Kirjoita uusi viesti  |  Alueen etusivu  |    |  Etsi  Alas ⇓   
  Mansikkakesä 13

LähettäjäSennnu 
Päivämäärä:   29.7.09 21:19:48

Edellinen

--------------------

Jessi
1.

Danni Alexandran syntymäpäivät jouluaatonaattona olivat oikeastaan aika hyvä sattuma, mietin. Ensin ajoitus oli tuntunut suunnilleen maailman huonoimmalta ja ironisimmalta. Lapsiparan juhla jäisi ikuisiksi ajoiksi joulunvieton varjoon. Kuitenkin nyt, kun me olimme tällaisia tilallisia, saatoimme Dannin synttäreiden varjolla kutsua kaikki ystävät ja sukulaiset meille, eikä meidän tarvinnut miettiä, kuinka monessa paikassa ehtisimme pikimmiten pistäytyä jouluvierailulla ennen kuin pitäisi rynnätä kotiin ottamaan hevoset sisään ja antamaan iltaheinät. Sitä paitsi synttärijuhlat saivat tytöt ainakin yhdeksi iltapäiväksi lopettamaan joulupukkihysterisoinnin. Sekin oli hyvä juttu.

- Ensi vuonna pitää ehkä jo ruveta pyytämään niiden tarhakavereitakin, Vesku arveli, kun kuorrutin kakkua.
- Voi luoja, mutisin. Ajatus puolesta tusinasta tai kymmenestä neli-viisivuotiaasta meillä oli hiukan kauhistuttava. Oli noita ipanoita jo omasta takaakin ihan riittävästi, kun Jinna toisi Leksan ja Ilse ja iskä Karoliinan, joka nyt tosin oli jo iso tyttö. Siirikin tulisi pikkuveljineen Alin kyydissä, kun heidän vanhempansa olivat jossain myymässä viimeisiä joulukukkia. Saisimme epäilemättä loput lastista, kun he illalla kiertäisivät tätä kautta hakemassa lapset.

- Kesäsynttärit olisi helpommat järjestää, kun voisi vaan antaa lasten riehua pihalla. Ajotetaan seuraava vauva kesäksi, jooko? Ei tarvitsisi siivotakaan niin tarkkaan, Vesku ehdotti.
- Onpa ystävällistä, että sä tolla tavalla ajattelet mun vaivojani, tuhahdin. – Ajattelitko sä ollenkaan sitä, että jos mä olisin maha pystyssä kesällä niin koko kisakausi menisi harakoille ja sitten jos on kauhean kuuma niin se olisi varmaan ihan tappavaa raahata mahaa ja jalat turpoaisi kuumassa vielä enemmän ja…
- No mikä sitten olisi hyvä aika? Kerro pois.
- Malin kai ajoitti aika hyvin, alkukevääseen, sitten se pääsi silti suunnilleen kisakauden alusta mukaan, aprikoin.
- Mutta edelleenkään se ei voi laittaa synttärivieraita pihalle juoksemaan paljain jaloin.

Minua nauratti.
- Meillä on aikaa miettiä tota vielä. Suunnitellaankin oikein huolella ja pitkään. Työnsin karamellein koristellun kakun jääkaappiin ja katsoin kelloa. – Ehtisinköhän mä ratsastamaan Nikillä ennen kuin ne alkaa tulla?
- Annetaan vieraiden tulla ja mennään sitten. Ne voi vahtia lapsia sillä aikaa, Vesku ehdotti.
- Ei kai se ole liian härskiä?
- Tuskin niitä haittaa. Eiköhän ne ole jopa varautuneet siihen.

Niin me sitten teimmekin, kun Ilse ja iskä sekä Ali olivat saapuneet lasteineen otimme Siirin mukaan ja menimme ratsastamaan. Lunta ei ollut, valitettavasti, muuten olisimme voineet kuitata hevosten liikunnan laukkailemalla laitumilla, mutta oli kyllä aika ylellistä päästä maastoonkin yhdessä. Sen jälkeen oli enemmän kuin mukavaa palata lämpimään taloon, missä Miila oli ruvennut emännöimään ja istutti juuri lapsia keittiön pöydän ympärille.
- Onko teillä kynttilöitä? hän kysyi punoittaen.
Kaivoin keittiön kaapista vajaan pakkauksen, joka oli ostettu Alissan kolmivuotissynttäreille vähän aikaisemmin. Danni oli odottanut niiden puhaltamista melkein kuin joulupukkia.
- Nyt sä saat ruveta vetämään showta, Miila huokaisi minulle ja karkasi keittiöstä.
- Kiitos avusta, huikkasin naureskellen hänen peräänsä. Siskokulta ei ollut niin tottunut lapsilaumaan kuin minä.

Kun kynttilät oli puhallettu, lapset syöneet ja sotanneet ja sitten häipyneet tyttöjen huoneeseen otin itsellenikin kupin kahvia ja heittäydyin olohuoneen lattialle tyynyn päälle istumaan. Nyt minulla alkoi olla tyyni juhlafiilis, sillä aikuiset osasivat passata itseään. Vaihdoimme kuulumisia ja sitten vaihdoimme pusseittain joululahjoja, jotka piilotin tytöiltä ullakon portaisiin. Sitten tulivat jo Siirin vanhemmatkin, mukanaan laatikollinen jouluasetelmia. Olin Riikan ja Jinnan kanssa sattumoisin portailla tupakalla, kun he ajoivat pihaan.
- Hyvää joulua! toivotin iloisesti ja he vastasivat yhtä lailla iloisesti.
- Ei teidän olisi tarvinnut, jatkoin sitten kun kurkistin laatikkoon, jota Juha kantoi.
- Kuten aina ennenkin, nää on ylijäämiä, naurahti Saara. – Ei niitä tän päivän jälkeen osta enää kukaan, tai ehkä huomenna vielä ostaisi, mutta ei mekään nyt jouluaattoa vietetä myymässä kukkia.
- Mä tulen just antamaan teille kahvia, menkää sisään vaan, huidoin.

- Se ei enää kuolannut, sanoi Jinna kun ovi oli läimähtänyt kiinni pariskunnan perässä. Tönäisin häntä kevyesti.
- Ei se ole ikinä kuolannutkaan, että ole hiljaa. Vilkaisin tahtomattanikin Juhan tummaan päähän, joka juuri meni sisäovesta.
- On se. Eikö olekin? Jinna vilkaisi nauraen Riikkaan, joka katsoi häntä ymmällään.
- Mikä? Toiko? Ketä?
- Äh, unohda, Jinna sanoi nopeasti. Hän suhtautui hyvin epäluuloisesti Juhaan eikä yleensä viitsinyt edes puhua koko miehestä. Tänään hän oli kuitenkin muutenkin tavallista puheliaampi ja hänen silmänsä loistivat. Siksi olinkin raahannut hänet ulos, että voisin tentata syytä siihen.

- Mitä sä sitten kuolaat? tokaisin hänelle. – Oletko sä tavannut jonkun miehen tai jotain?
- No en ole, Jinna sanoi vakuuttavasti. – Musta on vaan kiva kun on joulu.
- Oletko sä käynyt ulkona? jatkoin tenttaamistani. Minä olin käynyt syksyn mittaan pari kertaa Jinnan kanssa ravintolassa, joskin sen sovittaminen hevosten ja lasten hoitoon ja opiskeluun oli aina vaatinut vähän suunnittelua. Olinkin pistänyt Miilan ja Riikan hoitamaan Jinnan ulkoilutusta noin pääasiassa, he kun asuivat lähempänä ja olivat muutenkin vähän väliä menossa.
- En nyt hiljattain. Mä vaan nautin joulusta ja siitä, että mulla on vapaata, Jinna sanoi viattomasti. Huokaisin, ei hän näköjään mitään kertoisi. Jotain tuon ilmeen takana kuitenkin oli.

- Mitä te teette huomenna? Menettekö sun vanhemmille? kysyin sitten. Ajatus joulusta kahdestaan Leksan kanssa ei tuntunut minusta mitenkään riemukkaalta vaan paremminkin surulliselta, heidän ensimmäinen joulunsa sen jälkeen kun Ville oli muuttanut pois.
- Ei kun vietetään ihan perinteinen joulu kotona, Jinna sanoi tyytyväisenä.
- Ei kai Ville tule? Pahat aavistukset valtasivat minut.
- Tietysti se tulee, mikä joulu se Leksalle olisi, ellei molemmat vanhemmat olisi mukana?
Katsoin Jinnaa epäileväisenä. Ei kai hän ollut noin ilahtunut Villen takia, sen kaksinaamaisen hölmön? Ystäväni ei ollut huomaavinaan tuijotustani, hytisi vain hieman savunsinisessä neulepaidassaan ja yritti puhallella savurenkaita. Riikka kysyi sen, mitä minä en saanut suustani.
- Ette kai te harkitse palata taas yhteen?

Jinna naurahti ja katsoi meitä vuorotellen. Vähään aikaan hän ei sanonut mitään, antoi vain meidän odottaa.
- Ei, hän sanoi lopulta. – Ei me enää palata yhteen. Mutta on silti kivaa leikkiä oikeeta perhettä edes kerran vuodessa.
- Mun pitää löytää sulle joku mies, huokaisin, varmaan noin tuhannetta kertaa sen jälkeen kun Ville oli muuttanut pois Jinnan ja Leksan luota, pieneen yksiöön parin talon päähän.
- Miksi pitää? Kyllä kai ihminen voi olla ihan tyytyväinen elämäänsä ilmankin? Jinna sammutti tärisevin sormin tupakkansa ja kääntyi menemään sisään, Riikka ja minä seurasimme häntä. Vaikka syksyllä satanut lumi oli sulanut parissa viikossa oli kyllä ihan talvisen kylmä. Lasikuistilla Jinna pysähtyi ja päästi Riikan edellään sisään, kääntyen minuun päin.
- Niin, joko sä sait Kiieltä postia? Se tulee takaisin.

Kun vieraat olivat viimeistä myöten lähteneet ja Vesku mennyt hoitamaan iltatallin, livahdin tietokoneelleni. Tein sen mieluummin nyt, kun hän oli ulkona, hän väitti kieltäneensä minulta pääsyn kirjastohuoneeseen ja tietokoneelle joulun ajaksi, vaikka tokihan sain sähköpostissa käydä, vai mitä?

Siellä oli viestejä muiltakin kuin Kiieltä, hyvän joulun toivotuksia kavereilta ja tuttavilta ja kirjakerhoista ja hevostarvikemyymälöistä sun muista instansseista. En jaksanut niitä nyt napsautella auki, vaikka kai minun pitäisi ennen huomista vastata niihin samalla mitalla, avasin vain Kiien viestin. ”Tuli koti-ikävä, totesin, etten kestä toista puolta vuotta tätä pimeyttä. Tuun takaisin ennen kuin saavat pukea mullekin potilasvaatteet, tai saan vielä viettää lopun elämääni täällä Jäämeren rannalla, suljetulla osastolla…” Niin hän kirjoitti. Paljon muuta siinä ei ollut, miten se hömelö eukko kuvitteli minun voivan elää ilman vastauksia kaikkeen – koska hän aikoi tulla, mihin mennä asumaan ja töihin, miten kauan hän oli tätä suunnitellut kertomatta minulle mitään? Kirjoitin nopeasti pitkän rimpsun kysymyksiä, korjasin enimmät näppihäiriöt ja lähetin viestin ennen kuin Vesku palaisi sisään.

Ehdin sitten vilkaista vähän muitakin posteja. Yhden lähettäjä oli aivan outo kirjainyhdistelmä ja kun avasin sen, se oli äidiltä. Hän toivotti hyvää joulua Alissalle ja minulle. Tuijotin sitä vähän aikaa, kursori sykkien poista-napin päällä, mutta huokaisten annoin sen kuitenkin olla. Minusta tuntui, että jokin joulumielen tapainen saattaisi vallata minut tässä lähitunteina. Tiedä vaikka haluaisin vastatakin siihen? Sitten näin vielä ilahduttavamman viestin. Krisu, vanha tuttu vuosikausien takaa oli lähettänyt joulutervehdyksen myös. Näinköhän hänkin oli tulossa takaisin Suomeen? Vilkaisin tekstin nopeasti läpi ja totesin, ettei hän siitä mitään sanonut, toivotteli vaan hyvää elämää ja muuta kivaa. Vastasin nopeasti melkein samalla kysymyslitanialla kuin Kiien viestiin.

Saisinkohan mitenkään Jinnaa yhytettyä Krisun kanssa, jos tämä joskus palaisi takaisin? Siinäpä vasta idea! Sitä mietin, kun kuulin oven käyvän ja kynsien rapinaa kun Vesku ja Maru tulivat sisään. Pistin koneen kiinni ja menin eteiseen heitä vastaan.
- Mä kävin vaan lukemassa sähköpostit, sanoin ennen kuin Vesku ehti syyttää minua lopputyön tekemisestä. – Kiie tulee takasin Suomeen!
- Kiva! sanoi Vesku ja harppasi keittiöön, missä Danni ja Alissa olivat päättäneet ottaa synttärikakkua iltapalaksi. Näky oli melko karmaiseva, mutta onneksi Maru siivosi lattialta pahimmat.

Jouluaattona emme ratsastaneet. Oli liian paljon tekemistä kaikissa ruoissa ja tyttöjen viihdyttämisessä, molemmat olivat tohkeissaan ja roikkuivat kirjaimellisesti lahkeissa kysellen ”mitä mä tekisin” viiden minuutin välein. Tallilla sai silti kulutettua hyvän tovin aikaa kun harjailimme huolella kaikki hevoset ja syötimme niille piparkakkuja ja koristelimme paikkoja havunoksilla. Vuokralaisemme Vaitokin sai näköjään vapaapäivän. Sofia ja Lotta vain käväisivät nopeasti taputtamassa sitä tarhassa ja ripustamassa sen karsinaan jouluomenoita.
- Vaikka en mä tiedä mitä järkeä tässä on, se on ahminut ne minuutissa, Sofia huokaisi.
- Sillä on sitten minuutti jouluiloa, sanoin minä. Danni tuijotti punaisia omenoita ja halusi sellaisen heti myös, itselleen.
- Meillä on sisällä omenoita, odota kun mä harjaan Nikin valmiiksi, sanoin, mutta Sofia antoi tytölle yhden omasta pussistaan ja Alissa perässään ne sitten menivät tyhjään karsinaan. Olimme kantaneet sinne ullakolta vanhan sohvanraadon niin, että meillä oli vähän niin kuin oleskeluhuone tallissa.

Iltapäivällä menimme saunaan ja sen jälkeen söimme jouluaterian. Tytöt hypähtelivät tuoleillaan ja kurkkivat ikkunasta ulos vähän väliä, jos vaikka joulupukki tulisi reellä laitumien yli. Mutta ei joulupukkia vaan kuulunut. Lopulta Vesku meni päästämään Marun pihalle ja palasi kuistilta hämmästyneen näköisenä.
- Täällä on paketteja, hän sanoi. Kiireinen joulupukin perhana ehtinyt käydä ja jättänyt lahjasäkin kuistille.
- Mikä harmi, sanoin teeskennellen pettymystä. – Me ei varmaan kuultu kellariin sen tuloa. Pitikin mennä saunaan just silloin.

Danni ja Alissa näyttivät paremminkin helpottuneilta kuin pettyneiltä, kun ei tarvinnutkaan enää odottaa ja jännittää joulupukin tapaamista. Se oli vähän pelottanut kumpaakin, koko ajatus vieraasta punatakkisesta miehestä, joka tuli esittämään vaativia kysymyksiä kiltteydestä. Lahjoja oli läjittäin ja ne väsähtivät kauan ennen kuin kaikki oli avattu. Ensin oli ihanaa katsoa, miten jokaisesta paketista riemuittiin, mutta loppua kohden alkoi minulla ainakin pinna kiristyä. Lahjoja oli liikaa. Lapsia ei jaksanut enää kiinnostaa mikään, he tuskin repäisivät paperit auki ja siirtyivät seuraavaan, ja sitten alkoi marina ja kiukuttelu, kun koko päivän, ja monen edeltävän päivän, jännitys laukesi.
- Nyt nukkumaan, totesin harvinaisen jämäkästi kun Alissa alkoi itkeä sitä, että oli saanut punaiset rukkaset, vaikka olisi halunnut siniset, kuten Dannilla.
- Ne ei oo saanu iltapalaa, huomautti Vesku.
- Ei haittaa. Jos ne herää nälkäänsä niin syökööt sitten yöllä. Jouluhan on sitä varten.

Vaikka tunsinkin itseni julmaksi äidiksi, oli ajatus hyvä. Tytöt saivat uudet yöpaidat päälleen ja oman huoneen rauhassa, poissa tavarakaaoksen keskeltä loppui itku ja kitinäkin.
- Mä haluan mun uudet rukkaset unileluksi, Danni sanoi puoliunissaan.
- Mä haen ne. Haluatko säkin? kysyin Alissalta, joka nyökkäsi. Kipaisin hakemassa ne olohuoneesta, missä Vesku keräsi lahjapaperinriekaleita yhteen läjään ja virnistin hänelle. Oletin, että olin hänenkin mielestään ollut julma ja lyhytpinnainen, olisi ilo kertoa, että lapsille ratkaisuni oli sopinut oikein hyvin.

- Ne sammui kuin saunalyhdyt, ilmoitin, kun palasin olohuoneeseen.
- Pelataanko pokeria iltatallista? Vesku ehdotti.
- Mä luovutan ennemmin ja käyn saman tien, nauroin. – Sä tarkotat kumminkin räsypokkaa ja siihen tuhrautuu koko ilta… hevoset kuolee nälkään ja kylmään ja sitten pitää sitä paitsi pukea uudelleen ennen kuin lähtee sinne talliin… istu ja odota. Tee mulle vaikka kinkkuvoileipä odottaessasi.

Vedin eteisessä pilkkihaalarin päälle ja kuistilla tallikengät. Ajatus jouluillasta tallissa tuntui jotenkin juhlalliselta, joskaan siellä ei kauan tuhrautuisi. Astelin hitaasti umpipimeässä kohden tallia, jonka oven päällä paloi valo ihan, jotta sinne löytäisi. Ymmärsin Kiieä varsin hyvin, jos Pohjois-Norjassa, missä hän nyt oli viettänyt reilut puolitoista vuotta, oli tällaista kokonaisia kuukausia, öin päivin. Täällä oli sentään päivisin valoisaa, kunhan lunta tulisi ja aurinko paistaisi jopa kovinkin valoisaa – ja nyt mentiin jo kevättä kohden.

Jaoin heinät valmiiksi kaikkiin viiteen käytössä olevaan karsinaan ja menin sitten päästämään hevosia sisään. Niki ja Musti olivat karanneet minulta kerran syksyllä, kun sää oli ollut oikein kurja enkä ollut niiden mielestä ollut kyllin nopea. Ne olivat juosseet suorinta tietä omiin kotikoloihinsa talliin ja siitä lähtien olin vain avannut niille portin. Ne eivät ikinä erehtyneet, eivätkä jääneet aikailemaan, joskin minun pitäisi kyllä alkaa taas taluttaa niitä vanhanaikaisesti kun tulisi kevät ja vihreä ruoho alkaisi tuoksua houkuttelevammalta kuin tallin lämpö. Tammat eivät olleet yhtä fiksuja, tai nälkäisiä. Ne minun piti taluttaa, ja Vaitoa en viitsinyt periaatteessa laskea kulkemaan vapaana. Sehän oli meidän vastuullamme.

Niiden rouskuttaessa heiniään riisuin loimet ja sitten jaoin kaurat ja tammojen lisärehut. Tallissa oli lämmintä ja rauhallista, hevoset mutustivat tyytyväisinä eivätkä suoneet minulle silmäystäkään kun lopulta lähdin ja sammutin valot. Niiden elämässä oli kaikki kunnossa, enkä voinut pahemmin valittaa omaanikaan. Koko syksyn olin stressannut, että miten selviäisimme tästä järjellä ajatellen uhkarohkeasta yrityksestä, mutta ensimmäisen puolivuotisen jälkeen olimme edelleen jaloillamme ja täysijärkisiä. Nyt ei sitten enää kestäisikään kauan kun asiat helpottuisivat. Voisin ehkä jo toukokuun alussa aloittaa työt valmiina lääkärinä ja sen jälkeen rahahuolet puolittuisivat. Miten minä odotinkaan sitä! Olin laittanut itselleni jonkinlaisen merkkipaalun tähän jouluun ja vuodenvaihteeseen, että jos tänne asti selviäisimme, selviäisimme lopustakin. Se oli ajanut minut lukemaan hulluna koko syksyn, tavoitteellisen ratsastuksenkin kustannuksella. Sillehän olisi kyllä aikaa sitten myöhemmin.

Palasin sisään tyytyväisenä hymyillen ja hyräillen Jouluyö, juhlayötä. Maru oli tietenkin ollut mukanani ja nyt kuulin olohuoneesta älähdyksen, kun se oli juossut suoraa päätä sinne. Ehdin ovelle juuri ajoissa näkemään, miten Vesku oli pongahtanut ylös sohvalta ja piteli lautasta, jonka päällä oli mitä ilmeisimmin tilaamani kinkkuvoileipä. Maru tiesi paremmin kuin olla rohmuamatta pöydältä, mutta se ei oikein ollut vielä tajunnut, että olohuoneen matala pöytäkin oli pöytä. Joulukuusenkin hahmottamisen kanssa sillä oli ollut hankaluuksia. Ei se ollut yrittänyt kaataa sitä, eikä luojan kiitos pissiä sen juurelle, mutta se oli istunut pitkät ajat sen juurella tuijottaen hievahtamatta oksien väliin. Ehkä se odotti näkevänsä siellä oravan tai jotain.

- Kiitos, sanoin, otin lautasen ja istuin Veskun viereen. Olin yhtäkkiä kammottavan väsynyt. Rakastin joulua, mutta jouluaattoisin oli aina niin paljon tekemistä.
- Mennäänkö nukkumaan? ehdotin, puoliksi leikilläni.
- Ei vielä, Vesku sanoi ja rutisti minut voileipineen kaikkineen kainaloonsa. – Se räsypokka. Mä en suostu menemään sänkyyn ennen kuin me ollaan pelattu.
- Äh. No, ehkä mä piristyn kun saan ruokaa. Ja hei, mun täytyy käydä vastaamassa kaikkiin joulusähköposteihin. Jos mä vastaan niihin vasta joulun jälkeen, se on yhtä tylsää kuin myydä joulukukkia välipäivinä. Katseeni pyyhkäisi isoa joulutähteä, jonka Juha ja Saara olivat eilen tuoneet, ja joka nyt komeili sohvapöydällä.
- Munkin varmaan pitäisi, Vesku arveli ja nousi hakemaan meidän kummankin läppärit. Siinä me sitten istuimme jouluiltaa rinnatusten, kumpikin kone sylissä,

Kiie oli vastannut, hän kirjoitti tulevansa uudeksi vuodeksi ja menevänsä ensialkuun Jinnan luo. Melkein kiljaisin ääneen, ja sitten kiljaisinkin.
- Kiie menee Jinnan luo asumaan, selitin Veskulle.
- Miten kätevää, hän mumisi.
Krisu ei ollut vastannut, mutta vilkaisin hänen aiemman viestinsä uudelleen, kun olin vastannut kaikille koulukavereille. Ei siinä ollut mitään yleistä allekirjoitusta, ja osoite oli hotmail. Ei vinkkiäkään siitä, missä päin maailmaa hän oli.
- Krisu toivottaa hyvää joulua, kerroin Veskulle, saadakseni selville, kuunteliko hän minua ollenkaan.
- Kiva, kuului vastaus. Minua nauratti. Mutta siihen mennessä, kun olin hellämielisesti vastannut äidillekin ja kerroin siitä, hän oli kuulolla.
- Reipas tyttö, hän sanoi.

  Re: Mansikkakesä 13

Lähettäjä: Pingo 
Päivämäärä:   29.7.09 21:31:31

Ei päässyt kommentoimaan eikä nostelemaan kun ei ollut uutta ketjua, ounou :P onneks tilanne on nyt korjattu ;)

  Re: Mansikkakesä 13

LähettäjäSennnu 
Päivämäärä:   29.7.09 21:36:50

No nii-in, en yhtään huomannu!
----------
2.

Pyhien jälkeen lapset katsoivat hyväksi saada vesirokon, ensin toinen ja sitten toinen. Mikäs siinä, oli tietysti oikein ajattelevaista niiltä, että hankkivat sen nyt, kun minä olin joka tapauksessa kotona. Hevosten liikutus vähän kärsi, kun en uskaltanut niitä sentään yli tunniksi jättää keskenään sisään sairastamaan, mutta koulutehtäviä pystyin tekemään aika hyvin, kiitos television. Tietenkin tytöt katsoivat vain opettavaisia ohjelmia… tai oikeastaan en kyllä jaksanut välittää. Viikon loppupuolella ne katsoivat jo melkein mitä tahansa, mitä levyiltä ja nauhoilta löytyi. Viikon loppupuolella aloin myös itse hiljaa ja vähitellen kiivetä seinille. Ensin oli mennyt hyvin, olin vanhalla rutiinilla päässyt uppoutumaan omiin hommiini huolimatta vieressä pauhaavasta tohtori Sykeröstä ja jatkuvista keskeytyksistä kun tyttöjä kutitti ja oli jano ja nälkä, mutta ennen pitkää se alkoi rassata. Aloin tunnistaa itsessäni mökkihöperyyden oireita ja riemuitsin kun tuli lauantai ja Veskun vapaapäivä.

- Mä voin mennä aamutalliin! ilmoitin iloisesti aamukuudelta.
- Hullu, mutisi Vesku ja veti tyynyn päänsä päälle.
Minä en tuntenut itseäni ollenkaan hulluksi. Vedin päälleni collegehousut ja topin, joissa olin suunnilleen asunut kuluneen viikon – no, toppia olin kyllä vaihtanut – ja sitten seuraavaksi pilkkihaalarin. Maru pyöri innoissaan jaloissani kuistilla ja sitten astuin onnellisena ulos kirpeään, pilkkopimeään aamuun. Vieläkään ei ollut lunta, mutta minä kuvittelin tuntevani lumen tuoksun. Sitä oli kyllä luvattu lähipäiviksi.

Hevoset kolistelivat pystyyn ja räpyttelivät silmiään, kun sytytin valot. Olin päässyt yllättämään ne, mutta Vaito kyllä oli sekunneissa hereillä ja kolautti kaviollaan karsinansa ovea. Sen mieleen olisi ollut herätys, jossa valot sytytettiin heinäsylys kainalossa ja se pääsisi heti aamiaiselle. Onneksi Niki ei ollut ottanut siitä oppia, vaikka ahmatti olikin. Kolautin Vaiton ovea nyrkilläni ohi mennessäni ja jatkoin tallin toiseen päähän repimään kullekin vähän heinää avatusta paalista. Pääosin ne kyllä söivät heinänsä ulkona tarhoissa paaleista, mutta meistä oli hyvä antaa vähän korsirehua kaurojen alle.

Minusta viisi hevosta oli edelleen vähän, olisin voinut hoidella enemmänkin, mutta en toki halunnut haalia niitä lisää vain jotta saisin lappaa enemmän lantaa, eikä useampia olisi ehtinyt liikuttaa. Kulutin sen sijaan vähän laatuaikaa tähän rauhaan ja hiljaisuuteen. Hevosia ei syyhyttänyt eikä niiden rupia tarvinnut rasvailla ja oli paljon helpompaa antaa niille kauraa eteen kuin keittää siitä puuroa. Viivyttelin ja harjasin Katrinan ennen kuin loimitin sen ja muut. Kaikkia en sentään viitsinyt puunata näin aamutuimaan. Muille tulisi kuitenkin ohjelmaa myöhemmin päivällä, mutta Katrina oli oloneuvoksetar, jolla ei ollut muuta virkaa kuin näyttää kauniilta ja syödä ja kasvattaa vatsaansa. Nykyään se ei enää luimistellut minulle, mutta ensimmäiset kuukaudet se oli ollut hyvin ylemmyydentuntoinen ja hapan. Oikeastaan vasta, kun varsa oli haettu pois, se oli alkanut osoittaa huomaavansa, että minäkin olin muutakin kuin ruokaa jakava robotti.

- Kaunis, sanoin sille, ja silitin sen silkinsileää, kapeaa, mustaa turpaa. Se liikautti hiukan korvaansa ja katseli muualle, mutta se oli totta. Se oli oikea rotuhevonen, ja niin pahalta kuin se kuulostikin oli sen jalkavamma minusta oikeastaan hyvä juttu. Muuten sitä ei olisi laitettu siitokseen, tai sitä alettaisiin harkita ehkä nyt vasta.

Loimitin Kiiran seuraavaksi, huokaisten. En minä katunut sen ostamista, sekin oli nätti ja kiva hevonen, ystävällinen ja mukautuva ja täysipäinen. Jotain siitä vaan puuttui, se minun oli pakko nyt jo tunnustaa. Minä olin kuvitellut, että välillemme tulisi samanlainen maaginen sidos kuin mitä Nikin ja minun, mutta niinpä ei ollut käynyt. Oli kai liikaa olettaa, että voisin löytää toisenkin elämäni hevosen, kun minulla kerran jo yksi oli. Edes sen siskosta, joskin välillä epäilin, olivatko Niki ja Kiira tosiaan sisaruksia. Ne olivat niin erinäköisiä. Musta ja kimo, toinen siro ja säpäkkä, toinen juureva turrukka.

Kiira pukkasi minua pehmeästi turvallaan ja minulle tuli huono omatunto. Ei ollut sen syy, että sillä riitti rajattomasti ystävällisyyttä kaikille ihmisille. Totta kai Niki oli vedonnut minuun, kun se oli tullessaan ollut sellainen kuin oli, syrjäänvetäytyvä hylkiö. Sehän oli ollut kuin hevoskirjoista, musta hevonen, joka luotti vain minuun. Minä en vieläkään tiennyt, mitä sille oli tapahtunut matkalla Villandeilta Suomeen, mutta oli epäoikeudenmukaista syyttää Kiiraa siitä, että sillä oli ollut helpompi elämä.
- Säkin olet kaunis, supatin sille ja sitten vein kaikki hevoset ulos.

Viivyttelin ulkona vielä hiukan. Marua ei näkynyt missään ja huutelin sitä vähän aikaa, sitten päätin ottaa asiasta ilon irti ja istuin huvimajan portaille tupakalle. Maru tuli saman tien, suu leveässä virneessä ja kieli roikkuen.
- Missä sä olit? Sä et saa kadota tolla lailla, sanoin sille ankarasti ja rapsutin sitä korvan juuresta. Jos muistin oikein, oli sen hurja emo Virossa ollut pienempi. Mikä lie sen isä sitten ollutkaan?

Mökkihöperyyteni ei parantunut yhdestä aamutallista, mutta ratsastaminen kaikessa rauhassa päivänvalossa iltapäivällä auttoi jo paljon ja kaiken kruunasi, kun Kiie soitti illalla.
- Mä ajattelin ilmottaa, että olen Helsinki-Vantaalla, hän sanoi viitsimättä edes esittäytyä. Eipä sillä niin väliä ollutkaan, puhelimeni tiesi kyllä kuka soitti.
- Kiie! sanoin ihastuksissani. – Justko sä tulit? Jinnalleko sä menet?
- Joo, odottelen tässä laukkuja, Jinnan pitäisi olla vastassa mua.
- Koska nähdään?
- Koska sä voit? Jos ei nyt tänään kuitenkaan.
- No ei kai. Kai sä olet ihan poikki matkustamisesta?
- Aika lailla, Kiie myönsi. – Ei tää lento mitään, mutta että mä pääsin lentokentälle asti tunturin yli, siinä menikin puoli vuorokautta.
- Huomenna?
- Hei, mun laukut… mä näen… mä soitan huomenna uudelleen, tänään mä aion ehkä vaan nukkua… jos Jinna nyt antaa…

Kiien ääni muuttui ähinäksi ja sitten hän suhautti vain pikaisen moin ja katkaisi puhelun. Kai hän kiskoi parhaillaan hampaat irvessä jotain mammuttimaista laukkua hihnalta.
- Kiie soitti, lausahdin tyytyväisenä.
- Pyydä se tänne uudeksi vuodeksi, Vesku ehdotti.
- Mahtaako se haluta hautautua maalle semmoseksi juhlapäiväksi? Se on just palannut keskeltä ei mitään.
- Mistä sitä tietää? Ehkä sun seurasi houkuttelee?
- Piruiletko sä? kysyin uhkaavasti ja sitten katseeni osui Danniin, joka selasi matolla joululahjakirjaansa. – Me saadaankin ihanat uudenvuodenjuhlat aikaiseksi kahden rokonarpisen natiaisen kanssa.
- Meidän natiaiset on ihania vaikka ne olisi miten arpisia, Vesku sanoi.

En sitten kuullut Kiiestä kumminkaan mitään ennen kuin maanantaina, uudenvuodenaattona. Minäkään en ollut viitsinyt soitella, kun hän oli kerran luvannut. Tiedä vaikka hän olisi päättänyt nukkua vuorokauden tai pari matkaväsymystään, ajattelin, mutta totuus oli raadollisempi.
- Mä kuolen kankkuseen, meiltä karkas vähän mopo käsistä eilen…
- Olitte Jinnan kanssa pämppäämässä?
- No niin oltiin, ja ei sitten ikinä enää…
- No just niin, sanoin pettyneenä, ja sen lisäksi minua riipaisi yllättäen mustasukkaisuus. Kaksi parasta kaveriani siellä bailasivat kaupungin yössä suomatta ajatustakaan minulle. Olisinhan minäkin ehkä voinut lähteä mukaan, jos olisi vaan ehdotettu.
- Just niin mitä?
- Mä vaan ajattelin että jos te olisitte halunnu tulla tänne tänään, mutta ei kai tommosessa kankkusessa pääse liikkeelle, ainakaan pidemmälle kuin lähikapakkaan loiventavalle, sanoin aavistuksen verran loukkaantuneena.

- Älä murjota! Kiie nauroi. – Totta kai me voitais tulla sinne, mieluummin kuin mitään muuta! Leksakin on isällään.
- Täällä ei kyllä ole kuppiloita eikä värivaloja – ellei tänne pohjoiselle Uudellemaalle satu tulemaan revontulia – täällä on vaan pimeyttä ja kaksi vesirokkoarpista lasta ja niiden väsyneet vanhemmat. Yritin edelleen kuulostaa loukkaantuneelta, mutta en minä enää ollut.
- Tiedätkö sä, mähän taisin kirjottaa sullekin, että mä meinasin tulla hulluksi siellä Jäämeren rannalla kylmässä, hiljasessa ja pimeässä.
- Niin kirjoitit, myönsin.
- No, eilen mä meinasin saada paniikkikohtauksen. Täällä on ihan liikaa hälinää ja meteliä ja ihmisiä! Mun täytyy alkaa totutteleminen paljon hitaammin…
- Tule toki meille maaseudun rauhaan, kutsuin.
- Niin oli aikomus. Millä bussilla teille pääsee?

Bussilla? Tukahdutin tirskahduksen.
- Ystävä rakas, teidän pitää ottaa juna. Tulette Haarajoelle ja mä tulen hakemaan teidät.
- Jaa, en mä tajunnut, että te asutte niin kaukana!
- Paikallisjunalla. Se on miljoona kertaa nopeampi kuin mikään bussi. Soitatte vaan kun lähdette kaupungista.
- Mihin aikaan me saadaan tulla?
- Hei, tai voinhan mä pyytää, että Vesku hakee teidät töistä tullessaan, keksin. – Jos te selviätte lähtemään neljään mennessä, se tuskin on paljon pidempään tänään.

Niin me sitten sovimme ja minä kutsuin Dannin ja Alissan luokseni.
- Alatteko te jo olla terveitä? kysyin.
- Kutittaa, Danni valitti.
- Mutta onko kipeä olo?
Alissa puisti päätään.
- Hyvä, sitten mennään käymään kaupassa. Menkää pukemaan haalarit päälle. Tai menkää vessaan ensin.

Vesku oli hoidellut kaupassakäynnit melkein koko viime viikon niin, että minäkin melkein kuvittelin saavani paniikkihäiriön kun päädyin markettiin lasten kanssa uudenvuodenaattona. Niin paljon ihmisiä, vaikka oli sentään maanantai ja kaiken järjen mukaan osan ihmisistä pitäisi olla töissäkin. Alkoon en ajatellutkaan uskaltautua, etenkään kahden ihmisten ilmoille pääsemisestä villiintyneen lapsen kanssa. Minulla ei olisi ehkä ollut varaa lunastaa meitä ulos sieltä. Olin kumminkin ostanut olutta ja siideriä ruokien lisäksi, ja emmehän me alkaisi kännätä kun rupiset lapset olivat kotona.

Meni lähemmäksi kuutta ennen kuin Vesku ja tytöt tulivat ja sitten kävi ilmi, että hekin olivat pysähtyneet käymään kaupassa.
- Uskomatonta tuhlausta, sanoin harmissani, kun näin heidän kantamuksensa, mutta se meni ohi, kun Kiie hyppäsi halaamaan minua.
- Terrrve kaverrri!
Halasin häntä lujasti. Yli puolitoista, melkein kaksi vuotta oli siitä, kun olimme istuneet hänen läksiäisiään, eikä sähköposti ja puhelin vaan voinut aina korvata kunnon halausta.

- Anna mä katson sua, sanoin ja irrottauduin. – Sulla on tummat hiukset, ja oletko sä vähän lihonut?
- No hitto olen, mä en keksinyt enää muuta harrastusta kuin syöminen ja juominen, kun tää toinen ikitalvi siellä alkoi, Kiie nauroi loukkaantumatta.
- Mitä sä teit kaikille sun tavaroille? kysyin seuraavaksi. Kiiehän oli lähettänyt kokonaisen muuttokuorman edellään Norjaan. Ei niitä ainakaan lentomatkatavaroina tuotu takaisin.
- Annoin suurimman osan pois, Kiie sanoi ja kyykistyi sitten katsomaan Dannia ja Alissaa. Tytöt seisoivat rintarinnan tuijottamassa häntä, eiväthän he mitenkään voineet muistaa aikaa, jolloin Kiie oli joskus ollut lastenvahtina. Tai Danni, ei Alissa ollut silloin vielä ollut meillä.

- Mä en erota kumpi on kumpi, Kiie tunnusti.
- Dannilla on vähän vihreämmät silmät ja Alissalla vähän vaaleammat hiukset, Jinna opasti.
- No sitten mä tiedän. Kiie nappasi yhden mutrusuina tuijottavista tytöistä kumpaankin kainaloonsa ja Maru, joka oli jo pikaisesti tullannut hänen uuden tuoksunsa villiintyi täysin. Se epäilemättä kuvitteli vieraan aikovan ryöstää lapset. Alissa alkoi kikattaa ja Vesku nappasi koiraa kaulapannasta.
- Apua, sanoi Kiie säikähtäneenä ja laski lapset alas. – Peto.
Meni vähän aikaa, että Maru uskoi Kiien ystävällismieliseksi, se tuijotti häntä epäluuloisena koko ajan, kun kiersimme talon ja tallinkin.
- Otetaan ne jo sisään, sanoi Vesku kun sinne pääsimme. – Kohta voi alkaa rakettien lähettely, parempi että ne on sisällä silloin.

Keittiössä Kiie sitten lahjoi Marun jauhelihanokareella ja se lakkasi tuijottamasta ja seuraamasta häntä. Meillä oli ruoka-aineita vaikka muille jakaa nyt ja katsoin niitä vähän epätoivoisena.
- Näistä saisi vaikka ruokalistallisen ruokia… perustetaanko ravintola? Ei kun! Mä keksin!
Käännähdin päin Jinnaa ja Kiieä. – Leikitään kokkisotaa. Sä saat tomaatit ja jauhelihan, sä saat kinkkusuikaleet ja nakit ja mä…
- Mä en osaa kokata, tyrmäsi Kiie. – Mä osaan hädin tuskin keittää perunoita ja paistaa kalapuikkoja. Mikrossa.
- Sä saat sitten vihannekset, pilko ne. Vesku saa kermaviilin ja dippikastikepussin, organisoin.

- Mä osaan kokata ainakin yhtä hyvin kuin tekin, Vesku vastusteli, ja oli itse asiassa ihan oikeassa, ainakin jos minuun verrattiin, ja ilmeisesti Kiieenkin.
- Ole hyvä, jos kerran haluat ruveta hommiin näin työpäivän jälkeen, tarjosin. – Sä voit myöskin ottaa oluen ja heittäytyä sohvalle katsomaan… öö, Pikku Kakkosta.
- Mä juon mieluummin olueni täällä, Vesku ilmoitti ja sitten ryhdyimme hommiin. Käärimme nakkeja voitaikinaan ja paistoimme ja Jinna paistoi tulista jauhelihasoosia käärittäväksi tortilloihin. Vihanneksia dippaisimme, tosin kun Danni keksi, että Kiie pilkkoi porkkanaa, suikaleet alkoivat huveta vilkkaaseen tahtiin olohuoneen puolelle. Sellerit eivät kelvanneet.

Kiie kertoili juttuja ulkomaankomennuksestaan. Töissä hän oli kyllä viihtynyt, mutta eläminen siellä oli ollut hankalaa. Kesäisin ei nukuttanut koskaan ja talvisin ei olisi mieli muuta tehnyt kuin nukkua, niin hän kiteytti.
- Entäs ihmiset? kysyin. Oli tietysti mielenkiintoista kuulla kolmikuukautisesta päivästä ja yhtä pitkästä yöstä, mutta ihmiset olivat loppujenlopuksi kiinnostavampia.
- Ihan ok, Kiie sanoi kohauttaen harteitaan. – Mulla oli kauhean kiva työporukka ja kiva pikku kämppä.
- Seurustelitko sä? möläytin. Sekö Kiieä oli alkanut ahdistaa, yksinäinen elämä?
- Vähän aikaa, hän sanoi ja liikautti olkiaan uudelleen. – Mutta en mä siksi sieltä lähtenyt, se loppui jo kesällä kun Tine lähti etelään töihin.

- Etelään niin kuin Espanjaan? kysyi Vesku.
- Ei kun etelään niin kuin Bergeniin, Kiie tirskahti ja vilkaisi sitten äkkiä etsivästi ympärilleen. – Kuulkaas, mä voisin ottaa jotain juotavaa. Tää kokkaaminen alkaa janottaa. Kaikki kokit juo punaviiniä samalla kun ne leikkelee toisella kädellä vihanneksia.
- Täällä, Jinna sanoi ja kaivoi yhtä heidän tuomaansa kassia, joka oli unohtunut keittiön nurkkaan. Se kilahteli, kun hän nosti sieltä tumman pullon.

Kuudelta alkoi tosiaan kuulua vaimeita, etäisiä paukahduksia sieltä täältä, ei kuitenkaan kovin läheltä. Ehdimme syödä kaikessa rauhassa, hyvin ja hitaasti, ja jutella.
- Tää oli hieno idea, kiitos kutsusta, Kiie hymyili lopulta. Nyt kun hän oli jo käytännöllisesti katsoen tuttu, Alissa oli halunnut istumaan hänen syliinsä. Danni ei ollut ihan niin tuttavallinen.
- Miten teidän joulu meni? kysyin Jinnalta.
- Ihan niin kuin aina ennenkin, hän sanoi katsomatta minuun. Se tuntui oudolta, kunnes tajusin.
- Söitte, jaoitte lahjat, panitte Leksan nukkumaan ja sitten Ville jäi yöksi? älähdin. Jinna ei sanonut mitään ja minä yritin napata lausettani hännästä kiinni, vaikka myöhäistähän se tietysti oli. – Sori. Omapa on sänkysi.
- Ei me palata yhteen, Jinna sanoi. – Mutta on kyllä kiva, ettei me riidelläkään.
Minä en tiennyt mitä sanoa, etten kuulostaisi tätimäiseltä ja annoin katseeni vaeltaa ikkunaan. Sittenpä keksinkin, ponkaisin pystyyn innoissani, unohtaneena koko Villen.
- Katsokaa! Nyt sataa lunta!

Se oli oikeastaan vielä räntää, mutta alkoi siinä ihan katsellessamme muuttua valkoisemmaksi ja valkoisemmaksi valokeilassa, joka ikkunasta valui ulos pimeyteen. Menimme koko porukka ulos ihmettelemään sitä ja Maru juoksi hulluna hiutaleiden perässä yrittäen haukkailla niitä suuhunsa. Danni ja Alissa ottivat siitä mallia, ja niin otin kohta minäkin, joskin lopetin kun Jinna alkoi nauraa minulle. Yllättäen vähän matkan päästä, lähimmän naapurin suunnasta, kohosi lumisateen keskelle raketti. Danni jäi mykkänä osoittamaan sitä ja lumihiutaleet unohtuivat. Lapset eivät olleet ennen nähneet ilotulitusta, eivätkä olisi nähneet nytkään, ellei naapurissa olisi aloitettu näin aikaisin. Keskiyöhön ne eivät takuulla jaksaisi valvoa vielä tänäkään uutena vuotena.

Me isommat jaksoimme. Avasimme puoliltaöin pullon kuohuviiniä ja kilistelimme juhlallisesti, toivotellen toisillemme mitä ihaninta, merkityksellisintä, yllättävintä, palkitsevinta ja niin edelleen alkavaa vuotta.
- Ja teille tervettä perheenlisäystä, lausui Kiie kilistäen ensin Veskun lasia, sitten minun.
- Mitäh? älähdin.
- Jestas, niitä varsoja mä tarkotin! Kiie korjasi salamannopeasti. – Tietysti!
- Ja lukuintoa sulle, koululainen, toivotti Jinna minulle. Se tuntui hyvältä ja tuli tosiaan tarpeeseen.

  Re: Mansikkakesä 13

Lähettäjä: álávíívádésíré 
Päivämäärä:   29.7.09 21:44:17

Kieli paloi, liikaa iltapalaa kerralla ahneelle.

Josta tuli mieleen, et tajusin DFH:t eilenillalla, ja nyt oon lukenut kaikki löytämäni topikit läpi. Onko niitä täällä enää lisempää vai pitääkö mennä sinne sivuille? Se mun viimeksi lukema loppui joskus heinäkuun alun tietämillä, jos en ihan väärin muista.

  Re: Mansikkakesä 13

LähettäjäSennnu 
Päivämäärä:   29.7.09 21:48:45

Ei oo tainnu tänne tulla enempiä DFH:ita, en oo ainakaan itse huomannut aikoihin.

  Re: Mansikkakesä 13

LähettäjäAivokana 
Päivämäärä:   29.7.09 22:10:03

Mun on tunnustettava, että olen lukenu tätä eteenpäin sieltä sivuilta. :---D
Mutta huomasin että tätä on kivempi vähän odotella ja sitten nautiskella, joten taidanpa siirtyä taas lukemaan täältä. :D

  Re: Mansikkakesä 13

LähettäjäSennnu 
Päivämäärä:   29.7.09 22:13:21

no tässä vähän lisää - väsyttää i-han si-kana! *haukotus*
-------------------
3.

Lumi oli tullut jäädäkseen, ainakin toistaiseksi. Uudenvuodenpäivä kuulosti hiljaiselta – toki meillä oli lähes aina hiljaista, iso tie portin takana ei ollut kovinkaan iso tai vilkas – mutta lumi teki hiljaisuudesta silti erilaisen. Se jotenkin ihan imi ääntä. Hevosetkin tuntuivat äkkiseltään ihmettelevän sitä ja minun piti käydä lakaisemassa tammojen paaleista lumihuput pois päältä, sillä ne eivät äkkiä muka uskaltaneet lähestyä sitä muuten. Poikia ei häirinnyt, ketään kolmesta. Vaito heittäytyi selälleen nauttimaan lumesta ja mietin, olisiko sille pitänyt jostain löytää loimi. En tiennyt, omistiko se semmoista, enkä ollut viitsinyt ruveta penkomaan Lotan ja Sofian varustearkkua. Toisaalta sillä oli upea talvikarva eikä pahasti tuullut, se varmaan pärjäisi ihan hyvin. Oli se pärjännyt syksymmälläkin, kun lunta oli pari viikkoa ollut.

Hiljaista oli aamuyhteentoista asti, sitten Vesku käynnisti traktorin, pienen lelunsa, ja alkoi aurata auki kulkureittejä. Lunta oli kaikkiaan tullut ehkä kymmenen senttiä, joten siinä kahlaaminen ei ollut mitenkään ylivoimaista, mutta helpottihan se sitten kulkemista. Etenkin autojen. Minä siirtelin niitä kuuliaisesti pois tieltä, kun Vesku aurasi parkkipaikkaa talon eteen. Hän oli huvittavan näköinen istuessaan pipo melkein silmillä ja erittäin keskittyneen näköisenä. Hyvä, ettei kieli liikkunut suupielestä toiseen, kun hän viimeisteli ”parkkipaikan” kulmia.

Kun hän lopulta sammutti traktorin ei pörinä loppunutkaan. Se vain kuului ihan eri suunnasta, talon takaa. Veskun korvat varmaan soivat vielä, sillä hän ei näyttänyt sitä kuulevan, mutta minä juoksin talon kulmalle katsomaan. Hevoset liikehtivät rauhattomasti omissa aitauksissaan ja kaukana laitumien takana pörräsi moottorikelkka tai jokin vastaava. Ei kauhean kaukana, eivät meidän laitumemme sentään monen kilometrin mittaisia olleet, mutta talon kulmalta katsoen olisin voinut vannoa, että liian lähellä. Sitten se katosi näkyvistä kauemmaksi, pellot kumpuilivat sen verran, ettei sitä voinut enää nähdä.

Puhisten palasin sisään, missä Jinna ja Kiie ja Danni ja Alissa söivät brunssia, ja Maru tietenkin. Sitä ei ollut saanut ulos enää sen jälkeen, kun Jinna oli ruvennut tekemään lämpimiä voileipiä ja uunista leijui vielä edellisiltaisten tortillojen tuoksu.
- Haluaako joku ratsastamaan? kysyin.
- Hyi, ulos kylmään lumeen, sanoi Kiie heti.
- Mutta valosaan kylmään lumeen.
- Jos sä haluat seuraa niin voin mä, Jinna lupautui. – Tietysti jos lainaat kamoja. Mä tulin juhlimaan uutta vuotta ja ne kamppeet ei ehkä ole ihan kelvolliset.
- Mä voin pysytellä lapsikultien kanssa täällä sisällä lämpösessä, Kiie lupasi ja suukotti Alissaa poskelle. Tyttö oli taas kiivennyt hänen syliinsä. Mietin joskus, tunsiko Alissa itsensä ulkopuoliseksi tai huonommaksi kuin Danni. Useimmiten päädyin siihen, ettei, ainakaan vielä, mutta miten voisin olla varma? Ainakin sillä olisi loistava syy ruveta murrosikäisenä kauhuteiniksi, olihan se joutunut vanhempiensa hylkäämäksi pikkuruisena.

Lähdimme syötyämme kaikki kolme vähän kahlaamaan ratsain lumessa, Vesku ja Jinna ja minä. Jinna oli melko lailla ihastunut Kiiraan.
- Tää on niin kiltti ja turvallinen, vaikka on niin nuori, hän ihasteli taas kerran.
- Se on tänään viisi, tajusin. – Tänään on kaikkien hevosten syntymäpäivä.
- Musta se on typerää, Jinna tuhahti.

Suunnatessamme Musti kärjessä kohti valkoista lakeutta aurinko alkoi paistaa ja muutamassa minuutissa silmiäni alkoi kirveltää.
- Mä tulen lumisokeaksi, ähkäisin ja pyyhin niistä valuvaa vettä hihoihini.
- Älä valita vaan nauti, Vesku komensi. Niinpä aloin siristellä ja hetken kuluttua alkoi tuntua paremmalta. Ratsastimme jonossa sille pelto-osuudelle, jolla olimme syksyllä laukkailleet. Sen tiesimme tasaiseksi, vaikka kaikki, ihan kaikki, näyttikin nyt tasaiselta. Tiesin kuitenkin, että muiden kumilakeuksien alla oli kumpareista, kynnettyä maata. Itse asiassa ihan lähellä oli rivi mustia multaläikkiä, kuin jokin olisi kyntänyt hankea. Tarkemmin kun katsoin näin jäljet, vanan kuin ladun. Se helvetinkone, jonka olin aamummalla nähnyt, oli mennyt siitä.

- Mikä tosta on mennyt? kysyin Veskulle ja osoitin jälkeä.
- Moottorikelkka? hän ehdotti.
- Niin, saatto olla. Mä näin sen aamulla.
- Tai mönkijä. Mä näen sen nyt, sanoi Vesku ja tuijotti kaukaisuuteen. Hiljainen mutta voimistuva pörinä alkoi surista minunkin korvissani. Pieni musta piste kasvoi suuremmaksi, katosi välillä jonkin metsäsaarekkeen taakse ja palasi näköpiiriin.

- Me voidaan ehkä siirtyä kauemmas, jos se palaa tätä samaa polkua, ehdotin. Jos hevoset olivat näyttäneet levottomilta kun se oli ohittanut tarhat satojen metrien päästä en halunnut kuvitella, mitä ne tekisivät sen tullessa suoraan kohti.
- Mennään, Vesku sanoi ja siirsi Mustin ripeään raviin kohtisuoraan kauemmas kelkan urasta. Hoputin Jinnan seuraamaan heitä ja jäin itse viimeiseksi, ja pian olimme jo kaukana, laukkapellon laitamilla. Siinä pysähdyimme ja kääntyessäni katsomaan taaksepäin näin kelkan jo ohittavan sen kohdan, missä kuvittelin meidän äsken seisseen. Paitsi ettei se ollutkaan kelkka, siinä oli pyörät.

Laukkasimme rauhallisesti ja hyvässä järjestyksessä pellon pariin kertaan päästä päähän, kunhan ensin olimme kävelleet reitin, varmistaen, ettei sinne ollut yön aikana ilmestynyt mitään kaivantoja. Jinnakin innostui, vaikka oli ensin näyttänyt hyvin empivältä. Hänellä ei ollut mitään luottamusta itseensä ratsailla ollessaan. Hänen ehdotuksestaan otimme pari rundia lisää.
- Nyt riittää, mulla alkaa paikat kipeytyä, hän sanoi sitten.

Olin jo vauhdin huumassa unohtanut moottorihirviön ja sitä paitsi olimmekin melkein omilla maillamme jo taas, kun se yhtäkkiä lähestyi meitä kuin olisi vaaninut kyyristellen jossain. Nappasin Nikin ohjista tukevan otteen ja vaikka se tanssikin, se tanssi paikoillaan. Musti oli myös Veskulla aika hyvin hanskassa, vaikka se nousikin takajaloilleen, ei kauhean korkealle, mutta kuitenkin. Jinnasta ja järkevästä Kiirasta en ollut niinkään huolissani, mutta eikös vaan Kiira ollutkin se, joka pelästyi tosissaan. Se otti paikoiltaan valtavan loikan ja oli muutamassa sekunnissa jo monen metrin päässä. Valitettavasti se oli paniikissa valinnut sen suunnan, mihin mönkijä oli menossa, kuin jänis joka jää auton eteen juoksemaan. Näytti siltä, kuin kuski olisi yrittänyt jahdata ratsukkoa, enkä voinut ymmärtää kuka voisi olla niin idiootti – tai ilkeä.

Musti pomppi edelleen pystyyn, mutta aina vaan matalammalle.
- Mä menen niiden perään, sanoin nopeasti ja käänsin Nikin ravaamaan Kiiran perään. Lujempaa en uskaltanut, kun en tiennyt mitä oli lumen alla, enkä tiennyt sitäkään, pysyisikö Niki hallinnassani jos antaisin sen yrittää laukata Kiira kiinni. Kaukaa näin, miten Kiira laukkasi omien laitumiemme ohi ja sitten kohden naapurin tonttia. Kaikki tuntui tapahtuvan siinä heidän ja meidän rajalla: Kiira päätti äkkiä väistää vastaan tulevaa paju- ja vadelmapusikkoa, vaikka se ensin oli näyttänyt aikovan suoraan sen läpi. Jinna ei ollut varautunut käännökseen vaan tipahti pusikon juureen. Ohjat hänellä näköjään oli käsissään, mutta vain hetken, sillä kun vehje jatkoi matkaansa suoraan heitä päin, Kiira riistäytyi kauhuissaan irti.

- Onko se ihan hullu? Yrittää tahallaan ajaa päälle? kuulin Veskun huutavan tuohtuneena takaani. Hän ja Musti olivat lähteneet ravaamaan peräämme. Siltä se tosiaan näytti. Mönkijä meni suoraan päin lumessa möyrivää Jinnaa, mutta teki sitten yhtä jyrkän käännöksen kuin Kiirakin ja kurvasi ohi. Sitten se yhtäkkiä kurvasi taas ja sujahti pusikkoon.

Jinna kiroili kuin merimies kun pääsin hänen luokseen. Lempeät siniset silmät leimusivat paremminkin mustina ja hän puhisi kuin olisi juuri juossut maratonin.
- Mä… menen tappamaan… väännän niskat…
Sen verran sain selvää, ennen kuin hän harppasi lumeen jääneisiin uriin ja alkoi harppoa eteenpäin niitä seuraten. Hän oli lumen peitossa lainaamani kypärän nupista nilkkoihin ja varmaan alemmaskin, loppu vaan hukkui hankeen. Ennen kuin hän astui pensaiden väliin, missä näin lähempää katsottuna olikin hyvä väylä vaikka auton mennä, saati jonkin pienemmän, hän pysähtyi kääntäen katseensa siihen suuntaan, mihin Kiira oli kadonnut.
- Mä menen sen perään, lupasin, ja jatkoimme molemmat matkaamme. Vesku seisautti Mustin vähäksi aikaa epätietoisen näköisenä, kuin ei olisi tiennyt mihin lähteä, mutta meidän peräämme hän tuli.

Kiiraa ei tarvinnut onneksi etsiä kaukaa. Se oli kaiketi hiljalleen hidastanut, kun moottorin ääni oli lakannut kuulumasta sen kintereiltä, ja jossain vaiheessa sitten päättänyt palata katsomaan kavereitaan. Se käveli rauhallisesti halki pellon, satula vähän vinossa ja ohjat roikkuen toisella puolen kaulaa niin, että se potkaisi niitä joka askeleella. Ohjasin Nikin sen eteen niin, että se pysähtyi ja tartuin ohjalenkkiin. Kiira näytti ilahtuneelta, ellei helpottuneelta, kun se oli tultu pelastamaan lumierämaasta, sen kaula oli hiestä kiharalla ja höyrysi, sen silmäripset ja turpakarvat olivat muuttuneet pikkupakkasessa valkoisiksi.
- Raukka parka, mumisin, sipaisin sitä niskasta ja käänsin Nikin. Kiira seurasi kiltisti.

Vesku pysäytti Mustin taas Anttilan tontin rajalle.
- Ehkäpä mä odotan Jinnaa tässä, hän sanoi.
- Mun on parasta viedä Kiira sisään ennen kuin se jäätyy, sanoin. Olisin itsekin mielelläni jäänyt odottamaan, etenkin kun olin kuulevinani painokasta sananvaihtoa pihalta, mutta Kiiraa ei auttanut seisottaa siinä.

Yritin kuvitella mitä ihmettä Jinna mahtoi sanoa Anttiloille. Hän oli maailman kiltein ja ystävällisin, mutta en ollut nähnyt hänen silmiensä milloinkaan salamoivan tuolla tavoin kuin äsken. Toisaalta en ollut ennen myöskään nähnyt, että hänen ylitseen olisi yritetty ajaa. Hyppäsin Nikin satulasta tallin ovella, nostin jalustimet satulan päälle ristiin ja sujautin ohjat niiden alle.
- Menehän siitä, kehotin, ja se käveli tottelevaisesti omaan boksiinsa. Se sai odottaa siellä sen aikaa, että sain Kiiralta varusteet pois ja löysin sille Mustin coolerin päälle. Tammasta ei näkynyt paljon muuta kuin pää ja jalat sen alta.

Olin saanut Nikinkin riisuttua ja olin tunnustelemassa Kiiran jalkoja, kun Jinna ja Vesku ja Musti tulivat.
- Mitä siellä tapahtui? kysyin oitis. Tuskin maltoin odottaa raporttia. Jinna oli edelleen luminen, mutta nyt hän jo nauroi. Jätin Kiiran sikseen – sen jaloissa ei tuntunut mitään patteja eikä ruhjeita – ja aloin harjata häntä puhtaaksi lumesta. Hän kuitenkin jatkoi vain kihertämistä vielä hyvän aikaa, saamatta lausuttua selvää sanaa. Lopulta hän henkäisi syvään ja pyyhkäisi vuotavia silmiään.
- Hy-hysteriakohtaus taisi yllättää, hän sanoi anteeksipyytävästi.
- Siltä näyttäisi, vähän aikaisemmin sua ei naurattanut juurikaan.
- Voi että mä suutuin!

Katsoin kiinnostuneena, miten nauru katosi ystäväni kasvoilta ja hän alkoi taas näyttää kiukkuiselta.
- Ne oli ostaneet mönkkärin joululahjaksi sille ipanalle, hän tuhahti.
- Aadalleko?
- Ei kun se oli poika, ehkä joku neljän-viidentoista. Juippi oikeen, naureskeli vaan kun mä menin syyttämään sitä murhayrityksestä.
- Kuristitko sen?
- No en käyny käsiksi, se oli mua isompi. Mutta räyhäsin mä niin, että vanhemmatkin tuli pihalle katsomaan, että kuka hullu siellä mesoaa.
- Mitäs sitten?
- Sitten mä vedin henkeä ja pidin luennon siitä, miten hevosten lähistöllä on liikuttava tommosten helvetinkoneiden kanssa. Ettei tarvitsisi liikkua hevosten lähellä ollenkaan. Poitsu sen kun naureskeli, mutta sen vanhemmat kyllä otti vakavasti, kun mä sanoin sen jahdanneen mua ja Kiiraa sillä.

- Lupasiko ne, että se parantaa tapansa?
- Lupasi, vanhemmat siis, ja siinä vaiheessa poju alkoi mämmättää, että ei se ollut ollut yleisellä tiellä eikä teidän mailla. Arvaa mitä mä sanoin, Jinna tirskahti.
- No?
- Että sepä sitä lohduttaakin kun joku hevonen on potkassu mäsäksi sen rakkaan rakkineen, tai mikä vielä parempaa, sen typerän pään, ja isä lupasi ottaa siltä avaimet pois.
- Loppu kuulostaa hyvältä, huokaisin helpottuneena.

Kukaan ei kuitenkaan ollut ottanut mönkijän avaimia pois naapurin pikku huligaanilta. Seuraavana aamuna hän meni pöristen taas pitkin hankea laitumien takana, mutta ei onneksi tullut sen lähemmäksi. Satuin näkemään hänet hakiessani keittiöstä lisää kahvia, mutta en oikein voinut lähteä juoksemaan hänen peräänsäkään. Ei hän edes ollut meidän tontillamme vaan pois myymillämme pelloilla. Hevoset katsoivat, mutta näyttivät muuten rauhallisemmilta kuin edellispäivänä ja päätin ottaa asian rauhallisesti ja positiivisella mielellä. Oli kai oikeastaan hyvä, jos ne siedättyisivät tuommoiseenkin vehkeeseen. En kyllä uskaltaisi lähteä pellolle laukkaamaan tänään, jos tuo pörräisi siellä, mutta ensi viikolla alkaisi taas kai naapurin lapsillakin koulu, sitten minulla olisi aikaa päästellä siellä, ellei lumi sulaisi ennen sitä. Sitä paitsi, ehkäpä naapurin poika oli ottanut opikseen Jinnan saarnasta, ehkä hän pysähtyisi ja sammuttaisi moottorin hevosen nähdessään.

Sen tarkistaminen jäi myöhemmäksi. Minä palasin lukemaan, sillä olin päättänyt yrittää suorittaa yhden sellaisenkin tentin, jonka kurssilla en itse asiassa ollut vielä edes ollut. Se kuitenkin perustui pelkkään aineistoon eikä kurssilla ollut labraharjoituksia tai läsnäolopakkoa, joten voisin yrittää. Havahduin vasta, kun Vesku soitti kysyäkseen, olinko mahdollisesti hakenut jo tytöt hoidosta vai toisiko hän ne tullessaan. Kello oli neljä ja olin edellisen kerran nostanut pääni kirjasta kun olin hakenut keittiöstä sen kahvikupillisen aamupäivällä.
- En, mä en ollenkaan huomannut, että kello on näin paljon… mutisin ja pyörittelin jumiutuneita olkapäitäni.
- Okei, mä haen ne tullessani, hän sanoi vain. Minä nousin ja venyttelin. Olin ajatellut ratsastaa Nikillä päivällä, mutta nyt alkoi jo hämärtää. Hitto, saakoon vapaan. Minun pitäisi kuitenkin tehdä jotain Kiiran kanssa, kun se oli kerran eilen laukannut itsensä henkihieveriin.

Kävin katsomassa ruokatilanteen ja totesin, että saisin aikaan ihan kelvollisen aterian koko perheelle laittamalla jämiä mikroon. Voisin siis vikkelään hakea Kiiran ja ratsastella hetken, ennen kuin Vesku ja tytöt tulisivat. Maru, joka oli kai maannut jaloissani koko päivän, riehaantui kerta kaikkiaan tajutessaan, että olin lähdössä ulos. Se liukasteli eteisessä tanssiessaan ympärilläni ja kun avasin ovet ulos asti se loikkasi kaikki portaat kerralla, kuistilta suoraan pihalle. Voi, miten hyvä olikaan, että olimme saaneet hommattua tämän tilan! En voinut kuvitella Marua kerrostalossa kaupungissa.

Olin laiska ja hain mukaani tallista Kiiran suitset. Vaihdoin ne sille päähän tarhassa ja kiipesin sitten loimen päälle selkään. Palautteluratsastus sujuisi vallan hyvin näinkin. Vesku oli jättänyt kentän auraamatta, joten teimme sinne kauniita kuvioita, uran ja pyöreitä voltteja niin, että jälkemme alkoivat näyttää pitsiltä. Kun en raaskinut sotkea enempää käänsin Kiiran pois kentältä ja kiersin sen kanssa talon pariin kertaan, kunnes Vesku ajoikin jo pihaan.

Hän vilkaisi minua jotenkin oudosti, kun sanoin ruvenneeni lukemaan jo ylimääräisenkin tenttiin.
- Eikö sulle tavalliset riitä?
- Mä haluan saada ne pois tieltä. Mä haluan saada kaiken pois tieltä, naurahdin.
- Sä et tota menoa saa loppukeväänä enää tehtyä mitään. Palat loppuun. Jos sulla kerran nyt on aikaa jo ruveta lukemaan sellaistakin, mitä ei ole pakko, niin lopeta hemmetissä.
- En mä enempää oikeen voikaan. Nyt mä kertailen vaan.
- Koska Siiri tulee taas meille?
- En mä tiedä, sanoin ja minulle tuli vähän huono omatunto. Olikohan Siirillä ollut kauhean tylsä joululoma? Hän olisi kauheasti halunnut tulla meille viime viikonlopuksi ja uudeksi vuodeksi, mutta vesirokon takia en ollut suostunut. Nyt se este oli kuitenkin jo poissa.

- Pitäisikö se pyytää loppuviikoksi? kysyin Veskulta.
- Päätä itse, sähän täällä olet kotona. Musta olisi kyllä terveellisempää, että sä leikkisit Siirin kanssa ja pitäisit vähän lukemistaukoa. Sä ehdit kerrata sitten lähempänä tenttejäkin.
- Okei, myönnyin, vaikka en pitänytkään hänen tavastaan kertoa, mikä minulle oli hyväksi.

Soitin kuitenkin Siirille, joka kuulosti riemastuneelta, kun kerroin, että vesirokko oli voitettu.
- Voi, mä tulen heti! Mä en kyllä tiedä, ehtiikö isi tuomaan… mutta mä kysyn heti kun löydän sen!
- Voin mäkin sut aamulla hakea, ellei sille sovi, lupasin, ja niin siinä kävi, että vein ensin aamulla Dannin ja Alissan hoitoon ja ajoin sitten Nurmijärvelle. Heitin matkalla kuvaannollisesti ikkunasta mietteet tenteistä, samalla kuin tupakantumpin. Vesku oli ottanut mersun ja silmiini oli ihan sattumalta osunut aurinkolipan takana lymyilevä tupakka-aski, josta löytyi yksi vanha, rutistunut tupakka. Melkein olisin voinut heittää sen pois sytyttämättäkin, niin vähän siinä oli makua, mutta sai siitä kuitenkin muutaman henkosen.

Siiri oli yksin kotona, ja tunsin lievää pettymystä. Olisi ollut kiva nähdä hänen vanhempansakin, mutta ehkä sitten sunnuntaina, tai koska tyttö jollain konstilla toimitettaisiinkaan toiseen suuntaan
- Mitä kuuluu? kysyin rutiininomaisesti ja vasta sitten katsoin tarkemmin. Siiri oli käynyt kampaajalla. Pitkät vaaleat hiukset, jotka yleensä olivat jonkinlaisilla leteillä alkuosan päivää ja loppupuolella enimmäkseen hapsottivat eri suuntiin, olivat nyt lyhyemmät ja sileät ja toffeen ja kullan raidoittamat.
- Joululahja, lahjakortti kampaajalle, Siiri sanoi kärsimättömästi ja sipaisi hiuksiaan. – Mennään jo! Mulla on ikävä Kiiraa.

Saman tien katosi se outo tunne, että tyttö olisi yhtäkkiä vanhentunut pari vuotta sen jälkeen, kun viimeksi olimme nähneet Dannin synttäreillä. Hän saattoi yhtäkkiä näyttää teiniltä lapsen sijaan, mutta lapsi siellä oli vielä sisällä.

  Re: Mansikkakesä 13

LähettäjäSennnu 
Päivämäärä:   30.7.09 17:43:07

4.

Matkalla tenttasin Siiriltä kaikki kuulumiset Alin tallin hevosista ja ratsastuskoululta ja tietysti Wiccasta.
- En mä ole sitä nyt käynyt katsomassa. Eikä mulla ole ollut tuntejakaan. Kaikki ratsastuskoulut taitaa olla kiinni joulun ja uudenvuoden välissä…
- Vieläkö Wicca ontuu?
- Aika lailla. Mahtaako se enää parantua ollenkaan?
- Jos se on on ontunut – laskin nopeasti kauanko siitä oli kun olimme nähneet sen klinikalla – viis kuukautta eikä ole yhtään parantunut niin mä ihmettelen, että sitä vielä pidetään hengissä, sanoin suoraan. Siiri näytti murheelliselta, muttei yllättyneeltä.

- Niin mäkin olen vähän ajatellut. Ei se kumminkaan näytä kipeeltä, se riekkuu tarhassa minkä ehtii, vaikka ontuukin. Voiko olla niin, ettei sitä satu, vaikka se ontuu?
- Mä en tosiaan tiedä, tunnustin. Mieleni teki sanoa, että kai se olisi mahdollista, mutta se oli toiveajattelua. Tosin, olisiko se kauheasti juossut ja riekkunut, jos se olisi ollut kipeä? – Mutta tuskin sitä voi ikinä ottaa tunneille, jos se ontuu kaiken aikaa. Johan siinä menisi ratsastuskoululta maine.
- Niin, Siiri huokaisi. – Voi kun te voisitte ottaa sen.
- Ei me voida, huokaisin puolestani vastaukseksi.

Siiri oli aika mukavaa seuraa. Vaivatonta. Hänelle saattoi jättää oikeastaan kaikki tallihommat, jopa Mustinkin ulosviemisen nykyään, ja hän toimitti niitä hiljakseen, omassa rauhassaan suurimman osan päivää. Olisin voinut oikein hyvin uppoutua lukemiseen loppuviikosta, mutta innostuin sitten siivoamaan varustehuonetta ja puhdistamaan tavaroita.
- Pesukone täällä olisi oikeinkin kiva juttu, ajattelin ääneen.
- Miksi ihmeessä? Siiri kysyi.
- Saisi pestä satulahuopia, ja pinteleitä, ja loimiakin…
- Mutta onhan teillä kai pesukone?
- Joo mutta kun mä pesen siinä yhden loimen niin meidän kaikki vaatteet on mustissa karvoissa. Se ei oo aina niin kivaa.
- Ostatte sitten semmosen, Siiri totesi itsestään selvästi ja minä huokaisin. Silläpä se tietysti selviäisi. Täytyi laittaa sana kiertämään sukulaisiin ja tuttaviin, että jos joku aikoi hankkia uuden, me voisimme ottaa vanhan. Tallipesukone ei ehkä pääsisi kovin korkealle hankintalistassa juuri nyt.

Lotta ja Heikki tulivat sitten tallille ja minä jätin Siirin heidän seuraansa. Heikki oli yrittänyt opetella ratsastamista Vaitolla, mutta ei siitä ollut mitään tullut. Nyt he aikoivat lähteä lenkille Lotan papan luokse, joka asui myös täällä kylällä. Heikki ratsastaisi ja Lotta taluttaisi ja takaisin he tulisivat siellä tallessa olleella reellä, nyt kun oli kerran lunta.
- Voisinko mä mennä mukaan? Siiri kysyi.
- Kävellen, joo.
Hän näytti pettyneeltä, mutta en tosiaankaan aikonut antaa hänelle yhtäkään hevosta sille reissulle. Ellei mönkijäjuttua olisi tapahtunut olisin voinut erehtyä lupaamaan Kiiran, mutta mitäs jos tiellä sitten tulisi samanlainen vastaan?

Siiri lähti kuitenkin. He laittoivat Heikin Vaiton selkään ja nuori mies näytti viihtyvän siellä erinomaisesti, kun Lotta talutti hevosta. He palasivat pari tuntia myöhemmin rekikyydillä. Vaito oli kyllä oikea monikäyttöhevonen.
- Haluaisinkohan mä suomenhevosen, Siiri harkitsi vakavana illalla. – Mä olen kyllä vähän ajatellut ponia, mutta voiko poneilla vetää kärryjä ja rekeä?
- Jos ne on opetettu siihen. Ja jos löydät tarpeeksi kevyen reen, ne taitaa olla yleensä aika painavia, arvelin.
- Okei, ehkä mä alankin katsella suokkeja sitten. Niillähän voi tehdä kaikkea. Saanko mä mennä nettiin?

Kun Juha haki Siirin kotiin sunnuntai-iltana, sain palata viihdyttämään itse itseäni. Tenttejä ja kirjallisten töiden palautustilaisuuksia oli ripoteltu pitkin tammikuuta niin, että pari-kolme kertaa viikossa sain käydä Helsingissä esittämässä ahkerointini tuloksia. Monet muutkin kurssikavereistani olivat pyhittäneet tämän viimeisen joululoman lukemiselle, mutta Simo oli töissä ja kertoi hiuksia nostattavia juttuja Marian päivystyspolilta. Ihmettelin, miten hän oli päässyt sinne, takuulla Helsingin kiireisimpään paikkaan, kun oli kuitenkin vielä opiskelija, ja juttuja kuunnellessani päätin, että se olisi viimeinen paikka mihin itse ikinä halusin. Epäinhimillinen kiire ja pitkät vuorot eivät olleet sitä, mitä ajattelin haluta tehdä. Minä tahdoin, että minulla olisi rippunen energiaa jäljellä vielä kotiin palatessanikin. Simo vaikutti kuitenkin viihtyvän loistavasti.

- Ikinä ei tarvitse miettiä, mitä tekisi seuraavaksi, aina siellä on seuraava jonossa.
- Oletko sä ehtinyt lukea ollenkaan? kysyin epäillen.
- Enpä juuri, mutta mä luen sitten kun lopetan työt.
- Valmistutkohan sä ollenkaan tänä keväänä?
- No jos en niin valmistun sitten syksyllä. Ne lupasi ottaa mut kesäksikin sinne, hän sanoi ylpeänä ja minä vilkaisin häntä tuntien lievää kunnioitusta. Täytyi olla erikoislaatuinen ihminen viihtyäkseen tuollaisessa myllytyksessä.

Tenttini menivät hyvin, siltä ainakin tuntui, ja se iso lopputyö, josta Elle oli tehnyt puolet ja minä puolet, me olimme olleet vakiintunut työpari jo monta vuotta, sai yksiselitteisesti arvosanakseen ”erittäin hyvän”. Oli vaikea olla räjähtämättä tyytyväisyydestä sen jälkeen, kun olimme sen kuulleet.
- Ellen mä olisi menossa töihin niin saisitte tarjota tuopit, tommonen ylvästely on sakotettavaa, Simo marisi sinä päivänä.
- Mun kukkaroni iloitsee ton kuullessaan, ilmoitin. Sen sijaan, että olisin vienyt Simon kaljalle ajoin kotimatkalla käymään Jinnan luona. Olin käynyt siellä usein nyt, kun ramppasin kaupungissa, joko mennessä tai tullessa, miten vain tenttien aikataulut sopivat Veskun ja hevosten aikatauluihin. Miilan ja Laurin luona en ollut käynyt, kun heidän lähistölleen ei vaan saanut autoa parkkiin, mutta Ilsen ja iskän luonakin olin pistäytynyt pari kertaa, kun olin liikkeellä niin myöhään iltapäivällä, että se porukka oli ehtinyt kotiin töistä.

Nyt oli kuitenkin aikaista ja olin varmistanut, että Jinnalla oli vapaapäivä. Hevoset varmaan pärjäisivät vaikka viipyisinkin pari tuntia kauemmin. Kiie tuli avaamaan ja halasi minua myrskyisästi, vaikkei ollut viikkoakaan siitä, kun olin viimeksi käynyt.
- Mä sain töitä, hän ilmoitti.
- Totta kai sä sait töitä, hölmö, tuhahdin. – Minkä paikan sä valitsit kaikista niistä mihin sua aneltiin?
- Tuu sisään niin mä kerron, hän sanoi ja kiskoi minut sisään.

Yllättäen Kiie aikoi mennä samaan pitkäaikaissairaalaan kuin missä Jinnakin oli. Hörpin mitään sanomatta kahviani, kun hän messusi hyvistä kulkuyhteyksistä ja ikälisistä. Ei Jinnalla sitten ollut mitään tekemistä asian kanssa?

Olin ollut vähän järkyttynyt tajutessani, että Kiie nukkui Villen sängyssä, tai siis että Kiie ja Jinna nukkuivat samassa sängyssä. Jinna oli potkaissut minua sääreen nähdessään ilmeeni.
- Älä ole hölmö, siinä on tilaa vaikka kolmelle, ja olohuone pysyy asuttavan näköisenä.
Se oli totta, samoin se, että Kiie nyt vaan tykkäsi tytöistä. Samoin se, että he olivat viihtyneet suunnattoman hyvin yhdessä heti ensi näkemältä, mikä oli tapahtunut vuosikausia sitten, paljon ennen Villeä. Mikä tilanne oli nyt, sitä en vaan tiennyt, enkä tiennyt saisinko kysyttyäkään. Olisiko minun asiani kysyä, kuuluisiko se minulle mitenkään, ja mikä tärkeintä, miten reagoisin, jos kysyisin ja he vastaisivat. Sitä kun en tiennyt, en uskaltanut kysyäkään.

Ei minulla minun tietääkseni ollut mitään ennakkoluuloja, mutta jotenkin ajatus siitä, että kahdella parhaalla ystävälläni oli ehkä meneillään jotain, mihin minä en mitenkään kuulunut, tuntui vähän haljulta. Jos he nyt olisivat päättäneet ruveta rakastavaisiksi, tai siis seurustelemaan, niin kai he nyt minulle uskaltaisivat kertoa?
- Mitäs sitten, jos jompikumpi teistä löytää kaupungilta jonkun ihanan tyypin ja haluaa… sittenkö teitä on kolme siinä sängyssä? ihmettelin miettiväisenä.
- Jaa-a, sitä pitää varmaan miettiä sitten jos niin käy, Jinna nauroi.
- Ootteko te käyneet ulkona sitten? Ja käyttekö te sitten homo- vai heterokapakoissa jos käytte? utelin.
- Vuorotellen, tirskahti Kiie. – Jessi-kulta, me ollaan vaan kavereita.

Hän katsoi minua huvittuneena, kai tajunneena täysin, miten ajatukseni kulkivat.
- Saisitte te olla ihan mitä haluatte, sanoin nopeasti. – Mutta kai te nyt mulle kertoisitte jos te rupeaisitte… olemaan yhdessä tai jotain.
- Tietysti, sanoi Jinna.
- Mikä on se jotain? kysyi Kiie otsaansa rypistäen ja kurottui antamaan Jinnalle suukon poskelle. Hetkeksi silmäni laajenivat, mutta he alkoivat molemmat nauraa niin, että olivat pudota tuoleiltaan. Vitsailivat, pirulaiset.
- En mä ehkä haluaisikaan tietää, mitä te teette sängyssä, jos jotain teette, sanoin arvokkaasti.
- Jos mä päätän hylätä kaikki maailman miehet mä lupaan kertoa sulle, Jinna lupasi.
- Leksankin?
- No sitä mä en hylkää ikinä, idiootti.
- Äh, tehkää mitä tykkäätte, sama se mulle, tuhahdin. – Kunhan vaan kerrotte jos mun tarvii ostaa kihlajaislahja tai jotain.

Ennen kuin luentoni alkoivat oli ollut hyvä tilata paikallinen eläinlääkäri käymään meillä. Niki ja Musti ja Kiira tarvitsivat rokotuksen ja pojat Vaitoa myöten raspauksen. Lotta oli saanut lukion valmiiksi ja oli nyt töissä odotellessaan kesän pääsykokeita ja Sofia oli tietysti koulussa, joten olin luvannut tuoda senkin Jutan käsittelyyn, kun nyt kerran kuitenkin olin kotona. Tiesin Jutan varanneen meille aamupäivän, joten olin hieman ihmeissäni, kun ei häntä kuulunut vielä kymmeneltäkään. Haahuilin tallissa harjaten putipuhtaiksi Nikiä ja Mustia, jotka olin aamulla jättänyt sisään, kun olin olettanut Jutan tulevan viimeistään kahdeksalta. Että ne kiilsivät.

Lopulta kuulin auton äänen. Maru oli sen kuullut jo aikaa sitten ja päästänyt pari matalaa haukahdusta, joten en yllättynyt. Jutta ajoi tapansa mukaan tallin oven eteen ja näytti hapsottavalta ja huohottavalta, kun menin ovelle vastaan.
- Sori että mä olen myöhässä! hän sanoi heti minut nähdessään, ottaessaan ison laukkunsa takapenkiltä.
- EI se mitään, sanoin, vaikka olinkin vasta manannut, ettei hän ollut voinut edes soittaa. Jutta oli kuitenkin sen näköinen, että oli joko herännyt korkeintaan kymmenen minuuttia sitten tai valvonut koko yön. – Kiireitä?
- Arvaa vaan! Tai älä arvaa, et usko kumminkaan.

Tullessaan sisään ja minun ottaessani Mustia käytävälle hän kertoi lisää.
- Mä sain virka-apupyynnön aamulla, poliisille oli ilmoitettu eläinrääkkäystapauksesta tuolla syrjäkylällä.
- Hyi, ei kai hevosia? kysyin ja tunsin, miten niskakarvani nousivat pystyyn.
- Joo. Siellä on yks viinaanmenevä isäntämies, jonka mä kuvittelin myyneen kopukkansa jo pari vuotta sitten, kun ei se enää koskaan kutsunut mua käymään. Sen verran syrjässä, ettei siitä ikinä ohitsekaan tule ajettua.
- Sillä sitten oli kuitenkin vielä semmonen?
- Oli, ja se oli päättänyt lähteä sillä hakemaan yöllä pimeetä pulloa tai jotain. Kaakki parka oli valjastettu melko lailla sinne päin, sillä oli perässä vanhat rattaat, joista toinen pyörä oli irronnut kesken matkan. Sitten se oli liukastunut ja mennyt rattaineen, ukkoineen kaikkineen ojaan ja ohimennyt sanomalehdenjakaja soitti poliisit apuun. Ukko löytyi parin metrin päästä hangesta sammuneena niin, että se lehdenjakaja kyllä pelasti sen hengen.

- Hyi, sanoin ja nielaisin suuhuni äkkiä nousseen karvaan maun. Tuo kuulosti lännenelokuvalta eikä rauhalliselta maalaiskylältä lähellä pääkaupunkia. – Miten niille kävi?
- Se hevonen ei päässyt enää ylös, oli väsähtänyt liikaa ja liian huonossa kunnossa, enkä mä tiedä mitä sille oli sattunut siinä kaatuessa. Nahka ainakin oli auki valjaiden alta ja se alimmainen aisa katkennut ja mennyt kyljestä sisään. Mun piti lopettaa se sinne ojaan. Ukko on kai sairaalassa.
- No on sullakin ollut aamu, puuskahdin.
- Kuule, se vaan paranee tästä. Jutta oli puhuessaan tutkinut Mustin päällisin puolin ja iski nyt sille kaulaan rokotteen. – Tää oli kai parasta rauhoittaa raspaukseen?
- Voit sä kokeilla ilmankin.
- Tänään mulla ei ole energiaa, anteeksi vaan, Jutta sanoi ja kaivoi taas laukkuaan. – Pannaan tää mun piikkiin.

Hän laittoi rauhoitteen ja odotellessamme, että Musti alkaisi nuokkua, jatkoi tarinaansa.
- Mulle tuli aika ilkeä olo siinä kun ambulanssi oli vienyt sen ukon ja odoteltiin vaan kalustoa, joka tulisi siivoamaan sen hevosenraadon. Kun sillon, kun mua oli vielä kutsuttu sen luokse, sillä oli ollut hevosia enemmänkin. Kyllä mä tän Plitan muistin, mutta vähän aikaa mun piti katsoa että oliko se sama eläin, kun se oli niin laiha.
- Älä nyt sano, että sillä oli kotona niitä enemmänkin.
- Oli sillä, kun me sitten niiden poliisien kanssa mentiin katsomaan. Kaksi muuta vielä. Laihoja ja siivoamattomia, mutta ei mitenkään kuoleman kielissä.
- Mitä niille sitten tapahtuu? kysyin tuohduksissani. – Kai se ukko joutuu vankilaan tai jotain?
- En mä siitä tiedä, mutta ei sekään siitä ojaan menosta ollut ihan kunnialla selvinnyt, ambulanssimiehet epäili, että sillä on saattanut lonkka murtua.
- No entä ne hevoset?

Jutta tökkäisi Mustia turpaan, totesi sen olevan puoliunessa ja alkoi sitten asetella suunavaajaa sen riimun päälle.
- Porvoossa on hevosten löytökoti, mutta se on tällä hetkellä ihan täynnä. Mulle tuli mieleen, että ettekö te ottaisi niitä tänne? Teillähän on tilaa.
- Meille? toistin. Tavallaanhan tuo oli looginen seuraamus siitä kaikesta, mitä Jutta oli kertonut, mutta yllätyin silti.
- Ei välttämättä pitkäksi aikaa. Kyllä sieltä Porvoostakin lähtee niitä hevosia eteenpäin. Mutta kun pitäisi ne nyt jonnekin saada siitä läävästä, missä ne nyt on, mieluummin vielä tänään, vaikka mä kyllä ruokin ja juotin ne. Poliisit lähti selvittämään että millä ne saadaan sieltä pois, mutta mä lupasin selvittää minne. Jos sä et huoli niitä niin mun pitää kohta pitää soittelutauko.

Eihän minulla ollut mitään vaihtoehtoja.
- Entä jos niillä on jotain tarttuvia tauteja? kysyin kuitenkin epäröiden.
- Ei ne yskineet eikä mitään, ne oli vaan likaisia ja nälkäisiä. Ja te saatte tietysti niistä korvauksen.
- Sijaistalli, mutisin. Meillä oli pienenä ollessani ollut sijaislapsia, jalostinko minä nyt ajatusta ottamalla sijaishevosia? – Jos ne jättää tähän päähän tallia niin ehkä se onnistuisi…
- Tarviiko sun jutella Veskun kanssa? Jutta kysyi vilkaisten minua äkkiä.
- Tarvitsisi tietysti periaatteessa, mutta jos ne on kiire saada sieltä pois niin taitaa olla parempi, että me keskustellaan jälkikäteen.
- Hyvä. Mä soitan heti, tää on valmis, Jutta sanoi irrottaen suunavaajan Mustin päästä. – Siellä ei ollut oikeastaan mitään. Koska se on viimeksi raspattu?
- Melkein vuosi sitten, sanoin.
- Harvinaista.

Minä päästin edelleen uneliaan Mustin takaisin boksiinsa ja Jutta käveli sillä aikaa ulos soittamaan. Hän palasi ehkä viiden minuutin kuluttua.
- Ne ei oo saaneet vielä kiinni ketään, joka voisi hoitaa kuljetuksen heti. Teillähän on auto, eikö?
- On, huokaisin.
- Saisit tietysti laskuttaa matkakulut…
- Mennään, sanoin vain. – Kai niillä riimut on että ne saa kyytiin?
- En menisi vannomaan, jos sulla on ylimääräisiä niin ota mukaan. Mä soitan vielä eläinsuojeluvalvojalle ja kerron, missä mennään.
- Mä laitan karsinat valmiiksi.

Kärrättyäni turvetta ja heinää kauimmaisiin karsinoihin muista hevosista katsoen hain varustehuoneesta pari vaihtoriimua ja toivoin vain, että juoppoukon hevoset olisivat suunnilleen Mustin ja Nikin kokoisia. Enhän tiennyt niistä mitään, en rotua, nimeä enkä sukupuolta. Eipä se haitannut. Olin saanut sellaisen adrenaliinipaukun ajatellessani, että olisin pelastamassa eläinrääkkäyksen uhreja, että oli ihan sama vaikka ne olisivat aaseja. Vein Marun sisälle ja hain pakun avaimet. Periaatteessa se oli aina se auto, joka oli kotona ihan siltä varalta, että hevosille sattuisi jotain ja niitä tarvitsisi kuljettaa. Kuten nyt.
- Tuletko sä mun kyytiin vai omalla? kysyin Jutalta.
- Mä ajan omallani edeltä, sen kuin seuraat vaan. Ja ota se kilometrilukema muistiin. Niin hän sanoi ja käänsi oman autonsa tallipihalla.

  Re: Mansikkakesä 13

Lähettäjä: Pingo 
Päivämäärä:   31.7.09 10:20:18

Uskomatonta et heinäkuu loppuu jo..

  Re: Mansikkakesä 13

LähettäjäSennnu 
Päivämäärä:   31.7.09 16:30:51

Niin, palkkapäivä! \o/
------------
5.

Matkaa ei ollut kuin viitisen kilometriä, mutta käännyimme pian meiltä lähdettyämme sellaiselle sivutielle, jota en ollut ennen edes huomannut. Se päättyi vanhan, rapistuneen talon pihaan. Ulkorakennuksen edessä seisoi traktori, joka näytti aloittaneen perusteellisen ruostumisen ja 80-luvulla, mutta mikään ei viitannut siihen, että paikassa olisi hevosia.
- Mä en näe mitään aitauksia, en heinäpaaleja, en lantalaa, sanoin ymmälläni Jutalle, kun olin hän oli pysäyttänyt autonsa traktorin taakse ja käveli luokseni.
- Aitaus on ollut tuolla takana, heinää on vähän tallissa, ja ainakin ennen lantala oli tallin takana, hän sanoi. – Sinuna mä kääntäisin auton jo ympäri, niiden ei tarvitse sitten heikoilla jaloillaan tasapainotella kun veivaat sitä.
- Hyvä idea, totesin ja sahasin pakun ympäri niin, että sen nokka oli jo metsään vievällä pihatiellä. Sammutin moottorin, avasin takaovet ja –luukun ja otin sivuovesta mukaan ottamani riimut ja narut.

Löyhkä ulkorakennuksessa, minne Jutta oli avonaisesta ovesta päätellen kadonnut, oli tyrmäävä. Jo ovella alkoi silmiä kirveltää ja mieli teki astahtaa askel taaksepäin eikä peremmälle. Tartuin nenästäni kiinni ja astuin sisään. Siellä oli pimeää, paitsi sitä valoa, mikä pienistä ikkunoista siivilöityi. Valjaita roikkumassa seinällä, sitten neljä karsinaa, joista kahdessa erotin tumman hahmon. Jutta oli ensimmäisessä karsinassa ja jutteli hevoselle kun pikkulapselle.
- Nyt se sullekin valkenee, kuulin hänen sanovan.
- Tässä sille riimu, sanoin ja ojensin Jutalle Nikin vanhan tarhariimun.
- Kiitos. Varo sitä harmaata, se on muistaakseni vähän häijy.

Toisen karsinan hevonen ei kuitenkaan yrittänyt tehdä mitään. Se oli liian keskittynyt heinänrippeisiin, mitkä epäilemättä olivat Jutan aamulla sille antamia. Kun se hetkeksi nosti kysyvän näköisenä turpansa sujautin sille riimun päähän ja sitten se jatkoi syömistään.
- Ei kai tässä sitten muuta kuin mennään, huokaisin.

Kumpikin hevonen pysähtyi ennen kynnystä, kuin niitä olisi pelottanut mennä ulos kirkkaaseen valoon. Siitä huolimatta kumpikin lopulta suostui seuraamaan, ja sellaista intoa nousta hämärään kuljetusautoon olin harvoin nähnyt. Tuskin ne tajusivat pääsevänsä paikkaan parempaan, mutta todennäköisesti ahdas ja hämärä oli niille tutumpaa ja houkuttelevampaa kuin pihan avaruus.
- Sehän sujui näppärästi, sanoin tyytyväisenä ja suljin auton ovet. – Mitä ne oikeen on? Suokki ja lämppäri?
- Niin. Se kolmaskin oli lämppäri, tän harmaan emä. Ikivanha jo.
- Mä en ole koskaan nähnyt harmaata lämminveristä. Ruunikoita vaan.
- Nää olikin dinosauruksia ajalta, kun orloveja vielä tuotiin Suomeen.
- Orloveja, naurahdin. Olin kuullut niistä, Ilse oli kertonut, mutta minun mielessäni ne olivat tosiaankin verrattavissa dinosauruksiin.

Hevoset potkiskelivat hiukan matkalla, mutta oliko se protestointia vai tasapainottelua, sitä oli mahdoton sanoa. Perillä kotona oli enemmän vaikeuksia saada niitä autosta ulos kuin mitä oli ollut lastaamisessa. Tönimme ja kiskoimme ja houkuttelimme ja lopulta suokki suostui peruuttamaan ulos. Sen jälkeen harmaa oli helpompi saada, kun sen sai houkuteltua kääntymään heinätupon perässä. Etuperin se suostui kävelemään siltaa alas.
- Kerro nyt niistä jotain, sanoin Jutalle.
- Ensinnäkin ne ei ole varmaan koskaan nähneet juoma-automaatteja, Jutta sanoi ja painoi suokin karsinassa sille vettä kuppiin. Se kyllä tajusi heti, mikä oli homman nimi ja joi tyytyväisenä pitkiä kulauksia. Harmaa ei suostunut nostamaan päätään heinistä vaikka kuuli veden suhinan vierestään.

- Mitähän mä muistaisin? Jutta aloitti empien. – Siitä on ainakin kolme vuotta kun mä olen käynyt siellä viimeksi.
- Eikö sulle sitten tullut aikaisemmin mieleen käydä katsomassa niitä?
- No ei. Jos mä nyt mitään ajattelin niin ajattelin, että se Lindström on alkanut käyttää jotain muuta eläinlääkäriä, jos nyt on johonkin tarvinnut, tai tosiaan myynyt ne pois. Vanhahan se jo oli, oli sillä tekemistä kolmen hevosen kanssa.
- Ei kai se ollut raaskinut.
- Ei näköjään.

Hevoset olivat niin laihoja, että melkein päivä paistoi läpi, takkuisia ja saastaisia. Niiden jalat olivat kuivuneen ulosteen peitossa, takajalat aina hännänjuuresta asti enkä aikonut mennä nostelemaan niitä nähdäkseni oliko niillä kenkiä, en ainakaan ilman kumihanskoja. Kaviot olivat pitkät ja jouhet umpisolmussa.
- Mitkä niiden nimet on?
- Puhuri ja Vassili.
- Kai ne saa pestä? Siis eihän ne enää ole mitään… todistuskappaleita?
- Eiköhän ne saa, Jutta arveli. – Poliisit otti niistä kyllä valokuvat siellä, luulisi niiden riittävän todistuskappaleiksi. Voithan sä ottaa vielä, ennen ja jälkeen pesun. Tiedätkö sä hyvää kengittäjää?
- Tiedän tietysti. Eri asia vaan on, miten se ehtisi tulla niitä laittamaan.
- No mäpä yritän etsiä jonkun. Oletko sä kotona nyt vielä tän viikon?
- Perjantai-aamuna mä käyn vielä tentissä, mutta muuten olen, joo.

Siinä vaiheessa Jutta vilkaisi kelloaan ja ähkäisi.
- Mun olisi pitänyt olla seuraavassa paikassa tunti sitten. Kaikki menee nyt ihan sekasin näiden takia. Hei, voinko mä tulla illalla jatkamaan noita teidän hevosten raspauksia? Katsoisin sitten vaikka näitäkin vähän tarkemmin, jos sä olet saanut niistä ton paskakuorrutuksen pois.
Enpä voinut taaskaan muuta kuin myöntyä, ja hän ajoi pois. Jäin katselemaan miten nuo kaksi haiskahtavaa elikkoa söivät kuin viimeistä päivää ja nostin Vassilille varmuuden vuoksi ämpärillisen vettä karsinaan. Musti oli metelöinyt toisessa päässä tallia jo hetkenkin aikaa, sen rauhoitus oli hävinnyt aika päiviä sitten ja nyt se halusi tietää kuka oli tullut sen talliin.
- Sä tutustut niihin myöhemmin, lupasin ja vein sen takaisin ulos. Nikin satuloin ja päätin ratsastaa sillä siinä miettiessäni, missä järjestyksessä rupeaisin kuuraamaan uusia hevosia ja olisiko järkeä ruveta tekemään sitä yksin.

Väänneltyäni vajaan tunnin verran kiemuroita kentällä päätin lopettaa. Ajatukseni olivat tallissa ja Niki huomasi sen, se keksi omituisia temppuja ja lintsasi tehtävistä, joita puolella ajatuksella yritin saada sen tekemään. Sitä paitsi iltapäivä oli jo pitkällä, Vesku lähtisi kohta töistä ja minun pitäisi yrittää saada hänet kiinni kysyäkseni, että hakisiko hän tytöt tullessaan. Kai uusista hevosistakin pitäisi lausua varoituksen sana. Sitä paitsi en ollut syönyt mitään sitten aamun ja vatsassani tuntui ontolta.

Loimitin Nikin, joka ei ollut hionnut vähääkään edes niskahihnan tai satulan alta, vein sen ulos ja palasin talliin soittamaan. Puhuri oli heittäytynyt makuulle puhtaalle turpeelle ja hamuili siinä asennossa viimeisiä heinänkorsia suuhunsa.
- Voitko sä hakea tytöt? kysyin kun Vesku vastasi.
- Voin, tarviiko käydä kaupassa?
- Jos viitsit, mä en ole ehtinyt, kun…
- Nyt en ehdi, jutellaan lisää kun me tullaan.
Hän lopetti siihen ja vastentahtoinen virnistys levisi kasvoilleni. No niin, olin ainakin yrittänyt varoittaa. En voinut mitään sille, että nämä kaksi tulisivat nyt yllätyksenä. Minun pitäisi vaan yrittää tehdä yllätyksestä vähän miellyttävämpi. Ne suoraan sanoen haisivat.

Muistin kuitenkin, mitä Jutta oli sanonut valokuvaamisesta ja päätin käydä syömässä jotain ja etsimässä kameran. Ja jestas, Marukin oli vielä lukittuna sisään. Nopean välipalan jälkeen palasin talliin ja kun en raaskinut hoputtaa suokkia ylös mukavasta asennostaan talutin harmaan pesupaikalle. Nyt sillä oli jo malttia mulkoilla minua pahansuovasti, kun napsautin riimunnarut kiinni molemmille puolille sen päätä ja se teki pienen eleen näykkäistäkseen. En viitsinyt olla huomaavinani, aloin vain näpsiä kuvia siitä, sen kyljistä ja jaloista ja etenkin tahraisesta takapuolesta ja narunohueksi hinkatusta hännästä. Maru istui tallin käytävällä tuijottaen outoa hevosta vakaasti, kun aloin laskea lämmintä vettä sen päälle. Onneksi se ei siitä juuri hermostunut, vaikka aluksi yrittikin väistää suihkua.

Pahimmat kuorrutukset lähtivät pelkän vesisuihkun voimalla, mutta sitten sain pitää tauon ja siivota lattiakaivon päällyksen, ennen kuin se menisi tukkoon. Siinä vaiheessa tuli Lotta talliin.
- Mitä, ootte hommanneet uuden hevosen? hän sanoi hämmästyneenä.
- Ei kun me ollaan väliaikaisesti hevosten turvakoti, oikaisin ja kerroin koko jutun.
- Miten jännää, Lotta puuskahti ja minun täytyi myöntää, että niin se olikin.
- Mä voin auttaa, ei Vaitoa haittaa vaikka se saisi vapaapäivän, Lotta tarjoutui ja alkoi hangata Vassilin toista kylkeä minun pestessäni toista. Sikäli kun näin, hevosen karva näytti kyllä terveeltä, ainakaan siinä ei ollut mitään hankautumia tai muuta. Liekö sille minkäänlaisia varusteita laitettukaan kuukausiin.

- Mä tiedän sen ukon, meillä oli tapana käydä joskus pieninä hoitamassa näitä, Lotta kertoi. – Ennen kuin me saatiin Vaito, siis.
- Mitä se teki näillä?
- No tosta suokista se meinasi saada ravurin, mutta ei se kyllä koskaan tainnut päästä koelähtöä pidemmälle. Ihan liian hidas. Ja aikaisemmin se oli yrittänyt ravuriksi sitä tän emää. Se taisi vaan olla vieläkin huonompi juoksemaan, vaikka se oli joskus oikein valmennustallillakin.
- Mistä tää sitten sai alkunsa? kysyin.
- No sieltä valmennuksesta. Joku oli päässyt astumaan sen, eikä kukaan taida tietää että mikä ori se oli. Tää ei sitten osannut ravata kärryjen edessä ollenkaan.
- Miten vanhoja nää sitten on? Koska te kävitte siellä?

Lotta mietti ja laskeskeli vähän aikaa.
- Tää Vassili oli sillon kai jo melkein kymmenen, ja siitä on viitisen vuotta aikaa. Plita olisi nyt ainakin kaksikymmentä ja Puhuri jotain niiden väliltä.
- Kumma että se mies sitten halusi pitää ne siltikin, ei kolmen hevosen pitäminen oo ihan ilmasta, ellei niillä mitään tee.
- Kuka nyt kavereitaan myisi, Lotta sanoi.
- Niinpä, huokaisin. – Sääli vaan, jos ei raaski myydä kun ei kerran pysty huolehtimaan kunnolla.

Lopulta huuhdoimme hevosen kunnolla ja sitten kurkkasin kavioihin. Pitkät ne olivat, mutta eivät lohkeilleet, ja kengättömät paitsi toista etukaviota, jossa kuin tottumuksesta roikkui kenkä omituisesti vinossa. Vipusin sitä vähän kaviokoukulla ja se tipahti kolahtaen lattialle.
- Ei nää nyt ihan järjettömän kauan oo voineet olla hoitamatta, kun on vielä kenkäkin jäljellä, sanoin toiveikkaana.
Lotta jäi viilaamaan valuvia vesiä pois kyljiltä, jotka nyt näyttivät savenharmailta ja minä menin etsimään elukalle loimen. Se alkoi näyttää joo melko hyvältä, kun kylkiluut ja vuoristona törröttävä selkäranka saatiin piiloon. Jouhet vaan olivat vielä rastoina, mutta niiden selvittely saisi jäädä toisen päivään. Ainakaan se ei löyhkännyt enää kuin miedosti hevosshampoolle ja vielä miedommin hevoselle.

Pidimme pienen tauon ennen Puhurin ottamista työn alle, sillä lämminvesivaraaja hinkui kuin kuolemankielissä Vassilin huuhtelemisen jäljiltä. Istuimme tyhjän boksin sohvalle nakertelemaan porkkanoita ja pohtimaan, mitä niille kannattaisi syöttää.
- Kivennäistä ne tarvii varmasti, ja kaiken maailman vitamiineja, arvelin.
- Kauraa!
- Se kai on vähiten tärkeetä, pääasia että ne saa heinää… ja onneksi meidän heinä on noin hyvää. Mä taidan tehdä niille pellavapuuroa ja upottaa sinne kaikki. Ja porkkanoita.
- Mäpä teen Vaitollekin, Lotta innostui ja siirryimme seuraavaan boksiin, missä säilytimme ruokia ja ämpäreitä. Mössöjen sekoittelu oli hauskaa ja lurauttelin Vassilin ja Puhurin ämpäreihin joka vitamiinia mitä meillä vaan oli. Jutta voisi, jos ehtisi palata illalla, ehdottaa sitten parempaa.

Puhuri suhtautui pesemiseen vielä alistuvammin kuin Vassili. Otettuani siitäkin sarjan ennen -kuvia otin sakset käsiini ja leikkasin päättäväisesti pois sen vähän, mitä sen harjasta oli jäljellä. Melkein koko kaulan pituudelta se oli hangannut sen niin, että jäljellä oli vain muutamia pystyyn yrittäviä haituvia, kuin talventöröjä pellonlaidassa. Kun olimme päässeet saippuointivaiheeseen Maru sinkaisi ulos tallista ja arvasin Veskun tulleen.
- Saa nähdä, saako se sydänkohtauksen, naurahdin ja kävin vetämässä raolleen jääneen oven kiinni.
Kesti kuitenkin hyvän aikaa, ennen kuin he tulivat talliin asti ja siinä vaiheessa Puhuri oli huuhdeltu ja asettelin sille fleeceloimea päälle.

- Mikä toi on? Vesku kysyi seisahtuen ovelle.
- Ei se ole meidän, sanoin vikkelästi.
- No toivottavasti ei.
- Se on pelastettu hevonen, selitti Lotta.
- Sä et ehtinyt jutella, kun mä soitin niin en ehtinyt kertoa, pahoittelin.
- Kerros nyt sitten, Vesku kehotti ja niin tein.
- Ei ne välttämättä edes ole meillä kuin päivän, pari, lopetin. – Jutta tulee illalla vielä uudestaan käymään, se voi tietää jo, koska sinne Porvooseen tulee tilaa.

Sitä hän ei kuitenkaan tiennyt, kun hän ajoi seitsemän maissa takaisin. Olimme jo ottaneet kaikki hevoset sisään ja Lotta oli lähtenyt kotiin. Danni ja Alissa istuivat sohvalla lukemassa kirjoja ja minä olin juuri todennut Vassilin sen verran kuivaksi, että riisuin siltä pois kostuneen fleeceloimen. Sen alta paljastui ihan eri värinen hevonen. Se oli suorastaan hopeinen ja katsoin sitä ihastuneena.
- Kammottavan kaunis, henkäisin ja siitä kiitokseksi ruuna luimaisi ja nappasi hampaillaan käsivarrestani. Onneksi se sai kiinni vain hihasta.
- Kaikkea muuta kuin kaunis, Vesku tuhahti katsellen esiin pistäviä kylkiluita ja törröttäviä lonkkia.
- No väriä mä vaan tarkoitinkin.
- Aika lailla eri näköinen, totesi Juttakin ja otti hevosen käytävälle katsoakseen sitä tarkemmin. Kaikki vanhat asukkaat tuijottivat sitä toisesta päästä tallia päät ulkona karsinoistaan. Ne olivat tavattoman kiinnostuneita.

- Tästä nyt ainakin saa vielä eläjän, kunhan se vaan saa vähän ruokaa, hän totesi. – Ja raspauksen ja pääsee kengittäjän käsittelyyn. Mä muuten löysin yhden, joka lupasi tulla vuolemaan nää huomenna. Mä tulen mukaan ja voin hoitaa hampaat sitten samalla.
- Lotta antoi ymmärtää, ettei se osaa mitään, kuka tommosen haluaa? epäilin.
- Mistä sitä tietää, voi joku halutakin.
- Ruuna vielä.

Jutta tuikkasi Vassilille matolääkkeen suuhun ja sitten Puhurikin pääsi eläinlääkärin tarkastukseen.
- Ei tätäkään nyt tarvitse ihan suoralta kädeltä kuopata, vaikka vanha jo onkin. Mutta jos sitten ruvettaisiin oikeasti hommiin. Mitäs mun vielä piti tehdä? Pari raspausta?
- Ja pari rokotusta, lisäsin. – Mutta voithan sä jatkaa niitäkin huomenna, jos sulla on aikaa. Oot tainnut olla liikkeellä jo yli puoli vuorokautta.
- Olen totisesti, Jutta vahvisti. – Onneksi tämmösiä päiviä ei ole usein.
- Mene kotiin, syö ja nuku, sanoi Vesku. – Raspaat vielä niiltä posket auki.
Jutta naurahti, mutta ei pistänyt sen enempää hanttiin. Vilkaisin sohvalle, missä Danni näytti olevan jo puoliunessa ja päätin, että meidän olisi aika tehdä samoin.
- Jaetaan niille jo yöheinät ja painutaan mekin nukkumaan, ehdotin. – Mä alan olla aika poikki kanssa.

Kun talli oli pimennetty ja lapset saatu nukkumaan painuin suihkuun. Tuntui, että se ammoniakin haju, joka Lindströmin hevosista oli huokunut oli tarttunut vaatteisiini ja hiuksiini. Nenäänikin kai, kun ei edes suihku ja mansikantuoksuinen saippua kokonaan kadottanut sitä. Piristyneenä kiipesin ylös kellarista ja menin Veskun viereen sohvalle.
- Mun oli pakko suostua ottamaan ne tänne, selitin, vaikkei hän ollut sanonut siitä asiasta mitään.
- Niin kai sun oli. Ehkä munkin olisi, hän myönsi.
- Ehkä me voitaisiin ruveta pitämäänkin hevosten vastaanottokotia, maalailin hiukan pidemmälle, mutta siinä kohden Vesku alkoi toppuutella.
- Rajansa hei silläkin, mitä me ehditään ja jaksetaan.
- No ei noita tarvitse kuin ruokkia ja ulkoiluttaa. Eihän niillä varmaan voi oikein mitään muuta tehdäkään. Tuskin ne on ikinä pitäneet ihmistä selässään. Ja niistä saa rahaa.
- Tuskin nyt niin paljon, että niistä kannattaisi bisnestä ruveta tekemään?
- Mä en itse asiassa tiedä yhtään. Mutta jos ne maksaisi saman verran kuin mitä me otetaan Vaitosta niin viikossa tulisi jo sataviiskymppiä, laskin.
- Älä nyt haali niitä kuitenkaan enempää.
- En, mutta onpa mulla hyvä olo nyt kun ne on puhtaina ja maha täynnä meillä, eikä siellä pimeässä haisevassa läävässä, tirskahdin. – Mä tunnen itseni oikeen hyveelliseksi.

Vesku oli hetken hiljaa, mutta sitten uutiset loppuivat ja hän kääntyi ja nappasi kiinni kyljistäni.
- Mä haluaisin ennemmin, että sä tuntisit itsesi nyt vähän paheelliseksi, hän ilmoitti ja annoin hänen vetää itseni syliinsä.
- Jestas, nauroin. – Oletko sä perverssillä päällä?
- Riippuu siitä missä raja menee, hän ilmoitti ja alkoi vetää kylpytakkiani alemmas olkapäiltä. Annoin hänen suukotella olkapäätäni ja kaulaani, sitten vetäydyin pois.
- Makuuhuoneeseen ja valot pois, sanoin.
- No sepä kuulostaakin perverssiltä.

Minun ajatukseni olivat vielä kuitenkin hevosissa, vaikka Veskun kädet seikkailivat jo kylpytakin alla selälläni.
- Entä jos me kuitenkin… ei niitä huostaan otettavia hevosia voi sentään täältäpäin niin kauheasti löytyä, ja Porvoo on kuitenkin aika kaukana…
- Jos sä alat keräillä tommosia käveleviä hevosenraatoja mä haluan alkaa keräillä lapsia, Vesku sanoi uhkaavasti ja siveli pakaraani niin, että kutitti.
- Okei, okei, sä voitat sitten… tän erän.

  Re: Mansikkakesä 13

LähettäjäSennnu 
Päivämäärä:   31.7.09 22:10:45

6.

Siiri oli tulla lankoja pitkin kun soitin hänelle kysyäkseni, aikoiko hän tulla meille viikonloppuna ja kertoakseni sivulauseessa uusista hevosista. Niin kuin sivulause olisi riittänyt mihinkään! Hän vaati minua tulemaan perjantaina suoraan tentistä hakemaan häntä, tai hän lähtisi tulemaan suoraan koulun pihasta peukalokyydillä.
- Tulen, tulen, lupasin ja niin sitten lähdin koululta vanhaa tuttua reittä kohti Nurmijärveä kodin sijaan. Oli vielä vähän aikaista, mutta voisin pysähtyä Siirin koulun kohdalla ja antaa hänelle kyydin kotiin vaihtamaan vaatteita.

Olin siinä kohden sopivasti ja onneksi olin liikkeellä pakulla, joka oli niin silmiinpistävä, ettei minun tarvinnut ruveta soittelemaan, vaan heti kun kellot soivat ja lapsia alkoi purkautua ovesta huomasin Siirin, joka tuli jo juosten kohti.
- Sä olet jo täällä, upeeta! Jos mä olisin arvannut että sä tulet koululle niin oisin ottanut aamulla kaikki tavarat mukaan!
- Mä en ollut varma, että ehdinkö näin pian, sanoin. – Eikä tää nyt iso kierros ole käydä teillä hakemassa ne. Tiedä vaikka mä saisin kupin kahvia.
- Höh, ei mulla mene kuin kaks minuuttia, mutta jos sä jäät kahville niin…
- Ne hevoset ei karkaa sieltä mihinkään, sanoin ankarasti ja tulin sitten ajatelleeksi, että olin muotoillut asian vähän hassusti. Mistä minä tiesin olivatko ne karanneet?

Siirin äiti olikin kotona ja sain kutsun kahville, kun Siiri kiljaisi moisen komennon jo heti ovelta:
- Antakaa äkkiä Jessille kahvia että me päästään lähtemään!
- Hmm, sanoin pidätellen naurua, kun kävelin keittiöön tytön tömistellessä portaita yläkertaan.
- Odota vähän niin saat tuoretta, sanoi Saara heilauttaen kädessään kahvipannua, jonka pohjalla lainehti pieni tilkka.
- Ei Siiri taida oikeen arvostaa semmosta ajanhukkaa nyt, anna se vaan, jos se liikenee, sanoin.
- Okei, ei tää nyt sentään ole kuin tunnin vanhaa. Mitä kuuluu? Ota takki pois. Ootko ollut työhaastattelussa?

Hämmästyin hiukan Saaran puheliaisuutta ja riisuin pitkän villakangastakkini.
- En mä ollut kuin tentissä, sanoin ja sitten vilkaisin vaatteitani ja tajusin. Ex-naapuriparat olivat tuskin koskaan nähneet minua muuta kuin tallivaatteissa. Suorat housut, siisti neule, kauluspaita ja pitkä takki varmaan saivat minut näyttämään jokseenkin oudolta. – On mulla muitakin vaatteita kuin ratsastushousut, naurahdin.
- Näköjään. Mitä kuuluu?
- Pari uutta hevosta väliaikaisesti hoidossa, mutta niistä Siiri on varmaan kertonut jo ihan kaiken, ja ensi viikolla alkaa koulu.
- Ja sitten valmistut?
- Jos luoja suo, sanoin juhlallisesti ja maistoin vähän painuneen makuista kahvia. Sen enempää emme ehtineet puhua, kun Siiri jo tuli alas kuin tuli hännän alla.
- Mennään!
Pyörittelin silmiäni ja tyhjensin mukini.
- Soitellaan sitten sunnuntaista, sanoin Saaralle ja kiskoin takin takaisin.
- Älkää antako lapsen pomputtaa itseänne, Saara toivoi.
- Ei anneta.

Olin vähällä lähettää terveisiä Juhalle, mutta en lähettänytkään. Turha pahoittaa Saaran mieltä moisella, tiedä mitä hän siitä ajattelisi. Välillä tunsin itseni häijyksi kohtalokkaaksi naiseksi, vaikka en ollutkaan. Saara ei vaan tainnut olla ihan varma siitä asiasta, ja jos asiaa ei olisi ollut niin vaikea ellei mahdoton ottaa puheeksi, olisin voinut selittää sen hänelle. Ehkä joskus… heilautin kättäni hyvästiksi ja seurasin Siiriä, joka oli ehtinyt jo autoon asti.
- Kerro nyt niistä hevosista, hän yllytti ennen kuin sain edes moottorin käyntiin.
- Mähän kerroin jo eilen puhelimessa.
- Muutaman sanan! Et paljon mitään! Millasia ne on?
- Kaksi ruunaa, toinen suomenhevonen ja toinen orlov-risteytys.
- Orlov? Venäläinen, eikö? Siiri taisi tietää hevosroduista paljon enemmän kuin minä.
- Joo, niitä tuotiin Suomeen ravihevosiksi joskus 70-luvulla, mutta ei ne pärjänneet kun alkoi tulla amerikkalaisia ravureita, ne oli paljon nopeampia.
- Minkä värisiä, minkä ikäisiä, minkä nimisiä? Sä et ole kertonut mitään oleellista!
- Puhuri on punarautias ja Vassili on kimo, semmonen vähän Wiccan värinen.
- Oo! Siiri sanoi ja hiljeni.
- Ja Puhuri on ehkä jotain seitsemäntoista paikkeilla ja Vassili varmaan neljän-viidentoista. Ne ei taida osata mitään paitsi vetää kärryjä, jos sitäkään.

- Ootteko te koittanu ratsastaa?
- No ei tosiaan. Vastahan ne on ollu muutaman päivän meillä, ja ne on niin laihojakin, että tuntuu ihmeeltä, että ne jaksaa kantaa loimensa. Ja Vassili on sitten häijy, se yrittää purra.
- Yrittäköön, sanoi Siiri topakasti ja nipisti suunsa kiinni sen näköisenä, että sopisi tosiaan yrittää.
Vassili oli heti toisena päivänä osoittanut, ettei se ollut kadottanut mihinkään haluaan maistella ihmisiä, mistä Jutta oli alun alkaen varoittanut, vaikka se alkuun oli kai hämmästyksestä käyttäytynyt hyvin. Minä olin saman tien kadottanut kaikki säälintunteeni ja säikäyttänyt hevosen sekä päästämään irti, että hypähtämään melkein metrin kauemmas. Sen jälkeen se ei ollut purrut minua, uhkaillut vaan. Hurjan näköinen se olikin: sillä oli tapana painaa korvansa luimuun, avata suunsa ammolleen ja lähestyä sitten käsivartta tai muuta sopivaa kohdetta hitaasti kuin vaaniva käärme. Minua oli ruvennut naurattamaan sen maneeri, se oli jotenkin niin kummallinen hevoselle, mutta yhtäkaikki huitaisin sen aina kauemmaksi kun se paljasti hampaansa.

- Mitä niille tapahtuu sitten kun ne lähtee teiltä?
- Ne menee löytöhevoskotiin ja kai joku joskus sieltäkin pelastaa hevosia, tai sitten ne on siellä lopun ikäänsä.
- Mä voisin ehkä pelastaa niistä jommankumman…
- Älä rupea edes ajattelemaan semmoista, sanoin nopeasti.
- Miksen?
- Mitä sä tekisit vanhalla, kouluttamattomalla hevosella? Mieti vaan jotain semmoista, millä voisit mennä tunneille ja vaikka kisaamaankin.
- Hmm, Siiri sanoi ja näytti jääräpäiseltä.

Menin ensimmäiseksi sisään vaihtamaan vaatteet ja vapauttamaan Marun, mutta Siiriä ei kiinnostanut muu kun painua suorinta tietä tallille. Minä raahasin hänen viikonloppukassinsa kuistille ja menin perässä saatuani ratsastushousut jalkaan ja tallifleecen niskaan. Olin kuvitellut Siirin roikkuvan Puhurin ja Vassilin tarhan aidalla Maru seurassaan, mutta ei. Marun haukku kuului paljon kauempaa ja kun annoin etsivän katseeni vaeltaa, näin sen laitumilla. Sen ja Siirin ja mönkijän ja naapurin pojan ja luojan kiitos myös naapurin miehen. Näky oli nimittäin melko kammottava.

Juippi, kuten Jinna oli tainnut häntä nimittää, oli jäljistä päätellen katsonut sopivaksi ajaa rallia laitumien ympäri, sillä lumesta orpoina esiin pistäviä tolppia ja sähkölankoja ympyröi moninkertainen ristikko renkaanjälkiä. Jo se sai karvani nousemaan pystyyn ja sappeni kiehumaan, mutta pahempaa oli, että tällä hetkellä mönkijä oli ehkä sadan metrin päässä laitumista, tai missä ne olivat olleet. Nyt langat ja tolpat olivat pitkänä viuhkana sen takana, kuin hääpuvun laahus.

Maru haukkui ja Siiri piti sitä kaulapannasta. Kun olin päässyt lähemmäksi kuulin, että Siiri haukkui myös, ja semmoisin sanoin, joita en ollut kuvitellut sen ikäisen lapsen osaavankaan. Myöskin Anttila haukkui, ja poika, joka istui uuden lelunsa kyydissä näytti siltä ettei itku ollut kaukana.
- Tämäpä loistavaa, sanoin kun pääsin tarpeeksi lähelle ja Siiri ja Anttila lopettivat rähisemisensä. Maru ei lopettanut ennen kuin komensin sitä, sitten Siiri uskalsi päästää siitä irti.

- Tuota… Anttila aloitti ja katsoin häntä epäluuloisena. En ollut tavannut häntä ennen, nähnyt vaan kauempaa autonikkunasta, joko hän autossa ja minä postilaatikolla tai jotain vastaavaa. Hän oli ehkä nelissäkymmenissä, pulleahko mies karvahattu päässään. – Tää on vähän noloa.
- Kai sen niinkin voi sanoa, sanoin purevasti. Annoin silmieni seurata lankoja, jotka matoivat esiin mönkkärin alta ja katkenneita tolppia, joista ensimmäiset makasivat pienessä lumivallissa vain muutaman metrin päässä, sitten niitä jatkui tasaisin väliajoin. Pojanperkele oli repinyt paikoiltaan suurimman osan toista laidunta. – Ajattelitte tulla meille aitatalkoisiin keväällä, näköjään.
- Tietysti, tietysti, mies sanoi kuulostaen hengästyneeltä, kun olisi luvannut mitä tahansa päästäkseen tilanteesta eroon.

- Mitä te pidätte tommosia turhaan keskellä talvea, sanoi poika yllättäen uhmaavasti ja nosti päänsä.
- Kuule, sulle ei kuulu oikeastaan ollenkaan, vaikka me pidettäis joulukuusenraatoja ja lumiveistoksia tällä pellolla, sanoin ja tunsin miten raivo alkoi taas kuplia. – Sulle on muistaakseni jo aikaisemmin huomautettu siitä, ettei sun tarvitse tulla pelottelemaan hevosia ton helvetinkoneen kanssa.
- Ei ne sitä enää pelkää, poika jupisi vastaan, mutta silloin hänen isänsä läimäisi häntä takaraivoon. Se ei tietenkään voinut juuri koskea, kun pojalla oli kypärä päässä, mutta ainakin se sulki hänen suunsa.
- Nyt Anton hiljaa. Nouse ja irrota se aita siitä moposta.
- Kerätkää langat takaisin tonne, missä niiden kuuluu ollakin, sanoin ylhäisesti ja viittasin kohden jäljellejääneitä tolppia.
- Niin, hevoset voi muuten kompastua niihin, sanoi Siiri, erittäin arvokkaasti hänkin.
- Kerätään, kerätään, Anttila ähkäisi ja minusta tuntui, että olimme nujertaneet heitä tarpeeksi. Viittasin kutsuvasti Siirille ja lähdimme palaamaan omia jälkiämme, Marun hypellessä iloisena ympärillämme.

Siiri oli niin kiukkuinen, että puhisi.
- Idiootti, ei osaa edes ohjata. Mä olin menossa sanomaan sille, ettei sen sovi ajella meidän laitumien ympäri, mutta Maru oli nopeampi ja kun se väisti sitä se meni suoraan aidankulmasta läpi. Olispa se vaan ajanut kovempaa niin sen pää olisi leikkautunut irti!
- No hyi kammotus, sehän vasta ois ollut riemukasta, kun siellä olisi pyörinyt irtopää!
- Olisi… Siiri alkoi hihittää ja hetken pelkäsin, ettei hän saisi sitä loppumaan vaan naapurit kuulisivat sen.
- Ehditkö sä edes hevosia katsoa? kysyin nopeasti, ja se sai hänen ajatuksensa muualle. Puhuri ja Vassili seisoivat edessämme niskaan asti loimitettuina.

Ei hän ollut ehtinyt, mutta nyt hän katsoi.
- Miten sulosia ne on! hän henkäisi, mutta toisaalta hänen mielestään kaikki, millä oli neljä kaviota ja häntä, oli suloista.
- Me voidaan viedä ne sisään. Mä en ole uskaltanut pitää niitä vielä koko päivää ulkona niin kuin muita, ne ei ole tottuneet siihen. Mä epäilen, ettei ne ole olleet tarhassa kesän jälkeen paljonkaan.
- Kumman mä otan?

Mietin hetken. Puhuri oli melkoinen jyrä ja kun ensimmäisellä kerralla olin joutunut kieputtamaan riimunnarun sen turvan ympäri saadakseni sen muistamaan, että minä olin mukana, olin suosiolla ruvennut käyttämään narua sen kanssa. Vassili ei kiskonut eikä yrittänyt tulla päälle, mutta se teki puremisharjoituksiaan talutettaessakin.
- Toinen yrittää juosta sun yli ja toinen purra, valitse itse. Vai olisko parempi jos mä tuon molemmat?
- Ei, sanoi Siiri ja valitsi Puhurin, koska se oli kuulemma suloisempi.
- Laita naru leuan alta, äläkä epäröi kiskasta siitä, neuvoin ja ojensin hänelle toisen riimunnarun. Sitten avasin numerolukon ja menimme hakemaan hevoset. Molemmat olivat liikahtaneet toiveikkaina jo vähän porttia kohden. Vaikutti siltä, että ulkoilu oli niiden mielestä yliarvostettua, ainakin näin talvella ja lumessa.

Boksit olivat tietenkin vielä siivoamatta, kun minullakin oli ollut kiire päästä aamulla liikkeelle, joten aloitin niistä Siirin riisuessa loimia ja väistellessä Vassilin hampaita. Kuulin kerran inahduksen ja kolahduksen, se oli tainnut saada osuman. Yksi nolla hevoselle. Aina kärrätessäni kottikärryjä ulos tyhjennettäväksi vilkaisin pellolle, mutta Anttilat eivät näköjään tahtoneet saada sähkölankoja irti mönkijästä. Toivoin pahanilkisesti, että ne olivat kiertyneet jonnekin moottorin sisuksiin niin, että koko peli ei enää ikinä suostuisi käynnistymään.

Kun olin saanut boksit kuntoon harjasin itse nopeasti sen purevan pedon ja jätin Siirin puuhailemaan kiltin Puhurin kanssa.
- Mä menen hakemaan jo tytöt tarhasta. Kai sä pärjäät?
- Totta kai mä pärjään, Siiri tuhahti.

Siiri keskittyi sinä viikonloppuna luurankohevosten hoiteluun, sillä Jutan aikataulut olivat edelleen niin sekaisin niiden asioiden selvittelyn takia, että hän oli ehtinyt rokottaa ja raspata Nikin ja Kiiran vasta torstaina, ja nyt niillä oli rokotuslomaa. Viikonloppu ratsastamatta, paitsi pieniä käyntilenkkejä, mutta siltikään Siiri ei valittanut. Hän kulutti niin paljon aikaa Puhurin kanssa, että kuvittelin jo hänen harjanneen sen karva kerrallaan hammasharjalla. Vassili kyllästyi nopeammin moiseen paapomiseen, se antoi kyllä harjata itseään, mutta kun toimitus alkoi kestää toista tuntia, se kyllästyi seisomaan käytävällä ja alkoi taas esitellä hampaitaan.

- Voisinko mä tehdä jotain niiden kanssa? Siiri kysyi.
- Niin kuin mitä? kysyin vähän epäröiden.
- Koirakoulua. Talutusharjotuksia. Puhuri tarttis vähän semmosta.
- No siinä olet ihan oikeassa, myönsin, joten Siiri pilkkoi taskunsa täyteen porkkanoita ja sulkeutui hevosen kanssa kentälle. Porkkanat olivat mainio tapa lahjoa aina nälkäinen hevonen tekemään mitä tahansa ja se osoittautui nopeaoppiseksi. Parin erillisen harjoituskerran jälkeen näin, miten sen silmät olivat liimautuneet Siirin käteen ja heti, kun se lähestyi taskua, Puhuri pysähtyi makupalan toivossa.
- Toi on ihan uskomatonta, nauroi Vesku, kun Siiri päästi kokeeksi riimunnarun irti ja hevonen seurasi häntä silti kuin koira ainakin.
- Tarpeeksi ahne hevonen tekee mitä tahansa, sanoin minä. Nikikin oli oikein hyvä kaikissa tuontapaisissa tempuissa.

Vassilikin oli alati nälkäinen, mutta sen luonne ei taipunut tekemään temppuja makupalojen tai taputusten toivossa. Se suhtautui jotenkin ylhäisesti meihin ihmisiin, vähän samaan tapaan kuin Katrina. Jos sen halusi tekevän jotain se teki kyllä, kunhan tajusi mistä oli kysymys, mutta se väisti taputuksia tai sieti ne sen näköisenä, että sen teki mieli sylkäistä. Porkkananpalat se söi, mutta piti aina pienen miettimistauon ensin, kuin osoittaakseen, että sen piti ensin puntaroida suostuako syömään kädestä. Minusta se oli kauhean mielenkiintoinen persoona.

Jutta poikkesi katsomaan hevosia viikonloppunakin.
- Oletko sä kuullut mitään sieltä löytöhevoskodista? Vesku kysyi, kun hän piipahti lauantaina.
- En sen jälkeen kun viikolla sanottiin, että siellä on täyttä. Sieltä ei varmaan haeta asukkeja uusiin koteihin ihan viikottain, niin kuin jostain kissataloista, Jutta sanoi.
- Ja sitten noiden pitää päästä sinne yhdessä, sanoin minä päättäväisesti. Puhurilla ja Vassililla oli ollut ihan tarpeeksi surkea syksy ja talvi ilman, että ne vielä erotettaisiinkin toisistaan. Vesku ei ollut samaa mieltä.
- Höpö höpö, ei ne kuitenkaan saa loppuelämäänsä olla yhdessä.

Olimme aloittamassa aiheesta oikein hedelmällistä pikku kinaa, kun Jutta keskeytti meidät:
- Mutta siitä Lindströmistä kuulin.
- Joutuuko se vankilaan ohjasjuoppoudesta ja eläinrääkkäyksestä? ilahtui Siiri. Hän oli ruvennut inhoamaan vanhaa Lindström-raukkaa parissa päivässä niin, että hän varmaan pelottelisi lapsiaankin ukolla.
- Se ei taida joutua enää mihinkään. Mä kuulin, että se on seonnut ihan muistamattomaksi siellä sairaalassa. Ei muista, että lonkkansa on murtunut vaan yrittää jatkuvasti liikkeelle siitä huolimatta, rintamalle pitäisi lähteä, tai hevosia ruokkimaan…
- Onpa hauskaa, että se nyt muistaa hevosten ruokinnat kun ei muistanut niitä kotona ollessaan, Vesku murahti.

Minua säälitti höpsähtänyt vanhus, oli hän sitten ollut millainen tahansa ennen sairaalaan joutumistaan. Olin todistanut töissä niin monien mummojen hädän kotiin pieniä lapsiaan hoitamaan, kun kuusikymmentä viimeisintä vuotta oli pyyhkiytynyt muistista pois, että saatoin kuvitella Lindströminkin huolen. Sitten ajatukseni laukkasivat kilometrin eteenpäin.
- Kai hevoset nyt pysyy huostaanotettuina silti? Mä tarkoitan, että jos setä on höpsähtänyt ja joku sukulainen löytyy hoitamaan sen asioita niin eihän se saa ottaa niitä itselleen tai myydä tai mitään?
- Ei harmaata aavistustakaan, mistä sä tommosia keksitkin kysyä? Jutta ihmetteli. – Mutta sikäli kun mä tiedän, sillä ei ole lapsia, ikinä ollutkaan, enkä mä nyt tiedä montaakaan ihmistä, jotka huolisi riesakseen pari arvotonta hevosta.

- Ne ei ole arvottomia, väitti Siiri vastaan. – Kuule, sano sä Jutta, voisiko niillä koittaa ratsastaa? Vai onko sekin eläinrääkkäystä kun ne on niin laihoja?
- Mä en laittaisi niille mitään varusteita kyllä ennen kuin ne saa vähän lihaa luidensa päälle.
- Mutta jos mä nyt – ihan esimerkiksi vaan – kiipeäisin selkään ja katsoisin, pysynkö mä siellä ja vaikka kävelisin ympäri kenttää, Siiri tivasi viattoman näköisenä.
- En mä näe mitään syytä mikset sä voisi niin tehdä, Jutta myönsi.
- Siiri hei, puutuin puheeseen. – Jos niillä ei ole ikinä ollut ratsastajaa selässään ja sä lennät päin aitaa ja murrat luusi niin mitä me sanotaan sun vanhemmille?
- Tekevälle sattuu, Siiri ehdotti ja tirskahti. – Mutta eikö nyt ois hyvä kokeilla, kun ne on vielä vähän niin kuin heikkoja toipilaita?
- Ei mitään tunnin ravi- ja laukkapätkiä, sanoi Jutta kiireesti nähdessään, mihin keskustelu oli johtamassa.
- Viisi minuuttia käyntiä korkeintaan, sanoin minä.
- Tai kymmenen? Siiri ehdotti.
- Eikä tänään, sä olet tänään jo kävelyttänyt niitä ihan tarpeeksi. Ne saa päänsäryn kun yhtäkkiä tulee ihan liikaa virikkeitä, määräsin, enkä joustanut siitä.

Mönkijää ei ollut näkynyt sen jälkeen kun Anton ja isänsä olivat lopultakin saaneet sen irrotettua sähkölangoista monen tunnin uurastuksen jälkeen. Ehkäpä se oli kerrassaan hajonnut jäätyään semmoiseen kiipeliin? Minä kävin kelaamassa talteen sotkuiset aitalankaläjät, sillä vaikka Anttilat olivatkin kiltisti kerineet ne ehjäksi jääneiden tolppien juurelle, oli mieleeni tullut, että jos tulisi lumimyrsky, tuuli voisi levittää ne taas pitkin peltoa ja lumi peittää. Siellä sitten olisi varsinaisia hevosansoja, jos vaikka joku sattuisi oikaisemaan siitä kohden pellolle.

Vaikka kyseessä ei ollutkaan varsinainen hevosaskare, Siiri tuli mukaan silti ja vahti selustaani silmä kovana, ettei kukaan naapuritalosta pääsisi yllättämään minua. Ihmettelin moista uhrautuvaisuutta, tarpeetonta jopa mielestäni, mutta olihan se hyvä, ettei minun tarvinnut pelätä mönkijän ajavan äkkiarvaamatta päälleni. Vasta, kun Siiri illalla tahtoi lähteä Marun kanssa kävelylle ja näin hänen kääntyvän portista vasemmalle, Anttilan suuntaan, minulla alkoi raksuttaa.
- Vesku, oisko Siiri voinut ihastua siihen naapurin pärinäpoikaan?
- Mistä mä tiedän? Mutta eikös se just haukkunut sen idioottimaisuutta ruokapöydässä?
- Juu, koko aterian ajan.
- Eli ei kai sitten?
- Ei kun ihan selvästi.
- No nyt mä en kyllä ymmärrä, Vesku sanoi ihmetellen.
- Se halusi puhua siitä kakskymmentä minuuttia yhteen menoon. Sen selvempää merkkiä ei olekaan.
- Mutta se haukkui sitä!
- No ei kai se ylistääkään voinut, kun se kerran hajotti meidän laitsan.
- Naiset… ihan käsittämättömiä jo esiteini-iässä…

Sunnuntain tullen jouduin punttaamaan Siirin Puhurin loimitettuun selkään. Hän oli koonnut sille suitset Kiiran vanhoista, jotka oikeastaan oli koottu kaksista tai kolmista vanhoista. Minä pidin varmuuden vuoksi riimunnarun kuolaimissa kiinni, vaikka Siiri tiuski ja puhisi. Minulla oli kuitenkin oma vakaa käsitykseni hevosista, joilla oli ajettu kilpaa, enkä aikonut päästää häntä ilman valvontaani menemään. Puhuri oli jo osoittanut vääjäämättömän halunsa mennä sinne minne itse tahtoi, enkä aikonut jättää Siiriä oman onnensa varaan sen selkään, jos sille tulisikin yhtäkkiä mieleen hiittirata tai maalisuora.

- Tää ei ymmärrä mitään, sanoi Siiri pettyneenä yritettyään käyttää pohkeita, istuntaa ja ohjia.
- Sä olet varmaan ensimmäinen ihminen siellä niin että ei ihme, lohdutin. – Kokeile ääntä, sen se varmaan tajuaa.
Kyllä, maiskautukset ja ptruut yhdistettynä ohjista kiskomiseen saivat Puhurin liikauttamaan korviaan ja toimimaan suunnilleen kuten Siiri halusikin.
- Jos mä alan opettaa sille pohkeet samaan aikaan kuin maiskutan niin eiköhän se pian tajua, Siiri mietti.
- Ennen pitkää varmaan tajuaa, joo. En kuitenkaan raaskinut muistuttaa, ettei ollut takeita siitä, että se enää olisi meillä kun Siiri tulisi seuraavan kerran parin viikon kuluttua.

  Re: Mansikkakesä 13

LähettäjäSennnu 
Päivämäärä:   1.8.09 01:26:17

7.

Aloitin viimeisen – toivottavasti – lukukauteni päättäväisenä. Viimeiset rypistykset vielä, toukokuussa vielä tenttejä ja sitten minulla pitäisi olla lisensiaatintodistus kädessäni. Pakollista harjoittelua joutuisin vielä tekemään joitakin kuukausia sen jälkeenkin, mutta se olisi jo palkallista, ja sitten voisin ruveta katselemaan oikeaa työpaikkaa jostain täältä lähempää kotia. Ymmärsin tavallaan sen, että Vesku halusi käydä töissä keskussairaalassa Helsingissä asti, missä kaikki oli isoa ja hienoa ja uudenaikaista. Minulle oli kuitenkin ollut alusta asti selvää, etten halunnut kuluttaa paria tuntia vuorokaudesta ruuhkassa ajamiseen. Oli täällä ympäryskunnissakin terveyskeskuksia ja sairaaloita, ja niissä jopa työpaikkojakin.

Vaikka olinkin kymmenkunta kertaa käynyt kaupungissa ja koululla tammikuun aikana tuntui silti juhlavalta vaihtaa taas kotivaatteet kaupunkiasuun ja valmistautua tapaamaan ihmisiä. Ensimmäinen päivä oli iltapainotteinen, joten olin ehtinyt ratsastaa Nikin ja juoksuttaa Mustin aamulla ennen lähtöäni, ja kun Vesku nyt kuitenkin olisi monta tuntia ennen minua kotona ja hakemassa lapset, olin sopinut illalla käyväni Miilan kanssa kahvilla. En ollut nähnyt häntä pitkään aikaan noin nokikkain. Puhelimessa toki puhuimme vähän väliä.

Parantelimme maailmaa puoli tuntia kahvilassa ja vajaan tunnin shoppaillen, mutta sitten halusin kotiin. Kaupungin hälinä alkoi väsyttää ja kuvittelin etäisesti tajuavani, millainen shokki Kiielle olikaan ollut palata tänne.
- Mä olen alkanut miettiä, että hommaisinko oman hevosen, Miila sanoi ohimennen kun odotimme ratikkaa, että pääsisin laitakaupungille, mihin olin aamupäivällä joutunut jättämään pakun.
- Mitä? Minun käsittääkseni Miila oli ratsastellut aika vähän viime aikoina ylipäätään.
- Jonkun jolla voisi kisata, hän selitti.
- No entäs Mansikka?
- Sä et ole ehkä huomannut, mutta se alkaa olla jo vanha.
- Mitä se on? Seitsemäntoista? Eihän se nyt vielä ole ikä eikä mikään.
- Niin, mutta sillä alkaa jalat krempata. Ei siitä enää oikein ole hyppäämään.

Olin pudota istualleni. Tietysti aika kului, mutta että Mansikasta olisi yhtäkkiä tullut muka vanha ja raihnas, se oli ihan pelottavaa. Vastahan Ilse oli ostanut sen, ja se oli ollut nuori, parhaassa iässään!
- Onko sulla muka aikaa hevoseen? kysyin sitten epäillen.
- Miksei olisi, onhan sullakin, ja moneen, eikä mulla ole edes lapsia aikaa viemässä.
- Jaksaisitko sä sitä joka päivä?
- Johan sä nyt kyseenalaistat mua, Miila nauroi.
- Vuokraa vaikka ensin, tai ota ylläpitoon, tai jotain… et sä taida tietää, millaista on raahautua tallille töiden jälkeen joka ainoa päivä.
- Isosisko neuvoo ja varjelee, Miila irvisti ja yritti taputtaa minua poskelle, mutta väistin, ja sitten ratikkanikin tuli juuri.

Molemmat ajatukset pyörivät kotimatkan päässäni ikävänä sekamelskana. Ei ollut hauskaa ajatella, että Mansikasta oli tullut vanha mummo, eikä Miilan päähänpistokaan ilahduttanut. En edes ymmärtänyt, mistä hän oli sellaista keksinyt. Hän kyllä tykkäsi ratsastaa, ja epäilemättä hänen palkallaan olisi varaa ostaa ja elättää hevonen, mutta en uskonut hänen tajuavan, millaista olisi olla ihan yksin vastuussa kokonaisesta hevosesta, etenkään mistään kisaratsusta, jota pitäisi treenata. Mansikkahan oli aina jaettu useampaan viipaleeseen. Minä ja Miila olimme molemmat auttaneet Ilseä sen kanssa ja minun hankittuani Nikin ja muutettuani pois Helsingistä oli Jinna siirtynyt tilalle kolmanneksi. Miila vaan oli niin hemmetin itsepäinen. Saattoi olla mahdoton tehtävä iskeä hänelle järkeä päähän, jos hän nyt oli tuollaisen ajatuksen saanut. Minun pitäisi kai puhua Ilsen kanssa, josko hän saisi tyttäreensä taottua järkeä.

Kello oli melkein kahdeksan kun pääsin kotiin asti ja löysin Veskun valmistelemasta iltapalaa Dannille ja Alissalle.
- Missäs kuosissa talli on? kysyin.
- Ihan aamuisessa, en mä ole sinne ehtinyt, Vesku mutisi.
- Mä menen sitten hommiin, huokaisin. Olin putsannut aamulla pari karsinaa, mutta viisi oli vielä jäljellä ja luurangot varmaan halusivat jo äkkiä sisään. Vaihdoin villakangastakin pilkkihaalariin ja kaupunkisaappaat tallikenkiin ja lähdin saman tien takaisin ulos.

Hain Puhurin ja Vassilin ensin talliin ja otin sitten loput karsinat. Sen jälkeen muutkin hevoset jo kertoivat melko vaativasti odottavansa noutajaa, kun näkivät minut ovella. En uskaltanut enää nykyään laskea Nikiä ja Mustia menemään omin nokkinensa, sillä Musti yritti pysähtyä Vassilin karsinan kohdalle haastamaan riitaa, joten sain tehdä useamman reissun. Siitä huolimatta hermo lepäsi kun talutin, riisuin loimia ja jaoin heiniä. Tämä oli hauskaa. Tyytyväistä rouskutusta, kavioiden hiljaista kopsahtelua ja lämmin ja valoisa talli, kun ulkona oli pimeää ja kylmää.

Huoleni jo melkein unohtaneena palasin sisään, missä Danni ja Alissa istuivat yöpaidoissaan sohvan reunalla odottamassa minua.
- Kuulemma sun vuoro pistää ne nukkumaan, sanoi Vesku anteeksipyytävästi.
- Kas kummaa. No hopi hopi sitten, neitoset! Paimensin tytöt omaan huoneeseensa ja valitsin sopivan lyhyen kirjan luettavaksi.
- Mikset sä voi olla aina kotona meidän kanssa? Danni kysyi harkiten pistää peukalon suuhunsa.
- Koska me ei olla miljonäärejä, totesin. – Ja sittenhän te ette pääsisi koskaan tarhaan leikkimään toisten lasten kanssa.
- Mä haluan leikkiä Arvin kanssa, ilmoitti Alissa.
- Arvi on tyhmä, sanoi Danni möksähtäen.
- Haluutteko te että mä luen vai jutteletteko te mieluummin keskenänne? kysyin uhkaavasti.
- Lue, Alissa pyysi.

Vesku näki lävitseni kun tytöt olivat nukahtaneet ja istuin sohvannurkkaan teemukillisen kanssa, peitto harteillani.
- Ootko sä tulossa kipeäksi?
- Ei kun vaivaa maailman murheet.
- Kerro?
- No ei ne nyt kovin kummosia murheita ole, sanoin mietittyäni hetken ja naurahdin. – Miila ja Mansikka vaan. Oletko sä tajunnut että Mansikka on jo vanha?
- Pakkohan sen on olla, Mustikin on jo aikuinen hevonen.
- Mutta Miila sanoo, ettei se kestä enää hyppäämistä. Että se haluaa hommata itselleen kilpahevosen.
- Miila? Kaikkea sitä kuulee.
- No just niin. Mä yritin ehdottaa, että se vuokraisi vaikka jonkun tai jotain… mutta muako se kuuntelisi.

- Tarjoa sille Nikiä, Vesku sanoi kuin se olisi ollut looginen ratkaisu.
- Häh? Älä nyt naurata.
- Kevään ajaksi. Sulla ei olisi huono omatunto kun et yrittäisi revetä treenaamaan sitä täysillä.
- Miila ei oikein pidä Nikistä, muistelin.
- Koskas se on viimeksi kokeillutkaan sitä? Ei se enää ole herkkä kilipää neljävee.
- En mä tiedä raaskinko mä, sanoin ymmälläni, enkä myöskään tiennyt haluaisiko Miila Nikiä. No, ehkä Miilan hevosjuttu oli vain jokin ohimenevä päähänpälkähdys. Ehkä hän keksisikin sen sijaan vaikka ruveta sisustamaan tai pelaamaan golfia.

Siiri halusi poikkeuksellisesti mutta välttämättä päästä meille seuraavanakin viikonloppuna. Hän oli hautonut pienessä päässään Puhuria ja Vassilia ja puhunut vanhempansa ympäri päästämään hänet. Meitä nyt ei tarvinnut niin kauheasti houkutellakaan. Minusta oli ihan ok, että hän oli meillä hoitamassa hevosia ja piti tosiaan paikkansa, että kun emme tienneet koska hevoset lähtisivät olisi vähintäänkin epävarmaa näkisikö hän niitä muuten enää. Sitä paitsi Vesku aikoi lähteä viemään Mustin Hankoon. Oli aika sen päästä seuraavalle luokalle ja aina auttamaan valmis Hanna oli toki juuri ainoa oikea ihminen sen asian hoitelemaan.

- Tuletko sä yöksi kotiin vai jäätkö sinne? kysyin kun Vesku oli perjantai-iltana pakannut hevosen pakuun.
- Haittaisko sua jos mä jäisin?
- Kunhan jäät äidillesi etkä Hannalle, sanoin happamasti. Vesku alkoi nauraa ja rutisti pääni kainaloonsa. Hän kuulosti ihan rehellisesti huvittuneelta. Minä huidoin häntä irrottamaan.
- Mäpä voin aina sitten pyytää itselleni seuraa tänne, jos mä havaitsen, ettet sä olekaan Leenan luona kun mä teen keskiyön tarkistussoiton, uhkasin.
- Uskallapas! Vesku sanoi, siirsi kätensä ympärilleni ja rutisti.

Me halailimme kyllä päivittäin, useimmiten ohimennen tavan vuoksi, välillä vähän tarkoitushakuisemmin. Sitten välillä tuli kuin tyhjästä hetkiä, niin kuin tämä, jolloin ihan tavallinen halaus muuttui yhtäkkiä tornadoksi, joka alkoi takaraivosta ja porautui läpi koko ruumiin. Kylmät väreet menivät pitkin selkääni ja vatsani tuntui vetäytyvän solmuun, minun piti tarrautua Veskuun, kun veri tuntui karkaavan päästäni.
- En mä ole katoamassa edes vuorokaudeksi, hän mumisi ja painoi huulensa hiusrajaani.
- Nyt just mä toivon, ettet katoaisi ollenkaan, sanoin ja painoin nenäni hänen kaulaansa, vetämään tuttua, rakasta tuoksua keuhkot täyteen.
- Kohta mä taidankin pistää hevosen takasin talliin ja yrittää uudelleen huomenna, hän kuiskasi. Miten mukavaa, tornado ei tainnutkaan olla vain minun kimpussani.

Irrottauduin kuitenkin, tosin vastahakoisesti, enkä kauas.
- Mene vaan. Lapset ei kumminkaan anna meille rauhaa ja Siiri tulee kohta sekin.
- Joskus me vielä lähdetään kahdestaan jonnekin, Vesku lupasi ja suuteli minua kevyesti. Hän jäi katsomaan syvälle silmiini pitkäksi aikaa sen jälkeen, vaikka minä naurahdin.
- Lupailet vaan.
- Enkä lupaile. Tänä keväänä. Jonain viikonloppuna kun ei ole kisoja ja joku voi ottaa lapset ja tulee hoitamaan tallin ja koiran.
- Mä muistan ton, lupasin ja kurottauduin antamaan hänelle vielä yhden ahnaan suudelman.
- Kunhan muistat huomenna mihin me jäätiin nyt.
- Kunhan sä muistat olla jäämättä sinne tallille, jatkoin aiemmin aloittamaani vänkäystä, nyt kyllä ihan leikillä, vaikka en ollut kovin tosissani ollut alunperinkään.
- Miten sä kuvittelet että mulla riittäisi mitään mielenkiintoa semmoseen? Nyt Veskukin päästi lopulta irti, mutta nipisti minua takapuolesta ennen kuin kiipesi autoon. Tarkistin, etteivät lapset ja koira sattuneet olemaan auton edessä ja vilkutin hänelle aika typerästi hymyillen, kun hän lähti ajamaan pois.

Vuosikausia yhdessä ja naimisissakin jo vaikka miten kauan. Oli pakko myöntää, että välillä arki oli vain sitä itseään, arkea. Tylsää ja tasapaksua saman puurtamista aamusta iltaan, velvollisuudentuntoisia hyvänyönsuukkoja ja tavaksi tullutta seksiä. Mutta sitten tuli tämmöisiä hyökyaaltoja, jotka muistuttivat odottamatta siitä, miksi olin alun perin rakastunut Veskuun. Seisoin siinä ja hihitin itsekseni kun teinityttö, vaikka pakun valot olivat jo kadonneet tielle.

Sain liikettä itseen vasta, kun seuraavat valot kääntyivät pihaan joitakin minuutteja myöhemmin. Maru kiisi kuin musta nuoli hämärässä etupihalle haukkumaan sitä ja kaksi pientä haalaripukuista hahmoa seurasi sitä.
- Siiri! tytöt kiljuivat yhteen ääneen. Kävelin heidän perässään ja totesin, että tällä kertaa Juha oli tuomassa tyttöä, vaikka Saara oli hoitanut enimmät kuljetukset viime aikoina. Ilman äskeistä kohtausta mieheni kanssa olisin voinut ilahtua Juhan näkemisestä vähän liikaakin. En aikonut enää ikinä koskea häntä sormenpäällänikään, mutta en voinut olla pitämättä tavasta millä hän vilkuili minua, kun luuli, ettei kukaan huomannut. Se oli melkoinen itsetuntobuusteri.

- Terve! sanoin iloisesti ja kaappasin Siirin kainalooni saman tien, kun hän nousi autosta.
- Älä sotke mun tukkaa! tyttö inahti.
- Mä en ollut lähelläkään sun hiuksiasi, sanoin ja päästin irti ihan hämmästystäni. Siiri oli kasvanut viime kuukausina ohitseni, hän oli ainakin viisi senttiä pidempi minua nyt, ja epäilin, ettei hän aikonut ihan kohta lopettaa. Hän näytti äkkiä kovin aikuiselta. Jouluna saatu uusi kampaus teki tietysti paljon, mutta enemmän vaikutti se, että tyttö ei ollutkaan pukeutunut ratsastushousuihin ja isoon toppatakkiin ja pipoon vaan tiukkoihin farkkuihin ja lyhyeen pusakkaan.
- Anton Anttila, henkäisin ehtimättä ajatella mitään. Siiri jäykistyi ja sikäli kuin hämärässä näin, punastuikin. Hän nappasi mitään sanomatta kassinsa ja marssi sisään.

- Taisin olla törppö, sanoin pahoillani.
- Miten niin? Juha kysyi ihmeissään. Hän ei ollut kuullut hiljaista kuiskaustani auton toiselle puolelle.
- No kun tolleen menin turruuttamaan toisen kampausta, sanoin. Anton Anttila ei hänelle kuulunut, ennen kuin Siiri itse asiasta kertoisi. – Tuutko sä sisään? Me ei olla juteltu aikoihin.
- Mikä ettei, mies sanoi hymyillen yllättyneenä.

Danni, Alissa ja Maru olivat jo seuranneet Siiriä ja kuistilla lojui pieniä talvisaappaita rukkasten ja Siirin tallikenkien kanssa suloisessa sekasotkussa. Haalarit ja hatut olivat vähän peremmällä. Potkaisin omat kenkäni samaan läjään ja riisuin pilkkihaalarini.
- Kuka täällä ottaa mallia kenestä? Juha kysyi kuulostaen huvittuneelta. Nolostuin hetkeksi.
- Vaatteiden ripottelu taitaa olla mun perujani, tunnustin. – Toivottavasti se ei oo tarttunut Siiriinkin.
- Mä en ole tainnu käydä sen huoneessa viittä kertaa sen jälkeen kun se muutti ullakolle, Juha naurahti.

Olin saanut kahvinkeittimen päälle ja vahdin hellan ääressä maitokattilaa, sillä epäilin, että ainakin pikkutytöille maistuisi kaakao, kun Siiri, nyt järkevämmissä tallivaatteissa, ja pienet tulivat keittiöön.
- Isi, tuu katsomaan sitä, hän vaati. Minä valpastuin.
- Katsomaan mitä?
- Puhuria tietysti.
- En tuu mihinkään ennen kuin saan kupin kahvia, Juha sanoi.
- Haluatko sä kahvia vai kaakaota? kysyin Siiriltä.
- Mä meen mieluummin jo talliin, jos sulle sopii.

Totta kai minulle sopi. Siiri katosi ja kun kuulin oven kolahduksen katsoin kysyvästi Juhaa.
- Sitä?
- Hevosta. Itsepähän paremmin tiedät.
- Puhuri on ikivanha ravuri, joka ei ymmärrä ratsastuksesta eikä paljon muustakaan mitään. Ehdottomasti ihan tarpeeton hevonen, sanoin ehkä vähän liiankin jyrkästi.
- Miksi se sitten on vielä hengissä?
- Koska se ei ollut kuolemaisillaan kun se otettiin talteen. Ei kesäkissojakaan tapeta sen takia että ne on tarpeettomia, ne pääsee löytöeläinkotiin kissanpäiville, kunnes joku haluaa ne lemmikiksi.
- No, nyt näyttää pahasti siltä, että Siiri haluaa ton lemmikiksi.

En tiennyt mitä sanoa. Maito alkoi höyrytä ja sekoitin siihen kaakaojauhetta. Danni ja Alissa olivat aavistaneet välipalan ja istuneet jo paikoilleen pöytään. Leikkasin surutta vanhan pullapitkon jämän viipaleiksi ja heitin hetkeksi mikroon. Vesku toisi kuitenkin huomenna jotain hyvää Leenalta. Tulin ajatelleeksi, että jos hän saapuisi ilman leivonnaislastia siinä olisi selvä merkki siitä, ettei hän ollutkaan ollut äidillään. Sitä en toki epäillyt, ajatus jäähyväisistämme sai vieläkin hymyilemään.

- Mitä se on siitä jutellut? kysyin, kun olin kaatanut kahvinkin. Juha sekoitteli kahviaan, vaikkei hän sinne ikinä mitään laittanutkaan sekaan.
- Se haluaa pelastaa sen.
- Se on pelastettu jo.
- Mutta ei lopullisesti. Eihän se teillä ole jäädäkseen?
- Ei tosiaankaan, heti kun jossain virallisessa paikassa on tilaa ne lähtee eteenpäin, molemmat pelastetut.
- Siiri sanoo, että se on sen elämän hevonen.

Irvistin. Määritelmä oli suoraan minulta varastettu, mutta se kyllä selvensi tilanteen minulle aika kristallinkirkkaaksi.
- Onkohan se ymmärtänyt, ettei siitä välttämättä ikinä tule ratsua, eikä se ainakaan ehdi oppia tarpeeksi, että Siiri voisi sen kanssa ikinä mennä esimerkiksi ratsastuskilpailuihin ennen kuin se on liian vanha?
- Siiri sanoo, että se voi mennä kilpailuihin ratsastuskoulun hevosilla niin kuin muutkin, jos haluaa, sitten kun osaa tarpeeksi.
- Mitä mieltä te sitten olette? kysyin ja nostin katseeni Juhan läpitunkevan tummansinisiin silmiin.

- On meillä varaa maksaa Alille vuokraa yhden hevosen ylläpidon verran, jos se vaan sen huolii talliinsa. Jos se nyt kerran on sen elämän hevonen. Onko sulla semmosta? Onko ihmisillä?
- On, myönsin. – Niki oli samanlainen luurangonlaiha loimiteline, kun mä näin sen ensimmäistä kertaa. Kukaan ei ole kertonut, missä se oli ollut ennen kuin se tuotiin Suomeen – mutta ei selvästikään missään paljon paremmassa paikassa kuin mitä noi meidän huostaan otetut hevoset. Ja se päätti valita mut, en mä sitä. En vaan voinut vastustaa, kun kaikista tallin ihmisistä se alkoi hirnua mulle ja osoittaa, että mä olin sen elämän ihminen.

Liikutuin puhuessani niin, että minun piti pyyhkäistä vaivihkaa vasenta silmääni.
- No niin. tosi rakkautta, Juha hymähti.
- Siinä oli se ero, että Niki oli vasta neljän vanha ja koko tulevaisuus edessä. Toi Siirin suuri rakkaus on jo vanhanpuoleinen.
- Miten vanha?
- Se on kuusitoista, sanoin, sillä nyt tiesin sen varmasti. Jutta oli jatkanut hevosten ja Lindströmin jutun seurantaa ja saanut ukon asunnossa käyneiltä sosiaalityöntekijöiltä kopiot hevosten papereista. Vassililla ei kyllä mitään papereita ollut, mutta sen emän, Plitevnan, hevospassi siinä oli ollut. Puhurin paperit todistivat, että se oli hyvää ravisukua kyllä, suikkulainen, mutta ilokos siitä oli kellekään nyt kun se oli jo liian vanha juoksemaan ja sitä paitsi ruuna.

Danni ja Alissa olivat juoneet kaakaonsa loppuun ja halusivat nyt lähteä Siirin luo talliin.
- Odottaisitte hetken niin mekin tultaisiin Juhan kanssa, suostuttelin, ja kun annoin mukaan kupillisen viinirypäleitä he suostuivat menemään telkkarin eteen odottamaan meitä.
- Mitä mieltä sä olet? kysyi Juha suoraan. Se ei ollut ollenkaan ensimmäinen kerta, kun hän kysyi neuvoa. Tuskin olisi viimeinenkään.
- Jos Siiri haluaa kilparatsastajaksi niin toi on vihoviimeinen hevonen mitä se tarvitsee, mutta musta on alkanut tuntua, että se haluaa ennemminkin opetella hevosten sielunelämää, sanoin hitaasti.

- Mutta jos se hevonen ei osaa mitään, mitä pitäisi niin osaako Siiri muka sitä opettaa?
- No siinä asiassa Ali osaa kyllä auttaa, tajusin ilahtuneena. Muistin, miten hän oli vuosia sitten ottanut hoiviinsa Tiina-tamman, joka oli ollut lähes mahdoton käsitellä ja vielä osaamattomampi kuin Puhuri. Se ei ollut ollut edes ajolle opetettu, mutta jos muistin oikein, Ali oli myynyt sen eteenpäin jonnekin ratsastuskouluun, kun ei se ollut millään tullut tiineeksi.
- Ehkä mun pitää nähdä se, Juha huokaisi sitten. – Että tiedän, mihin olen rahani laittamassa. Mitähän se maksaa?
- Mulla ei ole aavistustakaan, naurahdin. – Enkä mä edes tiedä keneltä kysyä, mutta mä voin ottaa selvää.
- Kiitos neuvoista, Juha sanoi vakavasti ja nousi tuoliltaan. – Taas kerran. Mennäänkö katsomaan sitä?

  Re: Mansikkakesä 13

LähettäjäSennnu 
Päivämäärä:   1.8.09 11:33:34

8.

Siiri oli ottanut sisään molemmat luurankohevoset ja laittanut Puhurin käytävälle kiinni harjatakseen sen. Ruuna ei ollut enää ollenkaan niin pahan näköinen kuin tullessaan, hyvä heinä oli saanut sen kyljet jo pullistumaan niin, että kylkiluut eivät paistaneet raitoina, joskin se oli vähän omituisen näköinen, kun olin kyninyt sen harjan kokonaan pois. Toisaalta nyt näkyi sen otsan melkeinpä tähden muotoinen tähti hyvin. Vassili roikotti päätään karsinan oven varassa huonotuulisen näköisenä ja ehdin juuri tarttua Juhaa rapsuttamaan uskaltautuvasta kädestä, ennen kuin se ehti napata kiinni.
- Se puree, sanoin tyynesti ja huitaisin kimon kauemmas. – Siirin muru ei pure, rapsuttele sitä mieluummin niin mä haen muut hevoset sisään.

Jätin Juhan tutustumaan tyttärensä suureen rakkauteen ja kävin hakemassa ensin Katrinan ja sitten Kiiran. Niki protestoi jo suureen ääneen, joten otin sen seuraavaksi ja viimeiseksi Vaiton, jota ei häirinnyt jäädä viimeiseksi ulos. Se ei epäillyt muiden katoavan lopullisesti jos ne pääsivät ennen sitä talliin, vaikka siellä sillä sitten aina olikin hätä, etteivät muut saisi kaikkea ruokaa. Siihen mennessä havaitsin, että Siiri oli laittanut isänsä syöttämään Puhurille porkkanaviipaleita ja ruuna tunki päätään miehen taskuihin. Juhan ilme oli erittäin omituinen. Kummastunut, mutta hiukan haltioitunut. Hän silitti hevosen päätä varovasti, kun se olisi voinut särkyä. En näin äkkiä ajatellen ollut varma, olinko koskaan aiemmin nähnyt hänen koskevan hevosta.

- Mun täytyy nyt kai ruveta hommiin, sanoi Siiri isälleen, kun huomasi minun palaavan
heinäkärryjen kanssa. Hän päästi Puhurin omaan karsinaansa ja alkoi jakaa heiniä avukseni.
- Sä koskit hevosta, kiusoittelin Juhaa.
- Niin tein, eikä se yrittänyt syödä mua, toinen hymähti.
- Useimmat ei yritäkään, kerroin ja huitaisin Vassilin vähän kauemmaksi. – Mutta toiset...

Huomaamattani pikkutytöt olivat livahtaneet rehuhuonekarsinaan ja tekivät siellä sekoitusta Kiiran ämpäriin.
- Toi ei olisi ollut tarpeellista, ähkäisin, kun näin Alissan kaatavan sekaan desilitran verran kivennäistä. Danni sekoitti niin, että pöllysi, siellä oli ilmeisesti aika hyvin pellavaakin.
- Me laitetaan Kiiralle ruokaa, viimeksi mainittu sanoi ehtimättä suoda minulle katsettakaan.
- Mä huomaan, mutta mistä te tiedätte mitä ruokaa se tarvitsee? Ja mistä te tiesitte, että toi on Kiiran ämpäri?
- No tietysti, koo, ii, ii, Danni osoitti kirjaimia ämpärin kyljessä.

- Voi luoja. Unohdin olla harmissani. Väittikö ipana, kolmivuotiaani, osaavansa lukea? – Mitä tossa lukee? Osoitin toista ämpäriä ja vastahakoisesti Danni keskeytti sekoittamisensa.
- Äm, uu, äs, tee, ii.
- Mitä se sitten tarkottaa?
Danni pohti hetken, mutta vastasi "Musti" ja jatkoi sekoittamistaan. Minä vilkaisin ympärilleni tarkistaakseni olivatko Juha ja Siiri kuulolla, olivatko he nähneet, että minulla oli ihmelapsi? Siiri oli kauempana käytävällä heinien kera, mutta Juha nojaili ovenpieleen takanani.
- Näitkö sä? Mulla on ehkä maailman viisain tytär!
- Ihan selvästi, hän myönsi. – Nyt sun ei tarvitse enää lukea iltasatuja.

Se ajatus ei äkkiä enää ollutkaan kiva. En minä siitä hommasta näin yhtäkkiä halunnut luopua, vaikka monesti olinkin vain toivonut lasten nukahtavan mieluiten ensimmäisellä sivulla, tai ainakin toisella.
- Taidan mä lukea kumminkin, sanoin nopeasti ja menin tutkimaan saisinko selville, mitä nuoret neidit aikoivat Kiiralle syöttää. Päädyin siihen, että ämpärissä oli vasta pellavaa ja kivennäistä. Vitamiinipurkkeja ne eivät onneksi saaneet auki pienillä sormillaan.
- Laitetaan sinne vettä vielä ja sitten saatkin sekottaa varovaisesti, ettei kaikki ole haalareilla, sanoin Dannille ja aloin itse koota Katrinan annosta. Alissa halusi tulla sekoittamaan sitä enkä uskaltanut enää selkääni kääntää, kun arvelin, että minä hetkenä tahansa alkaisi pellavapuurosota, jos sen tekisin.

- Mä taidan lähteä tästä, Juha sanoi sitten kuulostaen siltä, ettei se juuri kiinnostanut.
- Sua varmaan jo odotetaankin, arvelin minä.
- Tuskin, Joonas siellä katsoo telkkaria ja Saara lukee. Hän onnistui jotenkin kuulostamaan maailman yksinäisimmältä ja hylätyimmältä ihmiseltä.
- No saat sä täälläkin istua iltaa, jos niin on, sanoin vastoin parempaa tietoani. Ei minun olisi kyllä pitänyt. Tiesin Saaran odottavan kuitenkin, vaikkei Juha sitä ollut ymmärtävinään. Mutta eipä hän ollut häiriöksi asti täällä viime aikoina pyörinyt.

Niinpä, kun hevoset oli ruokittu ja tallista sammutettu valot, Siiri vaihtoi takaisin parempiin vaatteisiinsa, joissa oli saapunut ja ilmoitti viattoman näköisenä vievänsä Marun iltalenkille.
- Onhan sulla heijastimia? kysyin ja pakotin hänet ottamaan turvaliivin päälleen, vaikka se kieltämättä vähän pilasikin vaikutelmaa. Itse aloin keittää ipanoille iltapuuroa. Juha houkutteli Dannin syliinsä ja he alkoivat tavailla pöydälle jääneestä paikallislehdestä otsikoita. Suurin osa sanoista oli liian pitkiä ja vaikeita – rajariita, moottoripyöräonnettomuus, tiekunta – mutta lyhyitä ja tavallisia Danni luki, ihan oikeasti.


Vesku palasi seuraavana päivänä alkuiltapäivästä ja Siiri ja minä pääsimme ratsastamaan. Mönkkäriääliötä ei ollut näkynyt moneen päivään, tai paremminkin uusia jälkiä ei ollut ilmestynyt pellolle, joten uskalsin olettaa, että rakkine oli tosiaan hajonnut edellisviikonloppuna. Mekin saatoimme siis lähteä laukkapellollemme. Siiri meni Kiiralla, tietenkin. Hän oli aamupäivällä touhunnut Puhurin kanssa kentällä, kävellyt ja pysähtynyt ja kävellyt ja kääntynyt ja pysähtynyt. Pelkäsin vähän, että hän innoissaan uuvuttaisi koko elikon, mutta viisitoista minuuttia oli yllättäen Siirillekin tarpeeksi.
- Siellä ei voi istua kauemmin, se on ihan kuin aidalla istuisi, hän valitti hieroen takapuoltaan.
- Oletko sä nyt ihan tosissasi haluamassa tota hevosta? kysyin vakavasti.
- Sillä on niin kauniit silmät, sanoi Siiri.
Mitäpä minä siihen sitten sen enempää. Niin oli Nikilläkin.

Ratsastusretkemme sujui mukavasti ja rauhallisesti. Kiiralla alkoi olla jo aika lailla mahaa, eikä sitä enää huvittanut painella kuin aavikon tuuli, joten Nikikin sai tyytyä rauhalliseen menoon, vaikka sillä olisi selkeästi ollut menohaluja. Se suunnilleen steppasi itsensä hikeen turhaannuksissaan, kun en antanut sen päästellä.
- Ei aina voi saada mitä haluaa, tuumasin sille. Kunhan Musti palaisi ja saisimme täysikuntoista seuraa yrittäisimme uudestaan, tai jos Lotta tai Sofia osuisi jonain päivänä sopivasti seuraksi pellolle.

Siiri lainasi illalla tietokonettani "omaan" huoneeseensa, sanoi surffailevansa hevosten kuntoutusta ja koulutusta joskin messengerin tunnistettava kilinä kantautui hiljaisesti sieltä muuallekin taloon. Minä aioin katsoa Uutisvuodon, mutta Vesku häiritsi. Hän hieroi saunapuhtaita jalkapohjiani, mikä alkuun kutitti, sitten hän siirtyi sääriini ja pysähtyi suukottelemaan polviani.
- Mikä sua vaivaa? puuskahdin lopulta.
- Mä lämmittelen sua.
- Lämmittele ihmeessä hitaammin, tätä on vielä viistoista minuuttia jäljellä, enkä mä pysty ollenkaan keskittymään!
- Miksi sun tarttiskaan noihin ukkoihin keskittyä kun mä olen kerran tässä?
- Peter Nyman on kyllä... lauseeni keskeytyi nauruun, kun Veskun hengitys kutitti reidelläni. – Okei. Mennään sänkyyn.
- Ei meidän ole pakko mennä sänkyyn, mä haluan vaan, että sä katsot mua etkä telkkaria.
- No ei me voida tässä alkaa pelehtiä, mitä jos Siiri menee vaikka juomaan ja se näkee.

Siirryimme siis makuuhuoneeseen, ja vaikka edellisiltainen tornado olikin jo ehtinyt melkein unohtua, oli siitä jotain kumminkin jäänyt. Tänään emme tosiaan rakastelleet tavan vuoksi, vaikka olikin lauantai-ilta ja olimme äsken käyneet saunassa.
- Hyvä, sanoin tyytyväisenä, kun hengitykseni alkoi tasaantua.
- Minäkö? Vesku kysyi ja pyöritti sormeaan napani ympärillä.
- Sinä? Miten niin sinä? Kenelle sä luulet mun puhuvan?
- No sitä mä kysyinkin. Oletko sä lihonut?
- Äh, toi on asioita, joita ei kysytä tämmösessä tilanteessa, sanoin puoliksi harmissani ja nousin vilkaisemaan pömpöttikö mahani muka. – Pilasit mun tunnelman. Enkä mä ole voinut ehtiä lihoa vielä, enhän mä ole istunut koulussa vielä kuin viikon päivät.
- Se oli positiivisesti kysytty, Vesku väitti ja painoi suukon mahalleni. – Pyöreät masut on niin söpöjä.
- Sä sanot noin vaan, koska sä haluat lisääntyä ja täyttää maan, toiveajattelua, väitin.
- Voi olla.

Tuo kuitenkin muistui mieleeni seuraavalla viikolla, kun sain kiskoa housunnappia kiinni lujempaa kuin tavallisesti. Nimenomaiset farkut olivat aina olleet tiukemmasta päästä, mutta eivät ne nyt sentään olleet mahanahkaan pureutuneet. Tietenkään en saanut enää yhtä paljon liikuntaa kuin lomalla, kun olin lukemisen ohessa sentään pääsääntöisesti hoitanut tallityöt ja ratsastanutkin enemmän, mutta en olisi uskonut kilojen kertyvän näin pian. No, siirtyisin salaattilounaisiin ja yrittäisin ehtiä tekemään enemmän tallihommia, kaipa tilanne olisi palautettavissa.

Päättäväisenä sitten sytytin illalla kentälle valot, kun Vesku oli valitettavasti ehtinyt siivota karsinat, ja rääkkäsin Nikiä oikein hikeen asti. Minä olin siis lopuksi hikinen, ei niinkään hevonen. Olin ajatellut liikuttaa vähän Kiiraakin, mutta Vesku ehti tulla ottamaan muut hevoset sisään sillä aikaa, enkä raaskinut enää raahata sitä ulos, kun se näytti jo valmistautuvan iltaruokailuun.
- Mäkin voin ratsastaa Nikillä kyllä nyt kun Musti on poissa, jos sulla on tämmösiä pitkiä päiviä, Vesku lupasi.
- Mmm, sanoin epämääräisesti. Jostain syystä en kehdannut sanoa, että kaipasin liikuntaa laihdutuksellisista syistä. – Mähän voinkin sitten kokeilla noita luurankohevosia jonain iltana.
En minä kyllä ollut aikonut ruveta ratsuttamaan niistä kumpaakaan, mutta mieleeni tuli, että voisi olla hyvä minunkin kokeilla Puhuria ennen kuin Siiri tulisi seuraavan kerran. Voisin ehkä keksiä hänelle hyviä neuvoja jos olisin itsekin kokeillut, miten hevonen toimi.

Kiipesin siis sen selkään seuraavana päivänä ja tunsin heti häntäluussani, että montaa minuuttia tämä sessio ei kestäisi. Toppaloimen läpikin selkäranka painoi pahasti. Hevonen ei vaikuttanut ihmettelevän minua ja sain sen liikkeelle ja pysähtymään. Taipumaan en. Se pystyi kääntämään kaulaansa, kun ohjalla houkutteli, ja sitten se käänsi kyllä muunkin kroppansa perässä mutta suorana kuin halko tai pitkä tankkeri, joka oli joutunut tuuliajolle. Ajattelin kokeilla vähän raviakin, mutta kaikesta maiskuttelusta huolimatta Puhuri ei ollut samaa mieltä, eikä minulla ollut raippaa mukana. Olisikohan se sitä huomannutkaan loimen läpi.

Lopetin, kun näin auton valot. Jutta saapui, häntä ei ollut pariin päivään näkynytkään. Hyppäsin mielelläni alas ja talutin Puhurin pois kentältä.
- Tekö rupesitte tekemään siitä ratsua? Jutta kysyi, ja näyttikö hän hiukan hämmästyneeltä.
- En minä aio ruveta mihinkään, mutta Siiri on siihen niin ihastunut... sanopas, miten sen pitää toimia, jos se haluaa adoptoida tän?
- En mä tiedä… todennäkösesti maksaa teidän ylläpitokulut ja mun laskut tai jotain. Ja tietysti pitää olla fiksu ja vastuullinen. Tosin mä en tiedä pitääkö sitä eläinrääkkäysjuttua ensin käsitellä oikeudessa tai jotain, ennen kuin niitä saa ruveta myymään. Mä voin antaa sen eläinsuojeluneuvojan numeron niin saat kysyä itse.
- Okei. Hyvä.
- Onko ne muuten okei?
- On, sanoin tyytyväisenä. – Ne lihoo ja alkaa kiiltää. Kyllä niistä vielä hevosia tulee.

Niin se asia sitten osoittautui olevan, ettei Puhurin ja Vassilin omistusoikeutta ei saisi siirtää, ennen kuin eläinrääkkäysjuttu olisi käsitelty, ja siihen menisi vielä aikaa. Tosin sen käsittely tulisi olemaan jonkinlainen leima lappuun ja kiitos –juttu, sillä Lindström oli edelleen täysin höpsähtänyt. Hän ei tulisi enää ikinä pääsemään pois sairaalasta.
- Ettehän anna sitä pois, vaikka sinne viralliseen paikkaan tulisikin tilaa? Siiri rukoili.
- Ei, ellei ole pakko, en mä tiedä onko ne pakko siirtää jonnekin viralliseen hoitolaan, jos semmoseen tulee tilaa, lupasin.

Semmoisesta ei kuitenkaan kuulunut mitään. Ei myöskään Miilan hevosenhankinta-aikeista, ennen kuin yhtenä päivänä koulun jälkeen menin Ilsen kanssa katsomaan Mansikkaa. Olin tajunnut, etten ollut edes nähnyt sitä sitten kesän, ja minulle oli tullut kova hinku päästä rapsuttelemaan sitä. Meidän ensimmäinen hevonen, josta kaikki oli alkanut.
- Sillä on kuulemma jalat huonossa kunnossa, sanoin Ilselle varovaisesti.
- Ei ne muuten mutta ne on alkanu kerätä nestettä, hän sanoi.
- Niveltulehdusta? ehdotin. – Anna sille inkivääriä.
- Niinkö? Ilse sanoi kiinnostuneena.

- Onko Miila puhunut sulle hevosen hankkimisesta? kysyin sitten. Ilse nyökkäsi, ja Oona, joka oli tullut juuri talliin, nyökkäsi myös.
- Se on kysellyt multa, koska mä olen hommaamassa seuraavaa hevoslastia, hän juorusi.
- Meinaatko myydä sille hevosen? kysyin, uteliaisuuttani.
- Miksen myisi, myinhän mä sullekin.
- Vesku esitti, että se voisi kokeilla treenaamista ja kilpailemista Nikin kanssa, kerroin.
- Miksi? Oletko sä raskaana? kysyi Ilse heti ja tipautti katseensa vyötärönseutuuni.
- No en ole, kun vaan että mä ehdin lukea tarpeeksi, puuskahdin. – Mutta ei se taida kiinnostaa Miilaa. Se halunnee mieluummin jonkun semmosen kuin Gawd Daymn.
- Sano sille, että sä kaipaat tosi kipeästi apua, että valmistut varmasti, kyllä se sitten suostuu, Ilse ehdotti.
- Kun en mä tiedä haluanko mä antaa sille mun kultamurua, nauroin. – En ainakaan tänne kotoa pois missään nimessä, ja näinköhän se jaksaisi meillä käydä ratsastamassa monta kertaa viikossa. Eikä edes maneesia ole.

Kieltäydyin Ilsen tarjouksesta ratsastaa Mansikalla, sitä kun totisesti sain tehdä kotona tarpeeksi, ja tyydyin syöttämään sille porkkanoita. Juttelin Oonan kanssa ja katselin hänen uusimpia hevosiaan, itse kerroin miten meille oli tullut huostaan otettuja.
- Sehän voisi olla hyvä tapa ansaita muutama ylimääräinen euro, Oona tuumi.
- No kuule, tuskin hevosia otetaan talteen kauhean monia vuodessa. Mitä Viroon kuuluu?
- Miten mä voisin tietää mitä koko Viron valtioon kuuluu? Oona tuhahti.
- Mä tarkotin tietysti että mitä Magnusille kuuluu. Vai pitäiskö mun sanoa Magnukselle? Oletko sä käynyt siellä?
- En mä ole ehtinyt ja kai sille ihan hyvää. Oona puhui tavanomaiseen lyhyeen, töksähtelevään tapaansa, mutta hän ei saanut kokonaan pidäteltyä hymyä, mistä päättelin, että asiat olivat ihan hyvin.
- Kutsu se kylään, kai säkin tarvitset vähän maallisia iloja välillä, ehdotin ja tökkäsin häntä sormella käsivarteen.
- Se on itse asiassa tulossa parin viikon päästä. Käymään vaan, Oona lisäsi nopeasti, ennen kuin ehdin sanoa enempää.
- Pidä huoli, että ehditte sitten käydä meilläkin, sanoin vain.

  Re: Mansikkakesä 13

LähettäjäSennnu 
Päivämäärä:   1.8.09 21:05:21

9.

Siihen mennessä kun Magnuksen piti tulla Suomeen olin kuitenkin unohtanut koko miehen. Olin pahasti huolissani, peloissani ja v’ittuuntunut. Minua oli ruvennut oksettamaan aamuisin, eikä semmoista ollut tapahtunut melkein neljään vuoteen. Pidättelin aamulla, kunnes olin päässyt aamutalliin ja kävin päästämässä lantalaan, tai sitten odotin, kunnes Vesku oli lähtenyt ruokkimaan hevoset ja juoksin vessaan. Pääni kävi ylikierroksilla, en h’elvetti sentään suostunut olemaan raskaana, en nyt!

Olin uskollisesti syönyt pillereitä ja yhtä säännöllisesti kuin aina kärsinyt kuukautisista. Sen olisi pitänyt hälventää huoleni, mutta ei. Olin kai jokin luonnonoikku, sillä ihan sama oli tapahtunut Dannin kanssa. Tosin silloin olin, kun olin oikein tarkkaan asioita miettinyt, muistanut ainakin yhden kerran, kun olin juonut niin paljon, että olin saattanut juuri sen yhden kriittisen pillerin saattanut oksentaa krapuloissani pois. Nyt en kyllä ollut kännännyt aikoihin, enkä muistanut unohtaneenikaan nappien napsimista.

Vähän vanhempi ja järkevämpi olin kuin silloin - tunsin suorastaan kivuliasta sääliä kun ajattelin sitä hyvin nuorta itseäni, joka oli vastentahtoisesti päättänyt pitää vauvan siitä huolimatta, ettei se sopinut mihinkään suunnitelmiin – mutta en kai kovin paljon. Hyvin nuoreksi ja avuttomaksi tunsin itseni nytkin. Ensimmäisten lohduttomien aavistelujen ja päätelmien jälkeen yritin haudata koko ajatuksen ja uskotella itselleni, että meillä oli jotain lievästi pahentunutta jääkaapissa, mutta en pystynyt jatkamaan sitä kovin montaa päivää.

Kävin koulumatkalla ostamassa raskaustestin ja kävin tekemässä sen ennen ensimmäisen luennon alkua. Siitä luennosta en sitten muistanutkaan mitään, vaikka istuinkin salissa ja jälkeen päin havaitsin tehneeni muistiinpanojakin. Toisaalta testitkin olivat näyttäneet perunoita Dannia odottaessani. Minun kroppani ei tainnut toimia kuten normaalien naisten, tai sitten minulla oli ihan uskomattoman huono onni.

Olisin osannut tehdä virallisen raskaustestin itsekin, mutta tiesin, että jos ja kun se näyttäisi positiivista, joutuisin kuitenkin menemään oikealle lääkärille. Kansaneläkelaitos, neuvola sun muut instanssit vaativat sitä. Niinpä menin oikeaoppisesti täytetyn näytepurkin kanssa perjantai-aamuna ylioppilaiden terveydenhuoltoon ja kun kukaan lääkäreistä ei juuri ollut vapaana kirjoitin itselleni labralähetteen. Vastaanoton tyttö yritti vitistä vastaan, mutta suljin hänen suunsa muutamalla täsmälauseella ja pyysin varaamaan itselleni ajan oikealle, valmistuneelle lääkärille maanantaiksi, kunhan labravastaus olisi tullut.

Matkalla takaisin seuraavalle luennolle poikkesin lähimmässä kanttiinissa ostamassa askin tupakkaa ja istuin parkkipaikan aidalla polttamassa kolme peräkkäin. Se hoiti päätäni, joskin pisti kehon yskimään. Minua itketti, mutta päätin pitää sen sisälläni, kunnes kuulisin varmasti. Vaikka en minä mitään varmistusta enää tarvinnut, olin jo ihan varma muutenkin.

Juuri sillä hetkellä rakas, kultainen Oona soitti. Parempaa hetkeä hän ei olisi voinut valita, vaikka olisi kysynyt minulta etukäteen.
- Magnus tuli eilisiltana. Vieläkö kutsu on voimassa?
- Mikä kutsu? kysyin ennen kuin olin ollenkaan kartalla.
- Oletko sä kipeä?
- En! Ja on! Koska te tuutte?

Piristyin ihan suhteettomasti, mutta ihan vaan ajatus siitä, että joutuisin ajattelemaan muuta kuin itseäni ja omia sisuksiani oli helpottava.
- Käviskö illalla, tänään siis?
- Voi, käy! Me ollaan kotona viimeistään kuuden maissa. Tai itse asiassa mä olen aikasemminkin. Olen jo lähdössä koululta.
- No johon sulla oli lyhyt koulupäivä. Kello ei ole vielä kymmentäkään.
- Tämmöstä on yliopistossa, sanoin kevyesti. – Ei läsnäolopakkoa. Jäätte kai te yöksi? Mä menen ostamaan venäläisiä suolakurkkuja ja sienisalaattia, että Magnus tuntee olonsa kotoisaksi!

Oonan soitto sai minut kaivautumaan esiin siitä itsesäälin hiidenkirnusta, missä olin marinoinut itseäni. Päätin sittenkin käydä yhdellä luennolla ja lähteä kotiin sitten lounaan jälkeen. Sain Veskun kerrankin kiinni ja lähdimme yhdessä syömään.
- Oona ja Magnus tulee kylään, kerroin voimatta peittää innostustani.
- Tänään?
- Joo. Voitko sä hakea tytöt tullessasi niin mä ehdin käydä kaupassa ja ratsastaa hevoset tässä iltapäivällä?
- Voin. Eikö Siirikin tule tänään?
- Ei kun ne menee jonnekin 90-vuotispäiville Kainuuseen, tai jotain sen tapaista.
Vesku huokaisi kevyesti ja nappasi kiinni leuastani.
- Mä alan vissiin suunnitella sitä lomaa kahden kesken. Meillä ei ole ollut talo tyhjänä yhtään viikonloppua sen jälkeen kun Lindströmin hevoset tuli meille.

Mieleni musteni hetkeksi. Hitonko romanttista kuherruslomaa tässä tarvittaisiin jos minulla oli jo pulla uunissa? Toisaalta, koskas semmoinen sitten tulisi enemmän tarpeeseen? Hymyilin ennen kuin Vesku ehti alkaa ihmetellä.
- Tee se, sanoin ja otin kiinni hänen kädestään. – Vai lähdettäiskö me vaikka ihan saman tien tänään? Kai Oona nyt voisi meidän pikkutallin hoitaa, ja kai lapsetkin siinä sivussa menisi.
- Mä en arvannut varata meille sviittiä mistään ensi yöksi, Vesku virnisti. – Muuten hyvä idea. Mutta mä kehittelen.
- Menenkö mä Mustillakin vai haluatko sä mennä itse?
- Mene vaan jos kerran ehdit.

Aloitin ratsastamisen Mustista, josta oli tullut Hannan luona niin hieno että tuskin olin ensimmäiseen viikkoon uskaltanut koskea siihen, ettei se hajoaisi. Minusta näytti ettei Veskukaan ollut tehnyt sillä sen jälkeen muuta kuin kevennellyt ja minä jatkoin samaan tapaan. Tosin intouduin lopuksi kokeilemaan vastalaukkaa ja laukanvaihtoja ja niin kauan kun en heilunut satulassa se totteli toiveitani kuuliaisesti. Tietenkin minä heiluin ja ylimielisesti se sitten oli menettävinään tasapainonsa ja kadotti laukkansa ja minä luovutin. Pilatkoon Vesku sen ihan itse, minä en halunnut siitä syytä niskoilleni – vaikka eihän hän tietenkään sitä pilaisi.

Niki sopi minulle paljon paremmin eikä rankaissut minua, kun yritin kunnianhimoisena senkin kanssa vastalaukkoja. Eivät ne paljon paremmin sujuneet, mutta ainakaan minusta ei tuntunut, että se piti minua pilkkanaan. Huomaamattani ilma oli alkanut sinertää ja olin ihan unohtanut, että illaksi oli muutakin ohjelmaa ja niinpä Oona ja Magnus pääsivät yllättämään minut. Muistin heidät vasta kun Maru lähti päättäväisesti jolkottamaan kentän vierestä etupihalle.

Ratsastin Nikin ulos kentältä, sillä todennäköisesti he eivät uskaltaisi tulla ulos autosta kun Maru oli kerran ehtinyt vastaan. Minä en ainakaan olisi uskaltanut.
- Maru, tule pois, huusin talon kulmalta. Oonan auto se oli, mutta eivät sen ovet siltikään auenneet ennen kuin olin laskeutunut satulasta ja ottanut Marua kaulapannasta. Eivätkä vieläkään. Menin ja avasin lähimmän oven itse ja löysin sieltä pussailevan pariskunnan.
- Voi, anteeksi! sanoin mutta minun oli vaikea olla nauramatta. Vanhat ihmiset kuhertelivat kuin teinit. Hehän olivat reilusti päälle kolmenkymmenen molemmat.

Pahastumatta he kuitenkin nousivat pois, kumpikin ja uskalsin irrottaa Marusta. Magnus halusi sanoa minulle kädestä päivää ja sen nähdessään Maru urahti varoittavasti, muuten se oli käytöksestäni todennut, että nämä olivat ookoo.
- Villandin koira, Villandin hevonen, esittelin ylpeänä Magnukselle. – Sano päivää entisille naapureillekin.
Mies totteli ja silitti Nikin päätä, Maruun hän sanoi tutustuvansa myöhemmin.
- Se voi olla viisasta. Tulkaa katsomaan tallia!

Se sopi molemmille ilmeisen hyvin ja minun nyt piti saada Niki pois käsistäni joka tapauksessa. Oli melko kylmä päivä ja olin jo jättänyt Mustin sisään, ja niin saisi jäädä Nikikin.
- Tulkaapas auttamaan, haetaan loputkin, turhaan ne siellä pakkasessa kärvistelee, ehdotin. Kerrankin minulla oli seuraa, joiden käsiin saattoi antaa minkä hevosen tahansa. Homma kyllä sujui aika verkkaisesti, kun minun piti esitellä kaikki loput, Katrina ja Vassili ja Puhuri ja Vaito. Kiira kun oli ainoa, jonka Oonakaan oli nähnyt. Hän oli huononpuoleinen vierailija työnarkomaniassaan. Magnus oli kovin kiinnostunut huostaanotetuista hevosista ja kyseli niin paljon eläinsuojeluasioita, että minulta loppui tietämys. Maru katosi seurastamme kesken kaiken, enkä ihmetellyt, kun se ei palannut. Vesku oli varmaan tullut ja koiran tassut kaivanneet sisään lämmittelemään, kun se oli viihtynyt kanssani tallilla koko iltapäivän.

Meilläkin oli aika lailla ulokkeet jäässä kun lähdimme sisään. Olin antanut hevosille pikkuisen heinää kullekin ja sekoittanut iltaruoat valmiiksi, niiden ruokkiminen kävisi nopeasti myöhemmin illalla. Nyt oli aika ruokkia meidät.
- Mä en viitsinyt raahata tyttöjä talliin, ne paleli jo valmiiksi, selitti Vesku kun pääsimme sisään.
- Ei ihme, melkeen viistoista astetta pakkasta, totesin käytyäni katsomassa lämpömittaria. – Me tarvitaan jotain lämmittävää.
- Kahvia, kiitos, sanoi Oona. Sitä oli valmiina ja kaadoin hänelle ja Magnukselle. Itselleni keitin kuumaa mehua. Se tuntui jotenkin lämmittävän enemmän, eikä minun tehnyt mieli kahvia. Sen tuoksukin teki pahaa ja upotin nenäni mehumukiini ja ajatukseni jutusteluun Oonan ja Magnuksen kanssa. En todellakaan halunnut ruveta miettimään aamullisia huoliani. Päätin, ettei vauva olisi totta ennen kuin kuulisin sen jonkun valmistuneen lääkärin suusta.

Danni ja Alissa olivat käyneet keittiössä toteamassa, että jotain tapahtui ja palasivat lastenohjelmien jälkeen ihmettelemään Magnusta. Oonan he tunsivat, mutta jännästi suomea murtava mies oli kiinnostava.
- Miksi sä puhut noin? halusi Alissa tietää ja vähän myöhemmin molemmat tytöt olivat Magnuksen sylissä haastattelemassa häntä. Minä aloin paistaa pakaste-eineksiä, joita olin ostanut, pieniä karjalanpiirakoita ja pasteijoita ja sipulirenkaita ja Vesku kävi laittamassa saunan päälle.

Niissä oli ohjelmaa tarpeeksi kunnes oli aika lasten mennä nukkumaan. Minä hoidin sen. Danni luki Alissalle joskus muulloin, mutta iltasatu oli eri juttu. Siihen tarvittiin vielä minua tai Veskua, joka oli nyt ottanut tallivuoron. Hän selvisi siltä paljon nopeammin ja keittiössä sorisi iloinen puhe, kun hiivin sinne lastenhuoneesta.
- Kai te jäätte yöksi? kysyin ja hetken mietittyään Oona ja Magnus nyökkäsivät.
- Teillä on siistimpää kuin mun luona, Oona totesi, ja se totisesti piti paikkansa, ellei hän ollut palkannut jotain siivoojakomppaniaa Magnuksen tulon kunniaksi.
- Hyvä, mä menen laittamaan teille vierashuoneen kuntoon, hymyilin ja marssin kohti Siirin tavallisesti asuttamaa huonetta. Levitin laverin ja sijasin sen puhtain lakanoin palatakseni sitten keittiöön.

Magnus avasi parhaillaan kirkasta pulloa, jonka oli ilmeisesti tuonut tuliaisena. Muistin heti kaikki kerrat heidän iltapalapöydässään ja kaivoin naureskellen kaapista kolme snapsilasia.
- Oletko sä yhtä vikkelä täyttämään laseja kuin isäsi?
- Etkö sä ota? Magnus kysyi kaadettuaan lasit täyteen.
- Mä nyt lopettelen tän ensin, sanoin ja näytin alkoholitonta siideriä, jonka olin ostanut itselleni saunajuomaksi. – Sitä paitsi mulle tulee vieläkin paha maku suuhun kun muistelen miten paljon vodkaa mä join sillon teillä käydessäni. Ja kolmanneksi me ei yleensä juoda molemmat yhtaikaa. Mistä sitä tietää vaikka jompikumpi tytöistä saisi yöllä umpisuolentulehduksen ja pitäisi ajaa lääkäriin.

- Oletko sä varma vai heitetäänkö kolikkoa? Vesku kysyi. Huitaisin välinpitämättömästi hänen suuntaansa. En halunnut nyt tehdä numeroa juomattomuudestani.
- Sun vuoro, sanoin ja maistoin tölkistäni. Se oli kyllä jo lämmintä ja väljähtänyttä, mutta sai kelvata. En nyt viitsinyt sitä poiskaan kaataa, ainakaan toisten nähden. Yllytin sitten Magnuksen kertomaan, mitä hänen isänsä oli viime aikoina myynyt. Vieläkö se iso tila oli autiona, jota Markus oli puoliväkisin raahannut minut katsomaan? Oliko Oona joutunut ostamaan kaupantekiäisinä kelvottomia hevosia?

- Ja mikset sä muuta Suomeen, kysyin lopulta, kun huomasin pariskunnan vaivihkaa pitelevän toisiaan kädestä pöydän alla.
- Mitä minä täällä tekisin? Magnus kysyi naurahtaen. – Missä mä asuisin?
- Oonan luona, auttaisit sitä tallitöissä, ehdotin mutta ääneni vaimeni. Oonan kolo oli hyvä hänelle, kun hän kävi siellä nukkumassa eikä paljon muuta, mutta en osannut ollenkaan kuvitella sinne kahta ihmistä, en edes rakastavaisia.
- Ei mun kämppään mahdu kahta, eikä musta ole asumaan kenenkään kanssa, sanoi Oona suoraan. – Siinä loppuu kuulkaas rakkaus hyvin äkkiä jos joutuu mun kanssa tekemisiin kuuden aikaan työaamuna.

Magnus nauroi ja mumisi jotain ja rutisti Oonaa hellästi olkapäästä. Hän ei kuitenkaan sanonut vastaan, huomasin.
- Kauanko te oikeen ootte seurustelleet, kysyin uteliaana ja nojasin leukani käteeni. Minua viehätti suunnattomasti Oonan romanssi, se oli kutkuttanut minua siitä lähtien, kun olin sen Virossa käydessäni vainunnut. Oona kun oli aina tuntunut olevan naimisissa vain tallinsa kanssa – ja niinhän asia kyllä taisi olla vieläkin.
- Ikuisuus, Oona naurahti.
- Sä tulit ensimmäisen kerran käymään meillä seitsemän ja puoli vuotta sitten, sanoi Magnus miettimättä.
- Eikö ne ole herttasia? kysyin nauraen Veskulta. – Pikku kyyhkyläiset.

Valvoimme aamuyön puolelle, siinä vaiheessa koko Magnuksen pullo oli tuhottu ja muiden jutut alkoivat hiukan mongertaa.
- Mä voin ottaa aamutallin, haukottelin. Oli siinäkin palkinto, kun tarkemmin ajatteli. Jos ei juonut, joutui heräämään ensimmäisenä. Hemmetin hemmetti. Uneliaisuuteni katosi, vaikka leikinkin nukkuvani, kun Vesku tuli sänkyyn joitakin minuutteja minun jälkeeni. Hän nukahti hengityksen rytmistä päätellen heti, kun sai peiton päälleen, tai heti, kun oli sen jälkeen ehtinyt painautua selkääni vasten. Hänen kätensä tuntui lämpimältä lantiollani, mutta tänään se ei lohduttanut. Nyt kun olin omien ajatuksieni seurassa en voinut lakata miettimästä ja murehtimasta. Saatoin vielä toivoa, että labraan jättämäni testi osoittautuisi negatiiviseksi, mutta oikeasti en voinut uskoa sitä. Jotenkin minä vaan tiesin.
- Luulet tietäväsi, sanoin itselleni ankarasti puoliääneen.

Kännykkäni hälytti kuudelta, mikä oli liian aikaisin, joten painoin torkkunappulaa ja suljin silmäni uudestaan. Torkkuminen oli ylellisyyttä, mihin en ikinä sortunut arkiaamuisin, joten nyt nautin siitä täysillä ja vajosin takaisin horrokseen. Tein sen vielä toisenkin kerran, mutta sitten havahduin pehmeästä unipumpulista, kun Veskun käsi siveli vatsaani.
- Kerro mulle, hän kuiskasi unisesti.
- Mm? kysyin. Kehtasikin herättää minut kahden torkun välillä!
- Miksi sä joit sitä alkoholitonta siideriä eilen?

En halunnut avata silmiäni, herätä, enkä ymmärtää kysymystä. En halunnut vastata. Mumisin vain edelleen ja käänsin kylkeä niin, että selkäni oli Veskua vasten ja käteni lepäsi sopivasti puolimatkassa yöpöydälle, missä kohta taas heräävä kännykkäni makasi.
- Jessi, kuulin korvani juuresta, taivuttelevana eikä juurikaan krapulaisena.
- Mitä? huokaisin.
- Sä et juonut eilen mitään.
- Mun kiintiö vodkaa on vielä täynnä viime vuodesta, sanoin.
- Niinkö? Hänen äänensä muuttui selvästi pettyneeksi.
- No niin, ja Magnus oli huono juomanlaskija isäänsä verrattuna, sanoin, mikä olikin ihan totta.
- Mä kun jo ehdin toivoa…
- Ehdit toivoa mitä? Käännyin kimmastuneena selälleni. – Että mä olisin raskaana?
- Niin…
- Ja mitäs meidän elämästä sitten tulisi? Sä tiedät ihan yhtä hyvin kuin minäkin, että mun pitää päästä jo töihin. Meidän pitää ruveta lyhentämään tän paikan lainoja kohta ihan oikeesti.
- Arvaa valitsenko mä mieluummin vauvan vai lainanlyhennykset?
- Mä valitsen lainanlyhennykset. Sitä paitsi mähän syön pillereitä, jos et sattunut muistamaan.

Puhuin vihaisella äänellä ja tiuskaisin vielä, että hän löyhkäsi vanhalle viinalle, ennen kuin nousin väistellen hänen kiinni ottamaan pyrkiviä käsiään ja kiskoin päälleni lähimmät vaatteet. Ehdin tallille asti ennen kuin minulle tuli huono omatunto. Ei minun olisi tarvinnut puhua Veskulle niin ilkeästi. Siellä hän nyt varmaan makasi ja mietti, että mistä olin suuttunut, kiltti mieheni, joka ei ollut tehnyt mitään pahaa, paitsi tuottanut turhan kyvykkäitä siittiöitä. Minua alkoi itkettää ja samassa kun tajusin, että ylitsevuotava tunteellisuus saattoi johtua hormoneista, minua alkoi myös oksettaa.

- Voi stana kele… jupisin ensin puoliääneen ja sitten vain mielessäni. Juoksin päätyovesta ulos ja nurkan taakse lantalavalle tyhjentämään vatsastani onnettoman pienen lirauksen jotain sulanutta ja pahanmakuista. Tuijotin sitä paheksuvasti ja potkin sen päälle kikkareita, mutta vointini parani kyllä. Palasin talliin ja aloin loimittaa hevosia, vaikka ne kaikki söivätkin vielä ja sitten Maru, joka oli tietysti tullut mukaani, nosti päätään ja päästi pienen äännähdyksen. Samassa se näytti nololta ja juoksi häntäänsä heiluttaen ovelle, Veskua vastaan.

- Mähän sanoin, että mä hoidan aamutallin, sanoin jurosti, sillä se, että hän seurasi minua sinne, oli epätavallista. Sitä paitsi minun oli ollut tarkoitus napata rehuhuoneesta nokare inkivääriä raikastaakseni hengitykseni, ennen kuin palaisin sisään hyvittelemään häntä. Olisi pitänyt tehdä se heti, miksi ihmeessä en ollut halunnut saman tien poistaa oksennuksen hapanta makua suustani? Olinko jo tottunut siihen?

Vesku otti pois käsistäni Mustin loimen, jota Vassili oli käyttänyt ja talutti minut sohvakarsinaan. Hän ei näyttänyt vihaiselta, eikä väsyneeltä eikä krapulaiseltakaan. Hänen harmaat silmänsä loistivat ja hänen suupielensä nykivät ylöspäin, kun hän istutti minut syliinsä sohvalle.
- Kerro, hän sanoi.
- @!#$ että sä olet liian fiksu, että se olisi sulle terveellistä, tuhahdin.
- Oletko sä?
- Mä syön pillereitä, sanoin jäykästi ja käänsin pääni muualle. Se, että hän haisi vodkalle ei estänyt häntä haistamasta minun hengitystäni.
- Sä söit viimeksikin. Oletko sä raskaana? Saadaanko me vauva?
- En mä tiedä, puuskahdin sitten. Ei tainnut olla järkeä jatkaa sen mahdollisuuden epäämistä, kun hän oli päässyt päätelmissään jo noin pitkälle. Enkä olisi raaskinutkaan enää jatkaa ilkeilyä.
- No anna epikriisi, rouva-kulta, hän nauroi ja likisti minua niin, että pelkäsin kylkiluideni puolesta.
- Apteekkitesti sanoo positiivista, virallisesti mä en tiedä, sanoin vastahakoisesti ja säikähdin, kun toinen päästi ilmoille hyvin epäluonteenomaisen inkkarikiljaisun.

  Re: Mansikkakesä 13

LähettäjäSennnu 
Päivämäärä:   2.8.09 09:44:38

10.

Rakas hölmö mieheni näytti menevän aivan sekaisin. Hän taisi itkeä, tai ainakin hänen poskensa tuntuivat märiltä, kun hän suuteli minua niin, että jalat olisivat vapisseet allani, ellen olisi istunut valmiiksi. Hän riemuitsi ja mutisi hellittelynimiä ja rakkaudentunnustuksia ja kohta havaitsin makaavani sohvalla puoliksi ulkona pilkkipuvustani, pariasteisessa tallissa.
- Stop! sanoin ja kiemurtelin kauemmas. – Ei me nyt ruveta harrastamaan seksiä täällä.
- Eikö? Miksei?
- Täällä on ehkä viis astetta lämmintä, siksi! Ja hevoset kaipaa ulos!

Hiukan pahastuneena hän katsoi, miten kiskoin haalarin takaisin paljaiden käsivarsieni peitoksi ja vedin vetoketjun kiinni leukaan asti. Hänen ilmeensä sai minut hyvälle tuulelle, vaikken ollut kuvitellut minkään pystyvän siihen. Vasta nyt tuli mieleen, että olisi ollut aika inhottavaa, jos Vesku olisi suhtautunut asiaan, tai asian mahdollisuuteen, samoin kuin minä.
- Viedään ne sitten pihalle, hän sanoi ja loikkasi pystyyn. Hän oli ehtinyt jo viedä tammat kaksi kerrallaan, ennen kuin minä olin loimittanut Vassilin ja Puhurin, ja kun viimeinenkin oli tarhassa hän kaappasi minut taas halaukseensa.
- Nyt mennään takaisin sänkyyn, hän ilmoitti.
- Sänkyyn? Mä luulen, että meillä alkaa nyt selibaatti, sanoin paniikin taas leimahtaessa.
- Ihan miten vaan mutta sänkyyn me mennään, mä haluan pitää sua hyvänä.

Niin me menimme ja Vesku kiskoi peiton päällemme ja kietoutui sitä paitsi itsekin ympärilleni. Hän antoi pieniä suukkoja poskelleni ja silitti hiuksiani ja jutteli kuin kissanpennulle.
- Sä olet ihan hölmö, sanoin lopulta.
- Mä olen rakastunut, kai se on vähän sama asia. Koska sä ajattelit kertoa mulle?
- En mä tiedä, ehkä ei olisi ollut mitään kertomistakaan, kunhan mä pääsen lääkäriin, sanoin ja suljin silmäni. Jos olin tuota asiaa ajatellut niin vastaus oli joskus myöhemmin. Paljon myöhemmin. Olisin ensin hautonut asian ihan valmiiksi keskenäni ennen kuin olisin puhunut hänelle mitään. Totutellut ajatukseen.
- Ethän sä harkinnut aborttia?

Pudistin päätäni vilkaisten häntä, hänen vakavina katsoviin silmiinsä. En minä sitä ollut miettinyt. En minä ollut siihen pystynyt Dannin kanssa, enkä pystyisi nytkään. Oli tavallaan helpottavaa kun ei tarvinnut sen miettimisestä ahdistua. Ahdistavia juttuja oli muutenkin niin paljon.
- Millä hitolla me muka pärjätään jos mä en pääsekään töihin kohta? puuskahdin.
- Kyllä me jollakin.
- Mä en halua luopua tästä paikasta.
- Eikä me luovuta. Älä stressaa siitä. Keksitään jotain.

Stressasin tietysti siltikin ja tunsin, miten yksinäinen kyynel valui korvaani. Vesku pyyhkäisi sen pois ja rutisti minua taas kerran, varmaan sadannen kerran sinä aamuna. Hän ei tuntunut saavan siitä hommasta tarpeekseen. Se oli oikeastaan aika hellyttävää ja tunsin äkkinäisen lämmönläikähdyksen. Pakottauduin vetämään pienen hymyn kasvoilleni.
- Tiedätkö sä, ihan tarkalleen ottaen ei meidän tarvii ihan vielä alottaa sitä selibaattia.
- Eipä tarviikkaan. Ei vielä moneen kuukauteen.

Emme kuitenkaan rakastelleet. Lapset ehtivät herätä, ennen kuin ehdimme pidemmälle, ja tyttöjen kömpiminen sänkyymme sai minut muistamaan, mikä odotti. Yösyötöt ja vaipanvaihdot ja valvominen ja koko se @!#$.
- Sen jälkeen selibaatti, takuulla, ähkäisin. – Tai uusi ehkäisykonsti, tai mieluummin pari kolme. Tai ehkä sterilointikin voisi olla hyvä idea.
- Hyss, Vesku sanoi. – Ei sterilointeja. Eikä selibaatteja. Vauvoja. Elämä hymyilee! Koska sulla on se lääkäri? Mä tulen mukaan!

Yksin sain sinne kuitenkin mennä, ei Vesku päässyt töiltään, vaikka katselinkin odotushuoneessa kaipaavasti ovea joka kerran sen kolahtaessa. Viivyin lääkärin luona tuskin kymmentä minuuttia: se oli selvä peli.
- Positiivinen, onko tää ensimmäinen? Viimeiset kuukautiset? Et tiedä? Varaa aika neuvolalääkärille niin selvittävät siellä. Kyllähän sä sitten jo tiedät kuvion, jos sulla kerran on jo lapsi.
- Kiitos näkemiin, vastasin yhtä niukkaan sävyyn kuin hänkin ja kävelin ulos. Olikohan hän loukkaantunut, kun olin itse määrännyt itsestäni labran vai olikohan hän vain tympääntynyt työhönsä?

Vesku törmäsi sisään samalla ovenavauksella kuin minä yritin ulos, hengästyneenä kuin olisi juossut läpi koko sairaala-alueen, niin kuin varmaan olikin.
- Sori, mä en millään päässy ajoissa…
- Ei se mitään, sanoin vaisusti ja työnsin hänet takaisin ulos. Odotushuone oli puolillaan opiskelijoita, enkä halunnut ruveta kertomaan uutisia siellä.
- Joko sä kävit vai oletko sä menossa karkuun? Vesku uteli ja tarttui hartioistani kiinni.
- Kävin, ja joo, se on positiivinen, sanoin, kun kuulin raskaan oven naksahtavan takanani. Minun oli pakko tirskahtaa, kun hän nappasi minusta sylipainiotteen ja pyöräytti ympäri. Tunsin itseni räsynukeksi.

- Rakas kulta ihana… Vesku selitti tohkeissaan ja kadotti sitten kaikki sanat. Hän oli uskomattoman huvittava, aloin nauraa ääneen. Se kevensi omaakin oloani melkoisesti.
- Sä voit päästää mut alas, sanoin lempeästi.
- Mä en raaski.
- Ehditkö sä syömään nyt? Mulla olisi tauko ennen seuraavaa sessiota, ehdotin.
- Mä en taida voida syödä… mutta tietysti, joo, mennään! Sä tarvitset ruokaa!

Tunsin itseni jotenkin viisaaksi kun istuin täysin pöllähtänyttä mistä vastapäätä ja katsoin miten hän sorkki ruokaansa, ojentautuen vähän väliä taputtamaan minua kädelle. Hän puhui kuin humalainen, katkonaisia, toisiinsa liittymättömiä lauseita, ja virnistelikin vähän sellaisen tapaan.
- Sä olet hassu, sanoin.
- Ethän sä ole kauhean pettynyt? hän kysyi vakavoituen hiukan. – Mä tiedän, ettet sä olisi halunnut sitä just nyt.

Heilautin miettiväisesti haarukkaani ja pureskelin suuni tyhjäksi. Olin mietiskellyt asioita aika lailla viikonlopun aikana, Vesku oli väittänyt minun tuijottaneen sisäänpäin koko sunnuntain.
- Mä alan tottua ajatukseen, tunnustin. – Musta alkaa tuntua aika… kiinnostavalta.
- Etkö sä olekaan shokissa ja vihainen? Vesku kysyi ja lakkasi hämmentämästä perunamuusiaan.
- En, ilmoitin tyytyväisenä. Tyytyväisenä siihen, että olin tyytyväinen. Vauva oli okei, etenkin jos se vaikka olisi helpompi kuin Danni oli ollut pienenä, ja kunhan selviäisin sekoamatta siitä muumimammavaiheesta, jolloin ei tahtonut saada kengännauhoja solmittua eikä varpaankynsiä leikattua. Minua oli kauhistuttanut vain sen ajoitus, valmistumiseni ja raha-asiat, mutta nekin olin onnistunut järkeilemään mielestäni aika hyvään järjestykseen.
- Voi luoja, sä olet ihana, Vesku sanoi, mutta samassa hänen hakulaitteensa alkoi piipata. Hän vilkaisi sitä, nousi ja antoi minulle kunnon kielisuudelman siinä keskellä työpaikkaruokalaa. – Mun pitää mennä, hän sanoi ja kantoi pois lähes koskemattoman ruokansa.

Minä jäin syömään annokseni loppuun mietiskellen suunnitelmiani. Ehtisin tietenkin käydä hyvin tämän lukukauden loppuun ja varmaankin valmistuisin. Olinkin ollut rahan ohella eniten huolestunut siitä, miten onnistuisin pääsemään takaisin työelämän makuun, jos heti kohta valmistuttuani jäisin äitiyslomalle. Siihen oli jokin hyvä haltija kuiskannut minulle vastauksen, joka oli niin ilmeinen, että nauratti. Ne muutamat kuukaudet, mitkä minun olisi pakko harjoitella täällä, ne, mitkä olivat raivostuttaneet minua, koska se oli orjatyötä nälkäpalkalla. Voisin jättää ne suoritettavaksi sitten, kun vauva olisi pungerrettu ulos ja tarpeeksi vanha jätettäväksi jonkun toisen hoiviin. Kukaan tuskin voisi väittää minua ihan keltanokaksi, kun lähtisin hakemaan oikeaa työpaikkaa ollessani keskussairaalassa amanuenssina.

Sitten jäivätkin vain rahahuolet. Vain. Tilan laina täyttäisi parin kuukauden kuluttua yhden vuoden ja pankki alkaisi haluta meiltä isomman summan rahaa joka kuukausi. Saisipa nähdä, mitä Vesku sanoisi siitä ideasta, minkä olin saanut edellisyönä. Minusta se oli hyvä, houkutteleva ja hauskakin, eikä vaihtoehtoja sitä paitsi ollut kauhean paljon.

Minulla meni melko myöhään koululla sinä iltana, mutta lähdin todella hyvillä mielin. Meillä oli ollut yhden kurssin loppuistunto. Siitä kurssista ei ollut kirjallista tenttiä vaan tämä viimeinen ilta toimi tavallaan sellaisena. Olimme arvioineet pikkuryhmässä toistemme harjoitustyöt, vähän väitöstilaisuuden tapaan, ja muutkin kuin minä olivat helpottuneen näköisiä. Osa tytöistä aikoi mennä huuhtelemaan puhumisesta kuivuneet kurkkunsa lähimpään pubiin, mutta minä en epäröinyt kieltäytyä kunniasta.
- Tänään ei jouda. Nähdään huomenna!

Oli jo pimeää, kun pääsin kotiin, olihan kellokin jo melkein seitsemän. Vesku tuskin oli saanut tehtyä muuta kuin hakea tytöt hoidosta, joten hän varmaan tahtoisi nyt ratsastamaan; minä olin suunnitellut Nikille vapaapäivän, kun olin tiennyt, että tänään menisi myöhään. Emme vieläkään oikein uskaltaneet jättää tyttöjä kahden kesken Marun vahdittavaksi ratsastuksen ajaksi, mutta pian ne olisivat jo niin isoja että se onnistuisi. Uusi vauva tietenkin nukkuisi enkelimäisesti päiväunia silloin, kun äiti haluaisi harrastaa, ajattelin irvistäen. Nukkuisi tai sitten harjoittaisi keuhkojaan rääkymällä sen aikaa. Voi hitto, mihin olinkaan ryhtymässä?

Maru tuli kuistin ovelle vastaan heiluttaen innoissaan häntäänsä, ja sisällä tuoksui ruoka.
- Mitä te ootte syöny? Taivaallinen haju! huusin peremmälle, kun mahani alkoi murista.
- Ei me olla syöty vielä, me odotettiin sua, sanoi Vesku tullen keittiöstä halaamaan minua. Hänellä oli edelleen kasvoillaan se aamullinen idioottimainen ilme.
- Koska sä aiot palata normaaliksi? kysyin kiusoitellen.
- Yhdeksän kuukauden päästä? Hän auttoi takin pois päältäni – ennenkuulumatonta sekin – ja ripusti sen naulakkoon.

Seisahduin keittiön ovelle ja suuni loksahti auki. Pöytä oli katettu valmiiksi, ja sillä oli paitsi pöytäliina ja astiat, myös kynttilöitä ja valtaisa ruusukimppu. Tummanpunaisia ruusuja, ainakin kaksikymmentä.
- Sä olet hullu! Mennä nyt törsäämään ruusuihin tähän aikaan vuodesta! sain sanottua.
- Saatan olla, mutta tänään oli pakko, Vesku sanoi.
- Niiden hinnalla ois takuulla saanut kivennäistä hevosille vuodeksi eteenpäin!
- Suu kiinni, niillä on kivennäistä vuodeksi eteenpäin. Tää päivä on yks mun elämäni parhaita!

Ajattelin, että jossain vaiheessa varmasti kyllästyisin hänen hääräämiseensä, mutta tuskinpa hän aikoi sitä jatkaa niin kauan. Istuin siis omalle paikalleni ja huusin tytöt pöytään, Vesku tarjoili ruokaa.
- Isi teki soosia, Danni ilmoitti ja sekoitti omaa annostansa, muusia ja jauhelihakastiketta sekaisin vaaleanruskeaksi puuroksi.
- Ja meillä on jälkiruokaakin! Alissa juorusi. Katseeni vaelsi pitkin pöytää, Veskun oli täytynyt huiskia kun heinämies saadakseen kaiken tämän tehtyä. Täydellinen ateria, huipuksi näköjään hedelmäsalaattia ja jäätelöä.
- Et oo varmaan ehtinyt käydäkään tallissa, epäilin.
- En, mutta keittiön ikkunasta laskin, että kaikki on tallella, hän sanoi ja ojensi minulle pöydän yli pienen rasian. Tunsin, miten kasvojani alkoi kuumottaa, kun tartuin siihen.

- Ethän sä voi, sanoin heikosti.
- Tää on edelleenkin täydellinen päivä, Vesku hymyili. – Avaa se.

- Avaa se! vaativat tytötkin, ja kun tottelin, siellä oli koru, painava pronssinvärinen riipus, jonka keskellä kimalteli keltainen kivi.
- Se ei ollut kallis, Vesku sanoi kiireesti. – Se oli vaan sen näkönen, että se sopii sulle.
- Miksi Jessi saa lahjoja ja kukkia? halusi Alissa tietää.
- Koska se on maailman paras, Vesku sanoi.
- Koska se on fertiili, sanoin puoliääneen, mutta ripustin silti korun kaulaani.

Kun olimme syöneet tarjouduin korjaamaan pöydän, että Vesku pääsisi ratsastamaan.
- En mä jouda tänään, mutta mä käyn tekemässä iltatallin, hän sanoi.
- Mitä sulla on muka niin tähdellistä tekemistä, ettet ehdi ratsastaa?
- Mä aion silitellä sua.
- Hei… Vilkaisin häntä varoittavasti. Tämä alkoi mennä ehkä aavistuksen liian pitkälle.
- Meillä on aika paljon juteltavaa, eikö vaan? Saitko sä muuten jo ajan neuvolaan?
- Sain, perjantaiksi jo.
- Hienoa. Mene sohvalle odottamaan mua. Nosta jalat ylös ja lepää.
- Lopeta! Mä vien tytöt iltapesulle. Mä saan varmaan maata jalat pystyssä ennen pitkää ihan tarpeeksi. Ellen ole jo kerran liikaa maannutkin …

Minun oli ihan pakko sanoa se ja Veskun kasvoilla vilahtava ilme sai minut puristamaan huuleni yhteen, etten olisi nauranut. Oli vaan jotenkin pakko saada karistettua hänen päälleni pukema äitimadonnan viitta. Se ei oikein istunut minulle.

Kun kaikki huollettavat olivat nukkumassa löhöilimme sohvalla juomassa sitruunateetä.
- Koska sä luulet sen tulevan? Vesku kysyi ja vilkuili mahaani.
- En mä oikeen osaa arvella. Mun kroppa kun ei kerro, ei taaskaan mitään pois jääneitä menkkoja.
- Ultraako ne neuvolassa?
- Niin mä luulisin. Mutta jos se olisi nyt joku kymmenviikkoinen niin ehkä syyskuussa? Kuukausi sinne tai tänne…
- Sittenhän sä voisit melkeen ehtiä hoitaa suurimman osan harjottelusta kesällä.
- Mä ajattelin jättää sen myöhemmäksi, sanoin ja kerroin suunnitelmastani palata amanuenssiksi vasta äitiysloman jälkeen.
- Mitä sä sitten ajattelit kesän tehdä?
- Rahaa.
- Jossain kesätöissä?
- Ei kun täällä kotona.

Vesku ei selvästikään ymmärtänyt. Vaihdoin parempaan asentoon ja katsoin häntä.
- Mä ajattelin keskittyä hevoshommiin.
- Hevoshommat ja raha ei oikein tunnu sopivan yhteen, Vesku sanoi varovaisesti. – Tai ei rahan tulo, rahanmeno kylläkin.
- Me otetaan vuokralaisia. Meillä on kuus tyhjää karsinaa kunhan noista huostaanotetuista päästään eroon, ja ellei päästä niin rahaa nekin tuo. Ja laidunpaikkojakin voisi myydä.
- Sä pyörittäisit täällä täysihoitotallia raskaana ollessasi?
- Just niin, hymyilin. Hän oli tajunnut.

- Miten sä muka jaksaisit?
- Älä paapo mua. Miksen jaksaisi. Kesällä hevoset on kumminkin yötä päivää ulkona enimmäkseen. Ja sittenpä olisin vahtimassa tammojakin, kun ne alkaa varsoa.
- No se nyt on pienin meidän murheista.
- Tietysti meidän pitäisi saada talli suunnilleen täyteen, että se kannattaisi, mutta jos nyt alkaa ilmotella, että paikkoja on, niin kesään mennessä se selviää. Ellei tänne haluakaan tulla ketään niin sitten mun on parempi ottaa joku kesäsijaisuus ja hakea sieltä se raha, luettelin. Kaikki oli ihan selvänä päässäni. Vesku ei sanonut mitään pitkään aikaan.

- Mitäs jos sä et voikaan yhtä hyvin tällä kertaa? Jos sä joudut vaikka makailemaan koko loppukesän, hän kysyi sitten.
- Älä maalaile piruja seinille. Meillä ei taida olla kauheasti vaihtoehtoja ja b-suunnitelmia. Jos vaan yritettäis porskuttaa.

Rupesin kerrassaan kaunopuheiseksi. Maalailin kuvan tallistamme, jossa joka tarhassa ja karsinassa kiiltelisi hyvinhoidettuja ratsuhevosia, joiden omistajat maksaisivat tukuittain rahaa siitä ilosta, että saivat lemmikilleen tallipaikan. Minä vain herrastelisin tiluksilla, jakaisin niille heiniä ja siivoaisin karsinat. Sehän olisi sitä paitsi vallan sopivaa kesäistä puuhaa raskautetulle naiselle. Saisin juuri sopivasti liikuntaa, tallimme oli kuitenkin niin pieni, että sen hoitamista ei voinut mitenkään laskea edes kokopäivätyöksi. Joka tapauksessa aamulla ja illalla oli tehtävä tallihommat. Jos ruokittavia ja tarhattavia hevosia olisikin muutama enemmän kuin mitä meillä nyt oli, se ei tuntuisi missään.

Vesku kuunteli kiltisti, se on sanottava hänen ansiokseen. Vasta kun olin sanonut kaiken ja huomasin aloittaneeni uudemman kerran alusta, hän aloitti.
- Meillä ei ole yhtätoista tarhaa. Eikä laidunmaata riitä niin monelle koko kesäksi.
- Okei, ei myydä sitten laidunpaikkoja, myönnyin. – Niitä voi vuorotella vihreällä, eikä me tarvita yhtätoista tarhaa, pannaan aina pari-kolme samaan aitaukseen. Täytyyhän niillä seuraakin olla.
- Entäs sitten jos yksitoista ratsukkoa haluaa yhtaikaa kentälle?
- Sun matikkasi horjuu, nauroin. – Meillä on vaan kaksi omaa hevosta, joilla ratsastetaan, tammathan vaan hoitelee varsojaan. Ja vaikka nyt hypoteettisesti olisikin yksitoista yhtaikaa niin eihän se olisi yhtään sen kummempaa kuin missään Hesan ratsastuskoulussa.
- Ja sitten sä et halunnut vieraita ihmisiä pyörimään nurkissa, hän muistutti.
- Onhan meillä Lotta ja Sofiakin, eikä ne nyt ole pahasti häirinneet. Mutta totta, myönsin sitten rehellisyyden nimissä. – Jostain on pakko tinkiä. Kai sitten yksityisyydestä, pikkuisen.
- Entäs sitten kun vauva on tullut?
- No siinähän tän ajatuksen perimmäinen kauneus onkin! huudahdin. – Mä olen täydessä työkunnossa, en vaan voi mennä töihin ennen kuin se on siinä iässä, että sen voi viedä hoitoon. Mitä mä siis voin tehdä muuta kuin tehdä töitä kotona? Lääkärin vastaanottoa mä en ajatellut tänne perustaa, mutta täysihoitotallia mä voisin oikein hyvin pyörittää. Ei tässä nyt niin kauheasti vaihtoehtoisiakaan suunnitelmia ole tullut mieleen.
- Mun täytyy vähän harkita tätä, Vesku huokaisi.
- Mieti vaan, mähän olen miettinyt jo pari päivää niin, että olen sua aika lailla edellä, lupasin.

Sitten laskin teemukini pöydälle ja menin penkomaan eteisen kaappia. Minuun oli juuri iskenyt tarve, himo ja pakko saada ruveta kutomaan jotakin, vaikka pienet sukat.

  Re: Mansikkakesä 13

LähettäjäSennnu 
Päivämäärä:   2.8.09 21:57:23

11.

Oli vielä yksi kysymys, mihin en ollut pähkäillyt vastausta, enkä aikonutkaan, ennen kuin olisin käynyt neuvolassa. Se oli tietenkin Niki. Odotettavissa olisi välttämättä joidenkin kuukausien jakso, jolloin en vain pääsisi könyämään satulaan ja mitäs hevoseni sitten tekisi sen aikaa? Laiduntaisi ja lihoisi, vai mahtaisiko Veskua kiinnostaa ratsastaa ja kilpailla silläkin? Epäilin sitä, vaikka varmaan hän suostuisi jos pyytäisin. Ensin kuitenkin aioin jutella Miilan kanssa, minun vain piti saada selville aikaraamit, ennen kuin alkaisin juttusille hänen kanssaan.

Onneksi olin saanut ajan neuvolalääkärille niinkin vikkelästi. Ilmeisesti täällä maalla ei ollut niin ruuhkaista kuin Helsingissä. Olin vähän pahoillani, kun ei Vesku päässyt mukaan sinnekään, mutta olinhan minä toisaalta jo iso tyttö. Tulkoon hän sitten, kun pääsisin aikanani siihen ultraan, missä laskettiin raajoja ja ulokkeita ja olisi jotain katsottavaakin, nyt oli tarkoitus vain arvella oliko toukka neljä vai kahdeksan senttiä pitkä.

Huomasin olevani oikeastaan ihan innoissani, ero Dannin odotusaikaan oli ihan järkyttävä. Olin ollut vuoroin kauhuissani ja kiukkuinen kaikki ne kuukaudet, oli oikeastaan ihme, että siitä lapsesta oli tullut niinkin täysipäinen, kun äiti oli ollut koko ajan adrenaliinipöllyssä. Tai ehkä se siksi oli kiduttanut minua kiljumalla ensimmäiset kuukaudet? Tällä kertaa minun oli paljon helpompi alistua välttämättömyyteen, vaikkei ajankohta ollut paljonkaan parempi. Suunnitelmani rahan ansaitsemiseksi oli kuitenkin helpottanut paljon. Mikään ei vain saisi mennä vikaan, minun pitäisi pysyä terveenä, en saisi saada verenpainetta enkä katkoa raajojani… se nyt ei ollut paljon pyydetty, eihän?

Neuvolan lääkäri oli ihan mukava ja asiallinen ja siellä viimeistään, hänen kanssaan jutellessani ymmärsin haluavani tämän vauvan. Oikein tosissani haluavani, kovasti. Hän arvioi, että se syntyisi elokuun lopulla, mikä yllätti minut. En ollut kuvitellut sen mitenkään voivan jo olla niin iso.
- Mä en sitten oikeastaan olisi ehtinytkään töihin, laskin. Ainakaan harjoittelua en olisi ehtinyt suorittaa kokonaan. – Tai ehkä pariksi kuukaudeksi. Mutta ei niin lyhyitä sijaisuuksiakaan taida saada.
Lääkäri ei sanonut siihen mitään, mitäpä tuo olisi osannutkaan. Minä lähdin ajamaan kouluun ja totesin tulleeni perille kesken luennon. Mennäkö sinne kesken kaiken kuuntelemaan viimeiset puoli tuntia vai istuako taukotilassa juttelemassa Miilan kanssa? Se ei kaivannut paljon miettimistä.

- Onko sulla aikaa jutella? kysyin varovasti. Hän vastasi joskus töissä puhelimeen vain
sanoakseen, ettei ehtinyt puhua, enkä minä ymmärtänyt miksi vastata sitten ollenkaan, olisi pitänyt
puhelimen kiinni ellei ehtinyt muuta sanoa.
- Joo, puolisen tuntia, hän sanoi hyväntuulisesti.
- Hyvä, sen verran mullakin on. Mitenkäs, ootko sä vielä hankkimassa itsellesi sitä hevosta? Epäilin, ettei, Miilan tuntien hän olisi hommannut sen jo, ellei kipinä olisi sammahtanut. Hänen piti saada aina kaikki heti.
- Ne hyvät on niin kamalan kalliita, hän voihkaisi. – Mä en halua vanhaa opetusmestaria, mutta en mä nyt uskalla mitään ihan nuortakaan, ja kaikki siltä väliltä maksaa kymmeniä tuhansia. Siis kymmeniä!
- Niin, sanoin viisaasti, vaikken todellakaan ollut perehtynyt estehevosten hintoihin viime aikoina.
- Miten niin? Oisko sulla joku sopiva tiedossa?
- Ei oikeastaan, tai no, tavallaan.
- Puhu, Miila määräsi.

- Mä tarvitsisin vähän apua tässä piakkoin, selitin vetäistyäni henkeä. – Ajattelin, että jos sä haluaisit kisata Nikillä tän kauden.
- Mikset sä itse kisaa?
- Koska mä en pääse kohta enää satulaan, sanoin ja jäin odottamaan, kauanko häneltä menisi, ennen kuin hän tajuaisi. Hiljaisuutta kesti pari sekuntia, sitten viisi.
- Mitä sä tarkotat? Aiotko sä lähteä vaihto-oppilaaksi tai jotain?
- Hölmö, nauroin. – Maha alkaa ottaa kohta vastaan.

Hän oli taas hiljaa hetken aikaa, sitten kuulin kiljaisun. – Oletko sä taas raskaana?
- No enhän mä nyt ihan alituiseen ole, edelliskerrasta on jo yli kolme vuotta.
- Mutta eikö sun pitänyt valmistua nyt?
- Kyllä mä ehdin sen tehdä. Se on tulossa vasta joskus elokuussa. Mutta kesällä mä en paljon enää taida ratsastaa. Että ratsastaisitko sä? Sillä nyt voi kuitenkin mennä metriä, metrikymppiäkin varmaan.
- Mutta entäs teidän kauhea asuntolaina? Miila jätti kysymykseni huomiotta ja osui koko sotkun napakymppiin.
- Me perustetaan täysihoitotalli. Ylläpitohevoset saa lyhentää meidän lainaa.

- Ahaa, Miila sanoi. – Ja sinäkö sitä hoidat?
- Minä. Entäs se Niki. Mä voisin kaivata vähän apua sen kanssa, lisäsin, se oli ollut ässä hihassani. Miila tuskin kieltäytyisi auttamasta minua, jos pyytäisin.
- Meinasitko sä että se olisi siellä teillä ja mä kävisin siellä? Miila kysyi asiallisesti.
- Öh, mieluummin, sanoin. Sitä en ollut oikeastaan ajatellut, mutta enpä kai raaskisi erota hevosestani kokonaan.
- Teille on aika matka, eikä teillä ole maneesia.
- Ei kesällä mitään maneesia tarvita.
- Mun täytyy miettiä tota, ja tietysti mun pitäisi kokeilla sitä. Mähän en ole ratsastanut sillä aikoihin.
- Tule ihan koska haluat, tuu jonain viikonloppuna niin pääset ratsastamaan valoisassa, sanoin iloisesti.
- Joo, mäpä yritän. Ja kuule.
- Niin?
- Onnea! Sä et vaikuta ollenkaan niin vittuuntuneelta kuin Dannin kanssa.
- Mä en olekaan, sanoin ja suupieleni vetäytyivät väkisin ylöspäin.

Pari viikkoa se ensihuuma melkein kesti, sitten totuimme ajatukseen. Vesku ei tehnyt minulle enää kynttiläpäivällisiä, tai ihan toden sanoakseni hän ei tehnytkään niitä kuin kaksi, silloin ensimmäisenä iltana, ja silloin kuin kuulimme sen arvioidun syntymäpäivän. Minä väkersin puolitoista pientä sukkaa, mutta sitten jo unohdin kutimeni television taakse piiloon, suojaan Marun hampailta ja tyttöjen sormilta. Mitä tässä nyt oikeastaan vielä häsläämään, aikaahan oli vielä puoli vuotta. Palasimme ihan normaaliin elämään, missä ei hössötetty vauvahössötyksiä eikä elämä pyörinyt minun mahani ympärillä.

Muille kuin Miilalle ja vanhemmille emme vielä olleet kertoneet, siihen ei tuntunut olevan mitään syytä. Voisimme myönnellä sitten, kun joku osaisi kysellä, kai se kohtapuoleen alkaisi näkyäkin. Sellaisille, jotka kyselivät tulevaisuudensuunnitelmiani valmistumisen jälkeen vastasin, etten vielä ollut varma, mikä olisi ensimmäinen työpaikkani. Sehän olikin ihan totta.

Miila ei viitsinyt tulla kokeilemaan Nikiä heti ensimmäisenä viikonloppuna, sillä silloin tuli räntää vaakasuorassa. Mekin Veskun kanssa päätimme silloin pistää hevoset lomalle. Ei ollut mitään järkeä yrittää ratsastaa sellaisessa säässä. Siiriä ei sää haitannut. Hänen vierailunsa olivat vaivihkaa muuttuneet jokaviikkoisiksi ja silloinkin hän sitkeästi pyöri kentällä ympyrää Puhurin selässä. Sisään tultuaan hän oli pahantuulinen ja märkä.
- Ei se opi enempää, hän mökötti.
- Ei se ehkä ikinä opikaan, sanoin tarkoituksena lohduttaa, mutta taisin vain pahentaa asiaa, sillä Siiri sulkeutui sitten ”omaan” huoneeseensa loppuillaksi, eikä edes lähtenyt Marun kanssa kävelylle.
- Parempi olisikin, jos Siiri tajuaa nyt, ettei se ole sille sopiva hevonen, ennen kuin ne ostaa sen, Vesku sanoi puoliääneen, vaikka tuskin se Siirin korviin asti kantautui. Minun oli pakko olla samaa mieltä. Minä en tiennyt, mitä hän oikein näki siinä vanhassa suokissa, mutta kai se vanha viisaus, että kauneus on katsojan silmissä, piti paikkansa.

Lindströmin asioita ei ollut vieläkään selvitetty, eikä kukaan osoittanut mitään halua hakea hevosia meiltä pois, jos Siiriä ei laskettu. Onneksi niistä sai ihan todella sen rahan, mitä Jutta oli lupaillut. Jossain vaiheessa olin jo alkanut miettiä, että entä jos saisimme odottaa sitä ukon kuolinpesästä tai jotain, sepä olisi ollut soma soppa. Eihän niistä ollut mitään vaivaa, päinvastoin ne olivat varmasti helpoimpia vuokralaisia mitä koskaan saisimme. Ne halusivat vain ruokaa ja ulos ja sisään, eikä niiden omistaja vaatinut pukemaan niitä sävy-sävyyn loimiin ja riimuihin. Siitä olin kuitenkin tyytyväinen, että Siiri sai enemmän aikaa. Ehkä hän kuitenkin tajuaisi, että hänelle sopivampia hevosia oli olemassa.

Sinä lauantaina, kun Miila sitten tuli, oli täydellinen kevättalven sää. Harvoin niin kaunista näkikään. Räntää oli tullut pitkin viikkoa ja vielä edellisenä yönäkin, joten joka ainoa puu, pensas ja hangesta töröttävä varpu oli valkean kuuran peitossa. Oli kuin olisi herännyt sokerihuurrettuun karamellimaailmaan. Hiivin tyttöjen huoneeseen herättämään heidät, kun aurinko alkoi nousta aamutallista palatessani.
- Herätkää, me ollaan muutettu satumaahan, kuiskasin, ja molempien silmät rävähtivät selälleen. Tulin miettineeksi, saisiko uusikin vauva nuo samat vihreät silmät.

Tytöt halusivat ulos heti, ihan heti, enkä raaskinut kieltää. Jotta päivä alkaisi vieläkin sadunomaisemmin, annoin heidän pukea haalarit sun muut pyjamiensa päälle ja juosta suoraan ulos tutkimaan kuuraista pihaa. He tarkenisivat siellä kyllä sen aikaa, mitä minulla menisi aamupuuron tekemiseen.

Sellaisena aamuna ei voinut olla huonolla tuulella, eikä edes Siiri ollutkaan. Miilakin ajoi meille jo yhdeksän jälkeen, mikä oli hänelle anivarhaista.
- Kaupungissa oli niin ihana ilma, etten mä voinut pysytellä sisällä, mutta ei siellä ollut mitään verrattuna tähän, hän sanoi ihastuneena.
- Saanko mä mennä Puhurin kanssa pellolle tänään? Siiri kysyi.
- Et yksin, sanoimme Veskun kanssa yhteen ääneen. Tyttö irvisti, mutta iloisesti.
- Te kanaemoset, hän sanoi.
- Emopa hyvinkin, Miila sanoi ja taputti mahaani. Siiri jatkoi syömistään lusikallisen verran, mutta sitten hän tajusi.
- Saatteko te vauvan? hän kysyi epäuskoisena.
- Missä on vauva? heräsi Danni heti. Minä vilkaisin tuskastuneena Veskuun. Taisi olla aika paljastaa lapsille.

- Täällä on vauva, Vesku ilmoitti ja taputti vuorostaan vatsaani.
- Eihän tonne mahdu, Alissa tokaisi.
- Se ei ookkaan valmis vielä, se kypsyy siellä koko kesän, supatti Miila, jonka sylissä Alissa istui. Siiri alkoi nauraa.
- Koska se on sitten kypsynyt? hän kysyi.
- Ehkä elokuun lopussa, sanoin.
- Kypsyykö Katrinan ja Kiirankin mahassa vauvoja? halusi Danni tietää.
- Varsoja niillä kypsyy, hevosilla. Hevoset synnyttää varsoja ja ihmiset vauvoja, Siiri selitti.
- No mä tiedän, varsahan Helenakin oli, Danni tokaisi hyvin pikkuvanhasti.

Vesku poistui kesken mielenkiintoisen lisääntymiskeskustelun sanoen menevänsä auraamaan kentän. Viikolla oli tullut lunta niin paljon, että sitä oli jo aurattavaksi asti, vaikka pienemmät hanget olimme jättäneet sinne ihan vaan tallattavaksi, ja olimmekin saaneet ihanan pehmeän kentän. Mitä sille tapahtuisi kun lumet alkaisivat sulaa, sitä en tahtonut vielä ajatella.
- Mitä sä teet Nikillä jos sä saat vauvan? Tai siis, et kai sä voi ratsastaa kauhean mahan kanssa? kysyi Siiri kaihtelematta.
- Sitä varten Miila on täällä, kokeilemassa että jos se voisi auttaa, selitin.
- Mutta voisinhan mäkin.
- Mä luulin, että sä aiot ostattaa isälläsi Puhurin ja viedä sen Alin talliin, sanoin hämmästyneenä. Siirikin näytti hiukan hämmentyneeltä.
- Niin, niinhän mä meinasin. Mäpä taidan mennä harjaamaan sen.

Kaikki ratsastivat tänään, olin luvannut tytöillekin talutusta Kiiran selässä. Ensin Miila Nikillä sillä aikaa kun Siiri suki Puhuria ja Vesku aurasi kulkuväyliä. Sitten Siiri ehti jo tuoda suokin kentälle Miilan rassatessa Nikin kanssa laukannostoja. Näin, miten hevonen kuumeni, kun se sai edetä vain pienen pätkän kerrallaan ja mietin hurjana, alkaako neuvoa Miilaa vai antaa hänen opetella itse tajuamaan, mitä hevoseni halusi hänelle kertoa.
- Se kimmastuu kohta, sanoin sitten kuitenkin.
- Mitä? Miila kysyi ja hiljensi käyntiin, ratsastaen voltin kohdallani.
- Se kuumenee. Se luulee, että sä virität sitä kilsan kiitolaukkaa varten.
- Ai, Miila sanoi ja vilkaisi Nikiä, joka oli venyttänyt kaulansa puolentoista metrin mittaiseksi saatuaan ohjaa.
- Niin, se on sen täykkäriveri, sanoin.
- Mitä mä sitten tekisin sillä?
- Mä voin tehdä teille esteen, jos te ravaatte kaikessa rauhassa tasaisesti vähän aikaa.
- Mä luulen, että mun ei tarvitse hypätä tänään. Mä yritän ensin saada selville miten tää toimii, Miila sanoi ja keräsi ohjat käsiinsä. Hän alkoi ravata laajoja kierroksia ympäri kentän, väistellen vain Puhuria, jota Siiri talutteli. Hän taivutteli Nikiä vuoroin kumpaankin suuntaan ja ehkä kymmenen minuutin kuluttua minun oli pakko myöntää, että hevonen näytti täysin tyytyväiseltä ja liikkui oikein kauniisti.

- Lopeta jo, huusi Vesku, joka oli käynyt parkkeeraamassa traktorinsa katoksen alle seuraavalta lumipyryltä suojaan ja tullut vierelleni.
- Ai minäkö? kysyivät sekä Siiri että Miila.
- Miila. Niki on menee nyt paremmin kuin mitä mä olen nähnyt kuukausiin. Älä anna sen väsyä ja heittää lekkeriksi koko hommaa.
- No mutta, aloitin loukkaantuneena. Kuukausiin? Väittikö Vesku, että Miila oli niin paljon parempi ratsastaja kuin minä?
- Mutta se meni hyvin, Vesku sanoi.
- Mutta paremmin kun kuukausiin? Olenko mä niin surkea?
- Et sä ole ratsastanut sillä kunnolla, oot vaan kevennellyt, Vesku sanoi ja kiskaisi minua hiuksista. Minusta hän oli väärässä ja loukkaannuin hiukan.
- Mistä sä tiedät, mitä mä olen sillä tehnyt, ethän sä ole aina näkemässä, sanoin ja astuin askeleen sivummalle. Hän kuitenkin piti kiinni takistani.
- Älä nyt hermostu. Sehän oli toipilaana ja sitten tuli huonot kelit. Ja enhän mä ole nähnyt kaikkea. Haluatko sä mennä Mustilla?
- En, sanoin möksähtäen. – Mä autan Siiriä.

Autoin sitten Siirin jo vähän lihoneen, punaisen suomenhevosen selkään ja katsoin hänen loputonta yritystään saada sitä taipumaan. Kaula kaartui kyllä, se taipui heti lapojen etupuolelta, mutta hevosen selkäranka tuntui olevan betonirautaa. Saisiko siitä ikinä banaaninmuotoista, sitä en tiennyt.
- Ehkä sä voisit yrittää taivuttaa sitä irtonaisena, jonkin makupalan kanssa, ehdotin. – Näkisi, että pystyykö se siihen ylipäätään? Se on voinut jäykistyä niin, ettei se vaan enää pysty.
- Mua harmittaa, Siiri sanoi surkeana.
- Mikä?
- No kun mä en osaa. Sillon ekalla kerralla se oppi niin nopeasti mitä mä halusin, eteenpäin ja seis, mutta sen jälkeen se ei oo oppinut enää mitään.

- Vanhojen hevosten kouluttaminen on äärettömän vaikeeta, sanoin varovaisesti. – Ei siihen aina pysty ammattilaisetkaan. Mä en uskaltaisi ottaa kumpaakaan noista omakseni, en Puhuria enkä Vassilia.
- Mutta täällähän ne sulla on?
- Mutta enhän mä niistä mitään ratsuja yritäkään tehdä, enkä mitään muutakaan. Ne on vaan tallessa mulla.

Siiri ei sanonut enempää, käänsi vain Puhurin takaisin uralle ja istui itse lysyssä sen selässä. Hän oli toivottomuuden perikuva, ja vaikka miten muistelin, en saanut kuviteltua itseäni tai Miilaa noin masentuneina tuossa iässä. Eihän esiteininä ollut helppoa, ja teininä vielä vähemmän, mutta ei meillä tuommoisia huolia sentään ollut ollut. Miila ja minä olimme vain käyneet ratsastuskoulun tunneilla, emme yrittäneet asioita, joista kaikki aikuisetkaan eivät selviäisi. Siiri oli ollut niin valoisa ja fiksu lapsi, kun olimme tavanneet, mutta olikohan hän nyt haukkaamassa liian isoa palaa? Minun avullani, uskalsin sanoa. Olin ehkä unohtanut, että hän oli sittenkin vain lapsi, koska hänellä tosiaan oli luontaisesti sellaisia hevosenkäsittelykykyjä, joiden oppimiseen minulta oli mennyt vuosia.

Miila ja Niki olivat hävinneet, eivätkä Vesku ja Musti olleet vielä tulleet tallista.
- Siiri, huusin äkkiä, kun ideanpoikanen heräsi päässäni, ja kun hän seuraavan kerran tuli kohdalleni hän pysäytti hevosen nojautumalla melkein sen lautasille ja sanomalla äänekkäästi ”truu”.
- Niin mitä?
- Auttaisitko sä mua oikeasti Nikin kanssa? kysyin.
- Mutta sullahan on Miila.
- Mä en vielä tiedä, haluaako se ollenkaan ruveta ratsastamaan Nikillä, ja vaikka se haluaisikin, se ei ehdi tänne seitsemää kertaa viikossa. Pakko sen olisi muinakin päivinä saada liikuntaa ja mä en todennäköisesti enää kesäkuussa voi ratsastaa.

Katsoin Siiriä anovasti, ja itse asiassa olin ihan tosissani.
- Mutta jos me saadaan ostettua Puhuri meille kotiin…
: Niin, sitten sä et tietenkään jouda käymään täällä, huokaisin.
- Munhan pitäisi melkein asua täällä koko kesä.
- Sun vanhemmilla voi tietysti olla siihen vähän sanomista…
- Mä olisin ihan niin kuin ratsastusleirillä koko kesäloman! Siirin silmät alkoivat loistaa ja hän vilkaisi niin nopeasti Anttilan tontin suuntaan, että epäilin hetken silmiäni.
- Tietysti sun vanhemmilta pitäisi kysyä ensin. Ehkä ne ei halua erota susta kokonaan kuukausiksi.
- Mutta mähän olisin tavallaan kesätöissä. Hoitaisin tallia sun kanssa ja saisin ratsastaa palkaksi. Ei kai niillä voi olla mitään sitä vastaan, että mä olen kesätöissä?
- Voi olla, jos se tarkottaa, että sä muutat pois kotoa.
- Kyllä mä ne pistän järjestykseen.

Hän lähti paljon tyytyväisemmän näköisenä taas kiertämään kenttää ja minulle tuli huono omatunto. Ehkä minun olisi pitänyt ensin puhua Juhan kanssa, ja etenkin Saaran. Mitähän Saara sanoisi tämmöisestä suunnitelmasta? Mahtaisinkohan koskaan oppia ajattelemaan ennen kuin puhuin?

  Re: Mansikkakesä 13

Lähettäjä: miiuska 
Päivämäärä:   3.8.09 12:42:37

Jei, lisää!

  Re: Mansikkakesä 13

LähettäjäSennnu 
Päivämäärä:   3.8.09 17:53:40

12.

Siiri ja Puhuri kentällä vaihtuivat Veskuun ja Mustiin, mutta minä istuskelin edelleen aidanpienalla. Tytöt leikkivät tyhjässä tarhassa ja pidin toisen silmäni niissä, vaikkakaan ne eivät enää todennäköisesti saisi päähänsä juosta kentälle hevosen jalkoihin sen paremmin kuin Marukaan. Mietin, pitäisikö minun soittaa Saaralle ja varoittaa häntä, että olin mahdollisesti saattanut vahingossa innostaa hänen tyttärensä haluamaan meille koko kesäksi, mutta minun oli ihan mahdottoman vaikeaa keksiä, mitä sanoisin hänelle. Ehkäpä Saara tulisi vuorostaan hakemaan Siiriä huomenna, olisi helpompaa tunnustaa yllytys kasvokkain.

- Tuonko mä Nikin ulos? huusi Miila tallin ovelta.
- Tuo, vastasin ja nousin ylös. Oli ihana ilma, mutta paikallaan istumiseen oli vähän vilakkaa. – Danni ja Alissa, joko te haluutte?
He halusivat, joten menin ottamaan Kiiran tarhasta. Nostin pikkuiset sen selkään peräkkäin. Danni istui etummaisena ja piti kiinni tamman loimen reunasta, Alissa puolestaan piti häntä vyötäisiltä.
- Pysyttekö te siellä? kysyin, kun pyysin Kiiraa liikahtamaan. Loimi oli liukas.
- Joo, Alissa vastasi, ja sitten talutin hevosta ympäri pihaa, kunnes tytöt saivat tarpeekseen.

- Se on vähän iso niille, Miila sanoi.
- Mutta rauhallinen kuin lehmä.
- Jos sä nyt aiot ruveta kotirouvaksi niin joko sä aiot hommata niille sen ponin?
- Jos mä saan jostain semmosen ilmaiseksi niin voin harkita, naurahdin. – Mä en voi ostaa mitään. Mitä sä ajattelet Nikistä?
- Mä en oikeen tiedä vielä, Miila sanoi. – Tai siis totta kai mä voin tulla ja liikuttaa sitä, ei siitä ole kyse. Mutta en tiedä, haluanko mä kilpailla sillä.
- Miten sä voisitkaan. Ethän sä päässyt vielä edes hyppäämään, nyökkäsin.
- Jos mä tulen uudelleen ens viikonloppuna?
- Tule ihmeessä. Eihän vielä ole kisakausikaan, ei sitä asiaa ole kiire päättää.
- Siiri sanoi, että sä olit tarjonnut sille kesätöitä?
- No en nyt ihan suorastaan, tai tavallaan… harmittaa vaan, että mä menin puhumaan sille mitään ennen kuin juttelin sen vanhempien kanssa.
- Eiköhän ne oleta joka tapauksessa sen asuvan täällä koko kesäloman.
- Ei, jos ne on ostanu sille kotiin hevosen.

Siiriä tulikin hakemaan Juha eikä Saara, kuten olin tavallaan toivonut. Toisaalta Juhan kanssa olisi kyllä helpompi jutella. Hän oli myöhässä. Siiri ja Vesku olivat jo tallissa ja minä yritin houkutella tyttöjä vaihtamaan pyjamiinsa, kun näin pihalta autonvalot. Kipitin ovelle.
- Tuu sisään, kutsuin. – Siiri on vielä tallissa ja mulla on asiaa.
- Okei, hän sanoi ja astui sisään. Pari alastonta ipanaa juoksi edes takaisin eteiskäytävää ja kiljui.
- Nyt ne yöpuvut! ärjyin, ja tytöt seisahtuivat ja livahtivat takaisin omaan huoneeseensa.
- No? Juha sanoi kysyvästi.

- Mä saatoin tehdä pikkiriikkisen mokan, tunnustin ja katsoin häntä anovasti. – Mun olisi pitänyt jutella ensin sun ja Saaran kanssa.
- Mistä niin?
- No kun mä menin ehdottamaan Siirille, että se voisi ehkä kesällä tulla auttamaan mua tallihommissa ja ratsastuksessa. Vähän niin kuin kesätöihin. Ja nyt se on tietysti intopinkeenä muuttamassa tänne heti kevätjuhlien jälkeen.
- Niinkö, Juha sanoi. En osannut tulkita hänen äänensävyään, eikä ilmekään sanonut mitään.
- Kyllä mä sanoin sille sitten, että se on teidän asia päättää ja antaa lupa.
- Entäs se hevonen? Eihän tyttö voi asua täällä, jos sen hevonen on Alilla.
- Musta alkaa tuntua, että Siiri saattaa muuttaa mielensä sen suhteen, sanoin. – Varma mä en tietysti ole, mutta ei se olekaan niin helppoa kuin mitä se taisi ensin luulla.
- Niinkö, Juha sanoi taas. – Mutta mä en ymmärrä, mihin sä Siiriä tarvitsisit koko kesäksi? Talonvahdiksi? Eihän täällä nytkään ketään ole päivisin, paitsi koira ja hevoset.

Tajusin, että Juhahan ei tiennyt koko asetelman muuttuneen ja irvistin.
- Me ruvetaan pitämään täysihoitotallia, otetaan lisää vuokralaishevosia, ja mä alan pyörittää sitä selitin.
- Miksi ihmeessä? Eikö siinä ole kauhea homma ja vastuu? Etkö sä nyt mieluummin ala oikeisiin töihin, kun kerran valmistut?
- En… en heti siis. Minusta tuntui nololta sanoa sitä ääneen, mutta ei tässä nyt muutakaan voinut. – Äitiysloman jälkeen vasta.
- Sä saat vauvan, Juha totesi.
- Niin saan, myönsin. – Mä menen oikeisiin töihin sitten vasta joskus ensi vuonna.

Juha katsoi minua tarkkaan ja mietin kuumeisesti, mitä hän mahtoi ajatella. Sitten tulin järkiini. Minähän ihan kyyristelin tässä, ihan kuin olisin ollut miehelleni kertomassa, että olin pettänyt häntä, vaikka ei tässä nyt ollut kysymys mistään sen tapaisestakaan. Eihän Juha ollut mitään, ei edes eksä. Olinpa idiootti! Nostin leukani pystyyn ja samassa mieskin hymyili. Hän halasi minua.
- Onnea! Te ootte varmaan riemuissanne!
- No tääkin olisi voinut odottaa pari vuotta, mutta joo, kyllä me ollaan, naurahdin. – Vesku etenkin, mutta kumma kyllä minäkin.

- Koska se sitten aikoo syntyä?
- Tällä tietoa elokuussa. Pariin kolmeen viimeiseen kuukauteen mä en varmasti pääse satulaan ollenkaan, niin että Siiristä olisi kyllä apua.
- Mä juttelen Saaran kanssa. Voi olla, ettei se tykkää ajatuksesta ollenkaan, Juha lupasi.
- Mä voin kuvitella sen.
- Ja tää pistää kyllä miettimään uudelleen koko ajatuksen sen hevosen ostamisestakin. Saara kun ajatteli sitä lähinnä sen takia, että lapsi viihtyisi enemmän kotona.
- Niin tietysti. Mä ymmärrän.

Ymmärsinkin. Jos Danni haluaisi Siirin ikäisenä viettää kaiken aikansa jossain muualla kuin kotona, saatoin kuvitella itse kiipeileväni seinillä. Tiikeriemo heräili sisälläni ajatuksestakin.
- Te päätätte, tietenkin, toistin. – En mä halua sitä ryövätä, mä vaan yhtäkkiä keksin, että siinähän mulle olisi hyvä apulainen.

Ovi kävi ja Vesku ja Siiri palasivat tallista, koira tietenkin etunenässä.
- Isi! Arvaa mitä! Siiri kiljaisi jo kuistilta. Hän tanssi sisään.
- No mitä? Juha kysyi paljastamatta ilmeelläänkään, että todennäköisesti tiesi jo.
- Mä tulen kesätöihin tänne!
- Sulla on kai vähän pitkä työmatka?
- Mä asun täällä tietenkin, hölmö.
- Lähdetään kotiin juttelemaan siitä, Juha ehdotti.
- Mä haen mun tavarat. Tyttö vilahti peremmälle ja Juha läimäisi sisään tulevaa Veskua hartioihin.
- Onnittelut, hän sanoi.
- Jaa, kuulit uutiset. Vesku virnisti vähän pöllähtäneesti.
- Vaimosi kertoi. Hieno homma.

Se kuulosti jotenkin kornilta, joten menin katsomaan, olivatko lapset edistyneet yöpukuasiassa ollenkaan ja löysin molemmat jo nukkumasta. Pikku enkelit.

Seuraavalla viikolla kunnan eläinsuojeluihminen soitti meille ja kertoi, että voisi haetuttaa meiltä yhden hevosen löytöhevostalliin.
- Se on sitten Vassili, päätin siltä istumalta. Mieltäni olisi helpottanut, jos se ja Puhuri olisivat saaneet pysytellä yhdessä, olivathan ne tunteneet toisensa aina, mutta toisaalta oli kai hyvä, että Puhuri voisi vielä jäädä. Siiri taisi tarvita lisää aikaa sen kanssa osatakseen päättää, mitä tehdä, elleivät sitten hänen vanhempansa olleet jo päättäneet hänen puolestaan. Sitä en tiennyt, enkä aikonut soitella kenellekään heistä ja kysellä, kun en tiennyt millaisia taisteluita siellä ehkä käytiin.

Minä käytin muutaman illan Puhurin kanssa. En ollut vaivautunut oikein tutustumaan siihen, paitsi sitä yhtä kertaa, kun olin käynyt sen selässä, Siiri kun oli ominut sen heti ja minulla oli ollut muutakin puuhaa. Nyt tahdoin tietää, mistä se oikein oli tehty. Laitoin sille satulan selkään ja juoksutin sitä, mikä sujuikin ihan kohtuullisesti, kunhan se oli ensin pohtinut hyvän aikaa, kuin muistellen, oliko joskus ennenkin joutunut pyörimään ympyrää narun päässä. Se jopa ravasi, eikä satula tuntunut vaivaavan sitä.

Seuraavana iltana kiipesin itse selkään. Nikin satula oli Puhurille suunnilleen sopiva, mutta olin laittanut väliin ylimääräisenkin satulahuovan. Jotenkin sen laihuus tuntui ilkeältä, pehmike rauhoitti minun mieltäni.

Ratsastin houkutellen sitä pienillä eleillä väistämään ja kaartumaan ja taipumaan. Välillä ajoin sen raipalla avittaen raviin, jonka sain helpoimmin pois ohjaamalla sen kentän nurkkaan. Ohjista vetäminen vain innosti sitä ja painoavut, joista se tuntui jo käynnissä ymmärtävän jotain, unohtuivat vauhdissa. Sitten pyysin seuraavana iltana Veskua kokeilemaan sitä.
- En mä ole koskaan yrittänyt kouluttaa ex-ravurista ratsua.
- En mäkään, enkä aiokaan. Mä haluaisin vaan kuulla, mitä sä ajattelet siitä.

- Mä en tuhlaisi tohon hevoseen päivääkään, Vesku sanoi ratsastettuaan parikymmentä minuuttia.
- Musta se näytti kyllä jo paremmalta, vastasin välittämättä tuomiosta.
- Ajanhukkaa.
- Se ei enää mennyt koko ajan lapa edellä, ehkä sillä on toivoa. Ja onhan sillä jo sentään satulakin selässä.
- Luuletko sä tosiaan, että olisi fiksua antaa niiden ostaa tää Siirille? Ne kuuntelee meitä, kyllähän sä sen tiedät.
- Mutta jos se on sen elämän hevonen.
- Tuhlausta, Vesku puhahti. – Jos ne aikoo ostaa sille hevosen niin miksei ne ostaisi jotain valmista, fiksua ratsua.
- Mä kun vähän jo niin kuin ehdin olla sitä mieltä, että tää voisi olla Siirille ihan hyvä lemmikki, tunnustin.
- Okei, elä sä sitten sen tiedon kanssa.
- Voi miten sä olet kannustava. Mutta ehkä Siirikin on jo tajunnut, että se haluaa kuitenkin jotain helpompaa.

Sinä viikonloppuna Siiri ei tullut ennen kuin lauantaina.
- Meillä oli synttärivieraita, hän selitti, kun Vesku oli illalla kauppareissulla poikennut hakemaan hänet.
- Unohdettiinko me sun synttärit? kysyin pahoillani.
- Ei kun ne oli Joonaksen synttärit, mun on vasta ensi kuussa. Mutta kaikki sukulaiset tuli ja äiti halusi, että mä olen näytillä.
- Mahdoitteko te jutella siitä kesästä? kysyin varovaisesti.
- Joo, mutta äiti haluaa miettiä vielä lisää. Mä menen katsomaan hevosia.
- Ai niin, Vassili on lähtenyt sinne uuteen paikkaan.
- Mitä? Siiri käännähti ympäri. – Apua, joko siellä oli tilaa?
- Oli siellä yhdelle. Puhuri jäi vielä meille.

Olin jutellut hevosesta Alin kanssa, hän oli itse asiassa soittanut siitä minulle. Kedot olivat kuulemma kysyneet häneltä, oliko ollenkaan järkevää ostaa lapselle mitään osaamatonta vanhaa hevosta.
- Mä sanoin ei, mutta sä olit kuulemma sanonut kyllä, hän sanoi syyttävästi.
- Sillon mä kuvittelin, että Siiri halusi sen vaan hoidettavakseen ja hellittäväkseen, puolustauduin. – Kyllä mä sanoin niille, ettei siitä mitään kilparatsua saa. Vieläkö Siiri muka haluaa sen?
- Kai se haluaa, kuinka ne muuten olisi kyselleetkään?
- No kun mä ajattelin sen jo muuttaneen mielensä, kun ei sillä ratsastaminen sujunutkaan niin helposti.
- Näinköhän se muuttaa mielensä, jos se on päättänyt pelastaa sen hevosen?
- Pelastaa mistä ja miltä? Ei siitä kukaan ole makkaraa tekemässä tai mitään, päinvastoin. Se saa elää herroiksi loput vuotensa nyt, kun se on jo kerran pelastettu. Sitä ei takuulla luovuteta enää ikinä huonoon kotiin.

Minä tunsin itseni syylliseksi. Ei olisi pitänyt ikinä sanoa mitään, puuttua koko asiaan.
- Voihan siitä tulla ihan hyvä puskaratsu, Ali lohdutti minua. – Tulihan Tiinastakin, ja kai sä muistat millanen se oli.
- Tää ei ole ollenkaan niin paha, sanoin piristyen. – Sä teit ihmeitä sen kanssa.
- Mutta aikaa se vei.
- Sun pitääkin kertoa siitä Siirille. Mitä kaikkea sä teit. Se lapsi imee tietoa kuin sieni – ainakin jos se liittyy jotenkin hevosiin.

Olin kuvitellut, että kunhan viikonloppu tulisi, saisin vastauksia ja voisin jatkaa suunnitelmiani. Miila lupaisi aloittaa Nikin treenaamisen ja Siiri olisi kertonut saaneensa luvan tulla meille tallitytöksi. Kaikki oli kuitenkin yhtä auki kuin aina ennenkin, kukaan ei lupaillut minulle mitään. Huokailin itsekseni vähän aikaa, mutta sitten otin itseäni niskasta kiinni. Enhän minä ollut suunnitelmaani alun perinkään rakentanut sen varaan, että pakottaisin muita ihmisiä siihen osalliseksi. Pärjäisin kyllä ilmankin, jos olisi pakko, ja nyt oli tarpeellisempaa keskittyä lukemiseen kuin suunnittelemaan elämää valmistumisen jälkeen.

Alkoi hiljalleen tulla kevät, tuli päiviä, jolloin räystäät tippuivat ja lumisten peltojen pinta laski laskemistaan. Ennen pitkää se polku, jonka olimme tehneet pellolle, jotta pääsimme laukkapellolle, alkoi paistaa mustana, samoin eniten käytetyt reitit tallin ja tarhojen välissä ja tarhat itsekin. Öisin sitten tuli pakkasta ja aamuvarhaisella kaikki oli röpelöiseksi jäätynyttä sohjoa, joka tallautui rikki hevosten kenkien ja hokkien alla. Vesku kiinnitti traktorinsa perään piikkilanan, enkä enää tosiaankaan voinut kiusata häntä hienon lelun ostamisesta, kun hän sai sillä möyhennettyä kentän ratsastuskuntoon, vaikka se oli ollut epätasaista jäätikköä, jonne en olisi Nikin kanssa uskaltautunut ollenkaan.

Lotta oli luvannut, että saisimme laittaa Puhurin Vaiton kanssa samaan tarhaan sen jälkeen, kun Vassili oli lähtenyt, ja suokkipojat viihtyivät hienosti yhdessä parin ensimmäsen päivän totuttelun jälkeen. Ne nuokkuivat suurimman osan päivää vieretysten, saatoin kuvitella, miten ne juttelivat harvakseen filosofisista kysymyksistä ja harkitsivat pitkään aina ennen vastausta. Välillä ne puuskahtivat raskaasti ja kävelivät rinta rinnan upottamaan turpansa pyöröpaaliin. Kumma kyllä, nekin olivat tottuneet vapaaseen heinään, eivätkä syöneet mittaansa enempää, vaikka Lotta oli ensin epäillyt Vaiton syövän itsensä halki.

Sitten lopultakin, maaliskuussa, Lindströmin asiat pantiin jossain virallisessa instanssissa järjestykseen, sillä ukko meni ja kuoli terveyskeskukseen. Kuolinpesän järjestäminen oli näemmä paljon nopeampaa ja näppärämmin hoidettavissa, kuin dementoituneen vanhuksen omaisuuden hoidon ja Juha soitti minulle eräänä iltana ilmoittaakseen, että he aikoivat ostaa Puhurin nyt itselleen.
- Vai niin te aiotte, sanoin.
- Joo, kiitos Alin, hän sanoi.
- Miten niin Alin?
- Ne eläinsuojeluihmiset halusi tietää millaiseen paikkaan se joutuisi ja Ali teki niihin vaikutuksen.
- Kävikö ne teillä oikeen katsomassa?
- Kävi ne. Kai me muuten kuulostettiin niin epäilyttäviltä, kun enhän mä osannut teeskennelläkään, että ymmärtäisin hevosista mitään, mies nauroi.
- No ei kai muuta kuin onnea valitsemallanne tiellä, huokaisin. – Siiri on varmaan ihan riemuissaan!
- Se ei tiedä vielä, sillähän on nyt synttärit. Se on yllätys, että älä sitten sano mitään.
- Aa, sanoin. Päässäni pyöri.

En kuitenkaan voinut ruveta tässä vaiheessa tarkistelemaan, että olivatko he nyt ihan varmoja, että Siiri edelleen halusi juuri Puhurin, tai saarnaamaan siitä, miten eläimiä ei pitäisi ostaa lahjaksi. En vaan voinut, minun oli pakko luottaa siihen, että asiat menisivät hyvin.
- Haluaisitteko te tuoda sen tänne Alille? Juha kysyi.
- Tietysti me voidaan tuoda, lupasin. – Koska?
- Synttärit on lauantaina. Tulkaa sitten kahville samalla.
- Niinpä, Siirihän sanoikin viimeksi, ettei se pääse meille taaskaan perjantai-iltana. Nyt se ei taida sitten ehtiä enää minään iltana, huokaisin.
- Niin, sillä on varmaan aika lailla puuhaa kotona tästä lähtien.

  Re: Mansikkakesä 13

LähettäjäSennnu 
Päivämäärä:   3.8.09 22:25:32

13.

Siirin syntymäpäivät ahdistivat minua melkein unettomuuteen asti. Mitä hän sanoisi? Kuvittelin kerran toisensa jälkeen kohtausta, missä onnesta hehkuvat Juha ja Saara ojentaisivat hänelle lahjansa, hevosen ostotodistuksen, tai ehkä Saaran kultatussilla tekstaaman kortin, missä olisi hevosen kuva. Siiri tuijottaisi sitä hetken ja riemunkiljunnan sijaan nostaisikin katseensa alahuuli väpättäen.
- Mutta kun en mä enää sitä halunnut, kun ei se varmaan ikinä opi ees laukkaamaan, hän sanoi aina kuvitelmassani, ja kaikkien syyttävät katseet kääntyivät minuun.
- Sä sanoit, että tää olisi hyvä idea, sanoisi Juha minulle vihaisesti ja Saara ei vaivautuisi edes sanomaan mitään, tuijottaisi vain minua halveksuvasti.

Ähkäisin huomaamattani ja Vesku, joka luki vieressä, nosti hajamielisesti kätensä reidelleni.
- Mitä sä ähiset? hän kysyi poissaolevana.
- En mitään, sanoin ja tartun itsekin kirjaan.
- Kaikki ok?
- On on, sanoin nopeasti. – Ei se potki vielä.
Minä en mistään hinnasta kertoisi Veskulle mietteistäni. Hän varmaan ymmärtäisi ja osaisi lohduttaakin, mutta hän ei ollut sentään niin enkelimäinen, ettei tölväisisi mitään toisten asioiden järjestelemisestä. Sitä en halunnut nyt kuulla.

Vesku ehdotti, että me ostaisimme Siirille synttärilahjaksi jotain tarpeellista Puhurille, ja se nyt olikin oikeastaan ainoa järkevä vaihtoehto. Sillähän ei ollut mitään, vaan olimme lainanneet sille omia varusteitamme.
- Loimi vai suitset? kysyin, yrittäen haarukoida tarpeellisinta vaihtoehtoa, joka ei kuitenkaan veisi meitä vararikkoon.
- Sadeloimi olisi varmaan tärkein, Vesku arveli. – Voidaanhan me laittaa sille mukaan noi palasuitset, joita se nyt on käyttänyt.
- Ja meillä on vielä se Alin satula, mitä me lainattiin kun Kiira tuli, muistin. – Pitäisköhän se palauttaa sinne samalla? Siiri voisi varmaan sitten lainata sitä.
- Onko meidän loimivarastossa yhtään sopivaa vai pitääkö mennä kauppaan? Vesku kysyi. Minä innostuin aina aika ajoin tilailemaan nettikaupoista yhtä sun toista, kun satuin löytämään hyviä tarjouksia. Loimiakin olin vasta syksyllä tilannut useamman kappaleen, joskin olin niistä jo yhden myynyt Lotalle ja Sofialle.

- Ne on ohuita, muistelin.
- No nyt tulee kevät. Kyllä suokin pitää jo ruveta pärjäämään ilman toppaloimea, Vesku sanoi. Hän oli ollut vähän myrtsinä koko talven, kun olin ottanut Puhurin käyttöön Mustin hienon, paksun Mastan. Olisin ottanut omistani, mutta Nikin loimet eivät olleet menneet edestä kiinni.
- Okei, sanoin ja menin perimmäiselle kaapille satulahuoneessa. Siellä oli tosiaan vielä pari loimipakettia avaamattomana. – Täällä on vihreä ja ruskea. Samaa kokoa. Fleecevuorellisia sadeloimia. Miksi mä olen muka ikinä tilannut ruskean loimen?
- Jos se on ollut halpa, Vesku ehdotti. – Tai Kiiralle?
- Mä en voi muistaa, mulla on varmaan ollu joku mielenhäiriö. Ruskeat loimet on tylsintä mitä mä tiedän.
- No annetaan se Siirille.
- Ei sille voi antaa noin rumaa loimea, ja vihreä sopii Puhurille kuitenkin paremmin, huokaisin.

Vesku jäi penkomaan kaappia, vaikka minä sulloin ruskean loimipaketin inhoten sen pohjalle ja otin vain vihreän esiin.
- Täällähän on läjä riimujakin, missä välissä sä nää olet ostanut?
- En mä muista, tunnustin.
- Mustin tarhariimun saisi vaihtaa ehjempään, hän mutisi ja valikoi iloisenvärisestä läjästä mustan.
- Mikset sä ota sille kerrankin punasta tai jotain hienoa?
- Pidä sä vaan omallasi noi tyttöjen värit, hän naurahti. – Mustille mustaa.
- Kato, mähän ostin jo varsariimujakin, ilahduin, kun huomasin pikkuruiset pastellinväriset riimut, punaisen ja sinisen.
- Annetaanko tääkin Siirille? Vesku ehdotti erottaen vihreän ja sinisen raidallisen riimun muista. – Miksi meillä muuten on näin kauheesti kamaa? Ihan kuin meillä olisi hevostarvikeliike.
- Siksi kun meillä on hevosia, monikossa, naurahdin. – Älä marmata. Nyt kun äkkiä olisi tarvinnut loimen niin missään kaupassa ei takuulla ole alennusmyyntiä. Etsi nyt vielä riimunnarukin. Niitä on muistaakseni tossa muovikassissa ylähyllyllä.

Tyhjensimme lopulta koko kaapin satulahuoneen lattialle ja pengoimme tavaroita kuin lapset joululahjoja. Hyvä ne olikin inventoida, siellä oli kaikennäköistä, mikä oli ihan unohtunutkin jo. Suojia ja kuolaimiakin, ja ylimääräisiä ohjia ja muutama loimivyö, sekä korvahuppu, jonka olin joskus ostanut Nikille. Yksissä kisoissa se oli kai sillä ollut päässä, sitten se oli unohtunut.
- Seuraavan kerran kun surffailet jotain alennusmyyntejä niin katso uusia kuivatusloimia, Vesku toivoi. – Ja sitten ois ihan sikamakee semmonen kisasadeloimi, jonka voisi vetää satulan ja kaiken päälle.
- Selvä, lupasin.

Lauantaina sitten pakkasimme Puhurin autoon varusteineen. Alin Kiiralle aikoinaan lainaama satula oli vielä meillä ja kokeiltuani sitä Puhurille päätin, että parempi olisi sekin palauttaa. Siiri voisi lainata sitä siellä alkuun, Kiira ei sitä juurikaan enää tarvinnut. Eipä tarvitsisi Juhan ja Saaran heti alkuun ostaa itseään kipeiksi hevosenvarusteita. Puhuri katseli autoon paljon epäluuloisemmin kuin edelliskerralla, kun olin sen hakenut Lindströmin kammottavasta läävästä, mutta meni se sinne silti.

Minua jännitti edelleen koko kutsut ja mitä siellä tapahtuisi, mutta yritin unohtaa jännitysmöyrinnän vatsassani ja suhtautua fatalistisesti. Ehkä kaikki menisi sittenkin hyvin, mistäpä minä tiesin, mitä Siiri oli vanhemmilleen jutellut Puhurin ostamisesta. Ehkä se hyvinkin olisi kaikkien aikojen paras synttärilahja, niin kuin varmasti oli vanhempien tarkoitus.

Vesku otti Dannin ja Alissan mersun kyytiin ja minä ajoin pakun hevosineen Nurmijärvelle. Ali tuli ulos kuullessaan saapumisemme ja minä peruutin pakun alamäkeen tallin kulmalle.
- No niin, sieltäkö se nyt sitten tulee, hän sanoi.
- Täältähän se. Mihin se laitetaan?
- Menköön talliin, mä en viitsi ruveta kokeilemaan, miten se sopeutuu tonne muiden kanssa nyt, jos me ollaan kerran menossa kahvikutsuille. Katotaan sitä sitten huomenna.
- Selvä, sanoin ja menin ottamaan hevosen irti. – Avaatko sä puomin?

Puhuri peruutti ulos venkoilematta ja katseli kiinnostuneena ympärilleen. Tarhassa seisoi Alin tamma Kati ja toinen hevonen, ja ne tuijottivat takaisin.
- Eihän se nyt enää miltään luurangolta näytä, Ali totesi ja kierteli talviharmaassa säässä punaisena hehkuvaa hevosta.
- Se on lihonut aika hyvin, myönsin. – Mutta selkäranka on vielä ihan kammottava. Mihin boksiin mä laitan sen?
- Viimenen oikealla, Ali neuvoi, ja talutin Puhurin talliin. Se totesi, että boksin nurkassa oli heinää, eikä sitten enää ihmetellyt mitään, tuskin sain siltä riimun pois, ennen kuin se alkoi syödä.
- Jos sillä olisi otsatukkaa niin siihen voisi sitoa rusetin, sitten se olisi niin kuin lahjapaketissa, tirskahdin.
- Tai mahan ympäri, Ali ehdotti. – Se oliskin hyvä.
- Ei sulla varmaan ole metrikaupalla silkkinauhaa? epäilin.
- Ei. Antaa olla vaan luomuna, mennään me nyt sinne synttäreille.
- Kävelläänkö vai mennäänkö autolla?
- Autolla, tai me liukastellaan koko matka niiden pihaan. Polku on kuulemma kauheessa kunnossa.

Kedoilla oli talo täynnä väkeä ja tuloamme tuskin kukaan huomasi, paitsi Siiri, joka tuli avaamaan oven. Hän oli pukeutunut oikein teinimäisesti, minihameeseen ja leggingseihin ja hänellä oli meikkiäkin.
- Luojan kiitos te sentään tulitte, mä en kestä kaikkia näitä tätejä, hän huokaisi, kun riisuimme Dannia ja Alissaa eteisessä.
- Eikö sun kavereita tullut ollenkaan? kysyin.
- Ne kävi jo eilisiltana, ja ne synttärit olikin ihan okei. Mä en vaan ymmärrä, miksi pitää kaikki sukulaiset aina pyytää, Siiri nurisi. – Ensi vuonna mä en enää suostu.
Hän vilkuili hiukan odottavasti kassejamme, mutta en tehnyt elettäkään etsiäkseni vielä paketoitua loimea. Sehän pilaisi koko yllätyksen. Ali sen sijaan ojensi hänelle pienen paketin, josta paljastui hevosenhoito-opas.

- Kiitos, Siiri sanoi ja vei sen salin piirongin päälle. Siellä oleva sukulaislauma pelotti minuakin. Kiersin ympäri ja kättelin Siirin tätejä ja setiä, Juhan ja Saaran siskoja ja veljiä ja viimeiseksi Saaran äitiäkin, joka vasta oli pelottavan näköinen rouva. Onneksi tytöt olivat mukana, saatoin mennä niiden perässä viereiseen kirjastohuoneeseen, missä Joonas leikki parin muun pienen lapsen kanssa.
- Saako tytöt tulla mukaan? kysyin ja Joonas nyökkäsi arvokkaasti. Danni ja Alissa olivat kyllä jo ottaneet paikkansa, niitä ei ujostuttanut. Minä sain palata salin puolelle odottamaan, että Siiri saisi lahjansa.

Vasta kun kaikki kerääntyivät keittiöön ja kiusaantuneen näköinen tyttö oli laitettu puhaltamaan kynttilät sammuksiin kakun päältä salamavalojen räpsyessä, oli aika. Saara ojensi hänelle kirjekuoren ja toivotti onnea.
- Mä jo ajattelin, ettette te hommannukkaan mulle mitään, Siiri virnisti ja avasi sen. Minä puristin käteni nyrkkiin ja tunsin, miten verenpaine alkoi nousta. Tässä se nyt oli, se hetki, jota olin pelännyt. Vesku oli valitettavasti toisella puolen vierasjoukkoa Dannin ja Alissan kanssa, joten en voinut edes hänen käsivarttaan pahoinpidellä.
- Pian nyt, hoputin Siiriä, että tämä olisi pian ohi, mutta samassa hän jo huudahti niin, että sanani hukkuivat siihen.

Tyttö tuijotti vanhempiaan silmät suurina, mutta ei hän onneksi näyttänyt olevan ollenkaan pettynyt. Uskalsin hengittää taas.
- Te ostitte sen! hän sanoi epäuskoisena. – Se on nyt mun? Voi ei, mä taidan alkaa itkeä.
- Älä nyt sentään, Saara hymyili ja halasi Siiriä, joka tosiaan näytti siltä, että kohta kyyneleet valuisivat. Minunkin teki vähän mieli itkeä, kun hän oli niin onnellisen näköinen. Suurin osa sukulaisista halusi tutkia korttia ja lahja herätti melkoisia mielipide-eroja. Toisten mielestä se oli niin ihana, toisten mielestä järjetöntä tuhlausta ja hemmottelua. En viitsinyt jäädä kuuntelemaan vaan nappasin itselleni kahvikupillisen ja lautasen täyteen herkkuja. Nyt minulla oli nälkä taas, vaikka aamulla ajatus synttäritarjoiluista oli oksettanut.
- Mäkin haluun, Alissa tuli sanomaan ja suu täynnä lähetin hänet lapsille katettuun pikkupöytään, missä Vesku tarjoili Dannille juuri. Aloin viihtyä ja uskaltauduin juttelemaan jopa Saaran äidin kanssa, joka tuli viereeni sohvalle. Niin tuli onneksi Siirikin, hän lysähti jalkojeni juureen.

- Jessi, saanhan mä tulla teidän mukaan, saanhan! Mun on pakko päästä katsomaan sitä heti!
- No et saa, nauroin. – Me tuotiin se jo tänne. Niin ja muuten, meidän, tai siis sun lahja on siinä isossa keltasessa muovikassissa eteisessä. Siiri ei kuitenkaan tuntunut sitä enää kuulevan.
- Toitte sen tänne?
- Joo, se odottaa sua Alin tallissa. Mutta ei, sä kestät kyllä vähän aikaa vielä ennen kuin juokset sinne, sanoin jyrkästi, kun Siiri näytti aikovan saman tien juosta mäen yli naapuriin.
- Mä en taida kestää, hän sanoi vääntelehtien ja mulkoili ympärilleen tylsiä sukulaisia, jotka rupattelivat joka istuimella.
- Ethän sä nyt kesken juhlien lähde minnekään, sanoi hänen mummonsa vierestäni sellaisella äänensävyllä, että Siiri kävikin vain sitten hakemassa loimipaketin ja istui sitten se sylissä näyttäen murjottavalta.

Minulla oli vähän samanlainen olo, mutta minulla oli myös nälkä ja lähdin hakemaan keittiöstä toisen kupillisen kahvia.
- Onnistunut lahja, onnittelin Saaraa, joka täytti kahvinkeitintä ties monettako kertaa. Hän hymyili minulle nopeasti.
- Kiitos kun kuskasitte sen. Siiri varmaan olisi lähtenyt vaikka liftaamalla teille muuten tänä iltana, hän huokaisi.
- Joo, siltä se vaikutti, myönsin.
- Ja onnea teillekin, te kuulemma saatte perheenlisäystä.
- Kiitos, sanoin, enkä voinut olla hymyilemättä kun yritin operoida termoskannun kanssa. Minusta oli alkanut tuntua mukavalta, kun ihmiset onnittelivat. Silloin ensimmäisellä kerralla minun oli tehnyt mieli lyödä kaikkia, jotka kehtasivat olla niin tunkeilevia ja typeriä.

- Tää on hullua, puuskahdin äkillisessä uskoutumisenpuuskassa. – Ekalla kerralla mä vaan murjotin koko ajan enkä halunnut koko vauvaa, nyt musta tuntuu ihan toisenlaiselta, vaikka ei tänkään, hitto soikoon, olisi tarvinnut just nyt ilmestyä.
- Entäs Vesku? Saara kysyi.
- No sen mielestä olisi okei, vaikka mä en ikinä pääsisi äitiyslomien välillä töihin, mä en ole ikinä tavannut ketään, joka olisi yhtä innokas saamaan lapsia, naurahdin. – Mutta tän jälkeen mä alotan kyllä selibaatin, se on ihan varma. En mä huvikseni ole opiskellut vuosikausia. Ja mä haluan oman palkkapussin! Se saa itse synnyttää seuraavan, jos vielä hinkuaa lisää…
- Hih, sanoi Saara, ja sitten me aloimme hihittää molemmat. Se oli oikein terapeuttista hihitystä. Ilmeisesti Saara oli antanut anteeksi sen, että olin melkein ominut hänen tyttärensä.

Noin tuntia myöhemmin Siiri ei enää kestänyt ja ensimmäiset vieraistakin alkoivat jo lähteä, muun muassa Ali ja me. Tyttö marssi hetken poissaolon jälkeen olohuoneeseen ratsastushousuissaan ja kiitti kaikkia kovalla äänellä käynnistä, hänen piti nyt välttämättä poistua.
- Pääsisit meidän kyydissä jos mahtuisit autoon, mutta se on vähän täysi, pahoittelin.
- Ei haittaa, mä olen nopeammin perillä juosten, Siiri sanoi ja käännähti kannoillaan loimi kainalossaan.
- Voi elämän kevät tota lasta, Saaran sisko päivitteli. – Nyt te ette näe siitä enää vilaustakaan.
- Mutta tulee se ainakin öiksi kotiin, Juha huokaisi.
- Ja me jäätiin ilman talliapulaista, huokaisin minä, puoliksi leikilläni.
- Miten niin? Mä tulen tietysti Puhurin kanssa teille kesäksi, Siiri huikkasi eteisestä ja sitten ovi kävi.

- No tosta asiasta ei vielä ollakaan keskusteltu, Saara mutisi.
- Kyllä me pärjätään ilman sitäkin, sanoi Vesku jämäkästi.
- Niin pärjätään, lupasin minä nopeasti. En halunnut nyt ruveta juttelemaan siitä asiasta. – Jos mä saan tallin täyteen kesäksi niin en mä edes tiedä, mihin sen hevosen laittaisi.
- Mietitään sitä myöhemmin, Juha päätti ja niin mekin lähdimme. Vesku jätti minut ja Alin kyydistä Alin pihaan ja lähti jo ajamaan kohti kotia. Minulla oli paku levällään tallin edessä, joskin päätin jättää sen siivoamisen kunnes pääsisimme kotiin, nostin vain sieltä talliin satulan ja suitset.
- Pitäkää hauskaa, toivotin talliin, mutta Siiri ei tainnut edes kuulla.

Oma tallimme kotona näytti jotenkin tyhjältä. Vähän aikaa sitten siellä oli ollut seitsemän hevosta, nyt enää vaivaiset viisi. Ehkäpä Lotalla ja Sofialla olisi jotain kavereita, jotka kaipaisivat tallipaikkaa? Voisinkin aloittaa sanan levittämisen heidän kauttaan. Mikä estäisi aloittamasta vuokralaisten etsintää jo nyt, vaikka olinkin vielä koulussa? Alkaisipahan sitten tulla vuokratulojakin saman tien.

  Re: Mansikkakesä 13

LähettäjäAivokana 
Päivämäärä:   3.8.09 22:27:39

En jaksa/muista kommentoida, mutta luen edelleen. :-D

  Re: Mansikkakesä 13

LähettäjäSennnu 
Päivämäärä:   3.8.09 23:43:56

Joo, niin mä oletankin :)
--------------
14.

Lumi lähti kentältämme vähän aikaisemmin kuin ympäristöstä, kiitos ahkeran lanauksen kelirikkoaikaan, ja aurinko pehmitti sen nopeasti melkein loistavaan kuntoon. Silloin Miila tuli harjoittelemaan hyppäämistä. Olin minä silloin tällöin talven mittaan hypellyt, mutta aina ei vaan ollut sellainen keli, että sitä olisi voinut tehdä, mutta nyt olin Miilaa ajatellen viikolla loikkinut vähän tikkuja, jotta Niki ei ihan intoutuisi nähdessään niitä ensi kerran pitkän tauon jälkeen.

Kiikutti se Miilaa silti aivan huoletta, vaikka olin rakentanut esteet nätisti limittäin ja lomittain niin, että missään ei auennut kivaa suoraa päästellä alastulon jälkeen, se kun oli Nikistä vastustamattoman hauskaa.
- Se on hullu, Miila puhisi pian punaisena. Heidän taistelunsa ei ollut mitenkään kaunista katsottavaa.
- Tota… sanoin epäröiden.
- Aikalisä, Miila sanoi ja antoi Nikille pitkät ohjat. Hevonen rentoutui välittömästi. Jotain Miila oli ainakin ymmärtänyt siitä. Yritin muotoilla hänelle jonkin kohteliaan neuvon, mutta hän nosti kätensä pystyyn, kuin olisi pysäyttänyt vastaantulevaa autoa. – Mä haluan miettiä itse.

Minua vähän pelotti katsoa, kun hän otti taas ohjat käsiinsä mutta se alkoikin jo sujua paremmin. Tosin hän tyytyi ylittämään yhtä ainoaa pienistä esteistä ravissa ja ympyrällä. Ihan niin olin minäkin aikojen alussa opetellut pitämään Nikin käsissäni, joten siihen minulla ei ollut mitään huomauttamista.
- En mä tiedä tuleeko tästä mitään, Miila sanoi lopulta.
- Mä ajattelin, että teillä voisi natsata, sähän oot aina tykännyt vauhdista ja vaaratilanteista, sanoin, joskaan en nyt ehdottomasti halunnut heistä kumpaakaan mihinkään vaaratilanteeseen. Se vain rimmasi hyvin vauhdin kanssa.
- Mä alan ehkä näin vanhemmiten vähän viisastua, ei musta enää ole niin kivaa, että mua viedään kuin rukkasta, Miila hymähti.
- No, eihän kukaan oo sanonut, että sun olisi pakko hypätä sillä.
- Mutta ei ratsastamisesta oo mitään iloa jos ei pääse hyppäämään, hän väitti vastaan.

Olin ihan pikkiriikkisen samaa mieltä.
- Mä taidankin katsoa oisko mitään sopivia kisoja lähiviikkoina, sanoin miettiväisesti. – Tuutko mukaan hoitamaan, jos mä löydän jotain lähistöltä?
- Sinä kisoihin? Etkä mene, sähän olet raskaana!
- Älä alota. Mun kisahousut mahtuu vielä jalkaan.
- Todista!
- Varmaan mahtuu, kun nääkin mahtuu, sanoin vilkaisten ruskeita, jotka minulla parhaillaan oli jalassa. – Mutta tuu katsomaan, jos huvittaa. Sä voit samalla surffata mulle lähitallien sivuja, jos löytyisi kilpailukutsuja.

Vesku lähti ulos kun me tulimme sisään.
- Likat meni sänkyyn lukemaan äsken, pitäsköhän ne herättää, ettei ne kuku koko yötä? hän sanoi ohimennen.
- Ei nää mitään nuku, ne lukee toisilleen, Miila sanoi kurkistettuaan lastenhuoneeseen. Eivätkä enää sitten lukeneetkaan. Miila oli lasten lempitäti, ellei Karoliinaa laskettu, ja he olivat mitä ilmeisemmin vain tappaneet sängyssä aikaa odottaessaan, että Miila tulisi sisään.
- Koska sä otat Karoliinan mukaan? kysyi Danni.
- En tiedä mutta hyvä idea, mä kysyn koska mä saan lainata sitä, Miila lupasi.

Kävin penkomassa kaapista kisahousuni ja kiskoin ne päälle. Pinkeät, kyllä, mutta onneksi niissä oli reilusti joustava vyötärö. Nyt kun äkkiä löytäisin kisat, voisin mennä ilman paalinaruviritelmiä.
- Kato nyt, sanoin ja menin pyörähtelemään olohuoneeseen.
- Tiukat, Miila tuomitsi.
- No totta hitossa ne on tiukat. Kai se nyt jo jossain näkyy. Mutta takuulla mä näillä nyt parin minuutin radasta selviän. Nyt täytyy vaan etsiä kilpailut. Hain tietokoneen ja istuin surffailemaan, avaten vaivihkaa hakasen ja vetoketjun kun Miila ei huomannut.

- Miksi sulla on ratsastuskilpailuhousut? Danni kysyi.
- Koska mä haluan mennä ratsastuskilpailuihin niin kauan kun mun maha mahtuu näihin, sanoin poissaolevasti ja yritin muistella lähimpien ratsastuskoulujen nimiä. Joku seurakisojen 80 tai 90 senttiä olisi ihan hyvä ensimmäiseksi yritykseksi.
- Mutta ethän sä kasva enää, tyttäreni sanoi pikkuvanhasti. Olimme keskustelleet siitä asiasta aika hiljattain, kun hän ei olisi halunnut kaupassa sovittaa oikeankokoisia saappaita, vaikka edelliset puristivat.
- Ei Jessi kasvakaan mutta se vauva kasvaa, Miila selitti.
- Ai niin, se mikä ei ole kypsä vielä.
- Me ollaan kypsiä jo, tajusi Alissa ja alkoi nauraa, kun Miila ja minäkin aloimme.
- Te ootte uskomattoman kypsiä nuoria naisia, Miila vakuutti. Surffailuni jäi vähäksi aikaa siihen, kun en saanut nauramista loppumaan. Hyvä, etten tipauttanut koko konetta sylistäni.

Löysin lopulta yhdet kisat Tuusulasta, kahden viikon kuluttua, mutta onneksi Tuomarinkylään saattoi aina luottaa.
- Sopisko sun tulla ens lauantaina avuksi? kysyin Miilalta.
- Toki mä tuun. Sano vaan millon ja minne? Vai tänne?
- Ei kun Hesaan illalla, kyllä mä tän pään hoitelen. Naputtelin saman tien ilmoittautumisen menemään. – Vesku saa olla lastenhoitajana.
- Mitäs se siihen sanoo?
- Ei kai sillä siihen mitään sanomista ole, kun koko ajan vaan meinaa niitä lisää, mutisin.
- Mihin luokkaan sä aiot?
- Ajattelin alottaa reteesti yhdeksästäkympistä.

Vesku näytti kauhistuneelta, kun tuli ratsastamasta ja kuuli, mitä aioin.
- Mä toivoin, että sä olisit jo vähän aikuistunut, hän kehtasi sanoa. Minä loukkaannuin, aloin miettiä sopivia ilkeyksiä heittää takaisin, ja suljin sitten suuni sanomatta ensimmäistäkään.
- Mun täytyy saada uudet kisahousut, sanoin vain. – Mä en voi näillä mennä enää kuin korkeintaan parit-kolmet kisat. Myytäisköhän missään äitiysmalleja?
- Jessi, sanoi Vesku anovasti, mutta minä tuijotin häntä pahanilkisesti. Miila oli ottanut koneeni ja yritti näyttää siltä kuin ei kuulisikaan. Vesku luovutti ensin, huokaisi ja avasi telkkarin.
- Okei, en mä sano mitään. Innostut vaan lisää, yritän mä mitä tahansa.
- En mä oikeasti ajatellu hommata äitiysratsastushousuja, mutta nyt kun tuli mieleen niin voishan sitä tarkistaa tarjonnan, sanoin hyväntuulisesti nyt, kun olin saanut luovutusvoiton.

- Lopettakaa, Miila komensi. – Vesku, älä kanaemoile, ja Jessi, nyt sä vasta teini oletkin.
- Joo, myönsin iloisesti. – Mä en tykkää, jos mun arvostelukykyä aletaan arvostella. Se tuppaa katoamaan sillon kokonaan.
- No anteeksi, että mä reagoin, Vesku puuskahti. Minä en viitsinyt sanoa mitään, katselin vain häntä hymyillen. Hän oli hölmö ja minä olin hölmö, mutta miten mukavaa olisikaan sopia siitä myöhemmin illalla kaikessa rauhassa.

En minä nyt ihan Veskua kiusatakseni halunnut kisoihin. Kun olin katsellut Miilan hyppäämistä minuun oli vain iskenyt hurja himo päästä radoille nyt kun vielä voisin, se oli ihan kuin jano, se tunne. Lisäksi ajattelin, että ehkä Miilakin saisi jonkinlaisen kipinän, jos näkisi meidät kisoissa. Hän kun oli se rämäpää. Laskin, ettei hän haluaisi luovuttaa Nikin kanssa yrittämistä, jos minä, nynny isosisko, näyttäisin mallia. Tietenkään minä en väkisin halunnut tuupata häntä kisoihin, mutta olihan hän itsekin sanonut, ettei koulupylpertäminen kotikentällä oikein ollut mistään kotoisin. Velvollisuudentuntoisesti hän kyllä kävisi ratsastamassa, kun kerran oli luvannut, mutta olisi kiva, jos hänelläkin olisi kivaa.

Vesku auttoi minua sitten lauantaina lastaamaan Nikin ja lähdin ajamaan kohti Helsinkiä. Hän ajaisi perässä vähän myöhemmin tyttöjen kanssa. Kisapaikalla minua oli vastassa paitsi Miila, myös Jinna ja Leksa. Jinna halasi minua myrskyisästi.
- No jestas, sanoin. – Ihan kuin me ei oltaisi nähty kuukausiin.
- No eihän me ollakaan moneen viikkoon, ääliö. Mä en ole saanut edes onnitella sua!
- Onnittelit sä, puhelimessa.
- Sitä ei lasketa, henkilökohtaiset vaan! Ja toinen Kiieltä, Jinna muisti ja halasi toistamiseen.
- Mene kävelemään rata, edellinen luokka loppuu ihan justiin, Miila keskeytti meidät, kun olin kysymässä Jinnalta vieläkö Kiie nukkui hänen sängyssään. No, ehtisimme varmaan jutella myöhemminkin, minun oli mentävä.

Maneesissa tuoksui kostea hiekka ja puru ja jätökset ja minulle tuli hetkeksi huono olo, kun astuin sisään. Sillä lailla! Olisipa kiva ratsastaa kilpaa, jos yrittäisi samalla pidättää oksennusta! Tunne meni onneksi ohi melko pian, kun vähän aikaa totuttelin ovenpielessä. Muut kilpailijat harppoivat jo pitkin rataa ja liityin kiireesti seuraan.

Täällä oli yleensä ystävällisiä ratoja ilman vaikeita teknisiä kikkailuja. Niin nytkin. Yksi hyppy suoraan kohti yleisöä saattaisi tehdä joillekin tiukkaa, mutta en uskonut Nikin pelkäävän ihmismassaa. Tosin nyt pitkän kilpailutauon jälkeen mistään ei voinut olla ihan varma. Muistutin mieleeni, että minun pitäisi osoittaa Miilalle, että hevonen oli hallittavissa myös radalla. Sehän oli koko tänne tuloni perimmäinen tarkoitus.

Ystävälliset hevosenhoitajani olivat satuloimassa ratsuani hämärtyvällä parkkipaikalla, kun meidät ajettiin radalta pois ja lähdin lämmittelemään sitä kakkosmaneesiin. Veskua ja kotiväkeä ei vielä näkynyt, mutta eivätköhän he ilmestyisi ajoissa. Tämä olisi nopeanpuoleinen keikka, näin alkukaudesta eivät kauhean monet vielä olleet pääseet hyppäämiseen makuun, eikä osallistujia ollut tässä luokassa sataa, niin kuin joskus kesällä olisi.

Miila ei onneksi tullut katsomaan verryttelyäni. Niki oli vähän innostuneempi päästessään kerrankin sisätiloihin hyppäämään ja me herätimme lievää pahennusta muissa ratsukoissa. Ne oppivat kuitenkin pian jättämään tilaa esteen taakse, kun näkivät meidän lähestyvän sitä, ja yritin hymyillä anteeksipyytävästi joka suuntaan. Puolen tusinan hypyn jälkeen Nikikin alkoi hiukan tasoittua ja minä aloin tuntea oloni tutuksi ja kotoisaksi sen satulassa. Päätin antaa olla. Saisi sille jäädä vähän kipinää radallekin, oli turha hyppyyttää sitä puhki jo täällä. Näin Miilan sopivasti pujahtavan sisään ja ratsastin hänen luokseen.
- Sua ennen on kaksi, hän ilmoitti. – Miten se menee?
- Alkaa tuntua aika hyvältä, sanoin. Ohjasin Nikin ulos ja lähdimme jonottamaan kisamaneesin oven taakse. – Onko Vesku tullu?
- Joo, se lähettikin mut kysymään, että pitääkö sen peittää lasten silmät vai uskaltaako niiden antaa katsoa.
- Että teillä ei ole mitään luottamusta mun hienoon ratsuuni, tuhahdin. – Pari ekaa verkkahyppyä oli vähän hurjia, mutta nyt se on kuin kissanpoikanen.
- Näkis vaan, Miila mutisi ja meni itse sisään katsomon ovesta.

Ehkei ihan kissanpoikanen – ehkä pantterinpentu? Niki innostui taas nähdessään sellaisen määrän esteitä, ihania ja värikkäitä ja monista puomeista rakennettuja ja alkupuolen rataa se vei minua niin, etten voinut oikein muuta kuin pitää vaan huolen, että se eteni aina seuraavaksi oikealle esteelle. Sitten alkoi kai jaloissa vähän painaa ja sen vauhti tasaantui hyväksi estelaukaksi. Se ei ymmärtääkseni ollut pudottanut yhtään estettä perusradalla, joten jatkoin enempiä miettimättä uusintaan. Siellä sitten pari viimeistä estettä ylittyi niin rauhallisesti, että sain jopa vähän ajaa sitä eteen ja viimeisestä se kolautti puominkin alas. Ei ollenkaan hullumpaa noin kokonaisuudessaan. Kunhan saisin siihen taottua vähän lisää tottelevaisuutta, ja kuntoa kohennettua, olisimme taas täydessä iskussa.

Tai no, Niki olisi. Minun iskukykyni oli menossa vain alaspäin lähitulevaisuudessa.
- Eikös ollut hieno ja fiksu? kysyin silti tyytyväisenä Miilalta, kun kohtasimme maneesin ulkopuolella. Jinna raahasi sylissään Nikin loimea ja levitti sen sen selkään, kun hyppäsin alas.
- Ei paha, Miila myönsi. – Kai se on pakko uskoa, että sillä pystyy hyppäämäänkin, jos vaan osaa.
- Totuttelette vähän toisiinne niin kyllä se siitä. Oliko paljon puhtaita ratoja?
- Oli niitä jonkin verran.
- Tää on aina tylsintä, tämmönen onnistuminen, että joutuu sitten loppuun asti odottamaan, että pääseekö ruseteille vai ei. Melkeen se olisi saanut ennemmin tiputtaa jotain jo perusradalla, marisin ja kiipesin takaisin loimen päälle. – Me mennään kai sitten vähän kävelemään. Hevonen puhisee kuin höyryjuna.

Oli pimentynyt, mutta tunsin paikan jo aika hyvin kaikkien käymiemme kisojen jälkeen, ja ratsastuspolut, jotka kiersivät ja halkoivat ympäröiviä peltoja, olivat valaistut. Siellä oli muitakin ratsastajia, joko paikallisia yksityisratsukoita, joita epäilemättä otti päähän kun sisätiloihin ei päässyt, vaikka oli kylmää ja pimeää, ja muita kilpailijoitakin jonkin verran. Niki asteli tyytyväisen oloisena pitkin askelin, kaulaansa venyttäen. Minä kuvittelin sen olevan tyytyväinen itseensä, ja miksei se olisi ollutkin.

Takaamme kuului ratisevia askeleita ja kun vilkaisin sinne, vielä pidemmin askelin etenevä ratsukko otti meitä kiinni. Kohdallamme ratsastaja pidätti hevostaan.
- Olitko sä kisaamassa?
Nyökkäsin myöntävästi ja totesin, että hänenkin hevosensa selässä oli loimi.
- Olitko itse? Vai oletko menossa?
- Menossa vasta, mä starttaan toiseksi viimeisenä. Oliko paha rata?
- Ei ollenkaan, sanoin miettiväisesti. – Ei siinä ollut oikein mitään kummallista.
- Miten sulla meni? vieras tyyppi kysyi, kuin olisimme olleet vanhojakin tuttuja. Hän oli ehkä minun ikäiseni, plus miinus viisi vuotta, silmälasipäinen nuori mies.
- Uusinnan viimenen tipahti. Taisi kunto loppua kesken.
- Harmi, toinen sanoi ystävällisesti.

Oli harvinaista joutua tällä tavoin juttusille kisakumppaneiden kanssa, tai ainakin minulle oli sattunut sellaista ani harvoin. Tuntui, että kilpailuissa kaikki olivat niin keskittyneitä vain omaan itseensä ja hevosiinsa, ettei aikaa jäänyt muiden kanssa juttelemiseen – ja hehän olivat joka tapauksessa kilpailijoita. Tämän kaverin kanssa kuitenkin juttu sujui, kunnes hän erosi mennäkseen hyppäämään pari verryttelyestettä. Hän oli ehtinyt kymmenen minuutin lenkin aikana vuodattaa hevosensa elämänkerran ja melkein omankin sukuhistoriansa. Puhelias tyyppi. Minä kävelin Nikin kanssa lenkin vielä toistamiseen, ennen kuin palasin maneesin nurkille. Miila oli tullut ulos tupakalle.
- Onko siellä lisää puhtaita ratoja? kysyin.
- On niitä taas muutama tullut, mutta en mä ole varma montako. Haluatko sä mennä itse katsomaan? Mä voin ottaa hevosen.
- Voisin mä käydäkin, ja katsoa vaikka pari rataa, sanoin ja jätin Nikin Miilalle.

- Hei äiti! huusi Danni minulle buffetin luota, missä hän joi pillimehua ja vilkutti kovasti.
- Hei lapseni, menin sanomaan ja nappasin hänet syliin. Ei Danni tavallisesti äitiä huudellut, mitä lie pienessä päässä nyt liikkunut.
- Mä haluan kanssa ratsastaa, hän uskoutui.
- Ei kai tänään, on ihan ilta ennen kuin me ehditään kotiin, epäilin.
- Ei nyt, mutta kilpailuissa.
- Jaha! Nyt taisin tajuta. Lapsi oli tullut siihen ikään, mitä olin odottanut jo vuosia. Vilkaisin Veskua, joka oli käynyt hakemassa minulle kaakaota. – Kuulitko sä?
- Mitä niin?
- Danni haluaa kilpailemaan.
- Niin haluaa, ja Alissa haluaa kanssa. Ja ne haluaa valkoset housut myös, hän naurahti.
- Meidän pitää varmaan ruveta katsomaan sitä ponia, mietin ääneen, mutta muistin sitten, että olin tullut katsomaan tuloslistaa, ennen kuin Vesku ehti alkaa vastustella.
- Siellä on neljä tuplanollaa ja yksi 0-8, hän sanoi, kun siirryin lähemmäs listoja.
- Sittenhän me voidaan sijottua.
- Aika lailla varmasti sijotuttekin, hän sanoi, kun radalta juuri kuului kolme pillinvihellystä. Luokka oli jo melkein lopussa. Vilkaisin nopeasti sen toiseksi viimeisen ratsukon nimen ja samalla heidät kuulutettiin jo radallekin: Peter Peders. Oli siinä ollut vanhemmilla mielikuvitusta.

Poika ratsasti kyllä ihan siistin radan ja näin valoisassa hänen hevosensa oli iso ja kiiltävä. Jotenkin se ei kyllä miellyttänyt silmääni, se oli jotenkin kolhon ja jäykän oloinen. Pidin sattumoisin enemmän pienistä ja elastisista, kuten oma pantterinpentuni.
- Toi puhui mulle, osoittaen Veskulle ratsastajaa, jonka hevonen niinikään tiputti uusinnassa yhden esteen. Ei tokikaan siksi, että se olisi ollut väsyneen näköinen, sen askeleet eivät vain oikein sopineet ja takajalat kolahtivat.
- Niin, mitä sitten? Vesku kysyi.
- No en mä yleensä ole puhunut toisten kilpailijoiden kanssa. Tai ne ei ole puhuneet mun kanssa. Yllätyin vaan.
- No nyt pääsette puhumaan lisää, pääsette rusettienjakoon vieretysten, Vesku sanoi, kun ratsukko päätyi samaan tulokseen kuin Niki ja minä. Ja niinhän me pääsimme. Onnittelimme toisiamme kädestä pitäen ja nauraen, semmoistakaan ei ollut ennen minulle sattunut. Onneksi olin vielä niin nuori, että en ollut kokenut kaikkea, tuumin.

Sillä sekunnilla kun pääsin autoon avasin ratsastushousuni ja tutkin ohjaamon kalpeassa valossa mahaani, jossa komeili leveä punainen raita. Kyllä minun pitäisi ruveta tekemään jotain temppuja neulan, langan ja kuminauhojen kanssa seuraavaa viikonloppua varten. Tai ehkä hakaneuloja? Tosin niiden poksuminen radalla voisi kyllä osoittautua aika tuskalliseksi.
- Sun pitää lopettaa toi urheilu, sanoi Jinna auton vierestä syyttävästi ja hätkähdin. Olin kuvitellut hänen jo lähteneen.
- Kyllä mä lopetankin, ihan kohta. Ens viikonloppuna mennään vielä yhdet kisat, katsotaan sitten, lupasin. – Hei, haluatteko te kyydin kotiin?
- Haluatko sä kiertää ylimääräistä lenkkiä hevonen kyydissä? Jinna epäili.
- No ei se ole pahastikaan ylimääräistä. Teillähän menee ikuisuus jos lähdette bussilla, ja Leksalle taitaa olla vähän liian pitkä matka kävellä kotiin.
- No kiitos mieluusti sitten, sä voit jättää meidät vaikka siihen junaradan alle, siitä Leksakin jo jaksaa kävellä ihan hyvin.

  Re: Mansikkakesä 13

Lähettäjätripi 
Päivämäärä:   4.8.09 11:38:04

puksussako ne jää pois?

ihanaa kun laitat näin pitkiä patkiä :) Kohta pääsee taas keskittymään sun kirjoituksiin, kun tulee uutta tekstiä :)

  Re: Mansikkakesä 13

LähettäjäSennnu 
Päivämäärä:   4.8.09 17:05:44

Tripi, just siinä :)
---------
15.

Siiri soitteli viikoittain nyt, kun ei enää käynyt meillä kylässä, yleensä perjantaisin, ja kertoi Puhurin kuulumisia. Hevonen oli oppinut oitis tarhailemaan tammojen kanssa ja edistyi kuulemma hyvin ratsastuksen opettelemisessa. Ali ratsasti sillä suunnilleen kerran viikossa ja neuvoi Siiriä.
- Kuulostaa tosi hienolta, sanoin tyytyväisenä, itse asiassa se kuulosti paremmalta kuin mitä olin osannut toivoakaan. – Ei kai se laukkaa vielä?
- Ali sai sen laukkaamaan liinassa, Siiri kertoi. – Mitä teille kuuluu?
- Me mennään kisoihin, tai me oltiinkin jo yksissä.
- Ai niin! Miten meni?
- Me oltiin viidensiä, kerroin tyytyväisenä ja kiskoin sitten hetken mielijohteesta tietokoneeni syliini. Katsoisin, oliko sunnuntaille jo lähtölistoja.
- Oliko se puhdas rata?

Kerroin naputellessani, miten rata oli mennyt, este esteeltä ja löysinkin oikealle sivulle. Lähtölistat.
- Joko teillä on uusia vuokralaisia?
- Ei vielä, mutta en mä ole puhunukkaan kuin Lotalle ja Sofialle vielä. Enkä mä ajatellut käydäkään mitään mainoksia laittamassa kauppojen ilmotustauluille vaan antaa vaan sanan kiertää.
- Miksi ihmeessä? Laita jonnekin nettisivulle!
- Mä kuvittelen, että me saadaan vaan kivaa porukkaa, jos saadaan vaan tutuntuttuja, sanoin. – Äh, no, ehkä sä tajuat.
- Tajuan tietysti. Ei kai se idiootti oo mönkiny taas laitumilla?

- Ei sitä ole meillä näkynyt… ajattelin ohimennen, että minun pitäisi kertoa Siirille nähneeni Anton Anttilan huoltoaseman baarin edessä mönkkäreineen, mutta samassa bongasin oman nimeni. – Loistavaa, ysikympissä vikana ja metrissä kai heti ponien jälkeen. Tulee taas lyhyt reissu. Ja kato, Petterikin.
- Kuka?
- Yks tyyppi, jonka mä tapasin kisoissa viimeksi, näköjään tavataan taas.
- Petteri?
- Peter Peders – Dissident, luin listasta.
- Mitä siitä?
- No ei yhtään mitään. Ja niin, kyllä se mönkijä näköjään toimii taas. Mä näin sen.

- Ai missä? Siiri kuulosti samaan aikaan innokkaalta ja välinpitämättömältä ja minua nauratti, kun en oikein voinut ymmärtää, miten hän pystyi siihen. Kerroin kuitenkin.
- Kenen kanssa se oli?
- Joidenkin samanikästen, en mä niin kattonu. En mä olis huomannu sitäkään ellen ois tunnistanut mönkijää. Jotain poikia siinä vaan oli, lisäsin kiireesti. Siiri vaihtoi yhtä kiireesti puheenaihetta, ainakin tavallaan.
- Jätä sitten muuten Puhurille yksi tallipaikka kesäksi, äiti alkaa melkeen suostua, Siiri sanoi. – Ja tulisinko mä sunnuntaina sun kanssa kisoihin?
- Miila tulee, ja Vesku ja tytöt, mutta jos sä ehdit ja saat kyydin niin siitä vaan.
- No en mä nyt kellon ympäri tallilla kuitenkaan ole.

Jäin tirskahtelemaan itsekseni puhelun jälkeen. Luuliko Siiri että hänen salaisuutensa oli salaisuus, vai uskoiko hän vain sen olevan turvassa minun takanani? Olihan se, tietysti, vaikka olin minä tainnut Veskulle jotain sanoa. Tuskin muistin aikaa kun olin itse ollut kolmentoista ja pihkaantunut.

Sunnuntaina lähdin luottavaisin mielin matkaan. Niki olisi varmaan parempi tänä viikonloppuna, vaikka minä olin hypännyt sillä viikolla vain kerran ja Miila eilen toisen kerran. Se ei enää ollut ollut niin hönö Miilankaan kanssa, joten se saattaisi radalla minun kanssani olla jopa oikeinkin hyvä.

Juha oli tuonut Siirin meille aamulla, mikä oli hyvä juttu, sillä Dannilla oli kuumetta ja perheeni joutui jäämään kotiin. Miila ajaisi suoraan kisapaikalle, sikäli kun löytäisi perille, mutta Siiri auttoi minua pakkaamaan tavarat ja lastaamaan Nikin, kuten usein ennenkin.
- Kauanko sä aiot vielä ratsastaa? hän kysyi, kun lähdimme liikkeelle.
- Niin kauan kun se ei satu, eikä maha ota satulaan, mutta kisaaminen taitaa saada jäädä tähän, mietiskelin. – Mulla on jo housut kiinni kuminauhalla, sitten kun ne ei mahdu jalkaan niin on ihan turha enää harkitakaan. Ja sitä paitsi saappaatkin alkaa kiristää.
- Oletko sä kauhean pettynyt kun et pääsekään vielä töihin?
- Olin mä, myönsin. – Siihen asti kun mä keksin ton täysihoitotallijutun. Nyt mä olen melkein enemmän innoissani siitä.

Päämäärämme ei ollut kaukana, se oli ratsastuskoulu Keravalla ja sen pihamaa oli kuin sirkus, tai automarketin parkkipaikka kesäperjantaina. Pakulle ei kerta kaikkiaan ollut tilaa, joten jouduin ajamaan sen ratsukoita väistellen maneesin toiseen päähän. Oli huonotkin puolensa siinä, ettei tarvinnut nousta aamukuudelta ensimmäisiin luokkiin. Toisaalta siellä sitten oli rauhallista.
- Mä käyn katsomassa missä mennään, sanoin Siirille, joka nyökkäsi.

Törmäilin ihmisiin etsiessäni kansliaa, mihin voisin maksaa lähtömaksut ja tarkistaa, mihin aikaan luokan oletettiin alkavan. Ruuhkaa ei ollut vain pihalla vaan myös maneesin päädyn kahvilatilassa, mihin kisakanslia oli järjestetty. Meinasin hermostua pikkutyttöryppäisiin, jotka vaelsivat nelikkoina tai kuusikkoina vastaani kuin eivät olisi nähneet kuin toisensa. Tietystikin he olivat niin uppoutuneita omiin tärkeisiin keskusteluihinsa, että ihmekös tuo. ”Näitkö sä miten ihanasti Robin meni?” ”Se Tiganan ratsastaja oli ihan hullu, sehän hakkasi sitä!” En voinut mitään sille, että kun näin suunnilleen seitsemännen kävelevän suoraan päin minua katsoen ihan toiseen suuntaan, kyynärpääni ojentui niin, että hänen olkapäänsä osui siihen, toivoakseni kipeästi.
- Anteeksi, tyttö luullakseni mutisi, ja niin minäkin, oli noloa, että olin laittanut hänet sijaiskärsijäksi kaikkien muidenkin puolesta. Sitten kävelin itse pahki Miilaan.
- Olethan sä täällä jo! Mä en nähnyt missään teidän autoa.

- Se on tossa päädyssä, osoitin seinän taakse ja asetuin jonoon. Tyttö, joka otti vastaan rahani sanoi, että luokkani alkuun oli vain muutama minuutti, edellisen luokan palkintojenjako oli jo menossa. Hän katsoi minua huolestuneena kysyen, ehtisinkö.
- Ehdin hienosti, mä lähden viimesenä, hymyilin hänelle, ärsyyntymiseni oli kadonnut.
- Verryttely on viiden ryhmissä, paitsi siinä viimeisessä teitä on vaan neljä, tyttö kertoi lukien paperiansa.
- Kiitos.
- Menisinkö mä autolle? Onko Vesku siellä? Miila kysyi.
- Ei siellä ole kuin Siiri, Danni tuli kipeeksi niin, että Vesku joutu jäämään kotiin.
- No sitten mä menen, Miila päätti ja minä jatkoin matkaa maneesin puolelle katsomaan, joko pääsisin kävelemään rataa.

Olin jo unohtanut Peter Pedersin, kunnes näin hänet hyvin nuoren tytön kanssa tutkimassa seinään kiinnitettyä ratapiirrosta. Odotin kärsivällisesti, että he siirtyisivät, ennen kuin änkesin itse lähemmäs. En viitsinyt sanoa mitään, jos tilanne vaikka olisi mennyt kiusalliseksi, mutta Peter itse nappasi minua ilahtuneena olkapäästä.
- Moi, mä huomasinkin, että sä olit tulossa tännekin.
- Niin tulin, myönsin ja keskityin nopeasti rataan. Hyvin kiltti, hyvin perinteinen; ympäri kentän, diagonaalit ja sitten vielä ympäri maalilinjalle. Sitten jo seuraava innokas työnsi minua sivummalle.
- Tuu kävelemään meidän kanssa, Peter pyysi. Hän näytti innokkaalta ja kohensi pikaisella eleellä silmälasejaan, hänen vaalea tukkansa hapsotti. Sekin näytti jotenkin omituisesti innostuneelta.

- Nyt suu kiinni, sä häsellät taas, tyttö sanoi ja tökkäsi häntä kyynärpäällä.
-. Mä en voi sille mitään, mä puhun aina kun mua jännittää, poika puolustautui. – Tässä on mun sisko, Paju. Tää on Jessi, eikö? Me tavattiin viime kisoissa. Mä olen Pete.
Hän tosiaan puhui koko ajan, kun kiersimme rataa. Tosin hän naamioi sen sisarensa neuvomiseksi, joskaan Paju ei näyttänyt juuri kuuntelevan. En minäkään viitsinyt kuunnella, mietin ihan omia kuvioitani, ja mitä Niki mahtaisi tykätä yksinäisestä pystyesteestä toisella pitkällä sivulla.
- Nyt mun pitää jo juosta, mä olen ekassa verkkaryhmässä, tyttö tokaisi kun oli harpponut viimeisen estevälin ja niin hän katosi. Arvioin hänet ehkä viiden-kuudentoista vanhaksi – tosin ratsastajatytöistä oli minusta aina vaikea sanoa, ehkä siksi, että ratsastusvaatteet olivat aika universaali asu. Ainakin kisavaatteet. Vedin ajatuksissani omaa mustaa paitaani paremmin housujen peitoksi, vaikka olin kyllä tarkistanut, ettei sieltä pitäisi vilkkua puoliksi avonaista vetoketjua.

- Mä menen kanssa katsomaan omaa hevostani, sanoin mietteissäni.
- Nähdäänkö taas palkintojenjaossa? Pete kysyi.
- Yritetään, naurahdin.
- Kai munkin pitää mennä laittamaan omani kuntoon. Onneksi ei tarvinnut tällä kertaa matkustaa.
- Onko sun hevonen tällä tallilla? kysyin yllättyneenä. Olin jostain syystä kuvitellut, ettei tällä olisi yksityisiä.
- On, ja Pajun poni. Tuu katsomaan jos ehdit.
- En mä nyt taida joutaa, täytyy mennä lämmittelemään Nikiä. Ehkä sitten metrin jälkeen?
- Okei, Pete hymyili ja lähdimme omiin suuntiimme.

Niki kiilteli kiiltävänmustana ja hörähti minulle, kun ilmestyin nurkan takaa.
- No ukkokulta, sanoin sille ilahtuneena. Aina se vaan jaksoi rakastaa minua.
- Me unohdettiin kylmägeelit, sanoi Siiri, joka oli kiinnittämässä jännesuojia sen etujalkoihin.
- Dämn. Täytyy kysyä, päästäänkö talliin suihkuttelemaan ennen lähtöä.
- Joko satuloidaan? kysyi Miila.
- Vaikka, mä voin sitten kävellä vaikka jonkun pienen lenkin, kun odottelen meidän verkkaa.

Ei meitä ollut sitten viimeisessä ryhmässä neljää vaan vain kolme, eli tilaa oli hyvin. Tällä kertaa päätin hypätä vain muutaman hypyn, kun Nikillä oli kuitenkin kaksi rataa edessä, enkä ollut kovinkaan varma, oliko sen kunto kauheasti ehtinyt viikossa kohota. Menköön sitten ysikymppinen vaikka vähän reuhtoen kunhan sillä olisi vielä intoa jäljellä metrissäkin. Pete oli samassa ryhmässä ja hänen ruunikkonsa oli tänään vähän vähemmän koneellisen oloinen, se näkyi ainakin tekevän innokkaita lähestymisiä, vähän Nikin tapaan. He saivat jäädä radalle, kun me muut kaksi jouduimme poistumaan, ja muutamaa minuuttia myöhemmin he tulivat ulos myrskyisien aplodien saattelemana.
- Puhdas rata? arvelin, ja Pete nyökkäili tyytyväisenä.
- Tee perässä.

Lupasin, ja rikoin lupaukseni saman tien. Niki meni semmoista laakalentoa alkuradan, että se kolisteli meille kaksitoista virhepistettä, mutta loppua kohden se alkoi mukautua siihen, että minäkin olin kyydissä. Viimeiset esteet menivät niin kuin minä halusin ja aloin odottaa suuria seuraavasta luokasta.
- Miten kävi? Pete kysyi, kun ratsastin ulos.
- No ei me nyt tulla palkintojenjakoon, mutta odota metriin. Tää oli vaan tämmönen maksullinen verryttely, naurahdin. – Voititkohan sä?
- En mä ainakaan Pajua voittanut. Sen poni on niin paljon vikkelämpi kuin tämä, hän sanoi silittäen ruunansa kaulaa.
- Tämäkin on nopea kuin taivaan tuuli, niin että odota vaan, uhkasin.

Vein Nikin Miilalle siksi aikaa kun kävin muodon vuoksi katsomassa seuraavankin radan. Sinne oli rakennettu muuri yhden pystyesteen tilalle, muuten se oli ennallaan. Paju herrasteli sinivalkoinen rusetti takinkauluksessaan, Petellä oli valkoinen.
- Johan sitä nyt ollaan, kiusasin. – Eikö noiden pitäisi olla hevosten suitsissa?
- Me ajateltiin masentaa kanssakilpailijoita näillä, Paju nauroi.
- Mä en ainakaan masentunut.

Pasteerasin Nikin kanssa maneesin oven takana kun poniryhmä verrytteli, ja sitten näin Pajun ponin, kun hän tuli ulos ratsastettuaan ensimmäisenä. Se oli suunnattoman suloinen ruskeankirjava eläin, melko suuri, mutta silti sironpuoleinen. Muistin sen ruskeankirjavan otuksen, jonka Oona oli edelliskeväänä tuonut Virosta. Tämä oli paljon samannäköinen, mutta rakenteeltaan kauniimpi.
- Onko toi muka ponikokoinen? kysyin.
- Mulla on mittaustodistus, haluatko nähdä? Aina sitä epäillään.
- Ei sun sitä tarvitse näyttää, mutta aika rajoilla se taitaa olla?
- Poni mikä poni. Mutta hieno poni.
- Puhdas rata taas?
- Juu, Paju hymyili.

Yleisö tuntui menettävän mielenkiintonsa, kun ratsastin seuraavan kerran sisään. Äskeisen kolisteluradan jälkeen meitä ei varmaan pidetty mitenkään potentiaalisina enää. Minua se ei haitannut, Niki tuntui fiksulta ja todettuani, että nyt jarrut toimivat annoin sen lähteä radalle. Liisimme ja kiisimme, hyvää vauhtia mutta hallitusti. Oikein hyvin. Vasta lopussa se alkoi tuntua hiukan väsähtävän, mutta ei hätää, olimme jo viimeisellä esteellä ja vauhtia oli riittänyt koko radalle. Minusta se oli nappisuoritus jos mikä. Näin, miten Siiri pomppi penkillä katsomossa ja lähti sitten juoksemaan alas portaita.
- Nyt vaan odotellaan palkintoja, sanoin tyytyväisenä, kun kohtasin hänet ja Miilan maneesin ulkopuolella.
- Nyt se meni hyvin. Kyllä mä tommosella hevosella voisin itsekin kisata, Miila ilmoitti.
- Tässähän se on ja tämmönen se on ollut koko ajan.
- No voi olla, että meidän yhteistyössä ois vielä vähän hitsaamista.
- Neiti on hyvä ja alkaa vaan hitsaamaan.

- Miten sulla meni? tuli Paju kysymään, edelleen poninsa selässä.
- Puhtaasti. Haa, nyt kun vielä tietäisi onko mun aika parempi kuin sun. Kuulitteko te mun aikaa? kysyin hoitajiltani, mutta molemmat pudistivat päätään, eikä Pajukaan tiennyt omaansa. Hän ehdotti, että kävelisimme pienen lenkin odottaessamme luokan loppua ja nyökkäsin. Miila ja Siiri sanoivat menevänsä katsomaan loput radat.
- Luuletko sä että teidän vesiboksia sais lainata tän jälkeen? kysyin tytöltä, kun olin seurannut häntä pois maneesin kulmilta tarhoja kiertävälle tielle, jota aiemminkin olin kävellyt. Hän arveli sen käyvän hyvinkin ja kohta olin kertomassa Nikin edelliskesäisestä jännevammasta.
- Missä sä pidät sitä? Siis millä tallilla? tyttö kysyi.
- Meillä on kotona talli.
- Oo, hän sanoi. – Se mahtaa olla ihanaa!
Se minun oli toki pakko myöntää. Kaikille se ei ehkä olisi sopinut, meille sopi.
- Ei meillä olisi varaa pitää kaikkia hevosia muuten, selitin.
- Onko teillä montakin sitten? Paju älähti.
- Onhan noita muutama…

Huomasin tulevani oikein hyvin toimeen nuoren tytön kanssa. Hän yllytti minut kertomaan tammoista ja Mustista ja tuskin huomasin omalta pälpätykseltäni, että olimme palanneet maneesin luo. Paju purskahti äänekkääseen nauruun yhtäkkiä, kesken lauseen.
- Noin sitä pitää! Mä voitin tän kisan!
- Voititko? Mistä sä tiedät? havahduin.
- En mä koko kisaa tarkoita, meidän keskinäisen. Hän osoitti maneesin ovelle. Pete, hyvin hiekkainen Pete, talutti hiukan ontuen Dissidentiä ulos sieltä. – Velipoika sai näköjään hylsyn, mä saan kaksi rusettia, voitin sen.
- Ahaa, tajusin. – Saa nähdä voitinko mä sut vai en.
- Harvoin meitä on hevoset voittaneet, Paju sanoi hiukan kopeasti, mutta hänpä ei tuntenut Nikiä. Me voitimme.

Lähdimme kunniakierroksen jälkeen kohden tallia koko porukka. Paju osoitti vesiboksin ja pysäytin Nikin sinne. Miila piteli Nikistä kiinni ja minä letkutin jalkoja Siirin vaeltaessa Nikin suojat sylissään ympäri tallin ja kurkkiessa joka karsinaan.
- Missä sä aiot hypätä seuraavaksi? tuli Pete kysymään. Hän oli saanut oman hevosensa jo hoidettua pois, mutta omaa olemustaan hän ei ollut ehtinyt siivota, hän oli edelleen hiekassa.
- Mä en ehkä enää kisaa tällä kaudella. Katsotaan mihin Miila uskaltaa, vai uskaltaako, sanoin nyökäten sisartani kohti.
- Miksen uskaltaisi, Miila tuhahti.
- Mikset aio kisata?
- Koska mä aion jäädä äitiyslomalle.

Oli vähän noloa sanoa sitä ääneen ventovieraalle, nuorelle pojalle vielä, mutta näköjään en sitten ollut vielä silminnähden paksu. Se ilahdutti minua.
- Mä vaan hoitelen kotona hevosia ja muut saa hoitaa ratsastamisen, selitin.
- Onko teillä isokin talli? Pete kysyi kiinnostuneena.
- Ykstoista paikkaa, mutta niistä on nyt vaan viisi käytössä.
- Miksi ihmeessä pidätte tyhjiä paikkoja?
- Me päätettiin vasta ruveta ottamaan vuokralaisia.
- Niinkö? poika sanoi mietteliäästi. – Onko teillä kenttä?
- On tietysti, ei me nyt suoraan metsästä tänne tultu, naurahdin.
- Ei kai maneesia?
- Ei. Miten niin? Etsittekö te tallipaikkaa? riemastuin. Nuo sisarukset voisin ottaa vaikka heti, he vaikuttivat mukavilta.
- Mietinpähän vaan, hän sanoi, enkä kehdannut ruveta tiukkaamaan sitten enempää. Arvelin Nikin saaneen tarpeeksi kylmetystä ja kurotuin sulkemaan hanan.
- Eiköhän lähdetä kotiin, sanoin Miilalle. – Missä se Siiri on?

  Re: Mansikkakesä 13

LähettäjäAivokana 
Päivämäärä:   4.8.09 17:10:27

Enää kolme pätkää ni pääsen taas seuraamaan tätä täältä, jee :D (Harjoitan itsekuria silleen että yritän olla lukematta eteenpäin muualta kuin täältä :DD)

  Re: Mansikkakesä 13

LähettäjäSennnu 
Päivämäärä:   4.8.09 17:16:50

Itsekuri on terveellistä, mutta helpotetaan vähän :P
------------
16.

Toivoin kovasti, että Pedersin sisaruksista kuuluisi jotain. Minun puhelinnumeroani ei olisi ollut vaikea saada numerotiedustelusta tai löytää esimerkiksi Kipasta, kun he kerran tiesivät minun ja hevoseni nimen. Mutta ei mitään kuulunut, ja sitten unohdin heidät, kun kouluviikot sen kuin vähenivät. Minun piti vahtia Miilan ja Nikin edistymistä esteillä ja Vesku alkoi käydä vuorostaan kisoissa ja tarvitsi välillä minut mukaan, vaikka hän usein saikin Villen groomiksi. Musti oli aluksi vähän riehakas, olihan jo viikkokausia siitä, kun se oli nähnyt muita hevosia kuin tämän kotilaumansa, ja kisapaikkojen vilinä sai sen pois tolaltaan. Ensimmäisissä kisoissa se ei tahtonut käsissä pysyä päästyään autosta ulos, mutta onneksi se oli paremmin hallittavissa ratsain ja Vesku ehti ratsastaa sillä melkein tunnin ennen omaa vuoroaan. Radalla se sitten oli aika nuutunut, mutta teki ainakin mitä oli tarkoitus eikä vain huudellut muille hevosille.

- Seuraavalla kerralla menee jo paremmin, kunhan se taas muistaa miten kisapaikoilla pitikään käyttäytyä, sanoi Vesku luottavaisena.
- Ei tääkään nyt ihan huono ole, lohdutin lukien arvostelua.
- Mutta se oli vaan helppo bee, olisi ollut aika noloa siitä saada hylky.

Sitten Sofia tuli sanomaan, että hänen luokkakaverinsa oli saamassa ylioppilaslahjaksi hevosen ja tarvitsi tallipaikan.
- Mä sanoin sille, että meidän tallilla on tilaa, hän kertoi.
- Minkälainen hevonen ja minkälainen ihminen? kysyin.
- Tyyppi on ihan kiva, se on ratsastanut kymmenvuotiaasta asti, mutta hevosesta ei mitään tietoa. Ne taitaa etsiä sitä vielä.
- Jaaha, no, pyydä se käymään niin katsotaan, kehoitin.
- Joo, mä ajattelin ottaa sen mukaan perjantaina koulun jälkeen, jos sä olet kotona, Sofia sanoi.
- Mä olen kyllä iltapäivällä jo kotona, lupasin.

Sofia tulikin sitten aikaisin myös, vieraalla autolla, jota ajoi toinen nuori tyttö. He parkkeerasivat talon eteen ja minulle tuli yhtäkkiä mieleen, että jos meillä olisi puoli tusinaa asiakashevosta saattaisimme tarvita myös puoli tusinaa parkkipaikkaa. Hyvästi nurmikko.
- Mä olen Kara, vieras tyttö esittäytyi reippaasti ja ojensi kätensä. Hän näytti ihan mukavalta, jos nyt ensi näkemältä mitään saattoi sanoa. Suorastaan laiha hän oli ja hänellä oli pitkät eloveenahiukset ja silmiinpistävän ruskeat silmät.
- Aiot hommata hevosen? sanoin, kun en muutakaan keksinyt.
- Lopultakin, hän naurahti. – Ensin mä yritin mankua semmosta rippilahjaksi, mutta vanhukset vetkutti tähän asti.
- Millasta sä haet?
- Jotain millä vois harrastella ja ehkä käydä pikkukisoissa. Kaveria.
- Tule katsomaan tallia.

Minusta hän kuulostikin olevan ihan ok, kun haastattelin häntä hienovaraisesti esitellessäni paikkoja.
- Mä olen ratsastanut pikkulikasta lähtien, mutta ois kiva päästä semmoselle tallille, missä olisi tuttuja, hän kertoi ja vilkaisi Sofiaa. – Kun ei mulla koskaan ole ollut omaa hevosta niin olisi sitten joku jolta uskaltaa kysellä.
- Multa saa kysellä ihan mitä vaan kanssa, sanoin nopeasti. Kyllä minä muistin, miten sormi suussa me olimme olleet koko porukka Mansikan kanssa, kun se oli ostettu. Ei edes Ilse ollut tainnut tulla ajatelleeksi, että sitä pitäisi rokottaa ja raspata ja kengittääkin, mutta meillä oli onneksi sitten ollut Oona apuna. Ajatus, että voisin olla jollekulle samanlainen tukipylväs kuin mitä Oona oli ollut minulle, oli suunnattoman elähdyttävä.

- Maneesia meillä ei tietysti ole, mutta kenttä on aika hyvä, kerroin, kun jatkoimme matkaa ulos. – Hiekkatarhoja on, ja sitten kesällä me aidataan tonne laitumia. Ja esteitä on. Ja, mitäs vielä? Toisia hevosia. Maastoon pääsee, mutta jos haluaa oikein kunnon lenkille pitää ratsastaa autoteitä pitkin jonkin matkaa. Niin pitkällä mä en ole käynyt itse kuin kerran tai pari, etten mä niitä oikein tunne.
- Mä tunnen, sanoi Sofia, jolla oli täydellisen liikennevarma hevonen.
- Mä toisin sen mielelläni tänne, päätti Kara, joka oli käynyt kentällä ottamassa muutamia juoksuaskelia. – Kunhan se ensin löytyy.
- Mulla on tuttu, jolla on myyntihevosia, sanoin keksien, että tästähän voisi ripsahtaa Oonallekin jotakin. – Mä voin antaa sulle sen puhelinnumeron, jos sä haluat kysästä oisko sillä mitään sulle sopivaa just nyt.
- Voisin mä soittaakin, Kara sanoi näyttäen innostuneelta, joten lähetin hänen kännykkäänsä Oonan numeron.

Olin melko tyytyväinen lähtiessäni sisään. Ensimmäinen uusi asiakkaamme vaikutti mukavalta, ihan niin kuin pitikin. Sitten muistin vuokrasopimuksen, jota Vesku oli hionut hiomistaan silloin, kun olimme päättäneet ottaa Vaiton. Minun pitäisi viedä se Karalle nähtäväksi heti, sillä se oli niin pikkutarkka paperi, että saattaisi pelästyttää hänet pois. Toisaalta, ei Lotalla ja Sofialla ollut ollut mitään vaikeuksia niellä sitä, tai allekirjoittaa ja noudattaakaan.

Kai Karan myötä sana alkoi sitten kulkeutua, hän varmaan puhui ratsastuskoulussaan, tai sitten hänellä oli muuten laaja hevostuttavapiiri. Tiedä missä nettipalstoilla hän kävi. Aloin saada puheluita tallipaikoista, ja katsojiakin kävi. Osa oli odottanut jotain paljon hienompaa ja minun oli vaikea olla kohtelias ihmisille, jotka arvostelivat kuulteni täydellistä tilaamme. Osa oli jo alkujaan niin epämiellyttäviä tai suorastaan omituisia, että ihokarvani nousivat pystyyn enkä totisesti halunnut heitä pihaamme pyörimään. Olin onnellinen tiukasta vuokrasopimuksestamme, se karkoitti monet näistä, tosin monet ihan mukavan tuntuisistakin. Jotkut olisivat halunneet pyörittää pienimuotoista ratsastuskoulua, jotkut kapinoivat sitä vastaan, että olimme laittaneet sopimukseen, että talli meni kiinni illalla kello yhdeksän. Joku ei voinut tulla paikkaan, missä ei ollut suihkua, sosiaalitiloja eikä vessaa. Mikroaaltouuni ja kahvinkeitin olivat myös eräällä vaatimuslistalla. Kaiken huippu oli mustalaismies – pois rasismi minusta, vaikka sellaiseksi hän minua sitten kutsuikin, kun onnistuin kakistamaan kurkustani jämäkän ”ein” – joka olisi halunnut vuokrata yhden karsinan bisneksiään varten. En kysynyt bisnesten laatua sen tarkemmin, mutta joka tapauksessa se olisi tarkoittanut hevosten virtaa talliimme ja pois sieltä, sen verran sain selville, ja sitä ei tietenkään voinut harkitakaan, kun odotimme varsoja. Ihan liikaa pöpöjä.

Se oli jännittävää, mutta myös rasittavaa. Vähän vapun jälkeen korjasimme Veskun kanssa talven jäljiltä syrjäisintä tarhaa, jota emme tähän asti olleet ollenkaan tarvinneet, ja kävimme läpi ehdokkaitamme.
- Kara saa tulla, se on ihan selvä juttu, luettelin. – Jos se ikinä löytää sitä hevosta.
- Ja se äiti ja tytär, joilla on se ratsastuskoulusta eläkkeelle laitettu. Pitääkö meidän varata Puhurille paikka?
- Mä luulen, että pitää. Mä juttelin Saaran kanssa tänään, eikä se kuulostanut siltä, että aikoisi syyttää mua kidnappauksesta.
- Okei, entäs se toinen äiti, jolla oli ne kaksi ponia ja pikkutyttö?
- Musta ne vaikutti aika harmittomilta, tuumasin. - Sitten alkaakin olla jo aika täyttä.
- Mitä jos me alotettaisiinkin noilla, eikä otettais enempää, ennen kuin aletaan nähdä, miten se alkaa sujua, Vesku ehdotti.

Minusta se oli oikeastaan hyvä idea. Nyt oli helppo vielä ahnehtia, kun yksikään tulokkaista ei ollut muuttanut, mutta ehkä oli hyvä kiirehtiä hiljaa. Tekemistäkin oli vielä vaikka miten. Meillä oli kuusi tarhaa, mutta laitumet pitäisi kohta langoittaa uudelleen. Ruoho siellä oli tosin vielä niin hentoa, että hevosia ei sinne auttaisi päästää vielä vähään aikaan, mutta toisaalta oli vielä kevään jäljiltä niin kosteaa, että tolpat pitäisi ainakin pian saada maahan, nyt ne menisivät helposti.
- Kuule, sanoin nojaten aitaan ja tuijottaen metsikköön, joka alkoi kentän ja viimeisen tarhan takaa.
- No?
- Tonne voisi raivata polun. Itse asiassa tonne voisi rakentaa tarhankin, innostuin.
- Tonne metsään? Ryteikköön?
- Joo. Metsätarha. Sinne voisi laittaa vaikka tammat ja varsat syksymmällä.
- Kauhea homma!
- Vuokrataan moottorisaha, tai metsuri moottorisahan kanssa.
- Hmm, Vesku sanoi. – Katotaan nyt, mitä tässä saadaan kesällä aikaan. Voi olla, että noi meidän vuokralaiset vaikka hajottaa niin paljon aitoja ja seiniä, ettei ehdi muuta kuin korjata niitä.
- Miten niillä nyt niin huonotapaisia hevosia voisi kaikilla olla? nauroin. – Sitä paitsi mulla ei kuule ole ensi viikon tenttien jälkeen muuta kuin aikaa, ja mä osaan käyttää vasaraa.

Periaatteellisesta päätöksestämme huolimatta myin heti seuraavana päivänä sittenkin tallin täyteen. Pete Peders soitti lopultakin.
- Mahdatko muistaa mua? hän kysyi epäröiden.
- Muistan mä, hakkasin teidät molemmat, sut ja siskosi, viimesissä kisoissani, muistutin.
- Niin. Joo. Niin taisit tehdä. Kuule, sähän kerroit, että teillä on tallipaikkoja…
- Haluutko tulla katsomaan?

Hän halusi ja annoin ajo-ohjeet sekä printtasin valmiiksi sopimuksen, ja alle tunnissa ajoi taas yksi uusi, vieras auto pihaan, vanha ruosteinen lantikka. Maru-parka oli saanut kokea kovia viime viikkoina, jatkuva vieraiden ihmisten virta, joista se ei edes päässyt tullaamaan kuin sen osan, jota pidimme potentiaalisina. Nyt en ollut laittanut sitä juoksulankaan ollenkaan, olinhan ihan valmis ottamaan sisarukset tänne, jos he vain haluaisivat.

- Miksi te haluatte pois maneesitallilta? kysyin, kun olin neuvonut Petelle, miten antaa Marun lähestyä.
- Aa, se on ratsastuskoulu, bee, siellä ei ole kenttää, cee, ratsastuskoulun tunnit on maneesissa aina, kun sinne tahtoisi ihminen mennä, Pete luetteli. Hän seisoi levollisesti paikallaan antaen Marun tutustua, mutta koira oli kyllä jo äänensävystäni tajunnut, että tämä oli ystävä eikä vihollinen.
- Teillä on koira, totesin.
- Mutsi kasvattaa niitä, hän myönsi. – Dobbereita.
- Ilmankos sä osaat antaa Marun katsella. Haluatko sä nähdä ensin tallin vai vuokrasopimuksen?
- Vuokrasopimuksen, mä päätän sitten, haluanko mä tätä pidemmälle, hän nauroi.
- Fiksu poika, sanoin hyväksyvästi ja lykkäsin paperit hänen käteensä. – Vanhako sä muuten olet? Siis, jos saa kysyä?
- Kakskytkaks, Pete mutisi ja silmäili läpi sopimustamme. – Onko joku lakimies tehnyt tän?
- On joku semmonen saattanut lukea sen läpi, myönsin, vaikken muistanutkaan varmasti. Todennäköisesti oli, eiköhän Vesku ollut käyttänyt sitä Ristolla jossain vaiheessa.

- Se on ihan ok, Pete sanoi sitten ja katseli etsivästi ympärilleen. – Haluatko sä suosituksia? Me ollaan Pajun kanssa sisäsiistejä, vaikkei meidän hevoset olekaan. Ja fiksuja ja kivoja tyyppejä.
- Tuu nyt ensin katsomaan, mitä meillä on tarjota, kutsuin ja lähdin kävelemään talon taakse, kohti tallia. Se alkoi jo olla ihan idyllisen näköinen maisema tähän aikaan vuodesta, kun alkoi olla vihreää. Auringonpaisteessa talli oli kaunis kuin karamelli ja niin olivat hevosetkin tarhoissaan. Vaito näytti toffeelta, Kiira nougatilta ja Katrina, Musti ja Niki olivat tietysti salmiakkipastilleja. Pete pysähtyi viereeni katsomaan.
- Täähän näyttää kivalta, hän sanoi.
- Niin mustakin, sanoin. – Tonne pellolle tulee meidän laitumet. Ne täytyy vaan rakentaa uudestaan kun naapurin huligaani ajoi niiden päältä talvella. Ja nyt täytyy tietysti miettiä uudelleen, että montako lohkoa me tarvitaan kun hevosia on paljon enemmän kuin viime kesänä.

Menimme talliin, jonka olin juuri saanut siivottua, kun Pete oli soittanut. Siellä oli siis siistiä, tyhjää ja puhdasta, eikä Petellä siihen ollut mitään huomauttamista. Sitten menimme ulos ja esittelin hevosemme.
- Tästähän mä olen kuullut, Pete sanoi tuijottaen Mustia.
- Olet voinut kuullakin, myönsin. – Se on meidän tukipilari ja kulmakivi. Ajatus olisi, että se joskus elättäisi meidät. Tai ainakin vähän avittaisi siinä hommassa. Noi tammat on sen rouvia.
Osoitin seuraavaan tarhaan, missä Katrina ja Kiira torkkuivat. Katrina alkoi olla jo todella iso, mutta senhän oli tarkoituskin varsoa jo tässä kuussa.
- Entäs suokki sitten?
- Se on meidän toistaiseksi ainoa vuokralainen, mutta jos te tuutte niin talli onkin täynnä.
- Onhan teillä esteitä?
- On tietysti. Miten sä luulet mun treenanneen Nikiä kisoihin?
- Entäs kenttä?
- Käy koejuoksemassa, kehotin ja viittasin kentälle. Hän kävikin, ja tuli yskien pois. Ei ollut satanut vähään aikaan ja hiekka pöllysi.
- Asia vilpitön, me otetaan tää, hän ilmoitti.

- Entäs Paju? kysyin suostumatta vielä tarttumaan hänen ojennettuun käteensä. – Eikö sillä ole mitään sanomista?
- Ei, se on alaikäinen, Pete nauroi. – Ei kun oikeesti, se luottaa muhun hevosasioissa, jostain syystä. Se sanoi että jos paikka on hyvä niin mennään sinne. Sekin on kyllästynyt risteilemään maneesissa yömyöhällä tuntien jälkeen, kun ennenkään ei koskaan ehdi. Vaikka tietysti nyt kesällä ehtisi, mutta toisaalta sitten on kesäkursseja ja ties mitä, ties mihin aikaan päivästä.
- Tervetuloa sitten, sanoin mielissäni. – Koska te haluatte tulla?
- Käviskö viikonloppuna? Ja saako meidän traikku seistä täällä?

Siitä muuttoliike alkoi. Ensin tulivat Dissident ja Pajun poni, Kentucky. Samana viikonloppuna myös Kara toi Sen Oikean.
- Se on ihana, upea ja hieno, hän oli hehkuttanut poiketessaan meillä varoittamassa. – Minkä boksin mä saan sille?
- Vaiton viereen? ehdotin. – Mikä se on? Suokki? Puokki? Tamma? Ruuna?
- Latvialainen ruuna, viisitoistavuotias. Sen omistaja meinaa lähteä kiertämään maailmaa joten sen täytyy päästä siitä eroon. Ja musta, Kara lisäsi.
- Oisit sä saanut muunkinvärisen hevosen ostaa, ei väristä sanota mitään vuokrasopimuksessa, nauroin. Olisihan toisaalta ollut aika hauskaa, jos olisimme keränneet pelkkiä mustia hevosia tilan täyteen.

Mustille oli rankka paikka tulla sunnuntaina kisoista, kun se löysi äkkiarvaamatta reviiriltään kokonaista kolme uutta hevosta. Karan Lokys oli laitettu Vaiton kanssa samaan tarhaan, mihin se oli kotiutunut välittömästi, Pedersien hevoset olivat keskenään seuraavassa tarhassa. Villekään ei vastoin tapojaan livahtanut karkuun kuin häntä koipien välissä, vaikka olin tallilla, vaan tuli katsomaan niitä, kun he olivat Veskun kanssa saaneet orin omaan tarhaansa Nikin tuttuun seuraan.
- Miten teillä meni? kysyin,
- Toiseksi tultiin, Vesku mutisi ja silmäili uusia hevosia, ja uusia omistajia. Karan hän oli tavannut, mutta Pete ja Paju olivat uusia tuttavuuksia.
- Estehevosia, totesi Ville.
- Ei estehevosissa ole mitään vikaa, minä väitin vastaan. Mieleni teki aina vaan mieli potkaista Villeä hänet nähdessäni, mutta en minä nyt kehdannut pahasti ilkeillä vieraiden kuullen, enkä myöskään nousta ylös tarhan tolpan juurelta, missä istuskelin. Vesku esittäytyi isännän elkein, mikä hiukan huvitti minua. Tässähän oli kaikkein mukavin porukka uusista asiakkaistamme, ne, joista saatoin kuvitella ehkä tulevan ihan oikeita ystäviä ajan mittaan.

- Montako te ootte vielä luvannu ottaa? Ville kysyi.
- Yks hevonen ja kaksi ponia tulee touko-kesäkuun vaihteessa. Ja kai Siirin… voi jessus. Suunnittelin puhuessani tarhausjärjestystä ja laskin paikkoja. Jotenkin olimme onnistuneet laskemaan väärin. Hevosia oli tulossa liikaa. – Vesku, mihin me Puhuri pannaan?
- Miten niin? hän kysyi. – Onhan se laskettu mukaan koko ajan.
- Miten mä sitten saan tulokseksi liian paljon? Olenko mä laskenut että Puhuri, yks, kaks…
- No mutta sehän tulee kumminkin vaan kesäksi. Kesällä hevoset on ulkona. Vesku ei kuulostanut ollenkaan huolestuneelta.
- Entä jos tulee kauheita ukkosmyrskyjä?
- Seisköön tarhassa katoksen alla. Tai vaikka vesiboksissa, jos nyt oikein tiukka paikka tulee.
- No joo, eipä tainnut viime kesänäkään semmosta säätä olla, että olisi hevoset sen takia tarvinnut pelastaa sisään, muistin tyytyväisenä. Nyt voisi tilanne tietysti muuttua, sillä en ehkä raaskisi varsoja pitää kaatosateessa kastumassa, mutta se jäisi nähtäväksi. Tästä se nyt alkaisi.

  Re: Mansikkakesä 13

Lähettäjä: Tripi 
Päivämäärä:   4.8.09 18:47:59

Mä en muista tota Lokysta ikinä! Karan mä kyllä muistan mutta se sen hevonen on mulle aina uus juttu, ja oon sentään lukenu tän 4-5kertaa jo läpi.. :)

mulle tuli kissa hermolomalle äsken. nyt se jököttää naulakon alla takkien ja kenkien suojissa ja sähisee kun menee lähelle. Raukka on ihan peloissaan :/ Ja just nyt pitää joku hemmetin pumppu hirveää meteliä.

  Re: Mansikkakesä 13

LähettäjäSennnu 
Päivämäärä:   4.8.09 19:44:34

En mäkään muistanu sit. kun tossa hiljattain luin tätä läpi! Oon keksiny täysin unohdettavan hevosen!

Ja mietinkin, että minkä kissan sä oot hommannu...
--------
17.

Siinä toukokuussa minulla oli yhtäkkiä ihanasti aikaa. Rästitentteihin en joutunut lukemaan, olin saanut kaiken suoritettua. Koulussa piti käydä enää vain muutaman kerran ja käytännöllisesti katsoen lähes kaikki kurssikaverini olivatkin jo hankkiutuneet töihin jonnekin. Se oli tuntunut pikkuisen haikealta tajuta, mutta olo helpotti kotona. Nousin aamuisin aikaisin ja ehdin käydä ruokkimassa hevoset ennen kuin Veskun tarvitsi edes herätä, sitten palasin sisään nostamaan tytöt pystyyn. Vesku yleensä vei heidät työmatkalla tarhaan, sillä se tuntui taloudellisemmalta kuin minun käydä myöhemmin päivällä ajamassa parinkymmenen kilometrin lenkkiä. Hain lapset joka tapauksessa yleensä iltapäivällä pois. Olimme miettineet, että kannattaisiko koko hoitopaikkaa enää edes pitää, kun jäin kotiin, mutta toukokuu nyt oli jo hyvässä vauhdissa ja laskutettaisiin joka tapauksessa, joten ainakin pari viikkoa niitä vielä kuskattaisiin. Pääsisinhän minäkin rauhassa kehittelemään tallinhoitorutiineja.

Kolme lisähevosta ei kyllä todellakaan tuntunut tallinhoidollisesti juuri missään. Lokys eli Nalle, Dissident ja Ken olivat kaikki hyväkäytöksisiä ja fiksuja eläimiä ja niiden ulos vieminen ja boksien siivoaminen vei noin puoli tuntia ylimääräistä aikaa. Se tuntui ihan rikollisen helpolta rahantulolta ja minulla oli suorastaan huono omatunto. Hiljensin sitä langoittamalla ahkerasti laitumia. Olimme päättäneet tehdä neljä erikokoista lohkoa näin alkuun ja katsoa sitten, miten ne riittäisivät, kun hevoset päästettäisiin sinne. Tolpat olimme jo Veskun ja traktorinkauhan avulla saaneet pystyyn, minä vain kiersin sähkölankarullat kottikärryissä ja napsuttelin sitä kiinni. Tuli siinä puuhastellessa mieleeni, että pitäisikö käydä naapurista hakemassa apua. Olihan sitä vuolaasti luvattu silloin talvella, kun Anton oli ajanut tolpat nurin.

Muuten sitten kulutin päivän ratsastamalla jossain vaiheessa Nikillä ja joskus saatoin käydä Kiirallakin pikku lenkillä. Totuttelin omia hevosiamme vihreään ruohoon syöttelemällä niitä narun päässä. Kentäntakainen ryteikkö oli alkanut kutkuttaa mielikuvitustani ja samoilin sitä välillä vain todetakseni, että siellä oli niin paljon pikku paju- tai muuta puskaa, ettei siellä oikein päässyt eteenpäin, ainakaan hevosen kanssa ei ilman, että suojat ja jalustimet ja ratsastajan varpaat olivat vaarassa jäädä matkasta. Pari päivää etsin sopivaa työkalua, mutta sitten löysin ulkorakennuksesta jonkin sahateräisen vesurin näköisen ja lähdin sen kanssa tekemään sinne tilaa, vain todetakseni, että se oli liian rankkaa hommaa tehtäväksi käsipelillä. Puolen päivän aherrus ei ollut tehnyt montaakaan metriä polkua.

Tähän aikaan vuodesta Karan koulu oli suunnilleen samassa tilassa kuin minunkin ja hän saattoi tulla tallille ihan mihin aikaan päivästä vaan. Aina välillä hänellä oli Sofia mukana, mutta useimmiten hän tuli yksin, Sofiahan ei käynyt kuin maksimissaan kolmesti viikossa. Kara oli hyvin järjestelmällinen, melkeinpä pikkutarkka tyyppi. Telineellä hevosen karsinan ulkopuolella lepäsi siististi taiteltuna kevyt sadeloimi, joka sointui riimun väriin. Nimikyltti ja ruokintaohje olivat siististi laminoidut ja millilleen suorassa. Hän oli tehnyt lukujärjestyksen hevoselleen: vuoropäivin kouluratsastusta, hyppäämistä, juoksutusta ja palauttavaa kävelyä. Joka päivä lisäksi syöttelyä viisi minuuttia kauemmin kuin edellisenä. Hän oli ihastuttavan innoissaan. Hänellä oli myös aivan järjetön määrä tavaraa, ja joka päivä hän toi lisää.

Se, kun Kara toi tallille valtavan varustearkun selvitti minulle seuraavan työmaani. Varustehuoneemme, oli täynnä jo muutenkin, siellä kun oli vain muutama korkea kaappi ja satulatelineitä tusinan verran. Ne olivat jo nyt täynnä, sillä Peten ja Pajun hevosilla oli kaksi satulaa kummallakin, samoin Mustilla, ja loput kannattelivat loimia ja satulahuopia. Oman kaappimme olin jo tyhjentänytkin ja vienyt talviloimet vintille, jotta asiakkaat saisivat tilaa, edes hyllyn kukin. Se oli onnettoman vähän, kyllä minä sen tiesin, mutta nyt vasta tajusin tilanteen vakavuuden, kun Kara esitteli arkkuaan.
- Tää mahtuu kai varustehuoneeseen? hän kysyi kiskoessaan sitä takapenkiltään.
- Mun täytyy kohta siirtää sinne rehut, kun ne viimeset vuokralaiset tulee, sanoin. – Mutta laita vaan sinne vähäksi aikaa, mä kehitän jostain lisää tilaa.

Vaihtoehtoja oli kaksi, sentään. Joko ulkorakennuksen varasto tai sitten autotalli. Päädyin autotalliin, sillä sen olivat Vesku ja Ilja jo enimmäkseen edelliskesänä tyhjentäneet, eikä se ollut niin kostea kuin kylmä ja hatara varastorakennus. Ei olisi hauskaa löytää arkullista homeisia loimia. Seuraavat päivät siis inventoin autotallia, paku perä auki ovien ulkopuolella. Sieltä löytyi vieläkin paljon romua, jotka raahasin autoon ja jotka sitten kauppa- ja lastenhakureissulla kävisin tyhjentämässä jätteenkäsittelylaitokselle. Vanhoja korkkimattokääröjä, tyhjiä maalipurkkeja, kokonaisen tusinan melkein sileitä autonrenkaita, laatikoittain tyhjiä pulloja, renkaaton polkupyörä - sellaista roskaa. Kyllä siinä adrenaliini suhisi, kun niitä raahasin. Miten kiire meillä muka viime kesänä oli ollut, ettemme olleet tätä tilaa saaneet loppuun asti siivottua? Vuoden olimme asuneet kaatopaikan haarakonttorin päällä!

Oli sitten kuitenkin todella palkitsevaa päästä sutimaan luudalla puhtaaksi lähes tyhjä tila ja komentaa Vesku ja Pete kantamaan tallin sohvakarsinasta sohva sinne. Kara siirsi sinne arkkunsa ja Pete ja Pajukin toivat omansa, joka oli heillä kuulemma ollut kotona autotallissa. Minä innostuin asiasta oikein ja lähdin Jinnan kanssa kierrätyskeskus- ja kirpputorikierrokselle, kun hänellä oli arkivapaa. Löysimme vallan hienon kaapiston, sellaisen peltisen, joita uimahallien pukuhuoneissa oli, ja muutaman hyllykön. Satulatelineitä kävin ostamassa oikein myymälästä, sillä vähemmän käytetyt satulat saisivat myös luvan asua autotallissa, olivat ne sitten kenen tahansa.
- Nyt meillä on hitto vieköön sosiaalitilatkin, sanoin lopen uupuneena, mutta tyytyväisenä, kun heittäydyin sohvalle saatuamme kaiken autosta paikoilleen. Jopa satulatelineet olivat jo seinällä ja roikotin poraa kädessäni, joka oli niin väsynyt, että melkein tärisi.

- Niin, eikö tästä pääse teidän saunaan? Jinna varmisti ja kurkkasi sisäovesta.
- En mä saunaa ajatellut jakaa vuokralaisille, mutta on siellä sentään vessa, sen käyttöä ei kai enää ilkeä kieltää. Mä laitan vaan lapun siihen oveen että ”Kengät pois!” Haluatko sä auttaa mua siirtämään rehut varustehuoneeseen tallissa vai onko sulla jo kiire kotiin?
- Onko sun hyvä raataa noin kauheesti? Jinna kysyi huolestuneen näköisenä.
- Ei sitä tunnu häiritsevän, sanoin taputtaen mahaani. – Mitä paremmassa kunnossa mä olen niin sitä parempi, kyllähän sä sen tiedät.
- No sitten. Ei mulla ole kiire, Leksa on Villellä tänään, kun se ei pääse sinne viikonloppuna. Ville lähtee reissuun.
- Jatketaan sitten hommia, mä pyysin Veskuakin hakemaan tytöt tullessaan, kun ajattelin, että meidän ostosreissulla voi mennä koko päivä.

Valitettavasti vuokralaisemme eivät olleet yhtä ihastuneita ihanaan autotalli-varasto-sosiaalitilaan kuin minä. Tai siis, eivät he sitä mitenkään halveksuneetkaan, todellakaan, ottivat vaan sen itsestäänselvyytenä. Vessaanpääsystä he sentään olivat aidosti onnellisia. Kyllä minä hiukan loukkaannuin, mutta nielin sen. Olivathan he ainakin mukavia.

Kevätjuhlaviikonloppuna oli sitten seuraava suuri mullistuspäivä. Onneksi minun omat päättäjäiseni eivät osuneet siihen, sillä tallilla riitti hässäkkää. Vesku oli menossa kisoihin Mustin kanssa, mutta onneksi Ville lähti sinne hänen mukaansa. He hakisivat tullessaan Puhurin kyytiin Alin luota ja saatoimme vain toivoa, ettei ori nitistäisi sitä kuljetusautossa. Siiri tulisi todennäköisesti itsekin samalla kyydillä. Miila oli tulossa ratsastamaan Nikillä ja aioin saada hänet jäämään iltapäiväksikin katsomaan, etteivät Danni ja Alissa pyörisi kovin vaarallisesti jaloissa, kun viimeiset vuokralaiset toisivat hevosensa.

Kaiken huipuksi onnellinen ja naurava Kara tupsahti tallille pienen sukulaisjoukon kanssa, ruusukimppu kainalossaan, sillä hänestä piti ottaa valokuvia Lokyksen, ylioppilaslahjansa, kanssa. Miila ja minä ja tytöt vetäydyimme kohteliaasti sisään syömään siksi aikaa, kun joukkio etsi kauneinta ja vehreintä kuvauspaikkaa, mutta sekin tauko loppui lyhyeen, kun Maru ilmoitti taas jonkun vieraan tulleen pihaan.
- Lopetelkaa te rauhassa, mä menen katsomaan, sanoin ja nappasin voileipäni mukaan. En päästänyt Marua ulos mennessäni vaan annoin sille puoliksi syömäni aterian lopun. Oli turha päästää sitä pyörimään jaloissa tällä hetkellä sen paremmin kuin tyttöjäkään.

Tallipihalla seisoi farmarivolvo traikku perässään ja autosta nousivat juuri Asta, ehkä nelikymppinen, vähän huolestuneen oloinen nainen, ja hänen tyttärensä Emma, joka oli suunnilleen Siirin ikäinen. He olivat aloittaneet yhdessä ratsastuksen, kun Emma oli täyttänyt kymmenen vuotta ja nyt, aikansa harrastettuaan, päättäneet ostaa itselleen eläkkeelle tuntihevosen, jolle kilometrit ratsastuskoulussa olivat tulleet täyteen.

- Me tultiin nyt, Asta sanoi hymyillen minulle hermostuneesti. Hän oli hoikka naisihminen, jolla oli lyhyet punaiset hiukset.
- Tervetuloa, sanoin minä, nieltyäni nopeasti suuni tyhjäksi.
- Hurja reissu, mä en ole ikinä ennen vetänyt tommosta koppia, nainen naurahti ja vilkaisi sitä kuin yllättyneenä siitä, että se oli edelleen mukana.
- Se ei loppujenlopuksi ole ollenkaan vaikeeta, ainakaan eteenpäin, sanoin rauhoittavasti. – Mä laitoin sille jo aamulla karsinan valmiiksi. Vai haluatteko te laittaa sen tarhaan mieluummin?

Heillä ei ollut selvästi aavistustakaan, vaikka hevonen oli ollut heillä käsittääkseni jo jonkin aikaa. Se oli kuitenkin asunut edelleen siellä ratsastuskoululla ja ilmeisesti sitä oli siellä hoidettu seuraten sikäläisiä päivärutiineja, vaikkei ollutkaan enää tunneilla mukana.
- Mitä sä luulisit? Asta kysyi.
- Ehkä mä laittaisin sen ensin talliin, ehdotin. En nähnyt vaihtoehdoilla juurikaan eroa, mutta jompikumpihan piti valita. Autoin Astaa avaamaan trailerin takaluukun ja neuvoin sitten Emmaa menemään ja irroittamaan hevosen etupuomista. Se oli pienenpuoleinen punaruunikko.
- Mikä sen nimi olikaan? kysyin.
- Nirvana, äiti ja tytär vastasivat yhteen ääneen.
- No niinpäs olikin, tuumin rauhoittavasti. Hevonen ei kaivannut rauhoittelua, se vaikutti täysin tyyneltä, mutta minusta vaikutti, että Asta kaipasi.

Nirvana peruutti ulos autosta kun olin saanut puomin auki ja Emma oli vähän tönäissyt sitä ryntäistä. Se oli jotenkin vähän ylikasvaneen russin näköinen, sillä oli pitkä musta harja ja vaalea jauhoturpa. Tai mäyräkoiran, sillä sillä oli myös pitkä selkä. Se tirkisteli virkeästi pitkän otsatukkansa alta joka suuntaan ja hoksasi sitten seisovansa ruohotuppaan vieressä. Turpa hakeutui sinne välittömästi.
- Onko se jo tottunut syömään tuoretta ruohoa? kysyin.
- Niillä oli hiekkatarhat siellä, Asta vastasi.
- No sitten sitä kannattaa ruveta vähän aikaa kerrallaan syöttelemään. Jos sen laittaa suoraan päiväksi laitumelle niin se kyllä syö itsensä sairaaksi.
En ollut varma, tiesivätkö Asta ja Emma sitä, joten kerroin, pitäkööt minua sitten vaikka miten ylihuolehtivaisena.
- On me kyllä kerätty sille ruohoa, ja on sitä syöteltykin, eilenkin oltiin ainakin tunti, Emma kertoi.
- Selvä, ei sitten mitään hätää.

- Vie se nyt tallin, meidän täytyy mennä palauttamaan toi koppi, ettei siitä mene ylihintaa, Asta hoputti tytärtään. Näytin heille ovenviereisen karsinan, jonka olin tälle hevoselle ajatellut, jotta vielä tänään tulevat ponit pääsisivät vierekkäin, ne kun olivat jo ennestään kavereita. Sitten he kiireesti ja tottumattomin ottein siivosivat traikusta kikkareet pois ja neuvoin, mihin käydä tyhjentämässä kottikärryt.
- Apua, nyt mun pitäisi saada se ympäri, Asta puuskahti sitten.
- Eikö teillä ole muuta siellä? Satulaa, suitsia?
- Ne on tuolla takakontissa. Mä ajan takaisin tänne, kunhan saadaan toi vuokrakoppi ensin palautettua.

Asta oli onneton kuski, ainakin jos jotain oli peräkoukussa kiinni. Hän yritti ensin ajaa ympäri pihalla, mutta onnistui aikansa moottoria huudatettuaan osuttamaan volvon nokan täsmälleen vasten pihan ainoaa estettä, lipputankoa. Traikku oli siinä vaiheessa jo noin kolmenkymmenen asteen kulmassa auton takana, ja kun hän yritti peruuttaa siitä, se meni vaan enemmän linkkuun. Saatoin kuvitella, miten hän valui kylmää hikeä, niin ainakin minä olisin tehnyt. Menin koputtamaan etuikkunaan.
- Mä voin koittaa kääntää sen, jos sä haluat, sanoin. En ollut itsekään mitenkään kokenut perävaununkuljettaja, mutta Asta-paralla ei selvästikään ollut mitään käsitystä miten yhdistelmä käyttäytyi ja mihin suuntaan pitäisi milloinkin kääntää rattia.

- Voi, voisitko sä? Enkeli! nainen huoahti ja nousi autosta pois. Minä livahdin hänen tilalleen, annoin auton liukua aavistuksen taaksepäin käännettyäni ensin rattia voimakkaasti vastakkaiseen suuntaan. Sitten se jo mahtuikin lipputangon ohi ja sain yhdistelmän oikaistua. Sen jälkeen ei enää ollut vaikeaa peruuttaa tallin suuntaisesti ja kääntää traikkua tallin kulman ympäri. Vielä yksi ohjausliike ja kymmenen metriä ja koko juna oli nokka suoraan kohti yläpihaa. Tunsin itseni James Bondiksi. kun vetäisin käsijarrun kiinni ja nousin autosta. Asta kiitteli vuolaasti.
- No en mäkään näitä mielikseni kääntele, sitä varten meillä onkin pakettiauto hevosia varten, hymyilin. Emma livahti toiselle etupenkille ja kuulin, ennen kuin ovet sulkeutuivat, miten hän lausui ponnekkaasti äidilleen:
- Sä olet niiiin nolo!

Ennen kuin he ehtivät palata traikunpalautusreissultaan, tuli pihaan seuraava, tällä kertaa iso pickup perässään ammattimaisen näköinen hieno traileri. Sieltä nousi nörteimmän näköinen mies, jonka koskaan olin nähnyt, eikä hän vaikuttanut edes huomaavan minua. Perässä ajoi söpö pikku kaupunkimaasturi, jossa matkustivat viimeiset asiakkaani, Terhi-äiti ja kymmenen vanha Miiamari. Molemmat olivat pieniä, hentoja ja keijukaismaisia, enkä ihmetellyt, että he omistivat poneja. Minä en ollut pitkä, mutta Terhi oli minua ainakin viisi senttiä lyhyempi. Ihmettelin, miten hän yletti maasturin polkimille, vaikka se pieni olikin.

Olin myös enemmän kuin utelias näkemään heidän poninsa, sellaiset pienet eläimet kun olivat lähellä sydäntäni.
- Mihinkäs me laitetaan ne? Terhi kysyi, kun mies avasi traikkua.
- Tarhaan tai talliin, miten haluatte. Talliin tuli äsken yksi uusi, se voisi tarvita seuraa, arvelin.
- No menkööt sinne sitten ensin, nainen päätti. Hän hätisteli Miiamarin kauemmas ja pujottautui itse traileriin. Ensimmäinen poneista oli kullanvärinen kaunokainen, ehkä 140 senttiä korkea. Sillä oli valkea pystyharja, jonka keskellä meni tummempi raita, mikä sai minut uumoilemaan, että siinä oli vuonohevosta, vaikka se muuten olikin sirompaa tekoa. Häntä oli hauskasti mustan ja valkoisen raidallinen.
- Onpa se kaunis, sanoin mielissäni, kun sain tuollaisen namupalan kotipihaani katseltavaksi.
- Onhan se, mutta odotas kun näet ton toisen.

Toinen poni oli pienempi ja kuinka ollakaan, musta. Tai melkein musta, sen hännänympärys ja häntä olivat valkoiset.
- Toi on aivan uskomaton, haukahdin pidellessäni kullanväristä, jonka Terhi oli antanut käsiini.
- Se on shettiksen ja welshin risteytys, väri tulee shettispuolelta ja muoto welshiltä, Terhi selitti.
- No ihan selvästi niin.
- Mä otan sen, sanoi Miiamari tomerasti ja tarttui ponin riimunnaruun. Heidän kuskinsa oli jo omatoimisesti napannut Astan tallinkulmalle jättämät kottikärryt ja alkoi siivota koppiaan. Terhi oli hakenut omasta autostaan käsilaukkunsa ja penkoi sitä.
- Viedään ne sisään, sanoin lapselle ja talutin kullanvärisen ponin sisään. Nirvana nosti valppaan näköisenä päänsä oven yli ja hörähti tulijoille. Ehkä se raukka oli jo pelännyt olevansa ainoa hevonen maailmassa.

Terhi vaikutti kokeneelta hevosihmiseltä, mistä olin kiitollinen nyt, kun meillä oli jo Kara ja Asta. Tai poni-ihmiseltä, ihan miten vaan. Ainakin hän oli asiallinen ja keskittyi olennaiseen, kuten antamaan minulle ruokintaohjeet ja kertomaan, että pienempää ponia, Bambia, ei missään nimessä saanut päästää lähellekään laidunta, sillä se sai helposti kaviokuumeen. Isompi, Apricot eli Aprikoosi, ei ollut sille altis, mutta koska ne olivat tottuneet toisiinsa kuin paita ja peppu, he huolehtisivat itse siitä, että Aprikoosi saisi annoksensa vihreästä ihanuudesta sillä aikaa kun Bambilla olisi muuta tekemistä.
- Loistavaa, sanoin yllättyneenä sellaisesta itseohjautuvuudesta. – Te taidatte jo pärjätä ihan hyvin täällä. Tiedätte mihin viedä tavarat? Metsänpuoleinen tarha olisi niille varmaan ihan hyvä, ja tallin päädyssä on heinää, jos haluatte sitä antaa. Mä menen tästä nyt sisään katsomaan mitä siellä tapahtuu.

Siellä ei tapahtunut mitään. Miila ja tytöt olivat syöneet ja ilmeisesti menneet sen jälkeen Veskun ja minun sänkyyn lukemaan ja nukkuivat nyt siellä kaikki kolme. Hymähdin ja ajattelin viettää pienen hetken laatuaikaa täyttämällä itse vatsani, toki Marun auliissa seurassa, ennen kuin herättäisin heidät. Katselin syödessäni ikkunasta pihalle ja tunsin, miten täysi vatsa alkoi hiljalleen houkutella minuakin hetkeksi sohvalle vaakatasoon.

Heräsin siitä herra ties miten pitkän ajan kuluttua. Talossa oli hipihiljaista ja jotenkin vaistosin olevani yksin – uskoin nukkuneeni vähän kauemmin kuin pari minuuttia eivätkä tytöt taatusti nukkuneet enää päiväunia. Jos he olisivat olleet hereillä ja sisällä olisin kuullut sen. Venyttelin nautinnollisesti ja kaivoin taskustani kännykän esiin, vain todetakseni, että olin nukkunut yli tunnin. Olipa ollut ihana tunti - yksi parhaista sillä viikolla, joskin lähes kaikki tunnit olivat olleet hyviä. Siristin silmiäni ja tuijotin paneloitua kattoa, jonka raot olivat vähän eri levyiset. Vähän kun käytti mielikuvitusta, saattoi kuvitella katselevansa auringon kultaamaa mäntymetsää. Ei pahaa elämää ollenkaan. Mäntymetsä olohuoneessa ja tusina hevosia pihallamme.

  Re: Mansikkakesä 13

LähettäjäSennnu 
Päivämäärä:   5.8.09 17:40:22

18.

Katrina ja Kiira viettivät päivät laitumella ja yöt sisällä syystä että Katrina alkoi olla viimeisillään emmekä halunneet jättää Kiiraa ulos ilman sitä. Itse asiassa Katrinan olisi ihan tarkkaan ottaen pitänyt varsoa jo toukokuun puolella, mutta Bosse oli sanonut, että se oli joskus pidätellyt kaksikin viikkoa ylimääräistä. Ehkä sitä nyt häiritsi se, että tallissa oli enemmän hälinää kuin mihin se oli tottunut – sitä saattoi vain arvella.

Yhtäkaikki aloimme jättää kaikki muut hevoset ulos yöksikin. Vaito ja Puhuri ja Nirvana ja Nalle saivat asua isointa laidunlohkoa, mutta ponit sekä Nikin ja Mustin pidimme yöt tarhoissa, ja samoin Peten ja Pajun hevoset. Vesku ei halunnut Mustin syövän vuorokautta ympäriinsä, ja Niki tarvittiin toki sen seuralaiseksi ja lakeijaksi, ja samoin ajattelivat Pedersin sisarukset. Vain tammat pääsivät siis illalla itikoiden herätessä sisään viileään rauhalliseen talliin. Minua jännitti suunnattomasti ajatus sitä, että Katrina varsoisi hetkenä minä hyvänsä ja kumartelin sen takajalkojen välissä tutkimassa nisiä niin, että se jo tottui siihen yritettyään ensin uhkailla minua pois takajalkoja nostelemalla ja hännällään piiskaamalla.

Siiri, joka oli siis muuttanut meille hevosineen, oli vähintään yhtä innoissaan. Hän olisi halunnut muuttaa taliin asumaan heti tultuaan, mutta kielsimme sen ehdottomasti niin kauan kun Katrina ei osoittanut mitään varsomisen oireita. Vesku oli koko kevään puhunut hommaavansa talliin kameran, jonka voisi sitten yhdistää tietokoneeseen sisälle taloon, ja sitten hän palkkapäivän tullen oli hommannutkin semmoisen, mutta jostain syystä emme saaneet kuvaa välittymään tallista taloon, vaikka yritimme mitä.

Muut tallilaiset odottivat varsaa melkein yhtä innoissaan kuin mekin, ja Pete oli lopulta se, joka sai kameran toimimaan. Hän ei itse asiassa tehnyt juuri mitään muuta kuin naputteli Veskun tietokonetta muutaman minuutin ja kas, siinä se oli, täydellinen näkymä talosta talliin. Meidän ei tarvinnut kuin säätää näytönsäästäjä pois päältä ja sopia vuorot, milloin kukakin vahtisi kuvaa.
- Tää on kyllä niin tylsää, olisi ollut paljon hauskempaa nukkua tallissa, Siiri protestoi.
- Sä kaipaat ihan edellisen sukupolven juttuja, nuori nainen, nauroin. - Sun vanhemmat tai mun vanhemmat olisi voineet valvoa tallissa, me ei. Me vaan katsotaan varsomista netin kautta.
- No mä ainakin otan koneen täksi yöksi sitten, Siiri ilmoitti.
- Sillä ei vielä ole vahatippoja. Ei se varmasti varso ennen kuin ne ilmestyy. Niin ainakin kaikki kirjat sanoo, opastin, ja kielsin Siiriä valvomasta koko yötä tietokonetta tuijottaen.

- Mitä jos jotain menee vinoon, tiukkasin itse Veskulta kömpiessäni hänen viereensä nukkumaan.
- Sitten soitetaan eläinlääkäri, hän sanoi kaapaten kiinni vyötäröltäni, tai siitä, missä ennen oli ollut vyötäröni.
- Eikä tammojen synnytystä voi mitenkään käynnistää jos ne menee yliaikaisiksi?
- Ei, hän sanoi. – Aina sieltä on varsat ulos tulleet, eikä se nyt vielä ole paljonkaan yli. Entäs sinä?
- Mä en ole vielä lähellekään yliaikainen, hihitin, kun hän käänsi hellää väkivaltaa käyttäen päätäni niin, että saattoi suukotella korvaani.
- Mutta muuten kunnossa?
- Tottakai.
- Kai sä sanoisit ja lakkaisit reuhtomasta jos tuntuisi mitenkään oudolta?

- Tietysti lakkaisin, sanoin ja käännyin halaamaan häntä. Ellei pientä jäytävää huolta Katrinan varsasta otettu huomioon, olin kaiken aikaa ehkä onnellisempi kuin koskaan. Uskoin Veskunkin sen huomanneen, mutta kerroin sen varmuuden vuoksi uudelleen. Ja toisenkin kerran.
- Meidän alkaa olla aika päättää, halutaanko me tietää kumpi se on, muistutin. – Jos sä nyt aiot ehtiä mukaan neuvolaan.
- Mä aion käydä ihan itse kokeilemassa mitä sieltä löytyy, Vesku uhkasi ja veti minut tiukasti itseään vasten niin, että tunsin, miten kovana hän oli.
- Sä et ilmeisesti pidä pahana naida valaanmuotoisia naisia.
- Sä et ole valaanmuotoinen. Eikä sillä ole väliä vaikka oisitkin, mä olen ihan hulluna suhun.

- Mä tiedän, sanoin pehmeästi. En enää kuvitellut, että Vesku rakasti minua vain ja ainoastaan, koska kasvatin sisälläni hänen lastaan, kuten joskus oli käynyt mielessäni, kun olin odottanut Dannia. Ei tyttökään ollut vienyt minun paikkaani, eikä Alissan yhtäkkinen liittyminen perheeseemme. Päinvastoin, näytti siltä että mitä enemmän Veskulla oli huollettavia ja rakastettavia, sitä enemmän hänellä oli rakkautta mitä jakaa. Ja ilmiselvästi hän halusi minua edelleen, nytkin. Se sopi minulle erinomaisesti, minun halujani ei raskaana oleminen ollut kadottanut mihinkään, melkeinpä päinvastoin. Suutelin häntä nälkäisesti ja käänsin sitten hänelle selkäni, sillä mahani alkoi olla jo sen verran iso, että se oli mukavin asento rakastella.

Perjantaina, kesäkuun kuudentena ne ilmestyivät, tipat Katrinan nisien päihin. Huomasin ne jo aamulla, mutta vein sen silti ulos, ajattelin, että se varmasti sinnittelisi kuitenkin yöhön asti. Käsittääkseni tammat yleensä kuitenkin varsoivat enimmäkseen kaikessa rauhassa yöllä. Oli sellainen aamu, jolloin en ollut ollenkaan enkelimäisen onnellinen. Minua risoi siivota Katrinan olkikarsinaa, sillä minusta se oli paljon vaikeampaa kuin turpeen siivoaminen ja sitten olin nukkunut huonosti. Aioin heittäytyä pihaan istumaan ja ottamaan aurinkoa, kunhan aamuhommat olisi hoidettu. Katsoin ansainneeni sen.

Siiri oli lähtenyt viemään ulkohevosille väkirehut tyttöjen kanssa. Se sujui muuten näppärästi, kukin sai vain nimetyn ämpärinsä nenänsä alle, mutta Karan Nalle piti ottaa narun päähän tai eroon muista hevosista, sillä se katsoi omistavansa kaikkien muidenkin ämpärit. Danni ja Alissa syöttivät Bambia, totesin, kun lykkäsin kottikärryt lantalaan ja tyhjensin ne. Tytöt olivat heti bonganneet pienimmän eläimen ja ottaneet sen erityissuosioonsa, ja onneksi poni oli kilttiä laatua niin, että uskalsin antaa niiden pyöriä sen ympärillä. Terhikin oli antanut luvan, sanonut ettei poni siitä pilaantuisi jos saisi vähän ylimääräistä silittelyä. Tytöt mankuivat tietysti ratsastamaankin, mutta sitä en aikonut Terhiltä edes kysyä. Heidän oli aika oppia, ettei mitä vaan voinut tehdä, ja etteivät kaikki maailman kavioeläimet olleet meidän, tai edes meidän käytössämme.

Mielialani parantui ja möyriminen vatsassanikin asettui, kun asettelin aurinkotuolin keskelle pihaa ja laskeuduin sille makaamaan kirjan ja mehupullon kanssa. Nostin T-paidan pois mahani päältä ja silmäilin ympärilleni. Loistavaa, koko valtakuntani oli siinä näkyvillä. Siiri näkyi taluttavan Puhuria pois laitumelta ja tytöt olivat jättäneet Bambin rauhaan ja ajelivat pikku polkupyörällään nurmikolla. Pitäisi kai jossain vaiheessa hommata toinenkin sellainen, mutta toistaiseksi yksi näkyi riittävän. Eivätpä ainakaan saisi päähänsä lähteä kahdestaan pyöräretkelle isoa tietä pitkin, kun toisen pitäisi juosta perässä. Heidän huudahduksistaan päättelin, että pyörä oli poni.

Kaikki näytti olevan järjestyksessä, joten annoin itselleni luvan sulkea silmät hetkeksi. Vauva oli potkinut iltayön ja sitten olin heräillyt muutaman kerran tarkistamaan Katrinan kuvaa koneelta. Se oli ollut aika levoton, vaeltanut vain ympyrää karsinassaan, mutta kun se ei ollut ruvennut makailemaan ja nousemaan, en ollut vielä lähtenyt talliin katsomaan. Ehkä ensi yönä pitäisi jo tehdä niinkin. Nuokuin ja ajatukseni harhailivat ja aurinko lämmitti ja kärpäset surisivat. Tunsin, miten rentouduin ja rauhoituin, ja kun taas avasin silmäni totesin Siirin jo olevan kentällä Puhurin kanssa. Olin torkahtanut.

Puhuri oli edistynyt Alin luona huimasti. Olin ajatellut, että minun pitäisi jossain vaiheessa saada täti oikein kunnolla haastateltavakseni ja puristaa hänestä ulos, mitä he olivat siellä hevoselle tehneet. Kouluratsulta se ei tokikaan vielä näyttänyt, se kulki pää pystyssä ja takajalat perässä laahaten, mutta se vaihtoi askellajia silloin kun Siiri halusi ja se laukkasikin. Ei mitenkään hyvää laukkaa, mutta tunnistettavaa kuitenkin. Siiri vaikutti tyytyväiseltä elämäänsä sen kanssa, vaikka se rytyytti häntä niin, että välillä teki pahaa katsoa. Minun sisäelimeni olisivat ainakin menneet sen selässä ihan uuteen järjestykseen. En olisi varmaan suostunut menemään kuin kevyttä ravia.

Iltapäivällä tallille alkoi tulla muutakin väkeä ja lopetin auringonpalvomisen. Oli jotenkin arveluttavaa maata napa pystyssä keskellä pihaa. Vilkaisin laitumelle ja totesin Katrinan vaeltavan siellä rauhattoman näköisenä, samoin kuin se oli yölläkin tallissa kiertänyt karsinaansa. Ajattelin, että sillä oli ehkä kuuma, porottihan aurinko melko lämpimästi tänään, ja päätin hakea tammat sisään kuumimmaksi ajaksi. Ne voisivat sitten mennä takaisin vihreälle, kunhan vähän viilenisi illalla, ellei se nyt alkaisi synnyttää.

- Joko ne alkaa poksahdella? Pete kysyi, kun vein ne talliin.
- Katrina alkaa näyttää vähän siltä.
- Jännää! Meinaatteko te jäädä talliin vahtimaan niitä?
- Eiköhän me katsella vaan kamerasta kunnes jotain alkaa oikeasti tapahtua, arvelin.
- Harmi! Se ois ollut varmaan kivaa, mä oisin voinut tulla vapaaehtoiseksi.
Siiri kärtti lupaa talliyöpymiseen vähän samoilla sanoilla, mutta en luvannut hänellekään.
- Turha häiritä sitä roikkumalla täällä. Se voi pidätellä sitten ihan kiusallaan. Istutaan ennemmin iltaa sisällä ja tuijotetaan sitä koneelta – ja mietitään nimiä.

Se kelpasi Siirille ja kun hevoset oli hoidettu ja tytöt pantu nukkumaan istuimme kolmisin olohuoneessa. Telkkarista tuli elokuva ja tietokoneelta elävää kuvaa tallista. Hämärsi ja sytytin pöydälle kynttilän, vaikka se olikin vaarallisesti Marun hännän korkeudella, kun se välillä sitä viuhtoen vaihtoi paikkaa.
- Eikö teillä ole mitään nimeä valmiina? Siiri kysyi varattuaan syliinsä lehtiön ja kynän.
- Kymmenittäin, nauroin. – Me ei vaan olla löydetty vielä sitä oikeeta.
- Musti ja Katrina… Siiri maisteli.
- Sen pitää alkaa A:lla, Vesku sanoi. – Meidän ensimmäinen vuosikerta.
- Annabella? Asteri? Armenia?
- Se voi olla orikin. Mutta laita vaan kaikki ylös, tuleehan sitten Kiirankin varsa.
- Afrodite, Arabia, Atria… kuului pieni kikatus.

Siiri raapusteli lehtiöönsä ja heitteli ilmaan nimiä. Agaatti, Ametisti, Algebra. Ne menivät toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, välillä jokin jäi hetkeksi mieleen pyörimään, kunnes seuraava hyvä syrjäytti sen. Aloin taas nuokahdella ja havahduin siihen, että Vesku ravisti minua.
- Mene sänkyyn. Nouset kumminkin taas aamuyöstä kuikkimaan tota kuvaa.
- Aamuyö, lausui Siiri ja kumartui kirjoittamaan.
Minä haukottelin ja tottelin. Nukkuminen tuntui parhaimmalta ajatukselta ikinä ja sammahdin sänkyyn heti, huomaamatta edes Veskun tulemista viereeni. Heräsin joitain tunteja myöhemmin koputukseen ovenpielestä ja Siirin kiihkeisiin kuskauksiin.
- Hei, herätkää… mä luulen että se alkaa, hän sanoi, kun mutisin unisen vastauksen.
- Mikä?
- No varsominen, jestas sentään, Siiri ilmoitti unohtaen kuiskata, ehkä tahallaan. – Mä menen ainakin talliin nyt.

Vesku ja minäkin saimme sitten jalat allemme.
- Älä päästä Marua, ehdin sanoa Siirin perään, mitä hän ei voinut kuulla, sillä ovi jo kävi. Maru kuitenkin ravasi pettyneen oloisena takaisin huoneeseemme, joten hänen ajatuksensa olivat menneet samaa rataa. Koiraa ei tosiaankaan tarvittu tallissa nyt. Hapuilin sängyn jalkopäästä verkkarit ja lattialta topin, jotka vedin ylleni. Vesku oli nopeampi pukemaan, ehkä, koska hänen vaatteensa olivat paremmassa järjestyksessä, ja hän harppoi olohuoneeseen koneen ääreen, ennen kuin minä ehdin mihinkään.
- Sitä ei näy, se on varmaan makuulla, hän sanoi.
- No mennään katsomaan, sanoin minä malttamattomana.
- Mitäs jos tytöt herää?
- Jätetään niille Maru tänne, ja voihan sitä kohta palata tarkistamaan ne, sanoin kärsimättömänä.

Siiri oli ollut yllättävän fiksu ja käynyt laittamassa valot vain varustehuoneeseen, joten talli oli kokonaisuudessaan vielä armeliaan hämärä. Tyttö itse seisoi Katrinan karsinanoveen nojaten ja tuijotti sinne.
- Se on tulossa, hän sanoi haltioituneena. Mieleeni tuli, että olikohan nyt sitten hevosenkaan synnytys tuonikäiselle sopivaa nähtävää, mutta tuskin häntä millään konstilla olisi saanut lähtemään sieltä nyt. Pysähdyin itsekin karsinan ovelle katsomaan.

Katrina makasi karsinan reunassa ja hämärässäkin saatoin nähdä, että varsominen oli tosiaan kesken. Saatoin nähdä pari pientä jalkaa, ja saman tien se jännittyi ja varsaa putkahti näkyviin enemmänkin – pää.
- Se on just oikeassa asennossa, huokaisi Vesku, mutta sitten tilanne taas seisahtui siihen. Minusta tuntui hirvittävältä katsoa, miten varsa oli puoliksi ulkona ja puoliksi sisällä, Katrina-parka oli varmasti revetä.
- Mä menen kiskomaan sitä jaloista, sanoin. – En mä voi antaa sen jäädä tolla tavalla, mua koskee ajatuskin!
- Odota, Vesku sanoi ja pujahti ensin itse karsinaan. Hän ehti tuskin itse sisään, kun tamma näytti taas jännittyvän ja hän nappasi saman tien kiinni hennoista sääristä. Se oli kuin taikatemppu, eikä hänen ehkä olisi tarvinnut puuttuakaan asiaan. Varsa putkahti ulos kuin korkki shamppanjapullosta ja Vesku kellahti oljille saaden sen puoliksi syliinsä. Katrina päästi oudon, huoahtavan äänen, ja nousi hetken mietittyään ylös. Se tiesi tarkalleen, mitä sen kuului tehdä, ja Vesku könysi pois varsan alta ja tuli pois.

- Kumpi se oli? Ehditkö sä nähdä? Siiri supatti kiihkeästi.
- Ei tullut mieleen muu kuin tulla pois häiritsemästä niitä, Vesku kuiskasi takaisin. – Eiköhän se kohta nouse ylös niin nähdään.
Aika taisi menettää merkityksensä siinä katsellessamme varsaa. Se alkoi yrittää jaloilleen uskomattoman äkkiä ja kompuroi kuin humalainen, se ei mitenkään tuntunut voivan saada jalkojaan järjestykseen. Hämärässä ja märkänä se näytti mustalta, ja vaikka miten tiirailin, en voinut nähdä mitään ulokkeita sen jalkojen välissä, ennen kuin se lopulta onnistui pysymään pystyssä vähän aikaa. Sitten saatoin olla aika varma siitä, ettei siellä ollut mitään.
- Tamma eikö vaan? kuiskasin.
- Ehkä… Vesku sanoi, muttei kuulostanut ollenkaan varmalta. Hän meni ja sytytti valot.

Kiira räpytteli närkästyneen näköisenä silmiään viereisessä boksissa. Katrina töykki varsaansa turvallaan ja se kellahti taas kerran nurin. Kyllä se tamma oli.
- Miksi se kaataa sen? Siiri ihmetteli.
- Mä luulen, että se yrittää töniä sitä syömään, arvelin.
Vähän lisää odottelua ja sitten varsa meni imemään. Kaikki oli sujunut ihan uskomattoman nopeasti ja helposti.
- Se ei taidakaan olla musta, Vesku sanoi hiljaa. Varsa oli alkanut kuivahtaa, ja se osa sen karvasta, mikä ei ollut vaaleaa, kuten jalat ja vatsanalus, näyttikin tallin kellertävässä valossa ruskeanharmaalta. – Vaikka ei kai tosta nyt vielä pysty sanomaan.

Minun leukani repesivät taas haukotukseen, ennen kuin ehdin estää ja tajusin olevani suunnattoman väsynyt. Sitä paitsi muistin, että lapset olivat yksin kotona. Mitä jos ne olivat heränneet ja säikähtäneet?
- Mene nukkumaan, Vesku sanoi, ennen kuin ehdin itse sanoa mitään.
- Tuutko sä?
- Mä katon sitä vielä hetken. Ja sitten mä voisin laittaa Jutalle viestin, että jos se ehtisi aamulla pistäytyä.
- Mäkin jään katsomaan sitä, Siiri ilmoitti.
- Mä kyllä voisin mennä. Älkää nyt koko yötä täällä roikkuko, sanoin, vaikka loppu lauseestani hukkui taas haukotukseen.

Tytöt nukkuivat ja Maru oli loukkaantunut, kun se oli jätetty yksin sisään. Päästin sen lohdutukseksi meidän makuuhuoneeseen, missä se asettui tyytyväisesti urahtaen vaatekasani päälle lattialle, kun minä kietouduin peittoihin. Päässäni pyörivät Siirin aiemmin illalla luettelemat nimet, mutta mikään niistä ei tuntunut enää ihan oikealta. Pitäisi ensin nähdä varsa kunnolla päivänvalossa, millainen ilme sillä oli, millainen luonne. Ehkä se sitten ilmoittaisi itse meille oikean nimensä.

Näin omituisia unia ja kun heräsin, en tiennyt missä olin. Ulkona paistoi aurinko niin, että silmiä särki enkä voinut tajuta että miksi olin tässä enkä tallilla. Talo oli tyhjä ja hiljainen, ikkunat olivat selällään ja ovet auki pihalle asti. Sisään tuuli, mutta ihanan leppeästi, autius kuitenkin tuntui aavemaiselta. Missä kaikki olivat? Miksi olin yksin täällä ja mitä kello oli? Jestas, melkein kymmenen! Vai oliko keittiön kello väärässä? Hevoset kaipaisivat jo kipeästi aamuruokiaan ja tammat…

Yhtäkkiä todellisuus palasi. Katsoin keittiön ikkunasta ulos ja näin kaiken paikoillaan, juuri sellaisena kuin pitikin. Danni ja Alissa pyöräilivät aina vaan ja Maru otti osaa leikkiin juoksemalla ympyröitä. Hevoset olivat ulkona, vain Katrina puuttui ja tallin oven edessä oli Jutan auto. Se sai minut jättämään aamiaisen sikseen sillä hetkellä, muistin varsan ja halusin mitä pikimmiten nähdä sen uudelleen ja kuulla, mitä Jutta siitä sanoisi.

  Re: Mansikkakesä 13

LähettäjäAivokana 
Päivämäärä:   5.8.09 18:34:53

Hii jatkoa =))

  Re: Mansikkakesä 13

LähettäjäSennnu 
Päivämäärä:   5.8.09 18:55:03

19.

Lapset eivät tainneet huomata minua, kun harpoin talliin. Sieltä löysin kaikki muut, Veskun ja Siirin ja Jutan.
- Unikeko, sanoi Siiri minulle hilpeästi.
- Mä luulin laittaneeni herätyksen, puolustauduin.
- Älä nyt, kai sunkin pitää välillä saada nukkua, tyttö lohdutti. – Sä olet ollut aamutallissa ensimmäisenä koko viikon.
- Miten varsa? kysyin ja työnnyin karsinan ovelle. Se oli paljon kiinnostavampi kuin minun mahdolliset univelkani.

Jutta ja Vesku olivat siellä, Vesku piteli riimusta epäluuloisen näköistä Katrinaa, ilmeisesti, jotta Jutta sai rauhassa tutkia varsaa. Nuori neiti oli jaloillaan ja kovasti eläväisen näköinen. Se ei pysynyt sekuntiakaan liikkumatta. Jalat liikahtelivat, pää pyörähteli ja korvat etenkin olivat koko ajan liikkeessä. Nyt se näytti lähinnä tummanruskealta, kun aurinko paistoi ikkunasta sen selkään.
- Hieno vehje, Jutta sanoi ja irrotti kätensä varsasta.
- Minkä värinen siitä tulee? kysyin, se tuntui jotenkin tärkeimmältä, ainakin nyt, kun Jutta oli kehaissut sitä, kai se merkitsi että se oli terve. Ainakin se näytti terveeltä.
- Kai siitä musta tulee, tai ainakin mustanruunikko, Jutta arveli ja tuli pois karsinasta.
- Sillä on tähti, Siiri huomautti.

Veskukin tuli käytävälle ja virnisteli kuin puulelu.
- Meillä on varsa, hän ilmoitti minulle, tarttui poskistani kiinni ja antoi minulle suukon.
- Mä tiedän, mä näin sen syntyvän yöllä, muistutin. – Kaikki okei?
- Ihan kuin suoraan oppikirjasta. Se syö ja Katrina on täydellinen äiti. Maailman helpointa tää hevosten kasvattaminen!

Minuakin sykähdytti. Olin ihan turhaan pelännyt kaiken maailman komplikaatioita ja hankaluuksia, ja siinä meillä nyt oli mitä hienoin varsa, joka oli vaan ilmestynyt meille.
- Eiköhän jätetä ne rauhaan, Vesku ehdotti ja veti minut ulos tallista. Jutta seurasi, ja Siirikin, vastahakoisen näköisenä. Roikuin Veskun käsivarressa ja hymyilin leveästi. En vaan voinut sille mitään.
- Koska se toinen oli tulossa? Vai ehditkö sä ensin? Jutta kysyi vilkaisten minun vatsaani.
- Kyllä Kiiran pitäisi poikia ennen mua, naurahdin. – Mutta menee siihen ainakin kuukausi vielä. Mä en malta odottaa!
- Kumpaa?

Vilkaisin Juttaa ja tulin ensi kerran ajatelleeksi, että oliko hänelläkin ehkä lapsia ja perhe kotona.
- Toivottavasti sulla ei ollut vapaapäivä, sanoin, kun huomasin, ettei hän ollut pukeutunutkaan ihan normaalisti vaan shortseihin ja hihattomaan kauluspaitaan. Hän vaihtoi parhaillaan jalkoihinsa sandaaleja kumisaappaiden sijaan.
- Mä poikkesin vaan kauppareissulla. Olisin mä halunnut tulla kurkkaamaan sitä joka tapauksessa, hän selitti, kiipesi autoonsa ja ajoi pois.

- Se on niin ihana se vauva! Siiri hehkutti. – Mä voisin vaan tuijottaa sitä! Viedäänkö me se ulos tänään?
- Jos annettais sen tän päivän verran kasvaa ja katsottais huomenna, Vesku sanoi. Hän oli unohtanut kätensä olkapäälleni.
- Mä laitan tallin oveen lapun, että välttäkää kulkemista, tänään kun on lauantai niin tänne tulee taas jos vaikka ketä, päätin.
- Miilakin? kysyi Siiri.
- Ei, se ei tule tänään.
- Haluaisitko sä, että mä ratsastan Nikillä? tyttö tarjoutui viattoman näköisenä. – Mä voisin hypätä Miilan puolesta…

Miila oli käynyt säännöllisesti kuin kello joka lauantai hyppäämässä Nikillä, mutta nyt hän oli krapulassa. Tai niin hän oli ainakin varoittanut. Kisoihin asti hän ei ollut edelleenkään päässyt, vaikka heidän hyppäämisensä alkoi jo välillä näyttää vallan siistiltä.
- Plii-is? Siiri sanoi. – Mähän en ole päässyt tunnille yli viikkoon nyt, sä voisit pitää mulle estetuntia Nikin kanssa.
- Ratsastuksenopettaja ei ole ihan mun lempiammattini, mutta joo, kai mä voisin, sanoin. Niki tarvitsi joka tapauksessa liikuntaa. - Laita se sitten vikkelään kuntoon, jos vaikka ehdittäis ennen kuin kukaan muu tulee kentälle.

Siiri oli vikkelä. Hän oli jo lähdössä kävelemään Nikillä, kun minä vielä mallasin esteitä.
- Mä kierrän vaan laitumet ensin, hän huikkasi, kun varoitin häntä lähtemästä naapurin viljellyille pelloille. Minuakin alkoi kiinnostaa, mitä tästä tulisi. En ollut nähnyt Siirin ratsastavan muuta kuin Puhurilla pitkään, pitkään aikaan. Hänhän ei ollut käynyt meillä moneen viikkoon, ja näinä muutamina päivinä, jotka kesälomaa oli nyt kulunut, hän oli ratsastanut vain Puhurilla. Silti minua alkoi arveluttaa. Olinko vammauttamassa huostaani uskotun lapsen? Keräsin toisen rakentamani esteen sittenkin pois. He saisivat ravata voltilla ristikon yli, kunnes olisin vakuuttunut siitä, että oli turvallista edetä.

- Totako me mennään? Siiri kysyi tullessaan kentälle, eikä hän saanut kokonaan peitettyä pettymystä äänessään.
- Tota, ravissa, voltilla.
- Okei, hän sanoi vain sitten.
- Hei, tällasesta Miilakin alotti, muistutin. – Vai olitko sä katsomassa sillon? Se itse halusi, kun Niki oli ensin vieny sitä kuin rukkasta. Tällasesta mäkin alotin sen kanssa.
- Mähän sanon että okei, Siiri sanoi ja alkoi ravata Nikin kanssa pitkin uraa. Hevonen näytti kovin virkulta, ehkä siksi, että se oli huomannut esteen. Se teputti melkoisen vikkelästi eteenpäin kuolaimiaan pureskellen ja kilistellen.

- Tää tuntuu ihan ponilta Puhurin jälkeen, Siiri nauroi. – Puhurilla on niin paljon hitaammat askeleetkin!
- Se meneekin ihan liian kovaa. Koita saada se vähän rauhottamaan ja pidentämään askeliaan, neuvoin. Ellei Niki alkaisi tuon paremmin kuunnella ratsastajaansa, en uskaltaisi päästää heitä esteelle ollenkaan.
- Mitäs mä tekisin? Voltteja?
- Joo, ja vaikka siirtymisiä painolla. Ihan kaikessa rauhassa.

Ehkä varttitunnissa Niki alkoi luopua toivosta päästä esteelle, tai sitten sillä oli vaan kiire totella Siiriä. Tyttö oli tainnut ensin ajatella uuvuttaa sen reippaalla ravilla, mutta ei sitä niin vaan väsyksiin juoksutettu: kun se joutui kuuntelemaan ja tottelemaan ja vähän ehkä itsekin miettimään, se rasittui paljon enemmän. Huomasin sitten silmäkulmastani Marun lähtevän pinkomaan etupihalle päin ja arvasin jonkun asiakkaan tulevan.
- Ala vaan tulla tätä, sanoin silloin. Nikiä voisi rauhoitella vaikka iltaan asti, mutta jos joku muukin oli kohta haluamassa kentälle oli parasta päästä itse asiaan, esteeseen.

Nikin korvat singahtivat pystyyn ja se hyppäsi pienen ristikon kuin se olisi ollut metrin okseri. Siiri huudahti ihastuneena ja alkoi nauraa
- Älä päästä sitä uudestaan, ennen kuin saat sen taas raviin, huusin kiireesti. Niki voisi hyvin ruveta leikkimään karusellihevostakin pikku ympyrällä, jos Siiri vaan vähänkin yllyttäisi.
- Juu en. Siiri kokosi itsensä ja saman tien hevosen, ja saikin sen melko helposti raviin. – Se on huippu, ihan huippu!

Hevoseni päätti näyttää tänään paremmat puolensa. Se suostui piankin ravaamaan esteen yli juuri, kuten halusimme, ottaen vain pari laukka-askelta aina esteen jälkeen. Molempiin suuntiin vieläpä. Pidin laskua kierroksista ja sitten pyysin Siiriä lopettamaan.
- Sen jaloille alkaa riittää toi ympyrän kiertäminen.
- Joo, mä alan kävellä, Siiri henkäisi. – Eihän se vieny mua sittenkään.
- Ei niin, hyvin sä pärjäsit sen kanssa, sanoin. Miksei antaa kiitosta silloin kun siihen oli aihetta?

Tulija oli ollut Kara, tai Asta, tai molemmat yhtaikaa. Molemmat nimittäin olivat juuri hakeneet hevosensa laitumelta ja pysähtyivät kentän viereen, kun Siiri ratsasti sieltä ulos lähteäkseen taas kiertämään laitumia.
- Oliko teillä estetunti? Kara kysyi kiinnostuneena, ja kun myöntelin jotain sentapaista, hänen ilmeensä muuttui anovaksi. – Pitäisitkö sä meillekin?
- Voi jestas, en mä osaa opettaa, toppuuttelin säikähtäneenä.
- Mutta justhan sä opetit?
- Mä vaan vähän neuvoin Siiriä, kun se ei ole ennen hypännyt Nikillä ja mä tiedän miten se toimii.
- Mutta sähän kilpailet ja kaikkea? puuttui Asta puheeseen.
- Ei sillä ole mitään tekemistä opettamisen kanssa!

Naisihmiset näyttivät pettyneiltä ja minua alkoi kumminkin kutkuttaa. Molemmilla oli kyllä korjaamisen varaa, sen olin jo pannut merkille, vaikken ollut heidän ratsastustaan varsinaisesti vahtinutkaan.
- Mä voin katsoa kyllä, jos haluatte. Siis sillä silmällä, että osaisinko mä mahdollisesti neuvoa, lupasin sitten.
- Kivaa! Kara sanoi.
- Mutta mä kävisin ensin syömässä, aamiainen unohtui… niin ja hei! Jos te mitenkään voisitte harjata niitä ulkona tänään ja käyttää päätyovea talliin? Katrina sai varsan viime yönä niin ne saisi vähän rauhaa sinne.
- Oi, varsa! molemmat vingahtivat ja lupasivat oitis sitoa ruunat tarhan aitaan odottamaan, kunhan vain saisivat itse hiipiä sisään katsomaan varsaa.
- Me vaan katsotaan ihan varovasti, Asta lupasi.
- Enhän mä voi kieltää teitä menemästä talliin, naurahdin ja lähdin sisään. Olisi tosin ollut mukavaa, jos olisin voinut, mutta olimmepa me itsekin käyneet tammaa ja varsaa kurkkimassa jo monta kertaa.

Danni ja Alissa olivat siirtyneet etupihalle huvimajaan leikkimään ja houkuttelin heidät mukaani välipalalle.
- Missä isi on? kysyin.
- En mä tiedä, Danni sanoi välinpitämättömästi.
Vesku löytyi keittiöstä kahvikuppi kädessään, tietokone edessään ja puhelin kourassaan.
- Mitä sä touhuat? kysyin, kun hän lopetti puhelunsa.
- Tutkin että mihin kaikkialle pitää ilmottaa varsasta ja soittelin puheluita ja lähettelin sähköposteja.
- Soititko sä Hannalle?
- Bosselle, itse asiassa.
- Mitä sähköposteja? jatkoin tenttaamista ja aloin penkoa jääkaappia. Löysin jugurttia ja pistin leipää paahtimeen.
- Tammanomistajille. Taas oli tullut yksi kysely, ja mun pitää tarkistaa paljonko siellä oriasemalla on vielä pakastetta jäljellä ennen kuin pitää viedä Musti taas käymään.
- Hevostilallisen rutiineja siis, hymyilin.

- Ja Riikka soitti.
- Mitä se?
- Se oli jossain kirpputorilla, piti kädessään pikkulasten ratsastushousuja ja halusi tietää, minkä kokoisia tytöt on.
- Oih, sanoin ihastuneena. – Toivottavasti se löysi kahdet, tai niistä tulee pahempi tappelu kuin polkupyörästä!
- Illalla näet, mä pyysin sen saunomaan, kun ei se ole käynyt pitkään aikaan. Ja nyt mä voisin käydä kaupassa, ellet sä sitten halua?
- Käy sä vaan, mulla on hommia tallilla, sanoin nopeasti.

Istuskelin sitten kentän laidalla katsomassa, miten Kara ja Asta ratsastivat. Kara oli melko taitava, joskaan ei selvästi vielä ihan sinut uuden hevosensa kanssa. Astasta ei voinut sanoa samaa. Nirvana eli Vaari oli osoittautunut melko pirtsakkaaksi tapaukseksi ollakseen pystyynkuollut tuntihevonen, ja Asta kiipesi sen selkään kasvot kalpeana.
- Se ei ollut ollenkaan tämmönen siellä edellisessä paikassa, hän oli kertonut.
- Joskus ne piristyy paikanvaihdoksesta, ehkä sille kävi niin kun se pääsi pois sieltä työleiriltä, arvelin. Asta oli sitten puolittanut sen kaura-annoksen, vaikkei se paljon ollut saanut väkirehua aiemminkaan, ja ruuna oli vaikuttanut parin päivän kuluttua tasaisemmalta. Tottunut kai ympäristöön, se oli todennäköisempää kuin ruoan vähentäminen.

Olin ajatellut vain katsella, mitä he tekisivät puuttumatta ollenkaan itse ratsastukseen, mutta lopuksi Kara ratsasti luokseni.
- Mitä sä sanot? hän kysyi.
- En mä osaa teille ratsastamista opettaa, sanoin suoraan. – Tai no, Asta nojaa eteen koko ajan, se ei tee ainakaan hyvää tasapainolle, mutta muuten teidän hevoset taisi tehdä mitä te halusittekin. Eiköhän se riitä.
- Mun teki niin hirveesti mieli hypätä toi edes kerran, mutta en mä uskaltanut, Asta tunnusti vilkaisten ristikkoa, jonka Kara oli muuttanut pystyesteeksi ja jota hän oli Nallen kanssa ylitellyt.
- No kyllä mä sut siitä kerran roudaan yli, lupasin kammeten itseni pystyyn tuolistani. Asta näytti siltä, että katui sanojansa, mutta oli selkeää, että hän oli vasta lopettanut ratsastuskoulutunnit ja käskyjen seuraaminen oli vielä selkärangassa. Kun käskin hänen ottaa ohjat ja ravata esteelle, hän totteli, vaikka puraisikin alahuultaan.

Vaari väisti viime hetkessä esteen oikeata puolelta ohi ja Asta keikahti hetkeksi vinoon vasemmalle ja pysäytti hevosensa.
- Se ei ilmeisesti halua hypätä vaan hyppäämisen ilosta, totesin.
- Koululla aina riitti, että käänsi sen kohti estettä ja antoi mennä. Tai no, useimmiten riitti, Asta sanoi.
- No nyt sä näköjään tarviit vähän oikeeta pohjettakin. Kokeile uudelleen.
Menin itsekin seisomaan esteen tolpan viereen. Todennäköisesti pelottaisin vanhaa tuntihevosta tarpeeksi ihan vain olemalla siinä ja se ylittäisi esteen kiltisti.

Juuri niin kävikin, mutta en ollut vielä tyytyväinen. Asta voisi vähän rikkoa rajojaan.
- Nosta laukka ja tule uudestaan, kehotin. Nainen näytti siltä, että hänen teki mieli sanoa vastaan, mutta jostain syystä hän oli antanut minulle sen verran auktoriteettia, ettei pukahtanutkaan vaan totteli. Olin näkevinäni hevosen ilmeessä pientä ilkikurisuutta, kun he lähestyivät taas, joten astuin askeleen sivummalle, niin, että minua oli hankalampi kiertää ja hups, he ylittivät melkein puolimetrisen puomin taas.
- Hui! Asta sanoi, mutta näytti iloisesti yllättyneeltä.

Hommani eivät ollenkaan loppuneet siihen. Siiri oli jo taas jonossa.
- Kuule Jessi, enkö mä voisi ihan hyvin kokeilla Puhurinkin kanssa hypätä?
- Omahan on hevosesi, sanoin kohauttaen hartioitani.
- Mutta mitä sä luulet?
- En mä ymmärrä mikset sä voisi kokeilla, sanoin.
- No en mäkään, Siiri sanoi tyytyväisenä ja talutti suokkinsa kentälle. Minua alkoi toisten ratsastuksen katseleminen ja hiukan tympäistä, suoraan sanoen, minun ratsastukseni kun alkoi olla enimmäkseen vain ilman satulaa kävelyä. Olin kateellinen. Sen verran olin silti utelias, etten päässyt siitä lähtemään.

Puhuri-parka ei ymmärtänyt ollenkaan, mitä Siiri siltä halusi. Se käveli esteen eteen ja tutki sitä tottelevaisesti, yrtti purrakin, ja sitten puomi tietysti kolahti maahan.
- Mitäs jos aloittaisit käyntipuomeilla? ehdotin nauraen.
Hevonen ei piitannut niistä juuri sen enempää, se potki ja talloi niitä niin, että ne kierivät karkuun ja sälöt vain lentelivät.
- Voi luoja, Siiri huokaisi.
- Ehkä sun pitää alottaa käyntipuomeista taluttaen?
- Ehkä mun pitää, niin. Mutta kyllä se oppii vielä, onhan se oppinut kaiken muunkin, tyttö sanoi luottavaisesti.

Riikka tuli illalla, kuten Vesku oli kertonutkin, ja toi tosiaan pikkuisia ratsastusvaatteita.
- Mä muistin heti olevani huono täti kun näin nää kirpparilla, hän selitti ja levitteli niitä sohvalle. Ei yhdet tai kahdet vaan peräti kolmet pienet housut, toppaliivi, jonka selässä oli hevosenpää, ja pienenpienet saappaatkin. Danni ja Alissa olivat suorastaan kiskoneet ne hänen käsistään, silmät loistaen, ja oli ollut työ ja tuska saada housuja pois edes saunan ajaksi. Nukkumaankin he olisivat tahtoneet mennä ratsastushousuissaan, mutta en antanut. Heitin ne sen sijaan pesukoneeseen, kuka tiesi missä ne olivat olleet, ja lohdutin lapsia, että huomenna ne joutaisivat jalkaan.

Makailin poikittain heidän vierekkäisten sänkyjensä jalkopäässä ja yritin lukea iltasatua, mutta he eivät kuunnelleet vaan suunnittelivat, miten he ratsastaisivat seuraavana päivänä. Minun silmäni alkoivat lupsua kiinni ja kirja valahti kädestäni, vaikka sänkyjen reuna painoi aika inhottavasti kylkeen.
- Jessi, sä et lue, herätti Alissa minut paheksuvasti.
- Ette tekään kuunnellu, haukottelin.
- Nyt me kuunnellaan!
- Jos sanallakaan keskeytätte, mä menen pois, uhkasin ja luin kirjan nopeasti loppuun.

- Mä taidan ruveta ottamaan päiväunia, ilmoitin, kun palasin kuistille, missä Vesku ja Riikka istuivat hörppien vielä saunaoluitaan. Ensinmainittu vilkaisi minua nopeasti ja terävästi.
- Ootko sä ihan kunnossa?
- Kyllä varmaan, haukottelin. – Ehkä mulla on univelkaa kun on pompittu yötä myöten katsomassa hevosenkuvaa webbikamerasta.
- Oletko sä ihan varma?
- No olen, tuhahdin. – Et sä ole hei enää perheen ainoa lääkäri. Kai ihmistä saa väsyttää… missä Siiri on?
- Se lähti hakemaan huoltoasemalta purkkaa, sanoi Riikka.

- Ai, sanoin ja vilkaisin automaattisesti tielle päin. Mieleeni tuli mopojengi, jonka olin siellä usein nähnyt. Niitäkö huollettavani oli lähtenyt kuikuilemaan? Mitä Saara sanoisi?
- Se lupasi viipyä vaan kaksikymmentä minuuttia, meillähän on kisat huomenna, Vesku rauhoitteli minua.
- No toivottavasti se pitää lupauksensa, sanoin happamasti. Vesku oli päättänyt haluta Siirin mukaansa kisoihin mieluummin kuin minut. Ei mahani takia tai väsymykseni, vaan koska varsa oli vasta päivän vanha. Minua arvelutti vähän, pärjäisikö Siiri Mustin kanssa kisapaikalla, ihan niin kuin sekin, pärjäisikö hän huoltoasemalla, mutta toisaalta halusin kyllä mieluummin olla itse kotona pitämässä silmällä hevospienokaista. Jos sille sattuisi jotain, mitä Siiri osaisi tehdä? Soittaa meille monen kymmenen kilometrin päähän. Ei, mieluummin jäin itse.

  Re: Mansikkakesä 13

LähettäjäSennnu 
Päivämäärä:   6.8.09 00:01:09

20.

Siitä se sitten lähti rullaamaan, kesä kolmentoista hevosen tallin kanssa. Toivoin, ettei niiden lukumäärä ollut huonon onnen enne – että kaikki menisi hyvin kunnes Kiira pungertaisi ulos neljännentoista. Ainakin kaikki näytti sujuvan hyvin jos laskin Marun neljänneksitoista nelijalkaiseksi.

Siiri oli tarpeellisempi kuin olin osannut kuvitellakaan. Olin keväällä oikeastaan kuvitellut, että hän lähinnä pitäisi minulle seuraa, etten tulisi mökkihöperöksi, kun seurustelisin vain kolmivuotiaiden ja eläinten kanssa. Sen sijaan hän alkoikin huolehtia minusta ja komensi minut iltapäivisin nokosille, joita en olisi voinut kuvitellakaan, jos olisin ollut kotona yksin tyttöjen kanssa. Ne olisivat ehtineet keksiä vaikka mitä sillä aikaa kun minä vetelin puolen tunnin tai tunnin päikkäreitä. Sain väsymykseeni kyllä sitten neuvolasta rautatabletteja, ja hiljalleen ne alkoivat toimiakin, mutta oli silti mukavaa lepuuttaa vähän jalkoja kuumimpaan aikaan päivästä.

Sen lisäksi hän otti vastuulleen Nikillä ratsastamisen lähes kokonaan. Miila kävi edelleen kerran viikossa, joskus kaksikin, mutta minä olin lakannut harkitsemasta ravaamista tai laukkaamista. Joskus saatoin kävellä Nikin kanssa laitumien ympäri tai rämpiä metsäryteikössä, mutta siitä se ei varsinaisesti saanut liikuntaa, ja sekin alkoi tuntua mahassani epämukavalta. Välillä vitutti rankasti koko raskaana oleminen.

Tietysti Siiri olisi halunnut kilpailemaankin sillä ja lupasin auliisti, että hän voisi mennä koulukisoihin koska tahansa.
- Eikö esteitä? hän kysy pettyneenä.
- Ei vielä, ehkä loppukesällä, sanoin toivoakseni lopullisella äänellä, ja tyttö huokaisi. En myöskään antanut hänelle lupaa hypätä Nikillä, ellen itse ollut katsomassa, tai Vesku. Hän alkoi saada siihen tuntumaa, mutta Niki innostui edelleen välillä vähän turhan paljon.
- Ihan kuin mä olisin joku pikku nyhverö, Siiri protestoi.
- Ehkä mä olisin rohkeampi antamaan sun mennä, jos olisit mun lapsi, mutta mä en vaan uskalla että kuvitella, että joutuisin soittamaan sun äidillesi, että sulla on luita poikki tai pahempaa, myönsin.
- Pöh, ethän sä anna tyttöjenkään, hän tuhahti.
- Annanhan, sanoin loukkaantuneena.

Danni ja Alissa olivat saaneet pahanlaisen hevoskärpäsen pureman saatuaan Riikka-tädiltä ratsastushousut. Kumpikaan ei suostunut enää pukeutumaan muihin vaikka olisi ollut miten kuuma päivä ja he tahtoivat vain hevosen selkään. Niinpä Kiira alkoi saada säännöllisempää liikuntaa kuin koko keväänä, kun päivittäin taluttelin tyttöjä sen selässä. Onneksi molemmilla oli pikkulapsen joustavat nivelet, he kun joutuivat istumaan siellä ihan spagaatissa.
- Päästä irti, mä menen itse! Danni alkoi vaatia, ja kun kyseessä nyt oli rauhallisin hevosemme, olkoonkin, että aivan liian suuri lapselle, suostuin. Kiira maleksi ympäri kenttää ja pysähtyi välillä napsimaan ruohoa tolppien juuresta, mutta lähti aina kiltisti uudelleen liikkeelle, kun Danni alkoi hoputtaa sitä ja potkia pienillä kantapäillään sellaisiin kohtiin sen kyljissä, ettei Kiira mitenkään voinut ymmärtää taputtelua pohjeavuiksi.

- Teillä pitäisi olla poni, sanoi Terhi kerran, kun hän tuli tallille Miiamarin kanssa kesken tyttöjen ”ratsastustunnin”.
- Meillä ehkä pitäisi, myönsin. – Nyt ne ehkä alkaa olla siinä iässä.
- No mikset hommaa?
- Talli on täynnä, eikä nyt just ois varaakaan.
Sitten se tuli:
- Haluatko vuokrata Bambia niille?

Katsoin Terhiä arvioiden. Ratkaisu oli tietysti ilmiselvä, mikä nyt olisi sen parempi vaihtoehto, kun tallilla kerran oli pikkuponi, mutta silti minusta tuntui, että minua yritettiin vedättää jotenkin.
- Vuokrata?
- No niin, vähän alennusta tallimaksuun ja saisitte käyttää sitä.
- Miten usein ja miten paljon sä ajattelit? kysyin suoraan.
- Entä jos saisitte satasella käyttää sitä niin paljon kuin haluatte?
- Koskas Miiamari sitten ratsastaisi?
- Äh, noiden ratsastamisesta se eläin ei totisesti kulu. Lisäliikunta tekee sille pelkästään hyvää. Kunhan ei sillon tietenkään kun me ollaan täällä.
- Sitä paitsi mä menen kohta isälle lomalle, sanoi Miiamari pikkuvanhasti, hän seisoi äitinsä vieressä pienenä ja laihana, kypärä päässään, jäystäen raipan päätä.
- Sekin vielä, Terhi sanoi pyörittäen silmiään. – Hemmetin tapaamisoikeudet.

Mietin vähän aikaa, mutta nyökkäsin sitten. Olin nähnyt Miiamarin ratsastavan Bambilla, eikä se näyttänyt pahapäiseltä ponilta.
- Kokeillaan, jos sulle sopii vaikka kolme kertaa viikossa ja viiskymppiä, sanoin. Eihän oikeastaan ollut rahantuhlausta, jos annoin pois rahaa, jota emme olleet vielä saaneetkaan. – Mä pelkään, että noi kyllästyy, jos niiden tarvitsee joka päivä.
- Kokeilkaa, vaikka heti huomenna. Me kun ei tullakaan, me mennään Korkeasaareen.

Tyttöjen silmät levisivät seuraavana aamuna, kun ilmoitin, että saisimmekin lainata Bambia. Noin kolmessa minuutissa käynnissä oli nyrkkitappelu siitä, kumpi saisi ratsastaa ensin.
- Kohta ei ratsasta kumpikaan, ärisin ja nostin molemmat osapuolet käsivarresta ilmaan. – Johan tässä hevoset saa paniikin tommosesta räyhäämisestä!
- Danni haluaa aina ensin, murjotti Alissa.
- Danni meni eilen Kiiralla ensin niin, että sä saat mennä tänään Bambilla ensin, päätin minä ja Alissa näytti voitonriemuisesti kieltään.
- Ja se, joka irvistelee tai lyö, ei mene ollenkaan, lisäsin.

Kiihkeistä vaatimuksista huolimatta talutin pikku Bambia joka minuutin. Se oli sittenkin vain poni, enkä luottanut siihen suuremmin. Siihen täytyisi ensin vähän tutustua, ennen kuin päästäisin pikkuiset yksin ohjaamaan sitä. Mutta siitä se lähti, muutamaa päivää myöhemmin ravautin sitä jo liinassa lapsi selässään.

Miiamari ja Emma tulivat tallille aina äitiensä kyydissä, mutta Paju oli ruvennut pyöräilemään, vaikka aluksi he olivat olleet Peten kanssa kuin paita ja peppu.
- Se ei koskaan halua lähteä silloin kun mä haluan, tai sitten mulla on töitä tai sillä on menoja, tyttö selitti.
- Sulla töitä ja sillä menoja? tarkistin. Se kuulosti jotenkin nurinkuriselta, Pajuhan tässä lapsi oli ja veljensä aikuinen.
- Joo, se on maailman patalaiskin. Se käy vaan rannassa ottamassa aurinkoa ja sitten se nörtteilee.

Isommat tytöt olivat muodostaneet keskenään jonkinlaisen tallijengin, Siiri ja Emma ja Paju. Miiamari oli pienempi ja koko ajan äitinsä siipien suojissa, vakka minusta näytti, että hänkin olisi välillä halunnut mukaan kun isommat lähtivät hevosineen maastoon. Lotta ja Sofia olivat ehtineet näyttää Siirille jo muutamia maastoreittejä kauempana tallista, ja he tekivät Emman ja Pajun kanssa välillä pitkiäkin lenkkejä. Astalla oli tapana putsata hermostuneen näköisenä jo ennestään puhtaita varusteita odottaessaan lastaan ja hevostaan palaavaksi, mutta ei hän saanut kiellettyä Emman lähtemistä.
- Mä ratsastan paljon paremmin kuin sinä, ja pitäähän Vaarin välillä päästä maastoonkin, Emma oli perustellut, ja hänen äitinsä oli puristanut suunsa kiinni ja näyttänyt onnettomalta.

Minulla oli pikkiriikkisen samanlainen olo Siirin suhteen, mutta päätin lujasti luottaa siihen, ettei lapsille tapahtuisi mitään, olihan heillä kaikilla melko selväpäiset hevosetkin. Pidin vaan huolen siitä, että he eivät lähteneet ilman kännykkää matkaan, ja että ainakin pilvisellä säällä heillä oli heijastinliivit. Tiesin hyvin itse autoilevana, miten hyvin ratsukko saattoi sulautua maisemaan, vaikkei edes ollut pimeää.

Siirin elämästä oli myös sovittu, että hän kävisi vähintään joka toinen viikonloppu kotona, jottei kokonaan unohtaisi, miltä hänen perheensä näytti. Ja pyykkäämässä vaatteita, vaikka suuri osa pyörikin meidän vaatteidemme seassa, kun kone sai laulaa melkein joka päivä. Tallinpito oli likaista hommaa. Juha sattui tulemaan häntä hakemaan ensimmäisen kerran juuri, kun Siiri ja Paju olivat kadonneet pihasta tehdäkseen maastolenkin. He olivat kuulemma löytäneet ihanan pitkän metsäautotien, jolla harjoitella laukkaa. Puhurille se varmaankin teki hyvää, sillä kenttä tuntui sille liian ahtaalta, aina kun se tuntui saavan laukkaansa jonkinlaisen rytmin, tuli vastaan kulma ja se kadotti sen taas. Kilometrin suora kuulosti oikein hyvältä laukkaharjoitukselta sille.

Minä olin juuri asettunut lempipaikalleni keskelle pihaa lepuuttaakseni jalkojani Bambin kanssa juoksemisen jälkeen, kun Maru kävi hakemassa Juhan etupihalta. Se ei viitsinyt enää haukkua tutummille vieraille, mutta vastaan sen piti toki mennä.
- Meinasitko sä ottaa päiväunet? Juha kysyi pysähtyen vähän matkan päähän anteeksipyytävän näköisenä.
- En mä nyt, kunhan lepäilen vähän. Mä en uskalla nukahtaa kun Siiri lähti ratsastamaan ja lapset voi juosta ties minne – sulla oli huono ajoitus.
- Ai se on ratsastamassa.

- Joo, ne lähti maastoon, ne viipyy varmaan ainakin tunnin. Ihan vähintään. Onko sulla muita menoja vai istutko sä pitämään mulle seuraa? kysyin ja taputin kutsuvasti nurmikkoa vierelläni.
- Voisin mä tietysti käydä kaupassa mutta mä mieluummin pidän sulle seuraa, Juha sanoi hymyilen ja istui alas. – Tai sitten sä voit ottaa ne torkut, mä voin pitää tyttöjä silmällä. Mä en vaan näe niitä missään.
- Ne rupesi leikkimään kotia tuolla ulkovarastossa, osoitin avonaista ovea. – Niillä on vähän isompi leikkimökki siellä, kun ei laiskat vanhemmat oo saaneet aikaan rakentaa oikean kokoista.
- Tuskin teitä voi kauhean laiskoiksi moittia, Juha sanoi hajamielisen oloisesti ja katseli hevoslaumaa. –Mitä Siirille kuuluu?

- Mä luulen että sillä on aika hauskaa, sanoin miettiväisesti. Siiri oli ottanut jonkinlaisen ylimmän tallimestarin roolin nyt, kun meillä oli niin paljon uusia ihmisiä. Hän tiesi missä kaikki oli ja miten kaikki täällä toimi ja tapahtui ja miksi. Hän oli epäilemättä Hyvin Tärkeä Henkilö.
- Hyvin se tuntuu viihtyvän, ei ole tainnut soittaakaan kertaakaan, Juha sanoi.
- No, täällä käy muutama muukin tyttö, vähän nuorempi ja vanhempi sitä, eikä näissä hevoshommissa ikä ole niin tärkeä.
- Enemmänhän sillä sitten taitaa olla kavereita kuin kotona.
- Joo, ja sitten se on vähän niin kuin ottanut siipiensä suojaan ton naapurin pikkutytön.

Siiri ja Aada olivat tosiaan jotenkin kehittäneet jonkinlaisen ystävyyssuhteen. Aada ei näköjään ollut voinut pysytellä meiltä pois enää, kun varsa oli ilmestynyt kuvioihin, mutta sen sijaan, että olisi räkyttänyt hänet tiehensä, tai antanut Marun räkyttää, Siiri olikin mennyt tekemään tuttavuutta tytön kanssa. Nykyään Aada saattoi viettää tuntikausia tallipihassamme auttaen Siiriä siivoamaan tarhoja tai milloin mitäkin. Minulla oli omat epäilyksensä Siirin vaikuttimista, mutta pidin ne omana tietonani. Olin joskus itsekin hankkiutunut ihastukseni siskon kaveriksi päästäkseni heille kylään, tosin Jinna oli loukkaantunut siitä niin, että en ollut voinut jatkaa sitä kaveruutta kovinkaan aktiivisesti. Se poikakin oli itse asiassa ollut aika idiootti.

Jotenkin Juha sai jutun vaeltamaan Siiristä minuun. Hän halusi tietää, olinko voinut hyvin ja tuijotti hetken kiinteästi vatsaani.
- Kaikki okei vielä, mutta kohta mä alan tuskastua ja sitten mä alan olla vittumainen eukko.
- Miksi sä tuskastut?
- Mä en saa pian enää sukkia jalkaan, jalat alkaa turvota, maha painaa ja on tiellä ja on ruma ja ällöttävä. Mä en tiedä mitä mä laitan päälleni kohta, nääkin shortsit kaipaisi jo henkseleitä. Mun täytyy varmaan leikata pussilakanaan päänreikä. Ja kutiaa ihan pirullisesti, kun nahka venyy, ja entäs jos se ei enää kutistukaan takaisin?

Puhuin ihan tosissani ja äänestäni taisi alkaa kuulua pieni paniikinpoikanen, kun pidemmälle pääsin ja muistin kaiken odotettavissa olevan kurjuuden. Juha kehtasi ruveta nauramaan ja sipaisi kumpuani, jonka päältä oli toppi taas kuoriutunut puoliksi pois.
- Älä kehtaa, tiuskaisin ja kiskoin paitaa takaisin alas, mutta hänen naurunsa oli tarttuvaa.
- Ei kai se noin kamalaa voi olla, et kai sä siihen muuten olisi ruvennut.
- En mä tätä valinnut enkä suunnitellut, tuhahdin ja huitaisin häntä, mutta nauroin jo itsekin. Hetken, se loppui kuin seinään, kun mies nappasi kädestäni kiinni, eikä päästänytkään sitä. Hänen kätensä ranteeni ympärillä oli vielä ruskeampi kuin minun, laiha ja voimakas ja kuuma. Se lähetti kuumia värinöitä pitkin ihoanikin, ja hetkessä mieleeni muistui mieleeni, miten hullaantunut olin ollut häneen pari vuotta sitten.

Tilannetta ei tehnyt yhtään helpommaksi se, että nilviö painoi huulensa sormilleni ja liu’utti toisen kätensä reidelleni, sen sisäpuolen pehmeälle iholle vieläpä.
- Sä olet sitten ihana, hän sanoi. Minä en saanut sanaa suustani, sydän vaan hakkasi niin, että pelkäsin korvistani kohta alkavan tulla verta. Ennen kuin tajusin mitä oikein olin tekemässä, tartuin kiinni hänen liian pitkistä, melkein mustista hiuksistaan ja kiskoin hänet niin lähelle, että hänen huulensa koskettivat omiani. Se tuntui ihan mahtavalta. Hetken, sitten tönäisin hänet pois ja paukautin hänen olkapäätään nyrkilläni.
- Sika, sanoin, mutten oikein tainnut saada siihen painokkuutta.
- Olen, Juha myönsi ja siirsi toisen kätensä reideltäni poskelleni. Hänen sormensa hivelivät korvaani ja ne tuntuivat siellä vielä paremmilta. Mahtoiko hän tietää sen?

Pari minuuttia kului, ennen kuin tulin järkiini. Tai ehkä viisikin, en minä osaa sanoa. Leijuin jossakin korkeammalla kuin aurinkotuolin verran maanpinnasta. Sitten korviini kantautui laitumelta äkäinen vinkaisu ja kovaa töminää ja romahdin taas maan pinnalle. Hätkähdin, vetäydyin, haukoin henkeäni. Tuijotin Juhaa silmiin kuin olisin juuri herännyt painajaisesta.
- Mitä @!#$ä se oli? kysyin, ja suuni tuntui kuivalta.

Mies näytti melkein yhtä säikähtäneeltä, kunnes hänen suupielensä värähti. Hänen suupielensä olivat itse asiassa oikein viehättävät, totesin. En saanut katsettani irti niistä.
- En mä tiedä, mutta hiton hienoa se oli, hän sanoi.
- Päästä irti. Mun hormonit…
- Sun hormonit on yhtä ihania kuin kaikki muukin sussa, hän huokaisi.
- Lopeta jo, sanoi äkäisesti ja ravistin hänen kätensä pois läheltäni. Minun teki mieli nousta istumaan, mutta mieleeni välähti, että se oli jo aika vaivalloista ja epäilemättä huvittavan näköistä. En halunnut olla huvittava nyt. Jäin arvokkaasti nojailemaan selkänojaan ja katsoin Juhaa paheksuvasti. – Mä olen suunnattoman pettynyt suhun, lausuin.

Juha painoi päänsä ja alkoi nyppiä ruohoa jalkojensa välistä. Hän näytti kerrassaan surkealta, mutta niin sieti näyttääkin. Minä katselin pilvenhaituvaa taivaalla ja ajattelin kuumeisesti. Mikä ihme minuun oli iskenyt? Ehkä tosiaan ne hormonit. Ne liikuttelivat mielialojani muutenkin vähän miten sattui nykyään. Nyt ne alkoivat rakentaa koko tapahtumalle huvittavia lavasteita, mutta en suostunut katsomaan niitä. Sille en voinut mitään, ettenkö olisi ruvennut hiljalleen tuntemaan itseäni imarrelluksi. Olin juuri päässyt harmittelemasta sitä, että olin paksu ja ruma ja kömpelö, ja sitten tämä hölmöläinen mieheksi oli huiskauttanut itsetunto-ongelmani taivaan tuuliin.

- Sä voisit ehkä auttaa mut istumaan, sanoin arvokkaasti. Juha tarttui saman tien käsiini. Hänen ilmeensä oli huolestunut.
- Et kai sä suuttunut?
- Mulla kai olisi syytä pistää välit poikki suhun saman tien, tokaisin ja vilkaisin häntä alta kulmieni, samalla kun järjestin jalkani maahan.
- Joo, mutta älä tee niin, Juha pyysi. – Mä en enää ikinä.
- Kuinka monta kertaa sä olet noinkin luvannut?
- Sä olit vaan niin suloinen siinä.
- Suloinen niin kuin valas rannalla, just.
- Unohda tommoset jutut. Mä en ole ikinä tuntenut mitään vetoa valaisiin.

Juha ei onneksi viitannut sananpuolikkaallakaan siihen, että olin itse ollut aika lailla mukana jossain vaiheessa, tai olisin joutunut kyllä osoittamaan hänet tontin rajalle odottamaan tytärtään. Minulla oli oikeastaan hemmetin hyvä olo. Vesku tietysti rakasti mahaani siinä missä minuakin, ellei sitten enemmänkin, mutta nyt pitkästä aikaa tunsin itseni itsekin ihanaksi.
- Unohdetaan koko juttu, sanoin tavoitellen kevyttä sävyä muutaman minuutin hiljaisuuden jälkeen. – Yllättävää, mutta mukavaa huomata, etten mä olekaan vielä pelkkä vaappuva ameeba. Ellei sulla sitten tietysti ole jotain perversioita raskaana olevia naisia kohtaan.
- Et sä ole, eikä mulla ole, sua kohtaan vaan noin yleensä, Juha sanoi.
- Mä luulin, että se oli ollutta ja mennyttä.
- Ei se näköjään ollut.
- Mä en halua olla mikään perversioiden kohde.
- No en mä halua pukeutua sun vaatteisiisi enkä, että sä ruoskit mua, enkä päinvastoinkaan.
- Todella lohduttavaa, mutisin, mutta minulla oli jotenkin pulppuileva olo, vaikken sitä näyttänytkään. Taisin minä sittenkin vielä olla pikkuisen viehättävä.

  Re: Mansikkakesä 13

LähettäjäSennnu 
Päivämäärä:   6.8.09 16:56:44

21.

Huono omatunto iski vasta, kun olimme istuneet puhumatta vaikka miten kauan ja Maru ravasi valppaana ulos tyttöjen luota ulkorakennuksesta. Paju ja Siiri olivat palanneet. Mitä jos he olisivat tulleet aikaisemmin ja nähneet minut lääppimässä Siirin isän kanssa? Hyi hemmetti! Tai jos Danni ja Alissa olisivat lopettaneet kotileikkinsä ja tulleet pihalle? He eivät enää olleet pieniä ja viattomia vaan erittäin terävänäköisiä ja puheliaita. Ihokarvat käsivarsissani nousivat pystyyn pelkästä ajatuksestakin. Hävetti, vaikken tieten tahtoen ja suunnitelmallisesti mitään ollutkaan tehnyt, ja alkoi suututtaa. Onneksi minulla oli kaikki oikeus ailahdella. Ne hormonit.

- Taitaa olla parempi, että mä laitan sut lähestymiskieltoon, tokaisin Juhalle ja aloin vääntäytyä pystyyn.
Miten niin? hän kysyi ja tarttui minua kohteliaasti kainalosta. Se tuli melko lailla tarpeeseen, joten irrottauduin vasta, kun olin tukevasti kahdella jalalla.
- Pysyt metrin päässä musta, etkä sano kädestä päivää, etkä ylipäätään koske mua!
- Ohoh, teenkö mä semmosen vaikutuksen suhun? Juha kysyi hyvillään.
- Äh, unohda ja pidä se hajurako, ärähdin. Tilanne olisi ollut suorastaan kutkuttava, jos asetelma olisi ollut vähän toinen.
- Joo, kyllä mä, hän lupasi vakavoituen ja näytti siltä, että harkitsi sanoa vielä jotain, mutta minä lähdin siitä harppomaan kohti tallia. Kyllä tätä asiaa oli nyt puitu ihan tarpeeksi, siinä oli turha hekumoida enempää. Vaikenisin sen kuoliaaksi.

- Ai sä tulit jo, sanoi Siiri pettyneenä nähdessään isänsä.
- Menikö kaikki ok? kysyin. Hevoset näyttivät hikisiltä.
- Meni, se laukkasi ihan innoissaan! Siiri kehui ja ihastunut hymy levisi hänen kasvoilleen. – Muistatko sä kun sä sanoit, että sitten kun se saa sen laukan kunnolla rullaamaan niin siellä on jo mukavampi istuakin, no nyt oli!
- Se tarvitsi vaan ensin puolen kilometrin vauhdinoton siihen rullaamiseen, Paju juorusi.
- Kyllä se siitä alkaa löytyä nopeammin, kunhan se tottuu, arvelin.
- Meneekö sulla kauan? Juha puuttui puheeseen ja katsoi Siiriä.
- No täytyy hoitaa hevonen… ainakin puoli tuntia. Ja sitten mun täytyy pakata. Menkää kahville tai jotain.
- Keittiössä on termoksessa kahvia, mä menen hakemaan Katrinan ja varsan sisään kuumimmaksi aikaa, sanoin epäkohteliaasti ja jatkoin matkaa laitumelle.

Varsa oli viehättävä pieni otus nyt viikon vanhana. Sen jalat tuntuivat vieläkin menevän solmuun välillä, ne kun olivat uskomattoman pitkät, ja se oli jotenkin huurteisen kahvin värinen. En malttanut vain napata niitä kiinni, vaan minun oli pakko vähän aikaa seurustella sen kanssa riimunnarut kaulassa roikkuen, silittelin sen lyhyttä selkää ja pyöristyvää masua ja nostelin etujalkoja. Vesku oli vähän kallistumassa Ametistiin sen nimeksi, olihan sillä jalokiven muotoinen tähti ja kaikki. Jotenkin oli selvää, että hän saisi nimetä Katrinan varsan ja minä Kiiran. Hänen tammansa ja minun tammani. Oli yllättävän hankalaa löytää nimeä, joka sopisi Mustaojan-etuliitteen kanssa ja silti kuulostaisi puoliveriseltä eikä suomenhevoselta. Ametist ilman toista i:tä tai vaikka y:llä olisi kyllä ihan hyvä.

Varsaa oli taluteltu toisesta sen elinpäivästä lähtien, ja sain ne ongelmitta sisään ilman, että narut olisivat menneet sotkuun. Juha roikkui edelleen tallissa juttelemassa tyttöjen kanssa, päiväkahvit yksin eivät näköjään houkutelleet. Siirin ja Pajun ilmeet muuttuivat, kun tulimme, ja kyllä Juhankin.
- Se on niin söpö, Paju huokaisi. Niinhän se olikin vaaleanpunaisessa riimussaan, kuin lelu.
- Varsat on, sanoin ylpeänä. Hain Katrinalle osan sen iltarehuista naposteltavaksi ja tupon heinää ja päätin sitten hakea Kiirankin vilvoittelemaan auringonpaahteesta. Mitä tahansa, ettei minun tarvinnut pörrätä tässä Juhan silmien alla. Kuvittelin hänen tuijottavan minua, vaikka eihän hän tietenkään sellaista tehnyt, ei Siirin nähden.

Petekin ilmestyi talliin, kun järjestelin Kiiran välipalaa ja Pajun naama meni pahan näköiseksi.
- Siinäkö sä nyt olet, etkä voinut pari tuntia sitten lähteä, ettei mun olisi tarvinnut tuolla paahteessa polkea?
- Että te naiset jaksatte marmattaa, Pete urahti. – Mähän sanoin, että mä lähden iltapäivällä, minkä mä sille voin ellet sä malta odottaa?
- No nyt mä maltan. Mä en lähde tonne polkemaan uudelleen ja hankkimaan auringonpoistosta. Mä odotan sua ja saat ottaa mut ja pyörän kyytiin.
- Hyvä, sä saat nostella mulle puomeja.
- Sun hevosesi epäilemättä tiputteleekin niitä minkä ehtii, kun sä olet laiminlyönyt sitä koko viikon.
- Enkä ole, mä sattumoisin pystyn ratsastamaan vaikket sä olisi näkemässäkään, ja mä tarkoitin että nostella korkeammalle ja korkeammalle!

Olisi ollut kiva kuulla, mihin asti heidän sanailunsa tällä kertaa jatkuisi, mutta vilkaistuani kelloa totesin, että oli aika pelastaa myös ihmislapset helteestä ja ruokkia ne. Kohta tytöt olisivat liian nälkäisiä jaksaakseen muuta kuin kiukutella. Ehkä, jos olisin onnekas, saisin syötettyä heidät niin täyteen, että voisimme ottaa kolmen kesken ruokatorkut. Siiri ja Juha seurasivat perässämme sisään ja Siirikin kuulosti jo mukautuneen siihen, että joutuisi vähäksi aikaa kotiin.
- Mutta juhannukseksi mä en tule, mä haluan olla täällä, hän ilmoitti.
- Mitä täällä sitten tapahtuu? hänen isänsä kysyi.
- En mä tiedä mutta joka tapauksessa enemmän kuin kotona.

Siiri meni pakkaamaan pyykkejään ja minä hätistin tytöt keittiöön ja heitin edellisiltaisen ruoan jämät mikroon. Juha oli jäänyt nojailemaan ovenpieleen, huomasin.
- Otatko sä sitä kahvia? kysyin. Ajattelin, että oli parempi palata äskeisen kiukutteluni jälkeen normaaliin arkikäytökseen eikä kiemurrella kuin muikku pannulla.
- Jos sulla on.
- Joo. Vesku keittää aina aamulla pannullisen, enkä mä sitä juo loppuun. Se oksettaa mua, irvistin.
- Okei, mä otan sitten. Hän nappasi kaapista mukin ja kaatoi siihen kahvia tottuneesti kuin omassa keittiössään.
- Me osataan ratsastaa, ilmoitti Alissa, kun hän istui kolmanneksi pöydän ääreen.
- Miten teille niin on päässyt käymään? Juha ihmetteli.
- Jessi on opettanut.

He hölpöttivät siinä semmoisia juttuja, mitä nyt kolmivuotiaiden kanssa voi hölpöttää, kunnes löin tytöille lautaset eteen ja sitten Siirikin jo tuli.
- Pärjäätkö sä nyt varmasti? hän kysyi minulta otsa rypyssä.
- Saan luvan pärjätä, mene sä vaan. Hymyilin hänen huolelleen. Kuka tässä muka oli kenenkin huollettava?
- Mä tulen sunnuntaina, viimeistään.
- Aikaisintaan, korjasi Juha.

Danni ja Alissa eivät syöneet itseään nukuksiin asti vaan tahtoivat takaisin ulos. Houkuttelin molemmat vaihtamaan ratsastushousut kevyempiin kesävaatteisiin, niin syötävän söpöjä kun he olivatkin kirmatessaan polvipaikat vilkkuen, ja lähdin itsekin katsomaan miten Pete hyppäsi. Dissident ei ollut moksiskaan vaikka oli joutunut luopumaan maneesitallin mukavuuksista – vai oliko se mukavuutta näin kesällä, kun leppeä tuuli puhalsi ja sää oli kaunis? Saisipa nähdä, tulisiko siskoksille kylmä ja vilu ja ikävä syksyn tullen.

Pete oli innostunut hyppäämään korkeutta. Hänellä oli keskellä kenttää kapeahko okseri, jonka vieressä Paju partioi. Se oli arviolta sadassakolmessakymmenessä, kun tulin aidan taakse ja Pete vaati sitä parhaillaan ylemmäksi.
- Mitä sä teet? kysyin.
- Huvittelen, Pete naurahti ja ohjasi ruunansa taas esteelle. Se ylitti sen.
- Siis ei ole totta, eihän se voi hypätä tommosia?

Paju nosti taas yhden pykälän ja sitten takapuomi tipahti. Toisella kertaa ratsukko ylitti puhtaasti.
- Miksi sä kisaat ysikymppiä ja metriä jos sun hevosesi hyppää tommosia? Ihan epäreilua! kauhistelin minä.
- No eihän se nyt tämmösiä ratoja hypi, Pete puuskahti. – Hyvänä päivinä vaan yksittäisiä. Nosta vielä!

Metriviidestäkymmenestä he eivät sentään päässeet yli ja parin yrityksen jälkeen puomit laskettiin maltilliseen metriin ja hän lopetti.
- Se sekoaa askelissaan ihan kokonaan kun me ruvetaan yrittämään isompia ratoja, hän selitti. – Sen laukka menee niin isoksi, ettei meidän askeleet ikinä sovi.
- Kannattaisko opetella säätämään laukkaa? Paju huusi sivummalta. – Odota kun mä siirryn hevosiin ja perin sen niin mä näytän miten se tapahtuu!
- Miksi sä luulet periväsi mun hevoseni? Pete kysyi, Paju vain hymyili.
- Koska sulla loppuu ponivuodet? kysyin.
- Tää on viimenen. Mutta en mä tietenkään tiedä, raaskinko mä silti luopua Kenistä. Ehkä mä vaan omin puolet Denasta.
- Ehkä et omikaan, Pete julmisteli.
- Ehkä omin, sillä mä olen lahjakkaampi kuin sinä, Paju väitti vastaan. – Nikkekin sanoi.
- Koska muka? Pete älähti.
- Sanopahan vaan. Hei Jessi! Paju käännähti minua päin.
- No?
- Saadaanhan me pyytää meidän valmentaja tänne? Eihän vuokrasopimuksessa oo mitään sitä vastaan?
- Ei, tietysti saatte pyytää. Kuka teitä valmentaa?
- Joensuun Nikke. Me ollaan yleensä käyty sen luona, kun ei sieltä edellisestä paikasta meinannut saada maneesia, mutta nyt…
- Pyytäkää ihmeessä! Parempi varmaan vaan laittaa lappu tallin oveen, että kaikki muut tietää olla suunnittelematta kouluratsastusharjoituksia kentällä just samaan aikaan, ehdotin.

Minä olin innostunut. Oikea estevalmentaja, meidän pihassa… voi hitto, kunpa olisin ollut itse sopivassa kunnossa ängetäkseni mukaan!
- Mahtaiskohan se huolia enemmänkin valmennettavia kuin te vaan? Tai pitäiskö se estetunnin muillekin, kysyin.
- Mistä sitä tietää, Paju sanoi.
- Kun Kara varmaan olisi ainakin kiinnostunut. Ehkä Astakin uskaltaisi antaa Emman tulla, ja ehkä Miila ja Niki… tai Siiri… hitto, se ois hienoa!
- Mä voin kysyä kun soitan sille, Paju lupasi.

Tilapäinen kykenemättömyyteni esteratsastukseen ei estänyt minua suunnittelemasta jo vaikka miten pitkälle. Jos Paju ja Pete toisivat opettajansa tänne ja hän suostuisi käymään säännöllisesti ja opettamaan muitakin… ehkä jo elokuun lopulla pääsisin itsekin!
- Koska sä soitat? kysyin.
- No voin mä koittaa vaikka heti, jos haluat, Paju lupasi. – Mutta mitä mä sanon? Kysyn että pitäisikö se estetunnin? Monelleko?
- Montako se huolii tunnille? Enhän mä voi olla varma, että haluaako ja pääseekö kukaan, voisi laittaa listan ja niin monta ensimmäistä pääsee, kun ehtii ilmoittautua…

Paju ei kuitenkaan saanut herraa kiinni juuri silloin, mutta hän lupasi yrittää myöhemmin uudelleen. Minä menin laskemaan puomit ja tolpat. Kuinka paljon oikea valmentaja mahtaisi sellaisia tahtoa? Tolppia oli kuusi paria ja puomeja parikymmentä. Niillä sai kyllä kentän täyteen pystyesteitä, mutta toisaalta vain kaksi trippeliä. Mutta murehtisin niistä sitten, jos tämä master Nikke vaatisi lisää, ja jos hän nyt yleensä suostuisi tulemaan tänne ja opettamaan muitakin kuin sisaruksia.

Vesku viipyi ja viipyi sinä iltana, mutta lähetti sentään viiden jälkeen viestin, että joutui jäämään paikkaamaan sairastunutta kollegaa ainakin kahdeksaan. En viitsinyt vastata siihen, tuskin hän olisi ehtinyt lukea sitä kuitenkaan, jos siellä kerran oli vajausta. Vietin vain iltaa tyttöjen kanssa, kävimme saunassa ja leikimme kampaajaa sen jälkeen. Molemmilla tytöillä oli samanlaiset taipuisat hiukset kuin minullakin ja innostuin letittämään luvaten aamuksi pilvittäin prinsessakiharaa.
- Mä letitän sut, ilmoitti Danni ja alkoi vääntää tukastani kipeitä sotkuisia nystyjä.
- Au, au, sä tukistat, vikisin. – Ei, tää ei käy, mä laitan itse oman pääni.

Kaivoin eteisen kaapista föönin, ja sen kanssa jatkoimme leikkiä. Kuivatin tyttöjen letitkin, ja kun ne avattiin, heidän piti päästä kaapilleni etsimään itselleen prinsessavaatteita. Olihan minulla muutama kimalteleva toppi, juhlamekkoni laahasivat maata mokomien teletappien päällä.
- Sun pitää kanssa pukea hienosti, lapset vaativat.
- En mä voi, ei mikään hieno vaate mahdu mun mahan päälle.
- Kokeile silti!

Ainoa kiiltävä ja tarpeeksi iso kaapu oli kiinalainen silkkiaamutakki, jonka selässä oli lohikäärme, ja siihen oli tyttöjen tyytyminen, vaikka se olikin musta. He halusivat seuraavaksi huulipunaa, ja siitä kiistelimme, kun Vesku lopulta tuli.
- Mitä te oikeen touhuatte?
- Me ollaan prinsessoita, sanoin voipuneena. Minusta leikki oli jo saavuttanut hauskuuden lakipisteen, hän ei olisi voinut tulla parempaan aikaan.
- Miksen mä heti tajunnut? hän ihmetteli katsellen liehuvakiharaisia lapsiamme.
- Miehet on joskus vähän hitaita, tirskahdin. – Nyt pois mun meikkilaukku ja iltapalalle, ipanat.
- Prinsessat, Vesku mutisi ja istui viereeni sängylle. Hän näytti huvittuneelta ja laittoi kätensä ympärilleni.

- Pussatkaa, Alissa vaati ja kiipesi viereen katsomaan. Tytöistä oli jostain syystä kauhean hauskaa katsoa sitä.
- Ei nyt, teidän isänne on ollu puoli vuorokautta töissä, ei se jaksa pussailla nyt.
- No en mä nyt niin poikki ole. Se ei ole varsinaisesti kauhean rankkaa, Vesku sanoi ja antoi minulle suukon poskelle. – Onko Siiri jossain liesussa?
- EI kun Juha haki sen kotiin vaihteeksi.
- Hei, loistavaa, omaa rauhaa!
- Ei siitä nyt kauheesti ole häiriötä ollut, vastustelin.
- Ei, mutta läsnä se on ollut silti. Lapset, nukkumaan, me aletaan viettää laatuaikaa.
- Laatuaika odottaa tallissa, siellä on hommat tekemättä.
- Mä käyn hoitamassa ne, niin sun ei tarvitse liata tota prinsessapukua, hoida sä iltatalli täällä, Vesku ehdotti ja nousi ylös vaikuttamatta vähääkään väsyneeltä.
- Etkö sä ratsasta Mustilla?
- Äh, saakoon vapaan.

Vesku lähti siirtämään tammat talliin ja ylensyöpöt ja kisahevoset laitumelta tarhoihin ja minä anastin lievää painostusta käyttäen juhlatoppini takaisin lasten päältä. He halusivat onneksi iltapalaksi vain jugurttia ja olivat jo sängyssä, kun Vesku tuli sisään. Minä olin pysähtynyt eteisen peilin eteen tutkimaan kampaustani vain todetakseni, että föönin käyttö oli totisesti taitolaji. Ei ihme, että sen paikka oli pölyttymässä eteisen kaapissa. Muuten en näyttänyt kovin pahalta. Katsoin suopeana jopa vatsaani, jota musta kangas näytti kutistavan.
- Mitä sä näet? Vesku kysyi uteliaana.
- Isomahaisen naisen, naurahdin. – Mutta en kai mä niin kammottavan kamala vielä ole?
- Nyt sä kalastelet, Vesku sanoi ja tuli taakseni seisomaan niin, että näyimme molemmat peilistä.
- Niin kuin sun sanomisillasi ois mitään väliä. Mä voisin kai näyttää ihan miltä tahansa ja sun mielestä se olisi okei. Mä yritän katsoa puolueettomasti, yritin selittää hänen peilikuvalleen, joka katsoi minua vakavana takaisin.

- Sä olet puolueettomasti ihana, hän sanoi ja äkkiä minun teki mieli irvistää. Se toi mieleeni Juhan ja päivälliset tapahtumat ja sai minut tajuamaan, miksi kerrankin olin viitsinyt jäädä peilailemaan.
- Mitä sä puhuit laatuajasta? kysyin vaihtaen puheenaihetta.
- Mene sohvalle niin mä tuun näyttämään.
- Se alkaa liikehtiä kun mä menen pitkäkseni.
- Niin, ja mä tuun kuuntelemaan. Laatuaikaa. Voin katsoa kymmenen uutiset samalla.

Ilmeeni taisi kertoa kaiken.
- Me voidaankin sitten varmaan samalla jutella estevalmennuksista ja sen metsätarhan tekemisestä. Mä mietin, että pitäisikö kaivaa Ilja jostain apuun, sehän on yleensä ilmaantunut tähän aikaan vuodesta, sanoin kuivasti.
- Ei, Vesku sanoi.
- Mitä ei?
- Ei puhuta mistään Iljasta nyt. Sitä paitsi mä laskin leikkiä.
- Laskitko? kysyin epäilevästi.
- Laskin, hän sanoi ja aavistuksen verran vaivalloisesti nosti minut syliinsä. – Ei mennä sohvalle, mennään sänkyyn. Keksitään jotain kivaa.
- Toi kuulostaa paremmalta, huokaisin. Kroppani oli pörrännyt omiaan koko illan. Halusin sänkyyn hänen kanssaan. Enkä vain antaakseni hänen maata korva vatsaani vasten.

En minä voinut sitten kuitenkaan. Tuntui ihan hemmetin väärältä antaa Veskun hyväillä minua sen jälkeen, mitä päivällä oli tapahtunut. Vetäydyin vähän kauemmas.
- Mitä nyt? Potkiiko se sua kylkiluihin? hän kysyi.
- Juha on vieläkin ihastunut muhun, tokaisin.
- Ai, niinkö se sanoi?
- Se… näytti sen, sanoin, kun en tiennyt oikein mitä sanoa. – Se silitteli mua. Ja suukotteli mun sormia, juorusin. Se kuulosti idioottimaiselta, mutta eihän hän tarkkaan ottaen ollut muuta tehnyt.
- Ja sä annoit?
- Mut yllätettiin, puolustauduin.
- No miten hyvin se yllätti sut? Kävittekö te pienillä pikaisilla sillä aikaa kun Siiri vahti tyttöjä?
- Ei, sanoin harmissani, ja vähän peloissanikin. – Ei siinä sitten sen enempää. Mä pistin sen taas järjestykseen.

Vesku nousi nojaamaan kyynärpäähänsä ja katsoi minua vakavana.
- Miksi sä kerroit mulle?
- En mä tiedä. Mulla oli huono omatunto. Musta sun piti saada tietää. Suutuitko sä? Katsoin häntä takaisin rukoilevasti ja toivoin, etten olisi sanonut mitään. Mitä jos Vesku ei uskoisi, tai kuvittelisi liikaa? Jos hän suuttuisikin ihan järjettömästi.
- Senkö takia sä halusit Siirin tänne, että Juha juoksee täällä sitten alvariinsa?
- No en!

Olin ajatellut, että Vesku voisi ehkä ymmärtää, miltä minusta tuntui, että miten sykähdyttävää oli ollut huomata, ettei raskaana oleminen aiheuttanutkaan sitä, että olin näkymätön ja ruma, mutta olin tainnut arvioida väärin. Hän näytti siltä kuin olisi maistanut jotain hapantunutta. Kuin huomaisi jonkun käyneen taskuillaan tai tallanneen varpailleen. Ojensin varovasti käteni hänen kyljelleen, toivoen, että hän sanoisi nyt edes jotain.
- Kerro jos se häiritsee sua vielä, mä saatan joutua mottasemaan sitä, hän mutisi ja kiskaisi minut myrskyisästi syleilyynsä. Ajatus Veskusta mottasemassa ketään oli erittäin outo, mutta hänen reaktionsa oli helpottava. Käperryin onnellisena häntä vasten.
- Joo, huokaisin.

  Re: Mansikkakesä 13

Lähettäjä: mustikkaaa 
Päivämäärä:   6.8.09 21:29:31

mikä olikaan se vanhempien tarinan osote?

ää oon tosi laiska enkä jaksais etsii :(

  Re: Mansikkakesä 13

LähettäjäSennnu 
Päivämäärä:   6.8.09 21:35:31

Täällä.

---------
22.

Peten ja Pajun herra valmentajaherra oli kiireinen mies, mutta hän järjesti yhden aamupäivän aikaansa juhannusviikolla. Hän pitäisi tunnin sisaruksille ja toisen tallin muille ratsukoille: mukaan halusivat, kuten olin arvellutkin, Kara Nallen kanssa, Emma ja Vaari ja sitten minä pistin Nikin ja Siirinkin listaan. Miilan olisin mieluummin sinne halunnut, mutta ei hän suostunut ottamaan vapaata töistä päästäkseen ratsastustunnille. Siiri oli soikeana onnesta ja minä yritin uskotella itselleni, että oikean valmentajan käsissä hänen ja Nikin olisi turvallista hypätä.

Kesäkuun alun kaunis sää oli muuttunut harmaammaksi ja sateisemmaksi ja valvoin puolet aamuyöstä kuunnellen kaukaisia ukkosenjyrähdyksiä. Olisi ihan hemmetin huonoa tuuria, jos saisimme niskaamme ukkoskuuron kesken valkun, tai vielä pahempaa oikeastaan olisi, jos sellainen tulisi ennen sitä niin, että kenttä vettyisi hyppykelvottomaksi. Se veti kyllä hyvin, mutta ei se sentään mikään seula ollut. Rankkasade jättäisi lätäköitä, joiden imeytyminen kestäisi varmasti aikansa.

Sadetta ei kuitenkaan ehtinyt tulla, vaan itse asiassa aurinkokin alkoi pilkistellä esiin, kun tallille alkoi aamulla kerääntyä porukkaa. Vesku oli tietenkin töissä, sillä hänellä olisi kesälomaa vasta elokuussa, mutta Lotta ja Sofia olivat päättäneet tulla katsomaan, samoin Terhi, ja minä ja tytöt tietysti puikkelehdimme osallistujien seassa tallissa myös.
- Luuletko sä, että se setä haluaisi joskus pitää semmoisen alkeisestetunnin, että Puhurinkin voisi ilmoittaa mukaan? Siiri kysyi harjatessaan Nikiä mustankiiltäväksi. Minä rohkenin epäillä, mutta kehotin häntä kysymään itse, jos valmentaja tuntuisi mukavalta. Maru, joka viuhtoi jaloissani, kohotti äkkiä korvansa ja käänsi päänsä ja minä nappasin sitä kaulapannasta.
- Ehkä se tuli nyt, mä menen katsomaan.

Pihaan oli tosiaan tullut vieras auto ja sen kyydissä yllättävän nuori mieshenkilö. Hän oli pitkä ja vähän kirveellä veistetyn näköinen, kuin joku olisi joskus iskenyt häneltä kasvojen luut uuteen muotoon. Menin tervehtimään häntä, kun kaikilla muilla tuntui olevan jotain tekemistä.
- Niklas Joensuu, kaveri sanoi, vaikka tiesin sen vallan hyvin. Sen jälkeen, kun Paju oli sopinut valmennuksesta olin kaivellut netistä, mikä hän oikein oli miehiään. Entinen kansallisen tason ratsastaja, joka kuulemma hevosongelmien takia oli siirtynyt kilpailemisesta valmentamiseen. Esittelin itseni ja osoitin hänet kentälle, missä Pete ja Paju jo kävelivät hevosineen.
- Nuo mä tunnen mutta minkäslaisia ne muut on? Nikke kysyi, kun kävelimme Maru perässämme sinnepäin.
- Yksi puoliverinen, joka on ollut tytöllä reilun kuukauden, yksi keväällä perhehevoseksi pelastettu ratsastuskouluhevonen, jonka mä olen nähnyt hyppäävän puolimetrisiä ja sitten mun Niki, jonka mä pelkään riepottavan ratsastajaansa, joka ei ole hypännyt sillä kuin muutaman viikon, luettelin.
- Johan kuulostaa sekalaiselta.
- Niin kai ne vähän onkin, sanoin anteeksipyytävästi.
- No, elämässä pitää olla haasteita, mies hymähti ja alkoi rakentaa kentälle raahatusta puomikasasta esteitä samalla, kun huuteli jo Petelle ja Pajulle ohjeita verryttelyyn.

Minä raahasin rakkaan aurinkotuolini kentän aidan taakse ja hain Dannin ja Alissan tallista siihen viereeni katselemaan. He malttoivat katsoa Peten ja Pajun ratsastusta ehkä kymmenen minuuttia, mutta päättivät sitten palata kotileikkiinsä ulkorakennukseen. Siiri tuli sitten heidän tilalleen ja tuijotimme silmä tarkkana mitä kentällä tapahtui.
- Noi on aika hyviä, Siiri huomautti.
- On ne, mutta viime kisoissapa Niki voitti molemmat, muistutin.
- Mua harmittaa, kun Niki ei pääse kilpailemaan. Miksei Miila mene sen kanssa? Miksen mä voi mennä?
- No ei Niki sitä varmaan osaa kaivata. Ja sun kilpailemista katsotaan vasta jos ensin selvität itsesi hengissä tän session läpi.

Nikke nosti lopulta rakentamansa neljä estettä metrin paikkeille ja sisarukset saivat hypätä kumpikin vuorollaan kaikki pariin kertaan ratana. Seuraavat ratsastajat olivat jo tallissa hakemassa hevosiaan ja Asta oli vuorostaan istunut viereeni. Hän väänteli käsiään ja näytti kalpealta.
- Toi näyttää ihan hurjalta.
- Seuraavan ryhmän ei takuulla tarvitse hypätä noin korkeita esteitä, lohdutin.
- Luuletko? Ei meidän Vaari-parka tommosia edes pääsisi, eikä Emmakaan ole hypännyt kuin pikkuesteitä.
- Mä luulen kyllä ton osaavan keksiä sopivia tehtäviä.

Niki näytti hyvin pirtsakalta Siirin noustessa sen selkään kentällä vähän myöhemmin. Se vilkuili korvat tanassa esteitä ja sen käynnin tahti tikutti kuin ponilla, vaikka olin edellisiltana pistänyt Veskun ratsastamaan sillä oikein kunnolla. Olin ajatellut, että hän saisi siitä kaiken ylimääräisen energian pois. Nikke katseli uutta ryhmäänsä arvioivasti istuen yhden esteen päällä ja kävi sitten vuorotellen haastattelemassa jokaista. Kuka tämä oli, millainen oli hänen hevosensa. Sitten hän purki pari estettä puomikujaksi, jota hän pisti ratsukot ravaamaan kiinnittäen näköjään lähinnä huomionsa siihen, että tytöillä oli oma asento kohdallaan.
- Katso nyt, niillä on ihan erilainen tunti, sanoin Astalle, joka näytti helpottuneelta. Vasta melkein puolen tunnin kuluttua Nikke madalsi yhden esteistä pieneksi ristikoksi ja pisti oppilaansa ylittämään sitä yksi kerrallaan. Siinä vaiheessa minä aloin puristaa käsiäni nyrkkiin. Nyt Niki alkaisi kiitää ympäriinsä, jos se aikoi semmoista tehdä.

Nikke ei näyttänyt välittävän siitä ollenkaan, neuvoi vain Siiriä ohjaamaan sen päin aitaa, ellei se muuten hiljentäisi. Hän keskittyi korjaamaan Emman asentoa hypyssä ja madalsi sitten toisenkin esteen sopivaksi hypätä, toiselle puolen kenttää. Niki ei jättänyt Siirille sanansijaa vauhdin suhteen ja minun teki mieli alkaa huudella aidan takaa, että oliko valmentaja törppö vai sokea. Kyllä he tuolla tavalla hallitsemattomasti voisivat posottaa yli esteiden ihan ilmaiseksikin.

Ei mies kuitenkaan ollut sokea. Saatuaan Emman säilyttämään mieleisensä asennon, vaikka he tulivat molemmat esteet peräkkäin, hän kääntyi Siirin puoleen.
- Onko teillä pidätysongelmia?
- Se ei tahdo uskoa mua, Siiri puhisi punaisena.
Nikke jutteli hänelle vähän aikaa ja olisin antanut vasemman pikkurillini, kun olisin kuullut mitä. Minun täytyisi kiskoa joka sana Siiristä tunnin jälkeen, jos hän nyt enää silloin muistaisi mitään. Teinien muisti oli tunnetusti lyhyt. Sitten hän laittoi ratsukon laukkaamaan ympäri kenttää, kaikkien esteiden ympäri. Ensin Niki pinkoi intoa puhkuen, mutta kun Siiri ei ohjannutkaan sitä esteille se alkoi minusta näyttää epätietoiselta. Mitä ideaa oli laukata esteiden ohi eikä yli? Nikke huuteli välillä ohjeita kentän keskeltä, pyysi Siiriä hidastamaan laukkaa ja sitten taas ajamaan eteen paremmin, vaikka minusta Niki kyllä jo meni ihan tarpeeksi reippaasti. Kumma kyllä se ennen pitkää alkoi totella vauhdinsäätöjä niin, että sivullinenkin näki eron. Tai sitten sitä vaan alkoi väsyttää sen verran, että se hidasti mielellään.
- Nyt voit hypätä noi esteet, Nikke sanoi lopulta ja Siiri käänsi Nikin ylittämään molemmat pikku esteet, ensimmäisen yhdellä pitkällä sivulla ja toisen toisella. Toisen esteen ylityksen jälkeen Siiri ilmeisesti tahtoi koetella rajojaan ja pysäytti Nikin kolmen laukka-askeleen päässä. En ollut uskoa silmiäni. Se nimittäin pysähtyi. Nikke ei kommentoinut sitä sen enempää vaan kääntyi Karan puoleen.

Tunti venyi venymistään, sillä kun luulin sen jo loppuvan Nikke asetteli esteet ehkä seitsemänkymmenen sentin korkeuteen ja pyysi Emmaa hyppäämään ne kaikki neljä. Asta ei enää voihkinut vaan hänen kasvoillaan oli ujon ylpeä ilme. Ihan syystäkin, sillä Vaari ei yrittänytkään pujahdella esteiden ohi ja Emma ratsasti oikein nätisti. Sitten oli Siirin vuoro ja kaikkien yllätykseksi, tai kai lähinnä Siirin ja minun, Niki eteni rauhallisen näköisesti. Sen täytyi olla ihan poikki laukattuaan kierroskaupalla. Karalle ja Nallelle Nikke nosti esteitä vähän ja kehui heidän suoritustaan.
- Tuletko sä uudestaankin? Siis opettamaan meitäkin, ei vaan Pajua ja Peteä, tahtoi Siiri tietää.

- Voin mä tulla jos te haluatte, Nikke sanoi ja se oli sitten sillä selvä. Riemastuttavaa, ehkä hän alkaisi käydä säännöllisesti ja pääsisin itsekin Nikin kanssa vielä mukaan! Siiri oli rohkaistunut myöntävästä vastauksesta ja pidätteli vielä Nikkeä kentän keskellä. Mahtoiko hän kysellä estealkeisopetusta ex-ravurirupsukalleen?

Sitten jyrähti ja vilkaistessani taivaalle näin mustan pilvirintaman. Vilkaisin nopeasti ympärilleni etsien Dannia ja Alissaa ja lähdin etsimään heitä ulkorakennuksesta.
- Hei tytöt, tulee ukkonen. Meettekö te sisään odottamaan, kun mä käyn hakemassa Katrinan ja varsan sisään?
Molemmat tuijottivat minua epäluuloisina, sitten Alissa ilmoitti, etteivät he menisi yksin sisään. He tulisivat minun mukaani.
- Mutta teidän täytyy muistaa pysyä kaukana varsan jaloista, se ei osaa varoa teitä!
- Joo joo.
- Tai jäisitte Siirin kanssa talliin, se olisi parempi.

Siihen he suostuivat ja paimensin heidät sinne. Lotta ja Sofia roikuskelivat vielä tallilla ja tulivat avukseni niin, että saimme samalla kertaa katon alle niin varsan, Katrinan kuin Kiirankin. Muut saisivat minun puolestani olla, mutta vilkaistuaan ulos Terhi kyllä lähti hakemaan Aprikoosin ja Bambin sisään ja Pete ja Paju menivät loimittamaan omat hevosensa.
- Vienkö mä Nikin? Siiri kysyi.
- Vie vaan, mutta laita sille loimi kun se on varmaan vielä kuumissaan. Tai mä voin viedä, jos sä olet tyttöjen kanssa ja loimittaa Mustin samalla.
- Entäs Puhuri?
- No jos ei suomenhevonen pärjää kesäsateessa niin on ihme.

Varttitunnin kuumeisen tohinan jälkeen kukin hevonen oli siellä, mihin omistajansa sen halusi, loimella tai ilman. Nalle ja Vaari saivat jäädä sisään ja lupasin palauttaa ne laitumelle, kunhan sade lakkaisi, jos se nyt edes alkaisi eikä menisi vierestä. Taivas oli edelleen musta ja aika-ajoin kuului jylinää. Asta ja Emma kiirehtivät autoonsa ja Kara lupasi viedä Lotan ja Sofian, mutta Pete ja Paju olivat kerrankin tulleet molemmat polkupyörillä ja tuhisivat pahaa tuultaan.
- Mä en lähde tonne kastumaan, en. Olisi sun pitänyt ymmärtää olla viemättä autoa huoltoon tämmösellä säällä, Paju marmatti veljelleen.
- No anteeksi kun mä en huomannut tarkistaa säätiedotetta ennen kuin varasin huollon.

- Älkää marisko lapsikullat! Onhan meillä täällä katto pään päällä! sirkutti Terhi niin sirkeästi, että jos minä olisin ollut huonolla tuulella olisin voinut huitaista häntä jollain. Nyt minua vain nauratti. Niin Terhiäkin. Hän ilmoitti menevänsä autotalliin putsaamaan ponien suitsia myrskyn ajaksi, kunhan se nyt suvaitsisi alkaa.
- Se alkaa nyt, sanoi Siiri tallin ovelta. Oli tullut vielä pimeämpää.
- Ota satulasi ja käy, töni Paju Peteä.
- Mikä satula? Miksi?
- No kaipaa sunkin kamasi putsaamista.

Se taisi olla ensimmäinen kerta, muttei todellakaan viimeinen, kun autotallin sohvaa käytettiin. Juoksimme sinne kaikki jonossa väistellen ensimmäisiä sadepisaroita, ja sitten kun yritin houkutella Dannia ja Alissaa kanssani eteenpäin, sisään ja yläkertaan, he kieltäytyivät ehdottomasti. Tämähän oli paljon parempi leikkipaikka kuin ulkovarasto, ja mikä parasta täällä oli seuraa.
- Okei, ollaan täällä sitten, luovutin. Terhi istui sohvanpäätyyn ja alkoi purkaa Bambin pikkuisia suitsia osiin ja Siiri ja Pete hänen viereensä. Siirin varusteet nyt kiilsivät puhtauttaan aina, mutta huomasin hänen ottaneen mukaansa Nikin suitset ja hymyilin suopeasti. Reipas lapsi. Paju alkoi penkoa heidän varustearkkuaan siivotakseen sen ja nosteli lattialle kaikenlaista mielenkiintoista tavaraa, joita Danni ja Alissa tutkivat.

- Pitäiskö mun hakea tänne radio? kysyin katsellen ympärilleni. Nyt, kun täällä oli ihmisiäkin keksin kaikennäköistä pikku mukavuutta, millä paikkaa voisi kohentaa. Toinen lamppu olisi varmaan kiva katosta roikkuvan paljaan ja kalsean lisäksi. Voisin keittää kahviakin. Tai teetä mieluummin, ajattelin nopeasti, kun ajatuskin toi happamen maun suuhun.
- Hae, innostui Pete.
- Katsokaa ettei lapset hirtä itseään noihin, pyysin, kun Alissa puki Dannille Denan riimua päälle, ja lähdin kiipeämään ylös kellarista.

Eteisen kaapista, romuvarastostamme, etsin vanhan matkaradion ja sitten keitin ison kattilallisen kuumaa vettä. Sen kiehuessa kaivoin esiin mukeja ja ison pumpputermoksen ja vilkuilin pihalle nähdäkseni, mitä hevoset pitivät säästä. Suokit söivät kaikessa rauhassa säästä huolimatta, eivätkä puokit näyttäneet sen häiriintyneemmiltä, vaikka jyrisikin ja veden tulo yltyi katsellessani niin, että hetkeen en meinannut edes erottaa niitä laitumelta.

Pakkasin teepusseja ja mukeja ja keksejä ja sokeria sun muita tykötarpeita koriin ja vaapuin takaisin kellariin radio kainalossani.
- Jee, sä olet enkeli! ilmoitti Paju käsiään taputtaen, kun aloin purkaa kantamuksiani Karan arkun päälle.
- Joo, älkää vaan kuvitelko että tää toistuu joka sadekuurolla, huokaisin ja aloin etsiä töpseliä mihin tunkea radion johto. Teen mausteinen tuoksu alkoi leijua ympäriinsä, kun kaikki kävivät liruttamassa itselleen mukillisen. Paitsi Pete, hän loikoili itsetyytyväisen näköisenä sohvannurkassa ja juoksutti Siiriä.
- Neljä palaa sokeria ja vähän maitoa, kiitos!
- Hae itse, Paju älähti. – Älä vie sille! Sillä on omatkin jalat.
- Mä haen, jos mä saan ratsastaa Dentillä joskus, Siiri sanoi ovelan näköisenä. Peten naama venähti hetkeksi, mutta sitten hän nyökkäsi.
- Jos sä saat ratsastaa Nikillä niin kai mä uskallan sulle senkin antaa. Joskus, hän lisäsi nopeasti.

Yritin tarjota tytöille teetä, mutta he eivät ehtineet juomaan, sillä Danni kääri nyt Alissan ympärille pinteliä.
- Hei, älkää nyt levitelkö noita tavaroita ympäri kämppää, sanoin avuttomana.
- Mutta kun mä olen lääkäri ja Alissalla on haavoja.
- Mä annoin sen niille, Paju sanoi. Pahoin aavistuksin annoin katseeni vaeltaa pitkin tavarakaaosta lattialla ja löysin mitä hain, Marun.
- Annoitko sä tollekin ton? kysyin ja olin syöksymässä ottamaan koiran leuoista kumibuutsin, jota se autuaana jäysti.
- Annoin, rauhoitu nyt. Toinen meni riekaleiksi jo aikoja sitten, enkä mä ymmärrä miksi toi pariton on pitänyt säästää.
- Okei, sanoin ja vedin henkeä. Kai kaikki sitten oli hallinnassa.

Kaadoin itsellenikin mukillisen teetä ja istuin lattialle hörppimään sitä. Oli hirveän kotoista, kun ulkona oli harmaata ja sade ropisi. Näköala oli vähän huono, mutta korkealla sijaitsevista ikkunoista pääsi sentään sisään välähdys, kun ulkona salamoi. Pieniä salamoita, tai kaukaisia. Siiri oli ruvennut vaatimaan Peteltä päivämäärää ja kellonaikaa, jolloin pääsisi Dissidentin selkään ja poika yritti vältellä parhaansa mukaan.
- Lupaa juhannuspäivä, sä nukut sillon kuitenkin koko päivän krapulaasi pois, Paju ehdotti virnistellen ja harkitsevasti Pete nyökkäsikin.
- Se sopiskin oikeastaan hienosti.
- Oi, sanoi Siiri ihastuneena.

Minä aloin kertoa Terhille, mitä tytöt olivat oppineet Bambin kanssa, mutta kuuntelin toisella korvalla, miten Paju ja Siiri alkoivat miettiä, mitä voisi heidän tapaansa varhaisessa murrosiässä oleva nuori neiti-ihminen tehdä juhannuksena. Uimarantaa ja kokonpolttoa oli ainakin tarjolla. Se kuulosti aika viattomalta, mutta tarjosi kai sitä tärkeintä, tilaisuuden tavata poikia. Minua nauratti.
- Nelivuotiaana Miiamari hyppäsi jo esteitä Bambin kanssa, sanoi Terhi.
- Shh, ei niin kovaa, noi vasta ravaa yksinään, ja viistoista minuuttia per nenä riittää, sitten ne kyllästyy, sanoin ja vilkaisin lapsia.
- Joo, eihän ne kauan jaksa. Mutta on se ihme, miten ne pysyy siellä, tommoset pikkuset. Ne on kuin apinoita, tai takiaisia.
- No kyllä noi muksahtelee alas, mutta mikäs sieltä on tullessa, niin matalalta.
- Me lähdetään muuten juhannukseksi mökille, että saatte pitää ponia ihan omananne koko viikonlopun. Te kai ootte kotona?
- Ollaan, mihinkäs me täältä hevoshoitolasta päästäisiin. Eikä maalta kannata paljon enemmän maalle lähteä, vai mitä?
- Nyt alkaa kirkastua, mä taidan mennä katsomaan joko Aprikoosi selviää sulamatta pikku ratsastelusta, Terhi sanoi vilkaisten ikkunoihin.

Minä jäin miettimään juhannusta. Pitäisikö jotain keksiä? Siihen oli vain muutama päivä, joten oli aika turha olettaa, että kenelläkään ystävistäni enää olisi suunnitelmia tekemättä. Voisinhan tietysti kokeilla, josko joku haluaisi tulla kylään, joskin minun olisi kai pitänyt ajatella sitä noin kuukausi sitten. Opiskelukavereita olisi kiva nähdä ja kuulla, miten kaikki olivat päässeet oikean työn makuun. Se olisi varmaan tuskallista ja repisin hiuksiani ja kiroaisin sikiöni, mutta ehkä selviäisin siitä sentään hengissä. No, voisin koittaa, ja ellei kukaan ehtisi meille, he saisivat tulla jonain muuna iltana kertomaan pelastamistaan ihmishengistä.

  Re: Mansikkakesä 13

Lähettäjä: Tripi 
Päivämäärä:   7.8.09 00:55:53

Tämähän etenee vauhdilla! Hienoa :)

  Re: Mansikkakesä 13

LähettäjäSennnu 
Päivämäärä:   7.8.09 16:38:40

23.

Edes Ilse ja iskä eivät luvanneet ehtiä meille juhannuksenviettoon, sillä he olivat menossa Alin luo. Jinna lähettäisi Leksan vanhempiensa kanssa mökille ja menisi itse töihin ja Kiielläkin oli yövuoro. Elle oli veneilemässä ja muut kaverini töissä. Raukat keltanokat, turha heidän oli vielä vapaata toivoa juhlapyhiksi. Miila ja Lauri olivat vuokranneet joidenkin kavereidensa kanssa mökin.
- Me joudutaan olemaan täällä ihan omin nokkinemme, ilmoitin Veskulle puhelinmaratonin päätteeksi.
- Musta se kuulostaa hyvältä, hän sanoi.
- Olenhan mä soittanut kaikille?
- Sitähän mä en osaa sanoa. Kenet kaikki sä haluaisit nähdä?
- Siinä ne oli tärkeimmät. Sähän sanoit, että Riikka ja Ilja on menossa Hankoon.
- Niin.
- Mulla ei ole enää ystäviä, huokaisin teatraalisesti, mutta kun puhelimeni samassa kilahti tartuin siihen kuin haukka hiireen.

- Ai sinä vaan taas, sanoin pettyneenä Ilselle.
- No anteeksi vaan, hän nauroi.
- Mä jo luulin, että joku halusi sittenkin tulla katsomaan raskautettua raukkaa ja se olitkin vaan sinä.
- Kun meille tuli mieleen, että voisittehan tekin tulla sinne Alin luo edes muutamaksi tunniksi.
- Kiitos mutta ei kiitos, Siiri ei varmaan halua lähteä kun se nimenomaan halusi olla juhannuksen meillä eikä siellä, enkä mä halua sitä jättää yksinkään.
- Tai sitten me voitaisiin hakea tytöt mukaan niin saatte ainakin niistä yhden vapaaillan.
- No se sopii kyllä! lupasin oitis. Meillä ei ollut ollut lapsivapaata ikuisuuteen.

Veskullekin näytti sopivan semmoinen järjestely, vaikka hetken olin jo pelännyt, ettei hän suostuisi luopumaan tyttöjen seurasta edes päiväksi.
- Me voidaan lopultakin viettää se kahdenkeskinen viikonloppu, mitä mä sulle keväällä lupailin, hän sanoi ja puristi minua hellästi niskasta.
- Kahdenkeskinen? Vain sinä ja minä ja Siiri ja kolmetoista hevosta? Niin, ja koira.
- Hevoset saa juhlia juhannusta keskenään, Siiri osaa hoitaa itsensä ja Maru ei tarvii kuin ruokaa.
- No mitä me sitten tehtäisiin? kysyin, ja tyytyväinen pieni hymy alkoi hiipiä esiin.
- Kuherrellaan, muru. Mä syötän sulle mansikoita ja kermavaahtoa.
- Oh! Kun näkisi vaan!
- Ja mitä te meinaatte mulle tehdä? huusi Siiri keittiöstä, missä hän leipoi unelmatorttua.
- Meinasitko sä muka istua meidän kanssa katsomassa telkkaria? huusin takaisin. – Mä luulin että te meette Pajun kanssa katsomaan kokkoa ja uimarannalle! Vai miten se oli?

Siiri tuli ovelle hämmästyneen näköisenä, kulho kädessään.
- Saisinko mä muka mennä? Mä luulin, ettette te missään nimessä päästäis mua mihinkään.
Minä katsoin yhtä hämmästyneenä takaisin. Luulin, että juuri siksi hän oli halunnut jäädä meille kotiin menemisen sijaan.
- Miksei me päästettäis? Et kai sä aio juoda itseäsi sairaalaan tai kokeilla huumeita?
- En tietenkään, Siiri sanoi loukkaantuneena.
- No saathan sä sitten mennä – jos haluat, siis. Ei sun pakko ole, lisäsin. Ehkä Siiri oli sen verran ujo kuitenkin, ettei hän kehtaisi ängetä vanhemman tytön mukaan, vaikka he siitä olivatkin jutelleet.

Tyttö palasi keittiöön vispilä käyden niin, että kilinä kävi. Minä osasin melkein arvata mitä hänen päässään liikkui.
- Mitä sä luulet, että Siirin vanhemmat sanoo? kysyi Vesku.
- Mihin?
- No että päästetään tonikästä juhannusaattona ties mihin seuraan.
- Mutta sehän on fiksu lapsi. Ei meitäkään koskaan kielletty mihinkään menemästä, Miilaa ja mua, ja kato nyt miten hyviä meistä on tullut. Ja se ranta on pyöräilymatkan päässä.

Minä en oikeasti oikein ymmärtänyt, en, edes kuin olin miettinyt vähän aikaa. Kai täällä nyt oli turvallista sentään, maalla? Ei kai maailma ollut niin paljon muuttunut näinä vaivaisina vuosina siitä, kun olin ollut itse Siirin iässä? Jos Ilse ja iskä olivat luottaneet minuun ja hurjapäiseen Miilaankin Helsingissä niin, että olimme saaneet tehdä melkein mitä halusimme niin ei kai Siiri voisi olla sen hölmömpi? Me emme olleet tehneet mitään kovinkaan hölmöä koskaan, ja kuten olin Veskulle sanonut, käsittääkseni olimme kasvaneet aika hyviksi ihmisiksi.
- Kai tekin nyt tulette kokkoa katsomaan? Siiri huusi keittiöstä.
- Totta kai tullaan, huusin takaisin.

Juhannusaatto oli meillä semmoista tohinaa, että olisin suonut Ilsen ja iskän tulevan vaikka heti aamusta hakemaan lapsenlapsensa. Kaikki asiakkaamme olivat lähdössä kuka minnekin, ja kaikki halusivat henkilökohtaisesti ilmoittaa minne lähtisivät ja koska palasivat ja pitäisikö itse kunkin hevosilta jättää kaurat pois. Vain Terhi ei käynyt ollenkaan, mutta hänhän olikin jo ilmoittanut olevansa viikonlopun poissa, eivätkä ponit muutenkaan saaneet kauraa kuin kourallisen.

Vesku ratsastutti tyttöjä vaihteeksi, kun minä juttelin ihmisten kanssa ja lupailin muistaa kaiken, mitä he neuvoivat. Siiri oli saanut taas naapurin Aadan kaverikseen ja hän opetti tätä harjaamaan Puhuria. Minä kävin pikaisesti kaupassa, kun Kara ja Asta ja Emma ja Lotta olivat käyneet, ja meinasin menettää hermoni ruuhkassa. Kun palasin, olivat Ilse ja iskä ja Karoliina lopultakin tulleet.
- Hei, lapsikulta, sanoi iskä ja halasi minua, ennen kuin tarttui ostoskasseihini.
- Näkeehän suakin, luulisi, ettei ainoan tyttären luo ole noin ylitsepääsemätön matka, sanoin happamasti.
- Sinähän tässä olet nuorempi, varaudu siihen, että parin vuoden kuluttua me aletaan olla höppänöitä ja sä saat käydä meillä viikottain siivoamassa ja päivittäin tekemässä ruokaa, sanoi Ilse, joka sattui olemaan kuuloetäisyydellä.
- Älä luule, teillähän on Karoliina sitä varten, heitin takaisin. – Jos Veskulla sattuisi olemaan poni vielä satuloituna niin sillä voisi muuten varmaan Karoliinakin ratsastaa.

Ilse ja pikkusiskoni eivät tarvinneet toista vihjettä vaan painelivat tallille, iskä ja minä menimme sisään.
- Mitenkäs maailma makaa? hän kysyi nostaessaan ostoskassini keittiön työtasolle. Minä pyyhkäisin hiukset pois hiestyneeltä otsaltani ja menin katsomaan ikkunasta. Karoliina kiipesi juuri Bambin satulaan kentällä, vaikka Ilse vasta kiikutti hänelle ratsastuskypärää tallista. Ei näyttänyt haittaavan, että tytöllä oli rimpsumekko päällä.
- Kuule, ei sitten ollenkaan paskemmin, sanoin katsottuani pihalle hetken aikaa. – Tuu katsomaan ja sano, ootko nähnyt mitään ihanampaa?
Iskä totteli ja tuli katsomaan näkymää; tallia, tarhoja, laitumia, hevosia. Lapsia ja ponia kentällä.
- Mä ymmärrän, että tää voi jonkun mielestä olla ihanaa, mutta… hän sanoi varovasti. Minua alkoi kovasti naurattaa. Iskä otti aina kaiken niin tosissaan.
- Kaikki on ihanasti, vakuutin. Turhaa olisi hänelle valittaa turvotuksista ja närästyksestä. Ne olivat kuitenkin pikkujuttuja kaiken muun rinnalla.

Porukat eivät sitten malttaneet mitään edes syödä vaan halusivat jatkaa matkaa, kun Karoliina oli saanut ratsastaa ja kunhan varsa oli katsottu. Menihän niissäkin toimissa aikaa hyvä tovi, ja sitten Danni ja Alissa piti vielä pestä ja pukea vierailumekkoihin, mikä sekään ei käynyt hetkessä, kun hiuksia piti kammata moneen kertaan.
- Täällä on niille varavaatteita, ilmoitin kantaen ison kassin autoon.
- Ei me olla viikoksi niitä viemässä, Ilse huomautti.
- Illaksi lämpösempää, sateen varalta sadetakit ja saappaat, yöpuvut, huomiseksi arkivaatteet, uikkarit ja pyyhkeet jos vaikka saatte semmosta päähänne, luettelin. – Sanokaa terveisiä!
- Joo, ja pitäkää te hauskaa ilman vahdittavia!

Olimme päättäneet lähteä kylille katsomaan hulinaa illalla, Vesku ja minäkin. Ottaisimme polkupyöräni takakonttiin mukaan varmuuden vuoksi ja jos Siiri päättäisi jäädä juhlimaan Pajun kanssa, jättäisimme sen hänelle. Lähtisimme kuitenkin vasta illemmalla. Pedersin sisarukset itsekään eivät olleet vielä käyneet tallilla, vaikka he olivat sanoneet tulevansa, ja oli meilläkin siellä vielä hommaa. Vesku ja Siiri ratsastivat kentällä, ja minä olin vakaasti päättänyt, että ratsastaisin itsekin. Ehkä viimeistä kertaa tänä kesänä, mutta halusin ehdottomasti pienelle juhannuslenkille, vaikken ollutkaan pariin viikkoon enää viitsinyt könytä Nikin selkään.

Siitä tuli lyhyt reissu. Nikin selkä tuntui jotenkin epämukavalta ja minulla oli siellä sellainen olo, että olin koko ajan keikahtamassa alas. Kiersin laitumet, mihin meni alle kymmenen minuuttia ja päätin sitten viedä sen metsikköömme rämpimään, mutta siellä oli hyttysiä ja sitten minulle tuli armoton pissahätä. Ei auttanut kuin etsiä sen verran avonaisempi kohta, että mahduin laskeutumaan alas ja kyykistyä saniaisten sekaan.
- Tää taisi sitten olla tässä, sanoin Nikille murheellisesti. Se heilutteli päätään ja värisytti nahkaansa karkottaakseen itikat iholtaan ja katsoin parhaaksi taluttaa sen pois niin pian kuin mahdollista.

- Et kai sä pudonnut? huusi Vesku huolestuneena kentältä, kun rytistelimme näkyviin.
- Ei tuolla mahdu putoamaan, älä huolehdi, murahdin. – Se vaan alko rytyyttää rakkoa, oli pakko tulla alas.
Hän vilkaisi minua huolestuneesti ja hymyilin oikein aurinkoisesti takaisin. Olin ehkä oppinut läksyni. Ehkä minun olisi nyt aika antaa hänen paketoida minut pumpuliin seuraaviksi pariksi kuukaudeksi. Kuvaannollisesti, tietenkin.

Pete ja Paju kävivät tallilla vain pikaisesti juoksuttamassa hevosensa. Pajun hiukset oli jo kiharrettu ja käherretty ja laitettu ja hän supatteli Siirin kanssa, mutta keskeytti, kun minä tulin lähelle.
- Elä houkuttele pienempääsi pahoille teille, sanoin hänelle.
- Minähän olen kiltti tyttö, Paju sanoi omahyväisesti. – Petellä on kaikki meidän perheen paheet.
- Ja myös autonavaimet on Petellä, tämä sanoi uhkaavasti. – Ja kova janokin Petellä on, että jos mentäis.
- Mä soitan illemmalla, kunhan nää tuo mut kokolle, Siiri lupasi, kun Paju lähti juoksemaan veljensä perään. – Jessi, mitä mä laitan päälle?
- Sä nyt voit laittaa mitä tahansa mutta entäs minä? Mä en mahdu mihinkään.

Olin ajatellut vain lohdutella Siiriä, mutta olinkin valitettavasti ollut ihan oikeassa. Minulla ei ollut mitään juhlavaa ja mielialani alkoi laskea. Mulkoilin vihaisesti peilikuvaani ja vihasin mahaani.
- Ei meidän ole pakko lähteä mihinkään, ja täällä kotona sä voit olla ihan hyvin ilman vaatteita, Vesku lohdutti.
- No täytyy meidän sen verran lähteä, että Siiri saa kyydin. Ja on mulla näitä hiton verkkareita, mutta kyllä mä nyt juhannusaattona haluaisin jotain fiksumpaa päälle.
Tehtävä oli kuitenkin toivoton. En kyllä olisi asialle mitään tehnyt, vaikka olisin sitä etukäteenkin ajatellut. Oli parempiakin rahanreikiä kuin kertakäyttöiset telttamalliset leningit. Onneksi yksi rantamekoistani suostui venymään näyttämättä siltä, että halkeaisi minä hetkenä hyvänsä. Siiri sen sijaan oli paneutunut pukeutumiseen oikein huolella, ilahduttavaa kyllä, minun kaapillani. En sitten ollut ihan eri sukupolvea jos kerran minun vaatteeni kelpasivat teinitytölle juhlavetimiksi.

Ajoin taajaman keskustaan, missä oli tarjolla lavatansseja ja haitarinsoittoa sekä grillimakkaraa ja muurinpohjalettuja. Juhannuskokko oli rakennettu vanhaan veneeseen, joka kellui joessa ja syötyään kohteliaasti yhden makkaran seurassamme Siiri tarkisti huulikiiltonsa ja otti pyöräni auton takakontista.
- Soita jos tulee joku hätä, huusin hänen peräänsä.
- Ei tule, kuulin hänen sanovan ja sitten hän oli jo mennyt.
- Mä olen kade, tunnustin Veskulle.
- Jospa sä et ensi juhannuksena ole raskaana.
- En jumaliste olekaan, jos joku asia maailmassa on varma niin se on. Voisin ruveta buukkaamaan lastenhoitajiakin jo valmiiksi. Mäkin haluan istuskella hiekkarannalla ja katsella kokkoa ja juoda siideriä. Ja mua kutittaa ja kiristää.
- Mennään kotiin, Vesku päätti.
- Ei ihan vielä, mä haluan nähdä kun kokko sytytetään. En mä enää marise.

Istuimme sitten hiekkarannalla ilman siideriä, kunnes joku souti kokon luo ja tuikkasi sen tuleen. Muutamia uhkarohkeita nuorukaisia oli jo yrittänyt sinne uiden, sytkäri hampaissaan ilmeisesti, mutta heidät oli saatu häädettyä pois. Yritin haravoida nuorisoryhmiä katseellani etsien Siiriä, mutta en nähnyt muita tuttuja naamoja kuin naapurin pojan mönkijän, tai jonkun muun samanlaisen, eikä sitäkään oikein voinut naamaksi sanoa. Tarkistin vielä puhelimeni, ettei hän vaan ollut yrittänyt soittaa kuulemattani, ja sitten aloin könytä pystyyn.
- Nyt sä voit viedä mut kotiin ja ruveta syöttämään niitä mansikoita, sanoin.
- Joo, otetaan sulta noi inhottavat kiristävät vaatteet pois ja saat mennä suoraa päätä sänkyyn, Vesku virnuili.
- Sähän olet hurja, nauroin.
- Itse valitit että ne on epämukavat. Totta kai sun pitää päästä niistä eroon.

Oli ehkä harmi tuhlata kaunis kesäilta sängyssä, mutta se ei kyllä silloin tullut mieleeni. Joutilaisuus oli niin harvinaista ylellisyyttä, ettei edes omatunto pihahtanut. Juttelimme ja rakastelimme ja söimme niitä mansikoita.
- Mä käyn ruokkimassa hevoset, Vesku sanoi sitten huokaisten, kuin ei olisi halunnut nousta.
- Kyllä mäkin voin, sanoin.
- Sä et liikahdakaan, makaat siinä ja pidät itsesi lämpimänä.
- Lämpimänä? Mulla on kuuma! Ja mun pitää päästä vessaan.
- Kunhan olet just siinä kun mä tulen takaisin.

Ajatukseni alkoivat kuitenkin pyöriä Siirissä siinä odotellessani. Minun oli ihan pakko tunnustaa, että olin vähän huolissani hänestä. Hän oli kuitenkin vielä lapsi ja vieraalla paikkakunnalla. Tietysti hän oli Pajun kanssa – vai oliko? Ja oliko Paju nyt mitenkään velvollinen huolehtimaan Siiristä, eihän hän itsekään ollut kuin pikkutyttö. Tarkistin, että puhelimessani oli ääni päällä ja virtaa tarpeeksi ja tajusin, että tältä varmasti oli tuntunut Ilsestä ja iskästäkin. He olivat hymyillen toivotelleet hauskaa iltaa meille ja päästäneet irti, mutta ei voinut olla muuta mahdollisuutta, kuin että he olivat kuitenkin huolehtineet keskenään Miilan ja minun ollessa ties missä ja ties miten myöhään.

Päästin syvän huokauksen ja aloin pureskella sormenpäitäni, kun toivoin niin kovasti, etten ollut tehnyt kauheaa virhettä päästäessäni, suorastaan yllyttäessäni Siiriä lähtemään. En ollut osannut etukäteen kuvitella, että minulle tulisi tämmöinen olo, enkä voisi sitä kyllä Veskullekaan vuodattaa. Hänhän oli ollut epäileväisempi ja minä olin nauranut hänet lyttyyn. Mitä hittoa Juha ja Saara sanoisivat, jos Siirille sattuisikin jotain?

Tuijotin puhelinta vähän aikaa miettien, voisinko soittaa Siirille ja varmistaa, että hän oli edelleen elävä ja kunnossa, mutta kesken puntaroinnin Vesku palasi tallista. Minun piti haudata huoleni jonnekin.
- Mä ostin sulle kuohuviiniä, ilmoitin.
- En mä välitä, hän sanoi ja loikkasi takaisin sänkyyn.
- Välitä vaan, sanoin yrittäen kuulostaa uhkaavalta. – Mä jonotin Alkossa vaikka miten kauan sen takia. Ja mäkin voisin maistaa, ei kai puoli lasillista tai jotain nyt oo kuolemaksi.
- Mitäs jos Siiri haluaakin kyydin kotiin?
- Puoli lasillista, toistin jääräpäisesti. – Mansikat vaatii sitä.

Niin Vesku meni keittiöön ja minä näpyttelin sillä aikaa tulenpalavan kiireisesti viestin Siirille: ”Kaikki ok?” Sitten saatoin asettua taas mukavasti sängylle ja hymyillä madonnamaisesti, kun Vesku palasi ostamani pikku pullon ja kahden lasin kanssa.
- Onhan tää sentään meidän vuosipäivä, muistutin.
- No niin on, älä luulekaan, että mä sen olen unohtanut. Arvaa montako kertaa kaikkien näiden vuosien aikana mä olen kiittänyt hyviä haltijoita siitä, että Hanna löysikin jonkun muun mukaansa viettämään juhannusta sillon!
- Olitko sä menossa Hannan kanssa viettämään sitä juhannusta? älähdin.
- Joo, enkö mä muka koskaan ole kertonut sulle? Se pyysi mut mutta perui suunnilleen samana aamuna, koska se oli löytänyt jonkun kiinnostavamman kaverin kuin vanhan hätävaran.
Minua puistatti. Oliko ollut niin pienestä kiinni, ettemme koskaan olisikaan tavanneet?
- Se narttu, sähisin ja nappasin omistavasti kiinni Veskusta. Sitten tajusin, että ellei Hanna olisi narttu, hän ei olisikaan perunut treffejä Veskun kanssa, emmekä koskaan olisi tavanneet. En enää tiennyt, mitä ajatella. Siirin olin kuitenkin unohtanut, ja kuoharinkin.

Jatkoimme sängyssä mylläämistä, päivittelimme Hannan kamaluutta, söimme loput mansikat ja joimme sen kuohuviinipullollisen. Puolikin lasillista aiheutti minulle kaamean tupakantuskan, mutta tuskatupakkani olivat jostain tammikuulta, elleivät sitten linnut olleet vieneet niitä keväällä pesänrakennusaineksikseen, joten en viitsinyt lähteä edes katsomaan. Jossain vaiheessa puhelimeni piippasi ja Vesku kurotti sen yöpöydältäni ojentaen sen minulle, ihan kuin en olisi itse siihen ylettänyt.
- Siiri vaan ilmottaa, että kaikki okei, sanoin välinpitämättömyyttä tavoitellen.
- Onpa ajattelevaista, Vesku sanoi ja nappasi puhelimen pois minulta. – Tiedätkö sä että mä rakastan sua?

Maru herätti meidät joskus, kun oli lähes pimeää ja ihan höristämättä korviani kuulin pihalta pörinää ja naurua. Koira oli rapistellut matalasti urahdellen eteisessä aikansa, mutta kun pihalta kuului edelleen ääniä, eikä mitään tapahtunut, se alkoi haukahdella. Minun teki mieli nousta sängystä ja katsoa, mitä oli tekeillä, mutta minulla oli kovin löysä olo ja Vesku ehti ikkunaan ensin. Samassa ovikin jo kävi ja kuulin taas moottorin ääntä, mutta en enää pihaustakaan koiran suusta. Siiri sen täytyi olla.
- Millä se tuli? kysyin unisesti.
- En mä ehtinyt nähdä, Vesku sanoi ja palasi taas kerran viereeni.

  Re: Mansikkakesä 13

LähettäjäAivokana 
Päivämäärä:   7.8.09 19:11:41

Lisää! ==)=)

  Re: Mansikkakesä 13

LähettäjäSennnu 
Päivämäärä:   7.8.09 19:50:47

24.

Juhannusaamu valkeni ja tunsin itseni tavattoman hyvin levänneeksi. Venyttelin joka raajaa erikseen ja kaikkia yhtaikaa ja ajattelin nousta ylös, kun vauvanperhana heräsi myös ja alkoi potkia niin keuhkojani kuin virtsarakkoani.
- Älä karkaa, Vesku mutisi, kun singahdin pystyyn.
- Pakko päästä vessaan, se potkii, sanoin ja juoksin. Palasin kyllä sitten takaisin ja oli helppo solahtaa takaisin siihen letkeään löysyyteen, missä olimme viettäneet melkein puoli vuorokautta. Vesku oli lämmin ja uninen ja halasi minua ja vaikka aloin saada melkein tarpeekseni sylikkäin makailusta ja hyväilyistä niin en ihan.

- Sä voisit lakata vain silittelemästä mua, mä alan tuntea itseni särkyväksi tai kuolemansairaaksi, vihjaisin kuitenkin.
- Mitä sä tarkotat?
- Mä en mene rikki.
- Vauva voi mennä.
- Hemmetti, mä vaadin uuden lapsivapaan viikonlopun kun se on syntynyt, jupisin. – Ja sitä ennen mä menen seksikauppaan ja hommaan käsiraudat ja pistän sut sängynpäätyyn kiinni, ja sitten mä nain sun pääsi hajalle. Vai kuulostaisko riimunnarut paremmilta? Gramaanit ois varmaan tosi kiihottavat?
- Mitä? Vesku kuiskasi.
- Järkytinkö mä sua? kysyin tyytyväisenä.
- Joo. Etenkin kun mä pelkäsin, että sä olit puoliksi tosissasi sen selibaatin kanssa.
- Hitto, kuiskasin itse.
- Unohda, mä muistutan sua uudestaan sitten joskus paljon myöhemmin. Kun päästään kansaneläkkeelle tai jotain.

Oven takaa kuului kolahdus ja viheltelyä. Siiri oli selvästikin herännyt myös, ja nousin sängystä.
- Älä, Vesku sanoi.
- Nyt suu kiinni, mä haluan mennä haastattelemaan sitä, sanoin ja annoin hänelle suukon vastusteluun aukeavalle suulle. – Jos se haluaa tehdä aamutallin niin mä tulen takaisin.
Etsin aamutakin päälleni ja marssin, itsekin vihellellen, ulos huoneesta.

Siiri teki itsellensä voileipää ja hyräili. Hänen hiuksensa olivat edelleen epätavanomaisen pöyhöllään, mikä ei ollut ihme, niin paljon hän oli laittanut niihin lakkaa sun muuta edellisiltana, mutta muuten hän näytti tavanomaiselta itseltään ratsastushousuissa ja T-paidassa.
- Huomenta, sanoin ja hän hypähti säikähtäneenä.
- Ei sun olis tarvinnu nousta.
- Mä voin mennä takasinkin kyllä, mutta mulla on vähän nälkä, sanoin ja pistin teevettä kiehumaan. – Oliko kivaa?
- Mm, Siiri myönteli ja piilotti hymynsä kurkun pilkkomiseen. – Kuule, sun pyörä jäi kyllä sinne rantaan.
- Ai?
- Alko olla niin pimeetä, että Anttu tarjosi mulle kyydin kotiin. Mutta me haetaan se kyllä tänään pois.
- Anttu?
- Niin, tosta naapurista. Anton.

Tyttö punastui ihan selvästi ja päätin poistua taas vessaan siksi aikaa, että hän saisi hämmennyksensä hallintaan. Kun palasin, hän istui jo syömässä ja tein seuraa. En halunnut tentata häntä, joten en kysellyt enempää. Kuulin silti kaiken kysymättäkin. Miten hän oli tutustunut Pajun kavereihin, joista taas puolestaan joku oli Antun kanssa samalla luokalla ja sitten oli alkanut tulla myöhä ja hämärtää ja hän oli päässyt mönkkärin takapyörien päällä tasapainotellen kotiin.
- Vaikka mä olin kyllä koko ajan niin hilkulla tippua, että pyöräillen olisi ollut paljon mukavampaa, hän virnisti.
- Mutta seura oli parempaa, ehdotin. – Voin mä hakea sen pyörän autollakin niin ei sun tarvitse.
- Ei kun Anttu lupasi ajaa mut sinne, Siiri aloitti ja kulautti sitten äkkiä loput teestään, kuin olisi puhunut liikaa. – Mä menen nyt antamaan hevosille ruuat.
- Kauralaarin päällä on lappu, missä on Vaarin ja muiden annokset nyt kun ne on lomalla, ne haluaa vähemmän kauraa.
- Okei! Haluatko sä, että mä ratsastan Nikilläkin? Siinä se menee missä Dena ja Puhuri, hän tarjoutui kai yrittäen kuulostaa siltä, kuin liikuttaisi normaalisti joka päivä puoli tusinaa hevosta.

Minun takapuoltani alkoi kihelmöidä myötätunnosta jo, kun sivusilmällä seurasin miten hän Dissidentin jälkeen satuloi Nikin ja siirtyi sitten jouhevasti vielä Puhurinkin selkään. Mutta sitten hän meni suihkuun ja vaihtoi vaatteet ja meikkasi.
- Mihin sä nyt noin hienona? Vesku ihmetteli.
- Mä meen hakemaan Jessin pyörän pois rannasta, Siiri selitti ja istuutui kuistin rappusille. Minä nyhjäisin Veskua ja kiskoin hänet mukaani sisään niin, ettemme nähneet, kun Anton pärisi pihaan, kuulimme vain.
- Mitähän Saara tohon sanoo, mietti Vesku.

Juhannuksen jälkeen maanantai-iltana Asta tarrasi minua hihasta, kun menin talliin. Hän näytti hikiseltä ja tuohtuneelta.
- Muistitko sä vähentää Vaarin kauroja viikonlopuksi?
- Muistin, sanoin vähän ihmeissäni. – Miten niin?
- Se on ihan hurja! Se heitti mut selästä!
- Oho, rauhallinen Vaari?
- No niin, se pukitteli!

Sain kuulla koko tarinan alusta alkaen. Alkuinnostuksen jälkeen taas tahmeaksi tasaantunut Nirvana oli ensin stepannut niin, että Asta ei ollut meinannut päästä satulaan ollenkaan. Siitä se oli sitten äkkiarvaamatta riistäytynyt pukkilaukkaan ja pysähtynyt vasta, kun ratsastaja oli tömähtänyt maahan.
- Eihän satulan alla vaan ollut mitään? kysyin. Se oli ensimmäinen, mitä tuli mieleeni, mutta Asta taisi loukkaantua.
- Kyllä mä osaan satuloida, hän sanoi.
- En mä sitä tarkottanut, mulle vaan tuli mieleen, että jos se siitä lähti heti kun sä istuit satulaan… Mutta ei kai semmoista tapahdukaan kuin kirjoissa, ei oikeesti.
- Ei se sitten tehnyt sitä enää toista kertaa.
- Menit uudestaan selkään? varmistin.
- Tietysti menin. Enhän mä voinut antaa sen jäädä niskan päälle.

Minun teki mieli sanoa ”hyvä tyttö” – Siirille olisin sanonut – mutta jotenkin se ei tuntunut sopivan hetkeen. Asta tuntui syyttävän minua hevosensa hurjistumisesta.
- Siitä on tullut koko ajan vaan hankalampi sen jälkeen, kun se muutti tänne, hän jatkoi. Vedin henkeä ja keräsin koulussa oppimani psykologian taidot, etten olisi provosoitunut, sekä kaiken hevostietämykseni.
- Se on varmaan ehtinyt nyt tottua siihen, että se ei olekaan enää ratsastuskoulussa. Se alkaa saada vähän elämäniloa ja pilkettä silmään.
- No pilkettä juu, musta se on ihan villi! Eikö se tosiaan saanut liikaa kauraa?
- Se sai vaan kourallisen per ruokinta. Mutta kyllähän nyt kolmen päivän vapaa voi silti pikkuisen villitä.
- Otetaan pois sekin, eihän tästä muuten tule mitään, sanoi Asta ja nipisti suunsa kiinni. En voinut muuta kuin nyökätä. Omahan oli hevosensa, ja totuuden nimessä hyvin se varmaan eläisi ruohollakin. Ei sillä ollut niin paljon rankkaa työtä.

Emma tuli seuraavana päivänä Astan mukana ja ratsasti vuorostaan. Pidin huolen siitä, että olin näköetäisyydellä koko ajan ja kyllä, ruunassa oli kyllä ihan uudella lailla eloa. Sen kaula kiemurteli kuin käärme, kun Emma komensi sitä ja yrittipä se uudemmankin kerran saada ratsastajan alas pukittelemalla. Emma kuitenkin vain nauroi sille ja antoi lisää vauhtia ja hevosen temput loppuivat siihen. Emma näytti ratsastavan sillä seuraavatkin päivät, ja hiljalleen Vaari unohti leikkiä villiä ja vapaata. Ehkäpä kolmen päivän äkkinäinen loma oli tosiaan vain ollut sille liikaa, mutta kyllä sen perusluonnekin oli muuttunut tämän kuukauden aikana. Se kokeili enemmän rajojaan kaikin puolin, muutaman kerran se jopa yritti kiikuttaa minuakin narun päässä, kun se satunnaisen sadekuuron ajaksi oli jätetty talliin ja palautin sitä laitumelle. Siitä tavasta se oli kuitenkin helppo vierottaa. Nöyrä ja helppo tuntihevonen oli kuitenkin vielä niin lähellä nahan alla.

Ei yksin Asta aiheuttanut pikkuisia ongelmia. Heinäkuun alkupäivinä kävin innokkaana nettipankissa tarkistamassa, miten rikkaita mahdoimmekaan nyt olla, kun meillä oli näin monta vuokralaista. Siellä pitäisi olla ihan hitosti rahaa, tarpeeksi lainanlyhennykseen ilman, että koskisimmekaan Veskun palkkaan, ja ylimääräistäkin. Voisin lähteä vaikka shoppailemaan juhannuksenjälkeisiin alennusmyynteihin!

Kyllä sitä rahaa olikin, mutta ei ihan niin paljon kuin olisi pitänyt. Sain silti lyhennyksen maksettua pois ja sitten luin otsa rypyssä tilitapahtumia. Peten ja Pajun tallimaksut tulivat heidän isänsä tililtä ja Vaiton maksoi Lotan ja Sofian äiti. Asta ja Kara olivat myös hoitaneet asiansa, mutta Terhin maksua ei näkynyt. Olikohan hän vain unohtanut, että eräpäivä oli kuun vaihteessa?

Tuntui vähän inhottavalta mennä kinuamaan toiselta rahaa, mutta terästäydyin, kun yhden päivän olin kerännyt rohkeutta ja odotellut, että jospa hänen pankkinsa oli vain hidas. Sitten aloin vähän suuttua, en niinkään Terhille kuin itselleni. Minun asiani oli kysellä saatavieni perään, sitä tarkoitti täysihoitotallin pyörittäminen. Kun olin siihen ryhtynyt, minun pitäisi pystyä huolehtimaan asioista myös. En voinut hyvän hyvyyttäni elättää muiden hevosia.

- Kuule Terhi, sanoin, kun hän ja Miiamari tulivat seuraavana päivänä pienellä punaisella maasturillaan.
- Joo? nainen vastasi hyväntuulisesti.
- Mitenkäs sun tallivuokrat? Mä en näe…
- Oih! hän läimäytti kämmenellä otsaansa. – Hitsinpiut, mä en ole ollenkaan muistanu! Mä laitan tulemaan heti tänään! Anteeksi kauheesti!
- Ei se mitään, niin mä ajattelinkin, hymyilin takaisin. Turhaan olin stressannut tätä keskustelua, sehän oli ollut vain yksinkertainen unohdus, ihan niin kuin olin epäillytkin. Seuraavana päivänä tilillä tosiaan oli rahaa monta sataa euroa enemmän ja soitin Jinnalle kysyäkseni, saisinko hänestä shoppailuseuraa jonain päivänä.

- Ensi viikolla koska vaan, koska mulla alkaa sillon loma, Jinna sanoi iloisesti ja minä riemuitsin ääneen. Aloin suunnitella vieväni tytöt silloin Miilan hoiviin, joka oli myös lomalla, ja hän suostui ottamaan myös Leksan. Siiri saisi jäädä meille kotimieheksi, minkä hän tekikin mielellään.
- Haluatko sä jotain kaupungista? kysyin valmistautuessani lähtemään. Minulla oli huono omatunto, vaikka hän oli vakuuttanut pärjäävänsä.
- En kai? Tai… mutta ei. Mä voisin ehkä jonain päivänä lähteä Pajun kanssa shoppailemaan itse.
- Okei, tee se, ja koita pärjätä!
- Totta kai mä pärjään, Siiri tuhahti.

Tapasin Jinnan Itäkeskuksessa, mihin Miilakin oli suopeasti ajanut ottaakseen kaikki lapset haltuunsa ja aloitimme päivän käymällä jäätelöllä ja vaihtamalla pikaisesti tärkeimmät kuulumiset. Sitten baanalle! Oli liian kuuma sovitella vaatteita edes ilmastoidussa kauppakeskuksessa, mutta en minä olisi mitään sovitellutkaan. Tunsin itseni plussapalloksi ja jalkanikin olivat turvoksissa. Olisin voinut kokeilla korkeintaan hattuja. Shoppailin sen sijaan tytöille kaikenlaista, sillä tiesin jo, että kun tulisi syksy, kaikki pitkähihaiset paidat olisivat lyhythihaisia, ja vauvakin tarvitsisi toki jotain ihan omaa, eikä vain siskoilta perittyä.
- Oletko sä nyt ihan varma, ettet sä aio kertoa mulle kumpi se on? Jinna tiukkasi ties kuinka monetta kertaa, mutta minä vain hymyilin salaperäisesti.
- Mä en halunnut tietää, sanoin.
- Ja mä en usko sua, sinä maailman uteliain ihminen.
- Oikeesti.
- No, sitten mä en uskalla ostaa pikku mekkoja sille.

- Meillä on pikku mekkoja Karoliinan ja Dannin perintönä vaikka puolelle tusinalle. Jos sä haluat ostaa sille jotain osta vaippoja. Tutteliakin varmaan voisi jo ostaa, eiköhän se säily kuukausikaupalla.
- Etkö sä aio imettää sitä? Jinna älähti.
- Totta kai mä yritän, mutta miksi mä onnistuisin nyt kun en Danninkaan kanssa? Mitä sä aiot tehdä lomalla? kysyin vaihtaakseni puheenaihetta. En halunnut vielä ruveta huolehtimaan imettämisestä tai muistelemaan, millaista h’elvettiä sekin oli ensimmäisellä kerralla ollut. Se ja kaikki muu.

- En mä ole tekemässä mitään ihmeellistä. Lepään ja käyn Leksan kanssa Linnanmäellä ja Korkeasaaressa ja semmosta.
- Tulkaa meille, keksin.
- Ai teille niin kuin kylään? Toki.
- Ei kun tulkaa oikein olemaan, ainakin viikoksi. Leksa voi sanoa tarhakavereille, että se oli lomalla maalla. Opetella ratsastamaankin, kun me saadaan käyttää Bambia.
- Se voisi olla kivaa, Jinna sanoi heti ja näin, että hän tarkoitti sitä eikä vain ollut kohtelias. – Koska sulle sopisi?
- Vaikka tänään? nauroin. – Tänään te mahtuisitte kyytiinkin, kun mä vaadin saada Veskulta mersun, että mahdun tänne parkkihalliin.
- No sitten meidän pitää lähteä pakkaamaan!
- Ei vielä, ruokakaupassa pitää käydä vielä.

Jinna halusi ehdottomasti maksaa ruokaostokset, vaikka niistä tuli ihan järkyttävä summa.
- En mä aio tulla teille viikoksi ilmaiseksi, hän ilmoitti.
- Mä maksaisin sun seurastasi, sanoin tosissani. – Me nähdään ihan liian harvoin. Tästedes valvotaan yöt läpeensä ja jutellaan.
- Mutta mitäs Vesku siihen sanoo?
- Sillä on kivaa jos mulla on kivaa, sanoin yksinkertaisesti. – Tai ainakin on parempi olla tai sillä ei ole enää kivaa.

Minusta tuntui kuin olisin itsekin päässyt lomalle, kun Jinna ja Leksa tulivat. Vesku oli kumminkin päivät töissä ja Siiri oli kumminkin vain lapsi, ja vaikka minulla olisi ollut ikäistänikin seuraa, oli Jinna kuitenkin paras ystäväni. Kiiekin tuli yhtenä iltana kylään, kun töiltään ehti, hänellä ei ollut oikeastaan kesälomaa, hän kun oli vasta keväällä aloittanut työt, mutta vapaapäiviä sentään. Sinä iltana istuimme kuistilla todella myöhään juttelemassa ja sekin oli hauskaa, mutta vielä hauskempaa oli touhuta kaikkea arkista ja tavallista päivät pitkät ja rupatella siinä samalla Jinnan kanssa. Me panimme koko maailman asiat järjestykseen, miehet ja lapset ja työt.

Jinna tutustui tallilaisiin ja auttoi hevosten kanssa. Hän juoksi Bambin kanssa, kun Leksa pomppi satulassa ja sain suostuteltua hänet Nikinkin selkään peräti kahdesti. Hän pystyi antamaan Astalle vertaistukea, kun tämä oli masennuksen alhossa Vaarin käyttäydyttyä huonosti ja riisti Siiriltä Ametistin ykköshoitajan paikan.
- Osta siitä itsellesi loistohevonen, innostui Vesku. Jinna näytti hänelle kieltään.
- Mulla ei olisi ikinä varaa siihen, ja mitä mä tekisin sillä ensimmäiset viistoista vuotta ennen kuin se on niin vanha ja viisas että mä uskallan sen selkään? Eikä sairaanhoitajan palkoilla ylläpidetä hevosia.
- Entäs äitiyspäivärahoilla, sanoin minä synkästi.
- Mutta sähän olet yrittäjä. Kuka muuten hoitaa tallin ne pari päivää mitä sä olet synnärillä? Jinna kysyi.
- No Vesku tietysti, sanoin minä.
- Entäs jos sekin on siellä?

Vilkaisin Veskua, joka näytti yhtä epätietoiselta kuin minäkin. Suunnittelumme oli tainnut jäädä pikkuisen kesken jossain kohden. Minä olin kai ajatellut suunnilleen ajavani sairaalaan joskus sopivassa välissä hevosten aamu- ja iltaruokinnan välissä, tai sitten ilta- ja aamuruokinnan. Tai tietenkin Vesku olisi mukana ja palaisi talliin hoitamaan hommat ajallaan. Oikeastaan nyt vasta tuli mieleen, että vaikka ei ollutkaan aika vielä pakata laukkua valmiiksi niin pitäisi suunnitella muutamia asioita. Mihin esimerkiksi tytöt laitettaisiin? Siiri olisi jo kotonaan ja koulussa, eikä enää meillä takapiruna. Pitäisi varmistaa, että joku muu olisi valmis tulemaan ja ottamaan lapset hoiviinsa, kun minun pitäisi lähteä. Minä en nimittäin aikonut olla niin urhoollinen, että synnyttäisin ypöyksinäni, Vesku saisi kyllä luvan olla mukana että saisin purra ja raapia ja haukkua häntä, jos minua koskisi. Kun.

Ajatus ei ollut miellyttävä. Totta kai se tekisi kipeää, eikä edes ajatus siitä, että pääsisin eroon tästä @!#$ säkkituolista etupuolellani sitä hälventänyt. Kyllä minä pelkäsin sitä.
- Lotta voisi ehkä tulla hoitamaan tallia, ehdotti Vesku. Sille nyökkäsin, Lotta oli jossain vaiheessa keväällä tarjoutunutkin avuksi, kun olimme miettineet miten ehtisimme pitkältä kisareissulta kotiin, mutta toistaiseksi häntä ei ollut tarvittu. Oli kuitenkin liikaa vaatia, että hän pitäisi huolta myös Dannista ja Alissasta ja Marusta.
- Ilse tai iskä varmaan pääsee irtautumaan hoitamaan lapsenlapsiaan, sanoin epäröiden.
- Ja mä tulen koska tahansa, jos olen vapaalla, ja varmasti Kiiekin, Jinna sanoi rauhoittavasti.
- Ei jumaliste puhuta siitä nyt, puhahdin. Ihokarvat käsivarsissani olivat nousseet pystyyn ja minulla oli erityisen epämukava olo. – Mun päätä särkee, sanoin ja lähdin menemään sisään. Okei, karkuun, myönnän.

  Re: Mansikkakesä 13

LähettäjäSennnu 
Päivämäärä:   8.8.09 00:37:05

25.

Siiri ei kuulemma seurustellut Anton Anttilan kanssa. Hän suorastaan nolostui, kun Jinna kysyi siitä asiasta, kun Siiri suunnilleen päivittäin poikkeili naapuriin tai sitten lähti joskus Antun kanssa huoltoasemalle.
- Ei me olla yhdessä. Mä olen liian nuori! Ja muutenkin!
Ehkä niin, mutta minut olisi ollut helppo huijata luulemaan niin. Siiri tuntui törmäilevän Antoniin vähän väliä. Välillä hän otti Marun mukaan iltakävelylle naapurin suuntaan, välillä hän lähti pyöräilemään kuin ei olisi saanut päivän mittaan tallilla tarpeeksi liikuntaa. Yhtenä aamuna he lähtivät jo aamusta rantaan ottamaan aurinkoa, mihin Siiri kyllä pyysi lupaa kuin olisi ollut tehtaantyttö patruunan vastaanotolla anomassa vapaapäivää mummon hautajaisiin.
- Totta hitossa sä saat mennä, et kai sä nyt tänne ole millekään työleirille tullut? puuskahdin.
- Mutta olenhan mä, siis tavallaan.
- Kesäduunareillakin on vapaapäivät, ala painua. Kunhan et oleta mun ratsastavan sun hevostasi. Se röykyttää liikaa.
- En tietenkään, Siiri sanoi ja häipyi.

- Miten herttasta, Jinna sanoi katsellessaan, miten tyttö harppoi reppu olkapäällään tallin taakse ja sieltä pajupusikon läpi kohti Anttilan taloa. Aadan ja Antonin isä kuulemma veisi heidät rantaan.
- Millasta oli kolmetoistavuotiaana? kysyin miettiväisesti, yrittäen muistella. Me istuimmekin huvimajassa rinnatusten kuin muistelevat mummot juomassa mehua.
- Ei minkäänlaista. Tai siis, kyllähän mäkin muka seukkasin mutta se tarkotti sitä, että käytiin yhdessä kiskalla ostamassa karkkia ja pideltiin kädestä.
- No niin… sitten yhtäkkiä masennuin. – Miila sanoi, että se menetti neitsyytensä 13-vuotiaana.
- Mä muistan, Jinna sanoi. – Uskoitko sä sitä?
- No tiedät hyvin, että mä uskoin. Säkin uskoit.
- Niin, ja sitten me ruvettiin metsästämään jotakuta, joka veis meidänkin. Onneksi tultiin järkiimme.

- Onkohan ne pussannu? Jinna kysyi hetken hiljaisuuden jälkeen, palauttaen keskustelun näköjään Siiriin.
- Mä en tiedä enkä kyllä aio kysyä, vaikka kiinnostaiskin…
- Paljonko maksat jos mä kysyn?
En ehtinyt vastata kun pihaan tuli auto, Pedersin sisarukset. Paju heilautti vain kättään ja meni suoraan tallille, mutta Pete tuli huvimajaan nähdessään meidät.
- Kattokaa mitä mä olen ostanut, hän vaati ja läjäytti pöytään muovikassin. Sieltä löytyi kaikennäköistä hevossälää, melko omituistakin nuoren miehen ostokseksi.
- Meinaatko sä käyttää näitä? Jinna kysyi tutkien kuolaimia, joihin oli upotettu strasseja. Minä hypistelin samoin koristeltua otsahihnaa.
- Meinaan tietysti, Pete sanoi.
- Sun isolle ruunalle blingbling-kiviä? kysyin minäkin, epäuskoisena.
- Miksei?

- Oletkohan sä piilohomo? kysyi Jinna ja Pete taisi loukkaantua.
- Ei kun se on meidän tallin metroseksuaali, joka tuunaa hevostaan, puolustin häntä ja hänen ilmeensä kirkastui vähän.
- Pimp my ride, mutisi Jinna, mutta tarkemmin ajatellen määritelmäni ei ollut kovinkaan kaukaa haettu. Pete oli aina hyvin siisti ja pukeutui merkkivaatteisiin. Hänen vähän huolimattoman näköiset pitkähköt hiuksensa olivat sen näköiset, että ne olivat harkitusti huolimattomat, ja aina puhtaat, ja Karan hevosen lisäksi ainoastaan Dissidentillä oli aina varusteet sävy sävyyn.

Jätin heidät kuitenkin kiistelemään jalokivien tarpeellisuudesta hevosvarusteissa ja ilmoitin meneväni hetkeksi sisään. Inhottava päänsärky oli iskenyt yhtäkkiä kuin joku olisi humauttanut minua kirveellä otsaan. Se ei ollut ensimmäinen kerta, eikä se ollut mukavaa. Minulla ei yleensä ollut päänsärkyä ja nyt kun olin itsekin lukenut jo naistentautien ja synnytyksen kurssit olin iloinen, että minulla olisi lähipäivinä neuvola. Pelkäsin vain vähän, että mitä siellä sanottaisiin.

- Sun verenpaine on koholla, terveydenhoitaja sanoi.
- Pahastikin? kysyin.
- Ei hälyttävästi, mutta sun pitää ruveta seuraamaan sitä. Voitko sä käydä täällä useammin?
- Voin tietysti, sen kun ajan vaan. Ei taida olla vaihtoehtoja.
- Ollaan me lainattu mittareita kotiinkin, mutta jos sä joka tapauksessa käyt täälläpäin niin…
- Käyn mä ainakin kerran viikossa kaupassa, sanoin.
- Voi olla, että sitä pitää ruveta mittaamaan useamminkin kuin kerran viikossa. Tule nyt maanantaina uudestaan niin mä tarkistan siihen mennessä, onko meidän kaikki mittarit maailmalla.

Jinna ja lapset odottivat minua odotushuoneessa, kun tulin huonotuulisena ulos.
- Mitä se sanoi? Jinna halusi tietää.
- Verenpainetta. Lepoa.
- Onneksi sulla on Siiri! hän huokaisi.
- No enhän mä paljon muuta tee muutenkaan kuin lepään nyt kun en mä enää ratsasta.
- Musta kaurojen kärrääminen ja pusikon raivaus ei ole ihan lepäämistä, tai laitumien aitatolppien siirto.
- Tolpat hoiti Vesku, puolustauduin. – Mä vaan vedin lankaa.
- Mutta sun on kyllä parempi ruveta hellittämään.
- No kyllä mä tiedän. Hitto, ei kyllä varmaan tee yhtään hyvää verenpaineelle stressata siitä, että nouseeko se vai ei.

Terveydenhoitaja ei ollut sitä sanonut, mutta tiesin itsekin, että pahimmassa tapauksessa saattaisin joutua makaamaan sairaalassa verenpainemittari käsivarressani viimeiset viikot. Se ajatus vasta stressasikin. Eihän mistään tulisi yhtään mitään, ellen minä voisi olla kotona hoitelemassa tallia! Nyt sen hoitaminen oli vielä helppoa, mutta oli ollut aika kuiva keskikesä ja ellei kohta alkaisi tulla vettä, hevoset söisivät uudetkin laidunlohkot pian kaljuiksi ja sitten niille pitäisi ruveta syöttämään lisäheinää. Se ei tällä hetkellä kulueränä huolestuttanut niinkään, meillä oli vielä ylivuotista, joka pitäisi joka tapauksessa pian saada pois käsistä. Enemmän rassasi ajatus siitä, että sen roudaamista hevosten eteen ei tosiaankaan voinut sanoa levoksi.
- Onneksi Vesku pääsee parin viikon päästä jo lomalle, huokaisin ja päätin olla optimistinen. Ainakin siihen asti kaikki menisi varmasti hyvin.
- Mä autan sua nyt niin kauan kun viivyn, Jinna sanoi päättäväisesti ja niin hän piti minut istumassa jalat ylhäällä melkein koko loppuvierailunsa ajan. Se oli niin tuskastuttavaa, että olin melkein iloinen, kun hän lopulta lähti kotiin.

Sain neuvolasta lainaksi kotimittarin, ja se kyllä rauhoitti, kun saatoin itse joka aamu todeta, etten tarvinnut vielä piipaa-autoa. Vesku seisoi yleensä vieressä ja vahti silmä kovana mittarin lukemia niin, että oikein suutuin hänelle.
- Luuletko sä että mä yritän huijata sua vai miksi sun on pakko kytätä?
- En luule, mä olen vaan huolissani, hän sanoi suuttumatta. – Äläkä hermostu, sun verenpaine nousee.
- Älä sitten suututa mua, ihan kuin mä en osaisi itse mitata, tiuskaisin.

Yritin sitten ottaa oikein iisisti, mutta tuntui, että vaikka en tehnytkään mitään raskasta, suutuin ja rasituin paljon helpommin, ja se alkoi stressata. Sitten huolestuin enemmän ja oravanpyörä oli valmis. Pysyttelin poissa tallilta aika paljon jos siellä oli vuokralaisia, sillä minusta tuntui, että otin henkilökohtaisena loukkauksena kaiken, mitä he sattuivat sanomaan. Siiri hoiteli sitä puolta käsittääkseni oikein hyvin, mutta siitä huolimatta Asta tuli eräänä päivänä kysymään, että kävinkö siellä itse enää ollenkaan.
- Käyn tietysti, sanoin ja yritin vääntäytyä istumaan aurinkotuolillani.
- Kun onhan Siiri kuitenkin vaan lapsi.
- Kyllä mä vastaan tallin hoidosta ihan niin kuin tähänkin asti, vaikken mä nyt olekaan siellä koko ajan läsnä, sanoin takakireästi. Asta veti lempeämmän ilmeen naamalleen.
- Kauanko vielä ennen kuin se syntyy?
- Kuusi viikkoa, ähkäisin.

Siihen samaan syssyyn tahtoi sitten Hanna tulla käymään. Eikä vain Hanna yksin vaan koko hänen hovinsa. Tuusulassa oli isot koko viikonlopun kisat ja ensi kertaa hän kysyi, saisiko käyttää prosenttiaan yrityksestämme ja tuoda hevosensa yöksi meille.
- Totta kai sä saat, kaikki meidän hevoset on ulkona ympäri vuorokauden, Vesku lupasi samalla kun minä keräilin paineita. Onneksi Jinna oli siivonnut talon ennen lähtöään! Onneksi en ollut onnistunut estämään häntä siitä, vaikka olinkin tosissani yrittänyt.

- Sopiihan sulle? Vesku kysyi lopetettuaan puhelun ja huolestunut ilme levisi hänen kasvoilleen. Oli tainnut unohtaa minut kokonaan.
- Sopii, tietysti, mutta Siiriä ei kyllä häädetä sängystään Hannan takia. Nukkukoon patjalla kirjastohuoneessa.
- Voin mä peruakin, jos susta tuntuu ettet sä jaksa.
- No et voi, eikähän mulla siinä mitään jaksamista ole. Ei kai ne kuitenkaan käy kuin nukkumassa yhden yön ja todennäkösesti tilaavat ruokansakin pizzataksista.
- Tota… kaks yötä. Ne meinas tulla jo perjantaina ettei tarvii aamulla nousta niin aikaisin.
- Okei, ihan sama, sanoin kohauttaen harteitani. En halunnut tehdä asiasta numeroa, vaikken hypähdellytkään riemusta.

Siiri hypähteli.
- Tuleeko Hanna tänne? Se Hanna? Miten upeeta! Mä en voi mennä tänä viikonloppuna kotiin!
- Ei se varmaan paljon ehdi meitä häiritä, niillä on varmaan pitkät kisapäivät.
- Huoliikohan ne mua mukaan hoitamaan? Hei, onhan Veskukin menossa?
- On se, sunnuntaina.
- No sittenhän mä pääsen ainakin mukaan – eiks vaan?
- Joo, eiköhän se ole parempi että sä menet ja mä jään kotimieheksi, huokaisin. En jaksanut edes ajatella pitkää päivää kisapaikalla, koko ajan jaloillani, ilman aurinkotuoliani.

Hankolaiset tulivat perjantai-iltana kuuden maissa ja pistivät koko tallin sekaisin. Ensinnäkin Terhin ja Miiamarin ponit, jotka olivat tarhassa, saivat hepulin, kun valtava hevosauto ajoi tallin pihaan. Eivät ne kai ikinä sellaista olleet nähneetkään, joten oli anteeksiannettavaa, että ne villitsivät toisensa pukkilaukkaan ympäri tarhan. Onneksi ne pysyivät sisäpuolella. Niiden viiletys näytti niin hauskalta, että minun oli pakko nauraa, ja olin sitten melko hyvällä tuulella kun menin seuraamaan hevosten ottamista autosta. Siltikin, vaikka tunsin itseni paksuksi ja kömpelöksi. Ristin vaan käteni mahan päälle, nytkäytin pääni pystyyn ja marssin paikalle. Olin kaksi vuorokautta hokenut itselleni, että oli ihanaa olla raskaana ja että siitä piti olla ylpeä. Tietenkään siitä ei ollut ollut mainittavaa hyötyä, tuskin yhdeksän kuukauttakaan olisivat riittäneet semmoiseen itsesuggestioon että olisin tuntenut itseni kauniiksi ja ylpeäksi mahastani Hannan tavatessani, mutta sen verran sentään, ettei minun tehnyt mieli kokonaan piiloutua makuuhuoneeseen.

Heillä oli täysi lasti hevosia mukana, kuusi kappaletta. Tunnistin Vietnamin, Hannan suuren harmaan tamman, ja Doxyn, yhden Hannan oreista, mutta en sitten muita. Henkilökuntakin oli outoa. Vesku oli ehättänyt tallille ennen minua ja osoitteli vapaita bokseja kullekin hevoselle ja Siiri pyöri jaloissa. Danni ja Alissakin olivat tietysti paikalla, mutta heidät oli ilmeisesti komennettu Bambin karsinaan turvaan seuraamaan vieraiden hevosten sisäänmarssia.
- Että ne on upeita kaikki! Siiri huokaili.

Hanna vahti, että kaikki saatiin majoittumaan mukavasti ja alkoi vasta sitten katsella ympärilleen sen verran, että huomasi minutkin.
- Sä taidat olla ihan viimeisilläsi? hän tokaisi.
- No en edes ole, huokaisin.
- Susta ei taida olla enää paljon mihinkään? Siis niin kuin tallihommissa?
- Viehättävän diplomaattinen, kuten aina, heitin takaisin. – Itse et ole näköjään saanut ketään edelleenkään siementämään itseäsi. Senkin vanha kuikelo.
- Jessi! kuiskasi Siiri kauhistuneena, mutta Hanna nauroi.
- No niin, kohteliaisuudet vaihdettu, hän sanoi hilpeästi.
- Sehän on vanha kuikelo, sanoin Siirille hymyillen voitonriemuisesti ja aloin sitten katsella hevosia. – Ketä nää kaikki on? Kisaako kaikki kaks päivää?

- Nuoret menee huomenna ja Doxy ja Namu vasta sunnuntaina. Tää Grey molempina, Hanna esitteli ja katsoi Vaiton karsinassa olevaa kimoa. Hän esitteli sitten meille loputkin hevoset, viisivuotiaat Capitol Hillin ja Connyn ja kuusivuotiaan Bavarian.
- Haluatko sä tulla Mustin kanssa meidän kyydissä sunnuntaina? Hanna kysyi Veskulta, joka pudisti kuitenkin päätään.
- Ei kiitos, mä otan mieluummin oman auton niin pääsen sitten sieltä vikkelämmin pois.
- Kai sä nyt jäät edes katsomaan loppuun asti?
- Ei kun mä tulen mieluummin kotiin niin pian kuin mahdollista, Vesku sanoi ja nappasi minusta suojelevasti kiinni.
- Ei mua tarvii tulla paapomaan, sanoin äkäisesti.
- Mä tulen silti.

Hannan hevosenhoitajat olivat nimiltään Panu ja Anssi, ja Hanna aikoi jättää heidät autoon asumaan.
- On meillä patjoja ja tilaa sisälläkin, ilmoitin minä. Autossa saattoi kyllä asua melko mukavasti – autoksi se oli suorastaan ylellinen – mutta minua riepoi Hannan suhtautuminen duunareihinsa.
- Sä saat mun huoneen, mä vaihdoin jo lakanat, henkäisi Siiri katsoen jumaloivasti Hannaa.
- Ei sun tarvitse sängystäsi luopua, eiköhän Hannalle kelpaa patja yhtä hyvin, vastustin.
- Ei kun mä voin mennä autotalliin oikeen hyvin! Siiri ilmoitti. Hanna älysi sentään näyttää ilahtuneelta ja kiittää Siiriä.

Olin ollut oikeassa vieraiden ruokatottumusten suhteen. Heti, kun olimme päässeet sisään, Hanna tilasi puoli tusinaa pizzaa ja niitä odotellessamme minä etsin pojille patjat ja muut petivaatteet ja näytin heille kirjaston, jonka lattialla oli hyvää tilaa vaikka millaiselle siskonpedille. Sitten vetäydyin hetkeksi pitkäkseni ja kun siitä heräsin, oli talossa menossa varsinaiset pizzaorgiat. Olohuoneesta kuului vilkasta puhetta. Vesku sanoi laittaneensa saunan päälle ja tytöt söivät hyvällä halulla katkarapupizzaa. Siiri istui Hannan jalkojen juuressa ja kyseli häneltä ratsastusvinkkejä. Hannan pojat katsoivat telkkaria eivätkä juurikaan osallistuneet keskusteluun. Vaikuttivat ujoilta, molemmat. Hanna katsoi minua pitkään, kun liityin seuraan, muttei sanonut mitään, eikä sanonut mitään sittenkään, kun muutamaa tuntia myöhemmin vetäydyin laittamaan tytöt nukkumaan ja painuin itse perässä.

  Re: Mansikkakesä 13

Lähettäjä: Pingo 
Päivämäärä:   8.8.09 14:41:58

2.8. :D

  Re: Mansikkakesä 13

LähettäjäSennnu 
Päivämäärä:   8.8.09 16:12:52

Onnea! Mitä lajia tuli?
--------------
26.

Kammottavan aikaisin aamulla talosta alkoi kuulua liikettä. Minä heräsin siihen ja Vesku myös, ja hän nousi ylös, vaikka kello oli hädin tuskin kuusi.
- Mä menen talliin, hän sanoi.
- Eikö ne voi hoitaa omat hevosensa itse? mutisin.
- Saa ne hoitaakin, mutta mä hoidan meidän.
- Tuu takasin sitten.
- Joo joo.
Nukahdin uudelleen ja heräsin ison moottorin jyrähdykseen myöhemmin. Vieraat olivat mitä ilmeisimmin lähdössä kisapaikalle nyt. Toinen puoli sängystä oli tyhjä ja viileä ja harmissani nousin ylös. Se siitä lupauksesta, ainakin luulin Veskun luvanneen palata viereeni.

Keittiö ei ollut suorastaan taistelutantereen näköinen, mutta oli selvää, että siellä oli operoinut joku muu kuin kotiväki. Kaikki oli vähän poissa paikoiltaan ja leipälaatikko melkein tyhjä. Kahvinkeitin oli päällä ja lähes tyhjä pannu lähetti niin kitkeriä hajuaaltoja ympäriinsä, että minun oli pakko ensimmäiseksi leväyttää ikkuna auki. Samalla tulin sitten vilkaisseeksi pihalle. Namu ja Doxy oli laitettu kahteen tarhaan, ja suurina ja kiiltäväkarvaisina ne saivat kaikki muut hevoset näyttämään pulleilta poneilta, paitsi nyt ehkä Mustin, joka ravasi kiihdyksissään edes takaisin omassa tarhassaan. Taas sen maille oli tuotu vierasta väkeä. Onneksi Doxy ei piitannut sen riitaahaastavista kuulusteluista. Siiri roikkui Namun aidalla ja mietin, oliko häntä varoitettu siitä, että tamma oli tappaja ja kuka sen oli vienyt ulos.

Vieraat hevoset herättivät ansaittua huomiota vuokralaisissammekin, joista kukaan ei ollut sattunut edellisiltana olemaan paikalla niiden saapuessa. Illallakin vielä oli porukkaa, kun kisaajat palasivat ja Hanna ratsasti molemmilla, Doxylla ja Namulla, kevyen treenin kentällä. Kara ja Paju ja Pete seisoivat liimaantuneina kentän aitaan katsomassa häntä, ja Siiri, tietenkin.
- Yksinkö sä noilla kaikilla nyt kisaat? kysyin tajuten vasta nyt, että Minna, Hannan ratsuttaja, ei ollut mukana.
- Joo, Minna on lomalla, hän sanoi.
- Aikamoinen urakka, kuusi hevosta yhden viikonlopun aikana.
- Yhdeksän rataa, Hanna tarkensi. – Mutta jonkunhan täytyy sekin paskahomma hoitaa.

Sunnuntai oli sitten rauhallisempi päivä, tai yksinäisempi, kun Vesku ja Siiri ja Mustikin lähtivät kisapaikalle. Viimeksi mainitut tosin palaisivat varmasti jo alkuiltapäivästä, sillä Mustin luokat olivat kaksi ensimmäistä. Minä kävin tyttöjen kanssa kaupassa, sillä Hannan hiljaiset pojat söivät kuin puolikomppania ja sitten kiistelin heidän kanssaan sitä, oliko tänään ratsastuspäivä vai ei.
- Mä luulen, että tänään on Miiamarin vuoro, yritin väittää, mutta kun Terhiä ja tytärtään ei kuulunut vielä parinkaan tunnin kuluttua siitä, kun keskustelu oli aloitettu, alistuin.
- Mutta jos Miiamari tulee niin sitten on sen vuoro, sanoin minä. – Se on sen poni.

Pistin lapset harjaamaan Bambin ja totesin, että he alkoivat osata sen. Danni oli ollut harjaavinaan Nikiä jo vuoden vanhana, mutta vasta nyt alkoi pikku käsissä olla niin hyvä motoriikka, että sitä saattoi sanoa harjaamiseksi, eikä sutimiseksi.
- Katsokaas kaviot kanssa, ehdotin. Minua ei huvittanut kumarrella, vaikka ei sieltä takuulla mitään löytyisikään hiekkatarhan jäljiltä.

Terhi ja Miiamari tulivat sitten parahiksi, kun olimme saaneet ponille varusteet ja arponeet Alissan ensimmäiseksi selkään.
- Täällä on sulle valmis poni, huokaisin ja pyysin Alissaa pysäyttämään.
- Ei! tämä kiljaisi ja ratsasti karkuun. Tuijotin äimänä kentän takaosaan ravaavaa ponintakamusta enkä tiennyt itkeäkö vai nauraa. Alissa taisi tietää vallan hyvin, etten lähtisi juoksemaan perään.
- Ne voi ihan hyvin ratsastaa vähän aikaa, mä haen sillä aikaa Aprikoosin ja harjaan sen, Terhi lohdutti.
- No kiva, mutta nyt tästä tuli periaatekysymys. En mä voi antaa ipanan ravata mua karkuun tolla tavalla! sanoin edelleen hämmästyneenä Alissan tempusta.

- Mä voin hakea sen! lupasi Miiamari ja lähti juoksemaan toiseen päähän kenttää, missä Alissa ravasi ympyröitä. Hyvin ravasikin, pakko myöntää. Kun hän huomasi Miiamarin lähestyvän, hän päästi pienen kiljaisun ja paukautti pohkeensa ponin kylkiin. En voinut enää mitään, minun oli pakko alkaa nauraa, kun poni siirtyi laukkaan ja harja hulmuten paineli karkuun Miiamariltakin. Alissa pysyi kyydissä hyvän matkaa, mutta kellahti kyllä sitten lopulta maahan, kun poni ohitti meidät ja teki kohdallamme pienen väistöliikkeen.
- Mäkin haluan laukata, sanoi Danni loukkaantuneena. Minä nostin Alissan pystyyn ja totesin ponin pysähtyneen hamuilemaan ruohonkorsia aidan alta heti, kun takiainen sen selästä oli kadonnut.

- Mitä me ollaan sovittu ratsastusasioista? kysyin Alissalta julmistellen. Tyttö tuijotti minua uhmaten takaisin, eikä näyttänyt mitenkään edes säikähtäneen tippumisestaan.
- Mitä? hän jupisi.
- Että ratsastusasioissa tehdään aina niin kuin mä sanon! Ja heti!
- Niin…
- Tai tapahtuu mitä? jatkoin tiukkaamistani.
- Tai ei saa ratsastaa! sanoi Danni hyveellisesti vierestä. – Saanko mä ratsastaa nyt? Mä haluan laukata kanssa!
- Jos Miiamari ja Terhi antaa, nyt on oikeesti Miiamarin vuoro, sanoin.
- Annetaan me kai Danninkin ratsastaa vähän? varmisti Terhi Miiamarilta, joka talutti ponin meidän luoksemme. Pohdiskellen tyttö nyökkäsi.
- Mä voin opettaa Dannia, hän sanoi.

Alissa jäi murjottaen istumaan aidantolpan juureen, kun Danni kiipesi satulaan ja Terhi meni hakemaan oman poninsa tarhasta. Miiamari heitteli komentoja kuin ratsastuksenopettaja ainakin: ravia, käyntiä, ravia, seis.
- Mutta mäkin haluan laukata, intti Danni.
- No laukkaa sitten! Miiamari käski.
- Mutta mä en osaa!
Eikä Miiamarikaan osannut kertoa, mitä hänen pitäisi tehdä, joten minua tarvittiin sentään. Vähän kyllä hirvitti, mutta jos kerran Alissa oli onnistunut laukkaamaan pitäisi Danninkin saada, tai mistään ei tulisi lähipäivinä mitään. Bambia ei enää kauheasti tainnut huvittaa, mutta kyllä se sitten lopulta nosti laukan muutaman metrin ajaksi, kun tarpeeksi maiskutimme. Danni kiljui riemusta.

- Nyt riittää, nyt on oikeesti jo Miiamarin vuoro, sanoin sitten, kun Terhi tuli kentälle Aprikoosin kanssa. – Me mennään laittamaan ruokaa, isi ja Siiri tulee varmaan kohta. Alissa murjotti edelleen, mutta kuulin sen menneen ohi kun pesin perunoita ja porkkanoita ja olohuoneesta alkoi kuulua huudahduksia ja kikatusta. Kun vilkaisin sinne, molemmat ratsastivat sohvan selkänojalla. Laukkaa, luonnollisestikin.

Musti oli saanut valkoisen rusetin helpommasta luokastaan ja ollut ihan hilkulla sijoittua vaikeammassakin, joten Vesku oli oikein hyvällä tuulella palatessaan.
- Unohditko sä Siirin sinne? ihmettelin, kun hän huuteli minua apuun.
- Mä jätin sen Hannan porukan tuotavaksi. Se halusi jäädä katsomaan ne pääluokat.
- Okei, ehkä se innostuu vähän kouluratsastuksesta nyt, eikä haaveile vaan estekisoista Nikillä.
- Mutta eikö ne mene jo ihan hyvin?
- Ei niin hyvin, että mua ei hirvittäisi. Eikä Nikkekään ole nyt käynyt sitten kun viimeksi, taitaa olla lomalla.
- Avaatko sä takapuomin kun mä olen laittanut sille suitset? Vesku kysyi vilkaisten Hannan nuoria hevosia, jotka tänään kansoittivat tarhamme. Ei Mustia yleensä kotona suitsissa taluteltu, mutta vieraat hevoset olivat saaneet sen vähän pois tolaltaan.

Muiden saapumiseen menikin sitten vielä erinäisiä tunteja. Minä loikoilin pihalla, kun kuulin moottorin kumean äänen ja nousin siitä hankalasti, kun kuormuri ajoi pihaan. Se ei mahtuisi kääntymään ajamatta päälleni, ellen väistyisi. Hanna pysäytti sen ja Siiri ja pojat hyppäsivät ulos.
- Laittakaa vaan noi loput suoraan autoon niin jatketaan matkaa, Hanna huikkasi.
- Mitenkäs teillä meni? kysyin kohteliaasti raahaten lepolasseani talonseinustalle.
- Hyvin, tietysti. Hanna heilautti kättään kuormurin koppia kohden ja näin peilissä rivistön ruusukkeita.
- No niin tietysti, huokaisin.

- Kuule, saatko sä mitään tehtyä täällä? hän kysyi.
- Saan mä, pitää vaan lepäillä joka välissä.
- Kauanko vielä?
- Yli kuukausi. Kai.
- Eikö Vesku voi aikaistaa lomaansa?
- Ei siellä heinäkuussa ole sijaisia, kyllä sen pitää odottaa ens kuuhun. Mutta hyvin me pärjätään, onhan Siirikin täällä.
- Mutta se nyt on kumminkin vaan lapsi.
- No sille ei voi mitään, ärähdin. – Mutta ei tähän aikaan vuodesta tarvii paljon muuta tehdä kuin kantaa ruokaa ja siivota tarhoja, kun ei ne ole sisällä.
- Mä voisin tietysti jättää sulle yhden pojan avuksi, Hanna sanoi.

Katsoin häntä, mutta hän näytti viattomalta ja vakavalta eikä ollenkaan pirulliselta.
- Yhden pojan? Jumaliste, sähän puhut niistä kuin neekeriorjista!
- Niinkö? Taidanpa puhua, hän naurahti. – Ei vaan ihan oikeesti.
- Miksi sä niin tekisit?
- No onhan tästä yks tarhankulma munkin. Kai mä saan siirrellä työvoimaani sinne, missä sitä tarvitaan.
En tiennyt mitä sanoa. Oli pakko sanoa, että hermoni lepäsivät kyllä, jos tietäisin, että täällä olisi joku ammatti-ihminen, jos vaikka jonain päivänä en saisikaan mitään tehtyä. Ei ollut reilua olettaa, että Siiri jaksaisi pyörittää kaikkea.
- Vesku sanoi, että mun on puhuttava sun kanssa, Hanna sanoi sitten, kun olin ollut hiljaa hetken aikaa.
- Ai sä kysyit siltä jo?
- Joo. Sen mielestä se oli loistava idea, mutta kai se piti sua niin herkkänahkaisena, että sun pitää saada itse päättää.

Mieleni teki toivottaa Hanna ja neekeriorjansa hemmettiin, mutta järkeni pisti vastaan. En minä nyt kuitenkaan halunnut vaarantaa vauvaa rehkimällä ja stressaamalla itse, enkä etenkään tahtonut päätyä sellaiseen tilanteeseen, että makaisin koko elokuun jossain vuodeosastolla mittareihin sidottuna.
- Mitä nää sun poikasi siihen sanoo? kysyin.
- No en mä ole vielä kysynyt mutta mitä luulet?
- En mä tiedä, En mä ainakaan halua tänne ketään, joka ei halua tulla ja murjottaa kaiken aikaa. Sitä varten mulla on lapsia. Ja vuokralaisia.
- Arvaa haluaako kukaan vaihteeksi palkallisen loman auttelemassa pikkutallilla, missä ei tarvitse putsata bokseja eikä ratsastaa eikä loimittaa koko ajan, enkä mä ole vahtimassa?
- Missä sä et ole vahtimassa, toistin hitaasti ja nauroin. – Sä oot sitten hauska. Joo, mä voin kuvitella, että kuka tahansa tahtoo pois sun haukankatseesi alta, vaikka sitten vaan pariksi viikoksi! Okei, jos jompikumpi haluaa niin tulkoon.
- Mä kysyn Anssilta, mä luulen, että Panulla on joku naikkonen kierroksessa, se voi olla este, Hanna ilmoitti.

Itse asiassa se oli sittenkin Panu, joka oli valmis muuttamaan meille. Minä en erottanut poikia toisistaan, molemmat olivat vaaleita ja nuoria ja hiljaisia ja olivat olleet vaivattomia ja näkymättömiä koko viikonlopun. Nyt Hanna kuitenkin toi Panun näytille.
- Tässä, hän sanoi. Minulle tuli mieleen orjamarkkinakohtaus jostain näkemästäni elokuvasta ja mietin, pitäisikö minun kokeilla pojan hauiksia.
- Ai sä voisit tulla keikalle, sanoin.
- Voisin mä. Mun täytyy vaan hakea vähän vaatetta ja muuta, mutta mä voin ajaa aamulla takaisin, Panu sanoi.
- Okei. Selvä. Hienoa. En oikein tiennyt mitä minun olisi pitänyt sanoa. – Tervetuloa.
- Mä maksan palkan niin ruokkikaa te se, Hanna sanoi.
- Hienoa, sanoin.

Panu saapui seuraavana aamuna vanhalla amiscorollalla suunnilleen samoihin aikoihin kuin Juha tuli hakemaan Siirin käymään kotona. Olin ehtinyt esitellä hänet jo Marulle ja lapsille, ja nyt esittelin Juhallekin.
- Mä tulen huomenna takaisin, Siiri lupaili.
- Ei sulla ole niin kiire, Juha sanoi näyttäen harvinaisen vakavalta.
- Ei olekaan nyt kun Panu tuli apuun, sanoin minäkin. – Ja ole kiltisti äläkä tee vanhempiesi elämästä @!#$ä.
- Miksen mä saa olla siellä, missä haluan, Siiri sanoi tuskastuneena ja mulkoili Juhaa.
- Seuraavat viis vuotta kyllä olet vielä siellä missä me halutaan, Juha sanoi ja Siiri kiipesi myrtyneen näköisenä pakuun.

Minä lähdin viemään Panua tallin suuntaan esitelläkseni hänelle hevoset ja kaivaakseni hänestä jotain tietoa itsestään. Yllätyksekseni hän ei ollutkaan yhtä puhumaton nyt enää, kun Hannan varjo ei leijunut läsnä. Hän oli Hannalla oppisopimuksella, opettelemassa hevosenhoitajaksi.
- Osaatko sä ratsastaa? kysyin, se nyt ei ollut ollenkaan itsestään selvää.
- Osaan. Montako ratsastettavaa täällä on?
- Sulle yksi. Tai ehkä kaksi nyt pari päivää, Siirin poissa ollessa, jos sä haluaisit kokeilla mennä sen ex-ravurillakin, keksin. Tuskin Siiri panisi pahakseen.
- Kaksi? Panu näytti hämmästyneeltä.
- Niin. Mun ruuna, kun en mä pääse selkään enää. Vesku ratsastaa omansa ja tammalla on laskettu aika niin lähellä, ettei sitä enää viitti kuin talutella lapset selässä.

- Mitä muuta mä teen?
- Ruokit. Bokseja ei tarvii vielä siivota kun ne on ulkona, mutta tarhoja kyllä voisi, ja laitumiakin.
- Ja siinä kaikki?
- Vähän vähemmän kuin Hannalla, mä tiedän, myönsin. – Mutta meillä ei olekaan kuin Musti, joka kisaa.
- Kesälomaa! Panu hihkaisi ja näytti sitten nolostuvan huutamistaan. Hänellä oli ruiskukan siniset silmät ja kiharat hiukset ja hän näytti kiiltokuvaenkeliltä. Minua se ei haitannut ollenkaan, näyttäköön vaikka isä jumalalta, jos hän pystyisi liikuttamaan Nikiä ja hoitamaan tallia.
- Kai sä olet täysi-ikäinen? kysyin varovasti.
- Yhdeksäntoista.
- Hyvä, hymyilin. Se vakuuttaisi varmasti Astankin. – Nyt me ollaan hoidettu jo aamuhommat niin, että haluaisitko sä ratsastaa? Niki on toi pienempi musta laitimmaisella laitumella, osoitin.
- Jos se kerran kuuluu hommiin niin toki, poika sanoi.
- No haepa se sieltä niin mä näytän mistä löydät varusteet.

Puolen tunnin kuluttua Panu oli Nikin selässä kentällä. Hän oli sanonut osaavansa ratsastaa, eikä ollutkaan pahemmin huijannut. Hän meni ainakin yhtä hyvin kuin Miila.
- Meetkö sä tällä koulua vai esteitä? hän kysyi.
- Molempia. Tai mä oon nyt pari vuotta haaveillu kentästäkin, mutta viime kesänä se teloi jalkansa, ja tänä kesänä mä teloin mahani, kuten näet.
- Onko mun tarkotus hypätäkin? Panu kuulosti innokkaalta.
- Jos sä haluat.
- Mä voin kokeilla sitä vaikka huomenna, hän sanoi. – Mikä se toinen oli, mistä sä puhuit?
- Siirin hevonen. Se ei osaa mitään, se on vanha suokki, jota on treenattu raveihin joskus toistakymmentä vuotta sitten ja sen jälkeen se on vaan seissyt viime kevääseen.
- Kokeilenko mä sitäkin nyt?
- Ei, älä sittenkään vielä. Mun täytyy kysyä Siiriltä kumminkin ensin lupa.
- Selvä. Jos mä rupean sitten siivoamaan noita tarhoja, Panu sanoi.
- Sun pitää ottaa sen kanssa kunnon loppukävelyt ja kylmätä sen jalat. Mä olen ihan hysteerinen sen jalkojen kanssa nykyään.
- Selvä, poika kuittasi ja teki kuten olin pyytänyt.

Katsoin häntä tyytyväisenä. Olipa Hanna ollut kerrankin kiltti!

  Re: Mansikkakesä 13

LähettäjäSennnu 
Päivämäärä:   8.8.09 23:20:19

27.

Oli aika ruveta vahtimaan Kiiraa, joten aloimme taas ottaa tammat sisään öiksi, Katrina ja Ametisti saivat tietenkin tulla pitämään Kiiralle seuraa. Siiri oli palannut ja halusi heti virittää kameran ja omia tietokoneen.
- Tietokone saa olla olohuoneen pöydällä, sanoin minä jyrkästi. – Siinä jokainen yöllä vessassa tai juomassa käyvä voi käydä vilkasemassa tilanteen, eikä kukaan nukahda läppärin päälle.
- Sinä täällä eniten käyt vessassa, Siiri vastusti.
- No en huvikseni, usko pois.
- Räyh, tyttö sanoi ja parkkeerasi sohvannurkkaan tuijottamaan kuvaa. Kiira oli kiitollisempi vahdittava kuin musta Katrina, se oikein loisti harmaassa hämärässä.

- Mitäs rähiset, lapsi? kysyin ja pörrötin hänen hiuksiaan.
- Mua harmittaa, että sä otit ton Panun tänne, hän sanoi suoraan. – Ihan kuin mä en olisi riittänyt.
- Pidä kuule hyvänäsi vaan. Mä olen ennenkin sanonut, ettet sä tullut tänne työleirille. Lakisääteiset vapaapäivät on unohtunu ihan ja alle neljätoistavuotiaat ei edes sais tehdä töitä kuin muutaman tunnin päivässä. Nyt on sun vuoro loikoilla niin kuin ratsastusleirillä olisit. Ei tarvii nousta aamutalliin ja illalla sulla on vapaata.
- Mutta kun sä annoit sille Nikinkin!
- No riittää siitä sullekin, jos sä haluat, sanoin hämmästyneenä. – Ja sitten siitä voisi olla apua Puhurinkin kanssa, mä luulen.
- Mun hevoseen se ei koske, Siiri mutisi.

Yllättävän äkkiä teiniuho oli kuitenkin kadonnut. Siiri ei ollut vielä niin murrosikäinen, että olisi jaksanut hautoa kaunaa ja katkeruutta kovin kauan, jos oli sen luonteinenkaan, tai sitten Panu onnistui jollain muilla konsteilla lepyttämään hänet. Veikkaan, että hän kehui Puhuria tai antoi hyviä vinkkejä Siirin ratsastukseen. Mitään romanttisempaa siinä ei varmastikaan ollut, sillä iltaisin Siiri edelleen lähti usein Antun kanssa uimarannalle tai huoltsikalle. Hyvä niin, minun silmään olisi ainakin näyttänyt kovin pahalta, jos Siiri olisi yhtäkkiä näyttänyt ihastuneen kuusi vuotta vanhempaan tallipoikaan. Anttu oli sentään samaa ikäluokkaa, joskin kai pari vuotta vanhempi kuitenkin, kun kai hänellä mopokortti oli.

Mutta olihan tallilla muita nuoria naisia kasapäin. Lotta ja Sofia ja Kara olivat Panun kanssa suunnilleen samanikäisiä ja Pajukin melko lähellä.
- Jos toi Panu olisi tullut jäädäkseen niin täähän olisi varsinainen Ratsutallin Salatut Elämät, nauroin Veskulle.
- Niin, pojilla on vientiä talleilla, Vesku sanoi huvittuneen näköisenä. – Ainakin ratsutalleilla.
- No sinähän sen tiedät, muistin ja tönäisin häntä leikilläni. – Onneksi sä olet jo liian vanha noille meidän nuorille neidoille. Mutta kumma, ettei kukaan ole Peteen käynyt kiinni.
- Miten niin mä olen liian vanha?
- Sä olet, sä olet melkeen kolmekymppinen ja sulla on kaljamaha ja silmäpussit, kiusasin.
- Kenellä täällä maha on? Vesku älähti. – Eikä mulla takuulla oo silmäpusseja! Enkä oo kolmeakymmentä vielä pitkään aikaan!
- Hihihi! minulta pääsi. Kerrankin sain hänet reagoimaan.

Kukaan ei kuitenkaan varsinaisesti näyttänyt iskevän kynsiään Panuun, mutta porukka näytti viihtyvän tallilla paljon paremmin ja pidempään hänen tulonsa jälkeen. Paitsi Asta ja Emma, ja sitten Terhi ja Miiamari olivat hiljalleen hälvenneet kuvioista. Kyselin Veskulta ja Siiriltä ja muilta tallilaisilta, olivatko he maininneet mitään lomamatkasta, tai muuta sellaista. Asta muisteli, että Terhi oli sanonut jotain Miiamarin menemisestä taas isälleen, mutta ei muuta, joten yritin sitten soittaa Terhille. Kännykkänumero ei kuitenkaan vastannut.

- Mitä mä teen? kysyin Veskulta.
- Lähetä sille tekstari ja kysy, onko kaikki ok. Et kai sä oikein enempää voi tehdä.
Niin tein sitten ja Terhi vastasi noin vuorokautta myöhemmin, että oli kyllä. Hän oli vain lomalla, samoin kuin Miiamarikin, ja että jos halusimme käyttää poneja niin siitä vaan. Otin sen tosissani ja kysyin Siiriltä, haluaisiko hän ratsastella Aprikoosilla. Kyllä hän halusi. Yllätys, yllätys.

Alle viikossa alkoi tuntua siltä, kuin Panu olisi ollut aina meillä. Hän oli edelleen melko huomaamaton, mitä nyt ruokaa meni enemmän, ja illalla hän välillä istui katselemassa telkkaria meidän kanssa, muuten hän vietti päivänsä enimmäkseen tallilla tai sitten löhöili omassa huoneessaan lukemassa. Tytöt vierastivat häntä ensin, eikä hänkään oikein tuntunut ymmärtävän lapsien sielunelämää, mutta siitä huolimatta jotenkin ajauduttiin tilanteeseen, missä hän opetti Dannille ja Alissalle ratsastusta. Kunhan Panu tajusi, etteivät tytöt tienneet oikean ja vasemman eroa, ja ettei heidän keskittymiskykynsä riittänyt kuin ehkä viideksitoista minuutiksi kerrallaan, se alkoi sujua aika kivasti. Tytöt ujostelivat sen verran, etteivät uskaltaneet kinuta koko ajan laukkaa, kuten jos minä yritin opastaa heitä, ja kun Panu antoi heidän ratsastaa puomien yli, pojasta tuli tyttöjen suuri sankari.

- Toi on ihan kammottavan näköistä, sanoi Miila, joka oli tullut ratsastamaan Nikillä oltuaan pariviikkoa Italiassa, ja odotti vuoroaan päästä kentälle.
- Miten niin? kysyin minä loukkaantuneena. Minusta tytöt olivat luonnonlahjakkuuksia molemmat.
- No se näyttää vaaralliselta! Jestas, toi ponihan voisi viedä niitä ihan mihin huvittaa, ja miten ne pomppii ravissakin niin että varmaan sisuskalut vaihtaa paikkaa!
- Eihän ne nyt niin kauheasti pompi. Ja Bambi on kiltti poni!

Danni meni parhaillaan ohi ja kyllä hän sittenkin pomppi, mutta en aikonut myöntää sitä Miilalle. Joka tapauksessa hän palasi aina samaan kohtaan satulaan, vaikka olisikin lennähtänyt sieltä muutaman sentin ilmaan.
- Ajattele jos me oltais päästy tossa iässä opettelemaan. Kato miten rentoja ne on, ne saa ihan mielettömän tasapainon! kehuin.
- Aiotko sä niistä sitten olympiaratsastajia?
- Äh, en mä mieti semmosia. Musta on kiva, että ne haluaa ratsastaa, ja että me saadaan lainata Bambia, mutta en mä kyllä aio ikinä kertaakaan sanoa, että nyt teidän pitää. Silloin ne takuulla haluaisi mieluummin isompana taitoluistella tai jotain, mikä maksaisi miljoonan kausi ja minne pitäisi kuskata kymmenen kertaa viikossa epäinhimillisiin aikoihin.

Sitten Panu sai siihenastisen kuningasideansa ja otti ponin ohjat itselleen. Danni sai mennä takaperin satulaan istumaan, ja sitten sivuttain, kun hän talutti.
- Minäkin, minäkin! kiljui Alissa, ja Danni kiljui melkein yhtä kovaa naurusta, kun hän liukui alas naistensatulasta ponin ravatessa.
- Äidin pikku sirkusprinsessat, sanoin minä.

Nikke oli lopultakin lomaillut lomansa ja tulossa taas pitämään valmennusta. Nyt Miila oli lomalla, ja Siirin murjotuksesta huolimatta ilmoitin hänet Nikin kanssa mukaan.
- Mä voin yrittää kysyä Terhiltä, jos sä saisit mennä Aprikoosilla, lupasin.
- No se olisi kivaa! Siiri sanoi leppyen hiukan.
- Mutta ellen mä taas saa sitä kiinni niin sitten ei kyllä uskalla, jos vaikka ponille sattuukin jotain.
- Sitten mä menen Puhurilla, hän sanoi päättäväisesti.

Terhin numero sen kun vain hälytti ja meni lopulta vastaajaan, vaikka yritin useampanakin päivänä. Laitoin tekstiviestejäkin saamatta vastausta ja minua alkoi suututtaa. Ei ihminen tuolla tavalla saanut kadota! Mitä jos minun olisi ollut pakko saada hänet kiinni?
- Voisitko soittaa pikaisesti? latelin lopulta hänen vastaajaansa, ja sitten hän soittikin parin tunnin päästä.
- Onko joku hätänä? hän kysyi.
- Ei, mutta vois olla, mitä jos jompikumpi poni olisi henkihieverissä ja sua olisi tarvittu täällä?
- Mitä on sattunut? Mun puhelin unohtui kaverin mökille ja mä sain sen takaisin vasta tänään, Terhi selitti.
- No anna mulle sitten vaikka jonkun sun naapurin tai kaverin numero, että mä saan sut kiinni, jos tuleekin joku akuutti hätä.

Kirjoitettuani parikin numeroa ylös palasin varsinaiseen asiaani.
- Koska sä tulet taas käymään?
- Mä olen lähdössä vielä pikku reissulle loppuviikoksi, sukuloimaan. Miten niin?
- Saako Aprikoosi mennä estevalmennukseen ylihuomenna Siirin kanssa?
- Saa tietysti. Ei se kyllä oikein hypätä osaa, mutta sehän on kai sitten Siirin ongelma, Terhi naurahti.
- Selvä, ja kiitos. Nähdään ensi viikolla! Lopetin puhelun lyhyeen, sillä minua ärsytti koko nainen.

Jaoimme Niken ryhmät uudelleen niin, että Kara ja Nalle saivat mennä Peten ja Pajun kanssa ja loput, rupuisempi sakki, olivat toisessa ryhmässä. Siiri oli vain tuhahtanut Terhin väitteelle, ettei Aprikoosi muka osannut hypätä, mutta totuus oli, ettei se kauhean hyvin osannutkaan. Se oli vielä aika nuori poni, eikä se ilmeisesti ollut päässyt hyppäämään montaakaan kertaa eläessään, mutta kovasti se kyllä yritti ja oli innoissaan.
- Toi pitäisi antaa jollekin ammattilaiselle hetkeksi aikaa, Nikke sanoi siitä lopuksi.
- Mä voin sanoa terveisiä sen omistajalle, vaikka ei se taida halutakaan siitä estehevosta, lupasin.
- Se sun hevosesi meni paremmin nyt kuin viimeksi.
- Sillä oli parempi ratsastaja, sanoin, vilkaistuani toki ensin ympärilleni, ettei Siiri tai kukaan muukaan ollut kuulemassa. Olihan Siiri ikäisekseen ja vain muutaman vuoden ratsastaneeksi taitava, mutta ei hän kuitenkaan vielä ollut ehtinyt saada Miilaa kiinni satulatuntien absoluuttisessa määrässä.
- Kisaako se tällä kaudella?
- Niki? Kai se kisaisi jos olisi pilotti. Miila ei kuulemma vielä uskalla ja Siiri uskaltaisi mutta mä en. Mutta ehkä mä ehdin itse vielä johonkin, kunhan pääsen tästä mahasta.
Ajatus piristi minua melko lailla.

Kun Vesku aloitti viimeisen työviikkonsa, Panu tuli kesken puurotarjoilun keittiöön.
- Otatko sä? kysyin kauha kädessäni.
- Mitä? Joo, voin mä… mutta Kiiralla tulee jo maitoa.
- Tuleeko? Siiri huusi ponkaisten pystyyn niin, sekä pöytä että tuoli kirskuivat.
- Joo, semmosta kinuskikastikkeen näköistä.
- Voi hitto! Se tulee varmaan ensi yönä! Siiri alkoi hypähdellä ja Danni ja Alissa katsoivat häntä ylemmyydentuntoisina.
- Pöydästä ei saa nousta tanssimaan, opetti Danni. Siiri puhahti, mutta istuutui, kun mulkaisin häntä. Hän viettikin sitten lähes koko loppupäivän tammojen laitumella tuijottamassa Kiiraa, joka söi kaikessa rauhassa.

Illalla toimme tammat talliin ja Siiri linnottautui sohvaan tietokone sylissään. Hän ei tehnyt elettäkään mennäkseen nukkumaan, kun me muut menimme, ja niin taisikin olla hyvä. Jo ennen puolta yötä hän nimittäin tuli taas rapsuttamaan makuuhuoneemme ovenpieltä.
- Joko taas? sanoin unisesti.
- Musta näyttää siltä. Tuutteko te?
Haukottelin niin, että suu oli revetä.
- Mä meen, jää sä nukkumaan, Vesku sanoi.
- Mä tuun kohta. Luuletko sä että mä voisin nukkua? Hei, tuo mulle se kone tänne sänkyyn niin mä voin vahtia tilannetta!

Niin minä sitten asettelin läppärin Veskun tyynylle ja seurasin siitä tallin tapahtumia. Aioin toki lähteä paikan päälle heti, kun jotain näyttäisi tapahtuvan, mutta ruutu ei näyttänyt mitään erityistä. Kiira oli kai pitkällään, mutta ajattelin, että näkisin varmaan vilahduksen Veskusta, kun varsa alkaisi tulla. kai hän menisi karsinaan sitten. Nukahdin ja heräsin heikkoon piippaukseen, kun kone varoitti akun loppumisesta. Ehdin nähdä ihmishahmon webkamerakuvassa, ennen kuin ruutu pimeni, ja sitten sain liikettä jäseniini. En minä ollut aikonut jäädä vetämään oikeasti hirsiä ja yli tunti oli vaan vilahtanut. Pukeuduin ja lähdin talliin.

Panu ja Marukin olivat siellä, enkä voinut ymmärtää, että hekin olivat päässeet ulos huomaamattani. Valot olivat päällä ja Katrina liikehti hiukan levottomana. Se ei kai pitänyt siitä, että sen yörauhaa häirittiin. Ametisti kuitenkin nukkui kaikessa rauhassa.
- Joko se syntyi? kuiskasin ovelta.
- Ori, kuiskasi Siiri kuuluvasti takaisin.
- Onko se okei?
Ehdin jo itsekin katseluetäisyydelle. Pieni, tumma, märännäköinen koipikasa makaili oljilla ja Kiira seisoi karsinan vastakkaisella laidalla katsellen sitä huolestuneen näköisenä.
- Se on aika pikkunen, mutta ihan reipas, Vesku sanoi.
- Miksi se vaan makaa, onko se käyny jo imemässä?
- Se yritti, mutta Kiira ei antanut, Panu sanoi. – Tammaparka taitaa pelätä sitä.

Kiira näytti tosiaan siltä, että se epäili varsaansa pantteriksi. Kun pieni otus yritti taas jaloilleen, Kiira peruutti pidemmälle nurkkaan ja säntäsi sitten toiseen nurkkaan, raukkaparka. Ensin kestää synnytystuskia ja sitten omaan yksiöön tuodaan vieras petoeläin.
- Eihän tosta tuu mitään, puuskahdin.
- No ei tuu niin, ja pakko sen on kohta saada maitoa, Vesku tuskaili.
- Mä pidän Kiiraa, jos se rauhoittuisi, päätin ja otin tamman riimun naulasta. Tamma näytti liikuttavan helpottuneelta, kun tutuin liikkein laitoin sen sille päähän ja silittelin sen hikistä kaulaa. Säpsyi se silti varsan liikkumista, mutta ei se siltikään uskaltanut juosta ylitseni, onneksi.

Tilanne laukesi yllättävän helposti, kun Vesku auttoi varsan nisille, ihan kuin Kiira olisi jostain saanut jumalaisen älynväläyksen ja tajunnut, mistä tässä oikein olikaan kysymys. Pari askelta se otti karkuun ensin niin, että varsa kellahti taas kumolleen, mutta sitten se kääntyi katsomaan sitä ihan uudenlainen, miettiväinen ilme silmissään.
- Sehän meni helposti, sanoi Panu helpottuneena. - Mä jo pelkäsin että joudutaan lypsämään ja pulloruokkimaan.
- No onneksi ei, mistä me oltais pullo saatu tähän hätään! huudahdin.
- Kai sulla olisi ollut äitiyspakkauksessa, sanoi Siiri näsäviisaasti. – Hei, mä voin tulla pitelemään Kiiraa. Se tuntee mut ihan yhtä hyvin kuin sutkin.
- Mä en usko, että sitä tarvii pidellä enää, arvelin. Varsa oli peräytynyt, maitovana turvasta valuen ja näytti olevan nukahtamaisillaan. Se kuitenkin horjui vielä hetken, äkisti ulos muutamia pieniä kakkakikkareita ja rojahti vasta sitten makuulle.

Jätin Kiiralle kuitenkin varmuuden vuoksi riimun päähän, vaikka se tutkailikin varsaa jo varsin äidillisesti, sitten katseeni osui haukottelevaan Veskuun.
- Kuule. Sun on mentävä aamulla töihin, ala painua sänkyyn. Nukahdat muuten rattiin ennen kuin pääset moottoritielle.
- Joo, kohta, hän sanoi ja haukotteli uudestaan.
- Menkää te vaan, mä voin jäädä vahtimaan, Panu sanoi.
- Ja mä jään kanssa, ilmoitti Siiri.
- Ihan hetki nyt, mä en ole ehtinyt katsoa koko varsaa vielä oikein kunnolla, toppuuttelin. Se oli selkeämmin ruskea kuin Ametisti oli ollut, tumman suklaan värinen. Varsojen tapaan väriä oli vain selkäpuolella ja päässä, jalat ja vatsa näyttivät lähes valkoisilta. Sillä oli leveänpuoleinen valkoinen raita pienessä päässään.

- Siitä tulee kaunis, mä tykkään läsipäistä, huokaisin.
- Vahinko, että se on ori. Vaikka pakkohan ne on myydä kuitenkin, Vesku haukotteli.
- Siitä me ei puhuta nyt. Mennään nukkumaan, sanoin päättäväisesti ja tartuin häntä käsivarresta.
- Onhan teillä puhelimet? Mä haluan kuulla heti, jos jotain… Vesku sanoi, mutta kiskoin hänet pois tallista.
- Ne voi juostakin sisään kertomaan. Maru, tule!

  Re: Mansikkakesä 13

LähettäjäSennnu 
Päivämäärä:   9.8.09 10:09:47

28.

Jos varsa olisi odottanut päivän, se olisi tullut sopivasti minulle synttärilahjaksi.
Tajusin sen, kun Vesku herätessään antoi unisen suukon ja toivotti hyvää syntymäpäivää.
- Sä olet päivän etuajassa, naurahdin. – Se on vasta huomenna!
- Niinkö? Hitto.
- Menit sekasin kun piti herätä kerran jo keskellä yötä, kiusoittelin.
Hän mumisi jotain ja alkoi etsiä vaatteitaan vimmatulla kiireellä. Arvasin, että työmatka suuntautuisi ensimmäiseksi talliin ja vasta sitten Helsinkiin. Päätin itsekin lähteä katsomaan tilanteen, ennen kuin lapset heräisivät.

Oli harmaahko aamu, mutta lämmin. Siiri ja Panu olivat jo ehtineet siirtää tarhoissa yöpyvät hevoset laitumille ja Katrina ja Ametistikin olivat ulkona. Itse he tuijottivat tallissa Kiiran oven yli, kuin olisivat juurtuneet siihen.
- Kaikki okei? Vesku kuului kysyvän, kun kipitimme Marun kanssa hänen perässään sisään.
- Hienosti, se syö ja hoipperoi, Panu naurahti.
- Mamman pikku mies, lässytin ja änkesin itsenikin näköalapaikalle. Niin tamma kuin varsakin olivat tosiaan hyvinvoivan näköisiä.
- Jessi, soitatko sä Jutalle, jos se ehtisi poiketa kurkkaamassa sitä jossain välissä, Vesku pyysi ja lähti töihin.
Lupasin, ja sitten ajoin nuorison nukkumaan. Siiri yritti pistää vastaan, mutta hän näytti kävelevältä kuolemalta ja antoi lopulta Panun taluttaa itsensä sisään.

Ehkä päivän pilvisyydestä johtuen tallille ei alkanut valua porukkaa kovin aikaisin, paitsi Juttaa, joka kävi ohimennessään toteamassa varsan oikein mallikkaaksi. Minä en ollut paljastanut tytöille ollenkaan tallin salaisuutta, vaan kunhan eläinlääkäri oli käynyt heidän leikkiessään kotia autotallissa, laitoin heidät autoon ja lähdin viikottaiselle kauppareissulle. Yleensä kävin maanantaisin, mutta kun Ilse ja iskä olivat uhanneet tulla synttäreideni kunniaksi keskiviikko-iltana käymään, olin päättänyt, että sinnittelisimme päivän pidempään. Saisin tuoreempia marjoja synttärikakkuni päälle. Omat puskamme olivat tytöt syöneet tyhjiksi sitä mukaa kun niihin oli jotain punaista ilmestynyt.

Kävin neuvolassakin ja sain synninpäästön taas viikoksi. Paineeni olivat korkealla, mutteivat liian. Kaupassa kului hyvän aikaa ja kun sitten olin pakkaamassa kasseja ja lapsia pakuun, puhelimeni soi. Heti tuli mieleen, että se oli Siiri, että varsalle oli sattunut jotain, ja säikähdin, mutta näytöllä vilkkui kuitenkin äidin nimi. Eukko ei ollut antanut kuulua itsestään oikeastaan sen jälkeen, kun Alissa oli muuttanut meille, mutta itsepähän olin niin halunnutkin, eli se asia oli ollut oikein hyvä niin. Mitä helkkaria hän mahtoi haluta nyt?

En oikeastaan halunnut tietää. Todennäköisesti hänkin oli erehtynyt päivästä ja oli jossain tunnontuskissa päättänyt onnitella minua, mutta en tahtonut kuulla sitä, joten palautin puhelimen laukkuun vastaamatta ja jatkoin lasten turvavöiden kiinnittämistä. Se soi kuitenkin uudelleen, ennen kuin ehdin itse autoon, ja kun kiukustuen taas otin sen esiin, oli numerokin uusi.
- Hei, Matti täällä, kuului miesääni.

Ellen juuri olisi ajatellut äitiä, olisin varmaan kysynyt "kuka Matti?" mutta nyt muistin hyvin.
- Yritikö sä äsken soittaa toisesta puhelimesta? kysyin epäluuloisena.
- Yritin, mutta ymmärsinhän mä sitten, ettet sä varmasti siihen vastaa.
- No en ajatellut vastata, niin. Onko joku vialla?
- Juu, kun se on sairaalassa.
- Äiti?
- Niin.
- No mikä sitä vaivaa? ääneni taisi kuulostaa kyllästyneeltä. Tietysti minua tarvittiin taas hoitamaan asioita ja vierailemana ja paapomaan ja hoitamaan. Minä en vaan halunnut.
- Ei tiedä vielä, mutta aika kipeä se on. Mariassa se on, sisätautiosastolla.
- Jaha. No kiitos, kun kerroit.
- Etkö sä pääsisi käymään?

Minua suututti. Olisin mielelläni paiskannut puhelimen maahan, mutta en nyt sentään raaskinut rikkoa sitä.
- En mä tiedä, joudanko mä ajamaan sinne asti, tokaisin.
- Tänne asti? Tässähän se on, keskellä kaupunkia.
Muistin, etteiväthän nuo tienneet mitään viimeisen parin vuoden ajalta. Eivät, missä me asuimme, että meillä oli oma talli, ei sitäkään, että olin ratkeamaisillani raskaana.
- Mulla on kyllä sinne jonkin verran matkaa. Ja lapsetkin pitäisi ottaa mukaan.
- Kyllä mä ymmärrän, ettet sä varmaan halua, mutta se on tosiaan vähän huonossa kunnossa, Matti sanoi. Hän oli kunnon mies, vähän yksioikoinen vain, ja usein mietin, mikä elämää suurempi voima hänet piti roikkumassa hulttioäidissäni. Vaikka en niin kauheasti välittänyt tietää sitäkään, oikeastaan.
- Mä katon, huokaisin. – Ehkä mä saan järjestettyä.
Liian kiltti minä. Jo kaupan parkkipaikalta pois ajaessani suunnittelin reissua Helsinkiin.
- Mennään käymään sairaalassa, sanoin tytöille.
- Miksi? Danni halusi tietää.
- Mennään katsomaan Kaisa-mummia.

Danni ei varmasti muistanut äidistä juuri mitään ja olin kovasti yrittänyt miettiä, mitä Alissa mahtoi muistaa. Me kun emme paljon edes puhuneet koko naisesta, mutta Alissan muuttaessa meille olimme päättäneet, että olisi järjetöntä yrittää uskotella hänelle, että Vesku ja minä olimme hänenkin vanhempiansa. Niinpä aina silloin tällöin piti selvittää heille koko kuvio, kuka nyt oikeastaan oli kenenkin äiti ja miten ja miksi.
- Ai mun äitiä? Alissa kysyikin heti.
- Niin, sun äitiä.
Sitten sain taas kerran ladella koko sukuselvityksen.

Siiri ja Panu nukkuivat edelleen, joten päätin odotella vähän aikaa ennen lähtöä. Kävin vilkaisemassa varsaa ja tein ruokaa. Sen tuoksu taisi herättää Panun, sillä hän ehätti sitten ruokapöytään yhtaikaa meidän kanssamme.
- Mun täytyy mennä käymään sairaalassa, pitäkää te putiikki pystyssä.
- Ootko sä kunnossa? hän kysyi heti ja hänen katseensa valahti alaspäin.
- Joo, me mennään katsomaan yhtä sukulaista.

Kampasin tytöt ja etsin koko porukalle kaupunkikelpoiset vaatteet. Harmitti kyllä lähteä hevosautolla Helsingin keskustaan, mutta ehkä saisin sen vastapäisen kappelin pihaan, ellei siellä parhaillaan sattuisi olemaan hautajaisia. Tyttöjä joko kiukutti tai jännitti, sillä he kiistelivät kaikesta mahdottomasta koko matkan, mutta minä suljin siltä korvani. Olisin tullut hulluksi tai ajanut tieltä, jos olisin ruvennut erotuomariksi ajaessani, niinpä vain laitoin radiota kovemmalle, kun he eivät sentään pahoinpidelleet toisiaan. Harmitti ihan vietävästi. Olisin halunnut olla kylmä ja kopea ja pyytää Mattia toivottamaan äidille hyvää matkaa helvettiin, mutta jo ajatuskin sai omatuntoni vääntelehtimään. Liian kiltti.
- No nyt pyhäilmeet naamalle, sanoin väsyneesti, kun olin ajanut auton Lapinlahteen vievälle tielle.
- Mutta kun toi… aloitti Danni.
- Ei kun oikeesti. Sairaalassa pitää olla nätisti. Jos te ootte kuin peikonpoikaset, mä joudun jättämään teidät vahtimestarille pideltäviksi.

Se ei kuulostanut kai kummankaan mielestä kivalta, sillä he tarttuivat toisiaan kädestä kuin pikku enkelit, kun kävelimme sairaalaan. Olin ollut siellä mutamaan otteeseen lyhyessä harjoittelussa, joten tiesin, missä oikea osasto oli. Ensiavun ohi mennessäni vilkaisin sinne miettien, mahtaisiko Simo olla töissä. Viitsisinkö poiketa tyttöjen lähtiessäni kanssa siellä vilkaisemassa? Tuskin siellä näin kesäpäivänä olisi yhtä kammottavaa pultsari- ja narkkarilaumaa kuin joskus yöaikaan? No, harkitsisin sillä aikaa kun kävisin äidin luona.

Matti ja pojat olivat siellä, käytävällä erään huoneen edessä. Pikku velipuoleni, joita en heitäkään ollut nähnyt vuosiin, olivat humahtaneet minua pidemmiksi ja tuijotin heitä hetken mykkänä, yrittäen epätoivoisesti muistaa heidän nimiään.
- Alissa, tässä on sun isoveljesi, sanoin heikosti, kun en saanut niitä päähäni. Pojat katsoivat pientä tyttöä sulkeutunein ilmein ja lähtivät pois, Alissa jäi katsomaan heidän peräänsä ja Danni pisti peukalon suuhunsa. Saatoin kuvitella kotimatkan ja tämän illan keskustelut. Miksei hänellä ollut isoveljiä, miksi Alissalla oli? Matti näytti hämilliseltä ja tuijotti meitä, meitä ja mahaani.
- Mulla ei ollut aavistustakaan, hän aloitti, muttei jatkanut.
- No miten sulla olisi voinut olla? vastasin kirpeästi
- Mutta hyvä kun tulit.

Koko tilanne selkisi minulle noin sekunnissa, kun menin sisään huoneeseen ja näin siellä valkoisten lakanoiden välissä suunnilleen aprikoosinkeltaisen hahmon.
- Onko se tajuissaan? kysyin Matilta, joka puisti päätään.
- Ei ole ollut sitten eilisen.
- Onko mitään toiveita, että se tulisikaan?
- Ei kummempia, mies sanoi surkeana. – Mun olisi kai pitänyt sanoa se sulle.
- Ei sillä niin väliä. Ihan hyvä kun soitit, sanoin. Äiti oli minun silmiini enää vain mainittavasti hengissä. Olin tuntevinani kalman tuoksunkin ja näin harmahtavan kolmion nenän alla. Sen olin oppinut ensimmäisenä työkesänäni hyvin monta vuotta sitten merkitsevän kuoleman läheisyyttä.

- Saat sitten ruveta järjestelemään hautajaisia, sanoin karskisti. – Se joi itsensä kuoliaaksi, eikö vaan?
- Siltä se nyt näyttäisi, Matti myönsi. Toivoin, että olisin osannut lohduttaa häntä jotenkin, mutta en minä osannut. Olin aina vaan liian vihainen. Kävin kuitenkin sipaisemassa äidin hiuksia pois otsalta ja vilkaisin sitten ympärilleni nähdäkseni, missä tytöt olivat.

He seisoivat ovinurkassa edelleen käsi kädessä ja tuijottivat sänkyä. Nyt minua kadutti, että olin ottanut heidät mukaan. Kapea, keltainen ruho, joka tuskin hengitti ja näytti onttoposkiselta, ei varmaan tekisi hyvää kummankaan yöunille. Itsekin olin sitä melkein säikähtänyt.
- Mennään pois, Danni pyysi, enkä vastustellut.
- Mennään, joo. Käydään kotimatkalla vaikka jätskillä, lupasin, vaikkemme ikinä harrastaneet sellaista. Nyt piti kuitenkin saada heille jotain muuta ajateltavaa.
Matti ei aikonut näyttävän liikahtaa mihinkään vuoteen äärestä, joten taputin häntä epäröiden olkapäälle, keräsin lapseni ja lähdin.


Koko loppupäivän minulla oli vähän jotenkin sellainen olo, kuin minulla olisi ollut kaulahuivi liian tiukalla kaulassa. Danni ja Alissa piristyivät saadessaan oikeassa kahvilassa oikeat jäätelöannokset, mutta kummankin kasvoilla häivähti välillä sen näköinen vakava ilme, että tulisimme puhumaan tästä reissusta vielä pitkään, kunhan he olisivat ensin itse pohtineet asiaa kunnolla. Mutta ei vielä tänään. Kotiin päästyämme Bambilla ratsastaminen ja uusi varsa ilmeisesti sai heidät oikeasti unohtamaan.

Teeskentelin, että minäkin olin unohtanut, tai etten välittänyt, mutta itsepetostahan se oli. Äiti nyt oli kuitenkin äiti, vaikka välit olisivat olleet miten huonot ja miten kauan. Ei hän nyt suoranaisesti mitään pahaa ollut koskaan minulle tahtonut, vaikka erinäisiä hankaluuksia olikin aiheuttanut. Olisikin ollut helppoa, jos olisin yksinkertaisesti vihannut häntä väkivaltaisuuden tai kiusaamisen tai ilkeyden takia, mutta kun hän nyt kuitenkin oli ollut vain heikko ja aika hölmö, minulla oli hyvin huono omatunto välien katkaisemisesta. Enkä voinut lähteä edes ratsastamaan tuulettaakseni päätäni. Onneksi saatoin sentään kuluttaa illan leipomiseen.

- Pitäiskö mun ajaa sinne uudelleen? kysyin Veskulta illalla, kun olimme laittaneet tytöt nukkumaan.
- Jos susta tuntuu siltä niin pitää, hän sanoi vakavana.
- Mutta kun se on semmonen hölmö.
- No se ei taida olla kovin kauan yhtään mikään. Mä tulen viemään sut, jos sä haluat.
Mietin vähän aikaa, mutta pudistin sitten päätäni.
- Et kai sä voi. Sä nukuit viime yönäkin vaan pari tuntia, ja mitä jos tytöt herää ja me ollaan poissa. - Siiri voi pistää ne takaisin nukkumaan.
- Onko se kotona, Siiri?
- Sen voi soittaa kotiin, ei se varmaan kaukana ole.

Niin me sitten ajoimme takaisin kaupunkiin, ja vaikka olin valmistautunut selittämään ja riitelemään, jotta pääsisimme osastolle näin epäkristilliseen aikaan, ei se tuottanut mitään hankaluuksia, kun yöhoitaja kuuli, kenen luo olimme tulossa.
- Mä odotan sua tässä käytävällä, Vesku ilmoitti ja lähetti minut yksin sairashuoneeseen. Niin olikin parempi.
Äiti oli ihan samannäköinen kuin päivällä. Ehkä vähän kalpeampi, joskin näin hämärässä joku olisi voinut erehtyä luulemaan hänen keltaista väriään syväksi rusketukseksi. Minä tiesin paremmin, tiesin senkin, että jos hän olisi avannut silmänsä, nekin olisivat olleet keltaiset. Hän ei olisi varmaankaan pelastunut enää edes maksansiirrolla – hetkeksi mieleeni tuli hullu ajatus, että Matti olikin soittanut minulle päivällä varastaakseen minun maksani, tai Alissan. Se ei ollut hauska ajatus pimeässä, hiljaisessa sairaalassa ja minun oli pakko vilkuilla ympärilleni, ettei hän vaaninut missään nurkassa veitsi kädessään.

Istuin siellä ehkä puolisen tuntia mietiskelemässä ja muistelemassa, sitten olin havaitsevinani pienen muutoksen hengitysäänissä. Niiden väliin oli ilmestynyt tauko. Nousin vaivalloisesti ja kävin painamassa nappulaa oven vieressä. Vesku ehti sisään hetkeä ennen yöhoitajaa.
- Pärjäätkö sä? hän kysyi.
- Pärjään, kiitos, sanoin. – Mutta mä en luule, että kestää enää kauan. Pitäisikö Matti soittaa tänne?
- Mä soitan, niin pyydettiin papereissa, sanoi hoitaja vilkaistuaan äitiä ja lähti huoneesta.
- Haluatko sä jo lähteä? Vesku kysyi, mutta puistin päätäni.
- Sitten kun se Matti tulee. Musta ei ole kiva ajatella, että joutuis kuolemaan yksin.

Siihen ei mennyt viittätoista minuuttiakaan ja sitten Vesku ja minä ajoimme takaisin kotiin. Ei minun tarvinnut nähdä äidin kuolemista, enkä halunnutkaan, katselkoon Matti sitä ja hyvästelköön kaikessa rauhassa. Minä olin nyt sovussa itseni kanssa ja kunhan pääsisin omaan sänkyyni peiton alle ja itkisin vähän, tuntuisi varmaan paremmalta. Ajattelin kyllä, etten saisi mitenkään nukuttua, mutta nukahdinkin melkein saman tien kun sänkyyn pääsin. En ehtinyt juuri edes sitä itkemistä. Oli kai ollut sen verran rankka päivä.

Synttäreitäni vietettiin sitten aika ailahtelevaisissa merkeissä. Matti oli yöllä lähettänyt tekstiviestin, että äiti oli kuollut, ja että hän ilmoittelisi hautajaisista aikanaan. Se teki aamusta jotenkin epätodellisen tuntuisen. Toimin vähän niin kuin sumussa, enkä saanut edes lasten kanssa puhuttua asiasta, saati tallilaisten, vaikka Vesku olikin aamulla kuulunut kertovan uutisen Siirille ja Panulle. Päivällä sitten totesin, että kermavaahto ei vatkautuisi itsekseen ja sain upotettua harhailevat ajatukseni askareisiin. Miila ja Lauri tulivat muuta perhettäni aikaisemmin, ja heille sain ilmoitettua olevani nyt puoliorpo ilman tunteenpurkauksia, mutta sitten repesin, kun Ilse ja iskä ja Karoliina tulivat ja iskä halasi minua. Hulluinta olivat, että muutkin alkoivat räpytellä silmiään ja niistää neniään, kai itkeminen sitten tarttui siinä missä nauraminenkin.

Sen jälkeen oli kuin olisi ilma puhdistunut, ja saatoin ruveta kahvinkeittoon. Muut puhuivat hetken aikaa hiljaisella äänellä vakavia asioita, mutta hautajaistunnelma onneksi katosi siihen mennessä kun olimme saaneet huvimajaan katettua kahvipöydän.
- Nyt sun pitää varmaan hommata jostain musta leninki hautajaisiin, sanoi Ilse.
- Mä en halua, sanoin kauhistuneena ajatuksestakin. – Mitä mä teen sillä sitten enää ikinä sen jälkeen?
- Lapsethan voi leikkiä sen kanssa telttaa, Miila ehdotti. – Niin, tai ota ja tuunaa musta jätesäkki, kiiltävää ja ihonmyötäistä. Jeesusteipillä saat hopeiset koristelutkin.
Ellei pöydässä olisi ollut lapsia, olisin heittänyt häntä pullalla.
- Mä en taida kuule mahtua enää edes jätesäkkiin, nauroin sitten vain.
- Entäs lapset? kysyi Ilse.
- Mitä niistä?
- Aiotko sä ottaa ne mukaan?
- En mä tiedä, sanoin vakavoituen taas ja vilkaisten tyttöjä. – En mä ole ehtinyt miettiä semmosta.

Alissa laski äkkiä keksin kädestään lautaselleen ja alkoi ulvoa täyttä kurkkua. Hän oli kai lopulta saanut asiat päässään jonkinmoiseen järjestykseen.
- Mulla ei ole enää äitiä! hän rääkyi niin, että Maru tuli huvimajan portaille katsomaan, kuka rääkkäsi perheenjäsentä. Huuto ei meinannut hiljentyä millään, ennen kuin Vesku ojensi tytön minun polveni päälle.
- Ei mullakaan, sanoin hiljaa suoraan Alissan korvaan, ja silloin hän lopetti.
- Eikö?
- Ei, sanoin ja pudistin päätäni. – Etkö sä muista, että me ollaan sisaruksia?
- Hei, hei, arvatkaa mikä meillä on tallissa! puuskahti siihen sitten lopultakin Siiri, joka oli vääntelehtinyt penkillä vaikka miten kauan. Olimme sopineet, että söisimme kakkua ensin, ennen kuin sanottaisiin varsasta mitään, koska Karoliina ja muut naispuoleiset vieraat kun karkasivat todennäköisesti sitten talliin lopuksi aikaa.

Juuri niin kävikin. Minä jäin vielä istumaan Alissaa pidellen, mutta kun olimme molemmat niistäneet nenämme servetteihin, tytölle tuli kiire.
- Mä meen katsomaan varsaa, hän ilmoitti ja lähti juoksemaan muiden perään.
- Pitäsköhän munkin mennä sinne, Vesku huokaisi ja nousi pöydästä. Minä ja iskä jäimme siihen istumaan, ensin hiljaa, mutta aloimme me sitten hiljalleen jutellakin. Muistelimme äitiä.

  Re: Mansikkakesä 13

Lähettäjä: Sweet Evil 
Päivämäärä:   9.8.09 13:38:57

Oon tässä lukenut tätä tarinaa, ja pääsyt kakkoseen vasta ja nyt mietin et onkohan tällä tarinalla kotisivuja joista oisi helpompi lukea kuin aina painaa tuota "edellinen" nappia?? :)

  Re: Mansikkakesä 13

Lähettäjä: Pingo 
Päivämäärä:   9.8.09 15:31:17

Tuli oikein kunnon äijä ;) sen verran iso kaveri, et ei haavettakaan päästä ihan heti hevosen selkään :p

  Re: Mansikkakesä 13

LähettäjäSennnu 
Päivämäärä:   9.8.09 16:42:57

Sweet E, juu, täällä (jatkuu sitten toiselle sivustolle, mutta siellä on linkki)

Pingo hui! Kuules, kolmas poika mun kamuille tässä nyt parin viikon sisään! Tosin sun on vanhin, viime yönä tuli nuorin...
Sä haluat varmaan julistaa täällä kaikille, että mikä tulee nimeksi? Nimet on niiiin mielenkiinnostavia!

--------------------
29.

Matti ilmoitti hautajaisten päivämäärän ja kirjoitin sen keittiön seinäkalenteriin tunkien siten koko asian pois mielestäni. Jossain vaiheessa pitäisi tietysti päättää, millä porukalla sinne lähtisimme, ja mihin pistäisimme tytöt siksi aikaa, jos menisimme kahden Veskun kanssa. Mielelläni hänet ottaisin sinne mukaan. Alkuviikon parina päivänä oli tapahtunut niin paljon – syntymä, kuolema, synttärit – että vetelin sikeitä melkein koko torstaipäivän, mutta sitten nousinkin iltapäivällä uutena ihmisenä kuin feeniks tuhkasta. Kävin suihkussa, pukeuduin ja lähdin tallille tarkistamaan, olivatko lapset ja hevoset vielä hengissä ja ehjiä.

Kaikki oli yllättäen oikein hyvin, paitsi että Alissalla oli polvet auki, kun hän oli kompastunut tallin kynnykseen. Kiira ja varsa olivat reunimmaisessa tarhassa ulkoilemassa ja jäin ihastelemaan pientä kahvinruskeaa otusta, joka liikkui jo sulokkaasti laukassa äitinsä ympärillä, kun sai ryskäyshengen päälle. Pete ja Pajukin olivat pysähtyneet sitä ihastelemaan ja hymyilivät minulle ystävällisesti, molemmat.
- Kiitos viimeisestä, Pete sanoi muodollisesti ja tuijotin häntä.
- Mistä sä puhut?
- Se puhuu siitä kermakakusta, minkä se lopetteli eilen, Paju avitti samassa kun minullekin välähti. Tarjoamuksia oli tullut tehtyä niin paljon, että olin sitten ruvennut kutsumaan ohikulkevia tallilaisiakin synttärille illan mittaan.
- Hyvä kun kelpasi, nauroin.
- Koska teillä on seuraavat bileet? Pete kysyi toiveikkaana.
- Varmaan ristiäiset, arvelin ja jatkoin kierrostani.

Oli kuin olisin ollut monta päivää lomalla tallista. Tajusin, etten tiennyt, oliko Panu vai Siiri ratsastanut Nikiä, tai olivatko tytöt päässeet Bambin selkään. Tai olivatko ponin omistajat kenties jo palanneet lomiltaan?
- Onko Terhiä ja Miiamaria näkynyt? kysyin Panulta, kun löysin hänet putsaamasta Kiiran ja varsan karsinaa. Hän keskeytti hommansa ja puisti päätään.
- Ei, vaikka enhän mä niitä ole nähnytkään, mutta just puhuttiin niistä Siirin kanssa.
- Mitä te puhuitte? kysyin uteliaisuuttani.
- Siiri mietti, että mitä poneille tapahtuu jos ei ne koskaan tulekaan takaisin.
- Äh, totta kai ne tulee.

- Tänäänkö Veskulla alkaa loma? Panu kysyi sitten.
- Huomenna, korjasin. – Miten niin?
- Mä vaan mietin, että koska mun pitää lähteä pois.
- No hitto, sanoin.
Periaatteessa kai Hanna oli lainannut pojan meille kunnes Veskun kesäloma alkaisi, mutta en minä ihan näin äkkiseltään ollut valmistautunut luopumaan hänestä. – Haluaisitko sä olla vähän pidempään, jos Hanna suostuu? kysyin.
- Mikä ettei, Panu sanoi virnistäen ujosti.
- Tai mä pistän Veskun soittamaan, se voi lirkutella sen ympäri, päätin.

Odotin kyllä Veskun lomaa kuin kuuta nousevaa. Perjantain sää näytti ihanalta ja suunnittelin, että voisimme grillata kaikenlaisia herkkuja, kunhan hän tulisi töistä. Sitten se rutkale soitti iltapäivällä ja kysyi, sopisiko minulle, jos hän loman kunniaksi kävisi parilla oluella työkavereiden kanssa.
- Totta kai sopii, sanoin, vaikka minun teki mieli kiljua että ei.
- Oletko sä varma? hän kysyi varovaisesti. Ääneni oli tainnut paljastaa jotain.
- Koska sä muka olet käynyt viimeksi kavereiden kanssa ulkona? Älä vaan kuvittele, että mä alkaisin estellä sua siitä.
- Mutta haittaako sua?
- No, mä odotin kivaa koti-iltaa, mutta onhan niitä tässä ollu vaikka miten. Mene.
- Ihanko totta?
- Lakkaa @!#$ jankkaamasta! Uskallakin tulla kotiin muuta kuin humalassa taksilla tai mä jätän sut! huusin ja kun toinen pää hiljeni niin, että kuului vain avaruuden huminaa, minua alkoi naurattaa.
- Öh, rakas mieheni sanoi, edelleenkin ilmeisen epätietoisena.
- Mene, ihan oikeesti. Koti-iltaillaan huomenna.

Minä olin kumminkin ehtinyt jo käydä ostamassa aineksia vartaisiin ja vihanneksia ja pihvejä ja päätin syöttää ne sitten vaikka tallilaisille. Pystytin grillin autotallin oven eteen ja levitin tytöille sen viereen filtin. Siinä vaiheessa, kun olin saanut heidät syötettyä täyteen saapuivat syömään Siiri ja Panu, ja sitten muitakin. Pete ja Paju olivat tulleet kiireellä tallille, mutta kuskin eli Peten kiire katosi, kun hän huomasi, että syötävää oli tarjolla. Asta ja Emma vain vilkuttivat ohimennessään ja Kara oli käynyt jo päivällä, mutta Lotta jäi istuskelemaan kanssamme myös.
- Mitä me juhlitaan? hän kysyi jäystäen maissia.
- Veskun lomaa.
- Missä se sitten on? huomasi Paju.
- Juhlimassa lomaansa.
- Häh, mä luulin, että te ootte täydellinen pari!
- Me ollaankin, siksipä se saa joka toinen vuosi käydä työkavereidensa kanssa ulkona, virnistin.

- Mä lähden hei käymään huoltsikalla, sanoi Siiri vilkaistuaan kännykkäänsä ja lähti menemään. Me muut istuimme siinä niin kauan kun ruokaa riitti, ja sitten vielä vähän pidempään. Minulla oli hauskaa. Kaikki muut olivat minua nuorempia, mutta eivät niin paljon, että se olisi häirinnyt minua, eikä ilmeisesti heitäkään. Juttelimme hevosista, mutta myös paljosta muusta – opiskelusta, tulevaisuudensuunnitelmista. Musiikista, elokuvista. Horoskooppimerkeistä ja lempidrinkeistä.
- Odottakaa vaan kun mä olen putkauttanut tän kääryleen ulos! Mä en malta odottaa ensimmäistä mansikkamargaritaa! Ja konjakkia mä haluan kanssa! ilmoitin heittäytyen selälleni tyttöjen filtille.
- Me kerätään sulle konjakkipullo ristiäislahjaksi, lupasi Pete.
- Upeeta! Mahtavaa! nauroin.
- Mä lähden nyt ruokkimaan hevosia, ilmoitti Panu, huokaisten kuin ei olisi halunnut lähteä. Mutta kello oli tosiaankin jo melkein yhdeksän ja oli aika tehdä tytöillekin jotain.
- Mä voin tulla auttamaan sua, sanoi Lotta Panulle, ja niin menivät Paju ja Petekin. Minä sain jäädä keräämään tyhjiä astioita. Ruoanjämiä ei juuri ollut, mutta heitin grillinkulmaan kärventyneen lihanpalasen Marulle, joka ei ollut poistunut grillistä kovinkaan kauas koko iltana.

Vietin yksinäisen illan. Tytöt nukkuivat, Siiri oli liesussa ja Panukin lähti jonnekin corollallaan. Telkkaria ei huvittanut katsella, joten otin tietokoneen, hoitelin sähköpostit ja laskut ja sitten harrastin vapaata surffailua kunnes vauvapalstat alkoivat tympäistä ja hevospalstat suututtaa. Tein iltapalaa ja luin. Keitin teetä, menin sänkyyn ja luin lisää, kun en saanut unta. Missä kaikki olivat? Kun ovi lopulta kävi, kuulin vain Panun puhuvan matalasti Marulle. Kun kello ohitti puolenyön, en enää tiennyt, olisinko huolehtinut enemmän Veskusta vai Siiristä. Siiri oli alaikäinen ja vastuullani, mutta jos Vesku oli lähtenyt töistä neljältä ja mennyt kaljalle, hänen täytyi olla jo ämpärikännissä.

Siiri konttasi sisään kello yhdeltä ja että olikin tyttö pöllyssä. Tai siis humalassa, ei siinä varmaan muuta ollut. Menin katsomaan, kun hän romahti eteisen lattialle ja tuijotin vähän aikaa.
- Hupsista, tyttö mutisi ja könysi jaloilleen, vilkuillen ympärilleen kuin ei olisi ollut ihan varma siitä, missä oli. Sitten hän näki Marun ja riemastunut hymy levisi naamalle. Minä en ollut riemastunut. Tarrasin häntä kainalosta ja talutin omaan sänkyynsä. Oli ihan turha ruveta saarnaamaan nyt, sillä Siiri hihitti itsekseen ja hyräili, mutta aamulla. Voi että, millaisen puheen saisinkaan hänelle aamuksi rakennettua! Oli ihan turha kuvitella, että vaikka pyrin kohtelemaan häntä kuin aikuista, tai olemaan kasvattamatta, katsoisin tuommoista.

Vesku tuli ehkä tuntia myöhemmin, vähän vähemmän humalassa ja vähän hiljaisemmin. Minä en ollut kuitenkaan ehtinyt nukahtaa vieläkään, kun kehittelin teräviä sanakäänteitä, joilla möyhentää Siiri aamulla.
- Iltaa. Huomenta. Anteeksi, Vesku mutisi horjahtaessaan makuuhuoneeseen ja kääriytyi peittoon oman puolensa reunalle, alkaen välittömästi kuorsata. Siitä pisteet hänelle. Olisin ehkä ruvennut väkivaltaiseksi, jos hän olisi ruvennut hamuilemaan minua ja löyhähtänyt rakkaudentunnustuksia pän naamaa. Onneksi olin kouluttanut hänet hyvin, ja hän oli nopea oppimaan. Tilaisuuksia kouluttamiseen ei kyllä ollut ollut kauhean usein, yleensä kävimme ulkona yhdessä, jos kävimme.

Kumma kyllä heräsin aamulla, kuten tavallista, siihen, että Panu kaatoi Marun peltikuppiin koiranraksuja ja lähti ruokkimaan hevosia. Olin kuvitellut herääväni äreänä vasta siihen, kun tytöt tulisivat vaatimaan puuroa, mutta vahingonilo taisi piristää minua. Lähdin oikein meluisasti keittiöön kolistelemaan kattiloita. Siiri ja Vesku, kumpikaan, eivät kyllä tulleet silmät vilkkuen kärkkymään aamiaista, vaikka laitoin radionkin soimaan niin kovalle, että minun alkoi tehdä mieli tanssia. Sen kuitenkin lopetin, kun Panu palasi tallista.
- Ne taisi tulla myöhään, hän sanoi, vetäen suunsa vinoon hymyyn.
- No ei järjettömän myöhään mutta järjettömässä kunnossa. Voi että, kun meillä olisi ulkohuussi niin tänään olisi Veskun homma tyhjentää se! puuskahdin. Panu nauroi ja kysyi, mitä Siirille keksisimme.

- Mä olen valmistellut ihanan puheen, hymähdin. – Se alkaa luottamuksesta ja alkoholilaista ja päättyy raiskauksiin, huumeisiin ja teiniraskauksiin ja loppukaneettina ”mun on pakko soittaa sun äidille”.
- Et kai? Panu kysyi uteliaan näköisenä ja alkoi laittaa kahvia.
- Riippuu siitä, miten huonossa kunnossa se on, ja miten katuvainen. Kyllä mä maistoin alkoholia Siirin ikäisenä, mutta mä tunnen itseni nyt vähän hyväksikäytetyksi. Se ei ikinä olisi uskaltanut mennä omaan kotiinsa siinä kunnossa.
- Mutta eikö ole hyvä, että se uskalsi tulla tänne?
- Tietysti! Mutta ei se silti voi kuvitella, että se teki jotain fiksua!

Panu lähti syötyään aamiaista ratsastamaan Nikillä.
- Ettekö te haluais leikkiä sisällä vähän aikaa, odotettais että isi herää? houkuttelin lapsia. Yleensä he juoksivat pitkin tallipihaa, mutta silloin Siiri oli myös siellä jossain. Panu ei ollut yhtä harjaantunut vilkuilemaan heidän menemisiään silmäkulmastaan.
- Okei, Danni sanoi ja kiskoi Alissan mukanaan. Pian tyttöjen huoneesta alkoi kuulua iloisia leikin ääniä. Olin ehkä vähän narttumainen, mutta ajattelin, että siinä oli juuri sopivaa musiikkia seinän takana nukkuvan Veskun korviin.

Hän nousikin pian, ja laahusti keittiön oven ohi suoraan kellarin portaisiin, huikaten vain tekopirteän huomenen, sitten alakerrasta alkoi kuulua suihkun ääntä. Paljon aidommin pirteän näköinen mies tuli sieltä takaisin, tuoksuen shampoolle ja hammastahnalle, jonka taustalta kyllä vielä tuntui väkevä häivähdys.
- Huomenta, sanoin silti ja annoin hänelle suukon. – Oliko kivaa?
- No jos olisi ollut ihan helvetillistä niin mä en kai olisi viihtynyt valomerkkiin asti, hän naurahti.
- Tossa on pointtinsa, myönsin.
- Oletko sä vihainen?
- En, mähän vaadin sua menemään. Se olikin ihan totta. Pidin kunnia-asianani sitä, etten muutellut mieltäni naisten kuulemma niin tavalliseen tapaan. Kun kerran olin sanonut, että hänen pitäisi mennä, olin samalla luopunut oikeudestani nalkuttaa ja murjottaa dagen efter. Meluamista ja epäsuoraa metelin aiheuttamista ei laskettu.

- Miten tytötkin on vielä sisällä? Tämmönen sää! Vesku kysyi sitten ja kaatoi itselleen sekä kahvia että tuoremehua isot mukilliset.
- No kun mä en vielä viitsinyt mennä ulos, houkuttelin nekin jäämään.
- Kiinnostavia uutisia? hän kysyi viitaten paikallislehteen, jota selasin.
- En mä oikeastaan lukenut sitä, mä suunnittelin puhetta, naurahdin.
- Mulleko?
- Ei kun Siirille. Se kuule vasta huonossa kunnossa tulikin kotiin.

Vesku näytti järkyttyneeltä, kun kuvailin Siirin humalatilaa.
- On kai se hengissä? Ettei se ole saanut mitään alkoholimyrkytystä?
- No varmaan on, mutta kyllä se kuorsasi ja korisi neljän aikaan kun mä kävin vessassa.
- Korisi?
- No semmosta kuorsauskorinaa. Ei kuolemankorinaa. Mutta voin mä käydä uudestaan vilkasemassa.
Hiivin Siirin huoneen ovelle ja avasin sen äänettömästi. Ikkuna oli auki, joten ilma oli melko raitista, ja tyttö itse makasi sängyllään ilmeisen umpiunessa. Hän oli riisunut osan vaatteistaan, mutta caprit ja rintsikat olivat vielä yllä. Tasainen hengitys kuului selvästi ja huokaisin helpotuksesta.
- Hyvin hengissä, sanoin kun palasin keittiöön.

Emme me malttaneet koko päivää viettää sisällä, sen aikaa vaan, että saatiin tavanomainen pikainen viikkosiivous hoidettua, sitten Vesku lähti ratsastamaan Mustilla.
- Oletko sä jo ratsastuskunnossa? kysyin.
- Olen. Tai jos en ole niin paiskatkoon mut ketoon.
- Mikset antaisi Panun kokeilla sitä? ehdotin hetken mielijohteesta, mutta Vesku pudisti päätään. – Ota sinä se poika ja menkää hakemaan mun auto, jos sä haluat työllistää sen. Ajokunnostani mä en tiedä, mutta ratsastuskunnon mä aion nyt testata.
- Mihin sä sen auton sitten jätit?

Siiri oli hereillä, kun palasimme, makaili minun aurinkotuolissani peitto päällään ja näytti sekä kalpealta että punasilmäiseltä. Epäilin jo Veskun haukkuneen hänet, mutta kun menin ja tönäisin häntä sen verran sivummalle, että minunkin takapuoleni mahtui lavitsalle, hän alkoi itkemisen ja tarrautui käsivarteeni.
- Anteeks, hän nyyhkytti.

Minun pasmani menivät sekaisin. Olin valmistautunut tapaamaan uhmailevan teinin ja riitelemään. Sen sijaan kylkeäni vasten painautui itkevä lapsi.
- Toivottavasti sulla on ihan kauhea olo, sanoin kuitenkin.
- Mulla o-ho-honkin, Siiri itki.
- Ootko sä saanut syötyä mitään? kysyin unohtaen, että minun piti olla vihainen.
- Vähän, mutta henkisesti mulla on paha olo.
- Se johtuu verensokerin laskemisesta krapulassa.
- Se että mulla on paha mieli?
- Se, vastasin, enkä voinut olla silittämättä Siirin hiuksia. Minulla oli hyvin äidillinen olo. – Mitä tapahtu? Te päätitte pitää bileet ja juoda itsenne känniin?
- En mä aikonut juoda itseäni känniin…

Päätin kätkeä hyvinharjoitellun puheeni talteen odottamaan parempia aikoja, tai huonompia, miten sen ottaa. Siiri ei ollut ilmeisestikään aikonut muuta kuin maistaa, mutta kun hän ilmeisesti oli suunnilleen ensimmäistä kertaa asialla, ei fifty-fifty-kossukolalla ollut ollut mainittavaa eroa saunasiideriin, ennen kuin se oli noussut päähän. Hän ei tiennyt, miten oli tullut kotiin ja kenen kyydillä, eikä muistanut edeltävistäkään tapahtumista paljon mitään. Jonkun Uffen luona he olivat olleet.
- Sä sanoit meneväsi huoltsikalle ja menitkin kotibileisiin, sanon moittivasti.
- Niin, Siiri tunnusti. – Mä ajattelin että jos et sä anna mun mennä…
- Miksi mä olisin kieltänyt? Mähän luotin suhun.
- Etkö sä enää sitten?
- Mun täytyy miettiä, sanoin.
- Älä kerro äidille ja isälle!
- Siinä mulla vasta onkin miettimistä.

  Re: Mansikkakesä 13

LähettäjäSennnu 
Päivämäärä:   9.8.09 22:53:36

30.

Panu palasi Hankoon seuraavalla viikolla. Hanna oli todennut, että yhden puuttuminen joukosta näin kisakaudella oli hankalaa, ja halusi hänet takaisin.
- Harmi, ettei meillä ole varaa palkata sua, sanoin pahoillani, mutta poika vain kohautti harteitaan.
- Mä olen halpa, kun oon oppisopimuksella, mutta taidan mä enemmän maksaa kuin äitiyspäivärahan verran, hän sanoi. Niin minäkin epäilin. Etenkin kun en vielä saanut äitiyspäivärahaa.

Toivoin sen ajan koittavan pian. Maha oli entistäkin tukalampi ja aloin olla yleisesti huonotuulinen, ja sitä paitsi minua alkoi hiljalleen pelottaakin. Danni oli leikattu ulos enkä ollut silloin tuntenut puudutuspiikkiä kivuliaampaa. Mahtoiko synnyttäminen tosiaan sattua hirveästi? Tai siis sattui tietysti, mutta miten hirveästi? Yritin vältellä sen ajattelemista sillä seurauksella, etten mitään muuta miettinytkään ja tiuskin Veskulle ja Siirille ja lapsille. Sekin jäyti, ettei minulla ollut enää kuin muutama vaate, joihin mahduin. Edes Veskun paidat eivät venyneet tarpeeksi, ei hän ollut niin paljon minua isompi. Ja ne hemmetin hautajaisetkin lähestyivät.

- Mun täytyy mennä kirpparille, päätin ja houkuttelin Siirin mukaan.
- Miten sä voit ostaa hautajaispuvun kirpputorilta? tyttö ihmetteli.
- No mä en tahdo laittaa satasta tai paria johonkin riepuun, mitä mä käytän yhden ainoan kerran. Jos mä nyt löytäisin edes jotain mikä mahtuisi mun päälle niin hyvä.
- Mikähän sun mahanympärys mahtaa olla? mietti Siiri ja selasi innostuen leninkirivistöjä valtavalla lähetystorilla, jonne olin ajanut. Ampiaisvyötäröitä toisensa jälkeen, tai sitten kaavut olivat jotain aivan valtavaa ja ulottuivat maahan asti. Lopulta löysin yhden tummanruskean mekon, joka mahtui, eikä tehnyt minua sen näköiseksi kuin eläisin köyhäinavun varassa, joten sen ostin vitosella.

En sitten tarvinnut sitä kuitenkaan. Äidin hautajaiset olivat torstaina, mutta tiistai-iltana vatsani alkoi velloa omia aikojaan ja tunsin terävää kipua, joka kuitenkin meni pian ohi. Sen verran se kuitenkin oli kestänyt, että olin kääriytynyt kokoon ja älähtänyt sohvannurkassa ja Siiri ja Vesku tuijottivat minua ällistyttävän kauhistuneen näköisenä.
- Nytkö? Vesku kysyi ja olisin voinut vannoa, että hän oli kalvennut.
- Mistä mä voisin tietää? äyskäisin takaisin ja tuijotin epäileväisesti ulokettani. Ihan kuin se olisi väreillyt. Ehkä se jumppasi siellä?
- Pitääkö meidän lähteä sairaalaan? Vesku kysyi.
- No ei kai nyt yhden vihlauksen vuoksi. Ne nauraa meidät ulos sieltä. On siinäkin varsinainen lääkäri!

Se ei kuitenkaan jäänyt yhteen vihlaukseen, vähän ajan kuluttua tuli toinen, ja sitten taas uusi, ihan kuin oppikirjoissa. Minua pelotti niin, että oksetti, ja lähempänä puoltayötä halusin enemmän kuin mitään muuta päästä jonnekin, missä oli ammattitaitoista henkilökuntaa ja kirkkaat valot ja tehokkuuden tuntu. Vesku tuntui kokonaan unohtaneen, että oli lääkäri, hän häselsi ja hermoili niin, että minun teki mieli ravistaa häntä.
- Lopeta! Sä hermostutat mua! komensin. – Soita joku tänne vahtimaan tyttöjä!
- Juu, hän sanoi ja huokaisi syvään. Hän näytti jotenkin kokoavan itsensä ennen kuin alkoi etsiä puhelintaan ja palasi ainakin hetkeksi siksi rauhalliseksi mieheksi, jota olin jo ehtinyt kaivata.

- Mikä suhunkin on mennyt, et sä hermoillut tolla tavalla kun Danni tuli, nalkutin.
- Se tuli niin äkkiä, etkä sä ollut kipeä kun me lähdettiin silloin sairaalaan, hän muistutti.
- Nyt mä olen, ähkäisin ja tipahdin taas hetkeksi sängylle.
- No niin just, hän sanoi ja silitti avuttomasti olkapäätäni. Minä huitaisin häntä.
- Lakkaa olemasta aviomies ja rupea lääkäriksi nyt!
- Heti, hän lupasi ja auttoi minut ylös, kun tuska taas helpotti. – Nyt autoon siitä.
- Mä menen. Soita sä nyt Ilselle, ettei Siirin tarvii jäädä tänne yksin tyttöjen kanssa.
- Pääsetkö sä itse?
- Pääsen mä nyt taas vaikka puuhun vähän aikaa.

Siiri näytti kauhean säikähtäneeltä, kun menin eteiseen hapuilemaan kenkiä jalkaani.
- Älä huolehdi, yritin sanoa hänelle rauhoittavasti. – Ruokithan sä hevoset aamulla jos Vesku ei ehdi kotiin?
- Tietysti, Siiri sanoi silmät suurina. – Sattuuko se kauheasti?
- Ihan tarpeeksi, mutisin.
- Koita pärjätä, hän sanoi avuttomana. Minua ärsytti ja pelkäsin seuraavaa polttoa, mutten raaskinut Siirille sanoa mitään vihaisesti, kiitin vain.
- No niin, Vesku sanoi. – Ilse lähtee tulemaan tänne, ei sillä mene tuntiakaan. Ja me mennään nyt.

Yritin matkalla katsoa kellosta, miten usein kivut tulivat, mutta ne pistivät pääni niin sekaisin, että unohtelin minuuttilukemia. No, ainakaan meitä ei lähetettäisi takaisin kotiin, se oli varma. Tai niin ainakin toivoin. Toivoin myös, että olisimme olleet matkalla Naistenklinikalle Helsinkiin emmekä pikkuiseen aluesairaalaan, mutta kai minun oli vaan pakko uskoa, että sielläkin oli osaavia ihmisiä. Olinhan, hitto vie, itsekin aikonut hakea sinne töihin.

Siitä alkoi elämäni toiseksi helvetillisin yö. Saimme oman huoneen, missä minä loikin vointini mukaan sänkyyn ja sängystä pois, välillä tuntui paremmalta olla pystyssä, välillä jalat eivät tuntuneet kantavan. Kivut vaan pahenivat pahenemistaan ja onneksi huoneessa ei ollut juurikaan mitään irtonaista. Olisin heittänyt Veskua millä tahansa, kun oikein koski. En siksi, että olisin häntä jaksanut pitää syyllisenä olooni, vaikka kai hän tavallaan olikin. Ei, minusta tuntui kuin olisin ollut loukkaantunut eläin, minun teki mieli hyökätä kaiken lähelle tulevan kimppuun ihan varmuuden vuoksi.

Huomaamattani ehti tulla aamu, eikä mitään tapahtunut.
- Mikä @!#$ sitä viivyttää? kysyin syyttävästi sairaanhoitajalta, joka kävi välillä kurkkimassa minua.
- Ethän sä ole ollut täällä vielä kauankaan. Kyllä se tulee kun sen on aika.
- Joo, joo, ei sinne oo vielä yksikään jäänyt, mutisin ja kirosin päälle, oikein kunnolla. Iltapäivällä aloin olla epätoivoinen. En jaksanut enää edes kiroilla.
- Eikö tää nyt kestä jo liian kauan? kysyin Veskulta.
- Ihan liian kauan mun makuun, hän sanoi ja silitti hikistä otsaani. En osaa kuvitella, miltä mahdoin itse näyttää, mutta hän ainakin näytti kamalalta.

- Eikö sitä voi leikata ulos? anelin lääkäriltä, joka illalla tuli katsomaan minua.
- Ei, hän sanoi. – Kyllä sä kestät.
- En jumalauta kestä! Miksei muka voi leikata?
- Sulle on tehty jo yksi keisarinleikkaus.
- Mä tiedän! kiljuin.
- Ei ihmisen vatsanpeitteet kestä kovin montaa leikkaushaavaa. Tulee kiinnikkeitä…
- Mä víttu tiedän, mä olen víttu lääkäri itsekin! huusin, mutta mies pudisteli vain pahoittelevasti päätään.
- Ei me nyt siihen ruveta, ainakaan vielä.

Sitten alkoi se helvetillisin yö, joskin minun mielikuvani siitä alkoivat olla hämäriä. En oikein tajunnut muuta kuin kipua, kuulin kyllä puhetta, Veskun ja sairaanhoitajien ja lääkärinkin, mutta unohdin saman tien kuulemani sanat. En enää hyvään aikaan ollut jaksanut nousta kävelemään välillä, enkä jaksanut huutaa tai kirotakaan, kunhan makasin sängyssä. Hiljalleen nyt jo melkein jatkuva kipukin alkoi tuntua kaukaisemmalta, ihan kuin olisin leijunut jonnekin pois. Ihan kuin harmaaseen sumuun, josta lopulta havahduin kirkkaaseen valoon. Tässäkö se nyt oli, oliko tuo valo se, minkä kuolevat ihmiset kuulemma näkivät? Se tuntui helpotukselta, mutta sitten kasvojeni eteen ilmestyi naama.
- Nyt leikataan. Koitas sinnitellä.

Minun ei tehnyt mieli sinnitellä, suljin vain silmäni ja vaivuin takaisin harmaaseen usvaan. Sen läpi kuulin ihmisten ääniä, hiljaisina ja kaukaisina, ja kuvittelin kuulevani Veskunkin äänen. Hänkö minua leikkasi? Olipa omituista.
- Katso mua, kuului itsepintainen kuiskaus, ja kun ponnistelin silmäni auki kuvittelin näkeväni hänet. Oliko se totta vai harhaa, siitä en kyllä ollut varma. Olin liian väsynyt.

Vauvan ääntä en kuvitellut kuitenkaan, siitä olin varma. Minun piti avata silmäni uudestaan, kun kuulin sen. Se kutsui minua.
- Tässä, sanoi sairaanhoitaja ja nosti märän, verisen ja limaisen otuksen, jonka ääni oli parissa minuutissa jo voimistunut huomattavasti, rinnuksilleni. Sitä oli vaikea katsoa, mutta tunsin sen kevyen painon ja lämmön, ja se kiljuminen tietysti todisti sen olevan paljon elinvoimaisempi kuin mitä minä olin. Kuulin Veskun huokaisevan jotain itkuisella äänellä, ja sitten tunsin, miten hän painoi suukon ohimolleni, mutta en jaksanut enää pitää silmiäni auki.

Heräsin vasta tuntikausia myöhemmin. Huone oli hämärä, muttei pimeä ja minulla oli hirveä jano. Jokin painoi raskaasti käsivarttani niin, että kun yritin liikauttaa sitä, en tuntenut sormiani. Se liikahti ja näin, että se oli Vesku, joka nukkui puoliksi tuolissa istuen, puoliksi sängyssäni.
- Heräsit? hän mutisi ja nousi pois päältäni.
- Onko mulla vettä? kysyin ja kurkkuni turtui kuivalta ja aralta. Ei ihme, kun olin huutanut melkein vuorokauden. Yritin nousta jotta näkisin yöpöydälleni, mutta silloin tuntui kuin vatsaani olisi pistetty puukolla ja inahdin kipeästi.
- Odota, Vesku sanoi nopeasti ja kiersi toiselle puolelle sänkyäni. Hän nosti sängynpäätyäni ja antoi minulle lasillisen vettä, jonka join kerralla ja se valui viileänä ja ihanana alas kurkustani.
- Luoja, miten ihanaa, sanoin hengästyneenä.

- Oletko sä ihan poikki? Vesku kysyi istuen sängyn laidalle. Hän laittoi kätensä poskilleni ja katsoi minua syvälle suoraan silmiin.
- Aika lailla, myönsin, vaikka oloni olikin noin tuhat kertaa parempi kuin mitä se oli ollut vaipuessani uneen. – Kai säkin?
- Aika lailla, hän myönsi.
- Laita sänky takasin alas ja tule mun viereen, kutsuin ja noin kahdessa sekunnissa hän oli vieressäni. Painauduin mukavasti hänen kainaloonsa ja tunsin itseni täydellisen onnelliseksi.
- Miten vauva? kysyin.
- Hienosti. Se on upea, Vesku sanoi.
- Miltä se näyttää? Kerro kaikki, mähän en nähnyt sitä kuin hetken.

Vesku ei toista kehotusta tarvinnut, olisiko tarvinnut ensimmäistäkään.
- Sillä on siniset silmät ja tukkaa. Kymmenen sormea ja kymmenen varvasta ja kymmenen pistettä. Se on ihan täydellinen.
- Kaikilla niillä on siniset silmät syntyessään.
- Mä tiedän.
- Miltä se näyttää? Sopiiko se nimi sille mitä mietittiin?
- Sopii, se on ihan sen näköinen.
- Hyvä, huokaisin tyytyväisenä. – Musta se on niin kiva nimi.

Vaikka olin vakuuttanut Jinnalle, ettemme muka tienneet vauvan sukupuolta, olimme kyllä tienneet jo hyvän aikaa ja olimme lukemattomia iltaöitä miettineet Danniin sopivaa nimeä. Vesku sen oli lopulta keksinyt: Jerry. Toiseksi nimeksi oli vielä monta ehdokasta, mutta sillä ei ollut väliä, olihan vielä aikaa päättää se.
- Se on ihana, sä olet ihana, mä olen niin onnellinen, Vesku sanoi.
- Niin. Et arvaa miten onnellinen mä olen siitä, että se on ohi.
- Ehkä mä voin aavistaa.
Minulla oli uskomattoman hyvä ja kotoinen olo siinä hänen vieressään. Haavaankaan ei koskenut, ellen liikkunut ja nukahdin taas, heräten vasta, kun hoitajat tulivat aamukierrolle tunkemaan kuumemittarin kainalooni. Veskukin heräsi ja nousi sängystä niin äkkiä, että hoitajaa nauratti.

- Mä voisin haluta nähdä vauvani nyt, sanoin vienosti.
- Saat aamiaisen ensin. Sitten se saakin muuttaa tänne sun huoneeseen, jos sä jaksat.
- Enköhän mä jaksa, arvelin.
- Pääsetkös sä ylös ja vessaan? tyttö kysyi ja kun mittari piippasi sopivasti, hän tarjoutui auttamaan minut istumaan. Pystyssä oleminen heikotti vähän, mutta meni kohtalaisen pian ohi ja totesin pääseväni liikkumaankin. Kai sitä nyt vähän huippasi vähemmästäkin, olin ollut puolitoista vuorokautta syömättä.
- En sitten taida lähteä sinne hautajaisiin, totesin.
- Et taidakaan. Mä soitin Matille jo eilen.
- Onko kotona kaikki okei? Pitäisikö sun lähteä katsomaan?
- Mä lähden, kunhan vauva on tuotu tänne.

Syötyäni vähän aamiaista se tapahtuikin. Nuori hoitaja tyrkkäsi korkean vauvansängyn sisään ja antoi sieltä ääntelevän paketin syliini.
- Sillä alkaa olla nälkä, hän vihjaisi.
- Just, huokaisin ja pieni paniikki iski taas. – Saa kai se pullomaitoa jos ei multa tule mitään?
- Tietysti saa, mutta miksei tulisi?
- No ei tullut viimeksikään.

Tällä kertaa kroppani oli kuitenkin yhteistyöhaluisempi ja onnistuin imettämään vauvaa. Sen syötyä laskin sen sängylle viereeni, että saatoimme oikein tutkia sitä. Sillä oli tosiaan vähän hiuksia myssyn alla, hienoa kullanpunaista untuvaa, ja savunsiniset silmät, joiden tiesin todennäköisesti muuttavan vielä väriä.
- Onko se nätimpi kuin Danni oli? kysyin ihmetellen. – Ihan kuin se olisi.
- Se on vähän valmiimpi, Vesku sanoi ja silitti kättäni ja sitten vauvan poskea. – Mitään näin pehmeää ei voi olla olemassa.
- Nyt se nukahti.
- Mä nostan sen omaan sänkyynsä niin säkin voit nukkua vähän. Ja sitten mä menen laskemaan hevoset ja lapset ja anopit. Ne varmaan haluaa tulla käymään.
- Niin ne varmaan haluaa, huokaisin. – Sano etteivät vaan tuo suklaata. Tää alotti laihdutuksen nyt.

Ennen kuin ehdin nukahtaa, tuli kuitenkin lääkärinkierto. Tunsin kiukustuvani, kun tunnistin sen miehen, joka alun perin oli eilisiltana kieltäytynyt leikkaamisesta. Sanoin hänelle pari vähemmän hyvin valikoitua sanaa.
- Mä yritin parhaani mukaan pitää sut kunnossa, lääkäri puolustautui. – Mä en olisi millään halunnut tehdä sulle uusia arpia.
- Ei haittaa, mulla on tarpeeksi lapsia nyt, kiitos vaan, ja tää viimeisin kyllä oli niin karmea kokemus, että kiitos vaan siitäkin.
- Ainakin nyt kuulostaa vointi hyvältä, mies naurahti ja minun teki mieli heittää häntä jollakin. Jospa hän olisi eilen ajatellut vähän vähemmän vatsanpeitteitäni olisin säästynyt monelta tuskalliselta tunnilta. En edes tiennyt miten monelta, ei minulla ollut mitään ajantajua enää ollut. Lepyin kuitenkin, kun hän alkoi kehua nukkuvaa, kaunista poikaani.

Iltapäivällä tulivat Ilse ja Siiri ja Danni ja Alissa ja huone täyttyi iloisesta hälystä. Tytöt tahtoivat sänkyyn viereeni ja Siiri ojensi kuitenkin isoa suklaalevyä.
- Mä sanoin, ettei suklaata, nauroin ja avasin sen, kehottaen heitä pistämään itse poskeensa.
- Joko se vauva nyt oli valmis? Danni kysyi.
- On, se on tossa, osoitin korkeaa sänkyä, jota tytöt eivät kai olleet huomanneetkaan. – Älä kiipeä mun mahan yli, siinä on haava!
- Se ei saa tulla meidän huoneeseen, sanoi Alissa osoittamatta mitään kiinnostusta vauvaan.
- Ei se tulekaan, se saa mennä Panun huoneeseen.
- Saanko mä ottaa sen? Ilse kysyi ja lupasin tietysti. Hän nosti nukkuvan pojan syliinsä ja istui tuolille pitelemään sitä. Ei se kyllä kauan nukkunut, huoneessa oli sen verran hälinää, kun tytöt puhua papattivat ja Siiri teki selvää tallin tapahtumista.
- Koska sä tuut kotiin? kysyi Danni vaativasti.
- En ainakaan vielä tänään. Sitten kun lääkäri antaa luvan.
- Mä haluan että sä tulet jo.
- Mä tulen heti kun saan, toistin. – Ja isi on jo kotona tänä yönä.

Meni kuitenkin kolme päivää ennen kuin pääsin sairaalasta. Minulle nousi pieni, itsepintainen kuume, vaikkei missään mitään tulehdusta näkynytkään, ja minun piti maata siellä mittauttamassa sitä neljä kertaa vuorokaudessa. Olin tulla hulluksi, kun en ollut mitenkään kauhean kipeä enkä tahtonut saada aikaani kulumaan millään. Osastolla oli pieni kirjahylly jonka luin äkkiä läpi, ja yhteiskäyttöinen tietokone, joka oli enimmäkseen varattu – eräs punapäinen nainen oli aivan addiktoitunut siihen: ellei osunut paikalle silloin kun hänen oli pakko mennä vessaan, ei voinut edes surffailla. Vauvakin enimmäkseen nukkui. Vieraita minulla sentään kävi, iskä ja Jinna ja Miila ja Riikka, ja Vesku ja tytöt kävivät joka päivä. Juha ja Saara ja Joonaskin kävivät yhtenä iltapäivänä Siirin kanssa. Ilmeisesti Siiri oli pakottanut heidät ajamaan kierroksen sairaalan kautta, kun he olivat tulleet hakemaan hänet viikonloppulomalle.

Olihan siinä tietysti hyvää aikaa tutustua vauvaan. Se oli ainakin näin alkuun ihanan helppo, söi ja nukkui vain. Mutta niin oli ollut Dannikin. Vasta joskus kuukauden vanhana hän oli ruvennut kitisemään vuorokaudet ympäriinsä.
- Älä sä ala tekemään semmosta, sanoin Jerrylle, joka tuijotti kiinteästi jonnekin hiusrajaani. – Tai mä pistän sut ulkoruokintaan, saat nukkua tallissa.

  Re: Mansikkakesä 13

Lähettäjätripi 
Päivämäärä:   10.8.09 11:39:47

Kamalaa.. mulle tuli Kaisasta mieleen mun oma Kaisa-mummu, joka nukkui pois helmikuussa. Eikä se suostunut kuolemaan mun äidin ollessa paikalla, vaan sillä välin kun se oli ehkä tunnin verran poissa sängynlaidalta ruokaostoksilla. Se oli aika kamalaa nähdä mummu kaksi päivää ennen kuolemaansa; välillä katosi pulssi ja hegitys katkeili. Eikä ääntä kuulunut kun se yritti puhua, ei tunnistanut muakaan heti. Ja ensimmäistä kertaa ikinä mä kuulin mummun pyytävän apua mihinkään. Ei sillä ollut lihaksia kääntyä, nostaa päätään ja vaippa piti vaihtaa. En mä tiedä onko se pahempi seurata toisen kuolemaa vierestä viikkoja, vai se, että kuolemasta ei ole pienintäkään aavistusta tai ennettä. Isän äiti kuoli ilman mitään ennakkovaroitusta. Nyt on ainakin molemmat nähnyt, eikä varmaan kovin kauaa mene että nähdään vielä yhdenlainen rapistuminen.

Kauhea kun olen herkällä päällä.

  Re: Mansikkakesä 13

Lähettäjä: Pingo 
Päivämäärä:   10.8.09 13:03:23

En taida jakaa nimeä näin julkisesti :)

  Re: Mansikkakesä 13

LähettäjäSennnu 
Päivämäärä:   11.8.09 00:14:53

Pingo, ou @!#$ :D
Et laittais mulle meiliä jossain kohden? (olisi muutenkin kiva tutustua suhun oikeasti)
Tripi, mä olen tavallaan otettu kun olen saanut sut miettimään moisia.
--------
31.

Pääsin kotiin sunnuntaina ja vaikka olin tylsistynyt, tunsin muuten olevani elämäni kunnossa. Olkoonkin, ettei sairaalassa mielikseen maannut, oli se kuitenkin ollut vaihtelua kotielämään, ja minun oli ollut pakko levätä. Nyt pystyin jo liikkumaan ihan hyvin, vaikka tikit haavassa vielä joissain asennoissa kiristivätkin, ja olin oppinut taas nukkumaan pätkissä ja heräämään yösyötöille. Maru oli villinä ilosta, kun nousin autosta ulos ja minun piti komentaa sitä, ettei se hyppinyt ja kolhinut haavaani tai vauvaa, joka oli sylissäni. Olimme lievästi kauhistuen todenneet sairaalan pihalla, että mersun takapenkki ei ollut tarpeeksi leveä sekä tyttöjen turvaistuimille että kantokopalle, joka meillä oli olemassa. Pitäisi hommata hetimiten vauvamallinen turvaistuin tai emme pääsisi koko perheen kesken liikkeelle ollenkaan. Tai perheauto. Ensimmäinen tuntui järkevämmältä vaihtoehdolta.

- Sen huone on valmiina, Vesku ilmoitti näyttäen omituisen tyytyväiseltä, ja kun pääsimme sisään, ymmärsin miksi. Työhuone-kirjastomme muistutti enää aika vähän työhuonetta. Kirjahyllyt siellä tokikin vielä olivat vielä, mutta työpöydästä oli tehty hoitopöytä, mikä olikin ihan hyvä, sillä tietokoneet olivat yleensä milloin missäkin päin asuntoa, eikä sillä sattuneesta syystä enää pariin kuukauteen ollut tehty koulutehtäviä. Dannin vanha pinnasänky oli tuotu sinne ja pedattu ja verhotkin vaihdettu iloisemman värisiin ja olohuoneesta oli raahattu sinne nojatuoli

. Laskin vauvan sänkyyn ja ravistelin käsiäni. Sehän ei painanut juuri mitään, mutta en taas ollut tottunut kanniskelemaan viime aikoina.
- Upeeta! sanoin. – Mistä sä noi verhot keksit?
- Ilse toi ne, Vesku sanoi ja laittoi kätensä ympärilleni. – Ihanaa kun te ootte kotona.
Tunsin itseni oikein tervetulleeksi ja käännyin halaamaan häntä.

- Se herää, sanoi Alissa. He seisoivat Dannin kanssa pinnasängyn ääressä tuijottaen sisään kuin apinahäkkiin eläintarhassa.
- Se varmaan haluaa kohta ruokaa, arvelin.
- Hei vauva, houkutteli Danni sitä ja laittoi sormensa pinnojen välistä. Vauva sai sen nyrkkiinsä ja Dannin silmät levisivät. – Se puristaa kauheasti!
- Vauvoilla on vahvat sormet, myönsin ja sitten Alissakin halusi kokeilla.
- Mä haluaisin nyt tallin, mutta kai toi nyt pitää imettää ensin, huokaisin. – Mulla on ikävä Nikiä ja varsoja… onko Terhi muuten palannut liesusta?
- Ei sitä ole näkynyt, mutta rahaa se oli laittanut, tosin aika omituisen summan, Vesku kertoi. – Semmosen ehkä kaks kolmasosaa siitä mitä sen olisi pitänyt tallivuokraa maksaa.

- Mitähän se taas ajattelee? Mun täytyy soittaa sille, mutisin ja irrotin tyttöjen sormet vauvan nyrkeistä saadakseni sen syötettäväksi. Molemmat tuijottivat vakavina toimitusta ja vielä mielenkiintoisempaa oli, kun ojensin sitten nyytin Veskulle.
- Sä saat hoitaa vaippahommat, mä meen katsomaan onko mulla mitään sopivia housuja, jotka ei tipu päältä puolimatkassa talliin.
- Hyi, kakkaa! kuulin jommankumman tytön inahtavan, kun menin penkomaan vaatekaappiani.

Dannin vanhat vaunut oli tuotu kuistille ja vauva niissä nukkuen lähdimme sitten tallille koko perheen voimin. Siiri siellä jo olikin, ja Asta ja Emmakin olivat paikalla.
- Voi, nytkö se on tullut kotiin? Asta huudahti ja tuli kurkistamaan vaunuihin, jotka jätin ovensuuhun.
- Arvaa onko kevyt olo, naurahdin, vaikka todellisuudessa minulla oli mahaa vielä sen verran, etten ollut voinut pukeutua ratsastushousuihini. Se kuitenkin katoaisi nopeasti.
- Miltä tuntuu, kun on pikkuveli? kysyi Asta Dannilta ja Alissalta. Nämä vaan kohauttivat harteitaan pidättäytyen vastaamasta. – Mikä sen nimi on?
- Vauva, sanoi Danni.
- Kai sillä nyt oikeakin nimi on?
- Onko sillä? tyttö kysyi kääntyen katsomaan minua.
- Ei vielä, mutta sitten kun sillä on ristiäiset niin se saa nimen. Siitä tulee Jerry.

Tallilla oli kaikki entisessä kuosissaan, vaikka olinkin ollut monta päivää poissa ja pitkään sitä ennenkin käynyt siellä vain kääntymässä. Kaikki, paitsi Terhin edelleen jatkuva poissaolo. Ponit tietysti voivat vallan hyvin, mutta Siirillä alkaisi kohta koulu ja hänen pitäisi muuttaa hevosineen takaisin kotiin, kukas Aprikoosia sitten liikuttaisi? Vaikka ehkä Terhi ja Miiamarikin alkaisivat taas käydä, kai senkin tytön piti palata kouluun ja normaaliin päivärutiiniin? Terhin vajavainen tallimaksu sen sijaan oli asia, jonka takia aloin soitella hänen peräänsä. Tietenkin häntä oli mahdoton saada kiinni, mutta kun olin muutaman päivän jättänyt soittopyyntöjä eri numeroihin, hän ilmestyi tallille, kuin ei olisi ollut päivääkään poissa. Miiamarikin oli mukana.

- Moi! Mitäs tänne kuuluu? Terhi huikkasi.
- Mä olen yrittänyt soittaa sulle noin tuhat kertaa, sanoin.
- Mun puhelinliittymä suljettiin, nainen sanoi pahoitellen.
- Sun ja kaikkien sun tuttavienkin?
- Jaa, en mä niistä tiedä. Ei mutta, joko sä olet saanut sen vauvan?
- Olen, hymyilin ja annoin harhauttaa itseni esittelemään tallinseinustalla vaunuissaan nukkuvaa Jerryä. Palasin kuitenkin maan pinnalle melko pian.

- Mitä sä oikeen olit vähennellyt tallivuokrasta? Vai onko sulla rahavaikeuksia? kysyin suoraan. Terhi katsoi minua ällistyneenä.
- Poninvuokria tietysti.
- Mutta mehän sovittiin, että sä saat Bambin käytöstä alennusta. Sä olit vähentäny ihan hirveesti, paljon enemmän kuin mitä me sovittiin.
- No mutta tehän ootte saanu käyttää niitä molempia ihan vapaasti puolitoista kuukautta! Terhi näytti ällistyneeltä, kun en sitä tajunnut.
- Ei me oltu sovittu semmosesta, sanoin, yrittäen peittää tuohtumiseni.
- Mutta tehän olette, eikö vaan? Ja toi teidän kasvattikin menny Aprikoosilla, eikö vaan?

Laskin kymmeneen.
- Sä et voi ruveta itseksesi laskemaan itsellesi alennuksia. Ne on sopimuksenvaraisia juttuja. Me ei olla pyydetty sulta poneja käyttöön, päinvastoin, hyvän hyvyyttämme on niitä liikutettu, että nillä olisi jotain tekemistä kun sä olet jättäny ne heitteille!
- Vai heitteille? Terhi suoristi lyhyen ruotonsa ja näytti loukkaantuneelta. – Sä olet nyt varmasti käsittänyt jotain väärin. Sitä varten ne on teillä hoidossa, että me voidaan lomailla välillä.
- Siitäkin olisi kiva kuulla etukäteen, eikä vasta sitten, kun oot ollut viis-kuus viikkoa jossain. Mutta tallimaksuista et totisesti saa alennusta tolla perusteella, sanoin kuulostaen toivoakseni määrätietoiselta. Terhi ei sanonut mitään, vaan kääntyi ja lähti kävelemään ponien tarhojen suuntaan. Minulle tuli paha olo, kun Miiamari, joka oli seissyt äänet vieressä ja kuullut koko sananvaihdon, vilkaisi minua ahdistuneen näköisenä ja lähti perään. Olisin voinut riidellä Terhin kanssa sellaisellakin hetkellä, ettei lapsi olisi ollut kuulemassa.

Terhi ei puhunut minulle enempää sinä päivänä, mulkoili vain loukkaantuneena kaukaa. Siirikin mulkoili mitä molempia, ihan kuin olisi ollut minun vikani, että Terhi oli palannut, eikä hänen enää tarvinnutkaan ratsastaa kauniilla voikolla ponilla. Siiri oli muutenkin ruvennut vähän omituiseksi sen jälkeen kun olin palannut sairaalasta. Ajattelin, ettei se ollut mitään, tai että korkeintaan häntä otti päähän kesäloman loppuminen. Loukkaannuin kuitenkin aika lailla, kun hän eräänä aamuna laahusti keittiöön muistuttaen ukkospilveä.

- Mulle alkaa riittää, mä muutan kellariin, hän valitti.
- Miksi ihmeessä?
- Se herättelee mua, hän sanoi tuijottaen melkein ilkeästi Jerryyn, jota pitelin ihan seuran vuoksi olkapäätäni vasten, vaikka se oli röyhtäissyt jo aikaa sitten.
- Ihanko totta? Musta se on äärimmäisen vähäitkuinen lapsi, ihmettelin minä.
- Mutta mä en siltikään halua herätä keskiyöllä ja aamuyöllä ja sitten kuudelta.
- Sä nouset usein kuudelta talliin muutenkin, huomautin.
- Kymmentä yli.

Minä en voinut kuin vilkaista häntä. En halunnut ruveta kinaamaan, vaikka Siiri tuntuikin haluavan haastaa riitaa. Kai hänellä oli syynsä, en vaan uskonut, että vauvan itku oli oikea syy. Ehkä hän oli riidellyt Antun kanssa, tai ehkä häntä vaan harmitti joutua palaamaan kotiin ja hän yritti tehdä siitä helpompaa raastamalla välejämme vähän huonommiksi.
- Siitä vaan. Toivottavasti siinä sohvassa ei oo hiirenpesiä, sanoin. Siiri nousi syömättä mitään, lähti hakemaan tavaransa, ja painui sitten kellariin.

Hän kyllä ajoitti temppunsa ihan hyvin, sillä Leena oli tulossa kylään ja nyt saisimme hänelle sängyn ja huoneen olohuoneen sohvan sijaan. Pieni kiukuttelu myös näytti puhdistaneen ilmaa, sillä Siiri palasi sen jälkeen suorastaan liikuttavan herttaisena ja avuliaana, ihan kuin hän olisi käynyt autotallissa nappaamassa jonkin onnellisuuspillerin.
- En mä tarkottanut, etten mä tykkäisi siitä, hän tuli sanomaan anteeksipyytävästi kiivettyään takaisin ylös.
- Ei sun tarvii tykätä siitä, ei kaikki ihmiset tykkää vauvoista, sanoin ja katsoin Jerryä, joka tuijotti takaisin tummin silmin.

Kumma kyllä minä tykkäsin siitä, vaikka olin olettanut, että niin ei kävisi vielä hyvään aikaan. Oli kestänyt kauan, että olin tottunut Danniin. Toinen kerta oli ilmeisestikin helpompi sulattaa.
- Haluatko sä pitää sitä sen aikaa kun mä laitan puuron tulemaan? kysyin.
- Osaankohan mä, Siiri epäröi.
- Ei se ole hankalaa, kunhan et anna niskan retkahtaa. Piditkö sä koskaan Joonasta kun se oli vauva?
- En mä saanu, mähän olin vaan kuuden, kun se syntyi.
- Ai, sanoin, ja asettelin vauvan hänen syliinsä. Minä olin kyllä ajatellut, että tytöt saisivat osallistua vauvan hoitamiseen niin paljon kuin haluaisivat. Se ei hajoaisi pienistä, kunhan se vaan sen verran vahvistuisi, että jaksaisi kannatella päätään.

Siiri istui hiljaa ja jäykkänä kuin patsas vauvan kanssa kun sekoitin hiutaleita kiehuvaan veteen ja näytti helpottuneelta, kun palasin ottamaan sen.
- Se on sulonen, mutta mitä jos se ois pudonnu?
- Miten se ois voinu pudota? Sähän pidit siitä kaksin käsin kiinni. Ne on sitä paitsi sitkeitä otuksia, nauroin.
- Mä voin sekottaa puuroa, tyttö lupasi ja näytti helpottuneelta kun pääsi vauvasta eroon.

Se vajaa viikko, jonka ehdimme siinä viettää ennen koulujen alkua, oli ihan upea. Leena tuli ja omi lapset ja Siiri hoiti tallia sellaisella antaumuksella kuin olisi kerännyt kokemuksia varastoon talveksi. Minä sain tehdä suunnilleen mitä minua huvitti ja minua alkoi kutkuttaa päästä jo taas ratsastamaan, kun seurasin, miten Vesku meni Mustilla ja ori sen kuin liiteli.
- Saanko mä mennä loppukäynnit? anelin, kun hän näytti lopettelevan.
- Luuletko sä olevasi siinä kunnossa? Vesku kysyi vakavan näköisenä ja pysäytti hevosen.
- En kai mä voi tietää ennen kuin kokeilen? Mä tulen alas jos sattuu.

Selkään en kyllä päässyt omin avuin, siihen asentoon eivät tikit antaneet myöten kurottua, mutta Vesku punttasi minut. Oli kuin olisin tullut kotiin ja huokaisin onnellisena. Tosin kymmenen minuuttia riitti, sitten alkoi tuntua vähän epämiellyttävältä, eikä päähäni edes tullut kokeilla ravia, ei Mustin selässä. Mahastani olisi todennäköisesti kuulunut vaan rutinaa kun ompeleet olisivat auenneet, sillä sillä oli nykyään aivan kammottava show-ravi.
- Huomenna mä kokeilen Nikillä, ilmoitin.

Danni ja Alissa olivat onnellisia mummin kylään tulosta. Normaalisti he viihtyivät aika hyvin keskenään, eivätkä paljonkaan kaivanneet äidin tai isän paapomista, mutta vauvan tuleminen oli muuttanut heitä. Kumpaakaan ei huvittanut ollenkaan olla iso tyttö, hekin halusivat olla vauvoja ja sylivauvoja varsinkin. Kun Leena tuli, riitti kaikille syli ilman, että tarvitsi kahden ängetä samaan. Istuimme iltoja rinnakkain sohvalla niin, että joskus jo ajattelin sen romahtavan meidän altamme. Siiri ei ängennyt siihen seuraan muuta kuin jos telkkarista sattui tulemaan jotain, mitä hän välttämättä halusi nähdä. Hän vietti alkuiltansa tallissa tai huoltsikalla tai naapurissa ja välillä minun piti käydä yösyötön jälkeen kurkistamassa, että hän oli turvallisesti ”huoneessaan” kellarissa.
- Meidän pitää tehdä tiedätkö mitä, sanoin Veskulle.
- Laittaa Siiriin joku seurantalaite?
- Ei, se oli kyllä siellä ja nukkui. Mutta jos se aikoo hyyrätä meillä ensi kesänäkin, me tehdään sille huone ullakolle. Ei autotalli ole mikään asunto.
- Ja sieltä pääsee liian helposti omia aikojaan karkuun, Vesku ehdotti.
- No just siihen olin tulossa.

Siirin päivät meillä kävivät vähiin. Koulu alkaisi, vaikka edelleen olikin kesäinen sää ja lämmintä. Ensin Juha ja sitten Saara soittelivat minulle ja Veskulle ja tyttärelleen ja vaikka Siiri oli vakaasti sitä mieltä, että hän lähtisi meiltä edellisenä iltana eikä hetkeäkään aikaisemmin, päätyivät hänen vanhempansa edelliseen aamupäivään. Viimeistään.
- Ei sun auta pullikoida, sä olet sentään saanu olla täällä koko kesän, sanoin mahdollisimman jämäkästi.
- Sä haluat vaan päästä eroon musta! Siiri kiljui takaisin ja lähti ovia paukutellen tallille.
- Ei ole ihme, vaikka haluaisittekin, totesi Leena puoliääneen.
- Ei Siiri yleensä ole tommonen, puolustin.
- Se on kyllä ollut kauhean vieraskorea koko kesän, myönsi Veskukin. – Ei mitään murkkutemppuja. Paitsi…
Tallasin hänen varpailleen varovasti. Koko maailman ei tarvinnut kuulla Siirin ainokaisesta harharetkestä, eikä Leenakaan kysellyt enempää.

Joka tapauksessa minä lähdin viemään Siirin kotiin. Veskulle se tietysti olisi ollut helpompaa, mutta Ali vaati saada nähdä vauvan, emmekä kaikki mahtuneet pakuun. Enkä voinut ajatella, että antaisin sitä vielä pariksi tunniksi Veskun mukaan. Mitä jos sille tulisi nälkä? Pakuun sen koppa mahtui keskipaikalle, kunhan Siiri ja minä puristauduimme vähän lähemmäksi ovia.
- Mä en halua mennä takasin kouluun, Siiri voihki puolet matkasta.
- Susta ei ikinä tule mitään ellet käy koulua, sanoin hajamielisesti ja lepuutin kättäni Jerryn pyöreällä masulla, kun se nukkui kopassaan.
- Ja mä en halua mennä kotiin! Ne pitää mua ihan kakarana!
- Koita käyttäytyä niin kuin aikuinen niin ne tajuaa, että sä olet jo iso tyttö.
- Ai miten?

- No, älä murjota ja paisko ovia, oot vaan samalla lailla fiksusti ja huomaavaisesti niin kuin meilläkin.
- Mutta multa menee hermo jos ne alkaa lässyttää mulle ja määräillä!
- Koita kestää ja sano nätisti, ettet sä ole enää yhdeksän, neuvoin ja käänsin auton Alin pihaan. Puhuri kolautti takana seinään. – Mitähän hevosia täällä nyt asuu? Mä en ole muistanut kysyä Alilta.
- No Kati tietysti ja mihinkäs Baku olisi täältä lähtenyt, Siiri sanoi ja näytti vähän piristyvän.
- Mahtaa ne ihmetellä kun näkee mitä Puhuri on oppinut kesän aikana, jatkoin.
Se näytti piristävän Siiriä vielä enemmän, joskaan ei Puhuri nyt ollut meillä ollessaan mitään muodonmuutosta kokenut. Se oli oppinut laukkaamaan sekä vasenta että oikeaa laukkaa, mutta siinä se oikeastaan olikin. Esteratsua siitä ei tulisi koskaan ja jos se ikinä selviäisi helppo C –radasta se olisi samppanjan arvoinen päivä. Hyvä ja turvallinen maastoratsu siitä nyt kuitenkin oli tullut, ellei mitään muuta.

Vauva nukkui edelleen, joten saatoin auttaa Siiriä hevosen ja tavaroiden ottamisessa autosta ja sitten Alikin tuli ulos, melkein-kummitätini.
- Älä reuhdo, etkö sä ole vielä toipilas, hän torui minua.
- En mä oikeastaan enää, mä alottelen jo ratsastamista, hymyilin ja halasin häntä.
- Vie se vaan, Siiri, laitumelle, kai se vanhat kaverinsa muistaa, Ali kehotti ja auttoi varusteiden kantamisessa. Sitten Siiri huokaisi, otti vaatekassinsa ja ryhdistäytyi.
- Mä aion olla nyt iso ja aikuinen ja mennä kotiin, hän ilmoitti. – Kun vaan osaisi.
- Anna niiden halata sua, kehotin. – Aikuisetkin saa halata ja niillä on varmaan ollu ikävä sua.

Siihen Siiri ei vastannut, mutta minä olin mielissäni, että hän päätti lähteä kävelemään kotiin eikä jäänyt odottelemaan, että joku tulisi hakemaan. En halunnut nähdä Juhaa. Oli ollut jo tarpeeksi kamala shokki nähdä heidät yhtäkkiä sairaalassa, kun en ollut vielä jaksanut kunnon suihkuun jotta olisin saanut hiukseni pestyä ja olin varmaan näyttänyt kalpealta kummitukselta. En halunnut nähdä häntä ennen kuin olisin saanut vauvamahan pois – ja sitten häpesin äkkiä ajatuksiani. Hittoako minun mahani, tai miltä näytin, hänelle kuului? Tai mitä minä siitä välitin?
- Saako täällä kahvia? kysyin Alilta pirteästi ja autoin häntä nostamaan takaluukkua, vaikka tuntui, että tikkini repeäisivät.
- Arvaa vaan. Missä vauva?
- On se mukana, nauroin ja otin kopan etupenkiltä.

Vietimme aikuismaisen parituntisen terassilla istuen. Ali piteli vauvaa ihastuneen näköisenä lähes koko ajan ja minä söin vadelmakakkua.
- Sä osaat aika hyvin pidellä sitä, noin lapsettomaksi, huomautin.
- Olen mä nyt sentään välillä harjotellut lainalapsilla, Ali hymähti. – Oliko se rankkaa?
- Oli, se oli kamalaa, mä olen vieläkin vihanen siitä, ettei ne suostuneet leikkaamaan sitä ulos aikasemmin. Pirunpenikka!
Hetken tunsin samaa voimatonta raivoa, mitä olin tuntenut sairaalassa, mutta se hälveni, kun katsoin Jerryn pikku nykerönenää Alin sylissä.

- Mä kuulin sun äidistä, hän sanoi sitten vaihtaen puheenaihetta.
- Mulla on paha mieli, kun en mä en päässyt hautajaisiin, huokaisin.
- Mä olin siellä, Ali sanoi yllätyksekseni.
- Mitä?
- No, me oltiin kuitenkin ystäviä joskus. Vein sitten teidänkin puolesta kukkia, kun kuulin, ettette te pääse.
- Oi, sanoin, enkä tiennytkään miten jatkaa. Olin pelännyt, että Katri-täti ja muut harvat sukulaiset pitivät minua kauhean pahana lapsena, joka ei edes kuolinvuoteella antanut anteeksi, joskin synnyttäminen oli kai hyvä syy jäädä pois hautajaisista.

– Se oli kiltisti tehty, sanoin sitten vaan laimeasti. – Stumppi ei varmaan ollut siellä?
- No ei tosiaankaan.
- Olisikin ollut Matilta aika kummallista kutsua se.
- Niin, Ali sanoi ja kutitti Jerryä leuan alta. Kuulostiko hänen äänensä jotenkin oudolta. Yhtäkkiä muistin, mitä olin täällä asuessani lukenut hänen päiväkirjastaan. Se oli jäänyt minulta kesken, enkä tiennyt tarinan loppua tai koko totuutta, mutta enhän voinut mennä kysymään Alilta mitään. Olisin samalla paljastanut tonkineeni hänen asioitaan mitä törkeimmällä tavalla.

  Re: Mansikkakesä 13

Lähettäjä: Pingo 
Päivämäärä:   11.8.09 19:20:06

Sennnu, voinhan mä koittaa saada aikaiseksi jossain vaiheessa :P

  Re: Mansikkakesä 13

LähettäjäSennnu 
Päivämäärä:   11.8.09 21:07:10

:D
------------
32.

Terhi rupesi ongelmaksi. Sen tallimaksujupakan jälkeen välttelimme toisiamme joitakin päiviä, hän korkeintaan nyökkäsi kylmästi ohi mennessään, jos satuimme kohtaamaan. Minun oli kuitenkin pakko ottaa härkää sarvista, kun tilille ei kilahtanut killinkiäkään lisää.
- En mä maksa. Mä olin hyvässä uskossa, että me ollaan sovittu näin ja että tää on okei, hän sanoi minulle. Jäin sanattomaksi. En keksinyt muuta kuin inttää vastaan että "maksatpa" ja sitä en halunnut tai sitten olisimme käyneet juupas-eipäs -väittelyä vaikka iltaan asti. Minun pitäisi kysyä Veskun veljeltä tai Hannalta neuvoa – jälkimmäiseltä sen saisi todennäköisesti halvemmalla. Ihan varmuuden vuoksi, ja jotten näyttäisi jääneen sanattomaksi, tiuskaisin sitten:
- Voit unohtaa sen, että meidän tytöt lainaisi Bambia. Sen vuokraaminen näkyy tulevan mulle niin kalliiksi, että ei kannata.
- Mutta tätä kuukautta on mennyt jo melkein puolet! Terhi väitti nopeasti vastaan. – Olette te kaksi viikkoa vuokranneet sitä kumminkin!

En jaksanut ruveta muistuttamaan, että siinä kahden viikon aikana olin käynyt pyöräyttämässä yhden vauvan, koska arvelin Siirin ja Panun kuitenkin ratsastuttaneen tyttöjä, vaikken itse ollutkaan ollut paikalla. Ravistin vain päätäni ja menin pois. Vesku oli ottanut ajatuksen ullakkohuoneesta omakseen ja oli tyttöjen kanssa siellä ylhäällä mittailemassa, mutta Leena oli vielä meillä ja heijasi vauvanvaunuja huvimajan portailla auringossa, joten menin puhisemaan hänelle kiukkuani.
- Se yrittää vedättää teitä, nuoria, kilttejä ja kokemattomia, hän sanoi.
- Siltä mustakin tuntuu, mutta mitä mä voin muka tehdä? Muuta kuin riidellä sen kanssa ja jäädä aina alakynteen. Johan multa menee uskottavuus muidenkin vuokralaisten silmissä, jos en mä saa yhtä tätiä kuriin, nekin alkaa kohta maksaa mitä niitä huvittaa. Kyllä ne juttelee keskenään tuolla.

- Lähetät virallisen karhukirjeen, tietysti. Kuka teidän kirjanpidon hoitaa?
- Minä.
- Onko se viisasta?
- Ei, myönsin. Se oli vaikeaa, enkä minä sitä oikeasti osannut. Riston toimiston numeronikkarin avulla olimme todennäköisesti selvinneet ensimmäisestä veroilmoituksesta, mutta siitäkään ei ollut vielä varmuutta, ja sitä paitsi Risto oli laskuttanut siitäkin. Hänelle tuskin saattoi soittaa syntymäpäiväonnitteluja ilman, että sai laskun perään, ainakaan jos soitti työaikana.
- No, jos teillä olisi joku joka hoitaisi teidän raha-asiat niin se voisi kirjottaa karhunkin ja pistää sitten sen ulosottoon sun muuta, jos olisi tarpeen. Mutta nyt saat sen kai itse tehdä. Noin sivumennen, se on kyllä väärä paikka säästää.
- Taitaapa olla, tuumin. – Mä menen kumminkin nyt tekemään sen. Mä osaan kirjottaa aivan ihanaa kapulakieltä kun mä olen vihainen, ja ollaan mekin joskus saatu karhulaskuja mistä ottaa mallia.

En tuikannut maksukehotusta Terhin käteen vaan pistin kirjekuoreen ja osoitin sen hänelle virallisesti kotiin. Olisi mielenkiintoista nähdä, olisiko sillä mitään vaikutusta. Onneksi muu talliväki vaikutti, ainakin minun kanssani puhuessaan, olevan minun puolellani, kun lähipäivinä vaivihkaa vakoilin.
- Mä ehkä sinuna kyselisin sen edellisistä tallipaikoista, onko se sinnekin hoidellut raha-asiansa jotenkin oman päänsä mukaan, Pete neuvoi.
- Ja mitäs jos on?
- No tiedätpähän ainakin sitten varautua tappelemaan ammattilaista vastaan.

Ajatus ei ollut mukava mutta hyvä se silti oli. Kun aikani muistelin, sain päähäni sen tallin nimen, mistä Terhi oli sanonut poniensa muuttavan, kun hän keväällä oli meillä käynyt katsomassa paikkoja, ja soitin sinne. Omistaja muisti entisen asiakkaansa hyvin.
- Sillä on vieläkin maksamatta kolme viimeistä kuukautta. Mä olin ikionnellinen, että pääsin siitä eroon edes siinä vaiheessa.
- Voi @!#$, kuiskasin, kun en keksinyt muutakaan. Olimme ihan selvästi tehneet perustavanlaatuisen virheen ainakin yhden huolella valitun vuokralaisen suhteen.

- Ei me voida irtisanoa sitä sen takia, että se on jäänyt edelliselle tallinomistajalle velkaa, sanoi Vesku järkevästi, kun vuodatin hänelle illalla huoleni.
- Pitääkö meidän odottaa, että se on meillekin kolme kuukautta velkaa? Sehän on jo melkein kaksi tonnia silloin! kysyin hädissäni.
- Entäs jos se on parantanut tapansa?
- Entäs jos se ei olekaan? Se sanoi ihan iloisesti, ettei sillä ole enää puhelinliittymääkään, kai sekin on maksamatta…
- Katotaan kuun loppuun. Eihän noi nyt paljon syö, pienet ponit.
- Hmh, sanoin epäileväisesti. Itse asiassa Terhin ponit söivät kaikista eniten ostoruokaa koko tallilla, ne kun elivät pelkällä kuivaheinällä ja muut olivat vähintään puolet vuorokaudesta laitumella, joka kasvoi suunnilleen ilmaiseksi. Mutta olkoon niin. Pallo oli nyt Terhillä, voisin kai odottaa vähän aikaa ja katsoa millä tavalla hän sen syöttäisi takaisin – vai väittäisikö hän hukanneensa sen. Se tuntui melkein todennäköisimmältä vaihtoehdolta.

- Mitä te voitte tehdä ellei se maksa, paitsi laittaa ulosottomiehen perään? kysyi Leena, joka oli meillä viimeistä iltaa. Minun oli myönnettävä, että odotin jo hänen lähtöään. Hän oli kiltti ja mukava ja pidin hänestä, mutta yksityisyyttä ei varsinaisesti ollut, kun hän nukkui melkein vastapäisessä huoneessa ja kuunteli korva tarkkana Jerryn jokaista äännähdystä. Olin varma, että hän kuulisi jokaisen äännähdyksen meidänkin huoneestamme, hän oli paljon herkkäunisempi kuin Siiri, joka nukkui aina kuin tukki herätyskelloon asti.

- Ei oikeastaan mitään muuta, vastasi Vesku, kun minun ajatukseni olivat harhautuneet muille maille. – Me ei voida lakata ruokkimasta sen hevosia, me ei voida ottaa niitä pantiksi ja myydä, eikä me kai voida kieltää sitä täällä käymästäkään, vaikka se olisi meille omaisuuden velkaa.
- Miksi te ette voi ottaa niitä hevosia? tahtoi Leena tietää.
- En mä tiedä, mutta ei me voida. Se ei vaan ole laillista.
- No, onneksi te voitte aina kysyä Ristolta neuvoa, jos se heittäytyy ihan mahdottomaksi. Ammatti-ihmiset perheessä on kyllä hyvä asia, Leena sanoi luottavaisesti.
- Konsultointipalvelut satasen tunti, mutisin minä. Sitä ei ollut tarkoitettu Leenan kuultavaksi, eikä hän onneksi kuullutkaan.

Seuraavana iltapäivänä Leena sitten lopultakin pakkasi kassinsa ja lähti ajamaan kohti Hankoa.
- Tule pian taas, sanoin, ihan tosissani.
- Voinpa tullakin. Mutta en mä enää yli viikoksi, hän sanoi. – Vieraat alkaa haista kolmen päivän jälkeen, niin kuin vanha kalakin.
Minä taisin vähän punastua ja irrotin äkkiä käteni Veskun takapuolelta.
- Höpsis. Meillähän on koko kesän ollut talo täynnä väkeä.
- No tulenhan mä viimeistään ristiäisiin. Hän halasi vielä Dannia ja Alissaa, jotka seisoivat myös saattamassa ja vilkuttamassa ja ajoi sitten pois. Tytöt juoksivat saman tien takaisin sisään ja ullakolle. Siitä oli tullut heidän uusi lempileikkipaikkansa.

- Mitä sä oikein touhuat? Vesku kysyi ja pyöräytti minut syliinsä.
- Miten niin? Kutsuin sun äitiä kylään!
- Ei kun hipelöit sen nähden, hän nauroi.
- Ai se, no enkö mä muka saisi? kysyin viattomana. – Mun hipelöintini on ollut kovasti vähissä viime aikoina. Ihan paistaa laarista pohja.
- Ei toipilaat…
- Hyst, sanoin ja painoin sormeni hänen suulleen. – Tänä iltana, iltaruokinnan jälkeen, sinä ja minä.
- Tota, Vesku aloitti, puristaen samalla vähän lujemmin.
- Niin?
- Kenen iltaruokinnan? Hevosten vai vauvan?
- Vaikka sekä että, ilmoitin ja irrottauduin vastahakoisesti mutta päättäväisesti. – Mä menen nyt ratsastamaan, jos sä viitsit vahtia tyttöjä. Mä olen päättänyt laukata tänään. Ja ehkä ravatakin.

En aikonut valittaa siitä kenellekään Veskun lisäksi, mutta Niki oli muuttunut kesän aikana, vaikka olikin saanut melko säännöllisesti liikuntaa. Olin ollut huomaavinani sen heti, kun olin noussut sen selkään, vaikka olin aluksi ratsastanutkin vain käyntiä. Se painoi ohjalle ja nyki päätään ja olin jo tarkistanut päiväkirjastakin, vaikka muistin selvästi, ettei sen raspaamisesta ollut kuin puolisen vuotta. Se oli ollut silloin, kun olimme hakeneet Vassilin ja Puhurin meille.

Nyt se sen lisäksi tuntui laukkaavan omituisesti vinossa, kuin kahta uraa vasen lapa edellä, kun uskalsin kokeilla laukkaamista. Vähän aikaa epäilin omia aistejani, ehkä minulla vaan oli ollut niin pitkä tauko, että se tuntui minusta siksi oudolta. Ravi tuntui sujuvan suorempaan, mutta se oli silti etupainoinen ja raskas, enkä minä voinut sitä jatkaa kovin kauan, sillä se alkoi vihloa arvessani. Ja takapuolessakin, myönnettäköön. Päätin pyytää Veskua kokeilemaan sitä seuraavana päivänä. En muistanut, koska hän olisi sillä viimeksi ratsastanut, mutta siitä saattoi olla jo vaikka miten kauan. Siiri oli aika lailla ominut Nikin kesän mittaan, senkin, vielä Panunkin tultua. Ratsastin itse niin kauan kun se tuntui siedettävältä, yritin taivutella sitä ja saada sen keveyden takaisin, mutta päätin lopettaa, ennen kuin olin ihan poikki.

- Vaivaako sua joku? kysyin Nikiltä laskeuduttuani varovaisesti alas, mutta se tuijotti haaveellisen näköisenä metsänreunaa eikä vastannut. Muistin, miten olin aloittanut polunraivaamisen sinne joskus alkukesällä ja päätin käydä jonain päivänä kokeilemassa, jaksaisinko nyt heiluttaa kirvestä ahkerammin.

Kun olin saanut Nikin hoidettua kävin vähän seurustelemassa varsojen kanssa. Ametisti oli jo iso, itsetietoinen neiti, mutta sitä paljon nuorempi Kiiran varsa aikoi ilmeisesti kasvaa elefantiksi, sillä se oli oli kasvanut ihan hurjasti. Tosin niitä oli vaikea verrata keskenään, eiväthän ne pysyneet paikoillaan vierekkäin. Olisi ollut sitten mukavaa, jos ne olisivat olleet molemmat samaa sukupuolta, olisimme voineet pitää niitä kauemmin yhdessä. Toisaalta, myyntiinhän ne oli molemmat tarkoitettu, niin pian kun vaan joku ne huolisi. Toivottavasti se tapahtuisi ennen kuin ne olisivat kolmivuotiaita.

Katrina oli jo siemennetty uudelleen, mutta Kiiran asioita pohdin vielä. Tämäkin varsa oli mennyt näin myöhäiseksi. Ellei sitä saisikaan heti kantavaksi, olisi jo liian myöhäistä ja toisaalta se oli niin kovin nuori. Voisi olla hyvä idea antaa sen pitää varsaton vuosi ja kouluttaa sitä vähän pidemmälle. Toiseksi tiesin, että sen arvo emätammana oli aika olematon, vaikka varsan isä miten olisi Wotin poika. Jossain vaiheessa meidän pitäisi kai hankkia toinenkin hyväsukuinen tamma, mutta koska se vaihe tulisi, siitä minulla ei ollut aavistustakaan. Ei ainakaan ennen kuin pääsisin töihin, vaikka Musti olikin tehnyt ansiokkaasti rahaa. Sen edelliskesäisistä varsoista oli saatu varsamaksut ja tänä kesänä se oli haluttu jo viiden varsan isäksi. Se oli paljon enemmän kuin mitä olimme uskaltaneet odottaa.

Vauva nukkui edelleen kuistilla, kun palasin sisään, ja ullakolta kuului töminää, kuin siellä olisi pidetty raveja. Kiipesin sinne itsekin. Rakennuskärpäsen purema Vesku oli päättänyt ruveta tekemään ullakolle väliseiniä, ilmeisesti sen enempää suunnittelematta. Nyt näytti siltä, että päätyyn oli jäämässä iso, koko talon levyinen huone.
- Mitä sä ajattelit, että täällä tapahtuu? menin kysymään. – Tänne mahtuisi vaikka kouluruokala.
- Tää voi olla oleskeluhuone. Täältä on näköala tallille. Tai lasten leikkihuone.
- Okei, sanoin, vaikkei meille ikimaailmassa tulisi niin paljon lapsia, että ne tarvitsisivat tämänkokoisen leikkihuoneen, ellei sitten syntymäpäiväkutsuille. Naulaaminen näytti kivalta ja sai sormeni syyhyämään, olisin halunnut itsekin ruveta nikkaroimaan jotain, mutta en jaksanut lähteä etsimään toista vasaraa. Sitä paitsi kohta olisi Jerryn ruoka-aika, eikä tänne ylös varmaankaan kuulunut sen itkua, kun Danni ja Alissa menivät vasenta laukkaa ympäri ullakon. – Mä ajattelin, että sä teet Siirille huonetta, tai meidän tuleville tallityöntekijöille.
- Niin… Vesku näytti suloisen hämmentyneeltä, niin kuin olisi unohtanut kokonaan, mitä varten ullakon rakentamisesta olikaan alun perin ruvettu puhumaan. En voinut vastustaa kiusausta vaan taputin häntä pyllylle.
- Jesses, kun sä olet koko ajan kimpussa!
- Ettet sä unohda meidän treffejä illalla.
- Miten mä voisin?

Menin ja otin häntä kaulasta kiinni ja painoin hänen huulilleen vihjailevasti kevyen, pehmeän suukon. – Parempi ollakin unohtamatta.
- Uudestaan, kuului määräävä ääni vierestä. Alissa oli lakannut laukkaamasta ja pysähtynyt katsomaan.
- Pikku tirkistelijä, naurahdin ja näin sitten päätyikkunasta, että Terhi ja Miiamari olivat tulleet. Osoitin heitä Veskulle.
- Mä voinkin mennä vaihteeksi haastattelemaan niitä, hän sanoi. – Ja sitten kai Kara tulee kohta, mä lupasin ratsastaa Nallella tänään.
- Ratsastaisitko sä Nikillä huomenna? Musta se toimii jotenkin omituisesti. Ja kai sä laskutat Karaa läpiratsastuksesta?

Se ei ollut näköjään tullut Veskulle mieleenkään, mutta minun ajatukseni pyörivät nykyään aika lailla rahan ympärillä. Vesku voisi ihan virallisesti ruveta tarjoamaan ratsastuspalveluja vuokralaisillemme, vaikkei hän tunteja haluaisikaan pitää. Siihenkin hänet ehkä saisin suostuteltua, ainakin nyt niin kauan, kun hänellä oli lomaa.

Minä menin tallille vajaata tuntia myöhemmin, huollettuani vähän lapsia. Halusin nähdä, miltä Nalle näyttäisi Vesku selässään ja olin nähnyt Karan jo tulevan. Emme me yrittäneet hiipiä tai mitään, mutta silti tunsin itseni salakuuntelijaksi, kun parkkeerasin vaunut niiden tavalliseen paikkaan tallinseinustalle. Kuulin nimittäin tallista suoranaista riitelyä, ja merkillisintä oli, että toinen ääni oli Veskun. Hänen, joka ei koskaan suuttunut, tai jos suuttui, puhui entistä hiljempaa. En mitenkään iljennyt mennä sisään, mutta en kyennyt estämään tyttöjä, jotka vilahtivat sinne silmät suurina. Minä jatkoin summamutikassa matkaa kohden Karaa, joka oli tuomassa Nallea laitumelta.
- Mitä tuolla tapahtuu, tiedätkö sä? kysyin vilkaisten talliin päin.
- Riiteleekö ne vielä?
- Joo.
- Mä lähdin pois sieltä, en mä kehdannut kuunnella.
- Mistä ne oikeen tappelee? Mä olen tuskin koskaan kuullut Veskun korottavan tolla lailla ääntään.

- No, mä kuulin alun, Kara aloitti ja sitoi Nallen riimunnarun tyhjän tarhan aitaan, jonka juurella Nallen harjapakkikin odotti. Minä osutin takapuoleni aidalle ja katsoin häntä odottavasti.
- Tai en kai ihan alkua, siitä asti vaan kun ne alkoi huutaa.
- No?
- Mä kuulin kun Terhi kysyi, että onko sulla joku synnytyksenjälkeinen masennus vai muuten mielenterveydellisiä ongelmia, ja sitten Vesku räjähti.
- Mulla, ongelmia? kysyin ensin ällistyen ja sitten suuttuen. – Vaikutanko mä muka masentuneelta?

- Älä huuda! Kara hyssytteli ja samassa tallilta kuului vielä äkäisempi ääni.
- Senkin… kakarat! Ammattitaidottomat penikat! Terhi kajautti ja marssi ulos kiskoen Miiamaria perässään kuin räsynukkea. Danni ja Alissa seurasivat kuin laahus, ja pysähtyivät tallin oven eteen käsi kädessä, Dannilla peukalo suussa. Aina kun jotain omituista tapahtui, he tuntuivat automaattisesti nappaavan toisiaan kädestä, ihan kuin eivät kestäisi yksinään. Vesku tuli perässä ja katsoi Terhin perään vihaisen näköisenä. Sitten hän nappasi tytöt syliinsä ja lähti tulemaan meidän luoksemme.

- Isi huusi, sanoi Danni ja katsoi Veskua sivusilmällä, hyvin vakavan näköisenä.
- Mä kuulin, sanoin ja otin tytön omaan syliini. – Isi tais vähän suuttua.
- Ei olis silti tarvinnut räyhätä, Vesku puuskahti ja alkoi näyttää ennemminkin onnettomalta. – Mun täytyy pyytää Terhiltä anteeksi.
- Miksi? kysyin minä. Se, mitä Kara oli äsken sanonut, sai minut taas hiljalleen kiehumaan.
- Lapsellista käytöstä, Vesku mutisi.
- Sanoitko sä edes sille, ettei tarvii ikinä näyttää naamaansa täällä? kysyin.
- Jotain siihen suuntaan mä kyllä taisin sanoa, että jos ei meno miellytä niin sopii viedä elukkansa täältä jonnekin muualle siipeilemään, Vesku myönsi. Hän alkoi näyttää niin katuvaiselta, ellei suorastaan ahdistuneelta, että minua alkoi ihan pikkuisen huvittaa. En kuitenkaan nauranut, en edes hymyillyt.
- Sun ei tarvitse aina olla kuin joku pyhimys. Saa ihmiset suuttuakin, ja pitääkin.
- Mutta ei voi käyttäytyä miten vaan maksavia asiakkaita kohtaan.
- No siinähän se koko juju onkin, se ei ole maksava asiakas!
- Ja ainakin lasten kuullen ois voinut olla rähjäämättä.
- Se on totta, myönsin minäkin. Danni ja Alissa eivät enää näyttäneet kovin pelästyneiltä, mutta muistin Miiamarin ilmeen, kun olin itse kinastellut Terhin kanssa.

- Tää alkaisi olla nyt harjattu, verkkaanko mä sulle vai miten? Kara keskeytti rauhallisesti ja hiljaisesti ja sai meidät muistamaan, että yksi maksava asiakas oli siinä kuuntelemassa. Vesku huokaisi.
- Verkkaa vaan niin mä rauhoitun sillä aikaa. Äläkä luule, että mulla on tapana saada tämmösiä raivareita.
- En luulekaan, kai mä olisin sen jo tähän mennessä huomannut, Kara naurahti ja lähti hakemaan satulaa ja suitsia.

Terhi oli sanonut paljon muutakin, mikä tuli tipoittain illan mittaan ilmi. Olimme kuulemma juoksuttaneet Bambia ylettömästi tyttöjen ”tunneilla” ja Aprikoosi oli ollut ihan mahdoton ratsastaa, kun hän palasi lomaltaan. Annoimme liian vähän heinää sillon, kun hän ei ollut itse vahtimassa, ja ponien kaviot olivat ihan liian pitkät.
- Se nyt ei ainakaan ole meidän syy! älähdin. – Ei kengittäjän kutsuminen kuulu meidän hommiin. Se on sopimuksessa!
- Rauhoitu, Vesku sanoi, nauraen jo nyt itse. – Eihän missään sen jutuissa ollut mitään perää, miksi noissa ois ollu?
- Miten me voitiin ottaa se tänne?
- Sehän oli tosi mukava.
- Toivottavasti noi muut ei paljastu yhtä kataliksi, toivoin hartaasti. – Toivottavasti sä sait sen loukkaantumaan niin, ettei se enää kehtaa tulla tänne!
- Unohda nyt se täti.
- En mä tiedä voinko mä.
- Sä olet koko päivän vihjaillut, mitä mulle on luvassa illalla ja nyt sä haluat vaan marista Terhistä, Vesku sanoi moittivasti ja sipaisi kylkeäni.
- Ai niin! sanoin ja katsoin ilahtuen häntä. Olin tosiaan unohtanut, että lopultakin olimme vain kahdestaan kotona. Siis pois laskien kolme lasta ja koiran. – Hyvä kun muistit, mennään sänkyyn!

Kiipesin istumaan hänen syliinsä ja otin kaulasta kiinni. Terhin typeryydet haihtuivat mielestäni kun aloimme suudella ja hyväillä toisiamme. Olin aika lailla puutteessa.
- Oletko sä varma, että… Vesku aloitti sormet herkkinä niskassani.
- Älä ala höpöttää. Jos mä pystyn ratsastamaan niin mä pystyn rakastelemaankin.
- No oletko sä varma siitä, ettei vauva herää kesken kaiken? Pitäiskö se syöttää ensin?
- Ei, sanoin ja silloin Vesku nousi ja nosti minut mukanaan, suunnaten kohden makuuhuonettamme.

  Re: Mansikkakesä 13

LähettäjäAivokana 
Päivämäärä:   11.8.09 23:28:30

Lisäälisää, huomenna kerkee lukemaan kun on sadepäivä :D

  Re: Mansikkakesä 13

LähettäjäAivokana 
Päivämäärä:   12.8.09 14:49:11

Ei edes aamupätkää ole tullut, järisyttävää :D

  Re: Mansikkakesä 13

LähettäjäSennnu 
Päivämäärä:   12.8.09 16:54:55

No ei, kun kerrankin menin ajoissa nukkumaan, enkä mä tänne päivällä pääse :D
------
33.

Terhiä ei näkynytkään vähään aikaan. Aprikoosi ja Bambi seisoivat tarhassaan pitkine kavioineen ja söivät heinät ja kaurat, joita niille kärräsimme, mutta muuta emme niille uskaltaneet tehdä. Dannille ja Alissalle oli ollut aluksi kovin vaikea selittää, mikseivät he yhtäkkiä enää saaneetkaan ratsastaa Bambilla, mutta sen jälkeen, kun he olivat todistaneet Veskun ja Terhin sananvaihtoa, he lakkasivat kyselemästä sitä asiaa, tai kyselivät enää harvoin, ehkä pari kertaa päivässä. Siihen asti vinkuna oli ollut melkein jatkuvaa. Tallilaiset tuntuivat kaikki tietävän tilanteen ihan tarkkaan, ja varmaan juttelivat siitä keskenään. Aika monta keskustelua ainakin onnistuin katkaisemaan tulemalla yllättäen paikalle, mutta porukka ei katsellut minua mitenkään kieroon vaan paremminkin osaaottavasti, joten en antanut asian häiritä.

Eräänä iltapäivänä sitten lähdimme kauppaan käymään koko perheen voimin ja Sofia soitti tallilta, kun olimme hädin tuskin päässeet parkkipaikalle.
- Terhi on täällä lastaamassa poneja, hän sanoi hengästyneenä.
- Hyvä! sanoin, se oli ensimmäinen asia, mikä tuli mieleeni.
- Niinkö? Mä luulin, että teillä oli tallimaksuriitoja.
- Meillä onkin.
- Mutta nyt se menee ja vie ne pois, eikö teidän pitäisi pitää niitä poneja panttina tai jotain?
- Ei kun pääasia on saada ne pois sieltä, syömään jonkun muun rehuja! Me tapellaan tallimaksuista sitten myöhemmin vaikka oikeuteen asti, sanoin ja tunsin, miten oloni keveni niin, että hypähtelin paikallani. Jerry, joka oli kantorepussa rinnuksillani, ei oikein arvostanut sitä, joten lopetin.

- Onkohan se vahtinut traikun kanssa jossain sivutiellä, että me lähdetään jonnekin? mietti Vesku.
- Ehkä sillä oli vaan hyvä säkä, eihän me joka päivä käydä edes kaupassa. Se olisi pahimmassa tapauksessa saanut kököttää siellä montakin päivää.
- Toivottavasti se vie vaan omat tavaransa, Vesku sanoi sitten ja seisahduin hetkeksi. Semmoinen ei ollut tullut mieleenikään.
- Ainakin kaikkien satulat on liian isoja sen poneille. Ja onhan Sofia siellä, kai se vähän pitää sitä silmällä, lohdutin sitten meitä molempia.
- No, ei maalata piruja seinille.
- Ei. Pääasia että se lähtee pois!

Kotiinpaluu tuntui mukavammalta kuin pariin viikkoon. Tyhjä metsänreunatarha oli ihana näky, sillä vaikka ponit olivatkin kilttejä ja mukavia, niiden näkeminen oli saanut minut nykyään suuttumaan, kun väistämättä aloin ajatella niiden omistajaa. Olimme autossa valmistelleet tyttöjä siihen, että Bambi olisi muuttanut pois, kun palaisimme, ja he olivat juosseet tarhalle heti, kun olivat turvavöistä päässeet.
- Sitä ei oo enää, sanoi Danni alahuuli väpättäen.
- No onhan se jossain, ei sille mitään ole sattunut, huudahdin ja kyykistyin hänen viereensä.
- Mutta se ei ole meillä!
- Millä me nyt voidaan ratsastaa? kysyi Alissa. Ihan kuin en olisi sitä miettinyt itsekin siitä lähtien kun olin Terhille tiuskaissut, että pitäköön poninsa. Tytöt olivat siitä niin innoissaan, että jokin ratkaisu pitäisi löytää.
- Hei! Sofia huusi tallin ovelta. Nousin ylös, ja Veskukin oli näköjään saanut ostokset sisään, sillä hän tuli jo tallin suuntaan myöskin. Sofia heilutteli jotain paperia kädessään.
- Mikä se on? Vesku kysyi.
- Terhi jätti teille kirjeen.
- Näytä!

Nappasin kirjeen Sofian kädestä ja aloin lukea. Sitten lopetin. ”Osaamattomat, rahanahneet, hemmotellut lapset, te ette edes häpeä kun yritätte riistää varattoman yksinhuoltajan viimeiset rahat.” Sen verran oli asiallista, sitten hän alkoi haukkua meitä. Se oli hävytöntä tekstiä, kerta kaikkiaan ja aloin jo rutistaa kirjettä palloksi, kun Vesku esti minua.
- Mihin se jätti sen? hän kysyi ja silmäili kirjettä itse.
- Ilmotustaululle, Sofia kertoi.
- Anna mä silppuan sen, huudahdin ja yritin saada paperia takaisin. Vesku nosti sen ulottumattomiini.
- Älä nyt keuhkoa. Ei sitä silputa.
- No ei se nyt mikään todistuskappale ole mihinkään!
- Mä arkistoin sen. Jos me joudutaan oikeasti riitelemään sen kanssa monesta sadasta eurosta niin siitä voi olla hyötyä. Luonnetodisteena.

Pysähdyin katsomaan häntä.
- Joko sä olet imenyt jotain lakimiesjuttuja isäsi geeneissä tai sitten sä katsot liikaa telkkaria, tokaisin.
- Mä säästän sen joka tapauksessa, sanoi Vesku itsepintaisesti ja taitteli paperin neljään osaan.
- Se oli aika ilkeä, sanoi Sofiakin tuohtuneena.
- Ai säkin luit sen?
- Mitä varten sä luulet sen jättäneen sen ilmotustaululle? En mä voinut olla lukematta, en mitenkään, tyttö tunnusti.

En olisi varmasti itsekään voinut vastustaa kiusausta, joten huokaisin vain, mutta siltikin minulla oli kevyt ja helpottunut olo. Oli ollut kamalan epämiellyttävää miettiä sisällä, mahtaisiko joutua Terhin kanssa nokikkain jos lähtisi tallille. En minä häntä pelännyt, mutta oli ollut inhottavaa, että hänen läsnäolonsa oli tuntunut myrkyttävän ilmapiirin siellä. Se oli oikeastaan ollut vielä pahempaa kuin typerät rahariidat, että yksi ihminen sai omaan talliimme menemisen tuntumaan vastenmieliseltä.
- Musta on hyvä, että se lähti, sanoi Sofia kuin pisteeksi ajatuksilleni. Katsoin häntä ilahtuneena. Kyllä minun päässäni oli kiertänyt ajatus, että jospa Terhi olikin saanut kaikki muut puolelleen. Nyt kuitenkin huomasin taas ruohon tuoksun ja auringon lämmön, ja hevoset näyttivät taas karamelleilta vihreällä laitumella.

- Isi, millä me saadaan ratsastaa kun meillä ei enää ole Bambia? kysyi Danni nykien Veskua taskusta. Hän kuulosti itkuiselta ja Veskun naamalle levisi epätietoinen ilme.
- Mä keksin jotain, lupasin nopeasti. Vesku oli samaan aikaan sanomassa jotain, mutta sulki sitten suunsa. Vähän aikaa katsoimme toisiamme ja melkein näin tekstien vilistävän välillämme. ”Tytöt tarvitsee ponin!” ”Me ei osteta ponia!”

Illalla puhuimme siitä ääneenkin.
- En mä aio ruveta ostamaan ponia, selitin kärsivälliseen sävyyn. – Mutta mä haluan, että ne saa ratsastaa nyt, kun ne on niin innostuneita ja oppii niin kauhean äkkiä kaiken.
- Mitähän sä sitten mahdat suunnitella? Vesku kysyi. Hän näytti epäluuloiselta. Minä hymyilin viattomasti ja kallistin hiukan päätäni.
- Kun ei mulla ole aavistustakaan. Pitäiskö meidän pistää ne jo ratsastuskouluun, mitä sä olet mieltä?
- Mikä ratsastuskoulu muka ottaisi kolmevuotiaita? Vesku älähti.
- Jaa… niin, se voi tosiaan olla hankalaa. No, mietitään jotain muuta.
Lopetin siihen ja vaihdoin puheenaiheen Mustin loppukauden kisoihin. Okei, manipuloin häntä, kyllä minä sen myönsin. Todennäköisesti Vesku tiesi sen myös, hänhän oli fiksu ihminen, mutta kyllä hän silti tipahtaisi ansaan.

Kisapähkäilyjen pääaihe oli se, kenet hän saisi mukaansa hoitajaksi. Itse kisat mihin osallistua hän oli merkannut kalenteriin jo keväällä ja tarkisteli enää vain luokkia tilanteen mukaan. Mustilla oli mennyt hyvin tänäkin kesänä, oikeinkin hyvin, ja nyt olivat enää viimeiset ja suurimmat kisat jäljellä.
- Kyllä mä voin tulla lasten kanssa kisahoitajaksi, intin.
- Miten sä muka hoidat sekä hevosen että kolme muksua?
- Likat on jo niin isoja, että ne pysyy kyllä pois jaloista kun käskee, ja vauvahan vaan makaa.
- Ei ne pysy, Vesku sanoi synkästi. – Ei noin pienillä ole vielä semmosta muistia.
- No sitten ne voi sulkea autoon siksi aikaa kun mä joudun pitelemään Mustia. Sehän on joka tapauksessa vaan pari lyhyttä hetkeä, itsehän sä olet sen kanssa enimmän aikaa.
- Mä kysyn Villeä ainakin ensin, päätti Vesku.
- No jos sua helpottaa niin mä voin kysyä jotakuta mulle seuraksi ja lastenhoitoavuksi kisoihin. Jinnaa tai Miilaa, tai vaikka Kiieä, lupasin.

Sillä suunnitelmalla sitten mentiin. Seuraavaksi viikonlopuksi Vesku sai Villen mukaansa, kunhan itse vastavuoroisesti lähtisi hänelle hoitajaksi toisena päivänä. Dulles oli päässyt jo aika hyvin kisauran alkuun, sekin. Kuulemma, en minä ollut nähnyt koko hevosta koko kesänä. Siitä sain päähäni, etten ollut nähnyt Oonaakaan aikoihin. Hän tuskin räytyi halusta nähdä uusi vauvani mutta ehkä hän kestäisi lyhyen vierailun. Ehkä hän tietäisi jonkin ylläpitopaikkaa tai eläkekotia etsivän pienen kiltin poninkin.
- Me tullaan mukaan, ilmoitin siis Veskulle, kun hän oli sanoi luvanneensa Villelle mennä vilkaisemaan tämän ja Dullan työskentelyä pari päivää ennen kisoja.

- Onko Wicca siellä? kysyivät tytöt, kun olimme ottaneet Mustin ja Nikin varmuuden vuoksi tarhaan – emme uskaltaneet jättää Mustia vain lankojen taakse laitumelle, jos lähdimme pidemmälle kuin kauppaan – ja vieneet niille sinne heinää.
- Ei ole, mutta Mansikka on. Menkääs autoon nyt, hoputin.
- Mansikka on kiltti, sanoi Alissa tyytyväisenä.
- Mä voin soittaa Ilse-mummille matkalla ja kysyä saatteko te ratsastaa sillä, lupasin.

Ratsastuskoulun pihaan ajaminen alkoi tuntua aina vain nostalgisemmalta, mitä kauemmin olin sieltä poissa. Tai emmehän me ratsastuskouluun olleet menossa vaan sivummalla sijaitsevalle Oonan tallille, jossa ei ratsastuskoululaisia pyörinyt, mitä nyt välillä tarhojen luona tuntiaan odottelevia tyttöjä. Talliin he eivät uskaltaneet mennä, sillä Oonan auktoriteetti oli valtava.
- Muistatko sä kun mä toin sut ensimmäisen kerran tänne? kysyin Veskulta, kun hän parkkeerasi Mersun tyhjälle parkkipaikalle. Oli vielä aikaista, tunnit alkaisivat illemmalla, joten tilaa oli.
- Muistan, tämä naurahti.
- Mä luulin että olin löytänyt vaan hotin juhannuspupusen ja sitten sä olitkin yhtäkkiä puolivalmis lääkäri ja ihan valmis huippuratsastaja, muistelin nojaten päätäni niskatukeen. Se oli ollut yksi yllätyksellisimpiä päiviä elämässäni.

- Miksikä sä kutsuit mua? Vesku kysyi ja jähmettyi niille sijoilleen, vaikka oli jo puoliksi ulkona autosta.
- Juhannuspupunen, tirskahdin. – Hot bunny.
- Puput on pääsiäisenä eikä juhannuksena, keskeytti Danni haroen malttamattomana turvavöitään. Purskahdin nauruun. Taas kerran tuo luojanluoma osui asian ytimeen.

Oonan talli oli tyhjä paitsi Villeä, joka harjasi nuorta tammaansa käytävällä. Tervehdin häntä lyhyesti ja jätin Veskun sinne.
- Mennään me hakemaan Mansikka, sanoin tytöille ja hain satulahuoneesta mukaan sen harjapakin. Jos Villen kisahevonen vei käytävän, me voisimme mennä puomille. Se oli joka tapauksessa mukavampi paikka näin lämpimänä päivänä.

Mansikka torkkui samassa tarhassa, missä se oli viettänyt päivänsä aikojen alusta asti, mutta pistin tytöt odottamaan aidan takana, kun hain sen. Sen tarhakaverina oli hevonen, jota en tuntenut, enkä halunnut ottaa mitään riskejä.
- Moi mummo, sanoin hellästi punarautiaalle tammalle, kun napsautin narun kiinni sen riimuun. – Muistatko sä enää mua?
Tamma tuntui katsovan minua tutkivasti, huokaisi sitten syvään ja otti askeleen kohti porttia. ”Ihan sama.”

Annoin tyttöjen harjata sitä niin korkealle kuin he ylettivät ja sutaisin itse selän. Vesku ja Ville ja Dulla tulivat jo tallista ja sanoivat menevänsä maneesiin.
- Hienoa, sanoin minä. Me saisimme siis kentän ratsastusharjoituksia varten. Miten kukaan halusi mennä maneesiin kesällä? Sitä en voinut ymmärtää. Jerry nukkui edelleen, joten satuloin ja suitsin Mansikan, hain vaunuja työntäen ja hevosta taluttaen tytöille autosta kypärät, jotka olivat unohtuneet sinne, ja vein koko konkkaronkan kentälle. Vaunut kyllä jätin ulkopuolelle portinpieleen.
- Mun vuoro mennä ensin! vaati Alissa, ja kun minulla ei ollut aavistustakaan siitä, mitä viimeksi oli tapahtunut heidän ratsastaessaan minun sairaalassaollessani, nostin hänet selkään.
- Älä taluta, oli seuraava komento, ja luottavaisesti jätin riimunnarun kiinnittämättä. Mansikka oli käsittääkseni toiminut oikein fiksusti Karoliinankin ratsuna viime aikoina, joten kaipa se ymmärtäisi näitä pienempiäkin.

Oona ilmestyi jostain Alissan kävellessä ympäriinsä. Tai Mansikka käveli ja tyttö istui kyydissä.
- Moi, sanoin ilahtuneena.
- Sä annat ton maitopurkinkorkusen vaan istua tuolla, Oona sanoi katse Alissassa.
- Ei Mansikka sitä tiputa, ja oikeasti nää tytöt on jo ihan hirveän hyviä ratsastajia, sanoin ja nostin Dannin syliini.
- Mä osaan laukata, sanoi Danni. Oona katsoi häntä kuin marsilaista.
- Sinä osaat laukata? hän toisti.
- Osaa se, ne molemmat osaa, todistin.
- Millä sä olet niitä laukkuuttanut? Oona tahtoi tietää ja siinäpä minulla sitten olikin oiva tilaisuus purkaa sydäntäni ja vuodattaa koko tarina Terhistä ja Terhin poneista.

- Mun teki mieli varottaa sua tommosista sillon kun sä aloit suunnitella sitä tallia, tai vuokralaisia, Oona sanoi.
- Mitä siinä olisi varottaminen auttanut? Se vaikutti kauhean kivalta ihmiseltä aluksi.
- Niin, sitä pitäisi olla röntgenkatse.
- Nyt ois jo mun vuoro, Danni keskeytti. Hänen katseensa oli liimautunut Alissaan, joka kentän toisessa päässä yritti saada Mansikkaa ravaamaan. Lapsiparan jalat tuskin ulottuivat satulan siiven reunaan, vaikka olin valinnut estesatulan, jonka siivet olivat paljon lyhyemmät, mutta kyllä hänen pontevat apunsa silti saivat Mansikan ottamaan muutaman laiskahkon askeleen ja sitten siirtymään ihan oikeaan raviin.

- Miten sä uskalsit meidät ottaa tänne silloin kun Ilse osti Mansikan? kysyin piittaamatta Dannin nykimisestä paidanhelmassani.
- Miten sä uskallat antaa ton mennä tollalailla? kysyi Oona vastaamatta. Hänen katseensa oli Alissassa, joka pompahteli aika holtittomasti Mansikan satulassa. Bambin pikkuravissa se ei ollut ollut ollenkaan noin pahan näköistä.
- Alissa, ota käyntiin! huusin, ja sitten aloin puhua Mansikalle, kun se oli sopivasti lähestymässä meitä.
- Seis, sanoi Oonakin, ja hevonen pysähtyi melkein kuin seinään. Alissa tömähti etukaaren päälle ja älähti naama irvessä. Ajattelin jo, että hän alkaisi takuulla itkeä, mutta ei, hän jäi tuijottamaan Oonaa, joka tuijotti häntä.
- Mun vuoro! kiljui Danni. Sitä Mansikka vähän säpsähti ja otti äkkinäisen sivuaskeleen, mutta onneksi Oona oli hyvin hollilla ottamaan Alissan kiinni.
- Nyt on vielä Alissan vuoro, koska se meinasi tipahtaa, ja olenko mä koskaan sanonut sulle mitään hevosten vieressä huutamisesta? kysyin ankarasti Dannilta. Toistin kysymykseni Oonalle, kun ratsukko jatkoi matkaansa.

- Ainahan siinä on riskinsä, mutta Ilse tuntui fiksulta ihmiseltä, Oona sanoi.
- Entäs me? Miila ja minä?
- No en mä teidän kuvitellut pysyvän kuvioissa kovinkaan kauan, siinä iässä kun te olitte. Milläs noi lapset nyt ratsastaa kun ei teillä enää ole poneja?
- Ei ne ole ratsastaneet nyt ollenkaan. Nikiä mä en uskalla antaa muuta kuin taluttaen ja sehän ei noille enää kelpaa ja Kiira on mammalomalla. Entä miten sun kisakautesi menee?
- Tamma on tykki, sanoi Oona ja hänen kasvoilleen levisi tyytyväinen hymy. Tosin kyllä minä tiesinkin sen, olin seurannut hänen tuloksiaan netistä siinä missä Veskunkin. Edelliskesänä Gawd Daymn oli vielä tainnut olla turhan innokas, mutta nyt he ainakin sijoituksista päätellen alkoivat saada yhteistyön sujumaan.
- Menetkö HIHSiin sen kanssa?
- No en sentään. Ehkä ensi vuonna – mutta GPhen menen! Oona sanoi vaatimattomasti. Senkin tosin tiesin ennestään. Suomessa oli niin pienet piirit huippuratsukoita, ettei tuollaisilta uutisilta voinut välttyä, jos vaan vähänkin seurasi tapahtumia. Sain nyt kuitenkin hyvän tilaisuuden onnitella. Samalla tenttasin hänen hevostilanteensa, oliko mitä myytävänä ja millaisia ratsutettavia.

Uppouduimme niin juttelemaan, että Danni sai pyörittää Mansikkaa kentällä ihan miten halusi. Alissa kyllästyi katselemaan, kun ei hänen enää tarvinnut odottaa vuoroaan ja alkoi kiipeillä Jerryn vaunuissa nähdäkseen, heräisikö se, tai mitä lie hänellä ollut mielessään. Joka tapauksessa sieltä alkoi kuulua vienoa kitinää.
- Ai niin! Teidän uusi vauva! Oona muisti.
- Joo, semmonenkin tuli. Ja sillä taitaa olla nälkä.
- Ruoki sä vaan sitä, mä voin katsoa ton perään, Oona lupasi suureksi yllätyksekseni ja nyökkäsi Dannin ja Mansikan suuntaan.
- No jos olet tosissasi…
- Joo. Kunhan menet äkkiä.

Vilkaisin ympärilleni ja totesin, että rauhallisin ja lähin paikka lähteä vauvahommiin olisi kai Oonan heinävarasto. Alissaa ei huvittanut lähteä mukaan, joten otin vaunut ja siirryin sinne.
- Lakkaa kiekumasta, sanoin Jerrylle ja nostin sen vaunuista. Se hiljenikin, kun otin sen syliin ja sitten istuin heinäpaalille ja syötin sen. Vauva vaikutti vähän tyytymättömältä senkin jälkeen, mutta minä olin salaisesti hiukan ilahtunut. Ei minusta tainnut olla meijeriksi. Pitäisi ruveta juottamaan vauvalle tuttelia, ja se taas tarkoitti suunnatonta helpotusta elämään, kun se ei olisi niin riippuvainen minusta. Yösyötöt! Vesku voisi ruveta hoitamaan ne!

Vaihdoin vaipankin ja palasin sitten ulkomaailmaan. Jerry oli sylissäni, koska en raaskinut laittaa sitä pois. Minusta oli tullut pehmo, mutta minusta oli kiva pidellä pikkuista sylissäni. Olin ihan ihastunut siihen, vaikka välillä omatunto soimasikin. Danni oli ajanut minut raivon partaalle ja tämä uusi vauva sai minut vain lepertelemään. Miten epäreilua! Onneksi Danni ei voinut muistaa sitä, ja nyttemmin olin jo melkein unohtanut ne epätoivoiset viikot, jolloin olin ollut tulla hulluksi tai lapsenmurhaajaksi. Jerryn syntyminen ne vaan oli tuonut mieleen. Eiköhän Dannilla ollut ollut sen jälkeen ihan hyvä lapsuus, ainakin sen jälkeen kun oli saanut siskon itselleen. Tai siis tädin. Pienen tädin.

Yllätyksekseni Oona ja tytöt ja Mansikka olivat vieläkin kentällä ja nyt oli Alissa taas satulassa.
- Mitä te teette? kysyin päästessäni sinne.
- Oona opettaa meitä, sanoi Danni.
- Mitä?
- Me tehtiin voltteja. Siis semmosia hevosvoltteja, ei mitään kuperkeikkoja.
- Joo, mä tiedän millasia on voltit, sanoin. Oona nosti Alissan parhaillaan alas satulasta ja molemmat tulivat meidän luoksemme.

- Nää lapset tarvii ponin, Oona sanoi minulle.
- Mä tiedän. Mutta ei meillä oo mitenkään ylimäärästä rahaa. Meidän pitäisi löytää joku ylläpitoponi, se on ainoa mahdollisuus. Tosin Vesku ei ole vielä keksinyt sitä itse niin että me odotellaan vähän.
- Hmm, sanoi Oona.
- Oisko sulla jotain mielessä?
- Ei, ei nyt, mutta mä voisin katsella ja kuunnella. Oletko sä kuullut mitään Wiccasta?
- En, en sitten talven. Silloin Siiri sanoi että se on ihan rampa, mutta sitten se lakkasi käymästä siellä.

  Re: Mansikkakesä 13

LähettäjäSennnu 
Päivämäärä:   12.8.09 21:40:45

Laittas nyt lisää ettei käy vanhanaikaisesti
-------------
34.

Kun Vesku kerran oli Villen kanssa kisaliesussa koko viikonlopun, minä olin kutsunut Jinnan ja Kiien kylään. Heillä sattui olemaan kerrankin samaan aikaan vapaapäivä ja kävin hakemassa heidät asemalta lauantai-aamuna, kun Vesku oli lähtenyt kohti Helsinkiä. Ahdasta meillä kyllä oli, suunnattoman ahdasta, vaikka Vesku olikin jättänyt mersun. Mahduimme me sitten kuitenkin, vaikka kieltäydyin laittamasta Jerryä takakonttiin vaan etupenkille, kun Jinna ja Kiie molemmat ottivat yhden pikkutytön syliinsä ja Leksa istui keskellä takapenkkiä.

Oli valitettavasti sateinen päivä, joten emme voineet istua pihalla katselemassa hevosia vaan linnoittauduimme keittiöön kokkaamaan. Me aikuiset siis, Danni ja Alissa kiskoivat Leksan mukaansa ullakolle. Sieltä alkoi kohta kuulua laukan kolmitahtinen töminä – moniäänisenä.
- Jinna, ei Villelle oo tullu mieleen ostaa Leksalle ponia? kysyin toiveikkaana, mutta ystäväni pudisti päätään.
- Ei Leksa ole hevoshullu.
- Pitäishän sen olla, yritin esittää. Tietysti Leksalla olisi vähän pitkä matka jos poni olisi meillä asti Tuusulassa, mutta Villellä kai olisi ainakin varaa. Päätellen kaikesta, mitä olin kuullut hän teki ihan järjettömästi rahaa toimittajan, valokuvaajan ja vielä, yli kolmekymppisenäkin, mallin töillään.
- Ei se kelpaa enää OneWayn kuvauksiin mutta Dressmann anelee sitä polvillaan, oli Jinna joskus hiljattain sanonut, ehkä hiukan katkerasti. Harvapa meistä oli huippumalli. Ville turkooseine silmineen oli.

Kiie oli hiljaa ja istui pöydän takana ikkunan ääressä Jerry sylissään. Hän piteli poikaa, siveli sen poskia ja tuntui keskittyneen sen tuijottamiseen.
- Mun ei ois pitänyt tulla ollenkaan, hän sanoi vähän ajan päästä ja nosti ruskeakiharaisen päänsä hämmentyneen näköisenä. – Mä haluan kanssa tämmösen.
- Ammatti-ihmisenä sä varmaan tiedät miten se tapahtuu, hymähdin.
- Ammatti-ihmisenä? Mitä sä tarkotat? Ihan kuin mä olisin joku ilolintu!
- Äh, mä tarkotin tietysti noin hoitoalan, tarkensin. – Mutta lainaa sitä nyt ensi hätään. Katotaan etkö jo huomenna oo saanu tarpeeksesi.

Emme tehneet mitään erityistä, normaaleja hommia vain. Uloskin oli minun lopulta pakko mennä, kun Nikillä piti ratsastaa, mutta muut jäivät sisään lämpimään. Vain Maru tahtoi mukaan. Vesku palasi aikaisin, jo ennen kuutta, verrytteli Mustin seuraavan päivän kisoja ajatellen ja sitten sytytimme tulen olohuoneen kakluuniuuniin ja istuimme iltaa kuin ulkona olisi ollut talvimyrsky. Pitkän, suunnilleen pihalla vietetyn kesän jälkeen se oli hauskaa vaihtelua.
- Saadaanko me nukkua ullakolla? tahtoi Leksa tietää, mutta kielsimme kuorossa. Ikäviä vanhempia olimme.
- Miksei?
- Koska siellä on kylmä ja portaat sinne on niin jyrkät. Jos jonkun teistä pitää lähteä vessaan niin sieltä tulee unenpöpperössä pää edellä alas, sanoin. – Mutta sä voit nukkua tyttöjen huoneessa. Mä tuun laittamaan sulle sängyn, johan tässä alkaa olla teidän aika mennä maate.
- Joo, sanoi Leksa enkelimäisesti ja Jinna vilkaisi häntä epäluuloisena.

Tytöt ja Leksa tahtoivat pienen kuiskuttelun jälkeen vetäytyä sinne heti, kun olin saanut lattialle Leksalle patjan ja muut tykötarpeet ja Jinna näytti entistä epäluuloisemmalta.
- Niillä ei todellakaan ole mitään aikomusta ruveta nukkumaan, hän sanoi.
- Entäs sitten, nukkuupahan myöhempään aamulla, sanoin huolettomasti. – Riekkukoon siellä jos se on niistä kivaa.

Niin he tekivätkin, sieltä kuului ennen pitkää aikamoista hihkumista. Jinna kävi muutamaan otteeseen ovella sanomassa jotain, ja silloin äänet aina vaimenivat hurjan hihityksen jälkeen hetkeksi.
- Ei meillä ole naapureita, ketä ne voisi häiritä, lohdutin.
- Mutta vauva.
- Se on jo tottunut niihin, ja ellei ole niin parempi ruveta tottumaan. Sehän asuu niiden kanssa. Vilkaisin Jerryä, joka oli edelleen Kiien sylissä. Mietin, aikoiko hän istua sitä pidellen koko yön, mutta luopui hän siitä sentään siksi aikaa kun päätimme vielä käydä ex tempore toistamiseen saunomassa.

- Rakkaat ystävät, nyt voisi olla aika teidän viedä mut ulos, ilmoitin, kun avasin pukuhuoneessa sihahtavan lonkeron.
- Etkö sä imetä sitä enää tänään? kysyi Jinna katsoen pulloani.
- En näköjään. Se osaa jo juoda pullostakin, naurahdin.
- Saanko mä sitten? kysyi Kiie innostuen.
- Saat kaikin mokomin nousta just parhaasta unestasi hoitamaan sen, lupasin. – Mutta hei, mennään jonnekin. Nyt on hieno tilaisuus, kun Vesku on kotona. Siis ei nyt tänään, mutta ens viikolla tai joskus? Miten teillä on vapaata?
- Miten sä raaskit erota siitä? Kiie kysyi unelmoivin katsein.
- Se alkaa olla ihan helppoa joidenkin viikkojen kuluttua, Jinna sanoi ja avasi itsekin siiderin.

Löysimme sopivantuntuisen päivän ja kiipesimme takaisin yläkertaan ilmoittamaan Veskulle, että hänellä olisi lastenhoitovuoro.
- Ai nyt se alkaa hän huokaisi, kun istahdin hänen syliinsä lonkeroineni.
- Mikä niin? naurahdin.
- Äiti vaihtaa vapaalle –viikot. Et tällä kertaa viitsisi värjätä tukkaasi mustaksi ja ruveta ostelemaan teinivaatteita?
- Kampaajalla ois kyllä kiva käydä, mutta okei, mä lupaan olla ostamatta napapaitoja, lupasin. – Enkä mä ihan vielä halua napaani näyttääkään.
- Mihin te ajattelitte mennä?
- Jonnekin valintamyymälään, arvelin vilkaisten ystäviäni. – Jinna tarvii miehen ja Kiie vauvan. Ja mä tarvitsen vähän viinaa.

Lonkero meni tottumattomaan päähäni niin, että minun oli pakko painua sen juotuani sänkyyn. Muut jäivät vielä istumaan mutta lastenhuone oli jo hiljentynyt. Niin tajuttomaksi yksi saunajuoma ei ollut minua kuitenkaan saanut, etten olisi herännyt Jerryn ääniin yhden maissa.
- Mä voin mennä, sanoi Vesku käännähtäen pimeässä huoneessa.
- Kiie lupasi mennä, sanoin minä ja kuulinkin askeleita ja oven narahduksen. – Mutta mä meen ehkä katsomaan kumminkin, että se osaa käyttää mikroa.

Jerryn huoneessa paloi hämärä kullanvärinen valo, mutta Kiie ei ollut siellä vaan keittiössä tukka pörrössä.
- Mun piti tulla katsomaan, että sä löydät kaiken, sanoin anteeksipyytävästi.
- Joo, Kiie sanoi hiukan unenpöpperöisen näköisenä. – Kai mä löydän.
Tarkistin kuitenkin, että pullo oli sopivan lämmin ja laahustin sitten hänen perässään vauvanhuoneeseen, missä Kiie jo tottuneesti nosti vauvan sängystä ja istui nojatuoliin syöttämään sitä.
- Taidatte te pärjätä, mä meen takaisin, sanoin. – Älä jää siihen istumaan loppuyöksi.
- En en, Kiie lupasi.

Sunnuntaina sää oli parempi kun lauantaina. Vesku heräsi ensimmäisenä, mutta minun piti nousta melkein saman tien. Oli pakko mennä luomusyöttämään vauva, ennen kuin räjähtäisin. Laitoin sen sen jälkeen takaisin sänkyyn ja koputin hiljaa Jinnan ja Kiien huoneen ovelle.
- Mä menen auttamaan Veskua lastaamaan Mustin, ilmoitin. – Vauva on ruokittu ja muut lapset vielä nukkuu.
- Okei, kuului ääni, joka oli niin uninen, etten edes tunnistanut kummalle se kuului.

Vesku oli harjaamassa Mustia.
- Mitäs mä tekisin?
- Mä en oo vielä vienyt ruokia, kun ajattelin hoitaa tän ensin, se oli pirulainen riisunut loimensa ja piehtaroinut, Vesku puuskahti.
- Okei, mä meen ruokkimaan ne. Onhan sulla auto pakattuna?
- On, ei sitten tarvii kuin lastata.
- Selvä, kuittasin. Nostelin ruokaämpärit kärryihin ja lähdin niiden kanssa pihalle, saaden aikaan innokasta liikehtimistä hevoslaumassa. Nikin oli Vesku jo vienyt laitumelle, mutta Kentucky ja Dissident olivat vielä tarhassa, joten vein niiden sapuskat sinne. Jäin vahtimaan, että Nalle antaisi Vaarin ja Vaiton syödä – se antoi jo nykyään joskus – ja keräsin sitten ämpärit pois. Siihen mennessä Mustikin oli jo kuljetussuojia vaille valmis.

- Ratsasta nyt sitten hyvin, sanoin Veskulle.
- No tarkotus olisi, hän naurahti.
- Tuleeko Hanna sinne?
- Jup.
- Hakkaa se.
- Heh, Mustista ei ole vielä hakkaamaan Namua, jos ikinä.
- Niistä sais unelmavarsan.
- Ehkä Hanna käyttäisi kumminkin mieluummin Wotia, vai mitä luulet?
- Niin kuin se ei raaskisi maksaa meille astutusmaksua, tuhahdin.

Musti käveli autoon jo suorastaan rutinoituneesti. Tähän aikaan vuodesta se alkoi olla taas parhaimmillaan, niin kuin pitikin, tietysti. Kevään innostus vieraista hevosista ja tammahevosista joka suunnalla oli unohtunut aikaa sitten ja olihan se muutenkin jo taas paljon vanhempi ja järkevämpi. Sen radat olivat kerta kerralta tasaisempia ja parempia.
- Onhan sulla frakki? kysyin vielä Veskulta, joka näytti vaipuneen jonnekin ajatustensa mereen. Hän säpsähti ja nyökkäsi.
- Aikataulut näytti vähän hassuilta, mä en oikein saanut selvää monellako radalla siellä mennään yhtaikaa. Että ei aavistustakaan koska mä ehdin takaisin.
- Tuut kun ehdit, mä pidän putiikkia pystyssä, lupasin, ja sitten hän nousi autoon ja ajoi pois.

Tarkistin vielä hevoset, siirsin Denan ja Kenin laitumelle ja kävin vähän rapsuttelemassa varsoja, ennen kuin huusin Marun mukaan ja lähdin takaisin sisään. Siellä oli edelleen unelias tunnelma. Kaikki nukkuivat Jerryä myöten, joten saatoin laittaa aamiaisen tulemaan ja istua miettimään Kiiran varsalle nimeä. En ollut vieläkään keksinyt mitään A:lla alkavaa, mikä olisi sopinut sille. Edes netti ei ollut vielä pulpauttanut mitään kivaa esiin.
- Huomenta, sanoi Jinnan uninen ääni takaani.
- Huomenta! Sano joku kreikkalainen nimi, joka alkaa A:lla.
- En mä sano mitään ennen kuin oon saanu kahvia. Varsalleko?
- Niin.
- Miksi kreikkalainen?
- No se ois kiva, kun kaikki Kiiran ja Nikin sukulaiset on nimetty silleen. Saloniki ja Kerkyra, ja sitten niillä oli ainakin Ateena-niminen sisko ja mitähän muita.
- Afrodite, Artemis, Ares, Jinna aloitti saatuaan käteensä mukillisen kahvia.
- Mä olen käynyt kyllä noi kaikki jumalat läpi… mikään ei oikein tunnu sopivalta.

Kun Kiie heräsi, hän yhtyi leikkiin ja keksi lopulta siihen mennessä parhaan ehdotuksen: Adonis.
- Paljon parempi kuin Aristoteles, myönsin ja maistelin nimeä. Varsa oli kyllä aikamoinen Adonis. Jos meillä olisi ollut jo E-vuosi menossa, minulla olisi ollut kova houkutus tehdä siitä Elefantti. – Mustaojan Adonis. Ei paha.

Leksa tahtoi mielellään ratsastaa, joten satuloin Nikin ja tarjoilin talutusratsastusta hänelle. Tytöt tuhahtivat halveksuvasti ja kieltäytyivät ratsastamasta riimunnarun päässä, mutta en edelleenkään aikonut antaa Nikiä heille ilman, että minulla itselläni oli siihen kontrolli. Se oli suloinen mutta arvaamaton.

Kiltisti se kuitenkin kantoi Leksaa selässään ja ravasimmekin pari kierrosta, kunnes poika sanoi kohteliaasti että kiitos, hänelle riitti. Pyysin Jinnaa ja Kiieä pitämään lapsia hetken aikaa silmällä ja kiipesin itse selkään. Aloin hiljalleen tottua siihen touhuun. Haava ei enää vaivannut ja lihaksiinikin oli palannut vähän voimaa, joskin Niki oli vielä vähän omituinen. Vesku oli ratsastanut sillä aika monta kertaa ja sitten se aina tuntui paremmalta, kunnes taas parin päivän päästä alkoi punkea omituisesti sivuttain. Minun pitäisi kai hommata jostain hevoshieroja tutkailemaan sitä.

Iltapäivällä vein taas vieraamme asemalle ja palasin vähän haikeana kotiin. Onneksi talli oli täynnä väkeä, joten minun ei tarvinnut kärsiä äkkipudotuksesta yksinäisyyteen. Asta ja Emma juoksuttivat Vaaria kentällä ja vanha ruuna pompotti heitä minkä keksi. Se kieltäytyi muka ymmärtämästä, että sen olisi pitänyt pysyä ympyrällä, ja kun Emma piti sitä siellä kävellen itse sen ulkopuolella, se käveli laiskasti. Tosin jos se olisi ravannut, ei Emma olisi mitenkään pysynyt perässä, nytkin hän joutui harppomaan ihan hengästyksiin.
- Voi että, kaipaiskohan ne vähän apua, puuskahti Paju, joka kurkki Kanin boksin ikkunasta kentän suuntaan.
- Me ihmeessä kysymään, kehotin.
- Mikset sä mene?
- No kun en mä halua leikkiä kaikkitietävää.
- Miksi mun sitten pitäisi?
- Ne ei ole sun vuokralaisiasi, sanoin.
- Pakko mun on, ei mikään hevonen voi olla noin törppö, kunhan esittää, Paju puuskahti lopulta ja jätti Kenin harjaamisen sikseen.

Kurkin Nallen tyhjästä boksista, miten Paju pisti Vaarin ravaamaan liinassa ja sitten laukkaamaankin. Vähän ajan päästä hän palautti liinan Astalle ja Vaari jatkoi siitä huolimatta käyttäytymistä nyt, kun sen bluffi oli paljastettu. Olivat ne helppoja välillä, hevoset. Käännähdin äkkiä, kun Nalle tuli karsinaansa. Miten ihmeessä Kara oli päässyt sen kanssa sisään ilman, että olin huomannut, vaikka olin koko ajan tuijottanut pihalle?
- Oho! Kara sanoi ja yrtti pysäyttää hevosensa, mutta hän oli jo irrottanut narun riimusta, joten se ei huomannut mitään.
- Sori, sanoin minä. – Mä vaan katselin että mitä kentällä tapahtui.
- Mulla olikin sulle asiaa, Kara sanoi kuin rohkaisten mielensä ja nielaisi.
- Niin? sanoin kysyvästi. Tyttö taisi vallan punastua. Mitähän hänellä nyt oikein oli mielessään.

- Kysy pois! kehotti Pete, joka lähti taluttamaan omaa hevostaan ulos ja Kara rohkaisi mielensä.
- Oletko sä menossa kisaamaan Nikin kanssa jossain vaiheessa?
- Kyllä mä kauheasti haluaisin, mutta ei me nyt ihan vielä olla ihan kisakunnossa. Miten niin?
- No kun Pete sanoo, että me voitaisiin jo Nallen kanssa mennä kokeilemaan jotain.

Kara näytti paljon ikäistään nuoremmalta ujostellessaan siinä.
- Mä olenkin jo ihmetellyt, että mikset sä ole käynyt missään, töksäytin.
- No kun vastahan se on ollut mulla pari kuukautta koko hevonen.
- Entäs sitten? Kai sä olet ratsastuskouluhevosillakin kisannut, vaikket oo niillä ratsastanut joka päivä?
- Olen, mutta…
- Mutta miksi sä mua siihen tarvitsisit? kysyin muistaen alkuperäisen kysymyksen.
- Kyydin takia. Pete ja Paju käy aina kahdestaan, niillä on traikku täynnä. Mä ajattelin että Niki ja Nalle mahtuisi teidän autoon jos säkin olisit menossa.
- Voin mä sut kuskata vaikken itse tulisikaan, kunhan se vaan osuu semmoselle päivälle, ettei Vesku tarvitse autoa, lupasin. Karan naama venähti hämmästyksestä.

- Voisitko?
- Tietysti voisin. Ellet sä halua vuokrata traikkua – millä te muuten Nallen toitte tänne sillon?
- Se edellinen omistaja toi sen. Enkä mä saa vetää traikkua, eikä meillä ole semmosta autoa missä ois vetokoukku edes…
- Selvä juttu. Mihin sä ajattelit lähteä? Mä en nyt vielä pariin, kolmeen viikkoon ainakaan aio mihinkään.
- Mä en ole ajatellut vielä… ja koska sitten Vesku on menossa ja minne?
- Mä luulen, että sillä on kisakalenteri täälläkin, jääkaapin ovessa sisällä ainakin on. Mennäänpäs katsomaan.

Mustin päiväkirjassa olikin kalenterisivulla raapustuksia. Kara kirjoitti niiden päivämäärät itselleen ylös ja lähti sitten vihellellen harjaamaan hevostaan. Minä jäin selailemaan Mustin kirjaa ja Veskun säntillisiä muistiinpanoja. Ihan näin huolelliseksi en itse ollut oppinut, mutta eipä minulla ollutkaan kansallisen tason kouluhevosta ja siitosoria. Voisin kai silti parantaa tapojani hiukan.
- Äiti, Jerry itkee! kiljui Danni tallin käytävältä ja huokaisten palautin kirjan paikoilleen. Velvollisuus kutsui.
- Sillä on nälkä. Missä Alissa on? Tulkaa tekin sisään niin saatte jotain syötävää.

  Re: Mansikkakesä 13

LähettäjäAivokana 
Päivämäärä:   12.8.09 22:43:29

Lisää vaan :--D

  Re: Mansikkakesä 13

LähettäjäSennnu 
Päivämäärä:   12.8.09 22:45:58

35.

Veskua ei kuulunut vielä kahdeksan aikaankaan ja aloin miettiä, missä hän viipyi. Minulla ei ollut mitään hätää, mitä nyt tytöt olivat vähän tavallista känäisempiä kun joutuivat tyytymään toistensa seuraan Leksan lähdettyä, mutta pääsisin toki tallihommiin kun he olisivat nukahtaneet. Mutta missä Vesku kuppasi? Eivät kisat voineet kestää kahtatoista tuntia, vaikka aikataulu olisi miten järjettömästi rakennettu.

Kun kaikki lapset olivat sängyissään ja hiljaisuudesta päätellen unessa – ne eivät voineet olla valveilla ja hiljaa vielä, se oli aika hyvä merkki nukkumisesta – päätin soittaa Veskulle. Tapanani ei ollut soitella hänen peräänsä, mutta nyt oli kulunut jo liikaa aikaa.

Puhelin hälytti ja hälytti ja aloin tosissani huolestua, kun se livahti vastaajalle. Toiseen soittooni vastasi enää vastaaja. Hänen akkunsa oli loppunut.
- Loistavaa, mutisin ja tuijotin kostonhimoisena puhelinta. Tietysti kännykät olivat ihmeellinen keksintö, mutta tietysti niiden piti aina pettää kriittisellä hetkellä. No, minun pitäisi soittaa Villelle.

Ennen kuin ehdin etsiä oikean numeron, sain kuitenkin itse puhelun. Hannan nimi välkkyi näytöllä.
- Niin? vastasin asiallisesti.
- Sä yritit kai soittaa? kuului Veskun ääni, hengästynyt sellainen.
- Keskeytinkö mä jotain kun sä kuulostat tommoselta? kysyin hunajaisella äänellä.
- Millaselta muka?
- Sä huohotat, selitin.
- Älä viitti nyt.

Vesku kuulosti vihaiselta ja kireältä, joten vaikka vähän teki mieli jatkaa jankkausta, en tehnyt sitä kuitenkaan.
- Onko kaikki kunnossa? Mä aloin huolestua.
- No ei ole. Auto hajosi.
- Meidän auto? Kohottauduin pystympään sohvassa. Uutinen oli melko karmaiseva. Mitä oli hevostila ilman hevosautoa, ja oliko Musti siellä sisällä?
- Et kai sä kolaria ajanut?
- En, se vaan kolahti ja sammui.
- Millä te pääsette kotiin?
- Oikein hyvä kysymys.
- Villen traikku?
- Se on lainassa tänään, mutta Ville lähti ajamaan kotiin ja katsomaan oisko se jo palautettu.
- No onko Hannalla täysi lasti hevosia?
- Ei, mutta ei ne voi avata kuorkkia tähän tielle. Se vie kaikki kaksi kaistaa laskusillan kanssa. Mä onnistuin rullaamaan ainoalle bussipysäkille herra tietää miten moneen kilometriin.

Mietin kuumeisesti ja häpeäkseni ensimmäinen ajatukseni oli, että luojan kiitos en ollut ollut itse liikenteessä Nikin kanssa tuon tapahtuessa. En tiennyt mitä olisin tehnyt, jos olisin itse jämähtänyt jonnekin hämärälle metsätaipaleelle mahdollisesti levoton hevonen takapaksissani. Ehkä olisin saanut hysteerisen kohtauksen.
- Eikö siinä ole mitään pihaa tai mitään lähistöllä, mihin sen kuorkin voisi ajaa? kysyin varovasti.
- Ei tässä ole mitään. Hei, Hanna haluaa puhelimensa nyt takaisin. Mä soitan sulle kun me keksitään jotain.

En ehtinyt inahtaakaan vastaukseksi kun puhelu katkesi. Minulla ei ollut aavistustakaan, missä he edes seisoivat. Kisat olivat olleet jossain Siuntiossa tai Kirkkonummella, mutta tunsin sitä seutua kauhean huonosti. Maru taisi vaistota huoleni, sillä se nosti tassunsa polvelleni ja laski sitten alakuloisen näköisen päänsä sen päälle. Koira oli muutenkin ihan hullaantunut minuun sen jälkeen kun olin palannut sairaalasta Jerryn kanssa. Kuvittelin sen johtuvan ihanasta maidontuoksusta, joka minusta levisi, mutta mukavalta se silti nyt tuntui.
- Mennään Maru talliin, huokaisin. Hevoset pitäisi ruokkia joka tapauksessa.

Tein luovia ratkaisuja ja toin Nikin ja Nallen sisään talliin syömään. Siten minun ei tarvitsisi vahtia Nallen syömistä eikä jättää Nikiä yksin sisään odottamaan Mustin kotiintuloa. Vesku ei varmaankaan tahtoisi viedä sitä ulos pimeään, kun he joskus jollain konstilla pääsisivät perille. Toimin niin nopeasti kuin vain pystyin, mutta kyllä ämpäreiden kuskaamiseen ja varsinkin poiskeräämiseen meni silti aika lailla aikaa. Niitä oli vaikea löytää melkein pimeässä. Sitten palasin puolijuoksua sisään jättäen aamurehujen jakamisen aamuksi. Ehtisi ne silloinkin, nyt oli ehkä tärkeämpää palata tarkistamaan, ettei yksikään lapsista ollut herännyt.

Siellä oli onneksi hiljaista. Minä vaelsin olohuoneen ja keittiön väliä, laitoin itselleni teetä ja sitten unohdin juoda sen ja toivoin, että olisin ilennyt soittaa Veskulle uudestaan. Enpähän ilennyt. Ehkä tuntia myöhemmin Hannan numerosta kuitenkin tuli puhelu taas ja nappasin puhelimen niin nopeasti kuin kykenin.
- No? kysyin vaativasti.
- Me lähdetään ajamaan sinnepäin, mutta kyllä tässä toista tuntia menee, sanoi Vesku väsyneesti.
- Millä te tuutte?
- Hannan autolla.
- Miten te sinne sitten pääsitte?
- Mä kerron sitten.
- No jääkö ne yöksi? kysyin kuitenkin. Alettiin lähestyä puoltayötä ja Hannalla oli vielä vaikka miten paljon matkaa kotiin, jos hän aikoi ensin ajaa meille. Siuntio oli melkein Hangon ja meidän tilamme puolivälissä.
- Hyvä ajatus, mä kysyn.

Kuuntelin vähän aikaa epäselvää keskustelua taustalta ja sitten Vesku palasi puhelimeen.
- Joo, ne jää yöksi. Neljä boksia ja neljä sänkyä, laitatko sä valmiiksi?
- Laitan, lupasin.

Tarkistin vielä kerran, että lapset olivat unessa ja kipaisin takaisin talliin. Toki siellä oli neljä boksia vapaana, tarkkaan laskien siellä oli kahdeksan, kun Mustin paikka laskettiin pois. Niki ja Nalle nostivat korvansa odottavina pystyyn, kun kuulivat minun lastaavan heinäkärryt valmiiksi. Hanna oli varmasti pakannut heinää mukaan koko päivän kisareissulle, mutta epäilin, oliko hän varannut sitä tarpeeksi seuraavaan aamuun asti. Rehut he löytäisivät itse, jos nyt tavallinen kauramme niin hienoille kisahevosille sopisi.

Levitettävä laveri oli vielä Jinnan ja Kiien jäljiltä levällään, mutta lakanat he olivat viikanneet sairaanhoitajamaisen siistiksi läjäksi jalkopäähän. Vaihdoin puhtaat lakanat ja sitten levitin yhden ylimääräisen patjan olohuoneen nurkkaan. Neljäs ihminen saisi nukkua sohvalla. Jakakoot itse miten halusivat. Sitten arvelin, että heillä olisi kiljuva nälkä ja kaivoin pakastimesta uuniin pizzaa, mitäpä muutakaan. Kilparatsastajat tuntuivat elävän pizzalla ja kahvilla. Puolen yön aikaan Maru ilmoitti heidän tulevan ja pian kuulin itsekin kuorma-auton äänen. Epäröin hetken, mutta lähdin kuitenkin tallille, vaikka Jerry varmaankin kohta heräisi syömään. Kävisin vain tarkistamassa, että kaikki olivat ehjinä ja palaisin sisään.

Oli jo aivan pimeää, paitsi tallin valoja. Hanna oli pysäyttänyt hevosauton niin, että oven päällä oleva lamppu valaisi aukeavaa ramppia ja auton sisältä kuului äkäistä kopinaa, kun tummat hahmot kiipesivät sisään. En erottanut keitä he olivat, vaikka autossakin oli jonkinlainen valo. Hannan sentään erotin, hänen vaaleat hiuksensa loistivat vähässäkin valossa kuin majakka.
- Kaikki okei? menin kysymään ja hytisin yllättävän viileäksi muuttuneessa yössä.
- Alkaa olla, hän sanoi lyhyesti ja vahti, miten viisi hevosta kukin vuorollaan talutettiin ulos. Oli Hannalle hyvin tyypillistä seistä siinä vahtimassa, että kaikki meni hyvin vaikka hän olisi itsekin voinut taluttaa yhden talliin. Kai minäkin olisin voinut, mutta en halunnut mennä sekoittamaan Hannan henkilökunnan rutiineja.

Mustia menin kuitenkin katsomaan. Vesku oli vastoin kaikkia tapojaan sitonut sen kiinni karsinaan, sillä ori näytti olevan aika lailla täpinöissään.
- Kato, hän sanoi ja tuli ulos lähes kahtia repeytynyt kuljetussuoja kädessään. Vain vuori piti sitä enää oikeasa muodossa.
- Onko sen jalat ehjät? kysyin, kun en muutakaan keksinyt.
- Toivottavasti. Se ei näköjään oikeen arvostanut matkustaa Namun vieressä.
- No toivottavasti se on ehjä, huoahdin. Se hevonen saattoi olla rahassa jopa arvokkaampi kuin meidän pikku ratsutilamme.
- Ei täällä onneksi tunnu mitään, Vesku sanoi helpottuneena Mustin tanssahtelevien takajalkojen luota. – Seiso nyt, elikko!

- Saako heinää ottaa? kysyi Panun tuttu ääni takaani ja käännähdin.
- Tietysti, sitä varten mä täytin kärryn, sanoin. – Ja rehutkin on entisessä paikassa.
Musti kolautti etukaviollaan vaativasti seinään, kun se näki heinätarjoilun menevän ohitseen ja Vesku riisui siltä loput suojat ja loimen sekä päästi sen riimustaan.
- Eiköhän se siitä.
- Mä menen takasin sisään, Jerry varmaan herää kohta. Teille on pizzaa uunissa ja petejä valmiina siellä täällä, ilmoitin.
- Hieno homma, hän sanoi hymyillen pikaisesti, mutta poissaolevasti.

Vain levottoman koiran kynsien rapina ja epäluuloin puhahdus kuului sisältä, kun avasin oven.
- Meille tulee vieraita, älä ala riehua, sanoin sille varoittavasti ja rapsutin sitä. Niin tyttöjen kuin vauvankin huoneet olivat hiljaiset, mutta Jerry äännähti unisesti, kun menin katsomaan sitä. Ehkä olisi parasta syöttää se nyt ennen kuin porukka tulisi sisään. Se simahtaisi sen jälkeen uudelleen ja voisin mennä kuulemaan, mitä oikein oli tapahtunut, miten Musti oli sitten saatu kuorma-autoon ja tietysti, miten kisat olivat menneet. Kuulin kisaporukan tulevan ja Veskun hyssyttelevän Marua, ja kun kiltti vauvani oli vaipunut takaisin uneen saatuaan mahansa täyteen ja uuden vaipan tassuttelin itsekin keittiöön. Ruoka ainakin oli tehnyt kauppansa ja Vesku oli nostellut voileipätarpeitakin esille. Minä otin lasillisen siideriä, sillä ajattelin tarvitsevani jotain unettavaa tämän hässäkän jälkeen ja istuin pöydän päähän keittiöjakkaralle.

Hannan ja Panun lisäksi mukana olivat Minna ja Anssi. Hanna ja Minna ja Vesku olivat edelleen valkoisissa kisa-asuissaan ja huomasin Veskun housunpolvessa verisen reiän.
- Mistä sä ton oot saanut? älähdin.
- Meinasin joutua vähän riepotettavaksi, hän hymähti.
- No kertokaa nyt mitä tapahtui.
- Auto hajosi, aloitti Vesku. – Me oltiin päästy jo ehkä viis kilsaa kisapaikalta ja Ville oli lähtenyt kotiinpäin omalla autollaan, joten siinä mä sitten nökötin ja Musti alkoi hermostua että mikä on kun seistään eikä se pääse ulos. Mä soitin tietysti Villelle, että josko se voisi hakea traikun ja tulla avuksi, en mä muutakaan keksinyt vaikka tiesin, että siinä menee pari tuntia vähintään.
- Mutta sen traikku oli lainassa, niinhän sä sanoit?
- Joo, se on varmaan vasta näihin aikoihin palaamassa jostain Itä-Suomesta. Sitten siinä odotellessani mä soitin Tiepalveluun ja sieltä tuli kaveri roplaamaan pakua, mutta ei se sille mitään osannut tehdä. Meinasi jo epätoivo iskeä, kun mä muistin, että näiden porukka oli vielä kisapaikalla. Ajattelin, että ne voisivat siellä kysellä, oisko kellään siellä vapaana mitään kalustoa millä saisi hevosen kotiin, tai edes takaisin sinne.

Olin entistä onnellisempi siitä, etten itse ollut ollut tapahtumien keskipisteessä.
- Mähän en oikein viitsinyt ajatella semmoista, että olisin taluttanut tai ratsastanut sen sinne takasin. Sähän muistat, mitä Musti tykkää liikenteestä, ja vaikka se oli aika pikkutie siinä oli kahdeksankympin rajoitus, eikä mulla tietysti mitään heijastimia tai muuta semmoista ollut mukana, Vesku jatkoi.
- Sieltä ei sitten ilmeisesti löytynyt mitään kuljetusvälinettä, arvelin.
- Mun auto vaan, Hanna sanoi. – Kaikki muut oli oikeastaan jo lähteneet, mutta meillä meni sen viimesen luokan palkintojenjaon kanssa vähän pidempään.
- Mä tulkitsen ton niin, että te putsasitte pöydän, sanoin. Siihen Hanna vain nyökkäsi niukasti.

Seurasi paras osa tarinaa. Tie oli tosiaan ollut sen verran kapea, ettei siihen ollut voinut avata sivurampillista kuorma-autoa ja ruveta kävelyttämään hevosia ilman vakavaa vaaraa, että joku maanteiden kuningas oli paukauttanut sataa lähimmän mutkan takaa. Hanna oli ratkaissut asian yksinkertaisimmalla mahdollisella tavalla tyyliinsä "oletan että minua palvellaan" ja soittanut paikalle poliisipartion katkaisemaan liikenteen. Partioauto oli jätetty kuormurin takapuolelle ja etupuolella oli seissyt poliisisetä huomioliivissä ja merkkivalo kädessään ja sitten autot oli avattu. Musti oli pistänyt kovasti pahakseen siniset vilkkuvalot hämärässä korvessa ja kiskonut Veskun nurin, siitä risat kisahousut. Kahden miehen voimin se oli kuitenkin saatu sisään kuorma-autoon, missä se sitten oli oitis alkanut nahistella Namun kanssa.
- No johan oli reissu, sanoin silmät pyöreinä Veskulle.
- Kai se oli sen arvoista, me voitettiin, hän naurahti sitten.
- Mä en jaksa uskoa että se oli, väitin, mutta muiden mielestä hän oli kai sanonut jotain hauskaa, sillä ensin Panu ja sitten muutkin alkoivat kihertää ja hihittää ja vähitellen se muuttui melkein hysteeriseksi naurunrähäkäksi. Yritin hyssyttää heitä hiljaisemmiksi, ennen kuin ipanat heräisivät, mutta se tarttui minuunkin niin, etten saanut sanaa suustani.

- Jessi? kuului hiljainen ääni ovensuusta ja huomasin Alissan heränneen.
- No niin, nyt olkaa jo hiljaa, komensin ja kävin hakemassa unenpöpperöisen lapsen syliini.
- Joo. Mennään nukkumaan, päätti Hanna koko seurueensa puolesta.
- Mäkin haluan pizzaa, sanoi Alissa ja kun hän nyt kerran oli siinä ja ruokaa pöydässä, en oikein voinut kieltääkään. Minna keräsi astioita tiskipöydälle ja minä selostin nopeasti, mihin olin laittanut nukkumapaikkoja, ennen kuin Panu vanhasta tottumuksesta menisi vauvanhuoneeseen ja herättäisi senkin.

Meni vähän aikaa ennen kuin selvisimme nukkumaan. Alissa piti palauttaa omaan sänkyynsä ja keittiö piti järjestää. Veskun piti putsata naarmunsa ja koira rauhoitella, mutta lopulta pääsimme sänkyyn itsekin.
- Mitä me tehdään sen pakun kanssa? kysyin. Se oli nyt päällimmäinen huoleni. Vanhahan se oli kuin taivas, mutta se oli ollut ihan korvaamaton nämä muutamat vuodet kun se oli meillä ollut. En voinut ymmärtää miten tulisimme toimeen ilman sitä, ihan senkin takia, että ilman autoa täältä ei päässyt mihinkään ja kun Vesku palaisi töihin, kaksi autoa olisi välttämättömyys. Ja entäpä Mustin loput kisat? Ja Nikin ja Karankin? Mitä jos joku hevosista pitäisi äkkiä saada klinikalle?
- Se pitää hinauttaa sieltä jonnekin korjaamolle, katotaan sitten mikä on sen tuomio, Vesku sanoi unisesti.
- Niin, turha kai ennen sitä on maalata piruja seinille, huokaisin. – Hei, kumman luokan te voititte?
- Vaativan, Vesku mutisi ja otti vyötäröltäni kiinni.
- Älä hitossa? Ehkä tää sitten oli hyvä päivä kumminkin!
- Ehkä…

  Re: Mansikkakesä 13

LähettäjäAivokana 
Päivämäärä:   12.8.09 22:53:23

Ainiin muuten, tuolla 34. pätkässä luki tälleen:

- Voi että, kaipaiskohan ne vähän apua, puuskahti Paju, joka kurkki Kanin boksin ikkunasta kentän suuntaan.

Ja hetken päästä siellä luki jotain Kenistä :D Niin tuo Kani on varmaan väärin? :D

  Re: Mansikkakesä 13

LähettäjäSennnu 
Päivämäärä:   12.8.09 22:56:07

Joo! Kiitos!

  Re: Mansikkakesä 13

LähettäjäSennnu 
Päivämäärä:   13.8.09 00:31:59

Yks viä kun meni toi alkuviikko vähän perunoiks
-------------
36.

Nukuimme aamulla liian pitkään niin, että minä heräsin vasta Jerryn rääkymiseen ja Vesku ei siihenkään. Kello oli jo melkein seitsemän. Vieraat olivat kuitenkin jo jalkeilla, laveri oli nukutun näköinen mutta tyhjä ja keittiöstä kuului kolinaa, alakerrastakin vaimeaa suihkun ääntä. En ehtinyt kuitenkaan mennä tekemään kierrosta ennen kuin olisin saanut vauvan hiljennettyä. Se söi minkä sai, mutta ei näyttänyt oikein tyytyväiseltä silti, joten huokaisten puin sen puhtaisiin ja kuiviin ja lähdin keittiöön tekemään lisäruokaa. Minna oli siellä ja niin Danni ja Alissakin.
- Huomenta, toivotin. Minna vastasi samoin ja teki Dannin ohjeiden mukaan tytöille juustovoileipiä.
- Maitoa kanssa, tilasi Alissa.
- Pojat meni tekemään tallihommat, sanoi Minna.
- Mä menen kanssa, heti kun saan tän kiljukaulan hoidettua, sanoin.
- Ei sulla ole mitään kiirettä, Panu sanoi kyllä muistavansa teidänkin hevoset.
- Sepä ystävällistä ilahduin ja menin kurkkaamaan ikkunasta. Tosiaan, hevosille oli näemmä jaettu ruoat ulos. Vaari potki parhaillaan omaa ämpäriään ja yritti tallata sitä littanaksi. Kai se oli mielestään taas saanut liian vähän, mikä ei ollutkaan ihme. Asta ja Emma olivat päätyneet syöttämään sille kourallisen prixiä aamuin, illoin, lähinnä jottei sille tulisi paha mieli kun muut saivat ämpäriruokaa.

Hanna tuli alakerrasta hiukset kosteina suunnilleen samaan aikaan kun Veskukin ontui keittiöön. Naiset olivat saaneet edelleen pukeutua kisavaatteisiin, joita tytöt vilkuilivat salavihkaa.
- Äiti miksi sä et ole noin kaunis? kysyi Danni lopulta tuijottaen Hannaa ja tunsin, miten veri alkoi kohota kasvoilleni. Teki mieli itkeä ja nauraa yhtaikaa.
- Jumaliste lapsi, miten vaarallinen kysymys, sain sanottua hänelle sellaisella äänensävyllä, että uskoin niinkin pienen tajuavan, että se asia oli tällä kertaa loppuunkäsitelty.
- Sun äitisi on maailman kaunein, sanoi Vesku ja halasi sekä minua että Jerryä samalla kertaa. Hullua ehkä, mutta minulle kohosi kyyneleet silmiin.
- Mutta… Danni aloitti, mutta Vesku keskeytti hänet.
- Juo maitosi ja mene pukemaan.
- Ei kun mä tarvitsen lisää voileipää, Danni sanoi ja unohti ulkonäkökeskustelun. En uskaltanut katsoa, miten tyytyväiseltä Hanna mahtoikaan näyttää.

- Saanko mä pitää sitä? Hanna kysyi tuskastuttavan hiljaisuuden jälkeen, kun nostin melkein tyhjän tuttipullon pöydänkulmalle. Hän näytti vilpittömältä ja ystävälliseltä.
- Se pitää nyt röyhtäyttää, sanoin.
- Kyllä mä osaan. Se nostetaan olkapäälle, näin, eikö vaan? Hanna kysyi ja otti vauvan.
- Älä vielä… ehdin aloittaa, mutta tottelevainen lapsi oli jo ehtinyt pullauttaa suuntäyden maitoa Hannan puserolle ja puhtaille hiuksille.

- Mä olisin antanut sulle pyyhkeen siihen… sanoin heikosti, mutta sitten en enää voinut pidätellä kikatusta. Nappasin naulasta astiapyyhkeen ja aloin lääppiä puklua pois Hannan päältä ja Jerryn leualta. Hanna näytti hetken kauhistuneelta, mutta näytti sitten pakottavan esiin ilmeen, jonka ehkä oli tarkoitus näyttää suloisen äidilliseltä.
- Jessi hei, Vesku aloitti, mutta vilkaisin häntä vihaisesti.
- En mä tehnyt mitään!
- Oisko sulla ehkä lainata mulle T-paitaa tai jotain? Hanna kysyi heikosti ja ojensi vauvaa takaisin minulle.
- Totta kai. Hae meidän huoneesta, vasemmanpuoleinen kaappi on mun, ota ihan mikä vaan, lupasin suopeasti ja otin vauvan. Hanna meni ja kuului painelevan kaappini pengottuaan takaisin alakertaan pesulle.

Olin siis sittenkin hyvällä tuulella, kun lähdimme vähän myöhemmin tallille. Panu ja Anssi olivat tulleet syömään myös ja jääneet tyhjentämään pöytää ja kahvipannua ja Minna, joka ei ollut ennen käynyt meillä, halusi katsella ympärilleen, ennen kuin he lähtisivät. Vesku esitteli hänelle paikkoja ja minä, Hanna ja lapset seurasimme kulkueena.
- Vesku sanoi, että te haette ylläpitoponia, sanoi Hanna yllättäen minut täydellisesti. Olin ajatellut hänen olevan niin vihoissaan maitoepisodista, ettei hän puhuisi minulle ainakaan enää tänään, vaikka totuuden nimessä en ollut ehtinyt tehdä mitään sen estääkseni. Vielä enemmän minut kuitenkin yllätti se, mitä hän sanoi.
- Mä en tiennyt, että Vesku olisi jo sitä mieltä, sain vain sanottua. Siihenhän minä tietysti olin tähdännyt, mutta myyräntyöni oli ollut vasta aluillaan.
- No kai se on fiksumpaa kuin teidän lähteä ostamaan omaa. Nyt kun joudutte uuteen autoonkin varmaan satsaamaan.
- Luuletko sä että se hajosi lopullisesti? kysyin masentuen.
- Anssi sitä vilkasi ja sanoi, että kaikki öljytkin oli tiellä. Ja joka tapauksessa te tarviitte paremman kuljetuskaluston. sehän näytti siltä, että pohjakin voi pettää ihan koska tahansa. Eikä semmoinen ruosteinen kottero ole mitään hyvää mainosta muutenkaan. Sullahan ei kai ole kuorma-autokorttia?

Pudistin päätäni ja Hanna näytti miettiväiseltä.
- Sun kyllä kannattaisi ajaa. Tommosista pakettiautoista ole mihinkään. Ennemmin sitten vaikka kunnon traileri ja vetoauto – mutta semmoseenkin voi tarvita sen kuorma-autokortin, jos oikein kunnon välineet hommaa.
- Katotaan nyt ensin, jos tosta kuitenkin saisi kalua, ei me olla oikein varauduttu autonostoon, toppuuttelin.
- Pankistahan saa lainaa.
- Meillä on sitä jo aika lailla tarpeeksi, kiitos vaan.

Yritin kuulostaa oikein torjuvalta, sillä epäilin, että Hannalle kelvollisen kuljetuskaluston hinnaksi tulisi yhtäkkiä monta kymmentä tuhatta, eikä minua huvittanut ajatella semmoisia nyt. Hänkin lakkasi onneksi jankkaamasta ja palasi poniasiaan.
- Millaista ponia te oisitte vailla?
- Pientä ja kilttiä. Ratsastettua. Ei paljon yli metrin, että noi pääsee itse selkään, ruuna mieluiten, luettelin kriteereitäni.
- Entäs ikä?
- Ei sillä ole niin väliä. Ennemmin vaikka vanha ja rauhallinen. Joku tuntikäytöstä eläkkeelle laitettu shettis voisi olla ihan täydellinen. Parikymppiselläkin on hyvin edessä niin paljon vuosia kuin mitä tytöillä miniponivuosia ennen kuin ne kasvaa liian isoiksi.
- Okei, mä pidän korvat auki ja kerron, jos kuulen jostain, Hanna lupasi. Jo toinen ammattilainen etsimässä meille ponia! Toivottavasti sekä hän että Oona eivät yhtäkkiä lähettäisi meille jonkun tutuntutun ponia kuriiripostina. Halusin sentään vähän sananvaltaa itsekin siinä asiassa.

- Saadaanko me poni? kysyi Danni, joka Alissan kanssa laahusti vanavedessämme, tietenkin korvat höröllään.
- Totta kai te saatte ponin, lapsikullat, sanoi Hanna ennen kuin minä ehdin sanoa mitään.
- Haluatko vauvan takasin olkapäällesi? kysyin uhkaavasti todeten samalla, että hän oli valinnut parhaan merkki-T-paitani, tai ainakin kalleimman, jonka Miila oli vasta antanut minulle synttärilahjaksi odottamaan aikoja parempia. Sanomattakin selvää oli, etten ollut vielä itse raaskinut sitä edes kokeilla, kun ei se ensin ollut mahtunut päälle ja nyttemmin se oli ollut aivan liian hieno tallihommiin.


Kun hankolaiset olivat pakanneet hevosensa – Panu ja Anssi putsasivat boksitkin heidän jäljiltään noin viidessä minuutissa – Vesku alkoi soitella autokorjaamoille ja hinausliikkeisiin ja lähti sitten mersulla takaisin sinne toiselle puolelle Etelä-Suomea hinausauton kuskia vastaan. Oli varsin hyvä asia, että hän oli edelleen lomalla. Minä en olisi osannut paikalle, ja mitäpä iloa minusta siellä olisi ollutkaan, sormi suussa lapsikatraan kanssa. Olisi kai Veskukin voinut jättää menemättä, mutta hän halusi näyttää hinurin kuskille tien kyläkorjaamollemme, joka oli luvannut ottaa pakun katsottavaksi.

Hän palasi kaupan kautta iltapäivällä ja näytti tuskastuneelta.
- Mitä ne sano siitä? olin heti utelemassa.
- No ei mitään hyvää. Taitaa tulla niin kalliiksi koko korjaaminen, jos sitä nyt yleensä edes saa korjattua, että ei kannata. Vanha roisko.
- Hannakin sanoi, ettei se ole tarpeeksi edustava auto meidän ratsutilalle, juorusin.
- Hanna saa mun puolesta pitää mielipiteensä ihan vapaasti. Mä menen katsomaan oisko netissä missään mitään, minkä saisi ton koneremontin hinnalla.
- Ei kai se nyt niin kalliiksi voi tulla, että sillä hinnalla saisi uuden auton? kysyin kauhistuneena, mutta Vesku vain pyöritteli päätään.
- Jos saisi edes yhden hevosen traikun tähän hätään. Vaikka ei silläkään talvella mitään tee ellei me vaihdeta mersuakin. Mutta ihan ilman ei voi olla, sen sä kai käsität?
- Käsitän, kiitos vaan, sanoin vähän loukkaantuneena koko kysymyksestä. – Seisoohan meillä Peten traileri pihassa, jos nyt joku ihan akuutti hätä tulee.
- Sekin taitaa olla liian painava mersulla laillisesti vetää. Ja hitto vie, liian vähän hevosiakin tallissa!

Vähän alkoi sydäntä kylmätä koko tilanne. Isoja investointeja olisi pakko tehdä ja vuokratulotkin olivat tosiaan tippuneet. Päätin ottaa asiakseni löytää Terhin ponien tilalle jonkun mitä pikimmin. Tähän aikaan vuodesta sen ei luulisi olevan vaikeaa, kun muisteli edellissyksyäkin, mutta olin lykännyt koko juttua kun hirvitti, että sattuisimme taas löytämään jonkun Terhin tapaisen lusmun. Nyt ei enää tainnut auttaa viivytellä. Aloitin helpoimmasta päästä ja pyysin kaikkia vuokralaisia ilmoittamaan, jos heillä olisi joku mukava ja luotettava tuttava vailla tallipaikkaa. Siitä se lumivyöry lähtisi liikkeelle.

Oona kuitenkin soitti ennen kuin kukaan ehti kiinnostua vapaista paikoistamme.
- Mitäs teidän tallille kuuluu? hän aloitti tekopirteästi. Hän ei kuulostanut ollenkaan normaalilta Oonalta, mikä sai tuntosarveni pystyyn.
- Auto hajosi eikä oo vielä uusia vuokralaisia, että saataisiin sen korjaus maksettua, summasin.
- Hyvä! Tai siis ei, tietysti.
- Mene asiaan, älä kursaile, kehotin. Oona totteli.
- Vuokratkaa mulle paikka kuukaudeksi tai pariksi. Yksi ratsutettava haluaa väen vängällä jäädä vielä ja mulle on tulossa lauma virolaisia taas torstaina.
- Jaa. Mikset pidä tarhassa? Ei vielä ole kylmä.
- Ei mulla riitä tarhatkaan, enkä mä kyllä rupea vuorotarhaukseen ellei ole pakko.

- Kelpaisko tarhapaikka, ehdotin mietittyäni hetken.
- Sähän just sanoit, että teillä on vielä tilaa.
- Joo mutta just nyt vuokralaiset liikkuu ja käy pyydykseen. Jos me löydettäisiinkin joku kivan tuntuinen, jota ei sitten voisi ottaa, ja sitten sä myisit pari virolaista ja se lähtisi täältä seuraavalla viikolla…
- Joo joo, mä ymmärrän. Voihan siinä niinkin käydä.
- Eikä kai sullakaan ole liikoja rahoja, saat tarhapaikan asevelihintaan, lupasin. – Meillä on kumminkin katoksiakin tarhoissa. Mitä muuten sun pihatossa on?
- Lauma issikoita.
- Sä olet ihastunut niihin.
- En, mutta niitä tulee ihan väkisin. Näin lähellä kaupunkia ei ole paljon pihattoja. Sen rakentaminen oli oikea älynväläys. Mutta mä voin siis tuoda teille jonkun? Jos ei nyt siis tapahdu ihmettä, että mä saisin myytyä jonkun hevosen ennen torstaita.
- Tuo pois, kunhan itse kuljetat. Meillä kun ei ole nyt millä hakea. Millanen hevonen? tajusin kysyä lopuksi, vaikka tuskin Oona meille mitään kauhean vaateliasta otusta oli tuomassa sellaista, joka olisi pitänyt ratsastaa HeC-tasolta HeA:han siinä sivussa.
- Mä ajattelin tota yhtä kolmevuotiasta. Mä olen vähän sisäänajanut sitä ja nyt sen ois aika saada lomaa. Teidän ei tarvii kun ruokkia ja katsoa ettei se telo itseään risaksi.
- Kuulostaa just hyvältä, sanoin tyytyväisenä.
- Joo, siitä ainakin tietää millanen se on. Virosta saattaa tulla vaikka millasia yllätyksiä, niin kuin tiedät.

Oona kuulosti yhtä tyytyväiseltä kuin minäkin ja tarjoili puhelun päätteeksi uutisia.
- Mä otin selvää Wiccasta.
- Mitä sille kuuluu? vingahdin.
- No ei oikein hyvää.
Kuuntelin surullisena, miten Wicca asui edelleen sillä ratsastuskoululla, missä Siirikin oli sitä joskus käynyt katsomassa ja hoitamassa. Sen jännevamma ei kuulemma kuitenkaan ollut parantunut, vaikka sitä oli jo paranneltu vuoden verran. Se ei kuulemma vaikuttanut kivuliaalta vaan oli pirteä, poukkoileva itsensä, mutta se ontui niin sydäntäsärkevästi, että jo useampi koululla kävijä tai ohikulkija oli ilmoittanut siitä kunnaneläinlääkärille rääkättynä ponina. Omistaja ei enää aikonut pitää sitä, se pilasi kuulemma hänen maineensa.
- Myykö se sen edes siitostammaksi jonnekin? kysyin.
- No kun ei se ole mikään rotuponi. Kuka sen huolisi? Kyllä se taitaa mennä kuoppaan. Ellet sä sitten…

En miettinyt kahta sekuntia. Pudistin päätäni sanojeni vakuudeksi, vaikkei Oona sitä voinutkaan nähdä.
- En mä tee mitään ontuvalla ponilla. Meillä on jo yksi rampa siitostamma, enkä mä halua, että meistä ruvetaan tekemään mitään eläinsuojeluilmotuksia. Sitä paitsi, jos se ontuu niin kauhean pahasti niin pakko sitä on sattuakin.
- Mä olen vähän samaa mieltä, Oona tunnusti.
- Enkä mä missään nimessä raaskisi pistää tyttöjä sen selkään jos se klenkkaa, eli sille ei olisi mitään käyttöä.
- Niin. Se on kyllä totta. Teidän pitää saada terve poni.
- Oletko sä kuullut mistään sopivasta? kysyin toiveikkaana.
- Enpä kyllä. Mutta mä voin ruveta vähän kyselemään, mä en ole tehnyt vielä mitään aktiivista sen asian eteen.
- Kiitos, sanoin minä.

Etsin minä itsekin poneja, netistä tietenkin. Iltaisin istuimme olohuoneessa, Vesku surffaten auto- ja traikku- ja minä hevossivuilla. Lueskelimme hyviä ilmoituksia toisillemme ääneen, vaikka eksyimmekin sitten aina vähän sivuun, kuten netissä niin helposti tapahtui. Minä aloin löytää enemmän fwb-tammoja ja estetykkejä kuin poneja ja Vesku urheiluautoja hevospakujen sijaan.
- Ei, koko Etelä-Suomessa ei oo nyt pakettiautoja, hän huokaisi lopulta.
- Ei voi olla totta, sanoin minä. – Etelä-Suomi on takuulla pakettiautoja pullollaan.
- Ei semmosia, jotka olisi rakennettu hevosautoiksi.
- Entäs jos ostaisi tavallisen pakettiauton ja ne siellä korjaamolla siirtäisi vanhasta väliseinän ja lastaussillan sinne? ehdotin.
- En mä siihen rupee, kiitos vaan. Kaikki uusintakatsastukset sun muut. Kauhea homma enkä uskalla edes kuvitella mitä siihen sitten uppoaisi rahaa.

- Kuule, etsi sä vaihteeksi ylläpitoponeja niin mä etsin autoja, ehdotin ryhdistäytyen. Ehkä meidän olisi helpompi keskittyä vaihteeksi muuhun asiaan kummankin. – Tai mä soitan itse asiassa nyt Jinnalle ja perun meidän kaupunkireissun.
- Miksi sä sen haluat perua? kysyi Vesku.
- No kun enhän mä nyt lähde kapakkakierrokselle kun on kaiken maailman tärkeämpiäkin rahanreikiä.
- Lähdetpäs. Olet sä sen ansainnut. Muutama kymppi ei tässä konkurssissa edes tunnu.
- Mutta miten sä mahdat pärjätä vauvan kanssa?
- Hienosti.
- Uskoisinkohan mä tota?
- Pitääkö mun todistaa? Okei, mä alan hoitaa yösyötöt, voi että sä olet ovela, Vesku naurahti.

Oona toi nuoren ruunansa perjantaina aamupäivällä, ja samalla hän jättäisi meille traikkunsa viikonlopuksi lainaan. Se oli virallisesti liian painava mersulle, mutta jos sinne pistäisi vain Mustin yksinään, sen saisi kyllä vedettyä kisapaikalle. Piti vaan pitää peukkuja, ettei kukaan pysäyttäisi matkalla ja alkaisi tutkia papereita. Villellä oli kisat myös, joten pyysimme Siirin apuun. Jinna oli töissä, samoin Kiie, ja vaikka lapset olisi voinut viedä Ilsen ja iskän luo, oli Siiri alkanut soitella ja vihjailla, että hänen olisi melkeinpä pakko päästä katsomaan varsoja jo. Käyttäisimme siis lapsityövoimaa, mikä kuului sopivan Siirille erinomaisesti.

Oonan hevonen oli iso honkkeli, romuluinen, vähän hirven mallinen rautias. Se näytti omituisella tavalla liian isoksi venähtäneeltä kesävarsalta.
- Älkää laittako sitä muiden kanssa kimppaan, toivoi Oona. – Turha edes yrittää näin lyhyeksi aikaa, se ei ole tullut toimeen yhdenkään mulla olevan hevosen kanssa.
- Niin kuin Niki pienenä, totesin. Eipä sitäkään tullut mieleen edelleenkään tarhata muiden kuin Mustin kanssa, joka oli jo pienenä näyttänyt sille kaapin paikan.
- Mikä sen nimi on ja mistä se on kotoisin? kysyi Vesku. – Virosta?
- Ei, tää on vaihteeksi ihan kotimainen. Ostin pois pilkkahinnalla.
- No oletko sä ikinä ostanut mitään muuta kuin pilkkahinnalla, nauroin. – Sä olet hevoskauppiaan perikuva!
- Mutta mä en huijaa.
- No et, myönsin. – Sitä sä et todellakaan tee. Niin, mikä sen nimi oli?
- Polizei ja jotain numeroita perään. Kytäksi mä sitä sanon.

  Re: Mansikkakesä 13

Lähettäjä: Pingo 
Päivämäärä:   13.8.09 15:49:14

Pistin päivällä Sennnulle postia :P

  Re: Mansikkakesä 13

LähettäjäSennnu 
Päivämäärä:   13.8.09 16:53:07

No niinpä näköjään laitoitkin :)
Ja kohta mä laitan takasin.
------------
37.

Kun autot ja etenkin sen ainokaisen vetokyky olivat vähissä, päädyimme siihen, että minä ja lapsilauma jäimme sittenkin kotiin ja Siiri pääsi yksin Veskun kanssa kisoihin. Hän oli tullut aika myöhään edellisiltana Saaran kyydissä, eikä ollut haikaillutkaan mihinkään illalla, asettui vain taloksi ja kertoi Puhurin kuulumisia. Hän väitti sen vähitellen alkavan ymmärtää esteiden hyppäämisen hauskuuden.
- Miten sä sen teit? kysyin kiinnostuneena.
- Alin neuvoilla, sanoi Siiri vaatimattomasti.

Minä olin periaatteessa aina pitänyt Alia vähän semmoisena aikansa eläneenä hevostätinä – kuten Ilse – mutta aloin olla pakotettu muuttamaan mieltäni. Ilseä saatoin nykyään neuvoa monissakin hevosasioihin liittyvissä jutuissa, mutta jos Ali kerran pystyi tekemään Puhurista hyppääjän, minun kannattaisi ehkä yrittää imeä oppia häneltä. Aloitin haastattelemalla Siiriä, kunnes Vesku ajoi meidät nukkumaan.
- Meidän on lähdettävä ennen seiskaa, enkä mä halua puoliksi nukkuvaa hoitajaa Mustia pitelemään.
- Okei, Siiri sanoi hymyillen aurinkoisesti ja painui omaan huoneeseensa. Hän oli tainnut unohtaa, että se oli Jerryä vastapäätä.

Aamulla Vesku nousi niin aikaisin, että tiesin hänen hoitavan kaikki hevoset ennen lähtöä, ja Siirin askeleet kuuluivat ihan samaan aikaan. Minä tunsin itseni laiskaksi, kun sain jäädä sänkyyn vetelehtimään ja odottelemaan Jerryn kutsua. Tunsin itseni myös melko víttuuntuneeksi. En ollut päässyt katsomaan Mustin kisoja pitkään aikaan ja nyt kun se alkoi näköjään olla melko hyvä, olisin totisesti halunnut nähdä sen radalla. Minun olisi pakko keksiä jotain kauden viimeisten kisojen varalle, jos nyt sitten Mustikaan niihin pääsisi, jos jostain saisi traikkua tai autoa lainaksi. Ensi kertaa pitkään aikaan tunsin lievää ahdistusta.

Kyllä se siitä sitten hälveni aamupäivän mittaan, kun sain pusutella Jerryä ja tytötkin olivat hyvällä tuulella ja leikkivät ratsastusta polkupyörällä sen sijaan, että olisivat roikkuneet lahkeissani tallilla. Sitten, kun Asta vielä soitti ja kysyi, saisiko tuoda entisen tallikaverinsa käymään ja katsomaan paikkoja, päivä alkoi näyttää oikein hyvältä.
- Jos se on kiva ja mukava ihminen niin tuo ihmeessä! lupasin puhelimeen ja sitten olisin halunnut vetää sanani takaisin. Mikä minä olin laittamaan Astaa arvioimaan ihmistä, ja mistä minä tiesin, oliko hänen kiva ja mukava sama kuin minun. – Ei kun, tervetuloa vaan!
- En mä tunne sitä niin kauhean hyvin, mutta on se ihan asiallisen oloinen ihminen, Asta sanoi ja lupasi, että he tulisivat iltapäivällä.

Nainen olikin hyvin asiallisen näköinen, lähellä kolmeakymmentä, arvioin. Ensisilmäyksellä sain vakaan käsityksen, että hän oli vannoutuneen kouluratsastajan perikuva. Hän oli pukeutunut siistiin ratsastusasuun: ruskeisiin ratsastushousuihin, astetta vaaleampaan fleecepuseroon ja jalassa oli matalat tallikengät ja burberry-kuvioiset polvisukat. Edelleen samansävyiset ruskeat hiukset oli vedetty siistille poninhännälle ja kun hän riisui hansikkaansa tervehtiäkseen, totesin, että kynsissä oli yhtä hennonpunaista lakkaa kuin hänen huulipunansakin. En ehtinyt tarkistaa oliko hänellä helmikorvakoruja, kun hän esittäytyi:
- Ulla Lapinaho.
- Jessi Kamke. Meillä ei ole maneesia.

Se tuntui jotenkin järjettömältä tervehdykseltä heti kun olin saanut sen suustani, ja niinhän se tietysti olikin.
- Mä tiedän, Ulla sanoi.
Kävi pian selväksi, että meillä oli hänen mielestään jotain parempaa: Vesku. Ulla taisi olettaa imevänsä jotain kouluratsastuksen hienouksia talli-ilmapiiristä, tai ehkä jopa suoraan Veskulta.
- Se ei ole kyllä juuri ehtinyt pitää mitään valmennuksia, enkä tiedä aikooko se ikinä ehtiäkään, tai haluaako se edes, varoitin kun katsoin ymmärtäväni tilanteen.
- Luuletko sä että se kuitenkin olisi mahdollista? Ulla kysyi.
- Mä en tosiaankaan uskalla luvata mitään, sanoin. – Ehkä sun pitää tavata Veskukin ennen kuin teet mitään päätöksiä. Mä voin näyttää sulle paikat, tiedä vaikka ne ehtisi sillä aikaa tulla kisoista.

Ulla näytti tyytyväiseltä näkemäänsä, ja miksei olisi ollutkin. Olin itsekin sitä mieltä, että meillä oli asialliset puitteet ja etenkin nyt kun talli pysyi nuollun siistinä suurimman osan hevosia ollessa vielä ulkona, sitä oli ilo esitellä.
- Aiotteko te joskus rakentaa maneesin? Ulla kysyi.
- Ehkä joskus, mutta ei tosiaankaan lähivuosina, naurahdin. – Ensin pitäisi saada maastoesterata ja varsapihatto… minkälainen sun hevosesi on?
- 14-vuotias ruuna.
Huokaisin salaa helpotuksesta. Emme olleet tietoisesti karsineet tammoja vuokralaisten joukosta, mutta onneksi niitä ei vaan ollut osunut meille omiamme enempää, ja kun ne olivat olleet ystävällisesti tiineinä sen ajan mitä olivat asuneet Mustin kanssa eivät ne olleet aiheuttaneet ylimääräistä sähinää.
- Te varmaan kisaatte koulua? uskalsin olettaa, ja Ulla nyökkäsi.

Hän jäi pyörimään tallille Astan seuraksi, he olivat tulleet samalla autolla, ja naiset onnistuivatkin viivyttelemään niin kauan, että Vesku ja Siiri saapuivat. Jo kauas loisti mersun taustapeilissä roikkuva sinivalkoinen ruusuke. Jopa tytötkin tiesivät jo mitä se tarkoitti.
- Isi on voittanut! kiljui Danni ja lähti juoksemaan autolle, Alissa perässään. Minä jäin seisomaan vähän kauemmas, sillä minua nauratti moinen perheidylli. Isi tulee kotiin farmariautolla valkoisissa housuissaan ja kiharapäiset lapset juoksevat vastaan. Marun olisi pitänyt olla kultainen noutaja niin kuva olisi ollut täydellinen, mutta se nyt vaan oli mustanruunikon vasikan näköinen honkkeli.
- Ne voitti! ilmoitti Siirikin.
- Näköjään, totesin ja menin auttamaan traikun luukun kanssa, taputtaen toki ohimennen Veskun tyytyväisyydestä loistavaa naamaa. – Enkä mä taaskaan nähnyt. Seuraaviin kisoihin mä tulen mukaan vaikka taksilla.

Siiri alkoi purkaa takapenkiltä satuloita ja varustekasseja ja auttaessani Veskua Mustin kanssa kerroin, että alueella vaani kouluratsastusintoinen vuokralaisehdokas.
- En mä ole valmentaja, sanoi Vesku jyrkästi.
- Mä tiedän, ettet sä ole. Ehkä se uskoo jos sä itse sanot sille. Tai ehkä se vaan kuvittelee imevänsä oppia, jos saa sanoa olevansa sun tallilta, naurahdin.
- Vaikuttaako se muuten hyvältä?
- Katso itse. Mä en enää uskalla luottaa ensivaikutelmiini Terhin jälkeen.

Asta ja Ulla odottelivat kunnioittavan oloisina tallissa, kun Vesku talutti Mustin sisään ja näin, miten Ullan katse seurasi ihastuneena hevosta. Kyllähän se hieno olikin. Hän kiirehti esittäytymään saman tien kun Vesku sai hevosen boksiin, pois käsistään, ja taas kerran minut yllätti nähdä Veskun vetävän päälleen virallisen roolinsa. Minun olisi varmaan hankala ikinä nähdä häntä töissä nauramatta. Hän saattoi ruveta kuulostamaan niin erilaiselta, etten enää tiennyt tunsinko koko miestä. Aikuiselta ja asialliselta ja siltä, että oletti koko maailman toimivan kuten hän sanoi. Auktoriteettia. Ehkä minäkin pystyisin luomaan tuommoisen vaikutelman sitten kun pääsisin töihin?

Ullan naama näytti vähän siltä kuin hän olisi tavannut Kyra Kyrklundin ja kun minä ja Asta kerran olimme jo näyttäneet hänelle kaikki paikat, Vesku keksi pyytää heidät sisään kahville.
- Me hoidetaan Siirin kanssa Musti, menkää te vaan, lupasin. Jos Vesku halusi haastatella Ullaa, olisi parempi, jos minä ja lapsilauma emme menisi sisään pörräämään ihan vielä.

Siinä vaiheessa kun Musti oli tarhassa Nikin kanssa, Siiri oli kertonut tarkkaan kaiken, mitä matkalla oli tapahtunut, ja traikkukin oli siivottu, alkoi Jerry kuitenkin ilmoitella itsestään. Poju oli viihtynyt koko päivän vaunuissaan tallin oven pielessä, paitsi edellistä ruokataukoa, ja nyt olisi taas aika.
- Ehkä ne on saaneet keskustella nyt tarpeeksi, me mennään sisään, sanoin Siirille ja huusin tytöille, että tulisivat kohta syömään. Löysin keittiöstä innokkaasti pulisevan poppoon. Tai Asta lähinnä kuunteli, mutta Ulla ja Vesku kuuluivat löytäneen yhteisiä tuttuja ja kun olin käynyt syöttämässä ja kuivittamassa Jerryn, he jo vertailivat valmentajia.
- Kuulostaa siltä, että te tulette toimeen, sanoin, lykkäsin vauvan Veskun syliin ja aloin itse valmistautua ruoanlaittoon. Molemmat säpsähtivät kuin olisin säikäyttänyt heidät.
- Toki, Vesku sanoi ja ryhdistäytyi. – Onko meillä missään vuokrasopimuksia printattuna, että voisi näyttää?
- On, mä printtasin päivällä, sanoin ja hain yhden kappaleen Ullalle. – Siinä, harkitse nyt sen kanssa. Palataan vaikka huomenna asiaan kun ollaan nukuttu yön yli kaikki.

Asta ja Ulla tulkitsivat sen, sekä kai sen, että aloin kaivaa astianpesukoneesta paistinpannua, lähtökehotukseksi. He nousivat ja kiittivät kahvista ja lähtivät menemään.
- Otatteko te sen? kysyi Siiri, kun ovi oli hädin tuskin sulkeutunut naisten perässä.
- Täytyy harkita, Vesku sanoi samaan aikaan, kun minä sanoin jotain samantyylistä.
- Kyllä se vaikutti ihan asialliselta ihmiseltä, mietin. – Entä susta?
Vesku mutisi jotain myöntävää, mutta näytti keskittyneen kutittelemaan Jerryä kyljistä.
- Katotaan nyt, haluaako se meille, hän lisäsi sitten.

Siiri alkoi iltaa kohden vääntelehtiä levottomasti, enkä yllättynyt, kun hän kävi suihkussa ja ilmoitti sitten lähtevänsä vähän ulos.
- Meetkö naapuriin vai huoltsikalle? kysyin.
- Öö, huoltsikalle, hän mutisi ja vetäytyi huoneeseensa meikkaamaan ja föönaamaan, niin oletin. En ehtinyt nähdä kuin vilauksen valmiista lopputuloksesta, kun hän huikkasi moit ja juoksi ulos.
- Et kai sä kuvitellutkaan sen tulleen meitä katsomaan? kiusoitteli Vesku, kun ilmeeni vähän mutristui.
- No en, ja olihan se jo eilisillan kotona, huokaisin. Siiri oli näyttänyt niin erilaiselta, että hetken olin harkinnut huutaa häntä pysähtymään ja näyttämään itseään. Minihame ja mustat silmät ja hiukset jotenkin niin eri lailla, että hän oli näyttänyt silmiini ihan joltain kuusitoistavuotiaalta.

- Mitäs me tehdään sen Ullan kanssa, aloitti Vesku sitten ja unohdin miettiä, pitäisikö aloittaa Siiristä huolehtiminen nyt vai vasta muutaman tunnin päästä.
- Se haluaa tänne sen takia, että sinä ja Musti ootte täällä, sanoin.
- Voi olla, mutta kyllä mä tein selväksi, etten mä pidä tunteja.
- Ja se ei säikyttänyt sitä pois?
- No sen näkee huomenna, jos se ei soitakaan. Muuten se vaikutti ihan fiksulta ihmiseltä. Ei pidä hevostaan pumpulissa ja niin edelleen, Vesku luetteli.
- Jos se ei ole niin hölmö kuin Ville niin se on aika positiivinen kouluratsastajaksi, kiusoittelin.
- Jos Ville on sun mielestä hölmö niin mihin mä sijotun?
- Sua ei kaikin ajoin uskoisi kouluratsastajaksi, myönsin. – Ja mä tiedän, että Ville on sunkin mielestä hölmö.
- Monissa asioissa, mutta paranemaan päin. Ehkä siitä vielä tulee hevosmies.

Laitoimme lapset nukkumaan ja rupesimme kuhertelemaan sohvalla. Vesku oli edelleen täpinöissään voitostaan ja niin olin minäkin, sitä paitsi se oli mukavaa vaikkei olisikaan ollut valmiiksi juhlatuulella.
- Sä olet niin sopiva mulle, huokaisin, kun olimme päätyneet rakastelemaan, mikä olikin ollut väistämätöntä.
- Kai sitä näin monessa vuodessa hitsautuu yhteen ja oppii, Vesku arveli ja silitteli puolialastonta vartaloani.
- Mä en oikein voi kuvitella, että viitsisi ruveta kouluttamaan ketään uutta, mietiskelin ja kiskoin häntä hellästi hiuksista. – Sä alat olla täysinoppinut.
- Uskallapas kuvitella hankkivasi ketään uutta, hän sanoi uhkaavasti ja puraisi minua hellästi mahasta.
- Uskallapas itse.
- Mä taidan uskaltaa nyt ruokkimaan hevoset, hän huokaisi ja kömpi pystyyn. Minulle tuli kylmä.
- Mä tuun kanssa, selvitään nopeammin, sanoin ja kiskoin poiskuoriutuneet vaatteeni takaisin.

Ulkona oli jo lähes pimeää, mutta kunhan pääsi pois tallin valoista, silmät tottuivat. Keni ja Dena piti siirtää tarhaan, Niki ja Musti olivatkin jo. Muut söivät laitumella ja Nallella oli taas sellainen päivä, että se sai tulla narun päähän laitumen ulkopuolelle siksi aikaa, että Vaito ja Vaari saivat omat ämpärinsä tyhjennettyä. Tammat ja varsat olivat lähimmällä laitumella ja näin pimeässä Adonista olisi voinut luulla vuotiaaksi. Siitä tulisi jotain valtavaa, jos se jatkaisi kasvamista tuohon malliin. Sitten keräsimme ämpärit takaisin kottikärryihin ja työnsimme ne naureskellen ja toisiamme tönien ja nipistellen takaisin talliin. Ero siihen Veskuun, joka oli arvokkaana isäntänä sanonut Ullalle käsipäivää, oli suunnaton.
- Nyt takaisin sinne sohvalle, komensin ja taputtelin hänen takapuoltaan.
- Ensin aamuruuat, hän sanoi järkähtämättömästi ja alkoi heitellä kauraa ja kivennäisiä sun muuta ämpäreihin. Minä en tehnyt elettäkään auttaakseni vaan tungin viileitä sormiani hänen housuihinsa ja paitansa alle ja kutittelin, kunnes hän kääntyi ja nappasi minusta kiinni.

- Sä olet aikuinen äiti-ihminen, etkä mikään Siirin ikäinen heitukka, hän sanoi muka ankarasti ja nosti minut istumaan kauralaarina toimivan muovitonkan päälle.
- Eikö oo ihanaa? kysyin. – Muutenhan mä olisin sakkolihaa. Ja sinä pedofiili, senkin vanhus. Rakastellaan uudestaan.
- Nyt, täälläkö?
- Joo, just nyt. Hypähdin alas ja levitin lattialle lähimmän loimen – Nallen hienon fullneckfleecen - ja nappasin Mustin naulasta sen varaohjat. – Käy siihen!
- Mitä? Veskulla yleensä riitti ymmärrystä, mutta nyt hän näytti olevan ihan ymmällään, joten läppäsin häntä ohjaksilla.
- Käy siihen maate, mulla on käyttöä sulle, komensin pidätellen kikatusta ja kellistin sitten Veskun loimen päälle kiiveten itse hänen päälleen. Hän antoi kai pelkkää tyrmistystään minun kietoa ohjat ranteidensa ympäri ja alkoi nauraa äänettömästi vasta, kun aloin aukoa hänen housujaan.

- Jessi, sä olet tullut ihan hulluksi!
- Miten niin? Oma tupa, oma lupa, sanoin ja painoin suuni hänen huulilleen niin, ettei hän saanut väitettyä vastaan enempää. En voinut itsekään käsittää, mistä olin saanut mokoman ajatuksen päähäni, mutta se tuntui uskomattoman sopivalta. Vesku irrotti kätensä ohjassumpusta pian ja tarrasi minusta kiinni niin, että arvelin seuraavana päivänä löytäväni mustelmia itsestäni, mutta rakastin katsoa hänen ilmettään, kun kaikki järjelliset ajatukset tuntuivat katoavan sieltä. Minun ansiostani.
- Mä onnstuin taas naimaan sun aivosi pellolle, iloitsin.
- Niin taisit tehdä, Vesku puuskahti ja suuteli minua niin, että hampaamme kalahtivat yhteen.
- Ehkä meidän pitäisi mennä sisään. Vauva voi herätä ja Siiri tulla kotiin, sanoin tavoitellen järkevää ja asiallista äänensävyä.
- Mä en muista kenelle mä laitoin jo kivennäiset ämpäreihin, Vesku huokaisi käännähtäen.
- No ei se niin nokonuukaa jos joku jää kerran ilman.

Hätistelin hänet ylös ja viikkasin Karan loimen takaisin paikoilleen. Minua nauratti edelleen. Olin erittäin onnellinen. Maru ilmestyi jostain pimeydestä, kun lähestyimme ulko-ovea ja livahti sisään edellämme. Kuistilla lojuivat Siirin kengät niin, että olin kompastua niihin.
- Ei se sitten kauan viipynytkään, Vesku totesi.
- Oiskohan se laittanut meille iltateetä, toivoin, mutta ketään ei näkynyt keittiössä ja Siirin asuttaman huoneen ovi oli visusti kiinni. Sieltä kuului vain vaimeaa musiikkia, mistä ei voinut päätellä, oliko asukki hyvällä vai huonolla tuulella.

Aamulla hän oli selkeästi huonolla tuulella. Tai surullinen. Hänen silmänsä olivat turvoksissa, eikä hän puhunut paljonkaan, kun menimme aamutalliin.
- Onko kaikki ok? kysyin huolissani, mutta hän ei ollut kuulevinaan, latoi vain ämpäreitä kärryihin. En siis puuttunut asiaan sen enempää, sillä tiesin kyllä hänen kuulleen. Kertokoon sitten kun halusi, ja jos halusi.

Sitä hetkeä ei tullut. Siiri veti vähän iloisemman ilmeen kasvoilleen kun Veskukin nousi, hänet olin jättänyt köllimään sänkyyn ja vienyt vain vauvan seuraksi, kun olin lähtenyt Siirin kanssa talliin. Hiljainen tyttö silti oli ja vaikka järjestin päivän mittaan meille useita tilaisuuksia olla kahden, ei hän ruvennut avautumaan. Ei, ennen kuin Juha soitti lähtevänsä tulemaan hakemaan häntä.
- Mä en halua mennä kotiin, Siiri voihkaisi, kun menin ilmoittamaan, että hänen isänsä olisi reilun puolen tunnin kuluttua meillä.
- Mikset? kysyin.
- No kun mä en voi. Ne alkaa kysellä, että mikä mua vaivaa, ihan niin kuin säkin.
- No mikä sua sitten vaivaa? Rakkaushuolia? uskalsin olettaa ja istuin laverille hänen viereensä. Hän ei vastannut mitään pitkään aikaan, ennen kuin huokaisi syvään ja märästi.
- Niin kai.

Se ei paljon paljastanut, ei oikeastaan yhtään mitään, mutta enempää en saanut häntä sanomaan, vaikka istuin hiljaa pitkän aikaa ja silittelin hänen olkapäätään. Kun lopulta jonkun auto ajoi pihaan, tunsin ja kuulin syvän nyyhkäyksen ja minun teki mieli ravistella häntä. Uteliaisuuttani ja siksi, etten voinut ymmärtää, miksi hän halusi käpertyä tuommoiseen hedelmättömään suremiseen.
- Ala pakata, se on varmaan sun isäsi, huokaisin ja nousin.
- Odota, Siiri älähti ja tarttui käteeni. Hetken hän tuijotti minua silmiin, mutta päästi sitten irti. – Joo, mä alan.

  Re: Mansikkakesä 13

Lähettäjä: Pingo 
Päivämäärä:   13.8.09 18:20:37

Etpäs laittanutkaan.

Täällä on taas hetken rauha, vauva nukkuu ulkona :D

  Re: Mansikkakesä 13

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   13.8.09 19:18:33

Nytpäs laitoin. Onnistuukos tää lähetys toisesta selaimesta kun toinen takkuilee...
------------
38.

Kävin päästämässä Juhan sisään. Maru pyöri hänen ympärillään portailla, mutta päätti palata takaisin tallille Veskun ja lasten luo, vaikka sisältä kävi varmaan sen nenään ruoan tuoksu.
- Siiri pakkaa tavaroitaan, tuu odottamaan, sanoin. – Vai syöttekö te täällä?
- Ei, Saaralla on varmaan kanssa ruoka tulossa, mies sanoi, mutta jätti silti kenkänsä kuistille ja astui sisään.
- Mitä kuuluu? kysyin kohteliaasti.
- Mitäs meille, entäs tänne? Osaako uusi vauva nukkua yönsä? hän kysyi ihan yhtä kohteliaasti. Minusta tuntui, että hän mittaili minua päästä jalkoihin, kun menin hänen edellään keittiöön, mutta kun vilkaisin epäluuloisena taaksepäin, hän katsoi ystävällisesti silmieni korkeudelle.
- Osaa, se on oikein kiltti, hymähdin ja kaadoin hänelle kysymättä kahvia. Oletin Siirin tarvitsevan vähän aikaa paitsi pakkaamiseen, silmiensä ehostamiseen. Istuimme keittiön pöydän vastakkaisille puolille.

- Missä se on?
- Vauva? Isänsä kanssa tallilla, naurahdin. – Jos joku ikinä on hengittänyt hevosenhajua pienestä asti niin se.
- Mitä sulle kuuluu? Juha jatkoi.
- Hyvää, kuinkas muuten.
- Ja Siiri on ollut kiltisti?

Se kysymys keskeytti tyhjänpäiväisen ajantappokeskustelun, minä en voinut vain sanoa että kyllä kiitos, vaan rypistin arvioivasti kulmakarvojani.
- Sitä vaivaa nyt jokin, sanoin epäröiden. Juhankin ilme muuttui, kysyväksi ja huolestuneeksi. – Mä en tiedä mikä, jatkoin. – Ehkä sillä on ollut joku ihastus täällä ja ne on nyt riidelleet tai jotain. Se ei kerro.
- Siirillä ihastus? Sehän on ihan lapsi?
- Ei se niin lapsi ole, se on teini-ikäinen, tokaisin takaisin.
- Missä se täällä olisi semmosen tavannut? Joku teidän tallilla käyvä?
- Ei, kyllähän sillä on täällä muutakin elämää kuin pyöriä meidän helmoissa, sanoin. – Sillä on kavereita kylällä ja…
- Me ollaan luultu, että se on täällä kuin herran kukkarossa, Juha sanoi ja näyttikö hän vihaiselta?
- No eihän me sitä nyt olla vankina pidetty, paukautin vastaan.

Seurasi lyhyt, kiusallinen hiljaisuus.
- Älä sano sille, että mä sanoin mitään, sanoin sitten kiireesti, kun olin kuulevinani Siirin huoneesta ääntä ja pelkäsin hänen tulevan. – Mä en halunnut juoruta, mutta se on tosiaan vähän surkealla mielellä. Että jos sä osaisit suhtautua…
Juha tuijotti minua niin, että mieleni teki painaa katseeni pöydän pintaan, mutta en suostunut. Totta oli, etten ollut ikinä kysynyt lupaa päästää Siiri iltaisin ulos tapaamaan muita ikäisiään, mutta sehän nyt olisi ollut ihan naurettavaa, eikö vain? Aloin suuttua itsekin, mikä oikeus tuolla oli yrittää puukottaa minua katseellaan? Tai mikä oikeus oli olettaa, että minä pitäisin nunnaluostaria, missä nuoret tyttölapset pääsivät kulkemaan vain talon ja tallin väliä? Nostin leukaani ja tuijotin takaisin.

- Älä nyt yritä katsoa mua kuoliaaksi, Juha naurahti, ja hänen kasvonsa muuttuivat. Silmien tumma sini tuntui vähän vaalenevan ja ilme pehmentyi.
- Musta tuntui että sinä se sitä yritit, tuhahdin.
- Hämmästyin.
- Koska me oltiin päästetty teidän lapsi pihapiirin ulkopuolelle? Ei niitä voi vankina pitää!
- No en. Onhan se tosiaan jo iso tyttö… mutta oli mulla asiaa sullekin, Teillekin.
- Niinkö? Aloin leppyä.
- Pääsettekö tänä vuonna meidän rapujuhliin? Ensi perjantaina? Viime vuonnahan teillä taisi olla vähän turhan kiirettä täällä, laitella paikkoja sun muuta.

- Me ei saatu hevostenhoitajaa, muistelin, ja samalla muistelin edellisiä rapujuhlia, joissa olimme olleet. Niistä ei ollut koitunut mitään hyvää, joten en ollut ollut pahoillani, kun emme edelliskesänä olleet päässeet mukaan.
- No nyt teillä on enemmän väkeä tallilla, jos joku auttaisi hevosten kanssa? Tai jos tulisitte pariksi tunniksi?
- Joo, tulkaa! sanoi Siiri innokkaasti ja kun nostin katseeni, näin hänet reppu kädessään eteisessä. – Kyllä varmaan Paju ja Pete suostuu antamaan iltaruuat!
- Perjantai-iltana, älähän nyt kuvittele, naurahdin. Nuorilla sisaruksilla olisi varmasti muuta ohjelmaa kuin roikkua tallilla hyvän hyvyyttään iltamyöhään.
- Kokeilkaa, Siiri sanoi rukoilevasti ja huomasin nyökkääväni hänelle. Ihan kuin hän olisi anonut apua.
- Me mietitään, kiitos kutsusta, sanoin.

Minä halusin mennä, Siirin ilme oli ollut sellainen. Viikko ennen seuraavaa perjantaita oli kuitenkin pitkä. Ulla Lapinaho soitti vielä sunnuntai-iltana Veskulle ja he sopivat, että Ullan hevonen muuttaisi meille kuun vaihteessa. Oonan traikku piti palauttaa, Jerry sai parin päivän nuhan ja Kyttä tallasi itselleen palkeenkielen ruununrajaan. Korjaamolta annettiin pakun korjausarvioksi viisitonnia, plus miinus pari tonnia, mikä oli enemmän kuin mitä koko auto oli alun perin maksanut, joten Vesku laajensi nettisurffailujaan kauemmaksi Etelä-Suomeen ja lähti sitten kiukuissaan pankkiin. Hän palasi sieltä hiukan hyväntuulisemman näköisenä, mutta vain hiukan.
- Lähdetäänkö autokauppaan?
- Oletko tosissasi? kysyin.
- Enemmän kuin koskaan.
- Mitä me mennään katsomaan?
- Perheautoa.

Vesku oli tainnut suunnitella koko jutun valmiiksi, tai kai se oli sentään ollut suunnitelma B. Menimme ja vaihdoimme mersun kammottavan kokoiseen maasturiin, joka seisoi erään tuusulalaisen liikkeen pihassa pestynä ja puleerattuna, ja kauppiaan puheista ymmärsin, että Vesku oli pohjustanut koko jutun puhelimessa valmiiksi. Mersu vastaanotettiin avosylin, olihan se sentään arvoauto.
- Mutta millä mä pääsen kauppaan kun sä menet tällä töihin, vingahdin.
- En mä mene tällä töihin, sanoi Vesku. - Sillä korjaamon äijällä on vanha riisikuppi, se lupasi sen mulle kun saa hajottaa pakun varaosiksi. Reilu kauppa. Se tarvii katsastaa vasta keväällä seuraavan kerran ja sitten voi ostaa uuden kesäautonraadon.

Niin meillä sitten oli mersun ja hevospakun tilalla yhtäkkiä yllättäen valtava seitsemän hengen maastoauto, mihin piti melkein kiivetä tikkailla ja pieni, ruosteinen honda.
- Ja näilläkö me sitten kuskataan hevosia? Ollaanko me nyt voitolla vai häviöllä? kysyin kun katselin niitä talon edessä.
- No häviöllä tietysti, mutta ei ihan kauheesti. Traikku tulee huomenna.
- Häh?
- Hanna vaihtaa maasturinsa uuteen niin sen pitää vaihtaa traikkukin. Että ne on sitten sävy sävyyn.

- Häh? sanoin uudestaan. Oli tietysti kiva, että asiat rullasivat, mutta kyllä minäkin olisin halunnut olla edes nimellisesti sanomassa jotain tämänkokoisissa hankinnoissa. – Hanna antaa meille vanhan traikkunsa?
- Se myy sen, samaan hintaan kun mitä sille tarjottiin siitä vaihdossa. Firmalle tietysti.
- Onpa ystävällistä. Sopii oikeen hienosti munkin puolesta, sanoin purevasti.
- Eikö olekin hienoa, Vesku sanoi tyytyväisenä, ilmeisen tietämättömänä siitä, että minä kiehuin hiljalleen. Jos minun piti alentua olevaan hyväntekeväisyyskohde niin olisi ollut kiva edes saada antaa siihen suostumus. Vesku pyöritti nyt ratsutilan asioita vähän niin kuin minua ei olisi ollutkaan.

Mutta köyhän oli pakko nöyrtyä, ja se oli Hannan kunniaksi sanottava, että rahoillaan hän ei sinänsä juuri pröystäillyt. Hänellä sitä oli ja jos jollain muulla ei sitten ollut niin se siitä. Kaikin puolin asiallisesti hän ajoi meille vääränvärinen vanha hevoskoppi perässään, kirjoitti luovarin ja pyysi sitten kahvia.
- Ai niin, ja tää sun T-paita, hän muisti myös ja kaivoi lainaamansa vaatekappaleen repustaan. Minä olin jo oikeastaan luopunut toivosta nähdä sitä uudelleen, kai nyt yksi riepu häviäisi Hannan vaatevuoriin vaikka se kuinka olisi lähes kallein vaatekappaleeni.
- Kiva kun muistit sen, sanoin ja lepyin hieman. – Miksi sä halusit tunkea meille ton traikun sen sijaan että olisit antanut sen vaihdossa uuteen?
- Ja sitten se kauppias ois pessyt ja vahannut sen ja laittanut pari tonnia lisää hintaa ja rikastunut. Miksi mä olisin sitä rikastuttanut kun mä tiesin, että tekin tarviitte kopin? Hanna sanoi rypistäen olemattomia kulmakarvojaan niin, että ne melkein ottivat yhteen.
- Taisi olla hyvä idea antaa sulle se prosentti tästä tilasta, myönsin vastahakoisesti. Murut Hannan pöydältä, kuten Katrina tai traikku, olivat meille tässä vaiheessa kuitenkin aika iso juttu.

- En mä ole aina pelkästään inhottava narttu, Hanna hymyili, tai oikeastaan virnisti. Lepyin lopullisesti. Hanna suututti minua usein ja vielä useammin olin hänelle kateellinen tai vihainenkin, mutta sitten hän väläytti itseironiaansa ja tunsin suorastaan pitäväni hänestä.
- Olet sä nartuksi aika hyvä, sanoin ja taputin häntä kädelle.
- Jessi… aloitti Vesku taas.
- Älä holhoa, sanoin ja potkaisin häntä pöydän alla. – Hannasta on takuulla kivaa kun joku välillä sanoo sille jotain poikkipuolista eikä nuole saappaita peppu pystyssä.
- Miehet ei aina tajuu, Hannakin sanoi ja yllättävää kyllä, purskahdimme molemmat nauramaan niin, että Vesku jäi melko hölmistyneen näköisenä katsomaan Hannasta minuun ja takaisin.
- Joo, ei teistä ota selvää, hän myönsi huokaisten.

- Mennäänkö sitten asiaan, Hanna sanoi ja alkoi taas kaivaa reppuaan.
- Mä luulin että asia tuli jo hoidettua, Vesku lausahti ja viikkasi huolellisesti papereita.
- Niin, toi asia. Mutta mulla on toinenkin, se ponijuttu.
Pongahdin pystympään penkilläni ja kaadoin kahvimukini. Vesku keräsi nopeasti traikkupaperit ja Hanna nappasi pöydälle laskemansa pienen paperinipun, ennen kuin lätäkkö levisi kaikkialle.
- Mistä ponista sä nyt puhut? Tyttöjenkö? kysyin niin nopeasti, että sanat menivät solmuun suussani.
- Ei kai meillä muita ponibisneksiä ole kesken?
- Mikä poni? Vesku kysyi näyttäen edelleen olevan hukassa.
- Just semmonen kuin vaimosi tilasi, Hanna selitti. – Liian vanha juoksemaan ratsastuskoulussa, mutta liian hyväkuntonen kuoppaan.

Hän läväytti Veskun eteen pari printattua valokuvaa ja sivun, joka oli nähdäkseni sukupostista. Minä luuttusin kahvia pois, joten käteni olivat varatut, mutta pysähdyin kuikuilemaan niitä hänen olkapäänsä yli ja sitten katsoin Hannaa epäuskoisesti. Valepukuinen joulupukki. Amerikantäti. Mitä hän halusi vastalahjaksi? Mieheni? Vauvani?
- On siinä kyllä yksi vika, Hanna sanoi sitten.
- Mikä niin? kysyin ja paiskasin rätin tiskialtaaseen.
- Tai kaksikin, Hanna jatkoi. – Se on tamma, ja se halutaan myydä eikä antaa ylläpitoon. Mutta muuten se kuulostaa just sopivalta.

Poni oli pieni ja suunnattoman ruma, mutta niin minusta shettikset olivat ylipäätäänkin. Valkea tynnyrimaha ja siitä suuntaan jos toiseenkin sojottavat pienenpienet raajat. Pää oli sentään nätti, se mitä siitä näkyi harjan alta, ja se oli järjenvastaisesti ruskea.
- 22-vuotias. Vieläkö se muka on juossut tunneilla? Vesku kysyi.
- Joo. Mutta se on ollut mun entisen oppilaan pienellä ratsastuskoululla, sillä ei ole montaakaan oppilasta viikossa eikä tänä syksynä yhtään tarpeeksi pientä. Lapsilla on kuulemma tapana kasvaa, Hanna selitti.
- Mitä se maksaa? kysyi Vesku.
- Missä se on? kysyin minä. – Ja sitä pitäisi tietysti päästä katsomaan.
- En mä tiedä mitä se maksaa, mutta eihän tommonen nyt voi olla minkään arvoinen, Hanna sanoi. – Ja se on Inkoossa. Siinä on yhteystiedot mukana, jos haluatte soittaa.
- Mä soitan sinne heti, sanoin Veskulle, nappasin sen paperin, jossa puhelinnumero oli, hänen käsistään ja lähdin etsimään puhelintani. Jos hän kerran junaili tilallemme kuljetuskalustoa edes pukahtamatta minulle suunnitelmistaan, sain kai minä hommata lapsilleni ponin.

- Me mennään perjantaina katsomaan sitä, ilmoitin palatessani keittiöön. Nainen, joka oli vastannut puhelimeen, oli kuulostanut mukavalta ja iloisesti yllättyneeltä. Hän olisi pälättänyt ponista vaikka miten kauan: se oli ostettu melkein varsana hänen pikkusiskolleen, joka oli nyt jo kahdenkymmenenviiden itsekin. Heille oli ollut kova paikka päättää siitä luopumisesta, mutta he tarvitsivat jonkun vähän isomman ponin sen tilalle, eikä tallissa ollut enää sijaa. Kun olin sanonut, että etsin ratsua kahdelle melkein neljävuotiaalle, hän oli melkein kiekunut riemusta. Poni olisi kuulemma juuri omiaan meille.

- Ai mennään? sanoi Vesku.
- Niin mennään, sanoin jämptisti. –Mä sentään varotan sua etukäteen enkä äkkiarvaamatta raahaa autokauppaan tai ilmota, että traikku tuodaan huomenna.
- Ryppyjä rakkaudessa? kysyi Hanna kiinnostuneen näköisenä, nojaten leukaansa kämmenselkäänsä.
- Ei, toimitus- ja talousjohtajan pallit vaan vahtaa paikkaa niin vikkelään, ettei tässä pysy perässä, ilmoitin minä.

Hanna halusi käydä katsomassa varsoja ennen kuin jatkaisi matkaansa Helsingin keskustaan shoppailemaan, joten kävin katsomassa mitä tytöt puuhasivat. He olivat keksineet muutamaa päivää aiemmin lego-palikat ja lakanneet olemasta ulkoilmaihmisiä, eivätkä nytkään halunneet lähteä huoneestaan.
- Me mennään Hannan kanssa tallille, olkaa kiltisti, sanoin.
- Joo joo, he mutisivat.

Jerryn otin kuitenkin mukaan. Se oli uinaillut kuistilla, mutta kelloa katsomalla saatoin päätellä, että sille tulisi kohta nälkä, enkä halunnut Dannin ja Alissan ihan vielä alkavan ruokkia sitä. Hanna vilkuili nyyttiä sylissäni koko matkan tallille ja avasi muutamaan otteeseen suunsakin kuin sanoakseen jotain.
- Haluatko sä pidellä sitä? kysyin lopulta kiltisti. – Ei se nyt päästele mitään suustaan kun ei se ole syönyt pitkään aikaan.
- Saanko mä? Hanna kysyi selvästi ilahtuen ja ojensi kätensä. – Mä en tiedä mikä siinä on, mutta musta se on jotenkin hellunen.

En viitsinyt paheksua ääneen hänen sanavalintaansa, pyyhkäisin vain nenääni ja niiskahdin tirskahduksen sijasta. Seisahduimme keskelle pihaa kaikki kolme, tai neljä, ja Hanna kietoi varovaisesti solakat, kauniit, hämähäkkimäiset kätensä Jerryn ympärille. Hänen ilmeensä oli jotain sellaista, mitä en ollut nähnyt ennen tuon ihmisen kasvoilla. Ihan kuin hän olisi ollut rakastunut minun poikaani.
- Se meinaa saada vauvakuumeen, sanoin Veskulle, joka nyökkäsi mietteliäästi.
- Pitäiskö meidän pyytää se kummiksi? hän kysyi, ihan kuin Hanna ei olisikaan ollut metrin päässä. Kauhistuin ihan. Oli ollut jokseenkin selvää, että Riikkaa pyydettäisiin Jerryn kummiksi, kun Miila oli ollut Dannin, ja sitten oli Jinnakin jonossa.

- Saisinko mä? Hanna kysyi ja nosti päänsä kuin mangusti kolosta. – Siis ihan oikeasti? Kelpaisinko mä?
- Me ei olla oikeastaan vielä ajateltu sitä asiaa, sanoin varovaisesti mutta silti päättäväisesti ja ojensin käteni ottaakseni vauvan takaisin. – Ei me olla vielä edes päätetty toista nimeä. Mennäänkö nyt katsomaan niitä varsoja?
Minun teki mieli taas potkia Veskua, tai talloa hänen varpaansa. Mennä nyt päästämään tuommoisia sammakoita suustaan – ja taas keskustelematta minun kanssani. Se pieni omantunnonpistos, minkä olin tuntenut soittaessani oitis, neuvottelematta ponista, katosi kokonaan.
- Joo, varsat, Hanna muisti.

Ametisti ja Adonis tulivat molemmat uteliaina katsomaan, kun Vesku ja Hanna pujottautuivat laitumelle. Minä jäin suosiolla ulkopuolelle, sillä Adonis etenkin oli maisteluvaiheessa, enkä pitänyt ajatuksesta, että se maistelisi Jerryn pieniä ruusunpunaisia varpaita. Ne olivat vielä niin pehmeätkin, kuin metsämansikat.
- Tästä tulee jotain merkillistä, Hanna sanoi sivellen Adoniksen kaulaa ja selkää. Hän kuulosti ihastuneelta.
- Totta kai siitä tulee, se on mun varsa, sanoin minä. Mikä eukkoa vaivasi? Ensin ihastui poikavauvaani ja sitten orivarsaani. Toisaalta, hänellähän oli tunnetusti jokin mania hankkia toinen toistaan isompia hevosia.
- Tosta tulee nätti pikku tamma, mutta jos tää on perinyt isältään liikkeet niin tästä tulee jotain todella hienoa, Hanna jatkoi ja ravisti Adonista korvista. Varsaparka säikähti ja riistäytyi irti karaten parilla koikkaloikalla kauemmas. Vaikka käsittelimmekin niitä paljon, ei meillä sentään ollut tapana repiä niitä korvista.

- Siinä on vaan yksi kahdeksasosa Wotia, muistutin. – Emä on virolainen tilastohevonen ja isänemä myös.
- Mutta siinä on silti jotain, Hanna sanoi vilkuillen vielä Adoniksen perään. – Mutta eihän tietysti tonikäsistä voi tietää. Kai te ruunaatte sen?
- Me myydään se, Vesku ilmoitti. – Ei oo tarkotus pitää sitä niin kauan, että tarttisi miettiä ruunaamista. Ja niin myydään tää pikkuneitikin. Toivottavasti meillä ei ole joulun jälkeen enää yhtään varsaa.
Katsoin Hannaa, kun hän siirtyi silittelemään Ametistia. Mustanruunikko lapsukainen nautiskeli kosketuksista ja hamuili Hannan vaatteita. se oli seurankipein pieni eläin, mitä olin nähnyt ja noin takaapäin Hanna muistutti yllättävän paljon Miilaa, siskoani. Molemmat olivat hoikkia ja vaaleahiuksisia, vaikkakin Hanna oli vielä vaaleampi.

- Minkä takia sä et ihastunut Miilaan vaan muhun silloin kun me tavattiin? kysyin Veskulta, kun Hanna sitten lopulta oli lähtemässä. – Voisi kuvitella, että sulla Hannan jälkeen olisi ollut fiksaatio pitkiin laihoihin blondeihin eikä tämmöisiin kuin minä.
- Ensin mä huomasinkin Miilan, hän tunnusti.
- Ai niinkö? Minusta tuntui vähän ontolta.
- Mutta sitten mä näin sun silmäsi, Vesku jatkoi ja hymyili minulle. – Niissä on ollu mulle siitä lähtien fiksaatiota ihan tarpeeksi. Mua ei voisi enää pitkät laihat blondit vähempää kiinnostaa.
- No vastasithan sä sentään johonkin oikein tänään, sanoin helpottuneena. – Nyt voidaan ruveta keskustelemaan siitä, että miten sä voit ruveta ehdottamaan Hannaa kummiksi ilman että edes keskustelet mun kanssa!

  Re: Mansikkakesä 13

LähettäjäSennnu 
Päivämäärä:   14.8.09 00:17:37

Aamuyöpala
------------
39.

Miila suostui ajamaan meille perjantaina töistä päästyään. Lauri tulisi myös ja he uhkasivat hevoset ruokittuaan saunoa ja syödä ja juoda jääkaapin tyhjäksi. Meille se sopi erinomaisesti. Vesku ja minä pakkaisimme iltapäivällä lapset uuteen, isoon autoomme ja ajaisimme ensin Inkooseen katsomaan ponia ja sen jälkeen Nurmijärvelle Ketojen rapujuhliin.

Dannilla ja Alissalla ei ollut aavistustakaan poniretken perimmäisestä tarkoituksesta.
- Me mennään katsomaan yhden Ilonan ratsastuskoulua, kerroin heille, kun pakkasin heidän parempia mekkojaan isoon kassiin, samoin kuin omaa ihanaa punaistani, johon riemukseni taas mahduin.
- Onko siellä poneja? kysyi Danni.
- En tiedä, voi ollakin, sanoin välinpitämättömästi. Mikään voima maailmassa ei olisi erehdyttänyt sen paremmin Veskua kuin minuakaan puhumaan etukäteen mitään meille mahdollisesti muuttavasta pienestä eläimestä. Olisi mahdotonta sitten perua puheita, jos se sitten osoittautuisikin jotenkin sopimattomaksi. – Sen jälkeen mennään kylään Siirin ja Joonaksen luo ja syödään rapuja ja paahtoleipää.
- Okei, tytöt suostuivat armollisesti ja kömpivät autoon.

Vesku ja minä olimme vähän näreissämme toisillemme. Minä hänelle, koska hän oli masinoinut tilan autopolitiikan uuteen uskoon, vaikkakin hyvään, kysymättä minulta kertaakaan mielipidettä, ja hän, koska olimme menossa katsomaan ponia ilman, että hän oli ehtinyt sanoa asiaan mitään. Minulla oli sitten vielä takataskussani bonuksena se, että hän oli ruvennut puhumaan Hannasta Jerryn kummina, joten olin voitolla ja hyvällä tuulella ja meikkailin itseäni matkan Inkooseen. En ollut raaskinut mennä kampaajalle, mutta Kara oli siistinyt hiukseni yhtenä päivänä tallissa ohennussaksilla ja olin itse ostanut marketista niihin tulenpunaisen värin. Se ei tietenkään ollut tulenpunainen enää oman ruskeani päällä, mutta piristävä silti. Ja sopiva köyhäinavulla elävälle äitiyslomalaiselle.

- Koska me ollaan perillä? vinkuivat Danni ja Alissa vuorotellen taaemmalta penkiltä. Uusi automme oli tosiaan iso. Pikku tyttöjä tuskin näkyi saati kuului ja Jerryn koppakin upposi penkkeihin. Tällä autolla voisimme huoletta viedä vaikka kokonaisen ratsastusjoukkueen kisoihin.
- Mä en tiedä, sanoin tyynen tasaisesti ja ojensin heille pussillisen pilkkomiani porkkanatikkuja. – Me ei olla käyty siellä ennen.
- Miksi me sitten mennään sinne nyt? Danni marisi.
- Koska Hanna sanoi, sanoin, ja se hiljensi hänet. Hannasta oli tullut Dannin suurin idoli, oli se sitten minulle miten tuskallista hyvänsä. Hänen kummitätinsä Hannasta olisi pitänyt tulla.

Eksyimme matkalla kerran, mutta koska Vesku ajoi, saatoin minä soittaa suunnistusohjeita Ilonalta, joka mitä ilmeisimmin odotti meitä innokkaasti. Kun lopulta pääsimme perille, pienemmän tallin kuin meidän, pihaan, oli siellä vastassa kaksikin naisihmistä.
- Loistavaa, te tulitte! säteili toinen heistä ja tuli nappaamaan sivuovesta ensimmäisenä epäluuloisena tulevaa Alissaa kädestä.
- Ihan kuin meitä olisi odotettu, naurahdin, ja ojensin käteni toiselle naisista, en siksi, että olisin tarvinnut apua päästäkseni autosta, vaan tervehtiäkseni. Katselin samalla ympärilleni. Pihassa oli pari pientä rakennusta ja pari pientä tarhaa sekä pieni kenttä. Kaikki oli vähän kuin miniatyyrikokoista, jopa kaksi suomenhevosta tarhassa. Niiden täytyi olla piensuokkeja.

- Mä olen Irma, ja Ilona väittää, että jos Hanna suosittelee teitä, te olette parasta mitä voi meidän Nastille tapahtua, tämä naurahti, mutta pyyhkäisi myös sivumennen silmäkulmaansa. Minulle tuli epämukava olo. Mitä jos tytöt alkaisivat käyttäytyä kuin kasvattamattomat koiranpennut? Mitä tarkoitti, että Hanna ”suositteli” meitä? En minä mitään liikesuhdetta ollut hakemassa, lemmikkiä lapsille vain.
- Sanokaa päivää, kivahdin lapsille, mutta Ilona oli jo ehtinyt napata kumpaakin kädestä ja kutsua katsomaan ponia, joten minua ei kuunneltu.
- Onko täällä poni? kuulin Alissan kysyvän tohkeissaan ja sitten he olivat jo puolimatkassa lähimpään rakennukseen.

Se oli menoa. Juoksin perässä lämpimän ruskeansävyiseen talliin jättäen Veskun kaivamaan Jerryn kopan autosta, mutten siltikään ehtinyt tehdä mitään. Pieni valkoinen, ruskeapäinen poni vastaanotti kaksi itsensä kokoista lasta korvat hörössä, kun Ilona avasi karsinan oven ja sekä Danni että Alissa olivat saman tien myytyjä. Se katsoi molempia lempeästi mustilla silmillään, eikä kavahtanut pienten lasten vikkeliä liikkeitä.
- Sen täytyy olla aika tottunut ton kokosiin, sanoin vain.
- Se on, sanoi Ilona. – Se on vanha ja viisas. Se ei säiky mitään.
- Miksi te haluatte siitä eroon? kysyin, vaikka olinkin kuullut Hannan version. – Eikö se ois ihana maskotti?
- Me tarvitaan tilaa. Me tarvitaan uusi poni, isompi. Kato niitä.

Sen paremmin Ilona kuin minäkään emme olleet menneet sisään karsinaan, vain Danni ja Alissa.
- Äiti, kato mikä poni! kiljui Danni, eikä pieni shettis tehnyt vaarallisempaa kuin liikautti korvaansa.
- Mitä sulle on sanottu kiljumisesta tallissa? kysyin ankarasti.
- Ups, sanoi Danni säikähtäen. – Mä unohdin.
- Haluatteko te ratsastaa? kysyi Ilona. Danni oli ilmeisesti säikähtänyt ärähdyksestäni eikä sanonut mitään, ja Alissakin vain sen verran, että puristi suustaan kerrassaan ennenkuulumattoman kohteliaan lauseen:
- Kyllä kiitos.
- Sitten haetaan sen satula ja suitset. Onko teillä kypäriä vai lainaatteko meidän?

Tytöt halusivat mieluummin lainata oikeaa ratsastuskypärää kuin hakea autosta pyöräilykypäränsä ja pian he olivat pienellä kentällä. Ilona oli näköjään luontainen ratsastuksenohjaaja. Ei siinä minua tarvittu, eikä Veskua, kun hän touhusi tyttöjen kanssa. Kummatkin saivat nousta satulaan hänen nähtensä pari kertaa, sitten hän ensin talutti kumpaakin, mutta päästi pian riimunnarun irti, vaikkeivat tytöt siitä kapinoineetkaan, kuten olisivat kotona tehneet. He käyttäytyivät itse asiassa oikein hyvin, kuuntelivat mitä Ilona sanoi ja tottelivat.

- Meidän pienet on niin vieraskoreita, Vesku hymähti Jerry sylissään.
- Poni näyttää ihan automaatilta, sanoin minä.
- Ei se aina ole, naurahti toinen sisaruksista, joka oli tullut viereemme katsomaan. – Mutta noi lapsethan melkein osaa ratsastaa, hän kehaisi sitten, hetken mietittyään.
- Ne on niin kauhean innoissaan siitä, tuntuu että ne oppii joka kerran jotain uutta, kun vaan pääsevät satulaan, selitin ja katsoin, miten Danni ravasi pitkin uraa. Tai poni ravasi ja Danni istui kyydissä. Oudompi olisi voinut luulla, että ratsastajallakin oli jotain osuutta siisteihin kulmiin, mutta kyllä se taisi olla poni, joka tiesi mistä piti mennä ja miten kun Ilona oli kentällä.

- Miksi te haluatte myydä sen? kysyi Vesku sitten, päättäneenä ilmeisesti mennä itse asiaan. Irman ilme mutristui.
- Ei me halutakaan, hän sanoi. – Tai siis, me alettiin eilen sitä miettiä.
- Haluatteko te nyt kumminkin pitää sen? huudahdin pettyneenä. Olin jo suunnitellut, miten laittaisimme tuon fiksun oloisen pienen tamman pitämään jöötä varsoille, jos emme saisikaan niitä kaupaksi kun ne olisi vieroitettu.
- Ei, ei, Irma kiirehti sanomaan. – Kun sitä myymistä. Me tarvitaan sen paikka ihan välttämättä, me ollaan itse asiassa jo löydetty sopiva poni, joka tarvittaisiin tunneille aika pian. Mellä on vakioppilaat ja pienimmälläkin alkaa jalat laahata maata Nastin kanssa.
- No ajattelitteko te sitten kumminkin ylläpitoa? Se sopisi meillekin paremmin, Vesku sanoi.
- Niin, ehkä… tai ainakin koeaikaa. Se kun on meille aika rakas, se on sentään ollut meillä kaksikymmentä vuotta, Irma sanoi ja katsoi hellästi kentällä teputtavaa ponia.
- Me otetaan se ilomielin koeajalle ihan millaseksi ajaksi te vaan haluatte, ja saatte tulla katsomaan sitä ihan koska haluatte, vaikka joka ilta, lupasin yhdessä pitkässä henkäyksessä. – Meillä on oikeesti ihan kiva paikka.

Ilona jätti tytöt ja ponin keskenään ja tuli aidan vierelle palaveriin myös.
- Ne halusi taluttaa sitä loppukäynnit, hän naureskeli. – Ensimmäiset ponilapset kenen mä olen kuullut käyttävän koko sanaa.
- Me ollaan kasvatettu ne hyvin, sanoin ylpeänä. – Kelvataanko me teille?
- No kertokaa nyt vähän enemmän itsestänne, paitsi että teillä on ratsastavia lapsia, Ilona kehotti. Vilkaisin Veskua, mutta päätin sitten, että tämä oli kai minun asiani. Kerroin lyhyesti, millainen paikka meillä oli ja millaisia hevosia siellä. Toivotin uudestaan heidät käymään ja katsomaan. Sisarukset vilkaisivat toisiaan ja sitten Ilona nyökkäsi hitaasti.
- Tehdään niin. Me tullaan käymään. Käykö huomenna?
- Käy, sanoin.

Poni oli taluttanut Dannin ja Alissan kentän kulmaan, missä aidan alla kasvoi ruohoa, eivätkä he saaneet sitä sieltä liikkeelle, ennen kuin Ilona astui muutaman askeleen siihen suuntaan. Silloin poni arvasi aikansa ja suostui nostamaan päänsä mättäästä.
- Saadaanko me tulla toisenkin kerran ratsastamaan sillä? Se on niin kiltti? kysyi Danni, kun he pääsivät puhe-etäisyydelle.
- Katotaan, sanoin lupaamatta äänensävyllänikään mitään. – Mikä sen nimi muuten on?
- Se on Nasti, kertoi Alissa.

Olisin mielelläni hehkuttanut ponin sopivuutta ja hyvää onneamme Veskulle koko matkan, kun lähdimme jatkamaan Kedoille, mutta en voinut tyttöjen kuullen. Hymistelin siis vaan itsekseni ja kuuntelin, miten Danni ja Alissa juttelivat takapenkillä.
- Se oli ihan kuin lumipallo, jompikumpi sanoi ihastuneena ja toivoin totisesti, että Irma ja Ilona todella tulisivat seuraavana päivänä ja toteaisivat paikkamme kelvolliseksi rakkaalle lemmikilleen.
- Ajetaanko me ensin Alille vaihtamaan vaatteet? Vesku kysyi, kun aloimme lähestyä Nurmijärveä.
- Joo, tehdään niin, toivottavasti se ei ole vielä lähtenyt, myönnyin. Tytöt olivat jollain merkillisellä tavalla saaneet itsensä likaisiksi naamojaan myöten, kuten aina tallilla, ja sitten minä ajattelin syöttää Jerryn mieluummin siellä kuin keskellä juhlia.
- No soittasit sille, että jos me saadaan lainata kylppäriä?

Tein niin ja Ali lupasi odottaa meitä, vaikka olikin ollut juuri lähdössä. Hän auttoi Veskua siistimään tytöt ja kuunteli kärsivällisenä näiden ponijutut sillä aikaa kun minä hoitelin vauvan ja vaihdoin sitten itse vaatteita. Suunnaton epätoivo valtasi minut, kun olin saanut itse juhlapukeisiin ja katsoin kuvaani Alin vierashuoneen peilistä. Olinko minä nyt ollut ihan järjetön? Punainen puku oli lempparini, ja kun olin todennut mahtuvani taas siihen, en ollut edes harkinnut mitään muuta, mutta nyt tunsin itseni ihan ylipukeutuneeksi.
- Onko tää nyt ihan liian hieno? menin voihkimaan. Vesku pudisti kiltisti päätään, mutta Alin ilme juorusi toista. Vaan mitäpä saatoin enää tehdä, vaihtoehto oli sitten nuhruiset farkut, jotka minulla aiemmin oli ollut päällä. Nokka pystyyn siis ja menoksi.
- Teillä on uusi auto, Ali ihasteli kiivetessään kyytiin. – Ja ponikaupoillakin kävitte, vai? Taitaa olla kannattavaa toi hevoskasvatus.
- Älä viitsi, tuhahdin. – Entistä syvemmällä velkavankeusjorpakossa tässä vaan ollaan, eikä me olla ostettu ponia. Mutta siitä mä voin kertoa enemmän perillä jos noiden korva välttää.

Kumma kyllä Siiriä ei näkynyt missään, kun kävelimme jonona sisälle naapuriin. Muuten väkeä oli melkoinen joukko. Osa näytti muistavan meidät ja osan minäkin muistin. Silti minulla oli epämukava olo ja yritin piiloutua Veskun ja Alin taakse punaisissani, kunnes Juha kaatoi minulle lasillisen valkoviiniä.
- Ole hyvä ja tervetuloa, hän sanoi ja olin kuvittelevinani, että hän vilkuili pukuani.
- Joo joo, kiitos ja sano vaan, että mä sopisin paremmin joulutontuksi, tuhahdin.
- Niin, toi on se sun pikkujoulupuku, hän sanoi pieni tyytyväinen hymy suupielissään.
- Miten sä voit semmosta muistaa?
- Muistanpahan vaan, hän sanoi mutta kääntyi sitten onneksi menemään. Minäkin aloin muistaa ja taisin punastua. Meillä oli vietetty pikkujouluja ja minä olin ahdistellut Juhaa, silloin joskus pari talvea sitten, kun olin kuvitellut olevani häneen hiukan ihastunut. Tai siis en, tai kun asiat olivat olleet kovin monimutkaisia. Siemailin viinilasistani ja huomasin unohtuneeni niille sijoilleni tuijottamaan miehen takapuolta vasta, kun Vesku ja Saara tulivat juomapöydän ääreen myös.

- Kumpi ajaa kotiin? kysyi Vesku, Jerry sylissään.
- Öh, sanoin minä ja siirsin katseeni äkkiä omituisesti tyhjentyneeseen lasiini. – Mä olen näköjään jo juonut lasillisen, mä en huomannutkaan…
- Okei, mä ajan sitten, hän sanoi.
- Kyllä me varmaan sen verran viivytään, että tää ehtii haihtua, jos sä haluat… aloitin.
- Ei kun kyllä mä voin. Mä olin viimeksi ulkona.
- Ja mä menen taas ensi viikolla, muistutin.
- No sitten sä tarvitset vähän harjotusta tai olet pöydän alla puolessa tunnissa, Vesku päätti ja Saara antoi hänelle lasillisen kivennäisvettä. Minä kieltäydyin ottamasta lisää viiniä sillä hetkellä ja kysyin, missä Siiri oli.

- Se on ylhäällä omassa huoneessaan, se sanoo olevansa vähän kipeä, Saara sanoi.
- Mahtaiskohan se piristyä jos mä kävisin katsomassa sitä? kysyin varovaisesti.
- Mä luulen että se voisi olla hyvä idea, sanoi Saara, joten laskin lasin kädestäni, tarkistin, että Danni ja Alissa olivat toisten lasten seassa ja lähdin kiipeämään seuraavaan kerrokseen. Siellä sitten pyörin vähän aikaa kuin puolukka hississä. Tiesin, että Siirin huone oli vielä ylempänä, ullakolla, mutta en löytänyt portaita sinne, vaikka tiesin, että jossainhan sellaisten oli ihan pakko olla. Kävelin kerrosta toiseen päähän asti ja kurkin huoneisiin, joiden ovet olivat auki, mutta lopulta minun oli pakko alkaa aukoa suljettujakin ovia. Kapea ovi, joka näytti vievän korkeintaan komeroon paljasti lopulta uudet rappuset. Kiipesin ylemmäs ja koputin varovasti seinään lähetessäni ullakkokerrosta.
- Siiri?
- Moi, kuului vastaukseksi, joten rohkenin jatkaa matkaa, vaikkei se kovin riemastunut ääni ollutkaan.

Siirin huone oli kuin satukirjasta. Vino katto, hörhelöiset verhot, ruusukuvioista tapettia ja valkoiset huonekalut.
- Täähän on ihana! päästin suustani ja pyörin ympäri.
- Joo, kymmenvuotiaalle, sanoi Siiri, joka makasi vuoteellaan. Hän ei näyttänyt erityisen sairaalta, huonotuuliselta vain.
- Voit olla oikeassa, myönsin. – Sä ehkä haluaisit jo mieluummin mustat seinät tai jotain.
- Musta sopisi hemmetin hyvin, Siiri sanoi, nousi istumaan ja kiskaisi vihaisesti valkoista valoverhoa, jota roikkui poimutettuna sängynkin päällä. Istuin hänen kirjoituspöytänsä ääreen.
- Oletko sä oikeasti kipeä vai onko sulla teiniangsti päällä? kysyin tavoitellen leikkisää sävyä. Siiri romahti takaisin makuulle ja nieleskeli vastaamatta. Minä huolestuin.
- Mä pelkään, että mä olen raskaana, tyttö tokaisi sitten ja minusta tuntui kuin joku olisi heittänyt päälleni saavillisen kylmää vettä.

- Sano jotain, Siiri pyysi, kun en vähään aikaan voinut muuta kuin ajatella. Tunsin itseni kamalan syylliseksi. Voisiko semmoista muka tapahtua? Oliko se jotenkin minun syytäni? Meillähän Siiri oli viettänyt koko kesän ja minä hänen olin antanut liehua ties missä seurassa kyselemättä perään. Sekin kerta, kun hän oli tullut melkein kontaten kotiin – en ollut sitten koskaan puhunut siitä Saaralle ja Juhalle. Naapurin Antonko se oli?
- Miksi sä semmosta luulet, kysyin heikosti.
- No kun mulla ei ole ollut kuukautisia kuin kesäkuussa, Siiri sanoi.
- Onko sulla sitten yleensä säännöllisesti? kysyin, mutta tyttö pudisti päätään.
- Ei niitä ole muutenkaan ollut kuin pari kertaa vasta. Kerran talvella… ja sitten kesällä.

Se helpotti oloani vähän, mutta ei se mitään todistanut. Siirryin lupaa kysymättä istumaan Siirin sängyn laidalle.
- Oletko sä tehnyt raskaustestin? kysyin asiallisesti. Ei minun nyt tarvinnut omaa huolestumistani hänelle näyttää.
- No mistä mä semmosen olisin saanut? Siiri kysyi kauhistuneena.
- Apteekista.
- Enhän mä kehtaisi…
- Oletko sä sitten ollut jonkun kanssa? kysyin seuraavaksi.
- Kun sillon yhden kerran… en mä muista mitä tapahtui. Jos olinkin.
- Niin just, huokaisin.

- Sähän olet lääkäri, sä voit tehdä mulle abortin, eiks vaan? tyttö kysyi ja tarrasi lujasti käsivarrestani kiinni. Hän näytti olevan enemmän kuin tosissaan, hädissään suorastaan, mutta tietysti ajatus oli niin mieletön että minun oli todella vaikea pysyä vakavana.
- En missään tapauksessa voi, oletko sä ihan hassu? kysyin.
- Jessi, sun on pakko auttaa mua!
- Niin autankin, mutta toi on kyllä mahdotonta, sanoin päättäväisesti. – Paitsi että se olisi laitonta niin meidän keittiöönkö sä kuvittelit mun perustavan gynekologisen vastaanoton? Kirurgiset välineetkin ois hedelmäveitsi ja teelusikka.
- Mutta Veskuhan on sairaalassa töissä…
- Ei, sanoin ja kokosin itseni. – Ensimmäiseksi hommataan apteekista testi ja katotaan mitä se sanoo. Ehkä sulla ei ole mitään syytä huoleen.
- Voisitko sä ostaa sen? Siiri rukoili.
- Voisin, lupasin. – Ja enemmän mietitään vasta sen jälkeen.
- Voinko mä tulla teille sitten tänään?

- No se on ehkä viisainta, jos nyt lähdetään siitä, ettet sä vielä aio puhua vanhemmillesi, sanoin epäröiden. Se tuntui jotenkin kauhean väärältä, mutta epäilin, ettei Siiri nähnyt mitään muuta vaihtoehtoa. Tietysti minun olisi ehkä myöhemmin pakotettava hänet puhumaan, mutta jos tämä nyt olikin vain turhaa hysterisointia… omatuntoni soimasi minua silti.
- Siistydy ja tule syömään rapuja, sanoin ja nousin seisomaan. – Ei ne päästä sua minnekään, jos sä makaat täällä muka sairaana koko illan. Mä en ainakaan päästäisi. Sitten huomenna käydään apteekissa ja katsotaan mikä on tilanne.
- Okei, sanoi Siiri ja näytti jonkin verran pirteämmältä. – Mä tulen.

  Re: Mansikkakesä 13

Lähettäjä: Pingo 
Päivämäärä:   14.8.09 16:11:06

Hops.

  Re: Mansikkakesä 13

LähettäjäSennnu 
Päivämäärä:   14.8.09 16:42:07

ja pops
--------
40.

Totesin käsieni vapisevan, kun palasin suoraa päätä juomapöydän luo ja kaadoin itselleni omavaltaisesti uuden lasillisen valkkaria. Koko tilanne ei tokikaan ollut niin paha, kuin miltä aluksi oli näyttänyt, tuskin yhdelläkään tyttölapsella oli heti alusta alkaen säännölliset kuukautiset. Ihan tarpeeksi paha se oli silti. Jo se, että Siirillä oli aihetta epäillä moista, sai minut vääntelehtimään tunnontuskissa. Minun olisi pitänyt vahtia häntä paremmin eikä päästää häntä liihottelemaan pitkin Tuusulaa ilman, että edes tiesin kenen kanssa. Olin pettänyt Juhan ja Saaran luottamuksen mitä törkeimmällä tavalla.

Muut vieraat olivat enimmäkseen pihalla. Vesku näkyi vieneen Jerrynkin sinne, näin sen kopan penkillä. Kiltti vauva oli kai taas nukahtanut. Lasse, Alin ystävä ja meidänkin entinen naapurimme näkyi seisovan sivummalla tupakoimassa pienessä miesjoukkiossa ja sipsutin nurmikon yli sinne.
- Päivää, setä, sanoin ja niiasin piruuttani.
- Joko sä olet muka tarpeeksi vanha juomaan, Lasse kysyi hörähtäen.
- Olen, ja polttaisin tupakankin jos jostain saisin.

Noin kolme askia ojentautui saman tien minua kohden ja nappasin lähimmästä yhden.
- Onko Veskulla imetysvuoro tänään? Lasse jatkoi.
- Meillä on fiksu vauva, se osaa jo juoda pullomaitoa, vakuutin. Mitenkähän edelliset sukupolvet olivat ollenkaan mahtaneet selvitä hengissä, kun ei odottavilta tai uusilta äideiltä ollut ymmärretty kieltää alkoholia ja tupakkaa? Molemmat tekivät ainakin minun päälleni sillä hetkellä hyvää. Sain työnnettyä Siirin huolet taaemmaksi ja juteltua ja laskettua leikkiä kuin maailmassa olisi ollut kaikki ihan kohdallaan. Kun Saara tuli sanomaan, että olisi aika käydä pöytään, sain ihan normaalilla äänellä ilmoitettua hänellekin, että Siiri oli kokenut ihmeparantumisen ja tulisi myös, ja että saisimmeko lainata tyttöä yhdeksi yöksi kylään.
- Vastahan se oli teillä viikonloppuna, Saara sanoi epäröiden.
- Me voidaan palauttaa se heti huomenna, lupasin. – Me kun ollaan saamassa mahdollisesti uusi poni, ehkä jo huomenna, tytöille, jatkoin kiireesti, sillä tajusin, että moiselle pikavierailulle kai pitäisi olla jonkinlainen syykin.
- No sitten mä ymmärrän, että sen on ihan pakko päästä, Saara sanoi happamasti.

Mietin puolen iltaa mitä kertoa Veskulle, vai kertoako mitään ja päätin sitten raukkamaisesti, ettei hänen tarvinnut tietää meidän tyttöjen jutuista ainakaan vielä. Olihan salaisuus tosiaan toisaalta Siirin eikä minun, mutta pelkäsin myös, että Veskukin alkaisi syyttää minua vastuuttomaksi holhoojaksi ja vaatia, että puhuisimme Juhan ja Saaran kanssa saman tien. Mainitsin vain, että Siiri tulisi mukaamme illalla, eikä hänellä siihen ollut mitään sanomista. Eikä hän olisi ehtinyt mitään sanoakaan, sillä sopivasti sillä hetkellä Danni kiskoi vähän kauempana lastenpöydässä lautasensa syliinsä ja tarvitsi pikaista apua.
- Syö sä vaan, mä menen, Vesku sanoi nopeasti ja nousi.
- Kiitos, reipas isi, sanoin minä ja taputin häntä. Vesku oli kyllä oikeasti ihan huippu. Välillä minusta tuntui, että enemmän hän hoiti lapsia kuin minä itse, paitsi tietysti silloin kun oli itse töissä.

Tänäkin vuonna, kuten toissakesänä, rapujuhlat huipentuivat pimeälle pihalle, missä lyhtyjä roikkui puiden oksissa ja musiikki soi. Minä olin juonut säästeliäästi vain yhden snapsin rapujen kanssa, viinin lisäksi, mutta pääni tuntui silti vähän pumpuliselta ja sain ottaa tukea Veskun käsivarresta kun menimme portaita alas sinne.
- Pitäiskö meidän kohta lähteä kotiin? tarkistin häneltä.
- Ei meillä ole kiirettä vielä. Likoilla on hauskempaa kuin koko kesänä kun niillä on leikkikavereita ja mä menen nyt lämmittämään vauvalle maitoa, jos sä pysyt pystyssä, Vesku sanoi ja asetti minut seisomaan portaiden juurelle, liioitellusti olkapäistäni pidellen.
- Hei haloo, en mä ole noin humalassa, nauroin.
- Mä tiedän, Vesku sanoi ja antoi suukon otsalleni. – Mutta mä hoidan nyt vauvan silti. Pidä sä tätä pystyssä, hän sanoi ohimenevälle Juhalle.
- Mielihyvin, tämä sanoi laittaen kätensä vyötärölleni ennen kuin ehdin edes mulkaista Veskua.

- Mä pysyn kyllä pystyssä, ilmoitin.
- Haluatko sä uuden drinkin? Juha kysyin nauraen.
- En kiitos, mä haluan selvittää pääni tai pikkulikat alkaa mulkoilla mua paheksuvasti, sanoin ja pudistin sitä sillä seurauksella, että horjahdin. – Voi jessus, mun ens viikon kaupunkireissusta on tulossa halpa, mutisin.
- Ai sä olet lähdössä rellestämään?
- Joo, ensimmäistä kertaa sitten vauvan… ellei tätä nyt sitten lasketa. Mun pitää etsiä ystäville miehiä, toinen tarvitsee suhteen ja toinen haluaa vauvan, hölpötin ja totesin mitä ilmeisemmin olevani humalassa. Minä pälätin.
- Ja sitten kun sä olet ne hoitanut niin mitä sä aiot itse tehdä? Juha kysyi huvittuneen näköisenä. – Istut itseksesi nurkkapöydässä?
- Niin kai, tai otan taksin kotiin, huokaisin.
- Minä iltana te olette menossa? Mä voin tulla sun seuraksi.

Vilkaisin ylöspäin, Juhan kasvoja, ja totesin samalla, että olimme siirtyneet jossain vaiheessa sivummalle, pois kirkkaimmasta valosta.
- Me mennään keskiviikkona, mutta en mä kyllä tarvitse sun seuraa, kiitos vaan.
- Harmi. Mäkin olisin ollut just sillon kaupungissa.
- Huijaat, ilmoitin. – Sä yrität vaan vietellä mut.
- Pakko kai mun on joskus onnistua, höpsö tyttö, hän nauroi hiuksiini. Minäkin nauroin, sillä leikkiähän se tietysti oli, joskin totesin taas kerran, että Juhassa oli omituista fyysistä vetovoimaa. Minä en oikeastaan erityisemmin edes pitänyt hänestä, mutta minun ruumiini oli toista mieltä. Se tuntui elävän omaa elämäänsä, painautui lähemmäs ja värähti, kun mies liikautti kättään selälläni.
- Sä olet rasittava, sanoin väsyneesti.
- Ja sä olet oikea härnääjä, hän kuiskasi korvaani. – Vai miksi sä aina välillä päästät mut näin lähelle ja sitten vetelet seuraavassa hetkessä ympäri korvia?
- Sitä mä en ole muistaakseni vielä kokeillut, mutta ehkä mun pitäisi.
- Ehkä meidän pitäisi vaan karata jonnekin yhdeksi yöksi, jos se sillä sitten hoituisi, Juha ehdotti ja siveli sormillaan niskaani.

Hetken verran ajatus tuntui täysin loogiselta ja ehdin nyökätä mietteliäästi.
- Tossa voisi olla järjen hiven, ehdin sanoa, mutta miehen äkillinen, yllättynyt rutistus herätti minut. – Mutta tietenkin se on ihan mahdotonta. Jatka vaan kärvistelyä.
- Sä nautit tästä, hän syytti.
- Sä olet mun ainoa tilaisuus flirttailla, puolustauduin. – Ja ellet sä nauti niin hittoakos siinä sitten notkut.
- Parempi vähänkin kuin ei mitään.
- Päästä irti, sun vaimosi tuijottaa meitä, komensin. Se ei ollut totta, en nähnyt Saaraa missään, mutta Juha irrotti kätensä niin nopeasti, että purskahdin nauruun. Hän havaitsi asiaintilan myös kolmessa sekunnissa ja kaappasi minusta uudelleen kiinni. Lujasti.
- Senkin narttu, hän nauroi. Se tuntui omituisella tavalla kiihottavalta, mutta samalla se selvitti pääni. Hannahan se oli narttu, en minä.

- Mä menen istumaan vähäksi aikaa, sanoin.
- Jos sä haluat selvittää päätäsi niin tanssitaan mieluummin, Juha ehdotti erilaisella äänellä. Ällistyttävän nopeasti hän oli aistinut mielialanmuutokseni.
- Eiköhän tässä ole lääpiskelty jo ihan tarpeeksi.
- Ei kun ihan asiallisesti. Mä pystyn pitämään kymmenen sentin raon suhun, jos haluan.
- Okei, todista, suostuin ja siirryimme lähemmäs ministereoita, minkä edessä Saaran sisko tanssi miehensä kanssa ja Ali Lassen. Juha piti sanansa, kukaan ei olisi voinut pahastua asiallisesta tanssimisestamme. Entistä asiallisemmaksi se muuttui, kun muistin kertoa Juhalle, että Siiri lähtisi meidän mukaamme. Suorastaan viileäksi.

Danni ja Alissa nukahtivat tietenkin autoon, kun lähdimme ajamaan kotiin, mutta onneksi he halusivat jatkaa nukkumista sittenkin, kun pääsimme perille. Miila ja Lauri istuivat katsomassa telkkaria.
- Mä unohdin, sun huone on varattu, sanoin Siirille anteeksipyytävästi.
- Ei se mitään, mä voin mennä autotalliin ihan hyvin, tyttö sanoi.
- Tai nuku sohvalla, jos jaksat valvoa niin kauan kun tää leffa kestää, Miila ehdotti ja raportoi sitten, että kaikki hevoset olivat tallella ja ruokittu ja käyttäytyneet kauniisti. – Mutta koira karkasi.

Katseeni vilahti tarkistamaan, että Maru oli tallessa, olipa hyvinkin. Sehän oli ollut ensimmäisenä vastaanottamassa meitä.
- Tuli se sitten takasin, mutta pari tuntia se oli jossain jemmassa, Miila juorusi.
- No sehän tästä nyt vielä puuttuisi, että se… on käyny jossain hankkiutumassa tiineeksi, tokaisin. Olin juuri ajoissa saanut itseni estettyä sanomasta ”sekin”. – Mä taidan mennä nukkumaan. Huomenna on miljoona asiaa tehtävänä ja ne ponitäditkin tulee…
- Mitkä ponitädit? kysyivät Siiri ja Miila yhteen ääneen, mutta jätin Veskun selittämään heille ja menin sänkyyn, ennen kuin puhuisin todellakin läpiä päähäni.

Aamulla oli pää vähän raskas, mutta onneksi vain pikkuisen. Heräsin oikeastaan siihen, että Jerry äännähteli ja rintojani alkoi pakottaa, olihan se skipannut pari edellistä luomusyöttöä.
- Miten pian alkoholi katoaa äidinmaidosta? kysyin tönien Veskua.
- Ihan tarpeeksi pian, mene vaan, hän mumisi, vaikken uskonut hänen olevan ihan hereillä ollenkaan. Onneksi olin itse samaa mieltä, joten nousin istumaan, räpyttelin silmäni kunnolla auki ja siirryin naapurihuoneeseen. Sain Jerryn hiljennettyä, mutta se jatkoi vitinäänsä pian, joten huokaisin ja lähdin sen kanssa keittiöön hakemaan lisuketta. Minun kai kannattaisi vierottaa se kertaheitolla, pääsisin itsekin kivistyksistä. Sanottiin, että imettäminen loi läheisyyttä äidin ja lapsen välille, mutta ei se nyt yhtään sen kauempana minusta ollut tuttipullo suussaankaan.

Katselin pihalle ja sitten kelloon sillä aikaa kun pullo pyöri mikrossa. Vasta kuusi ja Siiri oli jo hommissa. Häntä taisi vaivata unettomuus, mikä toisaalta ei kai ollutkaan kovin ihmeellistä. Kun Jerry oli syönyt, puin sen ja itseni ja lähdin itsekin tallille sen kanssa.
- Huvittaisko sua ratsastaa? kysyin Siiriltä, joka istui Kytän aidalla katsellen sen syömistä. Hän mietti vain sekunnin murto-osan.
- Ei kiitos, ei nyt. Mä olen liian hermostunut. Käytkö sä siellä apteekissa? Monelta se aukee?
- Sä saat lähteä mun kanssa kauppaan, käydään samalla, sanoin. Olin ajatellut sen asian valmiiksi.
- Okei, hän sanoi ilmeisen helpottuneena siitä, että minun prioriteettini olivat samat kuin hänen.
- Mutta ei sinne kannata vielä pariin tuntiin lähteä. Me voitais siivota kikkareet kentältä ja tarhoista tässä odotellessa. Ne ponitädit.

- Voi, kerro siitä ponista! Siiri pyysi hypähtäen alas ja unohtaen selvästi aikuismurheensa.
- Tytöt ihastui siihen ja se on kiltti ja vanha ja viisas, aloitin, vaikka todennäköisesti tytöt olisivat ihastuneet mihin tahansa itsensä kokoiseen poniin. Haimme kottarit ja pari talikkoa ja uurastimme tunnin verran jutellen niitä näitä, sitten kävimme toteamassa, että muutkin olivat jo heränneet ja ilmoitin, että Siiri ja minä lähtisimme ostoksille. Otimme Veskun hommaaman pikku kotteron ja ajoimme kylälle. Se oli kammottava peli ajaa, se kiihtyi kuin täi tervassa ja kolisi, enkä voinut ymmärtää, miten muka uskaltaisin päästää Veskun moottoritielle sen kanssa. Hän jäisi kaikkien jalkoihin.
- Muistuta mua, että lottoan, mutisin Siirille, kun parkkeerasin kaupan eteen.

- Lottoa, sanoi Siiri pakattuaan neljä täpötäyttä muovikassillista kassalla. Hänen silmänsä olivat pyöristyneet, kun hän oli kuullut summan. – Miten teillä on varaa ostaa näin paljon ruokaa?
- Ilman ruokaa on hankala tulla toimeen, sanoin kuivasti. – Mutta ei tämmösiä laskuja kyllä tule ihan joka viikko.

- Missä se apteekki on? Siiri kysyi mennen taas vaivaantuneen näköiseksi. – Mitä mä teen jos olenkin…?
- Kerrot äidillesi ja menet tekemään abortin, sanoin.
- En mä voisi ikinä kertoa niille, Siiri vinkaisi.
- No sitten pidät vaan sormet ristissä nyt ja toivot. Mun mielestä sun pitäisi kyllä kertoa joka tapauksessa. Mä raivostuisin kuoliaaksi jos sä olisit Danni etkä uskaltaisi kertoa mulle tommosta.
- Mutta uskallanhan mä sulle kertoa, sille vaan en…

Vilkaisin häntä tietämättä mitä sanoa. Olihan tuo imartelevaa, mutta jotenkin nurinkurista. Minä en totisesti halunnut, että minun lapseni isoina etsisivät jonkun varavanhemman. Ei, minulle heidän piti voida uskoutua.
- Tossa se on, mennään, sanoin lyhyesti, kun olimme nostaneet ostoskassit autoon ja osoitin toiseen päähän rakennusta.
- Pitääkö mun tulla mukaan? Siiri vinkui.
- Pitää. Tiedätpähän mitä etsiä, jos sulle tulee joskus myöhemmin uudestaan tarvis.

Olin vähän ilkeä ja pysäytin Siirin asianomaisen hyllyn ääreen hyväksi toviksi. Tutkin kaikki mahdolliset raskaustestipakkaukset ja luin tuoteselosteet, vaikkei siitä nyt niin kauan ollut kun olin niitä edellisen kerran hypistellyt.
- Otetaan kaks varmuuden vuoksi, nää ei oo mitään sataprosenttisen varmoja, sanoin. Minähän sen tiesin jos kuka.
- Hys, sanoi Siiri ja vilkuili kassalle päin. – Ne on kauheen kalliitakin!
- Ei voi mitään, elämä on, sanoin ja päätin päästää hänet pinteestä. Hain vielä Jerryä varten peppurasvaa ja menin kassalle. Siiri puhalsi helpotuksesta kuin tyhjentyvä ilmapallo, kun pääsimme ulos.
- Mä en ole eläessäni ollut noin nolo! hän sanoi. – Se tyttö tiesi ihan takuulla että ne on mulle eikä sulle!
- Eihän tienny, ja eihän se sille kuulu, nauroin. – Ota ne nyt ja lue käyttöohjeet kun mä ajan kotiin.
- Entä se lotto? Siiri muisti kysyä.
- Hyvä. Joo. Mä käyn kiskalla. Sä voit lukea ne silläaikaa.

Kun pääsimme takaisin tilalle kotoisaan tohinaan Siiri livahti kellariin ilmeisesti lukittautuakseen vessaan. Ehkä oli hyväkin niin, sillä melkein heti meidän peräämme saapuivat Asta ja Emma ja sitten ihan vieraskin pakettiauto. Jumalaiset ponitädit olivat aikaisessa!
- Miila kiltti, laita ostokset kaappiin, mun pitää mennä tekemään hyvä vaikutus noihin! kiljuin makuuhuoneeseen ja palasin pihalle.

Ilona ja Irma astuivat varovasti ulos autosta, kun Vesku oli napannut Marua kaulapannasta.
- Mä laitan sen kiinni, hän sanoi nopeasti.
- Sehän on melkein ponin kokoinen, naurahti Irma. – Ei sitä tarvitse meidän takia laittaa kiinni, vai onko se vihainen vieraille?
- Ei, kunhan se saa tutustua, sanoin totuudenmukaisesti. – Se on vaan niin iso, että se säikyttää aremmat. Ja se on sen tarkotuskin.
- No antakaa me tutustutaan sitten.

Maru tullasi sisarukset, jotka katselivat ympärilleen, minusta kovin arvioivan näköisinä.
- Talli on tuolla talon takana, selitin nopeasti ja lähdin johdattamaan heitä sinne heti kun Maru suvaitsi. Talo näytti omaankin silmääni nyt haalistuneelta ja hilseilevältä ja tyttöjen polkupyörä oli vaarallisen näköisesti keskellä nurmikkoa. Vaivihkaa nostin sen kukkapenkkiin huvimajaa vasten. Näkymään talon kulmalta olin kyllä sitten tyytyväisempi. Tallimme näytti asialliselta, joskin tarhojen ja kentän aidat olisi oikeastaan voinut maalata. Ne olisivat näyttäneet paljon paremmilta valkoisina.
- Täähän on iso paikka! Ilona henkäisi.
- Tää on aika sopivan kokoinen näin omin avuin hoidettavaksi, korjasin. En halunnut hänen kuvittelevan, että pikku-Nasti saisi huonoa hoitoa, koska meillä oli liikaa hevosia.

Danni ja Alissa olivat Emman kanssa hakemassa Vaaria laitumelta, mutta kun he huomasivat Irman ja Ilonan, he juoksivat luoksemme.

- Mitä Nastille kuuluu? kysyi Danni.
- Se voi oikein hienosti, Ilona sanoi, eikä tuntunut mitenkään huomaavan, että sai kumpaankin käteensä pienen lapsenkäden. Minulle tuli mieleen mitä olin aiemmin aamulla ajatellut Siiristä ja Saarasta ja luottamuspulasta ja varavanhemmista. Hitto, joko se alkoi?
- Tulkaa katsomaan tallia, sanoin Irmalle vähän nuivasti. Tytöt ja Ilona olivat jo menossa ja Vesku myös. Hetkellinen paha mieleni kuitenkin katosi, kun Danni ja Alissa esittelivät tohkeissaan sisaruksille ensin tallin ja mikä oli kunkin hevosen paikka, ja sitten alkoivat kiskoa naisia päätyovesta ulos näyttääkseen itse hevosetkin.

- Ne on aika mainioita, eikö ookkin? Vesku sanoi ja tarttui käsivarteeni.
- On, minun oli pakko myöntää. Danni ja Alissa taluttivat Irmaa ja Ilonaa aidalta toiselle ja esittelivät hevosia käyttäen sanoja, joita en tiennyt heidän osaavankaan.
- Musti on isin kisatykki ja Niki on äidin hevonen, Danni esitteli.
- Katrina on meidän kantatamma, julisti Alissa osoittaen seuraavaan tarhaan.
- Ja Ametisti ja Adonis myydään. Ne voi purra, koska ne ei vielä ymmärrä, ettei saa.

Minä olin kerta kaikkiaan vaikuttunut, mutta niin olivat sisaruksetkin.
- Ihana talli teillä on! julisti Ilona ja kyykistyi tyttöjen tasalle. – Millä te sitten ratsastatte?
- Me ratsastetaan välillä Nikillä, mutta se on liian iso ja se tohottaa niin että sitä pitää taluttaa. Niin että ei me enää oikeastaan ratsasteta, kun Bambi muutti pois, Danni selitti.
- Mitä sä luulet,Irma, tykkäisköhän Nasti olla täällä? Ilona kysyi vilkaisten siskoaan.
- Mä olen aika varma, että se tykkäisi, Irma sanoi. – Vaikka noista tarhoista se kyllä konttaa karkuun. Se on semmonen kahlekuningatar.
- Äkkiäkös me yksi naulataan umpeen, sanoi Vesku ja nipisti minua kyljestä. Siitä tiesin, että hän oli yhtä innoissaan kuin minäkin, vaikka pidinkin tätä ponijuttua vähän niin kuin omanani.
- No niin, ehkä me mennään sitten ottamaan se autosta, Ilona sanoi, nousten seisomaan.
- Mikä? Alissa kysyi.
- No Nasti.

En saanut sanaa suustani. En voinut uskoa, että nuo olivat tosiaan pakanneet ponin autoon ja tulleet tänne sen kanssa katsastamaan paikkoja, joskin olin järjellä ajatellen ollut varma, etteivät he täältä löytäisi mitään merkillistä huomautettavaa.
- Mä taisin lotota ihan turhaan, sanoin puoliääneen. Tämä päivä oli jo lottovoitto, kun katsoin tyttöjen kasvoille hitaasti leviävää ymmärrystä, ja arvontaan oli vielä yhdeksän tuntia aikaa.

  Re: Mansikkakesä 13

Lähettäjä: álávíívádésíré 
Päivämäärä:   14.8.09 21:31:39

Puuh, pääsimpä ajan tasalle. Nyt onkin hyvä sauma lähteä viikoks muihin maisemiin .P

  Re: Mansikkakesä 13

Lähettäjä: Pingo 
Päivämäärä:   14.8.09 21:49:45

Pliip, tämän pohdinnat on kuulemma olleet puheenaiheena :p

Tossa pätkässä oli taas hyvä loppulause.

  Re: Mansikkakesä 13

LähettäjäSennnu 
Päivämäärä:   14.8.09 22:36:08

Des, tuoksä mulle tuliaisia? Vaikka viskiä? :P (Ja mä juorusin Pingolle :D)
----------
41.

Etupihamme muistutti vähän aikaa sirkusareenaa. Kun Danni ja Alissa tajusivat, että Irman ja Ilonan pakettiautossa oli poni, he alkoivat kiljua ja tanssia, kunnes Vesku nappasi kumpaakin käsivarresta ja uhkasi, että Nasti ei ikipäivänä uskaltaisi tulla sieltä ulos, elleivät he käyttäytyisi, kuten hevosten lähellä piti. Jerry, joka oli nukkunut kuistilla, heräsi meteliin ja alkoi huutaa myös: olimme lähteneet tallille niin kiireesti sisarusten perässä, ettemme olleet sitä ottaneet mukaan, kun sisällä kuitenkin oli porukkaa ja ovet levällään. Miila juoksi ulos hiukset levällään ja kampaamatta kuin hourulasta karanneena, katsomaan, mitä vauva huusi, ja Lauri hänen perässään. Maru tietysti villiintyi yleisestä hälinästä ja alkoi haukkua.

- No niin, sanoin, kun kaikki tahot oli saatu hiljaisiksi. – Täällä ei yleensä ole tällaista, yritin vakuuttaa sisaruksille.
- Onko täällä jokin hätä? kysyi samassa hengästynyt Asta, joka oli tullut juosten tallilta.
- Ei, hetkellistä hysteriaa vaan, selitti Vesku.
- Otetaan se nyt ulos, sanoi Ilona Irmalle ja he avasivat pakettiautonsa takaluukun. Sen takaa paljastui pystyyn nostettu lastaussilta, mutta ennen kuin he ehtivät sitä laskea, juoksi vielä Siiri ulos tuulispäänä ja kapsahti kaulaani.
- Voi jessus, Jessi, mä en millään meinannu saada pissattua, mutta… hän ei omaksi onnekseen ehtinyt pidemmälle, ennen kuin tajusi, että kuuntelemassa oli kokonainen liuta ihmisiä minun lisäkseni.
- Odota hetki, Siiri, me ollaan just ottamassa ponia ulos autosta, sanoin lempeästi.

Ilona kurkisti sisään ja laski sitten lastaussillan alas. Nasti makasi siellä kaikessa rauhassa heinäkasassa, etujalat sievästi alle taivutettuina kuin kissalla. Irma kiipesi ylös ja kiinnitti sen riimuun riimunnarun, mutta ponilla ei näyttänyt olevan mitään halua nousta.
- Voi luoja, mikä toi on? Siiri henkäisi.
- Nastasja, sanoi Ilona. Danni ja Alissa eivät enää saaneet sanaa suustaan. He seisoivat käsi kädessä katsomassa, miten Irma maiskautti ja sai sitten kengänkärjellä tönäisemällä ponin nousemaan. Arvokkaasti kymmenen sentin mittaisia askeleita ottaen se sitten laskeutui alas siltaa pitkin ja katseli ympärilleen, lähinnä maahan, missä oli vihreää. Irma ei kuitenkaan päästänyt sitä syömään nurmikkoamme.
- Viedään se talliin, sanoi Vesku. – Siihen asti kun saadaan yksi tarha tilkittyä sopivaksi.

Toisessa tyhjistä karsinoista oli Kytän varalle valmiiksi turvetta, joskaan sitä ei ollut tarvinnut vielä kertaakaan ottaa sisään muuta kuin vesiboksiin asti. Sinne Vesku ohjasi uuden tulokkaan.
- Meidän pitää laskea juomakuppia, sanoin, kun me loppukulkue seurasimme heitä.
- Mä haen sille vähän heinää ja vettä, sanoi Siiri, joka oli tointunut. Nasti näytti täysin tyytyväiseltä elämäänsä, kun sai tupon heinää ja vesiämpärin eteensä ja sitten lapset, Danni, Alissa, Siiri ja Emmakin juuttuivat karsinan oven taakse katsomaan, miten pikkuinen söi ja kotiutui kaikessa rauhassa.
- Antakaa sen olla rauhassa, älkääkä menkö sisään, sen pitää nyt saada tottua uuteen kotiinsa, määräsin. Siiri lupasi pitää huolen siitä asiasta, joten paimensin muut ihmiset sisään.
- Mä keitän kahvia… en mä osannut kuvitellakaan, että te ottasitte sen saman tien mukaan! sanoin voipuneena.

Jerry kiljui edelleen, mutta vaikeni saman tien, kun me astuimme keittiöön. Se oli Laurin sylissä ja sai juuri tuttipullon suuhunsa, joten ei ihme.
- Toihan käy sulta näppärästi, vinoili Vesku.
- Anna, mä voin ottaa sen, tarjouduin. Tunsin olevani pikkuisen pyörällä päästäni ja vauvan paino sylissä lohdutti. Olin odottanut vähän tottumisaikaa siihen, että meille tulisi poni. – Mitä te nyt sitten haluatte, koeaikaa vai ylläpitoa? kysyin Irmalta ja Ilonalta kuitenkin ja nyökkäsin Veskua kaatamaan kahvia. Olivat Miila ja Lauri sen verran saaneet aikaiseksi, että sitä oli puoli pannullista.
- Koeaikaa, sanoi Irma varmasti. – Mä haluan, että te soitatte heti, jos se saa naarmunkin. Jos katotaan ensin kuukausi.

Vesku haki tietokoneensa ja sitten aloimme keskustella siitä, mitä laitettaisiin paperille Nastin meille tulosta. Niin mukavia kuin sisarukset olivatkin, olivat he vähän epärealistisia. He eivät olleet ollenkaan ajatelleet, mihin tuo koeaika sitten päättyisi vaan olivat vaan ajatelleet jatkavansa sitä kuukausi kerrallaan hamaan ikuisuuteen.
- Sittenhän me voidaan saman tien tehdä ylläpitosopimus, sanoi Vesku lopulta tuskastuneena. – Mitä järkeä on jatkaa koeaikaa johonkin epämääräseen ajanhetkeen asti?
- Miksei me voida yhtä hyvin tehdä koeaikasopimusta toistaiseksi? kysyi Irma itsepäisesti.
- Eikö se nyt ole ihan sama? puutuin lopulta itsekin puheeseen. - Poni on meillä ja me elätetään se ja te saatte joka tapauksessa käydä katsomassa sitä koska haluatte ja te omistatte sen. Sitähän me kaikki halutaan, eikö vaan?

- Olkoon sitten, Vesku huokaisi. – Mä yritin vaan saada kuvaavan otsikon tälle koko jutulle, mutta eihän sillä kai käytännössä ole eroa.
Kun siitä kynnyksestä oli päästy yli, saimme hyvin tarkat tiedot siitä, mitä Nasti söi, miten usein se vuoltiin ja miten se oli madotettu, raspattu ja rokotettu. Jerry oli jo aikaa sitten juonut pullonsa tyhjäksi, kun Vesku ja sisarukset nousivat hakeakseen autosta sen pikkuruisen satulan ja suitset. Enempää varusteita sillä ei ollutkaan.
- Me ollaan joskus fleecehuopaa pidetty sen päällä, jos se on oikein kastunut, mutta ei sen karvan läpi oikein iholle asti mikään sade pääse, sanoi Ilona.
- Se saa hyvän kodin täällä, sanoin minä ja tunsin, miten Jerry samalla pulautti lämpimän virran maitoa alas pitkin niskaani.
- Niin, kyllä se varmaan saa, sanoi Ilonakin ja hetkellinen epäilyksen välähdys hänen silmistään katosi niin nopeasti, että epäilin, olinko sitä nähnytkään.
- Mä lähden tekemään sitä tarhaa, ilmoitti Vesku.

Lauri ja Miila lähtivät hänelle avuksi ja minä palasin sisään vaihtamaan sekä vauvan että omat maitoiset paidat puhtaisiin. Hypähtelin hiukan ja lauleskelin ihan siitä ilosta, että ponijuttu oli ratkennut näin uskomattoman suotuisasti ja nopeasti, mutta hiljalleen lopetin. Liian hyvää onnea? Missähän kohden tulisi takaisku? Vai oliko Nastin saaminen hyvitystä siitä, että olimme joutuneet äkkiarvaamatta pulaan autoasioiden takia? En minä uskonut semmoiseen, että mikään korkeampi voima ohjasi elämää mutta siihen kyllä uskoin, että hyvää onnea seurasi huono onni ja päinvastoin. Kun vaan tietäisi, missä vaiheessa nyt mentiin. Ja sitten välillä hyvät ja huonot asiat vaihtoivatkin paikkaa, kun tarkemmin ajatteli. Olihan tavallaan onni, että paku oli hajonnut, sillä nyt meillä oli parempi auto ja melkein uusi traileri, joskin vähän lisää velkaa. Jospa Nastikin osoittautuisi hyvän sattuman sijaan huonoksi? Jos se tipauttaisi jommankumman tytön pahasti selästään?

Olin unohtunut seisomaan Jerryn paita kädessäni ja tuijottamaan ulos ikkunasta, kun tajusin, mitä tein ja naurahdin itsekseni ääneen. Turha noita oli etukäteen analysoida, mutta yksi asia oli, minkä loppuratkaisu minun piti varmistaa. Siiri ei ollut ehtinyt sanoa mitään juostessaan tuulispäänä ulos. Hän tuskin olisi rynnännyt kaulaani pulputtamaan, jos olisi ollut järkyttynyt ja raskaana, tai unohtanut koko asiaa uuden ponin nähdessään, mutta enhän minä voinut olla varma.

Tytöt olivat tallissa edelleen kaikki, paitsi Emmaa, joka ratsasti kentällä. Siiri oli vienyt Dannin ja Alissan varastokaapilleni ja he penkoivat sitä antaumuksella.
- Ei sieltä löydy shettiskamaa, sanoin. – Ei ole ikinä tarvinnut hommata.
- Mutta me etsittiin meidän harjoja, selitti Danni. Tietystihän meille oli alkanut kertyä pienenpieniä, lapsen käteen sopivia harjoja jo Dannin ollessa vauva. Ne olivat joidenkin tuttavien mielestä oikein vitsikäs lahja pienelle tulevalle hevostytölle.
- Ja tää vois käydä sille ihanasti, esitti Siiri vaaleanpunaista riimua, josta Ametisti oli jo kasvanut ulos.
- No niin, myönnyin. Totta kai heidän piti saada penkoa. – Siiri, miten kävi?

Siiri tipautti riimun kädestään, kuin olisi tömähtänyt maan pinnalle.
- Voi, hyvin! Ne oli negatiivisia, molemmat! Mä olen niin onnellinen!
Nyt hän hyppäsi uudelleen kaulaani ja istahti sitten varovasti kivennäissäkin päälle, kuin hänen jalkansa olisivat äkkiä lakanneet kantamasta.
- Toivottavasti sä opit tästä jotain, sanoin tavoitellen ankaraa äänensävyä. – Musta sun pitäisi siltikin puhua sun äidin kanssa.
Hän kuitenkin puisti rajusti päätään.
- Mä en ikinä, ikinä sano sille mitään. Mutta kyllä mä opin, usko pois.
Sen minä uskoin kyllä.

Siiri jäi touhuamaan tyttöjen kanssa ja minä päätin hakea Nikin töihin. Emma ja Vaari olivat hypelleet yksittäistä ristikkoa ja huikkasin heille kentälle, että jättäisivät sen pystyyn. En ollut vielä hypännyt Nikin kanssa sen jälkeen kun olin aloittanut ratsastuksen uudelleen, mutta haavani tuntui jo täysin parantuneelta, joten nyt oli kai yhtä hyvä hetki kuin joskus myöhemminkin. Työnsin Jerryn vaunut varmuuden vuoksi lähemmäs sitä tarhaa, johon Vesku ja Lauri parhaillaan antaumuksella naulasivat ylimääräistä lautariviä kolmenkymmenen sentin korkeudelle.
- Pitäkää tätä silmällä, mä menen ratsastamaan, pyysin.

Niki tuntui kasvavan korkeutta ja saavan yhden ylimääräisen vaihteen lisää, kun pienen peltolenkin jälkeen ratsastin sen kentälle ja se näki esteen. Se ei saattanut enää kävellä rauhallisesti vaan nopeutti askeliaan niin, että mieleen tuli jo Nastin teputus.
- Sä olet vähän raivostuttava, puuskahdin sille. Päätin, että jos esteen näkeminenkin sai sen jo tuolla tavalla sekoamaan, en välttämättä päästäisi sitä siitä yli tänään ollenkaan. Ehkä minun pitäisi irtohypyttää sitä ensin? Sillä oli jokin pakkomielle esteistä. Jos rakentaisin sen tarhaan esteen, jota se saisi hypellä omaksi ilokseen?

Siististä ratsastuksesta ei sitten tullut mitään. Aina kun lähestyimme sitä puolta kentästä, missä este seisoi, Niki nosti päänsä ylös ja tunsin, miten sen takaosa madaltui, kun se alkoi ottaa pitkiä pomppuaskelia takajaloillaan. Mikään, mitä kokeilin, ei saanut sitä toimimaan muulla tavalla. Ohjaus pelasi juuri ja juuri niin, ettei se kuljettanut minua ihan minne halusi, ja askellajin sain suurimmaksi osaksi päättää, mutta tahtiin minulla ei ollut mitään sanomista. Olin lopulta niin turhautunut, että melkein kyyneleet kihosivat silmiini. Varmaan näytin alkeiskurssilaiselta. Lopulta käänsin sen kiukuissani suoraan kohti vaatimatonta ristikkoa ajatellen, etten menettäisi mitään, jos katsoisin palautuisiko se hallintaan jos lahjoisin sen yhdellä hypyllä. Se ehti ottaa vain pari suunnattoman pitkää laukka-askelta, vaikka olin kuvitellut, että olimme ainakin neljän askeleen päässä, ja sitten se teki hurjan ison hypyn. Aita lähestyi, tai me lähestyimme sitä, semmoista vauhtia, että olin jo varma, että menisimme siitä läpi, mutta lantinpäällä kääntyvä hevoseni ei tokikaan aikonut tehdä semmoista. Se suti itsensä vasemmalle ja luojan kiitos olin itsekin jostain syystä ajatellut sitä suuntaa, tai olisin ihan omineni paiskautunut aitaa vasten. En minä selässä pysynyt nytkään, mutta liu’uin sentään kohtalaisen pehmeästi hiekalle kentän kulmaan.

Olin niin vihainen, että jäin siihen tuijottamaan taivasta ja syljeskelemään hiekanmuruja suustani muistamatta, että pihalla oli yleisöäkin. Silmäkulmastani vain näin, miten hevoseni paineli iloista pukkilaukkaa kentän toiseen päähän.
- Satutitko sä?
Se oli Lauri, joka kyykistyi viereeni.
- En, vittuunnuin vaan, puhahdin.
- Ihan oikeesti?
- Joo, joo. Ei edes ilmat karannu. Mitä víttua mä teen ton hevosen kanssa?
- Kiipeet takasin selkään, sanoi Vesku, joka oli ehtinyt paikalle todistamaan sananvaihtomme ja oli näköjään vakuuttunut siitä, että olin kunnossa.

Niin minun tietysti pitikin tehdä. Putsasin takapuoleni hiekasta, etten naarmuttaisi satulaa ja lähdin hakemaan Nikin, joka asteli haaveellisen näköisenä kentän toisessa päässä ja kurotteli heinänkorsia.
- Jästipää, sanoin sille tiukasti ja kiskaisin ohjista. Niki hypähti ja pyöräytti minunpuoleista silmäänsä. Sen satula oli vähän vinossa ja jalustimet molemmat oikealla puolella, oikaisin sen jämerästi ja nousin takaisin.

Se oli ensin kuin toinen hevonen. Ehkä minun olisi pitänyt tipahtaa heti aluksi ja kiukustua? Se pörisi ja ravasi kuolaintuntumalla ympyrää oikein terhakkaasti siellä toisessa päädyssä, mutta kun käänsin sen takaisin toiseen päähän, missä este oli, sen huomio siirtyi taas minusta puomirykelmään. En yleensä ratsastanut vihaisena, mutta eihän minulla nyt ollut muutakaan mahdollisuutta. En voinut antaa sille periksi, eikä se ollut huomaavinaan niitä keveitä apuja, joilla yleensä pärjäsin sen kanssa. Niinpä runttasin vain pohkeita kylkiin niin, että kesän kuluessa löystymään päässeitä lihaksiani vihloi jo ja hevonen loikahteli ällistyksestä. Se ei ollut tottunut niin kovaan käsittelyyn. Kun aloin itse hengästyä, ratsastin takaisin turvallisempaan päätyyn ja hellitin niin ohjista kuin kyljistäkin. Jos jatkaisin rytyyttämistä, olisin kohta itse niin poikki, että se voisi tehdä mitä halusi, eikä se ollut tarkoitus. Piti lopettaa nyt, kun ainakin itse kuvittelin vielä olevani niskan päällä. Mitä Niki kuvitteli, siitä minulla ei ollut aavistustakaan.

- Haluaisitko sä läpiratsastaa sen huomenna? kysyin Veskulta, joka oli jäänyt kentän laidalle.
- Voin mä, hän lupasi.
- Ja sitten mä irtohypytän sitä ylihuomenna, suunnittelin. – Ehkä vika oli siinä, ettei se ole nähnytkään estettä moneen viikkoon.
- Ehkä sillä oli vaan huono päivä, Vesku ehdotti.
- Jommallakummalla meistä oli, kyllä, mutisin.
- Mä en tykkää siitä, miten se heittelee päätään. Pyydetään Jutta katsomaan sen hampaat. Mä pyydän sitä joka tapauksessa tarkastamaan ponin.
- Se voisi sitten samalla katsoa, joko Kiirasta näkyisi jotain, sanoin piristyen hiukan, kun muistin, että minulla oli toinenkin hevonen. Olimme sitten kuitenkin päättäneet siementää sen – Mustilla oli taas oriasemalla näin loppukesästä jämäspermaa.
- Ei siitä vielä voi näkyä, viikon parin päästä aikaisintaan.

Vein Nikin talliin ja letkutin sen jalat. Vaikka se olikin idiootti, en halunnut siitä rampaa idioottia.
- Kai me voidaan harjata Nastia? Me putsattiin ja rasvattiin jo sen varusteet ja tehtiin nimikyltti! huusi Siiri peremmältä. Kurkistin kulman taakse ja nyökkäsin.
- Kai te voitte. Mutta ei avonaisessa boksissa, jos se vaikka saa päähänsä karata. Ellet sitten itse seiso ovella vahdissa.
- Putositko sä? kysyi Siiri tarkkanäköisesti.
- Tein huvikseni enkelinkuvia kentällä, tuhahdin. Kaipasin kovasti jotain pientä onnistumista äskeisen session päälle, mutta emmin kovasti Kiiralla ratsastamista, kun varsa oli vielä niin pieni. Toisaalta ei ollut ollenkaan sanottua, että siitäkään mitään onnistumisentunnetta saisi. Tammasta voisi hyvin kuoriutua tiikeri, jos erottaisin sen varsastaan. Ehkä ottaisin ne vaan talliin vähän seurustelemaan, kun siellä rauhoittuisi, kun poni olisi harjattu ja sen tarha valmis.

Tytöt kuitenkin päättivät seuraavan ohjelmanumeron. Ehkä omasta putoamisestani vähän säikähtäneenä kielsin heiltä ratsastuksen näin Nastin tulopäivänä: halusin ensin nähdä, miten se kotiutuisi tänne. Jospa siitäkin kuoriutuisi tiikeri, tai peräti porsas, ilman Ilonan auktoriteettia. Olimme kuitenkin Veskun kanssa yhtä mieltä siitä, että vähän liikuntaa sen olisi hyvä saada, kun se oli tottunut sitä päivittäin saamaan, joten Vesku lupasi juoksuttaa sitä. Se oli huvittava näky. Poni ylsi häntä tuskin lonkkaan asti, hän olisi yhtä hyvin voinut juoksuttaa liinassa Marua. Reippaasti ja tottelevaisesti Nasti kuitenkin käyttäytyi ja se ravasi ja laukkasi kuin sirkusponi Veskun ympäri. Toiset hevoset toljottivat sitä tarhoistaan. Niin pieni ja valkoinen ei ilmeisesti vastannut kenenkään niiden käsitystä lajitoverista. Musti etenkin päästeli sumutorvimaisia trööttäyksiä ja teki komeita levadeja aitansa takana, tuijottaen Nastia.

- Onneksi sulle ei tule tommosia kisoissa vastaan, sanoin.
- Joo, pieniä valkosia shettiksiä on harvemmin samoissa koululuokissa Mustin kanssa, Vesku sanoi ja nauroi ääneen orilleen. – Onneksi meillä ei ole huomenna kisoja, mä en haluaisi sen selkään tänään. Se saa liikuttaa itsensä tuolla ihan itsekseen.
- Otettaisko me poni sisään yöksi? ehdotin. – Mua vähän hirvittää jättää sitä tonne, vaikka aita olisi miten rakennettu uusiksi. Jos se kerran on joku houdini.
- Otetaan vaan, ja sitten ruvetaan kyselemään, kuka haluaisi sen tarhakaveriksi.
- Tammat ja varsat, ehdotin. Olinhan ajatellut, että vanha tamma olisi hyvä seuralainen varsoille, kun ne olisi vieroitettu.
- Niille tulee ahdasta yhdessä tarhassa. Viisi hevosta.
- Siitä päästäänkin seuraavaan asiaan. Meidän tarvii rakentaa pihatto, hymyilin.

  Re: Mansikkakesä 13

Lähettäjä: álávíívádésíré 
Päivämäärä:   15.8.09 10:49:53

Jos mun rahat riittää vielä sen jälkeen kun oon karautellut Highland-ponin selässä yli nummien niin pistän harkintaan .)

  Re: Mansikkakesä 13

LähettäjäSennnu 
Päivämäärä:   15.8.09 12:41:43

42.

Edellisyönä en ollut nähnyt unia pikkupöhnässäni, ja lauantai oli ollut niin tapahtumantäyteinen, että kuvittelin seuraavanakin yönä nukkuvani kuin tukki. Sain auttaa Peteä Dissidentin kanssa, joka oli sekin saanut haavan jalkaansa, nuori mies kiroili kuin turkkilainen, sillä he olivat olleet Pajun kanssa lähdössä seuraavana päivänä kisoihin, eikä hän nyt uskaltanut mitenkään. Sitten Ulla Lapinaho pörähti tallille, ajattelin että yllätystarkastukselle katsomaan millaista täällä meillä oli tavallisena lauantai-iltapäivänä, mutta ei, hänellä olikin asiaa.
- Sopisiko teille jos mä vähän aikaistan meidän muuttoa? hän kysyi minulta, vilkaistuaan toki ensin, oliko Vesku missään näköpiirissä.
- Vaikka heti tulisit, lupasin auliisti. Hävisimme joka päivä muutaman euron, kun pidimme Ullan hevoselle paikkaa varattuna ilman, että se oli meillä. Mikään ei sopisi paremmin.
- Tosi hienoa, hän sanoi ja huokaisi.
- Mikä kiire sulle tuli?

Ulla kertoi, että hän oli virallisin, sopimuksessaan kirjattujen ohjeiden mukaan mennyt ja irtisanonut tallipaikkansa kuukauden varoitusajalla ja sen jälkeen tallilla oli alkanut ihan merkillinen meininki. Muut vuokralaiset olivat alkaneet supatella ja vaieta, kun Ulla käveli ohi, ja hänen hevosenhoitajansa oli kertonut kuulleensa, että tallinpitäjä oli loukkaantunut kovasti siitä, että hän oli muka löytänyt paremman paikan. Muutkin yksityishevosten omistajat olivat saaneet sitten kuulla emännän harmistumisesta ja yhtäkkiä Ulla oli saanut huomata olevansa jonkinlainen hylkiö. Hoitajatyttö kuuli kaikenlaista ja Ulla sai kuulla olevansa vastuussa mitä järjettömimmistä tempuista, suoranaisesta ilkivallastakin. Hän se tiputteli toisten satulahuovat kaappien päältä ja tukki viemärin. Syötti toisten hevosten lisärehutkin omalleen.

- Kyllä mä sen nyt olisin vielä nää muutamat viikot kestänytkin, mutta nyt siellä on alettu luistaa hevosenhoidosta. Tietysti vaan mun kohdallani. Mä epäilen, ettei sille anneta päiväheiniä, kun se on niin kiukkuinen iltaisin, ja yhtenä päivänä se oli sisällä keskellä kauneinta iltapäivää, vaikka sen pitäisi olla kokopäivätarhauksessa.
- Aargh, sanoin minä. Olin suuttunut sana sanalta pahemmin. Minkälaisia talleja sitä oikein olikaan? Tietystikään kaikissa paikoissa ei voinut olla yhtä hyvä henki, mutta se, että antoi ihmisten välisen nokkapokan vaikuttaa hevosten hyvinvointiin, sitä en voinut ymmärtää. – Eläinrääkkäystä, murisin. – Tule ihan koska vaan. Tarviitko sä kyydin?
- En, mulla on oma koppi, Ulla sanoi ja näytti huojentuneelta ja ilahtuneelta.
- Mä menen laittamaan teille boksin, ilmoitin ja lähdin hakemaan kottareita.

Siinä tohinassa unohdimme kaikki kokonaan, että olimme luvanneet palauttaa Siirin kotiin tänään, tyttöä itseään myöten. Harpoin edelleen kiukkuisena Ullan tarinoista juuri sisään, kun Juha ajoi pihaan.
- Ajattelitteko te ryövätä sen kokonaan? hän kysyi esipuheitta ajettuaan auton eteeni, melkein varpailleni.
- Mitä? kysyin.
- Siirin.
- Oho, sanoin ja huono omatunto valtasi minut. Ei vain siksi, että Juha oli joutunut ajamaan tänne asti, vaan siksikin, että muistin edellisiltaisen käytökseni. Olin onnistuneesti hälventänyt päästäni muistikuvat siitä, että olin antanut Juhan rutistella itseäni ja vieläpä jollain tavoin yllyttänytkin häntä siihen. – Anteeksi. Meillä on ollu ihan kauhea trafiikki täällä tänään, mä olen unohtanut koko Siirin.
- Kai se on tallella?

- On, totta kai se on! sanoin innokkaasti ja vilkuilin ympärilleni toivoen tytön ilmestyvän juuri jostain. Muita eläviä sieluja ei kuitenkaan näkynyt kuin Maru, joka oli jo todennut auton tutuksi ja oli kääntymässä takaisin tallille, ja Juha itse, joka oli noussut autostaan ja nojaili sen oveen, kuten hänellä oli tapana. Hän ei näyttänyt enää niin kiukkuiselta kuin miltä oli äsken kuulostanut. Päinvastoin hän hymyili.
- Kiitos viimeisestä, hän sanoi.
- Eikö toi nyt olisi ollut mun repliikki? kysyin vaivautuneena ja potkiskelin pikkukiviä. – Mehän oltiin juhlissa mutta te järjestitte. Mun pitäisi kiittää.
- Kyllä sä tiedät etten mä sitä tarkota.
- Äh! Kaiken muun saat kyllä luvan unohtaa!
- Sä oot mainio. Muista, että mä olen liikenteessä keskiviikkona kanssa, jos sulle tulee yksinäistä. Oikeasti mä olen kyllä Turussa, mutta mä lupaan hypätä ensimmäiseen pendolinoon jos sä soitat…

Katsoin julmistuneena ylös maasta, valmiina joko räjähtämään tai tosiaankin lopulta räimimään häntä pitkin korvia, kuten hän jo eilen oli väittänyt minun tekevän. Sitten tipahdin takaisin epätietoisuuteen, kun näin miehen nauravan äänettömästi niin, että hän oli melkein kaksinkerroin ovensa takana.
- Hélvetin urpo. Lakkaa pyörittämästä mua, ärähdin.
- Lapsi kulta. Sähän se pyörität mua, hän nauroi. Minä käännähdin niillä sijoillani painellakseni takaisin talliin.
- Pedofiili, tuhahdin. Eniten olin loukkaantunut siitä, että hän sanoi minua lapseksi.

Siiri sitten lähti kotiin hoitelemaan omaa hevostaan ja minä lepyin muistaessani, että pääsisin parin päivän päästä ystävieni kanssa ulos. Soitin illalla ja juttelin molempien kanssa, suunnittelimme vähän, mihin menisimme, ja kuulostelin Kiien vauvakuumeastetta.
- Danni ehdotti, että sut pitää siementää niin kuin Kiirakin, juorusin. Se oli ollut edellisviikon paras lohkaisu. Oriasemaltahan niitä sai, vauvansiemeniä.
- Juueikiitos, en mä aio avata tiliä spermapankkiin, ihan liian byrokraattista, Kiie kikatti. – Luomua tai ei mitään.
- Mutta oletko sä ihan tosissasi? Edelleen? Eikö se kuume kadonnut kun lähdit meiltä.
- Mä olen ruvennut kurkkimaan lastenvaunuihin ohi kävellessäni. Mä löysin biologisen kelloni teiltä.
- No sitten mun pitänee käydä kaikki mun tutut miehet läpi, katsotaan saisinko mä järkättyä mitään, tuumasin.
- Sen pitää sitten olla sen verran siedettävä, että mä voin mennä sen kanssa sänkyyn sen kerran, Kiie varotti. – Unohda ainakin se Veskun jääkaapin kokoinen kännäävä kaveri. Jari vai mikä se oli.
- Luuletko sä että kerrasta tärppää? kysyin uteliaana.
- No en mä kauhean useasti tahdo vaivautua. Miehet on sängyssä niin taivaan tylsiä tampioita.
- Hmm, tosta mä saanen olla eri mieltä, mutisin. Mietin kuitenkin jo, olisiko tuttavapiirissäni ketään Kiielle kelvollista. Toisaalta Kiie oli ainakin tavannut lähes kaikki tuttavamme.

- Kuule, sanoin Veskulle, kun puhelun jälkeen selasin puhelimeni muistia. – Onko kukaan sun kurssikavereista vapaalla jalalla?
- Hä? hän kysyi, kun minä hylkäsin puhelimeni ja siirryin tietokoneelle. Puhelimesta olivat löytyneet Simo ja Ilja, ja jälkimmäistä en ainakaan Kiien niskoille voisi yrittääkään.
- Kiie tarvii siementää, tirskahdin. Minusta ajatus oli edelleen huvittava, mutta aioin kaikin mokomin yrittää olla avuksi, jos vain pystyisin.
- No älä herran nimessä vaan mua ala myydä, Vesku sanoi näyttäen säikähtäneeltä.
- Sä et kuunnellu, mä kysyin olisiko kukaan vapaalla jalalla. Joku joka voisi haluta yhdenyönjutun.
- No en usko, että kukaan niistä tommoseen soppaan haluaa, Vesku sanoi näyttäen järkyttyneeltä.
- Ihan kuin sä et olisi kuullut koko jutusta, syytin. – Mähän kerroin sulle, että Kiie haluaa vauvan.
- En mä tajunnut sen olevan niin tosissaan, että sun tarvitsisi sille miestä etsiä!

- Simoa ehkä kannattaisi kysyä, mietin ääneen ja selasin sähköpostiani.
- Hei. Älä sä nyt pistä lusikkaasi mukaan, Vesku varoitti.
- En mä aio kysyä siltä, että tahtooko se spermanluovuttajaksi – vaikka Simolla saattaisi huumori riittääkin. Mä ajattelin, että yhyttäisin ne vaan yhteen keskiviikkona ja sitten ne saisivat hoitaa itse homman eteenpäin jos siltä tuntuu. Mäpä soitan sille.
- Entäs Ville? Vesku ehdotti näyttäen jo hitusen kiinnostuneelta, kun etsin uudelleen Simon numeron esiin.

- En mä usko että siitä tulisi mitään. Liian komplisoitua, kun Kiiehän sentään asuu Jinnan luona… hei Simo!

Kurssikaverini kuulosti oikein ilahtuneelta soitostani ja olin unohtaa alkuperäisen asiani, kun hän alkoi kertoa, millaista oli töissä. Hän oli edelleen Marian polilla ja mikäli mahdollista, vieläkin innostuneempi kuin oli ollut opiskeluaikoinaan. Tähän hätään hänestä ei kuitenkaan ollut iloa, hän olisi töissä keskiviikkoyön.
- Illan, yön ja torstai-aamupäivänkin, hän tarkensi.
- Koska sulla on sitten vapaata, että ehditään oikeesti nähdä? utelin. En ollut vieläkään saanut kurssikavereitani kutsuttua kylään. Minun pitäisi ryhdistäytyä, heistä kukaan ei ollut nähnyt Jerryä vielä. Simo selasi kuuluvasti kalenteriaan ja raapustin muutaman päivämäärän Hevosurheilun laitaan.

- Ihan tosissasko sä nyt olet? kysyi Vesku vielä, ihan kuin ei olisi luottanut korviinsa ja nyökkäilin.
- Sebbe? Mikael?
- Ei, ne seurustelee molemmat sikäli kun mä tiedän. Sebbe on menossa naimisiinkin tässä vielä ennen joulua.
- Oi! kiljaisin minä. En ollut sähköpostiini mennyt kovinkaan suurin odotuksin, sillä sinne ei tullut paljonkaan muuta tähdellistä kuin mainoksia ja vitsejä. Minä hoidin mieluummin asiani puhelimessa. Heinäkuulta löytyi kuitenkin viesti, joka oli täydellisen oikea vastaus. ”Tää on tullut vanhaksi ja rammaksi. Polvi paukahti, joten siirryn eläkepäiville Itä-Helsinkiin. Ei tästä enää kentälle kuulemma kuntouduta. Soittele, jos siltä tuntuu! Olisi kiva tavata.” En ollut tainnut edes vastata siihen.

- Ehkä sun kannattaisi kysyä Miilalta, sanoi Vesku, mutta heilutin hänet hiljaiseksi samalla, kun näppäilin jo uutta puhelinnumeroa.
- Pidä peukkuja, mä taisin löytää. Krisu on tullu kesällä takaisin Suomeen.
- Ai Krisu, sanoi Vesku ja hänen naamansa vähän venähti.
- Älä irvistele, en mä ole sen kanssa menossa ulos, mä olen viemässä sitä ulos. Tai siis. No, kai sä ymmärrät.

Ihme ja kumma sain kaverin kiinni näin lauantai-iltana. Ehkä hän tosiaan oli vammainen.
- Mitä sä teet keskiviikkona? kysyin, kun olimme naureskelleet ja ihmetelleet vähän aikaa maailman menoa.
- En kai mä mitään, kuin?
- Tule mun ja mun kavereiden kanssa ulos. Mulla on ekan kerran vapaailta uuden vauvan jälkeen. Me tarvitaan seuraa.
- Oletko sä eronnut? kysyi Krisu varovaisesti.
- En, Vesku kuuntelee tossa vieressä. Mutta ei missään sanota, ettei naimisissaolevat naiset saa jutella toisen sukupuolen kanssa.

Hän oli sillä puheella valmis lähtemään. Sovimme, että tapaisimme keskustassa ensimmäisessä baarissa, joka mieleeni tuli, seitsemän aikoihin. Jinnan ja Kiien kanssa oli alustavasti puhuttu, että aloittaisimme illan kahdeksan maissa, ja vaikka olin ensin tietenkin ajatellut mennä heidän luokseen ensin meikkaamaan ja pulisemaan, tuntui tämä nyt tärkeämmältä.
- Jessi järjestää, sanoin tyytyväisenä ja venyttelin, kun olin lopettanut puhelun.
- Onko toi nyt oikeasti fiksua? Vesku kysyi.
- Joo. Krisu on ihan täydellinen Kiielle. Vähän blondi ja kevytkenkäinen, mutta sillä on hyvät geenit ja se on sen verran hauska, että ehkä Kiie kestää sitä sen tarvittavan hetken, vaikkei miehistä piittaakaan, luennoin.

Vesku näytti jotenkin paheksuvalta ja epäuskoiselta. – Älä nyt ole tommonen moralisti, täähän on huvittava juttu! huudahdin.
- Musta se kuulostaa jotenkin sairaalta.
- Äh, sä rupeat taas liian vanhaksi mulle, tuhahdin ja nousin lähteäkseni nukkumaan.
- Kunhan et itse päädy sen sänkyyn, Vesku sanoi perääni. Minä käännähdin.
- Miten sä kehtaat edes epäillä?

Ehkä hän jäätyään itsekseen oli myös päätynyt siihen, että koko asetelma oli oikeastaan perimmältään huvittava, ainakin hän pyysi vakuuttavasti anteeksi tullessaan nukkumaan vähän myöhemmin.
- Mikä mä olen estelemään, jos joku haluaa lisääntyä, sanoin puolustelevasti käpertyessäni hänen kainaloonsa.
- En mäkään estele, mutta sen järjestely on kyllä sopivuuden rajoilla.
- Mä en aio vehdata mitään sen Krisun kanssa, kai sä sen uskot.
- Jos sä niin sanot.
- Niin. Mä en piittaa pitkistä laihoista blondeista, tirskahdin. Sitten nukahdin ja näin Juhasta unta.

Oli hyvä, ettei Veskulla sinä viikonloppuna ollut kisoja. Kiireinen lauantai jatkui melkein yhtä kiireisenä sunnuntaina. Pete ja Paju tulivat tallille jo aamuruokien aikaan lastaamaan Kentuckyn, ja kun he olivat toisilleen tiuskien lähteneet, ei Dannia ja Alissaa enää ollut piteleminen. He halusivat harjata poninsa ja sitten ratsastaa. Se oli ollut odotettavissakin, joten Vesku ei ollut vienyt sitä ulos tallista, missä se oli yöpynyt Kenin kanssa, jonka Paju oli pyytänyt jättämään sisään, ettei se valvoisi ja riekkuisi koko yötä tarhassa.

Nastista ei ollut yön aikana sukeutunut sen paremmin possua kuin tiikeriäkään. Se silmäili ystävällisesti pikkutyttöjä, jotka vähän väliä kesken harjaamisen unohtuivat halailemaan sen paksuharjaista kaulaa ja antoi heidän kammata pitkää harjaansa ja nostella jalkoja.
- Äiti, mä rakastan Nastia! iloitsi Danni.
- Sä saat anteeksi, että hommasit traikun kysymättä multa, ilmoitin Veskulle siinä vaiheessa.
- No jo oli aikakin, hän naurahti.

Satuloimisessa ja suitsimisessa emme vielä luottaneet tyttöihin, mutta he taluttivat itse ponin kentälle. Alissa piti ohjaksia ja Danni toisen puolen poskihihnasta. Pienen kiistan jälkeen siitä, kumpi saisi ensin ratsastaa, he sopivat senkin asian ilman, että meidän tarvitsi puuttua asiaan. Danni nousi ensin satulaan.
- Kokeilkaa nyt ensin tänään, miten se kääntyy ja pysähtyy käynnistä, esitin. Danni ei näyttänyt kuulevan, mutta sen hän oli toki oppinut, ettei poneilla singahdettu suoraa päätä liikkeelle. Hän käveli kaksi kierrosta pitkin ohjin ja alkoi sitten näyttää tuskastuneelta.
- Joko nää alkukäynnit riittää? hän alkoi kysellä, kunnes Vesku nyökkäsi. Minä seisoin hänen vieressään ja puristin häntä käsivarresta.
- Ihan kuin ne olisi fiksuuntuneet vuoden verran yhdessä yössä, henkäisin.

Tyttöjen ensimmäinen ratsastus Nastilla meni kaiken kaikkiaan ihan hirveän hienosti. Ohjauksesta ei tosin ollut tietoakaan, mutta kumpikin pystyi pysäyttämään sen ja siirtämään takaisin käyntiin. Ravatakin he sitten lopulta halusivat. Tunsin itseni maailman ehdottomasti parhaaksi äidiksi, kun katsoin heidän pieniä, riemukkaita kasvojaan.
- Mikä vahinko, ettei meillä ole enempää lapsia, joita ilahduttaa omilla poneilla, huokaisin Veskulle.
- Mulla on siihen ratkaisu, hän mumisi takaisin.

Sitten ehdimme hengähtää hetken ja Vesku uskaltautui ratsastamaan Mustilla, joka ei enää tänään mulkoillut ponia yhtä pahasti kuin edellispäivänä, ennen kuin Ulla saapui hevosineen. Hänen autonsa ja traikkunsa eivät olleet ihan yhtä sävy-sävyyn kuin hänen vaatteensa tapasivat olla, vaan hänellä oli iso vanha volvo ja yhden hevosen vähän ravistunut koppi. Hevonen, joka sieltä peruutti ulos, oli sen sijaan taas juuri sen näköinen kuin olin odottanutkin. Se oli kiiltävänruskea ruunikko, joka ehkä tottumattoman silmään saattoi näyttää massavalta ja lihaksikkaalta. Minusta se oli yksinkertaisesti lihava. Sen kyljet ja lautaset lyllähtelivät, kun se käveli hyvinkasvatetun oloisesti Ullan perässä.

- Mihin mä laitan sen? nainen kysyi.
- Talli on tyhjä, oiskohan sen mukavampi mennä tarhaan, missä se näkee muut hevoset? ehdotti Vesku.
- Haluatko sä sen tarhaavan yksin? kysyin, olettaen myöntävää vastausta.
- Mieluummin en, sanoi Ulla yllättäen. Olin jo ennakkoluuloissani päättänyt pitää häntä Villen naispuoleisena kaksoisolentona, ja vain sen takia, että hän pukeutui hyvin. Häpesin hiukan.
- Kelpaisko sille shettis tarhakaveriksi? Meille tuli eilen yksi, joka kaipaa seuraa?
- Shettis kuulostaa oikein hienolta, Ulla hymyili, joten emme sitten enempää ihmetelleet. Pistimme ison ruunan samaan tarhaan Nastin kanssa. Olisi toki ehkä ollut viisasta antaa niiden vähän aikaa katsella toisiaan ensin, mutta Ulla vakuutti, että hänen hevosensa oli aina tullut toimeen kaikkien kanssa, ja samaa olivat Ilona ja Irma sanoneet Nastista. Oikaisimme siis vähän.

Poni ja hevonen eivät ensin olleet huomaavinaan toisiaan, mutta odotimme aidan takana, kunnes ne päättivät tehdä tuttavuutta. Nasti painoi pikkuruiset korvansa niskaa vasten ja kiljaisi ja ruuna väisti. Se oli selvä peli.
- Se on aina tossun alla, raukka, Ulla nauroi, mutta näytti tyytyväiseltä.
- Mikä sen nimi on? tuli mieleeni nyt vasta kysyä.
- Se on Nairobi. Mihin mä voin laittaa kaikki sen tavarat?
- Mä tulen näyttämään, Vesku lupasi.

  Re: Mansikkakesä 13

Lähettäjä: Pingo 
Päivämäärä:   15.8.09 13:23:41

Mitenkäs nyt menee aamu-, yö-, ja aamuyöpalat kun mun pitää herätä monta kertaa yössä? Jos joka heräämiselle olis oma pätkä? ;)

  Re: Mansikkakesä 13

LähettäjäSennnu 
Päivämäärä:   15.8.09 13:30:27

No jessus, meinaatko sä, että munkin pitäisi siirtyä jonkinlaiseen yösyöttörytmiin? :D

  Re: Mansikkakesä 13

LähettäjäSennnu 
Päivämäärä:   15.8.09 13:38:06

43.

Kun keskiviikko tuli, ei Vesku enää ollut ihan yhtä iloinen minun kapakkareissustani kuin kuluneina viikkoina. Riidellä ei sentään tarvinnut, mutta ei hän nyt varsinaisesti myhäillytkään, eikä hauskan illan toivotuksessa ollut oikein ytyä, kun olin käynyt suihkussa, laittautunut ja valmistauduin liftaamaan Karan kyydissä asemalle.
- Olisin mäkin voinut sut viedä, hän sanoi vain lyhyesti.
- Turhaan sä pakkaat koko katrasta, kun Kara ajaa siitä ohi kuitenkin, kuittasin. Sitten hellyin ja menin antamaan hänelle suukon. – Ei sun tarvitse Krisusta huolehtia. Jos mä haluaisin vehdata sen kanssa niin tuskin mä olisin sulle kertonut, että kutsuin sen mukaan. Mä vien sen vaan Kiielle näytille.
Se taisi olla tarpeeksi hyvin perusteltua puhetta Veskullekin, hänen ilmeensä muuttui leppeämmäksi.
- Sä olet ihan oikeassa. Mene ja pidä hauskaa, hän sanoi.
- Joo, se olisi tarkoitus. Koita sä pärjätä ipanoiden kanssa.
- Miksen pärjäisi?
Mikseipä, niin. Pullovauva ja kaksi enkelimäisen kilttiä tyttölasta.

- Paljonko maksoi taksi tänne? kysyin sitten kiinnittäessäni vielä viime hetkellä korvakoruja eteisen peilin edessä.
- Mistä mä muistaisin?
- No kai sä taksilla tulit sillon, kun olit loman alkuasi juhlimassa. Ja missä te olitte?
Vesku luetteli muutaman baarin ja alkoi sitten empiä. Minua nauratti.
- Mä yritän ainakin olla juomatta itseni muistamattomaksi. Muistatko sä edes kenen kanssa olit?
- Joo, Jyrin ja Anskun ja Lotan, hän vastasi tyytyväisenä.
- Ja nyt tarttis vaan tietää, keitä on Ansku ja Lotta, huomautin ja irvistin kuvalleni. En tahtonut millään saada korviksen lukkoa kiinni.
- Meidän osastosihteeri ja kesällinen lääkisharjottelija, Vesku sanoi. Hän kuulosti ihan normaalilta itseltään, mutta minä käännyin hyvin hitaasti katsomaan häntä.
- Sä olit sillon ulkona kahden eukon kanssa, kertomatta mulle, ja sitten murjotat Krisusta?

Vesku meni jotenkin nolon näköiseksi, mutta samassa kuulin Karan huhuilevan pihasta.
- Mä tulen! kiljaisin vastaukseksi ja katsoin paheksuvasti Veskua. Olisin mieluummin kuin mitään muuta jäänyt tiukkaamaan häneltä, että miksei hän ollut aiemmin kertonut, kenen kanssa oli ollut, ja minkä näköisiä tytsyjä hän oli oikein ulkoiluttanut, mutta nyt ei tainnut olla aikaa käsitellä sitä asiaa sen ansaitsemassa laajuudessa. Ikävä kyllä muistikuva hänen osastonsa sihteeristä pölähti miettimättä mieleen. Olin siellä keväällä muutaman kerran käynyt ja aina kansliaa oli hallinnut silmiinpistävän sievä nuori nainen.
- Se mustatukkanen? Sekö on Ansku?
- Se, Vesku myönsi.
- Loistava ajoitus sulla, tuhisin, kun Kara koputti kuistin ulko-oveen.
- Jos sä haluat ehtiä siihen junaan… hän aloitti.
- Joo, mä olen valmis.

Odotin, että huumorini palaisi matkalla asemalle, mutta sitä se ei valitettavasti tehnyt. Karakaan ei puhunut paljon mitään. Ei hän ehkä enää minua ujostellut niin pahasti, hän vain oli luonnostaan hiljainen.
- Kiitos kauheesti kyydistä, sanoin noustessani hänen autostaan.
- Ei kestä, ala juosta!
Juna näkyi jo taivaanrannassa, joten tottelin ja kipaisin laiturille. Hesan suuntaan oli hyvin tilaa, vaikka vastaan tulevissa näkyi vielä melko lailla työmatkalaisia, joten heittäydyin istumaan ihan vapaaseen penkkiryhmään ja linnottauduin sen nurkkaan toivoakseni sen näköisenä, ettei kukaan uskaltaisi viereeni istuakaan. Harmitti. Luullakseni Veskun mielestä hänen kapakkareissussaan ei ollut ollut mitään ihmeellistä, kun ei kerran ollut siitä sen tarkemmin tullut kertoneeksi ja minä olin hölmö, kun olin ottanut nokkiini siitä. Tai sitten koko juttu olikin ihan päinvastoin. Olisinpa nyt edes kymmenen minuuttia aikaisemmin tullut ottaneeksi asian puheeksi niin se voisi olla nyt selvitetty, enkä minä joutuisi pohtimaan sitä koko matkaa!

Kun juna alkoi lähestyä Helsingin asemaa, tungin tietoisesti mielikuvan Veskusta ja parista upeasta naisseuralaisesta kuitenkin jonnekin penkinrakoon. Minähän olin menossa pitämään hauskaa, ja ihan kohta näkisin Krisun pitkästä aikaa. Ainakaan minun ei tarvitsisi siitä enää tuntea huonoa omaatuntoa, vaikka enpä ollut kyllä tuntenutkaan. Korkeintaan vähän pahaa mieltä Veskun takia.

En ollut käynyt baarissa, jota olin ehdottanut kohtaamispaikaksi, pitkään aikaan. Enhän ollut käynyt baareissa muutenkaan. Muistin paikan nopeana pistäytymispaikkana, jossa oli häirinnyt vain kovaa soinut musiikki, mutta iloiseksi yllätyksekseni se oli uudistunut ihan toisen näköiseksi. Selkeä treffipubi se oli edelleen, ihmisiä meni ovesta jatkuvana virtana kumpaankin suuntaan, mutta musiikki soi hiljempaa ja yleisilme oli vaaleampi ja iloisempi. Krisua ei vielä näkynyt. Olinkin aikaisessa, sillä junia ei meiltä päin tullut ihan kymmenen minuutin välein. Uskaltauduin siis ostamaan itselleni siiderin ja valtasin pöydän, josta juuri lähti pari rouvashenkilöä. Pitäisi kyllä laskea siiderit tarkkaan, en uskonut että rapujuhlissa harjoittelu oli palauttanut alkoholinpolttokykyäni ihan parhaiden päivieni tasolle.

Krisu saapui pari minuuttia myöhässä, kyynärsauvaan tukeutuen. Muuten hän oli yhtä pitkä kuin ennenkin, hiuksetkin olivat yhtä vaaleat ja huolimattomasti stailatut. Hänestä ei olisi saanut enemmän urheilijan näköistä, vaikka hänellä olisi ollut peliasu päällä.
- Oho, sähän olet ihan oikeasti rampa, yllätyin.
- Saan mä silti sua halattua, hän hymyili ja kaappasi minut toiseen kainaloonsa.
- Istu, mä voin hakea sulle juotavaa, lupasin.
- No niin rampa mä en ole myöskään, että antasin naisten passata itseäni, hän naurahti ja kävi itse ostamassa lasillisen jotain helmeilevää.
- Vissyä? otaksuin. Krisu ei ollut koskaan ollut, ainakaan minun tietääkseni, kova juomaan.
- Joo. Näin kolmijalkaisena on tarpeeksi hankala pysyä pystyssä ilmankin. Mitä me ollaan juhlimassa? Sun uutta vauvaa?
- Joo, periaatteessa, myönsin, kun olin hetken miettinyt. Siitähän koko idea oli lähtenyt.
- Ketä muita meitä on, vai sainko mä yksinäni kutsun? Hän katsoi minua kiusoittelevan näköisenä. En mennyt lankaan.
- Pari sinkkutyttöä, jotka on mua seurankipeempiä, että säästä niille kaikki lässytys, mä en siihen lankea, hymyilin takaisin. Olin päättänyt olla kertomatta Krisulle etukäteen, että yritin parittaa häntä – vaikka kai hänen huumorinsa olisi sen kestänyt siinä missä Simonkin. – Kerro ennemmin mikä sun polvessasi on.
- Äh, mitä se sua kiinnostaa?
- Ammatillisista syistä.

Se kiinnostikin, ihan oikeasti. Krisu kertoi sitten, miten sitä oli korjailtu ja huokaisi joutuvansa kai ryhtymään valmentajaksi tästedes. Edes pallopojaksi ei enää kelpaisi. Kahtakymmentä vaille kahdeksan aloin hätyytellä häntä liikkeelle. Oletin hänen liikkuvan sen verran hitaasti keppeineen, että tarvitsisimme vähän ylimääräistä aikaa siirtyäksemme sinne, missä olimme Jinnan ja Kiien kanssa sopineet tapaavamme ja syövämme jotain pientä, halpaa ja herkullista. Krisu kuitenkin koikkelehti pitkillä jaloillaan kepistä huolimatta niin, että sain melkein juosta perässä, mutta onneksi Jinna ja Kiiekin olivat etuajassa.
- Ai te! sanoi Krisu.
- Ai sinä, tokaisi Jinna takaisin, muttei näyttänyt mitenkään vihaiselta omavaltaisuudestani, vilkaisi vain minua uteliaasti.
- Mä huomasin pari iltaa sitten, että tää on palannut maailmalta, ja ajattelin lyödä monta kärpästä yhdellä iskulla, hymyilin viattomasti. – Ja kai me nyt tarvitaan joku rattopoikakin pöytää koristamaan.
- Ton kanssa ei kyllä tanssita, totesi Kiie ja potkaisi Krisun keppiä, mutta ei hänkään näyttänyt pahastuneelta.

Tilasimme sitten ruokaa ja viiniä. Paikka oli kuuluisa pasta-annoksistaan, joten valitsimme semmoiset, kukin makunsa mukaan, ja saman tien kun ne tuotiin pöytään, Krisu nosti sormensa ja tilasi toisenkin.
- Tommosesta ei tuu urheilijanuorukainen kuin kiukkuiseksi, hän julisti.
- Varo vaan, sä alat lihoa ja levitä kuin pullataikina, jos sä jatkat syömistä tohon tahtiin etkä pääse enää treenaamaan, sanoin varoittavasti.
- Otetaan Jerrylle, keskeytti Jinna ja sitten skoolasimme pikku pojalleni punaviinillä.

Krisu oli hyvää seuraa, kuten oli aina ollutkin, ja viivyimme hitaasti tyhjenevien lautastemme ääressä pitkän aikaa. Lopulta aloimme miettiä sopivaa jatkopaikkaa nyt, kun Krisun keppi oikeastaan rajasi tanssipaikat pois, vaikka hän sanoikin, ettei se haitannut, sylitanssiin hän kuulemma pystyi hyvin. Minun päässäni alkoi vähän pyöriä ja päätin lähteä vessaan niin kauan, kun se olisi helppoa. Jinna kiirehti mukaan.

- Mikä juttu toi nyt on? hän alkoi kovistella minua heti, kun olimme päässeet pois pöydän läheltä.
- Jaa mikä? kysyin kiusallani.
- Miksi sä otit Krisun mukaan? Vieläkö sulla on jotain peliä sen kanssa?
- No ei tietenkään, ei ole ollut ikinä sen jälkeen kun mä tapasin Veskun, kai sä nyt sen tiedät, sanoin loukkaantuneena.
- Miksi sitten?
- Koska se on hauska, sanoin totuudenmukaisesti. – Ja koska mä en ole nähnyt sitä ikuisuuksiin.
- Ja? Kummalle meistä sä sitä yrität tyrkyttää?
- No en sulle, Et sä tommosta huithapelia tarvitse Leksalle isähahmoksi.
- Ai, sanoi Jinna ja hymyili pikkuisen. – Sä olet kuule aika omituinen.
- Mutta eikö se olisi Kiielle ihan omiaan, jos se ei muuta halua kuin…
- Mikset anna sen itse etsiä miestään?
- Mä ajattelin ihan vaan vähän avittaa, sanoin viattomasti. – Ja Krisu on niin kiva.
- Enkä mä nyt tiedä, onko se ihan oikeasti tosissaan.
- Oma on asiansa, sanoin ja kohautin olkiani. – Mä olen tehnyt minkä voin ja pesen nyt käteni.

Se oli ihan väistämätöntä, että humalaanhan minä tulin sitten illemmalla, vaikka olin yrittänyt maistella juomia miten varovasti. Me olimme päätyneet ravintolaan, jonka alakerrassa oli tanssilattia ja yläkerrassa juottola, ja onnistuneet sieltä ylhäältä saamaan kokonaisen pöydän itsellemme. Minulle oli tullut pakonomainen tarve saada kertoa Jinnalle, että Vesku olikin minulle kertomatta ollut ulkona naistyökavereiden kanssa ja hajamielisesti Jinna päivitteli moista röyhkeyttä seurakseni.
- En mä tiennyt, että te olette noin tarkkoja toistenne menemisistä nykyään, hän tosin sanoi.
- Mä en varmaan olisikaan, jos olisin kuullut siitä etukäteen tai heti jälkeen, mutta kuukauden kuluttua vahingossa… Yritin selittää, miksi se tuntui pahalta, mutten tainnut oikein onnistua. Ainakin Jinnan katse harhaili jossain ihan muualla ja yhtäkkiä hän kalpeni jopa siellä värivalojen hämärässä loisteessa.

- Mulle tuli kauhean huono olo, hän sanoi. Minä huolestuin hetkeksi kovasti, kun mieleeni tuli, että jospa joku oli sujauttanut tyrmäystippoja tai jotain hänen lasiinsa, mutta sitten tajusin, ettemme täällä olleet käyneet yhdessä vessassa tai muuten poistuneet pöydästä. Hänen lasinsa oli ollut koko ajan nenäni alla.
- Sä söit sienipastaa, sanoin syyttävästi.
- En mä ole sienille allerginen.
- Mutta jos siellä olikin palanen korvasientä mukana?
- Ole nyt, Jinna sanoi heikosti ja naurahti, mutta sitten hän nousi ja ryntäsi kohden naistenhuonetta. Harkitsin hetken mennä perään, mutta ennen kuin ehdin tehdä mitään päätöstä, hän palasikin jo. Minä taisin käydä jotenkin hitaalla.

- Mä taidan poistua nyt paikalta, hän ilmoitti ja sysäsi inhoten lasinsa kauemmaksi.

- Mä tulen saattamaan sua, ilmoitin vilkaistuani kelloa. Se oli jossain välissä ehtinyt jo lähelle puoltayötä. Ei minun kuntonikaan kestäisi paljon kauempaa.
- Ei sun tarvitse, Jinna esteli.
- Jos mä en kohta lähde mä en selviä kotiin, sanoin yksinkertaisesti ja nousin hiukan huojuen seisomaan.
- Mitä te aiotte? kysyi Kiie kuulostaen vähän hätääntyneeltä.
- Jääkää te vaan, Jinnalle tuli huono olo, selitin minä.
- Hyvää yötä, Jinna mutisi ja suuntasi jo kohden portaita. Minä vilkaisin vielä taakseni, Kiie ja Krisu tuijottivat meitä äimistyneenä. Olin melkein varma, että Kiie ei uskonut pikapoistumistamme ihan spontaaniksi, vaikka se olikin.

Jinna nojasi seinään ravintolan ulkopuolella, haukkoi henkeään ja näytti jo paljon paremmalta.
- Ihanaa, raitista savusumua, hän irvisti.
- Haluatko tupakan? tarjosin. Olin varautunut iltaan ostamalla askin, mutta en ollut ehtinyt vielä polttaa siitä kuin yhden.
- Kiitos, taidanpa ottaa, hän sanoi ja se jos mikä vakuutti minut siitä, ettei hän ollutkaan kuolemansairas.

Kävelimme hiljalleen Rautatieaseman suuntaan ja totesimme, että Jinnan bussin lähtöön oli vielä reilut 10 minuuttia.
- Mä tuun saattamaan sut kotiin, lupasin.
- Ei sun tarvii. Mä voin jo paljon paremmin.
- No hittoako mä täälläkään teen omin nokkineni?
- Lähdet kotiin? Turhaan sä teet tunnin reissua meille ja takasin ja maksat monta euroa rahaa, ei teille maalle sitten ainakaan enää mitään junia mene.
- Ai niin, junat! tajusin. Olin koko ajan ajatellut mennä taksilla, mutta säästäisin kymmeniä euroja jos ajaisin ensin junalla lähemmäs kotia ja ottaisin taksin vasta sieltä.
- No niin, Jinna sanoi tyytyväisen näköisenä.
- Laita mulle heti viesti, jos sun sänkyyn tupsahtaa yöllä vieras mies, vannotin.
- Ei tupsahda.
- Mutta jos Kiie tuo tullessaan.
- Voi, sehän on nukkunut olohuoneessa jo viikkokausia.
Minulle ei näköjään kerrottu mitään, edelleenkään.

Kun Jinna oli noussut bussiin, minä emmin hetken ja totesin, että minun olisi parasta mennä katsomaan mitä junia meni minne ja mihin aikaan. Ei niitä öisin niin kauheasti kulkenut. Olisi hölmöä myöhästyä viimeisestä minuutilla nyt, kun olin päättänyt säästää. Tottumattomalta meni hetki, ennen kuin osasin lukea lähteviä ja saapuvia junia seinältä, mutta pian olin aika varma että 00.36 Järvenpäähän olisi se, mihin minun kannatti mennä. Puolisen tuntia aikaa tapettavana – mitä tehdä?

Vastoin parempaa ymmärrystäni menin pystybaariin ja tilasin vielä yhden siiderin. Siitä oli hyvä näköala kelloon ja juna-aikatauluihin, jotka välillä läpsyttivät kuin laiskan lokin siivet vaihtuessaan. Lueskelin niitä paremman lukemisen puutteessa ja äkkiä minua alkoi naurattaa. Turusta ei ollut tulossa yhtään junaa ennen aamukuutta. Jostain syystä minusta tuntui hyvin hauskalta ajatukselta lähettää Juhalle tekstiviesti, jotain tyyliin ”voi voi kun olisin ollut niin seuran tarpeessa mutta etpä taida päästä sieltä enää Hesaan”. Sen näpyttelemisessä meni ikuisuus, ja vieressäni parin metrin päässä seisoskeleva nuorehko kaveri katsoi minua kuin olisin omituinen, kun tirskuin itsekseni ja korjailin sanoja. Hymyilin hänelle aurinkoisesti ja join siiderini melkein loppuun, ennen kuin tajusin, että minulle tulisi kiire. Vessassakin oli ihan pakko päästä käymään ensin.

Sain sitten juosta junaan ja hengästyneenä heittäydyin ensimmäiselle penkille, missä oli vähän tilaa. Selvittelin solmuun menneen laukkuni hihnan kaulani ja kainaloni ympäriltä, mistä selvisin suunnilleen vasta Pasilassa. Sitten ehdin ruveta katselemaan ympärilleni. Minua vastapäätä istui pari armeijan asuihin pukeutunutta, olutta juovaa kaveria – miten vedinkään puoleeni nuoria miehiä tänään – ja olin heidän kanssaan vilkkaassa keskustelussa jo paljon ennen Puistolaa. Tunsin itseni säkenöivän älykkääksi ja viehättäväksi, kun sain heidät nauramaan jutuilleni, ja sitten äärettömän hölmöksi, kun toinen heistä osoitti sylissäni värisevää ja piipittävää pikku laukkua.
- Sun puhelimesi taitaa soida?

Aloin nolostuneena kaivaa sitä esiin, minkä olisi luullut olevan helppo homma niin pienestä pussukasta, mutta osoittautui silti kauhean vaikeaksi. En ehtinyt edes miettiä, kuka minulle mahtoi soittaa niin omituiseen aikaan, vaan vastasin kiireesti heti, kun löysin kännykän.
- Haloo?
- Vai nyt sulle seura kelpaisi?
- Hä? sanoin, ennen kuin tunnistin Juhan huvittuneen äänen. Olin jo unohtanut, että olin kirjoittanut hänelle viestin. Vedin henkeä ja ajattelin hetken.
- Oletko sä Helsingissä? kysyin toiveikkaana. – Mä en nimittäin enää ole.
- No missäs sä sitten olet?
- Lähdin kotiin, tietysti, kun ei susta kuulunut mitään.

Minulla oli keskenäni kauhean hauskaa. Parhaassa tapauksessa mies olisi voinut olla niin höntti, että olisi lähtenyt vaikka taksilla Turusta tapaamaan minua, kun junia ei kerran enää tullut. Vaikka ehkä vähän yliarvioin omaa viehätysvoimaani.
- No en mäkään ole, hän myönsi.
- Mitäs sitten häiriköit mua?
- Pitihän mun nyt ilmottaa, että sain sun viestisi. Missä sä olet?
- Hmm, mä olen luullakseni ehkä Vantaalla, sanoin vilkuillen ulos säkkipimeään.
- Et sä mahda junassa olla?
- Miten niin? kysyin nopeasti ja vilkuilin ympärilleni. – Olen mä, puolimatkassa kotiin jo.
- Tulossa Tikkurilaan?
- Jossain niillä main. Älä nyt jumalauta sano, että sä olet samassa junassa. Sun piti olla Turussa.
- Ja sun Helsingissä. Jospa mä tulen etsimään sut. Tässä menee vielä tunti ainakin kotiin.

  Re: Mansikkakesä 13

Lähettäjä: Pingo 
Päivämäärä:   15.8.09 13:54:31

Haha, no eikös se olis ihan reilua ;) tai sit laitat kerralla niin paljo et siitä riittää useammalle syötölle..

  Re: Mansikkakesä 13

LähettäjäSennnu 
Päivämäärä:   15.8.09 20:56:45

44.

Inttipojilla kuulosti edelleen olevan kovin hauskaa minun kustannuksellani, mutta kun juna nytkähti pysähdykseen, he alkoivat kerätä tavaroitaan.
- Hauskaa iltaa, sanoi toinen ja ojensi minulle oluttölkin.
- Harmi, että meidän pitää jättää sut, sanoi toinen, ja ojensi lehden, jota oli väännellyt rullalle ja heilutellut koko matkan. Minä en oikein tiennyt, mitä tehdä kummallakaan, tai muutenkaan. Käsittääkseni oluen juominen junassa oli kiellettyä, eikä minua ollenkaan huvittanut joutua heitetyksi ulos jollekin pimeälle seisakkeelle. Lehdestä toisaalta saattoi olla hyötyä, voisin piiloutua sen taakse Juhalta, jos hän nyt muka tosiaan oli tässä junassa, ainakin kunnes päättäisin, miten suhtautua häneen.

Uusia ihmisiä kiipesi sisään, tosin vain ihan muutama, ja konduktöörikin purjehti vaunun läpi, jolloin levitin lehden vikkelästi piilottamaan oluttölkin. Ei minun sitä kyllä tehnyt mieli, mutta ei se mahtunut laukkuunikaan. Tungin sen sopivan hetken tullen penkin ja seinän väliin ja aloin levittää lehteä eteeni, mutta vaunun ovi kävi jo ja penkki vieressäni painui.
- No niin, löysinpäs mä sut, Juha sanoi tyytyväisenä. Tuijotin häntä kuin humanoidia. Hän näytti niin omituiselta kun ei ollutkaan työhaalareissaan ja kumisaappaissa. Hänellä oli jopa solmio, joskin kiskottuna löysälle. Valkoinen paita ja musta nahkainen päällystakki saivat hänet näyttämään italialaiselta mafiosolta.

- Mitä sä teet täällä? Sun piti olla Turussa. Mä en olisi ikinä lähettänyt sulle mitään viestiä, jos olisin kuvitellut, että sä saatat olla samassa maakunnassa, syytin.
- Meille tuli tylsää siellä. Tai mulle tuli. Päätin lähteä kotiin enkä jäädä hotelliin, mies hymyili. Hän näytti täysin vaarattomalta mafiosolta.
- No se mun viesti oli vitsi. En mä kaivannut seuraa, sanoin kiireesti.
- Sä sait sitä silti, hän sanoi.

Murjotin pari minuuttia, lehteeni muka syventyneenä, mutta kun en oikeastaan ollut murjotustuulella, taittelin sen pois.
- Mikset sä jäänyt sinne? Miksi sä siellä olit? kysyin.
- Yhden yhdistyksen vuosikokouksessa.
- Miksi sä junalla kuljet?
- Koska kokouksen jälkeen syötiin ja juotiin hyvä päivällinen, ja mä tosiaan aioin jäädä yöksi, hän selitti kärsivällisesti. – Onko sulla kyselyikä?
- On, ja puheripuli, naurahdin. Uhmaikäkin minulla oli, sillä sitten muistin piilottamani oluen ja avasin sen sittenkin. – Miksi sä olet junassa etkä taksissa?
- Koska se tulee halvemmaksi.
- Jotain yhteistä meilläkin, ilahduin ja tarjosin hänellekin olutta.

Juna oli toivottoman hidas, vaikkei matka-aikaa nyt ihan oikeasti tuntia ollutkaan. Se pysähtyi joka ainoalla autiolla, pimeällä asemalla ja minusta tuntui, että välillä ihan turhaankin. Ehkä se päästi välillä edestään rataa ylittäviä karanneita karjalaumoja? Minua alkoi nukuttaa, vaikka Juhan istuminen vieressäni pitikin minut epämiellyttävästi varppeillani. Hän kuitenkin jutusteli hiljakseen ja kyseli illastani, ja koska puheripulini ei kadonnut väsymyksestä huolimatta, olin pian kertonut kaiken Krisusta ja Kiiestä, siitä miten Vesku oli tykännyt huonoa, kun olin kaivanut Krisun menneiden vuosien naftaliinista ja sitten siitäkin, miten hän itse oli ollut kapakassa ties minkä naikkosten kanssa.
- Et kai sä tosissasi kuvittele sen pettävän sua niiden kanssa? Juha kysyi.
- En tietenkään… mutta miksi se ei voinut kertoa silloin heti? Mä luulin, että ne oli ukkoporukassa, sanoin ja kiukustuksekseni yksi kyynel alkoi valua pitkin nenääni.

- Aiotko sä kertoa, että sä tulit kotiin juoppojunalla mun kainalossani? hän kysyi ja laittoi kätensä ympärilleni.
- Sä olet eri asia. Ei susta voi puhua, jupisin ja niiskaisin.

- Miksei? Juha kuulosti järjenvastaisesti ilahtuneelta. Minusta tuntui, että minua taas vedätettiin, pyöritettiin ja manipuloitiin. Ryhdistäydyin ja ravistin hänen kätensä pois.
- Koska kaikki tietää, että sä haluat sänkyyn mun kanssa, sanoin vihaisena.
- Entäs sinä?
- No sitä ei kaikki vielä välttämättä tiedä, tiuskaisin.

Tuntui, kuin olisin hiljentänyt koko junanvaunun, Juha ainakin hiljeni, hetkeksi. Kun seisahduimme taas kerran keskelle pimeyttä ja ainoa valo oli ikkunan kohdalla puoliksi palaneena välkkyvä kyltti, jossa luki Kyrölä, hän nosti kätensä takaisin ympärilleni.
- Seuraava on meidän.
- Jo oli aikakin.
- Meidän pitää ratkasta tää juttu jotenkin. Mitä jos me mentäisiin nyt lopultakin sänkyyn keskenämme, todettaisiin, että se on ihan perseestä ja voitaisiin lakata haikailemasta toisiamme? Juha ehdotti tasaisella, jokapäiväisellä äänensävyllä.
- Mä olen kuullut ton jo kymmenkunta kertaa.
- Me ollaan enemmän tai vähemmän jatkuvasti tekemisissä keskenämme ainakin seuraavat viisi vuotta, Siiri pitää siitä huolen. Haluatko sä jatkaa tätä kärvistelyä niin kauan?

- Mä en halua, kuiskasin. En halunnut tehdä sitä Veskulle, en halunnut vaarantaa perhettämme, tilaamme, suhdettamme ja niin edelleen. Muuten halusin kyllä. Juhan käsi tuntui polttavan vaatteideni läpi. Ei siinä mitään uutta.
- Tätä tämmöstäkö sä sitten haluat jatkaa?
- Meidän pitää mennä pois, sanoin, kun juna alkoi taas hidastaa.

Tämä asemanseutu ei ollut ihan autio. Päinvastoin, siellä oli väkeä kuin pipoa, ihan kuin jokin suuremmanpuoleinen ravintola olisi juuri väläyttänyt valomerkin ja oksentanut ulos koko asiakaskuntansa. Todennäköisesti olikin. Juha oli taluttanut minut herrasmiesmäisesti ulos junasta, käsivarrestani pidellen, ja edelleen käsikynkkää kävelimme pois laiturilta muiden ihmisten perässä. Ulkona oli yllättävän kylmä, kun oli istunut ikuisuuden lämpimässä junassa.
- Missä täällä olikaan taksiasema? kysyin. Olin minä joskus täällä käynyt, mutta en koskaan näin pimeällä, eikä minun ollut ennen tarvinnut etsiä taksia.
- Tuolla, Juha osoitti pahimpaan ihmisruuhkaan, joka alkoi hitaasti ja metelöiden muotoutua jonontapaiseksi keltaisen tolpan lähistölle. Yhtään taksia ei kyllä näkynyt.
- Jumaliste, ei oo totta, toihan on kuin pikkujoulujen jälkeen, parahdin.
- Tossa hotellin ravintolassa on varmaan ollut joku konsertti tai jotain, Juha arveli. Olimme seisahtuneet ja hän oli taas laittanut kätensä ympärilleni. En enää viitsinyt protestoida, minua paleli. Ja masensi. Aloin kaivaa laukustani tupakoita.

- Kuule, jäädään tänne yöksi, Juha sanoi, ennen kuin löysin ne.
- Näköjään jäädään, joo. Toi jono ei katoa ihan puolessa tunnissa, sanoin kiukkuisesti. – Onko täällä edes mitään paikkaa mihin voisi mennä lämpimään istumaan tunniksi tai pariksi?
- Tossa on yökerho, Juha sanoi nyökäten kohti hotellia. – Jotenkin musta vaan näyttäisi siltä, että se meni just kiinni. Mä taidan kyllä ottaa sieltä huoneen, tuu mukaan?
- Mä en halua jäädä sun kanssasi yöksi hotelliin! Mä haluan kotiin. Ja eikö Saara odota suakin?
- Ei, kun se olettaa, että mä nukun Turussa. Mutta voin mä tietysti tulla sun seuraksi jonottamaan, ellet sä mieluummin katsele sitä tuolta lämpösestä ikkunan takaa.

Juha hymyili minulle suostuttelevasti ja vähän ehkä voitonriemuisestikin. Minua suututti entistä enemmän. En voinut edes väittää hänen järjestelleen asioita näin sopiviksi, itsehän olin valinnut junani ja tässä seisoisin joka tapauksessa palelemassa, vaikkei hän olisikaan sattunut olemaan samassa.
- Et voisi houkutella Saaraa pienelle yölliselle taksireissulle? kysyin epäröiden. Veskua en mitenkään voisi herättää hakemaan minua, hänhän joutuisi sitten herättämään ja pukemaan kolme lasta ja pakkaamaan ne kaikki autoon, ennen kuin pääsisi liikkeelle, vaikka kyllä hän sen kai tekisi. Siiri ja Joonaskin sen sijaan pärjäisivät kyllä yksin kotona.
- Mitä sä luulisit sen sanovan jos mä soittasin että ”tulisitko sä ajamaan Jessin ja mut kotiin täältä hotellin edestä?”

- Joo, ei, huokaisin. – Saisitkohan sä huoneen, missä on ikkuna tännepäin, että voisi katsoa koska jono on hävinnyt?
- Se selviää kysymällä.
- Jatkatko sä sitten koko ajan vonkaamista?
- Tietysti. Mutta en mä mitään väkisin ota. Sä päätät.
- Mä poltan tän tupakan ja mietin, sanoin. Aloin tottua ulkoilman viileyteen, mutta käteni tärisivät vieläkin, kun yritin saada sen sytytettyä ja nojasin mielelläni selkäni Juhaan, joka oli lämmin. Tupakka kesti ehkä viisi minuuttia, ja sinä aikana kokonaista yksi taksi pysähtyi tolpalle, aiheuttaen lähestyessään pienen mellakan, kun siellä taisi tulla kiistaa siitä, kuka oli ensimmäisenä.
- Okei, sanoin. En minä edes uskaltaisi mennä tuonne jononjatkoksi.

Seurasin Juhaa hotellin aulaan ja istuin isoon nojatuoliin siksi aikaa kun hän kävi varaamassa huoneen ja mietin, pitiköhän väsyneen näköinen likka tiskin takana minua jonain hutsuna. Hän vilkuili minua vähän siihen malliin, mutta lättäsi sitten vain avainkortin tiskiin ja poistui jonnekin takahuoneeseen.
- Ei se ruvennut marmattamaan mitään, että ei tää ole tuntihotelli? tirskahdin, kun Juha tuli nappaamaan minua kädestä.
- Mä sanoin sille, että käyn vielä saattamassa sut taksiin. Muuten sunkin olisi pitänyt täyttää matkustajakortti, hän naurahti.
- Mä en halua olla missään kirjoissa ja kansissa sun kanssasi, mennään pian, hätäännyin ja livahdin hissiin miehen edellä. Oli vähän sellainen olo, kuin olisin ollut yhdeksän vanha ja leikkinyt Miilan kanssa pihalla kuurupiiloa. Kurkistin varovasti hänen olkapäänsä yli, mutta tyttönen ei palannut tiskille, ennen kuin ovet sulkeutuivat ja huokaisin syvään helpotuksesta.
- Voit tulla pois piilosta, Juha sanoi ja painoi kakkosnappia.

Minulla oli omituinen olo, ihan kuin olisin tosiaan ollut keskellä jotain jännittävää leikkiä ja joku saattaisi minä hetkenä tahansa läppäistä olkapäälleni ja huutaa hippa. Vilkaisin jo epäileväisesti taakseni, mutta ei siellä ollut kuin peili. Näytinkin vähän siltä, kuin olisin ollut juoksemassa ja leikkimässä, hiukseni hapsottivat siihen malliin.
- Tännepäin, kai, Juha sanoi, kun ovet taas aukesivat ja hän vilkaisi käytävää kumpaankin suuntaan, lähtien sitten oikealle. Hän avasi yhden oven ja leväytti sen auki. – Näköala taksitolpalle, madam.
Astuin varovasti sisään ja menin raottamaan verhoja.
- Joo. Niin näkyy. Ei vaan näy takseja.

Päätin jämähtää siihen seisomaan ja seuraamaan tilanteen edistymistä ja puoliksi odotin, että Juha olisi tullut siihen seurakseni, mutta yllätyksekseni hän heittikin takkinsa ja solmionsa tuolille ja heittäytyi itse sängylle. Sain ilmeisesti tosiaankin päättää. Hän saisi odottaa melko lailla kauan, ennen kuin hyppäisin hänen kimppuunsa. Muutama taksi tuli ja meni ja sitten jonossa syntyi ihan oikea tappelu. Kului joitakin minuutteja ja sitten koko maisema alkoi välkkyä sinisenä, kun poliisitkin löysivät paikalle. Tappelu taukosi ja jono järjestäytyi nopeasti kuin koululaiset välitunnilla, kun opettaja lähestyi. Olin silti iloinen, etten ollut siellä.

Sänky natisi.
- Haluatko sä jotain juotavaa? Juha kysyi ja kokeili minibaarin ovea, kun vilkaisin.
- Mä taidan haluta vessaan, sanoin. – Tai joo, jos siellä on jaffaa. Tai jotain muuta oranssia.
Palasin takaisin ikkunan ääreen käytyäni kylpyhuoneessa, ja Juha toi minulle pikku tölkin limsaa, jonka tyhjensin kahdella kulauksella. Tällä kertaa hän ei palannutkaan sängylle ja tunsin, miten niskakarvani alkoivat nousta pystyyn. Mitä nyt tapahtuisi?

Se selvisi saman tien. Tunsin hänen hengityksensä niskassani, sitten hän tarttui takkiini.
- Etköhän sä tarkene täällä ilman tätäkin.
Tuijotin ulos ja annoin hänen ottaa sen. Jotenkin tuntui siltä, että olisin ehkä voinut tehdä jotain, mutta sen sijaan seisoin vain siinä ja annoin hänen suudella kaulaani, sitten avata puseroani ja vetää sen pois olkapäiltä. Se tuntui ihan järjettömän hyvältä, enkä halunnut hänen lopettavan. Ehkä olisi ihan oikeasti järkevää hoitaa tämä juttu vain pois mieltä vaivaamasta? En pistänyt vastaan sittenkään, kun Juha siirsi käsiään alemmas, tai kun hän alkoi avata vyötäni, huokaisin korkeintaan niin hiljaa kuin pystyin.
- Mennäänkö sänkyyn? hän kysyi melkein äänettömästi kuiskaten. En sanonut mitään, en tosiaankaan aikonut sanoa ääneen mitään sen tapaistakaan. Seurasin kuitenkin, kun hän veti minua sen erottavan metrin pienessä huoneessa, ja kun olimme siinä kohta vierekkäin, annoin hänen niin riisua kuin suukotellakin minua. Ajattelin, etten voisi enää vetäytyä, enkä toden sanoakseni halunnutkaan. Olimme liian pitkällä.

Oli ihan omituista rakastella vuosien ja vuosien jälkeen kenenkään muun, kuin Veskun kanssa, mutta ihanaa se oli. Juha oli hyvä, tai sitten vain kuvittelin, kun olin salaa kuitenkin aika monta kertaa miettinyt tätä, silloin aikojen alussa ja välillä nyt myöhemminkin. Ja Juha, hän puhui ihanuuksia korviini, milloin ei suudellut niitä, ja sitten lopulta, kun olimme väsyneitä ja valmiita ja raukeita, hän puristi minua lujasti ja jatkoi puhumista. Olin ihana, taivaallinen, täydellinen, maailman kaunein ja suloisin.
- Totta hitossa mä olen, tokaisin lopulta, kun inhottava, mutta väistämätön morkkis alkoi heräillä ja käänsin katseeni pois hänen kasvoistaan. – Katokkin, ettet ikimaailmassa anna kenenkään edes kuvitella, että tätä tapahtui.
- En tietystikään, hän sanoi ja silitteli hiuksiani.
- Mä saatan joutua tappamaan sut muuten. Mun tekisi mieli melkein alkaa harkita sitä muutenkin.
- Mua ei paljon haittaa, vaikka kuolisinkin just nyt, hän sanoi. Minä tuskastuin.

- No nyt meni liian imeläksi, lopeta jo. Onpahan nyt tääkin katottu. Paska reissu mutta tulipahan tehtyä. Perseestä, ihan niin kuin sä sanoit, mutta ei ainakaan jääny loppuiäksi vaivaamaan, latelin ja yritin irrottautua. Juhan ilme meni sen näköiseksi, kuin olisin lyönyt häntä, ja lujaa. Minä en voinut katsoa sitä vakavana, enkä kyllä olisi raaskinutkaan. Taputin häntä poskelle.
- Mä huijasin, sanoin tirskahtaen.
Hänen ilmeensä meni vielä omituisemmaksi, se oli jotain kummastuneen ja loukkaantuneen väliltä ja minä aloin nauraa ääneen.
- Tää on vakava asia, hän sanoi jäykästi, - Rakkaus.
- Se voi ollakin, mutta tää oli vaan naimista. Ja sen pitää olla hauskaa tai mitä siitä ois iloa?

- Oli siitä mulle iloa nauramattakin, hän sanoi ja palasi silittelyyn.
- Jos mä olen iloinen, mä yleensä nauran.
- Mä en ole tottunut semmoseen. Ehkä mun pitää totutella…
- Älä nyt hyvä ihminen. Saara alkaa ihmetellä.
- Kai me voidaan joskus ottaa uusiksi?
- Ei, sanoin vakavoituen. – Tää oli nyt tässä. Mä en aio enää ikinä hairahtua. Ja jos mä kuolen huomenna morkkikseen mä en aio enää edes tuntea sua.
- Jos sä kuolet huomenna sun ei enää tarvitse, hän sanoi haparoiden ja tarttui kiinni käsivarrestani, kun tein eleen noustakseni ylös.
- Hyvä yritys, jos toi oli sun ensimmäinen sängyssä kerrottu vitsi, sanoin rohkaisevasti. – Mutta älä nyt rupea semmosia harjottelemaan. Sun vaimosi kummastuu.
- Mä en halua, että sä menet vielä minnekään. Ja se ei ole vitsi.

Käperryin vähäksi aikaa takaisin Juhaa vasten, mutta sitten minulle alkoi tulla todella huono olo. Henkisesti siis, se morkkis oli itänyt ja tunki lehtiä ja versoja minkä ehti. Se, että Juha tuijotti minua ääliörakastuneen näköisenä, teki asian vielä pahemmaksi ja se, että hän siveli mietteissään edelleen punaisena helottavaa arpea, josta Jerry oli hiljattain nostettu esiin, oli viimeinen pisara.
- Mun pitää nyt mennä, sanoin ja loikkasin kurkistamaan verhojen raosta ulos. Taksijonossa ei ollut enää ihmisiä, nyt siinä oli autoja. Aloin kerätä vaatteitani, ja äkkiä minua ujostutti pörrätä siinä ilkosen alastomana, kun Juha katseli. Samoin tajusin, etten voisi palata kotiin tuoksuen hänen partavedeltään. Minun olisi pakko käydä jonkinlaisessa suihkussa, toisaalta enpä voisi kampaustani kastella: en voisi mennä sinne myöskään hiukset märkinä.

Pienen paniikin koko ajan kasvaessa sulkeuduin kylppäriin ja palasin sieltä täysissä pukeissa ja itkun partaalla vain vähän myöhemmin.
- Mä tulen saattamaan sut, sanoi Juha, joka seisoi nyt vuorostaan ikkunan ääressä katselemassa ulos, hänkin oli saanut vaatteita päälleen.
- Etkä tule, sanoin ja pistin kengät jalkoihini.
- Ei kun tulen, siellä ei nyt ole yhtään autoa. Mä en aio antaa sun haahuilla odottamassa yksinäsi keskellä yötä.

Sanomatta mitään otin takkini ja laukkuni ja painuin ulos. Juha ehti saada minut kiinni, ennen kuin hissi saapui, ja siellä hän halasi minua vielä kerran.
- Kiitos, kulta pieni, hän sanoi.
- Kiitos? Kas kun et tarjoa rahaakin, tiuskaisin.
- Älä nyt! Se oli upeeta.
- Se oli typerintä mitä mä olen ikinä tehnyt, sähähdin, ja kun hissin ovet taas aukesivat suorastaan loikkasin ulos. Näin lasiovien läpi, että nyt tolpalla oli yksinäinen taksi, joten puristin laukkuni rintaani vasten ja juoksin sinne suoraa päätä, hyvä etten ovien läpi. Taakse ei juuri huvittanut vilkuilla.

  Re: Mansikkakesä 13

LähettäjäSennnu 
Päivämäärä:   15.8.09 23:45:26

Oisko tää sit yösyöttöpala ;)
--------
45.

Ajattelin, etten saisi nukuttua, mutta tietenkin sain, olinhan valvonut edellisaamusta asti ja alkoholillakin oli tapana väsyttää. Heräilin kuitenkin jokaiseen rahahdukseen ja heti, kun kuvittelin kuulevani Jerryn huoneesta ääntä, nousin mahdollisimman kevyesti ylös. Vesku ei ollut herännyt tulooni, kääntänyt vain kylkeä, kun olin varovasti asettunut sängyn äärimmäiselle laidalle, enkä halunnut herättää häntä nytkään. Jos hän olisi halunnut halata minua, olisin varmaan alkanut ulvomaan. Minulla ei ikinä eläessäni ollut ollut niin kammottavaa morkkista.

Jerry taisi vaistota sen, sillä se alkoi kiljua kuin hyeena, kun otin sen sängystä ja lähdin keittiöön lämmittämään maitoa. En aikonut missään nimessä imettää sitä nyt, sillä olin kotiin tultuani vielä napannut keittiön kaapista ison lasillisen konjakkia yleiseen vítutukseen, enkä muutenkaan tuntenut itseäni kelvolliseksi siihen hommaan, tai yleensä äitinä olemiseen. Tuskin elämäänkään. Istuin keittiön ikkunan ääreen vauvan ja pullon kanssa, kun maito oli lämmennyt, ja tuijotin laiduntavia hevosia silmät sumeina kyynelistä. Kohta olisi aika ruveta ottamaan ne öiksi sisään. Se tietäisi rutkasti lisää hommia minulle, ja tietysti Veskullekin, nyt ennen kuin hän palaisi kesä- ja isyyslomalta töihin.

Jostain syystä hevosten tuijottaminen sai oloni tuntumaan paremmalta. Tai ei sinänsä paremmalta, mutta erilaiselta. Surkea itsesääli vaihtui itseinhoon ja terveelliseen suuttumukseen. Saatoin olla inhottava, halveksittava olio, ja olinkin, mutta oli minulla jokin tarkoitus sentään maailmassa niin kauan, kun pihalla seisoi lauma hevosia, joiden hyvinvoinnista minä olin vastuussa. Pyyhin silmäni kiukkuisesti pyyhkeeseen, jonka sitten asettelin takaisin olkapäälleni ja nostin vauvan sitä vasten, kunhan se oli saanut pullonsa tyhjäksi. Kyllä se tästä lähtisi, tämäkin aamu. Sisulla ja kirosanoilla, ellei ilman.

Tuntia myöhemmin olin siirrellyt siirreltävät hevoset, kärrännyt niille kaikille heinät ja väkirehut ja istuin huohottaen laitumien ja tarhojen välissä ruohikolla katsomassa, miten kukin tyhjensi ämpäriään. Oli epäterveellistä, ellei vaarallista rehkiä krapulapäissään, mutta isojen kottikärryjen työntäminen puolijuoksua tuntui sopivalta rangaistukselta näin ensi alkuun. Maru kävi nuolemassa pitkin kasvojani virtaavaa hikeä ja hätistin sen nauraen pois. Tarvitsisin suihkun enkä lämmintä koirankieltä.

Vesku ja tytöt olivat aamiaisella, kun palasin sisään ja jätin Jerryn kuistille. Olin edelleen hiukan hengästynyt, erittäin hikinen ja hiukseni seisoivat joka suuntaan. Jos minulla olisi ollut korvat, olisivat ne olleet nolosti luimussa, ja jos häntä, se olisi ollut jalkojen välissä. Näin ihmisenmallisena en ilmeisesti näyttänyt kovinkaan syylliseltä.
- Miten ihmeessä sä aamutalliin menit? Mä ajattelin, että sä nukut puoleen päivään, kun sä viivyit niin myöhään, Vesku sanoi hyväntuulisesti.
- Krapulaista ruumista täytyy kurittaa, sanoin minä ja ääneni kuulosti omiin korviini uskomattoman normaalilta ja kevyeltä, jopa huvittuneelta.
- Äiti! kiljui Danni suu täynnä leipää.
- Ei ruoka suussa, huomautin sinne päin.
- Oliko hauskaa? Vesku jatkoi ja ojensi kättään, jotta olisin mennyt halattavaksi.
- No, puoli yötä meni kotimatkaan mutta siihen asti, joo. Ja mä meen nyt suihkuun, mä haisen koiran kuolalta, kun Maru päätti pestä mua jo, sanoin ja pörrötin vain pikaisesti kunkin hiuksia, niin Veskun, Alissan kuin Danninkin. Astelin alas kellarin rappusia ja naurahdin kolkosti joka askeleella. Alkuhan oli ollut ihan loistava. Minkä huijarin maailma minussa menettikään!

Kuuman suihkun jälkeen palasin ylös. Muu perhe söi edelleen.
- Mitä pikku possuja teistä oikeen on tulossa? kiusasin tyttöjä.
- Meillä on rankka päivä, pitää syödä hyvin, sanoi Alissa.
- Miten sun parituksesi onnistui? kysyi Vesku ja kaadoin säikähdyksissäni kahvia ohi mukin.
- Mikä?
- No Kiie ja Krisu.
- Mä en ole saanut raporttia, ne jäi kahdestaan kun me lähdettiin Jinnan kanssa pois aikasemmin.
- Mihin te sitten menitte?
- Kotiin. Jinnalle tuli huono olo.
- Kävellenkö sä sitten tulit, jos siihen puoli yötä meni? Vai mitä sä sanoit?
- Ei kun mä ajattelin säästää, aloitin ja kerroin sitten laveasti kuvaillen, miten huono idea oli ollut lähteä joka seisakkeella pysähtyvällä junalla ensin Järvenpäähän ja sitten joutua odottamaan siellä tuntikaupalla taksia. – Siellä oli varmaan joku tapahtuma, lopetin töksähtäen, kun tajusin, että taisin selittää liikaa.
- Joo, paikallislehdessä oli mainoksia jostain konsertista, Vesku muisti ja alkoi kerätä omia ja tyttöjen astioita pöydältä.
- Tuu meidän kanssa, me mennään ratsastamaan, sanoi Alissa ja tuli kiskomaan minua kädestä.
- Mä syön ensin, ennen kuin mä tulen takasin tallille, ilmoitin minä. Minulla oli äkkiä kiljuva nälkä.
- Mä tulen teidän kanssa, sanoi Vesku ja antoi minulle suukon, ennen kuin häipyi tyttöjen kanssa ulos.

Oli oikeastaan yllättävän helppoa teeskennellä, ettei mitään ollut tapahtunut. Söin ja menin katsomaan tyttöjen ratsastusta ja sitten Veskun ja onnistuin melkein itsekin jo unohtamaan edellisyön.
- Ratsastatko sä vai haluatko sä, että mä menen Nikillä? kysyi Vesku, mutta en halunnut sentään esittää niin väsynyttä, vaikka olinkin. Päätin lähteä maastoon. Sänkkäreille ei ihan vielä päässyt, mutta ratsastin metsän ja pellonlaitoja niin pitkälle kun pääsin tietäen, kenen mailla olin, ja sitten takaisin. Niki ei kauheasti arvostanut moista vaeltelua, se olisi halunnut hyppäämään, tai laukkaamaan ainakin, mutta olin julma, enkä päästänyt. Väsymys tykytti päässäni pienenä särkynä, enkä halunnut heilutella sitä enempää kuin oli välttämätöntä. Käynti riitti minulle hyvin.

Jutta oli tallilla, kun palasin. Hän oli tullut tarkistamaan Nastin ja oli vilkaissut tammoja ja varsojakin ja oli sitten Veskun pyynnöstä jäänyt odottamaan paluutamme, jotta saisi kurkattua Nikin suuhun.
- Hyvä, etten mä viipynyt pidempään, totesin. – Mä en tiennyt, että sä olit tänään tulossa.
- Olin ohi menossa, kuittasi Jutta, kuten usein muutenkin. Hän poikkesi aika ajoin ilman kutsuakin.
- Joko Kiirasta näkyi jotain? kysyin toiveikkaana.
- No en viitsinyt ruveta edes katsomaan. Vastahan mä siemensin sen. Mikäs Nikillä?
- Se heiluttaa päätään. Ei aina, vain silloin kun se innostuu, mutta ei se semmostakaan ole ennen tehnyt.
Hän raspasi sen ja pyysi ilmoittamaan, ellei ravistelu katoaisi.
- Ja jos se jatkaa niin hackamorea voisi tietysti kokeilla, saisi tietää onko se kuolaimista kiinni.
Lupasin ja raahustin sisään katsomaan, olisiko meillä mitään mikrossa lämmitettävää perheelle lounaaksi. Minusta alkoi tuntua, että olin niin väsynyt, että jalat pettäisivät kohta alta.
- Maltatko sä viettää iltapäivän lapsenvahtina, jos mä menen päikkäreille? kysyin Veskulta rukoilevasti.
- Mene. Eihän sua kukaan pakottanut nousemaan kuudelta, tai millon nyt nousitkaan.

Nukuin kolme tuntia ja heräsin puhelimen pirinään taskussani, tai oikeastaan lonkkani alla.
- Ei kai sulla ole noin kauhea krapula? kysyi Jinnan hyväntuulinen ääni.
- Mä nukuin, sanoin paksusti.
- Voi raukkaa, oli siis?
- Mä nousin kuudelta syöttämään Jerryn ja hevoset, sanoin ja ääneni alkoi kuulostaa toisella yrittämällä normaalimmalta. – Menikö sun huono olo ohi? Mitä Kiie ja Krisu? kysyin innostuen hiukan. Olihan Jinna jo oikeastaan ollut ihan kunnossa, kun olimme eronneet.
- Kiie rämpi joskus aamulla tänne, mä passitin sen mun huoneeseen nukkumaan. Siellä se on vieläkin.
- Etkö sä ole haastatellut sitä ollenkaan? kysyin uteliaana ja järkyttyneenä.
- Mä en ole raaskinut herättää sitä. Ajattelin, että jos se vaikka heräisi jos sä soittasit sille. Mä en oikein viitsi tästä naapurihuoneesta, Jinna nauroi.
- Mikään ei olisi sen mieluisampaa, sanoin. Jos Kiie oli viihtynyt Krisun seurassa aamuun asti, hänellä oli pakko olla jotain kerrottavaa.
- Soita sitten mulle takaisin, jooko?
- Höh, jos mä saan sen hereille niin sähän saat puristaa siitä henkilökohtaisesti kaiken ulos. Ei se mulle kuitenkaan kerro mitään semmoista, mitä ei sullekaan.
- No, totta toikin. Kokeile nyt!
Valitsin Kiien numeron kiireesti, sillä uteliaisuuteni oli nyt yhtä hereillä kuin olin itsekin. Se kuitenkin piippasi vain kerran ja meni sitten vastaajaan. Hitto, enpä voisi muuta kuin palauttaa pallon Jinnalle.

Kiie soitti minulle sitten illalla, melko myöhään, kun olin jo laittanut lapset nukkumaan ja Vesku oli iltatallissa. Minä löhöilin sohvalla ja olin ollut katsovinani TV:tä, oli kiva, että jokin keskeytti sen, sillä ajatukseni pyrkivät harhailemaan ihan muualle.
- Jinna sanoi, että mun pitää soittaa ja raportoida sulle, Kiie sanoi.
- Hyvin sanottu, raportoipa nyt sitten! Missä sä viivyit koko yön?
- Hengailin vaan sen sun kaverisi kanssa.
- Eikö se ole mukava mies? kysyin tyytyväisenä ja kuulin Veskun tulevan sisään. Marun kynnet rapistelivat nopeammin luokseni ja se kävi nuolaisemassa poskeani, sitten Vesku tuli ja nosti minua niskasta niin, että pääsi itsekin istumaan ja asetteli minut takaisin niin, että pääni oli hänen sylissään.

- Mitä sä teet? kysyi Kiie epäillen. – Kauhea kahina ja puhina ja läähätys yhtäkkiä? Soitinko mä huonoon aikaan?
- Et, tirskahdin. – Koira vaan kävi tervehtimässä. Onko sulla nyt vauvansiemenet sisässä?
- Aika suora kysymys, mutisi Vesku ja kiskaisi minua hiuksista. Yritin huitaista häntä ja kuunnella samalla, mitä Kiie vastaisi, mutta Kiiepä vain nauroi.
- Ollaanpa sitä uteliaita.
- Mua on ennenkin haukuttu liian uteliaaksi, myönsin. – Onko?
- Mitä jos mä kysyisin sulta, että hässitkö viime yönä?
- Olisko sillä mitään uutisarvoa? kysyin hiukan vaikeana. Mitä jos hän kysyisikin?
- No ei totisesti, Kiie nauroi.
- No jos sä et halua mennä yksityiskohtiin niin kerro nyt jotain kumminkin, sanoin nopeasti. – Eikö Krisu oo hauska? Missä te olitte? Ei kapakat ole aamuun asti auki.
- Me lähdettiin sen kämpille sitten vähän sen jälkeen kun te olitte lähteny.
- Ja…?
- No en mä sitten enempää ilkeä kertoa, Leksakin tossa vielä pomppii hereillä.
- Laita tekstari, ehdotin.
- Mä taidan antaa sun vaan kärvistellä uteliaisuudessasi. On mullakin yksityisasioita.
- Höh, sanoin pettyneenä, mutta Kiie lohdutti minua kertomalla, ettei Jinnakaan ollut kuullut sen enempää.

- No? sanoi Vesku, kun laitoin puhelimen pois.
- Oletko säkin utelias? Ja mua aina syytät, nauroin.
- Koko juttu on niin omituinen, että se on väkisinkin vähän kiinnostava, hän myönsi.
- Ei se kerro. Kai sen sitten aikanaan huomaa, jos ne olikin sängyssä ja tärppäsi, huokaisin.
- Miten ne viikonlopun kisat? Tuletko sä mukaan? vaihtoi Vesku puheenaihetta, mikä sopikin minulle erinomaisesti. Sänkyasioista jutteleminen hänen kanssaan tuntui pahalta. Niin tuntui aavistuksen verran sänkyyn meneminenkin myöhemmin. Olin melkein kauhusta jäykkänä, kun olin varma, että Vesku jotenkin pystyisi näkemään minusta, mitä olin tehnyt.

- Onko sulla vieläkin huono olo? hän kiusoitteli.
- Vähän, myönsin surkeana.
- Mä parannan sen, hän lupasi ja alkoi kutittaa minua. Luojan kiitos se toimi, kiljuin kohta naurusta tyynyä vasten, etten herättäisi lapsia.
- Dannista lähtee suunnilleen tommosia samanlaisia ääniä kun sitä kutittaa, Vesku nauroi ja lopetti, kun en enää meinannut saada henkeä. Makasin vain reporankana ja täysin rentona.
- Ilmeisesti sukuvika, puuskutin. – No, mennäänkö nyt itse asiaan?

Nousin seuraavana päivänä toiveikkaana Nikin kyytiin, ajatellen, että Jutan käynti olisi tehnyt sille ihmeitä. Alkuviikon irtohypytyksessä se ei ollut ravistellut päätään lainkaan, kun ei sillä ollut ollut ohjiakaan, joten ihan pelkkää innostusta sen ravistelu ei todellakaan ollut. Ratsastaisin vähän puomeja, ja jos kaikki menisi hyvin, voisin kiljua Veskun tai jonkun muun tallilla mahdollisesti norkoilevan tekemään niistä esteen.

Alku meni oikein hyvin, mutta sitten Niki yhtäkkiä taas kiskaisi turpansa pariin otteeseen taivaisiin, ilman mitään sellaista syytä, minkä minä olisin ymmärtänyt. Emme olleet edes lähellä puomiriviä, jota olimme ravailleet. Seuraavassa kulmassa se palasi mukavampaan asentoon, mutta minä olin jo ehtinyt säikähtää, että se taas katoaisi avuilta, ja pettyä pahasti. Vaikka ehkä se nyt oli ollut vain kertaluontoinen sattuma? Siihen päädyin, kun jatko meni taas hyvin, mutta päätin jättää esteet tänään. Laittaisin seuraavana päivänä martingaalin ja katsoisin, olisiko sillä vaikutusta ja jos, niin mihin suuntaan.

- Mitenkäs teidän kisailut, joko kohta? kysyi Kara toiveikkaan oloisena, kun talutin Nikin takaisin talliin. Minä pudistin päätäni.
- Ei mitään aavistusta koska me päästäisiin. Mä en ole päässyt vielä edes aloittelemaan hyppäämistä.
- Entäs, kun sä puhuit, että voisit ehkä kuitenkin kuskata…?
- Voin, jos ei vaan Veskulla ole samaan aikaan kisoja. Oliko sulla jotain mielessä?
- Pete ja Paju on menossa Nurmijärvelle ensi lauantaina, jos sinne….? Karan ääni hiljeni ja häipyi lauseen loppua kohden. Vilkaisin häntä myötätuntoisesti ja kiitin onneani, etten ollut sentään ihan noin ujo.
- Mä luulen, että se käy, mutta mun pitää tarkistaa Veskulta, ettei se yhtäkkiä ole keksinyt jotain uusia kisoja, lupasin. – Oletko sä muuten viikonloppuna täällä?
- En tänä viikonloppuna, mä menen vanhempien kanssa laittamaan mökkiä syyskuntoon.

Hmpf, huokaisin. Kara oli viimeinen, jolta olin kysynyt. Pete ja Paju olivat kisareissuissa viikonlopun myös, molemmat päivät, Asta ja Emmakin olivat lähdössä matkalle ja Vaiton ihmisiä en olut nähnytkään sitten maanantain. Sofian suhteen en ihmetellytkään, mutta Lotan poissaolo alkoi kummastuttaa.
- Tiedätkö sä mitään Lotasta ja Sofiasta? kysyin varmuuden vuoksi Karalta, olihan hän ollut Sofian luokkakaveri tai jotain vastaavaa. Hän pudisti kuitenkin päätään.

Ehkä tytötkin olivat jossain reissussa, eivätkä vaan olleet tulleet ilmoittaneeksi meille, mietin. Vaitoa ei muutamien päivien joutilaisuus ollut ikinä mihinkään suuntaan pahentanut, se oli aina yhtä tasainen ja rauhallinen ja keskittyi sitten sen sijaan syömiseen. Olisin vaan tarvinnut jonkun antamaan hevosille päiväheinät, jotta olisin päässyt itse Veskun mukaan kisoihin, mutta oli minulla vielä pari korttia hihassa. Jinna ja Kiie olivat pois laskuista viettäessään parhaillaan vapaapäivää, enkä olisi heitä hevoshommiin pyytänytkään, ainakaan Kiieä. Perheeni oli kuitenkin vielä olemassa.
- Miila-kulta, lirkuttelin puhelimeeni, mutta se ei tällä auttanut.
- Mun on pakko olla viikonloppu töissä, ja sitä paitsi me oltiin teillä just lapsenvahteina viime viikonloppuna!
- Mä voin ottaa lapset mukaan, tarttis vaan… ei, okei, huokaisin sitten. – Kiitos vaan viimeisestä. Mä keksin jotain muuta.

Alkoi hävettää moinen anelu. Ei tähän tallitouhuun ollut ruvettu laskien ystävien, sukulaisten ja tuttavien varaan. Kyllä perusoletus oli se, että selvisimme ihan itse, poislukien sitten semmoiset välttämättömät tai odottamattomat esteet kuin synnytys tai muu sairaalassaolo. Päätin jättää soittamatta Ilselle. Olisi tylsää pyytää häntä ajamaan montakymmentä kilometriä suuntaansa vain laskemaan hevosemme ja jakamaan niille heinäannoksia. Ennen ajaisin sitten itse kisapaikalta käymään kotona tai järjestelisin ruokinnat uuteen uskoon niin, että minun ei tarvitsisi viipyä kisoissa kuin ruokintavälin verran.
- Missä sä kisasitkaan nyt ja mihin aikaan? menin kysymään Veskulta.
- Lahdessa lauantaina kaks luokkaa ja Sipoossa sunnuntaina yhden, ajoista mä en vielä tiedä, hän sanoi.
- Lahdessa kaksi? Naamani taisi venähtää. Pitikö minun sittenkin jäädä kotiin? Sinne oli aika matka, Sipoo sen sijaan oli vieressä.

- Ei me voida jättää kaikkia hevosia yksikseen koko päiväksi, sanoi Vesku. – Mutta tarttisin mä kyllä hoitajankin.
- Me tarvittaisiin au pair, huokaisin, palaten ajatukseen, joka minusta oli ollut hyvä Dannin ollessa pieni. Että olinkin silloin ollut hienohipiäinen! Meillä oli ollut yksi vauva ja kaksi hevosta täysihoidossa ja olin muka ollut avun tarpeessa!
- Mä pyydän Siirin sinne Lahteen, sillä Villekin on tulossa sinne, niin että ei se ehdi groomiksi, päätti Vesku. – Tuu sä lasten kanssa Sipoon kisoihin. Niistä selviää nopeammin kun ajomatkaa ei ole paljon mitään.
- Miten Siiri ehtii? Kai mä voin sieltä käsin käydä välillä kotona? vastustelin.
- No hitonko järkeä sun on ajaa koko lauantai edes takaisin lasten kanssa? Ei, jos ei Siiri ehdi apuun, enkä mä keksi mitään muuta niin sitten on kai pakko jättää koko kinkerit väliin. Ei me voida laiminlyödä meidän vuokralaisia sen takia, että mä haluan kisata.
- Meillä pitäisi olla henkilökuntaa niin kuin Hannalla! kiljaisin kiukuissani.
- Ehkä meillä jonain päivänä onkin.

  Re: Mansikkakesä 13

LähettäjäSennnu 
Päivämäärä:   16.8.09 09:26:10

Enää neljäsosa jäljellä :)
----------------
46.

Niki oli kahta hullumpi martingaalin kanssa ja luovutin taistelun sen kanssa perjantaina jo kahdenkymmenen minuutin kuluttua. Minä en nähnyt sen suussa mitään, mutta kysyin silti Pajulta ja Peteltä, mahtaisiko heillä olla hackamorea.
- On toki, Paju sanoi.
- Saisinko mä kokeilla Nikille?
- Ole hyvä, ei sitä ole tarvittu sen jälkeen kun Kenillä oli haava ikenessä viime kesänä.
- Mä otan illalla uusintayrityksen sen kanssa, jos vaan suinkin ehdin, sanoin ja vilkuilin melkein kostonhimoisena hevostani.

Järkytin sen sitten satuloimalla ja suitsimalla sen uudelleen, kun olimme jo tuoneet talliin ne hevoset, jotka olivat siirtyneet sisäruokintaan. Vaito ja Vaari ja tammat ja varsat saivat vielä jäädä ulos vihreälle. Nastikin olisi kaikin mokomin saanut, mutta emme raaskineet jättää sitä yksin tarhaan. Tiedä, olisiko se edes pysynyt siellä. Se pihatto, jota olin hartaasti suunnitellut, ei ollut liikahtanut vielä senttiäkään aivoistani, ei edes sen vertaa, että sen aidanpaikkoja pitkin olisi kävelty.
- Mahdatko sä pärjätä sen kanssa nyt? Vesku kysyi epäilevästi. – Pitäiskö mun jäädä katsomaan.
- Ei kun vie sä tytöt iltapalalle ennen kuin ne tappaa toisensa, sanoin suu päättäväisenä viivana, sillä he alkoivat olla väsyneitä ja känkkäsiä. – Sähän voit aina tulla sitten keräämään palaset. Itse asiassa, sähän voit jopa katsella koko showta keittiön ikkunasta, jos ehdit.

Niki ihmetteli uutta varustustaan vielä enemmän kuin outoa ajankohtaa. Se ravisteli päätään muutaman kerran kokeeksi, mutta se ei ollut sitä inhottavaa rempomista. Se vain kummasteli, ja sitten se alkoi kulkea kerrassaan kauniisti. Näytti ihan selvältä, että sen suussa oli jotain vialla. Olisin oikein hyvin voinut jättää testini siihen, ja se olisi kai ollut ihan reiluakin, mutta tiesin, että Siiriä tultaisiin tuomaan näihin aikoihin, enkä ajatellut olla paikalla tarkistamassa, kenen kyydillä hän tulisi. En tahtonut nähdä kumpaakaan hänen vanhemmistaan. Ratsastelin siis oikein nautiskellen, ja sitten vielä hyvät loppukäynnitkin, ennen kuin päästin Nikin syömään. Minustakin oli vaihteeksi taivaallista puuhata tallissa iltamyöhällä kaikessa rauhassa ja hiljaisuudessa, ilman muita ihmisääniä, mutta ei siellä voinut määrättömiin viipyä, joten sammutin valot ja lähdin hetkellisesti pimeänsokeana kohti taloa.

Kävelin päin Juhan sinistä opelia, joka oli parkkeerattu salakavalasti heti nurkan taakse. Paniikkikohtaus meinasi kyykäyttää minut siihen paikkaan. Kuka sen oli siihen ajanut, sitä en tietenkään voinut tietää, mutta hetken murto-osassa olin tajunnut, etten voisi mennä sisään vielä. Hiivin huvimajaan ja kurkotin sen kattolaudan päältä tupakka-askini, jonka olin tallettanut sinne tyhjentäessäni kaupunkilaukkuni. Tuskin Siirin tuoja oli tullut iltaa istumaan, vaikka olikin mennyt piipahtamaan sisään. Polttaisin tupakan ja menisin sitten sisään. Varmuuden vuoksi laskeuduin majan seinää kiertävälle penkille makuulle, etten heti osuisi silmiin, jos talosta astuisi ulos.

Tein poltellessani ja pimeää kattoa tuijottaessani rentoutusharjoituksia, joita olin oppinut synnytysvalmennuksessa ja sitten vain odotin. Poltin toisenkin tupakan ja odotin lisää, miettien jo, pitäisikö minun kiertää autotallin kautta sisään ja mennä tappamaan aikaa suihkuun, mutta sitten ulko-ovi kävi ja huokaisin helpotuksesta. Kohta pääsisin kotiin.

Viidessä sekunnissa Marun kylmä kirsu painautui poskeeni ja se nuolaisi minua ihastuneena. Että säikähdin! Olin pudota penkiltä ja kirosin sitä ääneen, ennen kuin muistin olevani piilossa. No, nyt en enää ollut.
- Vesku sanoi että sä olet tallilla, sanoi Juha kurkatessaan huvimajaan.
- Mä olin tupakalla, sanoin arvokkaasti ja kampesin itseni istumaan.
- Moi, hän sanoi sitten.
- Moi ja heido. Nyt me päästäänkin menemään sisään. Tuu, Maru!
- Kiitos viimeisestä, hän sanoi, ihan kuin siitä olisi alkanut tulla jonkinlainen lentävä lause välillämme.
- Ei ole mitään viimestä, sanoin ja uskalsin nyt vasta vilkaista miestä. Lause tuntui vaativan uhkaavan katseen avukseen.
- Jos sä niin sanot, hän sanoi kiltisti. – Ootko sä ihan okei?
- Miksen olisi? kysyin vihaisesti. – Mä olen jo unohtanut koko jutun. Unohda säkin.
- Tee sä niin kuin tahdot, mä en aio unohtaa, hän naurahti ja näytti siltä, kuin olisi aikonut koskettaa minua, kun astuin majan portaalle.
- Uskallapas, uhkasin ja loikkasin ohi, käsi valmiina hiukan koholla.
- Tai tulee korville? Juha nauroi. – Meillä on selkeesti vähän eri asenne. Mutta pidä sä omasi, jos sun kerran täytyy, en mäkään luovu omastani.
Sitten hän onneksi meni autolleen hupajamatta sen enempää ja minä menin sisään.

Siiri katseli telkkaria ja Vesku silitti kisapaitaansa, jonka olin vasta iltapäivällä muistanut heittää pyykkiin, kun menin sisään.
- Johan sä viivyit, sanoi vain jälkimmäinen.
- Tallissa oli niin ihanan rauhallista viipyä, mutta niin on täälläkin nyt, totesin. Tein voileivän ja menin Siirin viereen sohvaan.
- Hyvä, että sä pääsit tulemaan, huomautin hänelle.
- Totta kai mä tulin kun tarvittiin, Siiri sanoi vaatimattomasti ja näytti kiemurtelevan hyveellisyydessä ja omanarvontunnossa.
- Kiltti ja kunnollinen lapsi, sanoin ja taputin häntä, mutta sitten piilotin naurahdukseni voileipään. Enhän voinut tehdä hänestä pilaa, kun hänet oli kerran viimeisenä toivona hälytetty paikalle, että Vesku pääsi kisoihin.

- Me hoidetaan hevoset ulos niin sun ei tarvii lähteä talliin ennen kuin tytöt herää, ilmoitti Vesku minulle noin aamukuudelta, noustessaan.
- Mm, mutisin minä, ja tajusin asian oikeastaan vasta, kun heräsin vähän myöhemmin syöttämään Jerryä. Keittiön ikkunasta näin, että siellä ne kaikki olivat omissa tarhoissaan ja Musti parhaillaan kävelemässä traikkuun. Se siitä sitten, minä saisin viettää ihan rauhallisen päivän lasten- ja hevostenvahtina saamatta edes nuuskia kilpailujännitystä ennen kuin huomenna.

Ulla oli ainoa, joka tuli tallille. Häneltä en ollut viitsinytkään kysyä heinienjakoapua, kun hän oli niin uusi tulokas, vanhat vuokralaiset olivat jo paremminkin ystäviä kuin asiakkaita. Siinä sitten olikin päivän tapahtuma. Tytöt eivät ratsastaneet tänään, periaatteessa, mutta he halusivat harjata Nastia kentällä ja sitten talutella toisiaan, mikä oli ilmeisesti heidän mielestään ihan yhtä hauskaa. Toinen kömpi satulattomaan selkään ja toinen ravasi ponia taluttaen. Jossain vaiheessa kiljuna ja kikatus oli yltynyt niin, että kuulin sen talliin, missä vielä lakaisin käytävää, boksit olin jo siivonnut ennen kuin annoin ponin lasten käsiin. Danni istui Nastin selässä takaperin ja Alissa kiskoi sitä perässään.

En lähtenyt puuttumaan siihen, kun poni näytti juoksevan innoissaan, korvat hörössä ja ipanoilla oli kypärät päissään. Tasapainoilkoot. Palasin sen sijaan vielä jakamaan iltaruoat valmiiksi, ja kun sitten palasin ulos, Alissa laukkasi ympäri kenttää. Se oli jo vähän liikaa, ilman satulaa ja vain riimunnarusta ja harjasta pidellen.
- Pysäytä! huusin aidan takaa. Alissa taisi vähän säikähtää äänensävyäni ja kiskaisi riimunnarusta, mikä nyt ei Nastia paljon hetkauttanut, mutta lakkasi myös kannustamasta sitä, joten poni siirtyi töksähtäen raviin, ja sitten ipana jo pompahtikin sieltä maahan. Ei tarkoituksella, hän vaan kohosi yhtäkkiä ilmaan, kun laukka muuttui raviksi ja laskeutui mahalleen maahan.

Odotin äskeistä ilakointiakin kovaäänisempää itkua, mutta vaikka Alissa aloitti semmoisen, hän lopetti puoleen henkäykseen. Ponin naru oli irronnut hänen otteestaan ja Nasti vaelsi vähän matkan päässä, kun hölkkäsin Alissan luo.
- Sattuiko sua? kysyin.
- Vähän, hän myönsi kyynelten valuessa pitkin poskia.
- Saa itkeä jos sattuu kerran, lupasin ja rutistin häntä.
- Ei saa pitää meteliä hevosten lähellä, pikkutyttö nyyhkäisi.
- Niin, ei… mutta huomasitko sä ollenkaan, miten te kiljuitte ennen kuin sä tipuit? Paljon pahempi ääni siitä tuli.
- En mä enää… ehdi. Mun täytyy mennä takasin selkään nyt. Aina pitää nousta takasin selkään, Pete sanoi niin.
- Ootko sä varma, ettei mihinkään satu? tarkistin ja pudistelin hänen vaatteistaan hiekkaa.
- Joo. Nyt ääni oli jo kärsimätön, mikä juorusi, että muksahdus oli jo ainakin melkein unohtunut.
- Ei saa laukata jos Nastilla ei ole suitsia päässä, määräsin nopeasti. – Se on uusi sääntö!

Siinä olivat sitten sen päivän tapahtumat. Lopun aikaa olin siivoavinani ja mietin, mitä Lahdessa mahtoi tapahtua. Hevoset eivät vaatineet huomiotani sen enempää kuin tavallista, mutta yritin lohduttautua sillä, että jos olisin lähtenyt koko päiväksi pois ja kärrännyt niille vain aamulla pikkupaalin purtavaa per nenä, joku olisi ehkä rikkonut aitansa tai haavoittanut itsensä tai jotain muuta. Vasta iltapäivällä tajusin, että minulla oli oiva tilaisuus ruveta leipomaan pikkuleipiä ja kakkuja Jerryn ristiäisiin.

Siiri ja Vesku palasivat kuuden aikoihin, mikä oli kai ihan hyvin kahden luokan kisapäivänä pitkän matkan päästä. Kisat olivat menneet ihan hyvin, etenkin iltapäivän luokka. Aamulla Musti oli kuulemma ollut liian tohinoissaan, eikä Vesku ollut omien sanojensa mukaan tajunnut verrytellä sen kanssa tarpeeksi.
- Jotenkin nurinkurista, huomautin. – Luulisi, että se sitten iltapäivään mennessä olisi väsynyt odottelemaan, ja muutenkin, vaikeampi luokka…
- Ei noiden aivoituksista ota selvää, Vesku naurahti tyytyväisenä. – Lopputulos oli hyvä. Ehkä se vaatii vähän väsytystä, että malttaa olla parhaimmillaan. En mä tiedä.
- Mä olen silti hiton tyytyväinen, että pääsen huomenna katsomaan, sanoin minä. – Tulkaa syömään.

Istutin koko porukan pöydän ääreen ja Siiri söi hotkien ja puhuen yhtaikaa niin, että pikkutytöt alkoivat jo moitiskella häntä.
- Niin, ei saa, mutta kun mä joudun kuitenkin lähtemään ihan minä hetkenä hyvänsä, hän puolustautui.
- Tullaanko sua hakemaan? kysyin vikkelästi.
- Joo, mä soitin äidille jo matkalta, se tulee.

Onneksi sain muutaman hetken aikaa varautua, ja kun Saara kohta töräytti auton torvea pihalla, Vesku kävi kutsumassa hänet sisään. Ruokaa hän ei halunnut, mutta otti tipan kahvia. Minä olisin melkein suonut Juhan tulevan, hänet minä olin sentään jo kohdannut ja uskoakseni saanut järjestäytymään, Saaran tapaaminen kaiversi omatuntoani. Onneksi Vesku ja Siiri huolehtivat keskustelusta ja onneksi Jerrykin alkoi kaivata ruokaa, joten saatoin keskittyä siihen.
- Ensi viikonloppunako sen ristiäiset on? Siirin äiti kysyi katsellen vauvaani.
- Perjantaina itse asiassa, sanoin.
- Se muistuttaa ihan isäänsä, Saara jatkoi.
- Sillä on mun värit mutta muuten, myönsin.
- Pääsettekö te ristiäisiin? Vesku kysyi. – Ne on vasta iltapäivällä. Kai Siirinkin koulu sitten on jo loppu, ja te nyt olette kumminkin perheystäviä.

Saara lupasi järjestää niin, että he pääsisivät ja kysyi sitten, saisiko pitää vauvaa, kun se oli syönyt.
- Odota kun mä röyhtäytän sen, sanoin muistaen Hannaa ja onnistuen kai piilottamaan epämukavan oloni siitä, että Vesku puhui perheystävistä.
- Ne on niin kivoja kun ne on näin pieniä ja kilttejä, hän sanoi sitten huokaisten, kun olin antanut Jerryn hänen syliinsä.
- Enkö mä muka enää ole? kysyi Siiri loukkaantuneella äänellä.
- Tän kokosesta ainakin tietää aina, missä se on, Saara hymähti. Sitten juttelimme hetken aikaa vauvoista ja minun oli pakko myöntää, että Jerry oli kiltti ja helppo, kun olin ensin opetellut Dannin kanssa enemmän kantapään kautta ja päätä seinään hakaten.

- Kiitos Siirin lainasta, sanoin, kun he sitten olivat lähdössä. Olin vähitellen tulossa siihen tulokseen, että minulla oli jokin pakonomainen tarve kiitellä Ketoja kaiken aikaa. Kiitos viimeisestä, kiitos juhlista, kiitos käynnistä. Saara vain nyökkäsi, mutta kun Siiri katosi hakemaan kassiaan, hän kysyi:
- Onko se ihan oikeasti avuksi täällä?
- On se. Vesku ei olisi päässyt tänään lähtemään kisoihin ollenkaan ilman Siiriä, sanoin. – Ja muutenkin. Mä toivoisin, että meidän tytöt olisi jo yhtä isoja.
- Merkillistä vieraskoreutta, Saara tuumasi. – Ehkä niistäkään ei ole sitten mitään iloa. Ehkä ne vaan paiskii ovia ja valittaa kotona…
- En mä tee niin, väitti Siiri, joka juuri palasi.
- Välillä musta tuntuu ettet sä muuta teekkään, Saara huokaisi, mutta ravisti tyttöä hellästi niskasta. Siirin ilme meni melkein kauhistuneeksi.

Minulla oli surkea olo koko illan Saaran lähdettyä. Hän ei selvästikään epäillyt mitään, tuskin hän olisi mitenkään pystynyt olemaan niin ystävällinen ja normaali, tuskin olisi halunnutkaan olla, mutta ei se minun oloani parantanut. Päinvastoin melkein. Jospa olisinkin saanut tulla haukutuksi ja halveksituksi ja omatuntoni puhtaaksi… Mutta ei, se oli mahdotonta. En ikinä voisi antaa Vesku tietää, mitä olin tehnyt. Hän ajaisi minut nevadaan, kuten painajaisunessani joskus.

Sunnuntaina jouduimme lähtemään kisoihin mukavasti vasta puolenpäivän aikoihin. Hevoset saivat sitä ennen päiväheinänsä ja silti meillä oli hyvää aikaa ajaa lyhyt matka Sipoon puolelle. Lapset ja minä odottelimme kärsivällisesti autossa sen aikaa, kun Vesku kävi hoitamassa ilmoittautumisen ja maksamisen; minä käytin sen ajan muistuttamalla tytöille, että heidän piti ehdottomasti pysyä auton sisällä vahtimassa Jerryä se hetki, kun minä auttaisin Veskua ottamaan Mustin autosta ja laittamaan sen kuntoon. Vasta sen jälkeen me muu perhe lähtisimme katselemaan kilpailuja.
- Joo joo, Danni ja Alissa lupasivat. Ojentauduin kuitenkin, ja avasin takaikkunan puoliksi auki, kun Vesku palasi. Tiesin, että viimeistään viiden minuutin kuluttua jommallakummalla olisi jotain tähdellistä asiaa, mihin minun pitäisi vähintään kommentoida.
- No niin, nyt mä menen, ilmoitin, kun näin Veskun lähestyvän. Otin avaimetkin taskuuni ja napsautin auton ovet lukkoon. En halunnut yhtään tytärtä Mustin jalkoihin, vaikka häntä olisikin vedetty hiuksista.

Vesku näytti vastoin tapojaan sulkeutuneelta ja jopa jännittyneeltä.
- Mä en vieläkään tiedä, olenko mä hullu vai uhkarohkea, hän mutisi.
- Lakkaa olemasta neuroottinen, sä teet täsmälleen oikein, sanoin tavoitellen kyllästynyttä äänensävyä. Voisin rauhoitella häntä, hyssytellä ja myötäillä vaikka aamuun ilman kummempaa tulosta, ellen onnistuisi jotenkin shokeeraamaan häntä.
- Ja sinähän sen tiedät, hän jupisi vastaan. Minä loukkaannuin. Se oli tarpeetonta, oli hän miten hermoraunio tahansa.
- Okei, sä olet idiootti, kun edes yrität vaativaa aata, koko hevonenhan on melkeen yhtä perseestä kuin ratsastaja, äyskäisin takaisin, mutta ei hän tuntunut kuulevan. Niinpä potkaisin häntä vakuudeksi nilkkaan.
- Älä, hän vain sanoi ja kiipesi koppiin laittamaan hevoselle suitsia.

Oikeasti olin sitä mieltä, että tämä oli hyvä tilaisuus kokeilla uutta, entistä vaikeampaa luokkaa ensimmäisen kerran. Täällä siinä ei ollut osallistujia kuin neljä ja oli oikeastaan ihme, että semmoista ollenkaan oli ruvettu järjestämään, tosin onni tämmöisille ensikertalaisille. Uskoin, että jopa Hanna olisi ollut samaa mieltä minun kanssani siitä, että ainakin tilaisuus oli juuri oikea, joskaan en tiennyt, mitä hän olisi sanonut ratsukon valmiudesta. Hän ei ollut vähään aikaan nähnyt heidän ratsastustaan.

Kurotuin koppiin ja nipistin Veskua reidestä.

- Etkö sä luota omaan arvostelukykyysi? Minkälainen lääkäri sä oikeen sitten olet? kysyin vihaisena. Lopultakin hän tuntui kuulevan ja vilkaisi minua.
- Äläs nyt rähise siellä.
- No kun haistattelet mulle. Ei se oo reilua.
- Avaatko sä takaluukun?

Tottelin, enkä enää yrittänyt puhua Veskulle. Tietysti hän oli inhottava vain, koska tilanne oli, mikä oli, mutta en minä halunnut antaa hänelle tilaisuutta suututtaa minua. Ja kuten tavallista, kun Musti oli sutaistu matkapölyistä puhtaaksi ja Vesku oli noussut satulaan, hän näytti henkäisevän ihan jotain eri ilmaa ja hymyili minulle.
- Sanoitko sä äsken jotain? hän kysyi.
- Mä sanoin että näytä niille, sanoin minä.
- Mä yritän. Anna suukko.
- En mä yletä, sä olet liian ylhäällä.
- Taipuu mulla selkä vielä, Vesku sanoi ja kumartui antamaan suukon minulle. Musti tosin totesi tilaisuuden hyväksi astahtaa sivulle päin, joten se jäi hyvin lyhyeksi sipaisuksi, mutta ajatushan oli tärkein.

Hän lähti ratsastamaan verryttelyalueelle ja minä avasin auton ovet. Jerryn vaunut olivat takakontissa ja koottuani ne hoputin tytöt ulos autosta myös.
- Mulla on hirveä pissahätä, valitti Danni.
- Onko se niin hirveä että pitää mennä auton taakse vai etsitäänkö vessa? kysyin tyynenä kuin madonna.
- Se tulee just nyt!
- Okei, mennään auton taakse.

Jos olisin pysähtynyt miettimään, olisin kai onnitellut itseäni siitä, miten ihanan kärsivällinen äiti-ihminen olinkaan. Alissa selvisi bajamajaan asti ja sitten molemmilla olikin jo jano. Kaivoin vaunujen jalkopäästä pillimehua ja lopulta pääsimme verryttelyalueen reunalle asti.
- Isi on tuolla, Danni huomasi.
- Musti on kaikista hienoin noista, totesi Alissa, ja siinä hän kyllä oli oikeassa. Meidän orimme oli paitsi kentän isoin hevonen, myös sopusuhtaisin ja lihaksikkain. Jossain meidän oli täytynyt siis onnistuakin, tai Veskun. Sen lihakset olivat oikeissa paikoissa, mutta sen liikkeessä oli vielä tällä hetkellä sanomisen varaa. Se ei ollut kunnolla lämminnyt, eikä se oikein tuntunut kuuntelevan Veskua vaan kiinnitti enimmäkseen huomionsa muihin hevosiin. Uskoin kuitenkin Veskun saavan sen järjestykseen ennen omaa vuoroansa. Koko luokka ei ollut vielä alkanut.
- Miksei isi hyppää esteitä? kysyi Danni.
- Siinä voisikin olla hyvä konsti saada Musti kuulolle, tirskahdin. – Kyllä isi joskus hyppää esteitä, mutta ei kilpailuissa.
- Mä haluan kanssa hypätä esteitä.

Niin pieniä hevoshulluja kuin olivatkin, ei tyttöjen keskittymiskyky riittänyt seuraamaan koko verryttelyä, joten jouduimme tekemään pienen lenkin ja asettumaan katsomoon vasta, kun luokka alkoi. Sielläkin he nyhjäsivät toisiaan huomaamattomasti, mutta ärsyttävästi parin ensimmäisen ratsukon ajan mutta onneksi osallistujia oli tosiaan vain neljä.
- Nyt tulee Musti, ilmoitin. Olin itse onneksi saanut seurattua ainakin toisella silmällä, miten muut suoriutuivat, joten olin saanut jonkinlaisen vertailukohdan. Musti ei aloittanut ainakaan niitä huonommin, ja se kulki hyvässä muodossa. Ajoittain se minusta meni ihan loistavasti, suorastaan tanssien ja leikitellen, mutta sitten oli muutamia kohtia, joissa se taas näytti suorastaan hajoavan käsiin. Mikä oli ilahduttavaa – luulen – oli se, että Vesku sai sen, ja itsensä, taas kasattua selkeän epäonnistumisenkin jälkeen.

Hän ei kyllä näyttänyt ollenkaan tyytyväiseltä tullessaan radalta.
- Pahoja virheitä, hän sanoi puistellen päätään.
- Niin oli muillakin, juorusin.
- Tuskin niin pahoja.
- Yksi ei tehnyt yhtäkään laukanvaihtoa. Toinen kulki mäyräkoiran mallisena koko radan. Tässä voi käydä miten vaan.
- Voitatko sä? Danni kysyi.
- En mitenkään, Vesku naurahti. Nyt, kun itse suoritus oli ohi, oli vaikea kuvitella hänen ärhentelyään ennen sitä.
- Mennäänkö me sitten kotiin? jatkoi Danni. Ilmeisesti koulukisat riittivät hänen mielestään sille päivälle.
- Odota, loppukäynnit, muistathan sä, muistutin. – Mennään me autolle odottamaan jo.
Tuolla suorituksella ei tulisi palkintoja. Tosin minun mielestäni yksikään näkemäni ratsastus ei ollut palkitsemisen arvoinen, mutta enhän onneksi ollutkaan koulutuomari.

Veskun arvostelussa oli kahdessa kohdassa nolla ja merkintä ”ei esitetty” ja se oli ensimmäinen hylätty arvostelu, minkä minä olin nähnyt hänen koskaan saavan. Hän ei kuitenkaan näyttänyt siitä kovin pahoin masentuvan, iloitsi vain muutamista kahdeksikoista ja monista seiskoista, joita niitäkin oli mukana.
- Nyt me tarvitaan vaan valmennusta, hän sanoi, ja vaikka se kirpaisikin, minun oli oltava samaa mieltä. He olivat treenanneet omin avuin koko kesän. Siltikin… Hannahan oli tietenkin ainoa sovelias heitä valmentamaan – aikoiko Vesku nyt tuhlata lopun isyyslomansa juoksemalla Hangossa? Miten hirveän hauskaa. Miten ihanan kallista.

  Re: Mansikkakesä 13

Lähettäjä: Pingo 
Päivämäärä:   16.8.09 13:00:29

Huh, niin paljon vielä.. :p

  Re: Mansikkakesä 13

Lähettäjä: tölkki 
Päivämäärä:   16.8.09 13:52:49

Ah, vihdoin tää on tässä vaiheessa =)

  Re: Mansikkakesä 13

LähettäjäSennnu 
Päivämäärä:   16.8.09 14:11:39

Mäkin oon aina pitänyt tästä vaiheesta, meissä on kai jotain vikaa :D
----------
47.

Riikasta tuli Jerry Mikaelin sylikummi, en ollut suostunut syrjäyttämään häntä siltä paikalta, eikä kai Veskukaan semmoista ollut missään vaiheessa tosissaan ajatellut. Kummisetää pojalle olikin ollut hankalampi löytää, niin hyvää ystävää ei vaan oikein tuntunut olevan, kun Lauri ja Miila kerran olivat jo Dannin kummeja. Ilja ei kuulunut kirkkoon, Villeä en minä suostunut harkitsemaan, eikä Vesku veljiään.
- Ei ole mitään lakia, että pitäisi olla mieskummi ja naiskummi, sanoin lopulta väsyneenä hedelmättömään keskusteluun. – Otetaan pelkkiä tätejä. Se saa sitten pyörittää niitä pikku sormiensa ympäri isompana. Otetaan Jinna toiseksi kummiksi, muuten se jää ilman kummilasta jos Jerry jää meidän kuopukseksi.
- Ei puhuta siitä nyt, sanoi Vesku nopeasti. Hän vaikutti erittäin tuskastuneelta siihen asiaintilaan, että minun ei enää välttämättä suositeltu hankkiutuvan uudelleen raskaaksi. Eipä silti, minusta meillä oli kasvatettavia jo ihan tarpeeksi jo nytkin, ja oli minulla muuta tekemistäkin kuin olla äitiyslomalla. Ainakin nyt lähivuosina.

Kolme kummitätiä kuulosti paremmalta kuin kaksi – kuten prinsessa Ruususessa, vai missähän sadussa se olikaan – ja lähinnä siksi suostuin siihen, että Hannaakin pyydettäisiin. Hänhän voisi muuten liihotella paikalle pahaksi neljänneksi kummiksi, joka noituisi Jerryn pistämään sormeensa 18-vuotiaana.
- Kolme haltiatarkummia, hymyilin tyytyväisenä, kun kaikki olivat saapuneet paikalle sinä nimenomaisena päivänä. Talo oli tupaten täynnä väkeä ja minua stressasi, että mihin kaikki mahtuisivat istumaan ja riittäisivätkö kakut ja kaikki muukin, niin, että se olikin suunnilleen ainoa hetki, jolloin hymyilin, ennen kuin toimitus oli ohi ja pappi ruokittu ja lähtenyt. Sitten saatoin potkaista kengät pois rentoutua hiukan. Täydellisen hyvä olo oli mahdottomuus niin kauan kun kaikki Veskun veljenlapset olivat läsnä, eikä muutenkaan mahtunut liikkumaan huoneesta toiseen törmäämättä johonkuhun.

- Ja mä luulin, että meillä oli iso talo, huokaisin Siirille.
- Aja noi lapset ullakolle, hän ehdotti.
- Sä olet nero! Ota sä osa, mä paimennan osan.
Danni ja Alissa ja Joonas ja Leksa ja Taija ja Tapani ja Loviisa ja Launo ja Nilla ja Eemil kiipesivät mielihyvin kerrosta ylemmäs ja tilanne rauhoittui huomattavasti, vaikka sieltä sitten alkoikin kuulua töminää ja naurua. Vain Jerry ja Titan ja Jaskan nuorimmainen jäivät alakertaan ja molemmat nukkuivat. Tuntui, että tarvitsin silti hengähdystauon ja kävin ilmoittamassa Veskulle, että kävisin ruokkimassa hevoset, jos hän huolehtisi vieraista vähän aikaa.
- Älä unohdu sinne, hän varoitti, lievä kaipuu muualle taisi paistaa silmistäni.
- Mä lupaan vaan ruokkia ne, ja sitten ehkä poltan yhden tupakan, vakuutin. Tai kaksi.
Kiskoin leninkini päälle kuistin nurkasta pitkän öljykangastakin ja vedin saappaat jalkaan. Näytin varmaan karjakolta, mutta en viitsinyt ruveta vaihtamaan koko vaatekertaa tallissa käynnin takia. Tuttujahan siellä vain olisi, jos ketään.

Vähän pettymyksekseni talli oli tyhjä. Olisin hyvin voinut tappaa vähän aikaa juttelemalla jonkun kanssa, mutta eipä se kai olisi ollut kovin sopivaa. Jaoin heinät, mutta tupakasta en aikonut luopua: istuin hetkeksi huvimajaan. Olin selvinnyt juhlista aika hyvin, mielestäni. En tosin ollut osunut vielä naamakkain Siirin vanhempien kanssa väentungoksessa, ja sitä olin pelännyt eniten. He olivat vaan jossain vaiheessa, melkein myöhässä, ilmestyneet, kun pappi oli jo ruvennut rykimään kurkkuaan selväksi. Mietiskelin hetken mahdollisia lähestymistapoja ja sopivia repliikkejä ja yritin puhallella savurenkuloita, mutta päätin sitten mennä ja ottaa härkää sarvista.

Ensimmäiseksi törmäsin kuitenkin Hannaan ja puolisoonsa, joka oli myös lähtenyt mukaan.
- Kiva kun säkin tulit, sanoin Kaitsulle ja tökkäsin häntä ystävällisesti kylkeen. Hannan mies oli mukava.
- Mitä Vesku oikein ajatteli mennessään yrittämään jotain vaativaa aata? kysyi Hanna minulta esipuheitta. Hän oli pukeutunut tilaisuuden kunniaksi siniseen leninkiin ja näytti kerrankin vähän tätimäiseltä, minkä olin ilokseni todennut heti, kun he saapuivat.
- Etkö sä voisi kysyä siltä, ehdotin. – Musta se oli ihan hyvä idea.
- Me keskusteltiin siitä jo.
- No mitä se sanoi?
- Se lupasi antaa Mustin mulle kuukaudeksi kisattavaksi.
- Mitä? kiljaisin ja katseeni haravoi villisti ihmisiä olohuoneessa , minkä ovella seisoimme.
- No, musta se on hyvä idea ja Vesku sanoi, että täällä on hommia nyt vaikka miten, meinaatte kuulemma pihatonkin rakentaa. Mä ratsastan sen kanssa muutaman vaativan aan ja…

Minä en ehtinyt vastata siihen nyt mitään, vaan säntäsin etsimään Veskua. Olohuoneessa hän ei ollut, eikä vierashuoneessa, missä Siiri yleensä asui, mutta mihin Leena nyt jäisi pariksi yöksi. Jerryn huoneessa hän sitten seistä törötti Saaran kanssa kirjahyllyn ääressä. Eevakin, Veskun vanhemman veljen vaimo, oli siellä ja kuului parhaillaan ihmettelevän, miten me saatoimme pitää kirjahyllyä samassa huoneessa vauvan kanssa.
- Nehän oikeen imee pölyä itseensä, pölyallergia on nykyään kauhean yleistä, Eeva sanoi paheksuen.
- Mä osaan kyllä pyyhkiä pölyt kirjahyllystä, sanoin epäkohteliaasti, mikä oli suoranainen vale, sillä en totisesti ollut tehnyt sitä kuin edellisenä jouluna. Eeva pyyhkäisi sormellaan ylimmän kirjarivin päältä, mutta ei siellä mitään ollut. Vesku oli imuroinut ne pari päivää sitten.
- Sitä paitsi nykytietämyksen mukaan on parempi altistaa lapsia asioille eikä pitää niitä liian steriilissä ympäristössä. Sillon ne vasta astmoja ja allergioita saakin, jatkoin, kun nyt olin päässyt yhteen lempiaiheeseeni.

Vesku yskäisi hiljaa ja laittoi kätensä ympärilleni ja kun Eeva vähän loukkaantuneena meni pois, hän alkoi nauraa ääneen.
- Onko toi ihan totta? kysyi Saara. Minuakin nauratti, kun vakuutin hänelle että kyllä se oli.
- No sitten teidän tytöt on varmaan terveitä kuin pukit, hän sanoi ja lisäsi kiireesti, ennen kuin ehdin edes tajuta, että sen olisi voinut ottaa henkilökohtaisena loukkauksena siivoustaitojani kohtaan, että kun he olivat vauvasta asti totutelleet kaikkeen pölyyn, mitä tallista löytyi.
- Joo, ne on ihan malliesimerkki, vakuutti Vesku.
- Saanko mä lainata nää? kysyi Saara sitten, näyttäen paria minun kirjaani, joita hän piteli. Lupasin. Kumpikin oli vanha joululahja, joita en ollut tullut lukeneeksi, kun en vielä ollut saanut keuhkoputkentulehdusta tai muuta pahempaa tautia.

Kun Saara lähti pakkaamaan kirjat laukkuunsa, muistin asiani.
- Meinaatko sä tosiaan lähettää Mustin Hannalle? tiukkasin.
- Joo. Se ehdotti ja mikäs sen parempi, se saa nyt ainakin ammattitaitosta ratsastusta, hän sanoi ja laittoi toisenkin kätensä vyötärölleni, kuin olisimme olleet tanssimassa.
- Koska sä ajattelit mulle mainita asiasta?
- Suunnilleen nyt. Mehän sovittiin siitä vasta kymmenen minuuttia sitten!

Mietin pienen hetken ja totesin, ettei minulla tosiaankaan ollut nyt syytä ruveta marmattamaan.
- Ehkä se onkin ihan hyvä, myönsin.
- Mä odotin sun alottavan hirmuisen rähinän, että miksei sulle ole kerrottu mitään, Vesku hymyili.
- Mä saatan olla pikkuisen utelias, mutta en mä sentään kohtuuton ole, toivottavasti, sanoin arvokkaasti.
- Et yleensä, Vesku myönsi.
- Yleensä? kiusoittelin ja kurotuin antamaan hänelle suukon. Oli ihan kuin olisimme hiipineet piiloon vierasjoukolta tänne vauvanhuoneeseen, olimme vielä sopivasti oven takanakin.

Jinna katkaisi pusuttelumme tulemalla Jerryn kanssa sisään. Hän ei ensin huomannut meitä vaan vei vauvan hoitopöydälle ja vasta kun hän kääntyi heittääkseen vaipan roskikseen hän huomasi meidät.
- Ai, te ootte piiloutunu tänne, hän hymähti.
- Joo, hetken hengähdystauko, virnuilin takaisin. – Mutta kai mun pitää mennä keittämään lisää kahvia, tai jotain…
- Teidän pitää mennä avaamaan ristiäislahjoja, Jinna sanoi ja minä irvistin. Se vasta olisikin noloa.
- Mä syöttäsin sen mieluummin, sanoin ja osoitin vauvaa.
- Mä syötin sen jo, sori. Riikka ei uskaltanut, joten mun piti uhrautua.

- Mennään, sanoi Vesku ja talutti minut takaisin vieraiden keskelle. Kiittelimme lahjoista ja hymyilimme ja jossain vaiheessa Jinna toi Jerrynkin takaisin ja antoi sen Veskun syliin kutiteltavaksi. Minä sain jatkaa kättelemistä ja halailua hänenkin puolestaan, mutta kestin sen urhoollisesti. Eivät toki kaikki halailleet, Juhankin sain pysäytettyä melkein metrin päähän pelkällä katseella. Melkein yhtä etäältä minulle hymyili tuskin huomattavasti Eeva.

Tilanne rauhoittui, kun Veskun veljet lähtivät ja samalla hiljeni jytinä yläkerrasta, kun valtaosa lapsista meni sen tien. Juha ja Saara yrittivät seurata esimerkkiä, mutta Siiri pisti kampoihin.
- Kello on jo vaikka miten paljon! Mä en ehdi enää kumminkaan ratsastaa valosalla! Mä voin ihan yhtä hyvin tulla kotiin huomenna!
- Mun pitää sitten lähteä hoitamaan sun hevosesi, sanoi Ali, jota olin juuri tullut rauhassa hyvästelemään eteiseen.
- No niin! sanoi Siiri riemuissaan, kuin olisi voittanut jotain. Juha näytti vähän tuikealta ja Saara vilkaisi minua epätietoisena.

- Saa Siiri jäädä meidän puolesta, mutta Leenakin jää, niin että pitää keksiä joku toinen nukkumapaikka, sanoin varovasti. En oikein tiennyt haluttiinko minun kieltävän tai myöntävän – tosin enpä ollut koskaan kieltänyt Siiriä jäämästä, ehken olisi osannutkaan.
- Mä voin mennä ullakolle, Se päätyhuone on ihana! sanoi Siiri nopeasti.
- Te ootte ihan mahdottomia molemmat, sanoi Juha ja hän kuulosti vihaiselta. Ihan säikähdin.
- Tietysti vaan, jos teille sopii, lisäsin pienellä äänellä.
- Jää nyt sitten… aloitti Saara, mutta Juha tarttui hänen käsivarteensa.
- Mitä jos Siiri kerrankin tekisi niin kuin me halutaan?

Käännyin mennäkseni pois. En halunnut olla todistamassa perheriitaa. Menin keittiöön ja aloin lastata kaikkia kymmeniä kahvikuppeja tiskikoneeseen ja kolistelin, ettei minun olisi tarvinnut kuunnella hiljaiseksi tarkoitettua riitelyä kuistin ovelta. Se oli kiusallista, mutta pian se hiljeni.
- No, te voititte, tuli Juha sitten ilmoittamaan. Hän oli päässyt taakseni niin äänettömästi, että tiputin pelästyksissäni kädessäni olleen lautasen. Onneksi se ei särkynyt.
- Vai niin te päätitte, sanoin.
- Joo. Minkäs teille mahtaa, jos te kerran liittoudutte. Hänen äänensä oli edelleen vihainen, mutta ei enää niin pahasti kuin aiemmin.
- Mun ei kai olisi pitänyt sotkeutua siihen, mutta… aloitin. Tilanne oli omituinen. Minä olin vihainen hänelle ja hän minulle, mutta eri syistä, ja hän siinä akuutimmin, niin että olin ihan puolustuskannalla. Mitä taivaan nimessä tapahtuisi, jos hän saisi joskus tietää, että olin ostanut Siirille raskaustestin?
- No älä nyt ala itkeä. Ei tää niin vakava asia ole.

Omituista kyllä, tunsin vain helpotusta, kun Juha näytti leppyvän. Olisin voinut koota itseni ja oman ylenkatseeni, mutten voinut muuta kuin virnistää vastaukseksi.
- Mä voin auttaa astioiden kanssa! ilmoitti Siiri, joka tanssi keittiöön ja Juha kääntyi menemään nyökäten ja heilauttaen kättään. Hyvä että menikin, vaikka tuskin hän nyt täällä olisi erehtynyt mitään ihmeellistä möläyttämään. Saara auttoi Joonakselle takkia päälle näköetäisyydellä ja muutenkin väkeä oli vielä kävelemässä ympäriinsä melkein tusinoittain.

Hanna ja Kaitsu olivat lähdössä seuraavaksi, Hanna ja Vesku sopivat eteisessä Mustin siirtämisestä Hankoon sunnuntaina, kun Hanna tulisi käymään Vantaalla kisoissa. Musti ja Veskukin olivat ilmoittautuneet sinne, mutta Hanna oli sitä mieltä, että hän voisi antaa hevoselle nyt pari päivää vapaata, jotta se olisi sitten innokkaampi tositreeniin. Minä pyyhkäisin tiskipöydän ja laitoin astianpesukoneen päälle ja menin eteiseen norkoilemaan myös.
- Haetteko te sen sitten täältä vai miten? kysyin asiallisesti.
- No vaikka, turha sitä kai on moneen kertaan lastata. Jessi, tule käymään ulkona, Hanna sanoi sitten ja torjui kättään kohottamalla Kaitsun yrityksen seurata häntä.

Hämmästyin, mutta enhän voinut muutakaan kuin seurata Hannaa. Tallitakin kiskaisin viime hetkessä niskaani. Tuskatupakka-askissani oli vielä aika monta jäljellä ja pahat aavistukset täyttivät mieleni. En voinut keksiä, mitä kahdenkeskistä asiaa Hannalla muka minulle oli, vaikka yritin voittaa miettimisaikaa käymällä taas huvimajassa. Hanna odotti kärsivällisenä heidän autonsa, matalan mustan urheilumallisen, vieressä, kun kopeloin askin käteeni. Nyt, kun hän oli vetänyt mekkonsa päälle pitkän mokkatakin hän ei enää ollut vähääkään tätimäisen näköinen ja itsetuntoni laski.

- Tässä, Hanna sanoi ja ojensi käteeni jotain pientä ja neliskanttista.
- Mikä tää on?
- Se on pankkikirja. Semmosia oli ennen vanhaan kaikilla, mutta mahdatko sä edes muistaa semmosta aikaa?
- En mä nyt niin kakara ole, sanoin loukkaantuneena. – Miksi sä annat mulle pankkikirjan?
- Ei se ole sulle, se on mun kummipojalle, ja mä annan sen sulle talteen, koska Vesku alkaisi vängätä siitä mun kanssa.
- Miksi sä luulet etten mä alkaisi? kysyin ja kääntelin pientä kirjasta. – Ja tehän toitte jo ristiäislahjan.
- Etköhän sä ole enemmän realisti. Jos mä haluan avata ensimmäiselle ja ainoalle kummilapselleni pankkitilin niin eihän se itse asiassa teille kuulu.
- Miksi sä sitten annat tän mulle? kysyin kohottaen katseeni. Hanna kohautti siroja olkapäitään.
- Kai mä ajattelin todistaa sulle, että oli kannattavaa valita mut kuitenkin kummiksi.

Suutuin sekunnissa niin, etten heti saanut sanaa suustani ja kohotin jo kättäni, joka halusi välttämättä läväyttää Hannaa päin naamaa.
- Ei sua rahan takia pyydetty, sähisin ja pistin käteni väkipakolla taskuun. Lyöminen ei ehkä kuitenkaan olisi kauhean fiksua. Olimmehan me joskus vähän tapelleetkin, kuin kaksi kissaa, mutta olinhan vähän fiksuuntunut niistä ajoista, ainakin toivottavasti. Tyrkytin kirjasta takaisin Hannalle. – Mä en halua ottaa tätä. Se on sun ja mun vauvani välinen asia, jos sä haluat sille jossain vaiheessa tunkea rahaa. Niinhän sä sanoit itsekin, ettei se kuulu muille.
- Miksi te sitten otitte mut kummiksi? kysyi Hanna ja näytti ihan oikeasti hämmästyneeltä.
- Koska mä luulin että me ollaan ystäviä! huusin.
- Ei mulla ole ystäviä. Hännystelijöitä ja käskyläisiä vaan, ja miehiä.

Hän ei näyttänyt eikä kuulostanut mitenkään murheelliselta tai säälittävältä sanoessaan sen, kunhan totesi, mutta minä kyllä säälin häntä äkkiä, yllättäen ja kovasti.
- Ja kenenkähän syy se sitten on? kysyin.
- Mä en tiedä, musta ei vaan noin yleensä ottaen pidetä.
- Niin, ei varmaan, koska sä olet ilkeä ja pröystäilevä ja vaikket olisikaan niin sulle ollaan kateellisia, koska sä olet ton näköinen ja rikas ja menestyvä!
- No niinpä.
- Mutta mä en ole sulle kateellinen! ilmoitin. – Mulla on päinvastoin semmosta, mistä sä olet kateellinen. Niin että mä kyllä kestän senkin että sulla on rahaa jaettavaksi asti. Mulla on varaa jopa joskus lievästi pitää susta.

Nappasin sittenkin pankkikirjan takaisin ja tipautin sen takkini taskuun. Hän näytti yllättyneeltä, ja ellei ajatus olisi Hannan kohdalla ollut mahdoton, olisin sanonut että hän näytti olevan hämillään.
- Mä todennäköisesti saisin sun miehesi, jos haluaisin, hän huomautti.
- En usko. Ja vaikka saisitkin niin se ei pysyisi sun luonasi ja ainakaan et saa mun lapsia.
Tuijotin häntä leuka pystyssä ja nyt vasta muistin sytyttää sen tupakan. Halusin puhaltaa savuja Hannan naamalle. Hän käänsi päänsä äkkiä pois.
- Mä en aina osaa oikein suhtautua suhun, hän sanoi sitten.
- Sä et ole kovin selkeä persoona itsekään, totesin.
- Ensin sä suutut kun mä tarjoan rahaa ja sitten sä otat sen kuitenkin.
- En mä rahan takia suostunut siihen, että sä tulisit kummiksi, toistin. – Hitto vie, pelkkiä hankaluuksiahan siitä tulee kun noi kasvaa isommaksi, jos tyttöjen kummit ostaa niille joululahjoiksi Tarjoustalosta barbinuket ja pikkuveli saa pleikkarin.
- Miksi sitten?

Mietin vain hetken. – Koska sä näytit ihan inhimilliseltä olennolta kun sä pidit Jerryä sylissä. Koska mä ajattelin, että siitä voisi olla iloa sulle, nyt kun kumminkin olet liian vanha saamaan enää omia.
- En mä niin vanha vielä ole! Hanna sanoi kuulostaen loukkaantuneelta, mutta jatkoi toki samaan hengenvetoon, ettei hän halunnutkaan, ja että minä olin näsäviisas.
- Siksi sä musta tykkäätkin, mä olen ainoa joka edes yrittää pistää sua välillä järjestykseen, ehdotin, vaikkei minulla itse asiassa ollut aavistustakaan siitä, pitikö Hanna minusta, tai ylipäätään yhdestäkään ihmisestä maailmassa.
- Sä olet ainakin virkistävä poikkeus, hän myönsi. – Tiedätkö sä muuten, mitä tupakointi tekee iholle?
- Tiedän. Mä olen lääkäri. Haluatko sä jämät? tarjosin ja epäröiden Hanna imaisi savukkeestani. Hän oli ilmeisesti varjellut ihoaan ja keuhkojaan aika pitkään, sillä hän sai hurjan yskänpuuskan. Taoin häntä selkään.

Joskus mietin, olinko ainoa maailmassa, joka näki, että Hannalla oli huumorintajua, tai mitä se lieneekään ollut, mikä tuntui saavan hänet hyvälle tuulelle aina, jos oikein piikittelin häntä. Totuus kuitenkin oli, että välillä pidin hänestä kovasti. Niin nytkin, kun hänen silmänsä valuivat vettä ja meikit värjäsivät hänen silmiensä alle muutaman tumman rannun. Hymyilin tyytyväisenä, kun hän yritti kuivata niitä ja onnistui vain hankaamaan ja levittämään.
- Sä olet aika virkistävä itsekin välillä, huomautin. – Ainakin näin pieninä annoksina ja kunhan sulle muistuttaa, ettet sä ole kaikkialla maailman napa. Ja ihan näin ystävänä, sun ehkä kannattaisi vilkasta peiliin, sillä Kaitsu tulee jo.

  Re: Mansikkakesä 13

Lähettäjä: Pingo 
Päivämäärä:   16.8.09 16:28:00

voi Hanna.. ihan huippu

  Re: Mansikkakesä 13

LähettäjäSennnu 
Päivämäärä:   16.8.09 18:40:47

48.

Iltakahdeksaan mennessä kaikki vieraat olivat lähteneet, tietenkin Leenaa ja Siiriä lukuun ottamatta ja tunsin itseni kuolemanväsyneeksi. Minun piti kuitenkin auttaa vielä Siiriä kotiutumaan ullakolle ja vetää sinne pitkä remonttijatkojohto eteisestä, että hän sai lampun päätykamariin. Vesku oli sitä pikkuhiljaa rakennellut vapaina hetkinään niin, että se alkoi olla jo tosiaan huoneen näköinen. Tai pienen koulun jumppasalin.
- Tuleekohan sulle täällä avaran paikan kammo? epäilin.
- No en usko. Mä pistän patjan tohon ikkunan alle ja katselen tähtiä, Siiri suunnitteli haaveellisena.
- Kas kummaa, tästähän voisi vaikka kiikarilla tiirailla Anttiloille sisään, tuumasin vilkaistuani itse ulos. Niin korkealta naapuritalon valot näkyivät matalan pajukon takaa, vaikkei sinne muualta talosta tai pihasta näkynytkään.

- Oho, niinpä voiskin, Siiri ihmetteli. – Mähän voisinkin oikeastaan käydä moikkaamassa Anttua nyt, kun oon kerran täällä.
- Mahtaakohan se olla kotona näin perjantai-iltana?
- On se.
- Älä viivy myöhään, varoitin.
- En, ja oikeastaan mä voisinkin pyytää sen auttamaan mua iltatallissa.
- Älä anna sen taluttaa hevosia, ainakaan vuokralaisten.
- Ei se uskalla taluttaa varmaan edes Nastia, mutta se voi pitää mulle seuraa.

Siiri lähti kännykkäänsä naputellen alas ja minä katselin ympärilleni. Ullakko kutkutti aina välillä ajatuksiani, sinne kun voisi rakentaa vaikka mitä. Sen ainoa vika oli, että sähköjä oli vedetty vain yhden johdon verran ja sen päässä roikkui yksinäinen lamppu melko tasan tarkkaan keskellä taloa. Siinä olisi iso ja epäilemättä kallis homma teettää jollakin ammattimiehellä, ennen kuin siitä voisi oikeasti tehdä asuintilaa tai mitään.

Nyt oli kuitenkin toinen projekti vuorossa. Vesku selitti Leenalle pihatonrakennuksesta, kun menin alas.
- Mahdatteko te saada sitä kahdestaan pystyyn, Leena epäili. Minäkin epäilin vähän, mutta en aikonut tunnustaa sitä. Ainakin voisimme laittaa sen alulle.
- Me voidaan ottaa metsänpuolimmainen tarha ja laajentaa sitä, Vesku mietti. – Sitä ryteikköä pitää raivata.
- Siinä meneekin sitten loppusyksy, huoahdin, muistaen, miten olin yrittänyt käsipelillä raivata sinne polkua alkukesällä.
- Mä vuokraan moottorisahan, ja sitten kun ollaan suunniteltu pihattorakennus niin mä pyydän Iljan apuun, sanoi Vesku.

Jostain kuului piippaus ja kesti hetken ennen kuin tajusin sen minun puhelimekseni. Olin niin tottunut siihen, että sen ääni kuului aina taskusta, mutta nyt se oli tungettuna television taakse. Kara oli lähettänyt minulle tekstiviestin.
- Kiesus, mä ehdin jo ihan unohtaa, että mä lupasin viedä Nallen huomenna kisoihin! säikähdin. Kara oli kysynyt, koska meidän pitäisi lähteä.
- Moneltako se starttaa? Vesku kysyi.
- En mä edes tiedä, mitä luokkia se on menossa. Oiskohan netissä jo lähtölistoja?

Avasin koneen ja etsin nopeasti kyseisen seuran sivut. Kisat alkaisivat yhdeksältä ja Karan ja Nallen nimi löytyi jo ensimmäiseltä listalta.
- Kyllä meidän pitää kahdeksalta olla jo menossa, totesin ja näpyttelin Karalle vastauksen. – Hiton hyvä että se kysyi! Mähän olisin nukkunut vielä siihen aikaan muuten nyt kun täällä on sekä hevosen- että lastenhoitaja!
Vilkaisin Leenaa, joka istui molemmat tytöt sylissään nojatuolissa. Dannilla oli peukalo suussa ja hän näytti siltä kuin nukahtaisi minä hetkenä hyvänsä. Alissa hyräili hiljaa itsekseen. Päivä oli tainnut olla tavallista rankempi heillekin, eivät he yleensä saaneet leikkiä niin monen lapsen kanssa koko iltaa.
- Ne ei taida jaksaa paljon iltapalaa, Leena hymähti.
- Jaksetaan, Alissa sanoi ryhdistäytyen. – Täytekakkua!

Siiri tuli kanssani aamutalliin Veskun ja Leenan jäädessä lastenhoitohommiin. Ei ollut vielä niin syksy, että kuudelta olisi ollut pimeää, mutta jokin omituinen harmaan sävy ilmassa oli. Uumoilin vesisadetta ja päätin yrittää muistaa pakata sadetakkini mukaan. Annoin Siirin mennä ruokkimaan hevoset ja aloitin itse kytkemällä traikun maasturin perään ja ajamalla sen tallin eteen.

Kara tuli melkein yhtä aikaisin kuin mekin, näyttäen jännittyneeltä, mutta päättäväiseltä.
- Tästä se nyt lähtee, hän jupisi.
- Sä voit pakata satulan ja muut kamat sillä aikaa kun ne syö, ehdotin ja hän näytti kiitolliselta, kun joku sanoi mitä tehdä.
- Missä Pete ja Paju kuppaa, eikö nekin ole lähdössä? Siiri kysyi.
- Ne varmaan menee vasta isompia luokkia, tuskin ne lähtee vielä monen tuntiin, arvelin.
- Hitsi kun mäkin pääsisin katsomaan, Siiri huokaisi.
- No mikset tule? Olisit ihan kotinurkilla sitten jo, sun vanhemmat voi vaikka kauppareissulla napata sut sieltä kyytiin, ehdotin. Siiri näytti hetken nyrpeältä, mutta kun aloin paasata hänelle polttoaineen hinnoista, hän sanoi ymmärtävänsä.
- Me käydään aamiaisella sillä aikaa kun sä harjaat sen, huikkasin Karalle ja sitten kipitimme sisään.

Miten minun sormiani syyhysikään päästä itse kisaamaan, kun pääsimme perille ja näin sen kaiken, traikkurivistöt ja kiiltävät hevoset ja hermostuneet ratsastajat ja kannustavat poniäidit! Tunsin melkein itsekin olevani sellainen, kun jätimme Nallen Siirin hoiviin ja lähdin näyttämään Karalle, mihin hänen pitäisi ilmoittautua ja maksaa. Hänen kätensä tärisivät.
- Mitä mä nyt teen? hän ihmetteli. Vilkaisin kelloa.
- Kohta varttia vaille. Ihan kohta varmaan kuulutetaan, että kilpailijat saa mennä tutustumaan rataan. Sitten sä menet sinne ja katsot onko siellä jotain kinkkisiä välejä tai esteitä. Radanhan sä tietysti olet jo opetellut tuolta ilmotustaululta.
- En ole, Kara sanoi säikähtäneenä.
- Mutta etkö sä ole kisannut ennen kuin sä ostit Nallen? Mä luulin että teillä oli siellä ratsastuskoulussa kisoja.
- Joo, mutta siellä verryteltiin aina radalla, siinä sen ehti katsoa samalla numerokylteistä. Ei esteitäkään ollut koskaan kuin kuusi korkeintaan.
- No ei hätää, voit sä opetella sen täälläkin yhtä lailla kävellessäsi. Mutta nyt on kumminkin aikaa niin että kannattaa mennä katsomaan ratapiirustusta.

Kara tunkeutui ihmisjoukkoon, joka parveili ilmoitustaulun edessä, mutta melkein saman tien odottamani kuulutus tulikin.
- Tuu mukaan, hän pyysi. – Vai saako sinne?
- Saa, sanoin. Minä en tokikaan ollut Karan valmentaja, ja suurin osa kanssakilpailijoista näytti kulkevan rataa keskenään, mutta menin silti. Esteiden näkeminen näytti rauhoittavan häntä kovasti, ne kun olivat melkein polvenkorkuisia.
- Kyllä me näistä selvitään, hän sanoi helpottuneena.
- Nalle selviää vaikka kolmijalkaisena, kunhan sä muistat radan. Ja muista tervehtiä tuomaria ja odottaa lähtömerkkiä!

Menimme Siirin kanssa kentänlaidan katsomoon seuraamaan Karan verryttelyä. Hän näytti löytäneen kadonneen langanpään taas päästyään satulaan ja ratsasti nätisti ja helpon näköisesti. Elleivät kyseessä olisi olleet hänen ensimmäiset kisansa, olisin saattanut vähän kuittailla hänelle osallistumisesta kuudenkymmenen sentin luokkaan, mutta jos hän menisi radankin tuolla tavoin, tämä jäisi varmaan viimeiseksi.
- Soititko sä jo kotiin, muistin kysyä Siiriltä, kun poniratsastajat olivat menneet ja siirryimme maneesin puolelle odottamaan Karan vuoroa.
- En mä vielä, hän mutisi.
- Soita, komensin minä ja huokaisten hän totteli.
- Ne on lähdössä päivällä aikaan kauppaan, ne tulee sitten hakemaan mut kotimatkalla, hän ilmoitti.

Kara ratsasti radalle sen näköisenä kuin olisi tehnyt sitä viikottain koko kesän: hyvin hänellä ainakin pokka piti. Hän tervehti tuomareita, odotti vihellystä ja nosti sitten laukan. Nalle ei näytellyt, sillä olikin muistaakseni ihan oikeasti kokemusta kaiken maailman pikkukisoista, eikä sillä ollut mitään vaikeuksia edetä esteeltä toiselle.
- Vähän ne menee hyvin! Siiri kuiskasi, ja niin he menivätkin – kunnes Kara alkoi hidastaa hevosta viidennen esteen jälkeen. Hän vilkuili hurjistuneen näköisenä ympärilleen.
- Voi ei, nyt se on eksyksissä! puuskahdin minä ja niin Kara olikin. Ihan kokonaan Nalle ei ehtinyt pysähtyä, ennen kuin Kara päätti kai hätäpäissään tehdä vaan jotakin ja ohjasi sen jo kerran hyppäämälleen okserille väärästä suunnasta. Pilli soi saman tien ja se oli sitten siinä.

- Mä en kestä! Kara voihki korvannipukoitaan myöten kirkkaanpunaisena, kun seurasimme häntä ulos maneesista. – Miten kukaan voi olla näin urpo! Mikä este mun ois pitäny hypätä?
- Se sininen pysty joka oli lyhyessä päädyssä, sanoi Siiri.
- Sä et voinu nähdä sen numeroa siitä, missä sä rupesit ihmettelemään, huomautin. – Mutta muuten meni tosi hyvin! Kyllä sä sen jo seuraavassa luokassa muistat!
Melko lailla selkääntaputtelua ja päänsilittelyä onneton ratsastaja tarvitsi, ennen kuin hän nousi murheen alhosta. Aloin jo melkein kyllästyä lohdutteluun, kun alistunut hymy lopulta löytyi.
- Ainakaan tästä ei voi kuin nousta, hän huokaisi.

Tapoimme sitten aikaa ainakin tunnin verran, ennen kuin ensimmäisen luokan palkintojenjako oli saatu suoritettua ja Kara uuden radankävelyn jälkeen alkoi valmistautua seuraavaan luokkaan. Siihen mennessä Pete ja Pajukin olivat jo ilmestyneet kisapaikalle ja Siiri löytänyt vanhoja kavereitaan, joiden kanssa oli aiemmin käynyt täällä ratsastustunneilla tai hoitamassa poneja. Sisarukset tahtoivat tietysti tietää, miten Kara oli onnistunut ensimmäisessä luokassa ja irvistelivät myötätunnosta kuullessaan, että hän oli unohtanut radan.
- Eiköhän se nyt jo muista sen, tuumasin ja lähdin Siirin kanssa takaisin maneesiin katsomaan, miten seuraava yritys onnistuisi. Siiri puhui puhelimeensa ja kuulin hänen kärsimättömän äänensä.
- Kaks minuuttia, kai te voitte vaivaset kaks minuuttia odottaa? Kara on just aloittamassa!

Nalle alkoi kai vähän väsyä, se ei uhkunut enää semmoista hyppäämisen riemua kuin aamulla. Kiltisti se kuitenkin ylitti kaikki esteet paitsi yhtä, jolle se tuli vähän liian lähelle ja kolautti puomin alas. Siitä huolimatta Kara näytti riemastuneelta ja taputteli sitä molemmin puolin kaulaa suunnatessaan kohti avautuvia portteja.
- Upeeta, totesin Siirille tyytyväisenä. – Olishan se varmaan mielellään mennyt puhtaan radan, mutta nyt mekin voidaan lähteä kotiin!
- Mä olisin halunnut jäädä katsomaan Peteä ja Pajua, mutta muumiot tuli kuulemma jo, Siiri sanoi murjottaen.
- Hae kotoa fillari ja poljet takaisin, esitin. Ei Siirillä ollut tänne montaakaan kilometriä. Hän näytti riemastuvan ajatuksesta.

Olin olettanut Siirin kyydin jäävän odottamaan kauas tienviereen, mihin henkilöautot piti kisojen aikaan jättää, mutta pessimistinä olin varautunut muuhunkin, joten en kovasti säikähtänyt, kun maneesin ovella olimme törmätä Juhaan ja Joonakseen.
- Olisin mä tullut autollekin, Siiri sanoi mörkkinä. Totisesti hän alkoi olla teini-iässä. Muistin, miten hän oli pari talvea sitten aloittanut täällä ratsastustunnit ja ollut alati hyvällä tuulella asian johdosta, jopa vanhempiensa läsnä ollessa.
- Älä nyt kiukuttele, sanoin lyhyesti. – Oisit onnellinen kun sua sentään kuskataan sinne sun tänne.
- Jos mulla olisi mopo niin mua ei tarvitsisi kuskata, Siiri sanoi. Juha näytti lievästi tuskastuneelta.
- Mennään, ennen kuin pakasteet sulaa kasseihin, hän sanoi vain.
- Mä käyn vaan sanomassa Karalle, Siiri sanoi ja oli tiessään. Minusta hän oli vähän kohtuuton, Kara oli takuulla niin täpinöissään, että tuskin huomaisi Siirin puuttumista.

- Se on murrosiässä, sanoin Juhalle selittävästi, vaikka minun teki mieli sanoa hänelle jotain ihan muuta, kuten että lopettaisi tuon lehmämäisen tuijotuksen. Joonaksen roikkuessa hänen käsivarressaan jätin sen kuitenkin lausumatta ääneen.
- Joo, Juha sanoi ja yritti estää Joonasta kiipeämästä reppuselkäänsä selkäännousurampilta. – Onko teillä kaikki hyvin?

- Tietysti on, tokaisin ja toivoin, että hän pian luopuisi noista vihjailevista kysymyksistään. Toivoin itse asiassa, että hän luopuisi koko läsnäolostaan elämässäni, mutta siitä tuskin oli toivoa niin kauan, kun Siiri kuului tavallaan osaksi meidänkin talouteen. Miksen ollut sitä tajunnut silloin, kun olin antanut tuon miehen sulopuhella minulle? Viisi vuotta huonoa omaatuntoa oli paljon raskaampi kannettava kuin viisi vuotta tyydyttämätöntä uteliaisuutta, tai mitään tekemätöntä rumemmallakaan nimellä.
- Meillä ei, mutta tuskin sä siitä haluat kuulla. Mutta ei sulla ole sen kanssa mitään tekemistä, ettäs tiedät, jos Siiri alkaa jotain kertoilla, Juha sanoi Joonaksen mönkiessä vaihteeksi rampin alle. Poika oli levoton kuin keskittymishäiriöinen jyrsijä.
- Niinkö? sanoin ja tuntui, että sydämeni jysähti. Jos Saaralla ja Juhalla oli ongelmia niin miten niin minulla ei ollut sen kanssa mitään tekemistä? Tilanteen ollessa se, mikä oli, en voinut uskoa sitä.
- Niin, Juha sanoi vain ja siirsi sekunnin murto-osaksi katseensa varpaistaan minuun. Vai Joonaksenko saappaanpohjia hän tiiraili, sitä en voinut tietää.

Siiri palasi ennen kuin osasin päättää, kysyäkö lisää vai ei.
- Kara sanoi että se kävelee vähän aikaa ja tulee sitten traikulle, tyttö ilmoitti minulle ja kaivoi Joonaksen esiin rampin alta. – Tuu pois sieltä, kauhukakara, hevoset pelästyy sua! Lähdetään! Meillähän piti olla kiire!
Minä annoin heidän mennä edellä ja seurasin itse hitaammin perässä kohden pysäköintialuetta. Tiesinhän minä, tai olin ollut ymmärtävinäni, ettei Saaran ja Juhan avioliitto ollut ihan esimerkillisen täydellinen. Minulla oli käsitys, että he olivat enemmänkin liikekumppaneita kuin muuta, ja yhdessä pääasiassa tottumuksen, lasten ja yhteisen yrityksen takia, mutta silti syyllisyys painoi mieltäni. Sanoi Juha mitä tahansa, olin sotkeutunut asiaan.

Melko hiljaisena ryvin synkissä syytöksissä kotimatkan, mutta Kara oli niin onnellinen toisesta radastaan, ettei hän tuntunut huomaavan. Kerrankin hänellä riitti puhumista!
- Se meni hyvin, ja nyt kun Musti lähtee niin katsele kaikin mokomin lisää kisoja, traikku ainakin on vapaana, summasin kotipihaan kääntyessäni. Minusta tuntui, että olin ollut epäkohteliaan hiljainen liian pitkään.
- Mitä? Mihin Musti lähtee? Ette kai te ole myyneet sitä? Kara säikähti.
- Ei, ei! Ratsutukseen se vaan menee, se on kuukauden verran poissa… jestas, mitä täällä on tapahtunut?

Tallipiha oli jotenkin eri näköinen.
- Tuolla on kolo. osoitti Kara tarhojen ja ulkorakennuksen takaiseen metsikköön. Tai pusikkoon, pelkkää pari-kolme-metristä pajuahan siellä enimmäkseen vain oli ollut. Nyt siellä oli risuläjä. Iso risuläjä!
- Voi jestas, Vesku on ollu ahkera! ilahduin ja unohdin luojan kiitos perhetuttavien avio-ongelmat.
- Niin, tommoset puskat kerää kyllä hyttysiä ihan kamalasti, Kara sanoi.
- Me rakennetaan sinne pihatto, julistin. – Tammat ja varsat saa mennä sinne asumaan ja sitten varsat, ellei niitä saa myytyä heti, kun saadaan vierotettua.

Autoin Karaa mitä pikimmiten ottamaan Nallen pois traikusta ja lähdin sitten katsomaan myllerrystä. Moottorisaha ja kuulosuojaimet lojuivat ulkorakennuksen seinustalla ja tunsin itseni sekä huvittuneeksi että ylpeäksi ajatellessani, että Vesku oli näköjään osannut käyttää niitä ja ilmeisesti vielä hengissäkin, sillä rankaläjässä näkyi liikettä.
- Mikä metsiemme mies täällä häärää? huikkasin.
- Mitä hemmettiä me tehdään näille risuille? kuului tuskastunut vastaus.
- Lämmitetään saunaa? ehdotin.
- Liian tuoreita, ja kuka hullu nää pilkkoo saunanpesän kokoisiksi?
- Minä vaikka. Tai syötetään hevosille. Voiko hevoset syödä pajua?
- Voi… jotain siinä oli mutta kyllä mun mielestä voi.
- No sitten vaan tarhoihin jakoon niin on niilläkin puuhaa.
- Odota nyt, täytyy tarkistaa ensin.
- Mä käyn tarkistamassa ja haen hanskat ja tulen auttamaan, sanoin päättäväisesti. Kaipasin jotain ruumiillista tekemistä nyt, jotain mikä väsyttäisi minut niin, etten jaksaisi miettiä mitään.

  Re: Mansikkakesä 13

LähettäjäSennnu 
Päivämäärä:   16.8.09 22:49:31

49.

Reuhdoin ehkä vähän liikaa rankojen kanssa, sillä illalla tajusin että niin jalkani kuin kätenikin vapisivat väsymyksestä, enkä ollut suonut ajatustakaan sille, että Niki ehkä kaipaisi liikutusta. Nyt en enää tuntunut pystyväni siihen. En jaksanut edes juoksuttaa. Toisaalta olimme suorittaneet ihan hirvittävän avohakkuu-urakan. En olisi uskonut, että saisimme tuommoista koloa metsikköön edes viikossa.
- Huomenna mä koitan raivata traktorin kanssa juurakot pois, sanoi Vesku, joka näytti aika puhkikuluneelta myös.

Aamulla olin kahta kipeämpi, ihan kuin olisin ollut taas koululainen ja edellisenä päivänä olisi ollut kuntotesti, Cooperin testi ja hikijumppaa.
- Mä en pääse sängystä ylös, ähkin, kun kello soi. Reisilihaksia vihloi, kun yritin nostaa jalkojani ja hauiksia, kun yritin niitä käsin auttaa.
- Mun pää ei käänny, totesi Vesku yksinkertaisesti, ja koska hän ei ikinä, ikinä valittanut mistään, unohdin omat pökkelölihakseni ja nousin istumaan.
- Miksei käänny?
- Niska ei liiku, eikä hartiatkaan.
- Käänny, komensin ja vieritin hänet vatsalleen. Kun kosketin hänen hartioitaan ne olivatkin kivikovat, kuin puuta. Ilmeisesti äkkinäinen moottorisahan kannattelu oli vetänyt ne kerta kaikkiaan jumiin. – Mä yritän hieroa sua, vaikka en mä tiedä mikä tähän auttaisi. Sähköshokit ehkä?

Vesku päästi tukahtuneita voihkaisuja, vaikka yritin alkuun sivellä niin hellästi kuin pystyin, mutta vähitellen hän hiljeni ja samalla omatkin hartiani alkoivat taas toimia.
- Jerry heräsi, sanoin lopulta ja pyyhkäisin nenänpäähäni pysähtyneen hikitipan pois. – Pysy siinä, mä tuun takasin kun oon ruokkinu sen.
- No en takuulla pysy, jos mä en nyt pääse liikkeelle niin sitten en ikinä, Vesku sanoi ja nousi vielä hiukan ähkäisten. Hänen päänsä kuitenkin todistettavasti kääntyi ja olkapäätkin liikkuivat. - Hyvä vaimo, hän totesi ylhäisesti.
- Niin, mitä muuta tekoo mulla olisi maailmassa kuin hieroa sun hartioita ja ruokkia sun poikaasi, hymähdin.
- Apua, sun täytyy olla tosiaan kipee kun puhut tommosia! Vesku sanoi perääni.

Ehdin jo huutavan Jerryn luo samalla, kun Leena jo avasi ovensa.
- Mä luulin jo, että te nukutte vielä, hän sanoi.
- Eihän tässä metelissä voi, kuittasin. Jerry vaikeni, kun kumarruin sen ylle, mutta vain hetkeksi. Sitten se puristi silmänsä takaisin umpeen ja jatkoi kiljumistaan kahta kauheammin. - Älä sä rupea samanlaiseksi paskiaiseksi kuin siskosi oli, sanoin sille uhkaavasti.

Liikkuminen auttoi kaikkiin lihaskipuihin hiljalleen, ja kun meillä nyt kerran oli kotona ihana lapsirakas mummi, jätimme riemumielin lasten viihdytyksen hänen huolekseen ja palasimme itse työmaalle. Me emme molemmat voineet ajaa traktoria, joten sen jätin Veskulle. En minä edes osannut kovin hyvin sitä käsitellä. Minä inventoin aitatolppia ja muuta puutavaraa ja pilkoin käsisahalla isompia rankoja – kyllä niistä nyt saunapuitakin tehtäisiin. Minun teki mieli ruveta rakentamaan saman tien, mutta ei meillä ollut siihen hätään puuta, ja lisäksi Vesku sanoi, että tarvitsisimme lastin hiekkaakin sinne, missä hän oli myllännyt traktorin kanssa.
- Tästä taitaakin tulla kallis juttu, aloin tajuta.
- Vähäsen. Täytyy toivoa, että saadaan jompikumpi varsoista myytyä pian.
- Mihin me sitten pihattoa tarvitaan jos varsat myydään?
- Seuraaville? Ja voidaanhan me aina myydä varsat ja tarjota niille sitten ylläpito täällä talven yli.

Iltapäivällä emme viitsineet enää möykkäyttää traktoria, sillä tallille alkoi valua porukkaa ja sitä paitsi tytötkin halusivat ratsastaa. Minä halusin saunaan. Tuntui, kuin lihakseni olisivat huutaneet lämpöä, rentoutusta ja hevoslinimenttiä. Muistin myös, että Hanna olisi tulossa hakemaan Mustia. En aikonut esiintyä hänen edessään kuivuneita hikirantuja naamallani ja kostuneet hiukset pörrössä kuin karitsan persus.
- Saunaan keskellä päivää? ihmetteli Danni.
- Joo. Niin saa tehdä, jos haluaa, sanoin ja sitten hekin halusivat saunaan, ihan heti. Leena sanoi mieluummin saunovansa pimeällä ja lupasin, että voisimme kaikin mokomin lämmittää sen sitten uudestaan. Nikin ratsastaminen oli jäänyt illalle ja jos vain jaksaisin, hikoaisin sitten uudelleen.

Hannan kuorma-auto ajoi pihaan illalla ja aiheutti, kuten tavallista, pienimuotoista poukkoilua tarhoissa. Vilkaisin automaattisesti taustapeiliin, ja kyllä siinä roikkui taas erinäisiä ruusukkeita. Vesku sanoi menevänsä laittamaan Mustin kuljetuskuntoon, mutta minä jäin pihalle pitämään tyttöjä silmällä. Minusta oli inhottavaa, että Musti lähtisi, vaikka lyhyeksikin aikaa ja vaikka miten hyvästä syystä. Olin hiukan näreissäni.
- Nyysit sitten meidän huippuhevosen, sanoin purevasti, kun autosta alkoi purkautua ihmisiä. Pojat avasivat lastaussillan ja Hanna ja Minna nousivat vain venyttelemään.
- Missä mun kummipoikani on? Hanna kysyi välittämättä vastata.
- Sisällä mummin kanssa.
- Tuu näyttämään mulle varsat sillä aikaa kun noi lastaa, hän sanoi sitten.
Siitä en voinut kieltäytyä. Ne olivat niin hienoja molemmat. Intouduin samalla esittelemään viikonlopun aikaansaannoksemme; myllätyn maakaistaleen.
- Tohon tulee meidän uus varsatarha.

Danni ja Alissa olivat seuranneet meitä huomatessaan Hannan ja tämä vilkuili heitä ellei nyt pahansuovasti niin ainakin sen näköisenä, että he olivat liikaa.
- Ymmärtääkö noi mitä puhuu? hän kysyi.
- Ne ymmärtää kauhean paljon, sanoin tietämättä nauraako moiselle kysymykselle vai loukkaantuako. Toisaalta, mistäpä hän olisi mitään voinutkaan tietää.
- Voisko ne mennä pois?
- Miksi niiden pitäisi? Kotonaan ne on, ja mitä ihmeen salaisuuksia sulla muka on? sanoin ihan kiusallani.
- No kun mä unohdin viimeksi kysyä siitä sun maajussistasi.
Hiukseni nousivat pystyyn niskassa ja tuijotin Hannaa.
- Siitä oo mitään puhumista.
- Ai ei? Okei, se asia selvisikin jo. Hanna hymyili madonnamaisesti ja kiinnitti huomionsa takaisin varsoihin. Minua vähän pyörrytti, mutta puraisin alahuuleni hampaiden väliin ja päätin esiintyä täysin normaalisti. Hanna oli tarkkanäköinen kuin noita-akka, mutta en voinut tajuta, miten hän olisi mitään voinut nähdä. Silti pelotti, että ehkä hän olikin, ja mitä taivaan nimessä hän aikoi olettamuksillaan tehdä?


Siitä illasta tuntui alkavan syksy. Oikeasti ei alkanut, oli vasta syyskuu ja oli vielä lämmintä ja melko kaunistakin. Hanna oli kuitenkin säikäyttänyt minut puolikuoliaaksi. Se syyllisyys, jonka olin onnistuneesti hukuttanut ryteikössä raatamiseen, se että olin aiheuttanut jotain ylimääräistä skismaa Juhan ja Saaran elämään, oli pientä verrattuna Hannan tieten tai sattumoisin lausumaan vihjaukseen. Ajoittain sain itseni uskomaan, ettei hän ollut mitään tarkoittanut, kysäissyt Juhasta vain lämpimikseen ja kiusoitellakseen minua, mutta enimmän osan aikaa olin varma, että Hanna tiesi tarkkaan, mitä olin tehnyt ja valmistautui kiristämään minua tai ihan huvikseen pilaamaan elämäni kertomalla Veskulle.

Kun mielialani oli yleisesti ottaen tuollainen, ei sitten oikein mikään asia näyttänyt valoisalta. Ei mikään kyllä oikein ollutkaan. Hiekkakuorma, jonka Vesku tilasi pihattoon maksoi suunnilleen kaksi kertaa niin paljon kuin mihin olimme varautuneet – törpöt olivat tilatessa ilmoittaneet vain lastin hinnan, eivät sitä mitä sen kuljetuksesta piti maksaa. Lautoja sentään oli saanut siihen hintaan kuin piti, kun itse traikulla haimme. Iljaa ei löytynyt mistään nyt, kun hänen puusepäntaitojaan olisi kerrankin todella tarvittu. Edes Riikka ei tiennyt oliko hän ylipäätään Suomessa tai hengissä. Kiira ei ollut tullut kantavaksi. Niki ei toiminut kuolaimet suussa enää ollenkaan ja Jutta oli sitä mieltä, että se pitäisi viedä klinikalle ja kuvata sen leukaluut. Semmoista menoerää ei kuitenkaan voinut juuri nyt ajatellakaan, vaan jatkoin Pajun hackamore-suitsien lainaamista ja pärjäilin. Hyppäämään en niillä kuitenkaan uskaltanut ollenkaan, joten sain pakata talvisäilöön haaveet kisaamisesta tänä syksynä. Siiristä ei kuulunut mitään, mutta siitä en ollut ihan varma, oliko se positiivinen vai negatiivinen asia. Ainakaan minun ei tarvinnut pelätä törmääväni Juhaan, kun Siiri ei käynyt meillä, mutta mietin vähän, miksei hän soitellutkaan. Eihän hän nyt vaan mitenkään ollut voinut saada tietää…? En uskaltanut itsekään soittaa hänelle, kun pelkäsin sitä.

Kaikki tuo nyt olisi ollut yksittäin pientä ja huumorilla kestettävissä, jos olisi ollut huumoria. Minulla ei ollut.
- Onko sulla joku ihmeen syysmasennus? Vesku ihmetteli, kun aloin ottaa tavakseni kaivautua hänen kainaloonsa joka ilta.
- Joo, lämmitä mua, sanoin tukahtuneesti. Minusta tuntui, että minun piti imeä hänestä läheisyyttä nyt niin kauan kuin voisin. Ennen kuin kaikki räjähtäisi silmille.
Vesku silitteli hajamielisesti hiuksiani ja ajatteli ääneen. Musti ja Hanna olivat olleet jo muutamissa kisoissa ja hänen pitäisi kuulemma käydä katsomassa ja kokeilemassa, mitä Hanna oli tehnyt sille.
- No voi rähmä, sanoin minä.
- Kai sä pärjäät sen aikaa?
- Totta kai mä pärjään, et kai sä nyt päiväkausia aio viipyä?
- En, kunhan pistäydyn.

Minua pelotti päästää Vesku käymään Hannan luona, mutta en voinut keksiä mitään järkevää estääkseni häntä. Yritin kuitenkin.
- Entäs jos se hemmetin riisikuppi ei kestä niin pitkä matkaa ja sä et pääsekään perille?
- No tota. Vesku kuulosti varovaiselta.
- Vai junallako sä aioit mennä? Vai viedä maasturin?
- Kun itse asiassa Ulla tarjosi kyytiä. Se himoitsee kuollakseen päästä katsomaan Hannan paikkaa.
Huokaisin helpotuksesta. Jos Ulla olisi mukana, Hanna tuskin alkaisi ladella minusta mitään paljastuksia. Hänellä olisi liian kiire vastaanottaa palvontaa ja ihailua.
- Hiton hieno idea, ilmoitin.
- Niinkö sun mielestä?

Tajusin itsekin kuulostavani epäluonteenomaiselta. Koska muka olin iloinnut siitä, että Vesku viettäisi päivän jonkun naikkosen kanssa minun sijastani, tai tässä tapauksessa peräti kahden? Ulla helmiäishuulipunineen ei kuitenkaan tuntunut minkäänlaiselta uhalta.
- No sillä on kunnon auto. Ja epäiletkö sä etten mä luota suhun tai jotain? Yritin saada sen kuulostamaan hyväntuuliselta vitsiltä, ja taisin onnistuakin. Ainakin Veskukin naurahti ja rutisti minua nopeasti.
- Kyllä mä vähän epäilin, että sun naamasi menisi norsunvitulle.
- Ja minkälaista kielenkäyttöä! nauroin ja se tuli ihan aidosti. En minä nyt sentään ihan kokopäiväisesti ollut vajonnut masennukseen.

He lähtivät sitten yhtenä torstaina ja minä jäin pitämään putiikkia pystyssä. En odottanut mitään kummallista trafiikkia tallille, mutta Oona oli luvannut tulla hakemaan Kytän pois. Hänellä oli lopultakin taas tilaa. Ruuna oli ollut helppo vuokralainen, siinä se oli seistä töröttänyt tarhassa, jumpannut itseään nähdessään traktorin tai kuorma-auton tai harakkaparven ja syönyt, eikä sen eteen ollut sen kummemmin tarvinnut nähdä vaivaa kuin huuhdella muutaman kerran sen alkuun hommaamaa haavaa ja harjata välillä. Siitä se olikin nauttinut suorastaan nirvanaan asti, kai piehtaroidessa karvaan jääneet hiekanmurut kutittivat tai sitten se oli sille muuten mieluista hommaa.

Oli kiva nähdä Oonaa, hän vei ajatukseni pois omasta surkeudestani ja malttoi tulla kahvillekin niin, että ehdimme jutella oikein kunnolla parin kupillisen ajan. Hän neuvoi rakentamisen sijasta ostamaan pihatoksi siirtotallin tai jotain vastaavaa, mutta puistin päätäni.
- Semmoseen meillä ei ole varaa nyt. Ellei sitä saa hartiavoimin pystyyn niin sitten saa olla. Kun vaan ymmärtäisi sen verran, että osaisi tehdä semmosen joka pysyy pystyssä pienellä myrskylläkin.
- Ja Iljako osaisi? Oona kysyi epäillen. Ilja oli joskus ollut hetken hänellä tallityöntekijänä ja oli pakko myöntää, että kaverista ei noin päälle päin havainnut, että hänellä olisi minkäänlaisia kykyjä mihinkään, paitsi puhumiseen.
- Se on ihan oikeesti käynyt puuseppäkoulussa.
- Montako kertaa?

Oonalla oli jopa niin paljon aikaa, että hän oli jäänyt katselemaan miten tytöt ratsastivat ja meillä oli ollut hirveän hauskaa koko porukalla, kun he halusivat esitellä esteratsastustaitojaan. Jatkuvaan kärttämiseen kyllästyneenä olin lopulta muutamaa päivää aiemmin tehnyt heille ensimmäisen kerran esteen, semmoisen viisitoistasenttisen ja samanlaista he nytkin ylittivät vuorotellen. Poni oli yhtä innoissaan kuin lapsetkin, turpa tärkeänä tötteröllä ja valkoinen harjapehko hulmuten se ravasi ja välillä laukkasikin sen yli. Tytöt kupsahtelivat maahan noin joka kolmannella kerralla, mutta ei se ketään haitannut.
- Toi poni on oikea löytö ja herra tietää mitä noista ipanoista vielä tuleekaan, Oona oli sanonut lähtiessään.
- Hyviä hevosihmisiä, toivottavasti.
- Sitä ei varmaan tarvitse epäillä, sitä ne alkaa jo olla.

Sitten olikin taas yksinäistä ja aikaa ajatella, joten siivosin tarhat ja kentän kikkareista ja murehdin, mitä Hangossa mahtaisi tapahtua ja pitäisikö Veskun muka käydä siellä vielä uudemmankin kerran, ennen kuin Musti tulisi kotiin. Kuukaudesta oli jo hyvä osa kulunut ja hän palaisi ihan kohta töihin, joten se ei ollut luultavaa. Kaipa Hannan viikonloput menisivät vielä viimeisissä kisoissa niin, ettei sinne silloin kannattaisi mennäkään, ja jos aioimme saada sen pihaton pystyyn niin kauan kun Veskun isyysloma vielä jatkui, meille tulisi kiire.

Mitä kauemmin Vesku ja Ulla viipyivät, sitä epärealistisemmiksi ajatukseni kuitenkin muuttuivat. Ehkä Hanna katsoi sittenkin asiakseen möläyttää Ullan ja vaikka koko tallihenkilökuntansa kuullen Veskulle, että tiesikö hän vaimonsa seikkailuista vieraissa sängyissä. Olin jauhanut asiaa päässäni jo niin kauan, että olin ihan varma, että Hanna tiesi minusta ja Juhasta ja odotti vaan tilaisuuttaan, vaikka eihän hän ollut koskaan mitään sellaista minulle sanonut. Kun Vesku soitti minulle, olin ihan varma, että hän soitti sanoakseen, että saisin pakata kamani ja olla valmiina lähtemään, kunhan hän palaisi. Melkein itkin kun vastasin.
- Hei, ootko sä tehnyt jotain ruokaa vai tuonko mä hampurilaisia? hän kysyi iloisesti.
- S-siis mitä?
- Ulla halusi pysähtyä Jäkeen kauppaan ja me ollaan parkkeeraamassa mäkkärin eteen. Mä ajattelin, että voisin tuoda illallista, jos te ette oo vielä syöny?
- Tuo vaan, kuiskasin ja istahdin kellarin portaille, mistä olin ollut tulossa ylös. Tipautin puhelimen viereeni ja pamautin pääni seinään. Tästä täytyisi tehdä loppu. Olin vainoharhainen ja menossa ihan sekaisin. En minä näin voinut jatkaa elämistä.

Paukautin otsani seinään vielä toisen kerran ja nousin päättäväisenä ylös. Jos he olivat kerran jo Järvenpäässä asti, olisivat he ihan kohta täällä ja minun piti etsiä tytöt, pistää heidät pesemään kätensä ja järjestellä oma pärstäkertoimeni. Ainakaan minulla ei juuri nyt ollut mitään pelättävää, sen olin kuullut Veskun äänestä.

- Mä ajattelin mennä Kiien kanssa vähän shoppailemaan ja kahville tässä jonain päivänä, jos sulle sopii, sanoin Veskulle illalla.
- Älä shoppaile mitään kamalan kallista.
- No en välttämättä muuta kun sen kahvikupillisen, naurahdin. Olin tullut siihen tulokseen, että tarvitsin jonkun juttukaverin, ystävän olkapään, jonkun jonka niskaan voisin kaataa koko jutun ja joka siitä huolimatta jaksaisi selvittää sen minulle. Jinna olisi muuten ollut ehdottomasti ykkösvalintani, mutta kun tiesin, mitä mieltä hän oli Juhasta, en voinut. Hänen ilmeensä näkeminen olisi melkein yhtä paha kuin Veskun. Miilakin oli liian läheinen, mutta Kiie oli juuri oikea. Samalla voisin selvittää, mitä hänelle kuului, oliko hän tavannut Krisua uudelleen ja saisinko ehkä ruveta kutomaan vauvannuttuja.

  Re: Mansikkakesä 13

LähettäjäSennnu 
Päivämäärä:   17.8.09 16:56:35

50.

Kiiellä oli vapaapäivä vasta maanantaina ja sovimme tapaavamme silloin. Sunnuntaina olin luvannut viedä Karan ja Nallen taas kisoihin ja muun ajan kai saisin pidettyä ajatukseni aisoissa kun vaan keksisin tarpeeksi tekemistä. Vesku ei valitettavasti ollut samaa mieltä.
- Laiskotellaan kerrankin. Mä alan jo haluta takasin töihin lepäämään! hän sanoi perjantai-aamuna, kun olimme yhteisvoimin putsanneet boksit.
- Mutta meidän pihatto ei ole valmis, sitä ei oo aloitettukaan, vastustelin.
- Mutta se pitää suunnitella ensin, ja mä ainakin ajattelin tehdä sen sohvalla selälläni.
- Laiskamato! kiusoittelin. – Entäs Kiira?
- Ei siihen saa kulumaan tuntiakaan, ei sitä voi ruveta röykkyyttämään sen enempää kun se tulee mammalomalta.
- Mä meen ainakin hakkaamaan lisää lautoja siihen pihaton aitaan, sanoin päättäväisesti.
- No jos sä et kerran halua pitää mulle seuraa…
- Mun täytyy tehdä jotain, mulla on niin levoton olo! Eikä siitä puutu enää paljon ja me tarvitaan se tarhaksi heti, kun tulee yöpakkaset, oli siinä sitten mökkiä tai ei!

Vesku tarttui kiinni olkapäistäni ja katsoi minua tutkivasti.
- Ihan oikeesti, ootko sä kunnossa? Sä menet ja touhuat kaiket päivät niin, ettei perässä pysy ja sitten oot iltaisin ihan raato.
- Eikö se muka ole ihan oikea järjestys? Päivällä tehdään töitä ja illalla levätään, kysyin katsoen häntä vakavana takaisin. – Ehkä musta on vaan tullut hyvä, luterilainen perheenäiti nyt kun noita lapsiakin on alkanut kertyä…
- Sä et ole ikinä halunnut olla hyvä, luterilainen perheenäiti, Vesku muistutti. – Sä olet aina sanonut, että ne haluaa olla turvallisesti nyrkin ja hellan välissä.
- Joo, nauroin. – Se oli vitsi. Mutta naulaaminen on kivaa!

Pistin käteni hänen niskansa ympärille ja törötin huuliani ylöspäin, mutta silloin Maru nosti talon nurkalla kauhean rähäkän. Joku tuli pihaan, eikä se ollut kukaan vuokralaisista eikä edes postinjakaja, sillä häntä Maru alkoi haukkua vasta, jos hän yritti tulla postilaatikkoa pidemmälle.
- Siellä on joku, sanoin ja aloin irrottautua, mutta Vesku ei päästänytkään.
- Seisköön ja pelätköön siellä hetken, saa se odottaa vähän aikaa, jos meillä kerran on pussailut kesken.
- Selvä, suostuin. Mitäs tuli kutsumatta, oli kuka tahansa. Meillä oli tärkeämpää tekemistä.
- Äiti! Isi! Ilja tuli! kiljui sitten Danni yläpihalta. Hän ja Alissa olivat tietenkin juosseet katsomaan, ketä Maru haukkui.
- Voi jestas, se on nähny meidän batman-merkin taivaalla, sanoin ja taputin riemastuneena Veskua takapuolelle.

Ilja sieltä tosiaan lampsi, omaan vähän vetelään tyyliinsä. Hän olisi ollut täysin katu-uskottava jossain New Yorkin mustien asuinalueella – jos olisi ollut musta, tietenkin, muutenkin kun hiuksistaan.
- Missä sä olet ollut ja missä sun puhelimesi on? kysyin.
- Täällä se on nyt taskussa, hän ilmoitti. – Te olette kuulemma kaipaillu mua?
- Joo, me tarvitaan sun rakennusteknillistä näkemystä!
- Mä voisin tarvita jotain syötävää, jos vaan mahdollisesti liikenisi, hän sanoi vienosti tarttumatta täkyyn.
- Mä paistan sulle vaikka lettuja, jos autat meitä, lupasin ja hypähtelin paikoillani. Valitettavasti Alissa kuuli sen, sillä vaikka Ilja ehkä olisi tyytynyt muuhunkin aamiaiseen, tytöt tahtoivat nyt vain lettuja.

Aamupäivä ei sitten kulunut sen paremmin sohvalla kuin aidanteossakaan vaan keittiössä. Ilja söi kuin hevonen, mutta tytöillä oli onneksi pienet vatsat.
- Meiltä loppui maito, pakko mennä kauppaan, sanoin.
- Onko niitä vielä? Ilja kysyi toiveikkaana.
- On, huokaisin, ja annoin hänelle toiseksi viimeisen. Kai minä tulisin yhdellä letulla toimeen, minä uhrautuvainen perheenemäntä.
- Tonneko te olette rakentamassa tallia, missä on myllätty? Ilja kysyi sitten suu täynnä ja osoitti ulos ikkunasta. Onneksi tytöt olivat jo poistuneet pöydästä, tai hän olisi saanut huutia ruoka suussa puhumisesta.
- Sinne, Vesku sanoi.
- Mitä tossa rakennuksessa on? Ilja kysyi seuraavaksi ja osoitti ulkorakennustamme.
- Traktorikatos, niin kuin näet, puuliiteri, romuvarasto… olithan sä itse raivaamassa sitä meidän kanssa viime kesänä!
- No voisiko sen tehdä tohon päätyyn? oli Iljan seuraava kysymys ja Vesku ja minä vilkaisimme toisiamme hämmästyneen näköisinä.

- Ilja, sä olet nero, ehdin minä sanomaan ensin ja annoin hänelle suukon päälaelle. Tai en ihan, melko lähelle vain. Hän ei ollut takuulla pessyt hiuksiaan useampaan päivään. – Haluatko sä saunaan?
- Haluan, kiitos, hän sanoi.
- Miksei me keksitty tota itse? Vesku sanoi. – Meidänhän ei tarvitse rakentaa sitten kuin oviaukko ja vähän lisää aitaa. Eihän tossa päädyssä ole kuin se varasto missä tytöt käy leikkimässä. Se on melkein tyhjä jo valmiiksi.

Hän ei näyttänyt enää ollenkaan siltä, että olisi halunnut heittäytyä sohvalle vaan paremminkin siltä kuin miettisi, missä saha oli. Harmaista silmistä näki, että hän mietti kuumeisesti miltä siellä rakennuksenpäädyssä näytti ja minä kiepsahdin nauraen hänen syliinsä istumaan.
- Me tarvittiin vaan vähän uutta näkemystä, kujersin. – Jos mä lähden käymään kaupassa niin rupeatteko te hommiin? Se saadaan valmiiksi varmaan suunnilleen tänään.

Meni siihen sentään pari päivää, mutta ne olivat todella mukavat kaksi päivää. Ulkorakennuksessa oli maalattia, mutta rakensimme sinne matalan pöydän heiniä varten ja reunustimme uuden oviaukon huolellisesti ja naulasimme sen eteen roikkumaan vanhoja mattoja, jottei sisään tuulisi. Epäilin, että voisi mennä vähän aikaa, ennen kuin hevoset uskaltaisivat kulkea niiden läpi, mutta jos niitä ensin pitäisi sivuun sidottuina, ne varmaan tottuisivat niihin. Eihän niitä välttämättä edes tarvittaisi kuin pahimmilla talvimyrskyillä. Aidat tilkitsimme varmuuden vuoksi Nastin kestäviksi, kun ajatuksena oli, että se voisi talvella vieroituksen jälkeen olla varsojen seuramummona, jos ne meillä vielä silloin olisivat.

Viikonloppu oli mennyt nopeasti ja hauskasti, kiitos Iljan. Oli vähän kuin olisi ollut piknikillä kaiken aikaa, kun hän roikkui meillä. En totisesti halunnut häntä meille asumaan kokonaan, muutaman viikon kuluttua hänen pienet omituisuutensa alkaisivat ottaa päähän, mutta juuri tällä hetkellä ei olisi voinut olla tervetulleempaa vierasta. Melkein meinasin perua treffit Kiien kanssa, kun olin ihan unohtanut olla ahdistunut, mutta olin minä myös utelias hänen kuulumisistaan, joten lähdin kuitenkin.

Tapasimme Itäkeskuksessa – vaikken ollut asunut sillä suunnalla enää vuosiin, se tuntui jotenkin kotoisalta paikalta, ja Kiienkin oli sinne helppo tulla.
- Oikeastaan ihan järjetöntä tulla johonkin kahvilaan ja maksaa kahvipaketin hinta yhdestä kupillisesta, miksei menty meille? Kiie sanoi hyväntuulisesti, kun olimme löytäneet toisemme ja istuimme nokikkain pienessä pöydässä. Hänen sirkeät silmänsä olivat ehkä aavistuksen verran turvoksissa, mutta se oli ymmärrettävää yövuoroputken jälkeen, muuten hän näytti oikein tyytyväiseltä elämäänsä.
- Mitä sulle kuuluu? Tai siis, kerro nyt susta ja Krisusta! aloitin välittämättä kommentoida.
- Mitä meistä?
- Et sä voi olla noin paksukallonen. Mä haluan tietysti tietää, että olitteko te sängyssä, hermostuin ja kajautin sen niin kovaa, että viereisen pöydän tädit vilkaisivat minua ja alkoivat kiireesti kerätä astioitaan tarjottimelle.

Kikatimme heille äänettömästi sen aikaa, että he pääsivät poistumaan ja sitten Kiie huokaisi.
- No niin, ei kai susta selviä ilman raporttia. Joo, me mentiin sänkyyn ja ei, en mä aio kertoa yksityiskohtia ja arvaa mitä, me ollaan tavattu uudestaankin sen jälkeen.
- Ja…? Miksi? kysyin vähän hölmistyneenä.
- Huvin vuoksi. Me käytin leffassa. Ihan kavereina.
- Mutta oletko sä…? Tai siis, onnistuiko se? kysyin vähän verhotummin, vaikkei lähellämme enää istunutkaan mummoja.
- En mä tiedä vielä.
- Etkö sä ole tehnyt testiä?
- En, kun mua alkoi hirvittää, Kiie tunnusti. – Mä aloin miettiä, että olinko mä sittenkään ihan viisas.
- Sitä mäkin olen kyllä miettinyt kaiken aikaa. Lastenkasvatuksessa on ihan tarpeeksi hommaa kahdelle, saati sitten yhdelle, sanoin. – Mutta tietystihän sä voit sitten ottaa Krisun mukaan. Tehän voitte vaikka muuttaa kimppaan, noin lapsenhuoltoyksiköksi, vaikka ette olisikaan virallisesti yhdessä.
- Hyi, ei, Kiie värähti. – Mä en ikinä suostuisi asumaan minkään miehen kanssa. Vähintään niiden jalat haisee aina, ja musta niillä on muutenkin semmonen ominaishaju…
- Herrajestas, mä ymmärtäisin jos sä puhuisit koirasta! nauroin vedet silmissä.
- No kyllä märkä koira haisee sentään pahemmalta kuin puhdas mies, Kiie myönsi.

- Mutta, palasin kysymykseeni. – Onhan siitä jo monta viikkoa. Onko sulla ollu kuukautisia?
- Ei, Kiie sanoi. – Ehkä mä tällä viikolla teen sen testin.
- Voi jestas, sanoin, kun tajusin, että hän tosiaan saattoi olla. – Mitäs Krisu? Kerroitko sä sille mikä on homman nimi?
- Ei, mä huijasin sitä, sanoi Kiie, ehkä hiukan pahoillaan. – Mä sanoin että mä syön pillereitä. Ja että mä olen allerginen kumille. Mutta kyllä mä sitten kerron jos mä olenkin raskaana, ihan noin kiva tietää –juttuna. Sivulauseessa.

Joimme vähän aikaa kahviamme hiljaisuudessa ja minua alkoi kauhistuttaa. Kohta Kiie kysyisi, mitä minulle kuului, ja sitten minun pitäisi tunnustaa… miten saattaisin?
- Mä haen meille lisää kahvia, hän sanoi ja minä vääntelehdin tuolillani niin, että kun hän palasi, hän kysyi: - Onko sulla maha kipeä?
- Oliskin, puuskahdin. – Umpisuolentulehdus ois ihan kiva juttu.
- Mikä sulla sitten on? Paksusuolen tulehdus?
- Ei kun huolia, tokaisin ja nopeasti, ennen kuin ehtisin alkaa epäröidä, jatkoin: - Mä olen pettänyt Veskua.

Kiie meni hitaasti melko vakavan näköiseksi, vaikka olin puoliksi toivonut hänen huitaisevan kädellään moisen pikkujutun taivaan tuuliin.
- Kuulinkohan mä oikein? hän varmisti. Minä nyökkäsin surkeana.
- Mitä sä semmosta olet mennyt tekemään?
- No, ihan hölmöyttäni… yksi asia johti toiseen, ja…
- Ja kenen hiton kanssa?

Vedin henkeä ja kerroin lyhyesti koko jutun.
- Ja nyt mä olen ihan hermoraunio. Mä olen ihan varma, että Hanna haistoi jotain sillon ristiäisissä ja nyt mä vaan odotan, että se kertoo Veskulle…
- Miten niin haistoi? Karkasitteko te jonnekin lääpiskelemään siellä? Kiie kysyi ankarasti.
- No ei tosiaan, ei kymmentä sanaa edes vaihdettu!
- Ei se sitten mitään oo voinut haistaa, ei kai se mikään vainukoira ole.
- Luuletko sä? kysyin helpottuneena.
- On se tietysti voinut huomata, jos te ootte vilkuillu toisianne kuin rakastuneet ääliöt, mutta sehän ei ole mitään uutta, jos mä Jinnan puheita muistelen.
- Mä en vilkuillut! vakuutin nopeasti. – Mä en halua edes nähdä sitä.
- Mitä sä sitten kuvittelet sen tietävän? Se nyt ei myöskään mun ymmärtääkseni ole mikään uutinen, jos se vanha pervo tuijottaa sua. Sen mä olen jopa huomannut itsekin joskus, vaikkei mulla ole tapana kyylätä ihmisten tekemisiä.

Olin avaamassa suuni sanoakseni, ettei Juha nyt sentään ollut vanha pervo, mutta annoin olla.
- Ehkei se tiedäkään, mun huono omatunto taitaa vaan kiusata mua, myönsin. – Mutta nyt niillä menee kuulemma entistä huonommin kotona, Juhalla ja Saaralla siis, ja mä pelkään että jos ne riitelee ja vetää mut siihen mukaan ja Siiri kuulee…
- Sille sä et voi mitään. Kiie risti kätensä ja katsoi minua vakavasti. Hän näytti juuri niin rauhalliselta ja järkevältä kuin olin toivonut ja hänen suhtautumisensa ilahdutti minua myös. Jinna olisi ensin haukkunut minut pataluhaksi ja toki Kiiekin sen saattaisi tehdä, mutta hän antoi minun ainakin ensin purkaa tuntoni.
- Mitä se ajattelis musta? Onhan se jo olevinaan iso tyttö, mutta ei se oikeasti ole kuin pelkkä lapsi.
- No en mä sitä osaa sanoa. Riippuu siitä mitä se kuulee ja mitä se uskoo. Tuntuisi kyllä vaikealta kuvitella, että se uskoisi susta mitään pahaa, ellei nyt sitten suorastaan kuule sun omasta suustasi, tai Juhan. Se tuntuu pitävän sua jonkinlaisena idolina.
- Niin, eikö ookkin kamalaa?

Istuimme hiljaa vähän aikaa ja sitten kysyin sen vaikeimman kysymyksen.
- Mitä mun pitäisi tehdä?
- Etköhän sä ole tehnyt jo ihan tarpeeksi.
- Eikun Veskun suhteen.
- Ikuinen dilemma, huokaisi Kiie. – Haluatko sä puhdistaa omatuntosi ja loukata sitä vai kiehua hiljaisella tulella ja elää valheessa?
- Niin just. Siinäpä se.
- Miten se suhtautuisi?
- Mulla ei ole aavistustakaan, tunnustin surullisesti. – Mä näin kerran painajaista, että se heitti mut ulos välittömästi, ilman rihmankiertämää.
- Mä en jaksa uskoa, että se heittäytyisi niin dramaattiseksi, Kiie arveli.
- Mitä sä tekisit?
- Mitä sä multa kyselet? En mä ole sun miehesi kanssa naimisissa.
- Mutta jos sä leikkisit olevasi minä.

- Sun on ehkä vaikea uskoa tätä, mutta olen mäkin joskus ollut tossa tilanteessa, sanoi Kiie hitaasti.
- Mitä sä teit?
- Mä en ikinä paljastanut mitään.
- Miten sä sait nukuttua?
- Alkuun huonosti mutta sitten paremmin. Tosin ei me oltukaan oltu vuosikausia yhdessä eikä meillä ollut lapsia eikä yhteistä asuntolainaa. Musta oli silti helpompi kärsiä itse tunnontuskista kuin pilata sen toisenkin päivä, tai viikko, tai elämä, sanoi Kiie yksinkertaisesti.
- Ohh, huokaisin. Noin sanottuna se kuulosti niin helpolta. Miksi minä edes mietin mokomaa asiaa?
- Mutta jos sun omatuntosi on tarkempi kuin mun niin en mä tiedä. Mitä sä haluaisit itse tietää jos se Vesku olisikin tehnyt jotain?

Sekin oli hyvä kysymys ja jäin oikein pohtimaan. Ensin olin aikonut kivahtaa, ettei hänellä saanut olla salaisuuksia minulta, mutta oliko se nyt ihan niinkään? Mitä jos olikin jotain, mitä hän ei ollut koskaan kertonut? Rakastin häntä silti, ja hän minua, siitä ei ollut epäilystäkään. Jos hänellä olisikin jotain pientä tunnollaan niin haluaisinko pahoittaa mieleni sen takia…? Ja mikä oli sitten mielestäni pientä? Halailu varmaankin, ehkä ohimenevä suukkokin mutta harharetki jonkun toisen sänkyyn, oliko se pientä vai mammuttimaista? Ja entä Veskun mielestä?
- Mä melkein näen miten rattaat ruksuttaa sun päässä, Kiie nauroi.
- Kiitos kun kuuntelit, sanoin huokaisten. Minun pitäisi miettiä tätä asiaa vielä, ja miettisinkin varmasti päiväkausia. Kiie oli kuitenkin antanut vähän uusia näkökulmia, joita en itse ollut pystynyt keksimään.
- Päätitkö sä jo mitä teet?
- En totisesti, mutta puhuminenkin helpotti. Ethän kerro Jinnalle? Se haukkuisi mut pataluhaksi, enkä mä tiedä kestänkö mä semmoista ainakaan nyt ihan vielä.
- Enhän mä. Kerro itse omat salaisuutesi.

Pätkääkään viisastumatta lähdin takaisin kotiin, kun olimme ensin käyneet kirpputorilla, mutta oloni oli paljon parempi. Kiien kanssa puhuminen oli jotenkin saanut tajuamaan, että minulla oli kumminkin jonkinlainen päätösvalta siihen, miten asiaa käsittelisin, eikä minun tarvinnut vain kyyristyä kiven alle odottamaan, että taivas putoaisi niskaani. Se se vasta olikin pirullista ajankulua, kun ei edes tiennyt, aikoiko taivas romahtaa.

  Re: Mansikkakesä 13

Lähettäjä: tölkki 
Päivämäärä:   17.8.09 17:40:03

Nyt mä sit ootan, että tää ois vähän edempänä =D

  Re: Mansikkakesä 13

LähettäjäSennnu 
Päivämäärä:   17.8.09 18:55:26

No kyl se etenee, hitaasti mutta varmasti
-----------------

51.

Vesku palasi töihin – hän oli jättänyt osan isyyslomaa pidettäväksi seuraavana kesänä, että minä pääsisin palaamaan töihin, tai siis hoitamaan amanuensuurini mahdollisimman pian – ja viimeisenä iltana hän pyöri hermostuneena ympäri taloa.
- Mikä sua vaivaa? Sun kaupunkivaatteet on kaapissa. Jos sä mahdut niihin vielä, lohkaisin.
- No en kai mä nyt ole ehtinyt täällä työleirillä lihoa, paremminkin ne putoo päältä! hän ähkäisi.
- Sä et ole itse asiassa lihonut varmaan kahta kiloa siitä kun me tavattiin, se on vaan ainoa asia mistä sä otat itseesi niin mun pitää aina yrittää, sanoin anteeksipyytävästi.
- Ai! Miksi pitää?
- En mä tiedä. Naiset on omituisia. Tai ehkä mä vaan olen.
- Onhan sulle ihan okei, että mä menen takaisin töihin?

Hän istui viereeni sängynlaidalle ja laittoi kätensä poskieni ympärille.
- Mitä sä hourit? Pakkohan sun on mennä takaisin töihin! kysyin.
- No kun… sillon kun mä jäin lomalle…
- Niin?
- Tuntui että sä panit niin pahaksesi.
- Sen että sä jäit lomalle? Ei kun sä tarkoitat sitä Ansku ja Lotta –juttua, tajusin.

Olin suunnilleen unohtanut koko asian, mutta nyt se palasi taas mieleeni. Tuntui naurettavalta, että olin silloin saanut siitä pienimuotoisen kohtauksen, tai olisin saanut jos olisin ehtinyt. Nyt se tuntui niin pieneltä.
- Vieläkö ne on teillä töissä? kysyin.
- Lotta ei varmaankaan, sehän oli kesätöissä, mutta kai Ansku siellä on edelleen.
- No et kai sä niiden kanssa mennyt ulos kuksiaksesi tai mitään?
- En tosiaankaan, hän sanoi ja katsoi minua vakavana suoraan silmiin.
- Mitä mä siitä sitten, sanoin ja painoin käteni vuorostaan hänen kasvoilleen. – Saathan sä niiden kanssa mennä ulos. Mäkin olin ulkona Krisun kanssa. Mä olen melkein asunut Iljan kanssa täällä viikkokausia. Mä luotan suhun.

- Sä luotat muhun? Vesku toisti.
- Onko se joku yllätys? Enkö mä muka koskaan ennen ole sanonut sulle sitä?
- Sä et aina käyttäydy sillä lailla että sä luottaisit.
- Mä luotan suhun ja mä rakastan sua. Mä toivon että me ollaan yhdessä kunnes me kuollaan, sanoin vakavasti. Sitten tilanteen juhlallisuus alkoi vaivata minua ja kiskoin naurahtaen hänet päälleni. – Sä saat mennä töihin, kunhan mä saan sun vapaa-ajan. Ja sitten mä haluan sun ruumiisi kanssa. Mä olen saanut sen tuunattua aika lailla sopivaksi mulle.
- Voi elämän kevät, mä alan tuntea itseni joksikin seksiobjektiksi, Vesku nauroi.
- Sä oletkin, mun henkilökohtainen seksiobjektini, ilmoitin ja tungin käsiäni hänen vaatteidensa alle mistä kykenin. Se meni aika lailla nauruksi, mistä minä pidin. Minusta tosiaan oli kivaa kun seksi oli hauskaa, ja niin se lähes aina Veskun kanssa oli. Silloin kun emme ehtineet nauraa ja laskea leikkiä, olimme yleensä pahasti puutteessa.

- Jos me vaikka jostain syystä joskus erottaisiin niin voitaisko me jatkaa naimista siitä huolimatta, hätätilanteissa? kysyin, kun olimme rakastelleet.
- Jos mä ymmärrän oikein mitä sä kysyt niin ei, Vesku vastasi.
- Miksei? kysyin yllättyneenä, olinhan puhunut ihan hypoteettisesti.
- Koska jos… äh… miksi me erottaisiin?
- Jos me yhtäkkiä todettaisiin ettei me rakastetakaan toisiamme?
- Siltäkö susta tuntuu?
- Ei tosiaan, pänvastoin! sanoin säikähtäneenä. – Mä rakastan sua varmasti lopun elämääni.
- Eli me ei sitten erota, hän sanoi ja kietoutui ympärilleni.

Ilja kuitenkin jäi. Ei pysyvästi, mutta ehkä vielä viikoksi niin, etten tuntenut itseäni alkuun kauhean hylätyksi. Hän oli innostunut nähdessään ullakon ja ison huoneen, jonka Vesku oli sinne erottanut, ja halusi itsekin jättää kädenjälkensä taloomme. Hän sulkeutui ullakolle nakuttelemaan useammaksi päiväksi ja kävi välillä kaupassa ja palasi taas vasaroimaan. Vasta eräänä päivänä, kun yritin ruveta kokkaamaan eikä hellan levy lämmennyt ollenkaan tuli mieleeni ihmetellä mitä hän siellä teki.
- Ilja! Et kai sä vaan koske sähköjohtoihin? kiljuin ullakolle.
- En enää, kuului ylpeä vastaus ja hän palasi alas.
- Täällä ei oo sähköjä. Ootko sä tehnyt jotain idioottimaista ja polttanu sulakkeet?
- En, rouvapieni. Katkasin sähköt pääkatkaisijasta. Nyt mä menen laittamaan ne päälle, hän hymyili rauhoittavasti.
- Ei! Älä! sanoin kiireesti. Olin varma, että ullakolta kuuluisi sähähdys ja sitten koko talo olisi tulessa. Aloin jo kaivaa kännykkääni esiin taskusta ja vaikeroin ajatuksissani, ettei mikään vakuutus korvaisi Iljan kokeiluista syttynyttä tulipaloa.

Mitään räjähdystä ei kuitenkaan kuulunut, ja kun epäröiden annoin Iljan johdatella minut ylös, henkäisin ihmetyksestä. Ullakosta oli enää puolet jäljellä, siis sellaisena avoimena tilana kuin mitä se oli ollut, ja siellä oli valoisaa. Ilja oli jotenkin saanut ripustettua kattoon useampia lamppuja, tosin ne olivat vain paljaita hehkulamppuja, mutta ne paloivat. Parin uuden seinän takaa paljastui pari vinokattoista huonetta, niiden seinät olivat tosin edelleen harvaa, tikkuista lautaa, mutta saatoin arvata, että jos niitä vähän viimeistelisi ja tapetoisi, pari pikkuneitiä haluaisi muutaman vuoden kuluttua muuttaa sinne.
- Mä en ole ehtiny laittaa vielä töpseleitä, Ilja sanoi vaatimattomasti.
- Älä laita! sanoin minä kiireesti. – Älä kiltti kulta Ilja tee yhtään enempää asennuksia! Jos joku niistä posahtaa ja talo palaa niin kukaan ei korvaa!
- Luuletko sä etten mä osaa? hän kysyi pahoillaan.
- Mä näen, että sä osaat, kysymys on vaan siitä, ettet sä saa! Mun täytyy tilata joku oikea sähkäri tarkistamaan noi, se saa sitten laittaa töpselitkin. Mutta hiton ihanat huoneet sä olet tehnyt, lepyttelin häntä ja hän alkoi taas hymyillä.

Pian sen jälkeen hän kuitenkin päätti palata omille kämpilleen Helsinkiin, mutisten jotain yliopistosta ja siitä, että hänen pitäisi lähteä ruokkimaan lemmikkinsä.
- Onko sulla lemmikkejä? kauhistuin. – Sä olet ollut täällä kolmatta viikkoa, kuka niitä on tähän asti ruokkinut?
- Ne syö vaan kerran kuussa, Ilja selitti ja halasi sekä Dannia että Alissaa jäähyväisiksi.
- Mikä syö niin harvoin?
- Käärmeet tietenkin. Mä voin ottaa ne seuraavan kerran mukaan, tai tulkaa te katsomaan.
- Joo, sanoin ilman aikomustakaan noudattaa kutsua. Käärmeet eivät minua pelottaneet, jos eivät juuri houkuttaneetkaan, mutta en ollut varma, halusinko nähdä Iljan asunnon. En osannut ollenkaan kuvitella, olisiko se lapsille sopivaa nähtävää.

Niin hän meni ja minä jäin kotiäidiksi. Kyllähän se meni niinkin, elämä. Vuokralaisista oli seuraa, ja oli tytöistäkin ihan oikeasti jo, omalla tavallaan. Hevosista ei ollut minkäänlaista stressiä meillä kummallakaan. Musti oli palannut kotiin ja joutunut lomalle. Hanna oli tehnyt sen kanssa ihmeitä ja nyt se saisi levätä – olivathan kaikki kisatkin jo tältä syksyltä ohi paitsi Helsinki International Horse Showta, eikä Veskulla ihan ollut kvaaleja sinne. Niki tarvitsi vain liikuntaa, ei varsinaista treenausta, ennen kuin saisimme sen suuongelman ratkaistua. En ollut vieläkään raaskinut varata sille klinikka-aikaa, kun se näytti täysin tyytyväiseltä kunhan ei saanut kuolaimia suuhunsa. Kiira oli ainoa, jota ratsastettiin nyt tavoitteellisesti, eikä sitäkään vielä päivittäin eikä kauan kerrallaan.

Siiri minua oli huolettanut, ja olin ollut niin pelkuri, etten ollut saanut otettua häneen mitään yhteyttä, en soittoa, en tekstaria enkä ollut uskaltanut edes mesessä lähestyä, kun joskus harvoin sinne eksyin. Sitten lokakuun puolella hän lopulta soitti.
- Mä luulin jo että sä olet unohtanu meidät, sanoin tavoitellen syyttävää äänensävyä, vaikka oikeasti pelkäsin, että hän alkaisi raivota minulle.
- No ehkä ihan vähän, mutta kun… no, tässä on tapahtunut kaikkea, Siiri sanoi. – Saisinko mä tulla käymään?
- Totta kai sä saat, sanoin ilahtuneena. – Sopiiko sun vanhemmille?
- Saa luvan sopia. Mä en ole käyny teillä aikoihin, enkä mä aio jaksaa olla kotona koko viikonloppua.
- Entäs Puhuri?
- Sillä on vuokraaja, Siiri sanoi äänessään tiettyä ylpeyttä. – Se riemastuu jos saa käydä viikonloppuna kun on valosaa.

Tuntui kuin Siiri olisi taas aikuistunut suunnilleen vuoden, kun hain hänet linja-autoasemalta perjantai-iltana, eikä aikaa ollut kuitenkaan kulunut kuin joitain viikkoja. Melkein pelästyin, tai oikeastaan tulin surulliseksi.
- Sä olet kasvanut, sanoin.
- Enkä ole, tai ehkä sentin. Enköhän mä ole jo sen pituinen kuin mitä musta tulee, ainakin mulle alkaisi riittää, Siiri sanoi vakavasti. Kyllä hän olikin jo varmaan 170-senttinen.
- En mä tarkottanut kokoa vaan ilmettä, tarkensin.
- Ai sä tarkotit niin kuin henkistä kasvua, tyttö hihitti.
- Jos sä haluat sen niin hienosti sanoa niin joo. Oletko sä rakastunut? ehdotin kiusoitellen.

Siihen hän ei vastannut – sillä kertaa - joten vaihdoin puheenaihetta.
- Saitko sä hyvin luvan lähteä? Tai kai sä sait, kun et oo käyny pitkään aikaan.
- Mä lähinnä ilmotin vaan. Mä en jaksa kuunnella niiden riitelemistä, ja vielä pahempaa on kun ne ei riitele vaan mököttää. Tuntuu että talossa olisi joku kummitus hönkäilemässä kylmää. Hirveän nautittavaa perhe-elämää… Siiri tuhisi.
- Auts. Eipä kuulosta kivalta.
Se ei ollut erityisen fiksu repliikki, kai, mutta mitä muutakaan olisin voinut sanoa? Ainakin ääneni oli myötätuntoinen. Vähän teki mieli kysyä, että mistä heillä sitten riideltiin ja miksi, mutta en ehkä olisi kysynyt niin suoraan kuitenkaan vaikka olosuhteetkin olisivat olleet toiset. Enhän voinut mitenkään väittää, että asia kuului minulle.

Lähdimme lauantai-aamuna pienelle maastolenkille Veskun jäädessä lasten kanssa. Että oli ylellistä saada seuraa! Arkisin pystyin ratsastamaan kentällä Jerryn nukkuessa ja tyttöjen leikkiessä jossain päin pihaa, mutta maastoon en tietenkään voinut lähteä ja jättää lapsia Marun huostaan. Joskus viikonloppuisin joku vuokralaisista sattui mukaan, mutta useimmiten ei. Siiri ratsasti Kiiralla ja oli huolissaan Adoniksesta.
- Ei mennä kauas, sille tulee varmaan kauhee ikävä, hän sanoi.
- Totta, myönsin. Oli Kiira ennenkin otettu töihin pihatosta, mutta se oli kuitenkin ollut sitten kentällä, varsan näkyvissä.

Sen verran pitkän lenkin kuitenkin teimme, että Siiri ehti kertoa, miksi oli ollut niin näkymättömissä viime viikot. Hänellä oli poikaystävä. Tai oli ollut, nyt juttu oli kuulemma ohi, ja siksi hän oli sitten meillekin ajautunut.
- Me oltiin koko ajan yhdessä. Mä kävin kotona vaan nukkumassa suunnilleen, hän sanoi haikeana.
- Mä voin kuvitella mitä sun vanhemmat siitä sanoi, sanoin.
- Joo, mutta ne oli niin helppo hiljentää kun mä sanoin vaan, että ei kotona voi olla kuuntelemassa niiden nälvimistä ja sitten mä lähdin taas tallille ja sieltä Miken luo.
- Mitä sitten tapahtui?
- Sitten se sika sanoi, että se onkin ihastunut toiseen ja ettei se enää halua olla mun kanssa, kertoi Siiri koittaen kuulostaa reippaalta, mutta kyllä äänestä kuuli, että asia oli vielä liian lähellä.
- Voi raukkaa…
- Meidän piti mennä eilen yhdessä koulun diskoon, mutta se halusikin mennä sinne meidänluokkalaisen Annan kanssa. Niin että mä päätin, etten mä mene ollenkaan vaan tulen tänne.
- Ai se on niin tuore juttu!
- On se, enkä mä halua nyt just puhua siitä enempää. Voidaanko me laukata?
- Laukataan pois, suostuin. Se ainakin tuulettaisi ikävät asiat päästä. Tietysti kieleni päällä oli jo pyörinyt fraaseja Siirin nuoruudesta ja etteivät lapset voineet oikeasti rakastua, mutta päätin jättää ne sanomatta. Ei Siiri semmoisia haluaisi kuulla, enkä ollut varma halusiko hän kuulla oikeastaan mitään. Todennäköisemmin hän oli halunnut vain puhua.

- Harmi että te asutte näin kaukana! Siiri sanoi illalla kun söimme kiukaalla paistettuja makkaroita saunan jälkeen. Ulkona oli pimeää ja hyhmäistä ja sisällä tuntui kahta kotoisammalta tuulen vonkuessa nurkissa. – Mä muuttaisin teille.
- Kiva ajatus, mutta meillä on jo tarpeeksi huollettavia, eikä sun vanhempas taitaisi tykätä, nauroin.
- Mua ei niiden tykkäämiset paljon kiinnosta. Mä en muutenkaan ymmärrä, että miksi ne muka haluaa mun olevan kotona, kuuntelemassa niitä. Riitelettekö te ikinä?
- Jaa me? Vesku sanoi venytellen ja katsoi minua. – Ei me kauhean usein.
- Eikä kauhean kauan, lisäsin. – Mutta joo, kyllä me riidellään.
- Mistä te sitten riitelette?
- No yleensä jostain sen tapasesta kuin että tarvitaanko me kipeämmin traktori vai uusi siitostamma, ehdotin yrittäen miettiä, koska oikein olimme viimeksi kunnolla olleet eri mieltä.

- Ei me semmosesta olla tapeltu, Vesku huomautti.
- Ei kai ihan suoranaisesti, kun sä vaan menit ja ostit sen traktorin. Etkä puhunut mulle mitään.
- Niin, kun sun kanssa pitäisi neuvotella aina ensin kaikesta. Etkö sä usko, että mä jo alan tietää, mitä sä olet asioista mieltä?
- Alat joo, näköjään oikeen hyvin, kun et sillon etukäteen puhunut niistä Anskusta ja Lotasta mitään, heitin takaisin muistaen viimeisimmän asian, mistä olin kimmastunut.
- Mä luulin että me selvitettiin se juttu jo!
- Niin selvitettiinkin, mutta ei se sitä tilannetta muuta miksikään, ettet sä kertonut ennen kuin viikkoja myöhemmin!
- Älkää nyt alottako tekin! Siiri huusi ja nolostuen vilkaisin häntä. Danni ja Alissakin tuijottivat meitä. Korotimme harvoin ääntä heidän ollessa kuulemassa, tuohon sävyyn siis.
- Hups, sanoin. – Siitä puhe mistä puute.

- Ainakin teillä näkyy olevan joku syy mistä te kinaatte, huokaisi Siiri.
- Eikö Juhalla ja Saaralla muka sitten ole? Huvikseenko ne riitelee? Vesku ihmetteli.
- No en mä ole kuullut niiden riitelevän mistään järkevästä. Ihan hölmöistä asioista vaan, niin kuin että miksi äiti täyttää astianpesukoneen väärässä järjestyksessä, tai miksi se ei oo pessyt pyykkiä kahteen päivään. Ihan kuin ne yrittäisi vaan keksiä ihan mitä vaan loukkauksia toisistaan… tyttö kuulosti itkuiselta.
- Kai niillä nyt joku syykin täytyy olla, ei ne oo vaan voineet ruveta yhtäkkiä inhoamaan toisiaan, Vesku sanoi. Minä olin kerrankin hiljaa.
- Miksei ne sitten riitele siitä asiasta vaan kaikesta ihan typerästä? Sanokaa, kun olette kerran aikuisia, vaati Siiri saada tietää.

Siihen Veskukin hiljeni. Oli vähän outoa mutta ehkä sentään etäisesti ymmärrettävää, että ihmisellä oli hurja halu jossain tilanteessa vain satuttaa toista. Mutta että sellaista ihmistä, jonka kanssa oli sentään ollut yhdessä toistakymmentä vuotta ja varmaan ollut joskus oikein onnellinenkin? Ja sitten vielä välittämättä siitä, että lapset olivat kuulemassa? Siiri sentään oli jo sen verran iso, että pääsi karkuun, sen hän oli todistanut kun sanoi ensin hyyränneensä tallilla ja sen Miken luona ja oli nyt tullut meille, mutta Joonasta kävi sääliksi.
- Muistuta mua, ettei meille koskaan saa käydä noin, sanoin Veskulle. – Jos kävisi niin, ettei mulla oo sulle mitään hyvää sanottavaa niin käske mun olla hiljaa.
- Ja mitähän sä sanoisit jos mä käskisin sun olla hiljaa? Vesku nauroi.
- Ettekö te vois puhua niiden kanssa? Siiri kysyi.
- Ei, sanoin nopeasti.
- Hei, ihan totta! Ne vois kuunnella teitä, on ne kuunnellu aina ennenkin, hevosasioissakin.
- Hevosasioista mä tiedän paljon enemmän kuin ne, mutta en mä voi avioliittoneuvojaksi ruveta, sanoin päättäväisesti. – Etenkään pyytämättä.
- Mutta mähän pyysin!

En voinut vastustaa Siirin rukoilevaa katsetta, mutta en kyllä voinut luvatakaan.
- Katsotaan, sanoin diplomaattisesti, sillä se kuulosti paremmalta kuin suora "ei". Siiri ei näyttänyt ihan vakuuttuneelta.
- Tuleeko jompikumpi hakemaan sua? Mä voin kyllä puhua niiden kanssa, sanoi Vesku kuitenkin täydelliseksi yllätyksekseni.
- Sitten mä järjestän niin, että tulee, sanoi Siiri pompahtaen tuolissaan.

  Re: Mansikkakesä 13

LähettäjäSennnu 
Päivämäärä:   18.8.09 00:28:32

52.

Se, joka sunnuntai-iltana ajoi meille oli Juha. Siiri oli soittanut ensin äidilleen, mutta tämä oli sanonut Joonaksen olevan kipeänä ja käskenyt Siirin yrittää kiinni isäänsä, joka oli ”jossain”. Ilmeisesti he eivät siis viettäneet koko pitkää sunnuntaipäivää kotona nahistellen.

Satoi, joten ulkona ei viitsinyt viettää aikaa enempää kuin oli välttämätöntä ja minä olin kiivennyt ullakolle. Mittailin Iljan ja Veskun tekemien huoneiden seiniä ja mietin, millä vuoraisin ne, jottei niistä saisi tikkuja pieniin sormiin. Vaneria, lastulevyä vai gyprocia? Mitähän niistä saisi kierrätyskeskuksesta?

Siiri ja tytöt olivat tietenkin seuranani. Siiri oli asunut isossa päätykamarissa ja nyt he köllivät siellä tyttöjen kanssa hänen käyttämällään patjalla ja Siiri luki ääneen Aku Ankkaa, mutta kun lehti oli lopussa, pienet päättivät lähteä rakentamaan legoista tallia pikku hevosilleen. Siiri jäi loikoilemaan patjalleen ja minä jatkoin mittailemista, kunnes Maru päästi alhaalla muutaman murahduksen. Ylös asti ei kuulunut auton ääntä, mutta ei se koskaan turhaan äännellyt.
- Sun kyyti taisi tulla, sanoin Siirille.
- Luuletko sä että Vesku tosiaan puhuu sille? Siiri kysyi. Minuakin kiinnosti se asia kovasti.
- Hiivitään portaisiin salakuuntelemaan, ehdotin. – Jos Vesku pyytää sen sisään me kuullaan varmaan hyvin, tuskin ne alkaa portailla keskustella syvällisiä.
- No hiivitään! Siiri innostui heti.

Odotimme sen aikaa, että ovi kävi ja miesten äänet tuntuivat siirtyvän keittiöön, sitten astelimme äänettömästi vähän alemmas. Portaat olivat vain yläosastaan seinän takana piilossa, ihan alas ei Siiri laskeutunut vaan ainoastaan niin, että pysyi piilossa. Minä jäin paria porrasta ylemmäs, niin, että saatoimme molemmat istua. Keittiö oli ihan seinän takana, mutta vaikka siellä ihan selvästi puhuttiin niin siinä vaiheessa kun yleiset kuulumiset oli vaihdettu, keskustelu kävi hiljaisemmaksi ja kun tyttöjen huoneessa soi Fröbelin palikat, en enää erottanut sanoja, vaikka kumarruin niin, että melkein röhnötin Siirin niskassa.
- Kuuletko sä mitään? supatin hänen korvaansa, ja hän heilautti kättään rajusti niin, että meinasimme molemmat kieriä alas. Ehkä hänellä oli tarkemmat korvat, kymmenen sentin ero etäisyydessä ei voinut merkitä mitään.

Minä aloin turhautua ja aloin harkita kapuamista takaisin ylös. Olihan sitä paitsi salakuuntelu väärin! Mitä olinkaan ajatellut kun olin semmoista ehdottanut? En kuitenkaan ehtinyt esittää Siirille oivallustani, kun keskustelu alkoi käydä sen verran kovaääniseksi, ettei minullakaan ollut mitään vaikeuksia kuulla.
- Mitä se sulle kuuluu? sanoi Juha vihaisesti.
- Te satutatte teidän lapsia, Vesku sanoi itsepäisesti.
- Ai sitä Siiri tuli tänne juoruamaan!
- Ehkä se tuli vaan karkuun. Mä en ymmärrä, teistä kumpikin vaikuttaa ihmiseltä, jotka rakastaa lapsiaan, miksi te nyt haluatte laittaa ne kärsimään?
- Totta kai me rakastetaan meidän lapsia! Miten sä voit edes epäillä sitä?
- Miksette te sitten mieti miltä niistä tuntuu?

En enää oikeastaan halunnutkaan kuunnella, mutta Siiri oli takertunut toiseen jalkaani ja puristi sitä kuin hengen hädässä. En päässyt karkuun. Pakko oli kuunnella, miten Vesku yritti puhua Juhalle järkeä siihen asialliseen, vieraaseen sävyyn, mitä tiesin hänen käyttävän töissä. Minua se aina vähän järkytti, etenkin jos kuulin sitä muualla kuin hänen työpaikallaan. Nyt minusta tuntui, kuin keittiössäni olisi ollut vieras mies. Kaksikin, itse asiassa. Veskulla oli vierasäänensä, mutta ei Juhakaan kuulostanut siltä kuin normaalisti.
- Älä sä @!#$ nulikka tuu mulle neuvomaan mitä mun pitäisi toimia, hän sanoi ja sitten kuulimme tömähdyksen ja räsähdyksen ja sirpaleiden kilinää. Pongahdin pystyyn ja samalla tökkäsin Siiriä selkään niin, että hän lennähti eteisen lattialle. Oliko Juha heittänyt Veskun ikkunasta vai mitä oli tapahtunut?

Siiri konttasi keittiön ovelle ja minä kompastuin jalkoihin ja romahdin hänen viereensä. Juha ja Vesku seisoivat keittiön pöydän päädyssä. Juhalla oli silti ote Veskun paidankauluksesta ja Veskun kädet taas olivat hänen ranteidensa ympärillä.

- Ja mitäs te sitten luulette tekevänne? kysyin päästyäni jaloilleni. Mieleni teki huutaa ja rynnätä erottamaan heidät, mutta pysähdyin sittenkin kaikessa rauhassa putsaamaan polviani pölystä ja auttamaan Siirinkin ylös. Danni ja Alissa eivät onneksi olleet kai kuulleet mitään, sillä heidän huoneestaan kuului kirkasäänistä kikatusta, mutta Maru oli läsnä. Juha ei varmastikaan ollut huomannut sitä tai hän olisi päästänyt irti Veskun paidasta hyvin pian. Koira seisoi heidän vieressään ja tuijotti häntä niskakarvat pystyssä ja ikenet näkyvissä. Sanoin sen nimen rauhoittavalla äänellä samalla kun astuin irrottamaan miesten käsiä toisistaan.

Siiri ei kuitenkaan ollut rauhoiteltavissa, vaikka sainkin Marun estettyä käymästä Juhan kimppuun. Hän hyökkäsi Juhan luo kyyneleet silmissään ja tarrautui tämän käsivarteen.
- Isi, älä, sä et saa! Se sai miehen ilmeen muuttumaan, tai sitten se, että Veskun nyrkki mäjähti hänen leukaansa.
- Hui! sanoin minä ja käännyin tuijottamaan Veskua, joka hieroi vihaisen näköisenä omaa leukaansa. Epäilin silmiäni, sillä ikinä en ollut nähnyt hänen lyövän. – Mitä sä teit?

Vähän aikaa kuului vain raskasta hengitystä ja Vesku mulkoili murhaavasti olkani yli. Vilkaisin itsekin Juhaa, jonka ilme oli muuttumassa vihaisesta murheelliseksi, kun hän nappasi nikottelevan Siirin kainaloonsa. Minua kiinnosti kuitenkin enemmän Vesku.
- Löikö se sua? Ja näinkö mä tosiaan sun lyövän takaisin? kysyin ja sipaisin punertavaa kohtaa hänen leukapielessään. Tyhmä kysymys, mutta halusin rikkoa hiljaisuuden.
- No niin tais käydä.

Molemmat alkoivat mutista noloina, kun käännähdin mennäkseni pakastimelle hakemaan jotain jäistä ja samassa inahdin, kun tajusin sukkani kastuneen ja terävän piston jalassani. Olin tallannut hajonneen kahvimukin päälle. Nappasin pois ison sirpaleen, joka törrötti jalkapohjassani, mutta jatkoin sitten matkaa. En ehtisi kuolla verenvuotoon, mutta ruhjeet miesten kasvoissa olivat vielä korjattavissa. Sillä aikaa kun pengoin esiin pari pussia herne-maissi-paprikaa, alkoi kuulua mutistuja anteeksipyyntöjä ja kun heitin kummallekin puhtaaseen pyyhkeeseen käärityn pussin, Vesku hätisti Marun kauemmas, ennen kuin silläkin olisi haavoja tassuissaan.
- Mä en voi uskoa, että sä rupesit tappelemaan! läksytti Siiri Juhaa itkuisella äänellä.
- En mäkään, tämä sanoi tukahtuneesti. Vesku keräsi vihaisin liikkein kahvikupinjäänteitä ja heitti sitten lätäkön päälle jonkin mainoslehden ensiavuksi, että pääsin könkkäämään vapaalle tuolille tutkimaan haavaani.

- Anteeksi, sanoi Juha sitten selkeästi ja ääneen. Vesku mulkaisi häntä, mutta nyökkäsi sitten.
- Joo. Ei munkaan olisi tarvinnut motata takasin.
- Eikä sun olis tarvinnut ruveta sotkeutumaan meidän asioihin.
- Siitä mä kyllä olen eri mieltä.
- Minä kanssa, puutuin puheeseen ja nostin katseeni verisestä hommastani.
- Älä nyt säkin alota, Juha sanoi katsoen minua vihaisesti.
- Se oli mun syy, mä pyysin niitä puhumaan teille, sanoi Siiri ja nyyhkäisi. – Mä en kestä enää teidän tappelua. Mä haluan muuttaa pois, jos te ette lopeta. Mä muutan tänne.
- Etkä… Juha aloitti, mutta lopetti sitten ja halasi taas Siiriä. – Voi jessus. Mä en tainnut tajuta.
- S’aatanan idiootti, Siiri sanoi, mutta näytti ensimmäistä kertaa koko viikonloppuna tyytyväiseltä siinä isänsä kainalossa.
- Mä taisin ansaita sen lyönnin, Juha myönsi.
- Mä en, sanoi Vesku.

Hiljalleen vihamielisyys alkoi haihtua ilmasta. Vesku halusi katsoa jalkaani ja laittoi siihen laastarin. Minä siivosin lattialta kahvin ja loput sirpaleet. Siiri ja Juha juttelivat hiljaa keskenään ja tyttöjen huoneesta kuului edelleen lastenlauluja. Kun Juha ja Siiri olivat lähteneet, kiskoin Veskun viereeni sohvalle.
- Sä löit sitä, sanoin taas, ihmeissäni.
- No niin löin. Se löi ensin.
- Mä en kuvitellut, että sä ikinä, missään tilanteessa tekisit semmosta.
- Onneksi tytöt ei nähny eikä kuullu mitään, Vesku huokaisi. Minä kiipesin hänen syliinsä istumaan ja suukotin varovaisesti punelmaa hänen leuassaan. Kerta kaikkiaan älytöntä ja kai jokin primitiivireaktio, mutta katsoin häntä yhtäkkiä ylpeänä ja ihaillen. Minun mieheni.
- Mä luulin sun ihailevan älykkötyyppejä enemmän kuin semmosia, jotka äityy väkivaltaisiksi, sanoi Vesku surullisesti. Rutistin häntä kovasti kaulasta.
- Niin mä teenkin, ainakin järjelläni. Voi että, jos te vielä olisitte tapelleet musta eikä Siirin kasvatuksesta niin olisinkohan mä lirauttanu alleni, hihitin.
- Entäs jos me tapeltiinkin susta, tavallaan?

Vesku näytti vakavalta ja minun ihokarvani alkoivat hiljalleen kohota pystyyn. Mitä hän tarkoitti?
- Mutta tehän olette kavereita, eikä musta ole tarvis tapella, sanoin.
- Joo, mutta aina mulla on ollu sen suhteen vähän epävarma olo. Mä paukautin sitä itse asiassa ihan mielelläni, Vesku tunnusti ja puristi minua niin, että ilmat purkautuivat keuhkoistani. Se oli hyvä, sillä olisin henkäissyt joka tapauksessa.
- No jos se helpotti niin hyvä kai, että paukautit, sanoin sitten ja painoin pääni hänen olkapäälleen, haluamatta sanoa enempää. Kurkkuani kuristi.

Meillä ei ollut mitään aikomusta lähteä katsomaan Horse Showta. Se oli tänä vuonna hinnoitellut itsensä ulottumattomiimme. Mutta hiukkaa sitä ennen Hanna soitti Veskulle: hän oli ollut menossa torstai-illan klinikkaan yhden nuoren hevosensa kanssa, mutta se oli satuttanut selkänsä. Hän halusi tarjota paikkaansa Mustille ja Veskulle.
- Mutta me ollaan vaan lomailtu, kuulin Veskun ähkäisevän puhelimeen. Minä höristin korviani, kun hän jatkoi: - Ei, ei se oo seissy! Mutta ei me olla harjoteltu mitään.

Hän jatkoi sitten kuuntelemistaan ja minä seurasin yksipuoleista keskustelua kiinteästi häntä tuijottaen. Hänen ilmeensä muuttui joka repliikin myötä, ja jossain vaiheessa näin, miten innostus alkoi loistaa hänen silmistään.
- Mitä, mitä, mitä? kimahdin, kun hän pani puhelimen pois järjettömästi virnistellen.
- Se kouluratsastusklinikka. Torstaina. Horse Showssa.
- Niin?
- Hanna yrittää saada meidät sinne. Se olisi ollut menossa, muttei pääse.
- Ju-ma-lis-te, sanoin ja valahdin tallin käytävälle. – Mitä siellä tehdään?
- Se on valmennustunti. Ihan tavallinen valmennustunti.
- Ainoo vaan, että tuhansia ihmisiä maksaa päästäkseen katsomaan sen valmennustunnin, sanoin hitaasti.
- No juu, näin on.
- Mä en ikinä pystyisi.
- Mutta ajattele nyt jos kerran elämässäsi pääsisit ratsastamaan yhden maailman parhaista ratsastajista silmän alle?
- Mä en pystyisi edes pitämään ohjia käsissäni! kirahdin.
- Voi, mä pystyn.

En osannut oikein uskoa, että Veskua ja Mustia noin vain huolittaisiin Hannan tilalle. Kai tuommoiseen tilaisuuteen olisivat jonossa kaikki Suomen kouluratsastajat? Vaan ei, kävi ilmi, että jonoa ei ollut, Suomalainen itsekritiikki oli nostanut päätään, oikeassa kohdassa vaiko väärässä, sitä en tiedä, mutta järjestäjät olivat onnellisia kun saivat jonkun Hannan tilalle nuorten hevosten ryhmään.
- Sä menet Hartwall Areenalle ratsastamaan, sanoin Veskulle, kun hän kertoi uutisen.
- Mä menen, jumaliste! hän sanoi ja pyöritti minua ympäri tallipihaa. – Toivottavasti Mustikin suostuu menemään sinne! Jäähalliin! Musti Karalahti! Musti Selänne!

Veskun piti hoitaa itselleen puoli päivää vapaata töistä. Hänen urheiluhullu pomonsa – jonka mielestä jopa ratsastus oli urheilua, vaikka hän oli keski-iän ylittänyt mies – pisti hänet ottamaan koko päivän. Hän sanoi, ettei Veskusta oletettavasti olisi mitään iloa töissä aamupäivälläkään, kun hän tajusi tilanteen merkittävyyden, ja töissä ei paljon auttanut miettiä muita asioita. Minä olin soitellut hurjana lapsen- ja hevosenvahteja meille. Mikään, ei mikään, voisi estää minua menemästä katsomaan! Veisin lapset vaikka Iljalle tai Hankoon, ellen parempaa keksisi! Onneksi Ilse sanoi voivansa livahtaa töistä sen verran aikaisemmin, että ehtisi ajaa meille ennen kuin meidän tarvitsisi lähteä. Hänkin olisi mielellään tullut katsomaan Veskua ja Mustia, mutta uhrautui kyllä äitien tapaan siihen paikkaan, missä apua tarvittiin kipeimmin.

- Mitä sä paat päälle? kysyin Veskulta.
- Miten niin? Mun tavalliset ratsastusvaatteet. Vai pitäisikö mun laittaa kisahousut? Hänkin näytti äkkiä, yllättäen epävarmalta.
- Laita ne sun vaaleanharmaat, tai mitkä on haalistunu vaaleanharmaiksi, ehdotin. – Sitten sä et ole liian pyntätty mutta ne erottuu satulasta. Ja sitten joku harmaa paita. Se sopii sun silmien väriin.
- Häh? En mä ole menossa mihinkään muotikuvauksiin! Vesku älähti.
- Mutta olethan sä! Siellä on lehtikuvaajia! Ja sitten ne tuhannet katsojat, jotka räpsii kuvia!
- Voi jeesus, hän mutisi. Hän näytti pöllähtäneeltä, kuin ei olisi tajunnut, että Areenalla esiintyminen parin muun käsin valikoidun ratsukon seassa tekisi hänestä julkkiksen.

Minä pistin hänet poseeraamaan minulle harmaissa ja sitten muissakin ratsastushousuissaan, ja sitten, häpeä tunnustaa, otin kännykameralla kuvia ja lähetin niitä Miilalle arvioitavaksi. Vesku meinasi kiivetä seinille.
- Se ei voi olla noin tärkeetä! hän melkein valitti lopulta.
- Voi, on se! väitin vastaan. – Jos sä pääset kaikkiin ratsastuslehtiin ja Hevosurheiluun ja ehkä Hesariinkin niin sun on oltava chic!
- Jumalauta, mä en mene ollenkaan, hän jupisi. Mutta tietenkin hän menisi. Tilaisuus oli jotain, mihin ei päässyt kuin kerran eläessään, ja harvat ratsastajat sitä kertaakaan.
- Mun täytyy kertoa Siirille, muistin. – Se mahtaa kiivetä seinille!

Niin hän suunnilleen tekikin. Puhelimesta kuului lähinnä ihastunutta vinkumista, ja kun hänen äänensä alkoi taas toimia, alkoi rukoilu.
- Mun on päästävä mukaan, hei ottakaa mut hevosenhoitajaksi! Joohan!
- Mä olen lähdössä hevosenhoitajaksi, sanoin minä.
- Mä voin kantaa loimia ja kiillottaa kavioita! Saa-anhan mä? Mä kuolen jos ette te suostu!
- Kai sun on pakko, naurahdin. Tiesin ihan tarkkaan miltä hänestä tuntui. – Hei, mitenkäs teidän kotielämä sujuu?
- Paremmin, sanoi hän ohimennen ja palasi torstaihin. Hän ilmoitti tulevansa heti koulun jälkeen, tai oikeastaan koulun sijasta, ja moneltako me lähtisimme? Elleivät vanhemmat suostuisi tuomaan häntä niin hakisinko hänet pysäkiltä? Tai voisi hän tulla taksillakin.
- No ehkä me keksitään jotain edullisempaa kuin että sä tuut taksilla, arvelin ja kerroin Veskulle, että hänellä olisikin kaksi hevosenhoitajaa.
- Kas kun mä en ylläty, tämä sanoi.

  Re: Mansikkakesä 13

LähettäjäSennnu 
Päivämäärä:   18.8.09 19:40:08

53.

Vesku näytti sinä torstaina siltä, kuin ei mitään kummallista olisi tapahtumassa. Minä hermoilin ja juoksin vessassa koko ajan ja äyskin lapsille ja hän vain kiillotti kaikessa rauhassa hevosta ja varusteitaan ja saappaitaan. Hän oli myöskin soittanut Hannalle ja tarkistanut pukeutumiskoodin, eikä minulla ollut enää sen jälkeen mitään sanomista. Ilse tuli jo kahdelta ja Siiri kuskattiin samoihin aikoihin kai ihan pihaan asti, sillä yhtäkkiä hän vain lampsi tallille puhtaissa ratsastushousuissa.
- Kerro miten teillä nyt menee, vaadin iloisena siitä, että maailmassa oli muutakin ajateltavaa kuin että unohtuisiko Mustin satula kotiin.
- Paremmin, hän sanoi taas vain.
- Onko ne siis lakanneet riitelemästä?
- Ei kai, mutta ainakin ne lopettaa jos Joonas tai minä tullaan paikalle, Siiri kuittasi, ja tahtoi mennä harjaamaan Mustista pölyjä vaikka Vesku oli hinkannut sitä koko aamun niin, että hevosparan nahka oli varmaan jo ruvella.
- Mene sä ottamaan torkut tai jotain, sanoi Vesku minulle.
- Luuletko sä että mä saan nukuttua? älähdin.
- No mene tekemään jotain, sä pörräät ympärillä kuin kakkakärpänen!

Loukkaannuin vähän, mutta kun tiesin, että niin minä tosiaan taisin tehdä, tottelin. Voisin ainakin laittaa jotain ruokaa meille ennen kuin lähtisimme, ettei Ilsen tarvitsisi, vaikka en minä kyllä luullut voivani syödä mitään.
- Mä olen jo ihan hermoraunio, valitin hänelle päästyäni sisään.
- Otatko sä videokameran mukaan? kysyi Ilse.
- En mä oikein luule, että siellä saisi kuvata, arvelin.
- Harmi, ois ollut kiva nähdä.
- No niin, mutta tosi ihanaa kun suostuit tulemaan tänne sen sijaan!

Laitoin ruuan tulemaan, paapoin vähän Jerryä ja kuuntelin, miten Ilse luki tytöille. Nämä olivat mestareita pyörittämään mummojansa pienten sormiensa ympäri. Sitten Vesku lampsi sisään vaihtamaan vaatteita, Siiri kintereillään. Minua alkoi taas jännittää; kohta olisi aika lähteä.
- Syökää te, mä käyn ruokkimassa hevoset, ehdotin ja karkasin. Tiesin, että tulisin kuolemaan nälkään jossain vaiheessa iltaa, mutta nyt ajatuskin syömisestä oksetti. Se tuskin helpottaisi, ennen kuin näkisin, että olimme päässeet perille Areenalle ja ettei Musti saisi rodeokohtausta oudossa ympäristössä. Jo sinne meneminen stressasi minua kovasti, kun olin nähnyt millaiset ajo-ohjeet Veskun sähköpostiin oli lähetetty. Miten ikinä löytäisimme edes oikean kolon mistä mennä sisään?

Viisaasti päätin olla koko matkan ihan hiljaa. Olisin vain voivotellut ja saanut varmaan Veskunkin hermostumaan ennen kuin olisimme perillä. Annoin jopa Siirin mennä etupenkille ja menin itse kyhjöttämään sille paikalle, missä Jerryn koppaa tavallisesti pidettiin. He juttelivat keskenään koko matkan innoissaan ja odottavina ja Siiri pohti, uskaltaisiko mitenkään pyytää valmentajalta nimikirjoitusta. Minä avasin suuni vain kerran koko matkalla, kysyäkseni olivatko Mustin suitset varmasti mukana. Olin tarkistanut traikun ainakin kahdesti ennen lähtöä, mutta äkkiä en voinut muistaa, olinko nähnyt niitä.
- On ne, vakuutti Siiri.

Matka oli ihan niin hankala kuin olin pelännytkin, tai ei itse matka mutta löytää oikea paikka parkkeerata traikku, ja pureskelin sormenpäitäni takapenkillä edelleen ihan hiljaa. Vasta, kun Vesku oli pysäköinyt sen ja käynyt haastattelemassa järjestysmiehen näköistä, joka kaiveli nenäänsä vähän matkan päässä ja katosi sitten näkymättömiin parkkihallin uumeniin vähäksi aikaa, oloni helpottui. Hän palasi hymyillen sen näköisenä, että oli syvissä ajatuksissa, ja hyppäsin huoahtaen ulos. Olimme oikeassa paikassa, ja kai suunnilleen oikeaan aikaankin, vaikka muita traikkuja ei vielä ollutkaan.

Musti oli hyvin epäileväisellä tuulella päästessään kopista ulos, eikä ihme. Se ei ollut koskaan käynyt tällaisessa kisapaikassa missä oli ympärillä vain asfalttia ja harmaata betonia ja se tuntui säikkyilevän omien askeleidensa kopinaa. Vesku vei sen hiekalla päällystetylle verryttelyalueelle mahdollisimman nopeasti, mutta se oli nyt keksinyt että asiat olivat jotenkin omituisesti ja steppasi hermostuneena.
- Hakekaa satula niin mä talutan sitä sillä aikaa, Vesku sanoi näyttämättä muuta kuin ihan aavistuksen verran tuskastuneelta.
- Pärjäätkö sä sen kanssa? kysyin.
- Ellen pärjää niin kohta juostaan sen perässä pitkin Pasilaa. Jos sais sen satulan niin mä pääsisin selkään, sitten mä saan sen paremmin kuulolle.

Niinpä juoksin ja hain sen ja heitin sen suunnilleen liikkeessä hevosen selkään. Oli hyvä, että Siiri oli mukana, tarvitsimme kaikki käsiparit. Musti hypähteli vielä vähäsen Veskun noustua satulaan, sitten se meinasi saada paskahalvauksen, kun seuraavakin hevonen ilmestyi, mutta selvästi toisen läsnäolo helpotti sen oloa. Edelleen se oli jännittynyt kuin vedetty vieteri, mutta ei se ainakaan ollut ainoa hevonen maan päällä ja Siiri ja minä vetäydyimme sivummalle katsomaan.

Saimme odottaa kauan, mutta senhän nyt oli tiennyt ihan kelloa katsomalla. Muut osallistuvat ratsukot saapuivat, hermostuneita nuoria hevosia alkoi säntäillä verryttelyalueella, mutta Musti alkoi hiljalleen näyttää omanarvontuntoiselta, kuin se olisi halunnut esittää muille hörhöille, että oli jo konkari, joka oli ollut täällä puoli tuntia niitä kauemmin. Siiri osoitteli minulle muita ratsastajia ja hevosia, hän tunsi niistä joka ainoan.
- Mistä sä tiedät noi kaikki? kysyin.
- Netistä etsin kuvia kun luin osanottajaluettelon, hän sanoi vaatimattomasti.

Vähän ennen kuin H-hetki koitti, Hanna hiipi verryttelyalueelle. Tietenkin hän oli sinne päässyt, vaikka olin kuvitellut, että sitä suojeltiin kuin maailmanpankin holvia.
- Miltä näyttää? hän kysyi.
- Nyt näyttää jo hyvältä, alkuun se oli kuin lentoon lähdössä, raportoin. – Mitä sä täällä teet?
- Luuletko sä että mä nää jättäisin näkemättä? Sitä paitsi mä ratsastan viimeisessä ryhmässä. Kauanko Vesku on verkannu sitä?
- Iäisyyden, huokaisin. – Se ei jaksa kohta enää liikkua tuolla sisällä ollenkaan, mutta jos sen pysäyttää se alkaa pomppia.

Sitten itse areenalta alkoi kuulua ääntä. Kovaäänisiä oli testailtu jo jonkin aikaa ja soitettu musiikkia, ja se oli alkuun aiheuttanut hevosissa joukkohysteriaa, mutta nyt musiikki oli pois päältä ja äänet olivat ihmisten askelia ja puhetta. Yleisö alkoi saapua.
- Nyt se alkaa, sanoi Siiri.
- Mä jään tänne katsomaan teidän kanssa, Hanna ilmoitti. – Jos en mä kovin häiritse teidän äitipuoli-tytärpuoli- suhdetta.
- Ai mitä? älähdin mulkaisten häntä ja ihan automaattisesti vilkaisten, missä hänen jalkansa mahtoivat olla. Voisin tallata hänen varpaansa, ehkä jopa murtaa ne, ja sitten hän ei voisi ratsastaa.
- Joo, sanoi Siiri ihastuneena ja tarttui meitä kumpaakin käsikynkästä. – Jessi onkin mun varaäiti.
- Jos sä sanot, että Hannakin on, niin mä sanoudun irti, mutisin. – Mä en halua olla sen kanssa minkäänlaisessa mukasukulaisuussuhteessa.
- Ne menee sisään nyt, Siiri sanoi välittämättä jatkaa aiheesta, joten siirryimme lähemmäksi sisäänkäyntiä, mistä saatoimme nähdä kentälle.

Hevoset olivat saaneet käydä siellä ennen kuin hiekka oli lanattu uudelleen tasaiseksi ja sileäksi, mutta silloin kaikki siniset istuimet olivat olleet tyhjinä. Nyt ne ryhmittyivät jonoksi järkevimmän, raudikon ruunan, perään ja arvelin, että Mustia otti päähän. Se halusi aina olla itse jonon kärjessä, mutta näin oli hyvä: se olisi todennäköisesti päättänyt yleisön nähdessään, että areenalla oli vaarallista ja yllyttänyt kaikki muutkin karkaamaan vastakkaiseen suuntaan, ori ja laumanjohtaja kun oli.

Alku meni hyvin. Hevoset eivät sitten kauheasti kuitenkaan ihmetelleet täyttyneitä penkkirivistöjä, ja kuulutuksetkin saivat vain muutaman hypähtämään. Ratsukot hajottivat jononsa ja kiersivät aluetta omaan tahtiinsa, mutta sitten, kun illan päätähti, huippuvalmentaja, astui sisään ja sai katsomolta spontaanit aplodit, yksi pieni ruunikko kilahti. Se säntäsi pukkilaukkaa meitä kohti, aikoen selvästi palata verryttelyalueen turviin. Sen ratsastaja esitti esimerkillistä ratsastusta ja sai sen pysähtymään ja rauhoittumaan, mutta minun silmäni olivat nauliutuneet Mustiin, jonka läheltä se oli ottanut spurttinsa. Vesku piti sen turvan suunnilleen varpaissaan kiinni, joten se ei singonnut minnekään, paitsi ylöspäin. Se osasi tehdä suurenmoisia köyrypukkeja ihan paikoiltaan, vaikka se onneksi harvoin esitti niitä. Nyt se teki kuitenkin oikein upean.
- Auts, sanoi Siiri, kun Vesku mätkähti takaisin selkään, satulaan onneksi.
- Ei seksiä tänään, luulisin, sanoi Hanna.
- Älä höpötä, ei se tullu etukaarelle, sanoin vihaisesti ja totesin, että Musti oli tainnut purkaa paniikkinsa siihen.

Väsynyt se kyllä oli. Se teki mitä käskettiin, mutta paras lennokkuus puuttui ja se oli hionnut niin, että kun se meni ohi, näki kaulan pisaroivan ja tunsi lämpimän löyhähdyksen. Onneksi se aina välillä sai kävellä kaikessa rauhassa, kun opetus keskittyi johonkuhun toiseen, ja sitten se jaksoi taas. Mitään kummallisia temppuja ratsukot eivät joutuneet tekemään, ihan perusratsastusta eri askellajeissa, mutta katseeni oli silti liimaantunut niihin. Kuuntelin joka sanan ja ohjeen ja yritin sekä ymmärtää, että muistaa ne.

Sitten vaihtui vuoroon seuraava ryhmä ja komensin Siirin äkkiä hakemaan Mustin loimen traikusta. Hän lähti kuin tykin suusta, väistellen seuraavan ryhmän ratsukoita, jotka olivat nyt vallanneet verryttelyalueen.
- Toivottavasti se otti opikseen, sanoi Hanna tyytyväisenä.
- Siirikö? Miten niin? kysyin ymmälläni.
- Ei kun Vesku tietysti, kaikesta mitä sille sanottiin.
- Totta kai se otti. Ja mikä hiton juttu se sun äitipuolilohkasu oli?
- Ai mikä? Hanna kysyi viatonta teeskennellen.
- Äh, anna olla, sanoin, kun Vesku ratsasti sisään. Ei vain hevonen ollut läpimärkä ja höyrynnyt vaan Veskunkin nenänpäässä killui hikitippa.
- Missä loimi? hän älähti vain, mutta Siiri oli onneksi juuri paikalla ja levitimme paksun fleecen hevosen selän päälle. Vesku käveli kierroksen, mutta hyppäsi sitten alas, jotta saimme levitettyä loimen kunnolla korviin asti ja sitten hän jatkoi taluttaen ympyrää. Hanna seurasi pidellen häntä kyynärpäästä kiinni ja hänestä kuului valuvan puhetta kuin Niagarasta.
- Oisko meidän pitäny taluttaa Mustia? Kaikilla muillakin hoitajat taluttaa, Siiri kuiskasi.
- Ei Vesku anna muiden taluttaa sitä tämmösessä paikassa, mutta sillekin olisi kyllä pitäny tuoda loimi niskaan, huomasin. – Mä menen hakemaan sen päällystakin.

Tein niin ja pysäytin Veskun ja Hannan siksi aikaa, että sain Veskun vaihtamaan takkia. Sitten poistuin takaisin takavasemmalle. Odottelimme Siirin kanssa kärsivällisesti, kun Hanna ja Vesku ja Musti kiersivät ympyrän toisensa jälkeen. Muut ratsukot alkoivat hiljalleen valua autoilleen ja trailereilleen, mutta nämä vain kävelivät, kunnes Musti tajusi huolestuneena jäävänsä yksi. Se hirnui kaihoisasti muiden perään ja Vesku seisautti sen.
- Ei, me lähdetään nyt kanssa kotiin, hän sanoi.
- Joo, mä menen katsomaan hevosiani, Hanna sanoi töpäkästi ja kääntyi kannoillaan.
- Hei hei sullekin! huusin hänen peräänsä, mutta hän ei näyttänyt kuulevan.
- Haluatko sä, että mä ajan kotiin? kysyin Veskulta. Hän näytti raadolta.
- Aja vaan, hän sanoi.

Meni kuitenkin hyvä hetkinen, ennen kuin saimme Mustin lastattua. Se alkoi hermoilla nyt, kun toiset hevoset katosivat näkyviltä, eikä halunnut mennä koppiin. Lopulta Vesku peitti sen silmät ja sitten se seurasi häntä kiltisti. Siiri ja minä suljimme takapuomin ja sillan niin vikkelästi kuin vain pystyimme.
- Tää on kyllä niin väärin, Vesku sanoi väristen kylmästä ja vilkaisi takaisin sisään.
- Mikä niin?
- Kerrankin pääsi tänne ja nyt pitää lähteä, vaikka aina vaan kiinnostavampia ryhmiä ois tulossa. Mä haluaisin totisesti kuulla, mitä se sanoo Hannalle.
- No jää katsomaan, me viedään Musti kotiin, sanoin emmittyäni pari sekuntia.
- Enhän mä voi.
- Totta kai voit. Saadaan me se Siirin kanssa perille. Mä voin tulla hakemaan sut myöhemmin.

Vesku mietti ja pudisteli hitaasti päätään, mutta houkutus taisi olla liian suuri. Olin puhunut ihan tosissani, mutta silti jotenkin petyin, kun hän sisään vilkuillen sitten sanoi kuitenkin hitaasti, että jos hän sittenkin jäisi. Musti kolautti jämäkästi seinään kopissa, kun kiirehtien päätöstä, joten tyrkkäsin Veskua.
- Alahan mennä. Mä ehdin hyvin käydä kotona, tehdä iltatallin ja viedä Siirin kotiin ja ajan sitten hakemaan sut. Kunhan vaan Ilse suostuu olemaan meillä niin kauan.
- Ei sun tarvii tulla hakemaan mua täältä asti. Juna-asemahan on ihan vieressä.
- Vesku-kiltti, et sä halua mennä junaan noissa vetimissä, naurahdin ja katsoin hänen ratsastushousujaan ja –saappaitaan.
- Mulla on lenkkarit, jos mä vaan saan nää saappaat pois…
- No et kyllä mene ratsastushousuissa ja lenkkareissakaan. Mä voin ihan hyvin tulla hakemaan, soitan vaikka kun ehdin takasin. Eihän tässä klinikassa enää mene kahta tuntiakaan.

Niin sovimme ja aloin peruuttaa traikkua pois rivistöstä, joka sen ympärille oli kertynyt. Vesku oli jo kadonnut takaisin sisälle ja minä ehdin Lahdentielle asti, ennen kuin tajusin jättäneeni hänet Hannan huomaan koko illaksi, pois lukien se aika, kun Hanna vuorostaan ratsastaisi. Hannan ja Hannan äitipuolijuttujen. Minua alkoi palella.
- Hitto kun olisi tupakat mukana, jupisin puoliääneen.
- Mulla on, haluatko sä? Siiri sanoi ja yllätyin niin, että olin ihan vähällä heilauttaa auton kaistaviivan yli.
- Mitä sä sanoit, lapsi?
- Älä viitti, Siiri sanoi loukkaantuneena. – Tuskin säkään odotit kahdeksantoistavuotiaaksi ennen kuin alotit.
- Älä vaan sano, että sä olet oppinut ton multa! Sun vanhemmat…
- Joo ei ne tapa sua. Enkä mä oppinut sitä sulta. Äitikin käy salaa tupakalla kasvihuoneen takana.

Siiri kaiveli reppuaan ja sytytti minulle tupakan, kun vielä mietin miten suhtautua, ja itselleen myös. Avasimme auton ikkunat levälleen ja tärisimme pian kylmästä tuulen yrittäessä kiskoa hiukset päästä juurineen. Lokakuun lopussa ei ollut oikein enää ikkunat levällään –keli, mutta Vesku olisi huomannut heti, ellemme olisi tuulettaneet samalla. Todennäköisesti hän huomaisi siltikin.
- Mikä tupakantuska sulle nyt tuli? Siiri kysyi uteliaana, tähän asti hän oli jutellut vain valmennuksesta.
- Mä tajusin yhtäkkiä jättäneeni Veskun sinne Hannan kanssa, sanoin.
- Mitä sitten? Et kai sä luule, että niillä on jotain?
- En… tai ehkä… nehän on seurustellu joskus, sanoin, kun en voinut muutakaan. ”Mä pelkään että Hanna paljastaa Veskulle mun vehdanneen sun isäsi kanssa.” Bingo, juuri sitähän Siiri varmasti kaipasikin saada tietää!
- Joo, mutta siitähän nyt on kai vuosikymmen tai jotain?
- Mitä sä siitä tiedät? älähdin.
- Vesku kertoi joskus, kun mä kysyin, että miksi sä olet välillä niin pisteliäs Hannalle.
- Ai, sanoin. Olipa miellyttävää kuulla.

Pääsimme kotiin melko vikkelästi tyhjää moottoritietä pitkin, taisin ajaa vähän liiankin lujaa ajatellen, että Musti oli kyydissä, mutta tie oli tasainen ja hyvä. Siiri ei kysellyt Hannasta enempää, kunhan oli vähän aikaa vakuutellut, ettei Vesku varmaankaan voinut olla tähän enää ihastunut. Olin kiitollinen, kun hän vaihtoi puheenaihetta, tai oikeastaan hiljeni kokonaan kunnes olimme tallipihassa. Tunsin itseni kovin väsyneeksi, ei kai muuta ollut odotettavissakaan, kun koko päivän jännitys oli lopulta lauennut enkä edelleenkään ollut syönyt mitään.
- Mä autan sua iltatallissa, Siiri lupasi, kun olimme saaneet edelleen säpsyilevän Mustin ehjänä ulos ja omaan boksiinsa.
- No jos sä viittit alkaa ottaa hevosia sisään, mä vaihdan tälle kuivan loimen, sanoin. Olin edelleen kylmissäni, mikä ei kai ollut mikään ihme. Sitten minun piti siivota traikku, peruuttaa se pimeässä paikoilleen ulkorakennuksen seinälle Peten ja Ullan koppien viereen ja ruveta jakamaan heiniä. Siinä onneksi lämpesi.

- Mä luulen, että isilläkin on joku toinen, sanoi Siiri keskustelusävyyn, kun jaoimme yhdessä kauroja.
- Mitä? älähdin ja tiputin kaurakuupan Nallen ruokakuppiin sen sijaan, että olisin vain tyhjentänyt sen.
- Tai en mä tiedä, mutta äiti huusi sille semmosta yhtenä päivänä kun ei tiennyt, että mä olin tulossa alas.
- No voi jessus, mutisin.
- Mutta en mä usko, että sillä on. Koska se sitä muka tapaisi? Eihän se käy oikeastaan missään paitsi työvaatteissaan, eikä kai semmosissa vetimissä käydä tapaamassa naisia? Siiri kuulosti siltä, että halusi minun olevan samaa mieltä, joten olin.
- Mä olen nähnyt sun isäsi työvetimet. Ei niillä tosiaan käydä naistentansseissa, vahvistin.

Ilse näytti aavistuksen pettyneeltä, kun pääsimme sisään vain kertomaan, että jatkaisin taksikuskina vielä ainakin tunnin. Tytöt olivat vielä valveilla ja hekin näyttivät aavistuksen verran pettyneiltä, kun kävin vain kääntymässä.
- Antakaa mummin pistää teidät nukkumaan, mun pitää hakea isi, sanoin ja taputin kumpaakin poskelle.
- Mummi ainakin lukee pidempään kuin sä, sanoi Danni ja alkoi näyttää tyytyväiseltä.
- Ja sä voisit ihan hyvin lukea itsekin, hymähdin.
- Mä luenkin, sitten kun mummi ei enää jaksa.

  Re: Mansikkakesä 13

Lähettäjä: Pingo 
Päivämäärä:   18.8.09 20:58:43

Jokin turha välikommentti tänne niin nousee ylemmäksi :D

  Re: Mansikkakesä 13

LähettäjäSennnu 
Päivämäärä:   18.8.09 21:05:36

Niinpä :)
---------
54.

Vein Siirin kotiin ja yritin sitten soittaa Veskulle, että olin tulossa. Hän ei vastannut puhelimeensa ja kiroilin vähän aikaa itsekseni Ketojen pihalla. Siitä minun piti kuitenkin lähteä pois, en halunnut, että minulle tultaisiin juttelemaan autonikkunasta. Mielikuvitukseni lensi ja pysähdyin ensimmäiselle huoltoasemalle yrittämään uudelleen ja ostamaan tupakkaa. Vesku ei halunnut puhua kanssani? Hän joko oli kuullut Hannalta jotain epämieluista tai sitten he kuhertelivat jossain tallialueella? Kello oli jo niin paljon, että kouluratsastusklinikka oli vaihtunut esteratsastusklinikaksi, enkä voinut kuvitella Veskun seuraavan sitä silmät tapillaan.
- Prrkele, kirosin ääneen ja heitin puhelimen toiselle etupenkille. Päätin lähteä silti ajamaan kohti Helsinkiä, enhän voinut häntä sinnekään jättää, kun kerran olin luvannut ajaa takaisin.

Kun pääsin Hartwall Areenan lähistölle tajusin, ettei minua ilman traikkua päästettäisi sinne, missä olimme aiemmin parkkeeranneet. Tuskin sinne tähän aikaan illasta päästettäisiin enää ketään. Maksulliseen paikoitukseen en todellakaan aikonut ajaa – ja mahtaisinko päästä sinnekään ilman pääsylippua? En tiennyt. Käännyin umpimähkää ja ajoin vain eteenpäin, yrittäen etsiä pimeässä jostain sopivaa koloa mihin pysähtyä taas soittamaan. Onneksi minulla oli maasturi. Ajoin yhdelle autiolle työmaalle, ja se keikahteli kuopissa ja kaivannoissa, mutta olinpahan ainakin poissa ajotieltä.

Vesku ei vastannut vieläkään puhelimeen, joten nousin autosta ulos tupakoimaan ja tuijotin kirkkaasti valaistua urheiluhallia vähän matkan päässä. Niin lähellä ja niin kaukana! Kaipa hän oli siellä vielä? Entäs jos Hanna olikin houkutellut hänet mukaansa kaupungin yöhön? Olin kuullut legendaarisista after-partyista Horse Shown yhteydessä – mutta hän oli edelleenkin ratsastushousuissa ja tallitakissaan. Ei ollut luultavaa, että hän niissä olisi lähtenyt bailaamaan.

Oli kai turha sanoakaan, että tärisin hermostuksesta. Etsin Kiien puhelinnumeron, hän saisi puhua minulle järkeä, ja onneksi hän vastasi.
- Mä olen hermoraunio, sano, ettei mun tarvii olla! sanoin kiireesti ja sopotin koko jutun melkein yhdessä henkäyksessä.
- Oho, oho, Kiie sanoi rauhallisesti. – Älä ole hermoraunio.
- Voi hitto, mutta kun mä olen! Missä sä muuten olet? kysyin, tajusin yhtäkkiä, että jos hän olisi kotona Jinnan kanssa, tämä vaatisi raporttia niin omituisesta puhelusta.
- Bussissa, tulossa töistä.
- Mitä jos Hanna on kertonut sille jotain? Miksei se vastaa puhelimeen?
- Lakkaa nyt hysterisoimasta. Jos siellä on tuhansia ihmisiä niin siellä on varmaan aikamoinen meteli? Oliskohan se jopa saattanut laittaa sen äänettömälle? Kai sillä on se mukana?

Kaikessa oli järkeä. Avasin nopeasti auton takaoven ja tunnustelin sitä fleeceä, minkä Vesku oli vaihtanut pois ratsastettuaan, mutta sitten muistin nähneeni, miten hän kaivoi puhelimen sen taskusta mukaansa ennen kuin lähti. Mutta totta, se saattoi olla edelleen hiljaisella ratsastuksen jäljiltä, tai jos hän olikin päätynyt tallialueelta expo-puolelle, tiesin, ettei siellä kuullut omaa ääntään tungoksessa.
- Kiitos, henkäisin onnellisena. – Sä sanoit just oikeet asiat.
- Oletko sä päättänyt aiotko kertoa vai et? Koska musta kuulostaa huolestuttavasti siltä, ettei sun pääsi kestä tota juttua.
- En, mutta… aloitin, ja sitten kuulin koputusäänen linjalta. – Hei, joku yrittää soittaa, mä katon oisko se Vesku!

Se oli, ja hän kuulosti anteeksipyytävältä.
- Hei, mä huomasin vasta, että sä olit yrittäny soittaa!
- Mä soitin kolmisen kertaa, mutisin. – Mikset sä vastannu?
- Mä en kuullu. Joko sä olet täällä vai missä?
- Täällä, ihan sadan metrin päässä. Tuletko sä?
- Mä etsin ensimmäisen oven ja kävelen ulos – tossa.
- Mä kieppaan siihen taksijonon viereen, sanoin helpottuneena ja kiipesin sisään autoon. Unohdin ihan kokonaan tarkistaa, mahtaisiko Kiie roikkua vielä toisella linjalla.

Muutamat taksikuskit tuijottivat minua murhaavasti, mutta en ehtinyt alkaa tuntea huonoa omatuntoa, sillä Vesku oli jo siinä odottamassa, enkä häirinnyt heitä minuuttiakaan.
- Mä jo luulin, että sä olet päättänyt hylätä mut ja lähteä Hannan hotelliin jatkoille, puuskahdin.
- Mitä? Vesku sanoi hajamielisenä kiinnittäessään turvavyötään.
- Ei mitään.
- Jatkoille? Mille jatkoille? Mulla on huomenna työpäivä! Me käytiin vaan vähän shoppailemassa.
- Mitä sä ostit? kysyin helpottuneena, koska tietysti minun piti olla kiinnostunut jos mies kerrankin oli käynyt ostoksilla ja koska Vesku ei kuulostanut vihaiselta. Hän ei edelleenkään ollut kuullut mitään paljastuksia.
- Nikille omat hackamoret, ettei sun tarvii lainata Pajun.

- Aa, sanoin ja räpyttelin silmiäni. Tämä oli liikaa. Minä kiipeilin seinille pelosta ja huolesta ja vähän mustasukkaisuudestakin ja sillä aikaa hän kävi shoppailemassa minun hevoselleni varusteita. En saanut pidettyä kyyneleitä piilossa vaan pyyhkäisin niitä salavihkaa pois vasemmalla kädelläni teeskennellen tarkkailevani liikennettä.
- Mä luulen et nää on samanlaiset kuin ne, hän sanoi mietteliäästi.
- Joo, taitaa olla, sain sanottua vain lyhyesti, ettei hän kuulisi minun liikuttumistani. Veskukin hiljeni, ja arvelin hänen muistelevan kaikkia jumalaisia viisauksia, joita oli kuullut valmentajan suusta mutta parin kilometrin kuluttua hän sanoi loukkaantuneena:
- Jouduitko sä tuntikausia odottelemaan vai mitä sä oikeen kiukuttelet?

- En! sanoin hämmästyneenä; uskalsin taas luottaa ääneeni. – En mä kiukuttele! Mä olin vaan huolissani!
- Mistä? Että mä karkaan Hannan kanssa? Eihän siitä nyt oo kauankaan, kun sä väitit luottavasi muhun. Taisi olla pelkkää sanahelinää!
- Hei, aloitin ja ojensin käteni hänen polvelleen, mutta en tiennytkään miten jatkaa. Ajoin äänettä vähän matkaa kunnes keksin ilmiselvän: – Kiitos.
- Mistä muka? Vesku ärähti.
- No kun ostit noi Nikille, tietysti!
- No ei kai oo oikein sopivaa käyttää vuokralaisten tavaroita viikkokausia.
- Miten Hannan ryhmä meni?
- Hyvin, Vesku sanoi lyhyesti, vaikka olin toivonut, että se kysymys saisi hänet sulamaan ja puhumaan. Ajoimme kotiin hyytävän hiljaisuuden vallitessa.

Ilse oli onneksi saanut tytötkin jo nukkumaan ja odotti suunnilleen kengät kädessä, että pääsisi lähtemään.
- Kiitos vielä miljoonasti! sanoin ja halasin häntä pikaisesti, ja onneksi hänellä oli niin kiire, ettei ehtinyt huomata miten kyräilimme toisiamme Veskun kanssa. Tämä lähti sanaakaan sanomatta kellariin suihkuun ja minä maleksin Marun kanssa vielä talliin. Ajattelin niin, että päätäni alkoi särkeä. En halunnut, että Vesku olisi minulle vihainen, enkä halunnut olla riidoissa hänen kanssaan. Pitäisikö minun tunnustaa hänelle, jos syyllisyydentunnoissani sain tämmöisiä typeriä selkkauksia aikaan? Mutta sitten hän vasta olisikin minulle vihainen!

Vesku teki kuitenkin asian helpoksi. Hän oli tekemässä voileipiä keittiössä, kun kävelin sisään ja keskeytti hommansa tullakseen minua vastaan.
- Anteeksi että mä en vastannut kun sä soitit, ja anteeksi että mä suutuin, hän sanoi ja halasi minua.
- Voi kulta pieni, sanoin minä ja halasin takaisin. Taas minua itketti. – Mun täytyy kai mennä suihkuun kanssa.
- Teenkö mä sullekin voileipiä?
- Voi tee! Mä en oo syöny mitään sitten kun… en muista.
- No käy nyt sitten äkkiä niin syödään yhdessä!

Tottelin ja pesin itseni tehokkaasti noin viidessä minuutissa palatakseni ahmimaan neljä voileipää.
- Sun puhelin muuten soi äsken, Vesku huomautti.
- Et vastannu? sanoin suu täynnä.
- No en kai mä nyt sun puhelimeen.
- Se oli varmaan Kiie, meillä jäi juttu kesken, kun sä soitit mulle, selitin ja nousin hakemaan mainitun vehkeen.
- Joko se on raskaana?
- En mä tiedä, juttu jäi kesken, selitin ja tajusin häpeäkseni, etten ollut edes kysynyt. Olin soittanut Kiielle ihan vaan valittaakseni ja vaatiakseni apua kysymättä hänen kuulumisiaan puolella sanalla. Nyt hän ei enää vastannut. – Se on varmaan mennyt nukkumaan, mä laitan sille viestin, että jos se kertoisi aamulla. Mennään mekin!
- Jerry tarvii vielä ruokaa, Vesku huomautti.
- Mennään sänkyyn odottamaan siksi aikaa kun se herää. Mä haluan haleja.

Se yö meni hyvin, olimme ihanasti sovussa ja rakastimme toisiamme ja kävimme yhdessä syöttämässä Jerryn. Aamulla Veskun lähdettyä töihin soitin Kiielle, hän oli työmatkalla ja minä aamutallissa ja nyt muistin kysyä ensimmäiseksi hänen uutisensa.
- Mä en ole raskaana, mutta mä ajattelin kokeilla vielä uudemman kerran jos tärppäisi, hän sanoi hyväntuulisesti. – Entäs te?
- Ihan hyvin, mikä helpotus, paitsi että mulla on edelleen koko ajan huono omatunto ja pelottaa.
- Mitä Vesku sanoo jos sä kerrot sille?
- Voi luoja, jos mä sen tietäsin niin mä tietäsin myös mitä tehdä! älähdin. - Mä olin eilen niin hermona, ja sitten niin helpottunut, että Vesku luuli mun olevan vihanen kun en mä saanut sanottua sille mitään.
- No niin. Sä et osaa pitää salaisuuksia, mä huomaan. Sun täytyy opetella uskottavaksi tai selvittää koko juttu, Kiie totesi ja kuulin, miten hän nousi bussista. – Mä oon perillä, soitellaan taas.

Mutta en minä mitään päätöstä pystynyt tekemään, kun ei ollut pakko. Kaikki tuntui olevan helpompaa nyt, kun Hanna ei taas ollut pompahtelemassa esiin elämäämme. Olin harkinnut vähän aikaa kysyä häneltä suoraan, että mitä hän muka tiesi, jos mitään, mutta tajusin luopua siitä ideasta. Jo kysyminen olisi paljastanut, että jotain tiedettävää oli, ja sitten hän ainakin olisi järkeillyt asiani selville alle minuutissa. Minä en osannut muuta kuin edelleenkin odottaa ja katsoa ja ennen pitkää uskalsin taas unohtaa.

Vesku ei päässyt lehtiin Areenalla esiintymisensä takia, mutta nettiin hän pääsi, kuten kaikki muutkin sillä olleet. Keskustelupalstoilla ruodittiin seuraavina viikkoina kaikki osanottajat hevosineen auringontarkasti ja tietävästi. Hänen ei itsensä tullut kai mieleenkään lukea niitä juttuja, mutta minä surffasin kaikki mitkä löysin ja kiehuin hiljaisesti raivosta muutamien kohdalla.
- Sulla on taas toi omituinen ilme, Vesku huomautti.
- Ei oo, kielsin vihaisesti tietokone sylissään. – Millanen ilme?
- Niin kuin sä salaisit jotain.
- Suututtaa nää @!#$ nettiasiantuntijat! Yksikin sanoo Mustia sekarotuiseksi kummajaiseksi.
- Sehän on tarkkaan ottaen sekarotuinen. Lopeta niiden selaaminen, ei niiden kirjottajat tiedä mistään mitään.

Suurin osa heitä koskevista kirjoituksista oli kuitenkin neutraaleja tai jopa positiivisia. Jotkut vähän turhankin positiivisia, joku sanoi lisäävänsä Veskun omaan Hyväpyllyisten Ratsastajamiestensä Galleriaan, ja hävyttömämpiäkin juttuja luin. Osasin onneksi ottaa ne huumorilla.
- Sulle puuhataan faniklubia, ilmoitin hänelle.
- Älä?
- Joo. ”Se ei voi olla homo, se on naimisissa ja lapsiakin on”. ”Ei se mitään todista”. ”Mä testasin sen kerran Lappeenrannassa, ummm…” luin nauraen parhaita paloja. - Ootko sä koskaan ollu Lappeenrannassa?
- En muistaakseni.
- Niin mä epäilinkin. Ja arvaas mitä mä epäilen myös.
- No?
- Että nyt alkais olla hyvä aika miettiä varsoista myynti-ilmotuksia, kun Musti on jonkinlainen julkkis.
- No se on helppoa. Myydään kaksi kesällistä pv-varsaa.

Nauroin ääneen.
- Tolla et saa yhtä ainoaa puhelinsoittoa. Kouluvarsoja, kilttejä ja paljon käsiteltyjä, fwb-risteytys ja täykkäriristeytys, ja kuvia niihin tarvitaan kanssa ja isän ja isänisän nimet isolla. Mitäs me niistä pyydetään?
Siinä sitä olikin miettimistä vähäksi aikaa ja valokuvien etsimisessä meni minulta puoli päivää, mutta sitten kädet vähän täristen napsuttelin suunnittelemamme ilmoitukset nettiin ja aloin odottaa puhelimen soimista. Siihen meni noin tunti, mutta pettymyksekseni siellä oli vain Hanna.

- Mitä te oikeen ajattelette, hän alkoi rähistä. – Laita heti pari tonnia lisää hintaa sille tammavarsalle! Tehän poljette hintoja, saamari!
- Öh, Vesku sanoi… aloitin.
- Se sanoi ettei sen tullut mieleen kysyä multa ja mä ihmettelen, ettei sunkaan mieleen tullut!
- Ai niinkö, sanoin heikosti. Hanna oli ilmeisesti jo puhunut Veskun kanssa.
- Joo. Tolla hinnalla ja tolla suvulla kukaan ei tuu soittamaan siitä, ne luulee, että se on kolmijalkanen. Ja miksette oo laittanu siihen ilmoitukseen Katrinan isää?
- Voi voi voi, huokaisin ja aloin editoida ilmoitustani toisella kädellä. Myönsin kyllä, että olisi ollut fiksua konsultoida Hannaa, mutta mitenkähän se ei ollut tullut kummallekaan mieleen.

- No niin, mä päivitin sen, sanoin lopulta ja kuulin Hannan kliksuttelevan toisessa päässä.
- Parempi, hän sanoi armollisesti. – Koska te aiotte vierottaa ne?
- Me ollaan jo vähän aloteltu, mä otan molemmat tammat pois kun mä alan ratsastaa Kiiralla. Ja kunhan tulee oikeesti kylmä niin me aletaan ottaa tammat sisään yöksi, kerroin. – Ne ei kumminkaan oo tottuneet olemaan talviöitä pihatossa, siinähän se sitten alkaa hoitua.

Hannan mielestä se kuulosti yllätyksekseni ihan hyvältä. Olin ollut ihan varma, että hänellä olisi siihenkin ammattimaisempi mielipide ja parempi ehdotus. Juttelimme varsoista vähän aikaa, ja sitten hän halusi tietää, mitä hänen kummipoikansa oli oppinut sitten viime näkemän.
- Se osaa hymyillä ja rupeaa pitämään vähän päätään pystyssä, sanoin.
- Ai, Hanna sanoi kuulostaen pettyneeltä.
- Ei näin muutamassa kuukaudessa sen enempää ehdi! Sen kaikki aika menee kasvamiseen, selitin ja tunsin iloa siitä, että tiesin sentään vauvoista enemmän kuin Hanna.

- Ja nyt kun me kerran ollaan puheissa, sanoi Hanna sitten ja tunsin sekä säikähdystä että helpotusta. Nyt se tulisi, nyt saisin tietää mitä hän oikeasti tiesi minusta, vaiko mitään. Jos siitä piti jutella niin ei ollut parempaa vaihtoehtoa kuin puhelimessa; hän Hangossa, minä Tuusulassa ja Vesku töissä Helsingissä.
- Niin mitä? pihahdin.
- Oletko sä aikonut ihan tosiaan pitää sen kimon tamman?
- Kiiran? hengähdin. Missä kuulustelu ja vihjailu? – Aion tietysti, miksen aikoisi? Mihin mä sen laittaisin?
- Myisit pois ja hommaisitte jonkun rotutamman sen tilalle varsomaan. On niitä muitakin hyväsukusia pikkuvikaisia kuin Katrina, jotka voi saada halvalla. Tai liisaatte vaikka jonkun, mutta ei tommosessa kasvatuksessa ole järjen hiventä.
- Musti on ihan samanlaisesta yhdistelmästä, virolainen ja suomalainen, sanoin loukkaantuneena. – Ja sunkin mielestä Adonis oli hieno varsa!
- Joo joo, mutta mitä nyt voi parikuisesta sanoa? Ja katso nyt ittekin varsojen hintaeroa.
- Se ero oli paljon pienempi ennen kuin sä soitit, vihjaisin.
- Teidän oma häpee.

Hanna puhui vähän aikaa, selvittäen minulle selkeästi, että Kiira oli ihan turha suu meillä syömässä. Minun pitäisi kouluttaa sitä talvi, kisata kevät ja viimeistään ennen astutuskauden alkua myydä se hyvään hintaan jollekin, joka etsi kivaa harrasteheppaa. Hän vihjaisi muutamassa sivulauseessa, että Niki voisi mennä kaupanpäällisinä, muttei sentään uskaltanut sanoa sitä ihan suoraa. Kimmastuin jo nytkin.
- Kai sä seuraavaksi haluat eroon tyttöjen shettiksestäkin?
- En tietenkään! Se oli loistohankinta teille, ja se porskuttaa varmaan vielä niin, että mun kummipoikanikin ehtii opetella ratsastamaan sillä. Ja ellei, niin mä hommaan kyllä jonkin toisen sopivan. Onko sen ponin omistajat käyneet katsomassa?
- Kerran, mutta ne soittelee usein, sanoin ja näin silmissäni kauhunäyn: viiden vuoden kuluttua Jerry herrastelisi täydellisesti koulutetun pienen kisaponin satulassa ja Danni ja Alissa ratsastaisivat edelleenkin Nastilla, jonka ruskea pääkin alkaisi olla jo vanhuuttaan harmaa.

  Re: Mansikkakesä 13

LähettäjäSennnu 
Päivämäärä:   18.8.09 23:26:23

55.

Marraskuun lopulla Alissa täytti neljä vuotta ja kun suunnittelimme juhlia, minua alkoi kaivertaa tunne siitä, että Alissan isä pitäisi saada mukaan. Pikkuisen kaiversi myös se, mitä olin kuullut, kun olin käynyt neuvolassa. Jerryä olin käynyt näyttämässä, tyttöjen nelivuotistarkastukset olisivat vasta joulukuussa, mutta tietysti he olivat olleet mukana. Uusi terveydenhoitaja, jota en ollut ennen tavannut, oli todennut Jerryn olevan kaikin puolin kunnossa ja kasvavan hyvin, vaikkakin hän tavanomaiseen tapaan oli saarnannut minulle siitä, etten imettänyt. Niin ne kaikki tekivät, tai melkein.
- Hitostako mä imetän jos ei tule mitään? olin kivahtanut ja hän oli tainnut loukkaantua. Danni ja Alissa olivat alkuun odottaneet sievästi huoneen nurkassa istuen, mutta sitten he olivat keksineet ruveta mittailemaan ja punnitsemaan toisiaan ja olin joutunut komentamaan heitä, kun oli alkanut kuulostaa siltä, että vaaka hajoaisi.

- Onko ne vähän ylivilkkaita? naikkonen oli kysynyt.
- Ne on innoissaan kun pääsee kotoa välillä ihmisten ilmoille, puolustelin.
- Ne ei käy päivähoidossa?
- Ei, miksi ne kävisi kun mä olen kotona kerran? ihmettelin. En viitsinyt edes mainita kotihoidontukea versus päivähoitomaksuja, saati sitten sitä vaivaa ja ajanmenoa, että ajaisin pari kertaa päivässä tyttöjen tarhamatkan.
- Oletko sä ajatellut mitään kerhoa tai semmoista, missä olisi ammatti-ihmisiä?

Tuijotin tätiä julmistuneena. Kehtasiko hän väittää, että Danni ja Alissa olivat jotenkin sekaisin, että he tarvitsivat ammattiapua, jotain mihin minä en muka kelvannut?
- En tosiaankaan, sanoin arvokkaasti. – Mä menen töihin reilun puolen vuoden kuluttua, siihen asti ne saa kyllä luvan pärjätä ihan mun seurassani!
- Entäs isä? Onko se läsnä?
- Joka ilta ja kaikki viikonloput ja sitten puolen vuoden kuluttua vuorokaudet ympäriinsä.
Puuttui vain ihan pikkuisen siitä, etten olisi alkanut mainostaa omaa pediatrian loistavin arvosanoin suoritettua kurssiani – ja huomatkoon, että lääkiksessä eikä sairaanhoito-opistossa – mutta olin sen verran ylevä, että onnistuin pidättäytymään siitä.
- Alissako on toi pidempi? Ehkä tyttö kaipaa oikeita vanhempiaan?
- Alissa on ollut meillä puolet elämästään. Tuskin vanhemmista on paljonkaan muistikuvia, tokaisin. Arvokkaasti keräsin lapseni ja lähdin.

Joka tapauksessa minusta tuntui siltä, että Alissan ja Stumpin oli aika kohdata, tietenkin jos Stumppi suostuisi. Jotenkin en kuitenkaan jaksanut uskoa, ettei hän haluaisi tavata Alissaa. Olihan hän yhteydessä Miilaankin, ja oli auliisti luvannut ummet lammet silloin kun oli tuonut Alissan meille. Ne lupaukset tokikin olivat saattaneet unohtua. Stumpilta ei ollut tullut killinkiäkään Alissan ylläpitoa varten alkuaikojen jälkeen vaan elatusmaksuissa, jotka tupsahtivat tilille, luki Sosiaalivirasto. Mutta ehkä hän oli työtön ja varaton? Halusin ainakin uskoa niin.

Minä en kuitenkaan aikonut itse ruveta kaivamaan häntä esiin, pyysin Miilaa.
- Ei se tule, hän sanoi heti varmasti.
- Miksei tule?
- Se pelkää törmäävänsä Ilseen. Ja taitaa sillä olla vähän närästystä teidänkin suhteen, se ei oo tainnu paljon palkkapäivinä muistaa. Tuskin se kehtaa.
- Ai… no, jos sä viitsisit kumminkin kysyä? Ei me meinata länkyttää sille rahoista, mutta musta olisi kiva, jos se haluaisi tavata Alissan.
- Se ei taida paljon ymmärtää tyttäristä, ennen kuin ne on sen ikäsiä että ne pääsee kapakkaan, Miila mutisi hiukan katkerasti, ja miksei hän olisi ollutkin. Hänhän sen tiesi jos kuka.

Ilsenkin ääni meni vähän hapantuneeksi, kun kerroin, että Stumppi saattaisi ehkä mahdollisesti tulla, jos Miila saisi hänet puhuttua ympäri.
- Jospa me tultaiskin sitten sunnuntaina eikä lauantaina, hän ehdotti.
- Ilse! Pakoiletko sä? huudahdin ällistyneenä. Olin vähän huvittunutkin, pakko myöntää.
- Mulla ole mitään halua tavata sitä edelleenkään… hyvä kun kertaalleen pääsin eroon. Mutta ehkä se ei tule. Kerro mulle kun oot kysyny, joohan?
- En minä siltä kysy, mä laitoin Miilan kysymään.

Siinä kävi sitten niin, että Stumppi ei suostunut tulemaan viikonloppuna, mutta perjantai-iltana kylläkin, Miilan ja Laurin kyydissä. Hankalaa, mutta toisaalta käytännöllistä. Perjantaina talo oli kaaoksessa ja minä leivoin leipomistani ja viimeistelin siivousta, joten tunnelma oli oikein mukavan epävirallinen. Stumppi solahti siihen sekaan ihan luonnollisesti, vaikka hän näytti tullessaan siltä kuin olisi nielaissut heinäseipään. Koko porukka istui keittiön pöydän ääreen, paitsi Vesku, joka töistä tultuaan oli lähtenyt ratsastamaan ensin Mustin ja sitten Kiiran, eikä sinä paljon tullut jäykisteltyä, kun poltin heille kahvia laittaessani pellillisen pullia melko tummiksi, Adoniksen värisiksi.

- Mä haluan maistaa, vaati Danni.
- Ne maistuu kitkerille kun ne pääsi palamaan, ja ne on vielä kuumiakin, varoitin. – Istukaa paikoillenne niin saatte kaurakakkuja.
- Oletko sä Alissan isä? kysyi Danni seuraavaksi totellessaan ja tuijotti Stumppia, joka oli istunut Veskun paikalle ja näytti vaivaantuneelta.
- Vesku on mun isä, mutisi Alissa, joka oli jäänyt olohuoneeseen vievän oven suuhun ja tuijotti Stumppia vihaisesti.
- Sullapa on kaks isää, sanoin minä. – Ajattele miten fiksua.

Kyllä se siitä lähti, pikkuhiljaa. Olimme me valmistelleet tyttöjä tapaamaan Stumpin, ja kun mies itse alkoi vähän rentoutua, hoitivat vilkkaat ipanat lopun. Hänellä ei kyllä ollut mielikuvitusta vastata näiden kysymyksiin, sellaisiin kuin missä hän oli ollut viimeiset kaksi vuotta ja miksi meidän kummalliset sukulaisuussuhteemme olivat sellaisia kuin olivat. Miila ja Lauri auttoivat selityksissä.
- Nyt mä vasta huomaan, että Alissahan on isänsä näköinen, sanoi Vesku tullessaan tallista. Hän pysähtyi viereeni uunin ääreen katsomaan pientä perhemuotokuvaa, joka pöydän ääressä oli. Alissa oli päättänyt mennä Stumpin syliin istumaan, ilmeisesti koska tämä nyt oli isä.
- Sehän on Dannin näköinen, vastustelin, ainahan tyttöjä luultiin kaksosiksi, mutta kun katsoin itse, minun oli yllätyksekseni myönnettävä, että Vesku oli oikeassa. Yhtäkkiä Alissa näytti pidemmältä ja aikuisemmalta ja hänellä olikin lapsen pyöreiden poskien alla selkeästi poskiluut.

- Voi persus, sanoin puoliääneen. Ei ollut reilua. Alissasta oli tulossa isänsä näköinen – ja Miilan – pitkä ja veistoksellinen. Jos Danni kasvaisi muistuttamaan minua ja minun äitiäni, kuten nyt näytti, historia toistaisi totisesti itseään. Teini-iässä Danni olisi ehkä katkera, kuten minäkin olin joskus ollut Miilalle.

Mutta ehkäpä hänellä olisi parempi itsetunto!

Tytöt kyllästyivät sitten aikanaan seurustelemaan kun Stumppi muisti antaa Alissalle lahjapaketin, josta paljastui valkoinen leikkiponi.
- Se on ihan kuin Nasti, sanoi Danni silmät suurina ja sitten heitä vietiin. Sille piti varmaankin rakentaa talli. Epäilin Miilan olleen osallisena lahjan valinnassa, ehkä käyneen jopa ostamassakin sen, mutta mitäpä se minulle kuului. Ajatushan oli tärkein. Jerry oli torkkunut babysitterissään ikkunapenkillä, mutta alkoi nyt ilmoitella haluavansa ehkä vähän ruokaa, joten lopetin leipomisen. Kaikki alkoikin olla melkein valmista.
- Anna minä, sanoi Miila ja hymyili mielissään, kun sai vauvan syliinsä.

Stumppi vaikeni eksyneen näköisenä nyt, kun lapset olivat menneet keventämästä tunnelmaa. Vesku taisi säälistä tarjota hänelle lasin konjakkia kahvin kanssa.
- Tarjoa nyt koko kierros, ehdotti Lauri.
- Hyvä ajatus, yhdyin minä ja Miila katseli meitä arvokkaasti nenänvarttaan pitkin. Emme me nyt ryypiskelemään ruvenneet, Vesku ja minä melkein vain maistoimme, mutta Stumppi joi sen verran, että sai kielenkannat auki. Hän alkoi muistella aikoja kun Miila oli ollut pieni ja kertoi auliisti, kun kysyin, että montako lasta hänellä oikein olikaan, ettei tämän enempää. Kai.
- Onneksi, sanoi Miila. – Mä saattasin hiukan häiriintyä, jos mulle yhtäkkiä löytyisikin puoli tusinaa pikkusisarusta. Lisää siis.
- Ja minkäslainen rouva sulla tällä hetkellä on? jatkoin kyselyäni, kun ei Stumppi pistänyt pahakseen, mutta hän nauroi ja sanoi ruvenneensa poikamieheksi. Enää ei yksikään naisihminen saisi tulla järjestelemään hänen kaappejaan. Sain ymmärrettyä, että se nuori tyttöystävä, joka oli seurannut äitiäni Stumpin naiskavalkadissa, oli lähtenyt jo vuosi sitten, kyllästyneenä alituisiin korttipeli-iltoihin alakerran ystävien kanssa.

- Alakerran ystävät, sanoin ontosti. Olin ihan unohtanut, että Jaakko oli asunut Stumpin alakerrassa ennen kuolemaansa. Olin unohtanut koko Jaakon.
- Niin, sähän tunsitkin sen nuoremman veljeksen, Stumppikin muisti. – Aikamoinen luuseri se kyllä oli, kuka nyt menee tippumaan laivasta?
- Me voitais ruveta pikkuhiljaa lähtemään, ehdotti Miila, ennen kuin Vesku ehti täyttää Stumpin lasin uudelleen, ja niin paljon auktoriteettia hänellä oli äänessään, että mies vetäisi lasinsa pois heti.

- Mä en muistanut, että Jaakko oli niiden kultapoika, sanoin Veskulle, kun Miila ajoi kyytiläisineen pimeästä pihasta. Minulla oli kolho olo, kun minun oli nyt pakko ajatella Jaakon kuolemaa.
- Tarkoittiko se, että se sen veli asuu nyt siinä alakerrassa? Vesku kysyi.
- No siltähän se musta vähän kuulosti.

Seuraavan päivän oikeat juhlat olivat paremmin organisoidut ja tarjolla oli vain onnistuneita leipomuksia. Yhtään vähemmän hauskat ne eivät silti olleet. Jinna ja Kiie olivat tuoneet Leksan ja kuten tavallista, lapset kiipesivät ullakolle, Alissa hienostellen Miilalta saamassaan samettimekossa, joka väänsi Dannin naaman vähän mutruun. Hän halusikin sitten välttämättä pukeutua ratsastushousuihin ja My Little Pony-paitaan, enkä viitsinyt kieltää. Prinsessa ja tallirenki sekä Leksa-prinssi, Karoliina-kuningatarta unohtamatta!

- Mä en ikinä olisi uskonut, että tässä iässä mulla on ullakko, jossa leikkii lapsilauma! huokaisin Ilselle. – Mähän en ikinä erityisemmin edes halunnu lapsia!
- Elämä on, tokaisi Kiie ja tökki minua kylkiluihin.
- Mitä se nyt taas muka on? Hei, joko?
- Jo, hän virnisti. Puolet läsnäolijoista ei tajunnut sananvaihdosta mitään, mutta minä rutistin häntä myrskyisästi.
- Toinen kerta toden sanoi, niinkö?
- No kyllä se saattoi olla ehkä jopa neljäs, Kiie sanoi miettiväisesti. – Enkä mä ole ihan varma, joudunko ottamaan vielä pari varmistuskoeajoa.
- Oi! kiljaisin, enkä voinut olla tuijottamatta ystävääni. Olinko kuullut oikein?

- Mistä te oikeen puhutte? vaati Riikka saada tietää.
- Kiie saa vauvan! julistin minä ja sain aikaan puhetulvan ja onnittelumyrskyn.
- Mä luulin ettet sä pidä miehistä, sanoi Riikka saadessaan puheenvuoron.
- Tarkoitus pyhittää keinot, ja hyvät geenit auttaa päätöksenteossa, Kiie tirskui ja vilkuili Ilseä ja iskää kuin nähdäkseen, oliko mahdollisesti onnistunut järkyttämään heitä, mutta he olivat tottuneet kuulemaan meiltä, ja etenkin Miilalta suunnilleen mitä vain, joten ei.
- Onnea, sanoi vain Ilse lämpimästi. – Ilmeisesti tää oli harkittu päätös.
- Toi herätti mun biologisen kelloni, sanoi Kiie ja osoitti Jerryä, joka makasi keskellä lattiaa täkin päällä. Maru makasi sen vieressä, mutta tiesi pitää välimatkansa, tuoksui vauva sitten miten ihanalta tahansa. Olin periaatteessa aika huoleton, mitä tuli lasten ja eläinten yhteiseloon, mutta en pitänyt tarpeellisena antaa koiran nuoleskella kolmikuista poikaani. Ehtisi se isompanakin saada osansa.

- Ja kuka on isä? vaati Riikka saada tietää. – Minkä geenihirviön sä olet löytänyt?
- Hysst. Sen täytyy ehkä saada itse tietää ensin, ennen kuin mä alan tehdä paljastuksia, Kiie nauroi.
- Tupakalle, Riikka sanoi ja tarttui sekä Kiieä että minua käsivarsista.
- Mä en polta! sanoi Kiie kauhistuneena. – En etenkään nyt!
- Tuu vahtimaan, etten mä puhu läpiä päähäni, nauroin.
- Ethän sä semmosta tee, Kiie sanoi rauhallisena ja jäi istumaan. Minä menin Riikan kanssa.

- Mitä Kiie puhuu? Riikka kysyi tarjotessaan minulle tupakan huvimajassa.
- Se saa vauvan, toistin.
- Mutta miksi? Riikka näytti olevan ihan ymmällään. – Mä luulin, että se on lesbo!
- Mulle se kyllä aikojen alussa sanoi olevansa bi, mutta ei se kyllä ole mun nähden ikinä miesten kanssa seurustellut, sanoin ja katsoin Riikkaa uteliaana.
- Kuka se on, tunnenko mä sen? Riikka jatkoi minun miettiessäni, miksi hän oli niin kiinnostunut. Ei Kiiestä, siitä olin ihan varma, tai sitten en tuntenut ihmisiä enää ollenkaan.
- Mä en voi sanoa, sanoin pahoitellen. – Kysys Kiieltä sitten kun se on kertonu… ohhoh! Mä melkein lipsautin!
- No hitto, mä odotin, että sä olisit lipsauttanu! Riikka nauroi. Hän näytti nauramisestaan huolimatta vähän surulliselta. Tikittikö hänelläkin?

- Vaivaako sua joku? kysyin. Jossain vaiheessa olimme olleet hyvinkin läheisiä – silloin kun mekin olimme asuneet Helsingissä ja Riikka oli majaillut Huvikummussa kanssamme, mutta siitä oli jo aikaa. Sittemmin hän oli vähän niin kuin kadonnut kuvioista. Opiskeluporukat olivat imaisseet hänet, tai hänetkin, samoin kuin hevoset ja opiskelut ja työt meidät, eikä kauhean paljon tullut soiteltuakaan. Mikä sääli!
- Näh, mulla on vaan jotain syysmasennusta tai jotain. Vähän yksinäinen olo, Riikka sanoi ja näytti suunnattoman surkealta.
- Miten töissä menee? tenttasin. Hän oli valmistunut jo jokin aika sitten, mutten tiennyt hänen töistään sen enempää kuin että jossain suuryrityksessä hän oli, toimistohommissa.
- Ihan okei…
- Yksinäinen olo… maistelin. Hän ei ollut seurustellut aikoihin. Pitäisikö minun puuttua peliin? Tiesinkö minä ketään Riikalle sopivaa? En kai voisi ruveta kierrättämään Krisua? Kiie oli vaikuttanut aika tykästyneeltä Krisuun, puhunut uusintakierroksista ja kaikkea. Ei se silti ollut puhetta kummempaa, minun luullakseni, mutta eipä Krisu nyt oikeastaan ollut minun jaeltavissani. Minua melkein nauratti ajatus, että suunnittelin jakavani miestä siitokseen samoin kuin Vesku Mustia. Olinko minä jokin porttolan madame? Kieleni kuitenkin puhui omiaan.

- Muistatko sä Krisun?
- Muistan, ollaanhan me joitain kertoja oltu teidän bileissä yhdessä.
- Jos ne oli Huvikummun aikoihin niin ne oli sunkin bileitäsi, muistutin.
- No niin kai.
- Se on tullu takasin Suomeen, jäädäkseen.
- Ja?
- Niin, en mä sitten mitään, sanoin lannistuen äkkiä. Mitähän minä nyt oikeastaan olin ajatellutkaan ottaessani Krisua puheeksi ollenkaan.

- Se oli söpö, Riikka myönsi. – Koskas te taas pidätte bileet?
- En mä tiedä, kuka tänne maalle asti tulisi, nauroin.
- Kuka vaan, onhan teillä tilaa yöpyä. Parin päivän bileet.
- Ja kolme lasta siinä pyörimässä, ihan niin! Mutta oikeesti, mun on koko syksyn pitäny pyytää mun opiskelukaverit kylään, enkä mä vaan oo saanu aikaseksi. Ehkäpä mun täytyy ihan oikeasti alkaa miettiä jotain… sanoin vaipuen melko miellyttäviin ajatuksiin.
- Joo, pikkujoulut teillä!
- Se on Ilsen kädessä, mistä me muualta lapsenvahti saataisiin, semmonen, joka huolii noi kolme yökylään.
- Äiti, meidän äiti ottaa ne koska tahansa.
- Mutta Ilse on lähempänä. En mä halua Jerryä yli sadan kilometrin päähän yökylään vielä.
- Mä voin kysyä Ilseltä ihan heti, Riikka lupasi ja lähti hypähtelemään sisään.

  Re: Mansikkakesä 13

LähettäjäSennnu 
Päivämäärä:   19.8.09 18:39:37

56.

Varsoista tuli muutamia kyselyitä, ei nyt mitään suoranaista ostoryntäystä, mutta muutama kiinnostunut sentään, ja lähinnä Ametistista. Olin toisaalta vähän yllättynyt, kun sillä oli hintaa kuitenkin paljon enemmän kuin Adoniksella mutta niin, olihan se sentään tavallaan aatelisneito. Sain lähetellä siitä videoitakin muutamalle kyselijälle, ja itse asiassa sitten kävi niin, että kun kuvasin helppoussyistä molempia varsoja kerralla niiden juostessa ja leikkiessä kentällä, yksi ostaja muuttikin mielensä ja kiinnitti huomionsa Adonikseen. Paremmalta se näyttikin tässä vaiheessa. Ehkä se tulisi näyttämään paremmalta isonakin – minua hiukan kiinnosti ajatus, että jospa kukaan ei huolisikaan sitä ja se jäisi minulle.

Siihen mennessä, kun tuli itsenäisyyspäivän aatto, jolloin meillä olisi pikkujoulubileet, molemmille varsoille oli kuitenkin ostajat. Ametistista oli maksettu jo käsirahakin. Tokikaan kumpikaan ei ollut ihan vielä muuttamassa, mutta Ametistin kanssa oli ollut puhetta joulusta. Adonista oli käynyt katsomassa pariinkin otteeseen nuori naisihminen, hyvin pätevän ja mukavan tuntuinen, ja olin aika varma, että hän veisi sen. Hän oli ollut hyvin vaikuttunut siitä, miten fiksusti varsat – molemmat – käyttäytyivät, ja tunsin suurta ylpeyttä hänen kehuistaan. Olimme mitä ilmeisimmin toimineet oikein kun olimme käsitelleet niitä niin paljon pienestä pitäen. Tai enhän sitä ollut missään vaiheessa vääräksi tavaksi epäillytkään, mutta olihan se mukava kuulla jonkun muunkin suusta.

Siinä oli siis kylliksi aihetta iloita ja juhlia, rahaa tiedossa, vaikka olisikin haikeaa erota varsoista. Olisimme taas vaihteeksi plussan puolella hevosbisneksissämme. Haikeaa oli kyllä erota Jerrystäkin, kun vein sen ja tytöt Ilselle.
- Pärjäätkö sä varmasti sen kanssa? kysyin huolissani ja suukottelin vauvaa.
- Mä olen hoitanu tommosia aika hyvällä menestyksellä ennenkin, Ilse huomautti.
- Niin, mutta… no, niin olet. Ja sehän on niin helppo, huokaisin.
- Mene kotiin leikkimään vieraidesi kanssa. Nähdään huomenna.
- Joo, sekin on kyllä kivaa, totesin. Minulle alkoi tulla ihan juhlamieli. Olisi kiva saada kaikki kaverit kylään lopultakin.

Kävin poimimassa Jinnan kyytiin hänen vanhempiensa luota, mihin Leksa oli mennyt yökylään. Kiie ei tulisi, hänellä oli yövuoro, mutta ei hän ollut mitenkään murheen murtama sen asian takia.
- Ryypiskelkää ja rällätkää te vaan! Ei mun tarvitse tulla sitä katselemaan. Mä istun hiljasella osastolla ja kudon koko yön, hän haaveili.

Jinna oli eri mielellä. Hän tuli juosten, kun pysäytin auton heidän talonsa eteen, hänellä oli tukka pörrössä ja hän näytti olevan loistavalla tuulella.
- Jipii, vapaata! hän puuskahti.
- Sano muuta, sanoin vakaumuksellisesti. Minulla ei enää ollut ikävä Jerryä eikä tyttöjä, tiesin, että he pärjäisivät loistavasti Ilsen hoivissa.
- Haetaanko me muita?
- Jep, Krisu ja sitten Jari. Ilja tulee Riikan kyydillä ja Miila ja Lauri omalla autollaan. Ja Vesku ottaa töistä tullessaan Sebben ja sitten Silja tulee Ellen kyydissä…
- Koko hoito! Jinna riemuitsi.
- Enkä mä nyt ole edes varma että onko siinä kaikki.

Ajoin oman taksikierrokseni. Krisu oli päässyt eroon kepeistään ja loikkasi kyytiin vain hiukan ontuen, Jari oli yhtä suuri ja kovaääninen kuin aina ennenkin, ja minua vähän säälitti käydä viimeiseksi nappaamassa Siiri sinne heidän sekaansa, mutta hänkin kuului reitillemme. Hän oli vaatinut saada tulla tallivastaavaksi, jos me kerran aioimme juhlia.
- Mikäs sä sitten olet? Jari kysyi ystävällisesti, mutta ei tainnut voida mitään sille, että kuulosti silti pelottavalta. Siiri ei kuitenkaan säikähtänyt.
- Mä tulen vahtimaan, ettette te polta taloa ja tallia, hän ilmoitti ja sai takana istuvat miehet nauraa hörähtämään.
- Sun… öö, sanoi Jinna ja osoitti talon kulmalle, mistä Juha harppoi näkyviin pahvilaatikko käsissään.
- Mikä öö, tuhahdin.
- No niin, kun en keksiny sanaa.
- Ja mikä muka… aloitin, mutta sitten muistin, että Siiri oli jo autossa, enkä jatkanutkaan.

Juha käveli auton luo sen näköisenä, että hänellä oli asiaa, joten rullasin ikkunani auki. Olin tarpeeksi hyvällä tuulella tehdäkseni niin sen sijaan, että olisin ajanut suoraan pois, ehkä jopa hänen ylitseen.
- Terve, sanoin iloisesti.
- Mitäs teille kuuluu? Juha kysyi ja katsoi minua kiinteästi, vilkaistuaan ensin paheksuvan näköistä Jinnaa vieressäni.
- Hienoa, julistin, enkä suostunut hämääntymään hänen katseestaan, vaikka se olikin jotenkin nälkäinen, jotenkin liian tunkeileva. Tuijotin vain uhmaavasti takaisin. Ei tuo saisi minua hämilleen.
- Pidätte kuulemma juhlat.
- Ei me anneta Siirille siideriä, sanoin nopeasti.
- No ei tullut mieleenkään! Hetken Juha näytti kauhistuneelta. – Mutta hyvä jos kaikki on hyvin. Huolitko kukkia?
- Enkö mä aina huoli? hymähdin.
- Okei, mä nostan nää kyytiin. Pitäkää hauskaa. Mä olen hengessä mukana.

Siihen en viitsinyt sanoa mitään. En tarvinnut ajatusta hänen kummituksestaan meidän juhlissamme, avasin vain oven, jotta hän sai nostettua laatikkonsa ylitseni keskipenkille. Hyvin hienovaraisesti hän sen tekikin, romahtamatta syliini. Hän näytti surulliselta, surulliselta ja yksinäiseltä. Ellei sitä yhtä yötä olisi ollut, olisin hyvinkin voinut kutsua hänet mukaan.
- Kiitos, eiköhän me tästä sitten mennä, sanoin ja vastustin kiusauksen taputtaa häntä kädelle.
- Pitäkää hauskaa, Juha sanoi ja antoi minun läimäyttää oven kiinni.

Unohdin hänet onnellisesti, ennen kuin pääsimme kotiin asti. Soitin radiota koko matkan sen verran kovalla, että se jo sinänsä viritti tunnelmaa, ja perillä hätistin kaikki sisään.
- Alottakaa kaikessa rauhassa lämmittämään glögiä ja saunaa, mä käyn vilkasemassa hevosia, sanoin. Ne olivat iltapäiväheiniään vailla, mutta tiesin, että saatoin jättää emännöinnin Jinnan käsiin, vaikka viipyisimmekin Siirin kanssa tallissa vähän aikaa. Sitä paitsi Veskukin tulisi varmaan minä hetkenä hyvänsä.

Iltaan mennessä meillä oli talo täynnä vieraita ja meno oli mitä mahtavin. Olin hetken mielijohteesta laittanut iltapäivällä talliinkin lapun, jossa toivotin tallilaiset tervetulleiksi mukaan, ja yllättäen kaikki paitsi Asta ja Emma olivat yhtäkkiä meillä myös. Siiri oli innoissaan, kun Pajukin jäi, ja tytöt lupasivat käydä tekemässä iltatallin, jos saisivat pyytää Antun naapurista mukaan juhliin.
- Siideriä te ette saa juoda, sanoin ankarasti.
- Ei me juodakaan, me mennään ullakolle mun huoneeseen pelaamaan korttia, Siiri sanoi ja vähän ajan kuluttua huomasin sivusilmällä naapurin pojan hiipivän sisään.

Vaeltelin vieraiden seassa nauttien hälinästä ja naurusta. Kaikilla tuntui olevan kivaa ja tunsin itseni loistavaksi emännäksi.
- Ihanaa, kun keksit, että meidän pitää pitää juhlat, sanoin saatuani Riikan kiinni tupakalta. En aikonut juoda paljon – aamutalli oli aina odottamassa - mutta tupakkaa olin ostanut ihan uuden ja tuoreen askin.
- Kunnon kotibileet on aina kivoja, Riikka naurahti ja näytti siltä, että hän viihtyi, ihan erilaiselta kuin silloin muutama viikko sitten. Mietin, kenen seurassa olinkaan hänet nähnyt, mutta en voinut muistaa ja nyt halusin itse mennä etsimän Ellen ja Simon ja Siljan ja jutella heidän kanssaan. Halusin kuulla kaiken, mitä he olivat ehtineet tehdä töissä sillä aikaa kun minä olin taas ollut raskaana ja äitiyslomalla.

Se ei ollut ehkä kaikkein parhain ideani. Kun olin kuunnellut heidän innostuneita juttujaan puolisen tuntia, minun teki mieli kiljua ja huutaa. Halusin töihin, minäkin! Halusin tehdä sitä, mitä varten olin opiskellut yli puoli vuosikymmentä, ennen kuin unohtaisin kaiken oppimani!
- Mikset sä voisi tehdä vaikka jotain viikonloppusijaisuuksia, pysyisi ainakin vastaanoton haju nenässä, ehdotti Elle. Hän ei enää näyttänyt teinipissikseltä, kuten silloin, kun olimme tutustuneet, mutta edelleen hän näytti liian nuorelta ja nätiltä ollakseen valmis lääkäri.
- Täälläpäin ei oo paljon viikonloppupäivystystä, ja se on oikeastaan ainoa aika, kun me ehditään viettää vähän perhe-elämää, sanoin harkitsevasti. – Mutta…

- Älä nyt oo hölmö, tietenkään sä et mene töihin äitiyslomalla, sanoi puolestaan Silja, järkevä ystäväni. Hän oli töissä Lastenlinnassa ja olin häntä kuunnellessani todennut, että sinne minä en ainakaan voisi mennä. En haluaisi enkä pystyisi hoitamaan sairaita lapsia niin kauan, kun omani olivat näin pieniä.
- Meille kyllä pääsisi ihan koska tahansa, ja kuka tahansa, Simo sanoi.
- En mä taida teillekään haluta, sanoin ja vilkaisin häntä. Hänellä oli musta silmä. Kuulemma työsuhde-etuja näin pikkujouluaikaan.
- Sä perustat jonkin kivan pikku yksityispraktiikan ja rikastut silmissä, sanoi Ilja, joka jostain syystä oli liittynyt seuraamme. Hän kökötti polvillaan takanani, kun istuin lattialla, ja hieroi hartioitani kerrassaan taivaallisesti.
- En mä voi perustaa omaa praktiikkaa ennen kuin mä olen joku erikoislääkäri, nauroin.
- Mä voisin ehkä harkita lääkistä, sanoi Ilja mietteliäästi.
- Ilja, sä et voi, sä oot liian hajamielinen lääkäriksi, sanoin minä ja totesin lasini olevan tyhjä. – Mä menen lämmittämään lisää glögiä ja katsomaan, että kaikilla on hauskaa.
- Kaikilla on hauskaa, älä sitä epäile, Elle naurahti, kun kömmin pystyyn tyttöjen huoneen lattialta, missä olimme olleet juttelemassa. Kaikkialta kuuluva naurunremahtelu kyllä juorusi hänen olevan oikeassa.

Keittiössä olikin kattila lämpiämässä ja se porukka, joka ei ollut oikein henkeen ja vereen hevos- eikä lääkisihmisiä oli siellä, eli Riikka, Krisu, Miila ja Jinna. Hekin näyttivät viihtyvän oikein hyvin keskenään, joskin Jinna hypähti pystyyn.
- Tupakalle! hän vaati.
- Totta kai, hymyilin ja kävelimme ulos kädet toistemme ympärillä. Jinna, rakkain ystäväni jo melkein kaksikymmentä vuotta. Eskarista asti.

- Krisu on herttanen, sanoi Jinna ensi töikseen.
- Niin se onkin, sanoin tyytyväisenä. Minä pidin Krisusta ihan hirveän paljon, mikä sekin juonsi juurensa kovin monen vuoden päähän. Hän oli ollut tavallaan ensirakkauteni, tai ainakin ensimmäinen hyvä seksikokemukseni, ja hän oli ihmisenä tavattoman ihana. Aina hän tuntui olevan hyvällä tuulella, ja häntä totisesti oli ilo katsella.
- Se on ihana jopa Kiien mielestä, Jinna jatkoi.
- Mä olen ollut ymmärtävinäni, että ne on olleet yhdessä enemmänkin kuin ois ollut pakollista.
- Se tuijotti sua taas, Jinna sanoi syyttävästi.
- Krisu? kysyin ymmälläni. – Eihän meillä…
- Ei kun se Siirin isä. Hyvä ettei ollut tassut leuan alla kuin spanielilla.
- No siihen mä nyt olen syytön, kivahdin.
- Jessi, ootko ihan varmasti?
- Mitä sä vihjailet? kysyin vihaisesti, mutta salassa tunsin pelkoa. Oliko Kiie kuitenkin sanonut Jinnalle jotain? Jinna ei hyväksyisi hairahdustani, vaan pöllyttäisi minut pataluhaksi.
- En mä vihjaile mitään, mä vaan ihmettelen, että miten se aina vaan jaksaa kuolata sun perääsi Jinna sanoi mietiskelevästi. – Ehkä, jos te ette olisi Veskun kanssa koskaan tavanneet…
- Mutta me tavattiin, sanoin minä, tyytyväisenä.
- Niin, te tapasitte. Mutta muuten mä kyllä ihmettelen, miten se jaksaa roikkua sussa.
- Ei mussa ole mitään missä se roikkuisi, sanoin lyhyesti.

Seuraavaksi etsi Krisu minut käsiinsä, mikä oli hyvä, koska muuten minä olisin etsinyt hänet.
- Kiie ei oo täällä, hän totesi.
- Ei niin, kun se on töissä.
- Se sanoo olevansa raskaana.
- Niin sanoo, sanoin myötätuntoisesti ja katsoin Krisua, joka ei nyt näyttänytkään omalta iloiselta itseltään vaan huolestuneelta. Pahasti huolestuneelta. Hän oli seurannut minua alakertaan lähtiessäni lämmittämään saunaa – Jari oli vaatinut – ja istui nyt pesukoneen päällä heiluttelemassa pitkiä jalkojaan. Saatuani tulen roihuamaan reippaasti suljin kiukaan luukun ja menin taputtamaan hellästi hänen vaurioitunutta polveaan.

- Mitä mä teen? Krisu kysyi.
- Sä olet tainnu tehdä jo kaiken tarvittavan, ei sun enää tarvitse tehdä mitään, lohdutin. En tiennyt, mitä ja miten Kiie oli hänelle kertonut, tiesikö Krisu tulleensa ehkä hiukan huijatuksikin isäksi.
- Mutta jos se saa vauvan ja se on mun…
- Se haluaa sen itselleen, ei sulle.
- Niin, niinhän se sano. Mutta onhan se silti munkin!
- Ei Kiie halua perhettä, se haluaa vauvan.
- Entäs jos mä haluan?
- Haluatko sä sitten? kysyin uteliaana. Minulle ei ollut koskaan tullut mieleenkään, että Krisu haluaisi asettua aloilleen. Ainahan hän oli ollut menossa, lähdössä jonnekin, tulossa jostakin.
- Pakkohan mun nyt on, kun mä en enää voi pelata.

Niin tosiaan. Hänenhän piti nyt järjestää elämänsä uusiksi. Mahtoi siinä olla tekemistä ihan semmoisenaankin, ilman että vielä samaan soppaan sai kuulla vauvauutisia.
- Etsi joku toinen tyttö, semmonen, joka haluaa muutakin kuin lapsen, neuvoin kuitenkin.
- Musta tuntuu, että mua on käytetty hyväksi.
- Raukka parka, sanoin ja taputin hänen polveaan toistamiseen.
- Sitä paitsi sähän olet jo varattu, hän sanoi muuttaen äkkiä sekä äänensävyään että ilmettään, ihan kuin hän olisi yhtäkkiä alkanut hävetä vakavuuttaan.
- Älä flirttaile, nauroin. – Yläkerta on täynnä vapaitakin naisihmisiä, mene ja valitse omasi. Haluatko sä ratsastajan vai lääkärin?
- Oma lääkäri ois kyllä kätevä, hän tuumasi. – Mutta se kaunis ei taida olla kiinnostunut musta.
- No mennään katsomaan mitä sieltä löytyisi. Mä en ole nähnyt vielä yhtään uutta paria, pidä nyt sinä ainakin huoli siitä, ettei koko bileitä oo turhaan järjestetty.
- Sinä se oot kova tyttö parittamaan.
- Uudet romanssit on niin söpöjä, naurahdin.

Palasimme takaisin yläkertaan, minä toimien Krisun kainalosauvana portaissa. Istutin miehen Riikan ja Siljan väliin olohuoneen sohvalle ja lähdin etsimään Veskua, mutta juutuinkin eteiseen auttamaan Karaa etsimään kenkiänsä. Hän oli lähdössä jo, ja vähän ihmettelin, että hän oli jäänytkään.
- Pete ja Paju halusi lähteä mun kyydissä, mutta nyt mä en löydä niitä mistään, hän sanoi epätietoisena.
- Mä käyn katsomassa ullakolta, lupasin. Paju ainakin olisi kai siellä.

Perimmäisessä huoneessa he olivat, Siiri ja Paju ja Anton Anttila, ja he tosiaan pelasivat korttia ja kuuntelivat levyjä.
- Kara odottaa, meetkö sä sen kyydissä? kysyin Pajulta.
- Me ei olla tehty iltatallia vielä! Paju sanoi pelästyneenä.
- Jää yöksi, sittenhän sä oisit aamulla valmiiksi täällä, Siiri ehdotti.
- Voisinko mä? tyttö kysyi katsoen minua.
- Mun puolesta, mutta saatte kyllä varmaan jakaa ton Siirin patjan, mä luulen, että tänne jää aika paljon muitakin, sanoin ja jätin heidät jatkamaan. Pete oli jo löytynyt, kun palasin alas ja romantiikannälkäni sai sentään vähän ravintoa, kun näin Peten pitävän Karaa käsikynkästä.
- Menkää te vaan, Paju jää tänne, kerroin ja he häipyivät, vaikka saivat viime hetkellä jäädä odottamaan myös Lottaa ja Sofiaa. Sofia oli nähdäkseni viettänyt puoli iltaa puhelimessa poikaystävänsä kanssa, säätäen, että tulisiko poika hakemaan heitä ja jos, niin mihin aikaan. Ilmeisesti kyyti oli nyt peruttu.

Vaelsin edelleen etsimässä Veskua, mutten nähnyt häntä missään, joten maleksin tallillekin, kun yläkerran nuorempi polvi lähti tallihommiin. En aikonut itse pistää tikkua ristiin hevosten sisääntuomisen eteen, sillä en tahtonut hönkäillä alkoholihöyryjä niiden turville. Minusta se ei ollut reilua. Lupasin kuitenkin annostella ruoat, jos tytöt hakisivat hevoset ja menin sisään talliin heidän suunnatessaan kohti tarhoja. Anttu kulki perässä kädet taskuissaan ja toivoin, ettei Siiri edelleenkään antaisi hänelle mitään talutettavaa.

Yllättäen talli ei ollutkaan tyhjä. Nairobi oli jo sisällä ja kuulin Mustin tervehtivän minua omasta boksistaan perältä. Nairobin boksin ovi oli auki ja näin siellä Veskun ja Ullan, jotka hätkähtivät Mustin hirnahdusta. Olin ihan varma, että olin nähnyt heidän irrottautuvan salamannopeasti, että he olivat halailleet, kun olin astunut sisään. Vai olinko?
- Hei, sanoin soinnittomasti.
- Mä pyysin vaan Veskua kattomaan tän jalkaa, sanoi Ulla nopeasti, Vesku itse ei sanonut mitään.
- Mä tulin vaan jakamaan ruuat valmiiksi, ettei tytöillä mee niin kauan, selitin minä, vaikka mitä selitettävää minulla oli?
- Mä tuun auttamaan, Vesku sanoi nopeasti.
- Mä taidan mennä sisään, sanoi Ulla, vieden minun repliikkini. Olin juuri päättänyt poistua ja jättää heidät sinne, mutta nyt astelin satulahuoneeseen toivoen, että nainen ymmärtäisi saman tien lähteä kokonaan. Olinko oikeasti nähnyt jotain vai kuvittelinko vain?

Ääneti heittelimme kauroja ja kivennäisiä ämpäreihin, toimien vierekkäin kuin kaksi robottia, kuten usein ennenkin.
- Pussailitteko te? kysyin sitten keskustelusävyyn, kun en enää kestänyt hiljaisuutta.
- Ei… tai, sanoi Vesku nopeasti ja hiljeni sitten. Minun teki mieli lyödä häntä kauhalla päähän.
- Et tiedä? ehdotin. – Et huomannu? Sä et, Ulla halaili? Päinvastoin?
- Sä tulit itse Krisun kainalossa kellarista, Vesku puuskahti.
- Se ei meinannu päästä portaita ylös, puolustauduin.

- Kuule… Vesku laittoi oman mittansa pois ja pisti kätensä ympärilleni. – Joo, Ulla halasi mua. Mä saatoin jopa vaistomaisesti halata sitä takaisin. Jos mä olisin ehtinyt ajatella, en olis tehnyt sitä. Anteeksi.
- Okei, sanoin ja painoin pääni hänen olkapäälleen.
- Mitä sä sanoit? Vesku kuulosti järkyttyneeltä.
- Justhan sä itse huomautit, että mä ikään kuin halailin Krisua. Niin kai mä teinkin. Tasoissa ollaan.
- Oletko sä ihan terve? hän kysyi.
- Voin mä nostaa helvetillisen metakankin jos sä haluat. Mä en vaan nyt jaksaisi.
- Yritätkö sä olla ironinen?
- En, kunhan vaan rakastat mua, sanoin. Olin itsekin hämmästynyt siitä, miten olin oikeastaan iloinen näkemästäni. Oli helpompi olla, kun ei Veskukaan ollut ihan täydellinen.
- Sulla on kuumetta? Vesku sanoi ja kokeili otsaani, mutta hänen äänestään kuulsi helpottunut nauru. – Heikottaako sua?
- Mä vaan rakastan sua, sanoin ja katsoin häntä ylöspäin. – Kai se on jonkinlainen tauti sekin.

Unohduimme halailemaan, vaikka olinkin haistavinani Veskun paidasta Ullan hajuveden, kunnes Paju ja Siiri tulivat hakemaan kauroja. Siiri hihitti ihastuneena.
- Anteeksi nyt mutta onko ne ruoat ehkä jaettavissa nyt? hän tirskui.
- On ne suunnilleen, viekää pois vaan, sanoin ja kurotuin antamaan Veskulle vielä yhden suukon. Tätä varten olin häntä oikeastaan alun perin etsinytkin, minulle oli tullut ikävä.

  Re: Mansikkakesä 13

LähettäjäSennnu 
Päivämäärä:   20.8.09 00:13:37

57.

Tajusin vasta seuraavana päivänä kokonaan, miten omituisesti olinkaan käyttäytynyt. Vesku oli kai silkkaa helpotustaan jättänyt asian sikseen, mutta varmaan hänkin alkaisi jossain vaiheessa ihmetellä, miksi en ollut tavanomaiseen tapaani ruvennut räyhäämään. Olinhan yleensä takajaloillani pienimmästäkin aavistuksesta, että hän oli ollut puolta metriä lähempänä jotakuta naisihmistä.

Siinä aamulla ei kuitenkaan ehtinyt asioita penkoa. Talo oli vielä täynnä väkeä, vaikka Elle olikin yöllä lähtenyt ajamaan kotiin täyden auton kanssa. Jari oli tapansa mukaan simahtanut saunan pukuhuoneeseen, mikä ärsytti minua, sillä se asetti tiettyjä rajoituksia suihkun käytölle, ja suihkua kaipaavia oli paljon. Itse uskaltauduin käymään siellä, luottaen siihen, ettei hän pieneen lorinaan heräisi, mutta Miila esimerkiksi kiukutteli, ettei hän aikonut hillua alastomana vieraan miehen kuorsatessa metrin päässä penkillä.

Ullakin oli kadonnut jo illalla, ennen kuin me palasimme tallilta, oli hänellä sentään vähän tilannetajua, mutta ratsastajaihmisiä oli vielä aamullakin. Siiri oli saanut järjestettyä niin, että hän saisi lainata Peten hevosta ja pääsisi maastoon Pajun kanssa.
- Menkää tekin, ehdotin Miilalle ja Jinnalle. – Saatte lainata Nikiä ja Kiiraa. Ja Vesku voi tulla tueksi ja turvaksi.
Yllätyksekseni he lähtivätkin kaikki ja minä hykertelin tyytyväisyydestä, kun hevoset tuli liikutettua heti aamusta. Ei minulla ollut varsinaisesti krapulaa, mutta en ollenkaan himoinnut nyt ratsastamaan, oli mukavampi istua keittiössä ja litkiä kahvia Laurin kanssa. Riikka oli jo lähdössä ja hoputti Krisua ja Iljaa kyytiinsä.
- Oliko edes kivaa? kysyin.
- Kiitoksia kerjäät, Riikka virnisti. Myönsin kiltisti, niin teinkin.
- Mä en löydä mun sukkia! tuskaili Ilja, ja Krisu kaatoi itselleen kahvia ja röhnähti pöydän ääreen.
- Teillä menee vielä hetki, näköjään, totesin Riikalle, joten menimme ulos huvimajaan. Minulla oli vielä muutama savuke.

- Mun pitäisi oikeesti lopettaa, mietin.
- Mutta ethän sä poltakaan kuin joskus.
- Niin, jos mä juon jotain tai jos mulla on huolia. Alkaa vaan tuntua siltä, että pienemmätkin huolet ajaa mut tupakalle nykyään, kai se on jotain itsensä pettämistä.
- Mitä huolia sulla nyt on?
- No sanopas se! Ei mitään ja tässä mä olen! Ai niin…
- No? Riikka näytti uteliaalta ja sekunnin mietittyäni kerroin, miten olin saanut Veskun kiinni Ullan syleilystä.
- Eikä! hän sanoi vihaisen näköisenä.
- No sainpas, ja Vesku myönsi. Mutta ei kai siinä sen kummempaa.
- Kai sä heität koko eukon ulos täältä?
- En mä ole miettinyt semmosta. Eihän se nyt niin kummonen juttu ollut, sanoin, mutta jäin kumminkin ajatuksiini.
- Mä läksytän Veskun, Riikka lupasi.
- Ei sun tarvitse, kyllä mä uskon, että se tuli sille yllätyksenä.

Hän näytti tyytyvän siihen ja vaivuimme hetkeksi hiljaisuuteen, kunnes hän taas rykäisi.
- Miten vakava toi Kiien ja Krisun juttu on?
- Ei se oo vakava, ei Kiie halua vakavaa suhdetta.
En halunnut sanoa yhtään sen enempää, vaikka koko juhlien järjestämisessä yksi perimmäinen ajatukseni oli ollut saada Riikka ja Krisu nokikkain. Minulla oli ollut semmoinen pieni tytinä, että siitä voisi olla iloa kummallekin. Nyt juttu oli kuitenkin heidän omissa käsissään. Minun oli pakko tukahduttaa pieni naurahdus, kyllä minä oikeasti olin vähän hömelö yrittäessäni järjestää kavereideni asioita.

Asta ajoi pihaan vielä meidän siinä istuessamme ja hänen perässään Juha. Vilkutin Astalle iloisesti, mutta Juhan autoa mulkoilin äkäisemmin.
- Mitä sä täällä teet? kysyin töksäyttäen, niin että Riikka vilkaisi minua ihmeissään.
- Mitäs luulisit? mies kysyi ja kiipesi seuraksemme huvimajaan. – Siirin kanssa sovittiin eilen, että mä haen sen näihin aikoihin.
- No se on varmaan unohtanut, sillä se on ratsastamassa, sanoin lyhyesti.
- Täytynee odotella, Juha tuumasi. – Oliko hyvät bileet?

Riikka alkoi lojaalisti kehuskella, mutta mistäpä hän olisi tiennytkään, että Juha oli nykyään persona non grata, jolle en halunnut puhua. Minä kuuntelin vain sujuvasti, ja kun Krisu ja Ilja lopulta ilmestyivät ovelle ilmeisen valmiina lähtöön, tumppasin tupakkani.
- Sun on kai parasta tulla sisään odottamaan, sanoin Juhalle. Minuakin alkoi palella, olimme sentään istuneet Riikan kanssa jo jonkin aikaa pihalla.
- Vieläkö teillä on tupa täynnä väkeä? hän kysyi.
- No ei siellä tarvitse kahdestaan mun kanssa istua, tokaisin. Luojan kiitos Lauri oli jäljellä ja maastoilijatkin tulivat melkein saman tien, punaposkisina ja nauravina. Heillä oli ollut kai aika hauska reissu. Talo alkoi tyhjetä.

- Haetko sä lapset vai mä vai mennäänkö yhdessä? kysyin Veskulta.
- Mä voin hakea, jos sä haluat levätä, hän sanoi kiltisti.
- Ei mua väsytä, mutta mä voin vähän siivoilla sillä aikaa, ehdotin ja katselin ympärilleni. Olimme jo aamulla Riikan kanssa keränneet pullot ja astiat, mutta imurointi ei tekisi pahaa, vaikka Maru ansiokkaasti hamuilikin tipahtaneita popcorneja ja juustonaksuja sohvien ja tuolien alta. Mieluummin jäisin tekemään sen ja rullaamaan patjoja kuin jättäisin Veskun kotiin odottelemaan, että Ulla tulisi tallille, sillä kai hän tulisi.

Imuroin ja järjestelin ja sain viimeisetkin käytetyt astiat koneeseen, ennen kuin minua alkoi ehkä pikkiriikkisen sittenkin väsyttää. Päätin, että olisi hyvä idea ottaa torkut ennen kuin lapset palaisivat kotiin ja heittäydyin sohvalle. Sitten alkaisi semmoinen hässäkkä, että olisi parempi olla täysin virkeä, ja sitä paitsi aioin illalla leipoa. Oli itsenäisyyspäivä, olin aina aloittanut joululeipomiset itsenäisyyspäivänä.

Tuijotin kattoa ja mietiskelin vähän aikaa, lähinnä Ullaa. Mikä hänet oli saanut sillä lailla Veskua lääppimään? Sitä vartenko hän oli meidän tallille halunnutkin? Oliko hän joku niistä omituisista faniklubilaisista, joiden juttuja olin netistä lueskellut? Sitten mietin Krisu-parkaa ja toivoin, että hän keksisi, mitä nyt halusi uudelta elämältään. Jos minä vammautuisin, enkä voisi enää ratsastaa, voisin sentään edelleen kasvattaa hevosia ja opettaa tyttöjä ratsastamaan, ja olihan minulla sen lisäksi ammattikin. Krisulla ei ollut ollut mitään muuta kuin koripallo. Varmaan hän oli aika lailla ymmällään nyt.

Nukahdin, ennen kuin ehdin ajatella loppuun, että onneksi Juha sentään oli lopultakin käyttäytynyt normaalisti, kuin ei olisikaan hylätty rakastaja tai mitään sen suuntaista. Montaa minuuttia siinä ei kuitenkaan kulunut, siltä tuntui, kun pompahdin puoli metriä ilmaan. Maru oli nukkunut lattialla vieressäni, mutta nyt se tuijotti sohvan selkänojan yli hampaat irvessä ja selkäkarvat pystyssä. Sydämeni hakkasi kuin patarumpu. Tuollaista rähäkkää se ei ollut pitänyt sen jälkeen kuin DHL:n lähetti oli ajanut pihaan pari viikkoa sitten, se tunsi ihan tarkkaan kaikkien meillä käyvien autojen äänet.

Olin puoli minuuttia paniikissa ja ryntäsin Marun perään eteiseen, mutta siellä kuulin itsekin epäröivän natinan kellarin rappusista. Olimme unohtaneet Jarin.
- Hysst, Maru, sanoin ja avasin kellarin oven. – Tuu vaan esiin, me unohdettiin, että sä olet siellä.
- Onneksi ette unohtaneet mua tänne kahdestaan ton kanssa, sanoi Jari ja näytti rehellisen säikähtäneeltä. Hän näytti kalpealta ja krapulaiselta ja oli pukeutunut pelkkään pyyhkeeseen. – Onkohan mun vaatteet jossain?

- Mä olen aika varma, että ne on siellä alhaalla. Musta sä lähdit saunaan vaatteidesi kanssa etkä alasti, ehdotin.
- Ehkä mä menen takaisin, hän sanoi nöyrästi.
- Käy suihkussa, mä laitan sulle kahvia, lupasin ja taputin Marua päälaelle. Kyllä se oli hyvä koira hommaansa, vaikkei meillä kutsumattomia vieraita ollut aikoihin käynytkään.

Uudelleen nukkumista ei voinut enää oikein miettiäkään, sen verran äkkiherätys oli saanut adrenaliinia liikkeelle, joten aloin kaivaa esiin leipomatarvikkeita ja tarjoilin sillivoileipiä Jarille, joka näytti aavistuksen virkeämmältä suihkun jälkeen.
- Oletko sä koskaan harkinnut alkoholin kohtuukäyttöä? kysyin häneltä kiusallani.
- Mähän käytän vain kohtuudella, hän väitti vastaan, ja pieni pilke oli palannut hänen silmäkulmaansa. – Vähän vaan enkä joka viikko.
- Mä en ole ikinä nähnyt sun juovan muuta kuin ämpäreittäin kun alotat, huomautin.

Kun olin saanut kakun uuniin ja voitaikinalevyt pellille sulamaan, Maru sanoi taas jotain suupielestään. Se oli ”joku tuttu tulee” –ääni, mutta menin silti pihan puolelle kurkkaamaan. Tunnistin Ullan auton.
- Viihdytä sä itseäsi hetki, mun pitää mennä käymään tallilla, sanoin Jarille.
- Pitääkö mun tehdä uunille jotain? hän kysyi avuliaana.
- Ei tarvii, en mä tuntia viivy. Mun tarvii vaan yhdelle tädille sanoa pari valittua sanaa.

En ollut aikonut mennä läksyttämään Ullaa, olin aikonut vaieta koko jutun ihan kuoliaaksi, kunnes olin nähnyt hänen autonsa minuutti sitten. Silloin olin muuttanut mieleni. Harpoin tallille, joka onneksi oli Ullaa lukuun ottamatta tyhjä, vaikka olisin kai sanonut sanottavani siitä huolimatta. Hän letitti hiuksiaan satulahuoneen ovella, uudennäköiset kermanväriset hanskat suussaan ja näytti muotikuvasta leikatulta.
- Moi, siitä eilisestä, aloitin, ennen kuin ehdin harkita ja Ulla hypähti äkkinäistä saapumistani. Hän punastui ja vaikken ollutkaan miettinyt, mitä muuta sanoisin, sain siitä uusia sanoja suuhuni.
- Jätä Vesku rauhaan, ärähdin, kun ei Ullastakaan irronnut sanaakaan.
- Ei se ollut mitään, hän mutisi.
- Ei kuulemma ollutkaan, mutta jätä se silti sikseen. Muista, kenen nimi sun tallivuokrasopimuksessa on.
- Alatko sä kiristää? Ulla kysyi ja vilkaisi minua alta kulmiensa.
- No eikö olis noloa, jos mä joudun laittamaan tallin sääntöihin että isäntäväkeä ei lääpitä kuten Ulla teki?

Ulla ei sanonut mitään, pyörähti vain kannoillaan ja lähti tallista päätyoven kautta. Ei se nyt ollut ollut mitenkään dramaattinen kohtaus, mutta katsoin selvinneeni voittajana, kun ei Ulla ollut ruvennut edes puolustautumaan mitenkään. Vihellellen palasin sisään, sopivasti vastaanottamaan kotiin saapuvan perheeni.

Teimme radikaaleja tarhausmuutoksia sinä iltana. Tytöt olivat liian väsyneitä yökylästään ratsastaakseen ja oli luvassa kylmenevää, joten otimme tammat sisään pihatosta ja pistimme Nastin sinne tilalle. Se oli jo joitain kertoja käynyt siellä tekemässä tuttavuutta varsoihin tammojen ollessa poissa – ne katsoivat ponimummoa kovasti pitkin nenäänsä, molemmat – mutta nyt se saisi jäädä koko yöksi. Se muistutti jääkarhua nykyään, sillä se oli kasvattanut ihan hurjan määrän talvikarvaa. Se pärjäisi pihatossa kyllä, ja oli korkea aika laittaa asiat uuteen järjestykseen, jos Ametisti tosiaan muuttaisi jouluna uuteen kotiin. Adonis tarvitsisi sinne seuraa sitten ja mikäpä olisi parempi seuralainen kuin vanha viisas shettis.
- Nastille tulee kylmä siellä, vastusti Danni.
- Sitten se voi mennä sisään pihattoon. Mutta ei sille tule kylmä, semmonen talviturkki kuin sillä on.
- Ja sitten se voi lämpimikseen leikkiä varsojen kanssa, muistutti Vesku.

Tytöt halusivat silti käydä vielä illalla katsomassa poniaan. He eivät suostuneet nukahtamaan näkemättä, ettei se tärissyt onnettomana kylmästä, joten he pukivat haalarit yöpukujensa päälle ja lähdimme retkelle ulos. Otin Jerrynkin mukaan, kun ajattelin, että muutama siemaus raitista ilmaa voisi tehdä sillekin hyvää. Se tuskin oli Ilsen luona saanut nukkua kaiken aikaa ulkona, kuten se kotona enimmäkseen teki.

Pihatossa seisoi kaksi pitkäjalkaista tummaa hahmoa ja yksi pieni pyöreä valkoinen mietteliäässä ringissä. Ne katsoivat meitä rauhallisesti, vaikka vierailuaikamme olikin odottamaton ja kun tytöt kutsuivat Nastia aidan takaa se vain tuijotti.
- Kattokaa nyt, se viihtyy niin hyvin, ettei se ole mennyt sisään eikä ehdi tulla juttelemaan teidän kanssa, sanoin, mutta samassa poni huokaisi raskaasti ja käveli aidan luo siliteltäväksi. Varsat seurasivat perässä, kuin johtajaansa ainakin, mutta sitten ilkikurinen Ametisti taisi puraista Adonista kyljestä ja ne ottivat pikku spurtin ympäri aitausta.
- Hyvää yötä, Nasti, tytöt toivottivat ja suostuivat lähtemään maate.

Joulunalusaika oli kivaa aikaa olla kotona. Tuli lunta ja oli kaunista, ja sitten iltaisin oli kiva olla sisälläkin ja kutoa joululahjoja ja leipoa. Tunsin itseni oikeaksi pieneksi kotihengettäreksi. Tosin välillä toivoin, että olisin saanut jonkun katsomaan lasten perään vaikka vain muutamaksi tunniksi silloin tällöin, että olisin voinut lähteä Nikin kanssa hangille usvattelemaan.

Kun Ametistin käsiraha oli kuitattu ja veronpalautuksiakin tupsahtanut hiukkasen tilille, olin tilannut Nikille ajan klinikalle ja senkin reissun ajaksi tarvitsin lastenhoitajan. Pienellä järjestelyllä Vesku olisi kyllä saanut vapaata töistä, mutta toisaalta satuin kuulemaan, että Kiielläkin oli silloin vapaata ja niinpä pyysin häntä. Ei hänestä Nikin kanssa olisi iloa, mutta se oli ruvennut niin fiksuksi lastata ja käsitellä, etten reissulle tarvitsisikaan apua. Kiie voisi kotona tuhlata vauvakuumettaan ja miettiä, mitä olikaan mennyt tekemään.

Logistisista syistä Vesku toi hänet tullessaan jo edellisenä iltana tullessaan töistä ja piruuttani suostuttelin hänet silloin illalla Kiiran selkään.
- Sä olet hullu – mitä jos mä tipahdan ja murran kaikki luuni, sitten sulla ei taas ole lastenhoitajaa huomiselle, hän vinkui, mutta kiipesi sinne silti.
- Kiiran selkään voi laittaa kenet tahansa.
- Mä olen raskaanakin, muistatko sä?
- Ei se vielä haittaa, ja mennään vaan käyntiä, nauroin. – No niin, ota ohjista kiinni.
- Älä päästä siitä irti! Kiie kirahti pienellä äänellä.

Talutin häntä pari metriä ja päästin sitten irti. Aloin jutella ihan muista asioista saadakseni hänet rentoutumaan.
- Onko sulla aamupahoinvointia? Oletko sä tavannut Krisua vielä?
- Päästä mut alas! kiljui Kiie vastaukseksi. Kiira oli juuri ottanut yhden epätasaisen askeleen polkaistuaan lumikökkären päälle.
- Älä ole raukkis, synnyttäminen tule olemaan paljon kamalampaa ja pelottavampaa, sanoin ankarasti. – Istu suorassa ja pidä ohjat käsissä.

Kiie ei ollut tosiaan omimmillaan satulassa. Viidentoista minuutin kuluttua hän valitti peffansa särkevän ja halusi tulla alas. Pakkohan minun oli antaa lupa.
- Mun pitäis oikeastaan laittaa tytöt näyttämään sulle vähän mallia, uhkasin. – Vieläkö sä olet tavannut Krisua?
- Välillä, Kiie sanoi ja otti muutaman omituisen, haparoivan askeleen. – Me käydään kahvilla aina välillä. Mun täytyis varmaan sanoa sille, se alkaa olla liian kiinnostunu mun vauvasta.
- Se on osaksi senkin, muistutin.
- Ei kun se on kyllä ihan vaan mun.

  Re: Mansikkakesä 13

Lähettäjä: Pingo 
Päivämäärä:   20.8.09 10:53:42

Taas joku välilause tänne :)

Kiie on muuten tosi rohkee kun yksin rupee vauvapuuhiin.

  Re: Mansikkakesä 13

LähettäjäSennnu 
Päivämäärä:   20.8.09 16:59:02

58.

Aika klinikalle oli puoli kymmeneltä, joten paljon ylimääräistä aikaa ei aamulla ollut, kun ajomatkaakin kuitenkin oli jonkin verran ja talvikeli. Kävin herättämässä Kiien, kun aamutallin tehtyäni toin Marun takaisin sisään.
- Mä menen nyt pakkaamaan hevosen ja häivyn. Koita pärjätä hirviöiden kanssa äläkä päästä koiraa ulos vapaana, se ei välttämättä tuu takasin.
- Minkä hirviöiden? Lapsikullat! Kiie hihkaisi ja ponkaisi pystyyn, mutta kun hän pääsi istumaan asti, hän painoi ähkäisten kädet nivusilleen. – Jessi, mua koskee! Mä en anna sulle tätä ikinä anteeksi!
- Sä selviät hengissä, lupasin nauraen ja lähdin takaisin ulos kytkemään traikkua maasturin perään.

Niki oli tosiaan ruvennut aika fiksuksi huolimatta siitä, että se oli nyt vähän hermostunut ja huonolla tuulella jäätyään yksin sisään. Kuitenkin, kun se näki traikun tallin edessä, se käveli suurin piirtein suoraan sisään. Minulla oli varmuuden vuoksi liina, joka käsissä pääsin takaisin sulkemaan takapuomin, ennen kuin palasin sitomaan sen kiinni, mutta ei se harkinnutkaan peruuttaa takaisin ulos.
- Sä olet maailman hienoin, sanoin ja annoin suukon sen turvalle. Se ehkä luuli ja toivoi pääsevänsä kisoihin ja toivoin, ettei se pettyisi päätyessään sittenkin klinikalle ja ehkä jopa hammasleikkaukseen. Sitä Jutta epäili ja niin vähän minäkin. Mikä muu sen hammaslomassa kuolaimia vastaan niin kinnaisi kuin ylimääräiset hampaat? Ja jos sen paikan saisi korjattua niin mikä prakaisi seuraavaksi? En ollut olettanut nuoren hevosen ostaessani, että se olisi koko ajan hajalla.

Olin hyvin ajoissa perillä klinikan pihalla, niin ajoissa, että saatoin pysähtyä hermosavuille ennen kuin menin ilmoittautumaan. Nikillä oli heinää vielä jäljellä, eikä sillä kuulunut olevan mitään kiirettä ulos kopista, vaikka se uteliaana tuijottikin ohitseni ulkoilmaan, kuin kuikuillen kisakuulutuksia ja toisia hevosia.
- Odota sä siellä, sanoin ja menin käymään sisällä.

Minun oli pakko laittaa sille nyt suitset päähän, vaikkei sillä ollutkaan semmoisia ollut viikkokausiin. Minusta hackamoreilla taluttaminen oli huomattavan hankalaa, eikä täällä vaan kuljeteltu hevosia pelkällä riimulla. Se aloitti päänviskomisen saman tien, mutta diagnoosin tekoon meni silti aikaa. Lopulta sieltä tuli ihan sitä, mitä olin odottanutkin. Eläinlääkäri ehdotti sudenhampaiden poistamista, hän arveli jopa, että toisen alla oli jonkinlainen tulehduspesäke.
- Eli koska? kysyin ja niskakarvani olivat aavistuksen verran kohonneet pystyyn. Kuulosti kalliilta.
- Jätä se tänne, me soitellaan huomenna joko saa tulla hakemaan, mies sanoi yksinkertaisesti.

Tuli kauhean paha mieli, ihan kuin olisin hylkäämässä Nikin, kun vein sen sairastalliin. Sitä ei itseään näyttänyt haittaavan, se katseli ympärilleen kiinnostuneen näköisenä ja hirnui muille hevosille, joita siellä oli muutama. Minä melkein väänsin itkua.
- Koska se leikataan? kysyn ohimenevältä hevosenhoitajalta.
- Ei mitään aavistusta, ehkä iltapäivällä, jos täällä hiljenee, tämä sanoi iloisesti.

Lähdin sitten ajamaan kohti kotia, ja koska minulla alkoi olla vähän untelo olo, pakotin itseni pysähtymään ensimmäiselle huoltoasemalle ostamaan sämpylän ja kupin kahvia. Minulla oli tapana syödä aamupalaa vasta aamutallin jälkeen, mutta en ollut muistanut tänään järjestää rutiinejani uusiksi, kun olinkin lähtenyt sen jälkeen heti liikkeelle. Kaivoin syötyäni esiin kännykkänikin, joka oli ollut hiljaisena taskussa koko ajan. Olisi pitänyt muistaa tarkistaa sekin aikaisemmin, mitä jos kotona olisi sattunut jotain ja Kiie olisi yrittänyt soittaa? Säikähdin lisää, kun näin, että minulle oli tosiaan yritetty soittaa, mutta ei se onneksi ollut ollut Kiie vaan Siiri. Mitähän hänellä oli asiaa? Koulussahan hänen pitäisi tähän aikaan olla. Ehkä hyppytunti ja jokin äkillinen hinku päästä meille ja tapaamaan Anttua viikonloppuna? Soitin kuitenkin takaisin, kun kaikkien puheluiden jälkeen näin tekstiviestinkin, missä Siiri pyysi soittamaan.

- Mikä on noin kiireellistä? kysyin, kun hän vastasi.
- Puhuri on kipeä! Sun pitää tulla tänne! Siiri sanoi ja hän itki puhelimeen.
- Millä lailla kipeä? kysyin, yrittäen pitää ääneni rauhallisena.
- Mä luulen, että sillä on ähky. Mä tulin katsomaan sitä ennen koulua, kun Ali oli laittanut viestin, ettei se ollut oikeen syönyt, ja se on kamalan kipee!
- Hysst. Oletko sä soittanut eläinlääkärin? kysyin.
- Mä olen yrittäny, mutta siellä on vaan vastaaja…
- Mitä sä teet?
- Kävelytän sitä, eikö niin pidä tehdä?
- Joo, just niin. Mä tulen niin pian kuin ehdin, ja mä soitan Jutalle matkalla. Te ette ole ihan sen alueella, mutta eiköhän se lähde jos mä pyydän ja jos se vaan pääsee, sanoin ja olin jo puolimatkassa autolle.

Oli hyvä saada tekemistä hedelmättömän Nikistä huolehtimisen sijaan, vaikka olin toki huolissani Puhuristakin. Välittämättä puhelinlaista soitin ajaessani ensin Jutalle, joka luojan kiitos vastasi, ja sitten soitin Kiiellekin, ilmoittaakseni, että minulla menisi vähän pidempään kuin olin aavistellut. Jutta lupasi tavata minut isolla huoltoasemalla moottoritien varressa, se oli helpompaa kuin minun ruveta neuvomaan hänelle, miten ajaa Alin tallille. Hän tunnisti yhdistelmäni nopeammin kuin minä hänen parkkeeratun autonsa ja huiskutti autorivistöstä minulle.
- Aja vaan edellä, mä seuraan, hän sanoi ja jatkoin sitten saman tien matkaa. Isoa traikkua ja maasturia olisi helppo seurata, vaikkei hän pääsisikään liikennevirtaan heti perääni, eikä mitään kummempaa liikennevirtaa sitä paitsi ollut tähän aikaan.

Mietin kyllä, miten tuollainen tilanne oli Alin luona päässyt syntymään. Uskoin siihen, että hän oli tarkkaakin tarkempi hevostensa kanssa, mutta ehkä Puhuri ei sitten ollut ollut erityisen kipeä vielä hänen lähtiessään töihin? Ehkä kaikki oli tapahtunut nopeasti. Siiri parka! Se hevonen oli hänen silmäteränsä, ihan niin kuin Niki minun.

Meillä ei ollut enää pitkä matka ajettavana huoltoasemalta ja Alin pihassa näin Puhurin kiertämässä kenttää. En osannut sanoa, kumpi oli väsyneemmän näköinen, se vai Siiri. Molemmat laahustivat. Sammutin autoni ja juoksin sinne.
- Mä talutan, mene sä kertomaan Jutalle, mitä on tapahtunut, sanoin ja puristin Siiriä myötätuntoisesti olkapäästä.
- Isi sai just eläinlääkärin kiinni, Siiri nyyhkäisi.
- Sitä parempi. Sä näytät siltä kuin oisit kävelly maratonin.
- Niin mä kai olenkin.

Puhuri ei näyttänyt ollenkaan hyvältä, eikä Jutta vaihtanut Siirin kanssa montakaan sanaa, ennen kuin pyysi tuomaan sen letkutettavaksi. Hevosparan silmät näyttivät painuneen syvälle päähän ja kuoppiin sen silmien päällä olisi mahtunut desin verran juotavaa.
- Mä annan sille ensin kipupiikin, sanoi Jutta asiallisesti.
- Mä jouduin lyömään sitä, Siiri nyyhkäisi. – Se ei ois halunnut kävellä.
Ellei minun olisi pitänyt pitää hevosesta kiinni, olisin halannut häntä.
- Missä sun vanhempasi on? kysyin vihaisesti. Lapsi parka tarvitsi vähän hoivaa, melkein yhtä pahasti kuin hevosensa.
- Kotona.
- Soita ja pyydä ne tänne, jompikumpi, tuomaan sulle paita joka ei oo hiestä märkä, ja pipo päähän, komensin. Siiri hiipi sisään talliin soittamaan.

Meni melkein tunti ennen kuin se toinen eläinlääkäri saapui, siihen mennessä Juha oli tuonut Siirille kuivia vaatteita ja tyttö talutti taas vuorostaan hevosta, joka ei näyttänyt yhtään sen kummemmalta.
- Mikset sä ollut täällä, miten sä voit jättää lapsen tommoseen tilanteeseen, kahdestaan kipeän eläimen kanssa? räyhäsin hänelle.
- Mä luulin, että Siiri oli koulussa, ei se soittanut kotiin ennen kuin vähän aikaa sitten, mies puolustautui. Siihen en voinut oikeudenmukaisuuden nimissä sanoa oikein mitään, mutta ei se minusta tehnyt yhtään vähemmän vihaista. Jutta ja se toinen eläinlääkäri neuvottelivat keskenään ja Juttakin näytti vihaiselta tullessaan minun luokseni.
- Toi on taas niitä jotka osaa just tyhjentää koirien anaalirauhasia.
- Joille tanskandoggi on liian iso eläin, naurahdin vaisusti. Olimme ennenkin vaihtaneet Jutan kanssa katkeria sanoja joistakin eläinlääkäreistä, jotka täällä maaseudulla liikkuivat.
- Vietkö sä sen klinikalle? Sulla näkyy olevan kalusto mukana.
- Totta kai mä vien, lupasin.
- Sen olisi luullut helpottavan jo, mutta ei. Se voi tarvita leikkauksen.
- Ehditkö sä mukaan vai soitatko sä sinne? kysyin ja aloin avata traikun takaluukkua. Se oli vielä siivoamatta Nikin jäljiltä, mutta se nyt oli pientä tässä tilanteessa.
- Mä soitan ja varotan niitä, Jutta sanoi. – Mun kierros jäi kesken.

Siiri alkoi itkeä uudelleen, kun hän kuuli, että Puhuri pitäisi saada leikkaussalin ulottuville.
- Mä haluan tulla mukaan, hän nyyhki.
- Totta hitossa tulet.
- Mä tulen kanssa, Juha ilmoitti ja kiipesi maasturin takapenkille odottamaan, että saisimme väsyneen hevosen maaniteltua sisään. En pitänyt siitä, että se joutuisi nyt seisomaan paikoillaan hyvän aikaa, mutta toisaalta se näytti jo niin väsyneeltä, että en tiennyt, kauanko se jaksaisi siirtää kaviota toisen eteen.
- Mene säkin takapenkille, isäs saa pitää susta huolen, tokaisin Siirille ja lähdin ajamaan. Reitti ainakin oli jo tuttu.

Puhuri otettiin melko lailla lentäen sisään, kun pääsimme perille. Minä pistin käteni Siirin ympärille ja sytytin tupakan ja Juha potkiskeli epätietoisena lumikökkäreitä pihalla.
- Sä voit ehkä mennä sisään selvittämään vakuutusasioita, ehdotin hänelle, ja kun hän epäröiden totteli, annoin Siirin polttaa loput tupakasta. Jos se helpotti minua niin ehkä häntäkin.
- Mitä jos se kuolee, Siiri mietti, mutta oli lopultakin lakannut itkemästä.
- Niin voi käydä, varaudu siihen. Eihän se edes ole mikään nuori hevonen enää. Pitäisköhän sun muuten soittaa Alille? Se ihmettelee, missä se on, kun se tulee töistä.
- En mä vielä, Siiri mutisi.

Meni taas hetken aikaa, ennen kuin kuulimme. Tai paremminkin monta kymmentä hetkeä. Hevonen ei ollut tullut klinikan lääkityksestä sen kummemmaksi kuin Jutankaan ainoa konsti oli avata se ja katsoa, mitä löytyisi.
- Kai teillä on vakuutus, kysyin Juhalta.
- On, sähän sanoit, että semmonen kannattaa ottaa, mies sanoi ja veti vuorostaan Siirin kainaloonsa. Hänkin näytti sen verran kärsivältä, etten raaskinut olla vihainen.
- Mä voisin viedä teidät nyt kotiin, ne soittaa teille kunhan se on leikattu, ehdotin.
- En mä voi, Siiri sanoi, mutta yhteistuumin Juhan kanssa saimme hänet taivutelluksi. Minä olin viipynyt reissullani jo tunteja kauemmin kuin mitä reilusti ajatellen saatoin jättää Kiieä lasten kanssa, ja sitä paitsi hevosten päiväheinät kotona olivat jo pahasti myöhässä.
- Mä tuun teille, sanoi Siiri varmasti.
- Et, sanoimme Juhan kanssa yhteen ääneen, mutta sitten vilkaisin kelloa.
- Ajetaan meidän kautta, jos sulle sopii, sanoin Juhalle pyytävästi. – Mulla on muuten siellä lauma heinävarastoon karanneita hevosia. Mä vien teidät sitten kotiin.

Siiri ja Juha kinastelivat takapenkillä koko matkan siitä, saisiko Siiri jäädä meille odottamaan tietoja Puhurista, mutta en viitsinyt ärjyä heille, laitoin vain radion kovemmalle. Oli ehkä epähienotunteista soittaa imeliä joululauluja siinä tilanteessa, mutta mieluummin tein niin kuin osallistuin riitelyyn. Ajoin suoraan talon ohi tallille ja pakitin traikun lennossa paikoilleen.
- Mä menen hakemaan heiniä, mä tarvitsen jotain tekemistä, sanoi Siiri ja hyppäsi ulos autosta. En estellyt häntä. Tekeminen oli aina parempi juttu kuin pelkkä odottaminen. Juhakin tuli ulos ja katseli epätietoisen näköisenä, miten aloin irrottaa traikkua koukusta, minkä homman keskeytin, kun tajusin, että ellen siivoaisi sitä heti, se olisi jäätynyt koppuraiseksi kun yrittäisin palata hakemaan Nikiä seuraavana päivänä.

- Miten sä luulet, että sille käy? Juha kysyi epäröiden, kun palasin kottareiden ja talikon kanssa.
- Kävi miten tahansa, hemmetin kallista se ainakin on.
- Ei kun oikeesti. Onko tommonen vaarallista?
- En mä ole hevoslääkäri mutta on, on se. Eikä se ole enää nuori hevonen.
- Siiri-parka, hän sanoi, enkä olisi voinut olla enemmän samaa mieltä. Jos en olisi pitänyt Siiristä niin kovasti, ja jos olisin jutellut jonkun muun kuin Juhan kanssa, olisin ehkä sanonut jotain sen tyylistä, että oli hyvä oppia jo nuorena, että elämä oli pettymyksiä täynnä… tai todennäköisesti en. Se oli sentään liian härskiä pamauttaa kenellekään päin naamaa. Enkä ollut ihan varma, olinko itsekään sitä mieltä, että kärsimykset ketään jalostivat.
- Mä menen auttamaan Siiriä, sitten voidaan lähteä teille päin, sanoin vain. – Tai ehkä mun pitäisi käydä sentään laskemassa lapset, kai te maltatte pari minuuttia?
- Siiri malttaa kyllä, Juha mutisi.

Sisällä oli pienimuotoinen hullunmylly. Kiie oli pitänyt lapset ja koiran sisällä koko päivän, en oikein tiedä mistä syystä, ja niin tytöt kuin Marukin olivat villeinä ja pursusivat energiaa. Jerry piti seuraa harjoittelemalla kiljahtelemista babysitterissään. Kiie näytti puolikuolleelta.
- Ne ei ole hirviöitä, ei missään nimessä, mutta ehkä kolme kerralla on yhtäkkiä vähän liikaa, hän huokaisi ja näytti vasta sitten tajuavan, etten tullutkaan yksin. Hänen ilmeensä muuttui hämmästyneeksi ja paheksuvaksikin, kun hän tunnisti Juhankin Siirin kannoilla. – Mistä sä noi löysit? Ja mitä Nikistä sanottiin?
- Niki jäi sinne, se leikataan, mutta sitten Siirin hevonenkin sairastui ja mä vein senkin sinne, ja nyt mun pitäisi viedä nää kotiin, selitin mahdollisimman tyhjentävästi.
- Onko Nikikin siellä klinikalla? kysyi Siiri, kuin olisi nyt vasta tajunnut, että ehkä pikainen ilmestymiseni traikun kanssa ei ollutkaan vain unta tai etten ollut ollut kokeilemassa huvikseni sen kaarreominaisuuksia kauniissa talviaamussa. .
- Missä Niki on? vaati Danni saada tietää.
- Niki ja Puhuri on hevossairaalassa nyt molemmat, selitin.
- Mä haluan ratsastamaan! ulvoi Alissa ja tanssi jonkinlaista steppiä.

Minun teki mieli kiljua. Palasin ja avasin ulko-oven, jotta Maru ainakin pääsi jaloista vinkumasta ja se säntäsi pihalle kuin ohjus. Sain juuri ja juuri Alissaa kiinni kauluksesta, ennen kuin hän painui perässä. Pysähdyin itsekin ottamaan muutaman syvän henkäyksen.
- Sä voit ottaa maasturin, menin sanomaan Juhalle. – Me voidaan tulla illalla… ei perhana. Ei me mahduta kaikki Veskun ropposen kyytiin. Mä pakkaan tän sirkuksen ja lähden viemään teidät kotiin. Ja säkin haluat varmaan jo kotiin, sanoin Kiielle.
- Mene sä vaan, kyllä me täällä pärjätään, ystäväni sanoi huokaisten niin syvään, että tunsin miten hiukseni lepattivat poskilla.
- Mä haluan harjaamaan Nastia! rääkyi Alissa ja sai Dannin seurakseen. Jerrynkin piti korottaa ääntään, jotta tulisi kuulluksi.

- Unohda, sanoi Juha ja tarttui kiinni olkapäästäni. – Mä soitan Saaralle, että se tulee hakemaan meidät. Sulla taitaa olla ihan tarpeeksi käsissäsi, etenkin jos sunkin hevosesi on siellä kipeänä nyt.
- Mä menen tyttöjen kanssa katsomaan Nastia, sanoi Siiri päättäväisesti.
- Haluatko sä tosiaan talliin nyt? kysyin epäillen.
- Mitä vaan, kunhan mun ei tarvii vaan istua paikoillani, hän sanoi ja alkoi vetää kenkiään takaisin jalkoihin.

Oli kuin korvat olisivat jääneet soimaan, kun Danni ja Alissa olivat päässeet pihalle ja Jerry lakkasi hihkumasta, kai sekin ällistyi äkillistä hiljaisuutta.
- Mä annan sille nyt ruokaa, sanoi Kiie ja nosti vauvan syliinsä.
- Se voisi sitten mennä torkuille kuistille, ehdotin ja lysähdin sohvalle. – Se nukkuu paremmin viileessä, mä taisin unohtaa sanoa sulle. Juha asteli edestakaisin eteisessä ja hänen rauhallinen äänensä oli kuin musiikkia korville tyttöjen kirkunan jälkeen.
- Saara oli lähtenyt Joonaksen kanssa kauppaan, mutta se tulee tätä kautta sitten ja ottaa meidät kyytiin, hän tuli sitten ilmoittamaan.
- Okei. Sori, mun ois pitänyt viedä teidät ensin, mutta mä en voinut pyytää Kiieä hoitamaan hevosiakin. Se ei ole oikein hevosihminen, selitin.
- Ei se mitään. Onpahan Siiri ainakin tyytyväinen.
- Mikä sillä Nikillä sitten oli? tuli Kiie kysymään vauvan ja tuttipullon kanssa.
- Hampaita pitää leikellä, ei mitään sen vakavampaa, mutta mä en tiedä, miten Siirin hevosen kanssa käy, se oli oikeasti kipeä, selvitin ja katseeni osui taas Juhaan. – Kenen puhelinnumeron sä jätit sinne klinikalle, sun vai Siirin?
- Mun, tämä vastasi mietittyään hetken.

Sitten vain istuimme ja odotimme. Saaraa, tyttöjen tuloa takaisin sisään, Veskua töistä, puhelinsoittoa. Kun Juhan puhelin lopulta soi, hän hätkähti ja jäi vain tuijottamaan sitä.
- Onko se sieltä? tivasin, ja kun ei hän näyttänyt pystyvän puhumaankaan, nappasin sen hänen kädestään ja vastasin itse.
- Hevosklinikalta, päivää, sanoi naisääni toisessa päässä.
- Mitä sille kuuluu? kysyin.
- Se kuoli, nainen töräytti ja henkäsi sitten itsekin samaan aikaan kuin minä. Hän ei tainnut olla kovin tottunut suruviestien soittaja. Onneksi minä olin puhelimessa eikä Siiri.
- Siis, suuri osa suolta oli mennyt jo kuolioon, ja sitten ei sydän enää kestänyt. Mitä te haluatte, että tehdään raadolle? Meillähän on myös hävityspalvelu…

Muutin mieleni. Soittaja oli törppö ja tunteeton idiootti ja luultavasti nautti. Hiukan myötätuntoa olisi voinut kuultaa edes äänestä.
- Ja sun nimi oli? kysyin kiukusta tärisevällä äänellä. Hän ilmoitti sen, hetken mietittyään, ja kirjoitin sen ylös.
- Niin, se raato? hän kysyi sitten uudelleen.
Nyt mietin hetken itse, ja tuijotin epätietoisena Juhaa. Häneltähän minun pitäisi kysyä, mutta jotenkin mies näytti olevan niin pihalla, että osaisiko hän vastata mitään, vaikka rupeaisin haastattelemaan? Sitten tajusin, miten järkyttävä homma olisi jollain konstilla saada Puhurin jäykistynyt ruumis toimitettua pois klinikalta monen kymmenen kilometrin päähän, ja mitä sille sitten tehtäisiin? Oli talvi, he eivät saisi mitenkään kaivettua sille edes hautaa, vaikka Siiri olisi semmoisen saattanut halutakin, mistä en ollut varma.
- Hävittäkää se, sanoin.

  Re: Mansikkakesä 13

Lähettäjä: Pingo 
Päivämäärä:   20.8.09 20:49:10

Tää on sivu on mennyt nyt niin raskaaksi, et mun kännykkä ei suostu ollenkaan avaamaan. Eikä muuten ole tainnut koskaan onnistua kommentointi kännykän kautta..

  Re: Mansikkakesä 13

LähettäjäSennnu 
Päivämäärä:   20.8.09 21:44:19

Olipas hyvä kun huomautit, että pitää tehdä uusi!!
------------
59.

Siiri suhtautui yllättävän stoalaisesti huonoihin uutisiin. Juha näytti paljon pahemmalta, ja entistä enemmän hän taisi olla ymmällään siitä, ettei Siiri alkanut itkeä ja huutaa. Luulin, että tajusin, miltä hänestä tuntui, minuakin suretti eniten se, että Siiri oli surullinen. Tyttö pyyhkäisi silmäkulmaansa, muttei sitten enää edes alkanut vängätä siitä, ettei hän halunnut kotiin.
- Saanko mä tulla viikonloppuna? hän kysyi kuitenkin.
- Saat, sanoin ja rutistin häntä. En viitsinyt edes muodon vuoksi vilkaista hänen vanhempiaan. Hakisin ja kidnappaisin hänet itse, jos sikseen tulisi.
- Mä en tiedä mitä mä oisin tehnyt ilman sua, sanoi Juha minulle.
- Et varmaan oliskaan, huokaisin. – Mutta osasit sä sentään sen eläinlääkärin soittaa, kyllä se siitä lähtee.

Annoin hänen halata puolestaan minua, välittämättä siitä, että Saara ja Kiie olivat näkemässä. Tiesin, ettei hän halunnut lääppiä minua asiakseen, vaan koska olisi tosiaan ollut hukassa, ellei Siiri olisi saanut minua kiinni, ja minä Juttaa. Pahimmillaan he olisivat voineet joutua Siirin kanssa todistamaan hevosen kuolemista syliinsä.
- Kyllä susta vielä saattaa tulla poni-isä, hymähdin.
- Eihän meillä oo enää ponia.
- Ehkä teille vielä tulee.

Kun Kedot olivat ajaneet pois tarjouduin lähtemään viemään Kiien kotiin.
- Jos sä viitsit heittää mut asemalle niin riittää, mä voin mennä junalla. Mutta ei mulla oo kiirettä, mulla on huomennakin vapaa.
- Sitten mä voisin haluta kahvia, sanoin. Oikeastaan halusin mieluummin konjakkia, mutta se jääköön, ainakin kunnes kaikki hoidettavat oli hoidettu.
- Sulla on ollu aikamoinen päivä, Kiie sanoi.
- Niin on tainnu olla ittelläskin, mutta jesses, ettei mistään olis tullu mitään ilman sua, huokaisin ja toivoin kuulostavani edes murto-osaksi kyllin kiitolliselta.
- Ootko sä kauhean huolissasi Nikistä?
- En oikeestaan,
- Mutta jos Siirin hevonen on just kuollu siellä…
- No niiden taudeilla on eroa kuin avosydänleikkauksella ja viisaudenhampaan poistolla. Ei Nikillä ole hätää.
- Miten sä saat sen huomenna pois sieltä? Pitäiskö mun jäädä toiseksi päiväksi?
- Ei sun tarvitse uhrautua tähän hullunmyllyyn enempää. Mä voin poimia sen sieltä kyytiin vaikka ipanoiden kanssakin, tai sitten illalla, kun Vesku tulee töistä. Mistä se toivottavasti tulee aikasemmin kuin tänään, toivoin vilkaisten kelloa. Jo yli kuuden, oli harvinaista, että Vesku viipyi niin pitkään, ja vielä ilmoittamatta.

Tytöt olivat livahtaneet omaan huoneeseensa, mutta kun Kiie ja minä siirryimme sohvalle tuijottamaan telkkaria, Danni hiipi sieltä.
- Mitä Puhurille tapahtui? hän kuiskasi. Olin osannut sitä jo odottaakin, mutta en ehtinyt kuin vetää henkeä, kun ovi kävi ja Vesku tuli kotiin.
- Hae Alissa niin mä kerron teille kaikille yhtaikaa, isillekin, ehdotin.
- Mitä sä aiot kertoa niille, saanko mä kuunnella? Kiie kysyi.
- Toivottavasti mä keksin jotain pidemmälle kuin ”Olipa kerran kuolema”, huokaisin.

Nikistä soitettiin seuraavana päivänä, ja vaikka olinkin puhunut Kiielle viisaudenhampaista, epäröin hetken, ennen kuin vastasin. Edellispäivän kokemus pisti sittenkin vähän kädet tärisemään, mutta vastasin tietysti kuitenkin. Nyt uutiset olivat vain hyviä. Nikiltä oli napattu pari hampaanaihiota pois eikä siellä ollut mitään sen kummempaa ollut.
- Mihin asti te ootte auki, tai siis mihin aikaan se pitää hakea? kysyin.
- Aina meillä on sairastallissa henkilökuntaa, sanoi soittaja, joten huokaisin helpotuksesta, kun ei minun tarvinnut sittenkään välttämättä lähteä sinne kolmen lapsen kanssa. Hän jätti sitten mainitsematta siinä yhteydessä, että uusi vuorokausimaksu lähti juoksemaan kello kuusitoista.

Tarkistin kuitenkin Veskulta, että ehtisihän hän tänään ihmisten aikoihin kotiin.
- Pääsen, pääsen, hän tokaisi puhelimeen kiireisen oloisena.
- No anteeks kun kysyin!
Olimme jotenkin päätyneet jonkinlaiseen kärhämään edellisiltana, kai olimme molemmat olleet vain liian väsyneitä siinä vaiheessa, kun olisi ollut aikaa jutella. Vesku olisi halunnut ratsastamaan, muttei jaksanut enää, kun olimme jutelleet antaumuksella kuolemisesta, ja vastoin tapojaan hän alkoi melkeinpä kiukutella, kun lähdin sitten heittämään Kiien junalle ja hän sai jäädä laittamaan tytöt nukkumaan. Niinpä olin jäänyt vaille hellittelyjä, joita olisin iltatallin jälkeen kaivannut, sillä minunkin päiväni oli ollut tosiaan aika rankka.
- Älä nyt… hei, mun pitää mennä, jutellaan illalla, Vesku sanoi kiireesti ja minä lähdin harmissani siivoamaan tarhoja. Välillä vítutti olla se, joka täällä pyöritti kaikkea, kun toinen sai tehdä unelmatyötään. Vähät siitä, että tämä oli tavallaan unelmatyötäni myös, en minä kuitenkaan tätä tehdäkseni ollut istunut koulussa vuosia ja vuosia.

Päätin kumminkin jättää kikkareet tarhoihin tänään ja ratsastaa sen sijaan. Kenttä oli hyvässä kunnossa, vaikkei sille vähään aikaan ollut tehtykään mitään, nyt oli sellainen lumikeli, että se pysyi pehmeänä ja joustavana ihan vaan ratsastamalla.
- Olkaa kiltisti, mä menen Kiiralla vähän aikaa, sanoin Dannille ja Alissalle, jotka touhusivat omiaan tallinnurkalla. He tuskin nyökkäsivät, tämä oli jo tuttua, ja eilisen päivän murheetkin olivat menneitä. Nappasin tallista suitset ja kypäräni, kärräsin autuaana nukkuvan vauvan lähelle kentän aitaa ja menin hakemaan Kiiran pihatosta. Se oli kyllä mitä parhain rentoutusratsu, aina kiltti ja mutkaton. Tyynenä se seisoi, kun vaihdoin riimun suitsiin ja riisuin siltä loimen, ja sitten kiipesin aidalta sen selkään. Se oli ruvennut hiljalleen pyöristymään nyt taas, kun Adonis verotti sitä enää vain päivisin, jossain vaiheessa syksyä se oli siirtänyt kaiken ravintonsa suoraan varsalle. Pistin mieleeni, että varsojen ostajille pitäisi soittaa, toiselle kuljetuksesta ja toiselle ihan vaan yhteydenpidon vuoksi.

En edes miettinyt mitään sisältöä ratsastukseeni, kunhan ensin ravailin mielivaltaisia kuvioita pitkin, poikin kenttää ja sitten aloin laukata. Kiiran laukassa oli vielä vähän tekemistä, eikä sen harjoittelemiseen paljon parempaa tilaisuutta kelin suhteen tulisi ennen maaliskuuta. Vaihtelin suuntaa ja tempoakin jonkin verran, mutta sitten huomasin sen alkavan jo hiukan puuskuttaa. Sen kunto oli vielä aika huono. Kehuin sitä ja silittelin sen kaulaa, joka tänä talvena oli lähes valkoinen. Se oli kiva hevonen, sen luonne oli loistava ja mikä parasta, se oli terve, mutta se jokin siitä puuttui, mikä Nikissä oli. Ja Adoniksessa myös. Ehkä Hannan ehdotus sen myymisestä oli sittenkin harkinnan arvoinen.

Pääni oli paremmassa kunnossa, kun lopetin Jerryn alkaessa äännellä vaunuissaan. Palautin Kiiran pihattoon, enkä viitsinyt edes irvistää, kun Ulla tuli vastaan tallilla, tervehdin vain häntä iloisesti. Tarkan harkinnan jälkeen olin nyt päättänyt vaieta kuoliaaksi sen asian, että hän oli yrittänyt vikitellä Veskua, kun olin kerran saanut puhuttua suuni puhtaaksi. Olihan kuitenkin tärkeää, että tallissa oli hyvä ilmapiiri. Nainen hymyili yllättyneenä vastaan, ja vaikkei hän mitään sanonutkaan, olin tyytyväinen. Minulla oli ylevä olo.

Vesku ei ehtinyt ratsastamaan sinäkään iltana, kun pari tuntia illasta meni klinikkareissulla, mutta ei hän edes huokaillut, kun kautta rantain pahoittelin sitä, minkä uskalsin tehdä vasta, kun hän oli pari tuntia tointunut laskun suuruudesta.
- Minkäs sille voi, tätä tää on. Hyvä kumminkin että saatiin Niki kotiin.
- Haluaisitko sä että mä hieron sun niskaa? tarjouduin.
- Jos sä hierot mua niin mä hieron sua, hän sanoi hajamielisesti, mutta vilkaisi minua väsyneillä kasvoillaan se hymy, johon olin joskus rakastunut. Sydämessäni jysähti, vaikka olin ajatellut, ettei semmoista enää tapahtuisi, ei nykyään, kun elämä oli pelkkää arkea.

Niki ei tietenkään saanut vähään aikaan ottaa kuolaimia suuhunsa, sen hammaslomissa oli tikkejä, mutta jo seuraavalla viikolla pystyin taas ratsastamaan sillä hackamoreilla. Sen minkä ehdin, siis, eikä se ollut kovin paljon. Lapset sallivat vain pikkupätkiä kerrallaan, kun en edelleenkään uskaltanut muuttaa tapojani sen suhteen vaan kävelin tai kävelytin pienen iäisyyden aina aluksi ja lopuksi. Aloin ihan pikkuhiljaa turhaantua. Miten hitossa saisin siitä kevääksi kisakuntoisen, jos pystyin ratsastamaan täysipainoisesti kymmenen minuuttia kerrallaan? Tai Kiirastakaan, sen puoleen. Ei kumpikaan treenaisi itseään viikolla ominensa, eikä iltaisin vain ollut aikaa kaikkeen, kun emme oikein voineet yhtaikaakaan ratsastaa Veskun kanssa. Emme iltaisin, kun piti katsoa pikkukakkosta ja ruveta rauhoittelemaan tyttöjä nukkumaanmenoa varten ja tehdä iltapalaa.

Valitin Siirille, joka oli taas ottanut meidät viikonloppukodikseen, asiasta, mutta lopetin kesken kolmannen lauseen. Tyttö oli hiljainen ja vakava ja kuunteli minua ymmärtäväisesti, mutta enhän voinut valittaa hänelle siitä, etten ehtinyt ratsastaa kaikilla hevosillani tarpeeksi, kun hänellä ei ollut yhtäkään, millä ratsastaa.
- Miten sä voit? kysyin vaihtaen äkisti puheenaihetta.
- Mä itken iltaisin mutten enää aamuun asti, hän sanoi ja käveli pois.

- Annetaan niiden elikoiden lomailla, hitto vie, onhan tässä vielä pari kuukautta ennen kuin kisakausi alkaa, sanoi Vesku, kai kyllästyneenä valitukseeni. – Saadaanko me edes joku tänne yhdeksi päiväksi niin, että me päästäis edes ennen joulua käymään Hangossa, koko perhe?
- No nyt näyttäis siltä, että Siiri voisi… aloitin.
- Voidaanko me jättää sitä tänne yksinään? Se on kumminkin pelkkä ipana, eikä se ole ihan täydessä terässä, jos sallit mun sanoa.
- Anna mun puhua loppuun, sanoin. – Se tietää, että me haluttaisiin käymään, ja se kysyi, että jos Paju ja vaikka Petekin jäisi tänne sen kanssa yöksi niin me voitaisiin olla vaikka yötäkin.
- Paju ja Pete ja Siiri meidän kotona kolmestaan? Musta kuulostaa vähän pahalta, sanoi Vesku rypistäen kulmakarvojaan.
- Pete on jo aikuinen, muistutin.
- Penska se on, sulla on vaan joku heikko kohta sen suhteen, koska se on ensimmäinen vuokralainen, jonka sä löysit.
- Ja montakos olet itse löytänyt, ja ainakaan se ei ole yrittänyt lääppiä mua, ja se on aikuinen, sano mitä sanot, vanhempi kuin sinä sillon, kun me alettiin seurustella, sanoin loukkaantuneena.
- Aiotko sä jatkaa tosta nälvimistä kovinkin kauan?

Onneksi emme yleensä murjottaneet kauan ja juteltuaan Peten kanssa Veskukin tuli siihen tulokseen, että uskaltaisimme lähteä vierailulle ja jättää paikan nuorten vastuulle. Tytöt olivat tunnollisia, vaikka Pete olikin vähän työtäpakoileva tyyppi joskus, mutta se nyt taisi vaan olla isojen veljien rooli. Minä olisin luottanut Siiriin yksinkin, mutta en tosiaankaan halunnut jättää häntä ihan yksinään tilalle. Seura estäisi surua ja masennusta iskemästä täysillä.

- Vesku ratsasti Mustilla jo aamulla, sille ei tarvitse tehdä mitään, mutta Nikillä ja Kiiralla saatte ratsastaa, jos huvittaa, kunhan kukaan ei yritä hypätä Nikillä, jakelin ohjeitani sinä lauantaina joulua edeltävänä viikonloppuna, jolloin olimme lähdössä.
- Jup, sanoi Pete iloisesti. – Ja sä sanoit, että pakastimesta saa syödä?
- Pakastimesta saa syödä, toistin juhlallisesti. – Mutta konjakkia ei saa juoda.
Antusta en viitsinyt sanoa mitään, epäilin, että Siiri pyytäisi hänet kylään joka tapauksessa, elleivät he sitten olleet riidoissa, eikä hän sellaisesta ollut puhunut mitään.

- Ihan kuin oltaisiin lähdössä viikoksi etelään! riemuitsin, kun lähdimme ajamaan.
- Me mennäänkin etelään, sanoi Vesku, ja kuulosti ensimmäistä kertaa hyväntuuliselta moneen päivään, hänkin.
- Pysäytä, sanoin.
- Mitä? Unohtuko jotain? Mä otin lahjakassin.
- Pysäytä, mä haluan pussata sua, sanoin, ja nauraen hän pisti vilkun päälle ja ajoi tien reunaan, vaikkemme olleet vielä kahtasataa metriä kauempana kotoa. Otin häntä niskan takaa kiinni ja suutelin, niin hyvin kuin kykenin. Ei niin kuin väsynyt vaimo vaan niin kuin vastalöydetty tyttöystävä.
- Voi kulta, Vesku huokaisi, kun päästin irti. – Oisit sanonut aikaisemmin, että sä tarviit lomaa.
- Mitäs se ois auttanu? Ei me tätä pidemmälle oltais päästy ilman suurehkoja järjestelyjä kuitenkaan.
- Muistuta mua seuraavan kerran kun sä haluat lähimmälle bussipysäkille kuhertelemaan.
- Voidaanko me jatkaa matkaa, kysyi Alissa ikävystyneellä äänellä takapenkiltä ja niinpä jätimme enemmät hellyydenosoitukset sikseen ja jatkoimme matkaa, loistavalla tuulella käsittääkseni molemmat.

Leena vastaanotti meidät Hangossa ja istutti tavanomaiseen tapaansa suoraan ruokapöytään. Illalla juhlisimme kuulemma Dannin synttäreitä ja kävisimme rantasaunassa. Se tarkoitti sitä, että illaksi oli tulossa talo täyteen vieraita, mutta tavallisuudesta poiketen minua ei ärsyttänyt edes meluisa, loputon lapsilauma. Oli vaan ylellistä syödä muiden valmistamaa ruokaa ja saada löhötä täydessä joutilaisuudessa takan ääressä. Lapset eivät kaivanneet hoitoa hiukkasen vertaa, tytöt olivat keskittyneitä leikkimään serkkujensa kanssa ja – ikävä kyllä – kerskumaan ponillaan ja Leena kulki Jerry olkapäällään. Pääsimme jopa Veskun kanssa kaikessa rauhassa kahdestaan rantasaunaan uudemman kerran sitten iltamyöhällä, kun Danni ja Alissa olivat jo sängyssä.
- Mä voisin tottua tähän, sanoin raukeasti, kun olin uskaltautunut hankeen ja sieltä takaisin saunaan, jossa tuli rätisi kiukaan pesässä.

- Nauti, huomenna se loppuu, sanoi Vesku sarkastisesti.
- Mun pitää soittaa kotiin, muistin.
- Mä soitin kahdeksalta, kaikki oli okei ja koirakin tallessa. Älä herätä niitä.
- Niin kuin ne nyt olisi nukkumassa! Ne varmaan tuijottaa elokuvia koko yön ja hyvä jos se siihen jää! nauroin, mutta minua laiskotti kuitenkin niin, etten viitsinyt nousta kaivamaan puhelintani pukuhuoneesta. Kyllä he osaisivat soittaa meille, jos jokin hätä tulisi. Asetuin makaamaan lauteille pää Veskun sylissä ja puhaltelin kuumia henkäyksiä hänen vatsalleen.
- Tiedätkö sä että toi tekee kipeetä?
- Tiedätkö sä että kivusta nautintoon on… jotain jos sitäkään, yritin muistella jonkin vanhan laulun sanoja.

- Sä olet yrittänyt mun kimppuun koko päivän, hän valitti.
- No nyt on lauantai-ilta ja me ollaan käyty saunassa, kikatin. – Eikö tämmöset vanhat pariskunnat tapaa sillon täyttää aviolliset velvollisuutensa?
- Täällä on liian kuuma, pukuhuoneessa on liian kylmä, odota, että me päästään sänkyyn ja sammutetaan valot, Vesku kiusoitteli.
- Mä en halua.
- Käydäänkö me huomenna Hannalla? hän kysyi, mutta hiljaisesta naurun hyrskeestä ja siitä, että hän oli valmiiksi tarttunut kiinni hiuksistani niin, etten päässyt puremaan mistään arvasin, että se oli pelkkä vitsi.
- Juma, millasia repliikkejä! Nyt saat kyllä unelmoida seuraavat kolme kuukautta että pääsisit mun sänkyyni! uhkasin, mutta se oli yhtä tyhjä uhkaus kuin Veskun ehdotus Hannan tapaamisestakin. Kun pääsimme takaisin sisään, painuimme suoraa päätä sänkyyn ja rakastelimme niin kauan kuin jaksoimme. Aamulla jatkoimme siitä, kun jokseenkin automaattisesti heräsimme kumpikin aamutallin aikoihin eikä tarvinnutkaan nousta.

- Mielenkiintosta, että pitää seksilomalle päästäkseen lähteä anoppilaan, mutisin, mutta silloin ovi aukesi ja Danni käveli sisään silmät unisina. Itseoikeutetusti hän kiipesi sänkyyn ja kaivautui väliimme.
- Miksi te halasitte? hän kysyi.
- Koska me tykätään toisistamme, sanoin ja halasin häntäkin.
- Tykkääkö ihmiset kaikista joita ne halaa?
- Useimmiten, myönsin.
- Tykkäätkö sä Siiristä kun sä halasit sitä kun Puhuri kuoli?
- Tietysti mä tykkään Siiristä.
- Tykkäätkö sä sitten Siirin isästäkin kun sä halasit sitäkin?
- Öö, sanoin. – Ei kun sitä mä halasin ennemminkin, koska silläkin oli niin paha mieli Puhurin takia.
En olisi halunnut katsoa minkä näköiseksi Vesku moisesta sananvaihdosta meni, mutten ehtinyt hallita silmiäni vaan vilkaisin. Miten syylliseltä se mahtoikaan näyttää!
- Sun äitisi halailee aina ja kaikkia, Vesku sanoi kuitenkin vain ja silitti Dannin poskea, ja sitten Alissakin tuli.

Hannalla käyntiin ei jäänyt aikaa, jotenkin sunnuntai valui puoleen päivään ihan huomaamatta, ja kun olimme luvanneet olla ajoissa kotona, piti meidän lähteä syötyämme lounaan.
- Kun te taas joskus pääsisitte jouluksi, toivoi Leena.
- Ehkä me ensi talvena jo ollaan niin hyvin toimeentulevia, että meillä on varaa tallityöntekijään, toivoin.
- Ensi talvena monet asiat on toisella lailla, sanoi Veskukin, määrittelemättä sen tarkemmin, mitä tarkoitti.

  Re: Mansikkakesä 13

LähettäjäSennnu 
Päivämäärä:   20.8.09 21:45:45

Ja kappas, seuraavaksi näköjään jatkuukin Veskusta.

   Ylös ⇑   


Ketju on saavuttanut 100 viestin määrän tai se on suljettu. Ketjuun ei pysty kirjoittamaan.
Hevostalli.net ei vastaa keskusteluryhmissä käytävän keskustelun sisällöstä.