mennään talliin, sanoin Siirille ja hyppäsin pystyyn, vaikka uutiset olivat juuri alkamassa telkkarista.
- Öh, miksi?
- Mä haluan katsoa niiden mahoja. Ei niitä tule sillä lailla vahdattua kuin omia, ja kun ne on ulkonakin loimet päällä. Ja läheltä ei huomaa, kun loimittaa tai riisuu.
- Mutta onko sillä nyt oikeasti mitään väliä jos ne onkin kantavia? Siiri ravasi perääni eteiseen ja kiskoi itsekin kengät jalkaansa.
- On, paljonkin, ensinnäkin jos ne on Mustista kantavia se on voinut saada niiltä jonkin taudin. Mä joudun joka tapauksessa testauttamaan sen uudestaan jo jos mä epäilenkin, ennen kuin sitä voi ensi kesänä myydä kellekään. Toiseksi, mä en tosiaankaan halua maailmalle mitään sekarotuista ratsua, joka kehuskelee olevansa Mustin ja Wotin sukua. Ja sitten, jos se on täällä päässyt astumaan ne niin kumpi tahansa tamma olisi voinut potkia sen hajalle. Se ei ole mitään pussailua kun hevoset lisääntyy.
- Mä tiedän, mä olen käynyt teidän kanssa oriasemalla.

Jessi oli lasten kanssa tallilla, tytöt taluttivat kentän keltaisessa valomeressä Jerryä Nastin selässä. Minä ja Siiri harpoimme tammojen tarhalle ja viitoin Siiriä ottaman Jänkyn, itse pyydystin silmiään pyörittelevän Gottiksen.
- Joko te alatte iltatalliin? Jessi huusi kentältä.
- Hiljalleen, vastasin kommentoimatta sillä erää enempää ja veimme tammat talliin. Riisuin Gottiksen loimen ja tuijotin sen vatsaa silmä tarkkana. Oli se vähän pullea, mutta en minä nyt saattanut sanoa sitä selvästi kantavaksi. Suljin sen karsinaansa ja menin katsomaan Lindan suomenhevosta.
- Kato nyt miten tää on pullukka, Siiri esitti.
- On, se on lihava kuin sika. Mutta se syökin ihan kauheesti.
- Linda syöttää sille kaikki samat lisikset kuin te teidän tammoille, Siiri juorusi.

Sekin sanoi jo jotain, mutta mitä minä saatoin tehdä? Katson avuttomana lämppäristä suokkiin ja suokista lämppäriin. Minun silmääni kumpikaan niistä ei ollut ehdottomasti tiineenä, mutta miten ne olisivat voineet siltä näyttääkään, jos Musti oli ollut asialla. Nehän olivat asuneet täällä alle puoli vuotta. Olisiko Linda sitten voinut olla niin hölmö, että olisi astuttanut tammansa joskus lokakuussa?
- Meinaatko sä kysyä siltä? Siiri kysyi sen näköisenä, että hänellä oli epämukava olo.
- Miten mä voisin? puuskahdin.
- Mitä sä sitten aiot?
- Mun täytyy miettiä. Haetaanko nyt loputkin sisään?

Minä en jostain syystä viitsinyt mainita Jessille mitään Siirin ja omista epäilyksistäni. Taisin vähän arkailla, mitä siitä syntyisi. Jessi saattaisi kuvitella, että yrittäisin vierittää kaiken hänen syykseen, olihan hän ollut se, joka oli Lindan kanssa sopinut järjestelyistä, kun nainen oli muuttanut hevosensa tänne. Semmoiset välit meillä nykyään oli, en osannut ollenkaan arvella, mistä hän seuraavaksi loukkaantuisi.

Yön yli nukuttuani päätin, että juttelisin ensimmäiseksi Jutan, luottoeläinlääkärimme, kanssa. Ehkä hän osaisi sanoa jonkin idioottivarman konstin, jolla voisin itse nähdä tammoista, olivatko ne kantavia.
- Mä voin tulla ultraamaan, hän lupasi.
- No muuten kiva, mutta miten mä voin sua pyytää ultraamaan vuokralaisen hevosia?
- Mikset sä muuten kysy siltä itseltään?
- Ai, kysy, että onko se kenties käyttänyt omin päinsä mun oria suokkitammalleen? Jos se on niin myöntääkö se muka? Jos se ei olekaan niin eikö se loukkaannu niin, ettei meillä ole enää päivätallintekijää vaan me ollaan kusessa?
- Ymmärrän, Jutta sanoi ja hiljeni hetkeksi. – Se on teillä aamupäivisin, eikö? Mä voin poiketa joku ilta, jos sä haluat.
- Pystytkö sä sitten samalla katsomaan sillä ultralla, että onko niistä tulossa mustia puokkivarsoja?
- En, mutta mä pystyn arvioimaan, että onko ne viisikuisia vai kahdeksankuisia.

Siihen minun oli tyytyminen, enkä olisi halunnut tätäkään vähää kyllä pyytää enkä saada. Sitten perjantaina, kun tulin töistä, oli Jutta tallilla. Hän oli soittanut minulle iltapäivällä, joten tiesin mennä suoraan sinne, ja siellä hän Siirin kanssa touhusi. Maasturikin oli ollut yläpihalla, joten Jessi ja lapsetkin olivat jo kotona, mutta ilmeisesti Jessi ei ollut ymmärtänyt vilkaista keittiön ikkunasta, sillä jos hän olisi nähnyt Jutan auton, olisi koko sortin sakkikin ollut tallissa.

- No mitäs? kysyin, kun pääsin talliin.
- No onhan ne nyt niin kantavia kuin toivoa saattaa, molemmat, Jutta sanoi ykskantaan. Hänellä ei ollut kumpaakaan tammoista enää käytävällä vaan Musti.
- Mitä sä sille aiot? kysyin.
- Ajattelin ottaa siitä verikokeen, sä tarvitset sen kumminkin ennen kevättä, jos noi on siitä kantavia.
- Siltäkö ne näytti? kysyin masentuen.
- Mä sanosin että ne on sen verran pieniä, ettei ne ole vielä kesällä laitettu alulle, Jutta tuumasi.
- Mitä helkkaria mä teen sen kanssa, kysyin mieli mustana ja kirosin railakkaasti päälle.
- Lindan?
- Niin, kenenkäs muun?
- Laskutat siltä astutusmaksut, varsamaksut ja lähetät maantielle tammoineen, Jutta sanoi harvinaisen jyrkästi.
- Ja sitten me ollaan ilman tallityöntekijää.
- Niinhän te ootte olleet aikasemmatkin talvet. Heinää vaan paali per tarha ja nousette vähän aikaisemmin ylös.
- Joo, ei tässä ole vaihtoehtoja, totesin, pahoillani mutta päättäväisenä. – Mun täytyy kai lähteä kertomaan Jessille, että meidän aamurytmi vähän muuttuu.
- Hitto, etten mä voi tulla teille tallitöihin, sanoi Siiri hartaasti.
- Tuutko sä kahville? kysyin Jutalta. Se oli vähän raukkamaista, mutta ajattelin, ettei Jessi olisi heti ehkä repimässä minulta silmiä päästä, jos Jutta olisi todistamassa.
- Mikä ettei, nainen totesi ja sitten veimme hevoset takaisin ulos. Oli liian aikaista jättää niitä vielä yöksi sisään.

Yllättäen Jessi ei riehaantunutkaan kuullessaan, mitä epäilimme Lindan tehneen. Tai riehaantui kyllä, mutta ei minulle, joka vaimeasti esitin, että nainen saisi lähteä meiltä.
- Ei ole jumaliste todellista, että se on tommosta mennyt tekemään! hän sanoi hitaasti ja niin hiljaa, että arvasin myrskyn keräytyvän.
- Kyllä se aika lailla siltä näyttää, Jutta sanoi ja nappasi janoisen näköisen kahvimukin, jota ojensin.
- Mä taidan tappaa sen, Jessi kuiskasi, ja hänen silmänsä salamoivat.
- Hei, älä nyt sentään… yritin rauhoitella, mutta Jessi huitaisi käteni pois.
- Se on päästäny Mustin riekkumaan vapaana tammojen kanssa! Nehän ois voineet potkia sen kuoliaaksi!
- Niin olisi, Juttakin vahvisti.
- Mä teen siitä rikosilmoituksen! Se saa taluttaa lorttohevosensa täältä huomisaamuna pois!
- Kai me nyt sentään annetaan sille muutama päivä aikaa etsiä uusi paikka, yritin.
- Ei víttu anneta. Ottakoon ne mopon perään ja matkaan vaan saman tien!

Jessi oli niin kiukkuinen, että hän tärisi, kun halasin häntä, mutta kyllä hän siitä sitten vähän tokeni.
- Mitä jos Mustille olisi käynyt jotain? hän kysyi kuitenkin vaativasti illemmalla.
- Huono säkä. Vakuutus olisi korvannut.
- Vakuutus ei ois korvannut menetettyjä astutusmaksuja, kun ei se kerran oo ktk-ori.
- Ei varmaan, myönsin.

Linda saapui seuraavana aamuna yhdeksän aikoihin kuten Sanna ja Pajukin. Pajun koulutunti oli tavattu aloittaa kymmenen maissa, ja kai Linda oli toiveikkaana taas liittymässä seuraan. Olimme koko illan ja aamun nahistelleet Jessin kanssa siitä, kumpi kävisi sanomassa hänelle suorat sanat ja kumpi pitäisi lapset poissa kuuloetäisyydeltä, mutta sitten Siiri lupasi olla sisällä heidän kanssaan sen aikaa, kunhan kertoisimme tarkasti, mitä me olimme sanoneet ja mitä Linda.
- Sanna ja Paju varmaan kertoo sulle joka sanan, Jessi sanoi happamasti ja sitten marssimme yhdessä tallille kuin teloituspartio. Minä olin vihainen, mutta en silti odottanut yhteenottoa mitenkään innoissani. Riiteleminen ei ollut mielipuuhiani ja ensimmäinen suuttumus oli jo joka tapauksessa ehtinyt kadota. Silloin olisikin saattanut päästää suustaan mitä tahansa.

- Sä et ole menossa tunnille, Jessi ilmoitti Lindalle ensimmäiseksi kun tämä tuli vastaan tallin ovella olutpullo toisessa kädessään. Vilkaisimme sitä molemmat paljunpuhuvin ilmein. Emme olleet aikaisemmin päässeet todistamaan sitä, että hän tosiaan joi kaljaa tallissa, mutta tuntui jotenkin sopivalta saada hänet kiinni siitäkin nyt.
- Mitä? Onko Jänkyllä jotain vikaa? nainen kysyi oitis mennen huolestuneen näköiseksi.
- Ei, aloitin.
- On, sanoi Jessi, - se on kantavana.

Linda meni hetkeksi nolon näköiseksi, mutta se ei kestänyt kauan.
- Voi sillä silti ratsastaa.
- Sä olet antanut Mustin astua sen, Jessi syytti, eikä Linda edes aikonut kieltää.
- Niin ja?
- Salaa meiltä, sanoin hämmästyneenä, selittäen.
- Ei kai se siitä pahentunut?
- Totta kai se pahentui! Jessi kiljaisi ja alkoi selittää kaikista mahdollisista tarttuvista taudeista, joita hevoset saattoivat välittää toisilleen.
- Siltä pitää testata sen seitsemän virusta ennen kuin se huolitaan taas oriasemalle, sanoin minä väsyneesti. – Maksatko sä verikokeet?
- Maksatko sä myös astutus- ja varsamaksut? kysyi Jessi uhkaavasti ja Lindalle alkoi vähitellen valjeta, että olimme tosissamme.

- Älkää nyt ruvetko nipottamaan, hän sanoi, alkoi näyttää vihastuneelta itsekin ja otti mielenosoituksellisen pitkän kulauksen pullostaan.
- Sun hevoset lähtee täältä heti, sanoi Jessi ja nappasin kiinni hänen ranteestaan, kun hän mitä ilmeisimmin aikoi heristää nyrkkiään ellei pahempaa.
- Mulla on kuukauden irtisanomisaika!
- Mä suosittelisin, että veisit ne jonnekin niin pian kun vaan löydät paikan, sanoin rauhallisesti. – Ja sitten saat maksaa täyden hinnan loppuajasta, sillä sun ei enää tarvitse hoitaa meidän hevosia. Haluatko sä sen kirjallisena?
- No @!#$ haluan, Linda sanoi kiukkuisesti. – Enpä voinut kuvitella, että te ootte tommosia nipoja paskiaisia!
- Ja mä kuvittelin, että sä olisit luotettava! kiljui Jessi niin, että Paju ja Sanna, jotka olin ollut häivähdykseltä jo näkeväni tallissa, vilkaisivat uteliaina ulos. Lindan ääni alkoi kohota myös.
- Riittää, sanoin, kun alkoi näyttää siltä, että he kävisivät kohta toistensa hiuksiin. – Mee Jessi päästämään Siiri tänne, että se ehtii tunnille.
- Joo, hän sanoi yrittäen silmin nähden rauhoittua. – Sano, että Sanna saa ratsastaa Nikillä jos haluaa. Musta ei ole tunnille tässä mielentilassa.

- Mä tunnen moottoripyöräjengiläisiä, ettäs tiedätte! ilmoitti Linda vielä, kun Jessi oli jo kääntynyt mennäkseen sisään ja minä talliin. Se oli jotenkin niin absurdi huomautus siinä kohden, ja nelikymppisen, mopolla ajavan naisen suusta, että räjähdimme nauramaan, Jessikin, vaikken ollut kuvitellut hänen nauravan ennen lounasta. Linda näytti entistä suuttuneemmalta, kun sillä tavalla kehtasimme suhtautua, mutta ei kai sille enää mitään voinut. Hän harppoi tarhoille päin ja me jäimme tallin ovelle nauramaan.

  Re: Mansikkakesä 14

LähettäjäSennnu 
Päivämäärä:   7.9.09 15:05:36

7.

Linda lähti mielenosoituksellisesti ratsastamaan maastoon ja minä mietin, mitä tapahtuisi kaikille hevosille, kun länttäisimme ne äkkiä ulos heinäpaalien kanssa. Tallissa saattaisi ruveta esiintymään hetkellistä lihomista, kunnes ne tottuisivat uuteen asiaintilaan. Vaikka kaipa ne pian tottuisivat, olivat ne tottuneet ennenkin. Joka tapauksessa ajatukseni olivat vähän muualla kuin kolmessa ratsukossa, joita katselin, kunnes tietoisesti ryhdistäydyin ja annoin heille elämänsä höykytyksen. Sitten oli Ulla jo odottamassa Nairobin kanssa ja sivusilmällä näin Lindan käyvän vaihtamassa hevosta ja lähtevän toiselle lenkille.
- Voitaisko me siirtää sun tunti jonnekin muualle, vaikka huomiselle? kysyin Ullalta. Hän ei onneksi pullikoinut vastaan, vaan sanoi iloisesti, että se sopi.
- Hienoa, mulla ei ole nyt oikein fiilistä tähän hommaan.
- Mihin aikaan huomenna?
- Ihan miten sulle sopii, yhdeltätoista on vaan noiden estetunti.
- No sen jälkeen sitten?

Nyökkäsin ja lähdin talliin, missä tytöt juorusivat sydämensä kyllyydestä. Jessi oli tuonut lapsetkin sinne, mutta hän ei itse osallistunut juoruamiseen vaan istui satulahuoneessa puhumassa puhelimeen. Jerry istui siellä rehusäkin päälle nostetussa ponisatulassa ja harjoitteli ratsastamista, mikä näytti olevan kovin mieluista hommaa hihkunasta päätellen.
- Kelle sä soittelit? kysyin uteliaisuuttani, kun hän lopetti puhelun vilkaistessani sisään.
- Ensin Iljalle, haukuin sen kun on tommosen nartun tänne soluttanut.
- Hei, oliko se nyt oikeudenmukaista? Eihän ne ole edes seurustelleet enää aikoihin.
- No en mä ollut ilkeä, piti vaan jollekin päästä naputtamaan. Ilja lupasi heti tulla meille asumaan ja tekemään tallitöitä.
- Et kai sä suostunut? kysyin lievästi kauhistuneena.
- En tietystikään, en mä halua sitä asumaan meille. Se vaan etsii tekosyitä, ettei sen tarvitsisi käydä luennoilla. Sitten mä soitin Oonalle, koska halusin valittaa vähän lisää.
- Ja helpottiko jo?
- Helpotti, kiitos vaan, Jessi huokaisi. – Oona ehdotti, että me palkattaisiin joku.
- Ei me välttämättä tarvita, ollaanhan me ennenkin pärjätty kahdestaan.
- Niin, mä tiedän. Ja jos meille jää vain kaksi vuokralaista niin ei niiden tallivuokrilla paljon palkata väkeä.

Se oli totta, ja kyllä me selviäisimme. Jessi ehdotti kyllä, että hän voisi ruokatunnilla käydä kotona heittämässä heinää, ja Siiri oli sitä mieltä, että hän voisi lopettaa koulun ja tulla meille asumaan.
- Ei tarvitse, tyrmäsin minä. Epäilin, ettei Jessi ehtisi säällisessä ajassa pistäytyä kotona, vaikka matka olikin lyhyenpuoleinen ja Siirin ideaa nyt ei edes viitsinyt kommentoida.
- Mä tuun joka tapauksessa koulun jälkeen käymään melkein joka päivä, Sanna muistutti. – Paitsi kun mä pääsen neljältä, silloin Jessi on joka tapauksessa melkein samaan aikaan mun kanssa täällä.

Nikke ihmetteli seuraavana päivänä Lindan ja Gottiksen puuttumista tunnilta, mutta sai Nikin ja Jessin heidän tilalleen. Minä seurasin tuntia vähän aikaa ja totesin, että tyttöjen idea intensiiviviikosta oli kantanut hedelmää, ja ehkä minun koulutunneillanikin oli vähän osuutta asiaan. Kaikki hevoset liikkuivat kuuliaisesti ja näppärästi.
- Et sä tiedä mitään kenttäratsastuksesta? Jessi kysyi toiveikkaana tunnin päätteeksi.
- Mitä sitä pitäisi tietää? mies kysyi.
- Valmennuksista esimerkiksi. Mullahan on tässä ihan loistava kenttähevosen alku, vai mitä?
- Voi ollakin, Nikke sanoi varovasti. – En mä valitettavasti oikein tiedä, mutta jos mä kuulen jostain valmennuksista niin kerron kyllä. Tähän aikaan keväästä ei kyllä taida vielä mihinkään päästä. Liian märkää, ja jossain voi olla jäistäkin.
- Niin, eipä tässä kiire vielä olekaan, Jessi tuumasi.
- Mäkin haluan kenttäratsastajaksi, keksi Siiri. – Mennään jonnekin maastoleirille. Semmosia on varmasti.

Sanna soitti minulle seuraavalla viikolla, keskiviikkona iltapäivällä, ja ilmoitti, että Jänkky ja Gottis olivat kadonneet.
- Ohoh, pianpa Linda niille löysi uuden paikan! ihmettelin. Mielessäni ei edes käynyt, että niille olisi tapahtunut mitään muuta, kuten että ne ehkä olisivat karanneet tai varastettu.
- Mihin talliin se ne vei?
- Mä en tosiaankaan tiedä. Enhän mä ole edes nähnyt sitä viikonlopun jälkeen, ei se mitään ole muutosta ilmoittanut.

Olin vähällä kysyä Sannalta, että olivatko kaikki meidän tavarat tallella, mutta se olisi ollut ilkeää. Tarvitsiko Lindaa nyt sentään varkaaksi epäillä, vaikka olihan hän tietysti spermavarkauteen syyllistynyt, jos tarkasti ajatteli. Tutkin silti kaikki paikat tallissa ja etenkin satula- ja rehuhuoneessa tarkkaan, kun illalla pääsin kotiin.
- Mä en huomannut mitään puuttuvan, sanoi Jessi. Hänen ajatuksensa olivat siis kulkeneet ihan samaa rataa.
- Aika äkkiä se sitten löysi uuden paikan.
- Onpahan kaks boksia vähemmän siivottavana, tuhahti Jessi ja ryhtyi hommiin.

Vähän ikävä maku koko Lindan jutusta jäi suuhun. Jossain vaiheessa jopa mietin pariin otteeseen, että olisiko jutun sittenkin voinut painaa villaisella, mutta aina tulin siihen tulokseen että ei. Oli parempi olla antamatta hevosiamme sellaisen ihmisen käsiin, joka saattoi toimia noin vastuuttomasti. Ja jotta niitä nyt olisi vähän vähemmän, soitin sille tytölle, joka Bagheeran oli halunnut aiemmin ostaa. Voisinhan kysyä hänen kuulumisensa, ennen kuin laittaisin siitä uuden ilmoituksen.

- Mä olen vieläkin keppien varassa, tämä vastasi pahoillaan. – Ainakin pari viikkoa vielä, sitten kuvataan ja katsotaan taas. Laita sä vaan siitä uusi ilmoitus, vaikka onkin kilttiä, että olette pitäneet sitä näin kauan.
- Okei, mä laitan, mutta soita jos saat hyviä uutisia ja se vielä kiinnostaa, huokaisin.
- No ei se missään kohden ole lakannut kiinnostamasta, hän vakuutti. Uskoin häntä, vaikka olin ruvennut suhtautumaan ihmisiin aika kyynisesti. Olisi ollut helppoa keksiä satu katkenneesta jalasta, vaikka itse asiassa olikin muuttanut mielensä tai havainnut, ettei alunperinkään ollut ollut varaa varsan hankkimiseen. Tämä ihminen kuitenkin kuulosti luotettavalta.

Hanna soitti illalla pitkästä aikaa ja arvasin hänen nähneen ilmoituksen.
- Onko siellä kirjotusvirheitä vai onko pyynti liian vähän? kysyin naurahtaen.
- Olisi sitä hintaa voinut hilata ylemmäksikin, onhan se sentään nyt jo yksivuotias ja kai te ootte jotain sille opettaneet, mutta en mä siksi soittanut. Tai no, rupesin soittamaan, kun huomasin sen, mutta muissa asioissa.
- Jaa, no kerrohan, kehotin. Oli vaikea arvata, olivatko Hannan asiat miellyttäviä vai epämiellyttäviä. Useimmiten kai ensimmäisiä ennemmin kuin jälkimmäisiä, joskaan se ei taannut sitä, ettei niistä syntyisi meillä kaikenlaista kinaa ja puitavaa.
- Ensinnäkin, mitenkäs Musti edistyy siellä luonnon keskellä? Tuotko sä sen syväharjoittelemaan tänäkin keväänä?

Niinpä, siinä tuli juuri sellainen asia, joka minusta oli miellyttävä ja joka saisi Jessin murjottamaan, vaikkei hän sitä näyttäisikään.
- Meidän varmaan pitäisi, arvelin. – Meillä on kyllä ollut ihan loistavat olosuhteet täälläkin, ei se ole mitenkään ruosteessa.
- Ensi viikon viikonloppuna? Voitko sä olla viikon?
- En mitenkään viikonloppua enempää, ei mulla ole lomaa vielä. Ja mun täytyy tarkistaa, että Jessille sopii. Meillä on nyt vähän enemmän puuhaa täällä, kun ei meillä ole enää tallityöntekijää niin, etten mä ihan keskustelematta viitsi lykätä sille koko viikonlopun tallivuoroja, sanoin ja selitin lyhyesti Lindan lähdön.

- Ahaa! sanoi Hanna merkitsevästi.
- Mitä niin?
- Mä luin netistä ihan ihme juttuja teidän tilasta ja mietin, että kuka semmosia levittää.
- Onhan meiltä lähtenyt useampiakin vuokralaisia täältä, eikä kaikki ihan hyvillä mielin, sanoin muistellen Terhiä, joka oli luistellut poniensa tallimaksuista ja sitten lähtenyt salaa, ihan kuten Lindakin.
- Mutta ei kai ihan hiljattain?
- Ei, toissa kesänä itse asiassa jo. Mistä sä luet haukkumisia ja minkälaisia?
- Yhdeltä keskustelupalstalta vaan.
- Kerro nyt. Kai mun pitää mennä katsomaan ja oikaisemaan, jos siellä on jotain panettelua.
- Just sitä sun ei pidä mennä tekemään. Kukaan vakavissaan oleva hevosyrittäjä ei kyllä alennu lukemaan tommosia juttuja, tai ainakaan sotkeutumaan siihen loanheittoon.
- Ai?

Hanna ei suostunut kertomaan sen enempää vaan kyseli sitten, miten tyttöjen ratsastelu edistyi, ja joko shettis alkoi jäädä pieneksi.
- Se on ihan sopiva vielä monta vuotta, nehän on vasta kuusi!
- Mietin vaan, että joko te kohta tarvitsette isomman ponin.
- Ei ainakaan pariin vuoteen, kiitos vaan, sanoin kohteliaasti. – Jos löydät rampoja tammoja niin semmonen mieluummin. Meillä ei ole ensi kesänä kuin Desi astutettavana, ja sekin vain jos sen omistaja haluaa pitää sen alustavan sopimuksen ja ottaa sen ensimmäisen varsan vaihtokaupassa.
- Onneton tilanne, tuumasi Hanna. – No, mä pidän tietysti silmät ja korvat auki, kuten aina. Sitten vielä…
- Niin, onko sulla enemmänkin asioita?
- Mä taidan jättää loput naamakkain juteltaviksi. Soita mulle kun tiedät, tuletteko te ensi viikonloppuna. Musti voisi kai kuitenkin olla viikon, mä voisin vähän vääntää sitä, ja sä voisit tulla sitten seuraavana viikonloppuna uudelleen?
Lupasin harkita ja jutella Jessin kanssa, hiukan uteliaana Hannan asiasta.

- Anna mä arvaan, sanoi Jessi keittiön ovelta, kun laitoin puhelimen pois. Hän näytti jotenkin hyvin pieneltä ja yksinäiseltä ja minulle tuli huono omatunto ja se suututti.
- No arvaa, puhahdin.
- Hanna haluaa sut vuosittaiselle korkeanpaikanleirille.
- Niin haluaakin.
- Kauanko ajattelit olla?

Selitin, mitä Hanna oli ehdottanut: että kävisin kahtena viikonloppuna ja antaisin Mustin viipyä siellä sen välin.
- Kaksi viikonloppua, Jessi henkäisi pettyneenä.
- On kai se parempi kuin että mä olisin viikon? kysyin. Minulla oli edelleen syyllinen olo ja yritin peittää sitä sillä seurauksella, että kuulostin syyttävältä sen sijaan.
- On, Jessi sanoi vaisusti.

- Kai sä jaksat pyörittää tätä sirkusta? kysyin. – Koska jos et sä jaksa niin tietenkään mä en lähde mihinkään.
- Jaksan mä, tietenkin. Ainahan mä olen jaksanut, ja jo mä olen odottanutkin, että koska sä lähdet Hankoon.
- Sähän voit pyytää jonkun tänne sun seuraksi, ehdotin ilahtuneena keksinnöstäni. – Miilan tai Jinnan, tai vaikka Kiien ja vauvan.
- Joo, niin mä varmaan teen. Tai Siirin.
- Tai Siirin myönsin. Sillä hetkellä en katsonut voivani ruveta muistuttamaan häntä Ketoja koskevasta uudenvuodenlupauksesta, etenkään kun hän ei ikinä ollut suostunut sitoutumaan siihen.
- Ensi viikonloppunako?
- Jos sulle käy.
- Tietysti mulle käy. Teidän kisaaminenhan tässä kai meidän pääasia on.

Olisi ollut hauskaa lähteä vähän vähemmällä varoitusajalla. Nyt jouduin koko viikon seuraamaan miten Jessi leikki marttyyria, enemmän tai vähemmän joka ilta, riippuen ihan siitä, miten mukava tai epämukava päivä hänellä oli ollut töissä. Hyvinä iltoina hän istui puhelimessa suunnitellen milloin kenenkin kanssa lauantain tyttöjeniltaa; minä en ollut päässyt ihan kärryille kuka oli tulossa. Minä aioin joka tapauksessa lähteä lauantai-aamuna. Saisin samalla skipattua ratsastustuntien pitämisen.

Odotin sitä aamua kuin kuuta nousevaa. Olisi hemmetin hienoa päästä Hannan tarkkojen silmien alle ja sen lisäksi edes pariksi päiväksi eroon kaikesta puuduttavasta kotitouhusta. Pari päivää ilman tarhausta, ruokkimista ja lannanluontia, sen kun elelisin herroiksi ja kiipeäisin valmiin, lämmitellyn hevosen selkään, jos vain niin haluaisin. Bonuksena sitten vielä mahdollisuus päästä monta kertaa äidin valmiiseen ruokapöytään.
- Haluatko sä, että mä otan lapset mukaan? kysyin Jessiltä sovinnollisesti loppuviikosta. Hän mulkaisi minua.
- Mitä Leena sanoo jos sä otat?
- Se repeää riemusta, kyllä sä sen tiedät.
- No jos nyt kysyisit siltä ensin.
- Ei mun tarvitse uudestaan kysyä, se kysyi niistä jo heti kun mä ilmoitin tulevani.
- Vie sitten ihmeessä, mulla on puolet vähemmän hommia! Jessi puhahti. Sen myötä minulle tuli huono omatunto siitäkin, etten ollut aiemmin sitä asiaa ottanut puheeksi. Miksi hitossa minulla oli nykyään koko ajan paha mieli Jessin lähettyvillä?
- Mä vien ne sitten, jos ne vaan suostuu tulemaan, sanoin nopeasti ja lähdin haastattelemaan Dannia ja Alissaa.

- Lähdettekö te mukaan mummolaan?
- Jooo! kiljaisi Danni ja Alissa myötäili yhtä äänekkäästi.
- Pakatkaa sitten yöpaitanne ja puhtaat alkkarit. Ylihuomenna lähdetään.
- Mihin me pakataan?
Molemmat tuijottivat minua vihreät silmät tapittaen ja muistuttivat uskomattoman paljon Jessiä, Alissa itse asiassa vielä enemmän.
- Valitkaakin ne mieluummin tohon lipaston päälle, pakataan ne sitten samalla Jerryn tavaroiden kanssa, pyörsin puheeni.
- Äh, pitääkö sekin ottaa?
- Joo, haluaa mummi senkin nähdä.

Alissa irvisti, mutta Danni alkoi muistella pienimpiä serkkujaan, Launoa ja Loviisaa ja Taunoa.
- Kai me saadaan leikkiä niiden kanssa?
- Jos ne ehtii kylään mummolaan niin saatte, lupasin.
- Vaikka ei me leikitä Taunon kanssa. Jerry saa leikkiä sen kanssa, ne on yhtä pieniä.

Jerrylle ei tarvitsisi perustella minnekään lähtemistä, kunhan pakkaisi pojalle vaihtovaatteita ja istuttaisi autoon. Tein lauantai-aamuna aamutallin omin päin ja annoin Jessin herätellä lapsia kaikessa rauhassa sillä aikaa kun asensin traikkua auton perään ja pakkasin sen ja putsasin karsinatkin. Mustia ei pahasti haitannut jäädä yksin talliin; se oli jo sen verran tottunut kisamatkailija, että arveli kai vain pääsevänsä jonnekin muualle kuin tarhaan. Se söi kaikessa rauhassa ylimääräisiä heiniä, jotka olin sille antanut.

Lähdin sisään ilmoittamaan, että pääsisimme lähtemään. Jessi ja lapset olivat keittiössä aamiaisella ja Maru ravasi innokkaana perässäni. Se tiesi saavansa puuron ja lasten voileipien jämät.
- Musti on lastausta vailla, putsasin boksitkin, ilmoitin ovelta.
- Nää on melkein valmiit, tule syömään, Jessi sanoi ja pyyhki Jerryn naamaa. Hän ei näyttänyt tänä aamuna sen paremmin iloiselta kuin surulliseltakaan, väsyneeltä vain, mutta hän olikin tehnyt edellispäivänä pari tuntia ylitöitä niin, että minä olin saanut käydä hakemassa lapset tarhasta.
- Me mennään pakkaamaan vielä vähän kirjoja, Danni ilmoitti ja nousi pöydästä. Minä kaavin kattilasta vähän puuroa, mutten raaskinut viedä ihan kaikkea, kun Maru istui vieressä ja katsoi minua anovin silmin. Jessi nosti Jerryn lattialle syöttötuolista ja nousi ylös, tuli luokseni siihen, missä nojasin tiskipöytään ja söin.

- Mulle tulee ikävä teitä, hän sanoi ja nojasi kylkeeni. Puurolautaseni heilahti, mutta se olikin jo melkein tyhjä, joten laskin sen pois.
- Mulle tulee ikävä sua, naurahdin ja kun katsoin häntä hiukan alaspäin tajusin, että se oli totta, vaikka olinkin aloittanut vastauksen vain tavan vuoksi. Jessin silmät olivat kirkastuneet sanojeni johdosta, kai, ja hän hymyili silmät sirrillään päin naamaani.
- Mä en pane pahakseni, että saan olla huomiseen ilman pottaharjottelua ja ruoanlaittoa, hän tunnusti.
- Enkä mä sitä, ettei mun tarvitse siivota bokseja, vastasin samalla mitalla.
- Hienoa, molemmilla on puolittainen loma.
Minä naurahdin. – Keitä tänne sitten tulee?

- Jinna tulee mun kanssa saunomaan ja Siiri hoitamaan tallin. Mä olen hoitanut asiani hyvin, Jessi ilmoitti.
- Olet, myönsin ja halasin häntä. Tunsin katumuksen värähdyksen, kun hän painautui vasten minua ja käteni tunsivat hänen melkein liiankin hoikan selkänsä ja pyöreän takapuolensa. Olisin voinut laittaa kellon soimaan puolta tuntia aikaisemmin jolloin meillä olisi ollut vähän omaa aikaa ennen aamutallia.
- Ha haa, sanoi Jessi voitonriemuisesti, kun puristin häntä lujemmin kuin olin aikonutkaan, ja laittoi kätensä niskani ympärille. Sitten hän nousi varpailleen ja suuteli minua hyvin epäkeittiömäisesti.
- Miksi sä nyt alat tuommoiseksi, puuskahdin ja puristin entistä lujemmin. Olisin mielelläni raahannut hänet sänkyyn siitä paikasta, mutta lastenhuoneesta kuuluvat äänet tuomitsivat ajatuksen suoralta kädeltä kuolleena syntyneeksi.

- Just siks, Jessi nauroi päin naamaani. – Ehkä sulla on sitten huomenna kiireempi kotiin!
- Mä en halua enää edes lähteä, mutisin hänen korvaansa.
- Ensimmäinen oikea asia, mitä sä olet sanonut tässä kuussa, hän naurahti ja näytti aivan entiseltä itseltään, tytöltä, jota rakastin eikä väsyneeltä naiselta.
- Mennään jo! huusi Alissa ovelta ja keskeytti hellän hetkemme, niin harvinainen, odottamaton ja odotettu kuin se olikin.
- Piru vie, kuiskasin, suutelin Jessiä takaisin ja toivotin hauskaa iltaa.
- Toivottavasti Hanna höykyttää sun persuksesi verille, hän toivotti aurinkoisesti takaisin. – Mennään lastaamaan lapset ja hevoset.

  Re: Mansikkakesä 14

Lähettäjä: miiuska 
Päivämäärä:   7.9.09 18:53:04

Lissää!

  Re: Mansikkakesä 14

LähettäjäSennnu 
Päivämäärä:   7.9.09 19:00:26

Oukei
-----------
8.

Pääni oli täynnä Jessiä vielä, kun lähdin ajamaan ja nivusissani kutisi. Hän oli ollut ihan kuin aina ennenkin, vanhoina hyvinä aikoina, enkä olisi tosiaankaan halunnut enää lähteä. Olisin halunnut odottaa, että Jinna tai Siiri olisi tullut ja vienyt lapset ulos tai vaikka ullakolle leikkimään ja painua itse vaimoni kanssa sänkyyn.

Lapset takapenkillä kyllä pistivät semmoiset ajatukset katoamaan melko äkkiä. Ennen kehätietä jouduin jo keskittymään siihen, että maanittelin Dannia ja Alissaa lukemaan mieluummin kuin nahistelemaan, sillä silloin Jerry simahtaisi ja nukkuisi hyvässä lykyssä perille asti.
- Saadaanko me tulla Hannan tallille katsomaan kun sä ratsastat?
- Jos mummi haluaa tuoda teidät niin ehkä, vaikka en mä ymmärrä miksi, tehän näette joka päivä kotona kun mä ratsastan.

Kävi ilmi, että tytöt halusivat ennemminkin nähdä Hannan, jota he pitivät jonkinlaisena haltiatarkummina.
- Te ehkä näette sen nyt, kun viedään Musti ensin sinne. Mutta teidän kyllä pitää odottaa autossa, ettette jää Mustin jalkoihin kun me otetaan se kopista.
- Aina, puuskahti Danni ja saatoin nähdä hänen kyllästyneen ilmeensä. – Koska me muka ollaan tarpeeksi isoja, ettei meidän tarvii enää istua autossa? Eihän me jäädä Mustin jalkoihin kotonakaan!
- Mutta Jerry voi säikähtää jos se herää ja onkin yksin, runoilin nopeasti jatkoksi.

Oli hyvä keli ajaa ja olimme perillä harvinaisen nopeasti. Matka vei normaalisti näin helmikuussa kopin kanssa parikin tuntia, mutta nyt ei ollut jäätä eikä loskaa. Minulta pääsi tyytyväinen huokaus, kun pysäytin yhdistelmän Hannan isolle, siistille tallipihalle. Maneesin seinustalla oli muutama auto parkissa, muuten oli tarhailevia hevosia lukuun ottamatta autiota. Tallin ovelle kuitenkin ilmestyi Panu, vanha tuttu, jo ennen kuin ehdin ohjeistaa tyttöjä viimeisen kerran pysymään vielä autossa.
- Mutta mulla on pissahätä, keksi Alissa.
- Voi jessus sun kanssasi... kestätkö sä kymmenen minuuttia?
- Mä yritän, tyttö sanoi urhoollisesti.
- Mä voin ottaa kyllä hevosen, lupasi Panu, joka taisi kuulla sananvaihtomme avoimesta autonovesta.
- Ota pois, noiden kymmenen minuuttia kutistuu kahdeksi hyvin äkkiä.

Avasimme vikkelästi luukun ja Panu kieräytti näppärästi ketjun Mustin turvan ympärille, ennen kuin peruutti sen ulos. Hanna olisi saanut raivarin, jos olisi nähnyt meidän ottavan uuden oriin pihalle ilman suitsia, mutta kumpikaan meistä ei uskonut Mustin aiheuttavan ongelmia. Sitä paitsi tallin ovelle ei ollut kuin muutama metri.
- Menkää nyt sinne vessaan, Panu kehotti ja talutti hevosen sisään. Minä palasin pelastamaan lapset, tai lähinnä Alissan, mutta pitihän Danni ja Jerrykin ottaa mukaan. Panu näkyi saaneen hevosen turvallisesti karsinaan, kun paimensin Jerry kainalossani tytöt sisään ja ylös portaita, missä sosiaalitilat olivat.
- Tässä on vessa? esitin.
- Mä tiedän, sanoi Alissa ylenkatseellisesti. – Me ollaan oltu täällä ennenkin.
- Saanko mä limsaa? kysyi Danni toiveikkaana. He olivat tosiaankin olleet täällä ennenkin ja tiesivät, että jääkaapissa oli aina herkkuja.
- Kaipa se onnistuu, huokaisin.

Kun palasimme alas oli Panu riisunut Mustilta kuljetussuojat ja hypisteli loimea.
- Miten sä olet loimittanut? Tarviiko talliloimea? Ja viedäänkö se ulos vai missä vaiheessa sä ratsastat?
- Riippuu ihan mitä rouva haluaa. Onko se täällä jossain, Hanna?
- Ratsastamassa – mä käynkin katsomassa, joko se kohta on valmis. Panu vilkaisi kelloaan sen verran säikähtäneen näköisenä, että hänen olisi kai pitänyt olla maneesissa jo kymmenen minuuttia sitten.

Pyysin tyttöjä vahtimaan Jerryä satulahuoneessa sen aikaa, kun hakisin traikusta Mustin varusteet ja haaveilin satulaa ja isoa kassia raahatessani taas kerran kisakaapista. Oli oikeastaan ihan naurettavaa, ettei meillä ollut semmoista. Ei se nyt niin mielettömiä maksaisi, etteikö meillä yhteen olisi varaa.
- Hei, kuulin ja tunsin kevyen kosketuksen olkapäälläni. – Mä voin ottaa sen satulan.
- Siitä vaan, sanoin ja annoin sen Hannalle. Kassin raahaamiseen tarvittiinkin melkein kaksi kättä, ulkoloimi painoi puoli tonnia ja siellä oli muutama muukin tavara.
- Menikö matka hyvin? Hanna jatkoi kevyeen sävyyn, kuin olisimme olleet cocktailkutsuilla.
- Meni… mihin aikaan mä tulen ratsastamaan, mitä sulla on ohjelmassa?
- Mun pitää lähteä nyt vähän asioille ja shoppailemaan. Pääsetkö sä illemmalla, viiden-kuuden aikaan? Vai… Hanna oli ehtinyt satulahuoneen ovelle ja havainnut häntä tuijottavat kolme vihertävää silmäparia. – Oletko sä laittamassa noita nukkumaan?

- Kyllä mä pääsen, ei ne mene nukkumaan vielä kuudelta, lupasin ja annoin oman kantamukseni tipahtaa tömähtäen lattialle.
- Mitä kuuluu pikkuprinssille ja –prinsessoille? kysyi Hanna unohtaen kai minut ja kyykistyen ottamaan Jerryn syliin. Tytöt vastasivat muodollisesti, että hyvää kuului, mutta siihen mennessä, kun olin vienyt Mustin loimet sen karsinan eteen orrelle, he puhua pälättivät jo kuten tavallisestikin. Eivät he olleet ujoja lapsia.
- Ja joko Jerry ratsastaa? Hanna kysyi, kun palasin ripustamaan Mustin suitsia naulaan. Loput tavarat saisivat mennä semmoisenaan kaappiin, tai tässä tapauksessa kaapin päälle, sillä en löytänyt tyhjää koloa.
- Joo, me talutetaan sitä, mutta siitä pitää pitää kiinni, koska kaikki sen ulkovaatteet on niin liukkaita, selitti Danni.
- Hmm, se tarvinnee ratsastushousut, Hanna sanoi ajatuksissaan ja kutitti Jerryä leuan alta.
- Ei ihan vielä, se on vasta puoltoista, ilmaisin minä huoneen nurkasta oman mielipiteeni.

- Pitääkö teidän jo mennä? Hanna kysyi.
- Mä vien Mustin ulos ja laitan sen ruokalistan vielä taululle.
- Panu voi viedä sen.
- Panua ei näy, mä voin kyllä viedä sen itsekin, sanoin ja niin tein.
- Tule takasin sitten illemmalla, Hanna sanoi, kun palasin. Tytöt ja hän olivat seuranneet minua pihalle ja Jerry oli edelleen Hannan sylissä.
- Sä näytät melkein äidilliseltä, kiusoittelin, vaikka todellisuudessa Hanna olisi voinut pukeutua leninkiin ja esiliinaan ja olisi tuskin sittenkään näyttänyt äidilliseltä.
- Eikä näytä, Hanna näyttää kuningattarelta! sanoi Danni loukkaantuneena ja Hanna näytti hävyttömän tyytyväiseltä.
- Äidillinen ei ole mikään huono juttu, ilmoitin, hiukan loukkaantuneena itsekin, mutta myös huvittuneena.

Siivosin vielä pikaisesti traikun ja irrotin sen parkkiin maneesinlaidalle. Oli turha ajaa sen kanssa äidin luo ja takaisin, olkoon täällä yötä. Hanna auttoi pakkaamaan Jerryn turvaistuimeen, vaikka ensin näytti vaativan korkeampaa matematiikkaa, että hän osasi laittaa turvavyöt kiinni.
- Varaa vähän aikaa illalla, jos mahdollista, hän sanoi tyttöjen ährätessä omiaan kiinni.
- Miksi? kysyin lähinnä tavan vuoksi, mutta myös hiukan epäluuloisena.
- Mähän sanoin, että mulla on sulle asiaa, jos muistat.
Muistin kyllä ja olin utelias.
- Mä yritän, lupasin.

Äiti oli järjestänyt lasten mieleistä ohjelmaa. Titta ja Risto olivat tulossa lounaalle pienimpine lapsineen ja he jäisivät koko illaksi. Yli puolet veljenlapsistani oli jossain vaiheessa ehtinyt kasvaa enemmän tai vähemmän teini-ikäisiksi, ja Ristonkin vanhimpia kuulemma houkutti enemmän elokuvat kavereiden kanssa tai – kaikkea sitä kuulee – ratsastustunti, kuin sukulounas.
- Kukaan ei ole kertonut mulle, että Taija on ruvennut ratsastamaan, sanoin syyttävästi.
- Se sai kärpäsen kun se katsoi sua telkkarista, Titta naurahti.
- Mekin ratsastetaan, kertoi Danni parhaillaan Loviisalle.

Tapasin mielelläni Riston perheen pitkästä aikaa, mutta puoli viideltä olin jo iloinen päästessäni lähtemään takaisin tallille.
- Pärjäätkö sä noiden kanssa? kysyin äidiltä, kun olin käynyt vaihtamassa ratsastushousut jalkaani.
- Miksen mä pärjäisi? hän nauroi posket punaisina. Äiti rakasti lapsenlapsiaan, joka ainoaa, mutta minusta tuntui, että varsinaisesti hän puhkesi kukkaan, kun näki meidän kolmikkomme. Se saattoi tietysti olla ylpeän isän kuvitelmaakin, tai sitten se johtui siitä, että kaikki muut asuivat lähistöllä ja kävivät paljon useammin.
- Soita jos ne ei halua mennä nukkumaan, mä olen ratsastamassa korkeintaan seitsemään tai niillä main, mutta Hannalla oli sitten jotain asiaa mulle, sanoin ja vilkaisin kelloa.
- Ne sammuu kuin saunalyhdyt tän härdellin jälkeen, äiti sanoi hymyillen rauhoittavasti ja viittasi olohuoneeseen, missä tytöt ja Loviisa laukkasivat ympyrää.
- Mutta soita silti, jos jotain tulee.

Äiti lupasi ja minä lähdin tallille. Matka ei kestänyt autolla kauankaan. Melkein olisin voinut lähteä pyörälläkin. Ajatus kävi mielessäni, mutta en viitsinyt ruveta penkomaan yhtäkään varastosta, jonne äiti ne uskollisesti aina marraskuussa pakkasi. Sen verran oli vielä päivänvaloa, että saatoin todeta, ettei Musti enää ollut tarhassa, johon olin sen vienyt. Löysinkin Panun harjaamassa sitä.
- Mä voin lämmitellä sen sulle, hän lupasi.
- Ei sun tarvitse.
- Mä tiedän, mutta mä voisin silti, jos sulle sopii. Mä pidän siitä.
- No kaikin mokomin sitten, naurahdin. – Onkohan ylhäällä yhtään kahvia?
- Jaa, pitäis olla.
- Mä käyn katsomassa ja tulen sitten perässä maneesiin, lupasin.

Hannasta ei näkynyt vilaustakaan ylhäälläkään, kai hän oli edelleen shoppailureissullaan. Minä kaadoin termoskannusta itselleni mukillisen jotain mustaa. Siitä ei oikein tiennyt, oliko pahempaa se, että se oli korkeintaan lämmintä vai se, että se maistui muoville. Join mukillisen kuitenkin pois, kun kerran olin aloittanut ja selasin samalla Your Horsea, joka lojui sohvapöydällä, kunnes arvelin Panun ehtineen jo maneesiin ja kävelemään jonkin aikaa.

Olin oikeassa. Poika ratsasti Mustilla pitkin ohjin, ja kun minä hivuttauduin sisään, hän kysyi:
- Ravaanko mä kanssa?
Hän kuulosti niin toiveikkaalta, että istuin katsomoon ja kehotin häntä kaikin mokomin vaikka laukkaamaan, kunnes Hanna tulisi. Sinne asti hän ei kuitenkaan ehtinyt, kun ovi kävi taas ja Hanna astui sisään. Hän oli edelleen kaupunkivaatteissa, vaaleat hiukset vapaina ja pitkässä nahkatakissa, mutta vilkaistuaan missä mentiin, hän käveli sisään ja kietoi penkillä lojuvan enkkufiltin harteilleen.
- Hyppää selkään ja ratsasta se teidän kür, hän sanoi minulle.
- Eikö sun takkisi ala haista hevoselle? Voidaan me odottaa, että sä käyt kotona ja vaihdat vaatteet? ehdotin.
- Äh, mä tuuletan sen, tai vien pesulaan, Hanna sanoi kärsimättömästi, joten tottelin.

Ratsastin pari kierrosta, jotta Musti tottuisi siihen, että satulassa olinkin minä ja aloitin sitten ohjelman. Ilman musiikkia en ollut ollenkaan varma, muistaisinko enää kaikkea. En ollut ratsastanut ohjelmaa läpi Horse Shown jälkeen. Sillä ei kuitenkaan ollut merkitystä. Hanna keskeytti minut noin minuutin kuluttua ja alkoi esittää muutoksia.
- Alota käyntiosuudella, hän komensi.
- Huono idea, tuomitsin. – Se ei oo vielä tarpeeksi hereillä jotta se kävelisi hyvin.
- Siksi just. Saat mennä sen sitten uudestaan myöhemmin. Mä haluan nähdä eron.
Siihen minulla ei ollut mitään vastaansanomista vaan tottelin. Hanna huuteli välillä peittonsa sisältä, mitä halusi seuraavaksi ja ratsastin hänen määräämässään järjestyksessä osia ohjelmastani, kunnes valuimme hikeä molemmat, Musti ja minä. Minä olin kuvitellut olevani ihan hyvässä kunnossa ja pärjääväni, kun olin riisuutunut T-paitasilleni, mutta kuvitelmani oli osoittautunut taas kerran vääräksi. Musti tietenkin oli tottunut liikkumaan ulkona ja hikoilemaan sielläkin ainakin kerran viikossa – täällä maneesissa se höyrysi.
- Ei tapeta sitä sentään, sanoin lopulta.
- Ei, suostui Hanna. – Anna se Panulle ja mennään me pois.

Minä otin peiton Hannan niskasta ja heitin sen Mustin päälle.
- Anna sille elektrolyyttejä, sanoi Hanna, ja nuori mies nyökkäsi tuohtuneen näköisenä, kuin pomo olisi arvostellut hänen osaamistaan. Hanna ei huomannut varmaankaan mitään, ojensi vain autonavaimensa. – Mulla on takaluukku täynnä lisiksiä, puratko ne sieltä kanssa.
- Tietysti, Panu mutisi.

Me kävelimme Hannan luo pimeässä. Minua alkoi paleltaa, vaikka matka olikin lyhyt.
- Haluatko sä suihkuun?
- Taidan haluta, mä varmaankin haiskahdan, arvelin. Olin ottanut omasta autostani repun, johon olin kaukonäköisesti pakannut vaihtovaatteita. Hannan tuntien jälkeen olin yleensä suihkun tarpeessa ja olin arvannut, että hän tarjoaisi mahdollisuutta siihen, ellei suorastaan saunaakin.
- Mä laitan teetä sillä aikaa, sä et varmaan halua viiniä jos tulit autolla kerran.
- Teetä? Joo, se käy hienosti, sanoin, vaikka tee ei jotenkin tuntunut sopivan Hannan keittiöön. Kahvia hän oli aina juonut, tai cokista, tai viiniä tai jotain muuta vahvempaa. Ei teetä, siitä tuli mieleen joku sympaattinen luonnonsuojelija eikä Hanna. Ehkä hän oli löytänyt uuden elämän tai jotain.

Pujahdin suihkuun ja totesin tyytyväisenä, että tarjolla oli muutakin kuin ruusuntuoksuista saippuaa, joskin pyyhe, joka osui käteeni kaapista oli vaaleanpunainen. Pukeuduin ja heitin hikiset vaatteeni sisältävän repun eteiseen kenkieni päälle. Hanna istui olohuoneessa, läppäri sohvapöydällä ja koko talossa tuoksui jotenkin juhannussaunalta.
- Sähän olit nopea. Mä kaadan sulle teetä, hän sanoi ajatuksissaan ja menin istumaan viereiselle sohvalle. Läppärin nähdessäni olin muistanut, mitä Hanna oli sanonut nettikeskusteluista. En ollut niitä lähtenyt etsimään, mutta nyt uteliaisuus palasi.

- Missä meitä mollattiin, näytä! sanoin ja otin mukin. Saunan, tai paremminkin koivun tuoksu tuli sieltä. – Mitä hittoa tää on?
- Koivunlehtiteetä. Se poistaa ihanasti nestettä.
- Ei musta tarvitse poistaa nestettä, eikä sustakaan, sanoin ja maistoin. Se oli kammottavan pahaa.
- Se on terveellistä, juo äläkä valita.

Maistoin toistamiseen ja laskin sitten mukin pöydälle. Olisi voinut yhtä hyvin juoda vihdanliotusvettä.
- Näytä mitä se Linda meistä runoilee siellä? Tai onko se nyt edes Linda.
Hanna näytti miettiväiseltä, mutta naputteli sitten vähän ja tönäisi koneen lähemmäs minua.
- Jos sä nyt ehdottomasti haluat, mutta ei noista tule kuin kiukkuiseksi.

Kumarruin lukemaan keskusteluketjua. Se oli aloitettu jokin aika sitten, sopivasti sen jälkeen kun Lindan hevoset olivat muuttaneet meiltä ja aloitusviestissä mollattiin niin Jessi kuin minutkin koppaviksi huithapeleiksi, jotka eivät hevosista ymmärtäneet mitään. Noin asiantyngäksi kirjoituksessa korostettiin sitä, miten koko laumamme oli päivät pitkät yksin pihalla ilman valvontaa. Niin kuin tietysti olikin, kun ei Linda enää ollut apuna. Sekä suutuin että loukkaannuin.
- Itsepähän tilasit, mähän sanoin ettei noita kannata lukea, Hanna sanoi ja melkein tunsin hänen myötätuntoisen katseensa.
- Panettelua, mutisin.
- Sitä niin. Mutta hei, lue enemmän, on teillä kavereitakin.

Hän siirtyi viereeni istumaan, kumartui lähemmäs ja rullasi keskustelua pidemmälle. Minua ei oikeastaan enää huvittanut nähdä enempää, mutta Hanna luki ääneen parhaita kommentteja, joissa yleisesti ottaen teilattiin aloittaja idiootiksi ja katkeraksi vanhaksi ämmäksi.
- Ton kirjoittajan täytyy olla joku meidän tallin tytöistä, arvelin eräästä, jossa viitattiin erittäin piikikkäästi poislähteneeseen epärehelliseen tallityöntekijään, jonka syyksi laitettiin se, että hevoset nyt olivat päivät ilman valvontaa.
- Ja sitten tää alkaa mennä sun naisjuttujen arvailuksi, niin kuin nää aina, Hanna naurahti.
- Meillä pitäisi oikeesti kai olla kuitenkin joku joka kävisi päivisin edes katsomassa, ettei ne oo karanneet, sanoin ajatuksissani välittämättä lukea pidemmälle.
- Hommatkaa joku, Hanna sanoi.

Sitä en viitsinyt edes kommentoida. Asasta oli puhuttu niin sata kertaa aiemminkin. Lukemani lauseet kiemurtelivat mielessäni ja tunsin, miten otsani oli syvillä rypyillä suostumatta siliämään. Miten häijy ja kostonhimoinen joku saattoikaan olla! Jos kirjoittaja oli Linda, mistä olin melkein varma, niin voitollehan hän oli jäänyt. Kaksi ilmaista varsaa… päätin lähettää hänelle laskun Mustin ylimääräisistä verikokeista. Ehkä myös varsamaksuista, jos joskus kuulisin niiden syntyneen. Pitäisi ehkä ottaa selvää, mihin hän oli tammansa nyt vienyt.
- Ja nyt se kuuluttaa kaikelle maailmalle, että meillä on siellä tusina hienoja hevosia, sen kuin hakee vaan pois virka-aikaan ilman, että kukaan huomaa, tajusin kauhistuen.
- Hevosvarkaudet on Suomessa aika harvinaisia.
- Yksikin on mulle liikaa.

En ollut tajunnut, että Hanna oli niin lähellä, että kun hän käänsi päätään ja vilkaisi minua, hänen hiuksensa pyyhkäisivät poskeani.
- Mutta en mä sua tänne pyytänyt tota páskaa lukemaan, hän sanoi. Se oli varmaan totta, mutta mietin yhä huolissani tarhojamme. Niissä kaikissa oli lukot porteilla, mutta mitä todellista vastusta niistä nyt oli? Jos joku haluaisi varastaa hevosen, puiset lankkuaidat voisi yksinkertaisesti sahata rikki, tai lukkojen sinkilät irroittaa ruuvimeisselillä. Lukot oli hankittu lähinnä, jottei kukaan utelias hevoshullu pikku tyttö saisi päähänsä lähteä salaiselle maastoretkelle. Sitä paitsi Linda tiesi numeroyhdistelmät, mieleeni ei ollut tullut vaihtaa niitä. Hän tiesi myös, missä tallin avainta säilytettiin. Tunsin itseni hyvin sinisilmäiseksi ja tyhmäksi.
- Herätys, Hanna sanoi ja suuteli minua pehmein, viilein huulin.

  Re: Mansikkakesä 14

Lähettäjä: miiuska 
Päivämäärä:   7.9.09 20:14:27

dlghslkgjls saakelin eukko! Nyt sitä jatkoa :D

  Re: Mansikkakesä 14

Lähettäjä: Pingo 
Päivämäärä:   7.9.09 20:28:07

Hanna :D

  Re: Mansikkakesä 14

Lähettäjä: |katie| 
Päivämäärä:   7.9.09 20:51:29

Tähän ei vaan kyllästy vaikka lukis kuinka monta kertaa :)

Yhden virheen bongasin! Asasta oli puhuttu niin sata kertaa aiemminkin. <- pitäs varmaan lukee Asiasta :D Sori, oli pakko huomauttaa ku kerranki tajusin kirjotusvirheen, mitä sun tekstistä tietysti erittäin harvoin löytyy :)

  Re: Mansikkakesä 14

LähettäjäSennnu 
Päivämäärä:   7.9.09 21:01:18

Kiitos Katie!
----------
9.

Vetäydyn taaksepäin kuin olisin saanut sähköiskun, mutta Hannan siniset silmät olivat edelleen ihan liian lähellä. Hän katsoi minua tarkkaan, kuin arvioiden halusinko jatkoa. En halunnut, kiitos vaan. Painauduin vasten sohvan selkänojaa niin, että jo seuraavassa hetkessä tunsin itseni naurettavaksi.
- Älä pelkää, ei tuhma täti kiusaa enempää, Hanna nauroi ja kääntyi taas koneelle.
- Miksi sä noin teit alunperinkään, sanoin syyttävästi. Tunsin miten omatunto kolkutti, vaikka olin ihan syytön ja muistin aamulliset hellät jäähyväiset kotona. Jos olisimmekin eronneet riitaisemmissa merkeissä, Hannan suukko olisi voinut tuntua erilaiselta. Joka tapauksessa Jessin ajatteleminen hälvensi tunnontuskat. Hän oli kumminkin tehnyt jotain pahempaa kuin joutunut lievästi lähennellyksi.
- Koska en mä pyytänyt sua tänne lukemaan noita paskajuttujakaan, ja sä et selvästikään aikonut lakata niiden hautomista.
- No kerro nyt sitten lopultakin miksi sitten?

Hanna antoi minun odottaa hetken.
- Teitähän ei kai Mustin kanssa valmenna muut kuin mä? hän kysyi sitten.
- Miten mä uskaltaisin kysyäkään ketään muuta? tein vastakysymyksen, osittain vitsaillen mutta pohjimmiltaan ihan tosissani.
- Sitä mäkin ihmettelen, mutta ajattelin vaan varmistaa, kun mä nyt en kuitenkaan viikottain käy teillä ettekä te täällä.
- Joo, ei me pidetä muita valmentajia sun rinnallasi, vakuutin.
- Te olette aika lailla niin pitkällä kun voitte olla, vai mitä sä itse olet mieltä? Hanna jatkoi tenttaamistaan ja kääntyi taas katsomaan minua.
- Me ei olla voitettu vielä isoja luokkia.
- Sitä nyt ei välttämättä koskaan tapahdukaan, mutta ei teitä niistä uloskaan naureta.
- Mitä sulla on nyt mielessäsi? kysyin suoraan, sillä puheenaihe kutkutti miellyttävästi.

- Mä olen lähdössä Tanskaan nyt loppukeväällä ja musta sun ja Mustin kannattaisi lähteä mukaan, Hanna sanoi sitten. Ensimmäiseksi aioin nauraa ja sanoa, että ajatus oli mahdoton, mutta jäin sitten herkuttelemaan sillä kuitenkin, hetkeksi, ennen kuin epäisin.
- Se ei onnistu mitenkään, huokaisin sitten, ehkä puolen minuutin kuluttua.
- Mitenkähän mä arvasin, että toi olisi sun ensimmäinen repliikkisi. Onko sulla jokin perustelukin tolle? Hanna kysyi keskustelusävyyn.
- Mun on mahdotonta vaan kadota jonnekin yhtäkkiä viikkokausiksi. Tuskin sä sinne vaan viikonlopuksi olet menossa?
- No en, kolme-neljä viikkoa on semmonen sopiva.

Uiskentelin hetken ajatuksessa, että olisin Mustin kanssa ulkomailla valmentautumassa, mutta pudistin sitten surullisena päätäni.
- Mä en voi mitenkään jättää Jessiä hoitamaan koko putiikkia niin pitkäksi aikaa. Puhumattakaan siitä, että se kiipeilisi seinille jos edes kuvittelisi mun harkitsevankaan semmoista.
- Mä en ole siitä niin varma.
- Mä olen, kyllä nyt viikonloppu menee, mutta jos mä olisin poissa niin pitkään… eihän Jessi pääsisi lapsilta edes ratsastamaan!
- Kai tytöt nyt jo voi sen hetken vahtia pikkuprinssiä, että se ehtisi omansa ratsastaa. Eihän teillä sen enempää ole, kantavia tammoja vaan.
- Mun kesälomakin tuhrautuisi siihen…
- Ota virkavapaata. Etkö sä sanonut, että sun pomo on urheiluhullu? Varmaan se onnistuisi.
- Virkavapaa tarkoittaa ei rahaa. Vielä yksi syy.

- Siitä mun on pitänyt sulle puhua kanssa. Sun kannattaisi hakea valmennusavustusta.
- Keneltä? Ratsastajainliitolta?
- Hyvä idea, sieltäkin. Mä ajattelin kyllä seuralta.
- Mistä lähtien ratsastusseurat on stipendejä jakaneet?
- Jotkut on jakaneet aina, jotkut ei jaa ikinä. Mä satun tietämään, että sun seurasi jakaa. Pikkuhilujahan ne tietysti on, mutta rahaa se on silti, voisi sillä saada maksettua ainakin eläinlääkärintodistuksen, että saa Mustin rajan yli.
- Sä luulet, että kaikki on niin helppoa! puuskahdin. – Etkö sä ole ikinä epäonnistunut missään?
- Tolla asenteella on tuomittu epäonnistumaan. Sä alat heti vaan listata syitä mikset pääsisi lähtemään. Sinuna mä jo alkaisin suunnitella mitä pakata.
- Ei siitä tule mitään, sanoin ja Hanna huokaisi syvään.
- Sä olet pessimistin perikuva. Haudo nyt sitä yön yli, jutellaan huomenna lisää. Joko te olette saanu varsan myytyä?
- Siellä se vielä on, raportoin, kiitollisena puheenaiheenvaihdoksesta.
- Ja perhe-elämä varmaan kukoistaa?
- Enemmän tai vähemmän.

Minusta äänensävyni oli täysin normaali, mutta saatoin erehtyä tai sitten Hanna tunsi minut paremmin kuin kuvittelinkaan. Hän vetäytyi mukavannäköisesti nojaamaan sohvan käsinojaan teekuppeineen ja nosti jalkansa syliini, kuin olisimme olleet vanha aviopari.
- Miksi vähemmän?
- Se on vaan sanontatapa, selitin, mutta sitten minulle tuli halu uskoutua. Hanna nyt oli niin vanha ystävä, että saatoin hänen kanssaan jutellakin. – Meillä taitaa olla jonkinlainen kriisi.
- Jaa, minkälainen? Onko teillä taas jokin kolmiodraama menossa?
- No ei mitään semmoista. Jonkinlainen seitsemän vuoden kriisi vaan.
- Te olette ollu yhdessä kauemmin kuin seitsemän vuotta.
- Sama se. Ehkä liian kauan.
- Ohoh! Te ootte kyllästyneet toisiinne?

- Sanotaanko niin, että arki alkaa läimiä päin kasvoja, muotoilin ja purin vähän sydäntäni. Miten saimme riitoja aikaiseksi pienimmistäkin asioista, miten romantiikka ja hyvät hetket olivat harvassa ja työn takana.
- Hmm, mielenkiintoista. Mitäs nyt sitten, aiotteko te erota?
- Ei tietenkään, sanoin kauhistuneena. – Mitä sä oikein kuvittelet?
- En mä tiedä, mulla ei ole mitään kokemusta tommosesta. Jos mä olen kyllästynyt johonkin tai sen sukat on ruvennu haisemaan niin on pitänyt ottaa seuraava kehiin, Hanna kihersi.
- Sä olet silti ollut jo aika monta vuotta naimisissa, huomautin.
- Me ei asuta yhdessä ja Kaitsu on puolet ajasta ja suurimman osan kesistä jossain reissussa.
- Me ei toimita tolla tavalla, sanoin päättäväisesti ja nostin hänen säärensä lattialle. – Mä taidan lähteä katsomaan, miten muori pärjää lasten kanssa.
- Jaa, sua ei huvita jäädä tänne kehräämään mitään romantiikkaa? Hanna kiusasi.
- Sun kanssako? Häpeä edes ehdottaa tommosta, rouvasihminen.
- Tunnethan sä mut, hän nauroi.
- Ja sä mut.
- Joo, aina yhtä kunnollinen ja tylsä.

- Mihin aikaan mä tulen huomenna? kysyin pahastumatta. Hanna sai ihan rauhassa pitää minua tylsänä, jos vaihtoehto olisi hypätä sänkyyn hänen kanssaan. Oli jo aika monta vuotta siitä, kun olin viimeksi tuntenut halua niin tehdä.
- Miten sä haluat? Huomennako sä lähdet takaisin?
- Niin. Käviskö aamupäivällä?
- Käy, mä olen siinä yhdeksästä eteenpäin tallilla.

Aika oli vierähtänyt ihmeen nopeasti, ja lapset olivat jo nukkumassa, kun ajoin kotiin.
- Tule iltateelle, äiti kutsui.
- Onko sulla kunnon teetä? kysyin epäluuloisena. Hannan tarjoama saunavihtajuoma oli osaltani jäänyt hänen sohvapöydälleen.
- Earl Greytä, kelpaako?
- Kelpaa, totesin.
- Mitä Hannalle kuuluu?
- Se haluaisi, että me lähdettäisiin Mustin kanssa sen mukaan Tanskaan valmentautumaan.

Äiti ei sanonut ensin mitään, nosti vain pöytään sämpylöitä ja juustoa. Vasta, kun hän oli voidellut itselleen puolikkaan ja kaatanut meille kummallekin teetä, hän kysyi:
- Olisiko se sitten hyvä?
- No olisi, mutta eihän siitä tietystikään mitään tule.
- Miksei tule?
- Koska enhän mä voi jättää Jessiä yksin hoitamaan kaikkea, eikä mulla ole lomaa eikä juuri rahaakaan semmoseen.
- Niin, Jessille voisi kyllä tulla aika rankkaa… kauanko te olisitte?
- Varmaan lähemmäs kuukauden. Puhumattakaan sitten siitä, miten Jessi ilahtuisi, jos mä lähtisin Hannan kanssa reissuun niin pitkäksi aikaa.
- Ei kai teillä nyt enää mitään vispilänkauppaa Hannan kanssa ole? äiti kysyi ja katsoi minua tutkivasti.
- Vuosikausiin ei oo ollut.

Juttelimme ehkä hyvinkin tunnin, mutta sitten äiti halusi nukkumaan ja minäkin päätin mennä sänkyyn. Yritin soittaa Jessille, mutta hän ei vastannut, joten laitoin sitten vain tekstiviestin, että meillä oli kaikki hyvin ja toivotin hauskaa saunailtaa Jinnan kanssa. Oli oikeastaan hyvä, etten saanut häntä kiinni, sillä en tiennyt, olisinko malttanut olla sanomatta mitään Hannan ehdotuksesta, vaikka varmasti oli parempi järkeillä asia ensin itse mahdottomaksi.

Siinä touhussa menikin puolen yötä. Vuoroin mietin, miten loistava tilaisuus se olisikaan ja sitten käänsin kiukkuisesti kylkeä ja muistutin itselleni, ettei jossittelu auttanut mitään. Rahan, loman ja minut kotona korvaavan työvoiman puute olisivat ehkä kukin yksinään olleet nujerrettavan kokoisia esteitä, mutta ne kaikki yhdessä ja lisäksi vielä se, miten Jessi suhtautuisi, olivat yksinkertaisesti liikaa. Silmissäni vilisi silti näkemäni kuvat paikasta, missä Hanna kävi, vihreät nurmet ja kivetyt pihat ja kymmenet hevoset. Puitteitakin houkuttelevampi oli nimilista huippuratsukoista, jotka siellä kävivät imemässä uutta oppia.

- Oletko sä ajatellut, että Jessi voisi vaikka haluta sun lähtevän sinne Tanskaan? kysyi äiti kuin emme olisikaan nukkuneet yötä välissä edellisillan keskustelun jälkeen, kun kömmin silmät puolitangossa aamukahville kuullessani hänen liikkuvan keittiössä.
- Ei varmasti halua.
- Mutta varmasti sekin toivoo sun pärjäävän tänä vuonna vielä paremmin kuin viime.
- Juu, epäilemättä, mutta ei se halua mun silti häipyvän maisemista kuukaudeksi, sitä mä en jaksa uskoa.

Mieleeni juolahti samassa, että entäpä jos halusikin. Jospa Jessikin oli kyllästynyt meidän elämäämme ja kaipasi vähän lomaa – minusta? Mutta ei, jotenkin en jaksanut uskoa sitä.
- Kysymällähän se selviää, ja mä voisin ehkä avittaa vähän rahapuolessa, äiti sanoi kevyesti.
- Unohda tommoset ajatukset, kyllä saat sitä päivää odottaa, että mä rupean sun pienestä eläkkeestäsi meidän reissuja rahoittamaan, sanoin vihaisesti.
- On mulla vähän arvopapereitakin, en mä nyt pelkällä eläkkeellä kituuta, äiti sanoi. – Ja kai nyt Jessille pitää antaa tilaisuus sanoa mitä mieltä se on?
- Mä tiedän mitä se sanoo! Se sanoo että mars matkaan, vaikka on ihan päinvastaista mieltä.

Hiljenin pureskelemaan sanomaani. Niinkö siinä muka kävisi? Jessi ei ollut oikeastaan koskaan ollut tuossa mielessä perinteisen naisellinen. Jos hän sanoi kyllä se yleensä oli kyllä eikä ei marttyyrinseppeleen kera. Pitäisikö minun antaa hänellekin mahdollisuus sanoa mielipiteensä?
- Jerry taisi herätä, äiti sanoi kuunnellen pää kallellaan ja minä lähdin hakemaan pojan aamiaiselle. Tytötkin ehtivät herätä ennen kuin aloin tehdä lähtöä tallille. Vähän he vinkuivat mukaan, mutta äiti ilmoitti vievänsä heidät isoisovanhemmille kylään sen sijaan. Koska tiedossa siis oli suurin määrin jumaloivaa paapomista, he suostuivat armollisesti lähtemään sinne sen sijaan.

Musti oli tarhassa ja vain vilkaisi minua, kun kävelin talliin, vaikka kutsuin sitä. Kello oli yli yhdeksän ja jos Hanna olikin jossain täällä, hän ei ollut vielä komentanut laittamaan sitä kuntoon. Panu putsasi bokseja vihellellen epävireisesti, mutta muita ei näkynyt.
- Eikö sulla ole koskaan vapaata? kysyin ja hän hypähti.
- On, heti huomenna. Hei, Hanna käski käskeä sut ylös kahville, jos ilmestyt kohta.
- Okei.

Kiipesin ylös lepohuoneeseen, missä tuoksui tuore kahvi ja missä Hanna röhnötti sohvalla syöden munkkia.
- Ota säkin, hän sanoi osoittaen isoa pussia tiskipöydällä.
- Oot varmaan omin pikku kätösin leiponut, irvailin.
- Ei kun pistin Panun hakemaan kun teki mieli jotain hyvää.
- Miten sä kehtaat juoksuttaa niitä tolla tavalla?
- Siitähän mä niille maksan, miksen kehtaisi, Hanna kysyi rehellisen hämmästyneenä.
- Mikä on päivän ohjelma? kysyin viitsimättä ruveta selittelemään.
- Mä pyysin Panua laittamaan Namun ensin, mutta voidaan me ottaa Mustikin ensin, jos sulla on kiire.
- Ei ole. Namunko sä ajattelit ottaa mukaan sinne Tanskaan?
- Ei, ei. Se saa jo siirtyä siitokseen.
- Onko se rikki? kysyin ja silmissäni vilahti ja ajatus Namusta meillä tekemässä varsoja, mutta järkiinnyin hetkessä. Niin hienoa tammaa Hanna ei antaisi meille edes kolmijalkaisena, kyllä sen varsat jäisivät Lundien omien orien tehtäväksi. Sitä paitsi en niin vitipäistä hevosta kotiini huolisikaan.

- Ei siinä mitään vikaa ole, se vaan alkaa olla vanha. Se saa lähteä seuraavassa kuormassa papan luo. Se alkaa olla jo niin jäykkä, ettei kannata hinkata enempää.
- Mitä sä sitten sinne aiot ottaa mukaan? kysyin mielenkiinnosta.
- Yhden tai kaksi nuorta hevosta, ja sitten Greyn ja Wotin. Mä luulen, että ne saa olla mun ykköshevoset ensi kaudella.
- Wot? Ethän sä ole sillä kilpaillut paljon mitään.
- Mä ehdin vielä alottaa, kunhan se saa vähän intensiiviopetusta. Se osaa kyllä, se tarvitsee vaan treeniä ja kuntoa. Siksikin sä saisit kyllä tulla mukaan. Jos mä otan neljä hevosta niin mun persus on parkkinahkaa, jos mä ratsastan niillä kaikilla koko ajan itse.
- Unohda se, sanoin lyhyesti ja tungin kolmanneksen munkista suuhuni.
- Jos mä soitan Jessille ja vähän haistelen, mitä mieltä se on? Hanna ehdotti, mutta pudistin päätäni. Hän huokaisi, kai turhautumistaan ja nousi ylös sanoen lähtevänsä sitten katsomaan, joko Namu olisi valmiina.

Vietin oikein nautittavan aamupäivän tallilla. Musti oli tietenkin harjattu jo aamulla ennen tarhaamista, mutta istuin maneesissa katsomassa Hannaa ja Namua hyvän aikaa, enkä huomannut isossa tammassa minkäänlaista jäykkyyttä. Mustin kanssa menin alkuverryttelyksi metsään kävelemään pari kierrosta sillä aikaa, kun Panu jäähdytteli Namua ja Hanna kävi toistamiseen kahvilla. Ilmeisesti hän tarvitsi vahvistusta jaksaakseen puristaa minusta ja Mustista taas kaikki mehut ulos. Tai melkein, sillä sitten höyrähdin ja annoin hänen houkutella itseni myös Jackalin selkään. Se oli toinen niistä nuorista hevosista, jonka hän kuulemma aikoi ottaa mukaan valmennukseen. Aikaa minulla oli, sillä äiti oli arvellut heidän palaavan kyläreissultaan vasta joskus iltapäivällä.

- Mä toivon siitä aika suuria, Hanna ilmoitti, kun ori oli kuskannut minua pukkilaukassa halki maneesin.
- Sillä on ainakin liikettä, myönsin.
- Se on vähän kakara vielä, mutta jos se edistyy niin hyvin kuin mä toivon siitä voi tulla meidän seuraava kantaori. Jos sillä pääsisi loppukaudesta menemään vaativaa.
Mutisin jotain ja aloin sitten tehdä lähtöä. Harvinaista kyllä minua alkoi kateus kaivertaa. Raha ei ehkä tehnyt onnelliseksi mutta kyllä täällä aina huomasi, miten paljon elämää helpotti, kun ei sitä tarvinnut koko ajan miettiä. Ellei Hanna olisi houkuttelevalla ehdotuksellaan laittanut minua niin raadollisen silmäkkäin sen tosiasian kanssa, ettei meillä sitä ollut, en varmaan olisi viitsinyt ruveta harmittelemaan vaatimattomampaa elämäämme. Ei ulkomaanvalmennuksia, ei kantaoreja monikossa, ei itse asiassa edes kantatammalaumaa. Eikä tallityöntekijää.

- Soittele mulle kun olet jutellut Jessin kanssa, Hanna vaati, kun ilmoitin lähteväni kotiin suihkuun.
- Jos mä yleensä puhun sen kanssa.
- Mä soitan sille itse, ellei susta ala kuulua mitään.
- Älä uhkaile. Ellen mä halua lähteä niin ei mun tarvitse sillekään puhua.
- Et halua lähteä? Mutta totta kai sä haluat lähteä, vai hulluko sä olet?
- Okei, jos mä en näe mahdolliseksi lähteä, korjasin.
- Jessi voi keksiä konsteja, joilla se tulee mahdolliseksi. Mäkin voin. Soita mulle.
- Mä soitan, lupasin, kun en muutakaan voinut.

  Re: Mansikkakesä 14

LähettäjäSennnu 
Päivämäärä:   8.9.09 13:28:43

10.

Olimme kotona ennen pimeää ja löysimme Jessin ja Jinnan keittiöstä laittamasta ruokaa. Siiri oli kuulemma haettu jo päivällä kotiin.
- Me syötiin jo! tytöt ilmoittivat, mutta eivät pistäneet pahakseen toistakaan ateriaa, vaikka heillä kuulemma oli kiire ratsastamaan.
- Ootko sä ratsastanu itsesi ihan puhki? Vieläkö sä jaksat vahtia niitä jos mä käyn viemässä Jinnan kotiin? Jessi kysyi, kun keräilimme lautasia pois.
- Jaksan, en mä ole vahtinut niitä viittä minuuttia koko viikonloppuna, lupasin, vaikka vähäuninen yö ja rankka ratsastus kyllä painoivat.
- Mä voin ottaa Jerryn mukaan, se voi nukkua ruokapäikkärit autossa, Jessi sanoi ja taputti poskeani. Se toi mieleeni lähtöhetken tunnelman edellisaamuna ja taputin häntä takaisin, mikä sai hänet hymyilemään ihan aidosti.

- Te ehditte kuherrella illemmallakin, huomautti Jinna, ja elleivät Danni ja Alissa olisi jo menneet vaihtamaan ratsastushousuja päälleen, he olisivat varmaan olleet samaa mieltä.
- Jos meidän pitää kuherrella just nyt? kysyin ja nostin Jessin tiskipöydälle niin, että hänen kasvonsa olivat sopivalla pussauskorkeudella.
- Älä, päästä mut alas, tässä on jotain märkää alla! hän kikatti, muttei pistänyt kauheasti vastaankaan, kun suukottelin häntä.
- Eikö sulla muka ole ollut mua yhtään ikävä?
- Mä en ole ehtinyt miettiä semmoisia!
- Mä voin tietysti myös soittaa taksin ja mennä sillä asemalle, Jinna vihjaisi.
- Jatketaan myöhemmin, Jinnan pitää päästä yöksi töihin, Jessi sanoi vakavoituen ja hyppäsi alas tiskipöydältä.

Iltakymmenen maissa talo rauhoittui. Jessi oli laittanut lapset nukkumaan ja minä hevoset ja löysimme itsemme sohvalta. Nyt, kun olisi ollut tilaisuus halailla taisimme vähän ujostella.
- Miten teillä meni täällä? kysyin. Tähän asti tytöt olivat vieneet kaiken huomion, ja vaikka olin tehnyt saman kysymyksen heti tultuamme, oli Jessi ehtinyt vastata siihen vain ”hyvin”. Niin hän kyllä vastasi nytkin.
- Täällä ei tapahtunut mitään ihmeellistä. Me Jinnan kanssa laiskoteltiin ja Siiri ja Sanna touhusi tallilla. Mutta mitäs Hangossa?
- Eikö tytöt jo raportoineet joka hetken?
- Ne ei raportoineet mitään tallilta.
- Koska ne ei käyneet siellä kuin kääntymässä.
- Mitä mieltä Hanna sitten oli Mustista?

Jessi kaatoi minut selälleni ja kiipesi mukavasti röhnöttämään päälleni. Samalla hän kuitenkin katsoi minua kovin tutkivasti.
- Se oli vähän sitä mieltä, että Musti alkaa olla niin hyvä kuin mitä siitä tulee. tai siis, ettei sillä ole enää paljon opetettavaa sille, tai meille, huokaisin.
- Höpö höpö, sen hevosen käynnissä on edelleen parantamista ja meinaatko sä että sen piffit ja paffit olisi kovin kummallisia vielä, jos se on viime kesänä ruvennut niitä opettelemaan? Jessi väitti vastaan.
- Oletko sä tota mieltä? kysyin hämmästyneenä. Olin ajatellut hänen ilahtuvan, jos kertoisin, että Hanna oli vähän niin kuin laittamassa valmennussuhdettamme hyllylle.
- Olen tietysti, etkö sä muka? Mitäs muuta?
- Siinä ne tärkeimmät, väitin syyllisesti, mikä oli virhe. Jessi oli ihan liian lähellä jotta olisi välttynyt huomaamasta, että huijasin. Hän katsoi minua silmiin vaaksanmitan päästä.

- Olitko sä sängyssä sen kanssa? hän kysyi vaativasti.
- En mä halua sänkyyn Hannan kanssa, pitäisi sun se jo tietää.
- Mitä sä sitten et kerro?
- Jotain paljon pahempaa, sanoin päättäen tunnustaa. Jessi puri hampaansa yhteen, näin sen siitä, miten hänen poskilihaksensa kiristyivät, mutta hän katsoi minua vakavan odottavasti kyselemättä enempää. Kerroin sitten Hannan kutsusta mukaan Tanskaan hänen oman valmentajansa luokse.

- Ohoh. Meinasitko lähteä? Jessi kysyi vain paljastamatta ilmeellään mitään.
- Enhän mä mitenkään voi, naurahdin ja puristin häntä vyötäröltä.
- Mikset voisi?
- Aa, raha, bee, työt, cee, jättäisinkö muka lapset ja hevoset töiden lisäksi sulle moneksi viikoksi?
- Mutta jos noi saisi jotenkin ratkaistua niin eikö se olisi upea tilaisuus?
- Olishan se.
Se minun oli pakko myöntää ja taisin kuulostaa vähän kaihoisalta.
- Mietitään.
- No eihän! Me ei olla koskaan oltu erossa viikkokausia.
- Oisko aika kokeilla?

Säikähdin ihan. Mitä hittoa hän tarkoitti? Oliko Jessi kyllästynyt minuun?
- Haluatko sä eroon musta? kysyin.
- Musta toi on tilaisuus, jota ei pidä jättää käyttämättä, hän sanoi diplomaattisesti.
- Sä et vastannut mun kysymykseen.
- No vastaan mä siihenkin. Ei, en mä halua eroon susta, enkä mä tiedä, miten loistokkaasti mä pärjäisin tän lauman kanssa, mutta ei nyt teilata koko ajatusta saman tien. Ellei Hanna muka voi valmentaa teitä enää niin sä tarvitset jonkun muun, ja jos se on haettava ulkomailta niin sitten on. Mutta jos nukutaan yön yli ja katotaan aamulla mitä on keksitty.
- Mä olen valvonut tän asian kanssa jo yhden yön.
- Mä en ole. Anna mullekin tilaisuus. Millasia hevosia Hannalla nyt on?

Kerroin Jackalista, joka oli antanut minulle kyytiä ja siitä, että Namun kilpaura oli päättymässä. Näin Jessinkin silmissä pikaisen välähdyksen. Varsa siitä tammasta olisi aika arvokas.
- Ei ne lainaa sitä meille siitokseen, enkä mä huolisikaan, ilmoitin.
- Niin no, en mäkään haluaisi tänne elukkaa jolla on semmonen luonne. Tai niin arvokasta, hitto vieköön, mitä jos sille menisi roska silmään päivällä kun me ollaan töissä!
- Oletko sä lukenut niitä nettijuttuja? kysyin varovasti ja Jessi nyökkäsi.
- Olen mä seurannut sitä kaiken aikaa, ja tytöt kanssa, Siiri ja Sanna ja Paju.
- Ne on tainneet kirjotella sinne vähän itsekin.
- On ne tainneet. Eikö me voida tehdä sille mitään?
- Sille jutulle? Kai sen voi pyytää vaan poistamaan mutta eikö se olisi vähän epäilyttävää? Ihan kun meillä olisi oikeesti luurankoja kaapissa tai jotain?

- Lindaa mä oikeastaan tarkotin.
- Mitä me sille voitaisiin? Ei me voida mitenkään todistaa, että se on käyttäny salaa meidän oria.
- Mutta sehän myönsi sen!
- Mutta jos me nyt saataisiin vaikka joku viranomainen kiinnostumaan asiasta niin myöntäiskö se toistamiseen? Ja mä epäilen, että onko tommoselle olemassa mitään rikosnimikettä…
- Varkaus, kavallus? Sä voisit jutella Riston kanssa?
- Se laskuttaa siitä kuitenkin.
- Mutta mua ottaa niin päähän ajatella, että me vaan nuoltais naarmumme, kun meitä on käytetty tolla lailla hyväksi!
- Mä tiedän, niin muakin, ähkäisin ja lupasin jutella veljeni kanssa.

En tiedä valvoiko Jessi miettien mahdollista tanskanmatkaani, mutta ainakaan hän pyöriskellyt sängyssä niin, että olisi minua pitänyt hereillä. Minä nukuin kuin lapsi ja heräsin vasta, kun Jessi ravisteli minua.
- Me ollaan kuule melkeen myöhässä. Otatko lapset vai hevoset?
- Auts! älähdin ja olin heti hereillä. – Hevoset. Vai selvitäänkö me nopeemmin jos mä herätän lapset ja pakkaan ne sulle sillä aikaa?
- No ihan sama aika niissä menee. Mutta mä voin kyllä herättää muksut, mulla on vielä ikävää jäljellä.

Minä painelin sitten tallille ja ruokin ja loimitin hevoset ennätysvauhtia kelloa vilkuillen. Onneksi niitä oli enää niin vähän. Jouduin siltikin jättämään aamuheinät jakamatta, ne saisivat syödä ne tarhoissansa, tai myöhästyisin oikein lahjakkaasti. Hyvähän Jessin oli, hän ajaisi päiväkotiin vartin ja siitä oli vain muutama minuutti enää terveyskeskukseen – minun työmatkani vei melkein tunnin. Vasta puolimatkassa Helsinkiin tulin ajatelleeksi, että olin illalla suunnitellut rauhallista aamukahvihetkeä voidakseni tunnustella, mitä mieltä Jessi oli Tanskasta nyt yön yli nukuttuaan.

Illalla asiat olivat jo ihan uudella mallilla. Bagheeran ostajaehdokas oli soittanut minulle iltapäivällä riemusta änkyttäen. Hän oli juuri käynyt lääkärissä ja saanut luvan jättää kainalosauvansa sinne ja nyt hän halusi varsamme.
- Sä et ehkä olisi voinut soittaa parempana päivänä, sanoin hänelle ja ajatukseni lähtivät hurjaan laukkaan. Tietysti varsan myymisestä saatavat rahat oli korvamerkitty jo vaikka miten moneen paikkaan, mutta yksi este tai hidaste mahdolliseen matkallelähtemiseeni oli nyt ainakin kierrettävissä, jos niin päättäisimme.

Ihan vain varmuuden vuoksi kysäisin ennen kotiinlähtöä isopomolta, mikä olisi todennäköisyys saada kuukauden verran vapaata. Urheilullisiin tarkoituksiin, lisäsin.
- Kerro lisää, mies sanoi. Hän oli penkkiurheilijan perikuva, enkä tiedä vainko pelkästään penkkiurheilijan. Hyväkuntoiselta hän ainakin näytti itsekin, kyllä hän jotain muutakin harrasti kuin sohvaperunointia.
- Mulle olisi ehkä tarjolla valmennusreissu tässä keväällä. Kolme-neljä viikkoa Tanskassa.
- Kuulostaa mielenkiintoiselta, hän sanoi kiinnostuneena.
- Mä en ollenkaan tiedä vielä, tuleeko tästä mitään, kunhan kartoitan… liian paljon liikkuvia osia. Tää töistä poissaolo on vaan yksi niistä. Mä en ole edes ottanut selvää, mitä asiapapereita tarvitaan hevosen viemiseksi maasta ja kauanko niiden järjestäminen kestää. Voi olla, ettei me lähdetä mihinkään.
- Kyllä me varmaan saadaan sun vapaasi järjestettyä, kunhan et tuu jonain päivänä sanomaan, että huomenna häivyt, hän päätti.

Lupasin pitää hänet ajan tasalla ja lähdin ajamaan kotiin. Tajusin haluavani tuolle reissulle, vaikka pahin kolmesta esteestämme oli edelleen olemassa – miten Jessi muka jaksaisi hoitaa kaiken kotona niin kauan aikaa? Päätin olla innostumatta yhtään enempää ja olla näyttämättä ollenkaan, miten tohkeissani olin. Bagheeran kaupasta minun pitäisi tietysti kertoa, mutta muuten Jessi saisi ohjailla keskustelua tästä asiasta.

Tulin, kuten tavallista, viimeisenä kotiin. Jessi ja lapset olivat lopettamassa syömistä, mutta minä ajattelin mennä ensin tallille rauhoittumaan.
- Mä käyn siivoamassa boksit ensin, mä voin syödä sitten myöhemmin, ilmoitin. – Ja Bagheera on sitten myyty.
- Onko? Jessi kiljaisi. – Se tyttö ihmeparani?
- Niin se väittää, naurahdin.
- Miten hiton upeeta! Koska?
- Lähiviikkoina. Se soittelee, kunhan on saanut omat hevosensa taas kotiin.

Vaihdoin vaatteet ja palasin pihalle. Täytin hevosten juomasaavit, tarkistin ne silmämääräisesti ja aloin sitten lappaa lantaa. Sanna oli tavalliseen tapaansa jättänyt viestilapun ilmoitustaululle. Hän tapasi kyllä kirjoittaa hevosten päiväkirjoihinkin, mutta hän oli ottanut tavakseen jättää siihen lyhyen yhteenvedon tyyliin ”harjasin Desin ja Rellan ja kävelytin Rellaa”, jottei tarvinnut selata kaikkia vihkoja läpi. Ihmettelin, millaisia koulupäiviä hänellä oikein oli, kun hän ehti meille niinkin paljon. Vai lintsasiko hän vain lahjakkaasti kaikki iltapäivät? No, se ei kai ollut minun asiani.

Ihmettelin vähän, eivätkö tytöt halunneet tulla ratsastamaan, kuten yleensä tarhan jälkeen ja syötyään. Ketään ei kuitenkaan näkynyt, joten nyt kun minulla ei ollut Mustia täällä, keskityin Kaomaan. Harjasin sen, rapsuttelin sitä ja sitten talutin sen kentälle vähän pyörimään ja leikkimään koirakoulua. Se piti kovasti siitä, että teetin sillä temppuja, jos se vain oli sopivalla tuulella. Tänään se ei oikein ollut, joten en kauhean kauan viitsinyt tahkota ja tapella vaan palasin sisään. Nälkä oli palannut.

Jessi istui olohuoneessa puhelimessa ja lapset katselivat telkkaria, kuin meillä ei liikutettavia hevosia olisikaan. En viitsinyt ruveta kommentoimaan sitä vaan menin syömään ruoanjätteet joita Maru kyllä uskollisesti vartioi, se ei ollut malttanut edes tulla tallille kanssani. Syödessäni yritin saada selville, kenen kanssa Jessi puhui ja tulin siihen tulokseen, että se oli joko Ilse tai Miila. Hän kuitenkin lopetti puhelunsa melkein saman tien, ennen kuin oikein pääsin kärryille edes keskustelun sävystä saati aiheesta.
- Aiotko sä ratsastaa? kysyin muina miehinä ja Jessi lähtikin nyökäten vaihtamaan vaatteitaan.
- Me ei jakseta, ilmoitti Danni. – Meillä oli raskas päivä tarhassa.
- Ja mitähän te siellä teitte niin raskasta? kysyin uteliaana ja huvittuneenakin ja istuin vuorostani sohvalle kuuntelemaan päivän tapahtumia. Kaikki kolme kömpivät syliini ja kainaloihini.

Miten raaskisin muka lähteä tästä idyllistä viikoiksi?

Iltapalaverin aika koitti Jessille ja minulle tavalliseen tapaan nukkumaanmenoaikaan.
- Mä olen miettinyt, Jessi sanoi, ei mitenkään yllätyksekseni. Hän näytti vakavalta.
- Mitä sä olet miettinyt? kysyin vähän jännittyneenä, valmiina ihan mihin vastaukseen vain.
- Musta sun kai pitäisi lähteä, nyt jos me kerran saadaan Bagheerastakin rahaa. Puhuitko sä jo töissä lomasta?
- Puhuin, myönsin vähän nolona. Se oli kuin olisi mennyt asioiden edelle. – Mutta mä en tiedä, millanen paperisota Mustin viemisessä on. Voi hyvin olla, että se kestää liian kauan.
- Sitä mä en jaksa uskoa. Koska te olisitte lähdössä?
- Tarkasta ajasta ei ollut vielä puhetta.
- No mitä jos soittasit ja kysyisit Hannalta?
- En, en mä ole lähdössä. En ainakaan tällä puheella, epäsin.
- Miten niin?
- No hitto, entäs tää kaikki? kysyin ja viittasin kädelläni joka suuntaan.
- Olenhan mä olemassa. Hän katsoi minua suoraan silmiin näyttäen melkeinpä vihaiselta.

Keskityin kuvittelemaan, miten Jessin päivät kuluisivat, jos hän olisi täällä yksin. Mielikuvitukseni loppui jo aamutallin kohdalla. Hänen pitäisi nousta ennen lapsia joka aamu ja toivoa etteivät nämä heräisi tyhjään taloon keksimään jotain muka-loistavia ideoita hänen ollessaan tallissa. Vaihtoehtoisesti hän voisi tietysti raahata koko revohkan mukaan talliin ja sitten viedä heidät turpeisina ja hevosenhajuisina päiväkotiin. Siitä ehkä vielä selvittäisiin, kyllä Danni ja Alissa saisi lahjottua katsomaan Jerryn perään, ellei heillä olisi känkkäaamu. Niitäkin kuitenkin oli.

Sama juttu toistuisi illalla. Siinä välissä pitäisi siivota talli, mikä edelleenkin voisi onnistua, jos tytöt olisivat avuliaalla tuulella Jerryn suhteen, mutta sitä en voinut ymmärtää, missä välissä Jessi pääsisi ratsastamaan koko aikana. Nikiä hän ei edes verrytellyt lyhyemmässä ajassa kuin parikymmentä minuuttia ja yleensä koko sessioon meni puolisentoista tuntia. Ellei Jerry nukkuisi köytettynä rattaisiinsa, siitä ei tulisi mitään. Tytöt olivat liian pieniä huithapeleita ollakseen pojasta vastuussa niin pitkää aikaa, ja jos sataisi tai mysrkyäisi, ei heitä voisi seisottaa kentänlaidallakaan, missä Jessi voisi pitää heitä silmällä. Ja mitä ihmettä tapahtuisi, jos jollekin hevoselle sattuisi jotain ja Jessin pitäisi päästä vaikka klinikalle koko lauman kanssa?

- Enhän mä täällä yksin ole, Jessi sanoi kuitenkin. – Sanna ja Paju ja Ulla käy lähes päivittäin. Siirikin varmasti viikonloppuisin, jos mä vaan kysyn. Ehkä Sanna suostuisi putsaamaan boksitkin.
- Sanna ei oikeen hallitse sitä hommaa, huomautin. Olin itse nähnyt.
- Jos se aikoo alalle sen on korkea aika opetella. Etkä sä voi lykätä Jerryä meidän asiakkaiden niskoille.
- Ehkä sentään välillä. Kavereitahan ne paremminkin alkaa olla, tai ainakin Paju. Kyllä se voisi järjestyä. Soita sille Hannalle.

- En. Mun täytyy vieläkin hautoa tätä, päätin. – Mutta sille Ristolle mä voin soittaa, jos sua vielä huolettaa ne Lindan jutut.
- Älä. Soita ennemmin huomenna Ratsastajainliiton lakimiehelle. Se ainakin ymmärtää mistä on puhe, ja sen neuvontapalvelu on ilmaista.
- Toi oli hyvä idea, sanoin tyytyväisenä.
- Mutta ellet sä soita Hannalle mä soitan. Mun täytyy saada tietää, koska tässä sitten tapahtuu jotain, ellet sä jänistä. Onko sulla edes mitään käsitystä siitä, mitä koko hommaan menisi rahaa?

Pudistin päätäni. Oletin, ettei Mustin matkustaminen Hannan kuorma-autossa maksaisi montakaan satasta, mutta mitään käsitystä minulla ei ollut siitä, mitä Tanskassa oleminen sitten kustantaisi meiltä molemmilta, ja valmennukset päälle.
- Jos siihen pitää upottaa koko Bagheeran hinta niin ei tule kuuloonkaan, sanoin.
- No voisitko ottaa selvää?
- Huomenna. Mä kysyn huomenna, lupasin.
- Okei, Jessi myöntyi ja sitten hän tarrautui minuun kiinni jotenkin ahnaasti. Se toisaalta tuntui oikeinkin mukavalta, noin fyysisesti, mutta toisaalta siitä tuli ikävä tunne. Miten hän oikeasti jaksaisi ja pärjäisi?
- Mä en ehkä halua, mutisin.
- Suu kiinni. Mä haluan nyt.

Sitä en ollut tarkoittanut, puhuimme eri asioista, mutta ei sillä enää hetken kuluttua ollut väliä.

  Re: Mansikkakesä 14

Lähettäjä: álávíívádésíré 
Päivämäärä:   8.9.09 20:43:50

ka, täähän alkaa oleen jo aika lopussa!

  Re: Mansikkakesä 14

LähettäjäSennnu 
Päivämäärä:   8.9.09 20:52:01

Kyllä, vikaa kesää lähestytään
-----------
11.

Seuraavana päivänä alkoi tulla lunta ja aloin taas häälyä epätietoisuuden partaalla, vaikka jossain vaiheessa edellisyönä olin jo uneksinut matkustavani hevosautossa rahtilaivalla kohden Etelä-Ruotsia ja sitten Tanskaa. Kuvittelin Jessin tekemässä illat pitkät lumitöitä kolme ipanaa pikkutraktorin kyydissä tai talliin turvaan teljettynä kaiken sen lisäksi, mitä eilen olin osannut hänen tehtäväluetteloonsa luetella.

Saadakseni sentään jotain tehtyä soitin sille lakimiehelle ja kerroin Lindan tepposesta. Mitään kovin vakuuttavia vastauksia tai lupauksia en saanut. Hän oli ymmärtäväinen ja osaaottava, mutta painotti, että jos haluaisimme ruveta ajamaan asiaa eteenpäin, oli odotettavissa aikamoinen todistustaakka. Meidän pitäisi saada selville, missä Lindan tammat nyt olivat, koska ne varsoisivat, ja jotenkin saada sitten aikanaan niiden synnyttyä todistettua, että ne olivat Mustin. Sen lisäksi oli otettava huomioon, että Linda saattaisi väittää tehneensä suullisen sopimuksen Mustin käyttämisestä ja siinä olisimme juupas-eipäs-väittelyssä, joka saattaisi kestää ikuisuuden ratkeamatta koskaan.
- Tää alkaa kuulostaa toivottomalta, sanoin lopulta. – Me ei olla miljonäärejä ja kai tää vítutuskin joskus katoaa.
- No vähän samaa mä olisin taipuvainen sanomaan, lakimies sanoi.
- Kiitos kumminkin, sanoin vaisuna.

Se asia ei sitten siitä lähtenyt etenemään, mutta tanskanmatkani alkoi. Hanna soitteli jo perään illemmalla, ennen kuin ehdin itse ottaa yhteyttä ja budjetti ja aikataulu alkoi hahmottua. Mustikin kuulemma käyttäytyi hienosti ja Hanna kehui sitä.
- No, lähdetkö sä? Kerro nyt niin mä soitan sinne ja varmistan, hän sanoi lopulta kärsimättömästi.
- Hitto kun osaisin sanoa! tuskastelin epätietoisena. Minä halusin, mutta en edelleenkään ollut ihan sujut ajatuksen kanssa. Jessi kuitenkin nappasi puhelimen minulta.
- Lähtee se, hän tokaisi Hannalle ja sitten he jäivät rupattelemaan.

- Vai noin sä teet päätöksiä mun puolesta, mutisin, kun hän palautti puhelimeni.
- No kun et sä näköjään itse saa mitään aikaiseksi. Ala pakata.
- No en mä nyt vielä ala! Onhan tässä vielä pari viikkoa! Mustikin pitää ensin hakea takaisin Hangosta.
- Hanna sanoi, että se voi ihan hyvin pitää sen siellä kunnes te lähdette. Ei tarvitse joka viikonloppu ajaa edestakaisin.

En tiennyt, halusinko oikein olla ilman hevostani toistakin viikkoa, mutta enemmän ihmettelin Jessin päättäväisyyttä. Ihan kuin hän olisi kaksin käsin tuuppaamassa minua matkaan. Mieleeni tuli taas, että hän halusi eroon minusta, taukoa.
- Rakastatko sä mua vielä? kysyin epäröivästi, vaikken muistanut ikinä aikaisemmin esittäneeni semmoista kysymystä.
- Hölmö, tietysti, enemmän kuin sä edes käsität, hän sanoi hymyilen pikaisesti ja yllättävän aurinkoisesti. Ja taas hän rutisti minua kuin olisin ollut pelastusrengas ja hän hukkumassa. – Siksi sun pitääkin mennä, mä en halua olla teidän etenemisen tiellä.
- Oletko sä han varma?
- Lopeta jo. Tää juttu on nyt päätetty.

Mustia en suostunut kuitenkaan jättämään Hannan luo odottamaan. Hän ei laskuttanut sen ylläpidosta pahasti, mutta kuitenkin ratsutuksineen enemmän kuin juuri nyt oli tarpeen. Sitä paitsi en halunnut tuntea lähteväni vieraan hevosen kanssa reissuun, halusin itse ratsastaa sillä edeltävät päivät. Ajoin sitten taas seuraavana viikonloppuna Hankoon, tällä kertaa ilman lapsia. En jäänyt edes yöksi, joskin ratsastin kyllä Hannan nähden, ennen kuin pakkaisin hevosen ja lähdin paluumatkalle. Musti oli erittäin hyvän tuntuinen.
- Sinuna mä ottaisin sillä kevyenpuoleisesti nyt tän viikon ennen kuin lähdetään, Hanna suositteli, kun Musti kuivatteli hikiään tunnin jälkeen ja me istuimme yläkerrassa kahvilla.
- Joo, se tarvitsee varmaan vähän rentoutumista nyt kun sä olet treenannut sitä viikon. Mä taidan yrittää vaan maastoilla ja vaikka vähän hypätä, tuumasin ja huomasin huvittuneena, miten Hanna hätkähti kuullessaan viimeisen sanani. Musti kuitenkin hyppäsi mielellään ja yritin muistaa antaa sille tilaisuuden aina silloin tällöin. Jos sille tuli liian pitkä tauko se saattoi intoutua yhtä pinkeäksi kuin Niki nuorempana nähdessään esteen.
- Älä nyt vaan riko sitä.
- Mä panssaroin sen jännesuojilla ja buutseilla ja kaikella mitä tallista löytyy, vakuutin.

- Ja saatko sä tarpeeksi tuoreen eläinlääkärintodistuksen?
- Saan, Jutta lupasi tulla kirjottamaan sen edellisenä iltana ennen kuin me lähdetään tännepäin.
- Ja hevosen passi voimassa?
- On.
- Kai tässä sitten alkaa olla kaikki kunnossa. Miten sun valmennusavustusanomukset ja kansainväliset luvat?
- Jaa mitkä?
- Mähän puhuin sulle niistä.
- No ne on vaiheessa. En kai mä lupia tällä matkalla tarvitse ja et kai säkään kuvitellut, että mitään raha-anomuksia tässä ajassa saa käsittelyyn?
- Laita ne luvat maksuun. Ei sitä tiedä mihin siellä joutuu. Ja muista ottaa tietokone mukaan. Ja muista, että sinne tulee kevät aikaisemmin. Yllättäen voi olla shortsikelit.

Katselin harmaata sohjona suhisevaa sadetta ikkunan takana ja se tuntui uskomattomalta, mutta mukavalta.
- Mulla alkaa olla matkakuume, huokaisin.
- Mitenkäs Jessi oikeesti suhtautuu? Hanna kysyi äkkiä.
- Upeesti, vakuutin.
- Sitä ei vaivaa yhtään päästää sua mun kanssa reissuun?
- Ei näköjään. Mä en varmasti olisi päättänyt lähteä, ellei se olisi niin painokkaasti painostanut.
- Se haluaa näyttää olevansa jo iso tyttö.
- Niin kai, sanon mietteliäästi. Jotain sellaista siinä varmasti oli takana. – Mutta ensi viikonloppuna se tulee mukaan kun me tullaan Mustin kanssa, kun eihän traikkua voi jättää tänne, jos sitä äkkiä tarviikin kotona. Mun äiti lähtee sitten sinne ainakin vähäksi aikaa ensiavuksi.
- Taidat huolehtia silti.
- Tietysti mä huolehdin. Ei se oo mitään leikintekoa hoitaa seitsemää hevosta ja lapsia ja koiraa ja käydä samalla töissä, etenkin kun siellä töissä ei taida aina olla ihan lepposaa.
- Mutta jos se sanoo pärjäävänsä niin kai se pärjää.
- Niinhän sen täytyy olla. Totta kai se pärjää, sanoin päättäväisesti. Mitäpä tämä asia oikeastaan Hannalle kuului.

Sitä paitsi Jessi vaikutti olevan yhtä innoissaan matkastani kuin minäkin. Niin oli muukin kotitallin väki, ja Ulla oli suorastaan vihertävä kateudesta. Jessi puunasi Mustin kamoja ja seurasi Tanskan säätiedotteita ja pesi loimia ja satulahuopia. Danni ja Alissa olivat vähän kauhuissaan kuullessaan, että lähtisin pitkäksi aikaa pois, mutta hekin tottuivat ajatukseen melko pian, kun lupasin, että soittelisimme joka ilta.
- Oletko sä varma, että Hanna puhui sortsikeleistä? Jessi kysyi epäilevästi.
- Puhui, puhui, mutta en mä aio semmosia ottaa.
- Ei kun mietin vaan, että millasia loimia Musti sitten tarvitsee. Kyllä sä saat omat vaatteesi huolehtia itse. Mitenkähän sulta sujuu kalsaripyykki, hän tirskahti.
- Saa nähdä, sanoin tuimana. Se ei ollut mieltäylentävä ajatus, mutta ehkä siellä nyt pesukone olisi. Ainakin tallissa loimia varten, ellei muuta.

Matkakuumeeni sen kun nousi.

Lähtöviikkoni lopulle osui taas yksi pieni lumimyräkkä. Ei valittamista siinä suhteessa, niitä ei ollut ollut puolta tusinaakaan koko talvena. Toivoin, että tämäkin jäisi yksittäiseksi ja aurasin perjantai-iltana kaikki mahdolliset reitit pihallamme, portilta tallille ja pihattoon ja viimeisellekin tarhalle saakka, kunnes traktorista loppui polttoaine ja jouduin lähtemään kanisterin kanssa hakemaan lisää. Laivamme lähtisi sunnuntaina, mutta kun tiirailin taivaalle arvelin, että saman homman saisi tehdä vielä seuraavana päivänä uudemman kerran.

Lauantaina tein lisää lumitöitä, pakkasin kaiken mahdollisen valmiiksi traikkuun ja sitten illalla Jutta tuli tarkistamaan Mustin. Toisin sanoen hän vilkaisi sitä, kuunteli kyljet ja ojensi minulle paperin, josta todennäköisesti kukaan ei olisi matkan varrella kiinnostunut.
- Mä muuten laitoin laskun siitä edellisestä käynnistä Lindalle, hän mainitsi.
- Ai siitä ultrauksesta?
- Siitä ja Mustin verikokeista.
- Ohoh, onko se maksanut?
- En ole ainakaan huomannut, mutta liekö eräpäiväkään vielä mennyt.
- Jos ei se maksa niin laskuta meitä, mehän tilattiin.

- No katsotaan nyt ensin miten käy. Oliko teillä muita huolia?
- Kaikki muut hevoset voi hyvin. Toivottavasti pysyvätkin kunnossa, Jessillä on tarpeeksi hommaa tässä muutenkin.
- Äh, kyllä nyt yksi riuska tyttö kuukauden pärjää vaikka aidanseipäänä, Jutta sanoi reippaasti ja piristi minua huomattavasti. Niinpä kutsuin hänet sisään. Meillä oli pienet illanistujaiset, ellei peräti läksiäiset. Miila ja Lauri olivat tulossa kylään. He jäisivät sunnuntaipäiväksi lastenvahdeiksi, kun Jessi ja Musti ja minä lähtisimme ajamaan Hankoon.
- Voin mä oikeastaan, Jutta lupautui, mutta jäikin sitten vähän pidemmäksikin aikaa. Siitä tuli hauska ilta, vaikka Miila kiskoi minut jossain vaiheessa sivummalle.

- Mun on ihan pakko kysyä sulta, hän sanoi.
- Kysy pois, mutta en mä olisi lähdössä, ellei Jessi olisi sitä ruvennut oikein asiakseen ajamaan, puolustauduin jo valmiiksi.
- Mä tiedän, että se on tehnyt niin. Mä halusinkin kysyä, että eihän tossa nyt ole mitään muuta takana kuin valmennus? Mä en luota siihen harppuun pätkän vertaa.
- Älä sä huolehdi Hannasta, ei Jessikään huolehdi.
- Niinkö sä luulet?
- Mut se on ainakin vakuuttanut aika hyvin. Entä etkö sä muhun luota? kysyin ja tuijotin haastavasti Miilaa silmiin. Hän tuijotti vielä hetken kulmakarvat kurtussa, mutta hymyili sitten.
- Hyvä pointti. Suhun nyt ei voi olla luottamatta.
- Kiitos vaan, naurahdin.
- Mä kyllä pidän näitä silmällä, Miila lupasi sitten.
- Kiitos, sanoin uudelleen.

Kun Jutta oli lähtenyt ja iltahommat hoidettu, istuimme vielä vähän aikaa Miilan ja Laurin kanssa katsomassa telkkaria ja jaoimme yhden pullollisen viiniä. Jessi oli tehnyt listan kaikesta, mitä minun piti muistaa ottaa mukaani ja kävi sitä läpi rivi riviltä.
- Uimahousut? Aurinkorasvaa? alkoi Miila heitellä sivusta.
- Rakkolaastaria, muistin minä. Se olikin sitten viimeinen asia minkä lisäsin kassiini. Menimme nukkumaan.

- Nyt mun on pakko vähän itkeä, Jessi nyyhkäisi, kun vedimme peiton päällemme.
- Parempi nyt kuin säikytellä lapsia aamulla, tuumasin ja vedin hänet ihan lähelleni. Hän makasi liikkumatta ja melkein ääneti hyvän aikaa ja vain koskettamalla saatoin todeta kyyneleet, jotka valuivat pitkin hänen poskiaan. Melkein teki mieleni itsekin tehdä seuraa. Lopulta hän kaivoi jostain nenäliinan ja pyyhki tarmokkaasti silmänsä ja niisti.
- No niin, hän huokaisi. – Mihin aikaan te ootte perillä siellä?
- Joskus seuraavana päivänä, arvelin.
- Soita mulle sitten heti.
- Joo. Ja mä voin lähetellä viestejä että missä me ollaan menossa.
- Muistakin tehdä se. Vartin välein.
- Mereltä ne ei kuitenkaan lähde. Ei siellä oo verkkoa.
- Kunhan muistat mua.
- Mulla ei ole aikomustakaan unohtaa sua hetkeksikään, vakuutin ja rutistin häntä. Olimme taas vähän aikaa hiljaa, hengittäen vain toistemme ihon tuoksua ja pelkäsin vähän, että Jessi aloittaisi itkemisen uudelleen.

Sitä hän ei kuitenkaan tehnyt vaan siirtyi asiaan.
- Kai sä olet varautunu siihen, että meidän pitää nyt naida kuukauden edestä? hän kysyi asiallisesti.
- Mä en pysty niin moneen kertaan, naurahdin. – Voidaanko me korvata määrä laadulla?
- Jos korvataan sitten laatu määrällä kun sä tulet takaisin.
- Ilman muuta, lupasin. Sen lupauksen pitäminen ei tuntunut tällä hetkellä kovinkaan vaikealta. Eikä laadukas rakasteleminenkaan. Purin huonon omatuntoni, josta en vain päässyt mitenkään eroon, hellittelemällä Jessiä joka ikisellä tavalla, josta hän oli ikinä vihjannutkaan pitävänsä. Kohta en tiennyt, itkikö hän vai nauroiko, mutta lopulta hän aneli ja voihki ja huusi ja minä tunsin itseni maailman mahtavimmaksi mieheksi.

- Mä tarvitsen suihkun, Jessi mutisi.
- Käydään aamulla, ehdotin. Olin itsekin hikinen, mutta samalla niin uupunut, etten halunnut liikahtaakaan.
- Tää olisi pitänyt jättää väliin.
- Sä halusit.
- Mä tiedän, mutta silti.
- Miksi?
- Koska nyt mulla on yks syy lisää ikävöidä sua.

Teki mieli vastata jotain hellää ja herttaista, mutta kliseisesti en muista enempää, sillä simahdin siihen. Tosin Jessi oli yleensä vielä nopeampi nukahtamaan kuin minä, joten ehkä siinä kävi nytkin niin päin. Aamulla kömmimme huoneestamme asiallisina, hymyilevinä ja hyväntahtoisina. Niin olimme sopineet, jotteivät lapset keksisi ruveta suremaan lähtöäni. Meidän tarvitsi lähteä ajamaan Hankoon vasta iltapäivällä, joten vein Mustin muiden hevosten mukana tarhaan pariksi tunniksi. Luoja tietää, että se saisi sitten seistä kopissa ihan tarpeeksi asti.

- Sä saat ratsastaa Nikillä, jos ehdit ja haluat, Jessi lupasi Miilalle aamiaisella.
- Jaksan mä mutta katotaan sitä ehtimistä. Voi olla että nuorisoa pitää huvittaa. Miksei teillä ole valjaita tolle ponille niin voitaisiin leikkiä rekiretkeä?
- Osaisitko sä muka valjastaa, Jessi tuhahti epäkohteliaasti, mutta nauroi päälle, ettei hän ainakaan osaisi.

Mahdollisimman epädramaattisesti sitten lastasimme Mustin ja minun matkakassini, tarkistin viimeisen kerran, että kaikki asiapaperit olivat kunnossa ja mukana ja halasin lapsia ja Maruakin.
- Olkaa kiltisti Miilan ja Laurin kanssa, mummi tulee illalla kylään, kehotin.
- Soitatko sä illalla? Danni vaati.
- Mä soitan huomenna illalla, tänä iltana me ollaan merellä Mustin kanssa, eikä sieltä voi soittaa, lupasin.
- Ja montako yötä sä olet? tarkisti Alissa vielä.
- Suunnilleen kaksikymmentäviisi, arvelin. Paluupäivämme oli vielä sen verran auki, ettei tarkkoja yölukumääriä voinut hakata kalenteriin.
- Ole sinäkin sitten kiltisti, Danni sanoi pikkuvanhasti, kun halasin vielä Jerryä.
- Mä lupaan olla.

  Re: Mansikkakesä 14

LähettäjäSennnu 
Päivämäärä:   9.9.09 20:13:42

12.

Ilman kyyneleitä mutta lujasti halaten Jessi ja minä erosimme Hannan tallilla. Hän lähti hakemaan äidin kyytiin ja minä vein Mustin hetkeksi sisään talliin. Kuorma-auto oli jo tallinseinustalla lastaussilta alhaalla ja Panu ja Heidi raahasivat sinne tavaraa tallista kuin muuttomiehet konsanaan, autettuaan ensin tyhjentämään meidän traikun ja takapenkin.
- Hanna on sitten hélvetin pahalla tuulella, Panu huomautti.
- Ainahan se on, kun on jonnekin lähtö, sanoin alistuen. Se oli totta. Silloin hänen hermonsa olivat heikoimmillaan ja hän äyski ympärilleen.

Hyvin vähin äänin sitten sijoitin hevoseni samaan karsinaan, missä se oli edellisviikon majaillut ja sivuutin satulahuoneesta kuuluvan kolinan ja kiroilun. Totesin, että Wot ja Grey ja Jackal olivat kaikki jo loimitettuna ja suojitettuna odottamassa omissa bokseissaan, joten en ruvennut Mustiakaan sen paremmin riisumaan vaan kiipesin yläkertaan juomaan ja käymään vessassa. Tuskin ehdin nuo toimet suorittaa, kun kuulin painavia askeleita portaista ja Hanna harppoi perässäni.
- Onko sulla kaikki paperit kunnossa? hän vaati saada tietää sen kummemmin tuhlaamatta aikaa tervehtimiseen tai muuhun hymistelyyn.
- On.
- Näytä.
- Ne on jo autossa.
- Anna ne tänne mun kansioon, parempi, että ne on kaikki samassa paikassa.

Mitä muuta voin kuin palata takaisin alas, mennä livingiin penkomaan tavarani ja ojentaa Hannalle oman nivaskani. Hän selasi sen happaman näköisenä läpi ja hetken aikaa olin ihan varma, että jotain oleellista oli unohtunut ja saisin soittaa Jessin hakemaan meidät sittenkin takaisin kotiin.
- Hyvä, Hanna sanoi sitten kuitenkin ja melkein hymyili. – Nyt musta alkaa tuntua, että me ehkä päästään liikkeelle sittenkin.

Kuin komennosta toi sitten Panu Wotin ulos tallista ja sisään autoon. Ripeään tahtiin seurasivat sitten myös Jackal ja Grey ja Musti ja sitten silta nostettiin ylös ja olimme valmiita.
- Minna tulee vielä illalla tarkistamaan paikat, sanoi Hanna uhkaavasti. Panu ja Heidi näyttivät huojentuneilta kuullessaan sen uutisen.
- Mennäänkö, ehdotin kevyesti ja niin teimme. Kun Hanna sai auton käynnistettyä, hän rentoutui niin, että sen melkein kuuli.
- Oletko sä koskaan ajatellu jotain rauhoittavaa? Kamomillateetä vaikka? kysyin virnistellen, sillä nyt tiesin, että vaara oli ohitse.
- Mun kisahermot, Hanna kihersi ja ajoi tielle. – Mä olen kato täykkäri.
- Se sä olet, myönsin ja asetuin mukavasti penkille. Ohjaamon tunnelma muuttui hiljalleen toverilliseksi, vaikka se edelleenkin oli vähän jännittynyt. Siihen taisin olla syypäänä minä. Hannahan nyt oli tämän reissun tehnyt ties miten monta kertaa, mutta minulle tämä oli ensimmäinen laatuaan.

Keskityin siis matkustamaan. Ajoimme satamaan ja katselin päältä, miten Hanna selvitti tiemme oikeaan laivaan. Autossa olisi voinut olla vaikka lihakarjaa tai ydinpommi, sinne kukaan ei välittänyt siinä vaiheessa vilkaista, mikä tietysti oli matkan etenemisen kannalta mukavaa, mutta ihmetytti minua hiukan.
- Näinkö lepsua tää on aina? kysyin.
- Sunnuntaisin, Hanna hymähti, enkä tiennyt, oliko se vitsi vai ei. Hän ajoi auton sinne minne ohjattiin ja viittasi minua nousemaan kyydistä.
- Pitäiskö niitä vilkasta? kysyin.
- Parempi antaa niiden olla siellä kaikessa rauhassa. Täällä käy aika jyrinä, kun autoja lastataan.
- Mutta entäs jos…
- Ne on okei, Hanna sanoi ja vasta silloin muistin kameran, joka näytti sisään hevostilaan. Sen näyttö oli ollut niin käännettynä kohden kuskia, etten ollut tullut vilkaisseeksi sitä kertaakaan koko matkalla. Kurkotin ja katsoin ruutuun ja näin neljä nuokkuvaa hevosta. Wot ja Jackal olivat pää kohden kameraa ja Musti ja Grey taaempana. Yksikään niistä ei näyttänyt mitenkään levottomalta.
- Mitäs nyt sitten? kysyin huojentuneena.
- Mennään syömään.

Minua vaivasi epämääräisellä tavalla jättää eläimet sinne yksin, mutta en oikein osannut ruveta pullikoimaan vastaankaan. Hanna oli pomo ja minä menin perässä.
- Mitä jos jotain sattuu ja joku niistä saakin siellä paniikin? kysyin kuitenkin.
- No, me saatiin sen verran tilaa, että periaatteessa me saataisiin silta alas, mutta en mä haluaisi tuolla ruveta ottamaan yhtäkään hevosta ulos. Ennemmin se siellä rekkojen seassa itsensä hajoittaa kuin autossa sisällä.
- Aika kammottavaa.
- Joo, täytyy vaan luottaa kohtaloon. Tai hyvään onneen. Joskus jos on oikein hyvä sää niin saattaa päästä kannelle, mutta näin aikaisin keväällä harvoin on. Myrskyää kaiken aikaa.

Se oli rahtilaiva, mutta oli siellä varauduttu matkustajiinkin: siellä oli ravintola. Söimme kaikessa rauhassa hyvänpuoleisen aterian.
- Meillä on hytti, mutta mä ajattelin nukkua autossa silti, Hanna sanoi.
- Entäs mä?
- Onhan livingissä kerrossänky, mutta turha kai sitä hyttiäkään on käyttämättä jättää, sä voit mennä sinne. Mä tulen sitten aamulla suihkuun.
- Onko tossa nyt järkeä? Varmaan hytti on mukavampi kuin auto, mene sä sinne, ehdotin kohteliaasti, mutta Hanna puisti päätään.
- Ei. Herran haltuun tai ei, mutta mä nukun hevosten kanssa. Sä voit valita haluatko pehmeän sängyn vai mun kuorsauksen.

Valitsin hytin ja sängyn. En kuvitellut Hannan yrittävän vietellä minua yön pimeydessä, mutta ajatus viettää yö yhdessä parin neliön tilassa ei myöskään oikein houkutellut, ja hän ei selvästikään kursaillut ilmoittaessaan nukkuvansa siellä joka tapauksessa.
- Ehkä mä voin nukkua siellä paluumatkalla, ehdotin, mutta Hanna ei näyttänyt rohkaisevalta.
- Mun hevoset, mä olen siellä.
- On siellä munkin hevonen.
- So what? Meidän pitäisi tulla satamaan hyvissä ajoin ennen kuutta, mä tulen viimeistään viiden aikaan.

Niin minä sitten vetäydyin nukkumaan varsin asuttavaan hyttiin ja hyvin nukuinkin, tosin vasta aamummalla. Heräsin siihen, kun vesi alkoi lorista pikkuruisessa kylpyhuoneentapaisessa melkein korvani juuressa ja vasta sitten kännykkäni alkoi hälyttää herätystä. Hanna oli aikaisessa.
- Kaikki ok autossa? kysyin, kun hän astui ulos suihkusta.
- On. Käytkö sä suihkussa?
- Kai mun pitää johonkin mennä pois jaloista siksi aikaa kun sä meikkaat, arvelin ja hän irvisti minulle.

Kolinasta, tärähdyksistä ja kuulutuksista päätellen olimme jo satamassa, joten emme edes käyneet kurkkaamassa aamukahvimahdollisuutta vaan lähdimme suoraan autolle.
- Miten hevosten ruokkiminen? kysyin.
- Mä juotin ne jo. Heiniäänkään ei oo kukaan syönyt loppuun. Ne pärjää kyllä perille asti.
- Oletko sä varma?
- Tietysti olen. Älä luule, etten mä pitäisi niistä niin hyvää huolta kuin voin.
Sellaista en tietenkään voinut kuvitella ja olihan minun muutenkin vain pakko luottaa Hannaan. Ehkä hevoset kävivät jotenkin säästöliekillä joutuessaan vain seisomaan paikoillaan.
- Paljonko meillä on ajomatkaa? kysyin.
- Joitain satoja kilometrejä tällä puolen rajaa ja sitten ei paljon mitään enää kun päästään sillan yli.

Ruumassa oli tohinaa ja kolinaa, mutta mitään ei tapahtunut hyvään aikaan ja ehdin melkein torkahtaa, ennen kuin moottorit alkoivat yksi toisensa perään jyrähdellä käyntiin, luukut lopulta avattiin ja näimme päivänvalon. Hanna vihelteli ohjatessaan auton ulos laivasta ja sitten lopultakin joku halusi nähdä mitä meillä oli kyydissä. Hyvin pintapuolisesti ja pikaisesti kuitenkin vain täälläkin. Alle puolessa tunnissa olimme jo tiellä, mutta Hanna pysähtyi ensimmäiselle huoltoasemalle.
- Mä tankkaan niin hae sä meille kahvia ja sämpylöitä ja suklaata ja limsaa, hän sanoi ja minä tottelin.

Meni hetki ennen kuin tajusin asioida ruotsiksi, kun mikään ei sinänsä painottanut, että olimme vaihtaneet valtiota yön aikana. Sitten kävi ilmi, että ei olisi edes tarvinnut. Seuraava asiakas puhui leveää suomea ja kassa vastasi hänelle ihan ymmärrettävästi. Pakkasin kaksi höyryävää kahvimukia paperipussiin ja loput eväät toiseen pussiin. Niitä oli varmaan vähän liikaa parinsadan kilometrin matkalle, mutta kai meidän pitäisi syödä uudemmankin kerran tänään. Tai huomenna.

Lähdimme sitten ajamaan halki Etelä-Ruotsin kohti Kööpenhaminaa. Hanna käänteli radiota kanavalta toiselle ja minä katselin maisemia. En ollut päässyt erityisemmin matkustelemaan. Meidän lasten ollessa pieniä oli reissattu asuntoautolla, mutta jossain vaiheessa isä oli ruvennut tekemään niin paljon töitä, että lomat olivat muuttuneet lähinnä kotipihalla lokoiluksi. Risto ja Jaska olivat silloin jo sen verran vanhempia, että alkoivat siinä vaiheessa joka tapauksessa irtautua perheen yhteisistä menoista, mutta Riikka ja minä olimme kyllä mielestäni jääneet vähän paitsi.

Ruotsissa ja Tanskassakin sentään muistin käyneeni useampana kesänä pikkuisena, ja tiesin, että kyllä matkat olivat jatkuneet pidemmällekin Eurooppaan. Muistikuvat vain olivat vähän hataria, mutta mitä pidemmälle ajoimme, sitä elävämmiltä ne alkoivat tuntua. Siltaa Tanskan puolelle ei tietenkään silloin ollut vielä ollut olemassa, mutta jokin maisemissa sillä puolen alkoi sykähdyttää. Maasto oli alavaa ja kuvittelin näkeväni haikaranpesiä maalaistalojen savupiipuissa, kunhan olimme päässeet pääkaupungin ympäri. Emme juuri jutelleet, Hanna vaikutti jotenkin miettiväiseltä ja vihelteli vain välillä itsekseen.

Tiesin aika paljon paikasta, johon olimme matkalla. Hanna oli tietenkin kertonut paljon ja itse olin etsinyt netistä juttuja ja kuvia. Se oli sikäläisittäin pieni valmennuskeskus, vain vähän isompi kuin Hannan oma. Omistaja oli ikivanha kunnianarvoinen rouva, jonka poika, hänkin jo iäkkäämpi, oli ollut aikanaan kilparatsastaja ja nykyään valmentaja. Ratsastavia perheenjäseniä oli enemmänkin, mutta yrityksen varsinainen liikeidea oli vierailevien ratsukkojen valmennus. Lähistöltä tultiin tunneille tai viikonlopuiksi tai viikon kursseille. Ulkomaanelävät kuten me tulivat sitten pidemmäksi aikaa. Omia hevosia siellä oli omiksi tarpeiksi. Se oli valmennuskeskus, ei ratsastuskoulu.
- Nyt me aletaan olla perillä.
Käännyimme idylliselle puiden reunustamalle tielle, jota riitti joitakin satoja metrejä, sitten olimme tallipihalla. Unenrippeet katosivat kummasti silmistä ja loikkasin ulos. Täällä oli selvästi lämpimämpää kuin Suomessa, ihan niin kuin Hanna oli sanonutkin.

Meitä tultiin vastaan. Sammakonnäköinen vanhempi mies oli selvästi matkalla tallista jonnekin ihan muualle, mutta nähdessään meidät hän muutti suuntaa.
- Sigge, tää on maestro ja pääjehu, Hanna suhahti minulle ja esitteli meidät virallisemmin, kun mies ehti luoksemme. – Sixten, Vesku.
- Sigge vaan, sanoi mies. Hän puhui ruotsia, luojan kiitos. Englantikin olisi minulle kelvannut mutta tanska olisi tullut tuottamaan tuskaa. Hänellä oli pörröinen hopeanharmaa tukka kuin Einsteinilla ja tarkistin kätellessäni sammakkovaikutelmani. Se piti harvinaisen hyvin paikkansa, hänen suunsa oli erittäin leveä ja paksuhuulinen. Olin vuosikaudet elänyt siinä uskossa Hannan kehuessa guruaan, että heillä oli ehkä jotain muutakin kuin valmennussuhde, mutta siihen en uskonut nyt enää.
- Onko meidän hevosille paikat valmiina? Onko tallissa ketään? Hanna kysyi lopetettuaan vimmatun kättelemisen.

- Neljä paikkaa on merkittynä teille heti ovesta vasemmalle. Tunnethan sä paikat ja talon tavat, ette te ketään apuun tarvitse.
- Ei tietenkään, Hanna sanoi reippaasti ja Sigge poistui niine hyvineen.

Meillä meni hyvän aikaa, ennen kuin saimme hevoset ulos ja talliin. Varmuuden vuoksi otimme kunkin ulos kahdestaan, suitsitettuna, mutta kukaan niistä ei ollut erityisen täpinöissään, paremminkin ne kaikki olivat aika väsähtäneitä. Kun veimme Wotia ensimmäisenä, katselin uteliaana ympärilleni ja sain tallista oikein miellyttävän kuvan. Se oli valoisa ja vaalea ja putipuhdas. Käytäviä oli kolmeen suuntaan, mutta yksikään niistä ei ollut kauhean pitkä. Äkkiseltään arvelin, että paikkoja oli kaksi, korkeintaan kolmekymmentä.
- Mä näytän sulle paikat, kunhan saadaan kaikki ensin pois käsistämme, sanoi Hanna kärsimättömästi, ihan kuin häntä olisi ottanut päähän joutua itse tekemään tällaista.
- No en aikonutkaan jäädä nyt lähteä sightseeingille.

Kun hevoset oli tarkistettu, juotettu ja niiden loimet ja suojat riisuttu, seurasi varusteiden raahaus, jossa oli vielä enemmän hommaa.
- Täällä ei ole ainakaan vielä paljon porukkaa, Hanna sanoi tyytyväisenä avatessaan oven isoon, melkein tyhjään satulahuoneeseen. Hänen kisakaappinsa menivät sievästi seinustalle, Mustin kamoissa oli enemmän raahaamista.
- Mä voin laittaa ruokintaohjeet, kun kerrot mitä Musti syö, hän tarjoutui ja minä kerroin. Hanna tekstasi kunkin karsinan edessä roikkuvaan tauluun hevosen nimen ja muita ohjeita. Tullessamme niissä oli lukenut vain lyhyesti Lund I, Lund II jne, aina neloseen asti.
- Entäs me? Vai viedäänkö me hevoset jonnekin ulos? uskalsin kysyä.
- Ne saa jäädä tähän totuttelemaan uuteen paikkaan. Siivoatko sä auton jos mä haen niille vähän omaa heinää? Sitten me majotutaan.
- Jos kerrot missä on välineet ja lantala.

Hikipäässä lopulta raahasimme omat tavaramme valkoiseen rivitaloon, joka oli vähän tallin takana. Hanna oli ajanut kuormurin sen lähellä sijaitsevalle parkkialueelle, joten matkaa ei sinänsä ollut paljon, mutta hänen tavaroidensa raahaaminen oli vielä homma sinänsä. Aloin kovasti kaivata suihkua.
- Täällä asuu tallityöntekijät ja asiakkaat, Hanna esitteli, kun astuimme sisään isoon huoneeseen. Se oli oikeastaan tupakeittiö, mutta se oli myös olohuone. Siellä oli houkuttelevan näköinen sohvaryhmä ja TV. Eteisestä lähti myös pitkä asuntolamainen käytävä talon uumeniin.
- Onko meidän huoneissakin Lund I ja Lund II, kysyin vinoillen.
- Enpä usko. Otetaan jotkut asumattomannäköiset, ja mieluummin niin käytävän päästä kuin mahdollista. Sä et voi kuvitella, millasta mekkalaa tanskalaiset saa aikaiseksi jos ne äityy juhlimaan.
- Mitäs sitten?
- Mä käyn ainakin suihkussa ja vaihdan vaatteet ja sitten mä otan tunnin tirsat. Jos parin tunnin kuluttua menisi katsomaan miten kopukat on kotiutunu.

Suunnitelma kuulosti minusta hyvältä ja valitsin huoneen vastapäätä sitä, mihin Hanna raahasi omat tavaransa. Se oli kuin mikä tahansa motellihuone. Siellä oli sänky ja pöytä ja kaappi eikä sitten paljon muuta, mutta en muuta tarvinnutkaan. Heittäydyin sängylle hetkeksi, tuijottelin kattoa ja ikkunasta ulos ja sitten tajusin, etten ollut vielä ilmoittautunut Jessille. Se minun piti tehdä heti, ja vaikka välillämme oli aikaeroa, päätin ainakin koittaa soittaa.

Hän vastasi heti.
- Hei muru, ilmoittauduin.
- Lopultakin!
- Me päästiin just perille.
- Et lähetellyt yhtään viestiä koko matkalta, hän sanoi syyttävästi.
- Oli joko kauheeta hässäkkää tai sitten mä olin unessa tai puoliunessa, puolustauduin. – Enkä mä halunnut soittaa autosta ja antaa Hannan kuunnella.
- No tekstarin oisit voinu laittaa.
- Olisin, myönsin. – Anteeksi.
- Ei se mitään, sanoi Jessi ystävällisesti. – Miltä siellä näyttää?
- Mä olen nähnyt vasta palasen tallia ja tän mun huoneen, tähän mennessä kaikki näyttää kyllä hienolta.
- Millasia ihmisiä siellä on?
- En oo tavannu vielä kuin sen itse gurun. Mitenkäs teillä sujuu?

Jessi kuulosti ihan tyytyväiseltä elämäänsä. Hän sanoi, että lapset olivat vaatineet saada jäädä kotiin äidin kanssa ja että hänellä itsellään oli ollut normaali päivä töissä, mistä hän oli juuri lähdössä kauppaan. Hevoset olivat hengissä ja niin edelleen.
- Soitatko sä illalla uudelleen niin tytötkin saa puhua?
- Mä yritän, lupasin. – Mulla ei ole aavistustakaan, mitä täällä on ohjelmassa, mutta en mä kyllä ratsastamaan tänään aio. Saa Musti vähän palautua reissusta. Täytyy sen kanssa varmaan jotain kumminkin tehdä, ja vähän tutustua kai paikkaan ja…
- Okei, okei, soitat jos ehdit.
- Ellen mä ehdi ennen niiden nukkumaanmenoaikaa niin mä soitan sulle illalla uudelleen, lupasin.
- Jos ehdit. Älä ota paineita siitä.
- Ihan kuin sulle soittaminen ois jotenkin pakollista. Älä yritä, mulla on jo ikävä teitä... sua, ilmoitin ja kuulin naurahduksen.
- Mulla ois sulle muutamia asioita, mutta en mä tässä voi niitä ruveta latelemaan, Jessi kuiskasi.
- No sitten mun ainakin pitää yrittää soittaa sulle illalla.

  Re: Mansikkakesä 14

LähettäjäSennnu 
Päivämäärä:   10.9.09 10:21:32

13.

Soitinkin sitten, mutta kello oli jo suunnilleen yksitoista. Illasta oli tullut melko vilkas. Kämpille ei ollut ilmestynyt enempää väkeä sillä aikaa kun olin etsinyt suihkun, purkanut tavarani ja torkkunut vartin unet, mistä Hanna oli tullut kolistellen herättämään minut.
- Käydäänkö kurkkaamassa hevosia?
- Käydään, myönnyin haukotellen.
- Ja sitten mennään ostamaan ruokaa.
- Mikä täällä on ruokapolitiikka? kysyin noustessani ylös ja haroessani hiuksiani ojennukseen.
- Tossa lähellä on kylä. Siellä on pizzataksi ja yksi ihan kiva kuppila ja kauppa. Pizzataksi on aika kova sana, tai sitten me kokataan jotain tossa keittiössä. Joskus on Sigge kutsunut päivälliselle.
- Ruoka tekisi kyllä hyvää.
- Joo, kaupassa on pakko käydä.

Hevosemme olivat tyytyväisen näköisinä karsinoissaan, mutta minä halusin viedä Mustin ainakin vähäksi aikaa ulos. Se ei ollut tottunut olemaan neljän seinän sisällä näin pitkiä pätkiä.
- Uskaltaisinko mä laittaa sen johonkin tarhaan? kysyin Hannalta. – Kai täällä on tarhoja?
- On, on. Mä näytän.
Vein hevoseni pihalle pieneen, mutta tukevaan aitaukseen, joka oli tyhjillään lähinnä tallia ja sitten minun oli pakko vähän aikaa katsoa sitä, miten se katseli ympärilleen ja silmäili muita hevosia. Vähän aikaa se ravasi aidanreunustoja ja huuteli, mutta kun muut eivät kiinnittäneet siihen kauheasti huomiota, se tasaantui astelemaan edestakaisin ja lopulta nuokahti sen näköisenä, että raittiissa ilmassa oli hyvä torkkua. Aitauksia oli jonoittain, äkkiä arvioiden yksi per tallin karsina.
- Aamutallintekijät ruokkii ne ja vie ulos, ellei ole muita ohjeita, Hanna selitti. – Useimmiten on. Mä en ole nähnyt yhdenkään hevosen tarhaavan täällä kellon ympäri.
- Musti saa sitten olla ensimmäinen. Mitäs sitten?
- Mä voin näyttää sulle vähän paikkoja ja aletaan sitten etsiä syötävää.

Tilalla oli valtavan upea maneesi, jossa nyt ei ollut ketään. Se tuoksui tuoreelta sahajauholta ja siellä oli riveittäin katsomoakin. Arvioin, että sinne sai hyvin rakennettua vaikka kaksi lyhyttä koulurataa peräperään.
- Onko tää ihan vaan yksityiskäyttöön?
- Periaatteessa, mutta kyllä täällä järjestetään kisojakin.
- Entäs jos haluaisi ratsastaa ulkona?
- Liian märkää vielä tähän aikaan vuodesta, Hanna kuittasi, mutta näytti minulle siltikin aivan yhtä suuren ratsastuskentän. Ison kentän vieressä oli vähän pienempi, jonka reunalla seisoi katos täynnä estekalustoa. Se yllätti minut, sillä olin jotenkin kuvitellut, että tämä oli vain kouluratsastuksen mekka, mutta Hanna valisti minua, että Siggen pojan lapset olivat enemmänkin esteratsastukseen kallellaan.
- Pääseekö maastoon? uskalsin vielä kysyä.
- Mä vien sut maastoon huomisaamuna. Mä haluan nähdä sun ilmeesi, Hanna naurahti, eikä suostunut sanomaan siitä asiasta enempää.

Musti oli edelleen kokonainen ja tyytyväisen näköinen, kun palasimme kierrokselta. Hanna kävi hakemassa tallin toimistonnäköisen huoneen seinältä avaimet ja viittoili minua kohden kuhmuista valkoista jeeppiä.
- Nyt lähdetään kylille.
- Onko tää joku yhteishyväauto?
- On, nimenomaan. Sen verran on matkaa kauppaan, ettei sieltä kukaan kanna ostoksia enkä mä ihan viitsi kuormuria ottaa.
- Onko täällä aina näin autiota?
- Eiköhän se tästä illan mittaan iloksi muutu, vaikka jos ei ole muita asiakkaita tulossa kuin me niin mikäs sen mukavampaa?

Oli alkanut jo pimetä niin, etten oikein päässyt selville millainen lähikylä nyt sitten oli. Kaukana se ei kuitenkaan ollut, eikä se ollut ihan hobittila, sillä Hanna parkkeerasi jeepin ostoskeskuksen eteen. Toisella puolen näkyi muutama kerrostalokin, mutta muuten rakennusten yleisilme oli aika matala. Väittelimme hetken käydäkö aiemminmainitussa kuppilassa päivällisellä vai laittaako jotain kämpillä ja päädyimme kompromissiin. Ostaisimme ison pakastepizzan, jonka voisi lämmittää siellä. Kauppa oli ihan kuin mikä tahansa Valintatalo, ei kovin suuri, mutta kun meillä ei ollut muuta kuin vähän suklaata, sen kiertäminen kärryjen kanssa vei pienen ikuisuuden. Tuli mieleen niin paljon kaikenlaista, mitä kuitenkin tulevina viikkoina tarvitsisi, ja ihan lähipäivinäkin. Kärry tuli melkein täyteen, kun Hanna halusi sinne välttämättä pari laatikollista oluttakin.
- Älä irvistele, kyllä sullekin kalja maistuu, hän kuittaili, kun kysyin, olivatko ne välttämättömiä.

Kiistelimme kotimatkan siitä, miten jakaisimme sitten ruokakulut. Hanna oli maksanut tämän lastin, ja se olikin tullut aika kalliiksi.
- Sä saat maksaa seuraavalla kerralla. Ei kai tää meidän välillä niin nokonuukaa ole. Siellä on muuten keittiön seinässä semmonen taulu, että jos tulet tänne omin nokkinesi niin katso onko sinne joku jättänyt kauppalistaa. Mä en nyt muistanut sitä, mutta ehkä sen saa anteeksi näin ekana iltana.
- Mahdanko mä ymmärtää tanskankielisiä kauppalappuja? epäilin.
- Voithan sä aina antaa sen kassatädille ja pyytää, että se hakee, Hanna tirskui.

Hän ajoi rivitalon eteen, ja vaikka siellä oli valot, se oli edelleen autio. Yksinäinen Musti pimeässä tarhassa alkoi vähän kaivella tuntoani, joten lupauduin palauttamaan jeepin tallille ja ottamaan sen samalla sisään.
- Mä laitan pizzan tulemaan sillä aikaa, Hanna lupasi ja avasi oluen minun kääntyessäni menemään ulos.

Lopultakin näin ihmisiä, kun menin viemään auton avaimet talliin heti ensimmäiseksi, etteivät ne unohtuisi taskuuni. Toimistossa istui minua vähän vanhempi mieshenkilö ja hetkeksi jäin ymmälleni kuin pikkupoika, kun yritin miettiä, millä kielellä minun pitäisi häntä tervehtiä ja kuka hän mahtoi olla. Lopulta ripustin vain avaimet paikoilleen ja sanoin nimeni ja mies, joka ensin oli tuijottanut minua tuimana, näytti leppyvän. Hän oletti ruotsiksi, että olin tullut Hannan kanssa ja sanoi olevansa Siggen poika, Staffan. Vaihdoimme pari yhdentekevää kohteliaisuutta ja sitten sanoin meneväni hakemaan Mustin sisään.

Tallikaan ei ollut enää tyhjä, vaikken sitä ollut heti huomannut. Sillä käytävällä, missä meidän paikkamme olivat, oli nyt ainakin yksi uusi hevonen, ja vastakkaisessa päässä tallia näkyi useampikin hevosen pää katselemassa käytävälle. Minulle tuli kiire ulos, jottei Musti jäisi sinne ensimmäisenä iltanaan yksin viimeiseksi hermoilemaan, mutta sen tarhan portilla olikin jo joku. Siirryin sinne puolijuoksua.
- Mä otan sen kyllä, tokaisin nopeasti, suomeksi, ja vasta sitten tajusin taas vaihtaa kieltä. – Mä olen Vesku, mä voin viedä sen itse sisään.
- Mä olen Jytte, sanoi tyttö ja ojensi minulle Mustin riimunnarun. – Kivannäköinen hevonen.
- Se on, sanoin ilahtuneena ja livahdin aitaukseen Mustin puolelle.
- Mikä sen nimi on?
- Musti.
- Ootteko te kauan täällä?
- Kolme tai neljä viikkoa, niillä main.
- Jaa, no tervetuloa!

Hän seurasi minua ja vähän tanssahtelevaa Mustia talliin ja jäi nojailemaan karsinan oveen, kun riisuin siltä loimen ja aloin harjata. Hänkin oli jotenkin peritanskalaisen näköinen, joskaan ei sammakkomallinen vaan sitä tyyppiä, jolla oli jotenkin raskaat silmäluomet. Hyvin tehokkaasti hän haastatteli minut niin, että esittelin tarkemmin paitsi itseni ja Mustin myös Hannan hevoset. Hannan hän muistikin, sillä hän oli kuulemma ollut täällä töissä vaikka kuinka kauan ja nähnyt monta tämän vierailua.
- Onko täällä paljon hevosia nyt? kysyin.
- Tonne tuli nyt illalla pari lisää, Jytte sanoi viitaten käytävän päähän. – Omia näillä on kuusi. Tosi vähän nyt, mutta viikonlopuksi tulee sitten taas enemmän, silloin on kurssi.
- Ollaanko me naapureita? Tai siis, Hanna sanoi, että tallihenkilökunta asuu tuolla, missä mekin.
- Joo, siellä mä asun, ja sitten siellä asuu Mathias.

Silloin muistin, että olin jättänyt Hannan ruoanlaittoon. Jokohan se pizza oli palanut karrelle? Aloin kerätä Mustin harjoja kokoon ja ilmoitin, että minun piti palata.
- Nähdään illemmalla. Me hoidetaan iltaruokinta ja tuodaan sitten noi uudet valmennettavatkin sinne, ne on ensikertalaisia täällä.
- Nähdään, hymyilin. Alku oli lähtenyt sujumaan mukavasti, tallissa oli mukava tunnelma ja Jytte oli ystävällinen. Tästä voisi tulla todella mukava reissu.

Minulla ei ollut kumminkaan mennyt kovin kauan aikaa tallissa, vaikka olin harjannutkin Mustin. Hanna lojui katsomassa telkkaria oluttölkki toisessa kädessä ja kaukosäädin toisessa ja kun astuin sisään, hän pyysi laiskasti minua vilkaisemaan uuniin. Tein niin ja nostin ruoan ulos.
- Valmista.
- Sitten ruvetaan syömään.

Istuimme pöydän ääreen ja minäkin avasin oluen. Ulko-ovi kävi, kun olimme saaneet pizzan melkein pois päiviltä ja sisään astuivat mitä ilmeisimmin loput asukkaat. Kaksi heistä raahasi matkakasseja vähän eksyneen näköisinä, nuori mies ja nuori nainen. Jytte hätisti heitä suoraan asuntolakäytävälle, mutta mieshenkilö tuli suoraan jääkaapille, kiskaisi sieltä juotavaa ja röyhtäisi mehkeästi tyhjennettyään tölkillisen tyhjäksi.
- Hei, Mathias, Hanna sanoi.
- Hei, kaveri sanoi. – Ei ruokaa?
- Ruoki itse itsesi, Hanna tuhahti.

Uudet tulokkaat olivat mitä ilmeisimmin sekä ruoattomia että nälkäisiä, sillä heidän nenänsä kävi kuin pupujusseilla, kun he palasivat. Olin ymmärtävinäni, että Jytte neuvoi heille tietä kylään, mutta minun kävi heitä sääliksi ja tarjosin heille yhtä varastoon ostamistamme pizzoista.
- Ellei sua haittaa, huomasin sitten kysyä Hannalta.
- Ei kunhan ostavat tilalle, tämä sanoi.

Istuimme sitten iltaa siinä kuuden kesken juoden olutta ja jutellen ja tutustuen. Aloin viihtyä koko ajan paremmin. Jytte ja Mathias olivat mukavia ja samoin Sandra ja Frederik, kunhan alkoivat selvitä ujoudestaan. Viimeksimainitut olivat tulleet viikon tehokurssille Etelä-Tanskasta, Sandralla oli aivan uusi hevonen ja hän jännitti, miten tulisi toimeen sen kanssa, kun se oli aika säpäkkä. He eivät olleet pari, samasta seurasta vain, ja kun sen kuulin, tuli mieleeni, että minun pitäisi muistaa jonain iltana tarkistaa sähköpostini. Tiedä vaikka siellä olisi ilmoituksia saaduista stipendeistä, ja saattoihan siellä toki olla mitä tahansa muutakin. Tänä iltana en kuitenkaan aikonut jaksaa muuta kuin soittaa vielä kotiin ja sitten sammua moneksi tunniksi syvään uneen.

Aamulla heräsin harmaaseen sumuun. Sinisenharmaaseen, sillä minut oli herättänyt Jyten ja Mathiaksen sanailu keittiöstä ja kelloani vilkaisten totesin, että se oli vasta kuusi. En todellakaan aikonut nousta niin aikaisin, vaan käänsin nautinnollisesti kylkeä, mietin aikaeroa ja lähetin Jessille huomenta-viestin. Toivottavasti se ilahduttaisi häntä. Sitten nukuin vielä puolitoista tuntia ennen kuin nousin tekemään itselleni aamiaista. Viivyttelin vähän aikaa miettien lähteäkö tallille vai odottaako Hannaa, joka oli luvannut maastoretken. Päätin odottaa ja katsella aamu-uutisia tottuakseni vähän tähän omituisen kieleen. Kaikki tuntuivat osaavan ruotsia tai jotain sensuuntaista, skandinaaviskaa, mutta välillä olin ihan pihalla muiden puheista. Hiljalleen muista huoneista alkoi kuulua liikehdintää, suihkuunkin joku meni. Puoli yhdeksältä Hannan ja minun lisäksi myös Sandra ja Frederik olivat valmiina lähtemään tallille.

- Mitä teillä on ohjelmassa? Haluatteko tulla meidän kanssa maastoon? kysyi Hanna ja molemmat nyökkäsivät hiukan epäröiden.
- Sigge pitää meille tunnin vasta iltapäivällä, varmaan voisi ensin vähän käydä katsomassa paikkoja, Frederik arveli.
- Otatko sä Wotin? kysyi Hanna minulta. – Sigge haluaa nähdä meidät ykkösten selässä kahdeltatoista, mutta Wotia ja Jakkea voisi vähän verrytellä, ratsastetaan niitä illalla.
- Toitko sä mut tänne ratsastamaan Wotilla? älähdin.
- Mä ajattelin, että sä voit varmaan välillä vähän auttaa sen kanssa?

Lupauduin, tietenkin. Olisi kiva päästä Wotin selkään pitkästä aikaa, ja eiköhän Hanna pidemmän päälle haluaisi itse ratsastaa silläkin ainakin suurimman osan valmennuksista.
- Mä kyllä ensin juoksutan tätä vauvahenkilöä, ennen kuin viitsin kiivetä selkään, hän ilmoitti, kun olimme kaikki neljä muutoin valmiita. Sandra ja Frederik ja minä kiipesimme omien ratsujemme selkään ja lähdimme kävelemään Hannan edellisiltana näyttämälle isolle kentälle siksi aikaa, kun Hanna antoi Jackalin pöhistä estekentällä vieressä. Sandra näytti vähän huolestuneelta, kun nuori ori pisteli laukkaa liinan päässä neljänkymmenenviiden asteen kulmassa.
- Kai se tosta rauhoittuu?
Minun täytyi tunnustaa, etten tiennyt, mutta oletin kyllä niin. Kai sillä oli vaan vähän paineita puolentoista vuorokauden seisomisesta.
- Kun mä en oikein vielä tiedä tästä, selitti Sandra ja silitti rautiaan Danica-tammansa kaulaa.
- Hyvin se menee, sanoin rohkaisevasti ja minusta hevonen näyttikin erittäin selväpäiseltä, ainakin siinä kävellessään kaula pitkänä.

- Nyt voidaan mennä! Hanna huudahti ja huomasin hänen irrottaneen Jakelta liinan ja sivuohjat ja nousseen satulaan. Hevonen hengitti kiivaasti ja pörisi, mutta sen silmissä ei enää näkynyt mitään levottomuutta, paremminkin se näytti mieheltä, joka oli juuri hionnut saunassa ja odotti nyt suu napsaen pääsevänsä laiturille juomaan olutta.
- Pärjäätkö sä sen kanssa viimesenä? kysyin Sandralta. Minulla ei ollut mitään aikomusta jäädä Wotin kanssa ainakaan tamman takapuoleen peränpitäjäksi. Vähän aikaa keskustelimme sopivasta järjestyksestä ja sitten sovimme, että Danica ja Fredden kimo Mistislav saisivat tulla Wotin jälkeen.

Oli edelleen helmenharmaata, sumuista ja kosteaa. Hanna johdatti meidät kohden kenttien ja joidenkin rakennusten takana siintävää metsää ja kun sinne asti pääsimme ymmärsin mitä hän oli tarkoittanut, kun oli vain näyttänyt salaperäiseltä luvatessaan tuoda minut tänne. Se oli kuin satuun olisi ratsastanut, etenkin tällä säällä, kun sumukiehkurat näyttivät nousevan maasta ja kiemurtelevan. Satulat narisivat ja kuolaimet kilisivät ja oli uskomattoman hyvä hengittää.
- Tää on ihan uskomatonta, sanoin puoliääneen itsekseni, mutta Hanna taisi kuulla sen, sillä hän vilkaisi virnistäen taaksepäin.

Metsä oli erittäin hyvin hoidettu, tai sitten täällä ei vain nähnyt semmoisia ryteikköjä kuin meidän takapihalla. Puiden lomasta saattoi nähdä vaikka miten kauas, ennen kuin sumu hämärsi rungot harmaiksi. Se oli melkein paremminkin puisto kuin metsä minun mielestäni. Puiden lomassa kulki erikseen polku, jota pitkin Hanna meitä johdatti, ja se oli joustava ja leveä. Sitä pitkin olisi pitänyt päästellä täyttä laukkaa, mutta semmoista en viitsinyt ruveta ehdottelemaan. Voisin tulla kokeilemaan sitä toiste Mustin kanssa omin päin. Kun en tuntenut paremmin Jackalia ja Danicaa, tai Freddenkään hevosta sen puoleen, en viitsinyt ehdottaa jotain, mistä saattaisi syntyä kaaos.
- Ravataan, Hanna ehdotti kuitenkin ja niin teimme ja kyllä me sitten laukkasimmekin vähäsen, mutta hyvin rauhallisesti ja hallitusti.

Olin loistavalla tuulella, kun palasimme tallille ja mietin, miten saisin kasvatettua tanskalaistyyppisen pyökkimetsän pajupusikkomme tilalle kotona.

  Re: Mansikkakesä 14

LähettäjäSennnu 
Päivämäärä:   11.9.09 08:50:16

14.

Ensimmäisen päivän iltana kaipasin jo rakkolaastaria, eikä mieleni tehnyt jäädä katsomaan kymmeneltä alkavaa Eastwood-elokuvaa muiden kanssa. Kolmen ratsastusta päivässä ei olisi ollut ylitsepääsemätön urakka ollenkaan, mutta kun kolmesta kerrasta kaksi oli varsin hikisiä tunteja oli asia toinen. Musti oli ollut lisäksi kuriton ja kakaramainen ja Wot aamulenkistä huolimatta tahmea ja jäykänpuoleinen ja ylimääräinen stressitekijä oli tullut siitä, kun yritin seurata Siggen puhetta. Kukaan ei ollut koskaan antanut minulle ratsastusneuvoja muuta kuin suomeksi ja pari kertaa jouduin pysähtymään ja kysymään häneltä, mitä hän oikein tarkoitti.

Illalla hän tuli käymään kämpillämme juttelemassa koko nelikkomme kanssa. Hän esitti, minkä mielikuvan oli saanut kustakin ratsukosta ja miten hän näki parhaaksi edetä. Mustin suhteen mies vaikutti vähän epävarmalta.
- Se käyttäytyy huomenna paremmin, lupasin, sillä niin uskoin sen tekevän.
- Jutellaan sitten huomenna lisää, Sigge sanoi ja komensi minut Frederikin kanssa maneesiin kello kymmeneksi.

Toisena päivänä Mustia ei enää niin huvittanut pullikoida ja Siggen ilme näytti minullekin mieleisemmältä. Edellisyönä olin jo hahmotellut kauhukuvia siitä, miten hän lähettäisi minut maitojunalla kotiin tai siirtäisi meidät ratsastamaan Hannan ja Jackalin kanssa, harjoittelemaan kuuliaisuutta ja tasapainoisuutta ja muita nuorille osaamattomille höyrypäille sopivia leikkikouluasioita. Musti oli kuitenkin toisen yön yli nukuttuaan päättänyt palata ruotuun ja väläytteli parempia puoliaan. Se ei kylläkään pitänyt Mistislavista vaan irvisteli valkoiselle hevoselle, jos osuimme maneesissa kovin lähelle toisiamme. Ruuna ei välittänyt mustasta nousukkaasta sen enempää kuin että se saattoi luimistella harmistuneen näköisenä takaisin, keskittyi vain siihen, mitä Frederik pyysi sitä kulloinkin tekemään. Mustin käytös vähän ihmetytti minua, sillä se ei yleensä ottaen ollut vihamielinen muille hevosille, etenkään ruunille, mutta toisaalta hohtavanvalkoinen ilmestys saattoi olla sille liikaa, vaikka se vähemmän silmäänpistäviä kimoja olikin nähnyt vaikka miten.

Joka tapauksessa toisen esiintymiseni jälkeen Sigge tuli taputtamaan Mustia ja totesi jotain sensuuntaista, että eilinen oli tainnut olla vain alkujäykkyyttä.
- Vie se iltapäivällä vähän laukkaamaan, niin jutellaan illalla lisää, hän ehdotti ja sen lupasin mielelläni. En saanut sillä kertaa seuraan metsään, mutta enpä olisi tainnut kaivatakaan. Musti riitti. Ratsastin Hannan näyttämän reitin ja muutamalla hyvällä, pitkällä pätkällä annoin hevosen aukoa lapojaan oikein kunnolla. Musti oli liikuttavan onnellinen sen jälkeen, se puhisi ja pörisi koko loppumatkan omien askeltensa tahdissa, ravasi välillä oma-aloitteisesti pienen pätkän ja asettui sitten taas kävelemään. Minulle tuli Maru mieleen sen leikkisyydestä.

Rutiinit alkoivat pikkuhiljaa järjestyä. Kaikilla hevosilla ei tokikaan treenattu täysillä joka päivä, mutta lähes joka päivä minä pääsin Siggen silmien alle joko Mustin tai Wotin kanssa ja välipäivinä liikutin niitä pyökkimetsässä ja katselin Hannan ja muiden ratsastamista ja yritin imeä kaikki viisaudenjyvät niistäkin sessioista. Viikonloppuna auttelin Jytteä ja Mathiasta tallihommissa, sillä silloin talli tupsahti täyteen. Siinä vaiheessa myöskin Staffan tarjosi minulle omia hevosiaan liikutettavaksi, kun vaelsin siellä vailla tekemistä, eikä minulla ollut mitään sitä vastaan. Muodostumaan ruvenneet rakot parkkiintuivat ja kuivuivat kokoon ja pian minusta oli ihan normaalia ratsastaa useampi hevonen joka päivä. Tutustuin myös Staffanin perheeseen. Hänen vaimonsa Nadja oli pahimmanlaatuinen nirppanokka, jonka Jessi tai ainakin Hannan vähän huonommin tuntevat tuttavamme olisivat lyöneet samaan kastiin Hannan kanssa. Hänellä oli ranskalainen manikyyri ja täydellinen meikki aina, mutta Hannasta poiketen hän koski hevoseen ainoastaan selkään noustessaan. Tuskin hän osasi itse edes satuloida, eikä hän kyllä juuri osannut ratsastaakaan.

Pariskunnan lapset olivat teini-ikäisiä ja tulivat valitettavasti käyttäytymisessä äitiinsä. Molemmat, tyttö ja poika, vaelsivat tallissa jaellen komentoja ja käskyjä ja katsellen muita nenäänsä pitkin, mutta ilmeisesti heille oli sen verran pidetty kuria, että maksavia asiakkaita he kohtelivat yleensä kohteliaasti. Jytte ja Mathias olivat sitten toinen juttu. Itsekin aloin häälyä vähän niillä rajoilla, kun siis ajankulukseni välillä putsasin karsinoita ja sitä paitsi liikutin heidän hevosiaan. He eivät oikein tainneet tietää, mikä minä olin: jos kerran tein töitä saadakseni olla täällä valmennettavana minun täytyi kai olla jokin onneton luuseri?
- Mainitse vaan Staffanille tai Siggelle niin ne saa kyllä kyytiä, Jytte ehdotti, mutta minä vain naureskelin. Oli oikeastaan aika mielenkiintoista seurata, miten idioottimaisesti ihmisen lapsi pahimmillaan saattoikaan käyttäytyä.

Illat kämpillä olivat viihtyisiä. Istuimme useampia iltoja pelaten Sandran ja Frederikin kanssa Trivial Pursuitia ja juoden olutta, joskin minä olin kyllä alakynnessä, ellei Hanna kääntänyt minulle välillä kysymyksiä. Pari kertaa hän käänsi ihan päin hemmettiäkin, mutta hän vannoi aina, että se oli vahinko. Ehkä niin, eihän hänkään ollut tanskalainen. Aina välillä kävimme myös kylässä syömässä ja eräänä iltapäivänä, kun Siggellä oli kädet täynnä päiväksi tulleita kurssilaisia ajoimme Köpikseen Fredden autolla.
- Mä voisin niin helposti tottua tähän elämään, sanoin Hannalle.
- Kivahan täällä on olla, tämä myönsi. – Miten teillä kotona menee?
- Hyvin, kuulemma. Jessi sanoo, että se on ruvennut laittamaan lapset nukkumaan ja menee vasta iltatallin jälkeen ratsastamaan.
- Ja muun ajan ikävöi sun perään?
- Musta vähän tuntuu, ettei se ehdi paljon ikävöidä, arvelin, sillä olin antanut itseni ymmärtää, että kevätflunssa-aalto teetti hänellä töissä pitkiä tai ainakin kiireisiä päiviä.
- No ainakin sillä on siisti sisätyö, Hanna kuittasi kevyesti. Minä olin enemmänkin iloinen siitä, että pääsiäinen oli tulossa ja Jessi saisi vähän ylimääräistä vapaata.

Täällä pääsiäinen näkyi paremminkin ylimääräisen vapaan katoamisena. Sigge oli järjestänyt neljän päivän intensiivikurssin ja talli oli tulossa täyteen, niin myöskin rivitalomme. Sandra ja Frederik lähtivät pois uusien kurssilaisten tieltä ja vaihtelimme sähköpostiosoitteita ja lupasimme pysytellä yhteydessä. Torstai-ilta ennen pyhiä oli yhtä hullunmyllyä. Jytte ja Mathias olivat helisemässä kun talli oli yhtäkkiä täynnä vieraita ihmisiä ja hevosia ja vaikka Staffan yritti pitää ihmiset helmoissaan ja vastata näiden miljooniin erilaisiin kysymyksiin ja vaatimuksiin, he olivat erityisen kiitollisia, kun minä nyt jo melkein paikallisena hoidin sisään talon ja omat hevosemme ja aloin valmistella iltaruokintaa. Meni muutama tunti kuin sirkuksessa, ennen kuin Staffan sai kaikki kurssilaiset vakuutettua siitä, että tallihenkilökunta osasi lukea ruokintaohjeita ja toimia muutenkin ammattimaisesti, sitten hän alkoi paimentaa tulokkaita ulos.

- Taivaallinen hiljaisuus, huokaisin.
- Nauti niin kauan kuin voit, sanoi Mathias irvistäen kuin peikko.
- Miten niin?
- No mihin sä luulet niiden siirtyneen? Ensi yönä me ei varmaan nukuta. Nää kuulostaa just siltä, että ne aikoo juhlia aamuyöhön.

Aloimme ruokkia hevosia, mutta emme päässeet alkua pidemmälle, kun Hanna pöllähti talliin myös. Hänellä ei ollut mitään hinkua tappaa aikaa tekemällä huvikseen tallihommia, kuten minä, hän sanoi sillä aikaa tekevänsä omia töitään, kuten kotitilan kirjanpitoa, joskin hän useimmiten loikoili sohvassa katsomassa telkkaria, kun minä palasin kämpille. Nyt hän näytti harmistuneelta ja hänen silmänsä pyörivät päässä ihan sananmukaisesti.
- Taas yksi idioottiporukka, hän murisi.
- Jouduit evakkoon? kysyin ja minua nauratti.
- Kuulosti siltä kuin olisi lastentarha tullut eläintarhaan. Apinatarhaan. Lähdetään kylälle syömään?
- Kunhan nää on ruokittu, lupasin ja Jytte ja Mathias lupasivat mielihyvin liittyä seuraan. Emme sitten tallin suljettuamme lähteneet ollenkaan käymään kämpillä vaan otimme saman tien jeepin ja lähdimme viettämään iltaa rauhallisemmissa merkeissä.

Apinalauma ei ainakaan vielä osannut kylälle vaan sikäläinen ravintola oli ihanan rauhallinen ja hiljainen ja istuimme siellä iltaa, kunnes se suljettiin iltakymmeneltä. Paluu kotiin sen jälkeen oli kammottava. Talomme oli omittu ja siellä oli bileet. Nuoria naisia oli ensin näyttänyt ja kuulostanut olevan pari-kolmekymmentä, mutta kun seisahduimme ulko-ovelle laskin, ettei heitä sentään ollut kymmentäkään. He olivat vallanneet koko olohuoneemme, musiikki-TV pauhasi ja he lauloivat mukana hyvässä nousuhumalassa. He olivat ainakin osanneet varautua tänne tuloon omin eväin: jääkaapin edessä oli laatikoittain olutta ja tyhjiä tölkkejäkin. Meitä ei juuri edes huomattu. Minusta se oli okei, menin suoraa päätä omaan kämppääni ja suljin oven perässäni. Se vaimensi ravintolatunnelmaa sen verran, että saatoin ajatella nukkumista, mutta ajattelemiseksi se jäi, vaikka lopulta hautasin pääni tyynyn alle.

Lopulta kuului tavallista kovempi ääni ja kun nostin tyynyä kuullakseni, oliko joku ehkä – toivottavasti – halkaissut päänsä ja lääkärinavun tarpeessa, kuulin, miten Mathias piti huutosaarnaa yhteistiloissa. Television ääni katosi ja nauru vaimeni ja lopultakin alkoi kuulua tassutusta, kun juhlijat alkoivat etsiä omia huoneitaan. Suihku alkoi lorista ja oksentamisen ääntäkin kuului, mutta yörauhaa ei tullut vieläkään. Onnettomat urpiot kuvittelivat, jos nyt ajattelivat ylipäätään mitään, että jos olimme halunneet television kiinni, se riittäisi. Joukkio alkoi ravata toinen toistensa huoneissa ja kikatus ja juttelu palasi hyvin pian aiempiin mittasuhteisiin. Oli kuin olisi yrittänyt nukkua ruotsinlaivalla. Aloin toivoa, että minulla olisi haulikko.
- Nyt pérkele hiljaa joka iikka! kiljui lopulta Hanna oveni takaa selvällä suomen kielellä. Se sai lopulta aikaan hiljaisuuden, kunhan kaikki olivat löytäneet omiin sänkyihinsä.

Jytte ja Mathias kai päättivät maksaa samalla mitalla takaisin. Aamukuudelta alkoi radio soida ja he joivat aamukahviansa äänekkäämmin kuin olin kuvitellut mahdolliseksi. Nousin seuraksi ja vaikka olohuoneemme ei ollutkaan kovin kutsuvan näköinen jäin sinne, kun he lähtivät talliin. Pöydällä oli ruoanjätteitä – meidän ruoistamme todennäköisesti - ja astioita ja tyhjiä ja puolitäysiä tölkkejä. Tupakoitukin siellä oli, joskin se tuoksu alkoi jo hälvetä, sillä ikkuna oli ollut selällään jo kun minä olin noussut ylös. Avasin telkkarin ja kuuntelin uutisia melko kovalla ja potkiskelin samalla tyhjiä oluttölkkejä sohvalta niin, että ne kolisivat lattialle. Läävä oli kerta kaikkiaan siivoton. Luulivatko nuo, että täällä kävi siivooja? Valitettavasti meluprotestimme ei tainnut saada mitään aikaan. Yhdestäkään huoneesta ei kuulunut pihahdustakaan, olivat kai vielä niin sikeässä unessa, etteivät kuulleet mitään.

Hanna nousi myös ajoissa, sillä Sigge oli halunnut meidän ratsastavan ensin, jotta hän voisi sitten meidän jälkeemme keskittyä kurssilaisiin.
- Mä jätän näille paskiaisille lapun että siivoovat täällä, hän huusi kohden makuuhuoneita, ja niin hän tosiaan teki. Ulko-ovessa olevaan naulaan hän löi roikkumaan yhden kaljalaatikon ja kirjoitti siihen suurin kirjaimin STÄD UPP!

Olimme yhdeksältä maneesissa ihan niin kuin Sigge oli pyytänyt ja tunnin päätteeksi kuulin Hannan mainitsevan sivulauseessa, ettei edellisyö ollut ollut ihan mallikelpoisen rauhallinen ja etteivät uudet tulokkaat olleet tainneet ymmärtää, ettei täällä ollut hotellisiivoojia.
- Mä mainitsen niille, Sigge lupasi miellyttävään sävyyn ja mainitsi samalla, että kurssilaiset söisivät illalla hänen luonaan, joten meillä ainakin silloin olisi rauhallista.
- Miten hauskaa, Hanna hymyili takaisin. Hänen käytöksensä perusteella olisi voinut kuvitella, että häntä oli päässyt yöllä hyttynen imemään ja Sigge oli luvannut laitattaa hyönteisverkon ikkunaan. – Koska ne tulee ratsastamaan? Jos me tultaisiin vaikka katsomaan?
- Näillä minuuteilla ensimmäinen ryhmä, sanoi mies ja vilkaisi kelloaan, joka näytti puolta yhtätoista. Ketään ei kuitenkaan kuulunut, joten Hanna ja minä kävelimme kaikessa rauhassa vielä kymmenisen minuuttia ja lähdimme sitten palaamaan kohti tallia.

Siellä oli ilahduttava rähinä. Neljä ratsukkoa oli kuka missäkin vaiheessa siellä sun täällä ja kurssilaiset olivat äänekkäämpiä kuin vielä koskaan, siltä tuntui. He olivat selvästi pienessä paniikissa myöhästyttyään ensimmäiseltä tunniltaan. Erityisen hyväntuulisina Hanna ja minä hoidimme Jaken ja Wotin ulos tarhoihin ja maleksimme sitten maneesiin katsomaan, mitä siellä tapahtuisi.

Ryhmä ei ollut mitenkään huono, mutta huonovointisilta he näyttivät kaikki enemmän tai vähemmän. Ihan kivan näköisiä hevosiakin heillä oli, etenkin silmiini osui musta tamma, joka muistutti minusta jotenkin Nikiä. Valitettavasti se ei vain liikkunut ihan puhtaasti ja hetken katsottuaan sitä Sigge komensi sen ratsastajan viemään sen takaisin talliin. Tyttö näytti murheen murtamalta, mutta hyppäsi pää painuksissa satulasta rupeamatta väittämään vastaan.
- Saat lainata illalla yhtä meidän hevosta, Sigge lupasi ja pyysi sitten tyttöä pitämään huolen, ettei seuraava ryhmä myöhästyisi kello kahdestatoista tai koko päivän aikataulut menisivät sekaisin.
- Mutta ei me olla kahdeltatoista ratsastettu kuin tunti vasta, meillä piti olla puolitoista tuntia! väitti yksi ratsastajista vastaan, hän oli muita ehkä hiukan vanhempi nuori nainen ja hänellä oli pitkä tummanpunainen letti selässään.
- Teidän maneesivuoro oli puoli yhdestätoista kahteentoista ja mä olen ollut täällä myös käytettävissä sen ajan, Sigge korjasi kohteliaasti mutta peräänantamattomasti ja kuulin, miten Hanna hihitti hiljaa.

Toinen ryhmä tuli ajoissa ja näytti parempikuntoiselta, ilmeisesti ensimmäiset olivat juosseet suunnilleen suoraan sängystä maneesiin. Heidän kalpenemisiaan ja nieleskelyjään ei siis ollut niin hauska seurata ja Hanna ehdotti, että palaisimme katsomaan, oliko talossamme tapahtunut minkäänlaista kohennusta tällä välin.
- Toivo pois, tuhahdin, mutta oli joka tapauksessa aika käydä nappaamassa vähän jotain lounaantapaista, ennen kuin ratsastaisimme lisää.

Minun yllätyksekseni olohuone ei ollut ihan niin kauheassa kunnossa kuin lähtiessämme. Ihan yhtä kylmäkään siellä ei ollut. Se tunnilta pois passitettu tyttö touhuili siellä hiljaisena yksinään ja keräili roskia muovikasseihin. Kun me astuimme sisään, hän vilkaisi epävarman näköisenä ovelle ja tuskin uskalsi tervehtiä.
- Ohoo, yks teistä osaa lukea! Hanna sanoi riemastuneena ja tyttö punastui.
- Älä kiusaa toista, sillä on krapula ja kaikkea, sanoin minä ja tönäisin häntä. Tytöllä olisi ollut loistava tilaisuus pyytää anteeksi koko porukkansa puolesta, mutta en tiedä oliko hän ujo, sillä mitään hän ei sanonut. Hanna harppoi hänen ohitseen jääkaapille ja tutki kulmat rypyssä ruokavarojamme.

- Meidän alkaa olla aika käydä kaupassa. Näistä ei enää tee kuin jonkun laihan voileivän ja limsatkin on melkein kaikki juotu.
- Käydään samantien ja ostetaan jotain nopeeta evästä, ehdotin ja niin marssimme saman tien takaisin ulos. Portailla tuli vastaan ensimmäisen ratsastusryhmän loput kolme jäsentä ja Hanna heristi heille limsatölkkiään.
- Antakaas olla viimeinen kerta kun tyhjennätte mun jääkaapin, hän sanoi ylhäisesti. Kolmikon nauru kuoli siihen paikkaan, mutta kukaan heistä ei ainakaan heti keksinyt sanoa mitään. Hanna oli hyvä laittamaan ihmisille jauhoja suuhun.
- Siivotkaa vessatkin, muistutin minä, sillä siinä kahdesta kylpyhuoneesta, johon olin aamulla ensin suunnannut, oli ollut oksennusta lattialla.

Meillä ei ollut ihan kauhean pitkää lounastaukoa, sillä Sigge oli varannut maneesin taas meille alkuiltapäivästä. Ehdimme kuitenkin oikein hyvin kauppaan ja kun söimme kolmiovoileipiä kotimatkalla, ehdimme hienosti harjata ja verrytellä Mustin ja Greyn, ennen kuin mies itse palasi lounaalta. Pääsiäisräyhääjät eivät onneksi ymmärtäneet tai viitsineet tulla maneesiin katsomaan meidän ratsastustamme. Toivoin, että he luuttuaisivat sen sijaan.
- Sä viet ne pois meidän niskoilta? Hanna varmisti vielä Siggeltä ennen kuin lopetimme. – Koska me aiotaan juhlia tänään.

Sigge kohotti kulmakarvojaan hämmästyneen näköisenä.
- Me laitetaan ruokaa, siis ihan oikeeta ruokaa, ja syödään sivistyneesti kuunnellen klassista musiikkia, ehkä otetaan lasilliset viiniä, selitin minä.
- Hanna laittaa ruokaa? kysyi Sigge edelleen ällistyneenä.
- Ei, mä laitan ruokaa. Mulla on pieniä lapsia, muistutin, mutta en tiedä uskoiko hän sittenkään.

Se oli joka tapauksessa suunnitelmamme ihan oikeasti. Illansuussa aloin pilkkoa sipulia ja käristää lihaa ja Hanna meni suihkuun siihen kylpyhuoneeseen, jota alunperinkään ei ollut sotkettu. Sitten hän tuli notkumaan hellaan ja siemailemaan viiniä ja siinä olimme, kun tanskalaiset tulivat. Heillä oli muutama ostoskassi, joten joku oli heillekin näemmä neuvonut tien kylään. Osalla oli ratsastuskamppeet mukana, tulivat kai suoraan tallilta. Ne pari jotka raahasivat kasseja tuskin nyökkäsivät meille, joten asia oli selvä. Talossamme vallitsi kylmä sota.

Tytöt aloittivat vimmatun suihkurumban, mutta pysyttelivät omien huoneidensa ja kylppärien puolella, kunnes reilua tuntia myöhemmin poistuivat tuoksuvana ja hihittävänä jonona ulos.
- Miksi ne pääsee Siggen päivällispöytään ja me ei? tulin kysäisseeksi.
- Kyllä mekin vielä päästään. Mutta meillä tulee olemaan hauskempaa. Siggen äiti vie ruokahalun keneltä tahansa, Hanna sanoi. – Eikö se ala muka jo olla valmista.
- Mitä kauemmin se muhii sitä parempaa siitä tulee, sanoin luottavaisesti ja ehdotin, että odottaisimme Jytteä ja Mathiasta ennen kuin alkaisimme syödä.

  Re: Mansikkakesä 14

Lähettäjä: Pingo 
Päivämäärä:   11.9.09 14:16:43

Ilmoittaudun täällä :) vieläkin hyvällä tuulella eilisestä tallireissusta :D

  Re: Mansikkakesä 14

LähettäjäSennnu 
Päivämäärä:   11.9.09 18:11:32

:)
---------
15.

Jessi nauroi niin etten saanut hetkeen suunvuoroa, kun kerroin hänelle pääsiäisääliöistä.
- Oletko sä nyt tosiaan siellä kuin jossain teinibileissä?
- Olen, sanoin mörkkinä. Ääliöt olivat palanneet jopa päivälliseltä Siggen luota hilpeässä hiprakassa, laulaen ja varmaankin huojuen. Sitä en enää ollut ollut näkemässä, ainoastaan kuulemassa, sillä me olimme jo menneet nukkumaan siinä vaiheessa. Onneksi he eivät olleet jatkaneet samaan malliin kuin ensimmäisenä yönä, mutta kyllä siinä oli kulunut aikaa ja hermoja, ennen kuin lauma oli taas kukin löytänyt omat sänkynsä.

Silkkaa kiltteyttäni olin noussut Jyten ja Mathiaksen avuksi aamutalliin. Hannalla ja minulla ei ollut tänään tunteja ja menin sitten päivällä takaisin nukkumaan, kun ääliöt lähtivät tallille. Hanna vietti sen ajan maneesissa katsomassa joukkion ratsastusta.
- Etkö sä saa niistä tarpeeksi, pitääkö sun vielä katsellakin niitä? ihmettelin.
- Mä haluan tietää, ketä meillä on vastassa. Tunne vihollisesi. Se punalettinen naikkonen on kaikista pahin, se kuvittelee olevansa seuraava Anky.
- Sillä on kaikista kovin äänikin, arvelin.
- Niin. Laittaisinkohan mä sen shampoopulloon mustetta tai jotain?
- Onko sulla mustetta? Miten sä löydät sen shampoopullon, et sä sentään voi mennä penkomaan sen tavaroita!
- Ne on jättäny kaikki kamansa pitkin kylppäriä. Mä laitan mustetta niihin kaikkiin. Paitsi ettei mulla ole… mä laitan chiliä.

Luulin sitä tietenkin vitsiksi, mutta Hanna haki keittiön kaapista maustepurkin, jonka olimme ostaneet edellisiltaista kokkausta varten ja meni kylpyhuoneeseen.
- Et sä voi! Se kirvelee silmissä vaikka miten kauan!
- Saisi kirvellä kielessä. Saiskohan tätä mitenkään hammastahnatuubiin? Kosteusvoiteisiin ainakin voi laittaa ja suihkusaippuaan.

Se temppu muutti kylmän sodan avoimeksi. Tanskalaistytöistä muutama tuli kiljuen suihkusta ja yhden kasvot punoittivat pitkään. En tiedä mitä he kuvittelivat tapahtuneen, tuskin he saattoivat arvata asiain oikeaa laitaa, mutta illalla kaikki kananmunamme olivat hajonneet koteloonsa. Minusta alkoi tuntua, että olin jossain farssissa ja päätin vetäytyä tantereelta. En totisesti osallistuisi moiseen kissatappeluun. Ei minulla riittäisi moiseen edes mielikuvitusta.
- Pari niistä jää vielä pääsiäisen jälkeenkin, kertoi Jytte synkästi.
- Pari on parempi kuin kahdeksan, lohdutin.
- Jos ne riekkuu vielä tänä yönäkin niin mä tulen tänne tallin toimistoon nukkumaan. Mä olen ihan raato.
- Mä voin auttaa sua iltatallissa, lupasin ja niin tein.

Se Nikin näköinen tamma oli seissyt senkin päivän, vaikkei se kuulemma enää ollut ontunut. Sen omistaja oli ratsastanut Staffanin omalla kouluhevosella, Farvidilla. Hevosen näkemisestä tuli minulle pahempi koti-ikävä kuin Jessin kanssa puhelimessa puhumisesta, mutta en voinut olla pysähtymättä sen kohdalle, kun se uteliaana kurkisteli karsinastaan. Sen nimikyltissä luki Korsika.
- Oletpa sä nätti tyttö, supatin sille ja rapsutin sitä suupielistä.
- Mitä sä sille teet? kysyi epäilevä ääni takaani, tai niin oletin kysymyksen kuuluvan, sillä se esitettiin ihan oikealla tanskalla eikä sillä ruotsinmurteella, jota Jytte ja Mathias minun kanssani käyttivät. Se oli tietenkin sen omistaja, se pieni mustatukkainen tyttö ja hän tuijotti minua kuin olisin ollut syöttämässä hänen hevoselleen myrkkyä.
- Se muistuttaa mun vaimon hevosta, sanoin anteeksipyytävästi ja jatkoin, kun sain äkillisen ajatuksen. – Ei kai se ole virolainen?
- Ei, se on tanskalainen, eikä se kyllä muistuta ketään noista, tyttö viittasi kohden meidän neljää karsinaamme.
- Ei se olekaan täällä, eikä Hanna ole mun vaimoni. Vieläkö se ontuu?

Tyttö ei selvästikään ollut vieläkään varma siitä, että tarkoitusperäni olivat viattomat, mutta hän sentään vastasi vastahakoisen kohteliaasti. Hän aikoi kokeilla sitä seuraavana aamuna ennen tuntia.
- Sitten teidän on kai parasta mennä vaihteeksi ajoissa nukkumaan, ehdotin.
- Joo, tietenkin.
- Ja ota kaverisi mukaan?
- Ei ne mua kuuntele! Mutta joo, mä yritän kyllä, hän lupasi ja varovainen ja alati surullinen ilme muuttui pieneksi hymyksi. – Mä olen muuten Tine.

Minä esittelin itseni ja aloin sitten jakaa iltaruokia Tinen jäädessä vielä harjaamaan tammaansa. Se ilta oli ehkä hiukan hiljaisempi kuin edelliset, mutta osa ääliöistä taisi ihan periaatteen vuoksi valvoa katsellen myöhäiselokuvaa ja kommentoiden sitä äänekkäästi. Suunta oli kuitenkin parempi, ja joka tapauksessahan ne kohta lähtisivät. Aamulla Hanna kyllä kaatoi suolaa kahviinsa sokerin sijaan, sillä sokeriastian sisältö oli vaihdettu.

Tine oli jo kentällä ratsastamassa, kun me menimme lämmittelemään Jakkea ja Wotia. Oli vaihteeksi aurinkoinen, joskin rapainen sää ja ehdotin, että mekin voisimme verrytellä mieluummin ulkona kuin sisällä maneesissa.
- Ei tule kuuloonkaan, Hanna sanoi jyrkästi.
- Hei haloo, toi on ihan fiksu tyyppi.
- En mä sitä, mä en vaan halua pestä suojia!
- Mä pesen sun suojasi, lupasin. Minusta oli järjetöntä sulkeutua maneesiin, jos saattoi olla ulkona, missä suorastaan löyhkäsi kevät ja pienten lätäköiden litinä melkein pakotti hymyilemään.
- No sitten.

Seurasin toisella silmälläni Tinen tamman liikkumista samalla, kun jumppautin Mustia vähän käynnissä. Minusta sen liike näytti ihan puhtaalta.
- Mitä sä tuijotat kuin kissa uutta konttia? Hanna kysyi epäluuloisena.
- Eikö sustakin toi hevonen ole ihan kuin Niki?
- Ai, mä jo luulin sun tuijottavan ratsastajaa.
- Mutta eikö ole?
- Onhan siinä jotain samaa, Hanna myönsi. – Ajattelitko ostaa sen Jessille tuliaisiksi?
- Mä ostan ennemmin suklaata, siihen mulla on paremmin varaa, ilmoitin ja sitten kysyin Tineltä, aikoiko hän uskaltaa mennä valmennukseen omallaan.

- Taidan mä kokeilla, hän sanoi epäröiden. – Olisi sääli jos se olisi matkustanut tänne ihan turhaan. Ehkä se oli vaan kolauttanut jalkansa tullessaan tai jotain. Meillä ei kuitenkaan ole tänään kuin yksi tunti.
- Mitä sä kilpailet sen kanssa? kysyi Hannakin suureksi hämmästyksekseni, sillä tähän mennessä hän ei ollut sanonut yhdellekään ääliöistä muuta kuin jotain solvaavaa. Tinen vastauksesta en ottanut selvää, sillä en tuntenut täkäläistä kouluratsastusjärjestelmää. Hanna kuitenkin taisi ymmärtää, sillä hän palasi omaksi itsekseen huomauttaen aika ilkeästi, että sepä ihme, tuonrakenteisella hevosella.
- Mikä sen rakenteessa on vikana? kysyin minä.
- No sehän näyttää ihan estehevoselta. En mä ymmärrä, kuka tommosella viitsii edes yrittää kouluradalle. Mennään, Sigge odottaa varmaan jo.

Hän oli oikeassa aikataulun suhteen, mutta heitin Tinelle anteeksipyytävän silmäyksen ennen kuin käänsin Wotin Jackalin perään.

Viimeisenä iltanaan ääliöt järjestivät tietenkin bileet, mutta se nyt oli ollut tavallaan odotettavissakin. Hanna ja minä olimme löytäneet kylän kaupasta korvatulppia, joten itselleenpä kiusaa tekivät, kun joutuivat vielä kerran ratsastamaan krapulassa ja mitä siivoon tuli niin jäisihän heitä muutama jäljelle vastaamaan siitä seuraavana päivänä. Nukuimme siis aika hyvin kuitenkin ja yllättäen talo oli aika siisti, kun aamulla nousimme.

Minulla oli melkein vapaapäivä. Hannan oli määrä ratsastaa Wotilla itse ja minä aioin vain liikuttaa Mustin jollain lailla. Olin menossa maastoon, mutta kun huomasin estekentällä kerrankin muutaman esteen muutin mieleni ja ratsastin sinne. Tuskin ne ylittämisestä kuluisivat, eikä ollut luultavaa, että Musti katkoisi puomeja, kun madalsin ne suunnilleen 70-senttisiksi. Tai jos, niin puomit kai nyt oli laskettu kuluvaksi luonnonvaraksi millä hyvänsä tallilla.

Ehdin kuitenkin tuskin päästä alkuun, kun Staffanin tytär Emma ratsasti sinne naama nyrpeänä.
- Mitä sä teet? hän kysyi niin ylhäisesti, että Hannakin olisi kadehtinut.
- Ajattelin vähän huvin vuoksi loikkia, mutta voin mä mennä pois, jos sä olet tulossa harjoittelemaan, sanoin kiltisti. Mehän vain huvittelimme ja jos hän oli aikonut treenata niin toki menisin pois jaloista. Metsässä riitti tilaa.
- Eikö se hyppää ton enempää? tyttö kysyi katsoen halveksivasti esteitäni.
- Koulusatulalla ei ole oikein kiva hypätä ton korkeampia, selitin.
- Jaa jaa, niin niin, hän tuhahti kuin olisi kuullut vuoden parhaan tekosyyn ja esitti toiveen, että voisin nostaa puomit takaisin sille korkeudelle, millä ne olivat olleetkin.

Niinhän minun piti sitten tehdä ja kun siinä Mustin ohjat kyynärkoukussa lampsin esteeltä toiselle nostellen niitä takaisin, hän intoutui kuitenkin juttelemaan sen verran, että kertoi tänne vaihteeksi tulevan esteratsastajia kurssille.
- Kuka niitä opettaa, valmentaako Sigge esteratsastajiakin? kysyin kiinnostuneena, mutta Emma nauroi.
- Ei tokikaan, meille tulee kuuluisa valmentaja. Hollannista.
Tyttö ei paljon arvostanut isoisäänsä.

- Toivottavasti ne esteratsastajat osaa käyttäytyä fiksummin kuin tää edellinen porukka, toivoin, ja taas Emma nauroi. Uusi ryhmä oli hänen ja hänen veljensä ystäviä. He yöpyisivät kartanossa eivätkä rivitalossa rahvaan seassa.
- Miellyttävä yllätys, totesin. Pikkuhiljaa alkoi ottaa päähän se majatalomeininki siellä. Itse asiassa havaitsin muutenkin jo vähän väliä ajattelevani kotia. Alkuun täällä oli ollut niin paljon uutta ja ihmeellistä, että koti-ikävä oli ollut oikeastaan pelkkää syyllisyydentuntoa. Nyt olin alkanut kaivata sinne ihan oikeasti. Päätin kysyä Hannalta, joko paluupäivämme oli lyöty lukkoon. Hän oli väistellyt sitä kysymystä jo muutaman kerran, sanoen, että se riippui hevosten edistymisestä ja siitä mitä Sigge sanoisi, mutta pian se oli tuloillaan joka tapauksessa. Minun lomanikin alkoi loppua.

- Ensi viikolla, Hanna sanoi.
- Ensi viikossa on seitsemän päivää. Minä niistä?
- Joko Jessi vinkuu sua kotiin?
- Ei se ole vihjassutkaan siihen suuntaan.
- Oho, kukahan sille siellä niin hyvin seuraa pitää?
- Äh, syö pääsi, sanoin harmissani. Minua haittasi paitsi oma ikäväni niin tosiaankin se, ettei Jessi edes kertaa ollut kysynyt paluustani. Tietysti minä sitten olin alkanut miettiä, että eikö hänellä muka ollut ikävä. Hän kuulosti aina niin reippaalta ja hyväntuuliselta. Ja pahempiakin ajatuksia alkoi tulla mieleen ihan ilman Hannan vihjailujakin.

- No älä nyt, mähän vaan laskin leikkiä. Miten olisi tiistai?
- Tiistai? Hienoa. Miksei maanantai?
- Koska sunnuntaina täällä on kisat, enkä mä aio lastata hevosia melkein vuorokaudeksi autoon ilman, että niillä on palautumispäivä välissä. Haluatko sä osallistua Wotilla?
- Miksei, sanoin ja kotiasiat hiukkasen hämärtyivät mielessäni. – Miksei mulle ole kerrottu mitään?
- Sigge mainitsi mullekin vasta äsken. Ja sitä paitsi, on meidän vuoro päästä kartanoon syömään tänään. Onko sulla puhtaita housuja? Ei farkkuja eikä ratsastushousuja, siis.
- On, sanoin, sillä Jessi oli puoliväkisin pakannut mukaan yhden siistimmänkin vaatekerran, vaikken minä ollut kuvitellut liikkuvani satulan ja tallin välistä oikein minnekään. – Onko se Siggen äiti oikeasti hirviö?
- Pahempaa raastinrautaa et ole koskaan nähnyt, Hanna lupasi, mikä oli aika paljon sanottu, kun minusta hänen oma äitinsä vasta oli melkoinen kotka.

Hannan laittautuminen kesti tietenkin paljon kauemmin kuin minun, joten soitin illalla kotiin odotellessani häntä.
- Mitä kuuluu? kysyi Jessi iloisesti.
- Me lähdetään tiistaina takaisin päin, julistin.
- Lopultakin!

Vihdoinkin myös minulle tuli hyvä mieli. Tuo yksi sana kuulosti niin loputtoman ilahtuneelta, kun olin päivällisten mietteideni jälkeen pelännyt kuulevani vain vaisun ”ahan” tai jotain vastaavaa.
- Sano muuta, sanoin hartaasti. – Mä kuolen kohta räytymiseen täällä.
- Itsepähän tilasit, Jessi sanoi ja hänen äänessään kävi pienen hetken ajan melkein syyttävä sävy. Ei hänen sitä tarvinnut sen paremmin ääneen sanoa. Minä olin halunnut lähteä ja nyt sain ihan itse kärsiä siitä.
- Mä en tee tällasta virhettä enää ikinä.
- No eihän se nyt virhe ollu, kai te olette jotain oppinu siellä?
- Se nähdään pian, sunnuntaina on kuulemma kisat.
- Millaset?

- Ei aavistustakaan, ja vähät niistä muutenkin. Kerro mitä teille kuuluu? Mitä sulla on päällä?
- Verkkarit ja villapaita, Jessi kikatti. – Oletko sä puutteessa?
- Ihan kamalassa.
- No, mä laitoin just lapset nukkumaan, mutta mun pitäisi lähteä iltatalliin. Voidaanko me jättää puhelinseksi myöhemmäksi?
- Joo, en mäkään taida nyt ehtiä, sanoin pahoillani ja kerroin Siggen riivinrautaäidistä, joka tulisi todennäköisesti kohta mestaamaan ruokahaluni.
- Palataan asiaan, Jessi ehdotti, sillä hän varmasti kuuli Tuusulaan asti, miten Hanna kiljui omasta huoneestaan olevansa valmis lähtemään.

Jäljellejääneet tanskattaret istuivat syömässä voileipiä, kun kävelimme ulos, eivätkä sanoneet mitään. Minun teki mieleni toivottaa hauskaa iltaa, mutta kai Greta, se punalettinen, olisi ottanut sen naljailuna. Toinen jäljellejääneistä oli sentään Tine niin, että keskiarvo oli sentään parempi kuin oli ollut pelättävissä.
- Odota, mun täytyy tarkistaa, että mä lukitsin oveni, Hanna muisti. – Noi laittaa muuten hämähäkkejä tai hiirenraatoja mun sänkyyn. Ja pitäiskö ottaa valkosipulia mukaan sen vanhan vampyyrin varalta?

Kaiken tuon taivastelun jälkeen aloin uumoilla tapaavani jonkun Jabba The Huttin, joka makasi keskellä salia tyynyvuorella märisemässä, liian lihavana pystyäkseen edes itse syömään. Totesin sitten, että Hanna oli tainnut taas vetää minua nenästä, kun tapasinkin pienen ja hauraan mutta epäilemättä hyvin vanhan naisen, jolla oli hennot valkoiset hiukset ja erittäin paljon ryppyjä. Hän oli sen näköinen, että jos puhuisi liian kovaa, hän saattaisi murentua pölyksi. Vilkaisin Hannaa, mutta ei tämä näyttänyt ollenkaan nauttivan pilastaan, tervehti vain vanhaa rouvaa muodollisesti. Minulle vanhus toi mieleen oman jo kuolleen isoäitini ja minusta hän oli söpö kuin linnunpoikanen. Valitettavasti vain jouduin ensimmäiseksi ilmoittamaan, että tanskankielestä en sitten ymmärtänyt paljon mitään.
- Ei se haittaa, nainen sanoi vanhanaikaisella ruotsilla, joka oli parempaa kuin yhdenkään aiemmin täällä tapaamani ihmisen ja jollaista olin kuullut tähän asti vain antiikkisissa ruotsalaisissa elokuvissa.
- Käykää pöytään, kutsui Nadja jotenkin happamasti ja totesin, että minun makuuni täällä oli vähemmänkin miellyttäviä persoonia läsnä, nimittäin hän ja hänen lapsensa.

Se oli todellakin päivällinen: useampi ruokalaji ja viiniä ja sivistynyttä keskustelua. Tosin Emma ja veljensä eivät puhuneet mitään ja Nadja keskittyi kynsiinsä sekä siihen, että kaikilla oli ruokaa edessään ja juotavaa lasissaan, mutta Sigge ja Staffan ja vanha rouva puhuivat hevosista koko aterian ajan. Minä sain kuvailla Mustaojaa tarkemmin kuin koskaan kenellekään ja tehdä selkoa, minkälaista oli ruveta rakentamaan sellaista yritystä Suomessa tyhjästä.
- Ei se ilman hyvää onnea ja ystävällismielistä pankinjohtajaa olisi ikinä onnistunutkaan, tunnustin. – Eikä se vielä pyöri omillaan, jos koskaan pyöriikään. Ei hevoshommilla elä, meidän on pakko käydä töissä lisäksi.
Minusta kuulosti kuin Nadja olisi tuhahtanut pöydän päässä, mutta vanha rouva, joka istui vieressäni, taputti minua kädelle.
- Toiset nai rahaa, toiset tekee sitä itse, hän ilmaisi ja tuijotti niin pistävästi poikansa miniää, että aloin arvella Hannan sittenkin olleen tosissaan, mitä tuli tädin pelottavuuteen. Nadja näytti nitistyvän vähän pienemmäksi ja Emma ja Emil lopettivat jälkiruokansa ja pyysivät saada poistua.

Istuimme siellä aika kauan, mutta hevosista jutteleminen jotenkin tempaisi mukaansa. Kun pimeässä kävelimme takaisin kämpille syytin Hannaa huijauksesta.
- Sehän oli maailman herttaisin täti.
- Brr, mä pelkään sitä, Hanna sanoi.
- Miksi ihmeessä? Sun äitisi on paljon pelottavampi.
- Mun äiti? Älä nyt hulluja puhu. Mä tunnen itseni muurahaiseksi aina kun Siggen äiti katsoo mua.
- Sä olet hassu, mummu oli lempeä kuin kyyhkynen, sanoin ja mietin, että vanhus taisikin olla ainoa ihminen maailmassa, joka pystyi saamaan Hannan tuntemaan itsensä nujerretuksi. Oli siinä sitten sinänsä varmaan tarpeeksi syytä vähän pelätä.
- Niin, sulle! sanoi Hanna ja tönäisi minua kaksin käsin. – Sä flirttailit sen kanssa!
- No en tosiaankaan!
- Mä näin kun se taputti sua kädelle! Mutta hei, jospa se adoptoi sut ja saat tän kaiken perinnöksi.
- Niin just. Miksen yhtä hyvin eroaisi Jessistä ja menisi sen kanssa naimisiin?
- Hmm, sitten sä olisit mun valmentajan isäpuoli… Hanna mietti sitä hetken, mutta vaihtoi sitten puheenaihetta tuleviin kilpailuihin. He olivat jo melkein Siggen kanssa päättäneet, mihin luokkiin kunkin hevosemme kannattaisi osallistua, mutta sitä asiaa piti vielä puida.

  Re: Mansikkakesä 14

LähettäjäSennnu 
Päivämäärä:   12.9.09 23:30:30

Jessi
1.

Sain pidettyä reippaan ja iloisen julkisivun yllä iltaan asti sinä päivänä, kun olin vienyt Veskun ja Mustin Hankoon ja hakenut Leenan kylään, mutta heti, kun lapset olivat nukahtaneet ja hevoset hoidettu, olin valmis romahtamaan.
- Mä taidan mennä nukkumaan, jos sä jaksat viihdyttää itseäsi, sanoin Leenalle.
- Mä en tullut tänne viihdytettäväksi, päinvastoin, anoppini sanoi niin ystävällisesti, että meinasin purskahtaa itkemään välittömästi. Vedin kuitenkin syvään henkeä ja nyökkäsin.
- Joo, jutellaan huomenna enemmän, hyvää yötä, sanoin ja karkasin makuuhuoneeseen.

Vedet silmistä valuen kiskoin lakanat pois Veskun puolelta ja paiskasin hänen tyynynsä nurkkaan. Olkoon siellä, en tosiaankaan kaivannut hänen tuoksujaan kasvattamaan ikävääni. Heittäydyin sängylle valmiina parkumaan ja kuulin, miten Leena hienotunteisesti väänsi telkkaria vähän kovemmalle olohuoneessa. Se minut sitten paremminkin sai itkemään kuin yksinäisyys, eikä se itkukaan tullut semmoisena itkuparkuna kuin olin kuvitellut, kyynelinä ja hajanaisina vavisuttavina nyyhkytyksinä vain. Olin joutunut hautomaan niitä niin monta päivää tuuppiessani Veskua lähtemään, että ne tuskin osasivat enää ulos.

Kun se alkoi niin se kuitenkin myös jatkui kunnes heräsin aamulla kellon soittoon pää painavana. Ensimmäiseksi mieleeni välähti, että olin flunssassa, enkä voisi mennä töihin, mutta sitten synkkä päättäväisyys ajoi minut ylös. Tästä se lähtisi. Mustaojan Jessi näyttäisi, mistä puusta naisihmiset oli tehty. Mitä olisi Niskavuorikaan ollut ilman Hetaa?

Leena astui vierashuoneesta samaan aikaan kun minä omastani ja hän näytti ihanan kodikkaalta kylpytakissaan.
- Huomenta, mä menen talliin, sanoin.
- Mä laitan aamiaista sillä aikaa. Mihin aikaan lasten pitää nousta?
- Mun pitää olla töissä kahdeksalta, puolelta ois hyvä päästä lähtemään täältä. Mutta niillä on sielläkin aamupala kasilta, ettei ne yleensä syö kotona.

Kaikki istuivat kuitenkin keittiön pöydän ääressä, kun palasin hevoshommista.
- Kuule, sanoi Leena vähän nolona. – Nää neidit keksi, että nehän voi jäädä kotiin kun mä olen kerran täällä.
- Niinkö? No, mulle on ihan sama, jos sä jaksat niitä, sanoin ja kävin suukottamassa lapsia. Jerry hymyili minulle leveästi, mutta Danni ja Alissa näyttivät vähän vaisuilta. Danni kiskoi minua hihasta ja kuiskasi korvaani, että hänellä oli ikävä Veskua.
- Oisko susta sitten kivempi jäädä tänne kuin mennä tarhaan? kysyin ja tyttö nyökkäsi.
- Mummi ei ainakaan ihmettele jos rupeaa itkettämään.
- Jestas miten sä olet kaukokatseinen ja fiksu, sanoin, enkä voinut olla hymyilemättä.

Minulla oli siis ylimääräistä aikaa, joten käytin sen meikkaamalla turvonneet silmänaluset piiloon ja laittamalla vaihteeksi hiuksetkin tavallista paremmin. Eipä sillä, että kukaan töissä ehtisi kiinnittää huomiota ulkonäkööni. Työkavereita ei kiinnostanut ja suurin osa asiakkaista oli syvällä omissa huolissaan. Toki jälkimmäisisten joukkoon sattui joku joutilas pappa tai työtön, joka oli tullut tappamaan aikaansa terveyskeskukseen ja jolla olisi aikaa kommentoida nuoruuttani ja väistämätöntä kokemattomuuttani. Harkitsin hankkia pelottavat, mustat silmälasit jostain kirpputorilta niitä tyyppejä varten.

Heitä ei kuitenkaan tullut tänään vastaan, normaaleja ihmisiä vain. Heitä tulikin kuin hullaantuneelta liukuhihnalta ja siitä ilosta, että minulla oli lastenhoitaja kotona eikä minun siis tarvinnut vilkuilla kelloa, että olisin ajoissa päiväkodissa, pidin ruokatunninkin siellä omassa kopissani. Puhelinta vilkuilin joka välissä, sillä olihan Vesku luvannut ilmoittautua vähän väliä. Hah! Hänen ilmoittautumisensa! Ei viestin viestiä!

Vasta kun laahustin kahvihuoneeseen ilmoittamaan, että minulle riitti ja kiinnittämään ilmoitustaululle päivän saldoni keltaisella muistilapulla, puhelin soi. Livahdin ulos nopeammin kuin kärppä ja vastasin Veskulle. Teki mieli huutaa ja nalkuttaa, mutta en sitten raaskinut, oli sentään kiva kuulla hänen äänensä.

Kaikki kuulosti olevan järjestyksessä, ainakin matka oli mennyt hyvin. Siitä se arki taas lähti. Leena viipyi keskiviikkoon asti, mutta silloin tytöt olivat jo kyllästyneet lorvimaan kotona ja halusivat takaisin hoitoon kavereidensa luo.
- Mä voisin viipyä vielä tänään ja siivota vähän, jos sulle sopii, Leena ehdotti epäröiden, ja vaikka periaatteessa olinkin sitä mieltä että omat sotkut siivottiin itse, en raaskinut kieltäytyä, enkä halunnutkaan.
- Jos sä haluat olla semmoinen enkeli niin ole hyvä, sanoin.
- Mä voisin sitten illalla lähteä kotiin, jos sä ehdit heittää mut asemalle.
- Toki, lupasin. – Varmaan sulla on sielläkin hommia odottamassa.
- Ei oikeastaan, kukas siellä olisi käynyt sotkemassa tai mitään. Mutta sanotaan että kolmantena päivänä vieraat alkaa haiskahtaa.
- Mäntysuovalle ja tolulle kai tässä tapauksessa, tirskahdin.

Olin oudolla tavalla iloinen Leenan lähdöstä. Pidin hänestä, mutta kaikki oli ollut niin helppoa, kun hän oli siellä pitämässä seuraa lapsille ja laittamassa ruokaa ja tekemässä kaikkea, mitä isoäidit nyt tapasivat tehdä. Minun kun nyt kuitenkin piti päästä ryppyotsaisesti näyttämään, miten hyvin pärjäsinkään ihan itse. Muutenkin tunsin itseni melkein vajaavaltaiseksi kun koko tuttavapiirini soitteli jatkuvasti ja kysyi, miten meni. ”Hienosti”, aloin vain tokaista puhelimeen, ja enimmäkseen se pitikin paikkansa. Siitä, miten ahdistavaa oli iltaisin tyhjässä talossa, kun lapset ja koirakin nukkuivat, en puhunut kenellekään. Välillä minusta tuntui kuin tulisin hulluksi, kun mietin pää savuten, mitä Vesku mahtoi tehdä juuri ja mahtoiko hän muistaa minua ollenkaan. Koko kevään hän oli ollut välillä jotenkin niin kummallinen ja poissaoleva, että se oli pelottanut minua ja pelotti vieläkin. Jos hän oli kyllästynyt minuun? Se oli pääsyy siihen, miksi olin niin kovasti halunnut hänen lähtevän koko matkalle. Ehkä lyhyt ero saisi hänet taas entisekseen?

Siiri oli perjantaina jo meillä kun tulin lasten kanssa kotiin. Hänkin oli innoissaan ja valmiina kuin partiolainen auttamaan lähimmäistään. Olin säikähtää kuoliaaksi, kun menimme sisään ja sieltä kuului jo television ääni.
- Koska sä tulit? Miten sä pääsit sisään? kysyin.
- Isi toi mut, ja pääsenhän mä nyt autotallin kautta, tyttö kuittasi.
- No, onneksi Maru ei syönyt sua.
- Niin, ei se sieltä kyllä muita päästäisi. Muakin se murisi niin, että hyvä kun uskalsin avata kellarin oven. Haluatko sä että mä ratsastan tai jotain?
- Mene kaikin mokomin köpöttelemään Desillä tai Rellalla jos sua huvittaa, eikä Sanna oo tehny sitä, kehotin. Minun piti tyhjentää kauppakassit, antaa lapsille jotain syötävää ja mielelläni olisin itsekin nukkunut vaikka vartin verran, mikäli mahdollista, ennen kuin kävisin hakemassa Kiien ja pikku-Jessen junalta: he olivat tulossa viikonloppukylään. Tässä vaiheessa työviikkoa se ei vaan onnistunut. Perjantaisin sitä oli kaikista pahiten ryydyksissä, mutta samalla kävin aina vielä sen verran isoilla kierroksilla, että ajatukset vain pyörivät päässä, enkä totisesti onnistuisi nukkumaan. Eikä se muutenkaan ollut viisasta. Jerry oli viimeksi keksinyt livahtaa tutkimaan keittiön laatikoita ja kaappeja, kun olin hetkeksi torkahtanut ja Alissa oli löytänyt hänet syömästä Marun kuivaruokaa.

Joka tapauksessa olin voittanut viikon tuotteliaisuuspalkinnon töissä, mikä kisa mielestäni oli typeryyden huippu, ihan kuin me olisimme olleet tehtaassa töissä. Voitto tuntui kuitenkin aina makeammalta kuin häviö, oli kyse mistä hyvänsä ja sen voimin olin kestänyt tyynesti senkin piruilun, jota olin saanut osakseni idioottikollegalta. Miestä otti päähän, kun olin kieltäytynyt ottamasta yhtäkään iltapäivystystä tuleville viikoille.
- En mä voi, päiväkoti menee kiinni viideltä ja Jarmo lupasi, olin selittänyt.
- No etkö sä voi hommata lastenhoitajaa?
- Mä tuon ne tänne niin hoida sinä niitä kuuteen asti, olin ehdottanut. Oikeasti kaverilla ei ollut asiassa mitään valittamista. Hän itse halusi tehdä mieluummin kymmenestä kuuteen vuoroa kuin nousta aikaisin ja nyt hän valitti ainoastaan, koska kukaan ei himoinnut hänen kallisarvoisia iltavuorojaan. Onneksi ei tarvinnut sitä porukkaa nyt miettiä pariin päivään.

Viikonloppuna ei ehkä niin huomannut Veskun puuttumista. Hän nyt oli muutenkin aina välillä kisoissa tai Hangossa tai milloin missäkin.
- Mähän voin tulla pitämään sulle seuraa vaikka koko ens viikoksi, Kiie ehdotti aurinkoisesti. Hänhän oli vielä äitiyslomalla. Jesse oli kuitenkin niin huono nukkumaan, että oli pannut ensimmäisenä yönä koko talon unirytmit uusiksi.
- Kiitos ja anteeksi, mutta jos me kaikki heräillään koko viikko parin tunnin välein kun Jesse herättää Jerryn ja Jerry meidät viimesetkin niin tapahtuu kyllä murhia.
- Kotona se nukkuu ihan hyvin, Kiie sanoi vähän nolona. – Se varmaan vierasti outoa paikkaa.

Se saattoi pitää paikkansa, sillä lauantain ja sunnuntain välinen yö meni paremmin, mutta kumpikaan ei silti ottanut asiaa puheeksi uudelleen. Siiri sen sijaan ehdotti taas, että hän voisi ottaa vapaata koulusta ja jäädä meille.
- Et voi, Suomessa on oppivelvollisuuslaki.
- Mutta kyllä toisetkin saa lomia, jos ne lähtee vaikka matkoille. Mä kysyn isiltä, kun se tulee.
- Et kysy! sanoin vihaisesti. Ajatuskin oli järjetön.

Juha oli onneksi ihan yhtä vastaan Siirin loistoideaa kuin minäkin, kun hän sunnuntai-iltana ajoi meille hakemaan tytärtään.
- Tule sisään, Siiri huusi hänelle ovelta. – Mä en ole vielä pakannut ja me tarvitaan sun apua.
- Mihinkähän? mies kysyi, mutta käveli sisään. Siitä olikin aikaa, kun hän oli meillä käynyt muuta kuin pihalla kääntymässä.
- Älä mua katso, mä en tiedä tarvitsevani sun apua mihinkään, sanoin minä.
- Eikö me voida viedä Kiie ja Jesse junalle matkalla niin Jessin ei tarvii lähteä ajamaan? Siiri kysyi. – Siis ellei mieluummin tehdä niin, että sä viet ne asemalle ja menet takaisin kotiin ja mä jään tänne auttamaan Jessiä?
- Niin me ei kylläkään tehdä, Juha ilmoitti.
- Etkä sä voi jättää hevostasi kokonaan heitteille, siellä se on nytkin ollut yksin koko viikonlopun, muistutin minä.
- Äh, se pärjää kyllä, eihän sillä ole ollut vapaata kuin eilinen. Mä kävin ratsastamassa perjantaina ennen kuin tulin tänne ja tänä iltana mä ehdin vielä.

Kiien Juha lupasi kuitenkin kuskata ja yllätyksekseni se sopi Kiiellekin. Kesti vaan hyvän aikaa, että hän sai tavaransa kokoon ja vauvan matkavalmiiksi, joten alistuin keittämään Juhalle kahvia odotellessamme.
- Miten sulla on mennyt? Juha kysyi istuessaan keittiön pöydän ääressä pyörittelemässä peukaloitaan, kun kahvinkeitin pörisi.
- Loistavasti, sanoin purevasti. – Ajatteles, että mä olen ihan itse osannut ajaa töihin ja sieltä poiskin, vaikkei Vesku ole ollut neuvomassa.

Juha naurahti ja vilkaisi minua nopeasti.
- Miten mä olen havaitsevinani jonkinlaista kärttyisyyttä?
- No hitto, kaikki kohtelee mua kuin mä olisin jotenkin puolikas tai muuten jälkeenjäänyt. Mulle soittaa vähintään kaksi ihmistä päivittäin ja haluaa tietää, miten mä olen pärjännyt. Soittaako kaikille Suomen yksinhuoltajille, kysyn vaan! puuskahdin.
- Ei varmaan soita niin, Juha arveli. – No, mä en kysele toiste. Olisi ihme ellet sä pärjäisi. Sähän menet vaikka läpi harmaan kiven.
- Kiitos, sanoin mielissäni. En osannut sanoa, tarkoittiko hän sitä ihan tosissaan vai imarteliko hän minua, mutta hiveli, kun edes joku esitti vähän luottamusta minuun.
- Onko Siiri tulossa ensi viikonloppunakin? hän kysyi sitten.
- Vaikuttaisi kovasti siltä, jos te nyt maltatte päästää sitä.
- Päästetäänhän me… kai se on ollut kunnolla?
- Siiri on aina meillä kunnolla, nykyään, sanoin. Tiesin mitä hän tarkoitti, mutta tyttö ei ollut tänä viikonloppuna poistunut tilalta kertaakaan, vaikka Sannalla olikin ollut jotkin bileet tiedossa lauantai-iltana. – Se taisi raukka polttaa näppinsä syksyllä niin, että uskaltaako se kahdeksantoistavuotiaanakaan…

Keskeytin, sillä kuvittelin kuulleeni ullakon portaista askelia. Partiolaishengessä tai ei, Siiri ei takuulla arvostaisi, jos retostaisin hänen yksityisasioitaan, etenkään onnettomia rakkausjuttuja, hänen isänsä kanssa. Askeleet kuitenkin kulkivat takaisin toiseen päähän taloa, ihan kuin Siiri olisi unohtanut jotain ja kääntynyt hakemaan.
- Täällä se on ollut koko ajan. Naapurin Anttu oli käymässä kyllä, mutta se on kunnon poika, jatkoin. Siitä, että olimme käyneet Siirin kanssa eilisaamuna huvimajassa tupakalla en viitsinyt mainita. Molemmat olivat olleet niin kärttyisiä katkonaisesti nukutusta yöstä, että katsoin sen olleen jonkinlaista terapiaa.
- Lääkärit keksii sitten hienoja tekosyitä, Siiri oli sanonut ihaillen ja minua oli vähän hävettänyt.

- Me aletaan olla valmiita, tuli Kiie ilmoittamaan Jesse kainalossaan ja minun lapseni laahuksena perässä. Vauva kiinnosti etenkin Jerryä valtavasti. Poika saattoi istua ja tuijottaa sitä ja välillä tökkäistä johonkin kohden, kuin olisi tehnyt tutkimusta siitä, miten se oikein toimi.
- Otatko sa kahvia? tarjosin.
- En, kiitos vaan. Hei, jos sulle tulee yksinäistä niin soita. Mä voin tosiaan tulla koska vaan, ja onhan musta ainakin sen verran hyötyä, että mä voin paimentaa lapsia niin, että sä pääset ratsastamaan.
- Kyllä mä pärjään, huokaisin tuntien itseni papukaijaksi joka osasi vain yhden lauseen.

Ja kyllähän minä pärjäsinkin. Koko viikolla en nukkunut kertaakaan pommiin vaan nousin ennen kuutta aamutalliin ja kun palasin sieltä, sain joka aamu herätellä lapset paitsi yhtenä. Silloin Jerry oli herännyt omia aikojaan ja alkanut huhuilla omassa huoneessaan niin, että tytötkin olivat heränneet siihen. He olivat käyneet nostamassa pojan sängystään ja Marua ja minua oli vastassa kolme puolipukeista ipanaa, kun tulimme sisään. Illat menivät aika lailla tallilla. Olin siivonnut Jerryä varten yhden tyhjän karsinan, ihan kuten meillä oli ollut Danniakin varten, kun tämä oli ollut karkuuntaaperrusiässä ja poika sai istua siellä kun minä siivosin karsinoita ja harjasin hevosia ja laitoin ruokia. Tytöt saattoivat pitää hänelle siellä seuraa tai sitten he hoitivat Nastia. Yhtenä iltana, kun oli oikein kökköinen räntäsade he eivät halunneet ulos ollenkaan joten jätin heidät kahdestaan sisään katsomaan pikkukakkosta ja videoita. Kahdella kuusivuotiaalla ei totisesti ollut yhteensä kaksitoistavuotiaan järkeä, paremminkin tuntui että päinvastoin, mutta kyllä he olivat aika fiksuja lapsia eivätkä keksineet mitään älytöntä. Olinhan minä loppujenlopuksi alle sadan metrin päässä jos jotain tapahtuisi.

Hevosten liikutus oli ainoa, mitä en oikein saanut toimimaan. Tammat eivät olleet vielä niin kantavina, että niiden olisi tarvinnut sen takia seistä ja Nikin laittaminen lomalle tässä vaiheessa, kun kisakausi oli alkamassa harmitti erityisesti. Sanna ratsasti joskus iltapäivisin Desillä tai Rellalla, mutta Kaomaan hän ei juuri koskenutkaan ja minulla oli jokin henkinen kuilu pyytää häntä Nikin selkään. Etenkin kun ruunalle vain kertyi kevyt päivä toisensa perään, kun korkeintaan juoksutin sitä.

- Voi kun te olisitte edes pari vuotta isompia, huokaisin, kun peittelin Dannia ja Alissaa nukkumaan.
- Miksi niin? halusi Alissa tietää.
- No sitten te jaksaisitte katsoa Jerryä sen aikaa että mä voisin ratsastaa.
- Niin, kun me voidaan unohtaa, myönsi Alissa.
- Tai kyllästyä.
- Laita Jerry nukkumaan niin sitä ei tarvii vahtia, sanoi Danni viisaasti.
- Ei se malta nukkua illalla. Tai jos se nukkuisikin niin sitten se valvoisi puoli yötä, eikä me jaksettaisi nousta aamulla töihin ja tarhaan.
- Sehän nukkuu nyt, mikset sä nyt mene? kysyi Alissa.
- Koska jos se herääkin ja säikähtää kun on yksin.
- Ollaanhan me täällä.
- En mä nyt kuitenkaan lähde, naurahdin. – Nikikin on jo mennyt nukkumaan. Mä voin mennä huomenna illalla, kun Siirikin on taas täällä.

  Re: Mansikkakesä 14

LähettäjäSennnu 
Päivämäärä:   13.9.09 11:33:50

2.

Kurre oli töissä perjantaina tavallista känkemmällä tuulella. Jo aamukahvilla hän yritti tyrkyttää minulle seuraavalta viikolta kahta iltavuoroa.
- Mä en voi tehdä niitä niin että älä taas vouhkaa, sanoin väsyneesti.
- Onko se muka mun vika, että sun ukkosi liehuu maailmalla? hän irvisti.
- Mihin sunkin muka tarvitsee päästä torstaina kello neljä? kysyin.
- No sehän ei sulle kuulu, vaikka mulla olisi vaan treffit ostarin pubissa.
- Niin kuin joku haluaisi sun kanssas treffeille, tuhahdin. Kurre oli naimisissa ja mietin välillä, oliko hän yhtä häijy kotonakin. Sääliksi kävi vaimoa jos oli.

- Mä kysyn Anitalta, lupasi Jarmo, pomomme, ja Kurre intoutui entistä pahemmin.
- Se lapsi on sijainen! Opiskelija! Ei sitä voi jättää tänne yksin illalla! hän huusi ja hänen hiukan pullea naamansa alkoi punottaa.
- Mä istun täällä paperihommissa kuitenkin niin, ettei sillä niin väliä, Jarmo huoahti.
- Ja koska se vanha lehmäkin oikein palaa töihin? Kurre jatkoi viitaten joukostamme poissaolevaan, burn-out –lomalla olevaan lääkäriin.
- Jos mä olisin se niin en palaisi ollenkaan niin kauan kun sä olet täällä, ilmoitin ja kaadoin loput kahvistani tiskialtaaseen. En jaksanut ymmärtää, miksi aikuinen mies halusi ihan tahallaan olla ilkeä ja aiheuttaa hankaluuksia. Minulla ei ollut tainnut koskaan olla edes noin typeriä koulukavereita, ei ainakaan kuudennen tai seitsemännen luokan jälkeen.

Rauhoituin pienen hetken huoneessani, ennen kuin ajattelinkaan kutsua ensimmäistä potilasta sisään. Kaikki paha, mitä olin kuullut terveyskeskuksista oli täällä osoittautunut todeksi ja ehkä jopa aliarvioiduksi. Jarmo-parka oli kiltti ja yritti, mutta hän oli vähän tossukka, ja jotenkin Kurre tuntui aina saavan viimeisen sanan. Meillä olisi ollut tarpeeksi tiukkaa ja kiireistä ilman tahallaan ilmapiiriä pilaavaa idioottiakin. Ei hän syksyllä vielä ollut ollut sellainen, tai sitten hän oli ollut alkuun vieraskorea. Suunnilleen uuden vuoden jälkeen oli touhu täällä ruvennut menemään ihan mahdottomaksi.

Ehkä minun pitäisi ruveta katselemaan muita työpaikkoja tältä seudulta?

Kurre ilmoitti suurieleisesti päivällä lähtevänsä pidemmälle lounaalle, jos kerran hänen selkänahastaan riistettiin täällä paksumpia siivuja kuin muiden ja minä huokaisin helpotuksesta. Söin itse evääni pikaisenpuoleisesti kahvihuoneessa ja kun ajattelin palata hommiin, Jarmokin osui sinne.
- Aiotko sä ikinä tehdä tolle perseeseen ammutulle karhulle mitään? kysyin hetken mielijohteesta. Olin tullut ajatelleeksi, että jospa Jarmo oli paitsi kiltti myös sokea, ehkä hän ei vain huomannut, miten Kurre tahallaan haastoi riitaa meidän kaikkien ja etenkin minun kanssani.
- Kenelle? hän kysyi.
- Kurrelle tietysti. Mehän tanssitaan kaikki ihan sen mukaan miten huonolla tuulella se on. Mä en ainakaan tiedä, kauanko mä jaksan kuunnella sen piikittelyjä, sanoin ja ääneni meinasi särkyä lauseen lopussa. Miten noloa.
- Sillä taitaa olla nyt vähän vaikeeta kotona, Jarmo sanoi sovittelevasti.
- Ja sen vastapainoksi kaikilla pitää olla vielä vaikeempaa töissä, niinkö? Sulla ei kohta ole henkilökuntaa, ellei sen käytös muutu.
- Jessi on kyllä oikeassa, sanoi varovaisesti Henrietta, joka myös oli ruokatauolla. Jarmon katse siirtyili hetken aikaa välillämme.
- Koittakaa nyt jaksaa, mä puhun sen kanssa.
- Anna sille potkut ja hommaa tänne joku uusi, sanoin ilkeästi. – Tai mä tekisin ilomielin vaikka yksinkin sen hommat, kunhan mun ei tarttisi kuunnella sitä.
- Täällä ei anneta potkuja ihmisille, ilmoitti Jarmo ja lähti takaisin omaan huoneeseensa, ehkä päästäkseen karkuun moisia vaatimuksia. Syömään hän ei ainakaan uskaltanut jäädä, eikä hän kahviakaan ollut ottanut.

Minä olin aikonut palata hommiin, mutta jäinkin vielä hetkeksi Henriettan kanssa päivittelemään. Jos Kurre aikoi viipyä lounaalla tunnin, saatoin minäkin viipyä täydet kaksikymmentä minuuttia. Hedelmättömästä keskustelusta jäi kuitenkin paha maku suuhun ja siksi kai asiakkaatkin tuntuivat sinä iltapäivänä tavallista mahdottomammilta. Nuori kaveri, joka löyhkäsi yskänpastilleille niin, että sen seasta tuskin havaitsi vanhan viinan löyhkää, aneli epätoivoissaan sairaslomatodistusta kolmelle kuluneelle päivälle, sillä ilman sitä hän kuulemma saisi potkut. Sairaalta hän ei kyllä näyttänyt, jos jätti huomiotta verestävät silmät ja tärisevät kädet. Yhdestä mummosta en tahtonut millään päästä eroon. Hän oli ensin päivitellyt nuoruuttani hyvän aikaa, ja kun sitten olin saanut selville, mikä häntä vaivasi – hän halusi yskänlääkereseptin – ja nousin saattaakseni hänet ovelle, hän tarttui ilahtuneena käteeni.
- Päivää, onpa täällä nuoria lääkäreitä. Pimiä on nimi, Anni Pimiä.
Täti oli kokonaan unohtanut edelliset viisitoista minuuttia.

Pääsin sentään puoli viideltä jo lähtemään. Jinna odotti jo minua terveyskeskuksen edessä, oli hänen vuoronsa tulla viikonloppukylään. Vähän ärsyyntyneenä ajattelin, että he olivat varmasti jakaneet vuoroja, hän ja Kiie ja Miila, etten vain vahingossakaan saisi hetkeä omaa rauhaa koko aikana Veskun poissa ollessa.
- Mur, sanoin hänelle.
- Mur itselles. Tarviiko meidän käydä kaupassa?
- Tarvii, mutta ensin pitää hakea lapset, ennen kuin tarhan tädit luovuttaa ne sosiaalihuoltoon.
Osoitin hänet autoani kohden ja ohimennessäni potkaisin Kurren autoa. Se helpotti, ja kun Jinna katsoi minua kysyvästi kulmat koholla, vuodatin hänelle tämänpäiväiset murheeni ja se helpotti. Päiväkodin portilla minua jo melkein nauratti ja illalla, kun jatkoimme aiheesta parin saunasiiderin voimin alkoi Jinna väläytellä niin hyviä repliikkejä Kurrelle heitettäväksi, että minun piti ruveta kirjoittamaan niitä muistiin.

Oli kyllä vähän tyhmää ruveta kiskomaan siideriä perjantai-iltana. Olisin nukahtanut minuutissa ilman niitä, mutta ne juotuani päässäni pyörikin kummasti eikä uni tullut. Mietin sitten C:llä alkavia varsojen nimiä kesäksi ja suunnittelin, mitä tekisin kunkin hevosen kanssa huomenissa. Vesku onneksi soitti puoliltaöin, myöhemmin kuin yleensä. Ensimmäisen päivän viivyttelyn jälkeen hän oli soittanut tunnollisesti melkein joka ikinen ilta tai ellei, niin aamulla oli ainakin tekstari odottamassa. Hänellä kuului olevan aika mahtavaa siellä. Olisin varmasti viihtynyt itsekin, jos useamman viikon ajan ainoa velvollisuuteni olisi nousta aamulla ratsastamaan ja sitten ratsastaa vähän lisää ja vielä hiukan, etenkin kun hän kuvaili puitteita siellä. Ja kevään etenemistä. Meillä oli satanut koko päivän loskaa, jota ei kehdannut kutsua edes rännäksi, kun se oli paremminkin kiinteänpuoleista vettä. Kuin joku olisi syljeskellyt naamalle.

- Meillä on kaikki hyvin, ja vaikkei meillä olekaan pyökkimetsiä niin mä aion huomenna mennä maastoon, satoi sitten vaikka pieniä kiviä, vakuutin.
- Entäs töissä?
- Sama helvetillinen meno, mutta mä nostin tänään kissan pöydälle ja kysyin Jarmolta, aikooko se tehdä Kurrelle mitään, kerroin.
- Hyvä. Pakko sille on antaa tilaisuus korjata asioita.
- Mä en ole varma että tajusiko se, että on mitään korjattavaa.
- Joskus pomot on kai vähän sokeita. Mutta nytpähän tietää.
- Voi olla että mä joudun kuohitsemaan sen kuspään itse, ellei pomo usko mua, arvelin ja nauroin päälle, jottei Vesku huolestuisi, vaikka sanoissani olikin osa totta.

Niki oli mahdoton seuraavana päivänä maastossa, mutta olin osannut vähän varautua siihen. Eihän sillä ollut ratsastettu koko viikolla, edellisiltakin oli sitten mennyt saunoessa. Se ei tietenkään tahallaan yrittänyt tiputtaa minua, mutta sen piti ihmetellä joka kiveä ja männynkäpyä ja se säpsyi ja loikki epäarvattaviin suuntiin niin, että kahdesti olin enää vain puoliksi selässä. Rentoutumisesta ei kauheasti voinut puhua, ainakaan minun kohdallani. Niinpä kokeilin illalla uudelleen. En kyllä viitsinyt enää Nikiä repiä liikkeelle iltaheinien jälkeen, mutta hain Kaoman pihatosta ja juoksutin sitä vähän kentällä.

- Miten meni? kysyin Jinnalta kun palasin sisään. Ajatuksenani oli ollut testata, mitä talossa tapahtui, jos minä en ollutkaan kotona ja lapset nukkuivat.
- Täällä on ollut hiirenhiljaista, hän raportoi.
- Hienoa. Sitten mä kokeilen ensi viikolla ratsastaa tähän aikaan.
- Tytöt kuulosti aika ihastuneilta siihen ideaan.
- Joo, mä en voi ymmärtää miksi.
- Etkö? Nehän on täällä sitten vastuussa kaikesta! Ihan kuin isot ihmiset.
- Nehän nukkuu.
- Mä en olisi ihan varma. Käys kurkkaamassa.

Tottelin ja menin vilkaisemaan tyttöjen huoneeseen. He olivat vaihtelun vuoksi kömpineet molemmat Dannin sänkyyn ja tapittivat minua sieltä hämärissä.
- Ettekö te nukukaan vielä?
- Ei, kun me kuunneltiin, ettei Jerry herää sillä aikaa kun sä olet tallilla.
- Voi kullannuput! sanoin liikuttuneena ja menin peittelemään heidät paremmin. – Vähänkös te olette isoja ja fiksuja?

Aina he eivät kuitenkaan olleet isoja ja fiksuja. Enimmän osan aikaa he olivat omia tavallisia kananmuistisia mutta aurinkoisia persooniaan, mutta joskus kun oli oikein huono päivä, tuntui, että Jerrykin oli helpompi. Sunnuntai-aamuna esimerkiksi, kun Jinna piti palauttaa kotimatkan alkuun, Alissa ei voinut lähteä. Hänen vaaleanpunainen takkinsa oli kuraantunut perjantaina tarhassa, enkä minä ollut vielä ehtinyt pestä sitä. Muu takki päällä hän ei voinut lähteä kylälle.
- Mä laitan sen, hän itki.
- Sä et laita sinne vaatetta, joka rapisee kuraa, kielsin. Ipana ei välttämättä edes nousisi autosta, mutta se olikin periaatekysymys. Jokin roti piti olla siinä, mihin voi ihminen pukeutua.
- Sä olet ihan lissu, sanoi Danni ja katsoi toista nenäänsä pitkin ja silloin kunnon ulvona vasta alkoikin.

- Jätä se tänne mun kanssa, ehdotti Siiri, ja niin minun piti tehdä, sillä Jinna alkoi jo vilkuilla kelloaan huolestuneen näköisenä.

Aloin olla melko väsynyt seuraavalla viikolla, kun lisäsin iltaratsastukset päivärytmiini. Nikiä ne eivät alkuun huvittaneet ollenkaan. Kun talliin jaettiin heinät, sen oli mielestään aika saada rauhoittua ja ruveta nukkumaan, enkä moiti ollenkaan. Kun se kuitenkin oli hyvätapainen ja miellyttämisaltis hevonen, se mukautui piakkoin tahtooni ja sain sen liikutettua jollain tavalla koko viikon ennen pääsiäistä. Pajun valmentaja oli tulossa silloin pitämään pari tuntia ja toivoin pääseväni itsekin mukaan. Varmasti joku tarjoutuisi tulemaan ja vahtimaan lapsia siksi aikaa nyt, kun oikeasti olisi tarvekin. Siirikin harkitsi kovasti tuoda Kiiran mukanaan, kun tulisi meille kokonaista neljäksi päiväksi.

- Mä en oikeastaan ymmärrä, miksi ihmisen pitää haalia tällä lailla huollettavia, marisin Ilselle. – Mulla on kokonainen faking eläintarha ja sitten noi apinanpoikaset vielä lisäksi.
- Ja yhtäkään et vaihtaisi pois, sanoi äitipuoleni.
- En niin, nauroin. – Mutta kun Vesku tulee takaisin niin saattaa olla, että mä lähden vaikka risteilylle tai jotakin. Nukun kakstoista tuntia putkeen enkä huolehdi muusta kuin siitä, että itse saan ruokaa.
- Se sun pitää tehdä, hän sanoi päättäväisesti. – Mä voin tulla mukaan.
- Jaa katsomaan kun mä syön ja nukun? nauroin.
- Vaikka. Kuule, haluaisko tytöt tulla meille päiväksi tai pariksi pääsiäisenä? Ja Jerrykin, tietysti, vaikkei se taida vielä mitään haluta. Ne ei oo olleet taas pitkään aikaan.

Kyllä he halusivat, sanoin edes kysymättä tytöiltä. Mummit olivat heidän lempisukulaisiaan. He laittoivat maailman parhaita herkkuja ja Ilse-mummin luona he pääsivät sitä paitsi ratsastamaan Mansikalla, joka tosin alkoi jo olla vähän jäykkä jaloistaan ja harmaa silmien ympäriltä, mutta jaksoi silti hyvin kantaa pikkutyttöjä. Kantoi se aikuisiakin, ei sillä, mutta tavoitteelliseen ratsastukseen siitä ei enää hyvään aikaan ollut ollut. Se suunnitelma teki minullekin pääsiäisestä ihan loman arvoisen ja hymyilin, kun napsautin puhelimen kiinni.

- Sä vaan puhut henkilökohtaisia puheluita työaikana? naljaili Kurre kahvinkeittimen luota.
- Mä olen lakisääteisellä kahvitauolla. ilmoitin, vaikka mieluummin olisin heittänyt häntä kahvikupilla päähän. Jos olin koskaan vihannut ketään ihmistä niin tuota miestä tuossa. Jo hänen näkemisensä sai minut nykyään tuntemaan inhonväreitä ja yhtäkkiä kahvimuki oli sittenkin tiukasti kädessäni. Kurre nojaili virnuillen työtasoon ja haroi hiekanvärisiä hiuksiaan eikä ilmeisesti ollenkaan tajunnut, että hänen nenänsä oli lähellä murtumista.

Panin kuitenkin mukin pois.
- Sä varailit itse pari viikkoa hotellihuoneita huoneessasi asiakkaiden välillä niin kovalla äänellä että odotushuone kaikui, huomautin ja menin pois niin kauan kun olin jotensakin kasassa. En pitänyt siitä, mitä Kurre teki minun itsehillinnälleni. Käteni vapisivat ja kirjoitin seuraavan asiakkaan reseptin kolmeen kertaan, ennen kuin se oli sen verran virheetön, että apteekki ei soittelisi perään. Onneksi näin pääsiäisen aattona suljimme aikaisin, sillä olin kurkkuani myöten täynnä tätä herttaista pikku terveyskeskusta, mihin olin niin riemuissani syksyllä tullut.

Odotushuone oli jo tyhjä, enhän muuten olisi päässytkään lähtemään, mutta Kurren ovi vielä kiinni. Oletin, että hänellä oli siellä potilas. Jokin sai askeleeni hidastumaan Jarmon huoneen kohdalla. Jospa ilmoittaisin hänelle tässä ohi mennessäni, että olin alkanut miettiä uuden työpaikan katselemista? Mutta ei, en raaskisi pilata hänen pääsiäistään. Ehkä olisin itsekin muutaman lomapäivän jälkeen taas paremmalla mielellä. Nyt ainakin olin. Neljän päivän vapaa! Veisin lapset kauppaan ja ostaisin heille läjittäin suklaamunia.

Siiri oli taas saapunut meille kuin omaan kotiinsa. Arvasin sen siitä, että Maru juoksi meitä vastaan tallilta, vaikka olin jättänyt sen aamulla sisään. Kai? No, ehkei muistini pätkinyt sentään niin pahasti, vaikka välillä olikin tyhjiä hetkiä. Pistin ne yleensä lyhyiden yöunien piikkiin, ja kun menin kurkkaamaan keittiön ikkunasta ja näin Siirin ja Sannan Desin ja Rellan selässä kentällä, huokaisin helpotuksesta.
- Nyt meillä on loma, julistin kaikille lapsille.
- Saadaanko me sitten ruoan sijasta munia? kysyi Danni.
- No ette, tai lomasta tulee oksutauti, saatte jälkiruoaksi. Haluatte kai te mennä Ilse-mummille? Se pyysi teitä.
- Halutaan, tytöt sanoivat ykskantaan. Jerry ei sanonut mitään, mutta ei sen tarvinnutkaan. Sen pienet kädet kiertyivät kaulaani ja se antoi minulle kuolaisen suukon.

  Re: Mansikkakesä 14

LähettäjäSennnu 
Päivämäärä:   13.9.09 19:40:31

3.

Pääsiäisviikonlopun vieraani oli Miila-kulta. Tosin ensin kävivät Ilse ja iskä perjantaina ja veivät lapset mennessään. Kun heidän perävalonsa katosivat tielle, kävelin sisään ja painuin nukkumaan. Ei tehnyt tiukkaakaan vedellä hirsiä aina iltaan asti. Siiri ja Sanna olivat tallilla ja olin antanut heille vapaat kädet tehdä mitä tahansa, kunhan eivät yrittäisi Kaomalla ratsastaa, se pitäisi heidät touhussa niin kauan kun energiaa riittäisi.

Miila tuli vasta lauantaina, ilmoittamatta mutta minua mitenkään yllättämättä.
- Haluatko sä ratsastamaan? kysyin. – Ei oo pakko mutta jos tahdot.
- Tuutko sä? Miila kysyi. – Maastoon?
- Okei, mammamaasto. Mä voin ottaa Kaoman ja te saatte Siirin kanssa jakaa Desin ja Rellan, sanoin ja tunsin itseni nuoreksi ja riehakkaaksi. Nikke oli käynyt jo aamupäivällä ja minä ja Niki olimme uskaltautuneet Pajun ja Denan kanssa tunnille. Siiri oli katsellut sivusta, sillä Kiira oli sitten kuitenkin jäänyt kotiin, sillä heidän trailerissaan oli kuulemma jotain vikaa.
- Vieläkö niille menee satulat?
- Menee, luojan kiitos. Mä en lähtisi Kaoman kanssa ilman satulaa maastoon.
- Mä en ymmärrä miksi sä lähtisit sen kanssa muutenkaan? Eikö se ole ihan varsa? Jätetään Siiri kotiin.

Minusta se oli vähän epäkohteliasta mutta kun Miila kävi vaihtamassa ratsastushousut jalkaansa ja törmäsi Siiriin eteisessä, hän ilmoitti muitta mutkitta, että me veisimme vanhemmat tammat maastoon. Siiri ei näyttänyt laisinkaan pahastuvan, nyökkäsi vain ja toivotti hauskaa reissua.
- Sanna ei kai ole tulossa tänään, varmistin. Yleensä hän ei käynyt viikonloppuisin.
- Ei, se on lauantaisin aina töissä. Etkö sä tiennyt? Siiri ihmetteli.
- Tiesin, mutten muistanut, sanon nolona. Olihan Sanna siitä joskus maininnut, hän istui lähikaupan kassalla tai täytti hyllyjä tai jotain sellaista.
- Mä kyllä ajattelin, että jos sulle sopii niin mä voisin pyytää sen illalla tänne, Siiri sanoi varovaisesti.
- Kaikin mokomin, sanoin iloisesti, toinen jalka jo oven välissä. En voinut muistaa, koska olisin ollut viimeksi Miilan kanssa ratsastamassa, ainakaan kahdestaan.

Minä otin Rellan, koska edelleen elättelin toivoa, että sen varsomisen jälkeen sen omistaja saattaisi antaa minun ruveta taas treenaamaan sitä kisakuntoon ja ehkä käymään jossain pikkukisoissakin, ja pitkäjalkainen Miila sai ottaa ison punaisen Desin.
- Me ei voida revitellä, varoitin. – Nää on saaneet vain hyvin maltillista liikuntaa.
- Välikö tolla, kun ei ole lumisia peltojakaan, missä laukkailla. Pääasia päästä kaikessa rauhassa vähän liikkeelle, Miila sanoi. – Kävellään ja jutellaan.

Kyllä me sentään vähän laukkasimmekin, mutta suurimman osan reissusta parantelimme maailmaa ja ruodimme toistemme asioita. Se oli suunnattoman ihanaa. Olin rento kuin räsynukke, kun palasimme tallille melkein kahden tunnin kuluttua ja päätin mennä laittamaan saunan päälle.
- Just niin, sanoi Miila tyytyväisenä nyökäten, kun kysyin, mitä hän piti ajatuksesta. – Mulla on mukana kaikki tykötarpeet kunnon hemmottelua varten.
- Ai niinku mitä?
- Kasvonaamioita ja konjakkia. Mitä sä kuvittelit?
- Saanko mäkin tulla? kysyi Siiri, joka roikkui tallilla.
- Totta kai sä saat, lupasin. – Mutta konjakkia et saa.

Meidän kellari ei ollut ihan kauneushoitolatasoa, joten läiskimme naamiot kasvoihimme yläkerrassa sillä aikaa kun sauna lämpeni, sillä siellä oli viihtyisämpää. Miila nyppi kulmakarvojansa ja Siiri seurasi esimerkkiä. Minä en viitsinyt, löhöilin vain joutilaana ja nautin hetkestä.
- Tää on ihan kuin ennen vanhaan, kun oltiin lähdössä jonnekin, lausahdin ja nostin säärtäni arvioidakseni, oliko se karvainen.
- Ihan niin, vahvisti Miila. – Mä vien sut ulos.
- En mä voi lähteä ulos, sanoin laiskasti ja pyörittelin lasiani, jossa oli tilkka konjakkia. – Mä en voi itse asiassa juodakaan enempää.
- Höpö höpö, Miila sanoi.
- No jos joku hevosista saa yöllä ähkyn ja mä joudun ajamaan klinikalle…
- Tommostako sä mietit joka ilta? Mistä sä edes muka tietäsit, jos joku niistä yöllä sairastuisi? Ethän sä nuku tallissa.
- Totta, naurahdin. Tuo ajatustapa oli vain jotenkin niin juurtunut päähäni.

- Mihin te menette? Siiri kysy kiinnostuneena.
- Ei mihinkään, ilmoitin.
- Me mennään Jäkeen kuuntelemaan Paula Koivuniemeä, sanoi Miila.
- Niin just, nauroin, mutta pikkuhiljaa aloin ymmärtää, ettei se ollutkaan vitsi vaan Miila oli tosiaan raahaamassa minua liikenteeseen.

- Mikä mummo susta on tullut? Sä inhoat Paula Koivuniemeä! kysyin järkyttyneenä. – Mä ainakin inhoan!
- Otetaan korvatulpat mukaan siksi aikaa kun se kiekuu.
- No mutta hei, en mä tosiaankaan voi lähteä. Enhän mä voi jättää Siiriä yksin tänne.
- Lakkaa olemasta hölmö, sanoi Miila tiukasti. – Ei Siiriä tarvii hoitaa, se on melkein aikuinen, ja kerrankin sulla ei ole muita hoidettavia.
- Niin just! säesti Siiri. – Menkää te, me hoidetaan Sannan kanssa hevoset.

Siirryimme saunaan väittelemään ja aloin ymmärtää, ettei Miilan päätä niin vain käännytetty. Hän oli päättänyt, että me lähtisimme ravintolaan ja sillä hyvä. Paula Koivuniemi oli vain onneton sattuma.
- Koska sä olet muka ollut viimeksi missään? Miila houkutteli.
- Mä en muista – duunin pikkujouluissa? arvelin ja aloin vähitellen pehmetä. Oli jo muutenkin ihanan vapaa tunne kun ei tarvinnut koko ajan vilkuilla missä Jerry oli pahanteossa – vaikka tein niin silti, ei siitä tavasta päässyt.
- Laittaudutaan huolella ja tilataan taksi ja tanssitaan koko yö.
- Mä en varmaan osaa enää tanssia.
- Siinä tapauksessa vaan ryypätään.
- Eih, sitä mä en ainakaan osaa, nauroin, mutta sitten aloin olla suostuvainen, kun Siiri säesti Miilaa ja lupasi nousta aamutalliinkin.

Mietin kyllä, että saattaisiko illasta tulla sen hauskempi kuin etkoista. Ihan kuin teinityttöinä meikkasimme ja kampasimme toisiamme ja valitsimme huolella alusvaatteita musiikkia kuunnellen ja saunasiideriä juoden. Kun olin saanut mustaa pitsiä päälleni tunsin itseni uudeksi ihmiseksi. Koska muka olin viimeksi suonut ajatustakaan alusvaatteilleni? Ensimmäiset käteen osuvat vain päälle ja menoksi, kuka niitä näkisi paitsi Vesku ehkä illalla, ja oliko hänellä niin väliä näin monen vuoden jälkeen? Nyt tajusin, että minulla oli väliä. Itsetuntoni oli noussut sata prosenttia ihan vain, koska minulla oli yhteensopivat rintsikat ja alushousut.
- Mä olen antanu itseni rupsahtaa, sanoin ihmeissäni.
- No et sä vielä pahasti, lohdutti Siiri ihan tosissaan.
- Henkisesti, mä tarkoitin, vaikka kai mä sun mielestä olenkin ikivanha, nauroin.
- Ai, tyttö sanoi punastuen.

Miila pukeutui kapeaan hameeseen ja korkeakorkoisiin saappaisiin ja tuli sitten penkomaan minun kaappejani, ihan niin kuin ennenkin.
- Mun menovaatteet on vähä vähissä, totesin melkein häpeissäni. – Tai sanotaanko, että ne on kaikki olleet muodissa korkeintaan viis vuotta sitten.
- Klassikkoihin voi aina luottaa, tuumasi Miila ja mallasi eteeni samantapaista hamettani kuin hänellä oli.
- En mä voi laittaa kapeeta hametta jos sulla on, vastustelin. – Mä näytän tankilta sun rinnalla.
- Höpsis, tää on samaa kokoa kuin munkin.
- Niin just, ja sä olet kakskymmentä senttiä pidempi noiden saappaidesi kanssa eli mä näytän tankilta. Tai perävaunulta ja sä olet majakka.

Laitoin sen sitten kuitenkin ja mietin, että mihin olin kadottanut yleensäkin pukeutumisen ilon. Kotona olin verkkareissa tai ratsastushousuissa ja töihin pukeuduin ensimmäiseen siistiin rytkyyn, mikä sattui olemaan puhtaana. Miksei sinnekin voisi vähän harkita? Hyvin pukeutuneena minulla voisi olla enemmän kestämiskykyä Kurrenkin suhteen. Olin tosiaan ihan metsittynyt.

- No niin, sä kelpaat. Mikä on teidän taksin numero? Miila kysyi lopulta. Heitin hänelle oman kännykkäni, missä se oli tallennettuna, mutta sitten äkkiä jähmetyin katsomaan Siiriä, joka oli edelleen minulta lainaamassaan kylpytakissa.
- Sanoitko sä että Sanna tulee?
- Joo, niin olisi tarkotus.
- Ei kai muita? Olettehan te sitten ihmisiksi? kysyin epäröiden. Mieleeni oli yhtäkkiä juolahtanut, että jospa Mustaojalla pidettäisiinkin poissa ollessani kotibileet ja löytäisin talon raunioina. Vähän hävetti kysyäkään, mutta pakko minun oli.
- Tietysti, Siiri sanoi loukkaantuneen näköisenä. – Me käydään tekemässä iltatalli ja sitten katotaan leffoja ja jutellaan.
- Joo, niin tietysti, peruuttelin.
- Luuletko sä että Maru päästäisi tänne vieraita? Siiri kysyi asiallisesti ja rapsutti koiraa korvan takaa. Katsahdin sitä itsekin ja tajusin hölmöyteni. Maru ei varmasti päästäisi sisään outoa nuorisojoukkiota, kun Vesku ja minä olisimme poissa. Siiri oli sille tuttu, mutta ei niin tuttu, että saisi raahata outoja ihmisiä kotiimme.
- Älkää juoko kaikkea meidän konjakkia, sanoi Miilakin, mutta sai samalla taksikeskuksen langanpäähän ja tilasi meille auton.
- Pitäkää hauskaa! Siiri sanoi aurinkoisesti.

Miila flirttaili kevyesti taksikuskille koko matkan ja tyrkytti välillä minulle taskumattiaan. Minä katselin pimeää maaseutua, jonka läpi ajoimme, mutta kun pysähdyimme ja Miila ojensi korttinsa kuskille, tunsin epämiellyttävän värähdyksen. Olimme sen saman hemmetin hotellin edessä, missä olin taannoin ollut yötä Juhan kanssa. Yyh, eipä ollut tullut mieleeni, että saattaisimme päätyä tänne. En kuitenkaan sanonut mitään. Miila ei ollut koskaan kuullut hairahduksestani, enkä ollut ajatellut kertoakaan, ja mitäpä sillä itse asiassa oli enää merkitystäkään. Ollutta ja mennyttä.
- Täällä on kuulemma kelvollinen yökerho, Miila ilmoitti, kun marssimme sisään ravintolan puolen ovesta.
- Kuulemma, myönsin. – Ei oo koskaan tullu käytyä.

Ihan tavalliselta ravintolalta se minusta näytti. Pöytiä ja tanssilattia ja lava. Ja ihmisiä, paljon ihmisiä. Yritin nopeasti hahmottaa ikäjakaumaa, mutta näin niin paljon eri-ikäisiä, että tämä taisi olla jonkinlainen sulatusuuni. Musiikki kuitenkin kuulosti aika hyvältä ja siihen mennessä kun olimme ehtineet löytää baaritiskin se oli vain parantunut. Varpaani alkoivat liikahdella ja muutkin jäseneni, joten tilasimme vain shotit, kulautimme ne alas ja painuimme lattialle. Huomasin pian, että minulla oli hauskaa.

Välillä kävimme tupakalla, vaikka kopissa olikin järjettömän paha ja pinttynyt löyhkä ja ahdasta. Siellä oli sen verran hiljaistakin, että saattoi vaihtaa muutaman sanan, mitä ei sitten muualla oikein voinutkaan, paitsi vessassa tietysti.
- Eikö oo kivaa? Miila tiukkasi ja nyökyttelin pontevasti hetken, ennen kuin aloin ajatella.
- On – mutta mulla on huono omatunto, sanoin ihmeissäni.
- Älä hölmöile.
- Mutta mulla on. Kauhee äiti lähetti lapsena hoitoon ja tuli kapakkaan tanssimaan! selitin puoliksi nauraen, mutta osin tosissani. Hetken minusta oli tosiaan tuntunut oikeasti pahalta noista syistä.
- Mennäänpä jatkamaan harjotuksia, Miila sanoi sitten.

Tupakkakopissa piilotellessamme oli meno kuitenkin muuttunut. Esiintymislavalle raahattiin soittimia ja totesimme, että taisi olla illan tähden aika.
- Mitäs sanoisit, Miila aloitti ja katseli ympärilleen.
- Mä en välitä nähdä tota, sanoin päättäväisesti.
- Käydään katsomassa jos ravintolan puolella olisi tilaa, voitais syödä jotain, hän ehdotti ja osoitti eteenpäin, ruokaravintolan suuntaan.

Minun tottumattomassa päässäni humisivat muutamat vedetyt shotit sen verran lujaa, että vaikkei minulla ollutkaan nälkä, katsoin parhaaksi suostua. Ruokaravintolassakaan ei ollut hiljaista, mutta niin paljon hiljaisempaa, että humina vain korostui.
- Tähän, Miila sanoi ja istui lähimpään vapaaseen pöytään. Niitä olikin aika lailla. Oli jo vähän myöhäistä syödä päivällistä päivällisen vuoksi ja ne, jotka olivat tänne tulleet kuuntelemaan Paulaa, olivat tungeksimassa yökerhon puolella.

Tilasimme kanansiipiä ja ranskalaisia ja lasilliset viiniä niiden kanssa ja kuuntelimme vaimeata laulua toisesta ravintolasta.
- Et kai sä tosissasi kärsi huonosta omatunnosta, Miila kysyi syyttävästi, kun napsimme ruokaa.
- En mä tosissani. Tai joo, ihan tosissani pienen hetken ajan. Mutta en siis niin kuin tosissani kuitenkaan, yritin selittää.
- Koska kyllä äideilläkin pitää saada olla omaa aikaa.
- Kyllä mä tiedän, ja mä olen ihan samaa mieltä. Sitä mä tarkotin, että en oikeasti tosissani. Äh.
Lauseen punainen lanka tuntui karkaavan minulta, mutta Miila ehkä tajuasi silti.
- Ja Veskukaan ei tiedä että mä olen joron jäljillä, tuhahdin nauraen päälle.
- No ei se sua olisi kieltänyt lähtemästä tanssimaan.
- Ei niin, se oli vaan yritys jatkaa vitsiä, huokaisin.
Söimme hitaasti, mutta lopulta meidän oli pakko pyytää lasku ja harkita siirtymistä takaisin, sillä minua alkoi nukuttaa.

- Kappas, sanoi Miila, joka nousi ensimmäisenä seisomaan ja oikoi hamettaan. Hänen katseensa oli pysähtynyt johonkin vähän matkan päähän. – Eikös toi ole meidän Siirin isipappa?
Käännähdin ja katsoin itsekin muovikukan lehtien välistä sinne, mihin Miila. Kyllä se oli, Juha istui siellä pienen söpön blondin kanssa.
- Ohhoh, sanoin.
- Niillä näyttäs olevan treffit, tai sitten jotain tosi salaisia bisneksiä, kun pitää kymmenen sentin päästä kuiskailla, Miila tuumi. – Enpäs ajatellukkaan, että se olisi tommonen casanova.
- Olkoon, äläkä sano Siirille, se pahoittaisi mielensä, sanoin minä.
- No ei tulisi mieleenkään. Voihan se aina olla sisar. Tai serkku. Eikö ne aina ole?

Nousin itsekin seisomaan ja oioin vaatteeni, sitten purjehdimme pois sieltä vilkuilematta ympärillemme. Tuskin Juha meitä huomasi blondiltaan, vaikka jouduimme kävelemään ihan vierestä, minä en ainakaan suonut hänelle edes sivusilmäystä. Jostain syystä olin kauhean tuohduksissani. Miten mies kehtasi hempeillä täällä jonkun muun naikkosen kanssa minun nähteni? En ensin edes tajunnut, miten järjetön ajatukseni oli, mutta Miila halusi vessaan ja siellä jonottaessa ehdin ajatella vähän pidemmälle. Mitä muka Juhan naisjutut minulle kuuluivat? Totta kai hän sai kuherrella vaaleiden minivenusten kanssa ravintolassa! Eihän se minulle mitenkään kuulunut, tai korkeintaan saatoin olla Saaran ja lasten puolesta pahoillani. Jos muka kehtaisin. Mutta käyttäytyä itse kuin mustasukkainen tyttöystävä, se oli niin kornia, ettei ollut ihan edes käsitettävissä. Minun täytyi nauraa itselleni, ja kun pääsin eriöön, päästin muutamia kolkkoja ho-hoo –äännähdyksiä, ennen kuin tulin ajatelleeksi, että mitä ulkopuolella odottavat mahtoivat ajatella.
- Ja nyt tanssimaan, sanoi Miila tyytyväisenä, kun tulin ulos.
- Odota, mä laitan huulipunaa.

Pesin käteni ja tarkistin meikin ja tuijotin itseäni silmiin peilistä. Vakavista silmistä ei näkynyt mitään ämpärikännin oireita, joten hymyilin kokeeksi itselleni ja sitten nyökkäsin Miilalle.
- Mennään.
Paula oli juuri lopettelemassa ja ihmiset, jotka olivat tunkeutuneet lavan eteen alkoivat hajaantua. Se sopi meille, jotka ehdimme ennen heitä baaritiskille ja sitten luovimme virtaa vastaan tanssilattian suuntaan odottamaan levymusiikkia. Minun oli pakko myöntää, että minua hiveli seistä siinä ja rekisteröidä puolihuolimattomasti miesten katseita. Toki niistä valtaosa jatkoi matkaansa Miilaan, mutta sain osani hymyistä ja silmäniskuista minäkin. Ehkei selässäni sittenkään roikkunut kylttiä, missä luki ”kolmen lapsen äiti”.

Tanssimme lisää ja haimme pari kertaa vielä yhdet drinksut, mutta sitten muistin hotellin viereisen taksitolpan kamaluuden. Meidän olisi parempi suunnata sinne, ennen kuin koko tämä porukka olisi siellä tappelemassa keskenään. Yritin selittää Miilalle, että meidän pitäisi päästä lähtemään ennen valomerkkiä.
- Miksi ihmeessä? hän kysyi, kun kappale vaihtui hitaammaksi.
- Koska mä en halua jonottaa siinä aamukuuteen! huusin.
- Ei kello vielä ole lähelläkään kuutta – eikä valomerkkiäkään. Mä menen hei käymään vessassa. Tuutko sä?

Pudistin päätäni ja hän katosi, mutta saman tien tunsin vaativan otteen olkavarressani. Jo yksi ääliö oli yrittänyt käydä kourimassa, joten käännyin valmiina tallaamaan pienellä mutta terävällä korollani varpaille tai käyttämään kyynärpäätä, mutta se olikin Juha.
- Mä olen hakenut sua tuntikausia! hän huusi korvaani.
- Mä olen ollut täällä tuntikausia. Mitä sä mua haet?
- Tule, hän sanoi ja veti minut pari metriä takaisin päin, tanssilattialle.
- Yleensä on kai tapana kysyä eikä vaan raahata lattialle? epäilin.

- Mä näin teidät tuolla ruokapuolella, näittekö te mua? hän kysyi ja katsoi minua vaativasti silmiin. En voinut muuta kuin nyökätä.
- Älä huolehdi, saat pitää pikkublondin ihan omana salaisuutenasi. Mihin sä sen muuten laitoit? kysyin ja katselin ympärilleni.
- Laitoin taksiin, mutta mun piti tulla vielä takaisin.
- Ai miksi? kysyin ja nostin nokkani oikein ylhäisesti pystyyn, mutta sitten tajusin, miksi hän oli minua etsinyt. – Siiri on Sannan kanssa meillä hoitamassa hevosia, eikä siellä ainakaan oo ketään vieraita, ei Maru päästäisi sinne, sanoin niin nopeasti kuin kieli vain suinkin kääntyi. Samassa tajusin, etten voinut olla varma, että tytöt tosiaan olivat siellä. Entäpä jos he olivatkin lähteneet jonnekin bailaamaan, vaikka Siiri oli niin puhunutkin vain telkkarin katsomisesta?

Mutta ei, hänhän oli luvannut nousta aamutalliinkin.
- En mä sitä, Juha sanoi kuitenkin. – Älä näytä niin pelästyneeltä.
- Näytänkö mä? kysyin ja tajusin, että varmaankin näytin. Taas kerran ystäväni huono omatunto oli muistuttanut itsestään. – No, en mä ajatellut juoruta kenellekään sun pikku tyttöystävästäsikään, eikä Miilakaan.
- Mukava kuulla, Juha sanoi ja naurahti, ja samalla hänen silmänsä olivat lukkiutuneet minun silmiini ja hänen kätensä ympärilleni. Kuten aina ennenkin, se tuntui kutittelevan hyvältä. Ihan sama mitä järkeni sanoi, ruumiini piti hänestä.
- No se sitten siitä, me voidaan mennä pois tanssimasta, sanoin hiukan heikosti.
- En mä etsinyt sua senkään takia, mä halusin selittää sulle.
- Selittää mitä?
- Että se tyttö ei merkitse mulle mitään…
- Miksi sä kuvittelet, että mua kiinnostaisi? mutisin ja annoin hänen puristaa itseni lähemmäs.
- Ei kai sua kiinnostakaan, mutta pelkkä hätävara se oli. Kun ei sua näköjään voi saada.

  Re: Mansikkakesä 14

Lähettäjä: álávíívádésíré 
Päivämäärä:   13.9.09 21:21:21

yäk. juha on melkeen yhtä ällö kun mein duunin talkkari.

  Re: Mansikkakesä 14

LähettäjäSennnu 
Päivämäärä:   13.9.09 21:30:10

4.

Olimme edelleen melkein samassa paikassa kuin mihin Miila oli meidät jättänyt ja luojan kiitos hän palasi juuri. Näin hänet Juhan olkapään yli.
- Kas, suuri rakastaja, hän sanoi huvittuneen näköisenä nähdessään meidät. – Et kai sä nyt enää enempiä vallotuksia yritä? Jessiä on turha vongata, usko mua.
- Mä haluan kotiin, sanoin melkein rukoilevasti. – Ihan oikeesti, se taksijono on paitsi pitkä niin pelottava. Ja mä olen valvonut kauemmin kuin mulle on terveellistä.
- No jos sä tosiaan haluat, Miila sanoi hyväntuulisesti.
- Mä tulen samaa matkaa, taksin mäkin tarvitsen, Juha ilmoitti. Irrottauduin hänen otteestaan päättäväisesti, mutta hänen seurastaan en päässyt. Hän roikkui mukana ja auttoi meille takit päälle ja tuli tosiaankin taksijonon hännille. Ei se kyllä nyt ollut niin pitkä ja rauhaton kuin viimeksi… katseeni nousi väkisin hotellin seinälle arvailemaan, mitkä olivat sen huoneen ikkunat, missä olimme silloin olleet.

Miila saarnasi Juhalle ja kuulusteli tätä koko sen ajan, minkä odotimme vapaata autoa. Mies puolustautui ja selitteli kai parhaansa mukaan – se oli ollut yksi tukkuliikkeen tyttö, joka oli tehnyt hänelle palveluksen ja jonka hän oli kiitokseksi luvannut tuoda syömään. Minä seisoin mykkänä ja kuulin jonon humalaisen mongerruksen taustalla mustarastaan availevan ääntään. Se kuulosti äkkiä paljon mielenkiintoisemmalta kuin Miilan utelut ja Juhan vastaukset ja minua alkoi taas kiristää kauhea ikävä. Vesku kai sai kuunnella mustarastaita siellä etelämmässä kaiket yöt, ellei eksoottisempiakin lintuja. Voi, miten toivoin, että hän olisi ollut täällä nyt! Kuivailin salaa esiin tunkevia kyyneleitä pikkusormellani.

- Te saatte seuraavan, Juha ilmoitti, kun aloimme olla jonon kärjessä. – Vai otetaanko kimppakyyti?
Havahduin siihen.
- Älä ole idiootti, meidän matka on kymmenen kilometriä itään ja sun kakskymmentä länteen – jos menet kotiin siis, sanoin.
- Jos mä tulen katsomaan, että Siiri on pysynyt tallessa, hän päätti ja tunki itsensä taksiin myös. Kiukku kihisi kurkussani, ja levottomuuskin. Mitä jos Siiri ei ollut sittenkään ollut luottamukseni arvoinen? Meillä ei varmasti ollut bileitä, mutta entä jos siellä ei olisi Siiriäkään? Mitä Juha sitten sanoisi? No, ainakin taksikuski vaikutti tyytyväiseltä saadessaan yhden pitkän kyydin sen sijaan, että olisi jatkuvasti palannut tolpalle keräämään seuraavan kännikalan. Hän ajoi aika muhkean kokoista bemaria ja Miila innostui tenttaamaan häntä sen ominaisuuksista, hän harkitsi kuulemma samanlaista seuraavaksi.

Matka meni tyhjillä teillä nopeasti ja kaivoin avainta laukustani samalla kun nousin takapenkiltä. Talossa ei ainakaan ollut valoja eikä sieltä kuulunut mitään, joskin tiesin, että Maru parhaillaan seisoisi kuistin oven takana karvat pystyssä. Se oli varmasti varoittanut vieraasta autosta jo minuutteja sitten, mutta sen varoitusurahdukset olivat matalia ja uhkaavia eivätkä mitenkään kuuluisi ulos asti.
- Mene nyt tarkistamaan, että lapsesi on tallella, mä voin jäädä pantiksi tähän siksi aikaa, kuulin Miilan usuttavan Juhaa, itse hän jäi nojailemaan kuskin oveen.

Ilmoitin Marulle, että minä se vain olin, ennen kuin avasin kuistin sisemmän oven, enkä saanut vastaani äkäistä vahtia vaan riemusta tärisevän eläimen, jonka koko takapää heilui hännän mukana. Se näytti hymyilevän koko naamallaan niin, että tulin ihan hirveän hyvälle tuulelle, vaikka se innoissaan raapaisikin sukkahousuni rikki. Olohuoneesta kajasti television sinertävä valo, sen olin ehtinyt panna merkille, ennen kuin olin sytyttänyt valot ja huokaisin helpotuksesta.
- Siiri on varmaan tuolla, käy kurkkaamassa ja häivy, sanoin Juhalle, joka oli tullut perässäni, mutta eihän se niin yksinkertaista ollut. Minuun hän kävi kiinni.

Oli selvää, että minulla oli aikamoinen läheisyyden puute. Kukaan lapsia lukuun ottamatta ei ollut halaillut minua moneen viikkoon. Juhan halaukset tuntuivat myös noin yleisesti ottaen minusta hyviltä, tai olivat joskus tuntuneet, mutta siitä huolimatta irrottauduin heti. En tosiaankaan aikonut ruveta tämmöiseen.
- Älä ala, aloitin, ja samalla hetkellä Siirikin tallusti unenpöpperöisen näköisenä olohuoneesta.
- Mä nukahdin… mitä te teette? Mitä sä täällä teet?
- Ei mitään ja ei mitään, sanoin vihaisena miettien, oliko Siiri ehtinyt nähdä isänsä rutistelemassa minua. Miksi hän olisi kysynyt, ellei ollut?
- Mä tulin katsomaan sua, sanoi Juha ja se kuulosti hölmömmältä kuin mikään koskaan.
- Keskellä yötä?
- Me otettiin kimppataksi ja mä tulin käymään vessassa, mies sanoi sitten, tajuten itsekin ilmeisesti kuulostaneensa epäuskottavalta. Eipä tuo paljon parempi hätävalhe ollut, mutta vessaan hän sitten kuitenkin pujahti. Siiri jäi katsomaan minua kasvoillaan niin epäluuloinen ilme, että kurkkuani kuristi.
- Missä Miila on? hän kysyi.
- Jäi flirttailemaan taksikuskin kanssa, sanoin ja ripustin laukkuni naulakkoon. Takkiani en riisunut, sillä aioin palata vielä ulos tupakalle, Maru saisi samalla käydä tyhjentämässä rakkonsa.
- Mä menen nukkumaan, Siiri ilmoitti ja kävi sulkemassa television. Sitten hän kiipesi ullakolle sanomatta minulle enää sanaakaan.

Jostain ihmeen syystä Miila oli päätynyt nukkumaan viereeni, Veskun paikalle, ja tuijotin häntä vähän aikaa ihmeissäni, kun olin herännyt. Sitten muistin, meidän oli pitänyt pitää kapakkaillan päätteeksi vielä pyjamabileet ja juoruta ja hihitellä aamuun asti. Olimme tainneet simahtaa aika äkkiä.

Kello oli vasta seitsemän. Sisäinen kelloni ei antanut minun nukkua pahasti pommiin edes, vaikka olin vasta muutama tunti sitten painanut pääni tyynyyn. Epämukava pieni kaiverrus mielessäni päätin nousta ylös. Siiri oli luvannut mennä ruokkimaan hevoset, mutta hän oli katsonut minua niin omituisesti yöllä. Päätin nousta ja tarkistaa tilanteen ja palata sitten nukkumaan jossain vaiheessa. Vedin ratsastushousut ja fleecen päälleni ja hiivin ulos huoneesta, mutta samalla, kun ehdin eteiseen asti, ulko-ovi kävi ja Marun kynsien innokas rapina lähestyi, Siiri tietenkin vanavedessään.
- Huomenta, haukottelin.
- Mitä sä teet jalkeilla? Mähän sanoin, että mä meen aamutalliin, Siiri ihmetteli.
- Mä vaan heräsin. Ei kai sitä yhtäkkiä osaa nukkua vaikka saisikin kun muuten nousee joka aamu, arvelin ja katsoin arvioiden tyttöä. Hän näytti ihan omalta, kohtuullisen hyväntuuliselta itseltään ja huokaisin hengessä helpotuksesta.
- No, mä menen ainakin takaisin nukkumaan. Tai ensin juon kahvia.
- Mä tulen sun seuraksi.

Istuimme vastakkain keittiön pöydän ääreen ja raportoimme kahvien yli edellisillan tapahtumat. Sanna ja Anttu olivat olleet meillä ja heidän lähdettyään Siiri oli päättänyt katsoa vielä yhden leffan ja nukahtanut siihen. Semmoiset bileet.
- Mistä ihmeestä te isin kaappasitte mukaan? Siiri tahtoi tietää.
- Se vaan ilmestyi jostain, kun me oltiin just lähdössä, sanoin kohauttaen olkapäitäni. – Kai sekin oli tuulettumassa tai jotain.
- Yksinkö se oli?
- Yksin se muhun törmäsi, sanoin sinänsä totuudenmukaisesti.
- Se on ruvennu käymään ravintolassa melkein joka viikko ja arvaa märmättääkö äiti.
- No kai sun äitikin sitten käy välillä? kysyin.
- On se pari kertaa käynyt, mutta se sanoo, ettei siinä ole mitään järkeä. Isi käy paljon useammin.
- No ei siinä mustakaan paljon järkeä ole, mutta on se välillä aika kivaa. En mä kyllä jaksaisi joka viikonloppu, en millään.

Miila viipyi vielä sen aikaa, että kävimme päivällä maastossa. Kaikki tilaisuudet piti käyttää tarkoin hyödyksi, kun kerrankin pääsi porukalla pois omalta pihalta, ja Nikikin tarvitsi vähän palautusta kahden esteharjoittelupäivän välissä. Minä vähän harkitsin, että antaisinko Siirin ratsastaa sillä seuraavan päivän tunnilla, mutta en sentään raaskinut. Omat valmennukseni olivat niin harvassa, ettei niistä oikein ollut jaettavaksi, Siiri sentään pääsi käymään Kiiran kanssa tunnilla lähes joka viikko, paitsi nyt, kun oli täällä.

Illemmalla minulla oli ihan pöllähtänyt olo, kun ei ollut mitään pakollista tekemistä. Vaelsin ympäri taloa ja kurkin ikkunasta pihalle, mutta tallillakaan mikään ei pistänyt silmään. Kaomalla olisin periaatteessa voinut yrittää ratsastaa tai jotain, mutta en halunnut sen kanssa yksin hämärtyvään metsään ja muut hevoset oli jo liikutettu. Kentällä se taas oli niin arvaamaton, että pelkäsin kokemattomuuttani mokaavani jotain. Ei, pilatkoon Vesku sen ihan itse, vaikka ei kai hän pilaisikaan. Olihan Mustistakin tullut aika hyvä pääosin hänen itse kouluttamanaan.
- Onko sulla joku adhd-kohtaus? kysyi Siiri, joka istui minun tietokoneeni sylissään surffailemassa.
- On. Mä en ole tottunut tämmöseen, ettei tiedä mitä tekisi.
- Mee nukkumaan?
- En mä, muuten valvon yöllä. Mitä sä surffailet?
- Tarkistin että onko se idiootti Linda vielä kirjotellu tänne.
- No onko se?
Koko keskustelu oli melkein unohtunut jo, siihen ei ollut tullut vastauksia moneen viikkoon.
- Ei, Siiri huokaisi. – Onneksi.

Jäin miettimään Lindaa vähäksi aikaa, mutta se ei ollut hauskaa. Tulin kiukkuiseksi, ennen kaikkea siksi, etten voinut tehdä mitään vääryyden korjaamiseksi.
- Mitähän sekin oikeen touhuaa nykyään, jupisin. – Mistähän se sai niin pian tallipaikan?
- Vantaalla ne on, jollain pienellä ratsastuskoululla.
- Mistä sä tiedät? kysyin ja käännähdin ympäri.
- Täältä selviää vaikka mitä, kun tekee vähän salapoliisityötä, Siiri sanoi ja taputti konetta. – Jänkky menee tunteja, ja ilmeisesti Gottiskin välillä.
- No voi hitto, kaikkea sitä kuulee! Gottiksen mä haluaisin totisesti nähdä ratsastuskouluhevosena!

- Ajetaan katsomaan niitä, Siiri ehdotti ja minä innostuin heti. Jos Vesku olisi ollut kotona, hän olisi kysynyt ”miksi” enkä olisi osannut vastata – se vain tuntui hyvältä idealta. Nyt, kun meidän ei tarvinnut perustella kenellekään katsoimme vain netistä mihin päin lähteä ja hyppäsimme autoon. Minä en ollut kuullut kyseisestä ratsastuskoulusta, mutta Siiri oli lukenut siitä netistä kaiken mahdollisen – niin kuin melkein kaikista muistakin asioista, siltä tuntui.
- Se on avattu vasta viime syksynä, joku täti pitää sitä, hän kertoi. – Ihan pikkiriikkinen, oisko sillä ollut kolme hevosta.
- Omia?
- Niin, omia, tuntikäytössä.
- Melko vähän.
- Mutta sillä on yksäreitä, jotka käy myös tunneilla.

Löysimme lopulta hämärän pihapiirin, ja silloin vasta minua alkoi vähän epäilyttää. Ratsastuskoulusta oli minulle tullut mieleen toimintaa ja säpinää sykkivä harrastekeskus, en ollut tullut ajatelleeksi, että kyseessä olisikin pikkutalli jonkun kodin pihapiirissä. Tietenkin tunnitkin oli näin pääsiäisenä pidetty valoisaan aikaan eikä iltapimeässä.

Mutta sittenkin, olihan kyse liikeyrityksestä. Emme olleet tunkeutumassa kenenkään yksityisalueelle, jos tulimme katsomaan, millainen ratsastuskoulu täällä toimi. Saattoihan Siiri olla pikkusiskoni joka halusi alkeiskurssille!

Kenellekään ei kuitenkaan tarvinnut selitellä mitään. Talli oli tyhjillään paitsi hevosia, sen havaitsimme heti, kun olimme kävelleet sisään sinne. Se oli siisti ja tuoksui hyvältä ja hevoset näyttivät hoidetuilta. Niitä oli kahdeksan, kaikissa karsinoissa, ja niiden joukossa myös Gottis ja Jänkky.
- Ne ei näytä ollenkaan niin pulleilta kuin meidän tammat, Siiri ilmoitti.
- Ne on astutettu myöhemmin. Mutta joo, ei me täältä mitään kostuta, tossahan ne nyt on ja näköjään hyvin hengissä.
- Mutta saako kantavia tammoja muka käyttää tuntihevosina? Eikö se ole eläinrääkkäystä?
- Niiden on hyvä saada liikuntaa, sama se tunnilla vai miten. Meidän tammat on olleet vähän turhankin löysällä.

Muut hevoset olivat pari suomenhevosta, yksi puoliverinen ja poneja. Harmi, että olimme tulleet näin huonoon aikaan. Minua olisi oikeastaan kiinnostanut nähdä talli toiminnassa.
- Mennään, ei häiritä niitä enempää, ehdotin Siirille.
Kun astuimme ulos tuli meitä kuitenkin vastaan pieni, pyöreä nainen.
- Oho, vieraita, hän hätkähti.
- Joo, me ollaan tallikierroksella, sanoin nopeasti. – Ajateltiin, että täällä voisi olla vaikka tunnit menossa.
- Ei meidän tunnit oli jo päivällä. Olisitteko te halunneet tunnille?
- Mahdollisesti, sanoin epämääräisesti ja kysyin hintaa.
- Kaksikymppiä.
- Onko teillä kenttää? kysyin miettien, mitä tuntienkysyjä kysyisi.
- On, nainen sanoi ja viittasi aukeaa aluetta tallin vieressä. – Se on vähän pieni, mutta kyllä siihen mahtuu. Kesällä laitetaan siihen aidatkin.
- Ehkä me voitaisiin tulla katsomaan jotain tuntia ensin, ehdotin.
- Tulkaa ihmeessä, huomenna niitä taas on.
- Katsotaan, lupasin lupaamatta yhtään mitään ja hätistin Siirin autolle.

- Mitäs me nyt saatiin selville? kysyi Siiri, kun starttasin.
- En mä tiedä, sanoin ja minua alkoi naurattaa. – Että ne on siellä? Mutta senhän sä tiesit jo ennestään.
- Mutta me oltiin ihan vakoilijattaria, Siiri sanoi ja alkoi nauraa itsekin. – Mennäänkö me sinne uudelleen.
- Äh, miksi oikeastaan? Joudutaan vielä törmäämään Lindaan ja siitä ei varmaankaan hyvä seuraa.
- Oisko sun pitäny varottaa tota tallinemäntää?
- Miksi? Mitä pahaa Linda tuolla voisi saada aikaiseksi?
- Mistä sitä tietää, epärehellinen persoona. Soita sille ja kerro, mitä se teki meillä.

Mietin vähän aikaa, mutta pudistelin jo päätäni. Se tuntui jotenkin kauhean raukkamaiselta. En halunnut olla kantelupukki. Olisi ollut eri asia jos tuo nainen olisi soittanut meille ja kysynyt suosituksia.

Nikke palasi taas aamulla pitämään meille tuntia ja Niki oli ihan järjettömän hieno, hyvä ja järkevä. Pohja ei ollut vielä ihan niin hyvä, että olisi voinut hypätä kovin isoja, mutta se pysyi minulla käsissä ihan vihjauksin verrattuna siihen, mitä se oli ollut joskus aikaisemmin, ja Nikke kehui sen näppäryyttä.
- Kauhean isoihin luokkiin siitä ei varmaan ole, hän arveli kuitenkin.
- Jos me kokeillaan kenttää niin sen ei tarvitse, sen on oltava vaan melko hyvä kaikessa, sanoin tyytyväisenä ja tunsin itseni toiveikkaaksi kuin heliumpallo. Ehkä tällä kaudella olisi meidän vuoromme, lopultakin. Toki Veskun ja Mustinkin, toivottavasti, mutta Niki ja minä emme olleet vielä oikein koskaan onnistuneet missään. Minä en pyytänyt niin paljon kuin he, kunhan pääsisimme kilpailemaan koko kauden ja kokeilemaan maastoesteitäkin.

Tunnin päätyttyä jätin Siirin Pajun kanssa tallille ja lähdin hakemaan lapset kotiin. Ullakin tuli minua vastaan lähtiessäni. Hän oli ollut melkein näkymättömissä koko sen ajan, mitä Vesku oli ollut reissussa, kävi kai ratsastamassa jo ennen kuin tulin töistä. Se oli aika selkeä viesti siitä, ettei minun seurani ollut minkään arvoista. Tosin toisaalta kai myös siitä, että tallilla sujuivat asiat hyvin, eikä hänellä ollut mistään huomautettavaa. Ullalla saattoi toisinaan olla asiaa, yhdessä vaiheessa olin jopa epäillyt, että hän mittasi Nairobin turvealustan paksuuden viivottimella, mutta sekin oli jo unohtunut, kun surutta olin ruvennut kärräämään siihen karsinaan enemmän turvetta.

Olimme sopineet noutotreffit tallille, mikä oli oikein hauskaa, sillä en ollut käynyt siellä enkä nähnyt Oonaa ikuisuuteen. Koko sortin sakki oli kuulemma tallissa harjaamassa Mansikkaa paitsi iskä ja Jerry, jotka taapersivat pitkin tallipihaa poika edellä, iskä perässä. Jerry oli silti selvästi ehtinyt jo muutamaan otteeseen tutustua maaperään, sillä kurahousut, rukkaset ja naama olivat kaikki ruskeanharmaat.
- Ne on ihania, mutta kiva kun tulit, iskä sanoi vähän väsyneen näköisenä.
- Mä olisin voinut hakea ne eilenkin, sanoin katuvaisesti. – Mutta Ilse sanoi…
- Niin, eikä Karoliina halunnut, että tytöt lähtisi vielä. Niillä oli kyllä niin kivaa keskenään.
- No, mullakin oli ihana viikonloppu, sanoin reippaasti, jotta hän tajuaisi, ettei ollut uhrannut pääsiäispyhiään neljän lapsen sirkuksen seuraamiselle turhaan.
- Sä näytät aika levänneeltä, hän arveli ja minä nyökkäilin.

Jerry tahtoi syliini, ja lähdin se kainalossa sitten etsimään muita. Tallissa ei onneksi ollut muita hevosia Mansikan lisäksi, sillä Karoliina ja meidän tytöt saivat aikaan papatuksen, joka varmasti vihloi tottumattoman korvia, vaikkeivat he sinänsä kiljuneetkaan.
- Lapsikullat, mennäänkö me jo kotiin? kysyin.
- Ei vielä, mun täytyy ratsastaa alkukäynnit, ilmoitti Danni.
- Ai oikein täytyy?
- Joo, koska muuten Alissa on saanut ratsastaa enemmän kuin mä, se on mennyt jo kahdet alkukäynnit.
- Selvä juttu. Sittenhän sun täytyy, sanoin alistuen. Pois se minusta, että olisin sabotoinut heidän pyrkimyksensä tasa-arvoon. Menin sen sijaan etsimään Oonaa ratsastuskoulun puolelta. Minun piti saada hehkuttaa jollekin onnistunutta estetuntia ja sitä paitsi hänellä saattaisi olla tietoa mahdollisista kenttävalmennuksista, tai edes tilaisuuksista päästä maastoesteille.

Hän tiesikin, Oonaan saattoi aina luottaa.
- Siellä Keravalla järjestetään jotain ensi kuussa, kun vaan muistasin mitä. Muistatko sä sen paikan, missä sä kävit Madnessilla kilpailemassa?
- Muistan, vakuutin.
- No kumminkin, se ei ole varsinainen valmennus, tai on, muttei minkään valmennusrenkaan. Mä en nyt muista, mistä päin nettiä mä sen löysin, mutta mä voin etsiä ja laittaa sulle sähköpostiin.
- Loistavaa, sanoin.
- Miten Veskulla menee valmennuksessa?
- Sillä kuuluu olevan siellä oikein kivaa… mitä nyt välillä kuulemma kämppäkaverit juhlii. Niin se eilen vähän valitti.
- Ja koska se tulee kotiin?
- Jaa, sitä mä en tiedä. Tietäneekö itsekään.

  Re: Mansikkakesä 14

LähettäjäSennnu 
Päivämäärä:   14.9.09 11:53:31

5.

Kotiin päästyään tytöillä oli ymmärrettävä kiire päästä katsomaan Nastia. Siiri lupasi mennä pitämään heitä silmällä minun jäädessäni Jerryn kanssa sisään. Se oli mielestäni möyrinyt jo ihan tarpeeksi tallilla tänään: olin joutunut ennen sieltä lähtöä huuhtelemaan kuravaatteet vesiboksissa ja ne roikkuivat nyt saunassa kuivumassa.

Pihalta kuului Marun haukku ja kävin kurkkaamassa tyttöjen huoneen ikkunasta, kuka tuli, kun Ullakin oli jo käynyt. Juha se tietenkin oli. Minua ei olisi huvittanut nähdä häntä sen enempää kuin tavallisestikaan, mutta toisaalta nyt ei Vesku ollut kotona pahastumassa ja minua vähän kiinnosti nähdä, mahtaisiko hän kovinkin nolona selitellä taannoisia toimiaan.

Maru totesi tulijan tutuksi ja minä menin avaamaan ulko-oven Juhan pyöriessä vähän epätietoisen näköisenä pihalla, mutta ilmeisesti juuri päättäneenä yrittää sittenkin sisään.
- Siiri on tallilla vahtimassa, kun tytöt ratsastaa, sanoin, tarjoten hänelle muunkin vaihtoehdon kuin tulla sisään.
- Jaa, no en mä sitten sitä kai mene häiritsemään, hän sanoi ja harppoi sisään. En nähnyt merkkiäkään noloudesta hänessä – missä selittelyt ja ikuiset anteeksipyytelyt?
- Eikö sulla ole mitään sanottavaa? älähdin.

Juha käännähti katsomaan minua ja virnisti. Hän näytti hyväntuuliselta ja huolettomalta eikä ollenkaan hämilliseltä.
- Mä voin puhua sulle vaikka loppuillan. Mistä jutellaan?
- Eikö sua ollenkaan hävetä? kysyin avuttomana. Onneksi Juha ei ollut tampio, ei ollut koskaan ollutkaan. Hän kadotti sen idioottimaisen virneen.
- Siiri ei sitten keksinyt mitään? hän kysyi vakavoituen.
- Jumalauta jätkä, et sitten siltä kysynyt? Mä vietin täällä unettoman yön ja sua ei liikuttanut ollenkaan, tajusiko se jotain meidän väleistä sinä yönä? huusin ja tönäisin häntä.
- Kulta pieni, sä olet sille läheisempi kuin kumpikaan meistä. Mä ajattelin, että olisin mä jo kuullut, jos siitä olisi jokin katastrofi syntynyt.
- Läheisempi? En mä kuitenkaan ole sen äiti.
- Sä olet silti läheisempi.

Tulin ajatelleeksi edellisiltaista vakoojareissuamme ja tavallaan olin hetken samaa mieltäkin. Se reissu oli ollut jotain, mihin ei todennäköisesti kenestäkään järkevästä vanhemmasta olisi ollut, ennemminkin minäkin olin vain taantunut viisitoistavuotiaaksi.
- Me ollaan kavereita, ja mä voin sitä välillä kasvattaa, mutta te olette sen vanhemmat, sanoin. – Ennen kaikkea me ollaan kavereita.
- Enemmän se sua arvostaa kaikissa asioissa kuin Saaraa tai mua. Sua se kuuntelee, sun sana on jumalan sana.

Minä en halunnut lähteä siihen keskusteluun.
- Ehkä hevosasioissa, sanoin jämäkästi. – Kaikki muu on teidän vastuulla.
- Ja aina me päädytään puhumaan Siirin asioista, vaikka ne lopultakin tuntuu olevan kunnossa.
- Onko muka muilla asioilla väliä kuin lasten? kysyin, ja ihan tosissani.
- Meidän. Juha sanoi sen viimeisen päälle tosissaan, näin sen.
- Ei ole mitään meitä! tiuskaisin, ja hänen ilmeensä meni pehmeäksi.
- Jessi kuule, mulle on aina olemassa me. Ellet sä nauraisi mua pellolle mä sanoisin, että sä olet mun elämäni rakkaus.

Jerry ilmestyi onneksi jostain siinä vaiheessa ja tunsin lievän omantunnonpistoksen. Poju olisi voinut keksiä vaikka mitä! Tunkea sormensa sähköpistokkeeseen, esimerkiksi, sillä aikaa kun minä seurustelin Juhan kanssa joutavia. Hän kiljui riemusta, kun kaappasin hänet syliini räpeltämästä Juhan rapaisia kenkiä.

- Sä olet omituinen. Eikö sua yhtään hävetä noi sun touhusi? kysyin.
- Mitkä touhut?
- Sä olet naimisissa ja pörräät silti ravintolassa vieraiden naisten kanssa ja puhut mulle pehmosia aina tilaisuuden tullen. Musta se on omituista.
- Sä olet erityistapaus. Mä en voi olla puhumatta sulle pehmosia. Mutta muuten vastaus on ei. Meidän avioliitto on ohi ja virhe, se on tehty mulle ihan selväksi.
- Mä en halua olla erityistapaus, sanoin vihaisesti. – Mä en halua olla missään tekemisissä teidän avioliiton kanssa.
- Sä olet jo.
- @!#$, mutisin niin hiljaa, että Jerry ei toivoakseni saanut siitä selvää ja menin katsomaan keittiön ikkunasta. Kenttä oli jo tyhjä, kaipa Siiri ja tytöt sieltä kohta tulisivat.

- Mun pitäisi oikeastaan kiittää sua, tai meidän, koko perheen, Juha jatkoi ja seurasi minua olohuoneeseen.
- Kiittää? Mitä sä hourit?
- Ellei sua olisi ollut, me elettäisiin aina vaan siinä samassa kulississa, nyt meillä sentään on asiat selvillä, ja kunhan Joonas vähän vielä kasvaa niin me voidaan lopettaa tää pelleily.
- Te olette omituisia molemmat, ja ilkeitä ja ajattelemattomia, sanoin inhoten. – Luuletteko te, ettei teidän lapset huomaa tossa mitään outoa? Ei ole reilua roikkua yhdessä muka niiden takia, ne kärsii.
- Niinkö muka? Juha kysyi ja meni huolestuneen näköiseksi. Olkoon hänen arvomaailmansa muuten miten väärässä tahansa, ainakin lapsistaan hän piti. Nyökkäilin vakuuttavasti ja hän istui nojatuoliin eikä sanonut enää mitään. Minäkään en viitsinyt saarnata enempää, sillä asia oli epämiellyttävä ja sanoi Juha mitä tahansa, en katsonut olevani osallinen siinä. En ainakaan halunnut olla.

Jerry halusi riisua sukkansa ja leikimme vähän aikaa leikkiä, jossa se kiskoi ne pois jaloista ja minä vedin takaisin. Olin kuulevinani kuistilta vaimeaa ääntä, kuin joku olisi tullut sisään, mutta sitten päättelin erehtyneeni, kun ei Marua kuulunut. Sehän oli aina ensimmäisenä. Sitä paitsi tyttöjenkin oli mahdotonta tulla sisään ääneti.
- Eikö sulla ole kauheita paineita kun Vesku on näin kauan poissa, Juha kysyi rikkoen hiljaisuuden yllättäen.
- Mä en keskustele paineistani sun kanssa, ilmoitin.
- Johan sä nyt olet piikikäs tänään.
- Ellen mä ole niin sä alat heti vongata. Mä olen oppinut sen jo.
- No joo. Kai mun pitää vaan olla iloinen, että sä edes kerran suostuit sänkyyn mun kanssa.

Siihen en ehtinyt keksiä purevaa vastausta, kun kaikki räjähti.
- Mitä sä sanoit? kysyi Siiri ovelta. Siinä hän seisoi, yksinään, ilman lapsia ja koiraa ja tuijotti isäänsä, joka ei saanut enää sanaa suustaan. Liikaa hän oli puhunutkin, mutta toivoin kyllä, että hän olisi nyt sanonut jotain ja pelastanut tilanteen.

Mutta eihän se ollut enää pelastettavissa. Siirin kauhistunut katse kääntyi minuun.
- Eihän se ole totta? Ettehän te ole ollu yhdessä?
Pudistin surullisena päätäni, mutta ei Siiri sitä laskenut kielloksi, ja eihän se ollutkaan, jonkinlaista päivittelyä vain.
- Miten inhottavaa – senkö takia te koko ajan riitelette äidin kanssa? Voi sáatana, teidän takia mun elämä on yhtä hélvettiä! Hän näytti raivostuneelta ja näin, miten hänen kätensä puristuivat nyrkkiin. Onneksi emme olleet ihan kasvokkain siinä, parin metrin matka sohvalle mottaamaan minua taisi olla liian pitkä, tai sitten häntä piteli se, että Jerry oli sentään sylissäni. Hän kääntyi ja tömisteli ullakolle. Minun teki mieli voihkia ja itkeä ja Juhakin näytti kauhistuneelta.
- Mä menen puhumaan sille, hän sanoi ja nyökkäsin. En uskonut Siirin nyt juuri kuuntelevan mitään järkipuheita, mutta kai Juhan oli pakko. Minä istuin turtana ja otin koneellisesti sukat, jotka Jerry kymmenettä kertaa ojensi minulle. Se kaikista pahin oli sitten tapahtunut – en voinut edes kuvitella, miltä Siiristä nyt tuntui.

Tytöt tulivat sisään Marun kanssa, enkä voinut enää kuunnella vaimeita ääniä yläpuoleltani. Yritin näyttää normaalilta ja menin kaivelemaan jääkaappia, sillä heillä oli kuulemma hirveä nälkä. Tein kummallekin voileivän, sillä ruoanlaitto ei juuri nyt tuntunut hyvältä idealta, ja sitten Siiri tuli kasseineen keittiöön.
- Mä en olisi ikinä uskonut susta, enkä mä enää ikinä halua nähdä sua, senkin huora, hän ilmoitti ylhäisesti, hiljaisella äänellä, kääntyi kannoillaan ja käveli ulos. Juha seurasi perässä, kohautti anteeksipyytävän näköisenä olkapäitään ja meni hänkin.

Sinä iltana minulla oli pahempi ikävä Veskua kuin vielä kertaakaan. Hän soitti kyllä ja juttelimme pitkään, mutta en saanut kerrottua Siiristä. Yritin muutenkin olla ajattelematta koko asiaa, kun en kerran voinut kaivautua kenenkään kainaloon lohduttautumaan. Olin jopa vähän iloinen siitä, että seuraava päivä olisi työpäivä, sillä siellä minulla olisi riittämiin muuta ajattelemista. Ihan pikkuisen paremmaksi oloni sai viesti, jonka Juha lähetti myöhään illalla. Hän sanoi siinä, että Siiri alkoi hiljalleen rauhoittua. Sen jälkeen sain nukahdettua, siihen asti olin vain pyörinyt sängyssä vuoroin soimaten itseäni ja vuoroin yrittäen järkeillä, ettei tämmöisessä hedelmättömässä rypemisessä ollut mitään ideaa. En voinut millekään enää mitään, vahingot olivat jo tapahtuneet.

Fatalistinen olo säilyi ja aamulla pukeuduin tyynenä tavallista fiksummin. Tuntui kuin Miilan kanssa bailatusta illasta olisi ollut ikuisuus, mutta muistin silti, miten hyvän olon hienot vaatteet olivat saaneet aikaan.
- Menetkö sä juhliin? kysyi Alissa silmät pyöreinä, kun näki minut hameessani.
- En, mutta mä haluan olla siisti, naurahdin.
- Mäkin haluan hameen tarhaan!
- Niin tietysti, huokaisin. – Sen kun, mutta se voi kyllä tuntua vähän hölmöltä toppahousujen sisällä kun te menette ulos.
- Ei se haittaa, mäkin haluan olla siisti.
- Mä en, sanoi Danni halveksien meitä selvästi, minun pieni poikatyttöni.

Kummallista kyllä, hameeni herätti huomiota töissäkin, vaikkei siinä nyt mitään kovin erikoista ollut, se oli siisti kapea hame, joka ulottui ihan säädyllisesti melkein polveen.
- Lopultakin vähän silmänruokaa! lohkaisi Kurre ja tuijotti sääriäni. Jonkun muun sanomana olisin ottanut sen varmaankin kohteliaisuutena, mutta hänen ollessaan kyseessä suutuin.
- Lakkaa tuijottamasta tai mä vedän sut oikeuteen seksuaalisesta häirinnästä, kivahdin.
- Mitäs puet tommosta päällesi jos ei saa katsoakaan?
Siihen en alentunut vastaamaan vaan painuin töihin. Kurre oli melkein onnistunut litistämään itsetuntoni ja minusta tuntui inhottavasti, että hame oli liian lyhyt, kun istuin työtuolillani ja että potilaat tuijottivat polviani paheksuvasti.

Iltapäiväkahville mennessäni olin kuitenkin jo unohtanut sen asian. Henriettalla oli syntymäpäivä ja hän oli tuonut kakkua, joten yritimme kaikki livahtaa hetkeksi kahvihuoneeseen, vaikka odotushuone olikin tavanomaisen täynnä.
- Onnea, toivotin ja katsoin pöydällä nököttävää ihanan näköistä suklaakakkua. Jarmo tuli yhtaikaa minun kanssani ja ojensi päivänsankarille pitkävartisen ruusun. Henrietta hymyili mielissään ja menin tiskipöydän ääreen huuhtomaan mukini ja kaatamaan itselleni kahvia. Jospa kerrankin voisimme istua kahvilla naljailematta ja piruilematta, eli jospa Kurrella olisi parhaillaan potilas, josta hän ei pääsisi hetkeen eroon.

Se oli turha toivo. Hänkin astui sisään ja tuhahdin itsekseni. Äkkiarvaamatta tunsin, miten joku kouraisi rintojani takaapäin ja tunsin Kurren partaveden löyhähdyksen ja kuulin ivallisen naurun.
– Sähän tilasit vähän häirintää, eikö vaan?
Kiehahdin yli sekunnin murto-osassa. Ajattelemiseen ei jäänyt aikaa, vaistomaisesti kohotin kättäni, jossa vielä oli kahvinkeittimen lasinen pannu ja paukautin sen Kurren päähän. Se oli vahvaa tekoa eikä hajonnut, mutta kahvit kyllä lensivät ulos ja roiskuivat. Valtaosa osui miehen päähän ja hän sekä peitti kasvonsa että ulahti samalla kuin horjahti kauemmas. Ei se iskukaan ihan taputus ollut.
- Hélvetin narttu, silmät palaa päästä, hän karjui. Minä tuijotin hämmästyneenä pannua, kuin se olisi itsekseen lähtenyt liikkeelle, laitoin sen takaisin paikoilleen ja astuin sivummalle, jotta Kurre pääsi huuhtomaan kasvojaan vesihanan ääreen. Minunkin käsivarteni valui kahvia ja ravistelin sitä, se oli tosiaan kuumaa.

Meteli oli aika karmea ja kuului varmasti odotushuoneeseen asti, vaikka sosiaalitilamme olivatkin aika hyvin erillään. Kurre laski vettä ja karjui ja kiroili ja kun hän siitä kohottautui tulipunaisena ja märkänä olin varma, että hän kävisi kimppuuni ja kuristaisi minut kuoliaaksi. Jarmo kuitenkin ehätti väliin.
- Isot ihmiset, lopettakaa!
Minä istahdin tuolille, sillä jalkani vapisivat. Mitä ihmettä minä oikein olin mennyt tekemään? Olinpa kypsä ja viisas ihminen, ihan niin kuin lääkärin kuuluikin! Kurre räyhäsi ja mulkoili minua Jarmon olkapään yli. Hän maksaisi minulle samalla mitalla. Hän tekisi poliisi-ilmoituksen pahoinpitelystä.
- Ja susta tehdään ilmoitus häirinnästä, Jarmo sanoi äkäisesti ja Kurre hiljeni. Minä aloin itkeä, vaikken todellakaan olisi halunnut. Henrietta taputti harteitani ja ojensi paperia ja lohdutteli, mutten saanut sitä lakkaamaan.
- Mä pilasin sun synttärit, nyyhkin hänelle.
- Etkä pilannut, se oli Kurre, hän sanoi vihaisesti. Tämä kuivasi naamaansa paperisiin käsipyyhkeisiin ja tuijotti minua murhaavasti, ja koko ajan hänen suunsa kävi ja päästi toinen toistaan hurjempia uhkauksia.
- Hae puhdas takki ja tule mun huoneeseen, komensi Jarmo lopulta ja miehet katosivat. Minä jäin naisjoukon keskelle istumaan, siinä olivat melkein kaikki töissäolijat ja kaikki olivat kilvan sitä mieltä, että olin tehnyt ainoan mahdollisen tempun.

Minä vain itkin. Aina, kun ajattelin saavani sen loppumaan, se alkoi uudelleen, ja lopulta muut kyllästyivät taputtelemaan minua ja laittoivat uutta kahvia tippumaan. Vielä kun Jarmo palasi ehkä kymmenen minuuttia myöhemmin, itkin.
- Jessi, mun huoneeseen, hän komensi nyt vuorostaan minua. No niin, nyt saisin potkut.

Onneksi Jarmon huone oli vieressä eikä sinne tarvinnut mennä odotustilojen läpi. Istuin potilastuoliin ja pyyhin nenääni ja silmiäni, Jarmo istui oman pöytänsä ääreen ja odotti, ja sitten se lopultakin laantui.
- Erotatko sä nyt mut, kysyin heikosti. Olisipa upeata lähteä etsimään uutta työpaikkaa, kun olisi edellisestä joutunut lähtemään pahoinpideltyään kollegaa. Jarmo kuitenkin puisti päätään.
- En, enkä Kurreakaan. Tää juttu saa jäädä tähän.
- No kai sä edes haukut mut tai annat varoituksen? Vai miksi sä mut tänne halusit? ihmettelin.
- Sulla taitaa olla vähän pinna kireällä?
- Ai, huomaako sen? kysyin vihaisesti.
- Huomaa. Entäs jos se olisi ollut potilas?

- Meinaatko, että olisinko mä lyönyt potilastakin kahvipannulla päähän? Ajatus oli pelottava, sillä se ei ollut ollenkaan mahdoton. Aika ajoin minun teki mieli paiskoa heitä mapeilla, ei tokikaan kaikkia, mutta joitakuita. Ja sitten menettäisin lääkärinlupani. – Olisin saattanut, minun oli myönnettävä.
- Mä pelkäsinkin, että sä sanoisit noin. Nukutko sä kunnolla?
- Kohtuullisesti. En niin hyvin kuin haluaisin.
- Oletko sä masentunut?
- En kai, arvelin.
- Mä pistän sut pariksi viikoksi lomalle, Jarmo sanoi ja pelästyin.
- Pakkolomalleko? Erotat mut kumminkin, määräajaksi?
- Ei kun sairaslomalle.
- Mutta en mä ole sairas.
- Kohta olet. Meillä on jo yksi burn out –lomalla, koska mä en halunnut nähdä mitään. Jos sä olet nyt kolme viikkoa poissa niin ehkä et ole myöhemmin kolmea kuukautta.
- Oh, sanoin kun en muutakaan keksinyt. Totta kai olin loppuun palamisen partaalla, eikä siinä ollut mitään ihmeteltävää, yllätys oli se, että Jarmo oli ihan itse huomannut sen. – Mutta miten te pärjäätte?
- Onhan meitä vielä Kurre ja minä ja Anita, ja Kirsi tulee lopultakin takaisin tällä viikolla.
- Älä anna Kurren heti kiusata sitä takaisin lomalle, sanoin vihaisesti. – Ja eikö kolme viikkoa ole vähän liikaa?
- Ei. Parista päivästä ei ole mitään iloa, etkö sä muka just ollu vapaalla neljä päivää, koko pääsiäisen? Mene nyt kotiin.
- Nytkö? Kesken päivän?
- Sun sairasloma alkaa nyt. Ja eipähän mun tarvitse lähteä istumaan tylsääkin tylsempään palaveriin kun paikkaan sua.

  Re: Mansikkakesä 14

Lähettäjä: Pingo 
Päivämäärä:   14.9.09 12:28:22

Nyt tää on taas menny niin raskaaksi (sivu siis) ettei kännykällä aukea.

Joskus on kyllä itekin tehny mieli lyödä jotain ihmistä kahvipannulla päähän.. :P

  Re: Mansikkakesä 14

LähettäjäSennnu 
Päivämäärä:   14.9.09 22:08:17

Mun ei kyllä koskaan :D
------
6.

Tämäkin oli asia, josta en saattanut kertoa Veskulle puhelimessa. Se oli ihan liian pitkä juttu, ja väärinkäsitysten vaara oli olemassa, enkä halunnut ruveta huolestuttamaan häntä mainitsemallakaan sairaslomasta. Kertoisin sitten, kun hän lopultakin palaisi ja pääsisimme juttelemaan kasvotusten. Laskin päiviä siihen, ja tytötkin laskivat. Tein jääkaapin oveen aamukamman nyt, kun tiesimme tarkkaan, koska hän tulisi, ja joka aamu jompikumpi heistä repäisi siitä pois suikaleen.

Loma oli upea juttu, sairaslomakin. Tosin minua hävetti olla burn out –lomalla. Olin nuori ja ollut töissä vasta vähän aikaa, alle puoli vuotta, ja nyt jo semmoisella. Miten muka kuvittelin jaksavani eläkeikään asti? Tuskailin asiaa aika lailla, mutta lopulta aina järki tuli pelastamaan. Ellei töissä olisi ollut Kurrea, olisin varmaan viihtynyt siellä ihan kohtuullisesti kiireestä huolimatta. Kurrenkin olisin saattanut jaksaa kestää, ellei minulla juuri nyt olisi ollut niin paljon muutakin huolehdittavaa, kun Vesku oli poissa. Olinhan sietänyt häntä tähänkin asti.

Tuskittelun lomassa hoidin pari päivää tallia hevoshullun pikkutytön innolla. Vein lapset hoitoon ja palasin tarhaamaan jo aiemmin ruokkimani hevoset, paitsi Nikiä, jolla ratsastin nyt heti aamusta kaikessa rauhassa. Ratsastin tammoillakin, Desillä tai Rellalla, joskin jätin toisen iltapäiväksi, jolloin Sanna tuli. Kaoman kanssa leikin ja juoksutin sitä, mutta selkään en mennyt, paitsi kun sain torstaina Sannan ja rauhallisen Desin seuraksi metsäkävelylle. Olisin ollut täysin tyytyväinen elämääni, jos Vesku olisi jo ollut kotona ja jos ei minulla olisi ollut paha mieli Siirin takia. Se asia valvotti ja minulla oli ikävä häntä, mikä oli sinänsä hullua. Olihan monesti mennyt viikkoja, kuukausiakin, ettei hän ollut käynyt meillä, mutta nyt, kun tiesin, ettei hän ollut tulossakaan, olin alkanut kaivata ihan heti.

Pelkäsin vähän, että hän olisi juorunnut Sannallekin, jolloin koko talli saisi pian tietää, mutta helpotuksekseni Sanna kysyikin minulta, miksei Siiri ollut tulossa viikonloppuna.
- Onhan se ollut täällä jo vaikka miten monta viikonloppua, kai se haluaa välillä olla kotonakin, sanoin kevyesti. Tytöt olivat siis kuitenkin jutelleet, kun Sanna tiesi tuon verran. Minä en ollut yllättynyt uutisesta. Olihan hän sanonut, ettei halunnut enää ikinä nähdä minua.

En kai olisi ollut minä ellen olisi ailahtanut kyllästyneeksi jo ennen viikonloppua. Oli ihanaa, kun ei tarvinnut nähdä Kurrea, mutta muuten olisin kaivannut välillä aikuista seuraa. Tallihommissa ja ratsastaessakin ajatukset ehtivät lennellä vaikka minne, missä ne hankkiutuivat muihinkin epämiellyttäviin muotoihin kuin Siiri-ikävään. Mitä jos paluuni töihin olisikin vielä pahempi kuin sieltä lähtö? Saatoin kuvitella miten Kurre halutessaan saattaisi pilkata stressilomalle joutunutta.

Pahinta oli kuitenkin, että olin ruvennut murehtimaan Veskun paluuta. Meillä ei ollut mennyt ihan yksiselitteisen hyvin ennen hänen lähtöään. Siksi olinkin halunnut, että hän menisi valmennukseen konstilla millä hyvänsä. Olin ajatellut, että ehkä tauko tekisi meille hyvää, mutta nyt aloin olla kauhuissani, kun ajattelin, että jospa olin ollut väärässä. Entä jos Vesku palaisi ja olisi edelleen yhtä omituinen kuin alkukeväällä? Hän ei ollut mitään sanonut, mutta välillä minusta tuntui, ettei hän enää erityisemmin rakastanut minua. Pitäisikö meidän sitten erota vai tyytyä roikkumaan yhdessä tottumuksen ja kaveruuden vuoksi? Jälkimmäinen vaihtoehto tuntui typerältä ja väärältä, etenkin kun oli seurannut, mihin Juhan ja Saaran sellainen yhteiselo oli mennyt ja menossa, mutta ensimmäistä en halunnut edes kuvitella. Niinpä ajatukseni pyörivät siinä päivä päivältä enemmän.

Mitään syytähän siihen ei tietystikään ollut. Tällä viimeisellä viikolla Veskun puheluista oli alkanut kuulua kova ikävä. Saattoihan se tietysti kohdistua vain lapsiin ja kotiin, mutta minulle hän siitä kertoi, ihan niin kuin hänellä olisi minua ikävä. Olisinpa vain nähnyt hänet enkä vain kuullut, niin olisin voinut olla varma!

Helpottaakseni vähän oloani soittelin vaihteeksi itse Kiielle ja Jinnalle ottaakseni selvää, oliko turvaverkkoni katsonut tarpeelliseksi järjestää minulle seuraa viimeiseksikin viikonlopuksi ja jos, niin kuka oli vuorossa. He ilmoittivat tulevansa molemmat.
- Tuleeko Leksa? kysyin Jinnalta. – Tytöt oli pikkuisen närkästyneitä kun sä olit viimeksi ilman sitä.
- Ehkä mä saan sen houkuteltua. Se alkaa olla siinä iässä, ettei parin eskari-ikäisen tytön voi näyttää paljon kiinnostavan.
- Mutta hyvinhän se on aina täällä viihtyny!
- Niin niin, kunhan ensin päästään sinne asti!
Ja Kiie-kulta lupasi tulla jo perjantaina, kun minulla kerran oli hyvää aikaa käydä päivällä jo hakemassa hänet.

Vauva ei kiinnostanut Dannia ja Alissaa juurikaan vaan he odottivat kuin kuuta nousevaa Leksan saapumista seuraavana päivänä. Nuori herra saapui, ja Jinnakin, tietysti, isänsä kyydissä. Pyysin kohteliaisuuttani Villenkin kahville, sillä me olimme aamutuimaan innostuneet Kiien kanssa tekemään pullia. Hän tuli innoissaan ja halusi kuulla kaiken, mitä Veskulle oli tapahtunut Tanskassa.
- Kun mä en oikein tiedä, pahoittelin. – Mä olen kuullut vaan valittuja paloja, ja pelottaa sittenkin ajatella tulevaa puhelinlaskua. Mutta tänä viikonloppuna sillä on kisat.
- Siellä? Ville sanoi ja hänen silmänsä olivat tipahtaa päästä.
- Siellä, vahvistin. – Huomenna. Kaipa se kertoo sitten, miten meni.
- Ja koska se tulee pois?
- Ne lähtee tiistaina, eli keskiviikkona ne on varmaan täällä.
- Millä ne aikoo päästä Hangosta tänne. Mä voisin käydä hakemassa, Ville tarjoutui. Jinna mulkaisi häntä.

Olin toki ollut itse lähdössä ajamaan sinne heti, kun olisin saanut lapset päiväkotiin, mutta Ville oli niin innoissaan ideastaan, että aloin epäröidä. En uskonut, että hän hinkusi sinne nähdäkseen Hannan, niin kuin Jinna tuntui epälevän, vaan kuullakseen tuoreeltaan kaiken suoraan Veskulta.
- Mulla on kyllä aikaa itsellänikin, mä olen lomalla, sanoin silti. Juttelisin ensin henkevästi Jinnan kanssa, ennen kuin tekisin moisia sopimuksia.
- No, mä olen käytettävissä, jos kelpaa, Ville sanoi herrasmiesmäisesti ja nousi lähteäkseen.

Me yritimme saada lapset nukkumaan ajoissa, mikä onnistui, kun uuvutimme heidät ensin saunassa ja sen jälkeen pannukakulla. Leksa nukkui, kuten tavallista, tyttöjen huoneessa ja Jesse vierashuoneessa. Se oli luojan kiitos nukkunut tällä vierailulla paremmin kuin viimeksi. Siellä se tuhisi kuin pieni enkeli, kun kävin vilkaisemassa sitä matkalla iltatalliin. Olin komentanut Jinnaa ja Kiieä sillä aikaa järjestämään meille pyjamapiknikin. Ajatus oli jäänyt muhimaan, kun olimme edellisviikonloppuna Miilan kanssa nukahtaneet, tai sammuneet, kesken kaiken.

Kun palasin sisään, he olivat levittäneet olohuoneen sohvan ja löhöilivät siinä poikittain rupatellen ja vilkuillen toisella silmällä Bridget Jones –elokuvaa, jonka olin saanut jommaltakummalta joululahjaksi. Molemmilla oli käsissään pitkä lasi, joka näytti kylmältä, ja jossa jääpalat helisivät niin, että saatoin kuvitella olevani jossain Etelävaltioissa juomassa minttujääteetä.
- Sun on jääkaapissa, hae se ja tuu tänne! Kiie sanoi ja taputti rakoa heidän välissään.
- Mä vaihdan vaatteet ensin, sanoin ja kävin heittämässä tallivermeet makuuhuoneen nurkkaan. Tilalle kaivoin kaapista pyjaman, jota tuskin koskaan käytin. Yleensä kaaduin suoraan sänkyyn, missä en semmoisia käyttänyt: ehkä jouluna meillä oli aikaa valvoa yövaatteissa tai oloasuissa. Nyt pukeuduin ihanaan siniraidalliseen flanelliasuun, jossa erottuivat vielä terävät laskokset paketin jäljiltä ja hain jääkaapista juomani, jossa siinäkin jääpalat hempeilivät, kun kannoin sen olohuoneeseen.
- Mitä tässä on? kysyin, kun asetuin mukavasti ystävieni väliin.
- Sitä sun tätä, eikä paljon mitään, sanoi Jinna huolettomasti.
- Nää jääpalat kuulostaa ihan siltä, että meillä pitäis olla paplarit päässä ja sitten me lähdettäsiin kohta tanssiaisiin, haaveilin.

Katsoimme elokuvan kommentoiden lähinnä sitä, sitten Jinna kävi tekemässä meille toiset juomat. Se oli maistunut aavistuksenomaisesti rommilta, mutta en huomannut, että se olisi mennyt päähän, joten en viitsinyt huolehtia aamutallista, kyllä sinne aina jaksaisi.
- Lähetetäänkö me Ville hakemaan Veskua? kysyin Jinnalta, joka veti vähän happaman ilmeen kasvoilleen ja kohautti äkäisesti olkapäitään.
- Lähetetään vaan. Mä vaan saan aina näppylöitä kun se puhuu Hangosta. Vanhoja haamuja.
- Mä olen ihan varma, että se on vaan utelias omimaan kaikki Veskun oppimat valmennusvinkit, lohdutin.
- No niin kai se onkin. Menköön. Jos sä voit päästää Veskun kuukaudeksi ulkomaille sen nartun kanssa niin kai mä voin riskeerata, että se ehkä näkee sen vilaukselta.
- Mutta kai se juttu nyt on unohtunut aikaa sitten, kun sä kerran otit sen takaisin, Kiie huomautti.
- Ei se koskaan ikinä kokonaan unohdu, Jinna sanoi murjottaen, mutta nauroi sitten päälle ja jatkoi:
- Siiri ei ole täällä.
- Ei olekaan, myönsin miettien, pitäisikö minun kertoa hänelle miksi. Epäröin kuitenkin, ja hetki meni ohi. Kiielle olin toki vuodattanut kaiken jo edellisiltana, sillä hänhän tunsi tarinan taustat. Niiden selvittäminen Jinnalle olisi kuitenkin vienyt puolen yötä ja neljä viidesosaa siitä olisi kulunut siihen, kun hän olisi moittinut minua, tai niin ainakin uskoin.

Sitten käsittelimme dilemman nimeltä Riikka. Kiie, tai paremminkin Jesse, oli aika lailla komplisoinut Riikan ja Krisun epäröiden alkanutta seurustelua. Vai pitäisikö sanoa, että Krisu siihen oli tehnyt kiemuroita päättäessään itsepintaisesti osallistua poikansa elämiseen ja olemiseen. Ymmärsin kyllä, ettei se Riikalle ollut helppoa, vaikka koko vauva juonsikin juurensa aikoihin ennen kuin he olivat alkaneet olla yhdessä.He olivat välillä eronneet kokonaan ja sitten taas palanneet yhteen, välillä olleet kuulemma kaveripohjalta kimpassa ja sitten taas eronneet.
- Nyt musta tuntuu, että Riikkakin on adoptoinut meidät, Kiie naurahti. – Ne alkaa kuulostaa siltä miltä vanhempien pitäisi kuulostaa, kun mä tapaan ne.

Minua huvitti kovasti ajatus, että meitä kaikkia nuorempi Riikka leikkisi äidillistä ja huolehtisi Kiien ja Jessen riittävästä pukeutumisesta ja syömisestä.
- Mitä sä sitten siitä tykkäät? kysyin.
- Voi, saahan se paapoa meitä. Ei me niin usein nähdä, että alkaisi rasittaa. Musta se on oikeastaan aika herttaista.
- Riikka on herttainen, myönsin tyytyväisenä. Ei kai tuo nyt ollut edes maailman kummallisimpia uusioperhekuvioita. Omammekin oli oikeastaan erikoisempi.

- Joko Veskulla on kauhea ikävä kotiin? kysyi Jinna.
- Se kuulostaa siltä, huokaisin. – Luojan kiitos, koska aluksi kaikki mitä se kertoi, oli pelkkää ylistystä.
- No olihan se varmaan upea reissu.
- No se nyt vielä puuttuisi, että se olisi viikkokausia poissa ja sitten siellä olisi ihan kamalaa eikä ne oppisi mitään.
- Ja maksaisi miljoonan.
- Ja maksaisi miljoonan, vahvistin, vaikkei se nyt ihan miljoonaa maksanutkaan. Matkat kuitenkin olivat yksin jo useamman satasen ja vaikka majoitus ja valmennus olivat minusta kuulostaneet yllättävänkin edullisilta sinänsä, tuli niistä näin pitkällä ajalla iso könttäsumma. Sitä oli kuitenkin turha murehtia enää, niinpä naurahdin ja kerroin tanskalaisteineistä, joista Vesku oli valittanut ja jotka olivat tehneet heidän elämänsä aika epämiellyttäväksi. Jinna ja Kiie kikattivat ääneen, kun kuulivat, miten Hanna oli sabotoinut näiden kauneudenhoitoaineet.

Nukahdimme siihen, vaikka se ei ollutkaan ollut tarkoitus ja heräsin hiljaiseen supatukseen. Kiie oli oikeassa kainalossani ja Jinnan käsi vatsallani ja hetken aikaa mietin, että missä oikein olin, ennen kuin tajusin. Valtavan hyvä olo huljahti minuun, vaikka varpaitani palelikin. Kyllä sain olla kiitollinen ystävistäni! Eivät he tietenkään Veskua korvanneet, mutta toisaalta, ei Veskukaan pystyisi ikinä korvaamaan heitä.
- Nyt, kuului selvästi ja avasin silmäni. Leksa tähtäili meitä Jinnan kännykällä ja Danni seisoi vieressä yllyttämässä.
- Mitä te teette? kysyin unisesti.
- Te nukuitte kuin kolme karhua, me otettiin kuvia, Danni kihersi.
- Itse oot kolme karhua!
- Mä olen Kultakutri, Danni ilmoitti ja kömpi päälleni.

Onneksi oli vielä aikaista, sillä olin unohtanut laittaa kännykän soimaan, kun olin aikonut siirtyä omaan sänkyyni jossain vaiheessa.
- Mä taidan lähteä ruokkimaan hevoset ennen kuin Jerry herää, sanoin ja halasin Dannia. – Nukkuuko Alissakin vielä?
- Nukkuu, tyttö nyökkäili.
- No, jääkää te tähän pitämään mulle lämmintä paikkaa.

Leksakin hyppäsi sohvaan ja tietenkin Kiien ja Jinnankin unet oli sillä hetkellä tuomittu. Lähdin vaihtamaan tallivaatteisiin ja painuin ulos Marun kanssa. Oli sumuisen harmaata, mutta pihalla tuoksui jo selvästi kevät. Tallissa tuoksui muutakin, lämmin hevonen ja kostea turve, mutta ei sentään liian väkevälle. Olin suursiivonnut viikon mittaan kaikki karsinat, sillä oli pakko myöntää, että oli ollut joitain päiviä jolloin jätösten lappaminen oli tullut tehtyä vähän ylimalkaisesti. Niki hörähteli tapansa mukaan, kun astuin sisään ja minua miellytti ajatella, että se tervehti tosiaan minua eikä sitä tosiseikkaa, että se kohta saisi ruokaa. Nairobi kolisteli etukaviollaan oveaan, kuten joka aamu, ja ärjäisin sille niin, että se valautti korvansa sivulle loukkaantuneen näköisenä. Se tiesi ihan hyvin, ettei se saanut kolistella, mutta silti sen oli joka aamu ja ilta pakko vähän kokeilla.

Annoin kullekin tupon heinää, sitä ne saisivat mussuttaa sitten tarhoissaan koko päivän sen verran kuin huvitti, ja väkirehut ja loimitin sitten yksi toisensa jälkeen kaikki. Aloin jo toivoa, että tulisi muutenkin kevät kuin tuoksun puolesta, jotta voisi jättää loimet talliin, mutta päiväksi oli lupailtu sadekuuroja, enkä viitsinyt jättää yhtäkään nakuksi. Kaoma ja Nasti olivat pihatossa poikkeus. Ne olivat molemmat olleet karvaisia kuin karhut talvella, ja Nasti oli vieläkin. Ne olivat koko talven aikana saaneet loimet selkäänsä vain parina oikein myrskyisänä päivänä, kun olin jo pelännyt, että tuuli veisi katotkin mennessään.

Täytin vielä vesisaavit samalla kun vein hevosia ulos ja pysähdyin sitten hetkeksi katselemaan ympärilleni. Oli niistä vaivaa, mutta en enää osannut kuvitella, millaista olisi ilman niitä. Isot tammat, Desi ja Rella, olivat pysähtyneet heti portin taakse torkkumaan kylki kylkeä vasten, mahat jo hiukan pullistellen loimienkin alta. Mieleeni tuli, että seuraavaksi kesäksi meillä ei ollut varsomassa muita kuin Desi. Rella palaisi omistajalleen vieroituksen jälkeen palatakseen sitten seuraavalla kaudella täysin parantuneena kilparadoille ja sinne varmaan päätyisi jo Kaomakin. Sen oli aika jatkaa koulunkäyntiä ja tulla hienoksi ratsuhevoseksi, kun se tämän vuoden saisi leikkiä teiniäitiä. Me tarvitsimme lisää tammoja, eikä olisi ollenkaan liian aikaista ruveta etsimään niitä nyt. Toukokuussa voisi jo ihan hyvin astuttaa.

Sisällä kukaan ei ollut noussut vielä sohvasta, päinvastoin sinne oli tullut lisäksi Alissa ja Jesse. Kiie kuului kertovan satua.
- Oli kerran sisarukset Pirjo ja Yrjö…
- Hihii! keskeytti Alissa ihastuneena. Olihan nyt ihan mahdotonta, että jonkun nimi olisi Yrjö. Minä hiivin ohi katsomaan, eikö Jerry tosiaankaan ollut vielä herännyt ja löysin pojan punaposkisena nukkumasta. Se ei tiennyt oikein hyvää ja kun kokeilin kädelläni, lapsi hohkasi lämpöä. No niin, oli jo aikakin jonkun sairastua. Onneksi vasta nyt eikä pari viikkoa sitten!

Jerry heräsi kevyeen kosketukseeni ja lähdimme hoitamaan aamutoimet. Vähän se oli nuhainen ja turisi, mutta toivoin ettei tauti nyt tarttuisi koko poppooseen, ei ainakaan Jesseen. Toisaalta jo se oli sen ehtinyt saada, jos meillä pöpöjä pörräsi.
- Ehkä meidän on sitten parempi tosiaan lähettää se Ville Veskua vastaan, Jinna sanoi.
- Ei tää välttämättä ole kipee enää keskiviikkona.
- Mutta me ollaan, sanoi Danni iloisesti.

Niin he olivatkin. Maanantaina sain hakea heidät pois eskarista kesken päivän ja tiistaina koko porukka tuhisi ja räki ja yski ja vähän oksensikin kotona. Laitoin Veskulle viestin, että sopisi Villen kanssa paluusta Helsinkiin, en viitsinyt soittaa ja valitella, kun en tiennyt, mihin aikaan he olivat lähdössä. Ei hän kesken hevosten lastauksen välttämättä ehtisi puhelimeen vastailla. Hevosille tuli pari ylimääräistä vapaapäivää ja me pysyttelimme sisätiloissa. Minä siivosin ja pyyhin neniä ja tuskailin: oli ihan liian hyvää aikaa miettiä, millaisena Vesku palaisi. Hän oli sunnuntai-iltana laittanut vain viestin, että oli kisojen jäljiltä väsynyt mutta onnellinen ja maanantaina hän oli kiusoitellut ja luvannut kertoa niistä tarkemmin vasta kun tapaisimme. Se oli ollut lyhyt puhelu, kun Jerry oli alkanut kesken kaiken itkeä, emmekä olleet ehtineet päästä ”mulla on ikävä” –osioon ollenkaan. Olin harkinnut lähettää Jerryn taas nukahdettua ikävöintitekstiviestin, mutten ollut uskaltanut. Mitä jos en saisikaan vastausta?

Kun en viitsinyt ruveta kevätsateessa pesemään ikkunoita ja muu talo oli kohtuullisessa kunnossa, istuin koneen ääreen selailemaan myyntihevosilmoituksia. Meillä oli edelliskeväänä ollut onni löytää kaksikin liisingtammaa, tosin Hannan avustuksella, joten kai niitä tänäkin vuonna olisi tarjolla?

Olihan niitä, kieltämättä. Siitokseen myytiin vaikka mitä. Ratsuksi opetettuja lämppäreitä, pikkuvikaisia suomenhevosia, ponejakin. Vähän aikaa leikittelin ajatuksella, että jos hommaisimme jonkun säpsäkän ponitamman ja alkaisimme tehdä ratsuponeja, mutta sitten hylkäsin ajatuksen. Musti oli aika iso puoliveriseksi ja minusta oli inhottavaa ajatella, että joku ponitamma joutuisi kantamaan hevosenkokoista varsaa. Se voisi olla vaarallistakin.

Soitin hetken mielijohteesta Oonallekin kysyäkseni, olisiko hänellä mitään tiedossa ja muistuttaakseni, että hän oli luvannut lähettää jotain infoa maastoestetreeneistä: hän oli ilmeisestikin unohtanut sen kokonaan, kun ei ollut postia kuulunut.
- Mä en ole nyt kuullut yhdestäkään vaivaisesta tammasta, hän sanoi pahoitellen. – Mitäs reunaehtoja teillä olisi?
- Samat vanhat, lausahdin. – Puoliverinen, paperillinen, mielellään tietysti kantakirjattu. Kyllähän sä nyt itsekin tiedät, mimmosta kannattaisi varsottaa.
- No jaa, mun mielipiteet ei välttämättä ole ihan samat kuin teidän. Mä voisin painottua hyviin suoritushevosiin, metrineljänkymmenen hyppääjiin ja silleen.
- No kaikki metrineljänkymmenen hyppääjät kyllä kelpaa mullekin, tirskahdin.
- Mä voisin kysyä vironagentilta, mitä siellä on tarjolla, Oona ehdotti, mutta minä en innostunut ajatuksesta. Hevoset siellä olivat halpoja, kyllä, mutta niissä kaikissa oli yksi vika.
- Täällä ei niiden paperit ole minkään arvoiset, vaikka niillä semmoiset olisikin, liian kovaa vessapaperiksikin.
- Entäs joku trakehner? Jos ne on saksalaista sukujuurta niin ne paperit kuulemma katsotaan luotettaviksi meillä Suomessakin. Eikä se teidän orikaan mikään kasvatuksen kukkanen ole, sillähän on virolainen tilastohevonen emänä.
- Mutta se on suoritushevonen jos kuka, sanoin ylpeänä. – Mutta kyllä mä voisin trakin ottaa. Tekisin itselleni kenttähevosia.
- Kouluoriilla?
- Musti parka nyt on kouluhevonen lähinnä, koska Vesku on siitä puolesta innostunut. Jos se olisi mun hevoseni niin sekin menisi kenttää, julistin.
- Mä voin kysästä sulle trakitammaa kyllä, Oona lupasi.
- Sen pitää sitten olla puoli-ilmanen, varoitin.
- Kaikki mitä mä trokaan on puoli-ilmaisia, jos vertaa niihin hintoihin, mitä te pyydätte varsoista, hän tuhahti, ja kyllähän se vähän niin olikin.

  Re: Mansikkakesä 14

Lähettäjä: Pingo 
Päivämäärä:   14.9.09 22:14:56

Mut enpä ole lyönyt. Ja vaikka monenlaisia tavaroita olenkin heitellyt suutuksissani, niin en koskaan ole heittänyt ketään ihmistä kohti..

  Re: Mansikkakesä 14

LähettäjäSennnu 
Päivämäärä:   14.9.09 22:19:06

Mä olen kyllä pari kirjaa heittänyt päin... tai ainakin yhden. Ja se oli kyllä vahinko. Tai ei sen ollu tarkoitus osua kulma edellä :x Onneks tästä on jo aikaa.

  Re: Mansikkakesä 14

LähettäjäSennnu 
Päivämäärä:   15.9.09 11:57:29

7.

Voi olla, etten olisi saanut lapsia päiväkotiin edes kenkälusikalla keskiviikkona, vaikka olisin yrittänytkin. En kuitenkaan viitsinyt lähteä kuskaamaan edes Jerryä sinne, kun tytöt olivat vielä selvästi kipeitä, sitä paitsi olin itse asiassa iloinen siitä, että he olivat kotona. Olisin todennäköisesti vain kulkenut päämäärättömästi talon ja tallin väliä kelloa vilkuillen, ellei heitä olisi pitänyt viihdyttää. Danni ja Alissa olivat melkein hysteerisiä pitkän odotuksen nyt päättyessä, mutta Jerry ei ollut moksiskaan, katsoi minua vain epäilevästi, kun puhuin isin tulosta. Olikohan hän unohtanut Veskun kokonaan? Minulla ei ollut oikein mielikuvaa siitä, oliko tuommoisilla alle kaksivuotiailla kuukauden mittaista muistia.
- Koska? kysyi Alissa vaativasti ainakin sadannen kerran, kun ajankuluksi pistin heidät syömään lounasta puoliltapäivin.
- Kun mä en tiedä, sanoin kärsivällisesti, joskin se kärsivällisyys alkoi pikkuhiljaa rakoilla. – Menkää vahtimaan teidän huoneen ikkunasta, koska näette Villen pakettiauton.

Sinne he sitten leiriytyivät, eikä heidän onneksi tarvinnut painaa pieniä nuhaisia neniään kylmään ikkunaan kuin ehkä puolisen tuntia, ennen kuin huuto alkoi.
- Nyt! Nyt ne tulee!
- Vaatteet päälle, jos aiotte ulos vastaan, komensin ja kiskoin itsekin kädet täristen Jerrylle haalaria. Tytöt tottelivat ja Maru pyöri ihan hurjistuneena kaikkien jaloissa. Sekin oli tietysti kuullut vieraan auton tulon, mutta se ei voinut ymmärtää, miksi me olimme kaikki niin omituisia, se oli huolissaan.
- Älkää juosko Mustin jalkoihin! huusin tyttöjen perään, kun he painelivat ulos. Jerry ja minä seurasimme hitaammin, poika halusi välttämättä kävellä omin jaloin ja sen navigaatio oli hutera ja häilyvä ja päämääräkin oli milloin mikäkin näköpiirissä oleva kivi tai näre.
- Nyt, sanoin lopulta tuskastuneena, kun emme päässeet edes talon kulmalle parissa minuutissa. Käteni vapisivat edelleen ja sydämeni hakkasi aika lujaa. Ihan kuin olisin ollut menossa tuomiolle kuulemaan, oliko loppuelämäni kunnossa vai ei.

Musti oli kai edelleen traikussa ja Vesku kyykisteli auton vieressä tyttöjen halailtavana, Marun tanssiessa ympärillä. Ville nojaili kyllästyneen näköisenä autoonsa. Ekö muka autossa ollut mitään, mitä hän olisi voinut kantaa talliin sen sijaan, että seisoi siinä ihmettelemässä jälleennäkemisiä? Jerry vinkui alas kainalostani, mutta ehdin melkein perille, ennen kuin liukas haalari ja päättäväinen rimpuilu tekivät tehtävänsä. Danni tuli ja retuutti pojankin Veskun luo.
- Kato Jerry, isi tuli!

Minä seisoin parin metrin päässä kuunnellen, miten Jerrykin kiljahti ilosta, ei hän mitään ollut unohtanut. Tunsin itseni hullusti ulkopuoliseksi ja mustasukkaiseksi lapsilleni, kunnes Vesku tuuppasi Jerryn Dannin halailtavaksi ja harppasi luokseni. Olin tönkkönä kuin suolamuikku ja vain tuijotin häntä yrittäen arvioida, oliko hän iloinen minunkin näkemisestäni vaiko vain lasten, mutta sitten en kestänyt enää.
- Jumaliste että sä viivyit kauan, vingahdin ja ripustauduin hänen kaulaansa. Hän tuoksui vieraalta, mutta tuntui samalta kuin ennenkin, ellei sitten vähän kovemmalta ja lihaksikkaammalta, eikä sanonut mitään kovin järkevää, jotain kullan ja rakkaan tapaista erotin. Hän kuitenkin puristi minua niin, että hengittäminen oli vähän vaikeaa ja ja sitten hänen kätensä olivat äkkiä niskassani ja takapuolellani ja hän suuteli minua niin, että polveni melkein notkahtivat.

- Mä meinasin kuolla ikävään, sanoin ja vetäydyin sen verran eroon, että saatoin katsoa Veskua kasvoihin.
- Ja mä kun pelkäsin, ettei sulla ollu ollenkaan ikävä, tämä vastasi ja alkoi hymyillä leveämmin, silmiään myöten.
- Kai sä nyt tiesit jo etukäteen, että mulla olisi…
- Miten mä oisin voinu tietää, ethän sä sanonu mitään muuta kuin että mun pitää lähteä!
- Sanoinpas! Mä sanoin, että mulle tulee ikävä. Jos mä olisin valittanu niin paljon kuin halusin, sä et olisi lähtenyt ollenkaan…

- Hei! keskeytti Ville sitten suukottelumme ja sitä paitsi lapsetkin roikkuivat takinhelmoissamme. – Voisitteko te jatkaa tota myöhemmin, ennen kuin hevonen tulee kopin seinistä läpi.
- Se on oikeassa, Vesku huokaisi, siirsi kätensä poskilleni ja antoi minulle vielä yhden nopean suukon.
- Me mennään sisään odottamaan, ennen kuin likat tulee kipeemmiksi, päätin, enkä voinut olla hypähtämättä pientä tanssiaskelta, kun aloin kerätä laumaani. Jerry pisti vastaan, mutta enhän voinut jättää sitä tänne, Veskulla ja Villellä oli molemmilla kädet täynnä Mustin ja kaikkien tavaroiden purkamisessa. Niin oli kyllä minullakin, sillä tytötkään eivät olisi halunneet sisälle ja jouduin uhkailemaan heitä korvatulehduksilla.

Miehillä meni tallissa aika kauan, tekivät kai tupatarkastuksen samalla, mutta lopulta he tulivat sisään. Villekin, vaikka olin vähän toivonut, että hän lähtisi jo kotiinsa ja antaisi meille rauhan pupuilla.
- Ei meillä mitään ruokaa olis? Vesku kysyi epäröiden.
- Hellalla on vähän vielä makkarasoppaa, sanoin, ja he lämmittivät sen ja söivät pois, samoin yhden jälkiuunileivän, ja juttelivat ratsastuksesta. Ilmeisesti puolentoista tunnin matkaan Hangosta ei ollut saanut mahdutettua kuukauden tapahtumia. Lapset pörräsivät Veskun ympärillä ja tappelivat siitä, kuka sai istua hänen sylissään ja minun teki mieli liittyä seuraan, minäkin olisin halunnut pienen viipaleen hänestä.
- Mä taidan mennä ratsastamaan, huokaisin sitten.
- Mene vaan, Vesku sanoi.

Sanna oli jo tullut ja sain hänestä maastoseuraa, vaikka enemmän siinä Nikille oli seuraa Rellasta kuin minulle Sannasta. Tyttö vaikutti aina vaan lähes tuskallisen ujolta minun seurassani. Hän puhui oma-aloitteisesti hyvin vähän ja jos puhui niin vain hevosista. Nyt hän sentään totesi Mustin ja Veskun palanneen, mutta kaipa se oli hevosasiaa sekin.
- Niin ne tulivat, myönsin.
- Miten ne niiden kilpailut meni?
- Mä en oo vielä ehtinyt kysyä siltä oikein mitään. Jätin sen sisään, että jos lapset saisi nyt tällä välin kerrottua kaikki kuukauden juorut niin mäkin saisin sitten suunvuoron, naurahdin. Itse asiassa en ollut muistanut koko kisoja tänään.
- Onko tytöt vielä kipeitä? Meinaan, että tekisinkö mä jotain Nastille, Sanna kysyi sitten, eikä hän sen enempää juuri jutellutkaan, kun sanoin että kaikin mokomin.

Kun palasin ratsastettuani ja otettuani boksit, oli Ville lähtenyt ja tilanne muutenkin rauhoittunut. Tytöt olivat vetäytyneet sohvalle makailemaan ja niistämään ja Jerry torkkui Veskun sylissä nojatuolissa.
- Sillä on päiväunien aika, päätin, siirsin pojan omaan sänkyynsä ja menin itse tilalle.
- Kerro kaikki, Vesku sanoi ja antoi minulle suukon.
- Kerro itse. Kerro kilpailuista.
- Niistä oo paljon kertomista, hän sanoi ja virnisti niin, että arvasin olevan, paljonkin.
- Voititko sä Hannan? Minkä luokan sä menit?

- Siellä oli inter, sen mä menin Mustilla ja Wotilla, molemmilla. Ja joo, Musti voitti kyllä Hannan.
- Inter? Jossain pikku leirinpäätöskisoissa?
- No ei ne ollu ihan vaan meitä varten järjestetty, kyllä siellä oli väkeä kuin pipoa muualtakin.
- Mutta silti, eihän täällä pääse ratsastamaan sitä kuin pari kertaa vuodessa jos sillonkaan, ja sitten loppukaudesta vasta.
- Näin on, Vesku sanoi tyytyväisenä. – Ja mikä parasta, sieltä sai oikein palkintojakin.
- No mitä sä voitit? Uudet hanskat?
- Rahapalkintoja. Niin paljon, että mä sain maksettua Hannalle meidän matkat niillä kokonaan.
- Ohh, sanoin yllättyneenä. Ne eivät sitten tosiaankaan olleet olleet pelkät leirinpäätöskisat.

- Mikä vielä parempaa, mä sain alennusta loppulaskusta, siis valmennuksesta, koska mä tein tallitöitä ja liikutin niiden hevosia. Vaikka mä kyllä tein sitä ihan huvikseni, ei siellä muuten olisi riittänyt tekemistä koko päiviksi.
- Ollaanko me nyt sitten rikkaita? kysyin nauraen.
- No ei ihan olla, muttei niin köyhiäkään kuin voisi olla.
- Hyvä, koska mä olen melkein tilannut meille uuden tamman.
- Jaa minkä ja mistä?
- En mä tiedä vielä, mutta Oona lupasi pitää silmänsä auki, jos Virosta löytyisi joku trakehner.

Sen verran ehdimme jutella sillä kertaa, ennen kuin Danni halusi tulla tilalleni Veskun syliin, hänen silmänsä seisoivat päässä ja hän valitti kipeää oloa.
- Sä et taida mennä huomennakaan tarhaan, huokaisin.
- Onneksi mä menen töihin vasta maanantaina, niin sun ei tarvitse olla kotona enempää, Vesku sanoi.
- Mutta äiti on lomalla, mutisi Danni ja Vesku katsoi minua kysyvästi. Ähkäisin vähän nolona, mutta nyökkäsin.
- Mulla on uhkaava burnout. Mä otin yhteen Kurren kanssa ja Jarmo kirjoitti mulle lomaa, tunnustin.
- Teit mitä? Vesku kysyi.
- Ehkä mä kerron sulle siitä tarkemmin illemmalla, arvelin ja vilkaisin tyttöjä. Minusta heidän ei tarvinnut kuulla, miten Kurre oli käynyt kähmimään minua ja miten olin pimahtanut ja ruvennut väkivaltaiseksi.

Illemmalla ei tuntunut tulevan ikinä. Vesku ja minä saimme katkonaisesti vaihdettua aina välillä pätkiä tärkeimmistä kuulumisista, mutta minä odotin lasten nukkumaan menoa kuin joulua. Halusin raahata Veskun sänkyyn ja pitää hänet siellä vähintään aamuun asti, olin halunnut siitä hetkestä kun olin saanut sen ensimmäisen suudelman. Hyvin konkreettisesti olin tajunnut, että olin ollut noin kuukauden ilman seksiä ja nyt en osannut oikein muuta ajatellakaan.
- Mä menen tekemään iltatallin, laita sä lapset nukkumaan ja mene sitten sänkyyn odottamaan mua, komensin yhdeksän aikoihin.
- Kyllä mä voin mennä talliin, Vesku tarjoutui nousten jo puoliksi.
- Mä en usko. Noi ei tänään takuulla suostu nukahtamaan, ellet sinä laita niitä nukkumaan. Mä menen ja sä menet sitten sänkyyn.
- Menenkö? hän kysyi naurahtaen ja nousi sittenkin. Hänen silmänsä näyttivät tanssivan, kun hän laski kätensä lanteilleni.
- Jos sulle mitenkään sopii, pyysin kohteliaasti. – Ja nyt voit päästää irti, että päästään hoitamaan nää pakolliset ensin pois.

- Pussatkaa! huusi Alissa sohvasta.
- Ei ehdi nyt, sanoin minä ja riistäydyin irti.
- Aina me nyt ehditään vähän suukotella, Vesku pisti vastaan ja nappasi minusta uudelleen kiinni.
- Älä kiusaa, mulla on paineita ilmankin, kuiskasin hänen korvaansa.
- No anna suukko sitten, lasten iloksi.
- Yksi sitten, äkkiä, ja sitten kaikki huollettavat nukkumaan, sanoin jo melkein uhkaavasti ja annoin Veskulle nopean pusun.

Talutin hevoset kaksi kerrallaan sisään ja kiskoin kärsimättömästi loimia pois. Siltikin arvasin, että minulla menisi kauemmin kuin Veskulla lasten kanssa, elleivät nämä nyt innostuksissaan mitään ihmeellistä unettomuutta keksisi. Musti oli vähän täpinöissään, enkä ollut huomannut kysyä Veskulta, miten se pitäisi ruokkia pitkän matkustuksen jälkeen, joten annoin sille vain nimeksi kauraa. Parempi liian vähän kuin liikaa. En vaivautunut laittamaan aamuruokia valmiiksi, sillä silloin ei olisi kenelläkään kiire minnekään, sammutin vain valot ja suljin ovet ja sitten lähdin kävelemään takaisin sisään sydän hakaten. Vasta ovella muistin Marun, joka oli lähtenyt mukaani ja jouduin palaamaan talon nurkalle viheltelemään sitä ja onneksi se tulikin hurjaa, holtitonta toispuoleista laukkaansa.

Talo näytti pimeältä ja lasten huoneiden ovet olivat kiinni, joten arvasin Veskun onnistuneen tehtävässään. Minä hiivin vielä kellariin pikaiseen suihkuun ja sitten takaisin ylös, täristen sekä kylmästä että jännityksestä. Seisahduin makuuhuoneen ovelle. Miten hemmetin kotoisalta näyttikään, kun Vesku oli kotona! Hän nojasi päätyyn kasaamaansa tyynyläjään ja luki, silmälasit roikkuen tuttuun tapaan melkein nenän päässä niin, että hän näytti vähän pöllähtäneeltä professorilta, kun hän katsoi minua niiden yli.
- Siihenkö sä nyt jäit ihmettelemään? hän kysyi.
- Mä en vaan meinaa uskoa silmiäni, että sä tosiaan olet siinä. Tiedätkö sä, että ekana iltana, kun olit lähtenyt mä en voinut nukkua sun lakanoidesi vieressä?
- Mä jotenkin päättelin niin, Vesku sanoi ja osoitti nurkkaan. Punastuin lievästi. Kaikesta siivoamisestani huolimatta vuodevaatteet, jotka olin aikoinani sinne paiskannut olivat vielä siellä, vaikka vasta aamulla olin sieltä kaivanut esiin Veskun tyynyt ja laittanut niihin puhtaat päälliset. Lakanat olivat vain jotenkin unohtuneet.

- Mulla on ehkä joitain muita hyviä puolia, mutta kodinhengettäreksi musta ei ole, huokaisin.
- On ihan tarpeeksi. Tule nyt hitto vie tänne äläkä keikistele siellä puolipukeissasi!
Vesku laittoi kirjansa ja söpöt lasinsa yöpöydälle ja kohotti peittoa kutsuvasti. Olin siellä suunnilleen puolessa sekunnissa ja Maru, äkkinäisistä liikkeistäni innostuneena perässä. Komensimme sen yhteen ääneen alas sängystä ja sitten olinkin jo rautaisessa otteessa. Vesku likisti minua ja siirsi sitten toisen kätensä alemmas jalkoväliini samalla kun hän painoi suunsa vaativasti vasten minun huuliani.
- Mä en taida paljon tarvita kuukauden selibaatin jälkeen… mitä jos ensin naidaan pahimmat pois ja rakastellaan sitten myöhemmin? ehdotin kun sain vedettyä henkeä. Olin itse saanut käteni sopivaan paikkaan todetakseni, että Vesku oli vähintään yhtä innoissaan kuin minä, kankeana kuin puhelinpylväs, ja se innosti minua vain lisää. Kiskoin hänet päälleni.
- Mä tulen sekunnissa, hän varoitti.
- Niin minäkin. Siksi mä sanoinkin, että naidaan ensin, päästetään pahimmat paineet ja sitten aletaan rakastella, nauroin.
- Itsepähän tilasit, Vesku voihkaisi, kun autoin häntä tunkeutumaan sisääni. Se oli ihan järjetöntä, minä aloin ensimmäisestä työnnöstä nähdä värejä ja tuntea supistuksia, se koko akti ei voinut kestää minuuttia pidempään, ennen kuin Veskukin lysähti päälleni.

- Älä enää ikinä jätä mua näin pitkäksi aikaa, huohotin.
- Tajuatko sä, että toisilla on ihan avioliitossakin tämmöisiä taukoja, Vesku nauroi ja antoi pikku suukon suupieleeni..
- Jos meille meinaa tulla tämmösiä taukoja ilman, että toinen on eri maassa niin sitten meidän on aika erota, sanoin vihaisesti ja kiedoin jalkani tiukemmin hänen ympärilleen, ettei hän pääsisi karkaamaan sisältäni.
- Rakastatko sä mua? Vesku kysyi.
- Enemmän kuin mitään muuta, sanoin varmasti . – Entäs sinä?
- Entäs lapset? hän kysyi sen sijaan että olisi vastannut.
- Älä ole hölmö. Ne on niin eri asia, niitä rakastetaan ihan eri tavalla.
- Niin, niin kai.
- Mutta entäs sinä? toistin kysymykseni. – Musta tuntuu, että ennen kuin sä lähdit sä et kaikin ajoin ihan rakastanut.

Vesku kierähti pois päältäni, mutta koska sääreni olivat edelleen ristissä hänen selkänsä takana minäkin käännyin ja jäin edelleen kasvotusten hänen kanssaan. Näin väkisinkin pienen tuskastumisen välähdyksen hänen kasvoillaan, mutta se meni hetkessä ohi.
- Mulla on ollut niin hirveä ikävä sua viime viikkoina, että viimeistään nyt mä tiedän oman hyväni, hän sanoi. – Sä olit hemmetin viisas ja ovela nainen, Jessi.
- Sä siis olit muhun kyllästynyt? huudahdin hiljaa ja yritin vetäytyä hänestä eroon. Minulle oli tullut kovin kylmä sillä sekunnilla. En kuitenkaan päässyt mihinkään, Vesku piti minusta kiinni lujin, lämpimin käsin.

- Kai mäkin olin vähän väsynyt… kaikkeen… hän sanoi. – Mutta se kaikki kyllä selkisi heti, kun mä jouduin susta eroon.
- Sullahan oli unelmaloma ja vielä Hanna seuranasi, sanoin happamasti.
- Siinäpä se. Mä vaan toivoin, että sä olisit ollut siellä. Mä tajusin, että sinä ja lapset ja koti on se, mitä mä haluan.

Hän oli hyvin vakava ja hellitti otteensa niin, että saatoin vetäytyä pois. En vaan enää halunnut, paitsi että hivutin toisen jalkani pois hänen altaan, sillä se alkoi puutua.
- Vesku Laakso-oja, sanoin. - Kerro mulle, rakastatko sä mua?
- Enemmän kuin mitään muuta, hän sanoi.
- Ja entäs lapset? kysyin kiusallani.
- Siihen sä vastasit jo. Haluatko sä nyt kertoa, miksi sä olet sairaslomalla?
- Mä mieluummin jätän sen myöhemmäksi, eikö me voitaisi nyt siirtyä siihen rakastelupuoleen? ehdotin.
- Mä en käynnisty niin nopeasti. Me miehet ei. Kerro sä vaan.

- No, mä paiskasin kahvipannun Kurren päähän, aloitin ja kerroin sitten kaiken siihen johtaneenkin. Olin ajatellut tehdä sen kepeästi ja huumorilla, mutta ei se ollut niin helppoa. Mies oli jonkinlainen musta pilvi mielessäni kuitenkin, ja ennen kuin pääsin loppuun asti, olin taas kerran kiukkuinen ja kyynelten partaalla.
- Miten se kehtaa? Miten tommosta katsellaan siellä? Vesku kysyi vihaisesti.
- No, meille ei varsinaisesti ole jonoa ovella, huomautin.
- Sun pitää päästä sieltä pois.
- Entä jos Kurre on mennyt pois sillä aikaa kun mä olen saikulla, sanoin toiveikkaana.
- Niin, ja varmaan me saadaan lottovoittokin lauantaina.
- Sitten pitäisi varmaan lotota. Vesku katsoi minua hetken ja alkoi sitten nauraa.
- Ei meidän kannata, hän sanoi.
- Miksei? Voihan sinne aina euron laittaa…
- Jos on onni rakkaudessa ei ole rahapelissä. Kumman sä valitset?
- Oho, en mä tiennytkään, että sä olet taikauskoinen, nauroin, mutta en puhunut lottoamisesta enempää. Painauduin vain lähemmäs Veskua, minä aloin olla valmis valmistelemaan seuraavaa erää.

  Re: Mansikkakesä 14

Lähettäjä: Pingo 
Päivämäärä:   15.9.09 14:56:07

Mä aloitin ton heittelyn jo ennen ku opin kävelemään. Eka isompi kohde oli heittää isolla kivellä isän uutta autoa..

  Re: Mansikkakesä 14

LähettäjäSennnu 
Päivämäärä:   15.9.09 15:29:17

Se takuulla tykkäs...
Nyt joron jäljille.
-----------
8.

Vesku vietti suuren osan seuraavasta päivästä koneella. Olin saanut häneenkin tartutettua pienen paniikin siitä, että seuraavan kesän emätammat olivat vähissä ja lisäksi hän suunnitteli innokkaasti kisakalenteria, tai sitä teimme yhdessä. Olin lopultakin saanut Oonalta tiedot siitä maastoestevalmennuksesta ja olin jo ilmoittautunut sinne – se oli jo kolmen viikon kuluttua ja toivoin, ettei tulisi takatalvea, että se voitaisiin järjestää.
- Sä saat vähän silmäillä meidän kouluratsastusta, sanoin Veskulle.
- Koska sä menet sitten koulukisoihin?
- Tarviiko mun?
- No tarvii kai, et kai sä aio tehdä ensimmäistä esiintymistä kouluradoilla jossain kenttäkisoissa kesäkuussa?
- En kai, huokaisin. – Mitä viikonloppuja mulle sitten jää käydä jossain?
- Jäähän niitä. Mä en aio ollenkaan ratsastaa Mustia piippuun käymällä joka viikonloppu jossain. Sen pitää jaksaa lokakuuhun asti.
- Sä tähtäät taas HIHSiin, tajusin.
- Ei täällä ole oikeen muuta mihin tähdätä, vai mitä? Sitä paitsi sen parempaa mainosta Mustille ei olekaan. Viime syksynäkin alkoi tammanomistajat heti soitella sen jälkeen.

- Tossa tulee heti konflikti, osoitin kalenteria, joka Veskun koneen vieressä lojui ja mihin hän oli merkinnyt potentiaalisia kisoja. – Mun valmennus. Ja sulla on kisat.
- Ai, hän sanoi ja katsoi sitä. – No, mitäs nyt tehdään? Ei traikkua voi jakaa.
- Paju lähtee kanssa, jospa sen isä veisi meidät. Niiden traikku on seissyt vaan tyhjän panttina tuolla koko talven.
- Niin ja eikös Siirinkin pitänyt tulla teidän kenttäjengiin? Niillähän on vetopelit kanssa.
- Mä en tiedä Siiristä, sanoin ja puraisin huultani. Se asia oli jäänyt illalla, tai yöllä, puimatta. Olimme nukahtaneet.
- No sen näkee. Tuleeko se taas viikonloppuna?
- Ei, mä kerron siitä myöhemmin, sanoin enkä sitten sanonutkaan enempää, sillä en halunnut lasten kuulevan. Seuraavaksikin yöksi riittäisi puhuttavaa. Sitten hätistin tytön pois mielestäni ja pörrötin Veskun hiuksia. Minulla oli niin hyvä olo nyt, kun hän oli taas kotona. Tunsin itseni rauhalliseksi ja tyytyväiseksi ja onnelliseksi.

Tytöt alkoivat jo olla sen verran terveitä, että he kiipeilivät sisällä pitkin seiniä, ja Jerry etenkin, joten menimme vähän ulkoilemaan ja katsomaan kun Vesku ratsasti Mustilla.
- Voidaanko mekin kouluratsastaa? he vaativat, mutta minä kielsin. Se oli semmoista rempomista ja rehkimistä parhaimmillaan, että näin miten heidän kuumeensa pomppaisi taas nousuun.
- Ei vielä tänään, jos te aiotte huomenna päästä tarhaan. Harjatkaa se vaan, sillä se tukehtuu kohta ton turkkinsa alle, ehdotin ja niin he hakivat ponin pihatosta ja sitoivat sen kentän aitaan raapiakseen siitä pitkää valkoista talvikarvaa pois. Se kyllä tarkemmin katsottuna näytti olevan melko rankkaa puuhaa myös, molemmat sukivat kasvot punaisina ja pikku poni nautti silminnähden. Musti ei, se teeskenteli unohtaneensa, mikä eläin tuommoinen pieni ja valkoinen olikaan ja pyöritteli silmiään ja otti sivuaskelia, kun sen piti ohittaa se, kunnes Vesku komensi sitä.
He menivät vain kevyesti, mutta saatoin silti huomata hevosessa eron siihen, mitä se oli ollut lähtiessään. Se näytti entistä suuremmalta ja sen lihakset pullistelivat valtavina. Hiekka ropisi, kun se ravasi ja sen askeleet näyttivät liitäviltä ja monen metrin mittaisilta.
- Koska me saadaan ratsastaa Mustilla? kysyi Alissa kaihoisasti.
- Ehkä kymmenen vuoden päästä, arvelin, etten tulisi luvanneeksi liikoja. He muistivat joka tapauksessa jokaisen sanani.
- Koska me päästään kilpailemaan? kysyi sitten Danni, eiväthän he olleet voineet olla kuulematta, mistä olimme puolen päivää puhuneet.
- Teidän kilpailuja me ei muistettu katsoakaan, totesin. – Kunhan mennään sisään niin katsotaan, josko jotain jo löytyisi.
Kylläpä me olimme kilpailuhenkinen perhe. Kauankohan yksi traileri ja vetoauto riittäisivät kolmelle, tai oikeastaan neljälle ratsukolle?
Kun tytöt olivat harjanneet Nastia kuulemma kätensä kipeiksi taluttelimme Jerryä vähän aikaa pitkin tallipihaa. Poika puristi rukkasineen ponin pitkiä harjaksia, kasvot leveässä hymyssä. Voi jestas, kyllä me ainakin ratsastajia osasimme kasvattaa. Toivoin vain, että Nastilla olisi vielä monta vireää vuotta edessä, jotta Jerrykin ehtisi ihan oikeasti opetella sen kanssa. Se oli täydellinen pikkulasten poni.
Oona soitti illalla ja sydämeni hypähti kurkkuun, kun ensimmäinen ajatukseni oli, että hän ilmoittaisi jonkin virolaisen maatilan perukoilta löytyneen täydellisen tamman, joka lastattaisiin laivaan seuraavalla viikolla. Sitä asiaa hänellä ei kuitenkaan ollut.
- Kimi aikoo ostaa uuden hevosen, hän kertoi.
- Taas? ihmettelin, mutta sitten tajusin, että oli jo vuosia siitä, kun entinen tallikaverimme oli hommannut Bronskin. Aika meni hurjaa vauhtia.
- Sen olisi pitänyt tehdä se jo aikoja sitten. Joka tapauksessa, Kisu on nyt tarpeeton.
- Eikö se myynyt sen? muistelin.
- Ei se myynyt vaan se oli ylläpidossa yhdellä juniorilla.
- Sehän on jo ikivanha?
- No ei sentään, mutta en ehkä lähtisi sillä enää isoja luokkia hyppäämään.
- Sä tarkoitat, että me otettaisiin se meille eläkkeelle ja varsotettaisiin, arvelin.
- No jotain semmosta, joo.
- Onko se koskaan varsonut?
- Sitä mä en tiedä. Kysykää Kimiltä. Se ei oikein tiedä, mitä se tekisi sen kanssa, mutta selvää on, ettei sitä kannata maneesitallilla pitää seisomassa. Se näyttää olevan vähän heikko kohta Kimillekin, ei se taida haluta sitä myydä. Voisitte soittaa sille ja ehdottaa.
- Haa, sanoin ja aloin hurjana miettiä kaikkia muita tuttavia, joilla saattaisi olla vanha tamma. Kimiäkään en ollut muistanut ollenkaan, joten niitä saattoi olla enemmänkin. Mansikka esimerkiksi… mutta se oli tietenkin mahdoton ajatus. Emmehän voisi sitä ruveta astuttamaan omalla pojallaan, saati sitten edes ajatella, että Ilse ja Karoliina olisivat luopuneet siitä. Se ehkä tulisi meille viettämään mummopäiviään sitten, kun olisi jo todella vanha, liian vanha metsälenkeillekin, mutta sen aika ei ollut vielä.
- Soita Kimille, komensin Veskua heti, kun hän tuli lukemasta tytöille: hän oli edelleen ykkösvaihtoehto nukkumaanlaittamisessa.
- Ja miksi?
- Josko se antaisi meille Kisun ylläpitoon.
- Astutettavaksiko? Eikö se ole jo liian vanha?
- Onko? kysyin vähän huolissani kyllä. – Eihän se nyt ole kauhean vanha. Se on nuorempi kuin Mansikka, Desikin on kai vanhempi?
- Mutta se on estesukua.
- Niin on Rellakin. Musti taas ei ole mitään sukua, se voi ihan hyvin tehdä hienoja estehevosiakin.
- Onhan Musti! Wotin sukua!
- Wotkin voisi olla estehevonen, ellei just Hanna olisi ostanut sitä, huomautin.
Siitä Vesku ei tullut näyttänyt olevan kovinkaan vakuuttunut, mutta kun aikani jankutin hän suostui soittamaan, tosin sanoen, että meidän pitäisi kyllä jossain vaiheessa hommata oikein hyvä kantatamma itsellemme eikä haalia kaikkia rataraakkeja, joista puolikkaassa lauseessa jostain kuulimme huhuja.
- Niin, heti kun meillä on se lottovoitto, sanoin kärsimättömästi.
- Jos saataisiin säästettyä tämän kesän varsarahoista sen verran…
- Jos ei ne kaikki mene saman tien lähtömaksuihin ja eläinlääkäreihin ja bensoihin. Ja mun trakitammaan, muistutin.
- No se trakitamma nyt ei ehkä ole ihan sitä, mitä me kaivattaisiin, hän uskalsi huomauttaa.
- Totta, huokaisin. – En mä ole edes ihan varma, olenko mä ihan tosissani sen kanssa.
- Kasvatusmielessä ei semmosesta ehkä ole paljon mihinkään, ja jos sä meinaat itsellesi ratsuksi niin eikö Niki riitä? Sähän olet haaveillut Rellallakin kilpailevasi tänä kesänä, Vesku huomautti.
- Niin, niin, ihan totta… minun oli pakko myöntää hänen puhuvan järkeä.

Vesku soitti kuitenkin Kimille ja näytti siltä kuin olisi saanut märän pyyhkeen päin naamaansa heti, kun alkoi puhua Kisusta. Minäkin kuulin viereen, miten Kimi kielsi heti kättelyssä aikovansa luopua siitä.
- Ei väkisin, nauroi Vesku hänelle. – Juttu oli vaan muuttunut niin, että sä kuulemma etsit sille vihreitä laitumia ja eläkekotia siinä vaiheessa, kun se ehti mun korviini. Pidä kaikin mokomin hevosesi.
Kuulin Kimin äänensävystä, että hän alkoi vähän peruutella. Ehkä hän jopa lupasi harkita asiaa. Valmista siitä ei kuitenkaan nyt tullut.
- Naiset, sanoi Vesku huvittuneena puhelunsa jälkeen.
- Mitä me? kysyin vähän loukkaantuneena.
- Te järjestätte asioita niin vikkelään, ettei miehet pysy perässä.
- Kimi ei ehkä vielä tiedä, että tää on paras vaihtoehto, kyllä se siitä kun se vähän miettii, puolustauduin.
- Voi olla. Mikä se Siiri-juttu oli?

- Äh, sanoin ja mieleni mustui taas.
- Nytkö se pääsi selville siitä, mitä sinä ja sen isä on touhunneet kaikkien selän takana?
Minusta se ei ollut kovin kauniisti ilmaistu, mutta totuuden nimessä saatoin vain nyökätä.
- Juha tuli hakemaan sitä kotiin pääsiäisenä ja höpötti sivu suunsa huomaamatta, että Siiri oli kuulolla. Nyt se ei halua enää nähdäkään mua.
- Toivottavasti siitä ei tullut kauhea riita, Vesku sanoi ja arvasin hänen ajattelevan lapsia.
- Ei tullut. Kiusallinen, mutta ei tytöt kuulleet mitään, eikä Siiri päättänyt kävellä kotiin eikä mitään muuta dramaattista.
- Ehkä se kuule leppyy. Leppyihän sen äitikin, ja minäkin.
- Niin, sanoin, mutta varsin vähän toiveikkaasti. – Mutta minä vuonna? Mä muistan miten ehdoton sitä oli siinä iässä. Oli vaan mustaa ja valkoista ja nyt mä olen musta kuin puuhellan kylki.
- Omahan on syysi.

- Älä nyt enää sinä piiskaa mua, mulla on ihan tarpeeksi inhottava olo muutenkin, pyysin. Minun teki mieli mennä hänen kainaloonsa lohdutettavaksi, mutta hän näytti niin vihaiselta, etten uskaltanut siinä pelossa, että minut tönäistäisiin pois. Olisi ollut mukavampaa, jos ei olisi tarvinnut muistuttaa Veskuakaan koko asiasta. Istuin siis jäykkänä kuin rautalanka siinä puolen metrin päässä tuijottamassa häntä. Angstini kasvoi, kun seurasin, miten ilmeet vaihtelivat hänen kasvoillaan ja hän rypisti ajatuksissaan otsaansa. Nytkö me taas palasimme vatvomaan sitä tosiseikkaa, että olin harhautunut pettämään häntä?

Pienen ikuisuuden kuluttua Vesku huokaisi pitkään ja vilkaisi minua ihmeissään.
- Mihin sä kielesi kadotit? Näitkö sä aaveen?
- Taisin nähdä, mutisin. Mitä hän sitten miettinytkään se oli nyt poissa.
- Älä huolehdi, kyllä Siiri varmasti leppyy, hän sanoi kilttiin tapaansa ja siirsi kätensä syliini silittääkseen reittäni.
- Luuletko sä?
- Luulen. Ajattele, miten houkuttelevaa meillä on kunhan sen kesäloma alkaa. Desi ja Rellakin varsoo jo toukokuussa, luuletko sä että se voi niitä vastustaa?
- Toivottavasti.
- Niin mä ainakin toivon, meidän kisoissa käyminen on paljon helpompaa, jos Siiri reissaa mukana.
No niinpä, minun takiani meillä ei ollut edes kisahoitajaa. Joskus aiemmin olisin voinut ottaa nokkiini mokomasta vihjauksesta, nyt ei ollut sellainen hetki, että olisin viitsinyt.
- Meidän pitää tehdä jotain perustavanlaatuisia järjestelyjä ipanoiden suhteen muutenkin, lausahdin ja käytin tilaisuutta hyväkseni mönkiäkseni vähän lähemmäksi. – Jos me meinataan kaikkiin kilpailuihin, mitä nyt on suunniteltu, me ei mitenkään selvitä ilman, että meillä on niille joku hoitaja. Ne ei jaksa mitenkään kulkea mukana joka viikonloppu koko kevättä, kesää ja syksyä, eikä se nyt ole ihan reiluakaan, että niiden kesä menee ratsastuskilpailuissa. Ja entäs sitten kun ne sairastuu taas kaikki sopivasti jonossa niin kuin tällä viikolla, siinä sitä ollaan, jos sun pitäisi päästä kisoihin ja mun pitäisi päästä kisoihin samana viikonloppuna.
- Ei nyt maalailla piruja seinille.
- Jos meillä olisi joku varaäiti, haaveilin.

Ylimääräinen kevätlomani alkoi maistua mansikoille nyt, kun Vesku oli palannut kotiin ja rakasti minua taas. Kurre tuntui hyvin kaukaiselta pieneltä peikolta, kun hoitelin taloani ja talliani ja perhettäni. Melkein jo aloin haaveilla kotiäidin hommasta, mutta tiesin, ettei se pidemmän päälle toimisi. Kahden viikon kuluttua menisin jo riemusta kiljuen töihin. Meillä pitäisi olla ihan eri kokoluokan tila, että olisin siellä jatkuvasti tyytyväinen – enemmän ihmisiä. Minä en voinut pidemmän päälle olla tyytyväinen pelkästään hevosten ja lasten seuraan, sen olin todennut jo monesti kantapään kautta, eikä sitä soppaa pystynyt edes Vesku yksin pelastamaan palamiselta. Alkaisin vain tuskastua häneenkin.

Nyt ei oltu vielä niin pitkällä, nyt oli vain hauskaa. Ratsastin Nikillä ahkerasti ja viikonloppuna Vesku oli pakotettu pitämään kouluvalmennuksia. Se ei ollut minun syyni, minä olisin taivutellut häntä kaikessa hiljaisuudessa ja sitten hän olisi voinut pitää minulle tuntia kaikessa hiljaisuudessa vaikka aamukahdeksalta ilman todistajia. Ei, Ulla oli onnesta neliskanttisena, kun Vesku oli palannut ja suorastaan rukoili häntä katsomaan, miten metsään hän ja Nairobi olivat ehtineetkään eksyä. Ihmeekseni Vesku ei pistänytkään vastaan.
- Lauantaina yhdeltätoista, tulkoon ken tahtoo, ellei meillä ole mitään estevalmennusta silloin, hän sanoi katsahtaen minua kysyvästi.
- Ei tänä viikonloppuna pitäisi olla, Nikke kun kävi pääsiäisenä kaksi kertaa, sanoin.
- No niin, silloin sitten.

- Sä et pistänyt edes nimeksi hanttiin, sanoin vähän epäluuloisena, kun Ulla oli kadonnut kuuloetäisyydeltä.
- En niin. Mä sain jonkinlaisen kipinän siellä Tanskassa. Mä katselin aika paljon Siggen tunteja ja sitten aloin miettiä, että mitä mä näin niissä ratsukoissa ja mitä olisin sanonut… ja hirveän usein se sitten korjasi just sitä mitä mäkin olin ajatellut.
- Sä osaat opettaa, enkö mä ole sulle sanonut ennenkin, sanoin tyytyväisenä.
- Kunhan vaan pinna riittää.
- Riittäähän sulla, sähän olet suunnilleen maailman pitkäpinnaisin ihminen!
- No, se jää nähtäväksi. Luuletko sä, että Pajukin tulee?

Totta kai Paju tuli. Olin ihan oikeasti tainnut saada hänet vähän innostumaan kenttäratsastuksesta, kun olin tarpeeksi puhunut. Tosin hän oli vähän hämillisen näköinen, kun Vesku tuli kentälle parkkeerattuaan Jerryn rattaat kentän aidan taakse ja lahjottuaan tyttöjä pitämään sitä silmällä.
- Mä en ole kouluratsastanut moneen viikkoon, hän tunnusti.
- Mitä sä sitten olet tehnyt? Vesku kysyi muka vihaisesti.
- Hypännyt ja maastoillut ja sitten vaan liikuttanut välillä sileellä, Paju luetteli.
- Mä tiedän sun sileellä liikuttamisesi.
- Niin-pä.
- Sä voisit ihan hyvin ratsastaakin sen sijaan, että vaan annat sen juosta ympäri kenttää, ei siitä ole teille kummallekaan mitään iloa, Vesku luennoi.
- Mutta on niin vaikeeta keksiä mitä tekisi. Mä sitten vaan ravailen kiemuroita ja laukkaan ympyröitä.
- Pidennä jalustimia kolme reikää, Vesku sanoi puuttumatta asiaan sen enempää.

Minä olin sentään yrittänyt enimmäkseen ratsastaakin. Olin itse asiassa hypännyt aika vähän, paitsi Niken silmien alla. Tuntui jotenkin vaivalloiselta rakentaa esteitä ihan vaan itseään varten ja sitten, kun olin yksin lasten kanssa, olin nähnyt kauhukuvia, että olin tipahtanut esteeseen ja loukkaantunut lasten ollessa ehkä yksinään sisällä nukkumassa. Kyllä sitä iän myötä tuli vähän varovaisemmaksi, tai sitten lapset tekivät sen. Sitä paitsi olisi kai ollut noloa olla naimisissa yhden Suomen parhaimmista kouluratsastajista kanssa ja sitten vain haahuilla ympäri kenttää hevosella, joka muistutti snautseria.

Minä pääsin kuitenkin vähimmällä. Vesku naputti paljon enemmän Ullalle ja Pajulle ja minä sain enimmäkseen ratsastaa kuin en olisi kuulunut porukkaan ollenkaan. Minua vähän harmitti, kun Vesku pisti maksavat asiakkaat tuolla lailla etusijalle ja yritin ottaa hänet siitä tilille myöhemmin.
- Olisit sä voinut vähän ohjata muakin, syytin, kun pääsimme kahden kesken.
- Niinkö? Mitä sä haluat ruveta opettelemaan? Sarjavaihtoja?
- Häh? Ei kun sä opetit ainoastaan Ullaa ja Pajua. Turha mun on sitten niiden kanssa tulla kiertämään kenttää, oon vaan tiellä.
- Mä sanoin sulle, että pidennä jalustimia, lyhennä ohjia ja aktivoi takapäätä.
- Niin, peräti.
- Jos sä olet menossa tuttariluokkaan kenttäkisoihin niin siellä ei tarvitse mennä edes peräänannossa, ellen mä pahasti muista väärin. Te menette ihan nättiä helppoa aata minä päivänä hyvänsä, paitsi ehkä vastalaukkoja. Jos sä haluat korkeampaa koulua niin toki mä neuvon, mä vaan ajattelin, että mihin sä olet tähtäämässä.
- Ai sä et niin kuin sanonut mulle mitään, koska me oltiin muka hyviä? kysyin punastuen.
- Tasoonne nähden, joo. Paju-parka on ihan hukassa, ja Ulla melkein yhtä pahasti. Sen hevonen osaa, mutta se yrittää kaikkensa, ettei Nairobi pystyisi tekemään mitään, Vesku sanoi miettivän näköisenä.
- Sitten mä haluan opetella korkeampaa koulua, julistin ja minulla oli voittajaolo.

  Re: Mansikkakesä 14

Lähettäjä: Pingo 
Päivämäärä:   15.9.09 21:19:37

Juu.. muistaa edelleen..

  Re: Mansikkakesä 14

LähettäjäSennnu 
Päivämäärä:   15.9.09 22:02:41

Ja ihn melkein freesinä takaisin :D
----------
9.

Vesku taisi ottaa tosissaan sutkautukseni. Minä olin tietenkin tarkoittanut korkeampaa koulua Nikillä, mutta hän laittoikin minut seuraavalla viikolla ratsastamaan Mustilla.
- Musti osaa jo kaiken, ja mitä jos mä pilaan sen? vastustelin.
- Mä en anna sun pilata sitä, Vesku sanoi.
- Mutta mä en ole ikinä, koskaan Mustin kanssa menossa mihinkään kilpailuihin!
- Jos sä haluat opetella, sun pitää ensin mennä hevosella, joka osaa jo. Muuten sä et voi opettaa Nikille mitään, hän sanoi ja se minunkin oli nieltävä.

En ollut pitkään aikaan, tai oikeastaan koskaan, ratsastanut Mustilla muuta kuin juuri sitä Pajun harrastamaa ”sileää” eli pelkkää liikutusta selästä käsin silloin kun Vesku ei ollut ehtinyt itse. Ellei meillä olisi ollut Desiä, olisin ollut ihan hukassa orin satulassa. Sekin tuntui toimivan ihan eri tavalla kuin Niki ja kymmenet muut hevoset, joilla koskaan olin ratsastanut. Ne olivat suuria diivoja molemmat ja Musti oli sentään niistä kahdesta helpompi, sillä se oli Veskun kouluttama ja me ratsastimme samalla tavoin.

- Ainakin satula on ihana, sanoin vähän hermostuneena, kun olin kiivennyt selkään ja säätelin jalustimia. Oli syytä ollakin, sen verran maltaita siitä oli maksettu, vaikka se oli käytetty. Musti heilutteli päätään ja kalisutteli kuolaimiaan ja Vesku, jolla oli Jerry sylissään tuli ja tarttui sitä ohjista.
- Rentoudu. Se aistii susta pahoja viboja.
- Joogaamaanko mun pitää täällä ruveta, tuhahdin.
- Vaikka. Jos mä vien Jerryn talliin ja lahjon tytöt hoitamaan sitä ja sä verkkaat sillä aikaa? Etten mä ainakaan hermostuta sua lisää?
- Loistava idea, sanoin ja hengitin syvään ulos, vähän niin kuin synnytysharjoituksissa. Kun Vesku poistui pakotin itseni naurahtamaan. Se auttoi aina. Jos pystyi rehellisesti nauramaan ei voinut olla rehellisesti hermostunut.

Olin kieltäytynyt kankisuitsituksesta, sillä en halunnut käsiäni umpisolmuun kaksiin ohjiin. Musti kalisutteli niveliäänkin alkuun, mutta kun jatkoin syvään hengittämistä ja naureskelua se lopetti. Kohta minustakin tuntui että olin emähölmö jännittäessäni Mustilla ratsastamista. Olinhan kuitenkin ollut sen selässä sen sata kertaa, eikä se ollut häijy hevonen. Veskuakin oli turha pelätä. Hän oli nähnyt minusta pahempiakin asioita kuin mokailut hevosen selässä. Otin ohjat ja aloin houkutella Mustia taipumaan ja väistämään ja pysähtymään ja harmistuin, kun totesin taas kerran, että joissain asioissa Niki oli sittenkin parempi. Se toimi pelkällä vihjauksella, pienellä painopisteen muutoksella, melkein ajatuksella joskus, mutta Musti vaati selvempiä apuja. Muistutettuani sen taas mieleeni aloin ravata ja sitten Vesku jo tulikin.

Sillä kertaa emme päässeet sirkustemppuihin asti, vaan Vesku vaati vain hyvää perusratsastusta. Siinäkin oli ihan tarpeeksi tekemistä, mutta hänen neuvoillaan tunsin, miten Musti alkoi ryhdistäytyä ja pehmetä ja liikkua joustavammin. Minä en viihtynyt sen liikkeissä, mutta aloin tottua niihin pikkuhiljaa, joskin vatsalihakseni alkoivat hiljalleen krampata. Siltikään en olisi malttanut lopettaa, kun minusta alkoi tuntua, että sain hevosen liitämään.
- Jatketaan jonain päivänä, Vesku sanoi, kun Danni huusi häntä tallin ovelta.
- Sopii, mä alan olla puhki, sanoin, mutta kun hän meni katsomaan, mikä lapsilla oli hätänä minun oli ihan pakko kokeilla pari laukanvaihtoa vielä. Musti pärskähteli ja totteli käsittääkseni aika hyvin, joten en kokeillut onneani sen enempää vaan aloin rentouttaa ja jäähdytellä sitä.

Niki tuntui Mustin jälkeen pikkuriikkiseltä, kapealta ja vikkeläaskeliselta, mutta yritin soveltaa siihen seuraavana aamuna neuvoja, joita olin saanut orin kanssa ja sainkin sen mielestäni liikkumaan vähän eri tavalla kuin tavallisesti, enemmän kuten iso hevonen. Oli harmi, ettei tallilla ollut ketään muuta elävää ihmistä, jolta olisin voinut kysyä puolueetonta mielipidettä, mutta oletin, että se näytti tavallista paremmalta kun se tuntui enemmän Mustilta.

Koko tallin tuntui valtaavan hurja valmennusinto nyt, kun Vesku oli palannut. Hanna oli lähettänyt Veskulle linkin videoihin, joita joku oli siellä Tanskassa ottanut heidän kisasuorituksistaan ja kun Ulla sattui kuulemaan niistä, me jouduimme pitämään videoidenkatseluillan. Veskun läppäri asetettiin pöydälle ja Paju ja Ulla ja Sannakin istuivat sohvalla kylki kyljessä tuijottamassa sitä.
- Onko sulla kuvia siitä paikasta? Ulla kysyi ja melkein näin, miten hänen ajatuksensa kulkivat. En kovastikaan ihmettelisi, jos hän olisi kohta varaamassa kurssitusta siellä.
- On, Vesku sanoi hämmästyneen näköisenä. Minäkin hämmästyin, sillä en ollut tullut kysyneeksi, oliko hän käyttänyt mukaan ottamaansa kameraa, eikä hän ollut maininnut niistä mitään. Oli tainnut itsekin unohtaa.
- Sä olet kanssa yksi hajamielinen professori, sanoin kiusoitellen.
- Mä olen, Vesku naurahti niin, että hänen suupielensä vääntyivät ihanasti kippuraan ylöspäin. Se oli yksi niistä piirteistä, mikä hänessä aina sai minut sulamaan ja tökkäsin häntä sormella toiseen ennen kuin annoin siihen pienen suukon.

- Mahdatko sä tietää, mihin mä laitoin kameran kun tulin? hän kysyi varovasti.
- Mä en ole nähnyt sitä, pitäsikö sun tarkistaa sun repun sivutaskut tai jotain, hymyilin.
- Pitäisi kai, hän mutisi ja palasi ihan muutaman minuutin kuluttua toisessa kädessään kamera ja toisessa sen muistikortti, jonka hän työnsi koneen kylkeen.

Minäkään en ollut nähnyt paikasta kuin nettisivut, joten nojauduin kiinnostuneena sohvan selkänojan yli. Näin Mustin tallissa ja tarhassa, Hannan ratsastamassa Jackalilla ja sitten jopa kuvan Veskun hehkuttamasta pyökkimetsästä. Se oli aika jumalaisen kaunis kuva, paitsi että siinä oli Hanna ratsastamassa kohti kameraa. Jos Veskulla olisi ollut yhtään älliä hän olsii antanut kameran Hannalle ja pyytänyt tätä ottamaan kuvan itsestään.
- Entä missä te asuitte? Eikö sieltä ole mitään? ehdin kysyä, ennen kuin Vesku pääsi paljonkaan eteenpäin.
- No on tietysti, ainahan sä haluat hotellihuonekuvia, hän naurahti. Se oli totta. Semmoisia minä aina napsin. Semmoisia Veskukin oli sitten napsinut varmaan ihan minua varten. Osassa oli ihan ihmisiäkin, ja Vesku esitteli tallityöntekijät ja muita siellä olleita.

- Ketkä näistä on niitä pääsiäisääliötä? kysyin kinnostuneena.
- No en mä niitä välittänyt kuvata. Paitsi… Vesku sanoi ja napsautteli kuvia eteenpäin. – Tässä. Katso tätä hevosta.
Minähän katsoin. Se oli musta ja läsipäinen, sukkajalkainen, ihan kuin Niki. Sillä ratsasti pienikokoinen, mustatukkainen, mustiin pukeutunut tyttö, mutta hän jäi minulta ihan huomiotta.
- Ihan kuin mun muru, sanoin ihastuneena, joskin tamman valkoinen viiru naamassa oli selvästi kapeampi kuin Nikillä.
- Tine väitti että se on tanskalainen, mutta se on kyllä niin Nikin näköinen kuin vaan voi olla, Vesku sanoi. – Sen nimikin oli Korsika ja mulle tuli heti Kiira mieleen.
- Kerkyra, sanoin, lausuen Kiiran oikean nimen. – Kuka Tine?
- Toi sen omistaja. Se ontui pari päivää.
- Tine?
- Ei kun hevonen tietysti.

Jokin Veskun äänensävyssä sai minut happamaksi.
- Kas kun et tuonut sitä tuliaisiksi. Tammahan se on?
- Joo, on. Mutta en mä mennyt sinne hevosia hakemaan, eikä Tine sitä olisi myynytkään. Se oli yhtä rakastunut siihen kuin sinä Nikiin. Mä vaan jäin miettimään, että olisko se sittenkin joku Nikin sukulainen. Se ei ollut ihan perinteisen kouluhevosen näköinen. Vesku näytti miettiväiseltä ja katsoi kuvaa pitkään.

Hevonen kiinnosti lievästi minuakin, sillä se oli niin paljon Nikin näköinen. Voisinhan huvikseni katsoa, löytyisikö jostain päin nettiä jotain tietoa sen nimisestä hevosesta - saattoihan se olla Nikin sukulainen silti. Joskus, kun minulla olisi aikaa, vaikka jonain sadepäivänä.

Kysyin Pajulta, mahtaisiko hänen isänsä suostua kuljettamaan meidät sunnuntaina Keravalle ja hän lupasi kysyä. Lauantaina voisin ajaa itse omalla kalustollamme, Veskun kisat olivat vasta sunnuntaina.
- Pitäisikö meidän pyytää Sanna mukaan hoitajaksi? hän kysyi.
- Mä luulen, että Vesku aikoi kysyä sitä itselleen mukaan kun se menee kisoihin, ja lauantainahan se on kai töissä, arvelin.
- No hitto. Pärjätäänkö me kahden?
- Miksei pärjättäisi, meillähän on fiksut hevoset.
- Ja ehkä Siirin faija voi pitää kiinni jonkin hetken, jos hätä tulee.
- Oletko sä jutellut Siirin kanssa? kysyin nopeasti.
- No sen verran että sekin on tulossa.

Minä sekä ilahduin että huolestuin. Jos Siiri olisi ollut edelleen ihan raivoissaan, hän ei olisi varmasti halunnut samoihin kinkereihin, mihin tiesi minun tulevan. Silti saattaisi olla edessä epämiellyttäviä hetkiä. Päätin kestää ne kuin mies ja sitten sain paremmankin idean. Kun eräänä päivänä kävin lapset haettuani kaupassa ehdotin Dannille ja Alissalle, että lähettäisimme Siirille syntymäpäiväkortin. Hän voisi ottaa sen sovinnoneleenä, jos haluaisi, tai sitten repiä sen, jos se tuntuisi hauskemmalta, tosin sitä en sanonut heille.
- Joo, ihastuivat tytöt ja valitsivat pitkän aikaa sopivaa korttia, kunnes päätyivät kiiltävään, koreaan vaaleanpunaiseen korttiin, jossa oli ruusuja.
- Mä ajattelin, että te olisitte valinnu jonkin hevoskortin, sanoin, mutten kyseenalaistanut heidän päätöstään. Sievempää silppua tästä tulisi.

Kotona he taiteilivat nimensä kortin taakse ja Jerrylle pistettiin myös kynä käteen. Danni ohjasi sen pikku kättä niin, että korttiin tuli jotain, joka muistutti sen nimeä, ja sitten minä lisäsin oman nimeni ja kirjoitin osoitteen. Vesku näki sen illalla odottamassa postiin vientiä ja hymähti.
- Hierot rauhaa?
- Ei kai siitä haittaakaan ole. Me nähdään niissä maastoestekarkeloissa väkisinkin.
- Oletko sä kysynyt, että kenelle me saadaan tuupattua lapset?
- En, huokaisin. – Pitää kai ruveta soittelemaan.

Onneksi se oli helppo homma, ainakin vielä nyt, kun kyselin tänä keväänä ensimmäistä kertaa. Joskus syksymmällä saattaisin joutua jo käyttämään anelua, rukoilua ja kiristystäkin, ellemme keksisi mitään pysyväisratkaisua. Miila lupasi tulla kylään sunnuntaiksi ja ottaa Karoliinankin mukaansa.
- Miksei me saada tulla mukaan? tytöt kiukuttelivat.
- Koska meillä on liian vähän henkilökuntaa, sanoin. – Pajun ja mun mukaan te ette missään nimessä voi tulla, kun te joutuisitte sitten kahdestaan hoitamaan Jerryä siellä metsänlaidassa pari tuntia, eikä isilläkään ole kuin Sanna mukana kisoissa, eikä se taida jaksaa viihdyttää teitä tuntikausia. Ja ne menee vielä kauas, sinne kestää ajaakin ainakin tunnin.
Jupina ja mutina jatkui, mutta sitten muistutin heitä heidän omista kisoistaan. Olin löytänyt lähiratsastuskoululta kilpailuharjoitukset. Ne oli periaatteessa vain omille oppilaille, mutta olin saanut leperreltyä Dannin ja Alissan mukaan, kun olin liikuttavasti kuvannut kahta kuusivuotiasta ja shettistä, jotka eivät montaakaan kolmenkymmenen sentin kisaa koko kesänä löytäisi.
- Ai niin, harjoittelemaan, muisti Alissa.

Tuli viikonloppu ja olin kovin iloinen valmennuksestamme. Muuten olisin kai vain jännännyt maanantaista töihinpaluuta, nyt en ehtinyt. Oli kivaa jännittää sitä, että missä ihmeessä olivat homehtumassa pitkät suojat, jotka olin joskus Nikille toiveikkaana hommannut, ja joilla ei ollut ollut juuri käyttöä. Paju katsoi niitä huolestuneena, kun pakkasimme perjantai-iltana traikkua.
- Oisko mun pitänyt hommata Denallekin tommoset?
- Nää on kyllä aika hyvät, totesin ja kääntelin suojia, jotka eivät onneksi olleet homeessa, vain vähän pölyiset. – Kun ajattelee, että niistä esteistä ei puomit tipu… ne voi kolauttaa jalkansa aika kovastikin.
- No voi jessus, nyt mun pitää aamulla päästä jonnekin ostoksille ennen kuin lähdetään. Faija riemastuu kun saa nousta kuskaamaan mua.
- Ei meilläkään ole ylimääräisiä, sanoin pahoitellen.
- Onneksi Dena sentään hyppää vaikka taloja, ei kai me kovin isoja siellä mennä, Paju yritti sitten lohduttautua.

Hän oli kuitenkin löytänyt suojat saapuessaan tallille yhdentoista maissa seuraavana päivänä. Minä olin jo ottanut molemmat hevoset sisään, sen lisäksi että olin ehtinyt tehdä vaikka mitä, kuten pitää tytöille tunnintynkää ja pitää heidät ja Jerryn poissa Veskun ja Mustin jaloista, kun nämä hioivat viimeistä silausta seuraavaksi päiväksi.
- Nyt mun ei tarvitse ratsastaa sillä kulkkarit jaloissa! hän tirskui.
- Hienoa että löytyi, harjaa hevosesi ja mennään, sanoin.

Meidän ryhmän oli määrä aloittaa kello kolmetoista ja olin laskeskellut tarkkaan, että varmasti ehtisin lämmitellä Nikin pitkän kaavan mukaan. Ajomatka ei ollut kauhean pitkä, mutta meidän verryttelymme veisi aikaa.
- Katoitko sä netistä ryhmäjakoja? Paju kysyi, kun olimme ajaneet hetken aikaa.
- En mä ole muistanut semmosia. Onko Siiri meidän ryhmässä?
- Ei, se oli muistaakseni edellisessä. Ne vaikeutuu kai loppua kohden.
- Fiksua, myönsin. Ilmoittautumisessa oli kyselty rataestetasoa, eikä Kiira ollut tosiaankaan vielä mennyt yli metrin ratoja, kuten Dena ja Nikikin.
- Mutta sano mulle, mikä Lindan sukunimi on?
- Ei kai se siellä ole? kysyin ja vilkaisin Pajua nopeasti.
- Joku Linda on meidän kanssa samassa, ja sen hevosen nimi oli jotain sellasta, että se voisi olla Gottis.
- Gottseidank on sen oikea nimi, ja Linda on Turunen.
- No sitten ne on varmasti ne.
- Ohhoh.

Se oli melkoinen yllätys ja ajattelin loppumatkan ääneen hajanaisia lauseita. Linda ei ollut koskaan meillä ollessaan käynyt missään muualla valmennuksissa, ei ollut edes kysynyt kyytiä. Toisaalta meillä oli järjestetty valmennuksia kotonakin, jos hänen uudella tallillaan oli lähinnä alkeiskursseja saatoin ymmärtää, että hän halusi muuallekin. Mutta miksi? Ei hän kuitenkaan voisi kisata kantavalla tammalla, ei ainakaan koko kautta.
- Mistä siitä tietää mitä se keksii? Paju tuhahti ja minun oli todettava, että siinä hän oli oikeassa.

Ratsastuskoulun parkkipaikalla oli muutama traileri ja yksi iso hevosauto, kun ajoimme sinne ja katselin uteliaana joka suuntaan näkemättä sen paremmin Siiriä kuin Lindaakaan. Ketojen yhdistelmä siellä kyllä seisoi ja parkkeerasin mahdollisimman kauas siitä.
- Siiri on varmaan ratsastamassa, mutta missähän ne on? Paju ihmetteli ja katseli itsekin ympärilleen.
- Kenttä on tuolla päin, ja maastoesteet tossa metsässä, esittelin. – Jossain siellä kai?
- Kenttä on ainakin tyhjä, Paju huomioi.
- Kyllä joku tulee ennemmin tai myöhemmin kertomaan missä meidän kuuluisi olla. Laitetaan vaan hevoset kuntoon ja aletaan lämmitellä niitä.

Paju ehti kuitenkin huikata käsihevosen kanssa ohikulkevalle tytölle ja kysyä, mikä täällä oli homman nimi.
- Kokoonnutaan kentälle, katsotaan kuka on kuka ja mikä ja sitten siirrytään asiaan, tämä selitti yhdessä hengenvedossa.
- Oletko sä ratsastanut jo?

- Ei kun mä tulen seuraavaan ryhmään, toinen vastasi ja ystävälliseen tapaansa Paju hymyili leveästi ja sanoi, että sepä hauskaa.
- Hopi hopi, mun täytyy päästä jo kohta selkään, keskeytin heidän tuttavuudenhierontansa.

Otimme hevoset ulos ja sidoimme ne renkaisiin traikun kyljessä. Olin ollut oikeassa, ne olivat fiksuja elikoita molemmat. Ne vain seisoivat kun satuloimme, suojitimme ja kaivoimme omat saappaat, kypärät ja turvaliivit ylle.
- Tästä tulee takuulla niin hauskaa, sanoin tyytyväisenä.
- Mä en ole yhtä varma, Paju sanoi kuulostaen vähän synkältä. – Entäpä jos Dena ei hyppääkään minkään yli?
- Siinä tapauksessa on kai parempi huomata se täällä eikä kisoissa. Sitä paitsi anteeksi vaan, musta sillä ei ole tarpeeksi mielikuvitusta, että se tajuaisi pelätä erikoisia esteitä.
- Siinä sä olet oikeassa, Paju naurahti, mutta taputti siltikin hevostaan.

Lindaa ei näkynyt vielä, kun nousimme satuloihin ja lähdimme liikkeelle. Ehkä hän oli päättänyt jättää tulematta, tai hänen kyytinsä oli pettänyt tai jotain? Ainahan saattoi toivoa.
- Olisi kauhean kiva nähdä miten Siirillä menee, Paju lausahti, ja niin olisi minustakin.
- Uskallettaiskohan me ratsastaa katsomaan? Ei ne varmaan täällä umpimetsässä voi harjotella hyppyjä, eihän se valkku muuten näkisi mitään? mietin.
- Kokeillaan, Paju yllytti.
- No kokeillaan. Kai me kuullaan, jos joku ratsastaa hurjaa laukkaa kohti ja voidaan mennä metsään pois jaloista.

  Re: Mansikkakesä 14

Lähettäjä: Neiti Nöttönen 
Päivämäärä:   15.9.09 23:42:53

Sennnu, pystyykö kirjoituksias lukemaan muualla kuin ht.netissä?

  Re: Mansikkakesä 14

LähettäjäSennnu 
Päivämäärä:   15.9.09 23:59:55

NeitiN, kyllä, [linkki=http://www.freewebs.com/antenainen/[/linkki]täältä] voi aloittaa ja olen yrittänyt joka paikkaan laittaa linkkejä eteenpäin.
Tosin, jos lopultakin alan harkita näiden juttujen julkaisemista, saatan joutua blokkaamaan noi sivut.
--------------
10.

Ehdimme kävellä melkein koko maastoradan, ennen kuin alkoi kuulua ääniä ja hiljaista kavioiden jyminää. Olisin voinut paukauttaa itseäni otsaan, ellei minulla olisi ollut kypäränlippaa tiellä. Olisihan minun pitänyt muistaa, että rata päättyi avoimemmalle paikalle, jonne olisi päässyt paljon suorempaankin parkkipaikan vastakkaiselta kulmalta. Toisaalta nyt Niki oli saanut kävellä jo melko lailla hyvät alkukäynnit.

Ryhmässä oli neljä ratsukkoa ja Kiira oli helppo erottaa niistä. Nykyään sen väri oli kuin mannapuuroa, johon oli ripautettu enää aika vähän kanelia, paitsi päätä ja harjaa sekä häntää, jotka olivat ruskeammat. Se oli parhaillaan ylittämässä muutamasta tukista pystytettyä estettä ja reippaasti se sen tekikin. Hyppy näytti hyvältä ja olin iloinen Siirin puolesta. Hän pysähtyi ja kuunteli valmentajan ohjeita, laukaten sitten kohden toista estettä, jossa tukkeja oli kulmittain toisiinsa nähden. Pieni katsoja joukko seisoi metsän rajassa, huomasin heidät vasta, kun sieltä välähti salama. Varmaan siellä oli Juhakin, kun ei häntä ollut parkkipaikalla näkynyt.
- Pitäiskö palata sinne kentälle, ehdotin. Paju vilkaisi kelloaan ja suostui.
- Olisi kiva tulla huomenna vähän aikaisemmin ja nähdä vähän enemmän, hän sanoi.
- Niin olisi, myönsin. – Tullaan vaan mun puolesta.

Se parkkipaikalla näkemämme ratsukko ravaili jo kentällä ja liityimme seuraan. Niki heilutteli korviaan nähdessään pari estettä ja puomirivistön ja hypähti hiukan innoissaan. Se oli niin hassu, sen pää nousi ylemmäs ja ihan kuin se olisi kasvanut koko hevonen muutaman sentin. Kävelytin sen puomirivin yli ja ravailin sitten esteiden ympärillä ja tunsin, miten se alkoi kerätä energiaa. Ei ollut mitään vaikeuksia saada sen takajalkoja tuntumaan moottorin männiltä, jotka vain odottivat kaasujalan painallusta.
- Nyt ne tulee, Paju huomautti minulle, kun ohitimme toisemme ja käännyin katsomaan. Metsästä saapui tosiaan jono ratsukkoja ja katsojajoukkio. Siirsin Nikin käyntiin ja ratsastin kentän laidalle katsomaan, sillä minusta näytti siltä, kuin Siiri olisi viittonut minulle. Toiveajattelua se kai oli, mutta kun hän näki minut, hän käänsikin Kiiran kohden meitä.

Siinä seistä törötimme ja tuijotimme toisiamme aidan yli. Minä en tiennyt, mitä sanoa, tyttö tuijotti minua vihamielisesti.
- Lähetit sitten mulle kortin, hän töksäytti, vaikka olin vähän arvellut hänen kumminkin kääntyvän ja menevän pois suomatta minulle kuin uhkaavaa tuijotusta.
- Niin tein, myönsin.
- Luuletko sä että tää on sillä unohdettu?
Kohautin hartioitani.
- Se on sun asiasi päättää. Mä ajattelin, ettei siitä ehkä haittaakaan ole.
- Hmph, hän sanoi ja kokosi taas ohjansa. – Mä toivon että sä tipahdat.
- Se saattaa hyvinkin toteutua, sanoin iloisesti, mutta sitten Pajukin ratsasti siihen ja halusi kuulla, miten Siirillä oli mennyt. Minä jäin häpeilemättä kuuntelemaan, sillä minäkin halusin tietää.
- Kiira oli yllättävän fiksusti, Siiri sanoi ja hymyili Pajulle.

Näin silmäkulmastani Juhankin lähestyvän meitä ja käänsin Nikin pois. Hänen kanssaan en uskaltasi vaihtaa sanaakaan Siirin nähden. Samassa kentälle astui vaaleatukkainen nainenkin, joka muiden mukana oli tullut metsästä, joten meidän oli kai aika aloittaa.
- Nähdään huomenna! Paju huikkasi Siirille ja käänsi Denankin turvan kohden opettajaa.
- Onko teitä vain kolme? nainen ihmetteli.
- Näköjään, sanoi kolmas tyttö ja sitten suoritimme esittäytymisseremoniat. Valmentaja oli nimeltään Ria ja kolmas ratsukko Tuuli ja hänen siro raudikkonsa Sikkla. Siinä vaiheessa, kun saimme luvan lähteä ravaamaan uralle, saapui Lindakin. Hän tuli ravilla suoraan parkkipaikalta ja näytti hengästyneeltä. Paju ja minä vilkaisimme toisiaan paljonpuhuvasti, kun kuulimme hänen selittävän jotain eksymisestä. Sitten emme kuin yhteisestä sopimuksesta kiinnittäneet häneen enää mitään huomiota. Gottista kyllä katsoin tarkasti ja minusta näytti, että sillä alkoi jo olla sittenkin vähän mahaa.

Ria teki minuun heti hyvän vaikutuksen. Hän pisti meidät tekemään muka-helppoja lämmittelyharjoituksia siellä kentällä nähdäkseen, mitä me oikein olimme. Ne sisälsivät lähinnä puomien ja esteiden ylityksiä ja niihin yhdistettiin pysähdyksiä ja siirtymisiä alaspäin, testattiin jarruja siis. Joskus semmoiset olisivat olleet Nikille ihan mahdottomia, sen tapanahan oli ollut tehtävän jälkeen ottaa ennemminkin hallitsemattomia riemupyrähdyksiä. Kyllä se yritti alkuun nytkin, mutta ikä ja varmaan myös tiivis koulutreenaamiseni Mustilta ja Veskulta saaduin opein sai sen nyt sittenkin tekemään niin kuin minä halusin. Denalla ja Sikklalla ei näyttänyt olevan mitään ongelmia, mutta Gottis oli aika lailla oma itsensä kahdeksan jalkaparinsa kanssa. Paju ja minä osasimme jo varoa sitä niin, että emme olleet esteen takana, kun se suoritti tehtävää, mutta Tuuli ja Sikkla olivat vähällä jäädä alle kerran.

- Eiköhän me siirrytä tonne luonnon helmaan, sanoi Ria silti. – Oliko joku teistä ennen hypännyt maastoesteitä?
- Me ollaan käyty kerran valmennuksessa, sanoin minä ja Tuuli sanoi myös joskus kokeilleensa. Paju näytti nololta sanoessaan, ettei Dena ollut semmoisia nähnytkään, kun Lindakin ilmoitti kuuluvaan ääneen, että he olivat Gottiksen kanssa kokeilleet kaikkea mahdollista.
- Varmaan valjakkoajoakin, kuiskasi Paju.

Hämmästyksekseni tasainen Dena, joka hyppäsi puomiesteitä, olivat ne sitten violetteja, kullanvärisiä tai kukallisia, katsoi kuitenkin paksuja tukkeja ja koivunrunkoja kuin ne olisivat voineet käydä kimppuun. Kai sen mielestä puunrunkojen kuului olla pystysuorassa eikä laossa maassa. Se kieltäytyi pari kertaa niin, että Paju makasi kaulalla, mutta sitten Ria kehotti häntä kiertämään tukit muutamaan kertaan oikein huolella, että hevonen sai katsella niitä. Niin helpolla se sitten rohkaistui ylittämään ne ja teki esteen toisella puolella jotain erittäin epädenamaista, se vinkaisi ja pukitti, ihan kuin iloinnut omasta rohkeudestaan. Meinasin tipahtaa satulasta, kun minun piti nauraa sille.

Sikkla ja Tuuli ylittivät esteen nätisti ja ihmettelemättä ja sitten oli Gottiksen vuoro. Sen silmät olivat pyörineet päässä jo hetken aikaa kun se oli huomannut muiden ylittävän esteen ja sitten se lähti kuin piirretyssä filmissä sutien. Hyvin se kyllä ylitti tukit, ihmettelemättä mitään ja reilulla ilmaraolla. Minä aloin katsella vähän huolissani ponnistuspaikkaa. Se alkoi näyttää pelottavan liukkaalta ja olin tyytyväinen, että Niki oli vielä talvikengässä. Parempi kuluneetkin talvihokit kuin ei hokkeja, kai. Kun kengittäjä ensi viikolla tulisi, pyytäisin häntä tekemään kesäkenkiinkin hokinreiät nurmihokeille.

Se oli suunnattoman hauska valmennus. Niki hyppäsi epäröimättä kaiken ja minä sain muutamia hyviä neuvoja oikean ponnistuspaikan katsomiseksi.
- Huomenna mennään koko rata, sanoi Ria lopuksi vilkaisten kelloaan. – Jos teillä on sekuntikelloja niin ottakaa ranteeseen. Puhutaan vähän oikeasta temmosta kanssa.

Ilta meni sitten etsiessä Veskun sykemittaria, jossa oli kunnon kello ja iso näyttö. Mallasin sitä käteeni ja opettelin käyttämään ja Vesku puolestaan kokeili itselleen mittariosaa.
- Miten tää on unohtunu? Miten mä oon unohtanu lenkkeilyn kokonaan? Nyt pitää alottaa taas.
- Etkö sä saa muuten tarpeeksi liikuntaa? kiusasin.
- En sentyyppistä. Mä taidankin tästä lähteä…
- Parempi onkin, sä olet taas vähän tainnu lössähtää, kihersin vakiovitsini ja yritin nipistää häntä takapuolesta.
- Sä et… syödään jotain oikeen lihottavaa tänään. Hän yritti palauttaa palveluksen, mutta livahdin karkuun.
- Juokse sitten kylälle ja hae jätskiä jälkiruuaksi, ehdotin. – Mä voin pistää kermaa perunamuusiin.

Miila tuli aamupäivällä ja näytti jotenkin omituiselta, ihan kuin hän olisi pihissyt ja porissut sisäisesti.
- Mikä sua vaivaa? kysyin, mutta lähinnä muodon vuoksi, sillä Pajun isä oli myös ajanut pihaan ja tiesin, että minun piti lähteä tallille.
- Mä kerron kun sä tulet, nyt ei ole aikaa. Tää asia vaatii vähän rauhaa, hän sanoi salaperäisen näköisenä ja nappasi Alissan syliinsä. – Hei pikkusisko.
Alissa näytti tyytyväiseltä. Ehkä hän oli kumminkin vähän ulkopuolinen meillä, mutta ainakin hän oli aina Miilan pikkusisko ja sillä hyvä. Sitä Danni ja Jerry eivät olleet.

Pajun isä oli peruuttamassa autoaan heidän traikkunsa eteen ja heilautin hänelle kättäni, hän oli mukava, puhelias mies, vähän vanhempi ja vääräleukainen kuin savolainen. Olin taas jo ottanut hevosemme sisään ja harjannutkin Nikin, samoin tavarat oli siirretty yhdestä trailerista toiseen ja meidän omaamme oli jo pakattu Mustin tavarat. Vesku lähtisi vähän myöhemmin, mutta Sanna oli näköjään jo tullut Pedersien kyydissä. Hain hänellekin Mustin sisään harjattavaksi.
- Miksiköhän ei Ulla lähtenyt mukaan, tytöt pohtivat.
- Ehkä se haluaa harjotella vielä vähän lisää, ehdotin.

Tallin edestä kuului moottorin ääntä ja sitten vähän kiroilua ja kolinaa. Paju meni katsomaan mitä tapahtui ja minä myös. Pajun isä kyykisteli trailerin alla ja koputteli pyöriä.
- Jarrunperhanat on jumissa kun se on seissy kuukausikaupalla, hän marisi.
- No lähteekö ne irti? Päästäänkö me lähtemään? Paju kysyi huolissaan.
- Eiköhän. Sama juttu joka kevät.

Hän kolkutteli ja kilkutteli siellä kuitenkin huolestuttavan kauan, ennen kuin tuli kuraisin polvin talliin.
- No nyt. Ei kai me olla vielä myöhässä?
- Ei, lohdutin, vaikka vilkaistessani kellonmötikkää kädessäni saatoin todeta, ettemme ehtisi nähdä Siirin ryhmän ratsastuksesta yhtään sen enempää kuin eilenkään, jos senkään vertaa. No, asiaa ei voinut auttaa. Pääasia että ehtisimme itse ratsastamaan.

Tällä kertaa jopa Linda oli ennen meitä paikalla. Paju huitoi isäänsä ajamaan auton mahdollisimman kauas heistä ja minua huvitti. Eilen olin minä vältellyt Siiriä, tänään Paju halusi vältellä Lindaa.
- Ollaan me kuule aika nirppiksiä, sanoin Pajulle. – Eikö me voitaisi mennä vaan reilusti juttelemaan Lindan kanssa ja kysyä että mitä sille kuuluu ja koska varsat syntyy?
- Ei tietenkään, hulluko sä olet? Paju kysyi kauhistuneena ja taas minua nauratti.
- Ei niin, en mä ollut tosissani. Mä en ehkä pysyisi ihan tyynenä.

Otimme hevoset ulos ja laitoimme ne kuntoon samalla tavoin traikkuun sidottuina kuin eilenkin ja kiirehdimme, tai minä kiirehdin.
- Mä menen hei jo, sanoin Pajulle, kun Dena oli vielä vailla suojia. – Nikin täytyy saada kävellä vähän pidempään.
- Okei, mutta etkö sä ole vähän ylisuojeleva sen kanssa?
- Voi olla, mutta mä en tosiaankaan aio riskeerata mitään. Meillä ei ole ollut yhtään kunnon kisakautta vielä, jos nyt onnistuisi.
- No mene, nähdään kentällä, kai me siinä taas tavataan.

Olin jo ratsastamassa metsään, mutta sitten tuli mieleeni, että jospa Siirin ryhmäkin aikoi tänään ratsastaa koko maastoradan. Voisin saada pahaa jälkeä aikaiseksi jos yhtäkkiä tallustelisin siellä edessä Nikin kanssa ja joku laukkaisi kohden mutkan takaa. Siirryin siis kentälle, vaikka se olikin tylsempää. Etenkin, kun Linda tuli seuraavaksi perässä ennen Pajua tai Tuulia.
- Moi, hän sanoi ystävällisesti.
- Mh, sanoin varovaisesti takaisin, mitä hän oikein aikoi?
- Mitäs teille kuuluu? Joko on varsoja?
Olin ymmälläni. Hän oli ohjannut Gottiksen Nikin rinnalle kävelemään niin, että minä olin joutunut jo ottamaan ohjat. Niki ei pitänyt lähentelyistä, ei edes entisen tallikaverinsa. Ei muiden kuin Mustin.
- Ei vielä, sanoin. – Entä onko sun tammasi kunnossa? kysyin ja vilkaisin Gottiksen masua.
- Ne voi hienosti. Jänkystä on tullut tuntihevonen.

Mietin juuri kehtaisinko kysyä, miksi hän tuppautui juttelemaan, kuin mitään omituista ei olisi koskaan tapahtunutkaan, kun kuulin itseäni kutsuttavan aidan takaa. Kun näin, että se oli Siiri, käänsin Nikin salamannopeasti ja häivyin kentän ulkopuolelle.
- Huusitko sä? varmistin.
- Joo. Mitä toi halusi? Siiri kysyi mulkoillen Lindaa.
- Mä en oikeesti tiedä. Kysyi meidän varsoista. Ihan niin kuin ei olisi mitään koskaan tehnytkään ja me oltais parhaita kavereita.
- Älä puhu sille mitään.
- En ajatellutkaan… miksi?
- Se on taas alkanut kirjottaa sinne.
- Siihen samaan nettikeskusteluun?
- Niin, siihen. Että miten sä risalla hevosella tuut tämmöseen valmennukseen.
- Nikikö risa? kimmastuin.
- Katso itse kun pääset koneelle, Siiri ehdotti.
- Niin katsonkin, lupasin ja sitten tajusin, että tilanne oli outo. Siiri puhui minulle. – Kiitos, sanoin hänelle ja virnistin.
- Ei kestä, hän mutisi ja alkoi kääntää Kiiraa pois. Ellemme olisi olleet ratsailla, olisin varmaan yrittänyt halata häntä. Ehkä oli hyvä, että olimme, se olisi voinut olla liikaa. Sitten hän ratsastikin jo pois, ennen kuin ehdin sanoa enempää.

Ria oli sanonut käyvänsä vessassa ja hakemassa juotavaa, mutta nyt hänkin jo palasi.
- Oletteko te verrytelleet tarpeeksi? Lähdetään, hän sanoi reippaasti ja suuntasimme jonossa metsään. Kävelimme koko maastoreitin vielä ja Ria esitteli meille esteet. Ne eivät olleet kovin kummallisia, joskin hän yhden mukana kulkevan tytön kanssa nosteli soveltuvia esteitä vähän korkeammiksi. Saimme hypätä ne kahden esteen sarjoissa vuorotellen, kunnes koko rata oli käyty lävitse, sitten seurasi luento ajanotosta ja me kaikki vilkuilimme kellokäsiämme. Ria antoi meille ohjeen, mihin vauhtiin meidän pitäisi reilun parin kilometrin rata selvittää ja tein päässäni pikaisia laskelmia. Hän kuitenkin antoi myös ihanneajan.

Paju sai aloittaa, kuten edellispäivänäkin. Hän viipyi huomattavasti kauemmin kuin oli tarkoitus, ja saapui lopulta rapaisena, mutta virnistellen.
- Meille tuli vähän yliaikaa. Se bunkkeri oli Denalle liikaa, vaikka se äsken menikin sen.
- Satutitko sä? kysyin yhtaikaa Rian kanssa, mutta Paju pudisti rajusti päätään.
- Saat mennä uudestaan viimeisenä, jos haluat, Ria lupasi.
Sitten lähti Tuuli ja hän tuli melkein sekunnilleen Rian mainitsemassa ihanneajassa takaisin. Gottis paineli, kuten arvattavaa olikin, ihan liian vikkelään, ja niin teki kyllä Nikikin. Oli yllättävän hankalaa vahtia kelloa ratsastaessaan ja jossain vaiheessa jo unohdin, montako estettä ja paljonko matkaa oli vielä edessä. Se meni sitten vähän sinnepäin, vaikka se muuten oli taivaallista. Ehkä nautittavin maastoratsastus ikinä, vaikkemme olleetkaan missään satumetsässä jossa kasvoi pyökkejä ja pähkinäpensaita. Oli vähän harmaata, mutta puiden välistä siilautui silti kirkkaampaa valoa, pohja oli hyvä ja Niki laukkasi rytmikkäästi eikä epäröinyt yhdenkään esteen edessä.

Paju ja Dena menivät vielä kerran, mutta sitten aloimme lopetella. Ria halusi vielä tietää tulevaisuudensuunnitelmistamme. Tulisiko meistä kenttäratsastajia? Paju ei sanonut juuta eikä jaata, sanoi harkitsevansa, samoin Tuuli.
- Mä aion kokeilla, sanoin päättäväisesti. – Mä olen jo aika monta vuotta halunnut, mutta aina on tullu jotain. Jos hyvin menee niin jos loppukesästä sitten pääsee jo ehkä pidemmällekin kuin tutustumisluokkaan.
- Ihan samat sanat! julisti Linda, ennen kuin olin kunnolla ehtinyt lopettaa.
- Ethän sä voi! kirahti Paju.
- Miksen voisi?
- Sä et voi kisata sillä enää loppukesästä, kantavalla tammalla, sanoin minäkin.
- Kyllä mä tiedän mihin mun hevoseni taipuu ja mihin ei, Linda tuhahti takaisin ja minulla oli huomattavasti kotoisampi olo kuin aikaisemmin, kun hän oli yrittänyt esittää ystävällistä. En alentunut vastaamaan.

Ria ei kommentoinut sitä, ehkei Gottis hänen silmäänsä ollut kantavan näköinen. Sen sijaan hän alkoi mainostaa heidän kisojaan, jotka olisivat kevään ensimmäiset. Olin jo löytänyt ne Kisapalvelusta ja merkannut kalenteriin, joten siinä ei ollut mitään uutta.
- Me ollaan jo ilmottauduttu, naurahdin.
- No tervetuloa!
- Ja enköhän mä saa ton Pajunkin houkuteltua…
- Se jää nähtäväksi, tyttö naurahti.

Kävelimme vielä jonkin aikaa, ennen kuin palasimme traikulle, missä Pajun isä oli kärsivällisenä värjötellyt. Käärin Nikin jalkoihin kotimatkan ajaksi taas kylmäkääreet, jotka saisivat korvata letkutuksen ja sitten lähdimme aika lailla innoissamme pälpättäen kotia kohden. Yritin hienovaraisesti painostaa, kiristää ja uhkailla Pajua rohkaistumaan tarpeeksi kisoihin.
- Se oli kivempaa kuin mä uskoinkaan, mutta meillä nyt saattaa mennä hevosjututkin uusiksi, kun Pete pääsee kohta siviiliin, tyttö huomautti.
- Ai niin. Minä olin jo melkein unohtanut hänen veljensä. – Mitäs te aiotte? Kumpi teistä saa uuden hevosen? Peritkö sä nyt kokonaan Peten vanhan ja se saa uuden vai mitä?
- Jospa se on jo aikuistunut niin, ettei se ehdikään enää ratsastaa? heidän isänsä esitti.
- Ei kaikki aikuistu sillä lailla ollenkaan, sanoin minä teeskennellen loukkaantunutta.
- Se saa kyllä oman hirvensä takasin mun puolesta, Paju tuhahti. – Mä haluan jonkin naisellisemman ja ehkä vähän pienemmänkin.
- Ja joka silti hyppää 160? ehdotin.
- Tietysti vähintään 160, hän hihitti.

  Re: Mansikkakesä 14

Lähettäjä: Neiti Nöttönen 
Päivämäärä:   16.9.09 00:03:22

Sennnu, kiitos paljon^^.

  Re: Mansikkakesä 14

LähettäjäSennnu 
Päivämäärä:   16.9.09 00:21:08

Njaah, ei se osaa linkata tähän maailman aikaan...
Tässä
---------------
11.

Kotona oli kaikki esimerkillisessä järjestyksessä. Totesin vain, ettei meidän traikkua vielä näkynyt, mutta en ollut sitä odottanutkaan. Vesku ehtisi kotiin aikaisintaan kai kuuden aikaan, ellei sitten kisoissa olisi paljon poisjääntejä. Miila ja lapset olivat syömässä, kun menin sisään.
- Me ratsastettiin jo, Danni ilmoitti minulle.
- Mitäs te ratsastitte? kysyin ja kurkkasin kattilaan. Miila oli taikonut jotain aika hyväntuoksuista pataa.
- Koulua, paitsi Jerry meni puomeja.
- Häh?
- No niin meni, vakuutti Miilakin.
- Ei kai yksin?
- Ei, me talutettiin.

- Jesses teitä, huokaisin ja nipistin hellästi Jerryä pulleista poskista. Se ei kuitenkaan kiinnittänyt minuun mitään huomiota kesken syömisensä. – Kohta me tarvitaan lisää poneja.
- Joo, henkäisi Danni ja tajusin sanoneeni jotain täysin sopimatonta, kun hänen silmänsä levisivät pienehkön lautasen kokoisiksi.
- Jos meillä olis kaks ponia me voitaisiin mennä yhdessä maastoon! vinkaisi Alissa.
- Apua, mutisin ja karkasin suihkuun, luvaten palata syömään kohta. Toivoin, että Miila saisi puheenaiheen vaihdettua sillä välin.

Seisoin kuuman veden alla kunnes suihku alkoi rykiä ja viiletä. Turvaliivin kanssa ratsastaminen oli tuskaista hommaa, vaikkei ollut vielä edes kesähelle, ja olin jo alkanut täristä hiostuneissa vaatteissani. Mielessä kävi, että jos nyt vilustuisin, en voisi mennä seuraavana aamuna töihin. Jäin miettimään, olisiko se hyvä vai paha juttu, kun kiipesin takaisin yläkertaan kellarista.

Lapset olivat kadonneet keittiöstä, mutta Miila istui siellä vielä ja taas huomioni kiinnittyi hänen ilmeeseensä. Nyt kun hänen ei tarvinnut keskittyä siihen, menikö Jerryn haarukka poskeen vai suuhun, hän näytti jotenkin veikeältä.
- Miten teidän valkku meni? hän kysyi kuitenkin viattoman näköisenä.
- Älä yritä! Sulla oli toi pilke silmissä jo, kun tulit aamulla. Mitä sulla on mielessä?
- No sano nyt edes että tipuitko sä?
- En tippunu, Paju tippui. Ala kertoa.
Hän odotti kuitenkin sen hetken, että sain ruokaa lautaselleni ja sitten sanoi:
- Me ajateltiin järjestää häät.

Se tavallaan yllätti minut, mutta tavallaan ei. Miila ja Lauri olivat olleet yhdessä suunnilleen yhtä kauan kuin Vesku ja minäkin, heillä oli yhteinen asuntolaina ja muuta sitovaa.
- Mistä te tommosta saitte päähänne? Verotussyistä? aloitin, mutta sitten tajusin, että se kuulosti kauhean tylsältä. – Mutta hienoa! Onnea ja upeeta ja kaikkea! Koska ja missä? Niin, ja miksi?
Miila nauroi.
- Ihan oikeasti sen takia, että kohta mä olen liian vanha unelmaprinsessapukuihin ja mä haluan yhden semmosen.
- Aiotko sä marssia oikein kirkkoon viismetrisen hunnun kanssa?
- En, eihän me kuuluta kirkkoon. Siviilibileet. Ja senkin takia, että täksi kesäksi ei ole oikeen tiedossa mitään kunnon juhlia muuten.
- Siis tänä kesänä? Koska ja missä?
- Paikka pitää etsiä, ja se nyt oikeastaan määrää päivänkin. Onneksi ei tarvii etsiä kirkkoa, semmosta ei varmaan saa enää mistään. Me mennään maistraatissa naimisiin mutta sitten juhlitaan oikein perinteisen kaavan mukaan. Säkin saat ruveta käärimään hääkarkkeja ja kirjoittelemaan muistorunoja ja sitomaan riisipusseja ja semmosta.
- Ai saan?
- Joo, ja tarvitsen mä sun apuasi muutenkin, jos sulla vaan liikenee aikaa.
- Mä teen aikaa, lupasin. – Haluatko sä kumminkin olla niin kiltti, ettet järkkää häitä päällekkäin minkään tärkeimpien ratsastuskilpailujen kanssa?
- Kunhan vaan kerrot koska semmosia sitten ei ole, Miila lupasi suopeasti.

Ruokani jäi siihen, kun menin hakemaan kisakalenterimme ja aloimme selata sitä. Miila merkkasi muistiin ehdottomat ei-ei –viikonloput ja alkoi sitten selvittää, mitä kaikkea oli jo ehtinyt ajatella. Minua alkoi pian pöyristyttää.
- Mä ymmärrän, jos sä haluat vaaleanpunaista silkkinauhaa ja kullanvärisiä ilmapalloja joka paikkaan mutta ole kiltti, ei mitään morsiamenryöstöjä tai semmosia kamaluuksia, rukoilin.
- Eikö ne kuulu asiaan? Miila ihmetteli.
- Ne on maailman kamalinta katsottavaa! Sitä myötähäpeän määrää ei voi verrata edes Idols-karsintoihin!
- Hmm, sä voit olla oikeassa, hän sanoi miettiväisesti.
- Eikö riitä jos olisi hyvää ruokaa ja juomaa ja tanssia?
- Oletko sä varma?
- Ehdottoman, sanoin painokkaasti.
- No hyvä, mä nimitän sut Raisalle jarruksi.

Niin minusta tuli yhtäkkiä kaaso, tai luojan kiitos sentään vain kakkoskaaso. Olin hyvin vähällä tulla nimetyksi myös morsiusneitovastaavaksi, tai paremminkin heidän vaatevastaavakseen, mutta en luvannut ehtiä ommella Karoliinalle ja meidän tytöille juhlamekkoja, enkä ainakaan Miilalle hääpukua. Olin muutenkin parempi kutomaan kuin ompelemaan. Itse ajatus häistä alkoi kuitenkin tuntua hirveän hauskalta, olisi kivaa olla mukana ja apuna järestämässä. Paljon hauskempaa kuin olla itse menossa naimisiin – se oli ollut vain jännityksentäyteistä ja vähän tuskallista, siis se itse vihkimis- ja juhlimisosuus. Ei minusta ollut koskaan tuntunut tuskalliselta mennä naimisiin Veskun kanssa.

Vesku itse saapui illemmalla hiljaista tyytyväisyyttä huokuen. Hän oli ratsastanut kaksi luokkaa ja voittanut molemmat, vaikka hän heittikin rusettinsa ja palkintokirjekuoret muka välinpitämättömästi eteisen lipaston päälle tullessaan.
- Siellä ei ollut kummoista vastusta, hän vähätteli.
- Koska kukaan muu ei ole vielä tossa kunnossa tähän aikaan vuodesta! iloitsin ja kaivelin kirjekuoria. Summat eivät olleet juhlallisen suuria, mutta kyllä niillä lähtömaksut ja bensakulut tuli hyvinkin katettua ja melkeinpä minunkin sen viikonlopun hevosmenoni. – Oletko sä ajatellut, että jos meillä olisi ravuri niin se voisi elättää meidän kaikki muut hevoset? Pitäiskö meidän hommata? Ratsastuskilpailujen palkinnot on melkein yhtä tyhjän kanssa.
- Ehkei me sentään semmosta, Vesku arveli.

-Äiti sanoi että me tarvitaan lisää poneja! tuli Danni juoruamaan. Vesku vilkaisi ensin minuun ja sitten kohden kattoa ja huokaisi syvään.
- Tammoja ja varsoja me tarvitaan. Kyllä teille nyt vielä saa yksi poni riittää.
- Mutta Jerrykin tarvii kohta, se hyppäsi jo tänään puomeja!
- Liisataan joku hieno ulkomaalainen ori Mustille kaveriksi, ehdotin minä nyt, kun muutkin kerran heittelivät ideoita ilmaan.
- Ei tullut lottovoittoa eilenkään, Vesku huomautti. – Onko mitään ruokaa?

Silläkin uhalla, että joutuisin uusintaotteluun Kurren kanssa, pukeuduin aamulla taas siistiin hameeseen ja meikkasin huolellisesti. Jos taistelu jatkuisi, tai hänen vilkuilunsa, vihjailunsa ja kähmintänsä, olisi parasta saada se pois päiväjärjestyksestä mahdollisimman pian, niin järkeilin. Minulla oli kuitenkin aika luottavainen olo, sillä olinhan lähtenyt töistä moraalisena voittajana. Kurre oli saanut nuhteet ja minä lomaa.

Minua ei kuitenkaan vastaanotettu kukkasin ja juhlapuhein. Väsyneet huokaukset olivat kuvaavampi ilmaus.
- Lopultakin, huokaisi Anne.
- Lopultakin mitä? kysyin ja ja iskin pöytään karkkipurkin, jonka olin hetken mielijohteesta tänne tuotavaksi ostanut.
- Sä tulit takasin lopultakin. Meillä on ollut kaaos.
- Onko ihmisiä poissa?
- On, Outi on katkassut jalkansa ja Henrietta on joutunut olemaan tiskillä niin ettei mikään hoidu eteenpäin.
- Eikö sille ole saatu sijaista? kysyin.
- Viime viikolla oli niin onneton tyttö, että se sotki enemmän kuin sai aikaan. Sitä ei voinut ainakaan tonne ihmisten luokse päästää, mutta ei se saanut Henunkaan hommia hoidettua.
- Ja Kirsi soitti just että se on tänään kipeenä, huusi Henrietta omasta toimistostaan, joka oli kahvihuoneen vieressä.
- Just, sanoin ja mielialani laski saman tien takaisin niihin lukemiin missä se oli ollut lähtiessäni. Kirsi, kohtalotoverini, saattoi ihan hyvin sanoa, että hänellä oli jalka poikki tai B-virus, mutta sisimmässäni olin varma siitä, että Kurren takia hän oli poissa. – Onko Jarmo täällä?
- Ei, se tulee hoitamaan iltavuoron Anitan kanssa. Kurre vastaa aamuvuorosta.

- Niin vastaa, kuului takaani syvästi inhoamallani äänellä. Kurre harppoi sisään ja kävi muitta mutkitta karamellieni kimppuun. Hän avasi laatikon, kahmaisi kokonaisen kourallisen ja tuijotti sitten niitä inhoten ennen kuin paiskasi ne takaisin. – Pelkkää lisäainetta ja elintarvikevärejä. Aiotko sä myrkyttää meidät?
- Sut mä myrkyttäisin ihan mielelläni, tuhahdin. Käännyin ja menin omaan huoneeseeni ottamatta edes kahvia. Kello oli vaille kahdeksan, potilaita ei alkaisi virrata vielä yli puoleen tuntiin, mutta en halunnut katsoa Kurrea yhtään kauempaa.

Työsähköpostissani ei ollut juuri mitään, vain mainoksia sekä muutamia kyselyitä ja niiden kuittauksia, että ne oli selvitetty Jarmon kanssa. Selasin sitten sivuhistoriaa palauttaakseni mieleeni, oliko minulla ollut jotain selvitettävää auki ennen sairaslomaani ja silmiini osui hevossivuston osoite. Olisin kai sen voinut jättää sikseen, en ollut Siirin vihjeestä huolimatta illalla muistanut käydä katsomassa Lindan juttuja. Nyt tuntui kuitenkin ihan samalta katsoa sekin tähän samaan vítutukseen. Sen jälkeen, lupasin itselleni, avaisin työpaikkailmoitukset.

Linda, tai se nimimerkki, jonka olin tottunut yhdistämään Lindaan, tosiaan esitti hienovaraisia vihjauksia Nikistä. Hevosen nimeä ei mainittu, mutta minusta puhuttiin, kuten siihenkin asti, ”tilanemäntänä”, mikä toi ainakin minun mieleeni jonkun navettamekkoon, esiliinaan, huiviin ja kumisaappaisiin pukeutuneen pyylevän tädin. Lehmänlannan haiskahdusta unohtamatta. ”Tilanemännän ruunassa” täytyi olla jotain pahasti vialla, kun se tarvitsi tunnin lämmittelyn ennen minkäänlaista suoritusta.

Tuijotin tekstiä vähän aikaa ja tapailin mielessäni osuvia vastauksia, joita voisin kirjoittaa sinne, nimimerkin takaa tietenkin. En kuitenkaan kirjoittaisi mitään, tiesin sen. Jos keksisin jotain, joka osoittaisi minun tietävän mikä ja kuka Linda oli, sormi osoittaisi suoraan Mustaojalle. Olin samaa mieltä Veskun kanssa siitä, ettei meidän asioita reposteltu netissä, ainakaan me emme alentuisi olemaan tietävinämme niistä. Tyttöjä emme voineet kieltää kirjoittamasta, mutta olin kyllä sanonut kullekin erikseen ja yhdessä, ettei se ollut kovin fiksua.

Olin unohtanut työpaikkasivut, ajatukset olivat muutenkin kovin kaukana työasioista, kun Anne tuli koputtamaan ovelleni.
- Hei kuule, tuolla on oven takana yks vuotava päävamma. Voisitko sä ottaa sen, vaikkei kello ookkaan vielä tarpeeksi? Sen kaverit meinaa tulla lasista läpi.
- Totta kai, sanoin ja napsautin selaimen kiinni. – Assisteeraatko sä jos tarvii ommella?
- Tietty. Mä haen sen.
- Jätä ne kaverit ulkopuolelle jos ne on jo läpi tulossa. Kuulostaa siltä, että niillä on vielä viikonlopun putki päällä.

Niin hurjaa porukkaa he eivät sentään olleet. Nuoret miehet olivat tulossa läheiseltä rakennustyömaalta eivätkä haisseet viinalta sen enempää kuin minä itse, joka olin illalla juonut saunasiiderin. Kaveri oli saanut parrunpätkän otsaansa, ironista kyllä juuri kypärän reunan alapuolelle. Kulmakarva oli haljennut, mutta silmä näytti ehjältä.
- Mä teippaan tän, mutta mä lähetän sut varmuuden vuoksi röntgeniin kanssa, sanoin. – Sulla voi olla aivotärähdys, eikä se nyt oo poislaskettu, ettei siinä olisi jotain luunsäröäkin. En viitsi vielä ommella, jos sitä joudutaan enemmän sorkkimaan. Oksettaako sua?
- En mä tiedä, mumisi kalpeanvihertävä mies. Ei hän tiennyt myöskään mikä päivä oli.
- Anne, hommaa ambulanssi, sanoin ja aloin kirjoittaa lähetettä. Ilman röntgeniä en voisi tehdä täällä muuta kuin sulkea haavan, ja minusta näytti, että tuo tyyppi oli parasta käyttää ihan ison sairaalan päivystyksessä eikä meidän pääterveyskeskuksessa.

En nyt voinut sanoa, että olisin ollut iloinen potentiaalisesta kallovammasta aamutuimaan, mutta ainakin se palautti mieleeni, miksi olin täällä ja mitä olin tekemässä, miksi olin ollenkaan ruvennut tälle alalle. Kun raksakaveri oli saatu talutettua lanssiin kihisin taas pitkästä aikaa työn iloa. Ruokatunnin kyllä vietin omassa kopissani surffaten niitä työpaikkasivuja samalla kun söin. En välittänyt kohdata Kurrea kahvihuoneessa, vaikka en sitten välttynyt näkemästä häntä kotiinlähtöaikaan, kun kävin viemässä piruuttani kahvihuoneen ilmoitustaululle keltaisen lapun, jossa oli hoitamieni potilaiden lukumäärä.
-Sä alotit aikaisemmin kuin me muut, marisi Kurre, jolla oli lapussaan pienempi lukema.
- Minkä mä sille voin jos sä lorvit aamukahvilla, tuhahdin.
- Narttu!
- Öykkäri! Ton mä laitan pieneen mustaan kirjaani ylös, kajautin kuluvalla äänellä ja teeskentelin kaivavani laukustani jotain muistiinpanovälinettä. – Kuuliko kukaan?
- Mä kuulin, sanoi Henrietta väsyneellä äänellä omasta kopistaan.
- Okei, todistaja löytyy, jatkoin ja sitten minun piti tosiaan ottaa kalenterini esiin ja kirjoittaa muistiin. Kai tätä piti ruveta pelaamaan kovemmin ottein. Itse asiassa minua alkoi jo naurattaa, sillä Kurre näytti aika lailla säikähtäneeltä. Lähdin oikeasti hyvillä mielin siitä hakemaan lapsia tarhasta.

- Taisi olla hyvä työpäivä, Vesku arveli, kun hän tuli kotiin vähän meitä myöhemmin.
- Miten niin? kysyin ja tajusin keskeyttäneeni hyräilemisen sanoakseni sen. Taisipa tosiaan.
- Sä hymisit.
- Niin taisin tehdä, naurahdin. – Oli se, usko tai älä. Mä tein hyvää työtä ja ehkä jopa pistin Kurrelle jauhot suuhun. Mutta katselin mä silti muitakin paikkoja.
- Löysitkö mitään?
- En täältä läheltä mitään semmosta mitä uskaltaisi hakea.
- Miten niin uskaltaisi?
- No mä olen alle vuosi sitten valmistunut. Kuka mua huolisi paitsi viimeisessä hädässä.
- Sitä et tiedä ennen kuin kokeilet. Kirjota hyvä avoin hakemus ja laita kaikille sopiville lääkäriasemille. Sitten vaan odotat kuka tarjoaa parhaiten.

Käännyin hellan äärestä katsomaan häntä, edelleen kovin hyvällä mielellä.
- Sulla on luja luottamus muhun, naurahdin. – Tai sitten sä olet ihan pihalla.
- Sulla pitäisi olla luja luottamus suhun, Vesku sanoi ja katsoi minua harvinaisen vakavasti harmailla silmillään.
- Niin kai, mutisin, muttei minua oikeastaan se asia enää kiinnostanut. Hän itse minua kiinnosti, ja se, että tajusin nyt, että hänen tanskanmatkansa oli sittenkin tehnyt tehtävänsä. Me emme enää käsittäneet väärin toistemme joka kolmatta lausetta. Me olimme taas pari, tai tiimi.

Haparoin selkäni taakse ja käänsin hellan levyn pois päältä, sitten nojauduin Veskua vasten ja naulitsin hänet jääkaapin ovea vasten välittämättä siitä, että lasten tarhapiirustukset ruttaantuivat ja valuivat.
- Mä rakastan sua, ilmoitin ja hymyni sen kun leveni, kun hänkin alkoi hymyillä ja nosti kätensä kyljilleni. – Kai säkin mua?
- Ehkä mä… hän aloitti muka epäröiden ja minun oli pakko alkaa nauraa hiljaa ääneen. Ikinä ei Vesku olisi uskaltanut laskea tuollaista leikkiä jos hän olisi vähänkään ollut epävarma sen asian suhteen.
- Sano kunnolla, vanno ja vakuuta! määräsin.
- Musta on ihanaa kun sä alat olla oma itsesi taas, hän sanoi ja sitten me aloimme suukotella, mistä siirryimme oikeisiin suudelmiin, sellaisiin, mitkä eivät olleet kovinkaan järkeviä keittiössä kesken ruoanlaiton, kun kolme nälkäistä ipanaa saattoi koska tahansa ponkaista esiin mistä tahansa. Vaikka oliko sillä nyt niin väliä? Oma keittiömme, mitä nyt vähän vielä pankin, ja omat lapsemme.

- Kuule, sanoin hetken mielijohteesta, kun kukaan ei tullutkaan hetkeen vaatimaan ruokaa tai yllyttämään meitä pussailemaan paremmin – tyttöjen lempihuvi jostain kumman syystä edelleen, ja Jerrykin alkoi oppia sen, se oli jonkin kerran jo komentanut meitä ”puttaamaan”.
- Mitä kulta? Vesku mumisi.
- Seuraavan kerran kun meille tulee ongelmia…
- Miksi meille tulisi ongelmia?
- Totta kai meille tulee, älä ole hölmö. Mutta semmosia inhottavia ongelmia niin kuin tänä talvena. Että sä ehkä luulet kyllästyneesi muhun…
- Olenko mä luullut semmoista?
- Mä luulen, että sä olet, sanoin ja katsoin häntä vakavana hyvin syvälle silmiin.
- No jos leikitään että semmosta voisi joskus käydä?
- Sovitaanko että sitten on mun vuoro lähteä ulkomaille valmennukseen?

Ellen olisi ollut niin varma siitä, että nyt kaikki oli taas hyvin, en olisi ikinä uskaltanut sanoa moista ääneen. Nytkin vähän jännitti.
- Totta kai, vuoroin vieraissa, Vesku naurahti ja rutisti minua. Se todisti kaikki otaksumani oikeiksi. Meillä oli ollut jonkinlainen ongelma ja se oli nyt ohi.

  Re: Mansikkakesä 14

LähettäjäSennnu 
Päivämäärä:   16.9.09 15:39:00

12.

Ne kilpailut, joihin olin saanut ujutettua tytöt mukaan, olivat keskiviikkona. Helppo 30 sentin ristikkoluokka. Sanna oli luvannut hoitaa Nastin valmiiksi siihen mennessä, kun meidän pitäisi lähteä, puoli viiden maissa, mikä mutta siltikin minun piti karata töistä vähän aikaisemmin. Emme voineet vain ajaa kotiin ja ottaa traikkua auton perään. Lasten piti vaihtaa vaatteet ja saada välipalaa ja kymmenen muuta asiaa, joista jokainen saattoi viedä yhtä hyvin tunnin kuin minuutin. Ilman Sannaa en olisi uskaltanut ruveta edes miettimään sinne lähtemistä. Myöhästyä ei tietenkään voinut, se olisi ollut Dannille ja Alissalle kestämätön paikka, ja se siinä stressasikin.

Kaikki meni kuitenkin suhteellisen hyvin. Sanna oli pakannut traileriin valmiiksi kaiken paitsi ponia, joka seisoi tallissa odottamassa, kun ajoimme päiväkodilta suoraan tallin eteen. Tai paremminkin pihaton, sillä siellä traikkumme seisoi. Nousin ja päästin lapset ulos ja aloin sitten säätää koukkua traikun alle sopivaan kohtaan ja sitten traikkua kiinni. Olisi ehkä ollut helpompi marssittaa Nasti vain takakonttiin, mutta en uskonut sen olevan laillinen tapa kuljettaa edes pikkuponia.

- Lastaanko mä ponin? Sanna kysyi avuliaana ja piteli Jerryä hupusta, ettei se karkaisi muille maille.
- Meillä menee ehkä vartin verran sisällä, että tytöt saa ratsastushousunsa jalkaan ja mä Jerrylle jotain suuhun. Mutta jos sä sitten niilä paikkeilla?
- Joo, mä odottelen vähän aikaa, Sanna lupasi ja ojensi Jerryn minulle syliin, kun ajoin yhdistelmän tallin eteen niin, että takaluukun sai avattua.

Tytöille olin antanut avaimeni ja ne roikkuivat iloisesti avoimessa ulko-ovessa, kun kannoin Jerryn sisään. Kaikki ovet olivat itse asiassa auki ja koira tietysti ties missä. Pakottauduin silti olemaan hermostumatta ja vein Jerryn suoraan keittiöön. Tiskipöydällä istuen hän sai syödä banaanin ja samalla pakkasin mukaan evääksi mehua ja keksejä sekä prinssinnakkeja, joita nyt sattui kaapissa olemaan. Danni ja Alissa tulivat ratsastushousuissaan vaatimaan itselleenkin jotain syötävää, mutta eivät he malttaneet kuitenkaan syödä, lähtemään piti päästä.
- Hetki, Jerry käy vielä vessassa, määräsin. – Koittakaa te hommata Maru sisään.

Sanna tarjoutui tulemaan mukaan ja ilahtuneena suostuin. Olin ajatellut, että hänellä olisi jo kiire läksyjen tai kavereiden pariin, mutta hän sanoi mieluummin tulevansa kisoihin.
- Musta on jotenkin käsittämätöntä, että noi natiaiset jo kilpailee, hän sanoi ja katsoi Dannia ja Alissaa kuin nämä olisivat harvinaisia eläimiä.
- Mehän ollaan kilpailtu jo kauan, sanoi Alissa välinpitämättömästi.
- Niin, mä tiedän, mutta silti, Sanna nauroi.

Tarkistin, että poni oli kunnolla kiinni kopissa ja sitten lähdimme ajamaan. Itse en ollut muistanut vaatteita vaihtaa, mutta onneksi en sentään ollut hameessa ja korkokengissä tänään. Rahaa olin sentään muistanut käydä nostamassa, jotta saisin lähtömaksut suoritettua. Vesku tulisi suoraan töistä kisapaikalle, joten kyllä me nyt jo hyvin pärjäisimme, kun Sannakin oli halunnut mukaan.
- Muistatteko te kilpailusäännöt? kuulustelin tytöiltä matkalla.
- Tuomaria tervehditään ja odotetaan vihellystä!
- Jos vihelletään uudestaan pitää lopettaa!
- Jos putoaa niin pitää lopettaa.
- Siitä mä en ole ihan varma nyt, kun nää on harjoituskilpailut, epäilin. – Meidän pitää kysyä.
- Ei tarvii, ei me tiputa kuitenkaan, sanoi Danni.

Paitsi että kyllä he tipahtivat, molemmat. Se oli yllättävää mutta ilahduttavan tasapuolista. He kellahtelivat alas satulasta huomattavasti harvemmin nykyään, vuosi sitten se oli ollut vielä jokapäiväistä. Nyt tänään täällä kumpikin istui kai jotenkin turhan ilmavasti. Mitään ei kuitenkaan sattunut, Nasti pysähtyi niille sijoilleen kuten aina, kun kyytiläinen katosi ja he vain nousivat takaisin.
- Ne on kauhean ison näköisiä, vai mitä? Vesku kysyi, hän oli ehtinyt paikalle juuri sopivasti luokan ollessa alkamassa.
- Ne on taas venyneet pituutta, myönsin. Minusta oli helpottavaa, että tytöt olivat pitkiä ja näyttivät ratsailla ikäistään isommilta. Minulla oli ollut vähän sirkusperheen äidin olo edelliskesänä, kun pikkiriikkiset viisivuotiaani olivat porhaltaneet radalla isompien ratsukoiden keskuudessa. Nyt he eivät enää olleet niin silmiinpistävän pikkuisia.
- Mutta niillä on kyllä ihan oikea ote tohon hommaan, Vesku jatkoi mietteliäästi.
- Me saataisiin hävetä ellei olisi.
Hän oli kuitenkin oikeassa. Molemmat ratsastivat jo melko siististi, eivätkä enää ajaneet ponia eteenpäin hurjasti potkimalla ja kiljumalla, vaikka ei Nasti ollut siitäkään kovin tuntunut häiriintyvän.
- Ehkä vuoden päästä pitää ruveta tosiaan miettimään toista ponia…

Lähtömaksujen vastineeksi molemmat tytöt saivat violetin ja vaaleanpunaisenkirjavan ruusukkeen ja he kuulostivat tipahtamisistaan huolimatta kohtuullisen tyytyväisiltä. Oli kai ollut pääasia päästä esiintymään.
- Me voidaan viedä nää huomenna eskariin ja näyttää kaikille, keksi Alissa ja silitteli kaunista rusettiaan.

Kevät alkoi edetä vauhdilla. Muutaman viikonlopun vapaat hetket menivät laiduntolppien junttaamisessa kunnolla paikoilleen pehmeään maahan: naapurin Anttu ei enää ollut käynyt muutamaan talveen kaatamassa niitä mutta talvi teki tehtävänsä. Hevoset eivät pääsisi sinne vielä vähään aikaan, ruohon piti saada ensin kasvaa kunnolla, mutta niillekin alkoi kesäkausi, kun ainaisesta loimituksesta päästiin ja tuoretta vihreää pääsi sentään jo narun päässä maistelemaan.

Desi ja Rella sen kun pyöristyivät, mutta niitä ei ihan vielä tarvinnut ruveta vahtimaan öisin. Pian kylläkin. Kaoman aika olisi vasta paljon myöhemmin kesällä. Uusia tammoja ei ollut löytynyt edes Hannan avulla, eikä onneksi Oonastakaan ollut kuulunut mitään. Olin alkanut ruveta epäileväiseksi sen suhteen, olisiko mikään virolainen tamma sittenkään fiksu ostos, oli se sitten Suomessa rekisteröintikelpoinen tai ei.

Veskun opiskeluporukan jokavuotiset sikailubileet huhtikuun lopussa olivat hiljalleen jääneet pois kuvioista, mutta nyt hänellä sattui olemaan kilpailuton viikonloppu silloin, kun hän täytti vuosia ja hän alkoi miettiä että josko yrittäisi vielä kerran koota porukan kasaan, vaikkeivat he enää tarvinneetkaan pääntyhjennystä luentojen päättymisen kunniaksi.
- Pyydä ihmeessä ne tänne, sanoin minä. – Te voitte ensin porukalla siivota kaikki tarhat ja sitten vetää langat laitumille ja sitten saatte saunoa ja juoda kaljaa.
- Ha, haa, Vesku sanoi.
- Ei kun mä olen tosissani. Olisi kiva nähdä niitä.
- Sä olet kisoissa sillon, etkö vaan?
- Olen, myönsin.
- No etkö sä halua meitä mukaan?
- Pärjätään me kai Pajunkin kanssa. Tai ehkä Miilakin haluaisi tulla mukaan, mietin. – Sehän voi sitten jäädä mun kanssa vahtimaan ettette Lauri ja sinä juo liikaa.
- Seuraavaksi sä keksit pyytää omatkin kurssikaverisi, Vesku sanoi vähän happamana.
- Sehän oliskin hieno idea! ilahduin. – Mä en ole nähnyt niitäkään ikuisuuteen!

Tietenkään sikailuviikonloppu ei enää ollut samalla tavoin nimensä veroinen kuin joskus aikaisemmin. Osallistujat olivat aikuisia eivätkä päänsä puhki lukeneita opiskelijoita. Lapset olivat kotona, örveltäminen ei varsinaisesti tainnut tullut kenenkään mieleenkään. Paitsi Jarin tietysti, mutta hänkin pidättäytyi saunaan asti.

Veskun kaverit olivat tulleet jo päivemmällä ja vaikkeivat he tarhoja olleetkaan siivonneet niin jonkinlaisia aitalankatalkoita näin kyllä pidetyn, kun Paju ja minä palasimme kisoista. Meillä oli mennyt aika hyvin ottaen huomioon, miten alkukaudessa oltiin, Dena oli voittanut metrikympin ja me molemmat olimme sijoittuneet metrissä. Miila oli meidän kyydissä; Lauri oli tuonut hänet aamupäivällä kisapaikalle ja jatkanut sitten itse meille. Omat koulukaverini olin kutsunut vasta illaksi kisojen takia, mutta ei heitä ollut tulossakaan kuin Elle ja Silja. Simo oli töissä, enkä minä muiden kanssa enää ollut pitänyt yhteyttä sitäkään vähää kuin näiden.

Ellen ja Siljan kanssa oli kuitenkin sekä hauskaa että terveellistä jutella. He molemmat ymmärsivät, miksi olin halunnut hautautua tänne pikku sivuterveyskeskukseen sen sijaan, että olisin jatkanut töitä Helsingissä, mutta molemmat olivat myös sitä mieltä, ettei minun pitäisi roikkua paikoillani ja katsella Kurrea pidempään.
- Se on käyttäytynyt paremmin sen jälkeen kun mä aloin muka kirjottaa muistiin kaikki sen typerät kommentit, huomautin.
- Mutta onko susta hauskaa mennä aamuisin töihin? kysyi Elle ja katsoi minua vaativasti, kauniit kulmakarvat rypyssä. Kohauttelin olkapäitäni. Joskus oli, toisinaan ei, mutta se kauhea ahdistus oli kyllä kadonnut nyt kun Kurre oli vähän paremmin aisoissa. Hän taisi ihan vähän pelätä minua kahvipannujutun jälkeen.
- Mennään saunaan, ehdotin. – Mun täytyy vähän mietiskellä. Uskallatteko te tulla lapsilauman kanssa vai meettekö mieluummin kahdestaan?

He menivät Annukan kanssa ja Miila tuli minun ja lasten, lähinnä siksi, että niin mahduimme paremmin. Yksin en mielelläni käynyt koko katraan kanssa, vaikka tytöt osasivatkin jo olla aika hyvin. Silti näin koko ajan kauhukuvia, joissa joku lapsista tipahtaisi kiukaaseen.

Veskun porukka oli saunonut jo kertaalleen ja istuskellut sen jälkeen pihalla harvinaisen kesäisessä säässä, meidän jälkeemme he menivät uudestaan ja sillä aikaa minä lahjoin ja houkuttelin lapset nukkumaan. Kellarista kantautui naurua ja lauseenpätkiä, jotka kyllä vähän häiritsivät tyttöjä, mutta kun kaivoin heille kätköistäni uuden kirjan he suostuivat jäämään sänkyyn senkin jälkeen, kun minä olin heille lukenut. Jerry oli helpompi tapaus. Me isommat tytöt keräydyimme olohuoneeseen ja avasin itsekin siiderin. Elle aikoi ajaa vielä kotiin, joten hän ei ottanut senkään vertaa, mutta eipä hän muutenkaan juonut juuri koskaan mitään.
- On tää toista kuin joskus mökillä hymähti Annukka, Veskun opiskelukaveri, joka oli siirtynyt meidän puolueeseemme saunan ajaksi.
- Olisko pitäny olla spritellä laimennettua valkkaria, oltais voitu juoda pikkurillit koukussa, nauroin minä, sillä ainakin sillä mökkireissulla millä minä olin ollut mukana – ja hankkinut suunnattoman kankkusen – oli paremminkin kiskottu lämmintä kossua pullonsuusta kilpaa. Minäkin. Oi niitä aikoja.

- Sano sille että sen on aika siirtyä eteenpäin uraputkessa, sanoi Elle Annukalle ja niin me palasimme ruotimaan minun työasioitani. Vähän noloa, mutta itsepähän nuo halusivat niistä puhua. Lopulta he anastivat tietokoneeni ja alkoivat joukolla parannella CV:täni. Se kuului olevan kauhean hauskaa puuhaa. Miila joka ei muuten oikein pysynyt mukana kaikissa jutuissa, oli suunnattoman hyvä keksimään vetäviä sanamuotoja. Sain heidät sentään estettyä lähettelemästä sitä minun nimissäni joka paikkaan.
- Lähetät sitten itse, kun me ollaan nähty tämmöinen vaiva kerran, Elle vaati.
- Lähetän lähetän, kunhan keksin sopivia paikkoja, lupasin. – Ja kunhan oon lukenut sen aamulla läpi.
- Miksei nyt? Kuulithan sä itse, ettei siellä ole sopimattomuuksia.
- Mä en halua lähetellä työhakemuksia lauantain ja sunnuntain välisenä yönä. Ainakaan tommosia vähän lennokkaampia. Mitä ne kaikki ajattelisi?

Elle oli enkeli ja vei humaltuneet Jarin, Mikaelin ja Sebbenkin mennessään kaupunkiin. Sen enempää vieraita ei Veskullekaan ollut päässyt. Lauri ja Miila jäivät yöksi, tosin Lauri ja Vesku istuivat keittiössä kittaamassa ”vielä yhdet kaljat” aika myöhään. Minua huvitti. En voinut väittää, että Vesku turhan usein ryyppäsi, oli kai reilua, että hän syntymäpäivänsä kunniaksi sai tehdä niin. Itsepähän kärsisi aamulla kankkusesta, vaikka minä ajattelinkin tehdä aamutallin.

Ymmärrettävää kyllä miehistä ei näkynyt vilausta vielä siinä vaiheessa kun palasin aamulla sisään. Miila sen sijaan istui keittiön pöydän ääressä lukemassa verkkohesaria.
- Mitäs maailmalla? kysyin ja pistin puuron tulille.
- Kummempia, Miila mutisi. – Kuule, mun tekis mieli ratsastamaan.
- Saat sä Nikillä mennä tänään, lupasin oitis.
- Hirveä hevos- ja kilpailuhinku iskee aina näin keväällä. Mistähän mä saisin kisahevosen, Miila mietti ja kääntyi tuijottamaan ikkunasta meidän hevosiamme. Ei hän niitä kyllä sillä silmällä varmasti katsonut, että niistä olisi liiennyt, tiesi hän itsekin paremmin. Veskun ja minun omat pojat, Nasti ja kolme kantavaa tammaa.

- Kuule, keksin.
- No?
- Liisaa Kimiltä Kisu. Käytät sen täällä siemennettävänä, hyppelet tän kauden pikkukisoja ja sitten tuot tänne talveksi mammalomalle.
- Jaa mitä? Miila kysyi hämmästyneenä.
- Oona sanoo, että Kisu tarvitsisi sijoituspaikan.
- Mutta sehän on myyty jo aikoja sitten?
- No ei kuulemma ole. Niin mäkin luulin, mutta se olikin vaan ylläpidossa. Vesku jo soitti ja kysyi Kimiltä, että eikö se antaisi sen meille siitostammaksi, mutta ei se sillä pehmittämisellä suostunut vielä. Sä voisit onnistua paremmin.

Miila ei sanonut mitään. Hän oli näin vanhemmiten tainnut vähän kadottaa sitä suin-päin-mihin-vaan –mielenlaatua, mikä oli aina ollut aika ominainen hänelle. Näin hänen kasvoistaan silti, ettei ajatukseni ollut hänestäkään ihan turha. Hän kuitenkin vaihtoi päättäväisesti puheenaihetta ja tönäisi läppärin minulle.
- Alapa nyt lähetellä sitä hienoa CV:tä.
- Äh… mihin mä sen lähettäisin?
- Joka paikkaan. Kai kaikki jossain vaiheessa tarvii lisäväkeä. Tee se nyt, ennen kuin kaikki valmistuvat on hakemassa paikkoja.
- Sen kanssa mä taidan olla pahasti myöhässä. Eiköhän ne ole alkaneet hakea töitä jo tammi-helmikuussa.
Miila oli kuitenkin periksiantamaton ja ihan hänen takiaan laitoin pari sähköpostia. Minua oli kovasti houkuttanut työterveysasema Järvenpäässä. Se tuntui siistiltä sisätyöltä, eikä ollut pahan matkan päässä. En vaan ollut rohkaistunut edes yrittämään sinne ennen kuin nyt. Sitten oli myös vanhainkoti. Siitä varmasti pitäisin… mummot ja papat olivat aina olleet lähellä sydäntäni.
- Noin, ootko nyt tyytyväinen? kysyin, mutta en voinut olla itsekin virnistämättä. Jotain konkreettista olin saanut aikaan asioideni parantamiseksi.

Kunhan lapset olivat heränneet ja syöneet lähdimme tallille. Oli edelleen ihanan keväistä ja annoin ipanoiden jättää talvi- ja kuravaatteet sisään. Oli kuin olisi päästänyt muuttolintuparven irralleen, sellainen riemu siitä syntyi. Miila ratsasti Nikillä tunnin verran, melko kevyesti eilisen kisapäivän päätteeksi, mutta hänen mielestään hevonen oli fiksuuntunut aika lailla edelliskerrasta.
- Mä olen nyt ehtinyt ratsastaa sillä paljon enemmän, selitin. – Kerrankin meidän kunto on kohdillaan. Ainakin toistaiseksi.
- Olisi kyllä kivaa päästä kisaamaan, Miila mutisi ja unohtui katsomaan kaukaisuuteen. Jotenkin aavistelin, että hän saattaisi lähentyä Kimiä heti seuraavan kerran tämän tallilla kohdatessaan.
- Tai kysy Oonalta josko se toisi sullekin jonkun kivan hevosen.
- Katsotaan nyt.

  Re: Mansikkakesä 14

LähettäjäSennnu 
Päivämäärä:   16.9.09 15:41:46

Ja uusi, olisikohan jo viimeinen?

   Ylös ⇑   


Ketju on saavuttanut 100 viestin määrän tai se on suljettu. Ketjuun ei pysty kirjoittamaan.
Hevostalli.net ei vastaa keskusteluryhmissä käytävän keskustelun sisällöstä.