Lähettäjä: Sennnu
Päivämäärä: 16.8.09 09:26:10
Enää neljäsosa jäljellä :)
----------------
46.
Niki oli kahta hullumpi martingaalin kanssa ja luovutin taistelun sen kanssa perjantaina jo kahdenkymmenen minuutin kuluttua. Minä en nähnyt sen suussa mitään, mutta kysyin silti Pajulta ja Peteltä, mahtaisiko heillä olla hackamorea.
- On toki, Paju sanoi.
- Saisinko mä kokeilla Nikille?
- Ole hyvä, ei sitä ole tarvittu sen jälkeen kun Kenillä oli haava ikenessä viime kesänä.
- Mä otan illalla uusintayrityksen sen kanssa, jos vaan suinkin ehdin, sanoin ja vilkuilin melkein kostonhimoisena hevostani.
Järkytin sen sitten satuloimalla ja suitsimalla sen uudelleen, kun olimme jo tuoneet talliin ne hevoset, jotka olivat siirtyneet sisäruokintaan. Vaito ja Vaari ja tammat ja varsat saivat vielä jäädä ulos vihreälle. Nastikin olisi kaikin mokomin saanut, mutta emme raaskineet jättää sitä yksin tarhaan. Tiedä, olisiko se edes pysynyt siellä. Se pihatto, jota olin hartaasti suunnitellut, ei ollut liikahtanut vielä senttiäkään aivoistani, ei edes sen vertaa, että sen aidanpaikkoja pitkin olisi kävelty.
- Mahdatko sä pärjätä sen kanssa nyt? Vesku kysyi epäilevästi. – Pitäiskö mun jäädä katsomaan.
- Ei kun vie sä tytöt iltapalalle ennen kuin ne tappaa toisensa, sanoin suu päättäväisenä viivana, sillä he alkoivat olla väsyneitä ja känkkäsiä. – Sähän voit aina tulla sitten keräämään palaset. Itse asiassa, sähän voit jopa katsella koko showta keittiön ikkunasta, jos ehdit.
Niki ihmetteli uutta varustustaan vielä enemmän kuin outoa ajankohtaa. Se ravisteli päätään muutaman kerran kokeeksi, mutta se ei ollut sitä inhottavaa rempomista. Se vain kummasteli, ja sitten se alkoi kulkea kerrassaan kauniisti. Näytti ihan selvältä, että sen suussa oli jotain vialla. Olisin oikein hyvin voinut jättää testini siihen, ja se olisi kai ollut ihan reiluakin, mutta tiesin, että Siiriä tultaisiin tuomaan näihin aikoihin, enkä ajatellut olla paikalla tarkistamassa, kenen kyydillä hän tulisi. En tahtonut nähdä kumpaakaan hänen vanhemmistaan. Ratsastelin siis oikein nautiskellen, ja sitten vielä hyvät loppukäynnitkin, ennen kuin päästin Nikin syömään. Minustakin oli vaihteeksi taivaallista puuhata tallissa iltamyöhällä kaikessa rauhassa ja hiljaisuudessa, ilman muita ihmisääniä, mutta ei siellä voinut määrättömiin viipyä, joten sammutin valot ja lähdin hetkellisesti pimeänsokeana kohti taloa.
Kävelin päin Juhan sinistä opelia, joka oli parkkeerattu salakavalasti heti nurkan taakse. Paniikkikohtaus meinasi kyykäyttää minut siihen paikkaan. Kuka sen oli siihen ajanut, sitä en tietenkään voinut tietää, mutta hetken murto-osassa olin tajunnut, etten voisi mennä sisään vielä. Hiivin huvimajaan ja kurkotin sen kattolaudan päältä tupakka-askini, jonka olin tallettanut sinne tyhjentäessäni kaupunkilaukkuni. Tuskin Siirin tuoja oli tullut iltaa istumaan, vaikka olikin mennyt piipahtamaan sisään. Polttaisin tupakan ja menisin sitten sisään. Varmuuden vuoksi laskeuduin majan seinää kiertävälle penkille makuulle, etten heti osuisi silmiin, jos talosta astuisi ulos.
Tein poltellessani ja pimeää kattoa tuijottaessani rentoutusharjoituksia, joita olin oppinut synnytysvalmennuksessa ja sitten vain odotin. Poltin toisenkin tupakan ja odotin lisää, miettien jo, pitäisikö minun kiertää autotallin kautta sisään ja mennä tappamaan aikaa suihkuun, mutta sitten ulko-ovi kävi ja huokaisin helpotuksesta. Kohta pääsisin kotiin.
Viidessä sekunnissa Marun kylmä kirsu painautui poskeeni ja se nuolaisi minua ihastuneena. Että säikähdin! Olin pudota penkiltä ja kirosin sitä ääneen, ennen kuin muistin olevani piilossa. No, nyt en enää ollut.
- Vesku sanoi että sä olet tallilla, sanoi Juha kurkatessaan huvimajaan.
- Mä olin tupakalla, sanoin arvokkaasti ja kampesin itseni istumaan.
- Moi, hän sanoi sitten.
- Moi ja heido. Nyt me päästäänkin menemään sisään. Tuu, Maru!
- Kiitos viimeisestä, hän sanoi, ihan kuin siitä olisi alkanut tulla jonkinlainen lentävä lause välillämme.
- Ei ole mitään viimestä, sanoin ja uskalsin nyt vasta vilkaista miestä. Lause tuntui vaativan uhkaavan katseen avukseen.
- Jos sä niin sanot, hän sanoi kiltisti. – Ootko sä ihan okei?
- Miksen olisi? kysyin vihaisesti. – Mä olen jo unohtanut koko jutun. Unohda säkin.
- Tee sä niin kuin tahdot, mä en aio unohtaa, hän naurahti ja näytti siltä, kuin olisi aikonut koskettaa minua, kun astuin majan portaalle.
- Uskallapas, uhkasin ja loikkasin ohi, käsi valmiina hiukan koholla.
- Tai tulee korville? Juha nauroi. – Meillä on selkeesti vähän eri asenne. Mutta pidä sä omasi, jos sun kerran täytyy, en mäkään luovu omastani.
Sitten hän onneksi meni autolleen hupajamatta sen enempää ja minä menin sisään.
Siiri katseli telkkaria ja Vesku silitti kisapaitaansa, jonka olin vasta iltapäivällä muistanut heittää pyykkiin, kun menin sisään.
- Johan sä viivyit, sanoi vain jälkimmäinen.
- Tallissa oli niin ihanan rauhallista viipyä, mutta niin on täälläkin nyt, totesin. Tein voileivän ja menin Siirin viereen sohvaan.
- Hyvä, että sä pääsit tulemaan, huomautin hänelle.
- Totta kai mä tulin kun tarvittiin, Siiri sanoi vaatimattomasti ja näytti kiemurtelevan hyveellisyydessä ja omanarvontunnossa.
- Kiltti ja kunnollinen lapsi, sanoin ja taputin häntä, mutta sitten piilotin naurahdukseni voileipään. Enhän voinut tehdä hänestä pilaa, kun hänet oli kerran viimeisenä toivona hälytetty paikalle, että Vesku pääsi kisoihin.
- Me hoidetaan hevoset ulos niin sun ei tarvii lähteä talliin ennen kuin tytöt herää, ilmoitti Vesku minulle noin aamukuudelta, noustessaan.
- Mm, mutisin minä, ja tajusin asian oikeastaan vasta, kun heräsin vähän myöhemmin syöttämään Jerryä. Keittiön ikkunasta näin, että siellä ne kaikki olivat omissa tarhoissaan ja Musti parhaillaan kävelemässä traikkuun. Se siitä sitten, minä saisin viettää ihan rauhallisen päivän lasten- ja hevostenvahtina saamatta edes nuuskia kilpailujännitystä ennen kuin huomenna.
Ulla oli ainoa, joka tuli tallille. Häneltä en ollut viitsinytkään kysyä heinienjakoapua, kun hän oli niin uusi tulokas, vanhat vuokralaiset olivat jo paremminkin ystäviä kuin asiakkaita. Siinä sitten olikin päivän tapahtuma. Tytöt eivät ratsastaneet tänään, periaatteessa, mutta he halusivat harjata Nastia kentällä ja sitten talutella toisiaan, mikä oli ilmeisesti heidän mielestään ihan yhtä hauskaa. Toinen kömpi satulattomaan selkään ja toinen ravasi ponia taluttaen. Jossain vaiheessa kiljuna ja kikatus oli yltynyt niin, että kuulin sen talliin, missä vielä lakaisin käytävää, boksit olin jo siivonnut ennen kuin annoin ponin lasten käsiin. Danni istui Nastin selässä takaperin ja Alissa kiskoi sitä perässään.
En lähtenyt puuttumaan siihen, kun poni näytti juoksevan innoissaan, korvat hörössä ja ipanoilla oli kypärät päissään. Tasapainoilkoot. Palasin sen sijaan vielä jakamaan iltaruoat valmiiksi, ja kun sitten palasin ulos, Alissa laukkasi ympäri kenttää. Se oli jo vähän liikaa, ilman satulaa ja vain riimunnarusta ja harjasta pidellen.
- Pysäytä! huusin aidan takaa. Alissa taisi vähän säikähtää äänensävyäni ja kiskaisi riimunnarusta, mikä nyt ei Nastia paljon hetkauttanut, mutta lakkasi myös kannustamasta sitä, joten poni siirtyi töksähtäen raviin, ja sitten ipana jo pompahtikin sieltä maahan. Ei tarkoituksella, hän vaan kohosi yhtäkkiä ilmaan, kun laukka muuttui raviksi ja laskeutui mahalleen maahan.
Odotin äskeistä ilakointiakin kovaäänisempää itkua, mutta vaikka Alissa aloitti semmoisen, hän lopetti puoleen henkäykseen. Ponin naru oli irronnut hänen otteestaan ja Nasti vaelsi vähän matkan päässä, kun hölkkäsin Alissan luo.
- Sattuiko sua? kysyin.
- Vähän, hän myönsi kyynelten valuessa pitkin poskia.
- Saa itkeä jos sattuu kerran, lupasin ja rutistin häntä.
- Ei saa pitää meteliä hevosten lähellä, pikkutyttö nyyhkäisi.
- Niin, ei… mutta huomasitko sä ollenkaan, miten te kiljuitte ennen kuin sä tipuit? Paljon pahempi ääni siitä tuli.
- En mä enää… ehdi. Mun täytyy mennä takasin selkään nyt. Aina pitää nousta takasin selkään, Pete sanoi niin.
- Ootko sä varma, ettei mihinkään satu? tarkistin ja pudistelin hänen vaatteistaan hiekkaa.
- Joo. Nyt ääni oli jo kärsimätön, mikä juorusi, että muksahdus oli jo ainakin melkein unohtunut.
- Ei saa laukata jos Nastilla ei ole suitsia päässä, määräsin nopeasti. – Se on uusi sääntö!
Siinä olivat sitten sen päivän tapahtumat. Lopun aikaa olin siivoavinani ja mietin, mitä Lahdessa mahtoi tapahtua. Hevoset eivät vaatineet huomiotani sen enempää kuin tavallista, mutta yritin lohduttautua sillä, että jos olisin lähtenyt koko päiväksi pois ja kärrännyt niille vain aamulla pikkupaalin purtavaa per nenä, joku olisi ehkä rikkonut aitansa tai haavoittanut itsensä tai jotain muuta. Vasta iltapäivällä tajusin, että minulla oli oiva tilaisuus ruveta leipomaan pikkuleipiä ja kakkuja Jerryn ristiäisiin.
Siiri ja Vesku palasivat kuuden aikoihin, mikä oli kai ihan hyvin kahden luokan kisapäivänä pitkän matkan päästä. Kisat olivat menneet ihan hyvin, etenkin iltapäivän luokka. Aamulla Musti oli kuulemma ollut liian tohinoissaan, eikä Vesku ollut omien sanojensa mukaan tajunnut verrytellä sen kanssa tarpeeksi.
- Jotenkin nurinkurista, huomautin. – Luulisi, että se sitten iltapäivään mennessä olisi väsynyt odottelemaan, ja muutenkin, vaikeampi luokka…
- Ei noiden aivoituksista ota selvää, Vesku naurahti tyytyväisenä. – Lopputulos oli hyvä. Ehkä se vaatii vähän väsytystä, että malttaa olla parhaimmillaan. En mä tiedä.
- Mä olen silti hiton tyytyväinen, että pääsen huomenna katsomaan, sanoin minä. – Tulkaa syömään.
Istutin koko porukan pöydän ääreen ja Siiri söi hotkien ja puhuen yhtaikaa niin, että pikkutytöt alkoivat jo moitiskella häntä.
- Niin, ei saa, mutta kun mä joudun kuitenkin lähtemään ihan minä hetkenä hyvänsä, hän puolustautui.
- Tullaanko sua hakemaan? kysyin vikkelästi.
- Joo, mä soitin äidille jo matkalta, se tulee.
Onneksi sain muutaman hetken aikaa varautua, ja kun Saara kohta töräytti auton torvea pihalla, Vesku kävi kutsumassa hänet sisään. Ruokaa hän ei halunnut, mutta otti tipan kahvia. Minä olisin melkein suonut Juhan tulevan, hänet minä olin sentään jo kohdannut ja uskoakseni saanut järjestäytymään, Saaran tapaaminen kaiversi omatuntoani. Onneksi Vesku ja Siiri huolehtivat keskustelusta ja onneksi Jerrykin alkoi kaivata ruokaa, joten saatoin keskittyä siihen.
- Ensi viikonloppunako sen ristiäiset on? Siirin äiti kysyi katsellen vauvaani.
- Perjantaina itse asiassa, sanoin.
- Se muistuttaa ihan isäänsä, Saara jatkoi.
- Sillä on mun värit mutta muuten, myönsin.
- Pääsettekö te ristiäisiin? Vesku kysyi. – Ne on vasta iltapäivällä. Kai Siirinkin koulu sitten on jo loppu, ja te nyt olette kumminkin perheystäviä.
Saara lupasi järjestää niin, että he pääsisivät ja kysyi sitten, saisiko pitää vauvaa, kun se oli syönyt.
- Odota kun mä röyhtäytän sen, sanoin muistaen Hannaa ja onnistuen kai piilottamaan epämukavan oloni siitä, että Vesku puhui perheystävistä.
- Ne on niin kivoja kun ne on näin pieniä ja kilttejä, hän sanoi sitten huokaisten, kun olin antanut Jerryn hänen syliinsä.
- Enkö mä muka enää ole? kysyi Siiri loukkaantuneella äänellä.
- Tän kokosesta ainakin tietää aina, missä se on, Saara hymähti. Sitten juttelimme hetken aikaa vauvoista ja minun oli pakko myöntää, että Jerry oli kiltti ja helppo, kun olin ensin opetellut Dannin kanssa enemmän kantapään kautta ja päätä seinään hakaten.
- Kiitos Siirin lainasta, sanoin, kun he sitten olivat lähdössä. Olin vähitellen tulossa siihen tulokseen, että minulla oli jokin pakonomainen tarve kiitellä Ketoja kaiken aikaa. Kiitos viimeisestä, kiitos juhlista, kiitos käynnistä. Saara vain nyökkäsi, mutta kun Siiri katosi hakemaan kassiaan, hän kysyi:
- Onko se ihan oikeasti avuksi täällä?
- On se. Vesku ei olisi päässyt tänään lähtemään kisoihin ollenkaan ilman Siiriä, sanoin. – Ja muutenkin. Mä toivoisin, että meidän tytöt olisi jo yhtä isoja.
- Merkillistä vieraskoreutta, Saara tuumasi. – Ehkä niistäkään ei ole sitten mitään iloa. Ehkä ne vaan paiskii ovia ja valittaa kotona…
- En mä tee niin, väitti Siiri, joka juuri palasi.
- Välillä musta tuntuu ettet sä muuta teekkään, Saara huokaisi, mutta ravisti tyttöä hellästi niskasta. Siirin ilme meni melkein kauhistuneeksi.
Minulla oli surkea olo koko illan Saaran lähdettyä. Hän ei selvästikään epäillyt mitään, tuskin hän olisi mitenkään pystynyt olemaan niin ystävällinen ja normaali, tuskin olisi halunnutkaan olla, mutta ei se minun oloani parantanut. Päinvastoin melkein. Jospa olisinkin saanut tulla haukutuksi ja halveksituksi ja omatuntoni puhtaaksi… Mutta ei, se oli mahdotonta. En ikinä voisi antaa Vesku tietää, mitä olin tehnyt. Hän ajaisi minut nevadaan, kuten painajaisunessani joskus.
Sunnuntaina jouduimme lähtemään kisoihin mukavasti vasta puolenpäivän aikoihin. Hevoset saivat sitä ennen päiväheinänsä ja silti meillä oli hyvää aikaa ajaa lyhyt matka Sipoon puolelle. Lapset ja minä odottelimme kärsivällisesti autossa sen aikaa, kun Vesku kävi hoitamassa ilmoittautumisen ja maksamisen; minä käytin sen ajan muistuttamalla tytöille, että heidän piti ehdottomasti pysyä auton sisällä vahtimassa Jerryä se hetki, kun minä auttaisin Veskua ottamaan Mustin autosta ja laittamaan sen kuntoon. Vasta sen jälkeen me muu perhe lähtisimme katselemaan kilpailuja.
- Joo joo, Danni ja Alissa lupasivat. Ojentauduin kuitenkin, ja avasin takaikkunan puoliksi auki, kun Vesku palasi. Tiesin, että viimeistään viiden minuutin kuluttua jommallakummalla olisi jotain tähdellistä asiaa, mihin minun pitäisi vähintään kommentoida.
- No niin, nyt mä menen, ilmoitin, kun näin Veskun lähestyvän. Otin avaimetkin taskuuni ja napsautin auton ovet lukkoon. En halunnut yhtään tytärtä Mustin jalkoihin, vaikka häntä olisikin vedetty hiuksista.
Vesku näytti vastoin tapojaan sulkeutuneelta ja jopa jännittyneeltä.
- Mä en vieläkään tiedä, olenko mä hullu vai uhkarohkea, hän mutisi.
- Lakkaa olemasta neuroottinen, sä teet täsmälleen oikein, sanoin tavoitellen kyllästynyttä äänensävyä. Voisin rauhoitella häntä, hyssytellä ja myötäillä vaikka aamuun ilman kummempaa tulosta, ellen onnistuisi jotenkin shokeeraamaan häntä.
- Ja sinähän sen tiedät, hän jupisi vastaan. Minä loukkaannuin. Se oli tarpeetonta, oli hän miten hermoraunio tahansa.
- Okei, sä olet idiootti, kun edes yrität vaativaa aata, koko hevonenhan on melkeen yhtä perseestä kuin ratsastaja, äyskäisin takaisin, mutta ei hän tuntunut kuulevan. Niinpä potkaisin häntä vakuudeksi nilkkaan.
- Älä, hän vain sanoi ja kiipesi koppiin laittamaan hevoselle suitsia.
Oikeasti olin sitä mieltä, että tämä oli hyvä tilaisuus kokeilla uutta, entistä vaikeampaa luokkaa ensimmäisen kerran. Täällä siinä ei ollut osallistujia kuin neljä ja oli oikeastaan ihme, että semmoista ollenkaan oli ruvettu järjestämään, tosin onni tämmöisille ensikertalaisille. Uskoin, että jopa Hanna olisi ollut samaa mieltä minun kanssani siitä, että ainakin tilaisuus oli juuri oikea, joskaan en tiennyt, mitä hän olisi sanonut ratsukon valmiudesta. Hän ei ollut vähään aikaan nähnyt heidän ratsastustaan.
Kurotuin koppiin ja nipistin Veskua reidestä.
- Etkö sä luota omaan arvostelukykyysi? Minkälainen lääkäri sä oikeen sitten olet? kysyin vihaisena. Lopultakin hän tuntui kuulevan ja vilkaisi minua.
- Äläs nyt rähise siellä.
- No kun haistattelet mulle. Ei se oo reilua.
- Avaatko sä takaluukun?
Tottelin, enkä enää yrittänyt puhua Veskulle. Tietysti hän oli inhottava vain, koska tilanne oli, mikä oli, mutta en minä halunnut antaa hänelle tilaisuutta suututtaa minua. Ja kuten tavallista, kun Musti oli sutaistu matkapölyistä puhtaaksi ja Vesku oli noussut satulaan, hän näytti henkäisevän ihan jotain eri ilmaa ja hymyili minulle.
- Sanoitko sä äsken jotain? hän kysyi.
- Mä sanoin että näytä niille, sanoin minä.
- Mä yritän. Anna suukko.
- En mä yletä, sä olet liian ylhäällä.
- Taipuu mulla selkä vielä, Vesku sanoi ja kumartui antamaan suukon minulle. Musti tosin totesi tilaisuuden hyväksi astahtaa sivulle päin, joten se jäi hyvin lyhyeksi sipaisuksi, mutta ajatushan oli tärkein.
Hän lähti ratsastamaan verryttelyalueelle ja minä avasin auton ovet. Jerryn vaunut olivat takakontissa ja koottuani ne hoputin tytöt ulos autosta myös.
- Mulla on hirveä pissahätä, valitti Danni.
- Onko se niin hirveä että pitää mennä auton taakse vai etsitäänkö vessa? kysyin tyynenä kuin madonna.
- Se tulee just nyt!
- Okei, mennään auton taakse.
Jos olisin pysähtynyt miettimään, olisin kai onnitellut itseäni siitä, miten ihanan kärsivällinen äiti-ihminen olinkaan. Alissa selvisi bajamajaan asti ja sitten molemmilla olikin jo jano. Kaivoin vaunujen jalkopäästä pillimehua ja lopulta pääsimme verryttelyalueen reunalle asti.
- Isi on tuolla, Danni huomasi.
- Musti on kaikista hienoin noista, totesi Alissa, ja siinä hän kyllä oli oikeassa. Meidän orimme oli paitsi kentän isoin hevonen, myös sopusuhtaisin ja lihaksikkain. Jossain meidän oli täytynyt siis onnistuakin, tai Veskun. Sen lihakset olivat oikeissa paikoissa, mutta sen liikkeessä oli vielä tällä hetkellä sanomisen varaa. Se ei ollut kunnolla lämminnyt, eikä se oikein tuntunut kuuntelevan Veskua vaan kiinnitti enimmäkseen huomionsa muihin hevosiin. Uskoin kuitenkin Veskun saavan sen järjestykseen ennen omaa vuoroansa. Koko luokka ei ollut vielä alkanut.
- Miksei isi hyppää esteitä? kysyi Danni.
- Siinä voisikin olla hyvä konsti saada Musti kuulolle, tirskahdin. – Kyllä isi joskus hyppää esteitä, mutta ei kilpailuissa.
- Mä haluan kanssa hypätä esteitä.
Niin pieniä hevoshulluja kuin olivatkin, ei tyttöjen keskittymiskyky riittänyt seuraamaan koko verryttelyä, joten jouduimme tekemään pienen lenkin ja asettumaan katsomoon vasta, kun luokka alkoi. Sielläkin he nyhjäsivät toisiaan huomaamattomasti, mutta ärsyttävästi parin ensimmäisen ratsukon ajan mutta onneksi osallistujia oli tosiaan vain neljä.
- Nyt tulee Musti, ilmoitin. Olin itse onneksi saanut seurattua ainakin toisella silmällä, miten muut suoriutuivat, joten olin saanut jonkinlaisen vertailukohdan. Musti ei aloittanut ainakaan niitä huonommin, ja se kulki hyvässä muodossa. Ajoittain se minusta meni ihan loistavasti, suorastaan tanssien ja leikitellen, mutta sitten oli muutamia kohtia, joissa se taas näytti suorastaan hajoavan käsiin. Mikä oli ilahduttavaa – luulen – oli se, että Vesku sai sen, ja itsensä, taas kasattua selkeän epäonnistumisenkin jälkeen.
Hän ei kyllä näyttänyt ollenkaan tyytyväiseltä tullessaan radalta.
- Pahoja virheitä, hän sanoi puistellen päätään.
- Niin oli muillakin, juorusin.
- Tuskin niin pahoja.
- Yksi ei tehnyt yhtäkään laukanvaihtoa. Toinen kulki mäyräkoiran mallisena koko radan. Tässä voi käydä miten vaan.
- Voitatko sä? Danni kysyi.
- En mitenkään, Vesku naurahti. Nyt, kun itse suoritus oli ohi, oli vaikea kuvitella hänen ärhentelyään ennen sitä.
- Mennäänkö me sitten kotiin? jatkoi Danni. Ilmeisesti koulukisat riittivät hänen mielestään sille päivälle.
- Odota, loppukäynnit, muistathan sä, muistutin. – Mennään me autolle odottamaan jo.
Tuolla suorituksella ei tulisi palkintoja. Tosin minun mielestäni yksikään näkemäni ratsastus ei ollut palkitsemisen arvoinen, mutta enhän onneksi ollutkaan koulutuomari.
Veskun arvostelussa oli kahdessa kohdassa nolla ja merkintä ”ei esitetty” ja se oli ensimmäinen hylätty arvostelu, minkä minä olin nähnyt hänen koskaan saavan. Hän ei kuitenkaan näyttänyt siitä kovin pahoin masentuvan, iloitsi vain muutamista kahdeksikoista ja monista seiskoista, joita niitäkin oli mukana.
- Nyt me tarvitaan vaan valmennusta, hän sanoi, ja vaikka se kirpaisikin, minun oli oltava samaa mieltä. He olivat treenanneet omin avuin koko kesän. Siltikin… Hannahan oli tietenkin ainoa sovelias heitä valmentamaan – aikoiko Vesku nyt tuhlata lopun isyyslomansa juoksemalla Hangossa? Miten hirveän hauskaa. Miten ihanan kallista.
|