Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   12.7.09 22:36:11

Edellinen

Lähettäjä: Pingo 
Päivämäärä:   12.7.09 22:51:18

En tiedä persiljasta. Sitä vois ainaki olla hankala syödä paljon? ;)

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   12.7.09 22:56:51

Joo, vois nipullinenkin tehdä tiukkaa. Ainakin sen pitäis muka poistaa valkosipulin hajua.

Mennään nyt täälläkin itse asiaan.
------------
88.

Siiriä ei näkynyt seuraavana iltana tavalliseen aikaan ollenkaan. Ei hän kuitenkaan joka ilta enää koulun alettua käynytkään, joten en kauheasti ihmetellyt. Vesku oli ottanut tavakseen juoksuttaa Nikin sellaisina aamuina kun hän oli menossa iltavuoroon, joskus ratsastaakin, joten ei minun välttämättä sitä tarvinnut liikuttaakaan. Tänään en näköjään liikuttaisi, kun koulullakin oli mennyt niin myöhään, etten raaskinut jättää tyttöjä pariksi ylimääräiseksi tunniksi päiväkotiin hoitaakseni sen asian.
- Koti-ilta äidin kanssa, ilmoitin lapsille. Istutin ne television ääreen katsomaan kehittäviä lastenohjelmia, niin uskottelin itselleni ja heittäydyin itse sohvalle lukemaan silmätaudeista niin kauaksi aikaa kun lapset antoivat.

Mietin vähän jättäisinkö hevoset ulos kunnes Vesku palaisi töistä, mutta ulkona satoi ja minua paleli niiden puolesta. Niinpä puin meille kaikille kolmelle sadetakit ja saappaat ja lähdimme kohti tallia. Dannin tallikirjastohuoneessa oli nykyään kaksi jakkaraa ja enemmän kirjoja, ja pistin tytöt sinne. Olin tyytyväinen kun meillä käynyt sosiaalihoitaja ei ollut halunnut vilkaista talliin kun oli käynyt katsomassa Alissan uutta kotia, oli kuulemma hevosille allerginen. Mitähän hän olisi sanonut lukittavasta lastenhuoneesta siellä?
- Lukekaa pari kirjaa, mennään sitten iltapalalle, sanoin ja suljin karsinanoven.

Mustilla oli kauhea kiire sisään, se seisoi portilla turpa mutrussa ja luimisteli Nikille, joka yritti tulla portille sekin. Se oli vähän semmoinen herkkähipiäinen. Nyt se näytti siltä että laitoin varmuuden vuoksi ketjun sen leuan alta ja tarpeen se olikin, se oli kiskoa minut nurin siitä huolimatta. Karjuin sille kuin hyeena kunnes sain sen pysähtymään. En voinut antaa sen toimia tuolla tavalla, vaikka olisin mielelläni itsekin mennyt sateesta sisään ja äkkiä. Siinä sitten pyörimme ympyrää vähän aikaa. Se ei ollut ilkeä, eikä yrittänyt pomottaa oveluuttaan, sillä oli vaan välillä vähän lyhyt muisti. Niki sen sijaan kulki nätisti perässäni kuten aina, vaikka aika kiireiset senkin askeleet olivat.

Avasin tyttöjen oven kun aloin riisua hevosilta märkiä loimia kuivumaan mutta eivät ne halunneet ulos karsinastaan. Eivät sittenkään kun olin ruokkinut hevoset.
- Mitä helkkaria mä teen teidän kanssa? kysyin teeskennellen epätoivoista. Ne halusivat kai muuttaa talliin asumaan kuten muutkin holhottavamme?
- Moi! kajautti Siiri ovelta ja hänen hiuksensa valuivat vettä.
- Moi, tulit sittenkin, sanoin iloisena.
- Joo, mun piti harjotella kokeeseen mutta sitten isi halusi jutella sun kanssa ja mä ajattelin että tuun mukaan.
Katsoin epäilevästi Siirin ohi ja siellä Juha haroi hiuksiaan yhtä märkänä kuin tyttärensäkin. Ihan kuin silloin taannoinkin. - Puhua mun kanssa? Mistähän?
- No hevosjutuista, Siiri pompahteli ja totesi hevosten olevan jo hoidetut. – Pitäiskö meidän mennä sisään että noi saa syödä rauhassa?
- Lapset ei halua, minä ilmoitin, mutta Danni ja Alissa olivat nyt valmiita lähtemään ja kävelivät ulos karsinasta kuultuaan vieraita ääniä.

Siiri ja Juha ottivat ne syliin ja lähtivät menemään taloa kohden ja minä suljin tallin. En ollut enää saanut henkistä hepulikohtausta Juhan yllätysilmestymisestä, mistä olin tyytyväinen, mutta vierastin silti vähän tilannetta. Puhua hevosjutuista? Mitä sitten? Alkoivatko he Saaran kanssa olla sitä mieltä että riistin heidän tytärtään, pidin orjatyövoimana? Arvelin, että Veskun kotiintuloon olisi ehkä vielä reilu tunti, hänestä ei nyt ihan heti ollut pelastamaan minua.
- Tulkaa keittiöön, näiden pitää saada iltapalaa, kehotin kiskoessani tytöiltä pieniä saappaita jaloista. Laitoin kysymättä kahvin tippumaan samalla kun tein voileipiä isolle lautaselle ja annoin Siirillekin lasin.
- Haluatko sä mehua vai maitoa?
- Mehua, kiitos, Siiri sanoi hyvinkasvatetusti ja minä hain karkuun juoksevat Dannin ja Alissan pari kertaa pöytään ennen kuin ne malttoivat jäädä syömään. Saattoi sekin auttaa että uhkailin niitä vähän samaan sävyyn kuin Mustia äsken pihassa. Kun ei enää muuta ollut tehtävissä kaadoin Juhalle ja itselleni kahvia ja istuin alas.
- Mistä sä halusit puhua? kysyin virallisesti.

Ei Juha kuitenkaan vetänyt minua tilille siitä, että olisin teettänyt Siirillä raskaita tallitöitä tai että hänen vaatteensa haisivat hevoselle ja rapisivat turvetta kotiin tullessa. Kysymys oli vain siitä, että he Saaran kanssa eivät ymmärtäneet hevosista ja ratsastamisesta yhtään mitään ja että Siirin puheet kilpailemisesta olivat saaneet vanhemmat ihan ymmälle. Selitin yhtä kärsivällisesti kuin Siirille eilen, että ihmisen ei ole pakko osallistua ratsastuskoulun tunneille saadakseen pätevyyden osallistua ratsastuskilpailuihin.
- Mutta vakuutus pitäisi kyllä olla, muistin.
- Ai, kelpaako kotivakuutus? Juha kysyi.

Epäilin ettei, ja kerroin mitä muistin Green Cardista ja ratsastusseurojen jäsenyydestä.
- Voinko mä muka liittyä ratsastusseuraan vaikka en käy ratsastuskoulussa? ihmetteli Siiri.
- Voit, uskokaa nyt jo molemmat että ei ratsastuskoulut ole mikään ainoa oikea tapa harrastaa hevosia. Kaadoin lisää kahvia ja hain tietokoneeni keittiöön. Aika äkkiä löysin lähimmän ratsastusseuran ja printtasin sen sihteerin yhteystiedot ja muutamia muitakin tarpeellisen näköisiä sivuja.
- Tää alkaa näyttää ihan vakavastiotettavalta harrastukselta, mutisi Juha silmäillessään niitä kun olin hakenut ne yläkerran printteriltä.
- Mutta en mä vielä tiedä niistä kilpailuista, en mä ole osannut päättää, Siiri murehti.
- Ei oo kiire, mähän sanoin että ehdit miettiä vaikka viikon, lohdutin. – Mutta hyvä kun tuli niiden takia puheeksi toi vakuutus. Kaikkien ratsastusseurojen kaikki jäsenet on vakuutettu ratsastusonnettomuuksien varalta.
- Saanko mä katsoa sun kisavideoita? Jos mä osaisin sitten päättää?

Siiri katsoa tapitti minua anovasti. Olin joskus tullut maininneeksi että semmoisia oli olemassa, iskä kun oli innokkaana kuvannut meitä ainakin alkuaikoina ja lähikisoissa. En kuitenkaan ollut luvannut ikinä näyttää niitä Siirille, enkä olisi suonut Juhan luulevan että minulla olisi tapana katsella itseäni videolta. Kevyt puna alkoi levitä poskilleni.
- Joo-oko?
- No olkoon, kato jos sua huvittaa, päätin sitten. – Ei tarvii sitten nauraa mulle. Siinä kaapissa videoiden vieressä, osaatko sä laittaa ne päälle?

Se oli kai turha kysymys, minusta tuntui että Danni ja Alissakin osasivat jo operoida videoita ja telkkaria. Ne katosivatkin Siirin perään olohuoneeseen.
- Et sinä, sanoin kiireesti kun Juhakin nousi seisomaan. En halunnut hänen toljottavan minua telkkarista.
- Mä ajattelin ottaa lisää kahvia, hän sanoi nöyrästi.
- Ohh… ota ihmeessä, sanoin nolona.
- Me ajateltiin että jos Siiri lopultakin joulun jälkeen pääsisi sinne ratsastuskouluun, mies sanoi puoliääneen istuessaan takaisin alas. – Mutta onko siinä nyt mitään järkeä jos se kerran osaa jo?

Minua nauratti mutten kehdannut kun hän näytti kysyvän ihan tosissaan.
- On. Ei tää ole niin kuin polkupyörällä ajamista, että kerran naksahtaa ja sitten sen osaa. Päinvastoin.
- Mutta entäs jos me ostettaisiin sille oma poni?
- Ei. Ehdin sanoa sen jo ennen kuin Juha ehti saada lauseensa kokonaan loppuun ja hän katsoi minua kysyvästi.
- Ei missään nimessä ton ikäselle, ja kun te ette kerran ymmärrä niistä yhtään mitään. Yhtä hyvin voisitte antaa sille vauvan omin päin hoidettavaksi, ja sekin olisi helpompaa. Ja Siirin täytyy osata ratsastaa paljon paremmin ja mihin te sen sitten laittasitte? Ponia ei voi pitää yksinään, se täytyisi saada jonnekin tallille missä on aikuisia joilta voi pyytää apua jos tarvitsee…
- Mutta olettehan te tässä, Juha sanoi kun vedin henkeä.
- Eihän me olla kuin jonnekin ensi kesään, sanoin muistuttaen. – Kunnes Ali tulee takaisin.

Juha näytti siltä kuin olisi unohtanut kokonaan, ettei paikka ollutkaan meidän. Enpä kyllä ollut muistanut sitä vähään aikaan itsekään.
- Ei ponia mutta ratsastuskouluun? hän summasi ja nyökkäsin. Olipa hyvä että olin olemassa, tiedä vaikka nuo olisivat saaneet päähänsä hemmotella tytärtään ponilla joululahjapaketissa ellen olisi ollut toppuuttelemassa.

Olin tulostanut myös lähimmän ratsastuskoulun sivulta kilpailukutsun noihin Siirin mahdollisiin debyyttikisoihin ja tietoa tunneista ja kursseista ja Juha syventyi lukemaan niitä. Käytin tilaisuutta hyväkseni ja katselin häntä vaivihkaa samalla kun surffailin päämäärättömästi hevossivulta toiselle. Oli ollut positiivinen yllätys, että mahani oli lakannut muljahtelemasta kun näin hänet, vaikka tänään hän oli ollut Siirin mukana niin yllättäen että olisi se voinut muljahtaa säikähdyksestäkin. Ihan immuuniksi asti en kuitenkaan ollut vielä tainnut päästä. Tummat hiukset olivat valahtaneet hänen otsalleen ja peittivät silmät, mutta katseeni pysähtyi hänen huulilleen ja huomasin edelleen toivovani, että minun olisi ollut okei koskettaa niitä.

Tietysti hän sattui vilkaisemaan juuri sopivasti ylös ja sai minut kiinni. Painoin katseeni takaisin läppärin näyttöön miettien jo jotain puolustelevaa, kun suunnattomaksi helpotuksekseni ovi kävi. Vesku ei olisi voinut tulla töistä paremmalla hetkellä.
- Moi, muru, sanoin iloisesti kun hän tuli eteisestä ja nousin antamaan hänelle tavanomaista paljon kiihkeämmän tervetuliaissuudelman. Semmoiset olivat noin ylipäätään jääneet aika vähiin viime aikoina, yleensä tytöt olivat häntä ensimmäisinä vastassa, mutta nyt olohuoneesta ei kuulunut kuin puuroisia kuulutuksia ja vihellyksiä videolta.
- Vieraita täällä, Vesku totesi, vilkaisi olkkariin ja otti itselleen kahvia ja veti eteensä voileipälautasen, jolla lepäsi vielä muutama juustoleipä. – Meinaatko mennä? hän kysyi sitten minulta ja vilkaisi näyttöäni. Katsoin sitä itsekin hölmistyneenä ja totesin, että olin joten päätynyt sivulle, jossa oli kutsu aluekatsastuksiin.
- En mä ole vielä ajatellut, vastasin mutta kiinnostukseni heräsi ja aloin lukea. Juha alkoi selittää minkä takia he olivat päätyneet meille, mutta en enää viitsinyt kuunnella. Kutsu näytti kutkuttavalta.

- Jessi hei, kauhean näköistä! tuli Siiri sanomaan ja näytti pelästyneeltä.
- Mikä? havahduin.
- Yhdessä videossa te kaaduitte.
Mietin vähän aikaa koska olisin muka kaatunut kisoissa mutta Vesku muisti heti.
- Se oli sillon kun Danni oli jo mukana. Täällä, itse asiassa, Nurmijärvellä.
- Ai niin se. Mutta Niki oli sillon vielä nuori ja hurja… ja ne oli estekisat, selvitin nopeasti. Pelkäsin, ettei Siiri uskaltaisi enää sen selkään, tai että Juha ei uskaltaisi päästää häntä.
- Isi, tuu kattomaan, Siiri halusi ja kiskoi Juhan mukanaan olohuoneeseen.
- Perrhana, mutisin ja menin perässä. Yksi elämäni tähtihetki kaikille näytillä.
- Odotitko sä siis Dannia tossa? Siiri halusi tietää kelatessaan videota oikeaan kohtaan.
- No aika pieni maha mulla vielä oli, vai mitä?

Niki meni telkkarissa taas kuin musta elosalama ja suti itsensä nurin siinä samassa kulmassa kuin aina ennenkin, ettei se ikinä oppinut.
- Ei mua sattunut, eikä sitäkään, ilmoitin kaikille yhteisesti. – Eikä Dannia.
- Hurjaa touhua, sanoi Juha ja näytti pelästyneeltä.
- Älä huolehdi, en mä anna Siirin hypätä sillä esteitä.
- Pitääkö Siirille hommata kilpailuvaatteetkin? hän kysyi. Nauha oli armollisesti kulkenut eteenpäin ja näytti minua jossain isommissa kisoissa, kun minulla oli ratsastustakkikin päällä.
- Ei tommosessa harjotusluokassa ole varmaan kellään valkosia housuja, mutta jos haluat voit kokeilla mun, sanoin Siirille.
- En mä vielä tiedä uskallanko mä mennä, hän sanoi vähän tuskaantuneena.

Danni ja Alissa löhösivät sohvalla puoliunessa mutta kun isä oli zoomaillut minuun oikein likelle palkintojenjaossa Danni riemastui.
- Äiti! se kiljaisi ja osoitti televisiota. Minua ei huvittanut tuijottaa koko ruudun kokoista naamaani ollenkaan vaan nappasin kaukosäätimen ja kelasin nauhaa eteenpäin.
- Nyt nää lapset lähtee ylös ja unille, ilmoitin ja otin kumpaakin kädestä. Olin ajatellut sen hienovaraisena vihjauksena vieraille, että voisi lähteä kotiinkin, mutta eivät he ainakaan heti ottaneet onkeensa. Olivat he kuitenkin kadonneet kun noin tunnin päästä palasin alakertaan.

- Reipas tyttö, Vesku kehui ja taputti sohvatyynyä vieressään.
- Mä olen hoitanut hevosetkin, ilmoitin ylpeänä. – Nyt mua voi vähän hemmotella.
- En mä sitä, vaan Juha sanoi että sä olit antanut hyviä neuvoja.
- Ai, sanoin ja käännyin katsomaan telkkaria. – Enhän mä voinut suositella niille että ne ostaisi lapselle ponin.
- Mutta et ilmeisesti myöskään purrut tai mitään.
- Enhän mä voinut lasten nähden, tirskahdin. Vesku oli tainnut käsittää vähän turhan vakavasti niukan muodollisen käyttäytymiseni Juhaa kohtaan.

- Kuule, hän sanoi ja ryhdistäytyi.
- Mm?
- Mä soittelin tänään sille sosiaalihoitajalle ja kysyin miten Alissan paperijutut edistyy, se huoltajuusjuttu.
- No miten?
- Huonosti, se ei ole saanut sun äitiä kiinni, eikä saanut siltä mitään postia.

Suoristauduin itsekin. Äidin piti hoitaa muutamia paperiasioita, ilmoittaa suostumuksensa siihen, että saisimme ruveta Alissan virallisiksi huoltajiksi. Samoin tietysti Stumpin, mutta tämä ei ollut viivytellyt hetkeäkään kirjoittaessaan nimensä asianomaisiin paikkoihin. Kuuma musta kiukku alkoi pulputa mielessäni.
- Se… se perhanan… mä en keksi sille sopivaa sanaa. Mä soitan sille.

Muistin kyllä luvanneeni ettei äiti enää ikinä kuulisi minusta, mutta se nyt oli kai sivuseikka tässä kohden. Ellemme saisi virallista päätöstä siitä, että Alissa saisi asua meillä tulisi vaan hankaluuksia. Sen lapsilisät menivät edelleen äidille, jos se sairastuisi Vesku ei voisi olla töistä poissa sitä hoitamassa, enkä tietysti minäkään kunhan pääsisin töihin. Emme voisi hankkia sille passia, jos joskus maailmassa vielä ehtisimme ajatella matkustamista lomalle. Kaikenlaista pientä kivaa jäynää.

Äiti ei tietenkään vastannut puhelimeen vaan jossain kohden naksahti ja kuulin vastaajan äänen. Soitin hätäilemättä uudestaan. Voisin hyvin jatkaa sitä tässä vaikka pari seuraavaa tuntia samalla kun katselin uutisia ja mitä sen jälkeen nyt tulisikaan. Saattoihan hänellä tietysti olla kännykkä äänettömällä, takin taskussa tai käsilaukussa piilossa, mutta mieluummin ajattelin sen tärisevän pöydällä ja äidin tuijottavan sitä pelästyneenä kun minun nimeni vilkkuisi siinä.

Kun kolmannen kerran painoin uudelleen vihreää luuria äiti vastasi niin yllättäen että meinasin pudottaa puhelimen.
- Sä et ole täyttänyt niitä Alissan papereita, syytin vaivautumatta tervehtimään tai muuta hörsötystä.
- Mitä papereita?
- Niitä papereita mihin tarvitaan sun allekirjotus. Mitkä sä olet saanut postissa.
- En mä…
- Mene nyt heti ja selaa postisi, jos et oo muka nähnyt semmosia.

Kuulin liikettä, ilmeisesti äiti tosiaan selasi postiaan, tai oli ainakin selaavinaan.
- Mihin niitä tarvitaan, hän kysyi kuulostaen mörkiltä.
- Sun täytyy luvata että me ruvetaan Alissan huoltajiksi. Stumppi lupasi jo, aikapäiviä sitten.
- Mutta… mutta eihän se käy.
- Mitä sä nyt hourit siellä? kysyin vihaisesti.
- Enhän mä voi semmoista luvata. Enhän mä voi luvata omaa lastani pois.

Jos hän olisi ollut siinä olisin varmaan lyönyt. Vesku taisi arvata sen, ehkä valkoiseksi puristuneesta nyrkistäni, ja alkoi hiljalleen hieroa hartioitani. Ravistin kiukkuisesti hänen kätensä pois, halusin säilyttää kaiken kiukkuni puhelun loppuun asti.
- Sähän olet antanut sen pois jo, etkö sä muista? Vai näkyykö sitä siellä, kenties? kysyin hyvin hunajaisesti.
- Mutta paperit on niin virallisia…
- Niin on ja jos helvetissä sä et nyt raapusta nimeäsi sinne minne tarvitaan ja vie sitä anomusta postilaatikkoon mä vannon että mä pakkaan ton ipanan autoon nyt heti ja ajan tuomaan sen teille.
- Älä, älä… äiti sanoi ja rapisteli jotain.
- Anna mä puhun Matin kanssa, käskin.

Kävi muutamassa minuutissa selväksi, ettei Matilla ollut mitään käsitystä koko asiasta. Kun selitin, että äidin piti omassa persoonassaan pyytää, että me saisimme Alissan hän saattoi jopa kuulostaa aavistuksen harmistuneelta.
- En mä tiennyt… Kaisa allekirjottaa kaiken tarvittavan nyt heti. Mä vien itse ne postilaatikkoon vielä tänä iltana, hän sanoi.
- Hyvä, tokaisin minä ja pistin puhelimen kiinni. Matti huolehtisi lopusta, sitä en epäillyt hetkeäkään. Veskulle totesin, että asia oli käytännöllisesti katsoen hoidettu ja nyt ojentauduin hymyillen hänen syliinsä. - Nyt voit jatkaa sitä hierontaa.
- Reipas tyttö, sanoi Vesku toisen kerran sinä iltana ja teki niin kuin pyysin.

Lähettäjä: Pingo 
Päivämäärä:   12.7.09 23:06:49

Persilja kyllä auttaa pahanhajuiseen hengitykseen, raikastaa siis. Me syötetään sitä joskus koiralle jos sen henki haisee ;)

Joo, ihan oikein mennä asiaan. Mitä sitä turhaan muuta höpötetään ;p

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   13.7.09 20:26:37

89.

Siiri päätti lähteä kisoihin ja sanoi isin hoitaneen hänen jäsenanomuksensa ratsastusseuraan. Seuraavaksi hän alkoi murehtia sitä, mitä koulukaverit sanoisivat kun hän kertoisi… jos hän kertoisi ennen kisoja.
- Olisi aika kiva ratsastaa sinne ihan vaan kenenkään tietämättä, hän aprikoi. – Ja mitä jos ne nauraa mulle jos mä kerron etukäteen? Mä kestän kyllä jos ne nauraa jälkikäteen, jos mä mokaan, mutta jos ne alkaa tehdä pilaa jo etukäteen mä en ehkä uskalla sitten kuitenkaan.
- Hyvä pointti, myönsin. – Ehkä sun on parempi yllättää ne.
- Ja kelpaako mun siniset housut ihan varmasti? Eikä mulla ole kuin kumisaappaat, miten ne?
- Kelpaa ne, ihan varmasti. Raviluokkaan osallistujat on kaikki takuulla ensimmäisissä kisoissaan, tai ehkä toisissa. Mä voin lyödä vetoa ettei kellään ole valkosia housuja. Tai no, on tietysti joku saattanut lainata, lisäsin totuuden nimessä.

Mistä minä tiesin, hulluja vanhempia tuntui riittävän, enkä nyt edes tarkoittanut Juhaa ja Saaraa. Joku oli saattanut hommata pikku kullannupulleen vaikka täydellisen kisavarustuksen heti alkeiskurssille. Tapahtui semmoista ainakin heppakirjoissa.
- Minkä numeron jalka sulla on? kysyin.
- 37, vastasi Siiri.
- Sä voit kokeilla mun ratsastuskenkiä jos haluat. Mun saappaat ei varmasti sovi, mutta kengät on ihan kelvolliset raviluokkaan eikä hiosta niin kuin kumpparit.

Itse radasta ei tarvinnut huolehtia. Siiri ratsasti sen läpi ihan kelvollisesti ulkomuistista jo ensimmäisellä kerralla ilmoitettuaan että aikoi osallistua. Minä katselin sitä antaen vain muutamia neuvoja ja mietin, saisinko jostain rakennettua kentän laidoille merkkejä, jotta Siiri tietäisi missä kohden olisi aika tehdä jotakin. Voisin tietysti maalata kirjaimia suoraan kentän tolppiin. Enimmän ajan mietin sitä, varoittaako häntä etukäteen mahdollisista hankaluuksista verryttelyssä, mutta en osannut päättää. Onneksi kisoihin oli vielä aikaa, miettisin sitä, ja kysyisin Veskultakin.

Minun tietokoneelleni oli jäänyt auki sivu aluevalmennuksista joten luin sen seuraavanakin päivänä. Se voisi olla hauskaa! Mikä estäisi pistämästä hakemusta sinne, kaipa pääsisin sentään katsastukseen? Ainoa mikä esti minua lähettämästä niitä siltä istumalta oli, että siinä kysyttiin valmentajaa, en tiennyt mitä siihen laittaisin. Millanko, joka oli käynyt tähän mennessä pitämässä minulle tuntia kokonaiset kaksi kertaa? Voisinkohan laittaa Hannan? Se oli ehkä vähän kaukaa haettua. Soitin Millalle.

- Saat sä mut laittaa jos huvittaa, mutta mikset laita sitä ukkoasi? hän kysyi.
- Eihän se ole mikään valmentaja.
- Kai se nyt sua valmentaa. Jos koulupuolelle haet niin ainakin sen nimi tiedetään.
- Mä haen kaikkeen, sanoin päättäväisesti. – Tai no, mä en hae kenttäratsastusvalmennukseen, sillä me ei olla koskaan kokeiltu maastoesteitä, mutta sekä koulu- että estevalmennukseen.
- Hienoa, sanoi Milla ja kysyi, koska meillä olikaan sovittuna seuraava tunti.
- Ens sunnuntaina – mutta me ollaankin kisoissa, tajusin.
- Mitkä kisat missä?
- Niki menee raviluokan meidän pikkupikkuhevosenhoitajan kanssa. Mutta mehän sovittiin iltapäiväksi, eikö vaan? Ollaan me siksi taas kotona.

Täytin hakemukset loppuun, laitoin niihin sekä Veskun että Millan nimet ja lähetin. Noin. Sinne menivät. Miksi en ollut aiemmin ajatellut tämmöistä?

Minulla oli pitkiä päiviä koulussa mutta yritin järjestää Siirille useita tilaisuuksia ratsastaa Nikillä valvonnassani. En joka päivä, sillä sanoin, että se tarvitsi vapaapäivänsäkin, niin kuin tarvitsikin. Sen lisäksi se tarvitsi kunnollisen läpiratsastuksen, minkä Vesku hoiti eräänä vapaapäivänään. Lauantaina ratsastin itse. En sentään pitänyt hevosta vain Siirin huviksi vaikka itse olin hänelle kilpailuja ehdottanutkin.
- Se sitten inhoaa muita hevosia, muistathan sä sen, sanoin, kun lopettelin. Siiri nyökkäsi.
- Se saattaa jopa yrittää hyökätä niiden kimppuun, niin että sun on oltava tarkkana verryttelyssä.
- Mitä mä teen jos se yrittää? Siiri kysyi vakavana muttei näyttänyt säikähtäneeltä.
- Käytät ohjaa, ja pohjetta, etkä vaan päästä. Käsket sen eteenpäin.
- Selvä. Mihin aikaan me lähdetään? hän kysyi.
- Auto starttaa kello kahdeksan. Me voidaan kyllä pakata se jo nyt. Sä voisit etsiä satulahuoneen kaapista valkosen koulusatulahuovan niin mä voin välillä letkuttaa.

Vesku ja tytöt tulivat myös talliin.
- Mä näin että sä lopettelit. Ottasitko nää riiviöt niin mäkin voisin vähän ratsastaa?
- Tänne vaan, lupasin ja laskin Nikin karsinaansa, kyykistyin kädet levällään käytävälle ja Danni juoksi syliini. Alissakin tuli, mutta vähän hitaammin. Se oli pidättyväisempi kuin Danni, joskin ne keskenään saattoivat saada melkoista elämää aikaiseksi. Mietin välillä oliko se luonnekysymys vai ujosteliko se vielä meitä. Olihan sitä kyllä sen verran jo pyöritelty pienen elämänsä aikana ettei ehkä auttanutkaan ihan heti kotiutua aina seuraavaan paikkaan.

Lähdimme illemmalla ajamaan Helsinkiin, sillä minä en ollut vielä nähnyt Villen uutta hevosta. Se oli retken pääasiallinen virallinen tarkoitus ja olin tietysti utelias näkemään Villen Aarteen mutta tärkeintä oli tavata Jinna. Miilaa näki silloin kun hän tuli lapsenvahdiksi kisapäivinä mutta Jinnan kanssa en ollut ollut nokikkain viikkoihin. Suunnittelimme, että ajaisimme ensin tallille ja sitten Jinna ja minä ja lapset menisimme heille ja juoruaisimme kunnolla ilman että kastuisimme tai palelluttaisimme mitään ulokkeita.

Villen hevonen oli kaunis ja sen nimi oli Dulles. Se oli eläväinen, siro mustanruunikko, valkoista turvassaan ja minusta se oli kovin rimpula kouluratsuksi, mutta olihan se tietysti vielä kauhean nuori, kolmevuotias. Musti oli kyllä ollut jo siinä iässä massiivisempi mutta se olikin ori, tämä tamma. Silittelin sitä ja kehuin kovasti ja Ville näytti tyytyväiseltä. Hän päästi tamman irti maneesiin kunhan me olimme pelastaneet kaikki lapset katsomoon ja antoi sen juosta siellä vähän aikaa irrallaan. Minua hirvitti katsoa millä vauhdilla se spurttasi matkaan, kun olin Nikin kanssa tottunut pitkiin ja hitaisiin lämmittelyihin, mutta niinpä Nikikin toisaalta saattoi tarhaan päästessään tehdä. Leksaa sen katsominen ei kuitenkaan huvittanut ollenkaan ja se alkoi riekkua. Nappasin sen syliini.
- Älä metelöi, kummipoju, isin hevonen pelästyy, komensin. Se hiljenikin hetkeksi, mutta sitten Jinna sanoi että meidän olisi kai parempi lähteä joka tapauksessa. Tulkoot Ville ja Vesku perässä pakulla kun joutaisivat.
- Mä haluan käydä tallissa ensin, vastustelin. – Mähän en ole nähnyt Mansikkaa ikuisuuteen ja sitten mä haluan nähdä onko Oonalla vielä se ihana pikku poni.
- On se siellä, Jinna sanoi, hänen ei näemmä tarvinnut edes kysyä mikä poni.

Pikku Wicca ei ollut kuitenkaan tallissa missä rapsuttelin nopeasti Mansikkaa vaan tarhassa yllään vaaleanvioletti loimi. Se oli suunnattoman suloinen lastenkin mielestä ja saimme pidellä niitä hupuista kun ne olisivat halunneet aidan läpi tai ali tai välistä sen luo. Tai siis tytöt, Leksa tuijotti sitä miehekkään näköisenä kädet taskuissa sanomatta mitään.
- Pojallani on äijävaihe, ilmoitti Jinna ja pidätteli hymyä. – Joko mennään?
- Mennään vaan, suostuin.

Kolmannen turvaistuimen tunkeminen mersun takapenkille kesti vain hetken, niiden siirteleminen ja kiinnittäminen alkoi olla jo arkipäivää meille molemmille. Eivätkä lapset ehtineet pitkästyä matkalla Jinnan ja Villen luo kun matka oli lyhyt, mikä oli mukavaa.
- Koska mä olen pyytäny saada ruveta ympärivuorokautiseksi lastenhoitajaksi? kysyin tuntien itseni äkkiä kovin väsyneeksi kun istuin heidän eteisessään ja kiskoin tytöiltä pois saappaita ja sadetakkeja ja päällyshousuja ennen kuin ne ehtisivät karata kuraamaan koko asunnon.
- Aha, kuulostaa viiniltä eikä kahvilta, sanoi Jinna.
- Kiitos.

Leksa oli mennyt suoraa päätä makuuhuoneeseen, omaan huoneeseensa, ja Danni ja Alissa halusivat seurata häntä, mutta isäntä läimäisi oven kiinni ennen kuin ne ehtivät. Jinna kävi läksyttämässä sitä ja minä raahauduin sillä välin sohvalle. Viinilasillinen olisi enemmän kuin tervetullut. Tupakkakin.
- Vahinko ettei voi jäädä kunnolla lipittelemään, kun aamulla pitää nousta kisoihin, sanoin kaihoisasti.
- Mihin kisoihin te nyt menette?
- Siiri menee Nikillä. Kai mä kerroin?
- Jotain sä sanoit mutta mä luulin ymmärtäneeni väärin. Siis se pikku-Siiri?
- Se, raviluokkaan. Se voittaa sen mennen tullen ellei ala jännittää.

Ennen kuin ehdimme sen pidemmälle tulivat Vesku ja Villekin jo ja se siitä rauhassa juoruilemisesta.
- Me tarvitaan tyttöjen ilta, sanoin pettyneenä.
- Tuu meille kun Ville lähtee seuraavan kerran juttureissulle. Leksa voi mennä mummolaan ja Vesku hoitaa tytöt. Vai mitä? Jinna huusi keittiöön.
- Totta kai, sanoi Vesku. Niinhän hän aina sanoi. Täydellinen mies.

Veskunkin täydellisyydellä oli kuitenkin rajansa. Röhnötin etupenkillä kotimatkan ja toivoin olevani villi ja vapaa tai ainakin lapseton.
- Oisit jäänyt sinne ja lähteny bailaamaan Jinnan kanssa sen sijaan että istut siinä kuin hapan maito, hän sanoi.
- Ja kuin hitossa mä niin olisin voinut tehdä? Mun pitää aamulla lähteä viemään Niki ja Siiri kisoihin.
- No se oli sun oma ideasi.
- Niin oli, ja hyvä idea olikin. Mulla on vaan taas semmonen olo.
- Sun pitää sitten ottaa ja tehdä sille jotain, Vesku sanoi lyhyesti ja tuijotti tietä.
- Ihan hirvee sopiminen ja järjestely aina kun haluaisi tehdä jotain tai vaikka viipyä pari tuntia pidempään illalla Hesassa, valitin. – Ikinä ei voi tehdä mitään tosta vaan ex tempore.
- Kuule, elämä on. Aikuisten elämä, Vesku huoahti ja minusta se oli aika ilkeästi sanottu.
- Ihan kuin mä olisin joku lapsi?
- Kyllä mulle välillä tulee mieleen että mulla on kolme hemmoteltua tytärtä, hän tokaisi ja minä vaikenin tyrmistyneenä.

Illalla Vesku kyllä pyysi anteeksi, taisi havaita sanoneensa liian pahasti kun minä pidin melkein mykkäkoulua. En ihan, sehän vasta olisi ollut lapsellista, mutta vastailin vain yksitavuisesti.
- Ei se mitään, saat tietysti anteeksi, sanoin ylhäisesti.
- Kyllä mäkin joskus väsyn, hän sanoi ja yritti halata minua. En tietystikään pyristellyt pois – sekin olisi ollut lapsellista, kai – mutta leikin kuollutta lahnaa.
- Ehkä sä tarvitset vähän vapaata. Mene työkavereidesi kanssa vaikka ulos, kyllä mä hoidan lapset ja hevoset, lupasin ja hymyilin suloisesti. Suloisen myrkyllisesti.
- Ei se ole mun mielestäni kauhean virkistävää. Lopeta nyt toi murjotus, hän houkutteli ja kutitti minua. Olin kuin en olisi huomannutkaan, mutta lopulta en voinut olla kiemurtelematta ja kikattamatta, ja tosiasiahan on, että jos joutuu nauramaan, tulee väkisinkin paremmalle tuulelle.

Mietiskelin kuitenkin yöllä kaikenlaisia juttuja. Inhosin sitä kun Vesku sai minut tuntemaan itseni nuoreksi ja hölmöksi. Oliko meillä sittenkin liikaa ikäeroa? Vai oliko hän vain jo nuorena vanha tyyppi? Ainakin hän oli ollut valmis tasaantumaan paljon ennen minua. Olisinko itse neljän vuoden kuluttua yhtä tylsä ja vähään tyytyväinen? Sitten kuvittelin eläväni jonkun ikäiseni huithapelin kanssa, joka viis veisaisi Dannista, olisi kieltäytynyt ottamasta Alissaa ja soittelisi pari kertaa viikossa kaupungilta että enpäs tulekaan vielä kotiin kun jäin kavereiden kanssa kaljalle. Se ajatus vasta olikin puistattava.

- Mä lähden talliin, hoidatko sä tytöt niin mä hoidan Mustikan, kuiskasin Veskulle kun kännykkäni piippasi hiljaa puoli seitsemältä ja annoin hänelle sovinnollisen suukon kun ei hän ollutkaan jäänyt baariin tai päräyttänyt aamuyöllä taksilla pihaan ämpärikännissä.
- Nyt jo? Tietysti mä hoidan, hän mumisi. Lastenhuoneesta ei kuulunut vielä mitään joten kokosin vaatteeni ja hiivin alakertaan pukeutumaan. Kello oli tosiaan vielä vähän, eikä tekemistä ennen lähtöä ollut juuri kuin Nikin harjaaminen, mutta epäilin että Siiri saattaisi jo hyvinkin olla tallissa. Tai tallin ovella, ei hän ehkä tohtisi mennä sinne sen ollessa vielä lukittuna, vaikka tiesikin tietysti missä avain roikkui. Huomasin napanneeni mukaan ratsastushousut farkkujen sijaan mutta eipä kai se niin nokonuukaa. Kyllä ne ratsastuskilpailuissa kelpaisivat ihan yhtä hyvin.

Siiriä ei näkynyt vielä mutta hän juoksi tallin kulman takaa juuri kun olin saanut lukon auki ja avaimen takaisin piiloonsa.
- Huomenta! hän sanoi kalpeasti.
- Ei kai sua jännitä, kysyin.
- Mä en pystynyt syömään mitään, äiti meinasi jo kieltää mua lähtemästä kokonaan.
- Ota rehuvarastosta pari porkkanaa, ehdotin.
- No söin mä sitten kun oli pakko.

Meillä ei ollut oikein mitään tekemistä hevosten syödessä ja yritin keksiä hauskoja puheenaiheita jotka saisivat Siirin nauramaan, jotta hän unohtaisi jännityksensä. Sitten vilkaisin kelloa, joka oli kiitänyt ihmeellistä vauhtia.
- Rupea vaan harjaamaan sitä, mä harjaan vähän Mustia ja vien sen ulos, kehotin. Sutaisin Mustin kyljiltä turpeet pois ja hankasin puhtaaksi pahimmat läiskät, katsoin kaviot ja sitten loimi selkään ja pihalle. Niki kohotti vähän huolestuneen näköisenä päätään, kun ei sille ollut vielä laitettu edes loimea, mutta jatkoi sitten heinänkorsien hamuamista. Eivät nuo nyt ihan läheisriippuvaisia olleet, onneksi.

Siiri olisi kai kiillottanut Nikiä kaikessa rauhassa vaikka puoleenpäivään mutta lähdön hetki lähestyi. Menin hakemaan pakun vähän lähemmäs ja jätin Siirin laittamaan kuljetussuojia. Hän oli touhutessaan saanut normaalin värin takaisin kasvoilleen ja oli jutellutkin ihan normaalisti, mutta nyt hän kalpeni taas.
- Nyt se alkaa, apua.
- Käy äkkiä vessassa meillä, kehotin. – Kyllä se siitä.
- Ei mun tarvitse. Mä olen käynyt vessassa jo aamuviidestä lähtien. Oon ihan tyhjä.

En voinut olla naurahtamatta, onneksi Siiri ei loukkaantunut. Vesku vilkutti keittiön ikkunasta kun olimme lähdössä, he varmaan tulisivat tyttöjen kanssa kisapaikalle vähän myöhemmin, ellei mikään känkkäränkkäkohtaus muuttaisi suunnitelmia. Olin tuhat kertaa mieluummin lähdössä ratsastuskilpailuihin panikoivan 11-vuotiaan ensikertalaisen kanssa kuin kahden melkein kaksivuotiaan, mutta Veskua ei näyttänyt häiritsevän vähääkään. Taas tunsin pienen ärtymyksen piston. Voiko suuttua toiselle liiasta pitkäpinnaisuudesta? Ehkä olinkin vain kateellinen, kun hänellä oli ylevämpi luonne kuin minulla.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   14.7.09 17:10:15

90.

Kisapaikalle päästyämme Siiri oli muistanut luokkakaverinsa ja arvuutellessaan näiden ilmeitä hänen ilmestyessään yllättäen paikalle osanottajana hänen itsevarmuutensa nousi kohisten.
- Mä käyn ilmottautumassa ja maksamassa, hän ilmoitti arvokkaasti kun olin parkkeerannut auton.
- Muista katsoa lähtölistasta että monentenako lähdet, huusin hänen peräänsä ja hän heilautti kättään juostessaan kohti maneesia. Muita hevosajoneuvoja ei vielä ollut, tähän ensimmäiseen luokkaan ei ilmeisesti aikonut kukaan muu ulkopuolinen vaivautua vaan Siiri saisi kilpailla koulun oppilaiden kanssa, ihan niin kuin olin arvellutkin.

- Ei niitä näkynyt, hän sanoi palatessaan, puoliksi helpottuneena ja puoliksi pettyneenä.
- Onko ne tulossa katsomaan kilpailuja?
- Joo, niin ne sano. Mutta ehkä ne tulee myöhemmin. Otetaanko Niki jo ulos? Siiri oli jo oppinut kisarutiinit meidän mukana kiertäessään ja nappasi suitset käsiinsä.
- Otetaan ihmeessä, kello on jo yli puoli. Kiire tulee kohta. Monentenako sä lähdet?
- Heti toisena.
- Loistavaa, sun ei tarvitse odotella ja hermoilla kovinkaan kauan.

Kun Niki oli satuloitu talutimme sen maneesille ja tarkistin itsekin lähtölistan. Kokonaista kahdeksan ratsukkoa, ne varmaan verryttelisivät kaikki samassa sumpussa. Tallistakin ripotteli ulos satuloituja hevosia kun autoin Siirin satulaan ja tarkistin vyön.
- Muista mitä mä sanoin siitä että se ei tykkää muista hevosista, varoitin.
- Muistan, Siiri lupasi ja näytti nyt olevan ihan kotonaan. No, ei minuakaan koskaan enää satulassa jännittänyt vaikka ennen sitä olisi kuinka oksettanut. Hän ratsasti maneesiin ensimmäisenä kaikista ja minä jäin nojailemaan sen ovenpieleen, nyt minä en voisi enää tehdä enempää, loppu olisi Siirin omissa käsissä. Vilkuilin tielle päin miettien ehtisikö Vesku ajoissa, ja kai Siirin porukatkin nyt tulisivat todistamaan tämmöistä tilaisuutta. Eikä minun tarvinnut kauan odotellakaan kun näin molemmat loppuperheet. Enimmäkseen kyllä pidin silmäni Nikissä, joka kulki maneesissa korvat luimussa, painaen ne kerta kaikkiaan päätä myöten aina kun joku vieras hevonen lähestyi sitä. Siiri kyllä piti sen tiukasti kurissa mutta Niki oli sen näköinen että saatoin kuvitella sen kiroilevan ja jupisevan itsekseen. ”Tarvii tulla iholle, saateri…”

Vetäydyin hiukan sivummalle ovelta kun Vesku ja muut saapuivat maneesille ja totesin tilanteen olevan Siirillä mitä todennäköisimmin hanskassa.
- Katsomo on tossa kun menette sisään, siellä on kahviokin, neuvoin kuin parempikin opas Juhaa ja Saaraa.
- Joko ne ratsastaa? Saara kysyi näyttäen jännittyneeltä ja hipelöi kaulassaan roikkuvaa videokameraa.
- Ne lämmittelee, kohta ne alottaa.
- Mä haluan mehua! vaati Joonas ja kiskoi Saaraa mutta pysähtyi epäilevän näköisenä nenä rypyssä maneesin ovella kun lämmin hevosen ja puun ja hiekan tuoksu tulvahti hänen nenäänsä. Ja hevosenlannan, se oli toki myönnettävä. Danni ja Alissa olivat kaksosrattaissaan.
- Aiotko sä saada noi katsomoon? kysyin. - Ei siellä tietysti nyt vielä ole paljon väkeä, kahdeksan lapsen vanhemmat vaan, mutta…
- Kai mä otan lapset syliin, tuumasi Vesku ja nosti tytöt yhden kummallekin käsivarrelleen. Minä työnsin rattaat pois tieltä selkäännousurampin alle piiloon.

- Miten Siirillä sujuu? kysyi Juha tarttuen käsivarrestani ja tuijottaen sisään maneesiin. Hän näytti vielä jännittyneemmältä kuin Saara ja Siiri missään vaiheessa yhteensä.
- Mene sisään katsomaan, sanoin lempeästi ja yritin vääntää hänen sormiaan irti. Tätä ei laskettu lääppimiseksi, tämä oli pahoinpitelyä. - Irti! komensin lopulta kuin koiraa. Juha suorastaan hypähti tajutessaan mitä oli tehnyt ja alkoi viljellä vuolaita anteeksipyyntöjä.
- Mene nyt vaan, Vesku voi olla kommentaattorina teille.
- Etkö sä tule? hän kysyi.

- En ainakaan vielä, mä odotan Siirin kanssa sen vuoroa tässä, kunhan ne nyt ensin lopettaa verryttelemisen.

Samassa kuulutettiin luokka yksi alkavaksi ja ratsukoita kehotettiin poistumaan sivuovesta, paitsi ensimmäistä lähtijää. Totesin pienikokoisen suomenhevosen jäävän maneesiin ja kävelin itse kulman ympäri sivuovelle, mistä muu jono parhaillaan käveli ulos, Siiri ja Niki viimeisinä hyvän välimatkan päässä muista. Juha oli unohtanut sittenkin päästää käsivarrestani irti ja tuli perässä, mutta en jaksanut uskoa, että hänellä oli muuta mielessä kuin Siiri juuri nyt. Hän oli monta kertaa pahempi kuin iskä.
- Sä voit ihan oikeasti hei päästää nyt irti! sanoin ja kun tartuin Nikin ohjiin hän jäikin etäämmälle. En ollut koskaan nähnyt häntä metriä lähempänä hevosta.

Näimme sivuovestakin ensimmäisen ratsukon suorituksen ja siinä katsellessamme neuvoin vielä Siiriä, joka näytti nyt levolliselta ja istui rentona satulassa.
- Millekään hevoselle tässä ei ole mitään vaikeata, kaikki osaa ravata ja kävellä. Sua tässä katsellaan, että miten huolellisesti sä ratsastat ja miten hyvin istut, saarnasin ties kuinka monetta kertaa ja Siiri nyökytteli sen näköisenä että mietin kuuliko hän mitään. Ehkä juttelin vain lämpimikseni.

Sitten tuli heidän vuoronsa ja kun portti oli sulkeutunut Nikin mentyä sisään ja suokin tultua ulos hiivin sen viereen portinavaajien seuraksi. Oletin Juhan menneen toisesta ovesta katsomoon, mutta ei hän ollut osannut mihinkään liikahtaa vaan tunsin miten hän tarttui taas olkapäistäni kiinni.
- Älä sitten nipistele, en mä ole mikään stressilelu, kuiskasin hänelle.
- Vinkulelu, hän sanoi puoliääneen ja aloin epäillä ettei hän ollutkaan ihan vailla taka-ajatuksia.
- Jos mä kiljasen ja hevonen pelästyy ja Siiri putoaa niin se on sun syysi, varoitin.
- En mä vinguta sua. Nytkö se alottaa?

Siiri aloitti. Hän oli sittenkin tainnut kuunnella mitä sanoin, tai oli sitten itse järkeillen tullut samaan lopputulokseen. Hän ratsasti yllättävänkin tarkasti oikeat asiat oikeissa kohdissa ja Niki ravasi rennon ja kevyen näköisenä alkaen ympyrällä jo hakea vähän peräänantoakin. Keksin vielä yhden lisäedun Siirille verratessani heitä edelliseen ratsukkoon. Se tyttö oli joutunut melkeinpä potkimaan hevosta liikkeelle mutta Siirin apuja tuskin huomasi kun Niki oli tottunut toimimaan lähes pelkällä istunnalla. En muista koskaan aiemmin nähneeni yhtäkään raviluokkaa, mutta epäilin että Siirin esitys saattoi olla niiden historian parhaasta päästä. Juhan ote oli tiukentunut tiukentumistaan kunnes se lopulta herpaantui Siirin päästessä lopputervehdykseen asti ja hän huokaisi niin, että tunsin hiusteni lepattavan.
- Ne meni hyvin, ilmoitin ja ravistin hänen kätensä pois.
- Menikö?
- Ihmettelen ellei ne voita. Ja sinä! Käännähdin ympäri ja tökkäsin Juhaa sormellani rintalastaan, oikein kovaa. – Sä lupasit olla enää ikinä koskematta mua.
- Se oli ihan vahinko.. aluksi, hän myönsi ja näytti siltä kuin pidättelisi naurua. En kuitenkaan ehtinyt jatkaa kun portti avattiin Siirin tulla ulos. Nappasin Nikiä ohjista kun se mulkoili vastaan pahaa-aavistamatta tulevaa isoa ponia.

- Hyvä tyttö, sanoin Siirille, jonka naama levisi hymyyn kun talutin heidät kauemmas muista ratsukoista.
- Olinko?
- Oikein hyvä, vakuutin ja taputin Nikiä.
- Mitäs nyt?
- Nyt odotellaan että muut menee ja sitten tuloksia.
- Tulenko mä alas satulasta vai mitä?
- Isäsi voisi tarjota sulle vaikka pillimehun buffetista niin mä voin pitää Nikiä sillä aikaa, sanoin mulkaisten Juhaa.

En sitten nähnyt muita suorituksia vaan taluttelin Nikiä maneesin ja tallin väliin jäävällä alueella ja kuuntelin kuulutuksia, Kun olin laskenut kahdeksannen ratsukon pysähdyin lähelle katsomon ovea, kauhean kauan näiden tulosten järjestämiseen ei voisi mennä aikaa. Siiri tanssahteli ovesta ulos kaksi ikäistään tyttöä käsivarsissaan ja arvasin, että nämä olivat varmaan niitä luokkakavereita.
- Ihana, toinen sanoi ja pysähtyi nähdessään Nikin. Niki toljotti häntä ystävällisen näköisenä takaisin.
- Saako sitä silittää? kysyi toinen. Lupasin, ja hyssyttelin tyttöjä että kuulisimme kun tulokset luettaisiin.

- Luokan voitti ratsukko Siiri Keto – Saloniki, luki kuuluttaja ja tytöt alkoivat kiljua ja tanssia. Paitsi Siiri.
- Lopettakaa, hevonen voi pelästyä, hän sanoi ankarasti ja hänen ystävänsä hiljenivät heti. – Mun täytyy nyt nousta takasin selkään. Menkää te vaikka katsomoon takasin. Toiset tottelivat ja Siiri katsoi minua vakavana. – Aika kanoja, hän totesi ja alkoi kiristää Nikin satulavyötä. - Kuule, saako raviluokan kunniakierroksen laukata?
- Mä en tosiaankaan tiedä, tunnustin, mutta arvelin sitten että kuuluttaja ehkä sanoisi.
- Jos se ei sano että kunniakierros oikeaan ravissa niin mä ainakin laukkaan, sanoi Siiri ja minä lupasin. Kun olin päässyt katsomoon ja istunut Veskun viereen mieleeni tuli harkita uudelleen. Minulla oli tapana välillä spurtata aikamoisia kunniakierroksia – mitä jos Niki tunnistaisi tilanteen ja kiikuttaisi Siiri-paran ties minne?

Otin Dannin Veskun sylistä ja tuijotin silmä tarkkana miten Siiri johdatti muut ratsukot palkintojenjakoon. Saaran videokamera piti pientä surinaa vähän matkan päässä ja Joonas nousi seisomaan nähdäkseen paremmin. Minulle tuli omituinen mielleyhtymä että olimme kirkossa katsomassa hääparin saapumista. Olin melkein yhtä liikuttunutkin kuin aina häissä. Alissa kuitenkin pilasi tunnelman haluamalla myös minun syliini ja ilmoittamalla sen kovaa ja vaativasti. Sain vain toisella silmällä seurattua miten Niki sai sinivalkoisen ruusukkeen kun se potki minua kumisaappaillaan äheltäessään itselleen hyvää asentoa.
- Kunniakierros rauhallisessa ravissa, pyysi kuuluttaja sitten ja näin miten pettyneeksi Siirin naama venähti. Minä olin tyytyväinen. Nikikin pettyi, se otti pari jänisloikkaa valmiina räjähtämään liikkeelle, mutta Siiri sai sen hallintaansa niiden jälkeen. Huokaisin helpotuksesta.
- Se siitä sitten, sanoi Vesku ja kysyi haluaisinko kahvia.
- Haluaisin, kiitos, sanoin. Minun olisi kyllä parasta mennä ulos, en haluaisi Siirin olevan yksin Nikin kanssa kun kaikki ratsastuskoulun hevoset palaisivat talliin ja epäilemättä seuraavan luokan ratsukoita pörräisi jo pihalla myös. Veskukin tajusi sen ja hetken neuvottelun jälkeen Juha lupasi tuoda kahvit minun kantaessani apinanpoikaset pihalle ja Vesku itse lähti voittajaratsukkoa vastaan.

Vähän ajan kuluttua meillä oli pieni rinki sivummalla tallin takana. Niki seisoi välinpitämättömän näköisenä ohjat Veskun kädessä, minä nojasin tyttöjen rattaisiin ja join nautiskellen kahvia. Kedot näyttivät höpsähtäneen kokonaan, Joonasta lukuunottamatta. Vanhemmat halailivat Siiriä kuin hän olisi tullut olympiaradalta. Lopulta jo tyttö itse alkoi näyttää kiusaantuneelta.
- Meidän pitäisi varmaan mennä viemään Niki takaisin autoon jo, hän sanoi.
- Mä juon tän kahvin ensin, sanoin minä ja näytin puolitäyttä mukiani. – Että jatkakaa vaan.
Ja he jatkoivat, mutta sitten alkoi sataa ja join kahvin nopeasti loppuun ennen kuin se väljähtyisi ihan.

- Siirihän osasi! Saara sanoi minulle haltioituneena kun lähdimme kohti parkkipaikkaa ja puristi vuorostaan käsivarttani. Olisin illalla mustelmilla, kiitos ylpeiden vanhempien. – Mä en ole ikinä tainnut olla näin ylpeä. Tulkaa meille syömään tänään, joohan?
- Mulla on ratsastustunti iltapäivällä, sanoin mutta vilkaisin häntä suopeasti miettien, käyttäytyisinkö minä yhtä höpsösti kun Danni voittaisi ensimmäiset kisansa. Tai esiintyisi kevätjuhlissa. Tai… hyvä ihme sentään, päiväkodin joulujuhlissa. Niihin ei olisi kauan aikaa.
- Mihin aikaan? Tulkaa sen jälkeen, ei me muutenkaan kovin aikaisin syödä.
- No ei me ennen viittä ainakaan mihinkään ehditä, arvioin. En keksinyt miten olisin kieltäytynyt loukkaamatta häntä.

Vesku ratsasti Mustikalla sillä aikaa kun minä tarjoilin Dannille ja Alissalle lounaaksi edellispäiväistä makkarakeittoa ja laitoin ne päiväunille. Mietin rauhoittuisivatko ne ollenkaan siihen mennessä kun niistä tulisi niin isoja, etteivät enää suostuisi nukkumaan päivällä. Toivottavasti, nykyään ne olivat välillä melkoisia sähköjäniksiä, ja se tuntui uuvuttavalta, kun minulla nyt oli jokin olen väsynyt lapsiini –viikonloppu. Siltikin, kun luulin Dannin jo nukahtaneen luettuani loppuun pienen kirjan, se vastoin tapojaan avasi unisena silmänsä ja halusi käteni. Yleensä emme istuneet niiden vieressä odottamassa nukahtamista, mutta nyt minua jotenkin liikutti se, miten tiukasti se tarttui sormiini ja puristi niitä. Saatoin olla siihen väsynyt tänään, mutta en minä silti olisi siitä luopunut mistään maailman rahoista.

Lopulta sen ote heltyi ja minä lähdin itkuhälyttimen kanssa tallille. Milla tulisi pian. Vesku oli ilmeisesti juuri vienyt Mustin tarhaan ja tuli sieltä Niki perässään.
- Mä ajattelin, että sä kohta tulisit, hän sanoi ja vaihtoi riimunnarun itkuhälyttimeen.
- Kiitos, sanoin ja jostain syystä minua suututti, miten kiltti hän oikein jaksoikaan olla? Oliko minulla paitsi väsynyt lapsiin myös väsynyt mieheen –viikonloppu? Semmoista minulla ei ollut ennen ollut ja ajatus oli pelottava. Tarrauduin äkkiä häneen ja painoin pääni hänen olkapäätään vasten.
- Mikä sulle tuli? Vesku kysyi kuulostaen huvittuneelta ja puristi minua.
- Kuhan @!#$, huokaisin kevyesti.
- Mitä me sille tehtäisiin? hän kysyi vihjailevasti ja puhalsi korvaani.
- Ei nyt mitään mutta mieti jotain illaksi. Milla tulee kohta ja sitten meidän on pakko mennä Kedoille.
- Ne haluaa ruokkia Vuoden Ykkösvalmentajan, Vesku hymähti.

Milla höykytti minua aika lailla, mutta se oli hyvää höykytystä ja nautin siitä, vaikka hiki valui pitkin selkääni, poskiani, kaulaani ja oikeastaan ihan joka paikkaa. Luulin ratsastaneeni jo niin kauan ja säännöllisesti, etten enää löytäisi uusia lihaksia mutta nyt tuntui siltä että niitä saattoi olla joitakin olemassa. Vatsassa, esimerkiksi.

En raaskinut viedä Nikiä enää ulos kun jouduin hölväämään senkin vedellä vaan jätin sen talliin kuivatusloimen kanssa ja menin kysymään Veskulta, mitä hän sanoisi jos ottaisin Mustin sen seuraksi.
- Ota vaan, syökööt nyt vähän välipalaa ja annetaan sitten illalla tullessa lisää, hän päätti. Kävin siis uudelleen tallissa, sillä hän oli parhaillaan pesemässä tyttöjen nassuja vierailukuntoon ja sitten painuin itse alakertaan suihkuun. Kunpa olisinkin keksinyt jonkin tekosyyn Saaralle kun hän keksi kutsunsa! Toisaalta, valmis ateria oli ylellisyys ja Juha… jos ei tämänpäiväistä hevosenleikkiä otettu lukuun oli kaikki ollut hiljaista ja rauhallista jo pitkään, minun mahani reaktiot mukaan lukien. Olihan ollut selvää, ettei se voisi kuukausimääriä reagoida Juhan näkemiseen. En siis enää sen takia arastellut mennä Kedoille, ja kun vähän mietin niin en sitten keksinyt muutakaan syytä. Tottumus kai vain kummitteli.

Siitä tuli hauska ilta, vaikka tulimmekin luvattua myöhemmin kun minulla oli venähtänyt tallissa ja suihkunkin jälkeen oli mennyt hyvä tovi kun olin kuivannut hiuksiani ja etsinyt sopivia vaatteita. Siirin ruusuke oli ollut kunniapaikalla hopeisessa kynttilänjalassa päivällispöydässä ja olin useaan otteeseen silmäillyt sitä pidättäytyen nauramasta ääneen. Ilse oli yhtä hevoshullu kuin minäkin, mutta hänelle ei olisi ikinä tullut mokoma mieleen. Saara ja Juha eivät koko lajista tienneet mitään, mutta ainakin he olivat tyttärestään niin ylpeitä että Siirikin jo näytti hiukan vaivaantuneelta.

Saara oli tehnyt ihanasti yrteiltä tuoksuvaa lihapataa ja mustikkarahkaa ja kun sade oli laantunut ja olimme uskaltaneet tulla jalan mäen yli joimme vähän viiniäkin. Varmasti tunnelman leppoisuuteen vaikutti se, että puheenaihe oli kaikille mieluinen ja sitä riitti. Ratsastus. Saara ja Juha kyselivät ja Vesku ja minä selitimme, ja Siiri, tietenkin, ja yllättävän paljon hän tiesikin. Joonas oli ainoa joka silmiään pyöritellen nousi pöydästä heti syötyään ja katosi. Mietin, tunsiko hän yhtäkkiä olonsa kovinkin ulkopuoliseksi. varmaan hän kuopuksena oli tottunut saamaan eniten huomiota ja nyt isosisko oli käynyt ratsastuskilpailuissa ja vienyt yhtäkkiä kaikki valokeilat lavalla. Olin iloinen, että olimme jo ottaneet hevoset sisään ja antaneet niille vähän heinää, sillä vierailumme näytti venyvän. Kun emme jaksaneet enää istua ruokapöydässä poistui Juha hetkeksi ja tuli sitten sanomaan sytyttäneensä tulen kirjastohuoneen takkaan ja että voisimme siirtyä sinne.

Takan edustalla oli kaksi muhkeaa nojatuolia, mutta Juha siirsi kiireesti kirjoituspöydän takaa kolmannen tuolin siihen ja olisi lähtenyt etsimään lisää, mutta kielsin.
- Mä istun tähän, sanoin ja vedin toisen tuolin jalkajakkaran alleni. Tuli takassa kiehtoi minua ja sitä paitsi halusin olla siinä lähellä valmiina pelastamaan palovammoilta Dannin ja Alissan, joita se myös varmasti kiehtoisi. Siiri heittäytyi myös takan eteen, lattialle pitkäkseen ja samalla kun hänen vanhempansa ja Vesku jatkoivat vakavaa keskustelua ratsastuksesta urheiluna me juttelimme siitä, mitä hänen koulukaverinsa oikein olivat sanoneet kisoissa.

- Mua huolettaa enemmänkin mitä ne sanoo huomenna koulussa, Siiri uskoutui. – Nia ja Heidi oli olevinaan riemuissaan kun mä ilmestyin sinne, mutta mä näin kyllä niiden supattavan sitten keskenään.
- Mä saatan kuvitella, sanoin, ja niin saatoinkin. Ensin he olivat ihmeissään ja halusivat osansa kunniasta, kun heidän ystävänsä tuli kuin musta hevonen ja voitti luokan. Mutta sitten he varmasti alkaisivat ajatella tarkemmin ja eikö vaan Siiri nyt vähän syönytkin heidän mainettaan luokan parhaina ratsastajattarina? Ja mitä oikeastaan merkitsi jokin raviluokka? Eihän siinä edes tarvinnut nostaa laukkaa. Ja esteiden hyppääminen olisi tietysti ihan asia erikseen! Voi, minua melkein pelotti kun muistin niin hyvin!

- Sullapa on ruusuke ja niillä ei. Ja seuraavan kerran saat kokeilla vaikeampaa ohjelmaa.
- Koska? Siiri kysyi innon pilkahdus silmissään.
- Riippuu ihan keleistä, miten me voidaan harjotella. Vaikka varmaan menee ensi vuoden puolelle. Kohta ei enää järjestetä kilpailuja, ja yöpakkasia alkaa jo olla – jos kenttä on kauhean kova ei voi oikeastaan mennä muuta kuin käyntiä, sitten pitää odottaa lunta.
Innostus himmeni hiukan, muttei sammunut kokonaan. Siiri painoi päänsä käsivarsiensa päälle ja Danni totesi siinä olevan nyt hyvän kiipeilyalustan, se kiipesi Siirin selkään ratsastamaan. Alissa istui Veskun tuoliin nojaten sen näköisenä kuin ei olisi tiennyt oliko se hereillä vai ei.

- Ne alkaa nukahtaa, pitäiskö meidän ruveta lähtemään? kysyin Veskulta. Kaikki kolme katsahtivat ylhäältä tuoleiltaan alas minuun kuin yllättyneinä, kuin olisivat unohtaneet olemassaoloni siinä missä Siirin ja pikkutyttöjenkin, kun he siinä keskustelivat aikuisten kesken aikuisten asioita.

Lähettäjä: Pingo 
Päivämäärä:   14.7.09 20:09:09

Onkohan kaikki muut lukijat kesää viettämässä.. minä vaan roikun koneella :P no, oon toki tänään tehny paljon muutakin!

Mustikkarahkaa rupes tekee mieli, kun siitä oli tuolla tekstissä maininta.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   14.7.09 20:54:16

No ei kun vatkaamaan sit!
Oiskin muuten hyvää.
------------------
91.

Minulle alkoi mielenkiintoinen kaksiviikkoinen, joka sisälsi mieluisan yllätyksen. Simo ja minä menimme työharjoitteluun yhdelle kirurgisista osastoista ja löysin sieltä vanhan tutun, Veskun kurssikaverin Annukan. Hän oli järjestänyt niin, että saisin kulkea mukana enimmäkseen hänen työparinaan, joku kun kuitenkin joutui meitä opiskelijoita paapomaan.
- Mä yritän olla olematta tiellä, lupasin hyvilläni.
- Mä pistän sut tekemään töitä, Annukka varoitti.
- Hyvä, sitä vartenhan mä täällä olenkin. Määrättiinkö mut sun niskoillesi?
- Ei kun mä valitsin sut. Ajattelin että sen verran sua tunnen, että susta voi olla jotain iloakin eikä pelkkää vaivaa ja perässäkiskomista.

Niin me sitten kuljimme osastolla kuin majakka ja perävaunu, Annukkahan oli pitkä kuin mikä, ja perehdyin hänen mukanaan oikein hyvin. Paitsi että hän oli pitkä hän oli nimittäin myös pätevä. Mietin mitä olisi tapahtunut jos olisin sisätaudeilla ollessani joutunut Veskun perehdytettäväksi, mutta ilmeisesti sairaalassa oli sen verran sisäpiiritietoutta, etten minä ollut joutunut samalle osastolle hänen kanssaan. Tai saattoihan se tietysti sattumaakin olla. Siinä sitä olisikin ollut lääkäriromaania kerrakseen jos olisimme salaa välillä hiipineet liinavaatevarastoon pussailemaan.

Jos ja kun meillä oli aikaa meillä Annukan kanssa riitti juteltavaa yhteisistä tutuista, jotka olivat levinneet ympäri Etelä-Suomen, ja pari kertaa Veskukin ehti syömään yhtaikaa meidän kanssamme.
- Harmi kun porukka pääsi hajoamaan sillä lailla valmistumisen jälkeen, meillä oli ihan kivoja bileitä, Annukka sanoi kerran.
- Mä olen ihan samaa mieltä, ilmoitin. – Ei ole enää mitään luentokaudenpäättymissikailuviikonloppuja tai mitään.
- Eikö teillä ole semmosia? Annukka kysyi.
- Ei siitä koskaan oikeen tullut perinnettä, vaikka me kerran kokeiltiinkin.
- Ei edes pikkujouluja?
- No pikkujoulujahan nyt on jonossa, kaikki kerhot ja puljut ja tiedekunnat niitä järjestää, vai meinaatko että pitäisi järjestää omat? Hei…
- Nyt se sai idean, Vesku naurahti.
- Niin sainkin, sanoin tyytyväisenä. – Pidetään lääkäribileet meillä. Maalaispikkujoulut.
- Ei rekiajelua, Annukka sanoi epäillen. Tiesin, että hän pelkäsi hevosia.
- Tuskin meidän hevoset suostuisi tulemaan viittä metriä lähemmäs rekeä, ja koska muka pikkujoulun aikaan on lunta ollut?

Tänä vuonna kuitenkin oli, ainakin ennen pikkujouluja. Lunta alkoi tulla yllättäen yhtenä viikonloppuna niin, että olimme yhtäkkiä eräänä lauantai-aamuna sumpussa. Autoissa oli sentään jo talvirenkaat, mutta tuskin pääsisimme niillä siltikään pihatietä pois, totesin kun aamuvarhaisella katselin ikkunasta ulos. Meidän pitäisi keksiä jotain tai Vesku ei pääsisi huomenna töihin.

Akuutin avun toi Lasse, joka tuli traktorillaan kaameaa kolinaa pitäen jo ennen kuin olimme ehtineet viedä hevosia ulos. Hän aurasi yhden reitin talon sivulle missä pidimme autoja, toisen talon eteen ja kolmannen tallin ohi. Viittoilin häntä jatkamaan matkaansa lumikasa kauhassaan suoraan laitumelle, sillä olin saanut idean.
- Haluatko sä nää hukkalumet muka tonne rinteeseen? Lasse kysyi epäuskoisena.
- Haluan, joo.
- Mutta kun ne sieltä sulaa ne valuu suoraan pihaan.
- No sama kai se jos ne valuu sieltä kuin jos ne sulaa suoraan pihaan? Mulla on niille käyttöä siellä ennen kuin ne sulaa.

En tiennyt kuuliko Lasse vai ei, kun hän jyräytti taas traktorin moottoria, mutta hän teki kuten pyysin. seuraavana aamuna hän sai tulla tekemään saman urakan uudemman kerran, mutta sitten myräkkä alkoikin jo mennä ohi. Ei se mitään, pikkupakkanen kuitenkin pysyi, ja ensimmäistä kertaa ikinä soitin naapuriin ja kysyin voisiko Siiri mitenkään tulla katsomaan tyttöjä. Nyt heti, saman tien. Hän tulikin, vähän unisen näköisenä ja vähän ihmeissään ja Vesku ja minä satuloimme hevoset ja lähdimme laitumelle yli puolimetriseen hankeen. Tämä oli lähestulkoon ensimmäinen kerta koko syksynä kun ratsastimme yhtaikaa, mutta mitä nyt olisi ollut lumilaukka ilman kirittäjää? Lumi oli täydellistä ja hevoset nauttivat takuulla vähintään yhtä paljon kuin me kun kerrankin oli tilaa mennä eikä tarvinnut neljänkymmenen metrin päässä kääntyä kulmasta.
- Toi näytti ihan hirveän kivalta, sanoi Siiri kateellisena kun maltoimme lopettaa.
- Se onkin.
- Saanko mä joskus kokeilla?
- Tietysti, lupasin pysähtymättä miettimään ja vasta vähän myöhemmin aloin miettiä mitä siitä tulisi. Niki niin rakasti laukkaamista. No, ainakin nietos oli pehmeä paikka pudota, jos Siiri ei jaksaisi enää pysytellä kyydissä eikä saisi sitä kiinni.

Hevoset saivat jäädä sisään kuivattelemaan itseään innostuksen hiestä ja Vesku lähti töihin. Minulle tuli jouluinen olo kun katselin ympäröivää valkoisuutta ja aloin kaivella kaappeja. Pitäisi leipoa jotain mausteista ja jouluntuoksuista. Tämä sää kerta kaikkiaan vaati sitä. Leipoessani suunnittelin pikkujouluja. Vesku ja Annukka saisivat kaivaa esiin Jarin, Sebastianin ja Mikaelin. Minä soitin kakkua vahtiessani jo Jinnalle ja Miilalle, vaikken ollut vielä edes ajatellut sopivaa päivämäärää. Ilja ja Riikka saisivat luvan tulla myös, ja sitten tajusin, että ensimmäiseksi minun olisi pitänyt soittaa Ilselle. Kyllä hän varmaan ottaisi Dannin ja Alissan, emme olleet häntä kauheasti vaivanneet viime aikoina. Suunnittelin bileitä, joissa kerrankin ei olisi lapsia läsnä.

- Enkö mäkään saa tulla? kysyi Siiri joka oli jäänyt kuluttamaan aikaa meillä ja oli kaapinut taikinakupin soitellessani ympäriinsä ja saatuani Ilseltä selville sopivan päivämäärän.
- Sä et halua katsella humalaisia aikuisia, sanoin painokkaasti. – Etkä saa, se on pahaksi sun kehitykselle.
- No olen mä nähnyt semmosia ennenkin, Siiri tirskahti.
- Ei missään nimessä, ja siihen piste. Tai korkeintaan saat käydä esittäytymässä kaikille, että tässä on meidän pikku hevosenhoitaja.
- En mä uskalla esittäytyä vieraille, Siiri kauhistui ja se oli kai sitten sillä ratkaistu.
- Saat tietysti tulla Alissan synttäreille, lupasin. – Se täyttää kaksi ihan kohta.

Niihin juhliin kutsuin vain Ilsen ja iskän, tietysti Karoliinan kanssa, sekä Miilan ja Laurin. Vesku oli halunnut pyytää naapuritkin, mutta he olivat jossain messuilla, paitsi lapsia. Joonaskin jätettiin Siirin hoteisiin kun Vesku oli luvannut että lapset voisivat kaikin mokomin olla sen päivän meillä ja Saara ja Juha lupasivat sitten poiketa hakemaan molemmat illalla palatessaan. Äidiltä ei tullut Alissalle edes synttärikorttia, mutta Miila toi paketin Stumpilta.
- Kauanko marmatit että se suostui hommaamaan ton? kysyin epäillen.
- Usko tai älä, kertavihjaus riitti, Miila hymyili.
- No piru vie, sulla on sitten keskimääräisesti paremmat vanhemmat kuin mulla. Tosin Alissa-paralla on kyllä maailmankaikkeuden huonoimmat.
- No ei enää, rakas äiti Jessi-Teresa, Miila kiusasi mutta minua se ei huvittanut. Korviani särki kiljuna, minkä Karoliina, Joonas, Danni ja Alissa yhteisvoimin saivat aikaan.
- Mä en taida pitää lapsista, sanoin mörkkinä.
- Kukaan ei voi pitää lapsista tämmösessä tilanteessa, Miila lohdutti. – Suljetaan keittiön ovi ja annetaan niiden tappaa toisensa, me voidaan suunnitella niitä teidän juhlia.

Niin teimmekin. Kärsivällisemmät yksilöt kuten Ilse ja iskä ja viihtyivät olohuoneessa, ja Vesku ja Lauri urhoollisesti siellä heidän kanssaan.
- Onko Lauri täydellisen kiltti ja täydellinen mies? kysyin Miilalta.
- Kaukana siitä, miten niin? hän nauroi. – Se jättää tyhjät maitopurkit pöydälle ja laittaa tummat ja vaaleet pyykit samaan koriin vaikka niille on omansa.
- No toi on pientä, en mä tota tarkottanut.
- Mitä sitten?

- Mua on alkanut vähän ahdistaa kun Vesku on niin hemmetin täydellinen. Se hoitaa lapsia ja laittaa ruokaa ihan siinä missä minäkin ja musta tuntuu että enemmän mielellään kuin minä.
- Se rakastaa noita lapsia.
- Niin minäkin… useimmiten. Mä vaan tunnen itseni niin huonoksi sillon kun mä väsyn niihin.
- Kyllä sekin väsyy, pakkohan sen on.
- Mä tunnen silti itseni huonoksi ihmiseksi. Se ei oo kivaa.
- Sä olet parempi ihminen kuin moni muu, usko pois, sanoi Miila ja vastoin tapojaan halasi minua. – Vertaa vaikka muhun.
- No ei sua voi laskeakaan. Kuka tahansa on sua parempi.
- Lopeta tommonen itsesäälintä, Miila sanoi loukkaantumatta. – Et sä kuitenkaan suostuisi olemaan yhtään Veskua huonomman kanssa. Ajattele jos sulla olisi joku epäluotettava väkivaltainen juopporetku.
- Olen mä sitä miettinytkin. Mutta mietitään me nyt näitä bileitä, piristyin.

Etenimme niin pitkälle että aloimme tehdä tietokoneella kutsukorttejakin, ihan kuin lastenjuhliin.
- Iltapukujuhlat, vaati Miila.
- Hulluko olet, kuka tulee maalle iltapuvussa?
- Ne jotka haluaa tulla. Onhan pikkujoulut nyt hieno tilaisuus, ja mulla on yksi puku mitä mulla ei ole ollut tilaisuutta käyttää…
- Toki sä saat pukeutua iltapukuun, mutta en mä sitä ala kaikilta vaatia.

Suunnitelma oli sitten suunnilleen valmis vieraslistaa myöten kun hesalaiset päättivät lähteä kotiin. Saara ja Juha tulivat kahdeksan maissa sen näköisinä että tuskin tolpillaan pysyivät, mikä oli ymmärrettävää jos he olivat seisseet jossain joulumessuilla koko päivän. Siiri ja Joonas oli tiputettu meille jo yli puolta vuorokautta aikaisemmin. He toivat tullessaan laatikollisen nuppuisia hyasintteja, jotka kuulemma aukeaisivat väkisin lähipäivinä.
- Sinisiä, sanoin mielissäni. – Ei teidän olisi tarvinnut.
- Ei niin, mutta helpompi kantaa ne tänne kuin purkaa kotona takaisin viileään, huokaisi Juha ja levähti keittiön tuoliin niin, että hänen jalkansa olivat melkein olohuoneen puolella. Hän nappasi käteensä mallikutsukortit joita olimme Miilan kanssa tulostaneet, vaikka ne olikin tarkoitus jakaa sähköpostilla. – Te aiotte pitää juhlat?
- Rapuja ei oo tarjolla mutta tervetuloa, sanoi Vesku.
- Ei me olla opiskelijoita, Juha huoahti katsoen yhtä oikovedosta, mihin Miila oli vetäissyt tussilla lennokkaan otsikon ”Medisiinaripikkujoulut”.
- Ei kaikki muutkaan ole.
- Ne on lapsilta kielletyt juhlat, sillä sinne tulee humalaisia aikuisia, valisti Siiri. Minua nauratti.
- Me voidaan sitoa teidät sänkyyn ja jättää kotiin, Juha ehdotti ja Joonas alkoi kiljua. Mitä jos hänelle tulisi illalla pissahätä? Tai nälkä?

- Tekisi hyvää vähän irrotella välillä, sanoi Saara ja olin näkevinäni hänen silmissään pienen rahtusen sitä samaa vaihtelunhalua tai vapaudenkaipuuta kuin mitä itse aina välillä tunsin.
- Viedään ne mummolaan, sanoi Juha ja silloin alkoi Siiri kiljua. Ei hän halunnut mummolaan, ei mistään hinnasta.
- Mihin sä sitten menisit? kysyi Saara.
- Mä voisin mennä Lea-tädille, vastasi Siiri tarkkaan harkittuaan. – Sillä on sentään koira.
- Olitko tosissasi sen kutsun kanssa Saara kysyi Veskulta.
- Tietysti.
- Sitten mä voisin kysyä… Lea on Siirin kummitäti.
Saaran takia toivoin, että he pääsisivät. Tiesin kyllä vapaaillan arvon.

Ennen bileviikonloppua tuli aavistuksen lämpimämpää ja minä ja tytöt sekä Siiri ulkoilimme laitumella. Rakensin Lassen sinne auraamista lumikasoista lumimuurin, ja sitten toisenkin. Olin nähnyt mielessäni maastoesteradan laitumella jo samalla hetkellä kun olin tajunnut että nyt lumen tultua siellä voisi ratsastaa. Päivien kuluessa sain niitä tehtyä sinne enemmänkin, myös ylä- ja alamäkeen ja kävin osaan hakemassa havunoksia metsästä, koristeeksi ja jotta Niki hahmottaisi valkoisen köntin paremmin esteeksi. Vesku innostui touhusta myös ja jatkoi silloin kun minä en ehtinyt, ja niin pääsin harjoittelemaan esteratsastusta siellä. Se oli suunnattoman hauskaa eikä haitannut vaikka Niki kiikutti minua innoissaan kun tilaa riitti. Toivoin, ettei lumi lähtisi mihinkään ennen maaliskuuta, mutta en tietenkään siihen uskonut. Jo pari lumista viikkoa näin syksyllä näin etelässä oli ihme.

Oli kuitenkin hyvä että olimme päässeet vähän hyppäämään, sillä sitten tuli kutsu niihin aluekatsastuksiin mihin olin jo unohtanut ilmoittautuneeni.
- Voi rähmä, sanoin kauhistuneena lukiessani sähköpostia. Vesku äännähti kysyvästi ja luin hänelle kutsun ääneen.
- Sinnehän sä halusitkin, mikä mättää?
- Nää on samana viikonloppuna kuin meidän bileiden piti olla. Samana saamarin lauantaina ja mä olen ryhmässä neljästä puoli kuuteen.
- Niin? Vesku hylkäsi sohvan ja tuli lukemaan kutsua olkapääni yli.
- Mun pitäisi olla täällä keittelemässä glögiä vieraille eikä ratsastamassa Tuusulassa.
- Mä osaan keittää glögiä, ja jos en niin Jinna tai Miila osaa varmaan.
- Mulla menee koko iltapäivä tohon reissuun!
- Sä pääset sitten suoraan bailaamaan kun tulet kotiin. Eikö kuulosta hyvältä?
- Mä joutuisin menemään yksin jos sä emännöit täällä…
- Entäs Siiri?
- No jos se viedään sinne kummitädille hoitoon… kyllähän mä Nikin kanssa pärjään yksinkin mutta…
- En mä näe mitään ongelmaa, Vesku sanoi joten nielaisin sitten ja päätin olla näkemättä myöskään. Mikäs minun olisi, ajaisin vaan omin nokkineni tallille josta en tiennyt muuta kuin osoitteen, ratsastaisin loistavasti jotta minut valittaisiin valmennusrinkiin ja palaisin kotiin juhlimaan.

Onneksi emme olleet suunnitelleet mitään erityisesti valmistettavia ruokia, Alin pakastimesta löytyi edelleen kaikennäköistä pasteijaa ja piirakkaa ja hän oli kauhistunut kun olin kysynyt että saisimmeko syödä ne pois. ”Luulin että olisitte syöneet ne jo elokuuhun mennessä, nyt vauhtia, ei ne siellä ikuisuuksia säily” hän oli kirjoittanut sähköpostiini. Vesku selviäisi niistä hienosti, samoin tyttöjen viemisestä hoitoon. Hän ehtisi vallan hyvin ratsastaa Mustinkin sillä aikaa kun minä olin reissussa. Erityistä siivousta ei tainnut kannattaa etukäteen tehdäkään, vieraamme tuntien. Kunhan olisi imuroitua kun Jari romahtaisi lattialle jossain vaiheessa. Tai ehkä hän oli nyt vakavoitunut ja aikuistunut valmistuttuaan?

Yllätyksekseni sain kuitenkin seuraa siksi lauantaiksi tuusulanreissulle. Milla tarjoutui tuhlaamaan lauantainsa ja tulemaan mukaan.
- Sä et ole nähnyt meidän hyppäävän, sanoin epäröiden.
- No nyt näen. Siellä on yksi toinenkin jolle mä olen käynyt pitämässä tunteja, en mä nyt niin uhrautuva ole, utelias vaan. Voit napata mut kyytiin tosta kirkonkylästä ja jättää siihen tullessasi, jos siis haluat seuraa.
- Ainahan seura kelpaa, etenkin kun mä en ole ennen käynyt siellä.
- Mä olen, tiedän kyllä reitin.

Kello kolmelta lauantaina sitten nousi Milla kaupan pihasta pakun kyytiin ja suuntasimme etelään. Hän oli normaalistikin pullea kuin omena tikunnokassa, nyt untuvatakki päällään vaikutelma oli suorastaan ratkiriemukas. Minun oli pakko kysyä ratsastiko hän itse nykyään ollenkaan, eikä hän onneksi tainnut tajuta miksi kysyin, sanoi vain muina naisina käyvänsä välillä valmennettaviensa selässä jos tarvitsi. No, ehkä hän ei lopultakaan ollut kauhean painava pallomaisuudestaan huolimatta, olihan hän kovin lyhyt.

Talli, jonne olimme matkalla löytyi keskeltä metsätaivalta ja sen pihassa oli useita hevoskoppeja, maneesin ikkunoista heittäytyi valoa jo hämärtyvään iltapäivään. Milla osoittautui heti hyödylliseksi ja kävi maneesilla tarkistamassa mikä oli tilanne.
- Uskomatonta, ne on vaan varttitunnin myöhässä! Alahan kiirehtiä, hän palasi komentamaan minua.
- Vaan vartin? toistin. En ollut varautunut myöhästymisiin, olin kuvitellut pääseväni suunnilleen suoraan ratsastamaan.
- Niin, mä oletin että tässä vaiheessa oltaisiin jo tunti jäljessä, mutta ehkä ne on lopultakin tänä vuonna osanneet vähän varautua.

Oikeastaan olimme sitten aika sopivasti paikalla. Kun satuloin Nikin kaikessa rauhassa ehdin kävellä sen kanssa hyvät alkukäynnit pimeällä lumisella kentällä ennen kuin edellisen ryhmän ratsukot tulivat maneesista ulos. Omassa ryhmässäni oli neljä muuta ratsukkoa, joista pari tunsin nimeltä kisojen lähtölistoista ja muistelin että olimme ainakin joitain kertoja voittaneet heidät, joten en jännittänyt kovastikaan. Ja eihän tämä nyt ollutkaan mikään kisatilanne. Olin Millalta tullessa kysynyt, mitä oli odotettavissa ja hän oli huiskauttanut vaan kättään sanoen, että ihan tavallinen estetunti.

Niin se olikin, paitsi että alku oli melkein kuin koulutunnilta. Saimme mennä uralla avotavutusta ja väistöjä, ennen kuin pääsimme edes puomeille, ja tehtävät niilläkin olivat helppoja, tyyliin puomin yli, ympyrä ja saman puomin yli uudelleen, tai pari puomia ja väliin määrätty määrä askelia. Itseluottamukseni alkoi kohota kun toisilla oli jo niissä vaikeuksia. Yksi iso puoliverinen ei millään saanut laukkaansa lyhenemään tarpeeksi puomien väliin ja astui lopulta yhden puomin katkikin. Niki oli ketterä ja tottelevainen, kun meitä oli sen verran vähän, etteivät muut hevoset tulleet liian lähelle, ja kun pääsimme hyppäämään mitä erikoisemmanvärisiä esteitä se ei tapansa mukaan ihmetellyt niitä lainkaan. Se alkoi kyllä kuumeta hiukan, mutta muutenhan se olisikin ollut sairas. Kun lopuksi saimme hypätä kokonaisen radan siinä oli jo ihan tosissaan pideltävää ja olimme vähällä keilata valmentajankin nurin jossain kaarteessa, minkä hän pisti kovasti pahakseen.

- Nyt se ei kyllä huoli meitä mukaan, sanoin Millalle pahoillani kun starttasimme paluumatkalle.
- Äh, se on järki-ihminen. Kyllä sen pitäisi ymmärtää jos nuoren kanssa on vähän ohjaamisvaikeuksia.
- Toivottavasti…

Jätin Millan siihen mistä olin hänet ottanut kyytiinkin ja vilkaisin kelloa hämmästyen niin, että sammutin vahingossa auton. Jo seitsemän! Mihin aika oli mennyt? Kotiin ei enää kestäisi kuin hetki, mutta ennen kuin olisin saanut Nikin talliin ja itseni säällisen näköiseksi olisi kello varmasti yli kahdeksan. No, toivottavasti vieraat osaisivat pitää hauskaa ilman minuakin. Kun nyt olin myöhässä joka tapauksessa en viitsinyt kummemmin kiirehtiä. Purin Nikin autosta, riisuin siltä kylmägeelit ja suihkuttelin varmuuden vuoksi vielä vähän jalkoja vedelläkin. Hain Mustin sisään tarhasta, missä se jo kaipaavasti kiljui kun näki meidän tulleen ja ruokin ne. Autoa en sentään viitsinyt ruveta purkamaan ja siivoamaan, sen kyllä ehtisi aamullakin. Suljin tallin ja lähdin kohden taloa, jonka portaiden molemmin puolin ulkotulet roihusivat ja valaistut ikkunat hehkuivat kutsuvasti.

Lähettäjä: Pingo 
Päivämäärä:   14.7.09 21:46:04

Ei ole mustikoita. Mut otin ananasta ja maustamatonta jugurttia, hyvää sekin :D

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   14.7.09 23:29:59

Mä unohdin ostaa jugurttia!
------------
92.

Musiikki kantautui jo terassille, jonka pöydällä kärysi tuhkakuppi. Katsoin sitä moittivasti ja palasin kauhaisemaan siihen kourallisen lunta. Jos olisin saanut kiinni sen joka oli jättänyt sinne palavan stökön olisin pitänyt saarnan: ellei osannut sammuttaa savuketta ei tarvinnut polttaakaan. Vilkaisin kaipaavasti omaa salapiiloani mutta ehkä jättäisin sen vielä rauhaan. Minun tekisi kuitenkin mieli polttaa sitten kun olisin juonut vähän glögiä ja pari siideriä, odottaisin sinne asti. Nyt minun pitäisi kuitenkin päästä kellariin suihkuun, mielellään kenenkään näkemättä, joskin se oli ehkä vähän liikaa toivottu jos kaikki olivat jo tulleet. Hiivin sisään mahdollisimman hiljaa, riisuin tallikengät eteisennurkkaan ja törmäsin sitten Miilaan, joka tuli keittiöstä.

- No niin! Tulithan… hän aloitti kovaan ääneen mutta tajusi hiljetä kun hyssyttelin.
- Mä haluan suihkuun nyt ennen kuin näen ketään…
- Mä tuon sulle drinkin sinne niin pääset heti tunnelmaan, siskoni ilmoitti ja käännähti niin pikaisesti että matto rypistyi hetkeksi hänen jalkojensa alla. Hän oli pukeutunut melko lailla viimeisen päälle, liekö tuo musta kotelo ollut syy, miksi hän oli halunnut iltapukujuhlia? Miilan oli niin helppo laittautua, oli tilaisuus mikä tahansa. Vaaleat hiukset auki ja tuollainen musta pikku mekko eikä takuulla yksikään miehenpuoli saisi hänestä silmiään irti koko iltana.

Ehdin suihkuun asti kun kuulin vaimean kolahduksen ja sitten suihkuverhon taakse ojentui käsi ja siinä korkea lasi.
- Älä nyt tänne, siihen menee kuumaa vettä! nauroin mutta tunsin miten juhlamieleni alkoi kohoilla. Otin lasin, maistoin siitä pitkän kulauksen ja ojensin sen sitten pian takaisin ulkopuolelle, sitten meinasin tukehtua. Olin olettanut Miilan tuovan siideriä mutta tämä taisi olla ennemminkin kossuvissy tai jokin muu oikein kännäysjuoma. Fifty-fifty.
- Voi hitto tää oli hyvä idea! sanoin onnellisena ja kaadoin shampoota kädelleni. Voisin juoda tuon lasillisen ja toisenkin ja vaikka kolmannen. Aamulla voisin kontata antamaan hevosille ruokaa ja sitten palata nukkumaan, ellei Vesku tekisi sitä, mutta minun ei tarvitsisi ruveta keittämään puuroa parivuotiaille eikä keksimään niille kehittäviä leikkejä.

- Ketä kaikkia siellä on? kysyin kun olin huuhdellut hoitoaineet ja saippuat itsestäni ja sammutin suihkun.
- Kaikki ketä vieraslistassa oli, paitsi se Mikael, sanoi Miila, joka heilutteli sääriään pesukoneen päällä ja maisteli samanlaisesta lasista kuin minä äsken.
- Selvä, ihan kuin oltaisiin Huvikummussa taas, sanoin tyytyväisenä.
- Joo, aika lailla sama porukka kuin siellä aina.

Otin oman lasini ja maistelin siitä samalla kun kuivasin itseäni ja kampasin hiuksiani, suihkuttelin hajuvettä ja sitten etsin hiustenkuivaajan. Inhosin sitä, se jätti pääni yleensä voikukkapallon näköiseksi, mutta en voisi esiintyä pää märkänäkään. Saisin sitten vaan kääriä kaiken jonkinlaiselle nutturalle.
- Mä voin, sanoi Miila, joka tiesi föönaustaitoni. Kuivaajan huristessa kun hän harjasi suortuviani suoriksi ei voinut oikein puhua joten jatkoin juomista ja hankasin kosteusvoidetta ihooni.
- Onko sun meikit täällä vai yläkerrassa?
- Täällä on ne mitä mä käytän, sanoin ja kurotin ottamaan peilikaapista värivoiteen ja ripsivärin. Arvasin Miilan reaktion ja nauroin jo valmiiksi hänen irvistykselleen.
- Nyt ei oo aikaa kuule kunnon paklaukselle tai mä en pääse tonne juhliin ennen kuin kaikki on lähdössä kotiin.
- Mä laitan sulle poskipunaa ylhäällä, Miila sanoi levittäen jo värivoidetta.
- Mä en tarvitse, punotan jo.

Ilman Miilaa olisin ollut valmis nopeammin, mutta Miilan avulla lopputulos oli kyllä taatusti parempi. Hän vaati minua pukeutumaan punaiseen pukuun, jota olin pitänyt Hannan häissä ja jota en kuvitellut enää ikinä tarvitsevani toiste, mutta Miila oli järkähtämätön.
- Katso mua, Jinnalla on ihana leninki, jopa sillä kilometrin mittaisella Annukalla on juhlakaapu. Sä et voi esiintyä farkuissa tänään.
- Okei, myönnyin. Oli kiva pukeutuakin pitkästä aikaa.
- No niin, mennään tekemään Suuri Saapuminen, sanoi Miila lopulta ja talutti minut alakertaan. Hänen tuomansa drinkki oli kohahtanut iloisesti päähän ja tottelin. Astahdin olohuoneen oviaukolle, nojauduin siihen toinen käsi vyötäröllä kuin vamppi vakoiluelokuvassa ja odotin, että minut huomattaisiin. Vaikutus oli tyrmäävä. Puhe ja nauru hiljeni hiljalleen kun vieraat yksi toisensa jälkeen kääntyivät katsomaan minua ja minua alkoi hermostuttaa. En ollut tottunut olemaan tämmöisessä katseiden ristitulessa.

- Rakas vaimoni, lausui Vesku tullessaan keittiöstä katsomaan miksi kaikki olivat hiljentyneet. Tunsin suurta huojennusta nähdessäni hänet, ja kun hän harppoi huoneen poikki luokseni. – Toi puku on niin huippu, hän sanoi korvaani.
- Onko? kysyin ihmeissäni.
- Meidän pitää tanssia taas tänään.
- Sä olet tainnu maistaa toisenkin kupillisen glögiä. Mutta tanssitaan vaan, myöhemmin. Paljon myöhemmin.

Sitten Vesku tönäistiin syrjään ja Jari nappasi minut syleilyynsä yhtä karhumaisena ja karjuvana kuin aina. Hän kantoi minut mukanaan nojatuoliin, josta oli noussut ja istutti syliinsä, mistä vaivihkaa nousin käsinojalle. Hiljalleen puheensorina huoneessa palasi ennalleen kun aloin kertoa Jarille kuulumisia ja kysellä hänen. Siinä oli oikein mukavaa, sillä olin aina pitänyt Jarista, mutten malttanut viipyä kauan. Halusin jotain juotavaa, sillä kaikki muut näkyivät jo olevan hyvässä vauhdissa. Hyvältä meno näytti muutenkin, totesin kun vilkaisin ympärilleni. Elle ja Simo olivat lyöttäytyneet haastattelemaan Annukkaa, Riikka ja Ilja ja Sebbe olivat vallanneet keittiön pöydän ja Jinna ja Ville näkyivät pitävän seuraa Saaralle ja Juhalle, jotka muistin vasta nyt kun näin heidät. Muiden olin tiennytkin sopivan yhteen, mutta heistä en ollut osannut ennustaa. Olisin voinut löytää heidät yhtä hyvin kököttämästä hiljaisina nurkasta kuin keskeltä vuolasta keskustelua.

- Viihdyttekö te? kysyin ohimennessäni mutta olisin voinut olla yhtä hyvin kysymättäkin. Näinhän itsekin ja mitä he sitä paitsi olisivat minulle muuta voineet vastata kuin myöntävästi. Saara nyökkäsi iloisesti ja nousi hiukan vaivalloisesti tyhjän lasinsa kanssa sohvannurkasta kun näki minun menevän keittiöön.
- Ihanaa olla ilman lapsia yksi ilta kerrankin, hän huokaisi ja asetti oman lasinsa tarjolle myös kun aloin sekoittaa itselleni uutta drinksua.
- Älä muuta viserrä, sanoin ja loimme toisiimme tietävät katseet. Me äitiraukat.
- Mullekin, sanoi Ilja tunkeutuen väliimme.
- Ilja-kulta, sanoin tyytyväisenä. Häntäkään en ollut nähnyt ikuisuuksiin. Enkä Riikkaa. Mutta kiertäisin juttelemassa kaikkien kanssa myöhemmin, nyt halusin tupakalle.

- Mä käyn savustamassa keuhkojani vähän, sanoin ja yllättäen Saara tuli mukaan terassille.
- En mä polta Siirin nähden, sanoin kiireesti.
- En mäkään, hän naurahti ja kaivoi harteilleen heittämänsä takin taskusta tupakka-askin itsekin. Aloin pitää tuosta naisesta.
- Mä vähän pelkäsin että teidän olisi hankalaa tulla tänne, kaikki muut tuntee toisensa ainakin jotenkin jo entuudestaan, lausahdin.
- Ei me nyt ihan niin maalaisia olla.
- No en mä nyt sitä tarkottanutkaan.
- Niin, et varmaan. Otetaan sille.
Sitten kilautimme lasejamme.

Tanssimme kuin tanssimmekin joskus keskiyön aikoihin Veskun kanssa. Eteisessä, sillä olohuoneeseen ei mahtunut.
- Mikä tässä puvussa on että se saa sut tekemään tommosia? nauroin.
- Mimmosia?
- Tanssimaan. Ensin siellä Maarianhaminassa ja nyt täällä.
- En mä tiedä. Se jotenkin houkuttelee koskemaan kun se on niin… punainen. Ja sileä. Hän liikutteli käsiään selälläni kuin kuvaillen miten sileältä se tuntui ja näytti miettiväiseltä.
- Sä olet ihan hassu, sanoin hellästi. Tartuin häntä poskista ja suutelin häntä.
- Mun vuoro, jooko, sanoi Ilja koputtaen meitä olkapäille.
- Ei noin saa tehdä kun toiset pussaa, vastustelin.
- Te voitte pussata koska tahansa, tehän asutte jumaliste yhdessä. Koska mä taas näen Jessin seuraavan kerran? Varsinkaan niin, että se suostuu tanssimaan hitaita?
- Okei okei, Vesku sanoi ja luovutti minut Iljalle. Tämä yritti lytistää minut hetimiten vasten olohuoneen ovenpieltä ja havaitsin, että sielläkin muutama pari oli innostunut huojumaan keskenään, vaikka huonekaluilta jäikin tilaa kovin vähän. Erotin Ellen ja Sebben mutta sitten Ilja pyöräytti minua niin että osuin piironkiin.

- Riittää, mä en halua enää, sanoin. – Sulla voi olla paljon ihmeellisiä taitoja mutta tanssinopettajaksi älä rupea.
- Anteeksi, Ilja sanoi ja kohensi silmälasejaan. – Mä annan sut eteenpäin, Hän pyöräytti minut ympäri vasten Juhaa, joka astui ulos vessasta.
- En mä nyt sentään mikään kiertopalkinto ole, vastustelin.
- Jos mä en anna sua eteenpäin, Juha sanoi hyväntuulisesti.
- Mä mieluummin en tanssisi sun kanssa, sanoin happamasti.
- Älä nyt ole noin epäkohtelias, Ilja sanoi paheksuvasti, mutta poistui sitten keittiön suuntaan.
- Mikset? Juha kysyi.
- No ei siitä ensimmäisestä kerrastakaan seurannut mitään hyvää. Pienessä humalassa uskalsin katsoa häntä silmiin kuin varoittaakseni häntä kysymästä enempää. Taisin vaan yllyttää.
- Kerro tarkemmin. Hän katsoi minua silmiin ja puristi minua lähemmäs, kunnes olin ihan kiinni.

Aioin alkaa saarnata, julistaa että hänen vaimonsa oli viereisessä huoneessa, samoin kuin minun mieheni, ja etten halunnut… mutta sitten keksin mielestäni paremman idean. Säikäyttäisin tuon lähentelevän epelin kerralla hiljaiseksi. Avasin Alin makuuhuoneen, vierashuoneemme, oven ja työnsin hänet sinne ja sitten seinää vasten. Musiikki vaimeni melkein olemattomiin kun suljin oven perässämme.
- Mitä sä nyt aiot? Juha kysyi kuulostaen pelästyneeltä, vai kuvittelinko vaan?
- Näytä nyt mihin sä pystyt, uhittelin ja painauduin häntä vasten. Ajattelin että mielenkiinto rapisisi minusta kuin sokeri munkista, kun rupeaisinkin yhtäkkiä hyökkääväksi. Tuskin hänkään nyt halusi mitään suurta selkkausta.

- Mä pystyn ihan mihin vaan, hän sanoi, siveli kaulaani ja niskaani ja suuteli minua lyhyesti. – Mutta ei nyt.
- No muistithan säkin lopulta vaimosi, pilkkasin.
- En mä sen takia… se on asia erikseen. Mutta et sä ole tosissasi. Oot juonut…
- Niin olet itsekin. Ja mistä sä päättelet etten mä ole tosissani? kysyin kiukkuisesti.
- Mä en uskalla olettaa että sä olisit tosissasi kaikkien noiden drinkkien jälkeen, kunhan kiusaat.
- Itse oot kiusannut mua koko syksyn.
- Meidän pitäisi kai puhua, hän sanoi rauhallisesti, mutta ei lakannut liikuttamasta käsiään jumalaisesti pitkin selkääni, sitä sileää punaista pukua.
- Mutta ei nyt, matkin.
- Ei niin. Joskus toiste. Sitten hän työnsi minut hellävaraisesti kauemmas ja livahti ulos huoneesta. Jäin siihen kuin nalli kalliolle, pettyneenä, vihaisena ja helpottuneena, kaikkea yhtaikaa. Meni hyvän aikaa ennen kuin ymmärsin, että olin tainnut onnistua, enkös tätä ollut halunnutkin. Jätkällä ei ollut munaa mihinkään kun olisi ollut näytön paikka tarjolla.

Laitoin valot päälle ja totesin, että Vesku oli tuonut pari lakanaa Alin sängyn päälle, johon joku tai jotkut vieraista epäilemättä kallistaisivat päänsä vielä tänä yönä. Luuliko hän että ne levittäytyisivät siitä itsekseen vai oliko hänelle vain tullut liian kiire pedata? Laitoin vikkelästi sängyn valmiiksi ja marssin sitten pää pystyssä eteiseen, nappasin takin harteilleni ja menin tupakalle. Jinna hytisi siellä ja tarjosin hänelle puolta takistani.
- Ei mulla ole kylmä, hän väitti, vaikka tärisi niin, että tuhkat varisivat.
- Onhan, älä hanki itselles kuolemantautia, sanoin äkäisesti. – Kai te jäätte yöksi?
- Teiltä loppuu sängyt. Juha ja Saara pyysi meidät niille.
- Siis mitä? Minusta se tuntui yhtäkkiä törkeältä tempulta.
- Niin, me mennään niille yöksi. Eikä Miila ja Lauri jää tänne kumminkin? Ja varmaan moni muukin? Osa saa joka tapauksessa nukkua lattialla.
- Törkeetä, ryövätä mun ystävät sinne. Mä olisin halunnu juoruta sun kanssa aamuyöllä kun kaikki muut nukkuu, murjotin.
- Juorutaan nyt, mä haen takin ja sä haet meille juotavaa ja tullaan takaisin tupakalle, Jinna ehdotti.

Pyörittelin vähän aikaa siideripulloa kädessäni haettuani pari semmoista ja tokaisin sitten:
- Toi naapurin mies jahtaa mua.
- Niinkö? Jinna sanoi kiinnostuneena. – Mistä sä niin päättelet.
Kerroin kaiken, mitä oli kerrottavaa kahdesta suudelmasta ja Jinna kuunteli tarkkaavaisesti.
- Aika viatonta, hän kommentoi. – Mutta…
- Niin, mutta. Siinäpä se. Mutta.
- Mä näin kun te häivyitte äsken vierashuoneeseen.
- Mä yritin säikyttää sen, ja säikytinkin. Sanoin että tee mitä tahdot. Vie ja mä vikisen. Eikä se tehnyt mitään.
- Ja sekös sua kiukuttaa.
- Äh, sanoin. En minä saanut tunnustettua ääneen edes Jinnalle että niin kiukuttikin. Mutta ei minun tarvinnut, kyllä hän tunsi minut ihan perinpohjin jo katseltuaan minua eskarista asti.
- Pidä nyt varasi, Jessi. Sulla on ihan liikaa rikottavaa. Semmosta mitä mä en usko sun haluavan rikkoa.
- Mä tiedän, sanoin, mutta en tiennyt miten olisin saanut selitettyä, ettei tämä tuntunut olevan ihan pelkästään tahdonalainen asia. – No, onneksi se jänisti, mä voisin olla pulassa muuten nyt. Nyt mä voin sentään katsoa sitä halveksuen alaspäin.

Jokin sisäinen kello herätti minut aamulla seitsemän jälkeen. Kummituslasten ääni kuului korvissani, vaikka ne olivat toisessa kaupungissa asti. Vesku ei kuullut ääniä vaan nukkui syvästi kuin kuollut ja kun minä tunnustelin oloani totesin sen melko hyväksi. Voisin käydä laittamassa hevoset pihalle ihan hyvin.

Alakerrassa näytti täydeltä. Miila ja Lauri olivat vallanneet Alin huoneen, mutta olohuoneeseen olivat jääneet nukkumaan Jari nojatuoliin ja Ilja ja Riikka sohvalle. Jinna ja Ville olivat tosiaan lähteneet aamuyöllä kahlaamaan laitumenviertä naapuriin. Loput olivat ahtautuneet Ellen kyytiin ja palanneet Helsinkiin. En viitsinyt ruveta kilistämään ja kolistelemaan mitään, vaikka siellä täällä lojuvat lasit ja pullot häiritsivätkin minua, kävin vain juomassa vähän mehua ja menin talliin. Oli märkää ja lumi oli ja alkanut kadota niistä kohdista joista Lasse oli sen käynyt auraamassa vähemmäksi. Talvi saattoi hyvinkin olla tältä vuodelta tässä.

Hevosten kanssa ei mennyt monta hetkeä, loimitin ne samalla kun ne söivät kaurojaan, vein sitten ne tarhaan ja palasin sisään. Ei äännähdystäkään edelleenkään, vain paksu nukkumisen haju. Avasin keittiön ikkunan rakoselleen ja kiipesin takaisin sänkyyn.
- Mä kävin hoitamassa hevoset, ilmoitin kaivautuessani Veskun viereen.
- Ilmankos sä olet noin jääkylmä.
- Lämmitä mut, naurahdin. Ajatus aamusta sängyssä ilman että tarvitsisi nousta mihinkään tuntikausiin oli ihana.
- Miten sun katsastuksesi meni eilen? Vesku kysyi samalla kun veti minut kiinni kylkeensä.
- Me meinattiin ratsastaa katsastaja kumoon mutta muuten hyvin, sanoin poissaolevasti. Se tuntui tapahtuneen viikkoja sitten, ehkä jopa jollekulle muulle. Ei nyt jaksanut ajatella tätä huonetta pidemmälle.

Puolen päivän aikaan heräilin toista kertaa ja nyt aivan virkeänä. Olin yksin, joten Veskukin oli näköjään herännyt eloon, ja kun sain vaatteet niskaani löysin huomattavasti siistityn alakerran ja joukkion ihmisiä juomassa kahvia. Riikka teki juuri lähtöä ja komenteli Iljaa ja Jaria, jotka olivat kai menossa kyytiin, kiirehtimään. Miehet liikkuivat kuin hidastetussa filmissä, etenkin Jari.
- Koskas te lähdette, kysyin Miilalta.
- Onko sulla kiire päästä meistä eroon? hän naurahti. – Jinna ja Ville on meidän kyydillä, eikä niitä ole vielä näkynyt. Ota kahvia. Ne on tietysti jääny pitämään uudet bileet naapurissa, ehkä ne ei tulekaan ennen kuin huomisaamuna.
- Kai mun sitten pitää kestää teitä edelleen, naurahdin ja otin kahvinjämät. Vilkaisin ulos ja totesin että lumet näyttivät sulavan edelleen. – Vesku, mennään laukkaamaan laitumelle niin kauan kun voidaan. Noi lumet lähtee nyt.

Se oli jo vaikeaa nytkin, märkä lumi oli liukasta ja hevosten kaviot lipsuivat vaarallisesti hokeista huolimatta, eihän siellä ollut mitään mihin ne olisivat päässeet pureutumaan.
- Tää ei käy, sanoi Vesku hidastaen kun Musti oli liukunut pätkän alamäkeä istuallaan.
- Ei, sanoin sydän hakaten, se oli ollut todella kamalan näköistä. – Meidän täytyy oottaa seuraavaa pyryä.
Kahlasimme sitten vaan keskemmällä ja sitten näin kahden olennon laahustavan mäen yli. Jinna ja Ville olivat lopultakin palaamassa.
- Teillähän meni myöhään, kiusoittelin kun pääsin huutoetäisyydelle. Jinna vain nyökkäsi vaisusti ja kun olimme saaneet hevoset hoidettua he olivat jo lähtövalmiina.
- Jessi, mä soittelen sulle, meidän täytyy jutella, sanoi Jinna.
- Te ootte just olleet nokikkain kokonaisen vuorokauden, ettekö oo saaneet tarpeeksi jutella, Vesku ihmetteli.
- Missä välissä me oltais juteltu, mehän juhlittiin, ihmettelin minä. En pitänyt Jinnan ilmeestä.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   15.7.09 17:31:37

93.

Sinä iltana Jinna ei soittanut, mutta sai seuraavana minut yksin kiinni. Hän kun osasi vallan hyvin arvioida Veskun työvuorot, jos tämä kerran oli sunnuntaina vapaalla hän olisi todennäköisesti maanantai-iltana töissä. Olin tuskin ehtinyt kotiin haettuani tytöt hoidosta kun kännykkä soi ja vastasin siihen samalla kun yritin toisella kädellä organisoida niille jotain syötävää.
- Käviskö mitenkään jutella tunnin kuluttua? kysyin vähän tuskastuneena.
- Mieluummin ei, mä pysähdyin kotimatkalla töistä kahville ja tunnin päästä mun on oltava jo kotona tai Ville alkaa ihmetellä, Jinna sanoi.
- No, anna kuulua sitten.
- Mä juttelin puolen yötä sen sun Juhasi kanssa siellä niillä ja mä neuvosin sua pitämään näppisi erossa siitä.
- En mä ole muuta aikonutkaan. Miksi?
- Miksi sua kiinnostaa miksi jos et ole muuta aikonutkaan? Sä olet läpinäkyvä.

- Miksi kaikki väittää tietävänsä mua paremmin mitä mä aion ja ajattelen, kysyin loukkaantuneena. – Hanna oli näkevinään jotain jo ennen mitään ja nyt sinä…
- Mä tunnen sut, sun ilmeesi oli kuin kiimaisella kissalla kun sä puhuit siitä. Ihme ettei Vesku näe mitään.
- Ei ole mitään nähtävää, sanoin tuskastuneena.
- Rakkaus on sokea.
- Vesku on päinvastoin vaan huolestunut kun mä muka olen liian tyly Juhaa kohtaan.
- Ja se on niin kiltti ettei se tajua sun yrittävän peitellä sillä jotain.
- Mä vaan yritän pitää sitä kaukana.
- Ja teet koko jutusta entistä mielenkiintoisemman. Muuttakaa pois sieltä.
- No ei tässä nyt jestas sentään niin radikaaleja otteita tarvita, nauroin yllättyneenä. – Eikä me sitä paitsi voida, talo jäisi kylmilleen ja huligaanit valtaisi sen.

Katoin tytöille pöytään lautaset ja kauhoin molemmille annokset makaronilaatikkoa, jota olin lämmittänyt paistinpannulla, sitten hain ne yksi kerrallaan syömään.
- Mitä te sitten juttelitte että sä noin säikähdit? Se haluaa päästä koeajamaan mut ja sitten heittää mäjelle?
- Ei, mutta ei se ole suntyyppisesi ihminen ollenkaan. Voi olla että te himoatte toisianne mutta anna olla, ei siitä voi tulla mitään hyvää.
- Sä juttelet sen kanssa ensimmäistä kertaa ja tiedät heti millanen ihminen se on? Upeeta Jinna, pikapsykologi.
- Mitä sä itse siitä tiedät? Oletteko jutellu muuta kuin Siirin ratsastuksesta tai miten salaatti kasvaa?

Hiljenin hetkeksi, mutta syy oli se, että Dannin haarukka putosi lattialle ja jouduin konttaamaan sen pöydän alta.
- Kai me nyt ollaan melkein puolessa vuodessa ehditty jutella vähän yhtä sun toista.
- Minkä takia sä vänkäät vastaan koko ajan? Ihan kun sun ois pakko todistaa että mä olen väärässä?
- Enhän mä… sitten tajusin että niin teinkin.
- Mun olis pitänyt toimia ihan päinvastoin ja yllyttää sua. Että mene ja nai sitä niin sittenhän näet. Että sotke vaan elämäsi. Äh, unohda että mä soitin ollenkaan, Jinna sanoi ja sulki puhelimen. Jäin tuijottamaan omaani kummastuneena. Olimmeko me riidelleet? Emmehän me ikinä olleet riidelleet, tai ainakaan sen koommin kun olimme kiistelleet hiekkaleluista pieninä.

Ilta oli pitkä ja minä olin levoton. Hevosten kanssa ei tarvinnut puuhata mitään, Nikillä olisi lakisääteinen vapaa lauantain rankan estesession ja eilisen laidunkeventelyn jälkeen ja Vesku oli ratsastanut Mustikalla jo aamulla. Siiri kävi mutta auttoi sitten vain ottamaan ne sisään pimeästä märkyydestä ja lähti takaisin kotiin. Sen jälkeen vain vaelsin ympäri taloa kunnes kello tuli niin paljon, että saatoin laittaa Dannin ja Alissan nukkumaan. Minulla olisi ollut lukemista, mutta siihen oli turha yrittää keskittyä niin kauan kun ne olivat hereillä, enkä onnistunut oikein sen jälkeenkään. Harmitti kiista Jinnan kanssa, enkä sen jälkeen osannut oikein kaivata Veskuakaan. Tuntui ettei mielessäni ollut mitään mistä olisin voinut puhua hänen kanssaan. Siellä pyöri vain että mistä Juha halusi puhua kanssani selvin päin ja koska se tapahtuisi. Hyvin stressaavaa.

Aika auttoi siihenkin, kuten yleensä kaikkeen. Sekin auttoi, että Juha ei häirinnyt kyläilemällä sillä viikolla. Sain kutsun aluekoulukatsastukseen ja aloin hermoilla, että miten ehtisin valmistautua siihen, kun pääsisin ratsastamaan vain iltaisin sohjoisella tai pahimmassa tapauksessa jäisellä kentällä. Kannattaisiko mennä ollenkaan? Vesku potki minua kiitettävästi ja sanoi, että Niki oli kyllä ihan tarpeeksi hyvässä kuosissa, vaikka olisikin vaan köpötellyt vähän aikaa.
- Ja entäs minä? sanoin mörkisti.
- Teet minkä osaat. Katsastushan se on, saat ainakin hyvän koulutunnin maneesissa.

Se oli totta, joten matkustin sinnekin. Tällä kertaa Siiriä ei ollut lähetetty hoitoon kummitädille vaan hän pääsi lähtemään mukaani. Vesku oli kyllä töissä, mutta olihan meillä päivähoitopaikka, joka oli auki viikonloppuisinkin. Aika vähän olimme sitä viikonloppuisin tarvinneet sen jälkeen, kun minä olin palannut kouluun, mutta nyt oli taas hyvä että se oli olemassa.
- Jännittääkö sua? kysyi Siiri uteliaana kun säpäköin ottein satuloin Nikiä.
- Jännittää, myönsin. Olin vilkuillut ympärilleni, nähnyt hienoja kouluratsun näköisiä hevosia ja Niki näytti rimpulalta. Itsepäiseltä rimpulalta, joka mulkoili ainoata suomenhevosta joka oli näkyvissä. Jostain syystä se sulatti kaikista hevosista huonoiten suokkeja.
- Hyvin se menee, Siiri lohdutti ja minun teki mieli tiuskaista hänellekin, mutta puraisin kieltäni ennen kuin sanoin mitään.

Niki kuitenkin käyttäytyi ratsastaessa ihan säällisesti, vaikka olikin alkuun vähän jäykkä. Emme tehneet kovin vaikeita asioita. Olin aina paljon harjoitellut sen kanssa temmonmuutoksia, mitkä olivat täällä mielestäni hankalimmasta päästä tehtäviä. Eikä se intoillutkaan ylimääräisiä kun ei ollut esteitä näkyvissä. Olin vähän paremmalla mielellä kun lähdimme takaisin kotiin, vaikka tällä kertaa aikataulu olikin venynyt lähes niin pahasti kuin mitä Milla oli viimeksi uumoillut. Ainakin Vesku olisi jo ehtinyt kotiin ja ruokkinut lapset. Hän olikin jo tallissa, tytöt karsinassaan ja Musti harjattuna.
- Teillä meni kauan, miten meni?
- En mä osaa yhtään kuvitella, huokaisin.
- Pelkäsin jo että oot ajanut ojaan.
- Kaikki ryhmät oli myöhässä. Ja minäkö ajaisin ojaan, hah.
- Koska tulokset tulee?
- Ei aavistustakaan. Ei niistä estekatsastuksistakaan oo kuulunut vielä mitään. Mä kuolen väsymykseen, taidan mennä sisään.
- Mä jään katsomaan kun sä ratsastat, sillä isi lupasi hakea mut täältä tänään, sanoi Siiri Veskulle, mutta sekään ei saanut minua muuttamaan mieltäni. Menin ja syvennyin tuijottamaan telkkaria Dannin ja Alissan kanssa mitään näkemättä. Kaikki tuntui niin tarkoituksettomalta. Elämäni oli tylsää.

Äänet havahduttivat minut hyvän aikaa myöhemmin ja epäilin torkahtaneeni. Onneksi lapset eivät olleet keksineet mitään järisyttävää sillä välin, ainoastaan löytäneet ja saaneet siirrettyä ikkunalaudalta lattialle kulhon, jossa Ali oli jostain syystä säilyttänyt käpyjä. Kävyt olivat hitusina pitkin lattiaa mutta kuppi onneksi ehjä. Jos ne olivat niitä syöneet niin se ei kai ollut vaarallista, olivathan ne luonnontuotteita. Äänet jäivät keittiöön eikä minun tarvinnut katsoa sinne tietääkseni, että Juha ja Siiri olivat Veskun mukana. Päätin jatkaa uniani, tai olla jatkavinani, mutta Vesku tuli hätistämään minut kahville myös.
- …jaksa, mutisin, mutta nousin kuitenkin. En halunnut nähdä Juhaa mutta en voinut olla näkemättäkään. – Moi, sanoin jurosti kun laahustin keittiöön. Tiesin että tukkani oli omituisesti litistyttyään ensin ratsastuskypärän alla ja epäilemättä noustuaan sen jälkeen jotenkin kummallisesti pystyyn sohvan selkänojaa vasten, mutta en jaksanut välittää. Ehkä hän katsoisi minua kauhistuen ja saisin rauhan. Tai ehkä kuluneet päivät tapaamatta olivat toimineet ja hän katsoisi minua ihan välinpitämättömästi. Sekin olisi helpotus.

- Oletko sä ihan kunnossa, hän kysyi ja katsoi minua epäluuloisesti.
- Koskas mä olisin ihan normaali ollut, tuhahdin ja lysähdin pöydän ääreen Veskun viereen. Hänkin katsoi minua omituisesti ja nosti käteni otsalleni kuin äiti lapselle.
- Ihan kun sulla olisi kuumetta.
- Voi ollakin, sanoin kun mietin vähän. Oloni olikin oikeastaan juuri sillä lailla outo.
- Pysy huomenna kotona, mä vien ipanat aamulla hoitoon mennessäni, Vesku sanoi.
- Mm, sanoin minä ja katseeni eksyi salaa Juhaan. Näin miten hänen silmissään pilkahti jotain ja katosi niin nopeasti että melkein epäilin näkemääni. Epäilin että hän saattaisi poiketa meillä seuraavana päivänä.

Ellen olisi tosiaan ollut vähän kipeä en kai olisi nukkunut koko yönä paljonkaan. Katkonaista se oli nytkin, mutta vaikka heräilin välillä en herännyt oikein kokonaan, vain jonkinlaiseen horteeseen.
- Ota jotain lääkettä, Vesku sanoi jossain vaiheessa yötä, kai hänelle tuli kuuma vieressäni jos hohkasin.
- En mä halua, sitten mä alan hikoilla ja palella ja joutuu vaihtamaan lakanat ja kaikki, vastustelin mutta lopulta hän haki minulle lasillisen finrexiniä sillä seurauksella että heräsin puoli seitsemältä hionneena kuumeen pois, ihan niin kuin olin ennustanutkin.
- No nyt mä joudun menemään suihkuun, kiukuttelin.
- Tuu tähän mun puolelle, mä menen hoitamaan hevoset, hän sanoi ja nousi istumaan sängyn laidalle. Kierähdin sille puolelle ja venyttelin autuaallisesti kuivalla joskin lämpimällä alustalla.
- Mulla on oikeastaan jo ihan hyvä olo, ehkä mä voisin sittenkin lähteä ajamaan, sanoin mietteliäästi.
- Pysy kotona ellei sulla oo mitään mitä et voi ikinä korvata, Vesku sanoi.
- Lääkärin määräys, sanoin kuorossa hänen kanssaan, sillä tiesin että niin hän sanoisi seuraavaksi. – Ei mulla mitään elämää tärkeämpää ole.
- Sä sait kesällä sen keuhkoputkentulehduksen niin helposti.

Vesku katsoi minua tarkkaan ja olin näkevinäni hiukan huolestumista hänen silmissään. Se olisi voinut ärsyttää minua, taas hän oli niin kiltti ja huomaavainen, mutta yllättäen se tuntuikin tänään vain hyvältä.
- Vahinko ettet sä voi jäädä tänne pitämään mulle seuraa, sanoin ja käperryin hänen ympärilleen.
- Etköhän sä selviä hengissä, hän sanoi ja sain suukon otsalleni.
- Surku, mulla on jo ikävä sua…

Tuntui kuin syliini olisi jäänyt kylmempi kohta kun hän nousi siitä, pukeutui ja lähti talliin, joten vedin paksun peiton niskoilleni ja kuuntelin miten hän meni portaat alas, kolisteli keittiössä ja sitten tunnistin ulko-oven kolahduksen. Vähän ajan kuluttua kuului lisää ääniä, kun hän palasi ja meni herättämään Dannin ja Alissan. Kaikki aamutoimet kuulostivat erilaisilta kun niitä kuunteli näin osallistumatta. Ellen ollut niitä itse suorittamassa yleensä nukuin, tämmöinen tarkkailijan rooli oli outo.
- Me mennään nyt aamiaiselle ja sitten me lähdetään, Vesku kävi lopulta sanomassa. Vilkutin tytöille, mutta niillä taisi olla niin nälkä, etteivät ne ehtineet juuri huomioida minua. Parempi niin kuin että olisivat alkaneet haluta sänkyyn minun luokseni ja sitten Veskulle olisi tullut kiire.

Loikoilin kunnes kuulin auton ajavan pihasta, sitten loikoilin vähän lisää, kun se oli niin ylellistä. Ajatukseni alkoivat vaeltaa siihen, minkä olisi pitänyt valvottaa minua edellisyönä ja päätin, etten avaisi ovea jos Juha tulisi käymään. Suihkuun minun piti silti mennä, en ollut illalla jaksanut ja kaikki edellispäiväisen ratsastuksenkin hiet olivat vielä ihollani. Kun sinne asti pääsin olin jo muuttanut mieleni. Jos Juha pistäytyisi olisi kai viisainta selvittää mitä meillä oli selvitettävää. Minun oli naurettava peilikuvalleni kun kampasin hiuksiani. Vain joku uhkapelureiden jumalatar uskaltaisi arvata kumpaa mieltä olisin sillä hetkellä kun ja jos ovikello soisi.

Pukeuduin iänikuisen vanhaan mukavaan vihreään collegepukuun, jonka olin saanut kai joskus rippikouluaikoina, mutta se oli vielä ehjä ja mukavimpia vaatteita mitä omistin. Kieltäydyin ehdottomasti mistään hehkeämmästä ja heittäydyin yhden tenttikirjan kanssa sohvalle. Kuume tuntui tosiaan laskeneen korkeintaan lieväksi lämmöksi eikä minulla ollut mitään syytä lorvia vaikka olinkin kotona, kun tenttikausi lähestyi tunti tunnilta. Kumma kyllä sain luettua oikein hyvin, välillä raapustin tapani mukaan pääkohtia tai knoppeja vihkoon, vaikka se olikin vähän hankalaa sohvalla maaten ja sitten jatkoin taas. Oli hyvä vire ja uppouduin siihen niin, että säikähdin kun ovelta kuului rapinaa ja sitten koputus.

- Jahas, sanoin itsekseni ja nousin istumaan. Päätöksen hetki. Arvelin kuitenkin, ettei tässä nyt enää kannattanut lykätä asioita eteenpäin, olimme jo ihan tarpeeksi kauan leikkineet kissaa ja hiirtä, joten menin avaamaan oven.
- Terve, sanoin Juhalle.
- Sä olet kipeänä? hän sanoi ja katsoi minua kiinteästi syvänsinisillä silmillään. Musta pipo oli vedetty melkein peittämään ne.
- Vähän. Tuu sisään.
Hän tuli sanomatta sen enempää, riisui takkinsa naulakkoon ja kenkänsä ja tuli sitten perässäni olohuoneeseen, mihin olin palannut sohvannurkkaan. Istuin puolustautuvasti solmussa, kädet polvieni ympärillä ja katsoin kun hän istui viereen. Vatsaani koski, eikä se nyt ollut mitään miellyttävää muljahtelua niin kuin joskus aikaisemmin, paremminkin sellaista jännityskipua kuin pienenä matkalla hammaslääkäriin.

Juha selasi nopeasti muistiinpanojani ja sitten kirjaa, jonka olin jättänyt sohvapöydälle ja naurahti, mutta siinä ei ollut mitään iloisuutta.
- No niin, sanoin minä kuin olisin aloittanut kokouksen ja hän siirsi sen syvän katseensa takaisin minuun. – Sä halusit jutella.
- Oikeasti mä haluaisin sut tähän mun syliin, hän sanoi yllättäen minut. Tavallaan.
- Mitä varten?
- Tuu tänne niin mä näytän. Hän tarttui kevyesti käteeni ja veti hiukan.
- Mä haluaisin ennemmin kuulla mistä sä halusit puhua ennen kuin pistät mun pään sekaisin, huokaisin, enkä voinut olla hymyilemättä, vaikka en oikeastaan olisi halunnut. Se oli virhe, mutta en voinut sille mitään. Minun olisi pitänyt pysyä asiallisena ja etäisenä, mutta sen tien kun tunsin hymyn karkaavan suupieliini katsoin menettäneeni pelin. Annoin hänen vetää ja menin mukana, kunnes istuin hajareisin hänen sylissään ja suutelin häntä.

- Puhutaanko nyt? kysyin kun olimme jatkaneet sitä ehkä pari minuuttia.
- Sinä se pistät mun pään sekaisin, Juha sanoi ja kuulosti vähän käheältä.
- Ei kun oikeasti. Tää ei ole oikein.
- Mietitään sitä myöhemmin, hän ehdotti.
- Eikä hitossa mietitä vaan nyt. Mulla ei ole tapana antaa vieraiden miesten lääppiä itseäni.
- Itse kävit mun kimppuun sillon kun teillä oli ne juhlat.
- Mä ajattelin että sä säikähtäisit kuoliaaksi jos mä kävisin sun kimppuun, ja niin sä melkein teitkin. Juoksit karkuun ja sanoit että puhutaan myöhemmin, ja nyt on se myöhemmin mun ymmärtääkseni.
- En mä säikähtänyt, mutta ei se tuntunut oikealta sillon ja siinä.
- Mitä sä haluat musta?
- Sut, hyvä nainen, hän sanoi ja yritti vetää minua takaisin lähemmäs, mutta ojensin käteni suoraksi vasten sohvan selkänojaa ja pidin vastaan.
- Ei riitä. Yritätkö sä saada mut sänkyyn?
- Ehdottomasti. Sitä kai säkin haluaisit?
- Ehdottomasti, myönsin ja ihmettelin miten helppoa se oli sanoa.
- Mitä jos hoidettais se pois päiväjärjestyksestä, jos sitten olisi helpompi ajatella?

Ehdotus oli ehdottomasti houkutteleva ja siinä tuntui olevan jopa järkeä. Rentoutin kyynärniveliäni ja painauduin takaisin häntä vasten ja sydämeni hakkasi niin että korvissa suhisi kun hän alkoi vetää paitaani pois päältä. Järkeni oli kadonnut jonnekin jo hyvän aikaa sitten, enkä ajatellut kerrassaan mitään muuta kuin miltä hänen huulensa tuntuivat ihollani. Yksi pieni aivosolu taisi kuitenkin olla vielä hereillä; kun Juhan kädet alkoivat laskea housujani alemmas, kysyin:
- Onko sulla kumeja?
- Eikö sulla ole pillereitä tai jotain? hän kysyi vastakysymyksen kuulostaen joko hyvin tuskastuneelta tai hyvin kiihottuneelta.
- Ei se kuulu tähän, sanoin ja vetäydyin taas vähän kauemmas.
- Ei mulla ole tauteja.
- En mä väitä etten uskoisi sua, mutta en mä halua vierasta bakteerikantaa sisääni, sanoin minä, nousin pois ja vedin puseron takaisin päälleni. Juha tuijotti minua kuin olisin puhunut hänelle vinkuintiaa.
- Sä et voi olla tosissasi.
- Olen, sanoin pahoillani ja tajusin etten varmaan voisi mitään jos hän päättäisi kiellostani huolimatta haluta jatkaa. Istuin varovaisesti sohvan käsinojalle valmiina lähtemään karkuun jos hän yrittäisi kimppuuni.

Mutta Juha vain retkautti päänsä selkänojaa vasten ja sulki silmänsä. Hiljalleen melkein tuskallinen ilme hänen kasvoillaan muuttui.
- Jumaliste, vierasta bakteerikantaa, hän kuiskasi lopulta ja alkoi nauraa. – Jos mulla olisi joku golfkerho missä kertoilla naisjuttuja niin kukaan ei kyllä uskoisi tätä.
En uskaltanut sanoa mitään, katselin vaan hänen silmät kiinni rohjottavaa hahmoaan kunnes hän nousi hitaasti ylös.
- Rouvapieni, mun täytyy lähteä tästä tukkuun.
- Ehkä me tavataan taas joskus, sanoin ja kiedoin taas kädet polvieni ympärille.
- Kyllä me tavataan, mutta ei tänään, mä en mitenkään ehdi tänne uudestaan ennen kuin… ennen iltaa.
- Koska sitten? kysyin enkä voinut uskoa että olin kysynyt.
- Kukas sen tietää? Hän käveli luokseni, painoi hetkeksi pääni vasten vatsaansa ja meni ulos.

Lähettäjä: oO 
Päivämäärä:   15.7.09 17:37:58

Tuota... Mistä saat kaiken tämänm inspiraation? :D Olet hyvä kirjoitaja, ja nyt on menossa jo 12 töpökkä... Sitäpaitsi pätkäsi ovat ihan sika pitkiä :P Siispä mistä tätä tekstiä oikein tulee? :>

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   15.7.09 17:42:45

Siis täähän on vanha ja valmis tarina, en mä sentään tätä tahtia kykene kirjottamaan :D

Lähettäjä: miiuska 
Päivämäärä:   15.7.09 17:42:57

Mää en nyt kyllä tykkää yhtään tästä Jessi&Juha jutusta :( ei näin. En tiiä haluanko ees lukee miten tää tulee päättymään, nyyhkis :D

Lähettäjä: tripi 
Päivämäärä:   15.7.09 17:46:38

hirrrvee heppakuume taas! pitäis keksiä vaikka tosta domista hoitoheppa ni ehtis ja pystyis käymäänkin :s

En milläään malta odottaa seuraavaa osaa :)

Lähettäjä: oO 
Päivämäärä:   15.7.09 17:49:13

Ahaa :D Anteeksi epähuomioni -.-' x)

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   15.7.09 19:10:09

Miiuska, lue vaan :D
Tripi, onko sulla autoa käytössä?
-------------
94.

Sain sinä päivänä sitten jopa luettuakin, vaikka hyvän aikaa Juhan lähdettyä makasinkin vain sohvalla pää pyörällä. En tuntenut minkäänlaisia omantunnontuskia, ajatukseni eivät vaan osanneet edetä niin pitkälle. En tuntenut tehneeni mitään väärin, vaikka jollain tasolla tiesinkin että olin, ja kaikkein pahimmaksi tiesin sen puolittaisen lupauksen jonka olin antanut Juhalle siitä mihin suuntaan tästä edettäisiin.

Olin kuin noiduttu ja se tunne säilyi vielä illallakin, eikä se ollut kadonnut seuraavinakaan päivinä. Olin uusi ihminen, täynnä tarmoa ja hyvää tuulta. En väsynyt tyttöihin, rakastin Veskua ylitsevuotavaisesti ja sutaisin roikkumaan jääneet kouluesseet uskomattoman tehokkaasti valmiiksi parissa illassa. Pimeys ja loska eivät masentaneet minua enää, eikä minua nukuttanut aamuisin kellon soidessa vaan loikkasin sängystä innokkaana uuteen päivään. Tämä kaikki siitä huolimatta, etten nähnyt enkä kuullut Juhasta pihaustakaan. Ei sillä ollut niin merkitystä, eihän hän muutenkaan jatkuvasti pyörinyt nurkissa. Riitti että hän oli olemassa jossain.

Kun Juha sitten eräänä iltana poikkesi hakemaan Siiriä istuin kauhusta kippurassa kentän vieressä penkillä, Dannin ja Alissan leipoessa sohjokakkuja vierelläni. Pelkäsin että hän sanoisi jotain epäilyttävää tai katsoisi minua niin, että Siiri ihmettelisi, tai Vesku, joka oli juuri loppukävelemässä Mustin kanssa. Turhaan kuitenkin pelkäsin, mies tuskin nyökkäsi minulle tullessaan vaihtamaan muutaman sanan Veskun kanssa.
- Oletko sä taas ollut häijy naapureille, kysyi Vesku tiukasti illemmalla, mutta pudistin vaan päätäni ymmälläni. Etten vaan olisi ollut liian kiltti? Tai sitten Juha oli kuitenkin loukkaantunut minulle kun olin lopettanut leikin kesken. Aprikoin asiaa puolen yötä vaikka olin lukevinani muistiinpanojani isoimpaan tenttiini ja pitkästä aikaa minua väsytti aamulla ja kaadoin keittiössä aamukahvia kahteen mukiin.
- Oletko sä noin päästäsi pyörällä, luulet että sulla on kaksi suuta? kysyi Vesku.
- Mä otan toisen mukaan etten nukahda matkalle, sanoin. – Toivottavasti mä en nukahda tenttiin, vaikka nyt musta tuntuu että voisin nukkuakin sen ajan hyvin, pää tuntuu ihan tyhjältä.
- Höpsis, Vesku sanoi ja halasi minua. – Ei sun pääsi oo ennenkään ollut tyhjä tenteissä, vai onko?
- Kerta se on ensimmäinenkin, sanoin synkästi, vaikka hänen luja uskonsa tuntuikin lohduttavalta.

Olin hereillä edelleen kun saavuin Helsinkiin ja heräsin sitten täydellisesti kun aioin sammuttaa kännykän ennen tenttisaliin menoa ja huomasin matkalla saapuneen viestin. Se oli Juhalta, ja mitä omituisin, sen sisältönä oli pelkkä J-kirjain.
- Huonoja uutisia? kysyi Silja kun tuijotin näyttöä kulmat kurtussa.
- Ei kai, sanoin hitaasti, sitten minua alkoi naurattaa. Oli vaikea kuvitella miksi Juha oli lähettänyt minulle J-kirjaimen, kai hänellä jokin ajatus oli ollut? Minun nimikirjaimeni, hänen? ”Jatketaanko”? ”Jätän sinut”? ”Joko?” Mahdollisuuksia oli miljoonia, mutta vahinko se ei voinut olla, ei viestejä päässyt noin vain taskusta lentämään maailmalle kuten puheluita jos näppäinlukko ei ollut päällä. Tarkoitti se mitä tahansa pääasia oli sen saapuminen. Jonkinlainen muistamisen osoitus varmaankin sen takia kun hän ei eilen ollut ollut näkevinään minua. Höpsö mies.

Vastasin viestiin huutomerkillä ja sammutin puhelimen tentin ajaksi. Muistini pelasi vastoin oletuksia loistavasti, mitä nyt ajatukseni välillä pyrkivät harhautumaan kun pidättelin naurua. Mutta huolimatta viestistä Juha ei onnistunut yllättämään minua hetkellä jolloin olisin ollut yksin kotona, eikä minun luontoni antanut periksi ehdotella, että perjantaina aamuseitsemän ja yhdeksän välillä voisi kannattaa tulla koputtelemaan. Ehkä hän ei aikonutkaan tulla ennen kuin kutsuisin, ehkä hän pelasi jotain peliä? Siinä tapauksessa olimme pattitilanteessa.

Soitin Jinnalle illalla ennen viimeistä tenttiäni. Olimme sopineet niin jo aiemmin syksyllä: kun pääsisin koulusta eroon katsoisimme sopivan päivän ja lähtisimme tekemään jouluostoksia. Se, että edellinen puhelumme oli loppunut kiivaisiin sanoihin ei merkinnyt mitään. Olimme sentään olleet ystäviä niin kauan että olisi ollut hulluutta ruveta moisesta syystä mököttämään.

Jinna kuulostikin pelkästään ilahtuneelta, vaikka olikin ehkä vähän tavallista pidempi aika siitä kun viimeksi olimme jutelleet.
- Joululoma alkamassa, koska me mennään shoppailemaan? kysyin reippaasti.
- Heti tietysti!
- Mulla on huomenna viimenen tentti vielä.
- Mulla on huomenna vika vapaa viiteen päivään, mennäänkö sen sun tentin jälkeen?
- Sovittu, sanoin tyytyväisenä ja nautin jo etukäteen mukavasta päivästä.

- Mä menen jouluostoksille Jinnan kanssa huomenna, ilmoitin Veskulle.
- Paljonko sä haluat rahaa?
Auts. Ihan väärä repliikki häneltä, vaikkakin aiheellinen. – Lainaa parisataa, mä maksan sitten kun meen joulun jälkeen töihin.
- Mun täytyy sitten käydä automaatilla.
- Tuo huoltsikalta maitoa samalla, sitä on vähän naftisti.

Oli inhottavaa ottaa Veskulta rahaa tuolla tavoin, vaikka elätti olinkin, mutta kesätyörahat alkoivat kummasti vedellä viimeisiään tässä vaiheessa vuotta. Lohduttauduin sillä, että varmaan löytäisin sitten sopivia joululahjoja Leenalle ja Riikallekin, ja veljienlapsille. Olisi kornia ostaa Veskulle joululahja Veskun rahoilla niin että onneksi en ollut vielä ihan rahaton.

En oikein tiennyt miten tentti meni, se että se oli viimeinen oli pääasia ja minulla oli ennen kaikkea vain kiire pois. Simo oli tietenkin houkutellut illalla oluelle kuten meillä oli ollut tapana mutta puistelin hetken mietittyäni päätäni. Olisihan se periaatteessa voinut onnistua, Veskulla oli vapaapäivä, mutta päätin että olisi turhan hankalaa matkustaa bussilla kaupungista parin oluen takia. Viettäisin tänään mieluummin ylellisen törsäyspäivän ja ajaisin sitten ajoissa autolla kotiin.

Juha soitti minulle kun olin pysähtymässä Jinnan talon eteen.
- Odota, sanoin totaalisen yllättyneenä ja puhelinkin luiskahti syliini kun sain vähän venkslata että sain auton kahden muun väliin tiensivuun.
- Sä soitat mulle, totesin sitten löydettyäni taas kännykän.
- Mä soitan sulle, hän myönsi.
- Miksi?
- Tarviinko mä jonkun erityisen syyn?
- Mistä mä tiedän tarviitko sä. Sitä varten mä kysyin.
- Alko vaan tuntua siltä ettei me olla puhuttu aikoihin. Ajattelin ilmoittaa että mä olen hengissä.
- Mä olisin todennäköisesti kuullut Siiriltä jos sä olisit kuollut.

Keskustelussa ei ollut järjen hiventäkään, ja ainoa varsinainen asiaksi laskettava oli, että Juha varmisti että olin nyt lomalla. Senkin oli varmasti Siiri kertonut, miten hän muuten olisi osannut sellaista edes kysyä. Se kuitenkin kutkutti kummasti ja harkitsin juuri kysyä aikoiko hän seuraavaksi ottaa ylös Veskun työvuorot, kun ikkunaan naputettiin. Jinna vilkutti sieltä ja repäisi saman tien oven auki.
- Mä näin ikkunasta sun tulevan ja ihmettelin vähän aikaa kun et soittanut, hän ilmoitti istuessaan etupenkille.
- Jinna tuli, me lähdetään nyt shoppailemaan, sanoin puhelimeen.
- Menkää sitten, sanoi Juha ja laitoin puhelimen pois.

- Itikseenkö? kysyin ja starttasin auton taas.
- Joo, kai, eikö se oo kivoin? Jinna sanoi ja asettautui mukavasti, eikä kysynyt kenen kanssa olin puhunut, mistä olin kiitollinen. Ensimmäistä kertaa sen jälkeen, kun Juha oli käynyt meillä, tunsin pienen omantunnonpistoksen.

Kiersimme tavaksi tulleeseen tapaan ensin lelu- ja lastenvaatekaupat, sitten muutamia muita liikkeitä ja sitten olimme jo niin lastattuja että kassit piti viedä välillä autoon. Ainakin olin saanut kaikki Veskun veljenlapset hoidettua, jos olin laskenut oikein, mietin tyytyväisenä.
- Syödään välillä jotain, ehdotti Jinna, kuten meillä myös oli tapana, ja päädyimme hampurilaiselle.
- Täällä me törmättiin kerran Krisuun kun oltiin Veskun kanssa ostoksilla, naurahdin ja vilkuilin ympärilleni kuin tarkistaakseni ettei tätä vaan näkyisi missään tänäkin jouluna.
- Vesku mahtoi yllättyä iloisesti, sanoi Jinna kuivasti.
- Se meinasi repiä pelihousunsa, nauroin ja haukkasin hampurilaisesta.
- Sen Juhanko kanssa sä puhuit kun mä tulin autoon?

Suuni oli liian täynnä kieltää tai myöntää, enkä sitä paitsi osannut päättää mitä sanoakaan. En ollut muistaakseni koskaan valehdellut Jinnalle, jos en joskus jotain hätävalhetta, semmoistakaan en kyllä muistanut. Nyökkäsin vaisusti ja hän ähkäisi.
- Ethän sä ole mennyt hyppäämään sen kanssa sänkyyn, sano ettet!
- En, sanoin kun olin saanut suuni tyhjäksi.
- Sulla on syyllinen ilme.
- En ole, ihan totta.
- Joku haisee.
- Mä en ole ollut sängyssä sen kanssa, vakuutin.
- No älä menekään. Vai aiotko sä? Senkö takia sä olet ton näköinen?

Puheenaihe oli tukala.
- En mä tiedä, sanoin vääntelehtien tuolillani ja Jinna näytti järkyttyneeltä. Onneksi se hiljensi hänet, olkoonkin että vain hetkeksi, kun hän valmisteli täyslaitahyökkäystä.
- Sä et voi etkä saa! Mitä sä oikein ajattelet? Rikkoa pari perhettä ja naida sen perintötilan ja ruveta viljelemään tomaatteja?
- En tietystikään, kauhistuin. – Naurettava ajatus, en mä mitään ole rikkomassa!
- Sä luulet että loput asianosaiset vaan taputtaa teitä päähän ja sanoo että naikaa vaan? Meneekö teillä huonosti Veskun kanssa?
- Ei, meillä menee oikeen hyvin.
- Miksi sä sitten edes mietit mitään noin idioottimaista?

En minä tiennyt miksi mietin. En ollut miettinyt että miksi, miettinyt vain itse asiaa. Tiesinpähän vaan, että kuljin ympäriinsä ja minua vaivasi kutina, jota kukaan muu ei tuntunut pystyvän helpottamaan kuin Juha. Sitä en kuitenkaan aikonut sanoa Jinnalle, hän näytti räjähtävän jo ilman että alkaisin kuvailla kutinoitani.
- Älä tee sitä, usko mua, Mä olen kokenut ton ja se on yhtä @!#$ä.
- Oletko sä muka pettänyt Villeä? kysyin pöllähtäneenä.
- Ei kun se mua, hölmö.
- Mutta tehän selvisitte siitä, sä otit sen takaisin.
- Mä melkein toivon etten olisi ottanut. Arvaa onko kulunut viikkoakaan sen jälkeen etten mä edelleenkin miettisi sitä.
- Niinkö, sanoin hitaasti.
- Entäs jos Vesku ei olekaan yhtä kiltti kuin mä? Sitä paitsi se mies on ihan liian vanha sulle.
- Ei se ole juurikaan Villeä vanhempi.
- Mutta sä itse sanoit että se on liian vanha, kun sillä on niin iso tytär. Likainen keski-ikäinen mies jahtaa nuorta lihaa.
- Anna nyt jo olla, pyysin. Minulle alkoi tulla huono olo.
- Enkä anna kun mä saarnaan sulle. Et sä tässä kuitenkaan kehtaa järjestää kohtausta etkä sä mua kehtaa tännekään jättää kun mun ostokset on sun autossa, Jinna virnisti mutta ei jatkanut enää. Kai hän katsoi sanoneensa kaiken.

Shoppailimme sitten vielä vähän, vaikka minulta menikin aikaa palata oikeaan tunnelmaan ja kun sitten vein Jinnaa ja hänen kassejaan kotiin hän lausahti vielä:

- Ajattele jos Vesku kulkisi ympäriinsä ja ajattelisi jotakuta toista koko ajan. Sillon kun ootte sängyssäkin. Jos sen päässä ei olisi kuin… no Hanna, esimerkiksi. Kukas muukaan tässä meidän maailmassa.

Katsoin häntä pitkään ja suomut tipahtivat silmiltäni. Mitähän oikein olin ollut tekemässä? Miten en ollut tajunnut… mitään?
- Aja, sanoi Jinna lempeästi juuri ennen kuin takanani oleva tööttäsi. En ollut huomannut valon vaihtumista.

Kunhan Danni ja Alissa olivat nukahtaneet esittelin kaikki lahjaostokseni Veskulle, paitsi mitä olin hänelle löytänyt, ja löin kuitit pöytään.
- Ei sun tarvitse noin tehdä, hän sanoi moittivasti.
- Mutta mä haluan, sanoin. – Mä en halua olla elätettävänä.
- Mä rakastan elättää sua, hän sanoi ja halasi minua ja minua alkoi melkein itkettää.
- Sä olet itkettävän ihana, nyyhkäisin kun huomasin, että en voinut estää muutamaa kyyneltä valumasta.
- Ethän sä vaan ole raskaana? hän kysyi ja katsoi minua tarkasti.
- Häh? En! Jestas! Enhän?
- Ajattelin vaan… omituista itkuherkkyyttä.
- Kammottavaa olla lääkärinrouva kun koko ajan on tarkkailussa, nauroin ja nyyhkin yhtaikaa.

Illan kruunasi tekstiviesti Jinnalta, se tuli kun aloin harkita nukkumaanmenoa ja luin sen moneen kertaan, ihokarvat hiljalleen kohoillen käsivarsissani ja aistimuksista päätellen niskassanikin. Tajuatko sä että alat käyttäytyä kuin äitisi? siinä luki.

Vesku nukahti onneksi pian, kun minäkin teeskentelin nukkuvani, vaikka hän kokeilevasti silittelikin kylkeäni vähän aikaa. En vaan voinut nyt, puristin silmäni umpeen ja teeskentelin hengittäväni hitaasti ja rauhallisesti kuin nukkuva. Olin kauhuissani, kiitos Jinnan, mutta näytelty rauhallinen hengittäminen pakotti minutkin ennen pitkää rauhoittumaan ja vaipumaan uneen. Havahduin puolittain joskus vähän myöhemmin siihen, että olin kuitenkin kääntynyt päin Veskua ja käpertynyt häntä vasten ja sitten me kuitenkin rakastelimme. Se oli taivaallista noin puoliunessa, kunnes hän äkkiä ravisti minua. Räväytin silmäni auki ja näin miten hän tuijotti minua lähes pimeässä huoneessa, kasvot vääristyneenä.
- Mitä sä sanoit? hän kysyi raivoissaan.
- En mä tiedä, sopersin, Ei minulla ollut mitään muistikuvaa, en ollut kunnolla hereillä.
- Sanoitko sä mua Juhaksi?

Jäykistyin ja minun tuli kylmä, kuin olisin nielaissut jääpaloja. En ollut ikinä nähnyt Veskua niin vihaisena. Olinko muka puhunut puoliunissani Juhasta, tällaisessa tilanteessa ja kaiken sen jälkeen mitä Jinna oli pistänyt minut tänään ymmärtämään? Ei voinut olla todellista. Minulla ei voinut olla niin huono karma.
- Nyt mä alan ymmärtää monia asioita, Vesku sanoi ja vetäytyi pois päältäni. Hänen äänensä oli kuin lasimurskaa.
- En mä varmastikaan sanonut mitään, sä kuulit väärin, sanoin hädissäni.
- Kyllä kai mä kuulen mitä mun korvaani huudetaan? Mene siitä.
- Mitä? Mihin?
- Pois mun sängystäni, ensinnäkin, Vesku sanoi ja nousi itse istumaan ja alkoi kiskoa farkkuja jalkaansa.
- Mitä sä nyt oikein aiot? kysyin anelevasti ja minua itketti, mutta yritin peittää sitä.
- Heittää sut ulos. Kaikki ne vuodet kun sä epäilit mun vehtaavan Hannan kanssa ja nyt sä itse hankit rakastajan mun selkäni takana. H’elvetin siipeilijä vielä.

Käperryin sängylle niin pieneksi kuin pääsin ja kuuntelin häntä peloissani. En ollut koskaan ennen tainnut pelätä niin pahoin, en edes silloin kun minua oli yritetty raiskata, tai kun Jaakko oli halunnut kiskoa minut mukanaan mereen, tai kun kuvittelin joutuvani synnyttämään Dannin yksin. Tämä oli niin erilaista, koko maailmani oli menossa perustuksiltaan.
- Älä nyt, kuuntele nyt muakin, yritin, mutta Vesku oli noussut seisomaan ja kiskaisi minutkin ylös sängystä. Käsivarteeni koski hänen sormiensa puristus.
- Sä häivyt täältä nyt, hän ilmoitti hampaidensa välistä ja alkoi kiskoa minua ulos huoneesta ja portaisiin. En voinut huutaa, lapsethan olisivat heränneet.
- Älä pidä musta noin kovasti, sä satutat! Ja hei, mulla ei ole vaatteita!
- Ei siellä ole niin kylmä, kyllä sä tarkenet juosta naapuriin noinkin.

Vesku oli pelottavan rauhallinen, enkä saanut mistään kiinni kun hän työnsi minut eteisessä kohti ulko-ovea ja sitten terassille.
- Äläkä sitten kuvittelekaan että enää ikinä saat nähdä vilaustakaan Dannista, tai Alissastakaan, hän sanoi ja läimäytti oven kiinni ennen kuin ehdin reagoida mitenkään. Olin alastomana kylmässä joulukuun yössä oman kotini oven takana, eikä minua päästetty sisään. Vajosin jäätyneelle räsymatonpätkälle ja aloin itkeä.

- Hei, mikä nyt?
Tunsin varovaisen ravistuksen ja silityksen otsallani.
- Herää!
Avasin silmäni ja näin sumeasti kellertävää valoa, silmäni olivat niin kyynelissä etten nähnyt mitään tarkasti ennen kuin olin räpytellyt monta kertaa ja pyyhkinyt käsillänikin.
- Näitkö sä painajaista?

Vesku piti minusta kiinni ja katsoi huolestuneena silmiini. Säikähdin, mitähän olinkaan äsken sanonut?
- En mä tarkottanut sitä, sopersin.
- Mitä? Et sä ole tehnyt mitään, aloit vaan itkeä unissasi kuin päätä ois leikattu. Näitkö sä painajaisia?

Minulta meni varmaan minuutti tajuta missä unen ja valveen raja oikein meni ja kuivata silmäni lakanaan.
- Pahin painajainen ikinä, sanoin kun sain jonkinlaista puhetta aikaiseksi.
- Siltä kuulosti. Mitä sä näit? Hämähäkkejä?
- Sä heitit mut ulos ja sanoit etten mä saa enää koskaan nähdä Dannia.
Vesku naurahti ja se oli tervetullein ääni ikinä.
- Miksi maailmassa mä niin olisin tehnyt?
- En mä tiedä, mutisin ja kaivauduin niin kiinni häneen kuin vain pystyin. – Voi luoja, mä en ole ikinä ollut niin peloissani.

Vesku otti mukavan asennon ja veti peiton päälleni. Pääni oli ihanasti hänen olkapäätään vasten mutta en voinut mitään sille, että kauhunväristyksiä meni vielä läpi koko ruumiini. Se olisi niin hyvin voinut olla totta. Mitä jos joskus oikeasti puhuisin unissani? Ajattelin, etten uskaltaisi nukahtaa enää ikinä, en ainakaan ennen kuin olisin selvittänyt kaiken Juhan kanssa. Nyt vaan en halunnut enää ikinä nähdä häntä.

Lähettäjä: tripi 
Päivämäärä:   16.7.09 12:03:57

Sennu, aika huonosti. Kaipa mä saisin vaarilta autoa lainaan, kunhan se ei sitä toista itse tarvitse. Ennen oli vaan niin paljon helpompaa un auto oli ihan melkein omalla pihalla, nyt se on kuuden kilometrin päässä!

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   16.7.09 16:52:25

Okei, mietin vaan, että jos kuulen jotain jostain, joka onkin kauempana.
-----------
95.

Nukuin kuin lapsi loput yöstä, mitä sitä nyt oli jäljellä, kun olin pystynyt uskomaan, että painajainen oli tosiaan ollut painajaista ja toipumaan siitä. Onneksi Veskulla ei ollut yövuoroa vaan hän oli siinä takerruttavana. Aamullakin vielä hirvitti että jos se olisi ollut totta, vaikka unen tapahtumat tuntuivatkin jo hiukan kaukaisemmilta. Paljon elävämmin ne kuitenkin olivat mielessä kuin unien yleensä ja arvelin etteivät ne unohtuisikaan ihan pian.

Mikä oli tietysti erittäin hyvä ottaen huomioon, että jossain vaiheessa joutuisin kohtaamaan Juhankin.

Kävin viemässä Dannin ja Alissan tarhaan sillä aikaa kun Vesku lähti talliin harjaamaan hevosia. Hän oli käynyt vain heittämässä niille ruokaa noustuaan mutta jättänyt ne sisään, ehtisimme hyvin liikuttaa ne ennen kuin hänen pitäisi lähteä töihin. Minulla ei mennyt kuin parikymmentä minuuttia reissuun kirkonkylälle ja takaisin enkä olettanutkaan Veskun ehtineen saada hevosia valmiiksi sinä aikana. En siis ollenkaan hämmästynyt kun löysin hänet Nikin karsinasta.
- Oliko tää susta illalla mitenkään outo? hän kysyi.
- Miten niin? kysyin ja huoli tulvahti lävitseni kun yritin miettiä. – Joo, se yskähteli pari kertaa, mä mietin että onko noi paalit niin pölyttyneet että pitäisi ruveta kastelemaan heinät.
- Just.
- Mikä sillä on vialla?
- Se ei oo syönyt kaikkea, ja on se muutenkin vähän nuupallaan.

Tunkeuduin karsinaan myös ja Niki hörähti minulle kuten aina. Se ei juuri lohduttanut, pikku possuni oli sellainen ahmatti, että jos sillä oli heiniä jäljellä toista tuntia aamuruokinnan jälkeen sillä olivat asiat jotenkin hullusti.
- Mikä sillä voi olla? kysyin ja katsoin Veskua vaativasti.
- En mä vaan tiedä.
- Ähky?
- En mä sitä usko, se ei ole yhtään kipeän näköinen. Sillä olisi kauheat vatsakivut jos sillä olisi ähky, mä luulen, ainakin se olisi levoton…

Vesku ei itse asiassa näyttänyt yhtään viisaammalta kuin minäkään mutta totta oli, ettei Niki näyttänyt kivuliaalta, väsyneeltä vaan. Sen silmät ne olivat jotenkin väsyneen näköiset, vaikkeivat lurpattaneetkaan puolitangossa. Ja valuiko sen sieraimista jotain? Tartuin molemmin käsin sen päähän ja silitin sitä epätietoisesti.
- Ehkä sillä on flunssa, sanoin toiveikkaana, sitten muistin keväisen hevosinfluenssaepidemian. Ehkä sitä ei ollutkaan hyvä toivoa.
- Mutta onhan se rokotettu.
- Musta se näyttää ihan flunssaselta silti. Onko se kuuma?
Tunnustelin itse mustaa karvaa ja saatoin hyvin kuvitella sen tavallista lämpöisemmäksi. Mitä nuhaisille hevosille piti tehdä? Olikohan tallissa edes kuumemittaria? En kyllä ollut, häpeä tunnustaa, ikinä mitannut hevoselta kuumetta, vaikka minulla oli ollut Niki jo vaikka miten kauan ja Mansikan tulosta perheeseen oli vielä kauemmin.

Ihmettelimme sitä vähän aikaa mutta sitten ajoin Veskun ratsastamaan tai hänelle tulisi kiire töihin. Silittelin Nikiä miettien mitä tekisin sille, jos se olisi ihminen. Tunnustelin sen kurkkua, etsien turvonneita rauhasia mutten löytänyt mitään ja sitten lähdin etsimään kuumemittaria. Löysinkin sen loogisesta paikasta, lääkekaapista, mistä emme tähän mennessä olleet tarvinneet kuin haavanputsausainetta pikku naarmuihin. Muistelin, että pienenä lukemissani hevoskirjoissa oli käsketty sitoa kuumemittariin naru mutta en ollut koskaan ymmärtänyt miten naru saatiin pysymään sellaisen sileän pienen esineen ympärillä. Minä sujautin sen kertakäyttöhanskaan joita käytimme laittaessamme tujumpaa linimenttiä.

Mittari näytti lähes 39:ää astetta ja Niki käänsi tympääntyneenä päänsä pois kun tarjosin sille heinätukkoa. Kaurojakin se oli jättänyt kuppiinsa; kun tarjosin niitä se otti suullisen joka sitten varisi pois kun se välinpitämättömästi alkoi taas nuokkua. Minä istuin tallikäytävälle ja soitin Oonalle, kuten aina kun minulla oli hevoshuolia.
- Mitä mä teen kun Nikillä on kuumetta? Kutsunko mä eläinlääkärin? kysyin tuntien itseni älyttömän typeräksi, mutta Oona otti minut ihan vakavissaan.
- Onko sillä kauan ollut?
- Kyllä se eilen oli ihan normaali, tai siis ei sillä kyllä kuumetta ollu, eikä vikaa ruokahalussa.
- Syökö se?
- Ei.
- Juoko?
- Kai, en oo nyt just nähnyt.
- Ja vatsa toimii?

Kumarruin katsomaan Nikin karsinaan ja totesin, että siellä oli kyllä kikkareita.
- En mä heti kutsuisi, katsosin ehkä päivän, jos se kuume ei nyt hirveen korkeeksi mene, Oona sanoi miettiväisesti. – Mutta saathan sä toki kutsua, ei siitä haittaakaan ole.
- Mutta se voi mennä itsekseenkin ohi?
- Tietysti voi. Vilustunut tai jotain. Kato vaan että se juo. Äläkä rasita sitä.
- Pitäiskö se pitää sisällä?
- Mä pitäisin, Oona sanoi edelleenkin käskemättä tai kehottamatta, kertoen vain mitä itse tekisi, ja kun vilkaisin ulos olin samaa mieltä. Siellä oli alkanut tupruttaa räntää.

- Okei, ehkä mä katselen huomiseen ellei se tosta huonone, huokaisin.
- Ja muista se lepo. Viikko jokaista kuumepäivää kohden.
- Mitä?
- Et kai sä halua sen kaatuvan kuolleena maahan?
- En tietenkään, mutta sanoitko sä tosiaan viikko?
- Sanoin. Voithan sä aina tarkistaa eläinlääkäriltä.
- Kiesus.

Olin ajatellut aloittaa joulusiivouksen tänä iltapäivänä mutta se jäi kyllä yritykseksi kun kävin vähän väliä vahtimassa Nikiä. Olin laittanut sille villaloimen ja putsannut karsinat, juotin sille ämpäristä lämmintä vettä jotta näin omin silmin että se joi, tosin sain sen houkuteltua vasta lisättyäni veteen vähän melassia. Ei se kuolemankielissä ollut kun siirapin makea tuoksu houkutteli sitä kuitenkin, mutta heiniään se vain näykki.

Kannoin juuri ämpärillistä lämmintä pellavamössöä sekä pussillista porkkanoita keittiöstä talliin kun näin, että Juha ajoi pihaan. Ärsyynnyin vähän, olin unohtanut hänet kokonaan, enkä siis ollut muistanut myöskään valmistautua siihen, että hän suurella todennäköisyydellä paukkaisi tänne tänään. No, ehkä osaisinkin antaa pakit paremmin valmistautumatta kuin jos unohtaisin suunniteltuja repliikkejä.
- Terve, sanoin lyhyesti kun hän tuli perässäni talliin. Tummat hiukset puoliksi silmillä, takki auki, toiveikas hymy silmissä.
- Jotain vialla? hän kysyi heti nähdessään torjuvan ilmeeni.
- Hevonen on kipeä. Enkä mä voi enää tavata sua, jatkoin, kai se olisi hyvä heittää pöydälle saman tien sekin niin se olisi pois päiväjärjestyksestä.

Juhan ilme ei paljastanut oikein mitään, olisin yhtä hyvin voinut sanoa että satoi räntää, niin kuin satoikin. Hän seisahtui viereeni katsomaan Nikiä, joka oli painanut turpansa mössöämpäriin.
- Jaa et voi, hän totesi sitten hetken hiljaisuuden jälkeen.
- En mä voi, sanoin ja ääneni taisi pehmetä hiukan kun katsoin häntä. – Mä tajusin etten mä haluakaan. Vesku on liian hyvä unohdettavaksi. Petettäväksi. Anteeksi.
- Mitä sä anteeksi pyytelet, sitä että sulla on omatunto, vai? Juha naurahti ivallisesti.
- No ei kun… sitä että mä annoin sun kuvitella ties mitä.
- Mikä sun pääsi sitten käänsi?
- Mä näin kauhean painajaisen, sanoin totuudenmukaisesti. – Siinä Vesku heitti mut ulos ja sanoi etten mä saa enää ikinä nähdä Dannia ja Alissaa.
- No, niin voisi tietysti käydä.

Katsoin miten hän nojasi karsinan ovenpieleen eikä siirtänyt katsettaan Nikistä, jonka turpa oli edelleen ämpärissä. Hyvä merkki, se ainakin. Siitä huolimatta aloin itkeä.
- Mitä nyt? Juha säikähti ja katsoi minua huolestuneena. – Mitä sä itket? Ei kai tässä nyt kukaan oo kuollut.
- En mä tiedä… sitä kai ettei voi piruvie saada kaikkea, sanoin ja niiskaisin.
- Kuule ei voikaan. Ja joskus ei saa yhtään mitään, hän sanoi ja otti minusta kiinni. En raaskinut työntää häntä pois saman tien, vaan annoin hänen pistää kätensä ympärilleni.
- Kyllä mä halusin, ihan oikeasti. En mä kiusotellut sua, halusin selittää.
- Ei sillä taida olla paljon väliä tässä vaiheessa.
- Mutta mä en halua että sä ajattelet musta pahempaa kuin mitä mä ansaitsen.

Juha ei vastannut, mutta ei mennyt poiskaan. Seisoimme siinä minuuttikaupalla, niin kauan kun Nikillä kesti ryystää pellavavellinsä. Nojasin päätäni Juhan olkapäähän enkä voinut mitään sille, että minun teki mieleni halata häntä takaisin, työntää käsiäni takin alle lämpimään ja koskettaa, mutta en tehnyt mitään. Kun Niki nosti mietteliäänä päänsä ylös, mössöä turvasta valuen, irrottauduin lopulta.
- Se siitä, sanoin.
- Joo. Nähdään. Sanonko mä Siirille ettei sen kannata tulla tänään?
- Ei kannata, ellei se halua tulla katsomaan telkkaria tai jotain. Tämmönen myräkkä, mä otan Mustinkin sisään ennen kuin lähden hakemaan tytöt hoidosta.
- Aja varovasti, Juha sanoi ja lähti menemään. Se siitä.

Nikillä oli kuumetta edelleen seuraavanakin päivänä, mutta se söi jo vähän paremmin, eikä sen katse ollut niin lasittunut ja poissaoleva. Pakkasin sen päälle paksuimman talviloimen ja kaulakappaleen mitä meiltä löytyi ja vein sen pariksi tunniksi ulos. Ajattelin että siitä tulisi mökkihöperö muuten, mutta päätin antaa eläinlääkärin olla vieläkin, olihan tilanne menossa jo parempaan päin. En olisi Danniakaan kuskannut lääkäriin vielä parin päivän lämmönnousun takia.

Muun päivää raivosin mattopiiskan ja imurin kanssa, välillä kävin katsomassa Nikiä ja viemässä sille herkkuja, ja sitten jatkoin rättien ja luuttujen kanssa. Olin helpottunut siivottuani Juhan pois päästäni ja halusin siivota ympäristönikin, kuin vertauskuvalliseksi sinetiksi. Iltapäivällä kun hain tytöt hoidosta olin fyysisesti väsynyt mutta henkisesti hyvässä tasapainossa ja koristelin niiden kanssa pientä muovijoulukuusta, jonka olin löytänyt aitasta aiemmin syksyllä. Halusin totisesti oikean olohuoneeseen, mutta tämä olisi juuri omiaan tyttöjen huoneeseen tuomaan joulumieltä.

Se oli mieltäylentävää hommaa. Danni ja Alissa penkoivat joulukoristelaatikkoa kuin merirosvojen aarrearkkua, silmät loistaen ja kun näytin miten palloja oli tarkoitus ripustaa oksille ne koristelivat laatikon tyhjäksi. Kuusi oli juuri sen kokoinen, että ne ylettyivät melkein ylimmillekin oksille.
- Kaunis, sanoi Alissa lopulta ja istui ihastelemaan sitä. Danni seisoi ja katseli pää kallellaan vähän aikaa ja kävi sitten hakemassa yhdeltä oksalta punaisen sydämenmuotoisen koristeen.
- Ei saa, Alissa tulistui ja yritti ottaa sen Dannilta pois tämän kiljuessa vastalauseita.
- Ota säkin yksi itsellesi, sanoin napaten Alissaa kädestä. – Yhtä voi pitää kädessä, loput saa roikkua kuusessa, sovitaan niin.

Alissa mulkoili meitä molempia hetken mutta meni sitten valitsemaan itselleen punatulkun.
- Mullekin lintu, vaati Danni katseltuaan vähän aikaa kateellisena miten Alissa silitteli tipunsa mustaa selkää.
- Vie se sydän takaisin ja vaihda, yksi kerrallaan, neuvoin ja Danni teki niin.
- Kerro joulupukista, se pyysi saatuaan käteensä pienen talitintin. Olimme ruvenneet kertomaan joulupukkisatuja jo useampia viikkoja sitten, eivätkä muut enää oikein kelvanneetkaan. Jos kukaan osaisi käyttäytyä tavatessaan jouluaattona joulupukin niin Danni ja Alissa – elleivät ne pelästyisi ja karkaisi sohvan alle piiloon kun Lasse tulisi illalla.

Ajatus jouluaatosta lopultakin kaikessa rauhassa kotona oman perheen kesken oli ihana. Emmehän mitenkään voisi lähteä mihinkään, ainakaan pidemmälle kuten Hankoon. Eihän kukaan tulisi hoitamaan hevosia jouluna. Olisimme omassa pikku maalaismökissämme neljän kesken eikä meitä häiritsisi mikään eikä kukaan ulkomaailmasta, paitsi Lasse-pukki.
- Jos jouluaattona sataa lunta niin me ei voida mennä minnekään moneen päivään kun autot juuttuu lumeen, me käydään vaan tallissa ruokkimassa Nikiä ja Mustia ja sitten tullaan takaisin sisään lämpöseen ja katsotaan miten lunta sataa, aloitin.
- Joulupukki tulee kylään, tiesi Danni.
- Miksi se tulee kylään? kysyin
- Se tuo lahjoja! kiljui Alissa ja heittäytyi selälleen nauramaan. Hiljan olleet syntymäpäivät olivat opettaneet tytöille lopultakin käsitteen lahja. Tänä jouluna he olisivat varmaan jo enemmän kiinnostuneita kivoista tavaroista, joita paketeista löytyisi, kuin papereista, naruista ja laatikoista.

Rakastin niitä. Molempia. Niistä tulisi yhtä läheiset kuin Miilasta ja minusta, varmaan vielä läheisempiäkin, kuin oikeat kaksoset.
- Mennäänkö tekemään isille ruokaa? kysyin sitten kun vilkaisin kelloa ja totesin ajan kuluneen niin, että Vesku olisi kotona minä hetkenä hyvänsä, mutta molemmat pudistivat päätään kuin olisivat telepaattisesti neuvotelleet asiasta etukäteen.
- Me leikitään joulua, sanoi Danni ja meni vaihtamaan lintunsa suureen siniseen palloon, josta saattoi peilailla naamaansa.
- Jos tuutte rappusia alas yksin niin varovaisesti sitten, varoitin.
- Ei saa juosta, Alissa sanoi hyveellisesti.

Ehdin heittää uuniin pellillisen lohkoperunoita ja jauhelihapihvejä, kun ovi kävi ja Vesku tuli kotiin. Väänsin munakellon pariinkymmeneen minuuttiin ja jäin tiskipöytään nojaillen odottamaan, että hän ehtisi eteisestä peremmälle.
- Mitäs Niki? hän kysyi.
- Parempi muttei hyvä, sanoin ja tartuin hänen vyöhönsä kiskoakseni hänet lähemmäs.
- Soititko sä eläinlääkäriä?
- En, oli se sen verran pirteempi. Mä vein sen uloskin vähäksi aikaa. Tänne nyt.
- Onko sullakin kuumetta? Vesku kysyi.
- Et nyt valittaisi kun mä olen kerrankin hyvällä tuulella ja haluan pussailla sua.
- Senpä takia mä kysyin oletko sä kipeä.
- Ei kun mä olen lomalla, sanoin ja kiskoin hänen T-paitansa pois housuista ja tungin käteni tilalle. Näyttikö Vesku hetken torjuvalta vai kuvittelinko vaan? En ehtinyt katsoa tarkemmin ennen kuin hänen ilmeensä muuttui.
- Loma taitaa sopia sulle, hän sanoi.
- Hetken kerrallaan, hymyilin vastaan. – Hulluksi mä tulisin kolmessa viikossa, mutta tänään on ollu loistava päivä.

Lähettäjä: Aivokana 
Päivämäärä:   16.7.09 20:46:53

En oo piiitkään aikaan kommentoinut tänne mitään, mutta lukenut olen minkä kerkeän. :D 11.töpössä menossa jo, kyllä mä vielä kirin!

Tää on koukuttava tarina, ihan mahtava. :)

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   16.7.09 21:05:50

Kiva kuulla, Aivokana :)
-----------
96.

Kolmantena päivänä Nikin sieraimet valuivat mitä mielenkiintoisimman värisiä räkävariaatioita, ja vaikka se muuten olikin pirteämpi soitin eläinlääkärille, lähinnä rauhoittaakseni itseäni. Nainen lupasi pistäytyä ohiajaessaan ja tulikin melkein saman tien, kun olin saanut tytöt vietyä päiväkotiin. Hän kuunteli ja tunnusteli Nikiä ja arveli sen saaneen jonkin pöpön. Loistavaa, sen verran ehkä olin arvannut itsekin.
- Se ei ole takuulla ollut tekemisissä vieraiden hevosten kanssa, vakuutin. Eihän se koskaan ollut.
- Mutta onko täällä käynyt vieraita, tai onko se käynyt vieraissa paikoissa?
- Kyllä me käytiin, muistin. Ne aluekatsastukset.

Hän ei vaikuttanut huolestuneelta, mutta nappasi pari putkellista verta ja käski soittelemaan parin päivän päästä tulosten perään. Ei niissä sitten mitään lääkittävää ollut. Lepoa vaan. Huokaisin helpotuksesta ja olin siltikin tyytyväinen että olin soittanut hänelle. Olin juuri havainnut nettisivuilta että esteratsastuksen aluevalmennettavat oli valittu, ja siellä oli myös Nikin ja minun nimi. Valmennusten aikatauluista luvattiin tiedottaa myöhemmin, mutta minua oli alkanut pelottaa että entä jos niitä alettaisiinkin järjestää vaikka heti vuoden alusta eikä Niki olisi vielä kunnossa, jos sitä piti viikkokausia seisottaa ja sitten kuntouttaa.

Jouluun ei ollut enää kuin puolisentoista viikkoa ja keskityin täysillä joulunlaittoon, leivoin ja siivosin loputtomiin. Leikin täydellistä kotirouvaa ja nautin joka hetkestä, enkä päästänyt itseäni analysoimaan, että miksi yhtäkkiä aloin talousihmeeksi. Ei minun tarvinnut, minua kaiversi nyt huono omatunto koko syksystä ja halusin olla täydellinen kaikin tavoin, ei sen tajuamiseksi mitään analyyseja tarvinnut. Vesku saattoi hiukan ihmetellä, mutta ei ainakaan ääneen. Kai hän jo oli näinä vuosina tottunut siihen, että annoin joskus mielialojen viedä, ehkä hän oli vain tyytyväinen, kun ne olivat niin paljon positiivisella.

Kun olin saanut joulusiivouksen tehtyä, en enää vienyt Dannia ja Alissaa päiväkotiin aamuisin. Miksi olisin, ei minulla ollut mitään tekemistä mitä ne olisivat häirinneet, kun en voinut ratsastaakaan, ja kaipa nekin ansaitsivat vähän joululomaa. Havaitsin, että olin tainnut koko syksyn hoitaa niitä kuin kone, tunkenut ruokaa sisään ja siirrellyt niitä vain paikasta a paikkaan b, kuten autosta ruokapöytään ja sitten talliin ja seuraavaksi sänkyyn. Nyt, kun minulla oli oikeasti aikaa ja jaksamista huomasin, miten ne olivat kasvaneet, molemmat. Ei nyt suorastaan aikuistuneet, se oli vähän liian suureellinen sana kaksivuotiaista, mutta selvästikään ne eivät olleet enää vauvoja vaan pikkutyttöjä, joilla oli oma vahvat tahtonsa. En ollut sitä kiireisenä ja stressaantuneena oikein ehtinyt tajuta ja ajattelin, että olipa onni kun sentään maltoin pitää vähän lomaa ja ehdin vaihteeksi tutustua lapsiini. Niin, helpompi niistä oli puhua monikossa kuin ruveta erittelemään tytärtä ja pikkusiskoa.

Onneksi oli tullut lunta ja oli mukava olla ulkona. Rakensin lumi- ja jäälyhtyjä pihaan ja pidin toisen silmäni Dannissa, joka aina välillä muisti olevansa pieni hevoshullu ja tahtoi karata tarhaan Nikin luo, joka oli yhtä paksuissa toppavaatteissa kuin tytötkin. Alissa oli ollut vähän arempi hevosten kanssa, mikä nyt ei ollut ihme, eihän sitä ollut siedätetty niihin puolimetrisestä, mutta alkoi näyttää selvältä, että se aikoi ottaa Dannin kiinni siinä suhteessa. Välillä hellyin ja nostin ne Nikin selkään sen kököttäessä kärsivällisenä paikoillaan. Kävelyttää en tohtinut, vaikkei se varmasti toipilashevostakaan olisikaan mitenkään rasittanut. Liukas toppaloimi ja liukkaat toppahaalarit vaan näyttivät semmoiselta yhdistelmältä, että lapset eivät pysyisi selässä.

Siiri kävi harjailemassa Nikiä ja vahtimassa sen parantumista. Jos hän oli pettynyt siitä, ettei päässyt ratsastamaan ei hän sitä ainakaan osoittanut. En uskaltanut kysyä häneltä, oliko Juha puhunut minusta mitään kotona – miksi olisi ja miksi se minua olisi muka kiinnostanut – mutta olisin halunnut. Mies seikkaili vielä ajatuksissani. Ei siksi ettenkö olisi ollut täydellisen tyytyväinen asioiden nykytilanteeseen vaan siksi, että olisin halunnut tietää, oliko hän kauhean loukkaantunut minuun.

Osoittautui, ettei ollut, hän nimittäin ajoi pihaan yhtenä aamuna kun Veskullakin oli vapaapäivä ja olimme rakentamassa aina vaan lisää lumiveistoksia ja korjailemassa vanhoja lumilyhtyjä, jotka hetkellinen suojasää oli vinouttanut ellei romahduttanut. Opelin perässä oli peräkärry, ja siinä muutamia kuusia.
- Oisko tää sopiva teille? Juha kysyi ja valikoi joukosta yhden, kun olimme menneet vastaan.
- Tuotko sä meille joulukuusen? kysyin ihmetellen. Ei semmoisesta ollut koskaan ollut mitään puhetta.
- Aina mä toin Alille samalla kun meille, mä ajattelin että kai teillekin kelpaa, Juha lausahti ja vilkaisi minua piponsa alta. Vilkaisi ihan kuin ketä tahansa ihmistä ja hymyili kuin kenelle tahansa hyvänpäiväntutulle. Helpotuin suuresti kun hän ei kohdellut minua kuin ilmaa eikä näyttänyt räytyvältä.
- Kelpaa, sanoin.
- Ja tulkaa käymään illalla glögillä.
- Tullaan, sanoi Vesku kysymättä minulta.

- Mä olin ajatellu leipoa piparkakkuja tänä iltana, sanoin hänelle noin muodon vuoksi kun Juha ajoi pois.
- Sä voit leipoa ne koska tahansa, mennään kylään kun kerran kutsuttiin.
- Kyllä herra, tietysti herra, mutisin. – Mä menen sitten tekemään ne heti. Ei se taikina päiväkausia kestä odottaa. Sä saat pitää tytöt poissa keittiöstä pari tuntia, jos ne tulee auttamaan niin ei tuu valmista tän päivän puolella.

Pidin leipomisesta ja rakastin joulutouhuilua, mutta jossain vaiheessa kyllä alkoi piparkakkujen painelu käydä tappavan yksitoikkoiseksi, selkää vihloi ja uuni kuumotti niin että keittiö oli kuin sauna. Harkitsin jo heittää lopun taikinan roskikseen tai ainakin pakastimeen mutta en saattanut tehdä mitään niin kerettiläistä. Ken leikkiin oli ryhtynyt se leikin kestäköön. Kaipasin kovasti kiitoksia ja päänsilityksiä kun Vesku ja tytöt lopulta tulivat sisään ihanasti tuoksuvaan taloon.
- Saadaankohan me noita kaikkia syötyä edes maaliskuuhun mennessä, sanoi Vesku sen sijaan epäillen.
- Räyh. Mä annan ne joululahjoiksi ihmisille ellei teille kelpaa, sanoin ja pakkasin heti hyvänkokoisen laatikon vietäväksi illalla naapuriin.

Ne kyllä kärsivät matkalla. Istutimme illalla Dannin ja Alissan kahteen pulkkaan ja kiskoimme ne laitumen laelle, sitten sain kuningasidean kun katsoin alas Ketojen pihaan viettävää polkua.
- Lasketaanko mäkeä? kysyin Alissalta. Se oli valmis kaikkeen joten ahtauduin sen taakse pulkkaan, nappasin kiinni siitä, narusta ja piparkakkulaatikosta ja sitten mentiin. Alissa kiljui ja minäkin kiljuin, sillä en ollut uskonut vauhdin kasvavan niin kovaksi. Olimme vähällä ajaa pihaan tulevan auton alle ja jouduin äkkiä kaatamaan meidät hankeen ennen katastrofia. Alissa kiljui edelleen, nyt lähinnä siksi, että sen naama oli lumessa ja minä nauroin hysteerisesti kuin olisin juuri tullut Linnanmäen pahimmasta kieputtimesta.

Vesku ja Danni laskivat perässä huomattavasti hillitymmin, he olivat varmaan lähteneet tulemaan vasta puolivälistä rinnettä. Autosta nousi Lasse, joka tuli kiskomaan minua pystyyn päivitellen, miten sillä tavalla laskimme ajoväylälle.
- En mä tiennyt että olit tulossa, puolustauduin ja putsasin lunta niin lapsesta kuin itsestäni ja etsin hangesta piparilaatikon, joka onneksi oli pysynyt kiinni. – Oletko säkin tulossa glögille?
- Joo, nää on näitä perinteitä. Tiesittekös että kaikki on aina käyneet teidän talossa joulupuurolla aattoaamuna?

Sitä en ollut tiennyt mutta ajatus kuulosti heti ihanalta. Mikä olisikaan parempi alku jouluaatolle kuin keittää noidankattilallinen riisipuuroa – toivottavasti ei pohjaan – ja syöttää siitä puolelle kylälle. Paitsi tietysti aattomaasto, mutta kun ei ollut maastoja eikä Niki ollut vielä ratsastuskunnossa siitä ei tulisi mitään.
- Loistavaa, sanoin tyytyväisenä. – Tervetuloa sitten vaan.

Kun katselin taloa, jonka ikkunoilla paloi kynttilöitä ja portailla lyhdyt muistin miksi olin aina halunnut muuttaa maalle. Tämmöinen tunnelma huokui joululehtien sivuilta ja sai mielen haikeaksi ja lämpimäksi, niissä kun ei puhuttu lumitöistä eikä rapakeleistä eikä pitkästä harmaasta syksystä. Maalla oli aina joulu ja lunta ja kutsuvia valoja ja kuusen tuoksua.
- Me selvittiin syksystä, sanoin Veskulle kun aloimme kiivetä portaita ylös.
- Mitä meinaat?
- Mä pelkäsin että voisin pimahtaa täällä syksyllä kun oli pimeetä ja kuraista ja yksinäistä eikä muuta seuraa kuin lapset välillä kun sä olit töissä.
- Ja nyt toteat ettet pimahtanutkaan? Vesku nauroi minulle ihan selvästi.
- En ainakaan pysyvästi. Tungin tyytyväisenä käteni hänen kainaloonsa mutta jouduin irrottamaan sen sieltä saman tien nostaakseni pystyyn Dannin, joka oli liukastunut rappusilla.

Kedoilla oli tosiaan varsinainen vastaanotto. Viivyimme ehkä tunnin verran ja vieraita tuli ja meni sinä aikana muutamakin ja Siirin ollessa toisessa huoneessa Juha pääsi kuiskaten kertomaan sen verran, että he olivat saaneet varattua tytölle ratsastustunnin vuoden alusta alkaen.
- Minkälaiseen ryhmään se joutuu? Vesku kysyi kiinnostuneena.
- Sitä mä en tiedä, Saara sinne soitti, mutta kuulemma se opettaja jonka kanssa se puhui muisti Siirin niistä kisoista.
- Sitten se ei voi mennä ihan metsään jos sillä ihmisellä on yhtään järkeä päässä, sanoin tyytyväisenä. Mahtaisi Siiri ilahtua. Unohduin hetkeksi tuijottamaan Juhaa, ajatellen, ettei hän kovin tosissaan ollut voinut minua jahdata kun ei kerran vaikuttanut millään tavoin vaivaantuneelta seurassani, mutta sitten havahduin ja ravistin mietteet nopeasti pois.
- Lähdetäänkö me jo kotiin? ehdotin Veskulle.
- Kai me ollaan osamme saatu, hän totesi ja kaivoi mukistaan viimeiset rusinat.
- Tulkaa te meille aattoaamuna, Lasse sanoi, että semmoinen on ollut tapana, kutsuin. Molemmat miehet katsoivat minua ihmeissään, sitten Juha nyökkäsi.
- Onhan se. Kyllä me tullaan, kiitos.

Lassen ja Ketojen lisäksi meille tulisivat jouluaattona Riikka ja Ilja. He olivat menossa illaksi kotiin Hankoon Riikan kyydillä, mutta kävisivät matkalla meillä. Jinna ja Villekin suostuivat tekemään pienen sadan kilometrin mutkan matkallaan Jinnan vanhempien luo joulunviettoon. Ilse ja iskä ja Karoliina ja Miila ja Lauri eivät jouluna vierailisi, vaan kyläilivät pari päivää aiemmin kun olimme osuttaneet Dannin kaksivuotissynttärit edelliseksi sunnuntaiksi.

Tunsin itseni joulumuoriksi kun nousin ennen Dannin ja Alissan heräämistä laittamaan riisipuuron uuniin ja viemään hevosille aamukaurat. Oli juhlava olo, mutta itse asiassa olin onnellinen että joulu oli lopultakin tullut ja pääsisin kohta töihin. Kotiäiteys ei vaan sopinut minulle, pari viikkoa oli ihan maksimi ennen kuin aloin kiivetä seinille. Pääni oli jo täynnä suunnitelmia Nikin varalle, miten me lopultakin saatuamme kunnon valmennusta voisimme alkaa kisata järjestelmällisesti ja isompia luokkia. Ehkä jossain vaiheessa keksisin miten pääsisimme kokeilemaan maastoesteitäkin ja ehkä uskaltaisin sitten ensi kesänä kenttäkisoihin.

Ne olivat melkoisen miellyttäviä ajatuksia tuumailla jouluaamuna tallissa, jonka Siiri oli käynyt koristelemassa havunoksilla ja joulukoristeilla ja kuivatetuilla reikäleivillä. Puin Nikin joulun kunniaksi punaiseen loimeen. Mustilla ei niin naisellisia värejä ollut, mutta sillä oli yksi vihreä ja laitoin sen. Kun ne olivat turvallisesti tarhassa ja riimunnaru porttiin sidottuna lukon varmistukseksi palasin talliin ja ripustin molempien karsinoihin rivin rinkeleitä paalinarunpätkään, siivottuani ne tietysti ensin.

Vesku ja Danni ja Alissa tulivat alas yläkerrasta samalla kun minä astuin takaisin sisään, joulun kunniaksi olin jättänyt tallisaappaat terassille sen sijaan että olisin tuonut ne sisään asti levittämään turvetta ja saulavaa lunta, pitäisi muistaa piilottaa ne ennen kuin vieraita alkaisi tulla. Vai antaisivatko ne vain pikantin jouluisen maun sisääntuloon? Pitäisi harkita.
- Puuro ei oo kyllä vielä valmista, sanoin huomenen sijasta.
- Hyvää joulua! huusivat Danni ja Alissa kuorossa. Niiden kasvoista näkyi, etteivät ne oikein tajunneet mitä sanoivat, ne pälyilivät toisiaan kuin turvaa hakien ja miettien mahtoiko se mennä oikein. Veskun oli täytynyt harjoittaa niitä äsken yläkerrassa.
- Hyvää joulua! sanoin ja lysähdin lattialle niiden eteen liikuttuneena ja halasin kumpaakin. Niillä oli päällään mekot ja sukkahousut joulun kunniaksi ja mieleeni tuli, että voisin itsekin vaihtaa verkkarit johonkin muuhun ennen kuin puurovieraita alkaisi tulla. – Ja sullekin, muistin ja vilkaisin ylöspäin Veskua.
- Samoin, hän sanoi ja ojensi kätensä auttaakseen minut ylös. – Jos me ei saada puuroa niin mitä me saadaan?
- Kahvia. Jos likat söisi vaikka vähän jugurttia niin ne jaksaa odottaa puuroa. Ja vieraita.

Ehdin hyvin juoda kahvia ja vaihtaa vaatteet edustavammiksi ennen kuin Riikka ajoi pihaan. Olin iloinen, että he ehtivät ensimmäisinä ja hilpaisin terassille vastaan. Riikka näkyi läksyttävän Iljaa jostain ja tönäisevän tämän syliin ison kassin ennen kuin he lähtivät tulemaan autolta.
- Jätkällä ei ole käytöstapoja sen vertaa että raahaisi painavimmat, Riikka puhisi kiivetessään portaita.
- Mutta kun mulla oli jo yksi, Ilja valitti ja yritti heilauttaa ranteessaan roikkuvaa pientä muovikassia, onnistumatta, koska hän kantoi molemmin käsin suunnattoman suurta.
- Pannaanko lahjat jonnekin piiloon joulupukille vai tuodaanko sisään? Riikka kysyi asiallisesti ja osoitin paremman ajatuksen puuttuessa terassin nurkkaa. Dannia ja Alissaa ei ehkä vielä tässä iässä häiritsisi vaikka joulupukki tulisikin raahaten suunnatonta Anttilan kassia.

Ilja ei malttanut tulla syömään puuroa vaan painui olohuoneen lattialle painimaan Dannin ja Alissan kanssa ja Riikka ja Vesku ja minä vaihdoimme kuulumisia keittiössä, kunnes pihalta kuului taas auton ääntä ja kurkistin verhon raosta.
- Jinna ja Ville ja Leksa. Ja Lassekin tulee näköjään heti perässä.
- Tehdään tilaa, sanoi Riikka nousten tyhjän lautasensa kanssa, Vesku meni avaamaan oven ja sitten olikin tupa melkein täynnä. Jinna kuiskutti jättäneensä terassille pussillisen paketteja ja vastasin, että heidän ei ollut lähtemistä ilman että antaisin vierashuoneesta vaihtarit mukaan.

- Tää on ihanaa, sanoin Veskulle kun kaikki olivat saaneet lautaset eteensä ja ehdin nojautua häneen hetkeksi aikaa. Hän puristi minua nopeasti vyötäisiltä ja soi minulle sellaisen hymyn, että se lämmitti minua varpaita myöten. Sitten minun piti irrottautua, sillä ovi kävi taas.
- Hyvää joulua! sanoi Joonas tomerasti kävellessään ensimmäisenä sisään loppuperhe hitaammin perässään. En yllättynyt kun Saaralla oli taas sylissään muutama joulukukka-asetelma. Hän asetti ne eteisen lipastolle ja yllätyksekseni halasi niin Veskua kuin minuakin.
- Hauskaa joulua, ja nyt täytyy jo sanoa että kiva kun te olette olleet tässä. Mä vähän pelkäsin millaisia lapsia tähän tulee vahdittavaksi kun Ali kertoi matkustavansa ja että joku lapsuudenystävän tytär tulee talonvahdiksi asumaan, Saara sanoi.
- Ai, sanoin ihmetellen. Eipä ollut tullut mieleeni, että joku oli jännittänyt meitä. – Ei me nyt ehkä ihan lapsia enää olla…
- Ihan kakaroitahan te olette, nauroi Juha ja halasi minua, Veskua hän ei tohtinut.
- Vanhus, tuhahdin ja irrottauduin nauraen ennen kuin Jinna näkisi.

Oli omituista kuunnella joulurauhan julistusta kun talo oli täynnä väkeä, jotka juttelivat keskenään kovaan ääneen ja nauroivat kuin paremmissakin iltajuhlissa. Onneksi olin laittanut kännykkäni herättämään niin, että muistin kääntää television kanavaa oikeaan aikaan. Joonas tosin yritti laittaa hanttiin, mutta hiljensin hänet kipakasti.
- Nyt kuunnellaan miten joulu alkaa. Että hyss!

Sen sanoin niin kovaa, että muukin väki kuuli ja kaikki kääntyivät tuijottamaan ensin minua ja sitten TV:tä. Nolostuin hiukan, mutta sanoin sitten, että joulurauhan kuunteleminen kuului tästedes perinteisiin.
- Tuolla teilläkin on kai sitten joulurauha niin että lähdetään ajamaan, sanoi Riikka potkaisten kevyesti Iljaa, joka makasi tällä hetkellä mahallaan telkkarin edessä ja syötti puuroa vuorolusikallisin Dannille, Alissalle ja omaan suuhunsa.

Lasse lähti myös ja kuiskasi salaperäisesti eteisessä, että palaisi kuudelta, kuten olimme sopineet. Yhtäkkiä kaikki olivatkin lähdössä ja minä sain sujahdella vierahuoneeseen hakemaan viemisiä toisenkin kerran. Jinna seurasi minua kuin varjo kun pääsi jalkeille sohvasta.
- Te halasitte, mä näin! hän sanoi vihaisesti. Minä ojensin hänelle kassin, jossa oli paketteja Leksalle ja vanhemmillekin ja hymyilin kuin madonna.
- Kaikki on järjestyksessä, sanoin.
- Niin just, vaan kenen mielestä?
- Sun mielestä, ja kaikkien, lupasin ja halasin häntä joulun kunniaksi, vaikka olisin kyllä halannut muutenkin. Jinna taisi uskoa, sillä hänen kasvoilleen levisi helpottunut hymy.
- Hienoa, paras joululahja mitä oisit voinut antaa.

Talo tuntui autiolta kun kaikki olivat menneet, hiljaisuus tuntui särkevän korvia vaikka televisiokin oli auki.
- Mennään päikkäreille likkojen kanssa, Vesku ehdotti ja minusta se kuulosti oikein hyvältä idealta. Kiipesimme yläkertaan ja riisuimme juhlamekot siistiksi läjäksi sängynpäätyyn, paitsi tietysti Vesku, sitten asetuimme riviin parisängyllemme. Danni ja Alissa eivät voineet ymmärtää sitä ollenkaan, arvata saattaa nukuttiko niitä siinä vähääkään. Meidän sänkymmehän oli peuhaamista varten.
- Okei, omiin sänkyihin sitten, tuskastuin. Kyllä minä osaisin nukkua ilman niitäkin.
- Mä nukun! sanoi Danni salamannopeasti, heittäytyi jäykäksi selälleen ja pisti silmänsä kiinni. Kesti noin kaksi sekuntia ennen kuin toinen silmäluomi raottui ja sitä alkoi naurattaa, mutta muutaman yrityksen jälkeen molemmat alkoivat kuin alkoivatkin hengittää rauhallisemmin. Minuakin väsytti, mutta nukahtamisen sijasta päässäni pyöri vain että miten saisin kaikki laatikot mahtumaan uuniin lämpiämään yhtaikaa.

- Nukutko sä? Vesku kuiskasi.
- En, sanoin avaamatta silmiäni. Sitten kuulin ja tunsn patjan liikkeestä, miten hän nousi ylös ja kiersi minun puolelleni sänkyä, juuri kun olin avaamassa silmäni sain suukon.
- Jaha, sanoin enkä voinut olla hymyilemättä. Nostin käteni hänen niskansa ympärille.
- Mä muutin mieleni, ei muakaan nukuta, hän sanoi ja liikutti sormeaan kevyesti seuraillen rintsikan olkainta.
- Haluatko sä kenties kantaa mut metsään kuin villi apinamies?
- Ei kun mä ajattelin tyttöjen huoneen sohvaa.
- Kuulostais hyvältä, mutta varovasti tai ne herää…
Vesku nosti minut hitaasti syliinsä niin että patja tuskin liikahti ja minä pidätin kikatusta joka oli väkisin tulossa, se olisi herättänyt lapset varmasti. Tukahdutin sen Veskun kaulaan enkä päästänyt irti edes sitten kun pääsimme lastenhuoneeseen asti.
- Loistava ajatus, kehuin häntä ja aloin avata nappia hänen housuistaan.

Lähettäjä: Pingo 
Päivämäärä:   16.7.09 21:48:00

Minäkin täällä edelleen. Välillä kyllä jää pätkiä lukematta kun vasta ne tuolta sivuilta lukaisin :P eikä mulla oikeen välähdä mitään kommentoitavaakaan.. mut pitäähän tätä nostella aina välillä etusivulle ;)

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   16.7.09 22:25:18

Joo,ja joka kommenttiin voi aina vastata uudella luvulla, niin saadaan tää joskus loppuun :)
(Enää reilut tuhat sivua jäljellä!!!)
--------------
97.

Lähdin intoa täynnä töihin joulun jälkeen. Kesällä olin kiertänyt muutamilla eri osastoilla pienessä terveyskeskuksessa ja nyt palasin niistä yhdelle, joka ei silloin ollut erityisemmin jäänyt mieleen. olisinko pari päivää ollut siellä sijaisena. Yksikään naama ei näyttänyt tutulta, kun tapasin henkilökuntaa aamuraportilla, mutta iltavuoroon tuli nuori hoitaja jonka muistin. Olin kesällä kuvitellut häntä kesäapulaiseksi kun hän näytti niin nuorelta, mutta täällä hän vaan edelleenkin pyöri.
- Sinä näytät nuorelta, oletko edes valmistunut vielä? kysyi sen sijaan minua perehdyttämään määrätty Paula. Hän oli ehkä kolmikymppinen, pullea, kauniskasvoinen blondi, joka huokui tehokkuutta.
- Mulla on puolitoista vuotta vielä, mutta mä luen kyllä lääkäriksi, sanoin minä.
- No kai sä näistä töistä silti selviät? Paula kysyi epäluuloisena.
- Mä osaan pistää ja jakaa lääkkeitä, älä sitä epäile, tokaisin. Paitsi että olin nuori uudet työkaverit yleensä kuvittelivat että olin viettänyt koko opiskeluaikani luentosalissa, kun kuulivat että olin lääkiksessä enkä sairaanhoito-oppilaitoksessa. Olisin voinut tietysti sanoa, että olin ollut sairaalassa töissä jo abikeväästä lähtien, mutta en aina jaksanut. Kai ne sen huomaisivat jossain vaiheessa.

Huomasivat ne, ainakin iltapäiväkahvilla Paula jo haastatteli minua kuin uutta parasta ystäväänsä. Hän oli riemastunut kuullessaan, että minulla oli lapsia viereisessä päiväkodissa, niin hänelläkin. Vastailin lyhyesti ja vältellen, sillä olin kuullut tarpeeksi naljailua yltiöylpeistä vanhemmista jotka pitkästyttivät kaikki kuuloetäisyydellä kertomalla jokaisen ihastuttavan yksityiskohdan kullannuppujen hampaista uusiin sanoihin ja ummetukseen. Olin itsekin ollut pitkästymässä semmoisessa tilanteessa useammin kuin kerran ja yritin epätoivoisesti keksiä jonkin muun puheenaiheen kun se kesältä tuttu nuori likka käveli sisään. Hänellä oli pitkät mustat hiukset ja hän lantusteli kaikessa rauhassa, vaikka iltavuoro oli alkanut jo lähes puoli tuntia sitten.
- Sä olet taas myöhässä, Vida, sanoi yksi sairaanhoitajista ankarasti, muttei onnistunut hätkäyttämään tyttöä.
- Mä jäin suustani kiinni yhden omaisen kanssa, hän sanoi huolettomasti ja kaatoi itselleen kahvia ja reilusti kermaa sekaan.

Hän vaikutti mukavan rempseältä ja raikkaalta vaihtelulta tänne. Päätin tutustua häneen paremmin, kunhan vaan ehtisin. Se päivä ei kuitenkaan ollut tänään vaan vuoroni päättyessä Paula teki minulle seuraa matkalla päiväkotiin.
- Mä en ymmärrä kuinka me ei olla koskaan törmätty toisiimme täällä, vanhempainillassa eikä edes joulujuhlassa? hän ihmetteli.
- Mä en ole ollut kummassakaan, selitin.
- Miten ihmeessä et?
- No, mulla oli varmaan jotain kouluhommia… ja joulujuhlat me kyllä unohdettiin kun mä olin lomalla, tunnustin. Paula katsoi minua kuin olisin sanonut unohtaneeni viettää joulua. – Mä olen varmasti nähnyt sut joskus täällä tuomassa tai hakemassa, jatkoin kiireesti.
- Ihme olisi jos ei koskaan olisi nähty, Paula myönsi ja sitten olimmekin jo päiväkodin portilla.

Lapset olivat ulkona tähän aikaan ja Paulan luo juoksi vähän Dannia ja Alissaa isompi poika, jonka haalarista hän alkoi touhukkaasti puhdistaa lunta.
- Missä sisko on? hän kysyi ja poika huiskaisi välinpitämättömästi johonkin suuntaan. Minä hain katseellani Dannin pinkkiä ja Alissan punaista haalaria ja bongasin ne kauempana pihassa. Lapsia oli ehkä vähän tavallista vähemmän tänään, monet vanhemmat olivat varmaan lomalla joulun ja uudenvuoden välin.
- Hei lapset, mennään kotiin! huikkasin ja kävelin hakemaan tyttöjä. Olin helpottunut kun ne tänään olivat valmiita lähtemään. Aina ne eivät olleet, eikä olisi ollut hauskaa Paulan nähden raahata niitä kirkuvina autoon.
- Ai nämä on sinun, hän kujersi kun kiirehdimme ohi portille. – Kaksosetko?
- Nyt meillä on vähän kiire, sanoin, sillä en missään nimessä halunnut jäädä tekemään Alissan sukuselvitystä tarhanportille.
- Selvä, nähdään huomenna töissä! Paula sanoi vilkuttaen iloisesti, samoin teki hänen pikku poikansa.

Vesku ehti kotiin pian meidän jälkeen ja näytti olevan vähän omissa ajatuksissaan.
- Missä maailmassa sä oikein olet? kysyin ruokapöydässä ja tökkäsin häntä varpaallani pöydän alitse. Hän hätkähti.
- Mä soitin Hannalle tänään, hän sanoi anteeksipyytävästi ja minä hätkähdin vuorostani.
- Ja mitähän Hannalle mahtoi kuulua? kysyin silkinsileällä äänellä. Hittoako hän sille nartulle meni soittelemaan, jos sen jälkeen ei nähnyt eikä kuullut mitään muuta? Sitten säikähdin. Eihän Hanna ollut ruvennut kylvämään mitään epäilyksensiemeniä minua kohtaan? Hiton akka, siitä saattoi uskoa mitä vaan.
- Hanna sanoi, että sillä olisi hyvä rako ottaa Musti heti uudenvuoden jälkeen.

Huokaisin samalla sisäänpäin helpotuksesta kun kulmakarvani vetäytyivät väkisin ryppyyn. Vesku oli puhunut koko syksyn, että lähettäisi Mustin kevätpuolella Hannan luo kuukaudeksi tai niillä main saamaan oikein asiantuntevaa koulutusta ennen kevään kisoja. Olin hymistellyt ja nyökytellyt ja ajatellut että sehän oli sitten joskus kaukana tulevaisuudessa. Nyt se tulevaisuus olikin yhtäkkiä parin viikon päässä. Vesku kävisi varmaan siellä vähän väliä myös seuraamassa tilannetta ja Niki jäisi yksin. Tosin olimme järkeilleet, että ei se ehkä kuolisi ikävään, kun ei se kerran ollut mikään seurallinen hevonen.
- Sitten sen kai pitää mennä, sanoin vain.
- Joo, jos sillä on nyt aikaa niin parempi viedä se heti, Veskukin sanoi. – Ja nyt mä käyn vähän ratsastamassa.

Noin tuntia myöhemmin lähdimme tyttöjenkin kanssa talliin hoitelemaan Nikiä ja ehdin kerrankin harjata sen itse ennen kuin Siiri ilmestyi, ensimmäistä kertaa joulunpyhien jälkeen.
- Arvaa mitä mä sain joululahjaksi! hän melkein kiljui tullessaan sisään, mutta olin jo kuullut hänen innokkaan äänensä ulkoa kun hän selosti Veskulle kentänlaidalta ratsastustunneista. En raaskinut viedä häneltä kertomisen iloa sanomalla, että tiesin jo vaan annoin hänen kertoa.
- Mulla on ensimmäinen tunti seitsemäs tammikuuta ja mä varmaan kuolen jännityksestä ennen sitä! Mitä jos mä en osaakaan mitään!
- Mutta osaathan sä.
- Jos mä en saa koko hevosta edes ravaamaan? Tai jos se kääntyy minne haluaa?
- Sun pitää varmaan käyttää vähän ronskimpia apuja kuin Nikin kanssa, myönsin.
- Mua jännittää ihan hirveesti! Jos kaikki muut osaa paljon enemmän kuin mä?
- Hyvin se menee ja ellei mene niin varmaan se opettaja etsii sulle sopivamman ryhmän. Haluatko sä selvittää Nikin harjan ja hännän? tarjosin kun hänen kroppansa tuntui kaipaavan tekemistä ja Siiri kävi innostuneena niiden kimppuun. Lähdin lastaamaan iltaheiniä ja vilkuilin samalla miten hän vaaleat letit puoliksi purkautuneina, kuten melkein aina, kampasi Nikin otsatukkaa. Ilmeet hänen kasvoillaan vaihtelivat innostuneen ja huolestuneen välillä ja päätin, että minun pitäisi kyllä päästä katsomaan ainakin ensimmäistä tuntia, jos vaan jotenkin onnistuisin sen järjestämään niin, ettei minun tarvitsisi ottaa tyttöjä mukaan. Epäilin etteivät ne jaksaisi olla kokonaista tuntia aiheuttamatta häiriötä maneesin katsomossa.

Viihdyin töissä ja parissa päivässä olin päässyt osaston hommiin ja päivärytmiin sisään, vaikka vähemmän olin ollutkin tällaisilla osastoilla missä potilaat olivat ihan tavallisia ihmisiä eivätkä höpsähtäneitä vanhuksia, joita piti estää vaeltamasta karkuun omissa muistoissaan. Suuri osa toki oli vanhuksia täälläkin, sellaisia jotka oli laitettu säilöön vuodeosastolle kun eivät enää pärjänneet kotona vaikka pää toimikin.

Työkaverit olivat semmoisia kuin yleensäkin. Olin jo alistunut siihen, että joukossa oli aina muutama joita tuntui sisäisesti syövän se, että olin lukemassa lääkäriksi enkä sairaanhoitajaksi ja sellaiset piruilivat piilotellusti eikä sille asialle voinut mitään. Onneksi tämä olisi viimeinen keikkani sairaanhoitajana, jos vaan saisin erinäiset kevään kursseista suoritettua. Kun minulla olisi niistä maininta saisin kesällä jo toimia lääkärin sijaisena. Ajatus tuntui hurjalta ja nipisti vatsassa aina kun se tuli mieleen, mutta kuten tavallista, onnistuin hyvin lohduttamaan itseäni sillä, että Veskukin oli selvinnyt siitä, ja samoin Lauri ja Annukka ja muut tuttavamme. Miksen siis minäkin?

Vida, se mustahiuksinen kapinallinen, osoittautui hauskaksi tyypiksi. Hän oli kyllä nuori, muttei ihan niin nuori kun olin kuvitellut vaan parikymppinen, ylikin.
- Mä jämähdin tänne kirjotusten jälkeen enkä mä täältä taida minnekään lähteäkään, hän selitti.
- Mikset sä hae kouluun jos kerran meinaat jäädä hoitoalalle? ihmettelin. Hän nauroi.
- Voi kuule, sitähän mä olen tässä koko ajan tehnyt. Ei ne vaan ole huolineet mua millään kerralla. Mutta ei se mitään, kohta mulla on niin paljon työkokemuspisteitä, että pääsen niillä sisään.

Paula oli myös tykästynyt minuun tajutessaan että olin kohtalotoveri, nuori äiti. Ei minulla ollut mitään häntä vastaan, mutta hän ei osannut jutella oikein muusta kuin lapsista. Iiro ja Viivi olivat hänen elämänsä keskipisteitä, joiden mukaan aurinko nousi ja laski ja minä aloin potea huonoa omatuntoa kun kuuntelin miten säänneltyä ja virikkeellistä heidän elämänsä oli. Musiikkikerhoa ja vauvauintia ja tenavajumppaa harva se ilta. Paula yritti kovasti houkutella meitä mukaan äiti-lapsi-kerhoon, joka ymmärtääkseni oli sitä, että lapset laitettiin leikkimään keskenään ja äidit saivat juoda kahvia ja jutella. Kiva idea, jos oli uusi paikkakunnalla eikä tuntenut ketään, mutta kieltäydyin silti.
- En mä ehdi mihinkään iltaisin, kotona riittää hommaa ihan tarpeeksi, sanoin pahoitellen ja toivoin että se kuulostaisi oikein aidolta.
- Niin, näin vuorotöissä ei aina pääse silloin kun haluaa, Paula sanoi pahoillaan. - Mutta olisihan siinä sullekin tekemistä joskus kun sun mieskin kerran on vuorotöissä.
- Siinä on ihan tarpeeksi kun ruokin noi ja hoidan hevoset jos Vesku on töissä, sanoin minä. Ajatus menosta ventovieraiden rouvien joukkoon kahden uhmaikäisen kanssa ei houkutellut minua, olin tainnut vähän erakoitua syksyn kuluessa.

Vuodenvaihteen Vesku joutui olemaan töissä, vastapalvelukseksi jouluaaton vapaasta, kai, ja niin minäkin. Onneksi emme sentään uudenvuodenaattona olleet iltavuorossa, sillä emme tienneet miten hevoset reagoisivat ilotulitteisiin, emmekä sitäkään, miten aikaisin niitä ruvettaisiin täälläpäin paukuttelemaan ja miten ne kuuluisivat meille asti. Olisi parasta tuoda ne ajoissa sisään talliin turvaan.

Juhlimisen saisi unohtaa kun joutuisimme molemmat seuraavana päivänä töihin, emmekä uskaltaneet edes ottaa vastaan naapurien kutsua tulla illalla syömään. Eihän voinut tietää joutuisiko yhtäkkiä ryntäämään talliin peittelemään ikkunoita tai rauhoittelemaan hevosia.
- Tulkaa te meille syömään sen sijaan, Vesku kutsui hövelisti, tapansa mukaan minulta kysymättä, kun tapasimme Saaran kaupassa.
- Sä saat sitten kokata, sanoin minä kun Saara oli luvannut, että he tulisivat ja jatkanut matkaansa.
- Tehdään vaan kaks pizzaa yhden sijaan, se siitä, Vesku sanoi huolettomasti. – Onhan se nyt kiva että uudenvuodenaatto ei ole ihan tavallinen ilta.
- Sä olet kyllästynyt tuijottamaan mun naamaani, murjotin.
- Niin, kun se on noin hemmetin ruma ja kaikkea, Vesku nauroi ja nipisti minua leuasta.

Minä ja tytöt ehdimme ensin kotiin uudenvuodenaattona, neljän aikoihin, ja menimme suoraan tallille. Kylällä oli jo kuulunut paukahduksia siellä täällä ja vaikka täällä en juuri nyt kuullutkaan mitään kuvittelin hevosten näyttävän pikkuisen levottomilta.
- Menkää talliin odottamaan, ettei Musti tallo teitä, sanoin tytöille. – Tai katsokaa tuolta kentällä.
- Me katsotaan, sanoi Danni ja vein ne kentän aidan luo. Asetin kummankin toisen käden aitaan kiinni ja uhkailin kammottavalla kuolemalla jos ne siitä irtoaisivat. Sen ne ehkä muistaisivat tarpeeksi kauan, se oli kyllin yksinkertaisesti sanottu.

Kun talutin Mustia tallipihan yli kuului jostain kova kaikuva pamaus ja ehdin jo kuvitella, että nyt se lähtisi häntä tötteröllä jonnekin tuntemattomaan suuntaan eikä palaisi ikinä. Se kuitenkin vain jähmettyi paikoilleen, hätkähti ja niiasi ja se siitä. Nikiä hakiessani ei paukkunutkaan ja kun olin sen kanssa tallin ovella huusin tytöille, että nyt he voisivat päästää aidasta ja tulla sisään. Siinä vaiheessa Veskukin jo ehti töistä kotiin.

Kedot tulivat jo seitsemän aikaan ja söimme pizzaa mahat täyteen ja sen jälkeen pelasimme Alin kirjahyllystä löytynyttä Trivial Pursuitia, joka näytti antiikkiselta, ja osa kysymyksistä olikin. Siiri pelasi vähän aikaa mukana mutta kyllästyi, kun kysymykset eivät olleet ihan junioritasoa ja meni katsomaan telkkaria. Me jäimme kiistelemään urheilukysymysten oikeista vastauksista, tai Vesku ja Juha, semmoisista että kuka on maailman paras mäkihyppääjä. Saara ja minä tuijottelimme kattoon ja ulos ja hätkähdin. Joku oli tulossa pihaan, auton valot näkyivät puiden välistä.
- Kuka hitto on liikkeellä tähän aikaan uudenvuodenaattona? ihmettelin ja menin ovelle. Ei ainakaan kukaan ollut ilmoittanut tulevansa yllätysvierailulle.

Auto ajoi pihaan, se näytti niin suurelta, että luulin sitä ensin poliisiautoksi, mutta tarkemmin katsoen tämä oli tummempi ja siinä oli kunnon keula ja konepelti toisin kuin maijassa. Ei se kuitenkaan pysähtynyt, ajoi vain reippaasti kierroksen pihalla ja kääntyi palaamaan takaisin.
- Joku oli eksyksissä, arvelin kun palasin takaisin sisään.
- Tai joku kävi tarkistamassa kannattaako tulla varkaisiin, ehdotti Juha. Katsoin häntä säikähtäneenä.
- Onko täällä semmosia liikkeellä?
- Aina niitä on kun on juhlapyhiä.
- Mitä jos ne meneekin seuraavaksi teille sitten?
- Siellä on valot päällä, tuskin ne viitsii yrittää sisään. Jatketaan nyt peliä, hei. Mä olen voittamassa.
- No piru vie, mutisin minä. Saara ja Juha olivat paha vastus tässä pelissä. Yleensä Vesku ja minä olimme suunnilleen voittamattomia, Miila esimerkiksi ei viitsinyt enää edes pelata meidän kanssa, mutta tänään näytti pahasti siltä että häviäisimme surkeasti. Toisaalta ihmekös tuo jos vastapelureilla oli kotonaan Nurmijärven sivukirjasto eikä pelkästään koristeena.

- Mun täytyy nyt luovuttaa, mun täytyy mennä laittamaan tytöt nukkumaan, huokaisin kun Saara sai kohta kaikki kakunpalat kasaan.
- Anna niiden valvoa, nythän on uusivuosi, sanoi Vesku.
- Mutta sitten ne on pikku paholaisia aamulla kun ne pitäisi viedä hoitoon.
- Mähän menen vasta iltavuoroon, mä voin viedä ne. Mutta mä käyn katsomassa hevosia, Vesku sanoi nousten ylös.

Kävin kuitenkin olohuoneessa katsomassa mitä siellä tapahtui. Joonas oli unohtanut olevansa iso poika ja peuhasi Dannin ja Alissan kanssa sievästi ja hillitysti Siirin katsellessa televisiosta jotain konserttia. Ehkä ne voisivat tosiaan valvoa vielä, kun kerran olivat pirteitä ja hyväntuulisia.
- Mitäs sitten? kysyin palatessani keittiöön ja istuessani alas. Peliä pitäisi tietysti periaatteessa jatkaa vielä vähän aikaa, vaikka Saara oli vastannut joka alueeseen oikein hän ei ollut vielä voittanut. Muillakin saattoi olla mahdollisuus.
- Otetaan lisää viiniä, sanoi Saara ja avasi toisen pulloista, jotka he olivat tuoneet tullessaan. Hän näytti viihtyvän erinomaisesti, enkä uskonut sen johtuvan vain siitä että hän oli voitolla pelissä. Uskoin hänen ihan oikeasti pitävän meistä.
- Haluatteko te saunaan? keksin minä. – Mä voisin käydä laittamassa sen päälle.
- Sä yrität lopettaa pelin, ettet joutuisi tunnustamaan hävinneesi, sanoi Juha ja vilkaisi minua ovelan näköisenä.
- Enkä, suutuin. – Mulla menee viisi minuuttia kellarissa, jatketaan sitten. Ettekä lue kysymyksiä etukäteen!

Saunomisen organisoiminen veikin sitten oikeastaan lopun iltaa. Vesku ja Juha ja Joonas menivät ensin, sitten me naisväki. Minä kylvetin Dannin ja Alissan pikaisesti ja vein ne yläkertaan Veskun hoiviin palatakseni itse saunomaan kunnolla Siirin ja Saaran kanssa. Istuimme siellä oikeastaan kamalan pitkään. Juttelimme Siirin koulusta ja tulevista ratsastustunneista ja minä kerroin äiti-lapsi-kerhosta mihin Paula töistä oli yrittänyt minua houkutella.
- Oletko sä koskaan käynyt semmosessa? kysyin Saaralta, joka puisteli päätään.
- Mä en ole niin seurallinen ihminen. Mä käytän mieluummin aikani kirjojen kanssa kuin ihmisten.
- Ja minä hevosten, sanoin tyytyväisenä, kun en ollutkaan niin erilainen kuin miksi olin itseni jo vähän aikaa ehtinyt tuntea. Olin tyytyväinen myös siitä, etten ollut mennyt pilaamaan tätä orastavaa ystävyyttä menemällä sänkyyn Saaran miehen kanssa.

Lähettäjä: Pingo 
Päivämäärä:   17.7.09 08:41:37

Hehe, silläpä minä näitä turhia kommentteja kirjottelenkin ;)

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   17.7.09 17:13:50

Niinpä :D
----------
98.

Siirin ratsastustunti oli torstaina kuudelta. Vesku oli iltavuorossa ja oli vienyt Dannin ja Alissan päiväkotiin vasta lähtiessään, joten minä en hakenut niitä töistä päästessäni. Ne saisivat viihtyä siellä iltavuorossa tänään, jotta pääsisin ratsastuskoululle katsomaan miten Siiri pärjäisi. Kävin vain kotona vaihtamassa ylleni lämpimämmät vaatteet, sitten otin hevoset talliin sillä oli hyytävä, räntäinen keli ja jäin odottelemaan, että Kedot hakisivat minut kyytiin.

Sain ahtautua takapenkille Siirin ja Joonaksen turvaistuimen lisäksi. Siiri tuskin tervehti, mistä päättelin, että hän oli kuolemaisillaan jännitykseen. Mietin puolen matkaa kutittaako häntä, mutta en sitten uskaltanut. Tyttö olisi voinut vaikka tintata.
- Onko ne sun luokkakaverit siellä tänään? uskalsin sentään varovaisesti kysyä. Siiri nyökkäsi.
- On ne, ne halusi tulla katsomaan mun tuntia. Nyt mä kyllä toivon etten olisi sanonut mitään niille.
- Ehkä ne olisi olleet siellä muutenkin, ehdotin, jottei Siiri nyt suomisi itseään turhanpäiten liikaa. Hän ei vastannut.

Kävelimme koko joukkue talliin Siirin perässä, Saara, Juha, Joonas ja minä. Tiesin, että se antoi auttamattoman alkeiskurssilaismaisen vaikutelman, mutta Siiri ei tuntunut panevan pahakseen vaan tarrasi käteeni kun käännyimme satulahuoneen oven vieressä roikkuvaa ilmoitustaulua. Siinä roikkui tuntilista ja meidän molempien silmät haravoivat nimiä.
- Kainu, Siiri luki ja henkäisi.
- Tiedätkö sä millanen se on?
- Joo, suomenhevonen, pieni, aika kiltti. Kyllä mä varmaan sille pärjään.
- Kato, se on tunnilla jo, joku menee sillä nyt viidestä kuuteen, osoitin minä.

Siiri näytti taas enemmän omalta itseltään ja sanoi menevänsä maneesiin katsomaan edellisen tunnin loppua. Juha ja Saara ja Joonas, joka piti nenästään kiinni, menivät myös, mutta minä halusin tehdä nopean kierroksen tallissa. Uudet tallit olivat aina mielenkiintoisia. Tässä nimenomaisessa olin monestikin käynyt sisällä sen verran, että tiesin missä vesiboksi oli, mutta sen enempää en ollut ehtinyt enkä kehdannut katsella ympärilleni, kun olin ollut vain kisavieraana. Nyt katselin joka nurkan ja luin joka nimikyltin. Näytti siltä, että täällä oli paljon suomenhevosia. Karsinat olivat sopivan kokoisia, mutta tallin tumma väritys teki jotenkin vähän tunkkaisen vaikutelman. Muuten kaikki oli asiallista ja kohdallaan, mutta väristä tein henkisen muistilapun vastaisen varalle. Kun me ostaisimme sen hevostilan siellä olisi vaaleaa ja valoisaa.

Kun olin tutkinut kaiken vaikuttavaa satulahuonetta myöten lähdin maneesiin. Edellisen tunnin ratsastajat käänsivät juuri hevosiaan kaartoon ja kun kiipesin katsomoon näin, että Siirin kaverit olivat löytyneet ja istuivat tämän molemmin puolin alimmalla penkkirivillä. Saara ja Juha ja Joonas istuivat vähän ylempänä ja kiipesin sinne heidän viereensä kun tyttökolmikko nousi seisomaan.
- Me tullaan auttamaan sua, toinen tytöistä sanoi Siirille innokkaasti ja päättelin, että minun oli parempi pysyä sivussa. Paremmin nuo tytöt tiesivät tallin tavat kuin minä, enhän edes tiennyt mikä noista hevosista oli Kainu.

Se oli pieni punarautias tähtipää. Siiri taputti sitä silmien väliin ja mittaili jalustinhihnoja pitkin käsivarttaan todeten ne kai vähän lyhyiksi, sillä hän pidensi niitä ennen kuin nousi selkään. Sitten näinkin, miten jännitys alkoi valua hänen kasvoiltaan pois ja huomasin itsekin huokaisevani helpotuksesta.
- Mitä? kysyi Juha vieressäni.
- Siiri lakkasi jännittämästä, sanoin ja katsoin, miten hän käänsi hevosensa uralle.

Vähän niin kuin olin epäillytkin Siirillä oli hankaluuksia apujen kanssa. Hän yritti siirtää hevostaan raviin kun käskettiin ja näin, miten hänen ilmeensä muuttui yllättyneeksi kun mitään ei tapahtunut. Hetkeä myöhemmin hän jo käytti pohkeitaan niin, että se näkyi katsomoon asti ja sai toivotun lopputuloksen. Rankkaa se kyllä näkyi olevan. Vähän ajan kuluttua hän jo punoitti kasvoiltaan. Opettaja ei tuntunut juuri noteeraavan hänen yrityksiään, kehotti vaan ohimennen parantamaan tahtia ja keskittyi itse korjaamaan parin tytön kevennystä oikeaksi. He jatkoivat uraa pitkin ravaamista ainakin kymmenen minuuttia ilman sen kummempia tehtäviä, kaikki kahdeksan, ja minua alkoi suoraan sanottuna kyllästyttää. Olivatko tunnit olleet näin tylsiä silloinkin kun minä olin itse käynyt ratsastuskoulussa?

Parikymmentä minuuttia voltteja harjoitusravissa, ja sitten opettaja käski valmistautua laukannostoon. Huomasin puristavani käsiäni nyrkkiin oikeastaan vasta kun Juha liikahti vieressäni vaivautuneesti. Olikohan hän tuijottanut minun reaktioitani tietääkseen missä kohden jännittää? Siiri ei ollut kauhean paljon laukannut Nikillä ja mietin, miten hän saisi tuon nihkeän ratsunsa laukkaamaan ollenkaan. Alkuun näyttikin huonolta. Punainen pikku hevonen vain kiihdytti raviaan niin että tyttö hytkyi satulassa holtittomasti, mutta sitten hän sai opettajan täyden huomion ja hyviä neuvoja. Lopulta raipan läimäytys auttoi Kainun uskomaan, että oli tarkoitus vaihtaa askellajia ja se laukkasi keinuvasti puoli kierrosta ja siirtyi sitten taas kulmassa raviin. Siiri näytti puolikuolleelta mutta hengähti hetken ja jatkoi hevosen kurmuuttamista.
- Likalla on sisua, sanoin puoliääneen.

Tunnin jälkeen Siiri luovutti Kainun seuraavalle ratsastajalle ja käveli jäykästi katsomoon.
- Mä olen ihan poikki! hän sanoi, mutta hymyili niin että suu meni korvasta korvaan. Hän oli lopputunnista saanut kehuja kauniista istunnastaan ja hevonenkin oli ruvennut kulkemaan vähän vähemmällä yrittämisellä, tai siltä ainakin oli näyttänyt.
- Oliko kivaa? Saara kysyi, mutta minusta se oli ihan turha kysymys. Näkihän tuon. Seurasin jäljempänä Joonaksen kanssa kun Siiri tanssahteli autolle pitäen kumpaakin vanhempaansa käsivarresta. Joonas varmaan tunsi itsensä vielä ulkopuolisemmaksi kuin minä, hänellähän oli siihen syytäkin.

Siiri valitti olevansa ihan rampa, kun hän seuraavana päivänä raahautui meille.
- Ratsastus on semmosta, aina löytyy uusia lihaksia, hymähdin. – Ei oo kauan siitä kun mäkin löysin niitä viimeksi.
- Millä tästä pääsee eroon? tyttö valitti.
- Jumppaamalla ja venyttelemällä, tai sitten sillä millä se tulikin. Haluatko sä kävellä Nikillä?
- Joko sillä voi ratsastaa? Siiri ilahtui.
- Mä luulen että voisi alkaa, käyntiä kyllä vaan. Mä olen jo talutellut sitä pari päivää.

Punttasin muitta mutkitta Siirin Nikin selkään loimen päälle laitettuani sille suitset päähän ja vasta sitten kun he olivat sohjoisella kentällä pääni alkoi taas toimia. Olisiko minun kannattanut vähän ajatella ennen kuin lykkäsin lapsen melkein kuukauden seisseen hevosen selkään? Olin antanut Dannin ja Alissan istua sen selässä, okei, mutta olin taluttanut sitä ja Niki oli aina osannut olla varovainen vauvojen kanssa. Siiriä se ei tainnut pitää lapsena samoin kuin pikkuisia.
- Mä haluan kanssa, vaati Alissa, mutta hyssytin sen hiljaiseksi, Näin kauhukuvia, miten Niki olisi säikähtävinään sitä ja pomppaisi ties minne.
- Miltä se tuntuu? kysyin Siiriltä kun hän ohitti sen kohdan, missä seisoin tyttöjen kanssa kentän laidalla.
- Jotenkin oudolta, Siiri sanoi miettiväisesti ja pysäytti hevosen.
- Jäykältä?
- Sitäkin… ja jotenkin oudolta.
- Anna mä kokeilen, sanoin päättäväisesti ja nappasin kiinni Nikin suitsista.

Siiri laskeutui selästä ja antoi minulle kypäräni, jota oli lainannut, sitten kiipesin itse aidan päältä selkään. Niki puhahti ja otti pienen hyppyaskeleen kuin olisi riemastunut siitä, että minä olin siellä eikä kukaan jota sen olisi tarvinnut varoa.
- Sä et saa ryskätä, idiootti, sanoin sille ja sivelin sen kaulaa rauhoittavasti. Siitäkös se olisi piitannut. Ei se yrittänyt karata käsistäni, mutta se paremminkin tanssi kuin käveli. Välillä se oli yhtäkkiä poikittain uralla ja minä toisella kyljellä, kun toppaloimen liukas kangas antoi vauhtia minulle.
- Me lopetetaan ratsastaminen kunnes voidaan irrotella kunnolla, ilmoitin Siirille kun tulin toista kertaa heidän kohdalleen ja Niki piffasi.
- Koska se saa sitten irrotella?
- En mä oikein tiedä, mutta en mä uskalla antaa sen laukata itseään hengästyksiin vielä. Mä olen lukenut kauhujuttuja hevosten sydänlihastulehduksista kun niillä on ollut kuumetta ja sitten niitä on alettu treenata liian äkkiä. Mä taidan jatkaa sen kävelyttämistä maasta käsin vielä vähän aikaa, sanoin ja liu’uin alas selästä.

Niin sitten aloin leikkiä Nikin kanssa koirakoulua kuten edellistalvenakin. Valitettavasti täällä oli paljon vähemmän paikkoja mihin viedä iso elukkani, kiersin vain kenttää ja laidunta kyllästymiseen asti, samoin omaa pihatietämme ja sitten päätin, että olkoon. Kai se salaa laukkasi tarhassa kuitenkin jos oli kerran räjähtämäisillään toiminnanpuutteesta. Otin sen liinaan ja ajattelin antaa sen ravata ehkä kymmenisen minuuttia kumpaankin suuntaan, mutta Niki oli itse ihan eri mieltä. Se alkoi riekkua liinan päässä kuin ei olisi ikinä ennen ollut juoksutettavana. Se teki kerrassaan ilmapallomaisia loikkia välittämättä vähääkään rauhoittavista äännähdyksistäni, enkä osannut tehdä muuta kuin yrittää kiskoa liinaa lyhyemmäksi, jotta olisin saanut sen lähemmäksi ja paremmin hallittavaksi. Sitten tunsin käsissäni hennon napsahduksen ja liina valahti veltoksi. Lukko oli hajonnut ja hevonen meni riemukasta pukkilaukkaa kentän ympäri. Minun teki mieli lysähtää maahan, pelkäsin niin, että se kaatuisi minä hetkenä tahansa kuolleena maahan, mutta en pystynyt liikahtamaan edes sen vertaa.

Ehkä viiden minuutin kuluttua Niki hiljensi päätöntä menoaan ja ravasi hetken laiskasti, sitten se siirtyi käyntiin ja käveli minun luokseni. Sen ilme oli, jos ollenkaan pystyin sitä tulkitsemaan, riemastunut. Jos se olisi ollut ihminen se olisi virnistellyt kuin pikkupoika joka oli päässyt hellepäivänä karkaamaan kotiarestista uimarannalle.
- Jos sä tapoit itsesi nyt niin mä en ainakaan itke sun perääsi, nyyhkäisin ja sidoin liinanpään sen kuolainrenkaisiin, odottaen, että se minä hetkenä tahansa saisi sydänkohtauksen ja kuolisi. Kävelytin sitä ainakin puoli tuntia kuunnellen, miten sen hengitys kovin hitaasti tasaantui ja katsellen, miten suonet alkoivat painua taas näkymättömiin karvan alta.

Se ei kuollut, joten uskalsin ruveta taas ratsastamaan. Ensin kevyesti ja leikilläni, mutta pian totesin, että jos Nikin kunto olikin kadonnut sen toipilasaikana sen motivaatio ei ollut hävinnyt mihinkään. Onneksi alue-estevalmennuksista ei ollut vielä kuulunut mitään, ja kun kouluvalmennukseen valitut ilmestyivät nettiin, en löytänyt meitä sieltä edes varasijalta. En voinut ymmärtää miksi, sillä minusta koulukatsastus oli mennyt paljon paremmin. Ehkä minulla oli ollut vääränvärinen paita sinä päivänä, semmoinen joka ei sopinut satulahuovan väriin?

Siiriä ei näkynyt moneen peräkkäiseen päivään sillä viikolla kun hänellä oli toinen ratsastustuntinsa ja mietin jo, oliko hän tipahtanut ja satuttanut itsensä vai oliko jotain muuta sattunut. Ratsastin sitten yhtenä aamuna laitumen viertä Ketojen pihalle ajatellen, että saattaisin nähdä Juhan tai Saaran, vaikka Siiri itse olisikin tietysti koulussa. Piha näytti autiolta ja seisautin Nikin hetkeksi miettien, kävisinkö oikein asiakseni kurkistamassa kasvihuoneeseen, mutta ennen kuin ehdin tehdä päätöstä Juha kurkisti sieltä ulos.
- Moi! Tuutko kahville?
- Ei tätä eläintä taideta laskea teidän keittiöön, naurahdin, mutta ratsastin vähän lähemmäksi. – Mä tulin oikeastaan ihmettelemään, että mikä Siirillä on kun ei sitä oo näkynyt moneen päivään.
- Se on ollut siellä tallilla ja kylässä niiden luokkakavereidensa luona, ja ne tytöt on ollu täällä, Juha sanoi.
- No mutta sehän on hyvä, että sillä lopultakin on ikäistään seuraa, sanoin minä. Olin tietystikin sitä mieltä ihan oikeasti, enkä suostunut tuntemaan itseäni hylätyksi.
- Kai se on, arveli Juha.
- Miten sen tunti meni?
- Enhän mä osaa sanoa. Oli se itse kyllä tyytyväinen.
- Hyvä. Kaipa se jossain vaiheessa ehtii käydä kertomassa mitä kuuluu, sanoin, suoristauduin satulassa ja etsin jalustimet takaisin jalkoihini.
- Mä sanon sille terveisiä.

Meni kuitenkin pari päivää ennen kuin Siiri tanssahteli alas mäkeä ja tuli meille.
- Sori kun mä en ole ehtinyt käydä, hän sanoi vähän hengästyneenä kun avasin oven.
- Eihän sun mikään pakko ole täällä käydä. Tuu sisään, mä laitan ruokaa.
- Mutta mä haluan käydä, nyt on vaan ollut vähän kiire. Nia on ottanut hoitoponin ja sillä oli hoitopäivä eilen ja me oltiin sen mukana tallilla. Ja toissapäivänä meidän piti tietysti käydä ostamassa sille kaikki tavarat, harjat ja semmoset. Nia osti vaaleanpunaiset.
- Pitääkö hoitajien ostaa harjat itse?
- Ei oo pakko mutta Nia halusi. Tai tietysti sillä oli jo harjat, mutta Nia harjaa sen keskiviikkoisin niillä vaaleanpunaisilla, toiset hoitajat käyttää omiaan.
- Mielenkiintoista, mutisin. Oliko joka hevoselle siellä seitsemän eri hoitajaa, joka viikonpäivälle ja oliko joka hoitajalla oma henkilökohtainen harja-arsenaali hoitohevostaan varten? Paikallinen eläinkaupanpitäjä mahtoi kieriskellä rahassa. – Miten sun tunti meni?

Siiri ei kaivannut tarkentavia kysymyksiä vaan alkoi selostaa minuutti minuutilta mitä he olivat tehneet. Hän oli saanut toisen hevosen, Polinan, joka kuulemma oli ollut paljon reippaampi kuin Kainu, paljon enemmän Nikin kaltainen, sanoi Siiri.
- Sitten sun ei varmaan tarvinnut potkia jalkojasi kipeiksi, arvelin.
- Ei niin, kädet tuli kipeiksi kun mä jouduin pidättämään. Mun täytyy saada uudet ratsastushanskat, Siiri nauroi.
- Eikö sulla muka ole?
- Ne meni puhki sormien välistä, voitko sä kuvitella? Ja ensi viikolla meillä on puomeja, ja sitten kahden viikon päästä me hypätään esteitä!

Kuulin hänen äänestään, että se jännitti häntä jo valmiiksi.
- Se on kivaa, vakuutin ja päätin, että sitä pitäisi päästä katsomaan ellen vaan olisi iltavuorossa.
- Se näyttää kauhean kivalta, mutta ellen mä osaa?
- Sitä vartenhan sä siellä käytkin että oppisit.
- Onko tallissa hommia? hän kysyi sitten vaihtaen puheenaihetta.
- Mä ajattelin kohta mennä ratsastamaan, voit sä harjata Nikin jos haluat. Mulla menee hetki vielä tän ruuan kanssa.
- Haluan!
Tyttö pompahti pystyyn ja meni eteiseen pukemaan. Minä pistin tekemäni padan uuniin pienelle lämmölle, se hautuisi siellä valmiiksi sillä aikaa kun ratsastaisin ja hakisin tytöt päiväkodista, ellei Vesku sitten ehtisi sinne ensin.

- Saako Nia ja Heidi joskus tulla käymään täällä kanssa? kysyi Siiri kun vastaanotin häneltä kiiltäväksi harjatun hevosen. Pysähdyin miettimään.
- Saa, sun kanssa, ja jos me ollaan kotona, sanoin sitten. En halunnut, että pihassamme alkaisi juosta enemmän pikkutyttöjä, etenkään kenenkään aikuisen valvomatta. Luotin Siiriin, hänhän oli aluksi kysynyt luvan joka asiaan, eikä vieläkään tehnyt juuri mitään omin päin, mutta minulla ei ollut mitään aihetta olettaa että kaikki lapset olisivat niin nöyriä. Niki oli hyväkäytöksinen ja helppo käsitellä mutta Musti oli joskus aikamoinen pölöpää. Joka tapauksessahan hevoset olivat meidän, eivät mitään yleishyödyllisiä kotieläinpuiston lemmikkejä. En halunnut edes ajatella, että joku hyväuskoinen, hyvää tarkoittava pikku hevostyttö menisi niiden luo tarhaan ja ne saisivat rodeohevoskohtauksen tai syöttäisi vaikka hyvän hyvyyttään niille ranskanleivän tai pari.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   17.7.09 23:26:10

99.

Vesku lähti viemään Mustikan Hannalle tammikuun puolivälissä. Minulla oli työpäivä, mutta enpä olisi voinut lähteä mukaan muutenkaan. Reissun kestoa ei voinut oikein arvioida, mutta kokemukseni mukaan kaikki matkat, joilla oli hevosia mukana venyivät noin puolet pidemmiksi kuin mitä oli suunniteltu, eikä Dannia ja Alissaa ilkeäisi jättää päiväkotiin niin pitkäksi aikaa. Pakuun ei mahtunut kahta turvaistuinta ja sillä hyvä. Viimeinen ja paras syy oli, etten halunnut Nikin seisovan ypöyksin tarhassa kellon ympäri. Kyllähän Musti oli käynyt kisareissuilla omin päin eikä Niki ollut saanut paniikkikohtauksia yksinään, mutta halusin ennemmin olla kotona ja pitää sitä silmällä ainakin näin ensimmäisenä iltana.

- Sä olet epäilyttävän hyvällä tuulella, syytin Veskua lähtöä edeltävänä iltana.
- Miten niin? hän virnisteli.
- Onko nyt ihan salettiin niin, että sä olet vain innoissasi kun Musti pääsee hevosten korkeakouluun etkä siitä kun tapaat Hannan?
- Tietysti, hölmö lapsi, hän sanoi ja antoi minulle pikaisen suukon.
- Okei, sanon teeskennellen epäilevää, mitä en kyllä oikeasti ollut, tai en ainakaan kovin paljon.

Sain puolen päivän aikaan töihin tekstiviestin häneltä ja oletin siinä lukevan, että hän oli onnellisesti perillä. Kaikkea vielä: ”mä pääsen nyt vasta lähtemään, taitaa mennä myöhään illalla”. Kyllä varmaan menisi! En voinut käsittää mitä hän oli touhunnut koko aamun ja tulin melko huonolle tuulelle. Ratsastaa en tänään voisi. Keli ei vaan antanut myöten; kenttä oli yhtä röpelöistä jäätikköä, jolla Niki ei suostunut liikkumaan, eikä laitumellakaan ollut lunta. Huomenna laittaisin Nikin autoon ja ajaisin sen Siirin ratsastuskoululle: olin soittanut ja kysynyt ja saanut luvan vuokrata maneesia kunhan tulisin ennen tunteja. Se onnistuisi hyvin ennen kuin minun pitäisi lähteä iltavuoroon, kunhan vaan Vesku toisi auton takaisin tänään eikä päättäisi jäädä Hankoon yöksi. Sitä hän ei varmaankaan uskaltaisi tehdä?

Niki seisoi tarhan portilla kun tulin kotiin tyttöjen kanssa ja hirnui kovaan ääneen, ilahtuneena, meidät nähdessään. Minun oli pakko käydä rapsuttamassa sitä vähän ennen kuin menimme sisään ja se tunki päätään kainalooni hellyydenkipeänä.
- Koita nyt kestää vielä vähän aikaa, mun täytyy ruokkia noi kaksijalkaiset huollettavat ensin, selitin sille ja kiskoin sitä korvista.

Siinä meni melkein tunti ja sitten Alissa ei olisi halunnut tulla talliin. Lahjoin tytön ottamalla mukaan paketillisen keksejä ja pari pillimehua, jotka tarjoiltaisiin tallin tyhjässä karsinassa ja tyttöjen asetuttua sinne hain Nikin sisään. Nyt vasta huomasin, että Vesku oli aamulla jättänyt sitomatta kiinni riimunnarun, jolla portin salpaus varmistettiin. Sen haka oli niin idioottimallia, että hevonen saattoi varsin hyvin onnistua nostamaan sen pois paikaltaan ja työntämään portin auki, joskaan kumpikaan ei ollut vielä toistaiseksi keksinyt tehdä niin. Olipa onni, ettei Niki tänään ikävystyneenä ollut ruvennut harjoittamaan sellaista huuliakrobatiaa! Vesku saisi kyllä kuulla kunniansa.

Muuta aktiviteettia kun ei ollut tänään tarjolla niin harjasin Nikin hitaasti ja huolellisesti ja sain siihen kulumaan melkein tunnin. Tytötkin tahtoivat tulla auttamaan ja sutivat sen jalkoja. Niki taivutti päätään ja katsoi niitä näyttäen siltä kuin hymyilisi hyväntuulisesti. Se ei ehkä muuten ollut kaikissa oloissa luotettavuuden ruumiillistuma, mutta lapsia se ei talloisi vaikka tapahtuisi mitä, siitä olin varma.

Putsasin karsinat, Vesku oli jättänyt nekin aamulla sikseen ja mietin taas että mihin hittoon hän oli sitten aamupäivän tuhlannut. Pesin Nikin ruoka- ja juomakupit ja sitten hain sille puoli annosta heinää ja päästin sen karsinaan. Kävisin antamassa loput sekä kaurat myöhemmin illalla kun tytöt olisivat menneet nukkumaan, sillä tavoin sille ei tulisi niin pitkä yö. Radion, jonka olimme tuoneet uudenvuodenaattona talliin siinä toivossa että se vähän peittäisi mahdollista pauketta, jätin auki. Eihän se Mustia korvaisi mutta kai siitä olisi vähän seuraa?

Veskua ei kuulunut siihen mennessä kun olin saanut tytöt nukkumaan yhdeksältä, eikä vielä puoli kymmeneltäkään. Paitsi että olin vähän kiukkuinen aloin olla levoton. Jospa tiet olivat liukkaat siellä päin ja hänelle oli sattunut jotain? Minun oli pakko soittaa.
- Mä olen ihan kohta lähdössä täältä, sanoi Vesku hyväntuulisesti. – Onko kaikki okei?
- On, paitsi että mä aloin jo olla varma että sä olet ajanut kolarin. Miten sä noin kauan viivyt?
- Me suunniteltiin Mustin kevään kisakalenteria. Aika meni ihan huomaamatta. Mutta joo, mä lähden nyt tulemaan. Puoltoista tuntia.
- Aja varovasti, sanoin.

Kävin ruokkimassa Nikin ja sammutin tallista valot, mutta jätin radion päälle. Se katsoi minua vähän oudoksuen ja huomasin, ettei se ollut vielä ehtinyt syödä kaikkia heiniä, mitkä olin sille aiemmin antanut. Toivoin että sen mielestä oli vain tylsää aterioida yksin sen sijaan että se olisi tulossa kipeäksi taas. Puolivälissä mäkeä ylös talolle muistin, etten ollut lukinnut tallia. Pysähdyin miettimään menisinkö vielä sinne käymään vai en, mutta päätin kaiken varalta kääntyä takaisin hoitamaan asian. Polku oli samanlaista jäätikköä kuin kenttäkin, ja kun käännyin, irtosi toisesta tallikengästäni liukueste. Jalkani luiskahti alta pois ja sitten laskin jo liukua kohden tallin seinää. Kuulin, miten Niki liikahti sisällä säikähtäen äkkinäisiä ääniä, jotka sain aikaan, ja kirosin ääneen, jotta se kuulisi, että minä se vain olin. Takapuoleni tuntui siltä, että siitä oli tullut jauhelihaa.

Kapusin varovasti toisella jalalla luistellen uudemman kerran ylös ja poimin matkalta repaleisen kumiesineen, joka vähän aikaa oli ansiokkaasti pitänyt minua pystyssä. Se oli hajonnut korjaamattomaan kuntoon ja tungin sen jupisten taskuun. Terassilla oli kyllä säkillinen soraa, jota sitten heittelin lapiokaupalla talon edustalle ja mäkeen, mutta jonain lähipäivänä sille kuitenkin kävisi samoin kuin vanhoillekin: aurinko paistaisi, jää pehmenisi ja sorajyvät uppoaisivat sinne. Kun pakastaisi seuraavan kerran uusi luistinrata olisi valmis.

Onnuin sisään hieroen varovasti pakaraani ja jupisten edelleen kirouksia. Se oli sattunut, eikä minun tehnyt mieli istua, joten heittäydyin sohvalle. Odottaisin siinä Veskun tuloa, mikä toivottavasti tapahtuisi pian, ja kääntelin odotellessani televisiota kanavalta toiselle löytämättä mitään katsottavaa.

Tuijotin urheilu-uutisia kunnes kuvittelin kuulevani auton äänen ja ponkaisin pystyyn, mutta en sitten viitsinyt mennä edes ikkunaan asti. Ei hän mitenkään voisi vielä olla täällä. Kävelin sen sijaan kirjahyllylle etsimään jotain luettavaa ja käteni osui Alin päiväkirjaan. Olin ihan unohtanut sen! Ehkä nyt löytäisin jotain äidistä, jos Ali nyt oli hänestä mitään kirjoittanut. Yritin kyllä väittää itselleni, ettei minua kiinnostanutkaan Alissa-tempun jälkeen, mutta kyllä minua kiinnosti, vaikka hän olikin omituinen, vinksahtanut naisihminen. Vai juuri siksikö?

Ali kuitenkin kirjoitti vain Stumpista. Olinhan jo lukenut miten tämä oli ruvennut vokottelemaan häntä ja siihen olin viimeksi tympääntynyt ja lopettanut lukemisen. Nyt vasta kiusaannuinkin kun katsoin eteenpäin ja tajusin Alin puolestaan ihastuneen myös. Mitä ne oikein olivat kehitelleet, jotain kolmiodraamaa, salasuhdetta Ilsen selän takana? Ali kirjoitti kuitenkin kauniisti ja liikutuin hänen epätoivoisista raapustuksistaan. Välillä hän kuvaili Stumpin ihanuutta ja välillä haukkui tätä nilviäiseksi ja epärehelliseksi petturiksi, ja sitten suomi itseään samoin sanoin, kun he olivat tavanneet jossain salaa.

En oikein tiennyt mitä ajatella. Oli shokeeraavaa lukea tuommoista ihmisestä, jota olin aina pitänyt reiluna ja rehtinä, mutta toisaalta saatoin hyvin ymmärtää mitä Alin päässä oli liikkunut, sillä hän osasi kuvailla asioita hyvin. Jotenkin juttu osui omaankin elämääni aika hyvin, vaikka minä en ollutkaan mennyt yhtä pitkälle kuin Ali ja Stumppi reilut kaksikymmentä vuotta sitten. Siksi en kai nyt malttanutkaan lopettaa lukemista, ennen kuin kuulin ihan varmasti pakun moottorin yskähdyksen pihalta. Silloin kierähdin nopeasti sohvalta, ähkäisin kivusta, kun takapuoleni osui sohvan reunaan ja vein kirjan takaisin kirjahyllyyn. Aioin kipittää Veskua vastaan ja julistaa järisyttävän uutisen, mutta muistin ajoissa, etten halunnut paljastaa hänelle lukevani Alin päiväkirjaa. Joutuisin kiehumaan ihan yksin tuon salaisuuden kanssa.

- Sä olet kuin aaveen nähnyt, Vesku sanoi riisuessaan takkiaan eteisessä.
- Mitäs pidät mua täällä odottamassa yömyöhään? tiuskaisin, mutta halasin häntä silti.
- Sori. Mun piti käyttää autoa aamulla huollossa ennen kuin pääsin starttaamaan. Siinä alkoi palaa merkillisiä varoitusvaloja.
- No pääasia ettet jäänyt yöksi. Mä tarvitsen sitä aamulla.
- Mihin? Vesku halusi tietää ja kiskoin hänet sohvalle, jotta pääsin mukavasti hänen kainaloonsa.
- Mä menen Nikin kanssa maneesille, meidän kenttä on ihan käyttökelvottomassa kunnossa. Jos mä nyt pystyn ratsastamaan, irvistin istuutuessani.
- Mikset pystyisi?
- Liukastuin mäessä. Peffa on kuin hakattu pihvi.
- Ainahan sä voit mennä kevyessä istunnassa, Vesku sanoi huolettomasti.
- En voi, Niki luulee että me ollaan esteradalla enkä mä saa pideltyä sitä. Mitäs Hanna?

Vesku alkoi selittää mitä kaikkea Hanna aikoi opettaa Mustille ja mihin se sitten pitäisi keväämmällä viedä näytille. Kaikki viisivuotiaiden kisat ainakin olivat ohjelmassa.
- Mä taidan pyytää Kimiä hyppäämään sillä muutamissa kilpailuissa.
- Miksi ihmeessä? Osaathan sä hypätä.
- En kovin kummosesti. Kimi on sentään esteratsastaja, Mustille on paljon reilumpaa jos sillä on hyvä ratsastaja kisoissa.
- Mutta sä ratsastat itse koulukisoissa?
- Joo, niin olisi tarkoitus. Mä menen pari kertaa käymään Hangossa nyt sillä aikaa kun Musti on siellä, niin että Hanna saa treenata meitä yhdessä.
- Ai niinkö, sanoin minä ja katsoin häntä pitkään. Siitähän Villen ja Hannankin juttu… ei, taisin olla vähän yliherkkä nyt luettuani Alin ja Stumpin nuoruudenerheistä.

- Mitä Hannalle kuuluu, kysyin sitten ja asetuin takaisin mukavaan asentooni.
- Pari uutta hevosta, ei sen kummempaa.
- Ei kun mä tarkotin tietenkin sen rouvaselämään. Onko se edelleen ihanasti rakastunut? Missä ne muuten asuu? Muuttiko Kaitsu tallin naapuriin vai suostuiko Hanna muuttamaan siitä pois? Ei kai sentään?
- Ei ne asu yhdessä.
- Siis mitä? Minun piti taas nousta kipeälle kankulleni ja katsoa Veskua.
- Ne ei muuttaneet yhteen, kummallakin on oma kotinsa edelleen.
- Mikä hemmetin avioliitto se semmonen on?
- Kai ne käy yökylässä, ja onhan se kai kätevää jos on kaksi asuntoa, jos on kerran varaa pitää.
- Omituisia noi ökyrikkaat, sanoin ja painoin pääni Veskun syliin. Minä en enää voinut kuvitella semmoista elämää, että olisin asunut ja nukkunut jossain muualla kuin hänen kanssaan, ja sanoin sen ääneenkin.

Vesku taisi ajatella suunnilleen samoin, sillä hän silitteli hiuksiani hellästi.
- Onneksi me ei olla niin rikkaita, vai mitä?
- Voitais me pikkusen rikkaampia olla mutta en mä haluaisi olla niin rikas että kummallakin pitäisi olla oma asunto. Mennäänkö sänkyyn?
- Sait ylipuhuttua, Vesku sanoi ja kiskoi minut syliinsä.
- Oi, aiotko sä kantaa mut yläkertaan? kysyin ihastuneena.
- Jos sä haluat.
- Niin kuin suuren intohimon vallassa, niin kuin elokuvissa?
- Ehdottomasti.
Otin häntä niskan takaa kiinni ja suutelin häntä suulle. En enää ollut kiukkuinen hänen viipymisestään, syyhän oli hyvä, ainoastaan helpottunut siitä että hän oli palannut.

Niki oli onneksi syönyt aamuun mennessä kaikki heinänsä, mutta se oli vähän huolestuneen näköinen ja hirnui ponnekkaasti kun menin talliin.
- Yksinäinen lapsi parka, sanoin ja rapsutin sitä korvasta. – Tuletkohan sä ihan höperöksi kuukaudessa?
Olin päättänyt jättää maneesikeikan väliin ja kävin vain kävelyllä Nikin kanssa pihatiellä. Sekin oli liukas, muttei niin liukas kuin kenttä, ja käveleminenkin sattui vähän, muttei niin pahasti kuin istuminen. Olin aamulla ihaillut takapuoltani peilistä ja siinä oli syvänsininen mustelma. Miksi sainkaan niitä niin helposti?

Jätin sen haikein mielin tarhaan ja sidoin narun huolellisesti. Sille tulisi pitkä ilta siellä yksin kun me olisimme molemmat töissä, mutta asiaa ei vaan voinut auttaa. Ei se tallissakaan voisi koko päivää seistä.
- Olit jättänyt narun sitomatta porttiin eilen, sanoin Veskulle vihaisesti kun menin sisään. En ollut muistanut eilen marmattaa siitä asiasta ja nyt sanoin vähän turhankin kipakasti kun minulla oli paha mieli yksinäisen hevoseni takia.
- En kai, hän kysyi ihmeissään. – En mä ainakaan muista…
- No jos sä muistaisit niin olisit kai muistanut sitoakin sen?
- Niin, niin kai…
- Äh, miten se oikeen pärjää siellä yhdeksään, puuskahdin sitten ja menin katsomaan vierashuoneen ikkunasta tarhalle.
- Miksei se pärjäisi?

En vaivautunut vastaamaan. Kysymys oli typerä. Mitä vaan voisi sattua, se voisi vaikka yksin ikävissään juosta itsensä hikeen ja vilustua, tai liukastua ja kaatua jalkansa katki. Lopulta en enää kestänyt omaa mielikuvitustani vaan soitin naapuriin, Saaralle. Minulla oli hänenkin puhelinnumeronsa nykyään.
- Saisiko Siiri käydä illalla katsomassa että Nikillä on kaikki kunnossa, kun me ollaan molemmat iltavuorossa? kysyin nöyrästi. Ei ollut omavaraisen hevostilan kriteerien mukaista pyytää apua naapurin yksitoistavuotiaalta.
- Tietysti saa, mä sanon sille, Saara sanoi iloisesti.
- Musti lähti koulutukseen ja mä pelkään että se on yksinäinen, selitin, vaikkei minun ehkä olisi tarvinnut.
- Mä sanon.

Ajoin työvuoron jälkeen kotiin päiväkodista kuin parempikin Räikkönen ja paimensin tytöt ulos autosta nopeasti ja tehokkaasti.
- Nyt mennään pelastamaan Niki sisään, ilmoitin niille ja sipsutin tallille. Tarhan portilla ei näkynyt mitään, vaikka olin olettanut sen jo steppaavan siinä, olihan sen täytynyt kuulla auton ääni. Sydämeni kohdalla alkoi tuntua jotain tyhjää, nytkö sille oli jo sattunut jotain? Ei kai se ollut hypännyt aidan yli ja karannut? Olisiko se voinut saada näillä liukkailla niin hyvän vauhdin ja ponnistuspaikan, vai makasiko se siellä niska ja raajat katki?

Ennen kuin ehdin kasvattaa ihan täydellistä paniikkia kuulin tallista vaativan hirnahduksen ja lujan kolauksen.
- Luoja, täälläkö sä olet? huokaisin. Olisihan minun pitänyt kai tajuta, että Siiri oli ottanut sen sisään kun tallissa kerran oli valotkin. Siunattu tyttö. Hän oli jopa kirjoittanut satulahuoneen oveen lapun minulle: ”Mä otin Nikin sisään kun oli jo pimeää ja annoin sille vähän heinää t: Siiri”. Niki oli syönyt heinänsä, mutta oli onnellisen näköinen kun avasin karsinan oven ja seurustelin sen kanssa vähän aikaa. Danni tuli myös halailemaan sen etujalkaa, mutta Alissa halusi jo sisään valittaen kylmää ja nälkää. Minun ei auttanut muu kuin avata radio ja jättää hevonen sinne taas pienen heinäannoksen kanssa.
- Kyllä se tottuu, Vesku sanoi kun kävin iltamyöhällä vielä uudelleen tallissa harjaamassa sen toistamiseen ja seurustelemassa ja palasin mörkkinä.

Niki ei kuitenkaan oikein ruvennut viihtymään yksinään. Erakkohan se oli luonnostaan, Musti oli ainoa hevonen, jonka kanssa se oli ystävystynyt, mutta ennen sitä se oli kuitenkin ollut isolla tallilla, missä se oli koko ajan nähnyt toisia hevosia. Täällä sillä ei nyt ollut elävää sielua kumppaninaan päivisin, ellei minulla sattunut olemaan vapaapäivää, ja niin paljon kun sitä rakastinkin en kuitenkaan nähnyt seuranpitoa hevoselle järjellisenä ajanvietteenä itselleni.
- Se on potkinut reiän seinään, ilmoitti Vesku paria päivää myöhemmin.
- Se alkaa potkia seiniä aina kun kuulee, että joku lähestyy, ihan kuin se hoputtaisi että äkkiä tänne, sanoin apeana.
- Se hajottaa itsensä pian.
- Se tarvitsee seuraa.
- Lainataan jostain lammas, Vesku ehdotti, mihin minä vastasin nauramalla kalseasti. Sen kummempaa vastausta en keksinyt siihenkään, kun hän sanoi lähtevänsä jo seuraavana vapaapäivänään käymään Hangossa, katsomaan miten Musti edistyi ja saamaan itsekin vähän valmennusta. Mitäpä siihen olisi voinut sanoa?

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   18.7.09 15:18:08

100.

Danni ja Alissa pääsivät Veskun mukaan Hankoon. Olin hiukan edesauttanut idean syntymistä sanomalla, että Leena varmaan mielellään näkisi niitä pitkästä aikaa ja pitäisi niille seuraa sillä aikaa kun Vesku kävisi ratsastamassa ja olin ylpeä itsestäni. Aluksi olin nimittäin ajatellut paiskia ovia ja murjottaa ja soittaa Jinnalle ja Miilalle ja Ilselle säälitellen itseäni suureen ääneen Veskun kuullen. Siihen en kuitenkaan ilennyt ruveta, eihän kyse ollut kuin yhdestä vaivaisesta päivästä ja samanlaisia päiviä oli takana jo vaikka kuinka monta. Ainoa ero oli siinä, oliko Vesku poissa työn takia vai huvin.

Kai Veskulla oli vähän huono omatunto, tai sitten hän vakuuttavasti esitti, että tyttöjen mukaan ottaminen oli hänenkin mielestään loistava ajatus.
- Tule säkin, hän ehdotti, kun he aamulla tekivät lähtöä.
- Kiitos mutta en mä raaski jättää Nikiä koko päiväksi yksin, huokaisin. Minullakin olisi sopivasti ollut vapaapäivä, mutta vaikka olisi ollut periaatteessa kiva nähdä Leenaa ja käydä katsomassa miten korkeaa koulua Hanna oli Mustille ehtinyt vajaassa viikossa opettaa, en aikonut hylätä hevostani puoleksi vuorokaudeksi.

Mersu ajoi pois pihasta ja lapset vilkuttivat minulle, kun lähdin takaisin talliin. Olin käynyt jo ruokkimassa Nikin ja nyt siivoaisin karsinan ja seurustelisin vähän sen kanssa, ennen kuin veisin sen ulos. En keksisi järjellistä puuhaa sille koko päiväksi, mutta yrittäisin ainakin pörrätä sen näkyvillä niin paljon kuin tarkenisin. Olisikohan siitä lampaasta oikeasti jotain iloa? Ja jos olisi niin mistä semmoisen saisi? Tiesin että lähellä oli alpakkatila, mutta lampaista en ollut kuullut.

Askeleeni narskuivat jäällä ja hiekalla ja kun lähestyin tallia Niki hirnui kuin henkensä hädässä ja kuulin monta voimakasta potkua.
- Lopeta, karjaisin sille mutta en voinut olla vihainen kun se tuijotti minua helpottuneen näköisenä karsinastaan, korvat sojottaen minua kohden. Se päästeli enkelimäistä hörinää kuin olisin ollut ihaninta mitä se oli ikinä nähnyt. Kun hain kottikärryt ja aioin ruveta putsaamaan karsinaa totesin, että uudet laudat, jotka Vesku oli naulannut sen aiemmin hajottamien tilalle repsottivat nyt puoliksi irtonaisina. Musti olisi poissa yli kolme viikkoa vielä, ja sen sijaan, että Niki olisi näyttänyt sopeutuvan tilanteeseen se muuttui vain hullummaksi.

Jätin siivoamisen sikseen, istuin karsinan oven suuhun ja kaivoin puhelimen povitaskustani.
- Moi! sanoi Oona pirteästi kahden tyyttäyksen jälkeen.
- Mulla on katastrofi käsissä, sanoin.
- No kerro tätille.
- Älä sano tätille, se on puistattavaa. Sano tädille.
- Ei kuulosta kummoselta katastrofilta jos sulla on aikaa rätkyttää sanojen taivutuksesta.
- On se kummonen katastrofi. Ei sulla olisi yhtään joutohevosta lainata kolmeksi tai neljäksi viikoksi? Vesku vei Mustin Hankoon ja Niki kiipeilee seinille, tai hajottaa ne paremminkin.
- Jaa… Oona kuulosti aprikoivalta.
- Mä voin liikuttaa kyllä ja vaikka esitellä ostajille, tai ihan mitä vaan. Tai tiedätkö oisko koululla ketään? Vai kysyisinkö mä Ilseltä Mansikkaa?
- Odotas nyt kun mä mietin.

Kuuntelin vähän aikaa hiljaisuutta ja sitten Oona jatkoi epäröiden:
- Ei mulla taida…
- Äh, sanoin harmistuneena. – Ehkä Ilse kaipaa lomaa.
- …olla muuta kuin se poni, Oona lopetti lauseensa.
- Mikä poni? Sekö karamelli?
- Se.
- Sä et ole saanut sitä vieläkään kaupaksi?
- No kun en mä voi sitä millekään kauhukakaroille myydä. Täällä se on eikä tee mitään muuta kuin syö. Hae pois.
- Voi jessus. Käykö niin kuin heti?
- Sen kun, Oona nauroi.
- Mä olen siellä tunnissa.

Vein Nikin tarhaan ja hain sisältä pakun avaimet, eikä tosiasiassa ollut mennyt tuntiakaan kun ajoin Oonan tallin pihaan. Istuin hetken autossa ja katselin ympärilleni tuntien hienoista ikävää tänne. Miten kauheasti aikaa täällä olikaan tullut vietettyä! Hyvää aikaa, etenkin sen jälkeen kun ratsastustunneilla käyminen oli vaihtunut oman hevosen hoitamiseksi. Erotin Mansikan tarhasta, se oli näköjään saanut tarhakaverikseen Kimin Bronskin. Villen Dulla seisoi ylhäisessä yksinäisyydessään kulmatarhassa, kuten oli aina tehnyt Rassakin ennen sitä. Villen hevosia ei päästetty lähietäisyydelle muiden kanssa. Se hömppä, tuhahdin ja hyppäsin ulos.

Oona oli omassa tallissaan putsaamassa karsinoita ja pieni harmaa ponitamma oli myös sisällä. Sillä oli päällään mitä pienin ja suloisin punainen fleeceloimi ja se katseli kirkkain silmin mustan otsatukan alta ylöspäin, kun kurkistin sen karsinaan.
- Kai mä saan sille ulkoloimen lainaksi? kysyin.
- Totta hitossa, kenelle sä luulet mun voivan sitä käyttää? Sen tavarat on Ikean kassissa satulahuoneessa, vie kaikki. Oona heitti talikon käsistään ja avasi satulahuoneen oven. – Pistä silmät kiinni, hän sanoi.

Ihmettelin miksi, mutta tottelin.
- Tadaa, voit avata.
Oona piteli käsissään pienintä satulaa, minkä koskaan olin nähnyt, ja se oli vaaleanpunainen. Haukoin henkeäni ihan kirjaimellisesti.
- Tehdäänkö tommosia?
- Näköjään, Oonakin nauroi. – Mun kaveri löysi tän netistä, huutokaupasta. Ilmeisesti on ihmisiä, jotka luulee että ponit on leluja.
- Oletko sä sitten saanut ketään ratsastamaan sillä? Vai mitä se on tehnyt koko syksyn? Ja mitä se syö?
- On sillä ostajaehdokkaita ollut selässä, mutta en mä ole mistään löytänyt mitään pientä ja taitavaa ratsastajaa niin, että tietäisin mitä se oikein osaa. Ei se ole kyllä ketään tiputtanut. Ja se ei syö paljon mitään.
- Kauraa?
- Puoli kourallista. Sen verran pellavaa että kivennäiset menee mukana. Kolme kiloa heinää.
- Meillä on paali tarhassa.
- Meinaatko sä pistää sen Nikin kanssa samaan tarhaan?
- En mä vielä tiedä, se voi olla kentälläkin kyllä. Pääasia että Niki näkee, ettei se ole yksin, ja että sillä on seuraa tallissa öisin.
- Jos Niki potkii sen risaksi niin sitten saat kyllä maksaa siitä kauppahinnan, Oona varoitti.
- Kuulostaa reilulta, sanoin minä. Jestas, juuri nyt olisin harkinnut jopa ponin ostamista – en ehkä tämän mutta jonkin ruunaponin – ellen olisi saanut mistään mitään nelijalkaista lainaksi.

- Sä olet tosi ystävä, sanoin Oonalle kun olin vienyt ponin kassin ja satulan autoon ja olimme lastanneet sen itsensäkin pakuun. Toivoin totisesti, ettei se alkaisi keksiä mitään omaa kivaa siellä matkalla, paikat olivat sille suuria, melkeinpä kuin karsinat, ja takapuomi oli kaukana sen taka- ja yläpuolella. Edessä sentään oli vanerilevyä sen verran, ettei se voisi saada päähänsä kävellä etupuomin alitse.
- Toki, Oona hymyili. – Mä lasken ihan pikkuisen sen varaan että sä et ehkä raaski palauttaa sitä.
- Voi, kyllä mä raaskin. Heti kun Musti tulee kotiin niin tamma poistuu taloudesta. Ei meillä ole hormoninpitäviä aitauksia, huokaisin.
- Niin joo. No, onnea matkaan, soittele miten menee, Oona sanoi.
- Kyllä mä raportoin, lupasin.

Wicca matkusti suunnilleen hievahtamatta koko matkan, tai sitten se vaan oli niin pieni ja kevyt ettei sen liikkumista tuntenut ohjaamoon asti. Vasta kun ajoin kotipihaan tunsin ja kuulin ensimmäisen kolahduksen. Kun avasin auton sivuoven ja kurkistin sisään, poninpentele katsoi minua eri lokosesta kuin mihin olimme sen Oonan kanssa sitoneet.
- Perhanan pikku neiti houdini, äännähdin ällistyneenä. Riimunnaru roikkui sen jaloissa, vaikka olin takuulla nähnyt Oonan sitovan sen kunnolla kiinni. Kurkotin ottamaan sen ja sidoin sivupuomiin, jottei se hyppäisi syliini kun avaisin takaovet ja laskisin lastaussillan. Siinä ajassa se ei sentään ehtinyt näpertää solmua auki vaan saatoin taluttaa sen ulos asiallisesti ja hyvässä järjestyksessä. Niki oli nähnyt ja kuullut auton tulemisen ja hirnui kurkkuaan käheäksi tarhan portilla ja nyt päätti Wiccakin vastata sille. Sen ääni oli yllättävän hento ja vuohimainen.

En voinut viedä ponia ulos kentälle pelkässä fleeceloimessa vaan talutin sen talliin, Mustin karsinaan, siksi aikaa kun hakisin sen tavarat. Niki tanssi tarhassa silmät seisoen päässä, kuin ei olisi uskonut nähneensä taas jonkin hevosen kaltaisen, joten hain sitten senkin sisään. Katselkoot toisiaan nyt hetken karsinoiden väliseinän yli ja tutustukoot vähän. Kuulin muutamia äkäisiä vinkaisuja kun palasin raahaten kassia ja sitä lelun näköistä vaaleanpunaista satulaa, mutta eivät ne ainakaan yrittäneet potkia väliseinää nurin.

Wicca oli jumalaisen suloinen pieni otus. Sen selkä oli melkein vyötäröni korkeudella ja sillä oli pullea, pyöreä harmaa vatsa ja sirot tummemman harmaat jalat. Jouhet olivat melkein mustat ja kun nostin pitkää otsatukkaa löysin ilkikuriset mustat silmät ja vitivalkoisen tähtikuvion. Se antoi minun tutkia ja katsella itseään kaikessa rauhassa ja tuntui nauttivan, kun silittelin sitä. Tosin sen huomio oli pääasiassa kiinnittynyt Nikiin, joka kurkki väliseinän yli kuin yrittäen päättää mikä tuo pieni lelu oli.
- Te saatte jäädä tänne nyt vähäksi aikaa, päätin ja riisuin molemmilta loimet pois. Ehkä rauhallinen heinävälipala saisi Wiccan kotiutumaan ja Nikin jälleen vakuuttumaan siitä, ettei se ollut ainoa kavioeläin maailmassa. Keräsin vaan aamulla irronneet laudat pois sen karsinasta ja jätin ne keskenään radion soittaessa hiljalleen jotain vanhaa hittiä. En suonut ajatustakaan sille, mitä Vesku mahdollisesti sanoisi tempauksestani. Itsepä oli päättänyt viedä Mustin pois ja jättää Nikin räytymään yksinäisyyttään. Minun velvollisuuteni oli pitää hevoseni järjissään.

Touhuilin lähes koko päivän tallilla. Ratsastin Nikillä, sillä kenttä oli vaihteeksi aika hyvässä kunnossa. Leikin Wiccan kanssa, tai siis kokeilin miten se reagoi muutamiin koirakoulutemppuihin joita Nikin kanssa tein silloin kun en jostain syystä halunnut tai voinut ratsastaa. Se toimi yllättävän hyvin, tosin kai kaikki hevoset aika automaattisesti osasivat väistää painetta ja tajusivat olla kävelemättä yli. Juoksutin sitä lopuksi ja se sujui hienosti. Sillä tavoin Oona varmaankin oli sitä enimmäkseen liikuttanut.

Illalla Siiri tuli käymään ja kertomaan puomitunnistaan ja hänen silmänsä olivat melkein tipahtaa päästä kun hän näki Wiccan.
- Miten ihana, onko mitään noin ihanaa olemassakaan?
- Se ei ole meidän, eikä se jää tänne, että älä rakastu siihen, varoitin.
- Kenen se sitten on?
- Yhden tutun myyntiponi. Mä vaan lainasin sitä Nikin seuraksi siksi aikaa kun Musti on poissa.
- Saanhan mä hoitaa sitä, jooko?
- Mikset saisi? Mutta me ei kyllä taideta voida ratsastaa sillä, kumpikaan. Se on vaan niin kauhean hentotekoinen, että sen selkä kyllä tulee kipeäksi, arvelin.
- Sääli, sanoi Siiri kaihoisasti ja suki sormillaan ponin otsatukkaa. Olin samaa mieltä.

Juorusimme ja juttelimme vaikka kuinka kauan Wiccan karsinassa. Niki nuokkui tyytyväisyyden perikuvana omassaan eikä ollut vähääkään mustasukkainen. Päinvastoin se torkkui, ihan kuin sen olisi pitänyt yksinäisyyttään valvoa siitä asti kun oli jäänyt yksin. Nyt sen maailma oli taas raiteillaan ja se saattoi nukkua.
- Pitäisköhän ruokkia ne että ne pääsee nukkumaankin joskus, huomasin. Siiri livahti sillä puheella hakemaan heiniä ja minä kauroja.

Vesku ja tytöt ajoivat pihaan autosaattueessa, kun olimme tulossa ulos tallista.
- Hitsi, onko toi isin auto, säikähti Siiri. – Mä saatan saada satikutia jos se on joutunut lähtemään hakemaan mua. Mun piti vaan käydä äkkiä.
- Se varmaan ymmärtää jos me näytetään Wicca sille, lohdutin.
- Niin, sen on pakko olla maailman söpöin senkin mielestä.

Molemmat autot pysähtyivät ja Juha ja Vesku ja tytöt purkautuivat niistä. Siiri ja minä odotimme, luulen että meillä molemmilla oli vähän samanlainen olo, hypähtelevä ja malttamaton halu saada esitellä uusi asukkaamme heille.
- Isi, tuu äkkiä! Siiri vinkaisi kun he viivyttelivät ja lähestyivät tallia maleksien ja jutellen.
- Sun piti olla kotona jo aikoja sitten, Juha sanoi ankarasti.
- Mä ihan unohdin, sori! Mutta tuu nyt katsomaan! Siiri tarttui Juhaa kädestä ja kiskoi tämän sisään talliin.
- Hopi hopi, sanoin Veskulle, enkä voinut pidättää hymyä. Otin Alissan hänen sylistään ja laskin lattialle. Se näytti siltä kuin olisi juuri herännyt, niin kuin Dannikin, ja niin ne todennäköisesti olivatkin.
- Mitä sä olet keksinyt? Onko Niki kunnossa? Vesku kysyi kun työnsin häntäkin peremmälle.
- On kunnossa, on nyt. Mä hommasin sille seuraneidin ja se on oikein hyvässä kunnossa nyt!

Vesku meni Juhan ja Siirin viereen, näki Wiccan ja kääntyi sitten katsomaan minua. Hän näytti vihaiselta.
- Jessi, mitä hittoa sä olet menny tekemään? Mehän sovittiin ettei tänne tuu yhtään ylimääräistä elukkaa! Ei tytöt tarvitse vielä ponia!
- Ei se tytöille ole vaan Nikille, hölmö, sanoin kun suuttumus leimahti minussa.
- Tänkö takia sä et halunnut lähteä mukaan tänään? Että saisit salakuljetettua ponin tänne?
- Älä sä tee olettamuksia mun syistäni, sähähdin. Mitä hän nyt oikein mesosi? Ei hän nyt noin typerä voinut olla.
- Eikö toi ole se Oonan poni? Tamma vielä kaiken lisäksi.

Minun teki mieli potkaista Veskua, mutta en kehdannut ruveta niin radikaaleihin tekoihin Siirin ja Juhan nähden, enkä tyttöjen, tietenkään.
- Itse sä halusit viedä Mustin Hannalle. Mun piti keksiä jotain ennen kuin Niki hajottaa tallin ja itsensä, lausuin arvokkaasti, hiljaisella, purevalla äänellä.
- Mutta me sovittiin…
- En mä ole sitä ostanut, se saa mennä takasin Oonalle heti kun sä suvaitset tuoda oman hevosesi takaisin kotiin, tiuskaisin.

Vesku hiljeni ja katsoi uudestaan karsinan seinän yli. Minusta tuntui että Siiri ja Juha olivat juuri kääntäneet katseensa pois meistä, tai että he ainakin kuuntelivat korvat höröllä perheriitaamme, vaikka eiväthän he tietenkään voineet olla kuulemattakaan siinä metrin päässä. Kauhean noloa.
- Haluuttekste tytöt nähdä ponin? kysyin Dannilta ja Alissalta, kun olin hetken turhaan odottanut, että Vesku pyytäisi anteeksi räyhäämistään. Nostin ne molemmat syliini ja nostin niin, että nekin saattoivat nähdä Wiccan. Molemmat taisivat kuitenkin olla sen verran puolinukuksissa, ettei niiltä juuri irronnut kommenttia ja laskin ne takaisin alas.

- Sä lainasit sen? Vesku kysyi.
- Niinhän mä sanoin.
- Okei.
- Etkö sä aio pyytää anteeksi, että huusit mulle? kysyin ihmeissäni.
- Ai, tietysti, anteeksi, Vesku sanoi ja laittoi kätensä vyötäisilleni. Minä mulkaisin häntä. Lypsetty anteeksipyyntö nyt ei ollut juuri minkään arvoinen, ennemmin melkein olisin ollut ilman. En nyt kuitenkaan viitsinyt enää jatkaa aiheesta, niin kauan kun naapurit olivat kuulemassa. Ehkä myöhemmin.

Wicca oli syönyt suurimman osan heinistään ja kaurakourallisensa ja malttoi nyt kiinnittää huomionsa ihmisrivistöön, joka sitä tuijotti. Yllätyin kun Juha ojensi epäröiden kätensä karsinaan ja kosketti sen yläviistoon ojentautunutta, pienenpientä turpaa.
- Eikö se ole maailman nätein? kujersi Siiri.
- On se tosiaan nätti, Juha myönsi. – Mutta mennään nyt kumminkin kotiin jo.

Mekin keräsimme lapset ja lukitsimme tallin. Tytöt saivat mennä suoraa päätä nukkumaan ja sitten minä asetuin sohvalle odottamaan hyvittelyjä.
- Etkö sä luule, että Niki olisi rauhoittunut ajan kanssa? Vesku kysyi sen sijaan.
- Sehän alko koko ajan vaan käyttäytyä pahemmin. Se hajotti sen boksinseinän uudestaan tänään, minä sanoin loukkaantuneena. – Musta mä sain vuosikymmenen loistavimman idean kun keksin, että voisin Oonalta lainata jonkun sille kaveriksi, ja sä kehtaat rähjätä mulle siitä. Mä olen ihan pöyristynyt.
- No kun mä pelästyin että sä olet mennyt ostamaan sen… anteeksi, Vesku sanoi ja kuulosti nyt ihan kiitettävän vilpittömältä. Minä jatkoin mulkoilua, kunnes hän halasi minua.

- Olisit voinut anella tolla tavalla äsken tallissa, ilmoitin kun lopulta suostuin suutelemaan häntä takaisin.
- Miksi? Eikö tää kelpaa?
- Torvi, tyhmä ja hidas. Arvaa onko musta kivaa, että naapurit luulee mun olevan jossain nyrkin ja hellan välissä? Tai nyrkin ja lantalan?
- Ai, en mä tiennyt että sä välität siitä mitä toiset ajattelee…
- No ei ollut kivaa, että sä huudat mulle toisten kuullen. Ihan kuin mä olisin joku vajaavaltainen.
- Anteeksi, Vesku sanoi taas kerran, ja näytti nyt tarkoittavan sitä ihan tosissaan. – Mitä sä aiot tehdä sillä ponilla?
- En mitään, se saa vaan pitää Nikille seuraa. Tai voinhan mä tietysti jossain vaiheessa koittaa voisiko tyttöjä talutella sen selässä. Hiero mun niskaa.
- Mistä hyvästä?
- Siitä että olit hölmö. Voit samalla kertoa mitä Musti on ehtinyt oppia, ja höykyttikö Hanna sua pahasti.

Lähettäjä: Pingo 
Päivämäärä:   18.7.09 16:05:29

Vesku oli häijy tuossa pätkässä, tsot tsot.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   18.7.09 16:14:40

Mä olin itse melkein pöyristynyt, kun pitkästä aikaa luin ton ja huomasin, että se sanoi jotain hätiköityä!

Perään uusi pätkä, kun aamulla unohdin laittaa ja lähden nyt terassille, etten tiedä koska muistan laittaa seuraavan.
--------------------
101.

Minä en ollut harkinnutkaan laittaa ponineitiä Nikin kanssa samaan tarhaan mutta Vesku teki sen heti seuraavana aamuna. Hänellä ei kai oikein ajatus kulkenut aamutuimaan ennen kahvia. Jostain syystä Niki ei kuitenkaan juoksuttanut Wiccaa puolikuoliaaksi tai estänyt sitä pääsemästä syömään. Ehkä yksinolo oli opettanut sen arvostamaan toisia hevosia, tai sitten se oli jo varma siitä, että paali ei loppuisi koskaan.
- Mä olen nero, onnittelin itseäni kun katselin niitä yhdessä. Itse asiassa Wicca oli pieni riiviö ja yritti pomottaa Nikiä, tai sitten se leikki hevosenleikkejä. Se tanssi Nikin ympärillä, välillä takajaloillaan ja välillä suunnaten täyslaitapotkuja ruunan suuntaan. Se kiskoi Nikiä riimusta ja loimenhelmoista ja viikossa totesin, että punainen loimi joutaisi tämän vierailun jälkeen suoraan roskikseen. Harsin sitä iltaisin karhunlangalla kasaan, jotta se kestäisi taas yhden päivän ja toivottavasti nämä muutamat viikot kokonaan. Olisi raivostuttavaa antaa Wiccan silputa toinenkin loimi, mutta jos Nikin mielenterveys olisi siitä kiinni niin menköön vaikka kaikki.

Muuten poni oli kiva. Autotempun jälkeen olin pelännyt, että se karkailisi aidoistakin, mutta sitä se ei onnistunut tekemään, tosin riimunnaru portinpielestä löytyi aina silloin tällöin lumesta. Joinakin iltoina se oli vaihtelun vuoksi umpisolmussa. Saatoin kuvitella, miten poni oli kiskonut sitä hampaillaan ärsyyntyneenä siitä, että olikin saanut näperrettyä sen paremmin kiinni avaamisen sijasta.

Liikuntaa Wicca sai lähinnä talutusratsuna. Pakkohan minun oli ottaa se ihana satula käyttöön ja nostaa tytöt selkään. Ensin Vesku oli kävellyt vieressä varuiksi, mutta aika pian aloin luottaa siihen, että poni oli melkein yhtä fiksu kuin Niki, eikä tehnyt sivupomppuja jos sillä oli lapsi satulassa. Danni kyllä tipahti kerran ihan omia aikojaan, kallistui vain ja mätkähti hankeen ja huusi sen jälkeen kuin syötävä pari minuuttia, mutta kun se oli hiljentynyt, nostin sen takaisin satulaan ja sitten mentiin taas.

Siiri oli rakastunut Wiccaan ja kävi ruoputtamassa ja harjaamassa sitä lähes joka ikinen päivä.
- Saanko mä tuoda Nian ja Heidin katsomaan sitä? hän kysyi eräänä iltana, rukoileva ilme silmissään.
- Jos mä olen kotona, sanoin.
- Koska sä olet kotona?
- Mulla on vapaapäivä keskiviikkona.

Töissäkään en tietysti malttanut olla pälpättämättä uudesta asukkaastamme ja näyttelin kahvitauolla kännykästä valokuvia Dannista sen selässä. Jos vaan olisin ajatellut yhtään nenääni pidemmälle olisin jättänyt sen tekemättä, sillä ennen kuin yhtään aavistin Paula oli kutsunut itsensä ja lapsensa kylään katsomaan ponia.
- Minä niin rakastan hevosia, hän ilmoitti hymyillen haaveellisesti.
- Sinäkö? äännähdin.
- Niin, mulla on vieläkin tallella kaikki Hevoshullut mitä mulle pienenä tuli.
- Loistavaa, mutisin itsekseni. Hekin tulisivat keskiviikkona.

Koulutytöt ehtivät kuitenkin ensin. He marssivat jonossa mäen yli Siirin luota ja näin ikkunasta, miten he juurtuivat tarhan aidalle houkuttelemaan hevosia luokseen. Kello oli tuskin yhtä, heillä oli täytynyt olla tosi lyhyt päivä koulussa. Huusin Siirille terassilta, että he voisivat ottaa Wiccan sisään sillä aikaa kun pukisin tytöt.

Wicca seisoi kärsivällisenä käytävällä kun pääsin talliin Dannin ja Alissan kanssa ja Siiri ja harjasi sitä kavereiden katsellessa kateellisena.
- Moi, sanoin, ja tytöt tervehtivät ujosti. Olin varmaankin kauhean pelottava, vaikka eivät he ratsastuskoululla muistaakseni olleet minua ujostelleet. Toisella oli punainen tukka, siis todella punainen, jotain joka muistutti lähinnä haalistunutta pinkkiä, ja mietin miten hänen äitinsä antoi hänen kulkea sen näköisenä. Saisinko minä riidellä tuommoisesta asiasta Dannin ja Alissan kanssa joskus kahdeksan – yhdeksän vuoden kuluttua?
- Mitä Wicca tekee tänään, ratsastaako Danni ja Alissa kysyi Siiri.
- Ei, ainakaan vielä, sanoin synkistyen. – Yksi mun työkaveri tulee käymään tänään lastensa kanssa, voi olla että mä joudun taluttelemaan niitä.
- Aha, Siiri sanoi ja kysyi sitten, aioinko minä ratsastaa.
- Kohta, jos mä saan tytöt jäämään päiväunille.
- Kyllä mä voin niitä katsoa, Siiri lupasi ja kun hetken mietin niin totesin että miksikäs ei. Toimisin pikimmiten: otin suitset mukaan ja kypärän päähän, riisuin Nikiltä loimen tarhan aidalle ja kiipesin siellä selkään. Sen voisi harjata myöhemminkin. Nuo tytöt vaikka voisivat tehdä sen, jos haluaisivat, sillä aikaa kun veisin Dannin ja Alissan päikkäreille.

Kyllä he halusivat. Wicca hohti jo himmeää hopeaa, kun palasin talliin tuntia myöhemmin. Alissa harjasi vasenta etujalkaa ja Danni vasenta takajalkaa ja Heidi, jolla ei ollut punaista tukkaa, letitti sen harjaan verkkoa.
- Väistäkääs sitä että Niki mahtuu sisään, sanoin ovelta. Tunsin itseni päiväkodin johtajattareksi, kun neuvoin ja komensin ja vahdin lapsilaumaa ja tunsin itseni lopen uupuneeksi kun sain houkuteltua pienimmät sisään. Joku olisi saattanut hyvinkin nauttia lasten kanssa olemisesta, mutta minulle riittivät enemmän kuin hyvin omani, ja niiden lisäksi Siiri, joka oli melkein kuin aikuinen. En odottanut mitenkään riemuissani pikku-Iiron, pikku-Viivin ja Paulan tuloa.

Isot tytöt olivat vieläkin tallilla kun palasimme sinne uudestaan.
- Me putsattiin boksit, sanoi Siiri.
- Ja vietiin hevoset takaisin ulos, ilmoitti Nia.
- Lakastiin käytävä…
- Hyvä, kiitos! toppuuttelin heitä luettelemasta kaikkea mihin olivat iltapäivän kuluttaneet. Ihmeen kauan he olivatkin viihtyneet ja vasta Paulan saapuminen sai heidät lähtemään pois.

Se porukka saapui kuin kotieläinpuistoon. Iirolla oli kädessään pussillinen porkkanoita ja Paulalla paketti näkkileipää. Viivi oli suunnilleen Dannin ja Alissan kokoinen, vaikka tiesin hänet vähän nuoremmaksi.
- Leikkiskö tytöt keskenään, ehdotin jo vähän voipuneesti.
- Viivi haluaa tulla katsomaan ponia. Vai mitä Viivi? Paula leperteli. Johdatin heidät tarhan luo ja kielsin varmuuden vuoksi menemästä sisäpuolelle. Niki ja Wicca vilkaisivat uteliaina ihmisjoukkoa kauempaa, mutta kun Paula repäisi näkkäripaketin auki tuli niihin vauhtia. Korvat ojossa ne lähestyivät meitä. Danni ojensi odottavasti kättään, mutta molemmat ahmatit suuntasivat erehtymättä kohden rapinaa. Viivi perääntyi silmät suurina ja alkoi tuhertaa itkua ja Iirokin näytti vähän epävarmalta.
- Ei tarvii pelätä, ne haluaa vaan leipää, Paula selitti ja syötti Nikille viipaleen. Wicca luimisti koriaan ja kohotti pikkuruisia etukavioitaan maasta kuin yrittäen ryöstää sen Nikin suusta ja Paulakin astahti puoli askelta taaksepäin.

- Hurja eläin, hän kirahti.
- Ne ei kestä, että toinen saa ja toinen ei, selitin. Viivin tuhina oli yltynyt huudoksi ja Paula joutui kiinnittämään huomionsa lapseen. Minä päätin hätistää koko revohkan kauemmaksi ja viedä Nikin talliin. Yksinään Wicca voisi sitten nautiskella herkuista, joskaan koko pakettia se ei kyllä saisi syödä. Eikä kiloa porkkanoita.

Tilanne rauhoittui kun Niki pääsi sisään, joskin jouduin lopulta ottamaan porkkanat ja leivät omaan kainalooni ennen kuin Paula ehti syöttää ne kaikki ponille. Wicca oli alkanut tottua itseään matalampiin ihmisiin täällä ollessaan ja uskalsin jo antaa Dannin ja Alissan mennä silittelemään sitä kunhan Niki ei ollut lähettyvillä niin, että olisi voinut syntyä jonkinlainen kärhämä. Iiro ja Viivi eivät uskaltaneet lähestyä sitä, vaikka pidin sitä riimusta ja seisoi kuin patsas.
- Saako Iiro ratsastaa? kysyi Paula reippaasti.
- Haluaako se? kysyin epäillen ja katsoin poikaa, joka oli puoliksi piilossa Paulan takana.
- Voi, totta kai se haluaa!

Paula oli niin varma asiastaan, että käskin hänen odottaa lasten kanssa ulkona ja kävin tallissa satuloimassa Wiccan. Dannin kypärän kanssa sitten palasin pihalle ja olin valmis aloittamaan loputtoman kävelemisen ympäri kenttää.
- Minä! huusi Danni ja ojensi tohkeissaan käsiään, jotta nostaisin sen satulaan. Alissa ja Viivi olivat näköjään menneet leikkimään kentän vierelle ja Iiro oli entistä visummin Paulan takana piilossa, joten laitoin sitten Dannille kypärän ja nostin sen satulaan. Ehkä Iirokin siitä rohkaistuisi.

- Ravia, Danni komensi kun olimme kävelleet pari kierrosta. Käännyin katsomaan sitä hämmästyneenä.
- Mitä sä sanoit?
- Ravia! Juostaan! tyttö selitti minulle kuin olisin ollut hölmö. En voinut käsittää, mistä se oli oppinut koko sanan.
- Pidä sitten kiinni kunnolla! sanoin ja päätin antaa sen yrittää. Maiskautin ponille ja se nopeutti askeleitaan Dannin hytkyessä satulassa ja kihertäen. Ääni muuttui riemunkiljunnaksi ja kikatukseksi kun poni siirtyi ihan oikeasti raviin. Danni pomppi satulassa, mutta palasi aina niille sijoilleen takaisin. En kuitenkaan viitsinyt jatkaa puolta kierrosta enempää, sillä sen tasapaino ei mitenkään voinut riittää kovin pitkälle, vai onnestako olisi pitänyt puhua?

- Tuleeko Iiro? kysyin hiukkasen hengästyneenä ja pysäytin Wiccan kentän portille.
- Tulee, sanoi Paula, vaikka poika itse oli hyvinkin epäileväisen näköinen. Satulaan se vaan silti joutui ja talutin uudemman kierroksen. Toista en enää suostunut, sillä lapsi oli sen näköinen, että kohta tulisi itku.
- Sehän meni hyvin, sanoin Iirolle, joka katsoi minua epäuskoisena.
- Menikö?
- Ens kerralla saat ratsastaa pidempään jos haluat, lupasin ja nostin helpottuneen näköisen pojan alas.

Alissaa ei tänään huvittanut ja sanoin suoraan Paulalle, että Viivi oli liian nuori. Jos isovelikin kerran istui selässä itkua tuhertaen, koska äiti pakotti, en kyllä pistäisi sinne paljon pienempää lasta. Niinpä vein Wiccankin talliin ja sitten katsoin itseni pakotetuksi kutsumaan heidät sisään. Keitin kahvia ja annoin lapsille mehua ja piparkakkuja, joita oli vieläkin jäljellä joulusta.
- Mulla on ollu melko kammottava päivä, uskouduin Veskulle illalla.
- Miksi kutsuit ne? hän kysyi kun olin kuvaillut kaikki kärsimykseni.
- En mä ketään kutsunut. Ne vaan tuli. Mä en vaan osannut sanoa että ei.
Huokaisin syvään ja mietin, että miten olisin sen muka tehnyt.
- Olethan sä huomenna tyttöjen kanssa, että mä pääsen katsomaan Siirin estetuntia? varmistin sitten.
- En kai mä voi kieltäytyäkään, jos sulla on kerran tänään ollu noin kamalaa, hän kiusoitteli.

Kedot ottivat minut taas kyytiin, tai Juha otti. Joonasta ei enää huvittanut lähteä mukaan istumaan kylmässä maneesissa ja Saara oli jäänyt pojan kanssa kotiin. Siiri istui tapansa mukaan puhumattomana ja kalpeana takapenkillä jännittäen tulevaa. Kotimatkalla hän sitten pöpöttäisi kuin papupata, ainakin jos kaikki menisi hyvin. Tuntilistassa hänen nimensä kohdalla luki Vänkäys ja kysyin, haluaisiko hän minun auttavan sen kuntoonlaittamisessa, hän lopultakin tuntui heräävän.
- Ei tarvii, mä tiedän kuitenkin paremmin missä kaikki on, ja se on ihan kiltti hevonen, hän sanoi reippaasti ja näytti tosiaan tarkoittavan sitä. Hän suuntasi varmoin askelin satulahuoneeseen hakemaan varusteita ja tunsi selvästi olonsa kotoisaksi.
- Saattaa olla että saatte pistää sen hevoslukioon tai jotain, sanoin Juhalle kun me lähdimme kävelemään kohden maneesia.
- En mä tiennytkään että semmosia on, hän sanoi.
- On niitä.
- No jos se Siiriä huvittaa niin menköön. Harmi, ettei täällä ole kahvia arkisin.
Siitä asiasta olin samaa mieltä. Muutamalla tytöllä, jotka istuivat katsomossa, oli termoskannussa kuumaa kaakaota ja katsoin sitä kateellisena.

Maneesissa oli kylmä. Jotenkin maneesit tuntuivat aina imevän ulkoilmasta enemmän kylmyyttä kuin tuntui fysiikan lakien mukaan mahdolliselta. Täällä oli onneksi penkeillä styroksilevyjä, joiden päällä saattoi istua, mutta siitä ja toppavaatteista huolimatta varpaat tuntuivat jääkalikoilta ennen kuin edellinen tunti oli lopussa ja aloin hiljalleen täristä. Kiskoin pipon niin syvälle kuin pystyin ilman että silmät peittyivät ja pistin kädet kainaloihin lämpiämään.
- Vähän viileetä, Juha totesi ja haki penkin päästä pari filttiä. Toisen hän levitti polvillemme ja toisen harteille niin, että olimme sen alla kuin teltassa.
- Öh, aloitin, kun en oikein tiennyt mitä sanoa.
- Ne on katsojia varten, mies valisti.
- Ai, onko? en minä oikeastaan ollut sitä tarkoittanut, vaan sitä, että huomasiko hän pakanneensa meidät samaan pakettiin. – Entä jos me otettais kumpikin yksi?
- Lämpösempää näin on, hän naurahti ja katsahti minuun hyvin nopeasti.
- Mitä Siiri sanoo?
- Luuletko sä että se ehtii meitä katsella?

En viitsinyt tehdä asiasta sen isompaa numeroa, kun Juha ei yrittänyt lääppiä minua tai mitään ja aloin ihanasti lämmetä. Sitä paitsi tunti alkoi. Tyttöjä oli vain kuusi tänään ja mietin, missä puuttuvat olivat, mutta ainakin läsnäolijat ehtisivät hypätä sitten enemmän. Opettaja pisti heidät verryttelemään melko pikaisesti samalla kun itse rakensi kaksi pikkuruista ristikkoestettä, jo vartin kuluttua he laukkasivat, ja sitten alkoi luento-osuus. Kuuntelin kiinnostuneena, mitä hän oikein kertoi esteistunnasta ja tasapainosta. Oli niin kauan sitä, kun olin viimeksi ollut estetunnilla, että kyllä minunkin kelpasi vähän palauttaa perusteita mieleen. Nikin kanssa hypätessä ei vaan ehtinyt ajatella juuri mitään, sitä vain reagoi sillä tavalla kun vaistot siinä sekunnin murto-osassa katsoivat parhaaksi.

Tytöt saivat ruveta hyppäämään toista ristikkoa. Lähestyminen piti tehdä ravissa, kevyeen istuntaan nousta jo kulmassa esteelle käännyttäessä ja metriä ennen piti ottaa puolivälistä harjaa kiinni. Hevoset ja ponit ylittivät esteen kerran toisensa jälkeen rutiininomaisesti ja kyllästyneen näköisinä. Kaikki eivät viitsineet edes jatkaa laukassa hypyn jälkeen. Vaikutti siltä, että ne olisivat ylittäneet sitä jonossa jopa ilman ratsastajia, kunnes yksi joukosta päätti järjestää vähän säpinää ja väistikin viime hetkellä vasemmalle. Sen ratsastaja, jonka ohjat roikkuivat jo löysinä, kun kädet olivat tukevasti harjaan tarrautuneina, kirkaisi ja kellahti satulasta. Poni riemastui ja ravasi karkuun ohjat roikkuen. Tunsin kylkeäni vasten, miten Juha hätkähti.

Opettaja otti ponin kiinni, auttoi ratsastajan takaisin ja aloitti jatkoluennon. Esteen ylitys, osa kaksi: matkustamisesta ohjaamiseen.
- Jatketaan tällä toisella esteellä seuraavaksi, ja nyt esteen jälkeen oikea laukka, hän komensi, kun venkuraponi oli ylittänyt ristikon pari kertaa.

Laukkaamisen katsominen oli omituista puuhaa. Sitä laukkasi väkisinkin itse mukana, kroppa vaan lähti liikkumaan samassa rytmissä. Juha vilkaisi minua huvittuneena ja nolostuin. Siirryin kymmenen senttiä etäämmälle.
- Älä nyt, tulee kylmä.
- Siirin vuoro, osoitin minä.

Toisilla tytöistä oli selkeästi enemmän vaikeuksia tasapainon kanssa kuin Siirillä. Hänelle oli tosiaan tehnyt hyvää syksyinen satulattaratsastaminen, vaikka kevyen istunnan säilyttämisessä olikin yhtä lailla vaikeuksia kuin muilla. Hyvin hän kuitenkin pärjäsi, joko hänen hevosensa oli reilu ja rehellinen tai sitten hän vaan ratsasti enemmän kuin muut.

Lopuksi he saivat ratsastaa molemmat esteet, jolloin toiselle esteelle tuli väkisinkin lähestyminen laukassa, tai tuli, jos ratsua oli huvittanut jatkaa sitä koko matka.
- Aika paljon ne ehti hypätä, sanoin tyytyväisenä Siirin puolesta, kun he alkoivat lopetella.
- Se ei pudonnut, Juha huokaisi. – Mä istun täällä sydän sykkyrällä kaiken aikaa ja odotan että koska se tippuu ja satuttaa itsensä.
- Ei putoaminen oo vaarallista. Tai joskus voi olla, mutta useimmiten ei, opastin ja aloin ojennella raajojani peittojen alla. Kylmä minulla ei enää ollut, mutta olin ihan jäykkä.
- Ei se kivalta näytä siltikään. Mitäs nyt, pitikö Siirin viedä hevonen takaisin talliin tai jotain?
- Kyllä mä olin katsovinani, että sille tulisi joku seuraavallekin tunnille.
- Jaa, no sitten me kai joudutaan lähtemään kotiin.
- Joudutaan? ihmettelin.
- Äh, unohda.
- Unohda itse, mutisin. En tiennyt mitä hän tarkoitti, mutta oli olemassa pieni mahdollisuus, että se oli jotain epäilyttävää.

Lähettäjä: álávíívádésíré 
Päivämäärä:   18.7.09 23:38:05

Jos mä laitan kolme kommenttia peräjälkeen ni saan kolmen pätkän verran luettavaa?

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   18.7.09 23:43:04

Säikäytit mut puolkuoliaaks! Olin just selaamassa sivuja taaksepäin, eikä tätä löydy mistään! Olit just sit nostanu kakkos- tai kolmossivulta tänne, kun mä vaihdoin sivua...

Niin, kokeile ;)
--------------
102.

Tuli talvi, ja se tuli hyvässä järjestyksessä. Ensin satoi rännänsekaista lunta pari päivää ja saimme taas kiittää Lassea aurausavusta, sitten pakastui. Minä en ollut viivytellyt hetkeäkään kun sää oli sopiva, vaan olin rakentanut lumiesteet laitumelle uudestaan, vaikka nyt kun kentällä oli sopivasti lunta siinäkin saattoi kyllä hypätä. Minun pitäisi saada vähän tuntumaa, sillä odotin hetkenä minä hyvänsä ilmoitusta ensimmäisen aluevalmennuksen ajankohdasta. Kuntoakin pitäisi kasvattaa, varsinkin Nikille, mutta ei se minullekaan pahaa tekisi. Nyt kun oli taas lunta saatoimme laukata laidunta ympäri lumessa kahlaten, ja jos minä pakotin itseni säilyttämään kevyen istunnan olin kierroksen jälkeen jo ihan maitohapoilla. Äärimmäisen noloa.

Annoin Siirinkin laukata sillä laitumella, vaikka se vielä arveluttikin minua. Kumminkin annoin, sillä kun minä olin ensin laukannut lumessa itseni piippuun ei kai hevosessakaan voinut olla kauheasti ytyä jäljellä?
- Saanko mäkin mennä kevyessä istunnassa? Siiri kysyi.
- Istu alas jos se alkaa kiikuttaa sua, varoitin, ja Siiri lupasi.

Niki näytti keränneen kummasti voimia sinä lyhyenä hetkenä minkä olimme jutelleet vaihtaessamme ratsastajaa. Kun Siiri käänsi sen takaisin polulle, joka jo oli muodostunut hankeen se lähti kuin jänis pusikosta. Kuulin yllättyneen äännähdyksen Siirin suusta, mutta sitten Niki rauhoitti tahtiaan, kun ensimmäinen pätkä oli ylämäkeen. Seurasin heitä katseellani ja totesin, että Siiri väsähti selvästi puolimatkassa. Niin onneksi Nikikin, eikä mitään haaveria sattunut.

Vesku suunnitteli jo toista reissua Mustin ja Hannan luo.
- Joka viikkoko sä siellä aiot rampata? kysyin nyrpeänä.
- Ei kai se nyt ole liikaa? Ja sä saat luvan tulla mukaan.
- Miten niin saan?
- No hitto, ettei täällä ole kolmatta ponia kun mä tulen takaisin.
- Hah-haa, lausuin. Minusta se ei ollut hauskaa.
- Tuu vaan, ois kiva kun ois seuraa ajaessa, Vesku maanitteli ja lepyin hiljalleen. Ehkä hän tosiaan halusi viettää vapaapäivänsä minun kanssani. Yksi pieni mutta siinä kuitenkin oli.
- Eihän mulla nyt sattumoisin ole vapaata sillon kun sulla on.
- No perhana. Katoinko mä sun ensi viikon vuoroja?
Niin hän oli tehnyt. Silloin meillä oli yhteinen vapaapäivä.
- Mä voin tulla sillon, lupasin ja huomasin sittenkin olevani hyvilläni kun hän oli pyytänyt minutkin.

Sinä päivänä satoi ja myrskysi ja päätin antaa hevosille vapaapäivän. Lumisateessa oli kiva ratsastaa, idyllistä ja jouluista, mutta ei silloin, jos tuuli paiskasi kaiken naamalle niin, että oli kuin neulasateessa. Niki ja Wicca saisivat viettää idyllistä talli-iltaa ja tytöt ja minä tekisimme jotain yhtä idyllistä sisällä, leipoisimme vaikka. Siiri tuli istumaan iltaa meidän kanssa ja Lasse tuli jo illalla auraamaan pihatien kertaalleen auki.
- Ei tästä kyllä paljon iloa ole, se menee umpeen ennen aamua, hän sanoi kun menin terassille kiittämään.
- No hitto, pääseeköhän Vesku kotiin ollenkaan, huolestuin.
- Kyllä tosta nyt vähän aikaa pääsee.
- Tuu kahville, huomasin sanoa ja käännyin etsimään puhelintani. Minun pitäisi soittaa Veskulle ja tarkistaa hänen aikataulunsa ja neuvotella vakavasti siitä, kannattaisiko hänen ehkä jäädä yöksi, ellei hän nyt olisi jo matkalla.

Lasse totteli kursailematta ja istui hyvän aikaa keittiössä syöden noin puoli pellillistä pullaa. Lopulta en pistänyt pöytään enää enempää ja hän lähti luvaten käydä aamulla auraamassa uudemman kerran. Minä soitin Veskulle.
- En mä vielä oo lähtenyt, oon äidin luona syömässä, hän sanoi.
- Täällä on kauhean kurja keli.
- Niin täälläkin.
- Pitäisköhän sun lähteä vasta aamulla? Lasse epäilee, ettet sä pääse kohta enää pihaan.
- Ai. Niin paha. Seurasi hetken hiljaisuus.
- Jää vaan, mua huolestuttaa jos mä tiedän että sä olet tuolla liikkeellä, sanoin ja kuvittelin näkeväni mersun katollaan ojassa.
- Okei, jos te pärjäätte siellä?
- Miksei pärjättäis? Mehän ollaan täällä kuin herran kukkarossa. Jaa, joku tulee.

Näin autonvalot pyryn läpi.
- Kuka muka? Vesku kysyi terävästi kuin olisi kuvitellut panssariautollisen naamioituja miehiä tulevan ryöstämään meidät. Tihrustin ulos ja hengitykseni huurusti ikkunan niin, että en nähnyt sitäkään vähää kuin äsken.
- Se on vaan Saara tai Juha, ehkä ne tuli pelastamaan lapsensa, Siiri on täällä, sanoin kun luulin tunnistavani auton.
- No hyvä, Vesku sanoi kuulostaen helpottuneelta. – Mä taidan tulla sitten aamulla.

Kun pistin puhelimen takaisin taskuun tajusin, etten ollut koskaan nähnyt Saaran ajavan autoa. Kai hänellä nyt ajokortti oli kuitenkin? Piti olla, tajusin, kun muistin miten monesti olin törmännyt häneen kylällä kaupassa. Tuskin hän siellä asti kävi Joonaksen kanssa pyörällä. Juha oven takana kuitenkin oli, kun menin avaamaan, kuten tavallista.
- Pelkäsit, että Siiri eksyy myrskyssä matkalla, oletin.
- Joo. Ja sitten Lasse poikkesi ja sanoi että täällä saa tuoretta pullaa. Hän virnisti, kun purskahdin nauramaan.
- Kai sun sitten pitää päästä sisään, sanoin ja astuin sivummalle.
- Mä en lähde vielä! kiljui Siiri olohuoneesta. – Me alettiin just kattoa Leijonakuningasta!

Niinpä löysin itseni viettämästä omituista koti-iltaa. Siiri ja Danni ja Alissa makasivat mahallaan rivissä telkkarin edessä, minä löhösin toisessa päässä sohvaa ja Juha toisessa ja me kaikki tuijotimme piirrettyä. Olisin kyllä suonut, että tytöt olisivat valinneet jonkin toisen elokuvan. Danni ja Alissa eivät vielä onneksi oikein ymmärtäneet sen surullisia kohtia, mutta minua ne itkettivät aina. Se oli häiritsevää. Sekin oli häiritsevää, että Vesku ei ollut täällä vaan Juha. Onneksi hän sentään istui siinä päässä sohvaa, mikä yleensä oli minun hallussani, eikä tässä Veskun paikalla. Se olisi ollut jo liian outoa, sairasta suorastaan. Oli ihan tarpeeksi sairasta, etten voinut olla muistelematta sitä, miten olimme melkein päätyneet rakastelemaan tässä samaisella sohvalla. Niinpä en antanut itselleni lupaa vilkuilla muuta kuin elokuvaa, mikä sai silmäni punertaviksi.

Siirinkin silmät punoittivat, kun hän elokuvan päätyttyä kömpi istualleen.
- Saanko mä vielä yhden pullan? hän nyyhkäisi.
- Veskulle ei jää kohta yhtään, sanoin ankarasti.
- Oma vikansa, mitäs liesuaa maailmalla, Siiri naurahti.
- Mä olen suunnilleen samaa mieltä, Juha sanoi. He nousivat molemmat ja lähtivät menemään keittiöön.
- Hitto vie, en mä tiennyt olevani näin hyvä leipuri, ihmettelin mennessäni perässä.
- Me viihdytään täällä, näköjään, Siiri sanoi.
- Näköjään viihdytte, joo. Nojasin ovenpieleen ja katson miten kumpikin nappasi vielä yhden leivonnaisen, mutta sitten he jatkoivat eteiseen. Vaikka ei ollut ollut yksinomaan mukavaa, että he olivat olleet kylässä, oli se silti ollut ollut enimmäkseen mukavaa. Oli kivaa kun oli seuraa.

Vesku palasi hengissä ja hyvissä voimissa aamupäivällä, niin hän ilmoitti. Minä olin jo töissä siinä vaiheessa, ja tytöt päiväkodissa. Varsinaista perhe-elämää.
- Mulla oli ikävä sua, sanoin, kun lopulta tapasimme melko myöhään illalla, kun hänkin oli ehtinyt töistä kotiin. Lojuin sohvalla katsomassa uutisia ja murehtimassa sitä, että koulu alkaisi taas kohta. Tästä keväästä tulisi rankka.
- Samoin, hän sanoi ja änkeytyi viereeni, tai puoliksi päälleni, ettei olisi pudonnut.
- Sä haiset sairaalalle, sanoin ja nyrpistin nenääni.
- Niin sinäkin, hän sanoi ja painoi nenänsä hiuksiini.
- Koska sä aiot mennä sinne seuraavan kerran? kysyin.
- Ens lauantaina. Onhan sullakin vapaata sillon?
- On. Yks pikku juttu vaan.
- No? Sulla on treffit?
- Parempaa. Eka aluevalkku.
- No en mun sitten tarvii mennä, Vesku sanoi itsestäänselvästi. – Mä voin käydä seuraavana vapaapäivänä ja tulla sun mukaan sinne.

Huokaisin helpotuksesta. Halusin totisesti valmennukseen, mutta halusin mielelläni myös Hankoon.
- Mä kyllä pyysin jo Siiriä mukaan, kerroin.
- Hyvä, sitten tytötkin voi tulla kun on monta paria käsiä, Vesku sanoi.

Hanna torpedoi hyvän suunnitelman. Ei hän vaatinut Veskua tulemaan, ei ollenkaan, mutta Veskun seuraavana vapaapäivänä hän ei ollut kaupungissa pitämässä tälle tuntia ja minä ihan näin miten Veskun päässä pörisi.
- Mene vaan, sanoin. – Mä ehdin ehkä vielä seuraavalla kerralla mukaan, ennen kuin Musti tulee takaisin kotiin.
- Ihanko totta? hän kysyi ilahtuneena. Kysyi sentään.
- No mene nyt hemmetissä. Tulee mulle muitakin valmennuksia, ja mitä sä siellä sitä paitsi edes tekisit, ärähdin, ja niin Vesku sitten päätti lähteä. Hemmetin idiootti.

- Miehet on joskus niin onnettoman typeriä, valitin Miilalle puhelimessa.
- Ne onkin, hän vahvisti ja sitten valitimme sydämemme kyllyydestä vähän aikaa. Se oli oikein terapeuttista.
- Sanoitko sä sille ettei menisi vai annoitko vaan ymmärtää? Miila tarkisti lopuksi.
- Mä vaan annoin ymmärtää, tunnustin. Olisi tuo pitänyt ymmärtää äänensävystä viimeistään, mutta Vesku oli kai vähän huonosti koulutettu sillä alueella. Minä kun käytin enimmäkseen selväsanaista kieltä, jolloin ei tarkoitti ei ja kyllä oli kyllä.

Valmennus oli taas Tuusulassa ja ajoimme sinne hyvissä ajoin Siirin kanssa. Olin päättänyt sulkea Wiccan talliin heinäkasan kanssa siksi aikaa, sillä en ollut varma, että kahlekuningatarponi ei pääsisi vaikka ryömimään tarhasta ulos, jos ikävystyisi siellä yksinään. Vesku oli taas ottanut tytöt mukaan käymään mummolassa, kun olin hiukkasen vihjaillut, joten niistä ei ollut huolta. Nikille olin pakannut mukaan martingaalin ja norsujarrukuolaimet ja toivoin, ettei se tällä kertaa yrittäisi keilata ketään kumoon.

Ryhmässä oli neljä ratsukkoa, ja kun kuuntelin lämmitellessämme pikaisia esittelyjä totesin, että muidenkin hevoset olivat melko nuoria. Niki oli vanhin, mutta ei ehkä vielä järkevin. Se oli niin tohkeissaan nähdessään ihania värikkäitä esteitä monin kappalein, ettei se ehtinyt edes irvistellä muille kuin ihan muutaman kerran.

Ohjaaja oli hyvä, vaikka hän tuntuikin katsovan Nikiä vähän karsaasti ja väisti estetolppien suojaan kun menimme ohi. Sain äärettömän arvokkaita vinkkejä kotiharjoittelua varten ja kuuntelin tyynenä haukkuja omista virheistäni, joita tuntui riittävän vaikka muille jakaa. En ollut muuta odottanutkaan. Istunnasta asti kaikki oli ihan metsässä, mutta olinhan minä sen tiennytkin. Mitä muuta olisin voinut odottaa kun enimmäkseen ratsastin yksin ja ilman valvontaa enkä ollut estetunnilla ollut ikuisuuksiin. Niki sai kuitenkin kehuja hyppytekniikastaan, ja minä olin täynnä intoa ja suunnitelmia kotimatkalla. Ihan vielä ei olisi kisoja, mutta jos ehtisimme käydä valmennuksessa toisenkin kerran ennen kauden alkua niin mikä sen hienompaa.

Ilahduin entisestään kun pihatien uudessa lumipeitteessä näkyi tuoreet autonrenkaan jäljet. Meillä oli mennyt oletettua kauemmin, jos Vesku kerran olisi ehtinyt kotiin jo ennen meitä, tai sitten he olivat harvinaisen aikaisessa. Pihalla ei vaan ollutkaan muuta kuin Alin lumen peittämä sitikka.
- Kuka täällä on käyny? kysyin syyttävästi Siiriltä, niin kuin hän voisi tietää.
- Postimies, Siiri ehdotti välinpitämättömänä.
- Meidän postilaatikko on siellä ison tien vieressä.
- No ehkä Vesku on käyny kotona ja mennyt sitten vaikka kauppaan.
Se kuulosti fiksulta, etenkin kun näin tallin ovelle menevät jalanjäljet, kun avasin pakun takaovia ja –luukkua. Hoidimme Nikin talliin, siivosin auton ja vein sen paikoilleen ja sitten vilkutin Siirille hyvästiksi, kun hän lähti kävelemään kotia kohden.

Terassilla pysähdyin. Ovi oli auki. Vain vähän raollaan, mutta sen reuna oli sälöillä. Säikähdin niin että jalkani meinasivat pettää ja ennen kuin ehdin ajatella, aloin kiljua Siiriä palaamaan takaisin. Jos olisin pysähtynyt harkitsemaan, olisin kyllä antanut hänen mennä. Miksi säikäyttää lastakin? Siiri kuitenkin juoksi takaisin, hätääntyneenä.
- Mitä nyt?
- Joku on murtautunu meille, sopersin ja osoitin ovea.
- Ai kamala! hän sanoi ja tarttui käsivarteeni.

Seisoimme vähän aikaa tuijottaen ovea, minun pääni oli ainakin yhtaikaa tyhjä ja täynnä tarpeettomia ajatuksia.
- Jos ne on vielä siellä? Siiri sanoi vapisevalla äänellä ja säikäytti minut niin, että olin jo kiikuttamassa häntä autoon turvaan.
- Ei ne voi olla, eihän täällä ole yhtään ylimääräistä autoa, ymmärsin sitten sanoa ja järkeni alkoi taas kulkea. Ojensin käteni ja vedin oven auki. Kurotuin sytyttämään valot ja eteinen ainakin näytti ihan tavalliselta.
- Jos joku on jääny sinne vaanimaan, Siiri jatkoi.
- Mä en usko, että on. Mitähän ne on oikeen vieny? Vai pitäisikö mun soittaa poliisille ensin?
- Mä soitan ainakin isille, sanoi Siiri vapisevalla äänellä ja jäi terassille. Minä rohkaisin mieleni ja kävelin sisään sytytellen valoja joka huoneeseen mennessäni.

Omituista kyllä en huomannut mitään erityistä. TV oli paikoillaan, tosin se olikin vanha järkäle televisioksi, ja videot halpaa mallia. Muuta arvokasta ei alakerrassa ollut näkyvillä. Ali ei ollut ikinä sijoittanut pöytähopeisiin eikä arvokkaisiin maalauksiin vaan hevosiin. Kiipesin yläkertaan ja totesin, että tietokoneemme olivat tallella. Mitä hittoa täältä sitten oli haettu? Palasin keittiöön ja totesin, että jääkaapinkin ovi oli raollaan, eikä siellä ollut jäljellä yhtään saunakaljaa. Oliko joku tampio hajottanut oven saadakseen pari pulloa olutta? Muut keittiön kaapit olivat sen verran kallellaan, että niiden ovet sulkeutuivat itsekseen, mutta kun avasin sen, missä oli ollut muita alkoholijuomia, sekin oli tyhjä.
- Idiootteja, tuhahdin. Joku oli tosiaan ollut vain janoinen.

Palasin terassille, mistä Siiri ei ollut uskaltanut tulla peremmälle.
- Oliko siellä joku? hän kysyi vähän vapisevalla äänellä.
- Ei, eikä mitään muuta ole viety kuin meidän saunakaljat ja joululahjaviinakset.
Halasin häntä nopeasti ja sitten tunsin tarvitsevani tupakan. Kurotin räystään alle ja löysin sieltä askini.
- Sä et sitten näe tätä, sanoin naurahtaen vähän ontosti.
- Luuletko sä, etten mä ennen ole nähnyt aikuisten tupakoivan, hän sanoi topakasti. – Äitikin käy välillä kasvihuoneen takana kun Joonas kiukuttelee, tai minä.
- Ai, käykö?
- Tunteehan sen hajusta.

Sanoi lääketiede mitä tahansa tupakoinnilla oli rauhoittava vaikutus. Kädet saivat tekemistä. Pää keveni. Savu maistui pahalle, mutta silti niin tutulle. Minun piti nojata kaiteeseen, etten olisi horjunut.
- Sä näytät omituiselta, sanoi Siiri paheksuvasti.
- Älä ikinä ala tupakoida, siitä tulee riippuvaiseksi, sanoin opettavaisesti ja tumppasin.
- Tietenkään en ala, tyttö tuhahti. Silloin kuulimme auton äänen ja jäykistyimme molemmat tuijottamaan tien suuntaan. Tulivatko rosvot takaisin? Pitäisikö meidän piiloutua, tuli ensimmäisenä mieleeni ja vedin Siirin kainalooni, suojaan.

Se oli kuitenkin vain Juha, kukapa muukaan. Hän ajoi auton suoraan terassin eteen ja nousi nopeasti ulos. Parilla askeleella hän oli terassilla, missä me seisoimme kuin suolapatsaat ja kaappasi meidät syleilyynsä. Se oli lohduttavaa, ja vaikka olin kuvitellut, että pelästymiseni oli jo mennyt ohi, kun talo ei ollutkaan typötyhjä tai sekasorron vallassa, aloin vapista. Minusta kuulosti siltä, kuin Siiri olisi itkenyt.

- Mitä sieltä on viety? Joko sä soitit poliisille? Juha kysyi noin puolen tunnin kuluttua, tai ainakin pitkän ajan. Nostin pääni hänen olkapäältään ja huomasin, että sinisessä toppatakissa oli märkä läiskä. Olin tainnut vähän itkeä itsekin.
- En, sanoin ja ryhdistäydyin.
- No soita, hitto soikoon, Juha usutti.
- No en mä tiedä viitsinkö, ei sieltä noin äkkiä katsoen puuttunut kuin viinat. Se kuulosti hölmöltä, ja tirskahdin, vaikka se taisi kuulostaa vähän vetiseltä kyllä.
- Soitat.

Minulla oli omituinen olo. Olin järkyttynyt ja vähän hysteerinen ja hiukkasen peloissani ja painoin pääni takaisin Juhan olkapäätä vasten. Siiri nyyhki ihan tosissaan vieressäni hänen toiseen olkaansa. Kuulin miehen huokaisevan ja tunsin, miten hän puristi meitä tiukemmin. Siirin olkapää painui rintaani vasten.
- Mitä jos te olisitte tullu kotiin vähän aikaisemmin? Jos te olisitte yllättäneet ne? Jessi, ellet sä soita poliisille niin mä soitan, hän sanoi ja tunsin hänen hengityksensä hiuksissani.
- Joo, kohta, mutisin ja nautin turvallisesta olosta siinä. Se ei tuntunut pahalta eikä väärältä, ainoastaan lohdulliselta, joskin jossain sisimmässäni tiesin, että minun olisi pitänyt olla tarpeeksi vahva seistäkseni omilla jaloillani.
- No niin, noi on mersun valot, sanoi Juha sitten ja tajusin taas yhden auton äänen. Käänsin päätäni ja näin tosiaankin mustan auton ajavan pihaan. Vaikka siinä pimeydessä se olisi voinut yhtä hyvin olla punainenkin ja näyttää samalta. Valoista ei kuitenkaan voinut erehtyä. Vesku tuli ja otti tilanteen haltuunsa.

Lähettäjä: álávíívádésíré 
Päivämäärä:   18.7.09 23:50:34

Joo, paha lukija tulee ja kommentoi .D

Lähettäjä: álávíívádésíré 
Päivämäärä:   18.7.09 23:51:40

Itseasiassa mulla oli aiemmin päivällä tänään sulle jotain sanamuotokorjattavaa, vois ehkä kaivaa esiinki ne viel tuolta ja palautella sulle, jos vaan löydän niitä enää.

Lähettäjä: álávíívádésíré 
Päivämäärä:   18.7.09 23:52:17

Ja mitä, onks täältä hävinny se juttu ettei voi laittaa montaa peräkkäin ku se on floodaamista!

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   18.7.09 23:53:30

Aa, tarkottaaks tää nyt siis kolme pätkää x)
Saat kolmannen jos löydät sen pilkunnussiman!
----------------
103.

Poliisit kävivät katsomassa ja lisäsivät epäilemättä sivun johonkin mappiin, jonka selkämyksessä luki ”murrot”. Ymmärsin, ettei ollut toivoakaan saada ketään kiinni ryöstösaaliin perusteella, jos se oli pelkkää viinaa, eikä Veskukaan ainakaan siinä saman tien huomannut mitään muuta puuttuvan. Talossa oli selvästi käyty, monet tavarat olivat vähän vinksallaan, ja se tuntui kamalalta, loukkaavalta. Joku oli tunkeutunut meidän yksityisalueellemme. Minun oli pakko vaihtaa kaikki lakanat ennen kuin saatoin laittaa Dannin ja Alissan nukkumaan, tai ruveta itse. Ulko-ovessa oli onneksi varmuusketju sisäpuolella, ja itse lukkokin onneksi toimi vielä, vaikka ovea olikin runnottu, joten sisällä saattoi tuntea itsensä kohtuullisen turvatuksi.

Ei nukkumisesta silti mitään tullut. Istuin selkä sängynpäätyä vasten ja katselin hermostuneena ympärilleni. Mitä jos Siiri oli kuitenkin ollut oikeassa, ja joku olikin jäänyt tänne vaanimaan minua, meitä? Jos me nukahtaisimme pahaa-aavistamatta ja joku hiipisi kellarista kirves kourassaan ja tappaisi meidät kaikki sänkyihimme?
- Pelottaako sua? kysyi Vesku tullessaan viereeni. Tiesin, että hän oli käynyt tarkistamassa kaikki alakerran ikkunat ja ulosvievät ovet.
- Pelottaa. Ja inhottaa. Että joku on käynyt täällä. En voinut mitään sille, että ihokarvani seisoivat pystyssä, enkä voinut lakata pälyilemästä ympärilleni. – Kuka se on voinut olla?
- Ihan kuka tahansa, mikä vaan nuorisoporukka. Tätä vartenhan Ali halusi että me asuttaisiin täällä.
- Että saataisiin pelätä murtovarkaita?
- Ettei ne uskaltaneet jäädä tänne pitämään bileitä pääsiäiseen asti.

Hän tarttui kiinni minusta, halasi minua molemmin käsin ja veti lähelleen. Miten hyvältä se tuntuikaan, tuttu, arkinen kosketus, se silitys mihin olin jo monen vuoden aikana tottunut ja joka tuntui niin kotoiselta. Miten erilaisilta eri ihmiset tuntuivatkaan. Painauduin kiinni ja kiedoin päällimmäiset käteni ja jalkani hänen ympärilleen ja tunsin olevani kotona kaikesta tapahtuneesta huolimatta. Minusta pääsi pitkä huokaus.
- Ihanaa kun sä olet siinä, sanoin ja tunsin, miten uskalsin hiljalleen rentoutua. Liu’utin kättäni pitkin sileää ihoa, tunsin tutut lihakset samoissa kohdissa kuin aina ennenkin, samanlaisina kuin mihin olin tottunut. Kaikki oli niin kotoista, juuri mitä kaipasinkin nyt.

Vesku taisi ymmärtää sen, tai sitten hänellä oli samanlainen olo, vaikkei hän ollutkaan ollut löytämässä murrettua ovea, Hän piti minusta lujasti kiinni, silitti niskaani ja sai minut tuntemaan oloni hyväksi. Siihen hän pystyi pelkällä läsnäolollaan, ja mitä kauemmin aikaa olimme yhdessä, sitä tutummalta ja turvallisemmalta se tuntui. Hänen ihonsa tuoksu rauhoitti minut ja saatoin sulkea silmäni nukahtaakseni.

Aamulla ajatus siitä, että asialla olisi ollut joku muu kuin railakkaalla päällä ollut nuorisojoukko, tuntui naurettavalta, jos nyt olin koskaan muuta ajatellutkaan. Sisäinen kelloni herätti minut puoli seitsemältä talviaamun pimeyteen, ja tieto siitä, että ylös ei ollut pakko nousta, ennen kuin lastenhuoneesta alkaisi kuulua ääniä tuntui ylelliseltä ja ihanalta.
- Herää, kuiskasin Veskulle, joka nukkui selällään vieressäni. En hetkeen saanut itseäni ymmärretyksi, mutta kun kuiskin ja tönin, hän alkoi havahtua.
- Mikä sulla nyt on hätänä? hän mutisi. – Kuulitko sä taas murtovarkaita? oli seuraava kysymys, ja hän näytti heräävän piirun verran lisää.
- Ei kun mulla on henkilökohtaisia tarpeita mihin mä tarvitsen sua, ilmoitin.
- Kerro lisää, hän mutisi teeskennellen edelleen olevansa puoliunessa, mutta minun oli helppo havaita, ettei hän ollut. Kiipesin hänen päälleen ja rakastelimme ja sitten maailma oli vielä paremmin järjestyksessä.

- Kuka se on voinu olla? mietin asettuessani Veskun kainaloon.
- Ei sitä takuulla koskaan saada selville. Joku jengi varmaan. Tai narkkareita.

- Mutta ihan oikeesti, hulluja. Kai nyt jostain videoistakin olisi jotain saanut jos ois myyny? Tai tietokoneista.
- Ehkä ne ei tarvinnu rahaa.
- Onneksi ne ei päässy talliin, mitä jos ne ois tehny jotain pahaa Wiccalle. Tai vaikka ryöstäny sen, tai päästäny karkuun…
- Onneksi sä et törmännyt tänne Siirin kanssa silloin kun ne oli täällä, ne ois voinu hermostua, sanoi Vesku ja rutisti minua. – Mitä ovesta ja parista pullosta, kunhan ihmiset on kunnossa.
- Mua saattaa kyllä hirvittää olla täällä yksin kotona tästedes, aavistelin.

Muutaman päivän kun järkeilin asia ei enää kuitenkaan tuntunut ihan niin kammottavalta. Aloin muistella, miten olin muutaman kerran kuvitellut nähneeni ja kuulleeni auton ääntä pihalta, eikä siellä ollut ollutkaan ketään, paitsi silloin uudenvuodenaattona, kun olin todella nähnyt vieraan ajoneuvon. Ehkä jengi ei pitänyt tapanaan tunkeutua taloihin, jos joku oli kotona, vaan ainoastaan, kun ne olivat tyhjillään. Ehkä se oli seurannut meitäkin sen verran, että tiesi autojen lukumäärästä, koska olimme varmasti poissa. Se oli tavallaan vielä inhottavampi ajatus, mutta silti se lievitti vähän pelkoani. Saatoin olettaa, että jos pihassa oli kaksi kolmesta autosta ja talossa valot päällä, olisin turvassa. Hypähtelin kyllä silti aina, kun kuulin auton äänen, mutta hiljalleen totuin siihen, että se oli joko Vesku, tai sitten Juha tai Lasse, jotka olivat alkaneet pistäytyä kylässä kääntymässä vähän useammin, kuin vahtimassa. Poliiseista ei tosiaankaan kuulunut mitään. Tuskin he kauheasti ehtivät panostaa viinapullomurron selvittämiseen.

- Mutta uskallanko mä lähteä mukaan, jos täällä on taas mökin ovi seljällään, kun palataan? mietin kuitenkin, kun Vesku aikoi taas lähteä käymään Hangossa.
- Jätetään valot päälle. Ja kun pihassa on kuitenkin kaksi autoa niin tuskin ne epäilee, että talo on tyhjänä. Sitä paitsi kaiket päiväthän talo on tyhjänä, kun me ollaan töissä.
- Hyi, en mä ole ajatellut että ne kirkkaassa päivänvalossa tulisi uudestaan, sanoin pelästyneenä. Muuten olisin ajanut sydän sykkyrässä joka päivä töistä kotiin.
- Eikä ne sitä paitsi takuulla tule uudestaan. Nehän on käyny täällä jo ja todennu, ettei täällä ole mitään arvokasta, Vesku yritti vakuuttaa.
- Mä haluaisin niin uskoa ton, sanoin synkkänä.

Lähdimme sitten kuitenkin koko perhe matkaan. Siiri oli luvannut käydä ottamassa hevoset sisään kun alkaisi pimetä siltä varalta, että meillä menisi pitkään. Minä tulin hiljalleen paremmalle tuulelle, kun matka eteni halki aurinkoisen, lumenvalkoisen maailman. Ei tämmöisessä huikaisevassa valossa ainakaan kukaan uskaltaisi ruveta ryöstelemään ihmisten asuntoja.

Menimme ensin Leenan luo aikaiselle lounaalle. Yritin haastatella tyttöjä johdattelematta ja puolueettomasti, että halusivatko he jäädä mummolaan vai tulla mukaan tallille, mutta Leena päätti niiden puolesta, että ne jäisivät hänen kanssaan.
- Mä näen niitä niin harvoin. Eikä tarvitse sitten teidänkään kulkea siellä silmät selässä.
- Se on kyllä ihan totta, myönsin. Dannilla ja Alissalla ei näkynyt olevan mitään sellaista järjestelyä vastaan, ne menivät penkomaan Leenan laajoja leluvarastoja syötyään ja tuskin viitsivät vilkuttaa kun Vesku ja minä lähdimme tallille.

Tallilla oli tuoksinaa ja hyörinää. ihmiset vaan olivat enimmäkseen outoja minulle, paitsi Jania, joka oli ollut täällä niin kauan kuin minä muistin.
- Nuori rouva, hän tervehti minua sen näköisenä, kuin olisi ilahtunut.
- Ei tässä nyt enää niin nuoria olla, tuhahdin, mutten voinut olla hymyilemättä.
- Etköhän sä edelleenkin ole sen viisi vuotta mua nuorempi, Jani naurahti.
Jäin juoruamaan hänen kanssaan kun Vesku meni hakemaan Mustin sisään, ja hän esitteli pikaisesti tallin uudet hevoset. Namua ei näkynyt missään ja kysyin jo melkein huolestuneena, missä Hannan ykköstykki oli.
- Ei se ole maneesia kauempana. Mun pitäiskin itse asiassa varmaan jo kohta mennä ottamaan se haltuuni. Tuletko mukaan?

Menin, sillä toivoin, että ehtisin hetken nähdä, miten sillä ratsastettiin. Vaikka tamma oli vuoren kokoinen, se liikkui kuin balettitanssija. Jani sovitteli matkalla kypärää päähänsä ja sitten livahdimme katsomoon. Hanna sillä ratsasti, korkeimman omakätisesti, ja minä tuijotin henkeä pidättäen hevosta. Se oli kyllä niin upea, jopa nyt kun se hännän äkäisestä viuhtomisesta päätellen protestoi jotakin. Sitä ei ehkä huvittanut tehdä sarjavaihtoja tänään, muutama niistä muistutti paremminkin pukkia.
- Sille pitää tilata hieroja, Hanna sanoi heittäessään lopulta ohjat pois antaakseen hevosen Janille jäähdyteltäväksi.
- Mä soitan, Jani lupasi ja kiipesi selkään. Hanna nappasi juomapullon aidalta ja riisui kypäränsä.

- Säkin päätit sitten lähteä mukaan, hän sanoi katsoen minua arvioivasti.
- Toivottavasti se ei haittaa, sanoin vähän pisteliäästi. Oli tuokin tervehdys.
- Pääsit kuulemma aluevalmennukseen, Hanna jatkoi välittämättä vähääkään tiuskaisustani.
- Esteille, mutta en kouluun, myönsin.
- Omituista. Miksiköhän ei kouluun?
Kohautin olkapäitäni. Mistäpä minä olisin voinut tietää, kouluratsastus oli semmoista mieltymysten ja makuasioiden viidakkoa minun mielestäni yleensäkin. Ei siitä ottanut maalaisjärjellä selvää.

- No mitenkäs naimisissaolo sopii teille? kysyin vaihtaen puheenaihetta. Hanna virnisti ja joi vähän lisää. Sitten hän veti päälleen tummansinisen untuvatakin, joka katsomossa lojui.
- Kaipa sä sen itse tiedät. Mitä se nyt muuta muuttaisi kuin verotusta.
- Ei sua ainakaan romantikoksi voi syyttää. Ostitko sä häämatkalla hevosia?
Hanna pudisti päätään ja alkoi kertoa matkasta, ja sitä juttua riitti, kunnes Jani lähti viemään Namun pois ja Vesku ja Musti tulivat tilalle. Minusta näytti kuin hevonen olisi kasvanut, mutta ehkä se johtui vain siitä, etten ollut nähnyt sitä vähään aikaan ja silmäni olivat tottuneet Niki-ruippanaan ja taskukokoiseen Wiccaan.

- Tuleeko siitä GP-hevonen? kysyin Hannalta katsellessani, miten Vesku talutti sitä ensin pari kierrosta maneesin ympäri. Ori kalisutteli kuolaimiaan ja katseli ympärilleen kuin tarkistaakseen, että kaikki oli samoin kuin ennenkin.
- Saa nähdä. Ainakin se on nyt ikäisekseen hyvällä mallilla. Veskun pitää hommata kansallinen lupa täksi kaudeksi, pidä huoli, että se tekee sen.
- Kai se nyt hommaa, jos sä olet sitä mieltä. Se haluaa ton hevosen huipulle siinä missä sinäkin. Enemmänkin.
Minun teki mieli vilkuttaa Mustille, mutta eipä se olisi tainnut siitä mitään tajuta. Minä huomasin, että minulla oli ollut ikävä sitä, isoa, hölmöä, nuorta hevostamme. Vähän vielä lasta ja silti matkalla maineeseen.

Olin vaikuttunut, kun he pääsivät vauhtiin. Hanna oli tosiaan kuljettanut Mustin pikavauhtia läpi lukion. Se oli rehellisesti sanoen jo parempi kuin Niki. Osaavampi, siis. Aina sillä oli ollut enemmän liikettä ja näyttävyyttä, mutta sehän oli selviö, olihan sillä isänsä geenit. Nyt se hallitsi helpon näköisesti liikkeitä, joihin kaksi vuotta vanhempi Niki ei vielä pystynyt. Nuoruuden notkeuttakin sillä löytyi, totesin, kun se kimmastui jostain Veskulle, näytti kiertyvän kerälle ja pomppasi sitten selkä köyryssä siitä suoraan ilmaan. Vesku lennähti ilmaan, mutta palasi takaisin satulaan ja vain hänen irvistyksestään saatoin päätellä, ettei se ollut ollut ihan miellyttävää.

Kun Vesku vei Mustin takaisin talliin, Hanna kiskoi minut ylös lepohuoneeseen kahville. Heittäydyin sohvalle ja annoin hänen touhuta kahvinkeittimen kanssa tyytymättömän näköisenä. Ilmeisesti henkilökunta oli laiminlyönyt tehtävänsä. Hän halusi tietää millaisia suunnitelmia minulla oli Nikin kanssa, ja minusta tuntui, että olin harrastelija, kun ei minulla ollut esittää valmista kisakalenteria.
- Mä haluaisin päästä sen kanssa kokeilemaan maastoesteitä, sanoin johdattaakseni puheenaiheen sivuraiteelle.
- Ai kenttäkisoihinko sä haluat?
- Voisin hyvin halutakin, jos siitä on siihen.
- Oletko sä hypännyt maastoesteitä itse? Hanna kysyi.
- Jonkun kerran, muistelin. Oonan Madnessilla, ja se olikin ollut aika pelottavaa. Mutta silloin olin ollut nuori ja hömelö.

- No entäs se mies, vaihtoi Hanna puolestaan puheenaihetta. – Joko sä olet päästänyt sen pöksyihisi?
Punastuin lievästi. kiukusta.
- No en, enkä aiokaan, tiuskaisin.
- Ai, kyllä mä vaan olisin, Hanna sanoi huolettomasti, ja tuijotin häntä.
- Sinäkö? Sähän mulle saarnasit ja varoittelit moisesta hölmöydestä!
- Sä oletkin eri asia kuin minä. Se oli ihan söpö, Hanna nauroi ja istui nojatuoliin.
- Niin olen, sanoin mörkkinä. – Hyppeletkö sä aina vaan sängystä sänkyyn vaikka olet naimisissa?
- Se on mun yksityisasiani, Hanna lausui arvokkaasti.
- No, ehkä mullakin on yksityisasioita.
- Eli sä et vaan kerro mulle.
- Ei oo mitään kerrottavaa. Unohda koko juttu. Vesku on liian hyvä petettäväksi, sanoin, kuten olin sanonut monestikin itselleni. – Niin sanoit itsekin. Petitkö sä muka sitä silloin kun te olitte yhdessä?

Hanna ei ehtinyt vastata, kun portaista kuului askelia.
- Älkää antako mun häiritä, Vesku sanoi tullessaan sisään, kun vaikenimme ja tuijotimme häntä molemmat paljastaen selkeästi, että hän oli keskeyttänyt jotain.
- Tää asia on jo loppuunkäsitelty, sanoin, kun Vesku meni jääkaapille ottamaan juotavaa.
- No älkää kertoko sitten. Kauankos sä ajattelit vielä pitää Mustia täällä? hän kysyi Hannalta.
- Voisi se pari viikkoa vielä olla ihan hyvin, Hanna arveli. – Ellet halua jättää sitä maaliskuuhun asti niin, että mä ehdin kisata sillä pari kertaa.
- Kiitos, mutta ei mulla taida olla varaa semmoseen.
- No tuletko sä ensi viikolla taas ratsastamaan?

Vesku lupasi, sitten joimme kahvia ja lähdimme. Leena oli laittanut ruokaa ja kutsunut isovanhemmatkin syömään, paitsi tietysti Ella-mummia, joka makasi terveyskeskuksen vuodeosastolla. He päivittelivät sitä, että meillä oli käynyt murtovarkaita ja halusivat tietää, mihin muuttaisimme kesällä.
- Meidän täytyy kai ruveta taas hakemaan opiskelija-asuntoa, arvelin.
- Sääli, että annoitte sen edellisen pois, Leena sanoi.
- Tää oli kyllä niin hyvä tilaisuus, ettei tätä voinut jättää käyttämättä. Nyt tietää, mihin sitä on päänsä pistämässä joskus parin vuoden kuluttua, puolustauduin.
- Miten niin? Vieläkö te aiotte muuttaa maalle ja rakentaa tallin pihaan?
- Kyllä me varmaan aiotaan, sanoin vilkaisten Veskua, joka ei vastannut mitään, sillä hänen suunsa oli täynnä.
- Tulkaa kesäksi tänne, Leena ehdotti vilkaisten tyttöjä, jotka istuivat vierekkäin ja kinastelivat Dannin voileivästä.
- Mun työ on Hesassa, Vesku muistutti.
- Vaihda työtä, mikäs sen helpompaa. Etkös sä viihtynyt täällä sillon pari kesää sitten?

Pääsimme ihan ajoissa kotiin, siitä pidin huolen, ja onneksi talo oli hiljainen ja tyhjä eikä pihalla näkynyt ylimääräisiä jälkiä. Siiri oli käynyt ottamassa hevoset sisään, kuten oli luvannut, ja ne torkuskelivat tallissa.
- Pari viikkoa enää, sanoin Wiccalle ja rapsutin sitä korvasta. – Sitten pääset takaisin kotiin.

Lähettäjä: álávíívádésíré 
Päivämäärä:   18.7.09 23:59:12

Täsä!

"Lähdimme illemmalla ajamaan Helsinkiin, sillä minä en ollut vielä nähnyt Villen uutta hevosta. Se oli retken pääasiallinen virallinen tarkoitus ja olin tietysti utelias näkemään Villen Aarteen mutta tärkeintä oli tavata Jinna."

Onks niillä siis pääasiallinen virallinen syy käydä siellä ja sit on ei-pääasiallinen mut virallinen vai sit paasiallinen viraton syy?

Lähettäjä: álávíívádésíré 
Päivämäärä:   19.7.09 00:02:33

Enkä kyl jaksa lukee sitäkään pätkää enää, pakko mennä nukkumaan. Onneks ens viikko iltavuoroo ni saa vähän velkoi takaisin.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   19.7.09 00:03:39

Pääasiallinen ja virallinen, muttei kovin tärkeä :)
Mutta kiitos, kun nostit ton esiin, sehän suorastaan huutaa pilkkuja!
-----------
104.

Minä olin silloin jo koulussa, joten ajoitimme hevostensiirtoreissun viikonlopuksi. Ensin Wiccan kanssa Oonan luo ja sitten Vesku jatkaisi siitä hakemaan Mustin ja minä ja tytöt palaisimme kotiin. En edelleenkään halunnut pitää Nikiä siellä yksinään, ja edelleenkin minua hermostutti ajatus jättää talo tyhjilleen, vaikkei sille nyt kerta kaikkiaan mitään voinut. Ainakaan en ollut enää kuullut asiaankuulumattomia autoja pihaltamme iltaisin. Mietin, pitäisikö meidän hommata vahtikoira. Ei ehkä nyt, tähän asuntoon, mutta jos joskus saisimme sen oman tilan. Joku oikein äkäinen, iso yksilö. Tai kaksi, toinen taloon ja toinen talliin.

Oona otti ponin vastaan vähän huonotuulisen näköisenä. Kai hän tosiaan oli vähän toivonut, että me ottaisimme sen pysyvästi.
- Se on lihonut, hän sanoi.
- Kiitos lainasta, se oli täydellinen, sanoin minä ja kyykistyin halaamaan ponia vielä kerran.
- Oisitte sen voinu pitääkin.
- Ei kiitos, hormonihiiri tulee kotiin tänään, muistutin.
- No eikös se nytkin ole tallilla, missä on tammoja?
- Sillä tallilla on norsunkestävät putkitarhat ja henkilökuntaa läsnä koko ajan. Meillä on yksi hyvänpuoleinen tarha ja siitä Mustin kokoinen hevonen kyllä tulee yli jos sitä tarpeeksi haluttaa. Päivisin ei ole välttämättä edes ketään vahtimassa.
- Hommatkaa nyt äkkiä se oma tila niin saatte ton sinne.
- Eiköhän me tulla sun vaivoiksi vielä vuodeksi, kun Ali tulee takaisin, arvelin. – Jos huolit, siis.
- Katsotaan, sanoi Oona tuhahtaen.
- Haluatko varausmaksua? kysyi Vesku vakavana.
- Saatanpa halutakin.

Vesku kävi siivoamassa tammanpapanat pois autosta ja tuli sitten vielä talliin ilmoittautumaan.
- Mä lähden nyt.
- Aja varovasti ja niin edelleen ja niin edelleen, latelin minä ja kurottauduin antamaan hänelle velvollisuudentuntoisen suukon.
- Ainahan mä. Ja sä et tee ponikauppoja.
Katsoin häntä loukkaantuneena. Koska minä muka olin ponikauppoja tehnyt? Hän virnisti vähän anteeksipyytävästi ja lähti. Minä käännyin esittelemään Oonalle, miten loistavaksi lastenponiksi Wicca oli osoittautunut.

- Katso miten se seisoo kuin kaappi kun tytöt on lähellä, osoitin. – Eikä se kertaakaan riekkunut kun jompikumpi oli sillä selässä.
Oona katseli miten Danni ja Alissa pörräsivät Wiccan karsinassa ja poni todellakin jökötti paikoillaan ja piti niitä silmällä.
- Sääli ettette te voi ottaa sitä, hän huokaisi taas kerran.
- Niin, kyllä muakin surettaa suunnattomasti, ettei se ole ruuna, huokaisin ja tarkoitin sitä.
- No, jos se on mulla vielä kun te meinaatte palata kilparatsuinenne – jos mulla on tilaa niille nimittäin – niin ehkä te voitte ottaa sen ylläpitoon täällä, Oona ehdotti. Katsoin häntä vinosti.
- Mä tiedän mitä sä yrität.
- Mitä muka?
- Kiristää mua. Sulla ei muka ole sijaa Nikille ja Mustikalle ellei me oteta Wiccaakin. Mutta siitä saat kyllä tapella Veskun kanssa, mä ottaisin sen kiljuen, kyllä kai sä sen arvaat.

Oona hymyili kuin vähän leppyneenä ja kysyi, haluaisinko tulla käymään kahvilla.
- Mikä ettei, jos sä huolit noi sinne, osoitin tyttöjä, joiden vaatteet olivat jo turpeessa pipoja myöten, kun ne olivat touhunneet karsinassa.
- Ravistellaan ne ovella, Oona sanoi huolettomasti. Ei pieni määrä turvetta kyllä hänen läävässään kyllä mitenkään taitaisi erottua, ellei hän sitten viime näkemän ollut intoutunut siivoamaan tai hankkinut sisäkköä.

- Mulla on sulle näytettävääkin, Oona uskoutui, kun hän oli kaatanut kahvipannustaan mustan vellin pois ja laittanut tuoretta tippumaan tilalle.
- No näytä. Yritin pitää silmäni lapsissa, etteivät ne kiskoisi alas puhtaita pyykkejä telineeltä huoneen nurkasta tai tuhoaisi mitään muutakaan. Lopulta nappasin ovensuussa seisovasta pahvilaatikosta kummallekin palasen kuivaa leipää ja istutin ne Oonan sängylle jäystämään niitä.
- Mun tuleva kisatykki, Oona sanoi ylpeänä.

- No? kiljaisin. Oonalla oli ollut kisatykkejä jos jonkinnäköistä, mutta mikään ei koskaan ollut ollut juuri se oikea, tarpeeksi hyvä. Tuskin tämäkään olisi, mikäs maailman muuttaisi, mutta tietysti tahdoin nähdä ja kuulla, mistä oli kysymys. Oona avasi tietokoneensa ja kliksutteli vähän aikaa.
- Tässä, 6-vuotias tamma. Mä olen nähnyt sen videolla ja se on ihan sähköjänis, mutta se hyppää mitä vaan.
Kumarruin hänen olkapäänsä yli ja näin erittäin kaunispäisen vaaleanruskean hevosen ylittämässä estettä.
- Virolainenko? kysyin, niin kuin se olisi voinut Oonan tuntien olla mitään muuta.
- Juu, mä aion mennä katsomaan sitä ensi viikolla. Tuutko mukaan?
- Miten mä muka ehtisin, kuittasin.
- Lintsaa. Mä käyn samalla moikkaamassa sitä mun hevosagenttia, voitaisiin käydä siellä Nikin kotitilallakin, se tuntee ne, Oona sanoi puolihuolimattomasti.

Rojahdin takaisin pirttipöydän penkille.
- Sä odotit ihan tahallasi, että Vesku lähtee, ennen kuin alat ehdotella, syytin. Maininta Nikin kotitilasta oli sinkauttanut sydämeni jonnekin kurkkuun.
- Miten niin? Oona kysyi ihmeissään. – Mitä se tähän kuuluu?
- Jos mä sanon sille, että menen katsomaan Nikin vanhempia ja sisaruksia…
- Hei haloo, nainen, oletko sä vähän tossun alla?

Oona nousi ja kaatoi meille kahvia ja minä mietin hänen sanojaan. Olinko minä? Olinko minä ihan aikuinen ihminen vai en? Annoinko Veskun määrätä tekemisiäni ja menemisiäni? Muistin sen kohtauksen, mikä oli syntynyt, kun olin hakenut Wiccan meille, ja sisuni alkoi pikkuhiljaa kuplia.
- Enkä ole. Minä päivänä sä olit lähdössä?
- Torstai-aamuna. Sunnuntaina takasin.

Haravoin hurjana mielessäni seuraavan viikon lukujärjestystä. Torstai-iltana olisi pienryhmäsessio, joka oli melko tärkeä, mutta perjantai oli helppo. Ehkä torstain poissaolo ei vaarantaisi koko kurssin suoritusta? Voisinhan olla vaikka kuumeessa kotona ja minkäs minä sille sitten mahtaisin.
- Mä tulen, päätin. Kai minullakin, elätillä, oli oikeus muutamaan vapaapäivään, etenkin kun tiesin, että laivaliput Tallinnaan ja takaisin eivät montaa kymppiä maksaisi. Vesku oli reissannut Mustin perässä kyllä sen edestä tässä alkutalvesta.
- Kivaa, Oona sanoi hymyillen. – Aina mukavampaa kun on seuraa matkassa. Torstai-aamuna puoli seitsemältä Eteläsatamassa. Mä voin varata lipun sullekin. Muista passi.
- Ihan sikakivaa, sanoin minäkin, ja tarkoitin sitä.

Pakkasin tytöt autoon, ajoin takaisin Nurmijärvelle ja tipautin ne härskisti päivähoitoon sanoen, että tarvitsin muutaman tunnin aikaa käydäkseni ostoksilla. Sitten ajoin kotiin ratsastamaan Nikillä. Se oli yksinäisen näköisenä tarhassa, eikä tainnut ymmärtää sananpuolikastakaan lohdutteluistani, kun kerroin, että Musti palaisi kotiin tänään. Se piristyi kuitenkin, kuten aina, kun touhuilin sen kanssa. Se oli kyllä maailman hellyttävin hevonen. Ei haitannut mitään, että sen kanssa puuhailivat välillä Siiri ja Veskukin, aina se oli yhtä iloinen, kun se näki minut.

Kävin ”maastolenkillä” eli laukkailin Ketojen pihatietä edestakaisin, ja sitten jokin yltiöpäisyys sai minut valtaansa ja päätin ratsastaa ison tien viertä takaisin kotiin. Eihän Niki siellä ollut itse asiassa sikaillut vaan Musti. Ehkä me voisimme nyt ihan kaikessa rauhassa harjoitella ja näyttää sitten Mustille esimerkkiä siitä, miten vanhempi ja viisaampi hevonen käyttäytyi liikenteessä. Harjoitus meni vaan sikäli vähän hukkaan, että kerrankin ei yhtä ainutta autoa tullut vastaan.

Minulla oli hellyydenpuuska ja hoivailin Nikiä pitkän aikaa ratsastuksen jälkeen, kunnes totesin, että minun olisi parasta palata päiväkodin suuntaan. Ostosaikani oli hyvinkin jo kulunut. Eivät tarhantädit ainakaan sanoneet mitään siitä, että tiputimme joskus tytöt sinne arvaamatta ja ennalta ilmoittamatta, kunhan emme tehneet sitä juuri ennen ruokailua, mutta minulla oli silti huono omatunto. Niinpä hain Dannin ja Alissan ja menin niiden kanssa ruokakauppaan. Onneksi siellä oli nykyään niitä isoja kärryjä, joissa oli lapsille erillinen keltainen koppi jossain kaksi metriä edessäni. Onneksi Danni ja Alissa myös tykkäsivät istua siellä, ja onneksi minä osasin ajaa sekä pitkää pakettiautoa että traileriyhdistelmiä. Selvisin siis ostoskärrystäkin loistavasti.

Tällä kertaa Vesku ei viipynyt reissussa kovinkaan kauan. Jo ennen pimeää näin ikkunasta hänen palaavan.
- Musti tuli, tytöt, mennäänkö katsomaan? huusin peremmälle ja molemmat ryntäsivät kilpaa eteiseen. Olivatpa ne mukavan yhteistyöhaluisella päällä. Tosin niistä oli tallissa enemmän vaivaa kuin iloa kun piti vahtia, etteivät ne jääneet kavioihin, mutta ei niitä oikein kahdestaan sisällekään voinut jättää.

Musti hirnui kuin maailmanomistaja, haastaen kaikkia nurmijärveläishevosia tulemaan ja katsomaan, kun Pomo palasi. Niki vaan oli ainoa kuuloetäisyydellä, ja sen vastaus kuulosti ennemminkin ilahtuneelta kuin haastavalta.
- Mä jätän tän sisään, Vesku sanoi. – Totutelkoon siellä taas olemaan kotona.
Ninpä minäkin hain Nikin ja kaverukset nuuskivat toisiaan väliseinän yli hyvän aikaa. Musti vinkui ja polki etujalkaansa niin, että kolina kävi, ikään kuin olisi laittanut Nikiä järjestykseen, vaikkei ruunanrupukallani ollut aikomustakaan uhmata toista.
- Aiotko sä pitää sen orina? kysyin aavistuksen verran tuskastuneena se uhoamiseen.
- No paha ruunalla on varsoja tehdä, vai mitä?
- Mutta haluaako joku siitä varsoja? Kun se ei kuitenkaan oo kantakirjattu?
Mietin, miten paljon helpompaa elämä olisi, jos ei meillä olisi oria. Wiccakin olisi voinut jäädä…
- Jos se on huippuhyvä radalla niin varmaan haluaa, Vesku sanoi luottavaisena ja katsoi minua tarkasti. – Eikö sua enää huvitakaan ajatus hevoskasvatuksesta?
- Huvittaa, en mä sitä. Mietin vaan, että koska me päästään sinne asti… että kannattaako kärsiä orinpidosta montakin vuotta tässä odotellessa.

Vesku katsoi minua, kuin olisin vähän omituinen. Hän ei tainnut ollenkaan ymmärtää, mitä tarkoitin.
- Onpa kurjaa, jos sun mielestä mun hevosessa on kärsimistä, hän huomautti.
- Äh, älä nyt narttuile. Mä tarkotin vaan ihan yksinkertaisesti, että ruunan kanssa ois helpompaa, enkä ehdottanut edes mitään.
- Okei, hän sanoi vähän epäröiden, kuin olisi miettinyt kannattiko asiasta tehdä kunnon riita vai antaa olla.
- Mä lähden Oonan kanssa käymään Virossa, ilmoitin iloisesti vaihtaakseni puheenaihetta.
- Miksi ihmeessä? Vesku tokaisi.
- Seuraksi, se menee katsomaan yhtä hevosta.
- Sinä ja Oona ulkomailla hevosia katsomassa ei kuulosta yhtään hyvältä.
- Ai, miten niin?

En kuullut vastausta, sillä menin kantamaan autosta Mustin tavaroita, eikä minua juuri kiinnostanutkaan. Eihän Veskulla nyt voinut olla mitään sanomista siihen, jos olisin pari päivää poissa kotoa. Hän kuitenkin palasi asiaan illemmalla.
- Koska te aioitte lähteä?
- Torstaina.
- Ja mä jään tänne lastenhoitajaksi, niinkö sä ajattelit?
- Mitenkäs muuten? Katsoin häntä kummissani. – Kai sä nyt pari päivää pärjäät niiden kanssa, olethan sä itsekin reissannut Hankoon kiljoona kertaa tässä.

Vesku ei väittänyt vastaan, muttei näyttänyt oikein tyytyväiseltäkään ja minä suutahdin.
- Voin mä etsiä niille jonkun muunkin hoitopaikan, jos ei sua huvita. Ehkä Ville voisi ottaa ne ensin torstaiksi ja perjantaiksi, ja Ilse ottaa takuulla viikonlopuksi.
- No hei, haloo, ei meidän lapsia minnekään roudata kotoaan.
- Miksi sä sitten näytät siltä kuin oisit sitruunan nielly?
- Mua hirvittää päästää sua sinne.
- Ei sulla ole mitään päästämistä, huomautin purevasti. – Mulla on ihan oma passi eikä naisihmiset enää nykyään tarvitse lupalappuja aviomiehiltään.
- Älä nyt vääntele mun sanoja, Vesku sanoi tuskastuneesti. – En mä tarkoittanut, että sun pitäisi pyytää multa lupaa.
- Siltä se kuulosti. Mikä sua sitten risoo?
- Ettet vaan mene ostamaan mitään hevosia.

En ollut tyytyväinen siihenkään vastaukseen. Miksi Vesku kuvitteli minua niin hölmöksi, että semmoista tekisin? Ja millä rahalla?
- Mehän sovittiin, ettei tänne tule enempää hevosia, lausuin arvokkaasti.
- Nimenomaan.
- Luuletko sä, että mulla on niin kanan muisti, etten mä enää semmoista muistaisi?

Jatkoimme hedelmätöntä nahistelua hyvän aikaa, kunnes lopulta olin oikeasti vihainen. Vesku taisi huomata sen, sillä hän alkoi vetäytyä taistelusta ja yritti taputtaa minua polvelle. Kiskaisin sen äkäisenä kauemmaksi.
- Älä nyt murjota, en mä tarkoittanut suututtaa sua. Hän tarttui minua polven sijaan niskasta ja kiskoi lähemmäs, enkä voinut muuta kuin seurata, ellen halunnut mustelmia hänen sormistaan.
- Suututit kuitenkin. Et luota muhun pätkäkään. Luulet, että Oonalla on joku poni takakontissa kun me palataan.
- No anteeksi jos mä kuulostin semmoselta. Vesku piti minusta lujasti kiinni, vaikka yritin pyristellä irti ja alkoi nauraa, kun mottasin häntä puolivahingossa. Hän piti minua samalla lailla kuin Dannia, kun se sai uhmakohtauksen, ja oma huitomiseni alkoi naurattaa minuakin, vaikken halunnutkaan sitä paljastaa.

- Päästä musta irti, sanoin hiljaa ja lakkasin poukkoilemasta, mutta ei hän päästänyt vaan alkoi silittää minua ja suukotella niskaani.
- Tiedätkö sä mikä on parasta riitelemisessä? hän kysyi.
- Sun mielestä se on varmaankin sovintoseksi, sanoin pisteliäästi. Minua ajatus ei huvittanut nyt ollenkaan.
- Niin, kun sitten sä olet aina paljon paremmalla tuulella.
- Mä en halua nyt tulla paremmalle tuulelle, mökötin. Oikeasti ajattelin antaa hänen lepytellä minua oikein pidemmän kaavan kautta. Se hivelisi mukavasti loukkaantuneita tunteitani, ja ehkäpä mieleni muuttuisi siinä samalla.
- Halua vaan, Vesku houkutteli. Hän tiesi ihan liiankin hyvin, miten toimia saadakseen minut mukaan.
- Sä manipuloit mua, syytin.
- Höpsis, mähän vaan rakastan sua.

Lähettäjä: álávíívádésíré 
Päivämäärä:   19.7.09 00:05:27

No mut pilkuillahan se sit onki ihan järkevä noinkin .)

Lähettäjä: álávíívádésíré 
Päivämäärä:   19.7.09 12:15:38

Oh @!#$, ei aamupalalukemista .(

Lähettäjä: Pingo 
Päivämäärä:   19.7.09 12:26:13

Olipas tullu monta pätkää hienoa.

Täällä alkaa palaa hermo kun supistelee ja supistelee mut ei sittenkään tarpeeks :/

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   19.7.09 13:19:10

Des, ole hyvä ja hajoo :D
Pingo, ootko kokeillu saunaa, seksiä ja siivousta?
-----------------------
105.

Satamassa piti olla niin aikaisin, etten tahtonut saada unta edellisenä yönä, kun pelkäsin myöhästyväni. Kun nukahdin, näin unta, että olin unohtanut ottaa passini mukaan. Vesku kimpaantui lopulta pyörimiseeni ja hautautui mielenosoituksellisesti tyynynsä alle, joten huokaisin ja päätin nousta jo ylös, vaikka kello oli vasta viisi.
- Mä käyn ruokkimassa hevoset, sanoin anteeksipyytävästi. Sen lisäksi ei sitten kauheasti ylimääräistä aikaa enää ollutkaan, vaan syötyäni kunnon aamiaisen lähdin ajamaan Oonalle päin. Jättäisin sitikan sinne ja hyppäisin hänen kyytiinsä, oli turha viedä autoa sataman kalliille paikoitusalueille.

- Mulla ei ole ollut vapaata viikonloppua varmaan vuoteen, sanoi Oona tyytyväisenä, kun lähdimme ajamaan kohden satamaa.
- Hullu. Mä en ymmärrä miten kukaan jaksaa tommosta tahtia.
- Jaa-a, ei sitä kai oikein voi pysähtyä miettimään.
- No nyt on vapaata, sanoin tyytyväisenä ja avasin radion. Minun teki mieli laulaa sen mukana, minulla ainakin oli lomaolo. Jestas, neljä päivää ihanaa vapautta, ei vastuuta lapsista eikä hevosista.

Jotain kuitenkin naksahti, kun olimme saaneet auton parkkeerattua autokannelle ja siirryimme laivan sisätiloihin.
- Mennään kahville, Oona sanoi ja lähti seuraamaan nuolta, joka ohjasi ravintolaan. Minä en saanut liikahdettua. Olin laivalla ensimmäistä kertaa sitten viime kevään, kun Jaakko oli… pudonnut. Tämä ei tietenkään ollut sama laiva, ei edes yhtä suuri, mutta silti minulla oli ontto ja aavemainen olo. En saanut astuttua askeltakaan ja Oona palasi takaisin kummastuneen näköisenä.
- Mä tarviin kahvia! Liikettä!
- Joo, sanoin ja menin mukana kun hän tarttui käsivarteeni.
- Aaveitako sä näit?
- Suunnilleen. Viimeksi kun mä olin laivalla sattui aika kamalia. Mä en ollut ajatellut sitä aikoihin, nyt se pamahti äkkiä mieleen.
- Niinkö? Oona sanoi kiinnostuneena. – Kerro kaikki.
- Kunhan nyt ensin päästään johonkin istumaan.

- Muistatko sä sen Jaakon, jonka kanssa mä seurustelin joskus ennen Veskua? aloitin, kun olimme löytäneet tyhjän pöydän.
- Hämärästi, tuskin mä muistan semmoista aikaa ettette te ole olleet yhdessä.
- No, meillähän meni välit ihan kokonaan poikki sitten kun se ja sen idioottikaveri myöhemmin yritti raiskata mut. Ihmettelin, miten helppo se oli sanoa ääneen nyt, kun siitä oli jo kulunut aikaa. Alkuun en ollut tahtonut edes ajatella sitä.
- Oho. Siis laivallako?
- Ei, ei, aikaisemmin. Mutta ne sattui olemaan samalla laivalla silloin kun mä viimeksi olin.
- Mitäs sitten tapahtui?

Minua puistatti, kun ajattelin, miten Jaakko oli silmät päässä seisten yrittänyt kiskoa minua laidan yli. Sitä olikin vaikeampi kertoa, mutta sain sen kuitenkin takelleltua ulos, ja sitten helpotti. Enpä ollut siitäkään juuri tapahtuneen jälkeen jutellut kenellekään, olin vain haudannut koko tapahtuman ja unohtanut sen.
- Se kuoli? kysyi Oona epäuskoisena.
- Niin mä luin sitten lehdestä. Tai en sitä, että se olisi kuollut, vaan että kadonnut, ilmeisesti hukkunut. Mutta pakkohan sen oli kuolla, ei siitä tiputuksesta kukaan olisi selvinnyt, eikä kylmästä merestä.
- Mä haen sulle tömpsyn, Oona sanoi ja meni takaisin tiskille. Katsoin epäileväisenä pientä muovilasia, minkä hän toi minulle.
- Haluanko mä muka jotain viinaa ennen kahdeksaa aamulla?
- Mikset haluaisi? Mähän ajan kumminkin.

Niinpä join sen ja olin kuvittelevinani, että se auttoi, tai sitten puhuminen oli auttanut. Se vain aiheutti sen, että minun alkoi tehdä mieli tupakkaa, mutta suurin surminkaan en menisi kannelle polttelemaan. En varmaan enää ikinä. Menimme sen sijaan ostamaan karkkia automatkan viihdykkeeksi, ja ostin kyllä tupakka-askinkin, mutta kätkin sen laukkuuni vastaisen varalle. Sitten juttelimme mukavammista asioista lopun matkaa, kunnes saimme luvan palata autoon. Tallinna oli jo ihan käden ulottuvilla.

- Mistä sä tunnet nää ihmiset? aloin haastatella Oonaa, kun lopulta olimme päässeet laivasta ulos.
- Hevoskaupoista.
- Ja nyt me mennään niille kylään?
- No jos mä olen ostanut niiltä vuosien mittaan 57 hevosta niin ehtii siinä jo jutella muutakin, Oona naurahti ja poikkesi saman tien huoltoasemalle, ennen kuin satama edes katosi näkyvistä.
- Onko niitä niin monta?
- Jokseenkin, en mä ole ihan varma.
- Missä ne asuu?
- Ei tästä ole sataa kilometriä. Äkkiä me ollaan perillä, kunhan vaan päästään kaupungista ulos. Jaa, ja käydään kaupassa matkalla.
- Tuliaisia?
- Joo, ja meille evästä.

Katselin kiinnostuneena ympärilleni, kun Oona oli saanut tankattua ja lähti etsimään oikeaa reittiä. En ollut käynyt Tallinnassa kuin pikkutyttönä iskän kanssa joskus noin kymmenen vuotta sitten ja tunsin olevani suuressa maailmassa. Kaupunki oli suunnattoman suuren näköinen ja omituinen sekoitus vanhaa ja rapisevaa ja upouutta ja ultramodernia. Oona osoitteli suuntaan ja toiseen ja luetteli, mitä oli missäkin, mutta Vanha kaupunki ja Viru-hotelli olivat ainoat joista muistin edes kuulleeni, joten en paljon viisastunut. Sitten talot loppuivat ja olimme valtatiellä.
- Missä me käydään kaupassa? kysyin.
- Automarketissa tässä matkalla.

Niin teimme ja siellä tunsin omituisesti, etten ollutkaan matkustanut mihinkään. Kauppa olisi voinut yhtä hyvin olla Itäkeskuksen Cittari, jollei katsonut hintalappuja, joissa luki EEK.
- Mitä evästä me tarvitaan?
- Jotain naposteltavaa illaksi, ja aamiaiseksi. Oona poimi kärryihin vaikka mitä, kuin olisimme olleet menossa telttaretkelle.
- Me mennään kylään omine ruokinemme? tarkistin.
- Joo, niillä on majotustiloja erillään, kun ne jossain vaiheessa järjesti ratsastusleirejä. Mieluummin mä asunkin kyllä omissa oloissani kuin niiden olkkarin sohvalla.

Minustakin se kuulosti paremmalta, eikä minua enää jännittänyt niin. Olin koko ajan tuntenut itseni vähän kuin tunkeilijaksi, mutta jos en ollut menossa viemään keneltäkään makuuhuonetta, olin tyytyväinen. Saatoin kuvitella itseni potentiaaliseksi hevosenostajaksi, joka tuli vierailemaan kuuluisassa siittolassa.

Paikka ei kyllä ihan tuonut mieleen elokuvia. Yritin olla näyttämättä pettymystäni, kun Oona ajoi pihaan kahden ison kivirakennuksen välistä. Valitettavasti kummassakaan ei ollut kokonaista kattoa jäljellä, eikä ikkunoita. Onneksi peremmällä oli ehjempiä rakennuksia, ja myös hirvittävän paljon muuta. Suojaisalla pihalla seisoi kolme-neljä autonraatoa, traktori ja kaikenlaisia omituisia maatalouslaitteita, joiden käyttötarkoitusta en saattanut ruveta arvailemaankaan.
- Perillä, Oona totesi itsestään selvästi ja kaarsi maasturin vielä yhdestä solasta asuintalon näköisen rakennuksen taakse. Näin edelleen lisää kivirakennuksia.
- Onko tää yksi tila? Tää näyttää kokonaiselta kylältä! ihmettelin.
- Yksi ainoa, Oona vahvisti ja pysäytti auton kiviportaiden viereen. Nyt näin jo muitakin uudempia autoja, parikin kappaletta, ovi aukesi ja sieltä astui ulos keski-ikäinen nainen kuivaten käsiään esiliinaansa. Nousin ujostellen autosta, Oona oli jo portailla.

- Hilju! kiekaisi Oona ja kätteli naista kaksin käsin.
- Päivää, sanoin, kun hän kääntyi esittelemään minutkin. Nainen hymyili leveästi ja tunsin äkkiä itseni tervetulleeksi.
- Markus on tallissa, tulkaa sisään, hän sanoi, ei ihan noilla sanoin vaan jonkinlaisella ehkä vähän suomensekaisella eestinkielellä. Oona oli kertonut matkalla, että isäntäväki osasi suomea vähän paremmin kuin keskiverto rantaruotsalainen, ja että jos tunsin joutuvani ihan väärinymmärretyksi, he osasivat myös englantia, mikä oli lohduttanut minua kovasti. Pian vakuutuin itsekin siitä, että minun ei tarvitsisi kuin kuunnella ja hiukan käyttää välillä mielikuvitustani ja olisin ihan kärryillä siitä, mitä latuja keskustelu kulki.

Iltapäivä meni asettautuessamme taloksi. Hilju oli ollut laittamassa ruokaa, me söimme, ja sitten kuljimme pihan yli yhteen toisista rakennuksista. Se ei ehkä suomalaisten kriteerien mukaan ollut ihan kelvollinen ratsastusleiriläisten majoitukseen, vaikka olikin tilava. Osassa huoneista oli ilmeisesti kosteus tiputtanut tapetteja seinistä niin, että ne valuivat kupruilla, välillä lattia antoi periksi jalan alla monta senttiä, ja vessan katossa roikkui paljas hehkulamppu ja pönttö oli ruosteesta kirkkaanruskea. Osa talosta oli kuitenkin kuin vasta remontoitu, kuten iso hyvinvarustettu tupakeittiö ja muutamat makuuhuoneet, joista me otimme haltuumme kaksi.

Sen lisäksi tutustuimme talleihin Markuksen, Hiljun miehen, opastuksella. Aloin hiljalleen saada käsityksen tilasta. Tienvierustan kunnostamattomat rakennukset oli ehkä jätetty kunnostamatta ihan tarkoituksella, jotta uudet katot eivät houkuttelisi kutsumattomia vieraita. Murrot olivat hyvin yleisiä täällä syrjemmällä, Markus kertoi. Talo, jossa perhe itse asui oli kyllä ehjä ja kunnossa, ja niin olivat kaksi isoa kivitalliakin. Ne olivat itse asiassa oikein hienot, kunhan silmäni tottui paksuihin tummiin seiniin, jotka poikkesivat niin näkemistäni suomalaisista talleista, ja tummasta puusta rakennettuihin karsinoihin.

Hevoset olivat tietysti ne kiinnostavimmat. Talleissa olisi ollut tilaa varmaan kolmellekymmenelle, mutta niitä oli parissa tarhassa vain kymmenkunta. Markus sanoi, että kesäisin hänellä olikin niitä enemmän. Näissäkin oli tarpeeksi katsomista, ja koko ilta meni siihen, kun Markus haki niitä yksi kerrallaan sisään ja esitteli Oonalle. Muutaman jälkeen hän tosin kyllästyi rämpimään nilkkoihin asti upottavassa kurassa, jota tarhat olivat, ja lähti kovaan ääneen huutaen hakemaan apua.
- Se hakee poikansa, Oona ilmoitti.
- Ai, niillä on perhettäkin.
- Joo, koko lauma poikia. Jaanus ja Andrus ja Magnus ja loppujen nimiä mä en muistakaan.
- Jestas. Lauma tosiaan.

Odotellessamme Oona näytti minulle Markuksen lemmikkihevosen.
- Tätä se ei myy, ei sillä että mä huolisinkaan. Sen nimi on Hobu ja se taitaa olla yli kahdenkymmenen.
Eläin oli sitä ardennerinnäköistä lajia, jollainen Oonallekin oli joskus tullut, iso ruunikko, joka painoi varmaankin tonnin. Se seisoi toisen samanmoisen seurassa parhaassa tarhassa, jossa ei kuulunut imaisua ja plopsahdusta joka askeleella, mutta molempien karvaiset jalat muistuttivat silti sementtivaloksia.
- Ne ei ole itse asiassa hullumman näkösiä ollenkaan, kunhan silmä vähän tottuu, arvelin silittäessäni kiltin ruunan turpaa. – Vaikka en mä kyllä tämmöstä…
- Se tekee ison osan tilan töistä vieläkin. Ehkä toi toinen on tarkotettu sille seuraajaksi, ei se voi jaksaa enää monta vuotta, Oona arveli.
- Miten niillä jalat kestää muka vielä työnteon kun omaakin painoa on noin kauheasti? minä ihmettelin. Hobun ryntäät näyttivät suunnilleen metrin levyisiltä, sen jalat olivat kuin puhelinpylväät ja niidenkin välissä kymmeniä senttejä lihasta.

Markus palasi hätistäen edellään langanlaihaa, mustaa otusta. Tällä oli jalassaan pitkävartiset venäjänvihreät saappaat, mitkä riitelivät railakkaasti hänen muun olemuksensa kanssa. Musta tukka seisoi pystyssä, vaatteet olivat mustaa ja ihonmyötäistä ja silmätkin näkyivät olevan mustiksi meikatut.
- Mikä toi on? kysyin kuiskaten Oonalta. Pojasta ei sopinut tähän ympäristöön muu kuin ne saappaat.
- Tässä on Jaanus, esitteli Markus katsoen poikaansa jotenkin ärtymyksen ja huvituksen sekaisesti ja komensi tämän hakemaan seuraavan hevosen. Jaanus ei kuitenkaan pitänyt kiirettä vaan ojensi kätensä ja pokkasi kohteliaasti sekä Oonalle ja minulle. Hänen herrasmiesmäinen käytöksensä ei sopinut yhteen sen paremmin vaatteiden kuin saappaidenkaan kanssa. Eikä sekään, miten tottuneesti hän haki mudan seasta kirjavan ponin.

- Tää on taas näitä, 160-senttinen puoliverinen, tokaisi Oona, kun tamma seisoi edessämme ja Markus alkoi kehua sitä. Minä tirskahdin, näin toki itsekin, että tuota olisi vaikea saada myytyä. Se oli arvioni mukaan juuri siinä puolentoista metrin kieppeillä, että sitä tuskin saisi ängettyä Suomessa poniluokkiin, vaikka se hyppäisi miten. Isojen hevosten seassa se taas kärsisi alamittaisuudestaan.
- 147 senttiä, väitti Markus vakavana ja Oona nauroi hänelle päin naamaa.
- Tota mä en osta, ellen ole itse mitannut sitä. Omalla mitallani.
He kinastelivat vähän aikaa kaikessa ystävyydessä, sitten Markus heilautti kättään ja antoi periksi.
- Hae Malla, hän sanoi Jaanukselle ja tarttui itse kirjavan ponin riimuun viedäkseen sen talliin.

Seuraava hevonen sai meidät molemmat hiljenemään. Se oli kaunis, iso ruuna, vaalea, melkein hunajanvärinen rautias.
- Sen etupolvet on kierot, sanoi Oona syyttävästi ja Markus alkoi loukkaantuneena sivellä niitä. Minusta oli kiehtovaa katsella ja kuunnella heidän sanailuaan. Se oli yhtä näytelmää. Jotenkin kuitenkin aavistelin, että tuon hevosen tulisin näkemään Oonan luona piankin. Siinä oli jotain.

Kun Jaanus oli hakenut kaikki myyntihevoset sisään, oli jo pimeää ja Markus hätisti meidät sisään Hiljun hoiviin. He Jaanuksen kanssa hoitaisivat iltatallin ja tulisivat sitten.
- Eikö me mennäkään omaan kämppäämme? kysyin. Minua alkoi aikainen ylösnousu jo vähän painaa.
- Ei, ei, nyt aletaan istua iltaa, Oona sanoi. Minä haukottelin, mutta en nähnyt muuta vaihtoehtoa kuin seurata mukana. Enhän voinut olla epäkohtelias.

Olisinkin varmaan ollut, totesin, jos olisin jo vetäytynyt nukkumaan. Hilju oli pannut pöydän koreaksi, ison pöydän olohuoneessa, missä aiemmin olimme syöneet jonkinlaista soppaa Hiljun ja Markuksen seurassa. Nyt se oli lastattu mitä herkullisimman näköisillä piirailla ja kupposilla, joissa oli minusta kovin venäläisen näköisiä antimia, suolakurkkuja ja sen semmoista. Mahani kurahti kun näin sen kaiken, ja tuskin huomasin, että läsnä oli muitakin kuin Hilju itse.
- Täällä on enemmän Hiljun ja Markuksen poikia, Andrus ja Magnus, Oona esitteli ja hymyili itse säteilevästi kuin täysikuu toiselle nuorista miehistä. Minun teki mieli tökkäistä häntä kylkiluiden väliin ja minua nauratti. Näinkö selkisi syy Oonan sinkkuuteen kotimaassa? Vaikka miten hän siellä mitään ehtisikään?

Iltapalasta kehkeytyi varsinainen fiesta. Ei ihme, kun ruokajuomana oli joko vodka tai vodkalla terästetty tee. Väsymykseni kaikkosi, kun Markus alkoi kertoa tarinoita elämänsä hevosista ja tuttavienkin hevosista, ja niitä riitti. Hilju kuunteli ja välillä vähän oikaisi, kun Markus ilmeisesti alkoi värittää vähän liikaa. Pojista Jaanus oli kadonnut, pihalta oli kuulunut autonmoottorin ääni melkein heti, kun hän oli päässyt eroon kumisaappaistaan. Ihmettelin, saattoiko hänellä olla ajokorttia, hän oli näyttänyt hädin tuskin täysi-ikäiseltä. Tai ehkä siellä ei täällä ollut niin merkitystä? Andrus ja Magnus olivat selvästi vanhempia ja sikäli kun ehdin huomata, Oona ja Magnus vilkuilivat toisiaan noin kerran minuutissa. Minusta se oli hellyttävää.

Sitten alettiin suunnitella seuraavien päivien ohjelmaa. Oona tahtoi mahdollisimman pian katsomaan sitä tammaa, joten se sijoitettiin käyntilistan kärkeen heti huomisaamuksi. Ajatus sai minut haukottelemaan leveästi. Kello oli vasta kymmenen, mutta huomasin olevani nukahtamaisillani. Pari juomaani terästettyä teekupillista eivät auttaneet asiaa, eikä snapsilasi, joa pysyi edessäni koko ajan piripintaisena. Olin lakannut jo juomasta siitä kun olin havainnut, että talon tapoihin näemmä kuului pitää se kirjaimellisesti ylitsevuotavana. Kun leukani luiskahti pois kämmeneltä, johon olin nojannut, katsoin parhaaksi vetäytyä leikistä. Toivotin hyvää yötä ja lähdin matalaan majaamme.

Portaille jäin seisomaan äimistyneenä. Ulkona oli pilkkopimeätä, ikkunasta kajastuvassa valossa näin juuri ja juuri puoliväliin pihaa. Saisin etsiä sen rakennuksen, johon halusin, käsikopelolla. Ehkä jopa kontaten. Se voisikin olla turvallisempaa, en ehkä kompastuisi hankoihin ja haroihin ja auranteriin, joita muistin pihalla lojuneen.

Ennen kuin ehdin liikkeelle, tulivat kuitenkin myös Oona ja Magnus, ja jälkimmäisellä oli taskulamppu. Katsahdin heitä kiitollisena. Kolmisin hoipuimme naapurirakennukseen. Minä jatkoin suoraa päätä valitsemaani huoneeseen, heitin farkut pois ja kaivauduin peiton alle. Hampaidenpesu ja muut hienoudet saisivat tänään jäädä. Päässäni pyöri, eikä vodkan maku kuitenkaan katoaisi ennen kuin joskus huomenna, vaikka kurlaisin miten.

Olin kuvitellut vaipuvani uneen saman tien, mutta yllättäen Oonan ja Magnuksen äänet pitivätkin minua valveilla. He olivat jääneet kai keittiöön, mutta pian kuulin heidän siirtyvän viereiseen huoneeseen, jonka sängylle Oona oli heittänyt reppunsa. Miksei Oona ollut kertonut, että hänellä oli mies täällä? Tosin, mitäpä se minulle kuuluikaan, mutta olisi kai tuosta voinut mainita, kun meillä oli kuitenkin ollut pitkä matka aikaa jutella. Vai eikö hän ollut tullessaan tiennyt, millä mallilla suhde oli? Tuskin hän täällä kovin usein kävi, tai Magnus Suomessa.

Innokkaasti supinasta ja naurusta päätellen suhde kukoisti. Minua hävetti kuunnella, vaikka en sanoista saanutkaan selvää, mutta minkäs tein. Oona oli varmaankin kuvitellut minun nukahtaneen saman tien, tai sitten hän oli unohtanut minun olemassaoloni kokonaan. Hän kuulosti onnelliselta ja minulle tuli kova ikävä Veskua.

Lähettäjä: Pingo 
Päivämäärä:   19.7.09 15:14:58

En oo vielä, ollaan odoteltu et pääsis täysaikaiseksi asti. Mut nyt saa jo tulla, pitänee siis ehkä ryhtyä s-puuhiin :p tai jos vaikka sais välillä yhden yön nukuttua niin sekis olis aika herkkua..

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   19.7.09 15:29:53

Että rapu tai leijona :)
---------------
106.

Pääni tuntui pumpuliselta kun heräsin aamulla. Kiitos monen kuukauden tottumuksen oli vielä aikaista. Sisäinen kelloni sanoi, että oli aika nousta ruokkimaan hevoset, ja mietin hetken, miten Vesku pärjäisi kotona. Huitaisin kuitenkin ajatuksen pois. Miksei pärjäisi, olihan hän aina pärjännyt. Minäkin olin. Venyttelin ja harkitsin suihkua. Se oli ollut aika kalsean näköinen rakennelma, mutta Hilju oli vakuuttanut sen toimivan, ja kyllä minä taisin sen tarpeessa olla. Oli nihkeä olo kun en ollut jaksanut edes kunnolla riisuutua illalla.

Nousin ja riisuuduin, etsin kassistani pyyhkeen ja saippuan ja lähdin etsimään suihkua. Olin ihan unohtanut, että Oonalla oli illalla ollut vieras ja meinasin kiljaista ääneen kun Magnus hääräsi keittiössä ilman paitaa. Hän näytti säikähtävän vähintään yhtä pahasti.
- Mä menen vaan suihkuun, mutisin ja hipsin nopeasti ohi. Päästyäni ankeaan betonikuutioon nolostumiseni oli kuitenkin jo kadonnut. Mitäs kuokki täällä, naisten asuntolassa. Oma mokansa, että olin säikäyttänyt hänet. Peseydyin nopeasti, jossain takaraivossa ajatus siitä, että jos kuumaa vettä olikin rajallinen määrä en saisi käyttää kaikkea, jos vaikka Oona haluaisi suihkuun myös.

Kun olin pukeutunut ja tunsin itseni taas ihmiseksi, oli Oonakin jo noussut. He istuivat Magnuksen kanssa keittiön pöydän ääressä juomassa teetä ja syömässä keltaisia leivoksia.
- Miten söpöä, sanoin ja pysähdyin ovelle katsomaan heitä pää kallellaan. Oona tajusi sentään punastua aavistuksen verran.
- Ota teetä, kohta lähdetään, hän tokaisi, ja törkkäsi leivospaketin keskemmälle pöytää. Magnus nousi kiireesti ja sanoi lähtevänsä talliin. Hän kumartui suutelemaan Oonaa ennen kuin huuhtaisi mukinsa ja häipyi etsimään loppuja vaatteitaan.

- Sä et maininnut, että sulla on mies täällä, kiusoittelin, kun kuulin ulko-oven sulkeutuvan Magnuksen perään.
- Ja mitäs sä sillä tiedolla olisit tehnyt? Oona tuhahti luonteenomaisesti.
- Eikö toi ole vähän hankalaa, tommonen seurustelu? Ootko koskaan ajatellut muuttaa tänne?
- Olen, enkä tosiaankaan muuta.
- No eikö Magnus voisi tulla Suomeen?
- Mun hellahuoneeseen? Ei jestas, hulluksihan siinä tulisi päivässä. Ja mitä se edes tekisi siellä?
- En mä tiedä, ajattelin vaan, sanoin kevyesti.
- Eikä se halua muuttaa ulkomaille sen paremmin kuin minäkään. Se siitä. Tää on ihan hyvä näin. Juo ja syö niin päästään lähtemään.

Tartuin tahmeaan leivokseen ja tungin sen suuhuni Oonan lähtiessä pukemaan vähän enemmän ylleen ja totesin, että sillä sokerimäärällä eläisin varmasti hyvin lounaaseen asti. Oona palasi järjettömän äkkiä, ja samalla kuului jo ovelta koputus ja askeleita. Markus tuli kysymään, olimmeko valmiita.
- Mennään vaan, Oona sanoi ja marssimme pihalle. Totesin hiukan epäillen, että olimme näköjään menossa Markuksen autolla, jonka ratissa Andrus jo istui. Minusta hän oli kitannut sitä vodkaa iltapalapöydässä kuin vettä vaan, mutta ei hän kyllä näyttänyt mitenkään krapulaiselta saati humalaiselta. Ehkä olin väsyksissäni itse vaan kuvitellut. Viime hetkellä ennen kuin auto ehti pois pihalta Magnuskin loikki tallista mukaan ja änkeytyi kolmanneksi takapenkille.

- Tää on semmonen nyyhkytarina ton hevosen kanssa, Oona kertoi matkalla. – Sitä ratsasti joku parikymppinen nainen, ja kisoissa ne meni kerran ympäri.
- Ja nyt se ei enää halua pitää sitä, arvasin.
- Se ei pysty pitämään, sen selkäranka vaurioitui, eikä tiedä pääseekö se enää koskaan ratsastamaan. Ei ainakaan ihan äkkiä kisaamaan ton hevosen kanssa.
Markus mainitsi siihen, että naisen vanhemmat myivät hevosen, ratsastajatar itse ei ollut vielä päässyt sairaalasta.
- Suoraan ponikirjasta, myönsin. – No, sä ostat sen pilkkahintaan ja palaat ensi syksynä sen kanssa Tallinna Horse Showhun.
- Te olette ihan hiljaa ostamisesta, määräsi Markus. – Hintaan tulee ulkomaalaislisä heti. Jos se on hyvä niin minä teen kaupat ja Oona sitten minun kanssa. Minä tunnen nämä ihmiset.
- No eikö ne sitten ihmettele jos Oona kokeilee sitä etkä sinä? minä ihmettelin. Markus hörähti nauramaan.
- Minä olen liian vanha kilparatsujen selkään, eikä pojat osaa sitäkään vähää. Hän tönäisi kevyesti Andrusta niin, että auto heilahti hetkeksi keskiviivan toiselle puolelle.

Olin jotenkin olettanut, että ajaisimme jollekin toiselle vastaavanlaiselle kotitallille kuin Markuksen ja Hiljun, mutta päinvastoin. Saavuimme viimeisen päälle hienon näköiseen ratsastuskeskukseen, jonka rinnalla jopa Hannan tila kalpeni. Markus esitteli ylimalkaisesti paikkaa osoitellen sinne-tänne. Maneeseja oli kaksin kappalein, ja kun astuimme talliin sisään, en muistanut isompaa nähneeni. Markus löysi jostain ilmeisesti tallimestarin virkaa hoitelevan miehen, joka ei puhunutkaan viroa vaan venäjää. Oli siis turhaa edes yrittää pysyä kärryillä, katselin vain uteliaana ympärilleni. Osassa isoja karsinoita oli hevosia, osa oli tyhjillään. Magnus nappasi Oonaa olkapäästä ja heidän lähtiessään kulkemaan yhtä tallikäytävää lähdin perään. Upeita ratsuja, totisesti.

Markus ja Andrus saivat meidät kiinni vähän ajan päästä.
- Se on täälläpäin, Markus näytti ja kiersimme toiselle tallikäytävälle. Loppupäästä löytyi hakemamme hevonen. Sillä oli luonnossa yhtä kaunis pää kuin kuvassakin, se kääntyi katsomaan meitä korvat hörössä ja utelias, mutta levollinen katse silmissään. Vilkaisin Oonaa ja minusta näytti kuin hänen silmiinsä olisi syttynyt jokin uusi loiste. Kuvittelikohan ammattitrokari viimeinkin löytäneensä elämänsä hevosen?
- Eikö sen omistajat ole täällä? hän kysyi vain kuitenkin Markukselta.
- Ei, töissä ne on. Ivan auttaa meitä, mutta sillä ei ole kuulemma ratsastettu viikkoon, täytyy ensin juoksuttaa sitä vähän.

Meni melkein tunnin verran, ennen kuin olimme maneesissa kaunottaren kanssa. Järeä, yrmeän näköinen mies laittoi sen töksähtelevin ottein ympyrälle meidän seistessä rivissä seinustalla. Tamma ei toista kehotusta tarvinnut lähteäkseen liikkeelle, se nakkasi niskojaan ja alkoi laukata kiskoen itselleen tilaa koko liinanmitan.
- Jessus, se tappaa sen, jos se on viikon seissyt, Oona kuiskasi minulle, muttei tainnut uskaltaa puuttua tilanteeseen mitenkään. En olisi kyllä itsekään mennyt vihjailemaan tuonnäköiselle ukolle, että hänen hevosenkäsittelytaidoissaan oli sanomisen varaa.

Tamma ei kuitenkaan riekkunut, laukkasi vain sydämensä kyllyydestä parikymmentä minuuttia yhteen suuntaan ja saman verran toiseen. Sitten vasta mies suostui luovuttamaan sen Oonalle. Se hengitti kuuluvasti ja lemusi pistävästi hielle, sillä sen karva oli kauttaaltaan märkä.
- Mä haluan kypärän, sanoi Oona Markukselle, joka käänsi sen venäjäksi. Ivan osoitti ovea ja Oona katosi sen taakse palatakseen hetken päästä pukeutuneena sekä kypärään että turvaliiviin.
- Ja esteitä, hän jatkoi tarkistettuaan satulavyön ja kivettyään selkään. Venäläinen alkoi selvästi väittää vastaan ja hiukan tuskastuneen näköisenä Markus käänsi, että mies varoitti hyppäämästä elikolla, että se oli vaarallinen.
- Estehevonenhan se on, vai mitä? Ei sitä voi ostaa, ellei sillä voi muka hypätä, Oona sanoi, katsoi tiukasti venäläistä ja käänsi hevosen uralle. Minua vähän pelotti hänen puolestaan. Ivan ei näyttänyt siltä, että arkuuttaan varoisi mitään hevosta, mutta olihan totta sekin, että jos oli tänne asti matkustanut katsomaan esteratsua oli aika hukkareissu, ellei sillä sitten edes hypännyt.

Autoin Markusta ja poikia rakentamaan esteitä Ivanin näytettyä estevaraston, itse hän poistui päätään puistellen, kuin ei olisi halunnut jäädä todistamaan tulevia tapahtumia. En siis ehtinyt kunnolla seurata, mitä Oona teetti tammalla ennen sitä. Kuulin vain välillä kavioiden kiihkeää tanssia ja hiljaista jupinaa, jotain ylimääräistä siellä tapahtui. Kun muutama este oli valmiina palasin seinustalle katselemaan. Tamma vilkuili pää pystyssä esteitä, vähän samalla tapaa innoissaan kuin Nikikin, joskin tämä oli fanaattisempi tapaus. Melkein olisin voinut sanoa, että sillä oli hullunkiilto silmissä. Oli kuin se olisi unohtanut, että sillä oli ratsastaja selässään ja Oona kai totesi myös, ettei hänellä olisi absoluuttista määräysvaltaa kovin kauan. Hän käänsi tamman kohden toista estettä, jolloin sen ilme rauhoittui, korvat kääntyivät eteenpäin ja nautiskellen se hyppäsi esteen yli.
- Nostakaa niitä, Oona sanoi. – Alotetaan ainakin metristä.

Hevonen käyttäytyi minusta todella omituisesti. Se venkoili ja tanssi paikoillaan, vilkuili meitä huolestuneen näköisenä ja aina vasta kun Oona käänsi sen kohden estettä sen ilme muuttui. Oli kuin sen päähän ei olisi mahtunut muuta kuin imeä esteelle ja ylittää se, kuin se olisi ollut ainoa hetki, jolloin se oli tyytyväinen. Oona yritti näköjään kaikin keinoin pitää sitä aloillaan ja käynnissä niinä hetkinä kun me nostimme puomeja yhä vaan ylemmäs, mutta onnistumatta muuta kuin hermostuttamaan tamman pahemmin. Se näytti todellakin vaaralliselta, enkä usko että huonompi ratsastaja olisi edes pysynyt satulassa sen pukitellessa välillä paikoillaan.
- Nostakaa vielä vähän, sitten riittää, Oona sanoi viimeisen kerran. Tamma ei ollut pudottanut vielä yhtäkään puomia, vaikka esteet olivat jo olkapääni korkeudella. Vielä korotettuinakin se vaan meni yli, ilman minkäänlaista epäröintiä tai muuta merkkiä siitä, että korkeus olisi ollut liikaa.

- Okei, nyt riittää. Viekää ne puomit vaan pois, jos tää sitten suostuisi rauhoittumaan, sanoi Oona silitellen hevosen kaulaa. Se ei näyttänyt ollenkaan valmiilta lopettamaan. Mietin, eikö se tajunnut olevansa yltä päältä hiessä, sen oli pakko olla kuolemanväsynytkin, mutta aina vaan se vilkuili eläväisin silmin esteitä ja säpsyi kun puomit kolahtivat yhteen. Minun mielestäni se ei ollut ihan täysipäinen. Kun viimeinen tolppa oli palautettu varastoon ja Markus sulki oven niin, että läimähti, hevonen loikkasi pari metriä suoraan sivulle niin, että törmäsi maneesin seinään. Oona tuli lopultakin yllätetyksi ja sinkosi selästä, kun se seuraavaksi hyppäsi toiseen suuntaan säikähtäneenä tömähdystä seinään.

Ohjat Oonalla oli kädessä edelleen, ja hän putosi melko lailla pehmeän näköisesti polvilleen. Hevonen vain näytti nyt pelästyvän Oonan äkkinäistä ilmestymistä jalkoihinsa, nousi puolittain pystyyn ja peruutti niin, että suitset valuivat sen päästä pois. Ei se kyllä enää omin nokkinensa alkanut riehua sen enempää kuin että karkasi pukittaen toiseen päähän maneesia. Sinne se jäi seisomaan puuskuttaen ja katsellen epäluuloisena ympärilleen.
- Se on hullu, mutisin Magnukselle. Ivan oli jättänyt juoksutusliinan oven viereen maahan lähtiessään ja kun minä olin lähinnä menin poimimaan sen avukseni. Yllättävää kyllä, hevonen antoi minun lähestyä itseään. Taputin sitä kaulalle ja kiepautin liinasta kierroksen sen korvien takaa ja toisen turvan ympäri niin, että saatoin pidellä sitä kuin hätävarariimusta kunnes Oona toisi suitset.
- Pähkähullu, ilmoitin Oonallekin.
- Elukka joka hyppää tolla tavalla saa ollakin vähän omituinen, hän sanoi hyväntuulisen näköisenä ja laittoi sille suitset takaisin. Hän ontui vähän, mutta kiipesi silti takaisin satulaan.

Markuksen avulla Oona takoi Ivanin päähän, että hevosta olisi pakko liikuttaa jotenkin seuraavana päivänä ja sitten hän meni ja pesi sen. Hän oli hyvin hiljainen ja mietteissään.
- Ethän sä tosissasi aio ostaa sitä? kysyin minä.
- Totta kai mä aion. Mä vaan mietin, että mihin kaikkialle me ehditään kvaalautua tänä keväänä.
- Hullu, yhtä hullu kuin sekin. Se on vaarallinen.
- Mutta se hyppää mitä vaan. Mene selittämään Markukselle, se voi kääntää Ivanille niin, että omistajat kuvittelee, ettei me olla kiinnostuneita. Ne voi vaikka laskea hintaa.
- Hullu, mutisin.

Sikäli kun ymmärsin, onnistuimme kuitenkin poistumaan sen näköisinä kuin hullu tamma ei olisi voinut vähempää kiinnostaa Tallimestari ei näyttänyt yllättyneeltä, kohautteli vain alistuneesti olkapäitään.
- Illalla mä soitan sille omistajapariskunnalle, Markus lupasi. Hän näytti nauttivan tästä juonittelusta. Hemmetin hevoskauppias. Ei ihme, että hän oli onnistunut myymään Oonallekin semmoisia täysosumia kuin Wicca, jolle ei löytynyt tarpeeksi pientä ratsastajaa, tai vaikka minun Nikini, jota oli saanut uudelleenkouluttaa ensimmäisen vuoden. Tajusin yhtäkkiä, että Oonan vikaostokset uhkasivat keräytyä minulle.

Andrus ajoi meidät seuraavaksi ison kivirakennuksen pihaan, sillä Markus halusi tarjota meille lounaan. Pidemmän kaavan mukaan, näköjään, sillä tykötarpeita kannettiin pöytään tarjottimittain.
- Tää on ihan liikaa, sanoin kun Markus kaatoi meille snapseja pienestä savikannusta samaan tapaan kuin edellisiltana.
- Sulle riittää nyt, hän sanoi tuikeasti Andrukselle, joka hotaisi lasillisensa kerralla alas. – Ulkomaalaiset rouvat ei muuten uskalla sun kyytiisi.
- Anna sen hölvätä, se kuvittelee lisäävänsä tän kaiken niiden hevosten hintaan, jotka se kuvittelee myyvänsä mulle, Oona sanoi iloisesti ja kävi ruoan kimppuun. Markus näytti kauhistuneelta, kuin sellainen ajatus ei olisi käynyt hänen mielessäänkään, mutta siirsi kuin siirsikin puheen hevosiinsa. He hieroivat niistä kauppaa koko aterian läpi niin, että Oona ei ehtinyt edes vilkuilla Magnusta.

Sen rautiaan ruunan Oona lupasi ostaa mukisematta, samoin yhden näppärän näköisen ruunikon ponin, jolla oli kuulemma kilpailtukin, Markus lupasi näyttää tuloksia. Kirjavasta välikokoisesta he kiistelivät antaumuksella ja pitkään.
- Se voisi olla hyvä jollekin, joka on siirtymässä poneista hevosiin, uskalsin sanoa väliin. Pääni oli alkanut hiukan taas suhista, sillä en todellakaan ollut tottunut juomaan lounaalla vodkaa.
- Osta sinä se. Se on sopivan kokoinen sinulle. Markuksen katse siirtyi Oonasta minuun ja tunsin pientä pakokauhua.
- Ei ei, mulla on hevosia kotona ihan riittämiin, estelin.
- Ei varmaan niin nättiä tammaa, Markus suostutteli.
- Ei, sanoin ja tungin suuni täyteen ruokaa.

- Millaisia hevosia? kysyi Andrus katsoen minua ystävällisesti, ihan kuin hän olisi halunnut pelastaa minut isänsä kynsistä. Aloin kiitollisena kertoa Mustista ja kun pääsin Nikiin asti, Oona puuttui taas puheeseen.
- Se on se nelivuotias, minkä sä myit mulle täysin koulutettuna ratsuna. Jestas, loimitelineeksi siitä hevosesta oli, eikä yhtään sen paremmaksi!
- Villandin hevonen, tajusi Markus. – Sen takiako te haluatte siellä käydä?
- Jessi haluaa.
- Mä haluan Nikin siskon itselleni, siitostammaksi, paukautin, vaikka minulla ei ollut totisesti ollut mitään aikomusta sanoa mitään sen suuntaistakaan. Katsoin paheksuvasti snapsilasiani.

Kun Markus ymmärsi minun viitanneen hevoskasvatukseen hän täyttyi uudella puhdilla kuin ilmapallo. Sain selitellä hyvän aikaa, että kyse oli tulevaisuudensuunnitelmista, ei nykyhetkestä, eikä hän kuitenkaan tuntunut oikein uskovan.
- Nyt riittää, sanoin lopulta, jo väsyen. – Ei meillä ole vielä paikkaakaan niille… pitää ensin hommata tila.
- Muuta tänne, mä tiedän myytävänä olevan hevostilan, Markus aloitti taas uusin innoin.
- En mä halua muuttaa Suomesta, sanoin. Siitä olin ihan yhtä varma kuin Oona oli kuulostanut olevan.

- Siellä on eläminen niin kallista, Markus sanoi ja alkoi kuvailla tarkoittamaansa paikkaa. Se oli lähempänä Tallinnaa, iso kivinen talli ja hyvin pidetty päärakennus, kuulemma. Useampi hehtaari maata ja valmiina kenttä ja maastoesterata. Maneesiakin oli ruvettu rakentamaan, mutta sitten olivat rahat loppuneet. – Hevosetkin voit ostaa, hän lopetti voitonriemuisena.
- En mä voi ostaa tilaa täältä, hevosineen tai ei. Mun on käytävä vielä vuosi kouluakin, ennen kuin voi edes miettiä mitään tommosta, sanoin toivoen sen kuulostavan lopulliselta. Itse asiassa Markuksen puheet kutittelivat kyllä uteliaisuuttani etenkin siinä vaiheessa kun hän mainitsi hinnan, mitä tilasta pyydettiin. Käänsin sitä mielessäni euroiksi moneen kertaan ja joka kerta päädyin ihan naurettavan pieneen summaan. Voiko kahdella naapurimaalla muka olla niin paljon eroa?
- Käydään katsomassa sitä, voit sitten kertoa miehellesi, Markus houkutteli ja kaatoi salavihkaa lasini taas täyteen. Tiesin, että minua vedätettiin, mutta kun olimme lopulta saaneet pöydän tyhjennettyä olin luvannut, että voisimme ehkä käydä siellä. Eihän katsominen ollut ostamista, ja enhän kuitenkaan voinut mitään ostaa, kun ei minulla ollut rahaa.

Lähettäjä: Pingo 
Päivämäärä:   19.7.09 22:05:39

Mä en kyllä edes tiedä millon noi vaihtuu :P

Tästä pätkästä mulla on jopa kommentti sanottavaks :D minusta on hienoa et toi virolaisperhe, vaikka onkin loppujen lopuks aika vähän kuviossa, on noin elävästä kuvattu ja kaikkien jäsenten luonteenpiirteitä tulee esiin. Muistan ku ekaa kertaa tätä luin, niin mietin et kuinkahan suuri rooli tolla perheellä tulee olemaan myöhemmin..

Lähettäjä: metroapina 
Päivämäärä:   19.7.09 22:17:59

missä tää muuten oli kokonaan? kun oon lukenu vissii melko pitkällä:_D

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   19.7.09 23:44:30

Pingo, kiitti vaan :)

Metroapina, täällä
---------------
107.

Meidän oli ollut aikomus jatkaa lounaan jälkeen Villandeille, mutta Oona älähti kipeästi noustessaan pöydästä.
- Mä taisin sittenkin vääntää polveni siinä tippumisessa. Nyt se on ihan jäykkä, hän valitti ja hieroi sitä.
- Se on turvoksissa, arvelin minä yrittäen kohdistaa katsettani siihen.
- Se ei oikein kannakaan, hän irvisti.
- Se tarvitsee lepoa ja kylmää, nyt mennään takaisin, päätin minä. Olin erittäin tyytyväinen asiaintilasta, sillä kun olin itse noussut seisomaan totesin olevani kännissä kuin käki. Enhän saattaisi mitenkään tässä kunnossa lähteä tapaamaan Nikin kasvattajia. Onneksi minun ei tarvinnut huolehtia Oonan tukemisesta vaan Magnus teki sen. Hyvä, että pysyin itse pystyssä. Markus ja Andrus nappasivat minua naureskellen kummastakin kainalosta, että pääsin kunniallisesti pihalle.
- Voi luoja, miten noloa, puuskahdin, kun viileä ulkoilma tuntui selvittävän päätäni.
- Nukut pari tuntia, kyllä se siitä, Andrus neuvoi.
- Hyvä idea, mutisin.

Painuinkin suoraan sänkyyn ja jätin Magnuksen hoivailemaan Oonaa. Kun illalla heräsin, oli oloni jo parempi. Mietin Markuksen kuvailemaa hevostilaa. Se oli kuulostanut niin täydelliseltä. En ollut kuitenkaan koskaan ajatellutkaan muuttaa pois Suomesta, ja jos olisinkin ajatellut niin en ainakaan Viroon. Millä me muka siellä olisimme eläneetkään? Lääkäreinäkö? Ja tytöt virolaisessa koulussa? Ei, ajatus oli mahdoton. Ajattelin laiskasti, että minun pitäisi varmaan soittaa Veskulle ja ilmoittaa, että olin edelleen hengissä ja hyvissä voimissa, tai ainakin hengissä, mutta ensin halusin jotain juotavaa. Tupakkaakin teki mieli ja voitonriemuisena kaivoin repustani askin, jonka olin laivalla ostanut. Ulkomailla tupakoiminenhan oli ihan sallittua, eikö vain? Tai ainakin sallitumpaa kuin kotona.

Oonan huoneen ovi oli kiinni eikä sieltä kuulunut ääntäkään, joten oletin hänenkin nukkuvan. En kuitenkaan uskaltanut koputtaa ja kurkistaa sinne, kun en tiennyt, olisiko Magnuskin siellä. Jääkaapissa oli matkalla ostamaamme limsaa, josta join ison lasillisen ja sitten vedin takin päälleni ja menin portaille tupakoimaan. Oli taas jo ilta ja pimeää, mutta kun kokeilin eteisen sähkökatkaisimia huomasin, että yhdestä niistä sai ulko-oven päälle valon. Hienoa, se helpottaisi tänne löytämistä, jos taas kävisimme iltaa istumassa Hiljun ja Markuksen kanssa. Melkein kyllä mieluummin olisin jäänyt tänne omiin oloihini. Markuksen kauppamiesmäisyys oli niin päällekäyvää. Lisäksi minua edelleen nolotti, kun olin sillä tavalla antanut juottaa itseni humalaan keskellä päivää. Nolo, nolo, nolo!

Joku tuli ulos päärakennuksesta ja noloudessani kun ryvin, olisin mieluiten livahtanut takaisin sisään. Savukkeeni oli kuitenkin vasta sytytetty, enkä iljennyt sen kanssa mennä sisään. Se oli Andrus.
- Tulkaa syömään, vai nukkuuko Oona? hän kutsui.
- Taitaa nukkua, en viitsinyt katsoa, kun ajattelin että jos Magnus on siellä, sanoin.
- Mä käyn katsomassa, hän tarjoutui ja käveli sisään. Annoin kaikin mokomin hänen mennä, ei minua huvittanut kävellä keskelle mitään lemmenkohtausta tai herättää rakastavaisia. En ehtinyt polttaa edes loppuun asti, kun hän palasi.
- Ne tulee just. Mennäänkö me jo? hän ehdotti ja tarjosi käsivartensa kuin olisi epäillyt, etten vieläkään pystynyt kävelemään omin avuin.

Suostuin kuitenkin tarttumaan siihen, ettei hän loukkaantuisi ja menimme sisään. Pöytä oli yhtä koreana kuin edellisiltanakin, mutta en käynyt siihen vielä istumaan, Markus nimittäin näkyi istuvan viereisessä huoneessa tietokoneen ääressä ja huusi minut sinne. Hän halusi näyttää minulle kuvia, kaikenlaisia kuvia, hevosista ja maatiloista, omista entisistään ja sellaisista, jotka hän kenties saisi kaupattua minulle nyt.
- En mä tullut tänne ostamaan mitään, sanoin lopulta niin tiukasti, että hän taisi uskoa. Sopivasti silloin Oona ja Magnuskin tulivat ja kävimme pöytään. Olin huomattavasta varovaisempi sen suhteen, etten kitannut itseäni taas tärviölle, kuuntelin sen sijaan tarkasti, mitä Hilju kertoi Villandin pariskunnasta, jota menisimme seuraavana aamuna tapaamaan. He asuivat lähistöllä ja elivät lähinnä omavaraistaloudessa. Aiemmin he olivat kasvattaneet hevosia isommassakin mittakaavassa, mutta nyt vanhemmiten he olivat jättäneet itselleen vain yhden tamman ja yhden orin, kuten olin joskus itselleni selvittänytkin. Oonako minulle oli heidän nettisivunsa näyttänyt?

- Onko niillä lapsia? kysyin, sillä ajatus vanhasta pariskunnasta maaseudun sydämessä ja nettisivuista ei minun päässäni oikein suostunut kohtaamaan.
- Kaksi tytärtä, muuttaneet työn perässä Tallinnaan jo aikapäiviä sitten. Mutta hyviä tyttöjä, käyvät melkein joka viikko, Hilju selitti.
- Mitä varsoja niillä on nyt? tahdoin tietää. Muistin, miten olin netistä jo valinnut itselleni sen, minkä halusin sitten joskus. Ei nyt, mutta joskus, ehkä puolentoista vuoden kuluttua.
- Pari kappaletta, arveli Markus. – Saivat talveksi myytyä muutaman pois.
Sen enempää hän ei tiennyt, saisin odottaa huomiseen.

Puhe siirtyi Oonan kokeilemaan tammaan ja Markus läväytti kädellä otsaansa. Hän oli unohtanut soittaa sen omistajille.
- No soita nyt heti, sanoi Oona tuimana. Mies livahti takaisin viereiseen huoneeseen, työhuoneeseensa, ja sieltä alkoi kuulua puhetta, jota en viitsinyt yrittääkään seurata. Hän palasi hieroskellen käsiään kuin olisi juuri tehnyt hyvät kaupat.
- Kolmesataatuhatta, hän sanoi Oonalle ja minä sävähdin, ennen kuin muistin, että täällä maksettiinkin krooneilla eikä euroilla.
- Älä naurata, Oona sanoi halveksuen. – Se on ihan liikaa, kukaan ei osta sitä siihen hintaan, niin hullu se on.
- Sehän hyppää kuin lintu, itsekin sanoit, Markus puolustautui.
- Jos onnistuu pysymään selässä. Kaksisataatuhatta, ei yhtään enempää.

Seurasi pitkähkö tinkiminen, joka päättyi ratkaisemattomaan. Oona alkoi haukotella ja sanoi olevansa kovin väsynyt.
- Mennään ihmeessä nukkumaan, sanoin minäkin tyytyväisenä ja nousin pöydästä. Totesin, ettei Magnus tehnyt tänään elettäkään lähteäkseen saattamaan Oonaa ja kysyin pihan yli kulkiessamme, että olivatko he ehtineet riidellä.
- Eikä mitä, mä pyysin pojat meidän puolelle istumaan iltaa. Antaa Markuksen nyt vähän kiehua mehuissaan. Sen tuntien se yrittää takuulla nyhtää multa satatuhatta ylimääräistä omaan taskuunsa, Oona naurahti.
- Ai, juhlat siis siirtyy vaan meille? tarkistin.
- Niin. Mulla on sentään loma. Voit sä mennä tietysti nukkumaan, jos haluat, Oona sanoi hiukan anteeksipyytävästi. – Mä sanon niille, että ollaan hiljaa.

En minä kuitenkaan mennyt. Ei nukuttanut päiväunien jälkeen. Oona kaiveli esiin ostoksiamme, sipsejä ja keksejä ja heitti minulle jääkaapista kylmän siiderin. Otin sen mielihyvin, Hiljun suolakurkut ja suolasienisalaatti olivat saaneet aikaan janon, jota en ollut uskaltanut siellä tukahduttaa, kun aloin epäillä kaiken juotavan olevan naista väkevämpää. Magnus ja Andrus saapuivat ehkä kymmenen minuutin kuluttua ja sitten istuimme vielä muutaman tunnin keittiön pöydän ääressä jutellen ja katsellen dubattua CSI:tä, mikä sai minut kikattamaan tuon tuostakin. se kuulosti niin kornilta.

Vaikka miten olin aikonut pysyä fiksuna ja selvin päin, kului siinä kohtuullisen monta tölkkiä siideriä ja sitten vähän samppanjaakin, jota Magnus oli tuonut. Juttelimme hevosista, kuinka ollakaan, Oona mietti kovasti sitä kirjavaa ponia, mutta ei puhunut tammastaan mitään. Ehkä hän ei ollut ihan varma, juoruaisiko Andrus isälleen, jos hän olisi siitä valtavan innoissaan, tai vaikka Magnuskin. He alkoivat kuitenkin ennen pitkää häpeilemättä suukotella toisiaan lauseiden välissä niin, että keskusteluun tuli yhä pidempiä taukoja.
- Nuorta rakkautta, tuhahdin, join siiderini loppuun ja aioin nousta lähteäkseni nukkumaan. Yllätyksekseni Andrus kuitenkin tarttui minua vyötäröltä ja antoi minun poskelleni suukon, Katsoin häntä rehellisen ällistyneenä.

- Mitä sä oikein yrität? kysyin ja hän meni hämilleen. Kuvitteliko kaveri, että jos hänen veljellään ja Oonalla oli jotain säpinää niin siinä olisi tarpeeksi syytä minun ruveta kuhertelemaan hänen kanssaan? Emmehän olleet edes jutelleet paria lausetta enempää.
- Öhh, hän sanoi ja irrotti kätensä. Hän näytti siltä kuin olisi tajunnut tehneensä pahanlaisen virheen ja minua alkoi ihan säälittää.
- Öitä, toivotin ja menin pois. Mitä siitä isompaa meteliä nostamaan, eiköhän tuo tullut selväksi.

Huoneessani muistin, että en ollut kuitenkaan soittanut Veskulle. Nyt se saisi jäädä, oli jo liian myöhä ja epäilin, ettei puheeni ollut ihan selkeää. Ei kai hän epäilisi minulle mitään sattuneen, vaikken soitellutkaan, olinhan sentään Oonan seurassa.

Villandeille ajoimme seuraavana päivänä Hiljun ja Markuksen kanssa. Yöllä oli satanut räntää ja oli hilkulla, ettei auto jäänyt kiinni pienelle tielle, jota viimeisen taipaleen ajoimme. Katselin kiinnostuneena ympärilleni ja totesin, että tämä oli varmastikin joskus ollut hieno paikka, nyt se oli päässyt rapistumaan aika surulliseen kuntoon.

Pariskunta ei ollut ihan niin vanha kuin olin kuvitellut, ehkä jossain kuudenkymmenen paikkeilla. He olivat suorastaan liikuttuneita tavatessaan minut ja puhuivat Nikistä kuin omasta lapsestaan. He muistivat sen hyvin ja vaikuttivat olevan jotenkin kauhean ylpeitä siitä, että se oli päässyt Suomeen asti ja että siitä oli tullut oikea kilparatsu. Minulla oli mukana läjä valokuvia ja he näyttivät vuorostaan omia kuviaan Nikistä pienenä ja sen sisaruksista. Olin kuitenkin kiitollinen, että minulla oli tulkkeja mukana, Villandit eivät puhuneet kuin ihan aitoa vironkieltä, ja siinä en pysynyt perässä. He tarjosivat teetä ja kakkuja ja sitten aloin keikkua tuolillani miettien, kehtaisinko jo pyytää päästä katsomaan hevosia. Tahdoin nähdä Nikin perheen. Vanha isäntä taisi tajuta sen ja nousi lopulta pöydästä.

Hevoset olivat tarhassa parin roikkuvan langan takana ja niitä oli viisi. Tunnistin orin, Nikin isän ja katsoin silmät pyöreinä, miten se siellä laumansa keskellä seisoi. He pitivät siis niitä kaikkia yhdessä! Mutta entä varsat – eikö se pyrkinyt astumaan tyttäriään? Vai eikö niissä ollut tammoja? Missä sitten oli se Nikin pikkusisko, jonka olin päättänyt itselleni joskus hankkia?

Jos en olisi tiennyt, että kyseessä oli Nikin perhe, hevoset eivät olisi olleet kahden silmäyksen arvoisia. Ne näyttivät miltä tahansa pihattolaumalta seistessään harmaudessa ilman loimia. Pitkät talviturkit niillä kuitenkin oli. etenkin varsoilla, joista toinen oli varmaankin viimekesäinen ja toinen kai vuotta vanhempi. Kaikki näyttivät mustanruskeilta, kunnes tulivat uteliaina lähemmäs. Silloin näin vähän eroa, ori oli lähempänä mustaa ja tamma ruunikkoa.

Vanha Villand esitteli niitä ylpeänä. Ori painoi päänsä hänen kainaloonsa samaan tapaan kuin mitä Niki aina teki minulle ja muut odottivat vuoroaan päästä rapsutettaviksi.
- Tässäkö kaikki varsat, mitä teillä nyt on? kysyin kiiveten itsekin tarhan puolelle seurustelemaan pienimmän kanssa. Täältä Niki oli selvästikin saanut ihmisrakkautensa, mutta missä välissä se sitten oli alkanut inhota muita hevosia?
Markus käänsi kysymykseni ja vanhuksen vastauksen. Nelivuotias tamma oli tallissa, sillä se oli kiimassa, muita ei ollut, ennen kuin keväällä taas tulisi seuraava.

Halusin nähdä sen, sen oli pakko olla se, jonka salaa halusin. Pieni orivarsa ei kuitenkaan halunnut niin helpolla luopua seurastani, se oli väenväkisin tulossa lankojen läpi perässäni. Markus kuitenkin huitoi sen kauemmas ja alkoi puhua, erotin hänen puheestaan sanan ”tamma” ja arvasin, että hän muisti edellispäiväiset puheeni ja halusi saada minut katsomaan sitä. Epäilemättä hän suunnitteli itselleen mukavaa välityspalkkiota tamman toimittamisesta Villandin tilalta Suomeen.

Siirryimme sitten talliin, joka sisältä oli paljon asiallisempi kuin mitä rapistunut ulkopuoli antoi ymmärtää. No, pahvilla paikattu rikkonainen ikkuna oli rikkonainen sisältäkin katsoen, mutta muuten siellä oli ehjää ja siistiä, vanhaa vain. Lattia oli painunut ja seinät rapautuneet, mutta karsinat olivat vahvaa tekoa ja niiden ovet ehjät. Jokaisessa oli kauniisti tekstattu nimikyltti, joita tavailin vaikuttuneena samalla kun katselin ympärilleni. Seilenos, ori, oli jo kahdenkymmenen, ja kantatammakin, Halliki, jo kahdeksantoista. Nämä eivät enää montaa vuotta voisi jatkaa tätä sukua, ja se sai mieleni vähän surulliseksi. Hevoset olivat selvästi rakkaita, osa perhettä. Entä jos he eivät haluaisikaan luopua tästä nuoresta tammasta vaan pitää sen itsellään? Kaksi pikkuvarsaa, Helikon ja Kavala, olivat olleet oreja, sen olin pannut merkille.

Peremmältä kuului kuitenkin kolaus, joka herätti minut mietteistäni. Viimeisen karsinan matalan oven yli katsoi meitä hevonen, joka näytti siltä kuin olisi juuri tullut sisään lumisateesta. Se näytti samaan aikaan happamalta ja helpottuneelta, ihan kuin sitä olisi harmittanut vankeustuomio tallissa, mutta kuitenkin iloisena siitä, että jotain tapahtui ja joku tuli talliin. Markus ja vanha isäntä puhua papattivat vuolaasti kun minä menin tamman, Kerkyran, luo. Se katseli minua arvioivasti ja ylhäisesti, ennen kuin antoi minun koskettaa päätään ja sen silmät muistuttivat kovasti Nikin silmiä.
- Päistärikkö, sanoi Oona vierestäni.
- Onkohan se yhtä hyvin koulutettu kuin Nikikin, naurahdin. Tammalla oli pitkä musta otsatukka, kuten Wiccallakin, ja kuten Nikilläkin varmaan olisi, ellen pitäisi sitä ruodussa, muuten se oli varmaan ollut syntyessään ruunikko, mutta sillä oli kyllä valkoisia karvoja niin, että se näytti huurteiselta.

Oona kysyi ja Markus tulkkasi, että oli kyllä, tamma oli täysin ratsuksi opetettu. En kehdannut ilmeillä Villandien nähden, huokaisin vain sisäänpäin. En myöskään kehdannut osoittaa kauheasti kiinnostusta tammaa kohtaan, ettei sitä samoin tein sidottaisi Markuksen takapuskuriin. Totesin vain, että se oli vähän isompi ja rotevampaa tekoa kuin Niki, tai sitten talviturkki lisäsi siihen ylen määrin pyöreyttä.
- Osta pois, saat edullisesti, sanoi vanha Villand minulle selvällä suomen kielellä niin, että hypähdin. Pudistin pontevasti päätäni ja selvitin taas kerran, ettei minulla tähän hätään ollut rahaa siihen. Uteliaisuuttani kysyin, että eivätkö he sitten halunneet pitää sitä jatkamassa sukua. Mies puolestaan huokaisi surullisena ja käsitin, että he aikoivat luopua koko kasvatuksesta kunhan Halliki tulisi liian vanhaksi varsomaan. He katsoivat itsekin olevansa siinä vaiheessa tarpeeksi vanhoja.

En voinut muuta kuin toivoa, että tamma olisi myytävänä vielä vuoden tai puolentoista kuluttua, kun olisin valmistunut, mutta en sanonut sitä ääneen. Sivelin vielä sen otsaa ja taputin sitä kaulalle ja sitten olin valmis vaikka lähtemään. Vanharouva Villand halusi kuitenkin näyttää minulle vielä jotain. Hän avasi yhden nimikyltittömän karsinan oven ja sormeaan koukistellen kutsui minua katsomaan. En päässyt kuin ovelle, kun pysähdyin pelästyneenä, kumean murinan säikäyttämänä. Hurjimman näköinen rakki, minkä olin nähnyt, seisoi irvistämässä minulle, niskakarvat pystyssä. Nainen tarrasi sitä toruen niskakarvoista ja veti vähän sivummalle, osoittaen olkikasassa hiljalleen liikahtelevaa läjää. Alkuun en saanut selvää, mitä siinä oli, ne olisivat voineet olla vaikka mustia rantakäärmeitä, mutta sitten tajusin, että nehän olivat tietenkin pentuja. Ei ihme, että koira oli äkäinen minulle, vieraalle.

En todellakaan astunut yhtään lähemmäs naisen houkutteluista huolimatta, koira oli selvästi aikeissa syödä minut elävältä jos sellaista tekisin. Niinpä rouva kiskoi eläimen johonkin komeronnäköiseen ja sulki oven, sitten hän palasi ja nosti minulle yhden veltonpehmeän nyssäkän syliin. Siitä oli vaikea tajuta, mikä oli mikäkin pää, se oli niin pieni ja muodoton. Toinen silmä oli kiinni ja toinen auki, mutta ei se tuntunut silläkään näkevän mitään. Sen täytyi olla todella nuori, vaikken tiennytkään minkä ikäisinä koiranpentujen silmät aukesivat. Mutta sitten se avasi ne molemmat, se olikin tainnut olla vain unessa. Pieni ruumis jäntevöityi ja alkoi vääntelehtiä käsissäni niin, että minun piti painaa se rintaani vasten, ettei se olisi päässyt putoamaan.
- Ota, ota, tarjosi rouva Villand.

Pudistin päätäni tunnustellen pientä vartaloa, joka tuntui kananluilta silkkisamettipussissa. Minä en tiennyt koirista mitään, enkä ollut halunnut sellaista kuin joskus pienenä. Jinnalla oli ollut koira joskus kun olimme olleet kahden-kolmentoista ja parhaan ystävän ominaisuudessa olin saanut osallistua iltakävelytyksiin säässä kuin säässä. Se oli antanut melkoisen realismiruiskeen koirahaaveille. Tämä pentu yritti parhaansa mukaan antaa vastamyrkkyä, se kiemurteli riemuissaan, tunki viileänkosteaa kuonoaan takkini sisään ja nuoli kaulaani.
- Ota, sanoi rouva Villand vielä kerran.
- En mä voi viedä sitä Suomeen, sanoin tuijottaen häntä silmät pyöreinä. – Karanteeni… ja rajanylitys… ja sehän on ihan liian pieni.
En kuitenkaan saanut laskettua eläintä pois sylistäni.

- Etkö sä sanonut, että te tarviitte vahtikoiran? kysyi Oona nojaten karsinanoveen ja katsellen kuin parempaakin näytelmää.
- Varsinainen vahtikoira, täähän varastettaisiin ensimmäisenä, nauroin kun pentu yritti nuolla suutani.
- Mutta näithän sä emon?
- Älä yllytä mua, suhahdutin.
- Ajattele, miten iloinen Vesku olisi kun sä toisitkin vaan koiran etkä hevosta, Oona sanoi ja hänen piti nauraa ajatukselle oikein ääneen.
- Ei, sanoin päättäväisesti ja laskin pennun takaisin sisarustensa luo. Markus ja Hilju ja Villandit juttelivat nopeasti ja laulavasti, enkä halunnut tietää, mitä. Halusin pois täältä ennen kuin minulla olisi koira taskussa.
- No joo, oikeessa olet. Ei sitä päästetä Suomeen ainakaan ilman raivotautirokotusta, ja ties mitä muuta, kun ei kerran hevosiakaan, sanoi Oona vakavoituen, ja selitti saman Markuksellekin, joka oli ilmeisesti aloittamassa jonkinlaisen taivuttelun.
- Ja oikeesti, noihan on ihan vauvoja, ei noin pieniä saa erottaa emostaan, sanoin yrittäen kuulostaa asiantuntevalta, vaikka en kyllä tiennyt sitäkään, missä iässä koiranpennut lakkasivat imemästä.

Villandit näyttivät olevan pahoillaan ja mietin, olivatko he loukkaantuneet kieltäytymisestäni. Jospa he olisivat halunneet lähettää Nikille terveisiä kotiväeltä? Katsoin pyytävästi Markusta.
- Selitä niille, jooko?
Hän aloittikin taas pitkän keskustelun vanhan pariskunnan kanssa ja kääntyi sen päätteeksi leveästi hymyillen minun puoleeni.
- Ei mitään hätää, me voidaan laittaa se samaan lastiin Oonan hevosten kanssa. Siihen mennessä sillä on rokotuspaperit.

Jäin sanattomaksi ja totesin samalla, että penikka kiskoi farkkujeni lahkeesta. Ainakin uskoin sen olevan sama, sillä se riehaantui taas, kun otin sen syliini.
- Mun täytyy kyllä keskustella kotona tästä ensin, sanoin heikosti samalla kun pentu nuoli leukaani kuin olisin ollut jäätelöpuikko.

Lähettäjä: Pingo 
Päivämäärä:   20.7.09 12:12:06

Äh, taas hankala yö takana ja silti edelleen kotona.. laita lisää luettavaa ni on jotain tekemistä :P

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   20.7.09 17:06:45

Sorppa, työt haittaa harrastuksia :x
---------------
108.

Minulla alkoi olla koti-ikävä ja olin iloinen, että lähtisimme jo seuraavana päivänä. Sen illan Oona ja Markus jatkoivat kaupanhierontaa estehevosesta ja nähdäkseni Oona piti aika hyvin pintansa, hän osasi näyttää todella epäröivältä miettiessään, olisiko se sittenkin liian hankala radoille. Markus soitteli välillä työhuoneesta suuriäänisiä puheluita hevosen omistajille, valitellen aina tullessaan näiden ahneutta, mutta lopulta he päätyivät sopuratkaisuun. Oona maksaisi hyppääjästä kaksisataakaksikymmentä tuhatta ja ostaisi myös sen kirjavan ponin – mittaamatta sitä. Mietin pääni puhki, mitä ratsun oikeat omistajat siitä olivat alunperinkään halunneet, ja paljonko Markus kääri voittoa koko sotkusta. Tuskin hän jäisi nuolemaan näppejään – miksi hän muuten olisi viitsinyt puuttua koko asiaan? Hyvän hyvyyttäänkö? No, ehkä sekin oli mahdollista, jos otti huomioon, että Oona alkoi olla jo melkeinpä perheystävä tai miniä sen lisäksi, että oli rikas suomalainen.

Minä teroitin Markukselle, ettei hän missään nimessä saisi lastata Villandien koiranpentua hevoskuorman mukaan, ellen antaisi nimenomaista lupaa. Sitten yritin soittaa Veskulle, mutta hän ei vastannut, oli kai töissä. Harkitsin kirjoittaa tekstiviestin aiheesta vahtikoira, mutta se tuntui jo liian haastavalta, kyllä se asia piti ottaa esiin varovaisesti ja harkiten ja mieluiten kasvokkain.
- Huomenna sitten Jessin hevostila, hymyili Markus tyytyväisenä luvattuaan hoitaa koira-asian juuri kuten halusin.
- Mä en osta hevostilaa täältä, sanoin pahoitellen.
- Ehkä et, mutta se on kuitenkin matkalla kun ajatte Tallinnaan, ainahan voi käydä katsomassa.
- Niin kai, myönnyin, ja huomaamattani hän kaatoi taas snapsilasini täyteen.

Aamulla sitten päätä särki ja olin kahta onnellisempi, kun kotimatka alkaisi. Magnus ja Andrus olivat taas tulleet istumaan loppuiltaa meidän kämpillemme ja olimme jutelleet myöhään. Olin päässyt aika hyvin kärryille siitä, millaista oli asua Viron maaseudulla ilman muuta koulutusta kuin se, minkä oli saanut kotitilalla työskennellessä, eikä se kuulostanut kivalta. Ymmärsin, että Markus oli kouluttanut kaksi vanhinta poikaansa niin hyvin, että nämä asuivat nyt perheellisinä Tallinnassa eivätkä muistaneetkaan, että heillä oli köyhät vanhemmat ja veljiä, joten seuraavan, Magnuksen, kohdalla rahahanat olivat menneet kiinni. Tai ehkä niistä ei vaan ollut valunut mitään, vaikka halua olisi ollut. Se oli aika surkeaa.

- Voitaisiinko me unohtaa kääntyä Markuksen auton perässä ja ajaa suoraan satamaan? kysyin Oonalta toiveikkaana, kun seurasimme isäntäämme Tallinnan suuntaan.
- Ei me voida, kyllä me nyt käydään katsomassa se tila, sanoi Oona topakasti. – Mäkin haluan nimittäin nähdä sen.
- Ai, aloitko sä miettiä asiaa uudestaan? Tänne muuttamista siis?
- No en nyt tiedä. Mutta on se hyvä pitää silmät avoinna.

Niinpä päädyimme taas yhteen aavistuksen verran rapistuneeseen pihapiiriin. Täällä oli kyllä ollut yritystä, totesin. Paikka näyttikin ihan ratsutilalta, joskin hyvin vähän käytetyltä. Sen tietenkin ymmärsi, jos siellä ei ollut enää toimintaa.
- Mikähän tän sitten kaatoi? Täällähän on fiksun näköistä, ihmettelin ääneen.
- Mafia ehkä, Oona heitti, ja meni hetki ennen kuin ymmärsin, ettei se ollutkaan vitsi.

Vaikka Markus oli maininnut hevosistakin, tila oli kuitenkin autiona. Kurkimme ikkunoista asuintaloon ja talliin ja muihin rakennuksiin, jotka olivat sitä samaa jämerää kiveä kuin kaikki muutkin täällä näkemäni. Oliko puu täällä niin harvinaista, ettei siitä kannattanut rakentaa? Ainakin kivirakennukset kestäisivät, se oli positiivista.
- Se näyttää asialliselta, myönsin melkein vastahakoisesti Markukselle.
- Puhu miehesi kanssa. Minä autan järjestämään paperiasiat, mies hymyili, suorastaan virnisti. Minä melkein näin miten kassakone raksutti hänen päässään ja virnistin takaisin.
- Ei me olla ajateltu muuttaa ulkomaille, sanoin.

Oona kolhaisi maasturinsa seinään kun ajoimme laivaan ja katsoin häntä kauhistuneena. En ollut ikinä nähnyt Oonan mähläävän liikenteessä.
- Oli se kuhmunen jo ennestään, hän sanoi puolustelevasti ja jatkoi: – Mulla on suoraan sanottuna ihan karmea kankkunen. Valvottiin Magnuksen kanssa vielä tuntikausia kun sä olit mennyt nukkumaan ja Andrus häipynyt.
- Voi, lapsi parka! Mikset sä sanonut? Oisin mä voinut ajaa, tirskahdin.
- Etkä ois, et tällä puolen rajaa, mun autoa.
- No jestas. Mä voin ajaa sut kotiin, mennään hakemaan sulle krapularyyppy, nauroin. Vaikka ei kai olisi pitänyt semmoista neuvoa, melkein lääkärisihmisenä. Sehän oli vain ongelmansiirtoa ja porras riippuvuuteen.

Ajatus näytti kuitenkin miellyttävän Oonaa, ja muistin, että hänellä oli yksi harvoista vapaista viikonlopuistaan tänä ja kukaties viime- ja ensi vuonnakin. Tartuin siis häntä kainalosta ja talutin kohden baaria. Hän joi nopeaan tahtiin kylmän oluen ja rupesi puheliaaksi kuin papukaija. Ei hän silti kuulostanut humalaiselta vaan jutteli vallan järkeviä ja minä kuuntelin juoden kahvia ja cokista.
- Luuletko sä tosiaan pärjääväsi sille tammalle, uskalsin kysyä.
- Ehkä mä hankin jonkin tulonmenettämisvakuutuksen ennen kuin alan ratsastaa sillä, Oona myönsi. – Mutta kyllä se siitä tasaantuukin. Sille oli syötetty kymmenen litraa kauraa päivässä.
- Vaikka sitä ei treenattu? kysyin kauhistuneena.
- Niin. Välillä mä tosiaankin ihmettelen, miten tuolla hevoset pysyy hengissä, mutta aika hyvinhän ne näkyy.
- Ja sitten sä saat sen suloisen kirjavan, muistin.
- Siitä voi tulla ongelma, mä olen ihan varma, että se on just väärän kokoinen. Mutta se iso ruuna on hieno. Saa nähdä, joudunko mä senkin pitämään itse, Oona mietiskeli katsellen kaukaisuuteen.

Saavuimme Helsinkiin illansuussa ja onnistuin kylmän hien vallassa peruuttamaan Oonan auton ulos laivasta naarmuttamatta sitä enempää. Siellä oli aivan uskomattoman ahdasta.
- Käydäänkö vielä kaljalla? Oona ehdotti, kun aloimme lähestyä Itäkeskusta. Vilkaisin häntä ihmeissäni. Tätihän vallan hurjistui.
- Kunhan et kauhean monta halua, lupasin sitten kuitenkin.
- Yksi riittää, tai kaksi. Mun täytyy nousta aamutalliin. Nyt ei vaan jotenkin houkuta vielä mennä yksin sinne tallinylisille, Oona sanoi näyttäen vähän surulliselta.
- Hitto, kutsu se Magnus tänne. Eivor ottaa sen kyllä tallitöihin, puuskahdin, ja vilkutin kohden kauppakeskuksen parkkihallia. Sunnuntai-iltana ei onneksi ollut kauheaa ruuhkaa, kun ei ollut joulunalus eikä alennusmyyntisesonki, joten löysin isolle autolla paikan helpostikin.
- Mihin me mennään? kysyin Oonalta, joka katseli ympärilleen kuin Liisa ihmemaassa.
- En mä tiedä. Kai täällä joku juottola on?

Muistin yhden, missä Miilalla oli joskus ollut ensitreffit isänsä kanssa ja vein hänet sinne.
- Mä haen, lupasin, ja istutin hänet tyhjään pöytään.
- Pitäisköhän munkin ottaa vahtikoira, Oona mietti, kun palasin oluen ja jaffan kanssa.
- Siitä olis varmaan sulle seuraa, musta se olisi hyvä ajatus, sanoin. Oona näytti miettiväiseltä, mutta ravisti sitten päätään ja alkoi taas puhua estetammastaan. Kun hänen tuoppinsa alkoi olla lopuillaan, joku rojahti minun vierustuolilleni. Käännyin rähähtämään, mutta en saanutkaan sanaa suustani kun tunnistin tyypin. Se oli Mika, Jaakon ystävä, jonka olin nähnyt viimeksi sinä yönä kun Jaakko putosi laivasta. Kuinka hän nyt siihen osui, kun vasta pari päivää sitten olin ensi kertaa melkein vuoteen muistanutkaan hänet? Sen enempää en pystynyt ajattelemaan.

- Jessi, Mika sanoi. Ellen olisi nähnyt häntä silloin laivalla, en olisi varmaankaan tunnistanut häntä nyt. Hän oli lihonut niistäkin ajoista vielä lisää ja oli nyt varmastikin kolmekymmentä kiloa lihavampi kuin silloin, kun olimme kulkeneet samoissa porukoissa. Ei hän muutenkaan ollut oikein hyvän näköinen, epäsiisti ja hapsottava.
- Mene pois, sain sanotuksi.
- Mä haluan vaan kysyä sulta yhden jutun. Tönäisitkö sä Jaakon mereen? hän kysyi.
- En tietystikään tönäissyt, sanoin suuttuen, ja kiukustuminen pyyhkäisi pelkoni syrjemmälle.
- Etkö muka tosiaan? Mä muistan nähneeni teidät sillon laivalla, ja sitten Jaskaa ei enää löytynytkään mistään.
- Kyllä se putosi, mutta se yritti kiskoa mua mukaansa, sanoin ja suutani kuivasi kun muistelin sitä.
- Niinkö se meni? Mika kysyi.
- Niin. Se oli varmaan jossain aineissa, se oli niin omituinen. Oliko?

Mika näytti ajattelevan rankasti ja nyökkäsi sitten hitaasti.
- Oli se varmaankin. Se alkoi olla melkein aina.
- Yh, sanoin minä inhoten ja toivoin, että hän häipyisi.
- Hyppäsikö se tosiaan itse? Mika intti kuitenkin, eikä siirtänyt katsettaan minusta.
- En mä tiedä, aikoiko se hypätä. Se kiipesi kaiteelle ja yritti vetää mua sen ylitse, mutta mun kaverit piti musta kiinni, muistelin. – Sitten se tipahtikin itse. Vaikka kyllä se puhui jotain yhdessä kuolemisesta.
- Mä ajattelin, että sä heitit sen laidan yli, hän sanoi.
- Miten mä olisin muka niin jaksanut tehdä? Eihän se nyt mikään korsto ollut, mutta mua isompi kuitenkin.
- Niin, niin kai. Mika näytti mietiskelevältä ja hiljeni. Oona katseli ja kuunteli meitä tarkkaavaisesti ja mietin, olisiko hän ymmärtänyt sananpuolikastakaan, ellen juuri matkan alussa olisi tullut kertoneeksi hänelle tapahtumasta.

- Menepä nyt pois siitä, mekin ruvetaan lähtemään, sanoin lopulta ja join jaffani.
- Odota… jos se kerran meni noin, niin mun pitää varmaan kertoa sulle jotain, Mika sanoi kiireesti.
- Mitä muka? kysyin epäillen.
- No että mä saatoin mainita Jaakon veljelle, että mä luulin sun heittäneen sen yli laidan.
- Sä teit mitä? Tuijotin Mikaa pelästyneenä. Hän oli pikku puudeli ja Jaakko oli suorastaan hiiri verrattuna Janneen, Jaakon veljeen.
- Mä kyllä melkein luulin niin, Mika puolustautui.
- Sä väitit sille rikolliselle tommosta? Mutta eikö se ole vankilassa niistä salakuljetuksista? Ajatukseni surrasivat kovaa vauhtia.
- Se pääsi joulun aikoihin pois.

- Mennään, sanoi Oona, kun minä jäin sanattomaksi. Nousin pöydästä, koska olin tottunut tottelemaan häntä ja kävelimme hiljaisuuden vallitessa parkkihalliin. Mika ei enää ollut estellyt, hän oli kai saanut omatuntonsa puhtaaksi nyt, ja minut erittäin pelästyneeksi. Onneksi Oona ei kysellyt mitään koko lyhyen loppumatkan aikana, sillä enpä tiennyt mitä olisin vastannutkaan mihinkään. Edelleen hiljaisuuden vallitessa purimme tallilla auton ja autoin häntä kantamaan kämppäänsä laatikollisen olutta, jonka hän oli laivalta ostanut.
- Hyvää yötä, toivotin.
- Soittele huomenna, Oona sanoi. – Siitä koirasta siis, että mitä Vesku sanoi. Ja muutenkin. Mä menen nyt nukkumaan.

Lupasin ja jätin maasturin avaimet oven viereen naulaan, sitten ajoin kotiin. Taisin ajaa vähän miten sattui, minulla oli kiire ja olin ajatuksissani, mutta selvisin kuitenkin ehjänä perille asti. Ajattelin, etten ikinä ollut nähnyt mitään yhtä ihanaa kuin oman mökkimme valoa loistavat ikkunat pimeässä talvi-illassa, ja istuin autossa vain katsomassa niitä. Yläkerrassakin oli valot, Vesku oli varmaan laittamassa tyttöjä nukkumaan. Talli sitä vastoin oli jo pimeänä. Ehkä Siiri oli käynyt auttamassa häntä iltatallin kanssa.

Istuin ja tuijotin siinä vaan, auton moottorin hiljalleen naksuessa, kunnes valo himmeni yläkerran ikkunasta ja huomasin, että minulle oli tullut kylmä. Silloin nousin ja otin takapenkiltä tavarani, repun ja tuliaiset, ja menin sisään. Vesku tuli ovella vastaan.
- Mä kuulin sun ajavan pihaan ainakin kymmenen minuuttia sitten, missä sä viivyit? hän sanoi hiukan moittivasti.
- Autossa… katsoin häntä onnettomana, hänen kysyviä harmaita silmiään ja minua alkoi itkettää. Tipautin tavarat käsistäni ja rutistauduin häntä vasten. – Mulla oli kauhea ikävä sua!
- Ja sen takia sä odotat autossa ikuisuuden ennen kuin tulet sisään? Hän puristi minua yhtä lujasti kuin minä häntä ja puhui suoraan hiuksiini, mikä sai kylmät väreet menemään pitkin selkääni.
- Niin, kai, nyyhkäisin. – Siis kauhea ikävä. Halaa mua.

Vesku irroitti kuitenkin kätensä ja riisui takkini. Potkaisin itse kenkäni pois ja annoin hänen taluttaa minut sohvalle, missä käperryin hänen syliinsä.
- Mä sain vierotusoireita susta, koska viimeksi me ollaan oltu noin kauan erossa? naurahdin.
- Itsepähän halusit mennä, Vesku sanoi, ja hän olisi voinut kuulostaa nalkuttavalta, muttei kuulostanut, ehkä siksi, että hän puristi minua samalla niin hellästi ja painoi sitten huulensa otsalleni. – Sä tuoksut omituiselle.
- Laivan autokansi, baari, se hassu raudanmakuinen vesi, millä mä siellä jouduin pesemään hiukseni, luettelin ja ryhdistäydyin kertoakseni hänelle Mikasta.

- Luuletko sä, että ne meidän murtovarkaat liittyy jotenkin tohon? Vesku kysyi pieni ryppy kulmakarvojensa välissä, kun lopetin. Nyökkäsin.
- Nyt kun mä kuulin, mitä Mikalla oli kerrottavaa, mä olen melkein varma.
- Mutta jos se olisi ollut joku vinksahtanut linnakundi kostoreissulla niin kai se olisi tehnyt enemmän vahinkoa kuin vienyt vaan viinat kaapista?
- En mä tiedä, ehkä se halusi ensin vaan pelotella, tai tutkia paikkoja, tai jotain. Mua pelottaa nyt joka tapauksessa, ja mä kun jo olin melkein unohtanut koko jutun, puuskahdin ja käperryin vähän pienemmäksi.

Se helpotti kuitenkin vähän ajan kuluttua. Olin kotona, eikä pihalta kuulunut outoja ääniä. Vesku liikautti vähän polviaan ja siirryin sohvalle hänen viereensä.
- Puudutinko mä sut? Mitä tänne kuuluu? Tytöt ja hevoset?
- Kaikki hengissä, Vesku sanoi, eikä irrottanut käsiään ympäriltäni, vaikka vaihdoin paikkaa. – Miten matka? Montako hevosta sä ostit?

Naurahdin, sillä tuommoista lähestymistä en ollut osannut odottaa.
- En yhtään, mutta mä näin sen Nikin nelivuotiaan siskon. Ja isän ja äidin ja kaksi pikkuveljeä. Sitten mä en ostanut myöskään hevostilaa, mutta sieltä on tulossa meille vahtikoira jos et sä pistä kovasti hanttiin, summasin.
- Vahtikoira? Meille? Mihin?
- No vaikka pelottamaan murtovarkaat pois. Ne Nikin ihmiset halusi antaa mulle pennun, mutta se oli liian pieni ja rokottamaton, ei sitä voinut vielä ottaa mukaan, kerroin.
- Ei kuulosta kauhean pelottavalta, Vesku arveli.
- Jos se tulee äitiinsä niin siitä tulee, se meinasi syödä mut. Miten sä nyt noin? Katsoin häntä vakavana.
- Miten noin?
- Mä ajattelin sun sanovan heti ensimmäiseksi, että ei meille mitään koiraa tule.

- Mä olen aina halunnut koiran, Vesku sanoi mietteliäästi. – Mä en vaan ole oikein ehtinyt ajatella sitä asiaa tässä hevosten ja lasten sekamelskassa. Tosin en mä kyllä koskaan ajatellut, että se olisi joku sekarotuinen hirviö Virosta.
- Mä en ole halunnut koiraa, mutta toi oli kyllä suloinen, tunnustin.
- Miten niin se on tulossa?
- Ne laittaa sen samaan eläinkuljetukseen kuin Oonan uudet hevoset, ellen mä kiellä, sanoin tyytyväisenä.
- Kerros sitten niistä hevosista, Vesku sanoi ja asettui paremmin.
- Odota.

Palasin eteiseen, missä lattialla edelleen lojui laatikollinen olutta sekä reppuni. Nostin kaljoista osan jääkaappiin ja kaivoin repusta pienen pullon, jonka Hilju oli eilen hakenut minulle lähikaupasta tuliaisiksi, ja Oonalle samanlaisen.
- Mä en tiedä mitä tää on, mutta maistetaan samalla kun mä kerron sulle Oonan uudesta, se vaatii vahviketta, virnistin ja palasin Veskun viereen. Hän nappasi pullon ja tavasi etikettiä.
- Pipraviinaa… piparia vai? Vai pippuria?
- Pippuria, arvelin, ja sitä se oli. Todella omituista, mutta ei oikeastaan pahaa. Sitten aloin kertoa, millainen hullu Oonan tykki, Gawd Daymn, oli.

- Kerro ennemmin siitä hevostilasta, Vesku sanoi.
- Mutta se on Virossa, et kai sä sinne halua muuttaa? kysyin ihmeissäni.
- No en, mutta mä nyt olen sattuneesta syystä kiinnostunut semmosista paikoista noin muuten.
Niinpä kuvailin hänelle, mitä siitä muistin, isot kiviset rakennukset ja aidat, joita näytti riittävän loppumattomiin ja metsikön, josta Markus oli kertonut alkavan maastoesteradan.
- Jos semmonen olisi täällä myytävänä, se maksaisi miljoonia, arvelin. – Ja maksaa se sielläkin, mutta valuutta on eri.
- Semmonen ois upea, Vesku sanoi ja pisti silmänsä kiinni kuin olisi kuvitellut sen edessään.
- Sitten kun me ollaan menestyviä hevoskasvattajia eikä meidän tarvii tehdä päivätöitä, myydään vaan varsoja, me voidaan perustaa haarakonttori Viroon. Varsat ja tammat ja koulutettavat, ihan niin kuin Hannalla ja Bossella on Ahvenanmaalla, ehdotin.
- Niin, just niin. Ehkä sitten joskus kolmannessa sukupolvessa. Dannin lapset voi kehitellä tota ideaa eteenpäin, edellyttäen että Danni nai jonkun rikkaan miehen, Vesku naurahti.

Minä lintsasin koulusta vielä osan maanantaitakin. En mitenkään raaskinut lähteä kotoa aamulla, kun Veskullakin oli vapaapäivä, enkä ollut nähnyt Dannia ja Alissaa ikuisuuteen. Ajaisin vain iltapäivällä olemaan läsnä yhdessä ryhmätyössä ja kertomaan kavereille matkakuulumisia, vaikkei Elleä ja Simoa niin kovin virolaiset hevostilat kiinnostaneetkaan.

Koululta päästyäni ajoin ensin käymään Jinnalla, viemään pikkuisen likööripullon ja karkkipussin, jonka olin Leksalle ostanut tuliaisiksi, sitten menin käymään tallilla. Oonan auton paperit olivat jääneet toppatakkini povitaskuun kun olin pitänyt niitä ajaessani laivasta ulos ja aavistelin, että ne olisi parempi palauttaa pian.

Minuun iski haikeus, kun astuin Oonan talliin. Siellä oli valoa ja väkeä ja iloista puheensorinaa. Ilse oli harjaamassa Mansikkaa ja Kimikin oli siellä kuuntelemassa, miten Oona kuvaili tammaansa. Oli kyllä puolensa sillä, että hevoset olivat ylläpidossa jossain, silloin tallilta saattoi aina löytyä seuraa ja juttukavereita. Joskus pieni kotitallimme tuntui suorastaan ankealta, jos siellä touhuili yksin tai jos Vesku oli huonolla tuulella eikä puhunut mitään.
- Moi! sanoin iloisesti ovelta ja valmistauduin viettämään siellä mukavan juoruiluhetken.

- Mä en ole nähnyt sua aikoihin, sanoi Ilse syyttävästi, kun menin silittelemään Mansikkaa.
- En mäkään sua, vastasin.
- Saa sitä joskus pitää yhteyttä vanhempiinsa vaikka onkin muuttanut pois kotoa.
- Äh, onko pakko, naureskelin. – Meille tulee koira.
Oonan tarkat korvat nappasivat sen saman tien ja hän kysyi hämmästyneenä:
- Otatteko te sen tosiaan?
- Veskun mielestä se oli hyvä idea. Mun täytyy varmaan hommata joku koirakirja, että osaan kouluttaa siitä vahtikoiran.
- Ehkä se on luonnostaan yhtä ärhäkkä kuin emonsa, Oona ehdotti.
- Siinä tapauksessa mä tarvitsen koirakirjan, jotta saan sen uskomaan, että lapsia ei saa syödä.
- Minkälainen koira? Ilse kysyi kiinnostuneena.
- Nikin kasvattajilta. Varmaan se on joku sekarotuinen, ei se emo ainakaan näyttänyt miltään, minkä mä tunnistaisin, mietin. Pienenä, ennen kuin Jinna oli saanut koiran, olin kyllä opetellut koirarotuja siinä missä hevosrotujakin. – Se oli vähän niin kuin liian iso setteri, ehkä vähän niin kuin rottweilerin ja setterin sekoitus. Mutta isästä mä en tietenkään tiedä mitään, sehän voi olla vaikka puudeli, niin että niistä pennuista voi tulla ihan mitä vaan. Mutta semmosia mustanruskeita ne oli, niin kuin rottikset.

- Mä kerron sitten Markukselle, että saavat pistää sen kyytiin, sanoi Oona. – Oliko se uros vai narttu se sun pentusi?
- Ei mitään aavistusta, sanoin hämmentyen. – Ei varmaan enää kukaan ikinä pysty sanomaan että mikä se niistä pennuista oli, mikä mulla oli sylissä. Nehän oli kaikki ihan samannäköisiä.
- No, ne valitsee sitten minkä haluavat. Hyvä kun otatte, ne tuntui tosiaan haluavan antaa sen sulle, Oona sanoi.
- Niin, Nikille terveisiä kotoa, siltä se mustakin tuntui.
- Tai sitten ne ei vaan tiedä, miten muuten pääsisi eroon niistä.
- Raadollinen realisti, tuhahdin, mutta saattoihan asia olla niinkin. Toinen vaihtoehto vaan oli mukavampi.

- Mitä te aiotte kesällä? tahtoi Ilse tietää.
- Meidän pitäisi varmaan ruveta miettimään, vai mitä? sanoin ja pamahdin maan pinnalle. – Ali kyllä sanoi, että sitä on pyydetty jäämään toiseksikin vuodeksi, mutta ei se kyllä aio. Se kuulemma räytyy koti-ikävään.
- Niin, teitä alkaa olla jo niin monta, ettette voi ihan mihin tahansa muuttaa. Kaksi lasta ja koirakin nyt vielä. Ja hevoset.
- Hevoset saa kai palata tänne, vai mitä? kysyin katsoen Oonaa. Tämä näytti äkkiä ilahtuneelta.
- Joku tulee keskiviikkona katsomaan Wiccaa, hän sanoi, kuin se olisi ollut vastaus kysymykseen.
- Ihan kuin sä myisit sitä kuitenkaan.
- Nää kuulosti paremmilta kuin yhdetkään aiemmista. Jos mä nyt lopulta saisin sen maailmalle, mokoman tyhjänpantin.
- Hitto, sanoin puoliääneen ja siirryin Mansikan luota ponin karsinaan. Pikkuinen otus oli tullut minulle rakkaaksi sinä aikana, kun se oli ollut meillä. Se oli ollut ihan täydellinen tytöille ja Nikikin oli pitänyt siitä.

- Ilse hei, ellei Oona saa tätä myytyä ja me muutetaan tänne takasin niin otetaan tää puoliksi ylläpitoon, ehdotin. – Karoliinalle ja Dannille ja Alissalle. Ja hei, otetaan Leksakin mukaan, niin se on melkein ilmanen sitten.
- No nyt te alatte puhua asiaa, sanoi Oona. Ilse ei kuitenkaan näyttänyt ihan vakuuttuneelta, tosin ei hän heti kieltäytynytkään. Annoin olla. Minusta ajatus oli niin hieno, että ihmettelin vain, miten en ollut sitä ennen keksinyt. Totta kai toteuttaisimme sen, ellei Oona myisi ponia ennen kesää.

Lähettäjä: Pingo 
Päivämäärä:   20.7.09 18:51:54

Eikö sulle ole lomaa ollenkaan?

Lähettäjä: Pingo 
Päivämäärä:   20.7.09 18:52:36

Sulle=sulla.. vaikeeta tämä kirjottaminen :p

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   20.7.09 19:50:08

Sattumusten summana syyskuussa vasta... :x
------------
109.

Oli maaliskuun alkua, kun pakkasimme perheen autoon ja ajoimme Oonan luo. Hevoslasti Virosta oli tullut aikataulun mukaan perjantaina iltapäivällä ja lähdimme hakemaan uusinta perheenjäsentämme. Minä olin lainannut sivukirjastosta eli Saaralta koirankasvatusoppaita – mitäpä hänellä ei olisi siellä ollut – ja alkanut epäröidä koko koirajuttua luettuani niitä pari iltaa. Vesku oli kuitenkin lohduttanut, ettei niiden kasvattaminen voinut olla sen vaikeampaa kuin hevosten tai lastenkaan, ja lastenkasvatusoppaita en ollut lukenut yhtä ainutta. Maalaisjärjellä Danni ja Alissakin kukoistivat.

Epäilin, etteivät tytöt oikein ymmärtäneet sanaa koiravauva, mutta ne olivat siitä huolimatta innoissaan asiasta, ja kaikkein eniten innoissaan oli Siiri. Hän tahtoi välttämättä tulla mukaamme, kun lähdimme Helsinkiin, joten takapenkki oli täynnä lapsia ja turvaistuimia. Danni ja Alissa lauloivat koiranpentulaulua, jonka olivat sopivasti oppineet päiväkodissa niin, että vaikka se alkumatkasta nauratti, tallille päästessämme se alkoi jo paremminkin itkettää.
- Mikä sen nimi on? kysyi Siiri kun Vesku pysäytti auton parkkipaikalle.
- Ei kai sillä ole nimeä, arvelin.
- Saanko mä keksiä sitten, saanko? Siiri aneli.
- Katotaan. Voihan olla, että ne on joutuneet keksimään sille jonkin, että on saatu papereihin.

Ei ollut vielä ihan pimeää ja katselin uteliaana tarhoihin erottaakseni, oliko Oona laittanut uudet ostoksensa ulos. Kyllä, Yhdessä tarhassa oli kaksi isoa kullanhohtoista hevosta, Oonan tykki ja se ruuna, jota oli Mallaksi sanottu.
- Täällä se on, tuu katsomaan, kiskaisin Veskua hihasta. Käännyimme koko kulkue tarhalle ensin.
- Kumpi? Vesku kysyi.
- Tamma, sanoin yrittäen kurkistella loimien helmojen alle, mutta en onnistunut sillä keinoin erottamaan kumpi oli kumpi. – Se on toi sirompi, päätin. – Sillä ei ollut merkkejä päässä.

Hevoset seisoivat tyyninä vierekkäin ja katselivat meitä. Molemmat näyttivät viisailta ja arvokkailta ja muistin, miten rauhalliselta ja järkevältä tammakin oli vaikuttanut kunnes oli päässyt maneesiin. Kun se oli saanut ratsastajan selkäänsä ja nähnyt esteitä se oli muuttunut. Olikohan hevosilla skitsofreniaa?
Toisia uusia en erottanut, ja joukkioni alkoi käydä levottomaksi.
- Mennään katsomaan sitä koiraa, Siiri sanoi.
- Mennään, mennään.

Tallissa ei ollut muita kuin Oona itse, hän touhusi kirjavan ponin kanssa käytävällä, kädessään mittakeppi.
- Mitä se näyttää? kysyin kiinnostuneena.
- Ihan täsmälleen mitä mä arvioinkin siellä, 151 senttiä, Oona puhahti. – Käyttökelvoton.
- No eikä ole, se on ihan täydellinen harrasteratsu jollekin. Vaikka jollekin Siirin kokoiselle, sanoin ja tönäisin eteenpäin tyttöä, joka ei toista kehotusta tarvinnut.
- Miten nätti se on! hän sanoi rynnäten hevosen luo.
- Älä yritä, sanoin Oonalle, jonka silmissä oli pilkahtanut vaarallisesti. – Siiri ei tarvitse vielä ponia. Se ei osaa vielä tarpeeksi.

Nyt he katsoivat molemmat minua murhaavasti ja nappasin Alissan syliini ennen kuin se ehtisi ponin jalkoihin. Tai hevosen, sehän se kai nyt virallisesti oli.
- Tää on melkein yhtä kaunis kuin Wicca oli, sanoi Siiri ja silitteli tammaa. Hän oli järkyttynyt kovasti, kun olin kertonut, että Wicca oli lopultakin löytänyt uuden kodin jostain Kirkkonummelta, ja niin olin suoraan sanoen minä itsekin. Olin jo suunnitellut, miten kesällä pitäisimme sillä lasten ratsastuskoulua Karoliinalle ja Leksalle ja taluttelisimme Dannia ja Alissaa.
- Se on myytävänä, sanoi Oona mulkaisten minua ja irrotti ponin riimusta narut, joilla se oli ollut kiinni. Hän pisti sen karsinaan – Wiccan entiseen, itse asiassa – ja sulki oven niin, että läimähti.

- Mä suljin sen teidän elukan rehuhuoneeseen, hän sanoi sitten. – Se oli vähän surkeen näköinen matkan jälkeen, se oli ollut pahvilaatikossa koko ajan, mutta kyllä se piristyi kun mä annoin sille vettä ja lenkkimakkaraa.
- Lenkkimakkaraa? kysyi Vesku.
- No ei mulla äkkiseltään ollut mitään muuta mitä oisin voinut kuvitella koiran syövän, eikä ne olleet tajunneet matkalla syöttää sille mitään. Kai teillä on sille ruokaa?
- On, vakuutti Vesku, ja minun teki mieleni hymyillä. Mies oli tehnyt ostoksia penikkaa varten vähän samaan tapaan kuin ennen Dannin syntymää Dannille. Meillä oli penturuokaa vaikka koko pentueen syödä ja iso, jämerä kuristuspanta tulevia aikoja varten. Olin ollut mukana, kun Vesku oli ollut ihan hilkulla ostaa eläinkaupasta punaisen pentupannan, mutta olin muistuttanut, ettemme tienneet, minkä kokoinen sen pitäisi olla. Tiesin, minkä kokoinen pentu oli ollut pari viikkoa sitten, mutta saatoin muistaa väärin, ja se oli voinut kasvaa vaikka miten.
- Meidän isi, sanoin hellästi, ja annoin hänelle suukon suulle.

- Onko se nyt uros vai narttu? Vesku kysyi välittämättä minusta vähääkään.
- En mä vaan tiedä, sen saatte kyllä itse selvittää, Oona sanoi kohauttaen olkapäitään.
- Saitko sä jotain papereita siitä? Jos niissä sanottaisiin.
- Ai niin. Ne on varmaan samassa läjässä kaikkien hevosten papereiden kanssa. Oona kääntyi mennäkseen varustehuoneeseen ja palasi paperinipun kanssa. Hetken sitä selattuaan hän ojensi Veskulle muutaman lehdykäisen. – Nää ei näytä hevospapereilta. Tavaa niistä.

Vesku oli kuitenkin jo rehuhuoneen ovella, joten minä otin paperit. Jotain vaktsineerimisesta siinä puhuttiin, mutta muu oli liian hankalaa ymmärtää noin suoralta kädeltä. Tungin paperit taskuuni ja menin Veskun perässä, tytöt seurasivat minua jonossa kaikki kolme.
- Haluaakohan Oona nähdä tän, kuiskasi Vesku puoliääneen, kun astuin huoneeseen. Koira oli helppo havaita. Se nukkui kasassa jotain rehua, joka oli valunut ulos säkistä seinän vieressä. Tarinaa ei tarvinnut selitellä, se oli pitkästynyt tai hevosenrehu oli sen mielestä tuoksunut herkulliselta, se oli pureskellut säkkiin reiän ja käynyt nukkumaan.
- Toivottavasti se ei oo syönyt itseään ähkyyn, sanoin pidätellen naurua.
- Perhana, sanoi Oona ovelta. Siiri vinkaisi ihastuksesta ja tunsin, miten Danni tarttui minua reidestä toisella kädellään, toisen peukalo meni suuhun. Se ei ollut koskaan nähnyt koiraa niin läheltä.

Pentu havahtui ja nosti pöllähtäneen näköisenä päänsä rehuläjästä.
- Viekää se hemmettiin ennen kuin mä hermostun, Oona uhkasi ja potkaisi kumollaan olevan pahvilaatikon keskemmälle lattiaa. Siinä pennun olisi ilmeisesti kuulunut olla.
- No ethän sä voi hermostua millekään näin pienelle, sanoi Vesku ja otti pennun syliinsä.
- Voin kuule vallan hyvin.
- Käännä vaan toi säkki ylösalasin ja lakaise valuneet suoraan ämpäriin, ei tässä mitään kummempaa vahinkoa ole tapahtunut.
- Kunhan nyt viette sen tuhoamaan teidän tavaroita seuraavaksi.
- Me viedään, lupasin. Vesku laittoi pennun pahvilaatikkoon ja nosti sitten koko lootan syliinsä.
- Kiitos kun pidit sitä täällä, sanoin.
- Noi eihän siitä nyt sen enempää vaivaa ollut, Oona sanoi aavistuksen verran leppyneenä, mutta huomasi sitten pikkuruisen lätäkön ja rypisti taas kulmiaan.

Koira ja laatikko pantiin takakonttiin matkan ajaksi ja siellä se vinkui ja vikisi ja teki olemassaolonsa tiettäväksi. Siiri istui puoliksi takaperin ja silitteli sitä ja niin olisivat kai Danni ja Alissakin tehneet, elleivät olisi olleet turvavöillä kiinni penkeissään.
- Anna nyt sen olla jo, tai pikkulikat vääntäytyy irti, kun nekin haluaa silitellä, minun piti lopulta sanoa Siirille ja vastahakoisesti hän kääntyi oikeinpäin.

Hevoset saivat vapaapäivän, sillä alkoi olla jo myöhä ja pimeä, kun pääsimme kotiin, eikä Veskua sen paremmin kuin minuakaan oikein huvittanut. Oli kivempi katsoa penikan kotiutumista. Sen kosteaksi liritelty pahvilaatikko pääsi kellariin odottamaan saunanuuniin joutumista ja sen uudeksi kodiksi osoitettiin kori keittiön nurkassa. Sen vieressä sillä oli vesikuppi ja siihen tarjoiltiin lautasellinen pentukoiranruokaa. Matot oli kerätty keittiöstä ja eteisestä rullalle ja eteisen lattialle oli levitetty sanomalehtiä. Jos se jotain sen lisäksi tarvitsi niin minä en ainakaan tiennyt mitä.

Danni ja Alissa pelkäsivät sitä vähän, mutta Siiri oli ihastunut ja niin kyllä Vesku ja minäkin, turha sitä oli kieltää. Otus oli mustanruskea kuten emänsäkin oli ollut ja nyt ehkä kahdenkymmenenviiden sentin korkuinen. Sitä tosin oli vaikea arvioida kun ei se oikein tahtonut pysyä paikoillaan. Vesku yritti lukea sen vironkielistä rokotustodistusta ja päätteli siitä ja otusta tutkimalla, että se oli narttu.
- Onko siinä sen nimeä? Siiri halusi tietää.
- Tässä lukee vaan Libu, mutta sen vieressä on naaraan merkki, että tarkoittaisikohan se sitä? Vesku mietti ja ojensi paperit Siirille. Hetken kuluttua tyttö oli varma, että koiran nimi oli Marutobi.
- Maru kuulostaa ihan hyvältä nimeltä tyttökoiralle, myönsi Vesku.
- Mä menen ottamaan hevoset sisään, päätin ja nousin lattialta. Ei niitä sentään sopinut koiran takia unohtaa.

Niki ja Musti asettuivat jonoon tarhan portille minut nähdessään, Musti ensin ja Niki taaempana, pää soveliaasti sen kyljessä. Napsautin molemmille riimunnarut kiinni nyt, kun ei ollut lapsia jaloissa varottavina. Hevoset olivat hitsautuneet entistä paremmin yhteen Mustin palattua ja Niki olisi todennäköisesti seurannut juuri tuossa kohden ilman naruakin. Minulle tuli vähän huono omatunto siitä, että ne olivat tänään saaneet olla ihan oman onnensa nojassa.
- Ette kai te vapaapäivään kuole, mitä? kysyin Nikiltä riisuessani loimea siltä. Milla tulisi huomenna pitämään minulle tuntia, oli ehkä ihan hyvä, että Niki oli saanut kerätä voimia sitä varten.

Minulla meni melkein tunti tallilla touhuiluun, kun turvotin niille pellavaa ja ruokin muuten ja keräsin sotkut karsinoista. Olimme molemmat olleet liikkeellä koko päivän ja lähteneet sitten suoraan koiranhakuun, joten sekin oli jäänyt aikaisemmin tekemättä. Sitten lukitsin ovet ja lähdin sisään. Kai ihmisperhettäkin pitäisi vähän ruokkia, tytöt ainakin tarvitsivat iltapalaa.

Kun pääsin sisään pentu oli ehtinyt nappaista Siiriä sormesta, ja se oli aiheuttanut sen, että Danni ja Alissa olivat pelästyneet sitä ja kiivenneet sohvalle. Ne olivat ilmeistään päätellen vakuuttuneita siitä, että uusi eläin oli vaarallinen tappaja. Siiri itse ei enää ollut moksiskaan, vaikka hänellä oli laastari pikkurillissään, vaan hän istui onnellisena pentu sylissä ja se kiehnäsi siinä kuin ikiliikkuja. Mieleeni tuli vasta nyt pohtia että mahtoiko siinä olla kirppuja.
- Tulkaa syömään, sanoin Dannille ja Alissalle ja pelastin ne sohvalta syliini.
- Se puri Siiriä, juorusi Alissa ja katsoi suurin silmin olkapääni yli olohuoneen suuntaan. Tai ei se kyllä r-kirjaimia vielä osannut sanoa, mutta sitä se tarkoitti.
- Se ei ymmärtänyt, ettei semmosta saa tehdä. Meidän pitää opettaa sitä, sanoin tasaisesti. Onneksi pentu ei ollut napannut kumpaakaan pienistä, olisi ollut kurjaa jos ne olisivat kehittäneet vakavan koirakammon heti ensimmäisenä iltana. Nyt ne hyvällä onnella vain oppisivat vähän varomaan ja kunnioittamaan sitä eivätkä kiusaisi sitä kuoliaaksi.

Tulevina viikkoina saatoin luokitella uuden koiranpennun ehdottomasti vaivalloisemmaksi kuin uuden vauvan tai uuden hevosen. Danni oli nukkunut ensimmäiset viikkonsa eikä sen paremmin Mustin kuin Nikinkään omistusoikeuden siirtyminen meille ollut tuonut mitään kummoisia huolia. Minä olin varautunut luuttuamaan lattioita ja seisomaan pihalla useita kertoja vuorokaudessa penikan opetellessa sisäsiistiksi, mutta en ollut varautunut kaikkeen tuhoon mitä se sai aikaiseksi. Luojan kiitos Alilla ei ollut arvokkaita antiikkihuonekaluja! Maru järsi muutaman tuolinjalan suunnilleen sahanpuruksi. Se söi paremmat tallikenkäni ja Dannin kumisaappaan ennen kuin ymmärsin, että pentuperheessä ei kenkiä enää säilytetty eteisessä. Kirjahyllyn alahyllyt piti tyhjentää ja johdot nostaa ylös lattialta. Se onnistui tyhjentämään keittiön murokaapin eräänä kauniina päivänä ja kylpi onnellisena maissilastuissa ja vehnäjauhoissa kun tulin kotiin.

Toisaalta se ei valvottanut meitä kuin ensimmäisen yön, ja se oli toki anteeksiannettavaa. Se ei enää näykkäissyt verenvuotoon asti ketään muuta Siirin jälkeen, kun opimme näkemään missä vaiheessa se alkoi villiintyä yli rajojensa. Toki se käytti hampaitaan meihin harjoitusmielessä, mutta kevyemmin. Se väisti kunnioittaen hevosia, onneksi. Yksi pahimmista peloistani oli ollut, että se juoksisi niiden jalkoihin ja joutuisimme todistamaan miten se potkaistaisiin kuoliaaksi silmiemme edessä. Sillä oli uskomattoman tarkka kuulo ja pian opin, että sen korvien nousemisesta hörölle ja urinasta, jonka se pian oppi siihen liittämään, kun rupesin kehumaan sitä, kesti vain minuutteja siihen, kun joku ajoi pihaan. Se oli upeaa ja yksin siitä syystä olin iloinen, että se oli sittenkin päätynyt meille. Vaikkei mitään ollutkaan tapahtunut sen jälkeen, kun olin tavannut Mikan ja pelästynyt pahanpäiväisesti, olin silti välillä kauhuissani kun olin kotona yksin tyttöjen kanssa. Vaikka eihän siitä vielä ollut vahtikoiraksi, se oli vielä vain pentu ja sen uhoaminen, kun joku oudompi yritti meille, oli naurettavaa. Minä olin kuitenkin nähnyt sen emon eikä minua naurattanut, kuten Juhaa, jonka saappaankärkiä se hyökkäsi puremaan, kun hän ensimmäisen kerran tuli hakemaan Siiriä kotiin meiltä. Mies oli nauranut pennun uhkaavalle tuijottamiselle ja astunut muitta mutkitta sisään.

- Se on okei, sanoin Marulle ja irrotin sen lempeästi yrittäen miettiä, miten saisin sille perille, että se oli toiminut täydellisen oikein, mutta että tätä vierasta ei tarvinnut toiste rähistä.
- Jos sä halaisit mua tai jotain, Juha ehdotti.
- En mä taida, sanoin virnistäen ja vilkaisin häntä ylöspäin. Annoin pennulle suukon päälaelle ja silitin sitten Juhan säärtä. – Kelpaako tää?
- Huono vastine, Juha mutisi ja astui varovasti pennun ja minun ohitse. Kun hän näin oli luvallani sisällä, Marua ei enää huolettanut koko tyyppi vaan se juoksi takapuoli vasemmalla puolen keikkuen takaisin tyttöjen luo.

Siiri oli sen suosikki, sillä Siiri jaksoi sen kanssa loputtomiin peuhata ja leikkiä, mutta se oli hyvin kiinnostunut myös Dannista ja Alissasta. Tytöt puolestaan silittivät sitä mielellään kun se nukkui, se oli niiden mielestä ihanan sileä ja pehmeä ja lämmin, mutta meni päiviä, ennen kuin ne lakkasivat säpsähtämästä tai kiljaisemasta kun se leikkisänä lähestyi. Niiden arassa ihossa neulanterävät hampaat tuntuivatkin varmaan paljon ilkeämmiltä kuin meidän aikuisempien. Siitä huolimatta ennen pitkää aloin löytää Marun nukkumasta joko Alissan tai Dannin kainalosta aamuisin. Ensimmäisellä kerralla meinasin saada raivarin ja kävin kiskomassa Veskun sängystä.

- Tuu katsomaan!
- Mitä nyt, palaako talli? hän kysyi unenpöpperössä. Vastaamatta kiskoin hänet lastenhuoneeseen ja osoitin koiraa.
- Kato, eikö me sovittu, että koira asuu alakerrassa eikä missään nimessä ikinä änkeä ihmisten sänkyyn.
- Älä mua syytä, Vesku haukotteli. – En minä sitä tänne ole tuonut. Sen on täytynyt oppia kiipeämään portaat.
- Onko se muka oppinut hyppäämään sänkyynkin?
- No siinä kai on voineet lapset vähän auttaa, Vesku myönsi. Tyttöjen pinnasängyt oli kaikessa hiljaisuudessa viety vähän aikaa sitten aittaan ja haettu tilalle kirpputorilta pari matalaa lastensänkyä. Ne kun olivat joka tapauksessa ruvenneet kiipeämään laitojen yli kuin apinat silloin kun niitä huvitti. Oli turvallisempaa, että laitoja ei ollut niin korkealle, putoaisivathan matalammalta, kun väistämättä kuitenkin putoilisivat.

- Maru, sanoin käskevästi ja pentu kohotti toista korvaansa, muttei liikahtanut muuten. Olin ihan varma, että se teeskenteli nukkuvaa. Eihän se voinut kuulla autoja pihatien toisesta päästä asti ja sitten olla havaitsematta sitä meteliä, minkä minä olin juuri nostanut.
- Maru, tule pois, sanoi Vesku houkuttelevasti ja pentu oli heräävinään, haukotteli ja katsoi häntä ilahtuneena. Se hyppäsi alas Alissan sängystä ja tuli tervehtimään meitä.
- Me nukutaan ovet kiinni tästälähin, päätin.

Kummasti vaan tyttöjen huoneen ovi alkoi löytyä usein aamulla avoimena ja koira sieltä sisältä. Lopulta annoin periksi. Oliko tuo nyt sittenkään niin vaarallista? Aloin muistaa, miksi itse pienenä olin koiraa toivonut: jotta minulla olisi rakastava kaveri jota halata ja jolle kertoa kaikki salaisuudet, ja eihän siinä ollut eläviä. Se oli tarkistettu, kun ensimmäisen sopivan tilaisuuden tullen olimme käyttäneet sen eläinlääkärin luona. Olimme saaneet sieltä hoito-ohjeita ja matolääkkeen mutta emme syöpäläisshampoota. Dannilla ja Alissalla ei ehkä ollut vielä kauheasti salaisuuksia ja ne saattoivat halailla toisiaankin, ja me halailimme niitä, mutta kaipa koira oli kuitenkin niille terveellinen.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   21.7.09 00:16:19

Aamupala :)
---------
110.

Minä olin laittanut taas asuntopaperit vetämään HOASille ja erinäisiin muihinkin paikkoihin ja sähköpostinvaihto Alin kanssa alkoi painottua hänen paluusuunnitelmiinsa. Tosin minä jouduin useimmiten aloittamaan omat viestini luettelolla siitä, mitä pahaa Maru oli tehnyt hänen omaisuudelleen, mutta ei hän niitä juuri kommentoinut. Itse hän laski jo viikkoja paluuseensa ja aloin aina olla vähän masentunut saatuani häneltä postia. Ei tämä talvi nyt ollut ihan pelkkää ruusuilla tanssimista ollut, mutta omalla tontilla asumisessa oli ehdottomasti puolensa. Tuntui vaikealta ajatella, että jo kesällä – vieläpä kesällä kaikista vuodenajoista – saattaisimme taas olla kaupunkilaisia, maksaa riistovuokraa perheasunnosta kivikaupungissa ja toista mokomaa hevosten asumisesta. Miten Marukin sopeutuisi kaupunkiin?

Ajatus tuppasi vähän masentamaan minua, mutta sitä tarmokkaammin opiskelin. En hitto vieköön aikoisi lukea yhtään ylimääräistä lukukautta vaan päästä töihin reilun vuoden kuluttua viimeistään. Kesätyöpaikkaa olin hakenut keskussairaalasta. Sinne olisi kyllä tunkua, tiesin sen. Nurmijärven terveyskeskukseen olisin saattanut päästä helpommin, mutta isossa opetussairaalassa olisi kyllä helpompi toimia ensimmäistä kertaa oikeasti lääkärinä. Lisäksi se oli keskellä kaikkea, asuimmepa missä tahansa, kun emme kuitenkaan asuisi Nurmijärvellä enää.

Stressiähän se vaan tiesi. Oli liikaa tekemistä ja huolehtimista. Päätin helpottaa siitä päästä, mikä oli helpoin jättää vähemmälle ja annoin Nikille enemmän vapaita ja kevyitä päiviä, vaikka Millan tunneilla ja aluevalkussa toki kävin silti. Voisin ihan hyvin aloittaa kisakauden vähän myöhemminkin, vaikka vasta toukokuussa huhtikuun sijaan. Niki oli jo seitsemän ja tilastoruuna. Sillä ei ollut semmoista uraputkea edessään kuin Mustilla ja minun oli pakko myöntää, että tällä hetkellä ja tässä tilanteessa minun opiskeluni painoivat enemmän vaakakupissa kuin se, että pääsisin sen kanssa kaikkiin kilpailuihin mihin tahdoin.

Vesku ei helpottanut elämääni juurikaan. En voinut ymmärtää, mikä häneen oli mennyt. Hän touhusi tyttöjen ja Mustin ja Marun kanssa kuten ennenkin, ja liikutti välillä Nikiäkin puolestani, jos minä jäin koululle lukemaan. Se oli usein helpompaa siellä kuin kotona, missä kyseenalainen hiljaisuus alkoi vasta yhdeksän – kymmenen aikaan. Minulle hän ei kuitenkaan juuri jutellut. Silloin kun kaikki elätettävät oli hoidettu ja meillä olisi ollut tilaisuus lopulta pitää vähän seuraa toisillemme, hän alkoi yhä useammin istua tietokoneensa sylissään sohvannurkassa ja se sai kaiken sen huomion, mille minullakin olisi ollut käyttöä.

Ensin luulin, että hän suunnitteli Mustin uraa, mutta kun kysyin, hän vain naurahti poissaolevasti ja sanoi, että se oli jo valmiina ja kirjattuna keittiön kalenteriin. Mielikuvitukseni alkoi laukata.
- Et kai sä ole ruvennut harkitsemaan mitään tohtorintutkintoa tai semmosta? kysyin epäilevästi. Siinäpä sitä oltaisiinkin jos me molemmat tarvitsisimme ensi talvena lukurauhaa ja –aikaa.
- En tietystikään, Vesku sanoi ja katsoi minua lukulasiensa yli kuin olisin kysynyt jotain ihan idioottimaista.

En tiennyt mitä muuta ehdottaa, joten annoin asian olla. Ajatukseni kuitenkin laukkasivat välillä villisti. Ehkä hänellä oli joku nettityttöystävä? Ehkä hän irkkasi Hannan kanssa, kuten olin tiennyt hänen aiempina vuosina tehneen, paljonkin. Yritin keskittyä omiin murheisiini ja olla tyytyväinen siitä, että minun ei tarvinnut seurustella hänen kanssaan vaan saatoin keskittyä lukemiseen. Vahinko vaan, että en saanut oikein keskityttyä kun mietin, mitä hän mietti kaiket illat. Se oli raivostuttavaa.

- Sä sabotoit mun lukemistani, syytin lopulta eräänä iltana ja Vesku heräsi kuin syvästä unesta.
- Miten niin, mähän olen ihan hiljaa?
- Koska sä käyttäydyt omituisesti ja mä en ymmärrä miksi. Sä et puhu mulle enää mitään. Etkö sä enää rakasta mua?

Aikomukseni ei ollut ollut purkautua niin voimallisesti, mutta olin väsynyt ja turhautunut, kun olin tuijottanut yhtä aukeamaa vaikka miten kauan, kaikki huomioni miehessä, joka näpytteli konettaan. Tunsin, miten kyyneleet alkoivat kirvellä silmäkulmissa ja suutuin, itselleni lähinnä. Paiskasin kirjan sohvapöydälle ja menin terassille. Halusin raitista ilmaa, eikä tupakkakaan tekisi pahaa. Toivoin ja pelkäsin, että Vesku tulisi perässäni, mutta kun häntä ei kuulunut kurotin räystään alta tuskatupakka-askini ja sytytin yhden. Ne alkoivat olla niin vanhoja, että rapisivat jo, mutta oli niissä vielä vähän makua, ja lähinnähän se olikin ele, mikä oli niin lohduttava.

Maru oli livahtanut mukanani ulos ja portaita alas pihalle, mistä lumet olivat jo hyvää vauhtia sulamassa. Kuulin sen tassutuksen talon sivulta ja sitten se palasi, läähättäen pikkuisen ja rapaisena kainaloitaan myöten. Se katsoi minua suu levällään kuin olisi hymyillyt ja ohikiitävän hetken toivoin olevani koira. Miten kivaa olisikaan elää vain yhdessä hetkessä. Sen huomio kuitenkin siirtyi minusta oveen, kun Veskukin tuli ulos.
- Mitä ihmettä sä oikein tarkotit, että mä sabotoin? hän kysyi ja tarttui olkapäistäni lämpimin käsin. Minä en liikahtanutkaan kuin sen verran, että sain puhallettua savut päin hänen naamaansa. Hän irrotti nopeasti kätensä ja astahti taaksepäin.
- Sisään, Maru, kuulin hänen sanovan.
- Kuivaa sen jalat, sanoin pisteliäästi. Johan olin sopan keittänyt.

Nielin ylpeyteni samalla kuin viimeiset tupakansavut ja palasin sitten sisään valmiina jatkamaan rauhanhierontaa, mutta totesin Veskun ehtineen jo sammuttaa alakerrasta valot ja kuulin ylhäältä veden lorinaa. En minä ollut kuvitellut hänen loukkaantuvan niin siitä, että saisi vähän savua silmilleen. En kuitenkaan enää ollut herkkä teini, eikä minua huvittanut kasvattaa tapauksesta yhtään tämän suurempaa draamaa. Tarkistin, ettei Maru ollut olohuoneessa, suljin sen ovet ja kiipesin ylös.

Vesku oli ottanut koneensa mukaan jopa sänkyyn, minkä totesin uudelleen suutahtaen.
- Ei oo totta. Ihan oikeesti, mitä noin tärkeetä sä sillä teet? kivahdin ja kiipesin omalle puolelleni.
- Lasken, hän sanoi lyhyesti.
- Lasket? Iltakausia, viikkokausia? Onko susta tullut yhtäkkiä joku insinööri?
- En mä nyt kaiken aikaa laske. Välillä mä surffaan.
- Okei, unohda että mä kysyin mitään. Mä en jaksa enää udella, puuskahdin ja vedin peiton korviini.

Seuraavana iltana tulin kotiin vasta vähän ennen kahdeksaa, kun olin jäänyt Ellen kanssa käymään läpi yhteistä ryhmätyötämme, ja Vesku oli selvästi ymmärtänyt, mitä oikein olin edellisiltana ajanut takaa.
- Näitä mä olen laskeskellut, hän sanoi ja taputti paperiläjää keittiön pöydällä. En kiirehtinyt katsomaan niitä, minun piti ensin silittää Marua, joka oli villinä riemusta saapumiseni johdosta ja antaa suukot Dannille ja Alissalle.

- Minäkin, sä unohdit mut, Vesku sanoi sitten, kun olin tarttumassa paperipinoon äänellä, joka sulatti minut. En ollut kuullut sellaista pitkään aikaan, se oli hellä ja sikäli kun osasin sanoa, rakastava.
- Mitä sä olet vailla? mumisin, mutta käännyin mielelläni häntä päin ja annoin hänellekin suukon. Tuntui kuin edellisestä olisi ollut ikuisuus.
- Hyvä tyttö, Vesku sanoi ja tarttui minua tutusti niskasta niin, että saatoimme tuijottaa toisiamme hetken suoraan silmiin.
- Hyvä poika, naurahdin paljon paremmalla tuulella kuin mitä pitkän päivän jälkeen olin kuvitellut mahdolliseksi. Käännyin ja aioin lopultakin ruveta katsomaan mitä hän oli touhunnut, mutta hän ei päästänytkään.
- Odota, sano ensin, mitä sä olet tykännyt täällä asumisesta. Siis, onko tää ollut kauhean rankkaa, pitää hevosia kotona?
- On, mutta kivaa, sanoin totuudenmukaisesti.
- Parempaa kuin jos ne olisi jollain tallilla?
- Joo, sanoin.
- Hyvä, sitten voit katsoa.

Istuin pöydän ääreen ja räpäytin silmiäni pari kertaa. Excel-taulukko vain tanssi silmissäni, enkä alkuun ymmärtänyt siitä mitään. Katsoin seuraavaa sivua, ja sitten seuraavaa, ja sen jo ymmärsinkin, se oli jostain kiinteistövälityssivuilta.
- Oletko sä surffannut taloja? Tiloja? kysyin ymmälläni. Vesku pidätteli hymyä ja nyökkäili.
- Mutta eihän nää varmaan oo enää yli vuoden päästä myytävinä. Vai vuokratako ajattelit? Kannattaisko semmonen? Jos joutuu sitten taas muuttamaan. Vesku kiersi taakseni ja kietoi kätensä olkapäideni ympärille, painaen poskensa vasten minun poskeani. Minun mahassani kihelmöi, mutta se ei nyt johtunut siitä, että hän punki niin lähelle vaan kuvista joita katselin.

- Niissä on yleensä kauhean pitkät vuokra-ajat. Mutta sitä mä olen laskenut että jos me saatais kuitenkin jo kohta hommattua oma.
- No? kysyin varovaisesti, vaikka minussa pulppuili. Ei hän olisi näyttänyt minulle tätä kaikkea, ellei se olisi mahdollista.
- Melkein joka paikasta voi saada lainaan maksuvapaan vuoden.
- Oletko sä kysynyt jo lainatarjouksiakin?
- Mm, Vesku sanoi.

Minä en pysynyt enää istuallani, minun oli pakko nousta ja hyppiä ja halata häntä.
- Voi elämä, ja mä kun luulin että sä nettideittaat! Mikset kertonu mulle?
- Kun tää on kumminkin ollut aika rankka vuosi, mä ajattelin että jos sä haluatkin välillä kaupunkiin, siellä on niin helppoa kumminkin.
- No on ollut, niin, mutta ei se enää toistamiseen voi olla niin vaikeata. Tytötkin on jo isompia ja ymmärtää – muistatko sä miten Dannia sai roikottaa viime kesänä mukana joka minuutin?

Vesku piteli minua ja nauroi ja minusta tuntui, että jalkani eivät enää koskettaneet maata. Hän olikin vain suunnitellut tulevaisuutta, meidän tulevaisuuttamme, eikä sen epäilyttävämpää.
- Mä perun heti kaikki mun asuntohakemukset joka paikasta, sanoin innoissani.
- No etkä kyllä peru. Meillä voi mennä vuosi ennen kuin me löydetään hyvä.
- Ei kai? Tossahan noita jo oli? viittasin paperiläjään, joka tällä hetkellä oli jo Alissan käsissä.
- Osa on liian kalliita ja suuri osa on varmaan liian huonossa kunnossa. Homeessa tai romahtamaisillaan tai pitäisi rakentaa liikaa uutta. Ei niitä nyt ihan kauheesti ole semmosen matkan päässä tarjolla, että sieltä viitsisi vielä käydä Hesassa töissä ja koulussa. Ja sitten jos me ei löydetä mitään lähitulevaisuudessa niin pitää ruveta miettimään, missä me halutaan asua loppuelämä, että jäädäänkö me sitten kumminkaan tänne pääkaupunkiseudulle, Vesku selitti, mutta ei lakannut hymyilemästä.
- Sä olet selvästi miettinyt tätä juttua.
- Joka kantilta mitä vaan olen keksinyt, hän myönsi.
- Voi luoja, sä olet ihana, sanoin minä ja käännyin keräämään paperit ennen kuin ne olisivat lattialla ja Marun hampaissa.

Jos Vesku oli uppoutunut aiheeseen viimeiset pari viikkoa, uppouduin siitä lähtien minäkin. Surffasimme kilvan iltaisin tiloja Uudenmaan alueelta ja kuolasin neljä miljoonaa maksavien kartanoiden perään, vaikka ymmärsin, että semmoisiin meillä ei ikimaailmassa tulisi olemaan varaa. Opin hylkäämään paikat, joissa jo suoraan luvattiin, että päärakennus oli purkukunnossa ja sellaisetkin, joissa se kuvien perusteella oli. Kunnallistekniikka ja kaavoitus saivat ihan uusia merkityksiä kun ne nyt olivat olleet vain tylsiä sanoja. Hintaraja oli myös aika selkeästi olemassa.
- Mennään katselemaan näitä, ehdotin eräänä päivänä kun olimme kavereiden kanssa yksimielisesti päättäneet kadota koulusta jo kahdelta ja minä olin ehtinyt ratsastaa Nikin ennen kuin Vesku tuli töistä. Heilautin muutamaa printtiä kädessäni.
- Onko niissä myyntiesittelyt tänään? Vesku kysyi väsyneen näköisenä.
- Ei, mutta mennään katsomaan omin päin.
- Ei kai me nyt voida ajaa toisten pihoihin?
- Kai me nyt voidaan jos ne on myymässä pihojaan.

Ei meillä nyt varsinaisesti ollut kauheasti ylimääräistä aikaa ajella ympäri Uuttamaata katselemassa kevätsohjoisia pikkutiloja, mutta siitä tuli jonkinlainen addiktio ja se oli myös kauhean opettavaista. Entistä epäluuloisemmin opimme suhtautumaan myynti-ilmoitusten sanamuotoihin, kun näimme miten todellisuus niitä vastasi. Sekin totuus tuli pian vastaan, ettei sopivia tosiaankaan ollut myynnissä ihan hirveän paljon. Huhtikuun puolelle päästessä olimme nähneet niistä jo joka ainoan ja jokainen uusi ilmoitus luettiin suurennuslasin kanssa.
- Mä sain HOASilta mailin asunnosta, kerroin eräänä iltana. – Mitä mä vastaan?
- Ota se, vai millanen se on? Vesku sanoi.
- Kolme huonetta ja keittiö Viikissä. Ei semmonen kuin se meidän vanha, tää on kerrostalossa.
- Mutta sieltä on ainakin hyvä matka mennä tallille ja töihin. Ota se, jatketaan etsintöjä sieltä käsin. Täytyyhän meidän johonkin tästä päästä kun Ali tulee takaisin.

Niin minä sitten tein, joskin vähän katkerana. Olin ollut ihan varma, että pääsisimme täältä muuttamaan suoraan jonnekin muualle maalle, mutta niin ei kai sitten vain ollut tarkoitettu tapahtuvaksi. Tosin Alin paluuseen oli vielä aikaa melkein kaksi kuukautta.

Eipä silti, katkeraa täältä olisi lähteä minnekään. Alkoi tulla kevät, illat olivat valoisampia ja lumet olivat kadonneet. Aloimme tarkistaa laitumen sähkölankoja, jotka lumi oli talvella painanut paikoin maahan asti. Hevoset alkoivat tiputtaa talvikarvaansa. Kenttä oli ensin ollut veden vallassa, mutta kuivunut sitten hiljalleen loistavaan ratsastuskuntoon. Veskun kisakalenteri alkoi näyttää täyttä ja hän sai melkein joka viikko sumplia työvuorojaan päästäkseen Mustin kanssa jonnekin. Minä kuljin mukana aina välillä, mutta enimmäkseen Ville oli se, joka toimi Mustin hoitajana. Hänhän ei itse vielä päässyt Dullan kanssa radoille ja hän taisi kaivata kilpailujen jännitystä. Järjestely oli minun mieleeni. Minä kun luin kuin heikkopäinen niin, että tuskin ehdin ratsastaa ja usein viikonloppuisin kun Vesku oli kisoissa komensin Miilan meille lapsenvahdiksi, että pystyin itse keskittymään opiskeluun. Välillä hän vähän vänkäsi vastaan, mutta kun uhkasin tuoda lapset sinne ja olla ottamatta Alissaa mukaan kun hakemisen aika tulisi, hän ei koskaan kieltäytynyt.

- Miten sä jaksat? hän marmatti eräänä lauantaina kun välillä maltoin irrottautua ja tulla syömään.
- Mun on pakko jaksaa. Mutta luennot loppuu kohta ja sitten on vähän enemmän aikaa, huokaisin.
- Sä olet kykkinyt kolossasi nyt noin neljä tuntia, Miila sanoi vilkaisten kelloa. – Sun päähäsi ei enää mitenkään voi tarttua mitään, lopeta jo tai pidä taukoa.

Se kuulosti houkuttelevalta ja järjelliseltä. Ehkä voisin tosiaan tehdä jotain muuta välillä.
- Mä käyn ratsastamassa pienen lenkin, päätin.
- Hyvä, sanoi Miila. – Mä tiskaan ja siivoan sillä aikaa ja keitän kahvia ja, ja, ja. Leipoisinko mä myös ja sitten voisin vaikka hillota ja keittää mehua ja pestä matot.
- Kiitos avusta, sanoin ja taputin häntä kämmenselälle. Olisi hän ihan oikeasti voinut olla tulemattakin.
- Tarviiko kaupassa käydä?
- Kyllä mä käyn, se on helpompaa niin, sanoin ja vilkaisin itsekin kelloa. Vasta kolme, kaupat olisivat auki kuuteen. Ehtisin kyllä.
- Mutta munkin pitäisi… Hei kuule, mihin aikaan Vesku tulee sieltä kisoista?
- Ei mitään käsitystä, tuskin ennen kuutta, seitsemää.
- Mitä sä sanosit jos mä veisin Dannin ja Alissan meille yöksi? Mulla olisi sielläkin hommaa. Voisitte periä ne huomenna jostain sitten, meiltä tai Ilseltä.
- Miksi? kysyin ymmälläni.
- Mä voin meillä istuttaa ne telkkarin eteen ja istua itse koneelle tekemään yhden projektisuunnitelman, ja te saatte kerrankin viettää illan kahdestaan, Miila sanoi.
- Voi, sanoin. Se kuulosti itse asiassa aika hyvältä. – Tytöt, haluatteko te mennä Miilalle kylään?

Dannin ja Alissan vihreät silmät kääntyivät minuun, kun ne miettivät sekunnin murto-osan, sitten ne kiljaisivat riemusta.
- Pidä hyvänäsi, virnistin Miilalle.
- Mutta koiraa mä en ota.
Virnistin uudelleen ja vilkaisin Marua, joka oli parkkeerannut tyttöjen tuolien väliin vahtien silmä kovana sattuisivatko nämä tipauttamaan jotain syötävää lattialle.
- Ei tarviikaan, ei se teillä viihtyisi.

Niin sitten pakkasin lapsille yöpuvut ja hammasharjat ja vaihtovaatteet ja siirsin turvaistuimet meidän autosta Miilan autoon. Tuntui kuin olisin ollut lomalla kun vilkutin hyvästiksi heille, vaikka tiesinkin, että aamulla olisi outoa herätä, kun ne eivät olisi kotona. Maru kiskoi epäuskoisena hihnaansa toisessa kädessäni, se ei voinut ymmärtää, että lapset oli laitettu autoon ja viety pois sen ulottuvilta. Se olisi luultavasti juossut perässä ainakin kirkonkylään asti, jos olisin päästänyt irti. Muutamassa minuutissa se kuitenkin rauhoittuisi, joten kiskoin sen mukanani sisään.

Vilkaisin uudestaan kelloa ja totesin, että oli sittenkin aika lähteä kauppaan. Nikin kanssa vierähtäisi helposti parikin tuntia ja olisi mukavampi olla kiirehtimättä.
- Odota ja vahdi, sanoin Marulle ja jätin sen eteiseen. Tuskin kukaan yrittäisi tunkeutua meille sinä lyhyenä aikana kun kävisin kaupassa, mutta jos yrittäisi, Maru saisi hänet uusiin ajatuksiin. Se kuulosti jo isommalta koiralta kuin olikaan. En ottaisi sitä mukaan myöskään kun lähdin Nikin kanssa maastoon. Jos ratsastimme kentällä se pysyi yleensä näköetäisyydellä, mutta en halunnut sitä mukaan juoksemaan puskiin jos kävisin vähän päästelemässä Ketojen pihatiellä, tai omallammekaan. Iso tie oli ihan liian lähellä.

Lähettäjä: Pingo 
Päivämäärä:   21.7.09 08:52:37

Kiitos aamupalasta :) oli sopivasti tullut toisenlaiselle aamupalalle.

Lähettäjä: Aivokana 
Päivämäärä:   21.7.09 14:06:36

Wiuu :D Olen jo luvussa 102! Kohta mä saan tän kiinni ja sulle tulee kiire laittaa lisää pätkiä. ;D

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   21.7.09 17:40:50

No apua :D
-----------
111.

Annoin Nikin kävellä laitumenlaitaa ja sitten alas naapurin pihaan aloin miettiä, että koska olinkaan viimeksi nähnyt heistä ketään. Siiri kävi kyllä, olin monena iltana kuullut hänen äänensä alakerrasta tai pihalta, kun olin itse ollut sulkeutuneena yläkertaan. Useammin kuin kerran Vesku oli käynyt kysymässä, että halusinko Siirin ratsastavan Nikillä vai tulisinko itse, ja useimmiten olin luvannut vuoron Siirille. Juhasta ja Saarasta saati pikkupojasta en vaan ollut nähnyt häivääkään varmaan kolmeen viikkoon. Olinko heittäytynyt huonoksi naapuriksi?

Pysäytin Nikin pihalle ja katselin ympärilleni, kaikki näytti kovin autiolta. Kaipa heilläkin oli kiirettä, aiemmin keväällä ainakin oli ollut kun pääsiäiskukkia oli pistänyt saada kukkaan ja kuljetettua. Mitähän heillä nyt oli työn alla? Äitienpäiväruusuja vai joko ylioppilasruusuja? Vai saiko semmoisia edes kasvatettua Suomessa? En tiennyt. Taas yksi semmoinen asia, josta en tiennyt mitään. Kaiken lukemisen jälkeen se tuntui ahdistavalta, ihan kuin minun olisi pakko tietää jotain kaikista maailman asioista.

Talon edessä ei ollut autoakaan, joten ei kai sitten ketään ollut kotona. Ratsastin sitten tielle, jota pitkin heiltä pääsi isolle tielle, ja annoin Nikin ravata. Se pörisi ja kaartoi kaulaansa ja näytti nauttivansa. Minä vilkuilin maata ja totesin, ettei siinä ollut näkyvissä routakuoppia. Voisin toisessa päässä nostaa laukan ja laukata takaisin.

Toistin sen pari kertaa ja kolmannella kerralla olimme jo molemmat vähän kiihdyksissämme. Tuo muutaman kilometrin pätkä oli täydellinen laukkarata. Annoin Nikille enemmän ohjaa ja annoin sen valita itse vauhdin, enkä yllättynyt, kun se meni niin, että tuuli vain suhisi korvissani. Vähän ennen kuin saavuimme pihaan aloin houkutella sitä hidastamaan. Ei meidän nyt kannattanut tehdä jarrutusjälkiä naapureiden nurmikkoon, vaikka he eivät olleetkaan todistamassa, sylttytehdas asui meillä ihan liian selvästi. Vastahakoisesti Niki hidasti ja sitten ravasimme kauniisti talon ympäri ja kävelimme kasvihuoneiden ympäri. Oli kai vähän kornia käyttää naapurin pihaa ratsastuskenttänä, mutta tuskin he suuttuisivat.

Kun ratsastin taas talonkulman ympäri tarkoituksena lähteä kiipeämään takaisin kotiin päin näin auton. Ne olivat sittenkin tulleet, tai ainakin Juha. Hän seisoskeli opelin vieressä.
- Mä taisin säikäyttää sen, hän sanoi pahoillaan.
- Et kai? En mä ainakaan huomannut että se olisi säikähtänyt, minä ihmettelin.
- No aika vauhtia se lähti edeltä karkuun kun mä käännyin meidän tielle.
- Ai, no, ei se välttämättä susta piitannut. Mä en ainakaan huomannut sua, sanoin ja silittelin Nikin kaulaa. Oli kiva nähdä häntä pitkästä aikaa, ja mieleeni tuli, että kun muuttaisimme, katkeaisi varmasti tämäkin ystävyyssuhde.
- Sua ei ole näkynyt, sanoimme sitten suunnilleen yhteen ääneen ja naurahdin. Sen jälkeen kun olimme saaneet asiamme selviksi talvella, olin ruvennut pitämään Juhasta. Välimme olivat jonkinlaista toverillista flirttailua, niin kevyttä, ettei se näyttänyt pahoittavan sen kummemmin Veskun kuin Saarankaan mieltä.
- Kiireitä, totesimme edelleen yhteen ääneen.

- Mä olen vaan lukenut, sanoin sitten, ennen kuin Juha ehti sanoa enempää.
- Ja nyt pidät taukoa?
- Pakko pitää välillä. Mun sisko vei lapset Helsinkiin ja mä olen lukenut jo koko päivän.
- Onko Vesku töissä?
- Ei kun kisoissa. Mutta kyllä se kai sieltä tänään pääsee kotiin. Syytä ainakin olisi, kun kerrankin saadaan olla kotona kahdestaan.
- Jaa, teillä on semmosta luksusta tiedossa. En mä sitten raaski teitä kysyä seuraksi.
- Miten niin?
- No kun mä olen ihan yksin. Vein Saaran ja lapset linja-auto-asemalle, ne lähti katsomaan Saaran siskon uutta vauvaa.
- Tule meille istumaan iltaa, ehdotin miettimättä.
- No en kai, jos te olette kerrankin kahdestaan.
- Tuu vaan, mä kyllä ilmotan jos tulee semmonen hetki että sä alat olla liikaa, virnistin. – Sä voisit auttaa noin asiantuntijana katsomaan kaikkia myynti-ilmoituksia, mitä me ollaan hevostiloista kerätty.
- Niinkö? Juha sanoi miettiväisesti. – No jos sä olet ihan tosissasi.
- Joo joo. Tule pois. Tuu vaikka samaa matkaa.
- Jos mä käyn kumminkin ensin vaihtamassa vaatteet, hän sanoi ja vilkaisi työhaalareitaan. – Mutta okei, mä ilmestyn kohta.
- Hienoa, hymyilin. Käänsin Nikin kohden kotia ja kävelin varmuuden vuoksi siellä vielä erinäisiä kierroksia kentällä, jotta se palautuisi varmasti. Niinpä Juha ehti tulla perässä jo ennen kuin olin saanut sen jalat kylmättyä.

- Mä olen just valmis, sanoin ja sammutin vedentulon. Riisuin Nikin riimun ja kehotin sitä menemään karsinaansa. Se tottelikin, kuten aina.
- Et ole käynyt Siirin tuntejakaan katsomassa pitkään aikaan, Juha sanoi.
- Ei mulla ole ollut aikaa mihinkään kivaan, huokaisin.
- Mutta kai sulla kohta alkaa kesäloma?
- Loma ja loma, töissä se menee, tuhahdin. Suljin karsinan oven, hain pikkuisen heinää ja pudistin sitten korret vaatteistani. – Mennään sisään.

Maru murisi matalasti oven takana, kun kiipesimme terassille ja taas kerran mietin, miten se mahtaisi selvitä kerrostaloasumisesta. Rapussakulkijat, postimies, mainostenjakajat… no, sen olisi vaan pakko oppia, ellei kävisi uskomaton säkä ja pääsisimmekin sittenkin jonnekin muualle ennen Alin tuloa.
- Ja muuttamisessa, jatkoin tallissa aloittamaani lausetta, kuin siitä ei olisikaan minuutteja.
- Millaset teidän muuttosuunnitelmat on? Juha kysyi ja seisahtui kynnykselle, jotta Maru saattoi tarkistaa hänen henkilöllisyytensä.
- Näillä näkymin meillä on kesäkuun alusta se opiskelija-asunto, muutetaan sinne sitten kun Ali ajaa meidät ulos. Mutta kyllä mä vielä elättelen toivoa, että jotain löytyisi ennen sitä. Tuu keittiöön niin mä näytän mitä kaikkea me ollaan käyty katsomassa. Mä alan laittaa ruokaa, kai se Vesku kohta tulee.

Olin laiskuuksissani ostanut pizzapohjia ja aloin rakentaa niiden päälle täytteitä istutettuani Juhan keittiön pöydän ääreen sen nipun kanssa, jossa olivat parhaat ehdokkaamme. Kaikissa vaan oli ollut jotain vikaa niin, että mikään ei ollut ollut ihan täydellinen. Kun olin viipaloinut puoli tusinaa tomaatteja tajusin vasta avata radion ja yhden vapaaillan kunniaksi ostamistani siidereistä.
- Haluatko sä siiderin? Tai kaljan? tarjosin.
- Miksei, Juha mutisi uppoutuneena lukemiseen. – Mikä vika tässä on? Tää mikä on Tuusulassa?

Kävin vilkaisemassa mitä tilaa hän tarkoitti.
- Siinä on hehtaarikaupalla peltoa, ensinnäkin, ei me osata sitä hoitaa.
- Vuokratkaa se jollekin viljelijälle. Tai lohkotte ja myytte kokonaan pois.
- Ja sitten se on kamalan iso. Mua ei kyllä haittaisi vaikka meillä olisi viisi huonetta ja sataviisikymmentä neliötä, mutta Veskua tuntuu haittaavan.
- Entäs tää mikä on Vihdissä?
- Sitä me käytiin katsomassa, ja se talli pitäisi rakentaa sisältä ihan kokonaan uudestaan.

Juha luki lisää ja minä laitoin uunin lämpiämään vilkuillen välillä pihalle. Kai Vesku ja Ville ja Musti jo kohta tulisivat? Tai saisivat sitten syödä kylmää pizzaa.
- Tää olisi musta paras teille, päätti Juha lopulta, kun olin työntänyt ensimmäisen pellillisen uuniin ja istuin hänen viereensä. Hän piteli edelleen sitä Tuusulaa kädessään. – Kysyittekö te josko se myytäisiin ilman kaikkia niitä peltoja, jos ne on kerran este?
- Ei, muistelin. Olimme kyllä käyneet katsomassa sitä, oikein virallisessa esittelyssä, mutta siellä oli ollut toinenkin pariskunta, joka oli vienyt esittelijän kaiken huomion. Omin päin olimme kiertäneet tallin ja talon ja sitten, kun toiset katsojat olivat saaneet pumpattua kaiken haluamansa tiedon ja lähteneet, oli Alissa alkanut vinkua kotiin.
- Tää on joka tapauksessa liian iso, oli Vesku todennut ja niin mekin olimme sitten lähteneet. Siinä vaiheessa houkuttelevan näköisiä tiloja oli ollut vielä käymättä vaikka kuinka paljon, joten se ei ollut tuntunut suurelta uhraukselta. Nyt se alkoi harmittaa minua.

- Oiskohan se vieläkin myymättä… jos menisi katsomaan uudelleen, mietin.
- No sen kun soitat välittäjälle.
- Mä katson ensin, oisko se vielä netissä, päätin ja hain olohuoneesta tietokoneeni. Samassa Maru kääntyi taas kerran katsomaan ikkunaa ja päästi oman omituisen kurkkuäänensä. Joku oli tulossa. Minäkin vilkaisin pihalle ja näin helpotuksekseni vain oman pakumme. Aina kun Maru teki tuon, sydämeni hypähti ensin kurkkuun, sille ei vaan voinut mitään.
- Vahtikoira, kehuin sitä ja annoin sille katkaravun.

Odotin vähän aikaa ennen kuin päästin koiran ulos ja sitten meni vielä puolisen tuntia ennen kuin Vesku ja Ville tulivat sisään naureskellen kuin olisivat olleet humalassa.
- Taisi mennä hyvin? arvelin.
- Meni, meni, Vesku riemuitsi ja nappasi minut syliin uunin äärestä, missä olin vaihtamassa seuraavaa pizzaa sinne.
- Voititteko te?
- Toisia, mutta ihan vaan sadasosan erolla.
- Ei kai koulukisoissa lasketa sadasosia? epäilin.
- Kuvaannollinen sadasosa, taisi olla kaksi pistettä.
- Hitto, sanoin ihastuneena. Se oli paljon paremmin kuin mitä Vesku oli uskaltanut odottaa, kyseessä oli ollut yksi niistä ikäluokkakisoista, joissa todennäköisesti olivat vastassa Suomen parhaat viisivuotiaat, tai ainakin suuri osa niistä. – Joko tultiin kyselemään siemeniä?
- Usko tai älä, tultiin, nauroi Ville.
- Vau! kiljaisin. Sitten Villen ilme muuttui ja tajusin, että hän oli huomannut Juhan. Hitto, olikohan Jinna jutellut hänelle jotain talvisista hölmöilyistäni? Mutta ei, ei varmaankaan. En voinut kuvitella Jinnan juoruilevan minun asioistani. Edes Villelle, tai etenkään Villelle.

- Syömään, sanoin ja läjäytin pizzapellin keskelle pöytää ja lautaset perässä. – Jääkaapissa on juotavaa. Juha tuli katsomaan noita maatiloja, kun sekin oli yksin kotona.
- Mitä tiloista? heräsi Vesku heti ja istui Juhan viereen. He uppoutuivat katsomaan sitä tuusulalaispaikkaa. Ville söi pari palasta ja nousi sitten sanoen, että oli aika palata kotiin.
- Jinnalle terveisiä, ja kummipojalle, toivotin. Maru murahti taas kun Villen auton käynnistyminen kuului pihalta, mutta rauhoittui kun kosketin sen otsaa ja kehuin sitä.

Vesku kuunteli tarkasti kuin kirurgian professoria luennolla, miten Juha selvitti suunnilleen samoja asioita kuin minullekin aiemmin.
- Mutta onkohan se vielä myynnissä, hän aprikoi.
- On se netissä vielä, sanoin tyytyväisenä. – Just katoin ennen kuin te tulitte. Siellä olisi näyttökin taas huomenna.
- No hitto, ja mun pitää mennä töihin. Hei, missä lapset on? Täällä on ihan liian hiljasta.
- Miila vei ne mukanaan. Mä haen ne huomenna jossain välissä.
- Käy samalla katsomassa tota uudestaan, Vesku ehdotti.
- Minä? Yksin? Huu!
- Mä voin tulla sun mukaan, jos sä et luule olevasi tarpeeksi uskottava, Juha ehdotti ja katsoi minua vinosti hymyillen.
- Kyllä mut saa luvan ottaa todesta, jos mä olen katsomassa kokonaista hevostilaa, näpsäytin. – Mä en vaan osaa kuvitella, että menisin yksin mihinkään näyttöön, siellä pitää saada kuiskia jollekin että kato nyt totakin, miten hölmösti tehty ja semmosta.
- No menkää te, ihmeessä! Vesku ratkaisi.

Juha lampsi meille puoliltapäivin ja päästin hänet sisään vähän kiusaantuneena.
- Tässä on kyllä jotain vähän omituista, lähteä katsomaan jotain hevostilaa sun kanssasi, sanoin.
- Niin, ihan kuin me oltaisiin naimisissa tai jotain, myönsi Juha ja virnuili tyytyväisen näköisenä. Tönäisin häntä.
- Siitäkös sä tykkäisit?
- Älä nyt, mä olen onnellisesti naimisissa. Tai ainakin niin onnellisesti kuin mahdollista kun on kulunut toistakymmentä vuotta.
- Niinkö? sanoin ja katsoin häntä vähän ihmetellen. Olisimmeko Vesku ja minäkin tuossa pisteessä, vähän kyllästyneitä emmekä absoluuttisen onnellisia, kun Danni olisi Siirin ikäinen? Sitä ei huvittanut miettiä. Kiskoin nopeasti tallikengät jalkaani, ne saisivat kelvata tälle reissulle.
- Jätätkö sä koiran kotiin?
- Jätän. Vahtikoon taloa, sitä varten se on hommattukin. Käskin Marua odottamaan ja se jäi surkeaa teeskennellen eteisen lattialle, painaen leukansa tassuilleen.

Otimme Alin auton, sillä Vesku oli mennyt mersulla töihin. Ajoin hiljaisuuden vallitessa, paitsi radiota, eikä Juhakaan puhunut mitään, käänsi vaan jossain vaiheessa radiota kovemmalle ja alkoi naputtaa sormillaan tahtia. Vilkaisin häntä hymyillen.
- Saat sä laulaakin, sanoin.
- No en hitossa.
- Mä laulan aina autossa.
- En mä kuule sun laulavan.
- Enhän mä nyt kehtaa kun sä olet kyydissä, tirskahdin, mutta aloin kuitenkin kohta yhtyä kertosäkeeseen. Olin juuri tajunnut, että saatoin olla matkalla katsomaan uutta kotiani, ja ajatus oli humahtanut lävitseni kuin suoneen pistetty piriste.

- Nyt aletaan lähestyä, sanoin, kun näin lopulta tutun tienviitan. Minun oli pitänyt aamulla tarkistaa reitti uudelleen, olihan jo aikaa siitä, kun olimme olleet täällä Veskun kanssa.
- Mä meinasin just kysyä, että eikö me olla jo Sipoossa, Juha sanoi tasaisesti.
- Ei, mutta se on kyllä ihan Tuusulan nurkalla.
- Mikä säkä. Sipoon puolella hintaa ois ollut parikymmentä tuhatta enemmän.
- Oisko? kysyin yllättyneenä ja vilkaisin häntä.
- Ajattele statusta. Sipoo on bättrefolk-kunta, Tuusulassa ei ole muuta kuin Rantatie ja sinne on täältä matkaa vaikka miten.
- Ai, sanoin kunnioittavasti. Enpä ollut tuommoistakaan tullut ajatelleeksi.

Olin pitänyt talosta kovasti, muistin sen heti, kun ajoin pihaan ja pysäköin kiinteistövälittäjän mainoksin teipatun auton viereen. Se oli tehnyt minuun vaikutuksen maaliskuisessa räntäsateessa, nyt se näytti vielä paremmalta melkein kesäisessä auringossa.
- Mä saatan tarvita tän paikan, henkäisin.
- Tää on hienon näköinen, sanoi Juhakin vaikuttuneena ja laittoi kuin vahingossa kätensä hartioilleni.
- Mitä sä nyt?
- No eikö meidän pitänyt teeskennellä avioparia?
- Ei meidän tosiaankaan tarvitse, tirskahdin ja käänsin katseeni takaisin taloon. Se oli vähän samantyyppinen kuin Ketojen, itse asiassa, joskin matalampi ja muutenkin pienempi. Samanlainen mahtipontinen lasikuisti siinä kuitenkin oli.
- Mennään sisään, meidän piti haastatella myyntihenkilökuntaa, Juha kehotti ja kiskaisi minua eteenpäin.

Kuistilla istui kyllästyneen näköinen naisihminen, joka nappasi kiireesti kuulokkeet pois korvistaan kun astuimme sisään. Virkahymy levisi kasvoille ja hän hyppäsi pystyyn kättelemään meitä.
- Tää on ollut myynnissä jo kauan, onko hinta laskenut? kysyin minä ensimmäiseksi, päättäneenä aloittaa järein asein.
- Tarjouksia otetaan vastaan, nainen hymyili ja viittoili meitä peremmälle. Meninkin, vaikka muistin talon aika hyvin edelliseltä käynniltä. Nyt oli tilanne kuitenkin niin toinen, että halusin katsella uudestaan. Juha ja esittelijä tulivat perässäni ja kuulin, miten Juha alkoi jutella maista, siitä mitä hän oli meille edellisiltana ehdottanut.
- Kyllä, viljelysmaasta on kyselty erikseen, kuulin yllätyksekseni naisen vastaavan. Taistelin ollakseni käännähtämättä tai hypähtämättä riemusta. Ei ehkä ollut fiksua näyttää, että hän oli vastannut kynnyskysymykseen oikein.
- Mieluummin kaikki tietysti myydään pakettina, esittelijä jatkoi.
- Meillä on tarvetta korkeintaan viidelle hehtaarille, kuulin itseni kuitenkin sanovan. Sen olimme laskeneet riittävän laidunmaiksi, vaikka saisimme tallin täyteen. Nainen raapusti jotain muistiin ja päätin olla sanomatta enempää tässä vaiheessa. Keskityin katsomaan huoneita uudelleen.

- Talliin mä en voi tulla, paha allergia, esittelijä sanoi pahoitellen. En voinut olla vilkaisematta hänen korkokenkiään. Ettei kyseessä vaan ollut niiden allergia kuralle? Mutta ei se mitään, en minä häntä sinne kaivannutkaan. Hän ei näyttänyt siltä, että osaisi vastata yhteenkään talliin liittyvään kysymykseen, minkä saattaisin esittää. Odottelin kärsivällisesti Juhaa, joka koputteli kylpyhuoneiden seiniä ja haisteli kellarikerroksessa nenä pystyssä homeen tuoksua.

- En mä ymmärrä talleista mitään, hän sanoi kun marssimme pihan yli kohden ulkorakennuksia.
- Itsepähän halusit esittää mun miestä. Mikä pariskunta nyt haluaa hevostilan ellei molemmat oo edes vähän kiinnostuneita? Ja mitä sä tykkäsit talosta?
- Ei mennyt mistään kohden sormi läpi, Juha myönsi. – Mutta kuntotarkistus sille kannattaa tietysti teettää. Siellä voi olla jotain piileviä vikoja, mitä mun röntgenkatseeni ei näe.
- Musta se on kiva, sanoin tyytyväisenä. Saatoin tuskin uskoa, että unelmani, Veskun ja minun unelma, saattoi sittenkin olla toteutumassa.

Talli oli samanlaisessa kunnossa kuin edelliselläkin käynnillämme. Karsinat olivat tyhjät ja hämähäkinverkoissa, muutama ovi roikkui poissa paikoiltaan. Se oli asumattomamman näköinen kuin talo. Juha kokeili vesihanaa ja paria juomakuppia, ja putket korisivat ennen kuin purskauttivat esiin ruosteenruskeaa vettä. Kiersimme pienen kierroksen pihalla, tarkistin muistikuvani tarhojen määrästä ja aitojen kunnosta ja sitten lähdimme palaamaan sisään. Kysyin esittelijältä, miten minun pitäisi toimia, jos halusin tehdä tarjouksen vain osasta tilan maita talon lisäksi, ja miten kuntotarkistuksen teettäminen tapahtui. Hän vastasi asiallisesti ja sitten kaikki oli oikeastaan tehty. Katsoin hiukan haikeana taakseni ennen kuin istuin autoon ja näin, miten nainen kuistilla vilkaisi kelloaan kuin arvioiden, voisiko jo lähteä, vai olisiko joku hullu mahdollisesti vielä tulossa.

Lähettäjä: Pingo 
Päivämäärä:   22.7.09 08:52:40

Ei iltapalaa, eikä aamupalaa.. :(

Lähettäjä: Aivokana 
Päivämäärä:   22.7.09 11:16:12

Sennnulle ois näin btw sellanen kysymys että missä järjestyksessä nää tarinat kuuluis lukea? :D

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   22.7.09 17:18:07

Pingo sori! :x Mä vaan unohdin!
Laittasin kaks lukua mutta en viitsi samaan viestiin kun just vaihtuu osa ja kertoja.

Aivokanaseni, kun tietäikin :D Tää on kirjotettu ekana, joten ei kai haittaa jos tästä alottaa? Noin ajallisesti ne menis niin, että eka Vanhempieni Tarina, sitten Minä, Miila, sitten Oi kultainen nuoruus ja tää vikaks.
---------------
112.

Ajoin vähän matkaa hiljaisena, pää velloen suunnitelmia ja havahduin oikeastaan vasta, kun Juha kysyi, minne olin menossa. Vilkaisin ympärilleni ja totesin, ettei minulla ollut aavistustakaan.
- Missä me ollaan?
- Vanhalla Porvoontiellä menossa etelään, hän hymähti.
- Hmm, missähän meidän pitäis olla...
- No aika lenkki tulee jos tätä kautta aiot Nurmijärvelle takasin.
- Dämn. Pysäytin sopivasti kohdalle osuvalle bussipysäkille ja aloin vilkuilla taustapeiliin, mutta sieltä tuli autoja tasaisena virtana kahdeksaa-yhdeksääkymppiä niin, ettei uukkaria oikein tehnyt mieli ajatella. Hyvä jos pääsisin takaisin sekaan oikeaan suuntaan.

- Niin… muistin ja vilkaisin Juhaa. – Vai haittaisko sua jos me käydään hakemassa tytöt nyt matkalla? Ei siinä kauhean kauan mene.
- Hae pois. Hän asettui paremmin penkille ja minä laitoin vaihteen vapaalle ja käsijarrun päälle. Pitäisi soittaa, että olivatko Danni ja Alissa vielä Miilan luona vai oliko hän vienyt ne Ilselle vai mihin.

Miilalla he kuulemma olivat vielä. Minä en voinut mitään, minun oli pakko jaaritella ainakin viisi minuuttia tilasta, jota tulimme katsomasta, ennen kuin raaskin lopettaa. Voi olla, että meni vähän pidempäänkin. Juha katsoi minua huvittuneen näköisenä kun Miila väenvängällä lopetti puhelun melkein kesken lauseeni.
- Sä naurat mulle, totesin vähän nolostuen, mutta ei se oikeastaan minua häirinnyt. Olihan se nyt kai ymmärrettävää, jos oli innoissaan tämmöisessä tilanteessa.
- Vähän, Juha myönsi, tarttui kiinni leuastani ja suuteli minua. Suljin silmäni, enkä osannut ällistykseltäni edes huitaista. Luulin, että se tämä asia oli ollut selvä. Kohta hän taas pyytelisi anteeksi ja lupaisi, ettei enää ikinä.

- Mun oli pakko, hän totesi vain kuitenkin.
- Tekisi mieli jättää sut tähän ja saisit kävellä kotiin, puuskahdin.
- Kai mä sen ansaitsisin. Jotenkin vaan hellyttävää katsoa kun toinen on niin nuori ja niin tohkeissaan.
- Toinen? Minä?
- Sinä, sinä, hän nauroi.
- Ja sä ilmeisesti haluaisit rippusen sitä nuoruutta, tuhahdin ja kaasutin takaisin tielle niin, että moottori ulvoi.
- No tietysti haluaisin.
- Et sä ole ollutkaan muhun ihastunut missään vaiheessa, sä halusit vaan kuvitella olevasi vähän päälle kakskymppinen itse, syytin.
- Olenko mä koskaan sanonut mitään ihastumisesta?

Hiljenin miettimään, vaikka tiesin suoralta kädeltä, ettei hän ollut. Olin vain olettanut.
- Jatka ihmeessä tohisemista, Juha sanoi muutaman kilometrin kuluttua, kun en ollut sanonut mitään.
- Ei huvita.
- Meinaatteko te ottaa sinne muiden hevosia vai ostaa vaan lisää omia? Meinaatteko palkata apuväkeä? Mistä te hommaatte huonekalut noin isoon taloon? hän houkutteli.
- Kierrätyskeskuksesta varmaan, sieltä meidän melkein kaikki entisetkin on, vastasin, ennen kuin muistin murjottavani, ja sitten ajatukseni olivatkin taas talossa. – Oikeastaan siellä ei oo yhtään liikaa huoneita. Danni ja Alissa tarvii jossain vaiheessa kumpikin omansa, ja sitten me saadaan silti työhuone ja vaikka samanlainen kirjastohuone kuin Saaralla, se on ihana.
- Aika rohkee veto kyllä. Pakko nostaa hattua teille.
- Ai miten niin?
- Muuttaa tolla tavalla lainarahalla maalle. Vai onko teillä pesämuna piilossa?
- No ei mitään mainittavaa. Muistin Veskun isänperinnön, sen pienen summan, minkä hän oli saanut vanhan mersun lisäksi, ja josta oli jo vähän syötykin, ainakin hevosauton verran.

- Me ollaan aina haluttu omaa paikkaa hevosille, alusta asti, yritin selittää.
- Eikö kannattaisi säästää ensin vähän aikaa, niin että säkin olisit jo töissä? Teillähän on hyvät palkat sitten molemmilla.
- Ei sillä ole oikeastaan väliä. Jos me asutaan kaupungissa ja maksetaan vuokraa omasta asunnosta ja hevosten tallipaikoista ei säästöön jäisi paljon mitään, sanoin varmasti. Niin oli Vesku laskenut, ja vaikka luotinkin hänen laskupäähänsä, olin varmuuden vuoksi laskenut itse samoin.
- Mutta eikö sun vielä pitäisi viettää villiä opiskelijaelämää, kun kerran voit?
- No pitäisi, irvistin. – Mutta se mahdollisuus kyllä katosi saman tien kun Danni syntyi. Turha sitä on enää haikailla. Ja ennen kuin kysyt niin ei, ei sitä ollut tarkotus tehdä vielä moneen vuoteen.
- Kuulostaa tutulta. Varo vaan kolmenkympin villitystä sitten, tai neljänkympin, Juha naurahti ilottomasti, mutta en ehtinyt jatkaa siitä kun saavuimme ruuhkaisemmille seuduille. Kaivoin puhelimen uudelleen esiin ja soitin Miilalle, että lähestyimme. He asuivat sen verran lähellä keskustaa, ettei sinne voinut autoa parkkeerata. Etsisin vaan heidän autonsa kadunvarresta ja jäisin siihen vilkut päällä odottamaan, että hän tulisi tyttöjen kanssa.
- Tässäkö sun siskosi asuu? Juha kysyi katsoen kiinnostuneena ylös satavuotiaan kivitalon seiniä ja erkkeri-ikkunoita.
- Pankki niidenkin asunnon omistaa. Ei meidän suku oo mitään kultalusikka suussa syntyneitä.

Miilaa ja tyttöjä ei tarvinnut kauan odottaa.
- Mitäs nuppuset, sanoin niille ja kuuntelin tärkeimmät kuulumiset – Danni oli purrut Alissaa – kun Miila nosti turvaistuimet heidän autostaan meidän autoon.
- Meinaatteko te ostaa sen? hän kysyi.
- Kyllä me nyt ainakin tarjous laitetaan.
- Sitten me tullaan teille viikonloppuisin maaseutulomalle ottamaan aurinkoa, hän sanoi tyytyväisenä.
- Ai niinkö? No, saa sitä aurinkoa kai vasara tai talikkokin kädessä.
- Ei vieraita saa pistää hommiin.
- Vieraita saatetaan pistää talikolla, jos ne makaa pihassa passuuttamassa itseään ja isäntäväki raataa, uhkasin. – Tai sitten siitä ilosta saa maksaa käyvän hinnan.
- Mä pidän peukkuja teille, se kuulosti hienolta, Miila sanoi. Tiesin, että hän tarkoitti sitä, vaikkei mikään mahti maailmassa saisikaan häntä muuttamaan pois täältä, missä rappukäytävissä tuoksui lattiavaha ja jalkakäytävillä tuskin oli lunta talvellakaan.

Siitä illasta tuli pitkä. Ensin odotin Veskun töistä tuloa kuin kekäleitä pöksyissäni, sitten yritimme jutella hoitaessamme hevoset ja lapset ja ruoan ja saunomisen, mutta kuvitella saattaa, miten katkonaista se oli.
- Luojan kiitos noi on jo noinkin isoja, puuskahdin, kun saimme tytöt lopulta iltapalalle asti. Molemmat vilkaisivat minua epäilevästi kuin olisin juoninut jotain niiden päänmenoksi.
- Eihän ne mitään isoja ole, ihan pieniä, Vesku väitti vastaan.
- Isompia, korjasin. – Mä en rupeaisi enää uudelleen muuttamaan maalle jos noi olisi yksvuotiaita. Jos siis tietäisin, millaista se sitten on.

- Ootteko te nyt niin isoja, että menette itse nukkumaan, että me saadaan jutella rauhassa? ehdotti Vesku tytöille.
- Osataan me mennä, Danni sanoi ja ihan nähdäksemme mitä tapahtuisi, jäimme alakertaan katsomaan mitä tapahtuisi, kun ne lähtivät käsi kädessä ylös. Sieltä kuului puhetta ja väittelyä ja jopa veden ääntä, joskin kummankaan hampaidenpesu ei ollut vielä kovin tehokasta omin päin. Sitten hiljeni, kunnes ehkä kolmen minuutin kuluttua Danni huusi isiä kuin hengenhädässä.
- Kiesus, jompikumpi putosi sängystä, säikähdin ja Vesku lähti yläkertaan.
- Ne ei saaneet peittoja hyvin päälleen, hän nauroi palatessaan.
- Tuu pian tänne nyt, aletaan suunnitella tarjousta, kehotin, pompin sohvassa ja taputin vieruspaikkaani. Rauhoitun kuitenkin äkisti, kun tunsin itseni nuoreksi tohottajaksi.

Vesku näytti onneksi nuorelta tohottajalta myös, hän loikkasi viereeni niin, että koko sohva rusahti ja kutitti minua kunnes kikatin. Riemastuin, ei hän sentään ollut eri sukupolvea kuin minä. Kyllä tämä hänestäkin oli jännää ja ihanaa. Kutitin takaisin ja sitten romahdimme sohvalta lattialle ja sohvapöytä olisi varmaan kaatunut, ellei sen päällä olisi ollut niin paljon painoa.
- Hysst, lapset herää ja tulee ihmettelemään, tirskuin, sillä en pystynyt saamaan sanaakaan ulos nauramatta.
- Ole sitten hiljaa…

Makasin puoliksi Veskun päällä ja yritin rauhoittua, painoin pääni hänen mahalleen ja hengitin pakotetun rauhallisesti.
- Se oli ihana, sanoin muistaen, miksi olimme ruvenneet riehumaan ja silittelin häntä.
- Se on aika kallis.
- Mutta ne ei oo saaneet myytyä sitä sillä hinnalla, se on roikkunut netissä jo ainakin pari kuukautta. Me voidaan jättää suurin osa maasta pois ja tehdä tarjous jostain viidestä-kuudesta hehtaarista.
- Maa on kyllä halpaa verrattuna rakennuksiin.
- Mutta kuka sitä sitten hoitaa? mehän laskettiin, mitä me tarvitaan laitumiksi, paitsi ettei meillä ole edes laiduntavia hevosia.
- Sitten meillä on kun alkaa olla tammoja ja varsoja, Vesku sanoi haaveellisen näköisenä ja alkoi vääntäytyä ylös altani. – Lasketaan vielä vähän.

Laskimme ja pohdimme ja vertailimme lainatarjouksia, joita olimme eri pankeista saaneet. Lopuksi Vesku kirjoitti hitaasti ja huolellisesti tarjouksen, joka oli pelottavan monta kymmentä tuhatta pienempi kuin nettiin laitettu myyntihinta ja lisäsi loppuun, että pidätimme oikeuden vetää tarjous takaisin, jos pankki ei antaisikaan meille lainaa, tai jos talosta tai tallista löytyisi perustavanlaatuisia vikoja kun tilaisimme jonkun tarkastamaan sen.
- Oisko se siinä? hän kysyi.
- Pitäiskö sun lähettää toi ensin Ristolle, se voisi lukea sen läpi ja tarkistaa, että se on hyvä, sanoin epäillen. Kapulakieli ei ollut erikoisalaani.
- Toi oli hyvä idea, Vesku sanoi ja vaihtoikin osoiteriville veljensä sähköpostiosoitteen. Hän soittikin varmuuden vuoksi perään, vaikka ei hän kuulemma uskonut, että Ristolla näin sunnuntai-iltana olisi muuta tekemistä kuin töitä koneen ääressä.

- Se talli on kyllä vähän autio jos siellä on vaan Niki ja Musti, sanoin ja heittäydyin makaamaan pää Veskun sylissä.
- Ei meillä taida olla varaa ostaa samana kesänä tilaa ja puolta tusinaa hevosta.
- Jos otetaan sen verran enemmän lainaa, houkuttelin. – Tarvitaanhan me se kantatamma, ja jotenkin mä luulen, että sulle ei kelpaa se Nikin sisko, vaikka mä sen haluaisinkin.
- Ei niin, jos me ruvetaan kasvattamaan niin sitten sen pitää olla täällä kantakirjattu, Vesku myönsi.
- Mä arvelinkin, että sä olet tota mieltä.
- Mitäs muuta me sinne laitettaisiin? Lapsille poni, eikö vaan? Harmi että Oona möi jo sen Wiccan.
- Voi olla, että tää kesä menee vaan laittaessa paikkoja kuntoon. Jos me nyt se saadaan edes.
- Älä ala pessimistiksi, tää ilta ei oo semmosta varten, sanoin uhkaavasti ja kiskoin häntä verkkareiden vyönarusta. – Me voidaan murehtia ja huolehtia hamaan kuolemaan asti tän illan jälkeen mutta ei nyt.

Vesku kumartui päivittämään sähköpostiaan ja tuhahti, kun ei siellä ilmeisesti ollut vielä vastausta Ristolta. Sitten hän tarttui hiuksiini.
- Mitä sä teet?
- En mä tehnyt mitään, mutta mä keksin just, että miten me voitais kuluttaa aikaa sillä aikaa kun odotetaan että Risto vastaa, sanoin ilahtuneena ja aloin avata solmua, jota olin äsken vain huvin vuoksi nujuuttanut.
- Sitten meillä on tosiaan tilaa tehdä vaikka miten paljon lisää lapsiakin, Vesku sanoi kuulostaen tyytyväiseltä.
- Ei hemmetissä, meillä on jo kaksisataa prosenttia enemmän kuin mitä tarttisi olla tällä hetkellä.
- Oikeesti, me voidaan ruveta suunnittelemaan niitäkin. Tehdään nyt jotain suunnitellusti, Vesku pyysi.

- Hmm, puhutaan niistä joskus toiste, sanoin. Sen jälkeen, kun Alissa oli muuttanut meille, olin alkanut olla aika lailla sitä mieltä, että meille riitti. Minulle riitti. En minä sitä vielä ollut Veskulle raaskinut sanoa, eikä tämä ainakaan ollut se hetki.
- Joo joo, mä tiedän, sä haluat valmistua ensin.
- Jos me otetaan noin iso laina mun on pakko saada olla töissäkin sen jälkeen, ei tommosta lapsilisillä lyhennetä, sanoin ja kiipesin Veskun syliin. Hänen suunsa piti sulkea, jos en sitten halunnut ruveta käymään perhesuunnittelukeskustelua nyt. Jähmetyin hetkeksi kuuntelemaan, mutta kun yläkerrasta ei kuulunut hiiskahdustakaan, kiskoin pois saunan jälkeen ylleni vetämät topin ja pyjamanhousut.
- Ei hullumpaa, Vesku sanoi ja painoi suunsa rintojeni väliin.
- Toivottavasti se Risto vastaa sähköpostilla eikä päätä soittaa takasin, mutisin kun kiskoin hänenkin T-paitansa pois.

Sohva ei ollut miellyttävin paikka rakastella, mutta ei nyt ihan kelvotonkaan, ja ajankuluna se ainakin oli hauskempaa kuin tuijottaa odottavasti ruutua.
- Mukavaa ettei susta vielä ole tullut vanha ja kyvytön, huokaisin Veskulle.
- Luoja mua semmoselta varjelkoon, kai sä vaihtaisit miestä, hän sanoi ja painoi vielä yhden vaativan suukon suulleni.
- Mä saattaisin vaihtaakin, sanoi teeskennellen harkitsevaa. Sitten kiemurtelin pois hänen altaan ja kipaisin vessaan. Kun palasin, oli hän jo taas tietokoneen kimpussa.
- Joko se Risto vastasi?
- Joo, korjasi pari sanamuotoa, mutta näyttää siltä että lähinnä vaan sen takia että voi joskus myöhemmin laskuttaa sen multa, Vesku tuhahti. Lakimiesveli oli joskus hyödyllinen, mutta molemmat me olimme sitä mieltä, että tyyppinä Risto ei ollut ihan ykkössuosikkejamme.
- No niin, lähetä se sitten.

Istuin takaisin sohvalle ja katsoin, miten Vesku kirjoitti kiinteistövälittäjän nimen vastaanottajaksi ja tarkisti kirjoittamansa meidän yhteystiedot, mutta sitten hän ei kuitenkaan lähettänyt viestiä.
- Laita tonni vähemmän, yllytin, kuvittelin hänen pohtivan tuota juhlallista summaa.
- Sama kai se, hän sanoi ja pienensi summaa vielä vähän. Siltikään hän ei vielä painanut lähetysnappia vaan käännähti äkkiä minua päin. – Tiedätkö sä mitä tää tarkoittaa?
- Tietysti tiedän, sitä, että meistä tulee hevostilallisia, niin kuin me aina ollaan haluttu.
- Sitä mä en nyt tarkoittanut. Helevetin iso yhteinen laina pariksi-kolmeksikymmeneksi vuodeksi eteenpäin.
- Ei meillä ole muita vaihtoehtoja saada sitä tilaa, sanoin tyynesti. En edelleenkään oikein ymmärtänyt, mitä hän ajoi takaa. Vesku näytti epävarmalta ja se sai minut huolestuneeksi. Olin jo ihan valmis heittäytymään tämän taivaallisen idean toteutukseen, mutta miksi hän nyt alkoi epäröidä?
- Halutaanko me olla naimisissa pankin kanssa seuraavat vuosikymmenet? Ja entä jos me... jos jotain tuleekin. Mä luulen että on helpompi saada aikaan sopuisa avioero kuin jakaa puoliksi tilaa ja lainaa. Kato miten kävi isän perinnönjaossa, ja mä luulin, että me ollaan kaikki fiksuja ihmisiä ja yhtä perhettä.

Nyt ymmärsin. Ymmärsin ja naurahdin helpottuneena.
- Sä meinaat, että yhteisen lainan ottaminen merkitsee paljon enemmän kuin se, että me mentiin naimisiin.
- Joo, suunnilleen niin. Mehän mentiin oikeastaan naimisiin vaan sen takia, että isä oli kuolemassa.

Minä nauroin ääneen ja puraisin häntä hellästi olkapäästä.
- Luuletko sä hitto soikoon, että mä ajattelin mennä sun kanssa naimisiin hetkeksi, että sun isällesi tulisi hyvä mieli?
- Niin sä sanoit kun sä kosit, Vesku muistutti.
- No sen takia mä halusin mennä naimisiin silloin. Ei se muuten ollut syynä, hölmö. Sekin tuli vaan vähän ennen aikojaan, niin kuin Dannikin. Hetken mielijohde.
- Ai.
- En mä nyt sentään niin uhrautuvainen ihminen ole, että olisin nainut sut vain, jotta Karille tulisi hyvä mieli. Tai kai me sitten oltaisiin jo erottu. Kyllä sä olet omituinen.
- Olenko?
- Näköjään. Nojasin hänen selkäänsä ja kurottauduin näpelöimään kannettavan hiirtä. Sain kursorin osumaan napille, jossa luki se kohtalokas ”Lähetä” ja valmistauduin painamaan sitä. – Mä olen valmis sitoutumaan nyt, oletko sä?

Hetkeen hän ei liikahtanut ja ehdin jo huolestua, mutta sitten hän asetti etusormensa omani päälle ja painoi niin, että naksahdus kuului.
- Jesses, se oli menoa sitten, totesin.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   22.7.09 17:19:16

Mut jos näin.
----------------
Vesku kertoo
1.

Ylilääkäri halusi nähdä minut, kuulemma. Epäilin, ettei välttämättä hyvissä merkeissä, joten vaihdoin puhtaan takin päälleni ennen menoa vastaanotolle. Ei vanhakaan nyt varsinaisesti saastainen ollut, mutten muistanut olinko vaihtanut sitä tällä viikolla. En ainakaan ollut tappanut ketään, joten kyse oli jostain pienemmästä. Epäilin venkoilemistani työvuorolistojeni kanssa.

Kun pääsin nokikkain herra isoherran kanssa totesin olleeni oikeassa.
- Et pidä viikonlopputyöstä? hän kysyi katsoen minua pettävän ystävällisesti. Hän oli pullea, harmaantunut, kaljuuntunut mies, jonka siniset silmät näyttivät aina vähän vetistäviltä, kuin Archie Bunkerilla. Hän olikin yhtä mukava kuin kyseinen henkilö.
- Mä yritän välttää niitä näin kesäkaudella, mun harrastukseni takia, lausuin valmiiksi miettimäni vastauksen.
- Mikä se semmoinen harrastus on? Mökkeily perheen kanssa?
- Kilparatsastus, sanoin nöyrästi. Katseeni vaelsi pitkin hänen kirjoituspöytäänsä, mutta en minä oikeastaan pelännyt hänen katsettaankaan, siispä katsoin ylöspäin.

- Niinkö? Oletko hyväkin? mies kysyi.
- Aika hyvä, itse asiassa, sanoin, enkä voinut olla hymyilemättä vähän. – En mä ole ollut Hesarin urheilusivuilla vielä tänä kesänä, mutta nuorempana olen ja loppukesästä saatan olla taas.
- Niinkö? hän toisti, mutta ilme oli muuttunut. Huhu oli kertonut, että hän oli jonkinlainen urheiluhullu, mutta en ollut kuvitellut, että se ulottuisi formulaykkösistä niin eksoottiseen lajiin kuin ratsastus. – Minun tyttärentyttäreni ratsastaa… hän sanoi.

Hölmöä tai ei, oloni helpottui. Paapovia vanhempia hyvin likellä olivat paapovat isovanhemmat. Ylilääkäri kuitenkin rykäisi virallisesti, kuin unohtaakseen hetkellisen pehmeämisensä.
- Meille tarvitaan joku täyttämään Kajon vakanssi, haluatko sen? hän kysyi esipuheitta. Tiesin kyllä tyypin, mutta en osannut äkkiä sanoa, mitä se minulle toisi uutta.
- Työaika on arkisin, mies sanoi, kun huomasi minun olevan ymmällään. – Viikonloppupäivystyksiä suunnilleen kerran, ehkä kaksi kuussa mutta ei täällä vaan takapäivystäjänä. Pystytkö vastaamaan puhelimeen ratsastuskilpailuissa?
- Kymmenen minuutin viiveellä, lupasin ja tunsin, miten pulssini kiihtyi. Jumaliste, setä tarjosi minulle ylennystä. – Entä muu palkka? uskalsin kysyä.
- Taulukon mukaan. Huolitko?
- Huolin, sanoin. Ei se kaivannut enempiä miettimisiä. Kollegat olivat jo alkaneet nurista kun minulla oli pitkä lista lauantaita tai sunnuntaita, jotka ehdottomasti tarvitsin vapaiksi. Oli niin paljon kisoja, mihin Mustin vaan piti päästä näyttämään kykynsä, enkä halunnut antaa sitä muiden ratsastettavaksi, ellei minun ollut pakko.

Minulla oli kevyt olo, kun kävelin pois. Se sen kuin vain keveni koko matkan takaisin osastolle, ja kun törmäsin Juriin, joka oli ollut samalla vuosikurssilla kanssani ja päätynyt tänne, mottasin häntä vähän turhankin kovaa olkapäähän. Hän katsoi minua epäileväisenä ja kummissaan; hän oli kuullut, että ylilääkäri oli halunnut tavata minut.
- Mä sain arkiviran, ilmoitin.
- Pinko, Juri tuhahti.
- Tai sitten mä vaan olen kaikista hankalin, virnistin. Marssin kansliaan tarkistamaan, oliko mitään kummallista tapahtunut poissa ollessani ja kun totesin, ettei, lepohuoneeseen. Olin jo soittamassa Jessille, mutta vilkaisin kelloa ja totesin, että hän oli varmastikin vielä tentissä alueen toisella laidalla. Olkoon, olisikin ehkä mukavampaa kertoa kasvokkain. Avasin sen sijaan selaimen ja menin sähköpostiini. Tuskin siellä vielä mitään kiinnostavaa olisi, olinhan vasta edellisiltana lähettänyt tarjouksen hevostilasta ja kyselyn kuntotarkastuksesta.

Molempiin oli kuitenkin vastaus. Hyvä vastaus. Tuijotin niitä vähän aikaa ja mahani tuntui kiertyvän tiukaksi solmuksi. Olin kuvitellut, että tämmöiset asiat veisivät aikaa, mutta ainakin tarjouksen vastaus oli tullut jo edellisyönä. Jos olisimme valvoneet vähän pidempään olisimme nähneet sen kotona ennen kuin kiipesimme yläkertaan nukkumaan. Emme olleet semmoista kuitenkaan osanneet edes odottaa ja meillä oli ollut muuta mielessä. Oli siinä tullut laitettua pitkin keskusteluin parisuhdetta niin hyvään järjestykseen, että sängyn kutsu oli tuntunut lopulta suorastaan seireeninlaululta. Omituinen välittäjä, joka teki töitä sunnuntain ja maanantain välisenä yönä, ja siunattu paikan myyjä, joka kai kärsi unettomuudesta odottaessaan olemattomia tarjouksia. Olikohan hän edes miettinyt ennen kuin hyväksyi meidän? Ei ainakaan ollut nukkunut yön yli.

Nyt yritin jo soittaa Jessille. Hän ei kuitenkaan vastannut, kuten olin epäillytkin, joten laitoin sen sijaan tekstiviestin, että hän soittaisi minulle heti kun ehtisi ja aloin pää pyörällä miettiä, mitä tekisin seuraavaksi. Soitin firmaan, jolta olin kysellyt talon tarkastusta ja annoin osoitteen, mihin he saisivat lähteä ajamaan. Olin soittamassa pankkiin varatakseni ajan lainaneuvottelua varten, mutta sen sain jättää myöhemmäksi, kun piti lähteä töihin.
- Sä näytät omituiselta, sanoi Sussi, nuori sairaanhoitaja minulle.
- Se on olevinaan kun se on saanu ylennyksen, juorusi Juri.
- En mä sitä enää muistanutkaan. Mulle osui useampiakin lottovoittoja tänään, tunnustin.
- Älä, paljonko voitit? Kai tarjoot kaljat töiden jälkeen?
- Voitin @!#$ ison ja pitkän asuntolainan, niin että sä saat kyllä olla se joka tarjoaa, nauroin.

Jessi ei soittanut ikinä takaisin ja mietin, mitä hän nyt taas touhusi. Ei tenttejä sentään kahdeksaa tuntia tehty, ei ainakaan minun aikanani. Lähdin siis ajamaan kotiin – ehkä hän oli unohtanut puhelimen tai ehkä he olivat päättäneet lähteä tentin jälkeen käymään yksillä tai jotain. Päiväkodin pihalla kuitenkin kohtasimme, ajoimme sinne peräkkäin.
- Mikset sä soittanut mulle? kysyin.
- Oisko mun pitänyt? hän kysyi.
- Olis, etkö sä ole katsonut puhelintasi? Meidän tarjous hyväksyttiin!
- Missä hiton välissä? Jessi kysyi tuijottaen minua, silmät laajeten ihmetyksestä.
- Viime hiton yönä, ihan heti.
- Me saadaan se tila? hän kysyi epäuskoisena.
- Jos me saadaan laina, muistutin, mutta hän ei tainnut enää kuulla sitä loikatessaan kaulaani. Tai paremminkin ympäri minun, kuin olisi yrittänyt päästä etupuolelta reppuselkään.
- Hei, rouva rauhottuu nyt. Lapset luulee, että sä olet tullut hulluksi, ja tarhantädit ainakin luulee, toppuuttelin, mutta pakko minun oli ottaa häntä takapuolen alta kiinni, tai hän olisi tipahtanut.

Asiat tapahtuivat ihan hurjaa vauhtia nyt, kun ne olivat lähteneet liikkeelle. Sovimme kaupantekopäivän heti, kun kuntotarkastuksen tulokset näyttivät vihreää valoa, ja ensimmäistä kertaa kuulin, että Jessin vanhemmat vastustivat jotain, mitä teimme. Tai Ilse lähinnä, hänen mielestään me olimme hulluja. Kaiken hän oli hyväksynyt tähän mennessä, kihlautumisen, naimisiinmenon, vauvan, mutta tämä oli liikaa.
- On ihan eri asia, jos te muutatte maalle vuodeksi, kokeilumielessä, mutta että otatte tossa iässä ton kokoisen lainan, että pääsette hautautumaan maalle? Siitä tulee ihan hirveän rankkaa, miten te muka jaksatte hoitaa elukat ja tilan ja silti käydä töissäkin?
- Mehän ollaan kokeiltu sitä jo, Jessi sanoi, mutta hänen ilmeensä oli vähän epäilevä ja äänensä kysyvä.
- Ja oli yhtä ruusuilla tanssimista, vai mitä? Joka aamu ja ilta talliin, oli pyhä tai arki. Ettehän te pääse enää ikinä edes matkustamaan minnekään. Ilse paasasi niin, että kirjaimellisesti näin Jessin mielialan laskevan, eikä minustakaan nyt ihan hyvältä tuntunut. Olimmeko me tosiaan ottamassa ihan päättömän askeleen?

- Se on tehty nyt, ja sillä hyvä, sanoin ja laitoin käteni suojelevasti Jessin ympärille. Katsoin Ilseä vihaisesti, sillä eihän ollut mitään järkeä ruveta pahoittamaan mieltämme nyt, kun asioihin ei enää voinut vaikuttaa. En olisi uskonut häntä niin ilkeäksi, eikä hän ollutkaan. Hän levitti kätensä paljonpuhuvasti ja huokaisi.
- Mitäpä se mulle kuuluu. Aikuisia ihmisiähän te olette.
- Viime vuoden jälkeen seuraava on helpompi, nyt me tiedetään jo mihin ollaan rupeamassa, sanoin paljon luottavaisemmin kuin miltä minusta itse asiassa tuntui, mutta Jessiin se toimi ja Ilsekin hymyili jo hiukan.
- Ajattele, sä voit lähettää Karoliinan meidän luokse hengittämään terveellistä maalaisilmaa, Jessi ehdotti.
- Just niin. Lähetänkin. Saattekin ottaa sen koko kesäksi.
- Sehän voi joo hoitaa Dannia ja Alissaa sillä aikaa kun me ollaan töissä, Jessi huomautti.

- Koska te nyt aiotte muuttaa?
- Se vähän riippuu että koska Ali tulee takaisin. Ensin kuitenkin pitää vähän maalata ja naulata ja kaikennäköistä, Jessi alkoi luetella.
- Tarkistaa tarhat ja aidata laidunta, jatkoin. – Tai kylvää sitä ensin.
- Te aiotte ruveta kylvämään ja kyntämään, sanoi Ilse voipuneena, eikä se ollut edes kysymys.
- Joo, heinää. Se ois kyllä kai pitänyt tehdä jo aikapäiviä sitten, mutta saapahan loppukesäksi sitten… rypistin vähän otsaani ja uppouduin hetkeksi ajatuksiini. Minun pitäisi jotenkin selvittää, oliko ainoa konsti hoitaa se homma kävellä kori kaulassa kuin vanhassa suomifilmissä ja heitellä siemeniä. Ehkä se naapuri, joka oli halunnut ja saanut valtaosan tilaamme kuuluvista maista suostuisi tulemaan apuun?

Minun sukuni ei sentään haukkunut meitä hulluiksi. Äidille ja Riikalle oli kai itsestään selvää, että joskus hommaisin oman tallin ja veljiä ei tainnut niin kiinnostaakaan, kun en ruvennut mankumaan ennakkoperintöä sen rahoittamiseksi. Äidinisä oli riemuissaan, hän oli itse ollut pienviljelijä kunnes joitain vuosikymmeniä sitten oli tullut muotiin panna pellot pakettiin. Nyt hän kai kuvitteli minun astelevan hänen jalanjälkiään, vaikka en tosiaankaan aikonut viljellä muuta kuin laidunta hevosille.
- Ajetaan sinne heti, sanoi Jessi, kun astuimme ulos kiinteistövälityksestä avainnipun kanssa, päästettyämme kohteliaasti ensin ovesta ulos tilan entisen omistajan, ehkä neljä-viisikymppisen miehen. Jessi oli kysynyt uteliaana, että miksi hän myi tilan, ja mies oli mutissut sellaisen litanian syitä alkaen välilevyn luiskahduksesta ja päättyen avioeroon, että minä jäin miettimään, saattoiko kellään olla noin paljon huonoa onnea yhdessä rysäyksessä. Eiväthän hänen syynsä meille tietysti kuuluneetkaan.
- Totta hitossa ajetaan, myönnyin. Minä en ollut nähnytkään paikkaa kuin silloin aikaisin keväällä, kun olimme käyneet sitä ensimmäisen kerran katsomassa, oli jo aika, jos kerran omistin sen.
- Meidän pitää kai hakea lapset mukaan, Jessi arveli vilkaisten pankin edessä roikkuvaa kelloa.

Niin teimme, ja viisaina ja kokeneina vanhempina haimme kaupasta myös vähän pillimehua ja viinirypäleitä, sillä muuten tytöille tulisi nälkä ja kiukuttelukohtaus heti, kun olisimme perillä. Samalla tuli itse asiassa hommattua myös hirveä lasti kaikkea muuta, mitä Jessi sanoi tarvitsevansa uudessa paikassa heti huomenna.
- Vessapaperia – sitä me voidaan kyllä tarvita jo tänään – ja pesuaineita ja semmosta. Ja juotavaa, jos talon vesi on seissy putkissa maaliskuusta, se ei ole varmaan ihan heti juotavaa. Tallissa tuli ihan ruskeeta vettä.

- Uusi koti, uusi koti, rallatti Alissa, kun ajoimme pihaan, vaikka olen varma siitä, ettei se voinut ymmärtää, mitä se oikeasti tarkoitti.
- Tässä se on, sanoin ja nostin tytön ulos autosta, Jessi nosti Dannin toisesta takaovesta ja kiipesi sitten juosten rappuset ylös etuovelle.
- Mun kädet tärisee, hän naurahti yrittäessään sovittaa avainta lukkoon. Lopulta se kuitenkin aukesi ja hän päästi tytöt edeltä sisään, jääden itse odottavan näköisenä seisomaan kuistille.
- Sä saat kantaa mut kynnyksen yli, hän ehdotti, kun en itse tajunnut.

Tottelin ja nostin häntä kainaloista ratkaisevat parikymmentä senttiä. Kuistilla tuoksui omituiselta. Aurinko oli lämmittänyt sitä lasi-ikkunoiden läpi koko päivän ja se oli jonkinlainen lämmin, kostea sademetsän tuoksu. Jos olisin ollut ensi kertaa katsomassa taloa, olisin kääntynyt tässä kohden pois epäillen rakenteiden olevan homeessa, mutta nythän se oli tarkistettu ja home poissuljettu.

Seuraavakin ovi oli lukossa, kuin lasikuisti olisi myöhemmin lisätty alkuperäisen ulko-oven eteen ja Jessi ähersi senkin auki, nyt kädet vähemmän vapisten.
- No niin tytöt, nyt mennään, hän sanoi iloisesti ja astuimme kaikki sisään. Danni ja Alissa kiljaisivat nähdessään pitkän avaran hallin, johon valui auringonvaloa huoneiden avoimista ovista. Kuin yhteisestä sopimuksesta ne lähtivät juoksemaan eteenpäin niin, että pölypilvet nousivat leijumaan ja niiden äänet kaikuivat paljaista seinistä.

Katselin ympärilleni ja nieleskelin pettymystä. Hatarissa muistikuvissani paikka oli ollut paljon paremman näköinen. En ollut ollenkaan muistanut, miten haalistuneet hallin tapetit olivat – niillä näkyi tummempia nelikulmioita muistoina tauluista – ja lattioiden lakattuun pintaan oli kulunut himmeitä vanoja osoittamaan, mistä oli kävelty. Keittiön työtasot ja seinät näyttivät siltä, että tarvitsisivat joko dynamiittia tai uutta maalia ja sähköhella oli levyjen ympäriltä ruskea eikä valkoinen. Tähänkö olin sijoittanut monta kymmentä vuotta velkavankeutta?

- Eikö se oo ihana? Jessi riemuitsi pyörien ympäri vähän samaan tapaan kuin Danni ja Alissakin.
- Mä en muistanut että kaikki on näin kulunutta, sanoin nielaisten.
- Kaikki on suoraan sanoen paskaista, enkä mä ihmettele sitä nyt, kun näin sen myyjän. Haistoitko sä sitä? Se on varmaan juoppo. Tää paranee pesulla kolmesataa prosenttia, Jessi lohdutti ja antoi suukon leukaani.
- Paraneeko? kysyin ja taisin kuulostaa todella epäilevältä.
- Paranee! Tuu, mennään jakamaan huoneet!

Jessi nauroi ääneen ja kiskoi minut perässään ulos keittiöstä. Hänen hyväntuulisuutensa tarttui ihan väkisin ja keittiönviereinen iso huone, jossa oli kaksi pariovea halliin, näytti mielestäni jo paljon paremmalta. Danni ja Alissa juoksivat sitä edestakaisin tömäyttäen kätensä vuorotellen ikkunaseinään ja sitten vastakkaiseen seinään.
- Meidän Sali, Jessi esitteli. – Tosin mä en osaa kuvitella, millä me sisustetaan tää, meidän kaikki huonekalut mahtuisi melkein tänne. Ehkä palataan tyynyihin niin kuin Huvikummun aikaan.
- Siitäkös tytöt tykkäisi. Minunkin oli jo pakko naurahtaa. – Ja hei, muista, että meillä on nyt koira. Arvaa mitä se tekisi kaikille niille tyynyille?
- Mikä makuuhuone me otetaan? Jessi oli jo menossa hallin poikki toiselle puolelle taloa. – Tää ehkä? Tää ei ole liian iso. Danni ja Alissa saa kai tän missä on valmiiksi vaaleanpunaiset tapetit, vai mitä?

Keittiö oli ollut kuin märkä rätti vasten kasvoja, mutta muut huoneet eivät olleet yhtä paljon käytettyjä. Haalistuneita ja kauhtuneita kyllä, mutta eivät masentavia. Minusta alkoi tuntua hiljalleen siltä kuin etten ehkä sittenkään ollut pistänyt päätäni hirttosilmukkaan. Jessin ja tyttöjen riemastus kyllä auttoi myös. Danni silitti kiintyneen näköisenä vaaleanpunaista seinäpaperia ja aivasti sitten pontevasti.
- Täälläkö me nukutaan? lapsi kysyi sitten ja heittäytyi lattialle pitkäkseen. Alissa seurasi salamana perässä.

- Mennään hei katsomaan tallia, sanoin ja nostin kummatkin ylös pölypilvestä. – Mennään katsomaan mihin Musti ja Niki menee asumaan.
- Ja Wicca, sanoi Danni toiveikkaasti.
- Ei Wicca tule tänne, sillä on jo uusi koti muualla.
Mistähän tyttö sen oli yhtäkkiä muistanut? Vilkaisin epäilevästi Jessiä. En olisi ihmetellyt, jos hän olisi… mutta Jessi puisti pontevasti päätään, vaikka nauroikin.
- Älä katso mua, en ole sanaakaan sanonut. Kunniasanalla.

Lähdimme talliin, joka oli hiukan piilossa talon takana niin, ettei sitä välttämättä edes huomannut pihaan ajaessa. Se oli uudempi kuin itse talo, paljonkin, muttei ihan uunituore siltikään. Muistelin, että se oli rakennettu joskus 80-luvulla. Hyvässä kunnossa se oli kyllä ulospäin, seiniin oli vedetty uutta keltamultaa aika hiljattain. Se ei enää masentanut minua ollenkaan, vaikka siellä korjaamista olikin. Se oli suunniteltu minun mielestäni järkevästi ja risaa ja ehdottomasti korjattavaa löytyi lähinnä filmivaneriseinistä, jotka joidenkin karsinoiden välistä oli potkittu rei’ille ja yhdestä kokonaan kumoon. Ehjiäkin karsinoita oli silti, ja muuten talli ei olisi voinut olla paljon asiallisempi vaikka olisin päässyt sen itse piirtämään. Tämä alkoi tuntua sittenkin hyvältä idealta.

 

Lähettäjä: Aivokana 
Päivämäärä:   22.7.09 17:31:51

Ookoo :D Noo, mä nyt luen nää miten sattuu mutta tuskin se paljon haittaa :---D

Voi ei, pisti silmään tossa tuo lihavoitu Vesku kertoo.. Mua pelottaa, en viimeks pitäny tosta kun kerroit Veskun näkökulmasta. Tai se oli niin outoa kun en osaa samaistua miehiin. :DDDD

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   22.7.09 17:39:51

Koita kestää, ei tätä kauhean monta (kymmentä) lukua ole Veskun kantilta :D

Lähettäjä: Pingo 
Päivämäärä:   22.7.09 18:14:01

Minä taas oon aina tykänny noista Vesku kertoo -pätkistä :)

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   22.7.09 18:54:25

Laitetaas lisää pökköä pesään ettei käy vanhanaikasesti
----------------
2.

Hanna oli ihastuksissaan. Kun soitin hänelle sinä iltana ja kilistelin avaimia puhelimen vieressä hän kirjaimellisesti kiljui korvaani.
- Te ostitte sen? Voi hitto, en ois uskonu!
- Mikset ois uskonut? Mä olen aina tähdännyt omaan talliin.
- No en ois uskonu että sulla on munaa ruveta siihen.
- Kiitos, sanoin. En ihan tiennyt oliko se kehu vai piruilua.
- Hei, sun pitää heti ensimmäiseksi perustaa toiminimi tai mieluummin osakeyhtiö.
- Mitä, miksi?
- Kaikkea hevosiin liittyvää varten. Teidän hevoset pannaan yrityksen nimiin ja sitten kaikki, mitä teette, rehujen ostosta varsamaksuihin, jos alat hyppyyttää Mustia, menee yritysverotukseen. Teet sen ihan heti, huomispäivänä. Eikö sun veli ollut lakimies?
- On, sanoin ja päässäni pyöri. Pyöri lujaa. Eikö riittänyt, että minulla oli nyt läntti maata, talli ja talo? Tarvitsiko minun ruveta myös yrittäjäksi?
- Hei, koska sulla on vapaapäivä? Mä tulen käymään ja selitän sulle kaiken, Hanna sanoi.
- Öö. torstaina? Mutta me varmaan ollaan siellä maalaamassa ikkunanpuitteita tai jotain…
- Sitä parempi! Mä näen sen samalla.

Jessi kolisteli sisään koiran kanssa ja aloin lopetella puhelua. Olin sanonut soittavani Hannalle, kun hän oli lähtenyt ruokkimaan hevosia, mutta siitä oli jo aikaa. Olimme ensin jutelleet melkein puoli tuntia Mustista ja sen viimeisimmistä kisoista, joista en ollut ehtinyt vielä raportoida Hannalle, ja vasta äsken olin päässyt tärkeimpään asiaan.
- Tule sitten, soittele lähempää niin mä voin antaa ajo-ohjeita, sanoin puhelimeen ja yritin estää koiraa nuolemasta naamaani.
- Soita sä sille veljellesi heti ja mieti sen kanssa, mikä yritysmuoto ois paras. Mä veikkaan kyllä osakeyhtiötä, mutta kai se tietää.
- Syytä olisi, se laskuttaa mua kumminkin, sanoin synkkänä.
- No mutta ne laskut saat sitten firman piikkiin.

- Vieläkö sä puhut Hannan kanssa? tuli Jessi kuiskaamaan ja kiipesi päälleni istumaan. Nyökkäsin peläten, että hänen ilmeensä muuttuisi vihaiseksi tai loukkaantuneeksi, mutta hän nappasikin puhelimen kädestäni.
- Päänarttuko se siellä? Koska sä tulet katsomaan meidän vaatimatonta majaa? Haa, okei, tule sitten! Hän lopetti puhelun siihen ja heitti puhelimeni nojatuoliin ilman isompia seremonioita.
- Toivottavasti sulle ei enää ollu mitään kamalan tärkeää sanottavaa sille, hän sitten sanoi muka huolestuneena.
- Ei, kaikki oli kyllä jo sanottu, sanoin.
- No luulisi tossa ajassa ehtineen.
Jessi väitti olevansa ihan sinut nykyään sen asian kanssa, että Hanna valmensi Mustia ja minua, ja ehtiessään häntä ja Nikiäkin, ja välillä naiset tuntuivatkin tulevan ihan loistavasti toimeen. Kuitenkin lähes aina Jessin silmissä kävi pieni epäluuloinen välähdys, kun Hannasta tuli puhe. En tiedä, tiesikö hän siitä itse ollenkaan, mutta siellä se oli ja häipyi aina sekunninpuolikkaassa.

Sen ajan mitä Jessi ei ollut ollut tenttimässä tai lukenut tentteihin hän oli viettänyt uudessa paikassa. Lähinnä hän väitti lakaisseensa kattoja ja imuroineensa seiniä, mutta oli hän myös vetänyt uuden lakan hallin lattiaan ja käyttänyt jotain poppakonsteja keittiöön. Hän oli haalinut apuun milloin kenetkin, kenellä vaan oli aikaa ja halua, koulukavereitaan ja meidän kavereita.
- Me joudutaan pitämään hemmetinmoiset tupaantuliaiset kun kaikki talkootyöväki tahtoo tietysti tulla, hän mietti.
- Ihan niin kuin ne ei tulisi kaikki joka tapauksessa.

Iljakin oli kömpinyt jostain kolosta näin kevään tullen ja ilmestyi vain tontille eräänä päivänä.
- Mä tulin auttamaan, hän totesi.
- Mistä sä tänne tiesit tulla? Et ole vastannut puhelimeen viikkoihin, ihmettelin.
- Mulla oli puhelin kadoksissa. Mutta Riikka kertoi, että te ootte muuttamassa.
- Puhelin kadoksissa viikkoja?
- No niin se on ollut.
Asia ei näyttänyt Iljaa kummemmin vaivaavan, hän rupesi vaan tutkimaan ulkorakennuksiamme ja hihkui pian kuin pikkupoika lelukaupassa löytäessään ruohonleikkurin ja muutamia muita aarteita, joita emme kumpikaan varmuudella tunnistaneet. Ilja öljysi leikkurin, ajoi nurmikon ja alkoi sitten vasaroida tallista huonoimpia väliseiniä päreiksi, asettuen sitten pikkuhiljaa taloksi. Jessi sanoi löytäneensä hänet makuupussista keittiönnurkasta eräänä aamuna kun oli ajanut talolle jo aikaisin aamulla.
- Mä en halua että se muuttaa meille, ilmoitin.
- Herrajestas, tietenkään se ei muuta meille, mitä sä oikein kuvittelet? Jessi päivitteli, mutta hänen ilmeensä muuttui yhtäkkiä. – Oikeastaan…
- Ei.

Hommia olisi riittänyt vaikka miten, ja riittäisikin tietysti koko kesäksi ja tuleviksi vuosiksi. Kun kyseessä kerran oli ikuisuusprojekti olimme päättäneet, että riittäisi kun meillä olisi talossa keittiö, sauna ja makuutilat käytettävissä, tallissa kaksi karsinaa ja yksi kunnollinen tarha ennen muuttoa. Se ei tulisi tuottamaan hankaluuksia, sillä siinä vaiheessa kun Hanna lupasi tulla käymään oli talo jo suunnilleen muuttokunnossa. Yhden tarhoista olimme juuri käyneet lävitse ja todenneet, että se pitelisi kyllä Mustin ja Nikin. Kaikkiaan tarhat olivat aika hyviä, alun perin vahvoiksi tehtyjä, ja vaikka poikkilaudat olivatkin joissain vähän huteria olivat tolpat vahvaa puuta.

- Miltä mä näytän? Jessi kysyi kun saavuimme perille. Olimme lähteneet kahdella autolla, sillä olimme päättäneet ruveta tyhjentämään Alin aittaa ylimääräisistä huonekaluistamme. Minulla oli pakun perässä ruokapöytämme ja tuolit sekä läjä, joka oli kirjahylly, kunhan joku näyttäisi sille ruuvimeisseliä. Jessillä oli Danni ja Alissa ja Maru ja hän näytti huolestuneelta päästäessään niitä ulos. Huolestuneelta ja suloiselta.
- Mä ihmettelen, miksi sä viitsit meikata jos me aiotaan siivota talli tänään? Kohta sulla on posket mustina, kiusoittelin.
- Tää on vedenkestävää ripsiväriä, Jessi tuhahti ja suoristi paitaansa.
- Alensit näköjään noi söpöt farkut remonttifarkuiksi, jatkoin.
- Näähän on jo melkein puhki, hän vähätteli. Hannastahan se tietysti johtui.
- Sä oot söpö, vakuutin.

Jessi punastui aavistuksen verran ja päästi Marun takaluukusta. Koira oli jo ottanut tämänkin paikan omaksensa ja lähti pinkomaan kuin heikkopäinen tarkistaakseen kai, oliko joku toinen koira kehdannut käydä sen pihalla sitten viime käynnin. Kauas se ei kuitenkaan mennyt, sillä se ei halunnut päästää Dannia ja Alissaa silmistään. Tytöt olivat perustaneet oman tukikohtansa rapistuneeseen huvimajaan, jonka olin ajatellut repiä pois jossain vaiheessa. En jaksanut oikein uskoa, että meillä olisi aikaa istuskella huvimajassa, ja purkaminen olisi helpompaa kuin kunnostaminen. Sillä ei kuitenkaan ollut kiirettä, pitäköön lapset sitä kaikin mokomin leikkimökkinään.

Tyhjensimme ensimmäiseksi autot. Jessi kantoi kylmälaukun ensimmäiseksi sisään tyhjentäen sen sisällön jääkaappiin, ja minä seurasin pari pinnatuolia käsissäni. Ilja nukkui tosiaankin keittiönnurkassa, heräsi ja hieroi kasvojaan, kun astuimme sisään.
- Sä näytät ihan pultsarilta metroaseman nurkassa, tokaisin ja tipautin tuolit melkein hänen makuupussin peittämille jaloilleen. Hän haparoi silmälasinsa lattialta ja näytti hiukset pystyssä ihan Harry Potterilta.
- Kiitos, päivänsäde! kaveri huudahti. Salamana hän oli jaloillaan ja ennen kuin tajusin, hän oli tarttunut molemmin käsin korvistani ja painoi suunsa huulilleni. – Säkin olet ihana!
Jessi päästi ensin tukahdutetun tirskahduksen, mutta alkoi sitten nauraa tosissaan käsi suunsa edessä.
- Pukeudu, ja kai sulla on hammasharja? kysyin ja pyyhkäisin suutani. – Meille tulee tänään naisvieraita tänne.
- Ai, kuka? Ilja kysyi kiinnostuneena ja kiskoi boksereitaan paremmin ylös.
- Hanna.
- Okei, sitten mä menen, hän lupasi ja käveli ohitsemme kohti vessaa.
- Ilja on ihana, sanoi Jessi puoliääneen ja alkoi ladata kahvinkeitintä. Se oli ollut melkein ensimmäinen asia, mikä tänne oli tuotu.
- Ilja on omituinen, sanoin minä ja menin hakemaan seuraavia tuoleja.

Siinä vaiheessa, kun Hanna soitti melko läheltä tarkistaakseen viimeisen reitin, olimme jo pesemässä tallia. Olin vuokrannut painepesurin ja puolet seinistä oli jo hoideltu, eikä lopuissakaan kauan enää menisi. Sitten pitäisi vain paikata karsinoiden väliseinät ja varmaankin maalata vähän, ja sekin olisi asuttavassa kunnossa. Vilkaisin Jessiä, kun pistin puhelimen takaisin taskuuni. Hän ei enää ollut siisti ja näpsäkkä kuten aamulla, kun oli pohtinut olemustaan, vaan tukka pörrötti ja hänen vaatteissaan oli märkiä, pölynharmaita laikkuja. Menin kiskaisemaan häntä poninhännästä.
- Hanna on tulossa.
- Tulkoon, hän sanoi rauhallisesti ja ruiskutti vettä kattoon niin, että meidän molempien päälle satoi.
- Mä menen laittamaan uutta kahvia.

En kuitenkaan ehtinyt. Hanna ajoi jo pihaan maasturillaan, ja Maru juoksi suorastaan pelottavasti räyhäten katsomaan kuka tuli. Hanna ei sentään ajanut sen päälle, mutta menin nappaamaan koiraa kaulapannasta, jotta hän pääsisi autosta ulos.
- Mikä @!#$ kerberos toi on?
- Tää on Maru, Jessi sai sen Nikin kasvattajilta, kerroin ja yritin rauhoitella koiraa. Se hiljenikin, ja kun Hanna oli epäröivästi ojentanut sille kätensä ja silittänyt sen päätä, uskalsin päästää irti. Koira totesi, että tilanne on ok ja juoksi muutaman askeleen takaisin huvimajan suuntaan, ajatteli sitten ehkä jotain pienessä mielessään ja pysähtyi kuitenkin katsomaan Hannaa.
- Mene vaan, annoin luvan, ja se jatkoi matkaansa.

- Täähän ei näytä ollenkaan pahalta, Hanna sanoi katsellen aurinkolasiensa takaa ympärilleen. – Talo kyllä kaipaa uutta maalia, mutta ainakin siinä on tilaa teidän suurperheelle.
- Se saa ihan rauhassa kaivata uutta maalia ainakin ensi kesään. Täällä on monta, monta asiaa listalla ennen sitä. Tää on ollut tyhjillään puoli talvea, ja talli vielä pidempään.
- Ei kai ne ole päässeet homehtumaan?
- Ei, molemmat tarkistettiin ennen kuin me tehtiin kaupat.
- No näytä nyt kaikki.

Aloitimme tallista, missä Ilja ja Jessi olivat äityneet vesisotaan, ylivoimainen etu oli Jessillä, joka hallitsi painepesuria. Karjaisin, ja he jähmettyivät paikoilleen molemmat.
- Joko sä nyt olet täällä? Jessi ihmetteli ja pisti suuttimen pois. – Katso meidän tallia.
Hanna katsoi. Katsoi tarkasti, kulki märkää käytävää perälle asti, kurkisti varustehuoneeseen, joka oli tietysti tyhjillään, ja palasi takaisin.
- Koska aiotte saada tän täyteen? hän vain kysyi. Bokseja oli yksitoista, ja olin itsekin laskeskellut samaa.
- Tuskin tällä vuosikymmenellä, vastasin.
- Hullua pitää tämmösiä tiloja tyhjillään. Ellette aio hommata enempää omia, ottakaa pari täysihoitolaista.
- Ei me haluta vieraita ihmisiä pörräämään meidän pihaan, sanoi Jessi.
- No muutama ratsutettava sitten.
- Ja kuka niitä ratsuttaisi? kysyi Jessi epäilevästi. – Me ollaan töissä, hyvä että riittää aikaa ratsastaa omamme.

Hanna ei sanonut siihen enempää. Näytin asiallisen pesupaikan, avoimen katoksen tallin toisessa päädyssä, johon saattoi säilöä heinää tai turvetta, ja sitten marssimme katsomaan tarhoja ja laidunalaa, joka oli jo kylvetty. Jessi sen oli hoidellut ennen kuin minä olin edes ehtinyt miettiä miten toimia. Hän oli ”sattunut tapaamaan” uuden naapurimme, tai josta tulisi naapurimme kunhan muuttaisimme. En tiennyt, olivatko he todellakin tavanneet maatalouskaupassa vai oliko Jessi vaan ajanut pihaan ja kysynyt – kun hän ei kerran kertonut tarkemmin en viitsinyt kysellä. Pääasia oli, että meillä oli nyt melkein silmänkantamattomiin orastavaa laidunta ja olimme köyhtyneet vain muutaman setelin. Lisää tietysti menisi ennen kuin saisimme sinne sähkölangat niin, että voisimme pistää hevoset vihreälle, mutta kestäisihän tuo aikansa ennen kuin nurmi edes kasvaisi tarpeeksi.

- Ruvetaan puhumaan, Hanna sanoi sitten. Ja niin me rupesimme. Nappasimme Dannin ja Alissan mukaan huvimajan vierestä ja menimme sisään. Maru seurasi häntäänsä heilutellen. Kaikki eivät mahtuneet keittiön pöydän ääreen, mutta istutimme siihen Hannan ja lapset. Ilja otti kysymättä neljännen tuolin ja alkoi ahtaa suuhunsa voileipiä sitä mukaa kun Jessi sai niitä voideltua ja päällystettyä.

Hannalla oli hyviä ideoita ja Risto oli ollut ihan samaa mieltä siitä, että meidän kannattaisi perustaa jonkinlainen firma, jonka piikkiin laittaa hevosbisnekset.
- Laittakaa siihen toimialaksi kaikki mahdollinen mitä voitte kuvitella. Hevosten ja tarvikkeiden maahantuonti, kasvatus, tallipaikkojen vuokraus, valmennus, ratsastuskoulutoiminta, lannan myynti… Hanna neuvoi.
- Eihän me nyt ruveta pitämään ratsastuskoulua! Jessi kirahti. – Eikä tosiaan ruveta tarvikemyyjiksi eikä ottamaan vuokralaisia.
- Ei se mitään. Jossain vaiheessa voitte muuttaa mielenne ja niitä on pirullista muuttaa jälkikäteen. Eikä sitä haittaakaan ole, vai mitä? Mä voin tulla osakkaaksi.

Jessi ja minä katsoimme Hannaa epäilevästi. Nainen hymyili suloisesti ja nakersi voileivän reunaa.
- Miksi sä haluaisit pistää näppisi meidän elämään? Jessi kysyi suoraan.
- Hyvän hyvyyttäni, Hanna sanoi. – Vaikka kaksi prosenttia. Tai vaikka yksikin.
- Ja mitä sä siitä hyötyisit, tai me? kysyin minä.
- No esimerkiksi mä voisin tuoda hevoset omaan talliin silloin kun me tullaan pitkiin kisoihin tänne pääkaupunkiseudulle.
- Ymmärrettävää, myönsin. – Sitten meillä kai pitäisi olla majotustoimintakin mukana, ettei sun henkilökuntasi tarvitse nukkua hevosautossa.
- Juu, miksei, Hanna myönsi. – Sitten voitte pitää ratsastusleirejäkin joskus, jos haluatte.

- Mitäs sä sitten sijotat? Prosentin osakepääomasta? Jessi halusi tietää.
- Vaikka. Tai sitten mä voisin sijottaa vaikka yhden hevosen. Hanna katseli haaveellisen näköisenä ulos ikkunasta.
- Minkä hevosen? kysyin epäluuloisena. En ihan pysynyt mukana nyt.
- Mihin me tarvittais ylimääräinen hevonen? Jessi halusi tietää.
- No varsomaan, vai mitä? Hanna kysyi. – Ettekös te halunneet ruveta kasvattajiksi?
- Sä antaisit meille tänne jonkun tamman?
- Niin mä ajattelin.
- Minkä? toistin.
- Me ajateltiin papan kassa, että Katrina pitää panna kohta pois. Se ei pärjää enää laumassa. Täällä se voisi pyöräyttää vielä pari varsaa, tai vaikka puoli tusinaa.

- Miten niin ei pärjää? Jessi kysyi. Hyvä, että kysyi, minä en saanut sanaa suustani.
- Se sen jalka. Muut dissaa sitä, se on semmonen pahnanpohjimmainen, heikoin lenkki. Kai ne pelkää, että se houkuttelee susia lauman kimppuun kun se välillä ontuu.
- Miksei sitä ole lopetettu jos se ontuu? Jessi tiukkasi. Hanna katsoi häntä tiukasti takaisin.
- Älä nyt katso mua kuin eläinrääkkääjää. Ei se kaiken aikaa onnu ja kyllä eläinlääkäri tarkastaa sen säännöllisesti. Olisi se sanonut, ellei siitä olisi eläjäksi. Mitään käyttöä se ei vaan kestä.
- Sehän ei ole vielä kauhean vanha, viidentoistako? muistelin.
- Niin, viidentoista.

- Tää tulee nyt vähän äkkiä, pitää miettiä, päätin.
- Höpsis, sanoi Jessi. – Totta kai me otetaan se.
- Ei tolla tavalla sanota neuvottelupöydässä kun vihollinen kuuntelee, ähkäisin.
- Mistä me muka saataisiin muuten tarpeeksi tasokas tamma Mustille? Ei meillä ole vuosikausiin varaa ostaa omaa. Kuka omistaisi varsat? Jessi kääntyi kysymään Hannalta.
- Meidän firma tietysti. Paitsi tätä mikä nyt on tulossa, se on tietysti papan.
- Kenestä se nyt varsoo, Wotistako?
- Ei kun me laitettiin se Doxylla vaihteeksi. Sen pitäisi varsoa vielä tässä kuussa.
- Miten niin pientä voi kuljettaa? Jessi kysyi asiallisesti.
- Samalla lailla kuin isompiakin. Koska te muutatte?
- Jossain vaiheessa kesäkuuta.

Minusta tuntui vähän siltä, että ylitseni käveltiin, kun nuo kaksi alkoivat suunnitella Katrinan muuttoa. Emmehän kai vielä olleet edes luvanneet ottaa Hannaa mukaan. Minulla oli omat epäilykseni siitäkin asiasta, joskin koko tarjous kuulosti tavallaan houkuttelevalta. Halusin kuitenkin miettiä sitä rauhassa, kuvitella ainakin, että minulla oli jotain sananvaltaa.
- Mennään katsomaan se seuraava tarha sillä aikaa kun talli kuivuu, ehdotin Iljalle ja autoin Dannin ja Alissan alas. Jääkööt Jessi ja Hanna punomaan juoniaan.

Lähettäjä: Aivokana 
Päivämäärä:   22.7.09 23:14:17

Sennnu muuten, mun on pitäny tätäki kysyä jo joskus mutta en oo sitten koskaan tuolta vanhoista töpöistä jaksanu raahautua kysymään että minkä ikäsenä oot näitä kirjottanu? =)

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   22.7.09 23:26:46

Aivina-hyvä, kyllä mä olin ihan täysikänen jo 3 vuotta sitten, kun alotin :)
-----------
3.

Viikonloppuna meillä oli kiirettä. Jessi ja Niki olivat menossa maastoestekurssille Hämeenlinnan lähelle ja Musti estekisoihin. Se tiesi tiettyjä kuljetusongelmia lauantaina kun toisen hevosen piti päästä etelään ja toisen pohjoiseen, mutta Ville tuli onneksi taas kerran apuun, tuoden tällä kertaa itsensä lisäksi traikkunsa. Jessi otti mukaan naapurin Siirin ja lähti melkein jännityksestä täristen. Hän sanoi, että luojan kiitos tilalla oli mennyt kaikki vapaa-aika koko viikon, tai hän olisi jo ripuloinut itsensä tiputukseen.
- Miks ihmeessä, sähän olet koko kevään odottanut tätä viikonloppua? ihmettelin.
- Totta kai olen, ja mä olen ihan innoissani, mutta vähän mua hirvittää että miten meillä menee… mutta onnea teille kumminkin!

- Kiitos, sanoin ja ajatukseni lennähtivät takaisin omaan hevoseeni. Kimi hyppäisi sillä tänään metrin luokassa, ja jos se menisi hyvin, kokeilisimme parin viikon kuluttua ehkä metrikymppiäkin. Korkeus ei tuottaisi Mustille hankaluuksia, se oli iso hevonen ja ylitti helpostikin metrin. Kysymys olikin siitä, miten se muuten onnistuisi radalla, pitämään tempoa ja osuttamaan askeleitaan. Kimi oli sanonut, ettei se mikään luonnonlahjakkuus ollut esteillä, mutta että kyllä siitä kovalla harjoituksella kelvollisen estetykinkin saisi. Siihen minä en kuitenkaan tähdännyt. Pari kelvollista tulosta saisi riittää sen meriittilistaan ja sitten keskittyisimme kouluratsastukseen.

En silti voinut olla vähän huolehtimatta Jessin puolesta kun kävin viemässä tytöt päiväkotiin ja aloin valmistella Mustia lähtöön Villeä odotellessani. Niki oli välillä ihan pitelemätön, mutta ehkä se sentään kunnioittaisi maastoesteitä? Ja ainakin paikalla oli pätevä valmentaja. Kai hän osaisi neuvoa Jessille miten pitää elukka käsissä?
- Kaipa se oppii kun kerran menee kuperkeikan jollain tukkiesteellä, Ville sanoi huolettomasti, kun olimme lastanneet hevosen ja murehdin matkalla ääneen.
- Ei mua huvita ollenkaan ajatus, että ne menisi nurin, tokaisin.
- Eikö kaikki kenttäratsastajat kaatuile ja tippuile koko ajan? Onko Jessillä henkivakuutus? Mä en ymmärrä miten sä päästit sitä.
- Ei se mun päästettävissäni ole, kyllä se menee jos on mennäkseen.

Tapasimme Kimin kisapaikalla. Oona tulisi vähän myöhemmin ja toisi tullessaan hänen Bronskinsa ja oman uuden virolaistammansa, he hyppäisivät isompia luokkia ja harmittelin, etten voinut jäädä katsomaan. Oonan Gawd Daymnia en ollut nähnyt ratsastettuna vielä, muutoin se vaikutti tavalliselta, täysipäiseltä hevoselta. Jessi kuitenkin vannoi, että se oli hullu ja Kimi oli lievemmin sanakääntein sanonut jotain samantapaista käydessään meillä ratsastamassa Mustilla.

Hevoseni riekkui ja uhosi tavanomaiseen tapaan ensimmäisen minuutin, kun sain sen trailerista ulos. Onneksi ei sen pidempään. Minä ratsastin sillä pienen lenkin sillä aikaa kun Kimi kävi kävelemässä radan, sitten hän otti sen haltuunsa ja Ville ja minä saatoimme siirtyä katsomoon. Metrin luokassa oli vielä aika lailla lähtöjä, joskin näin alkukaudesta helpommat luokat olivat ne, joihin oli tunkua. Metrikympissä ja metrikahdessakympissä ei ollut osallistujia nimeksikään ja totesin, että en kyllä ehtisi viedä Mustia kotiin ja palata sen jälkeen takaisin, vaikka kuinka olisin halunnut nähdä Oonan tamman tositoimissa.
- Hullua istua katsomossa kun oma hevonen on menossa radalle, jupisin Villelle.
- Mä en ymmärrä miksi sitten istut, hän sanoi. – Mutta en mä ymmärrä sitäkään, miksi sä haluat sen menevän esteitä.
- Haluanpahan vaan, sanoin. Tiesin jo kokemuksesta, että Villen päähän ei helpolla saanut ujutettua uusia ajatuksia. Hänen käsityksensä kouluratsuista oli, että ne ulkoilivat suojien kanssa jotteivät kolhineet jalkojaan ja ettei niitä sopinut viedä maastoon tai antaa niiden hypätä esteitä. Hän oli hyvää vauhtia tekemässä omasta nuoresta tammastaan neuroottista, mutta kun minulla ei ollut tieteellistä näyttöä oli ihan turha neuvoa.

Tämä oli ihan tavallinen, avoin luokka ja katselin taitavia suorituksia odotellessani, että tulisi Mustin ja Kimin vuoro. Jos kanssakilpailijatkin olisivat olleet yhtä nuoria sillä olisi ollut paremmat mahdollisuudet, nyt se saisi sijoituksen vain hyvällä onnella. Radalla oli yksi melko kinkkinen suhteutettu kaarre, minkä jälkeen oli kaksoiseste. Se vaati jo taitoa ja rutiinia ja nähtäväksi jäisi riittäisikö se, että Kimillä oli niitä.

Ville ähkäisi kun Musti tuli radalle.
- Se näyttää ihan… estehevoselta.
- No tässä tilanteessa se on hyvä, sanoin minä. Kimi oli tosiaan saanut Mustin heräämään verkassa. Sen pää oli pystyssä ja se oli rynnistämässä eteenpäin kirahvin näköisenä, mutta Kimi laukkasi sillä pari ympyrää ennen kuin tervehti tuomareita ja se laskeutui kai Villenkin mielestä hyväksyttävämpään asentoon. Ensimmäistä estettä lähestyessään se kuitenkin taas nosti päänsä ja ylitti puomit mahtavalla loikalla. Se eteni enemmänkin innolla kuin taidolla ja kun se lähestyi sitä pahaa kaarretta aloin pidättää hengitystäni. Kimikin selvästi tiesi, että edessä oli radan pahin paikka ja pidätti hevosta, joka olisi mieluummin loikkinut holtittomasti, niin, että se aukoi suutaan. Jotenkin se kuitenkin onnistui olemana sekoamatta askelissaan ja selvitti kaksoisesteenkin, vaikka väli jäikin aika lyhyeksi.
- Noin, sanoin puoliääneen ja näin, että Ville vilkaisi minua sivusilmällä. – Kimi pelasti ton välin, sanoin hänelle ääneen.

Musti jatkoi matkaansa korvat hyväntuulisesti etuviistoon sojottaen ja välillä selkeästi protestoiden kun Kimi halusi hallita vauhtia. He jatkoivat uusintaan ja vasta sen viimeistä estettä se potkaisi, sillä se lähti tekemään laakeaa, matalaa hyppyä, joka kantoi monta metriä esteen takapuolelle. Ei se tipahtanut silti, ja yllättyneenä siitä, että nyt se sai mennä, se painoi korvansa vasten niskaa ja kiihdytti yli maalilinjan niin, että minua jo pelotti että saisiko Kimi sen kiinni ennen kentän aitaa. Sai kuitenkin, he päättivät suorituksensa taas isoon ja askel askeleelta hallitummaksi muuttuvaan laukkaympyrään.
- Tää on jotenkin niin brutaali laji, totesi Ville.
- On tässä puolensa. Ainakin hevosilla on kivaa.

Ville ei vastannut siihen, puisti vaan päätään. Nousimme puupenkeiltä ja lähdimme etsimään Kimiä. Matkalla kävin lukemassa tuloslistaa nähdäkseni, miten monta puhdasta rataa siellä oli. Kolme oli ehditty merkata, mutta ratsukko ennen Mustia ja Kimiä oli myös onnistunut nollilla, eikä sen tulosta vielä ollut.
- Hieno, fiksu poika, kehuin hevostani, kun kävelin sitä vastaan. Se puuskutti hiukan ja tuntui hikiseltä.
- Paljon, paljon lisää treeniä. Kimi sanoi kuulostaen itsekin hengästyneeltä.
- En mä tiedä – enhän mä aio siitä esteratsua, sanoin epäröiden.
- No en mä sitten viitsi kuluttaa siihen aikaani, Kimi totesi.
- Entäs se metrikymppi, mistä puhuttiin? Kahden viikon päästä?
- Okei, se vielä, jos sä hyppäät sillä nää pari viikkoa. Mä voin tulla pari kertaa käymään, mutta se tarvii enemmän kuin mitä mä ehdin.

Lupasin ja sitten Kimi lähti ravailemaan. Luokkaa oli vielä vähän jäljellä ja oli vielä mahdotonta sanoa varmasti, sijoittuisivatko he. Odottelimme aikamme, viimeiset ratsukot, tuloslistan lähellä ja sitten laskin että ei heidän aikansa ihan riittänyt. Ihan hyvä tuplanolla, muttei tarpeeksi hyvä ruseteille. Kimi näytti vähän pettyneeltä, mutta minulle riitti tämäkin suoritus. Musti oli sijoittunut ihan ansionsa mukaan ja enempi olisi ollut lottovoitto.
- Kiitos, kaveri, sanoin Kimille ja otin ohjat, hän nyökkäsi lyhyesti ja lähti etsimään Oonaa ja omaa hevostaan.
- Mennään, ehdotti Ville ja lastasimme hevosen.

Jessi ei ollut vielä palannut, kun olin saanut Mustin tarhaan ja Ville oli lähtenyt. Kävin kaupassa, hain tytöt hoidosta ja laitoin vähän ruokaa uuniin. Lapset olivat saaneet päivällisen päiväkodissa, mutta minulla oli nälkä ja varmasti Jessilläkin, kun hän joskus kotiutuisi. En osannut vähääkään arvioida kauanko hänellä menisi. Matka oli pidempi ja valmennusten aikataulut nyt menivät aina vähän miten sattui. Soitin odotellessani Ristolle, joka lupasi laittaa sähköpostiini luonnoksensa osakeyhtiömme perustamiseksi. Vilkaisin lapsia, jotka kaivelivat keittiön kaapista muroja itselleen ja Marulle ja päätin hoitaa toisenkin asian, joka odotti hoitamista. Se sopi tehdä nyt, kun Jessi ei ollut kotona: soitin hänen äidilleen.

Kaisa kuulosti hämmästyneeltä tajutessaan, kuka soitti, kuin hän olisi unohtanut koko perheemme olemassaolon.
- Mä vaan ajattelin ilmottaa sulle, että me muutetaan, sanoin.
- Minne?
- Tuusulaan, tässä kuukauden kuluessa.
- Annatko osoitteen jos mä lähetän vaikka joulukortin?

Kerroin sen ja huomautin sitten vähän purevasti, että ehkä synttärikortti Alissalle olisi asiallisempi.
- Mitä Alissalle kuuluu? nainen kysyi ja se kuulosti siltä, kuin hän olisi kysynyt vain koska oletti minun odottavan sitä.
- Hyvää, huokaisin. Ehkä oli hyväkin, ettei hän ollut kiinnostuneempi. Jessi olisi kiivennyt seinille, jos hän olisi yhtäkkiä alkanut soitella ja haluta tavata tytärtään ja ruveta taas osaksi, pieneksikään, meidän elämää. Se oli toisaalta jokseenkin ymmärrettävää, mutta oli Jessi ehkä vähän turhan jyrkkä minun mielestäni.

Halusin kysyä toisenkin asian, mikä ei liittynyt mitenkään Alissaan ja kiirehdin siihen, ennen kuin Kaisa ehtisi lopettaa puhelun.
- Muistatko sä sen teidän naapurin pojan kun asuit Stumpin luona? Joka kuoli. Jaakon.
- Muistan tietysti, Kaisa sanoi ja madalsi ääntään melkein kuiskaukseksi. Mietin, mahtoiko Matti olla kuuntelemassa, ettei hän halunnut siksi puhua ääneen entisestä elämästään ja harharetkestään.
- Tunsitko sä sen veljeä?
- Jollain lailla, pari kertaa tapasin. Miten niin?
- Satutko sä tietämään mitä sille kuuluu?
- Kai se on vankilassa, kuulin niin hiljaa kuiskattuna, että tuskin sain selvää.
- Mä luulin että se vapautui jo, joutuiko se takaisin? kysyin.
- Jotain semmosta, joo. Mun täytyy nyt… sano terveisiä. Ja niin hän katosi langalta.

En oikein tiennyt ollako tyytyväinen vai ei. Talvinen murto meille oli jättänyt inhottavan jäystävän tunteen mieleeni, ja se, että Jessi oli kuullut Jaakon kriminaaliveljen niihin aikoihin vapautuneen vankilasta ei ollut helpottanut sitä ollenkaan. Kun mitään muuta ei sitten ollut tapahtunut, olin hiljalleen hautautunut siihen uskoon, että ehkä kyseessä olikin ollut vain joku nurmijärveläisjengi. Nyt en taas tiennyt, jos pääepäiltyni olikin taas joutunut kiven sisään. Entä jos hän oli kaiken takana ja vapauduttuaan palaisi taas peräämme? Pitäisikö meidän varoittaa Alia, jos se jengi palaisikin tänne tajuamatta, että olimme muuttaneet? Pitäisikö minun hankkia haulikko – ja osaisinko ampua sillä?

Maru päästi uhkaavan äännähdyksen, kuin olisi seurannut ajatuksiani ja naurahdin ääneen. Olinpa ruvennut murhanhimoiseksi. Ehkei Suomessa sentään tarvinnut puolustaa kotiaan ampuma-asein, olihan meillä Marukin. En tiennyt olisiko siitä hyökkäämään jonkun kimppuun, mutta pelottavaa ääntä se ainakin osasi pitää.

Nousin katsomaan ikkunasta toivoen näkeväni hevospakumme, mutta se oli vain naapurin Juha. Kuvitteli varmaan taas, että Siiri oli jumittunut tänne ja tuli hakemaan. Nousin ja menin terassille.
- Ei ne ole tulleet vielä sieltä.
- No ei näy autoa niin, Juha sanoi ja nojasi omansa oveen.
- Tuu odottamaan. Ei ne voi viipyä enää paljon kauempaa.
- Musta tuntuu, että kaikki reissut, missä on hevosia mukana kestää aina hirveän kauan, mies huokaisi.
- Niin kestääkin.

Istuimme katsomaan telkkarista uutisia ja juttelimme hiljakseen niitä näitä ja vilkuilimme kelloa.
- Mä soitan niille, päätin lopulta. – Ne on ollu reissussa jo ihan hirveän kauan.
Siiri vastasi Jessin puhelimeen ja sanoi, että he olivat jo melkein kotona. Huokaisin helpotuksesta. Olisihan jotain voinut sattua – vaikka jos Jessi olisi tipahtanut eikä olisi esimerkiksi pystynyt ajamaan kotiin, kai hän tai joku olisi soittanut minulle?
- Ne on ihan kohta täällä, sanoin.
- Hyvä, Juha sanoi ja huokaisi hänkin. – Siirille on kova pala kun te muutatte.
- No tuleehan tänne hevosia meidän jälkeenkin. Ei Ali raaski pitää tallia tyhjillään ja onhan sillä se omakin hevonen, kai se sen ottaa kotiin kun palaa.
- Se on kuitenkin ihan eri asia. Se on ihan eri sukupolvea.

Hiljenimme taas hetkeksi. Saatoin uskoa kyllä, että Siirille tulisi meitä ikävä, niin paljon aikaa hän oli meillä viettänyt. Epäilin, että Juhallekin tulisi. Olinhan nähnyt, miten hän joskus Jessiä vilkuili, kun luuli, etten minä huomannut. Omituista kyllä, minusta se oli vain huvittavaa ja hiveli ylpeyttäni. Kaverilla oli hyvä maku. Ehkä olisin ollut herkkänahkaisempi, jos Jessi olisi käyttäytynyt omituisesti hänkin, mutta aluksi oli tuntunut siltä, ettei hän sietänyt koko miestä.
- Tuskin mekään saadaan yhtä kivoja naapureita siellä, arvelin. – Ja Siirihän voi tietysti tulla meille käymään kesällä. Ja tekin.
- Ei me paljon taideta ehtiä vierailuille. Vihanneksia pitää hoidella melkein yhtä säännöllisesti kuin hevosia, ja Saara on muutenkin semmonen kotikissa, Juha sanoi kuivakkaasti.
- Pakko teidän on ainakin tupaantuliaisiin ehtiä.

Maru äännähti taas ja nyt arvasin sen ilmoittavan asiasta.
- Danni ja Alissa, mennään auttamaan Niki talliin, sanoin tytöille ja nousin sohvasta. Muistaessani sammutin uunin. Olin unohtanut sen Juhan tullessa ja nyt sieltä leijui jo vähän kitkerä haju. Saattaisi olla, että joutuisimme sittenkin syömään iltapalaksi vain voileipiä.

Autoin tytöille takit päälle ja saappaat jalkoihin ja painuimme pihalle koko porukka. Jessi peruutti parhaillaan pakua tallin kulmalle ja sammutti sen siihen. Musti, jonka olin pistänyt vielä tarhaan, käveli edestakaisin aidanviertä ja kyseli kovaan ääneen, että kuka tuli. Niki vastasi autosta.
- Jessi tipahti, juorusi Siiri samalla hetkellä kun sai ovensa auki ja hyppäsi ulos.
- Näköjään, totesin. Jessikin oli tullut ulos ja oli kurassa suunnilleen niskaa myöten. Hän ontui hiukan, mutta näytti erittäin tyytyväiseltä. Hyvä niin. Yleensä, kun Jessi kolautteli itseään hän teki sen kunnolla, sairaslomaan tai kipsiin asti. Nyt hän oli ainakin yhtenä kappaleena eikä näyttänyt erityisen vammautuneelta.
- Me oltiin ihan @!#$ hyviä, hän ilmoitti tyytyväisenä ensi sanoikseen.
- Siltä näyttää, myönsin ja katsoin häntä päästä varpaisiin.
- Toisella kertaa se meni sen esteen, ja kolmannella ja neljännellä, Jessi naurahti. – Ensin piti vaan ihmetellä vähän.

Maru loikki riemuissaan Jessin ympärillä ja sitten Siirinkin. Minä varmistin, että tytöt olivat Juhan kanssa vähän kauempana ja menin avaamaan auton takasillan. Niki katsoi odottavasti taaksepäin. Se näytti olevan valmis yöpuulle. Fleeceloimi oli kerännyt kaiken hien ja sen karva oli kuiva, jalkoihin käärityt kylmäkääreet hölskyivät jo vetelän lämpiminä.
- Mä kuolen nälkään, Jessi huokasi kun hevonen oli tallissa ja olin hakenut Mustinkin sisään. – Ja mä taidan jättää kyllä auton siivoamisen aamuun.
- Mene suihkuun, et saa ruokaa ton näkösenä, sanoin ankarasti ja lupasin hoitaa hevoset ja auton sillä aikaa. Siiri tuli avukseni välittämättä vähääkään odottavasta isästään, kärräsi heiniä ja mittasi kauroja ja kertoi millaisia esteitä Jessi ja Niki olivat joutuneet hyppäämään. Hän sai tukit kuulostamaan pelottavilta, vaikka tiesin, etteivät ne voineet olla kovin kamalia. Tämä oli ollut helppo ryhmä, aloittelijoille.
- Käyttäytyikö Niki kunnolla? kysyin.
- Ensin se vähän riehui mutta ei se katellut kuin sitä yhtä estettä, joka oli vanha vene. Sinne Jessi tipahtikin.
- Veneeseen?
- Sen toiselle puolelle, onneksi.
Saatoin jo kuvitella, miten Jessi alkaisi rakentaa maastoesterataa vanhoista puutarhahuonekaluista ja muusta omituisesta uudelle tontillemme.

Kun lukitsin tallin ja ajoin pakun paikoilleen talonpäätyyn, sai Juha Siirin vakuutettua sitä, että heidän oli aika lähteä kotiin. Minä kutsuin Dannin ja Alissan ja Marun mukaani ja lähdin paimentamaan niitä sisään.
- Mitä te teette huomenna? kysyi Siiri toiveikkaana.
- Muutetaan vähän huonekaluja, maalataan kai vähän – semmosta, sanoin. – Haluaisitko sä lähteä mukaan sinne?
Siiri vilkaisi nopeasti isäänsä, näin että hän halusi.
- Me lähdetään varmaan tossa yhdeksän aikaan viimeistään, tule tänne siksi, jos aiot mukaan, sanoin.

Jessi oli kylpytakki päällä ja tukka märkänä keittiössä syömässä pahoin ruskettunutta makaronilaatikkoa.
- Se oli vähän liian kauan uunissa, pahoittelin.
- Ei mitään väliä, se on ruokaa, hän sanoi suu täynnä ja alkoi kertoa yksityiskohtaisesti, millaisia esteitä he olivat hypänneet. Vasta, kun oli aika lähteä viemään lapset nukkumaan hän muisti kysyä, miten Mustilla oli mennyt.

 

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   23.7.09 02:04:56

Aamupala
-------------
4.

Viimeiset viikot toukokuusta menivät nopeasti. Minä olin onnistunut vaihtamaan osan kesälomasta kesäkuulle, oletetun muuttopäivän ympärille, vaikkemme tarkkaa päivää vielä tienneetkään. Ali ei vielä ollut ihan varma, minä päivänä hän karistaisi Tanskan pölyt jaloistaan, emmekä halunneet jättää taloa ihan tyhjäksi kovin moneksi päiväksi. Jessi oli kuluttanut kaikki vapaapäivänsä, joita tenteiltä ja lukemiselta jäi, uudessa paikassa ja se alkoi olla valmistakin valmiimpi meidän saapua. Ilja piti edelleen siellä majaa ja mietin, missä vaiheessa alkaisin kovistella häntä. Ei kai hän tosiaan kuvitellut asuvansa makuupussissa keittiönnurkassa edelleen, kun me muuttaisimme? Nyt hänestä oli kuitenkin oikeasti apua. Hän oli auttanut Jessiä langoittamaan laitumelle kaksi lohkoa, enempään en ollut viitsinyt hankkia tolppia enkä sähkölankaa. Emmehän missään nimessä tarvitsisi kahta palasta enempää tänä kesänä, vaikka Katrina ja sen varsakin tulisivat meille.

Olin vähän periaatteessa ollut vastahakoinen hyväksymään ajatusta siitä, että huolisimme Hannalta hevosen. Jessi oli kuitenkin puhunut minut aika äkkiä ympäri. Häneen vetosi tietenkin eniten se, että Hanna oli sanonut isänsä lopettavan Katrinan, ellei se pääsisi tänne, mutta kyllähän sekin painoi, että se oli hyvää sukua ja kantakirjattu.
- Mitäs jos Bossen miljoonavarsalle tapahtuu jotain sen täällä ollessa? kysyin syyttävästi. Se pelotti minua ehkä eniten.
- Kai me nyt osataan yksi varsa hoitaa, ollaanhan me selvitty Mustikastakin, Jessi sanoi huolettomasti.

Hannan lusikka yrityksessämme huoletti hiukan myös. Prosentti tai kaksi olemattomasta pääomasta ei ollut edes sen arvoinen, että sillä olisi saanut johtokunta, eli me kolme, päivällistä kunnon ravintolassa, eikä ollut oletettavissa, että siitä tulisikaan pitkään aikaan jos ikinä. Kyse oli siitä, että miten jakaisimme prosenttiosuudet. Jos kaikki olisi Jessin ja minun puoliksi, niin kuin olimme alun perin tietysti demokraattisesti ajatelleet, ja me molemmat antaisimme Hannalle prosentin tai puolikkaan, hän saisi ihan ennennäkemättömän vallan. Jos Jessi ja minä olisimme jyrkästi eri mieltä jostain asiasta, voisi Hanna periaatteessa ratkaista asiat ihan sen mukaan millä tuulella sattui olemaan. Riston mielestä asiaan oli vain yksi ratkaisu.
- Sun osuudeksi merkitään 51%, saatte sitten Jessin osuudesta jakaa jos haluatte jonkun kolmannen siihen sotkemaan asioita. Sun rahoilla ja tuloillahan tässä joka tapauksessa pelataan, ainakin toistaiseksi.

En uskonut Jessin suostuvan moiseen, mutta Riston painostuksesta kysyin lopulta varovaisesti. Yllätyksekseni Jessi vain nyökkäsi.
- Toi kuulostaa fiksulta. Enhän mä mitään panostakaan.
- Se sopii sulle? kysyin ällistyneenä.
- No kuule. Jos mä haluan sun pääsi kääntää jossain asiassa niin ei se tapahdu minkään pöytälaatikko-osakeyhtiön kokouksessa, hän nauroi.
- Me ei hommata likoille ponia, sanoin varovaisesti.
- Mutta kuule, miksei hommattaisi? Nythän meillä on omaa tilaa ja ne on jo isompia. Harmi että se Wicca meni jo, jos meille kerran kumminkin tulee tamma niin ei silläkään olisi enää väliä.
- Voi hitto, älä nyt ainakaan vielä ala mitään hommata. Katsotaan nyt ensin miten koko homma lähtee käyntiin, anelin.
- Eihän mulla nyt ole rahaa hommata mitään. Alotan työtkin vasta ensi viikolla. Jessi virnisti kuin peikonpoikanen, pahaenteisesti. En tiennyt, oliko hänellä jo poni tähtäimessä vai kiusasiko hän vain minua.

Yhdet kisat kävimme vielä vanhasta paikasta käsin, tai Musti Kimin kanssa ja Jessi ja Niki keskenänsä. Yltiöpäissään Jessi oli ilmoittanut Nikin metrin luokkaan, vaikka sitten koko matkan vääntelikin käsiään ja soimasi itseään hulluksi. Kevään ensimmäiset kisat ja hän oli aloittamassa hevosen huippukorkeudesta.
- Sulla oli ihan järkisyy siihen, meillä on tänään muutakin tekemistä kuin odottaa kisapaikalla, lohdutin. Minusta hänen ratkaisunsa ei ollut ihan pöllö muutenkaan. Minusta näytti, että kun esteisiin tuli korkeutta, Nikin pienissä aivoissa syttyi jokin pieni lamppu ja se rupesi vähän varovaisemmaksi.

Ei sieltäkään rusetteja tullut, mutta molempien suoritukset olivat ihan hyvät. Kimi sanoi Mustin olleen paljon fiksumpi kuin edelliskerralla, nyt se vain sattui kompuroimaan omiin jalkoihinsa kahden esteen välillä ja päätti sitten liukua istuallaan seuraavaan esteeseen sen sijaan, että olisi yrittänyt hypätä sen ja kenties telonut itsensä. Se oli kieltämättä fiksua. Niki tiputti pari puomia ja sai kahdeksan virhettä, mutta eipä se ollutkaan hypännyt kokonaista kisarataa sitten edellisvuoden. Sillä oli ollut vähän ihmettelemistä yleisössä, vaikkei se yleensä muuhun kiinnittänytkään huomiota kuin esteisiin, noihin ihaniin värikkäisiin keppeihin, joita se rakasti.

Sitten Ali ilmoitti lopulta tulopäivänsä, kesäkuun kymmenes, sunnuntai.
- Nyt se on sit siinä, Jessi huokaisi tuijottaen kalenteria. – Päivät on laskettu. Mua alkaa surettaa nyt.
- Sure pois. Lauantaina kai sitten muutetaan.
- Mä olisin halunnut pitää läksiäiset, Jessi sanoi haikeana.
- Kenelle? Miksi? Me kai pidetään kuitenkin tuparit uudessa paikassa? Sille muuten pitäisi keksiä nimi. Sille ja meidän firmalle.
- Black Horse Ranch, sanoi Jessi heti. – Meillähän on keräytymä mustia hevosia, voisiko se mikään muu olla? Katrinakin on musta, ja niin se sen varsakin.
- No ei kyllä mitään black horsea. Se kuulostaa kalsareilta, tai paremmassa tapauksessa joltain lännenratsastus- ja hevoskuiskaustilalta.
- Mitä vikaa hevoskuiskauksessa?
- Hmp, sanoin.

Muutettavaa ei enää ollut kovinkaan paljon, olimmehan ajaneet talojen väliä jo viikkokausia ja siirrelleet tavaroitamme. Ville tuli oman pakettiautonsa – ja Leksan - kanssa apuun, niin, että saimme pakattua kaikki hevosten tavarat omaan pakuumme että kuljetettua sänkymme Villen kyydissä. Ne olivat viimeiset. Siiri seistä törötti keskellä pihaa kuin ei olisi kyennyt liikkumaan ja näytti pidättelevän itkua.
- Tuu käymään meillä, Jessi sanoi ja halasi häntä, minusta näytti kuin hänkin olisi ollut lähellä itkua.
- Koska? Siiri nyyhkäisi.
- No ihan koska vaan. Viimeistään ensi viikonloppuna tuutte koko porukka kun meillä on tuparit. Ja sittenhän mä tarvitsen sua tietysti hoitajaksi kun me taas mennään kisoihin ja valmennuksiin…
- Tarviitko? Siiri kysyi näyttäen aavistuksen verran piristyneeltä.
- Tuskin meillä niin hyvää säkää on, että tuollakin olisi tommosia naapureita. Ihan itse saadaan pärjätä kaikkien elikoiden kanssa… nyt näin Jessin oikeasti pyyhkäisevän silmäkulmaansa.
- Aletaan mennä, keskeytin. Tuo saattaisi kestää vaikka iltaan asti, olisi kai armeliaampaa tehdä siitä loppu heti alkuunsa.
- Nähdään ensi viikonloppuna, lupasi Jessi ja halasi vielä Siiriä. Komensin Marun takakonttiin ja ripustin tallin avaimet niiden piilopaikkaan. Talon avaimet olivat satulahuoneen lääkekaapissa ja Alin sitikan avaimet sisällä keittiön pöydällä. Jos olimme jotain oleellista unohtaneet Ali kai soittaisi. Ei meillä loppujenlopuksi ollut edes pitkä matka pistäytyä, tuskin parikymmentä kilometriä.

Lähdimme jonossa kohden uutta kotia, ensin Jessi ja tytöt mersulla, sitten Ville perässä ja minä hevosten kanssa viimeisenä. Oli minullakin haikea olo, hiukan, mutta enemmän olin innoissani. Edessä olisi ensimmäinen yö oman katon alla. Minulla oli oma talo ja talli. Se, ettei niistä ollut vielä maksettu edes terassin alimpia rappusia ei haitannut.

Meillä oli yllättäen vastaanottokomitea odottamassa. Jessi ja Ville olivat päässeet ajamaan paljon lujempaa kuin minä tonnin kuormani kanssa, mutta heidän autojensa vieressä oli lisäksi Artsin auto ja Ilja toki oli jo kiskomassa pakettiautosta ensimmäistä lastensänkyä ulos. Ajoin heidän kaikkien ohi talon ympäri tallin luo ja taustapeilistä näin, miten Jessi ilmestyi jostain ja lähti kävelemään tallin suuntaan myös.
- Ilse ja iskä tuli, hän ilmoitti aika tarpeettomasti.
- Mä huomasin.

Talutimme hevoset suoraan vankimpaan tarhaan, ja jos ne olivat hämmentyneitä ne eivät näyttäneet sitä. Molemmat olivat jo niin tottuneita matkustamaan milloin mihinkin, että ne varmaan olettivat vain tulleensa taas kerran kisoihin ja pääsevänsä illalla kotiin. Ja jos nämä eivät olleetkaan kisat vaan eväsretki niin sitä parempi, ne totesivat huomatessaan puolikkaan paalin heinää tarhannurkassa vesisaavin vieressä. Se oli huolellisesti aseteltu siihen eilen hylätyn karsinanseinän päälle, jottei se tallautuisi mutaan ja kuraan, ja heinä oli kuormasta, joka oli keskiviikkona tuotu ja jota olimme hikipäässä järjestäneet tallinpäätyyn koko illan. Sen vieressä seisoi pressulla peitetty turvekuorma, jonka olimme päättäneet antaa jäädä niille sijoilleen. Se oli ehkä vähän liioitellen tilattu, mutta eipä tarvitsisi varmaan ainakaan vuoteen ostaa lisää.

Jessi ei näyttänyt enää ollenkaan haikealta vaan katseli tyytyväisenä ympärilleen.
- Jumalauta mies, tää on hienoa.
Myönsin olevani samaa mieltä ja kysyin: - Puretaanko auto saman tien?
- Kyllä sen ehtii. Mennään laittamaan tyttöjen huone valmiiksi, ja meidänkin, tietysti. Ilse on tuonut meille ruokaa.

Päivä meni oikeastaan kaikenlaisessa vähän aikaansaamattomassa mutta mukavassa tohinassa. Ilse oli jo käynyt täällä, mutta Jessin isä ei, ja hän halusi koluta joka paikan. Parhaiten hän olisi viihtynyt ullakolla ja kellarissa, mutta niihin emme olleet juuri itsekään vielä pistäneet nenäämme, paitsi kellarissa sijaitsevaan saunaan, joka oli siivottu kuntoon. Autotallia Ilja oli kolunnut jonkin verran, mutta se oli vielä niin täynnä romua, että saisimme sieltä helposti ainekset juhannuskokkoon moneksi kesäksi. Ullakko oli laaja rakentamaton tila, jonne ei vienyt edes kunnon portaita, ainoastaan jyrkät tikapuuntapaiset. Siellä oli pelkkää pölyä ja muodottomia ja risoja huonekaluja.
- Noi teidän pitää viedä pois ja polttaa, ne on paloturvallisuusriski, Artsi sanoi ja myöntelin kiltisti.
- Ja vähän isompina tytöt haluaa varmaan muuttaa tänne, hän jatkoi.
- Voi olla, sanoin ja katselin koko talon mittaista tilaa. Täällä mahtuisi pitämään vaikka tanssiaiset.

Nyt Danni ja Alissa eivät kuitenkaan tahtoneet mihinkään vaaleanpunaisesta huoneestaan. Niillä oli sielläkin tilaa vaikka kuinka, kun ainoat huonekalut olivat sängyt ja lipasto, jonka olimme löytäneet mistäpä muualtakaan kuin kirpputorilta, jotta saisimme niiden vaatteet johonkin. Kun tätä taloa oli rakennettu, eivät kiinteät kaapistot olleet tainneet olla vielä muodissa, josko semmoisia oli vielä keksittykään. Parissa muussa huoneessa oli oikea sisäänkäveltävä vaatehuone, ja keittiössä ikkunaseinällä viileä ruokakaappi. Se tosin oli varmaankin viileä vain talvisin.
- Isi, me nukutaan, ilmoitti Danni, ja totisesti molemmat makasivat pinkeinä keskellä sänkyjään, jotka olivat vierekkäin ikkunan alla. Leksa makasi Alissan jalkopäässä poikittain ja tyttö potki häntä kauemmas niin, että pikkupoika oli litistyä päätylautaan.
- Älkää nyt koko päivää nukkuko. Teidän pitää purkaa lelutkin vai jääkö ne noihin laatikoihin ikuisiksi ajoiksi? vastustelin ja osoitin isoja pahvilaatikoita, joissa nuorten neitien omaisuus oli. Tosin en tiennyt, olisiko kovinkaan fiksua usuttaa heitä purkamaan niitä. Eivätköhän ne löytyisi pitkin lattioita ihan tarpeeksi nopeasti käskemättäkin.
- Mä laitan ne, ilmoitti Karoliina ja ryhtyi hommiin. – Mihin ne laitetaan?
- Tänne, sano Jessi ja veti lasten sänkyjen alta esiin pyörillä liikkuvat vuodevaatelaatikot.

Ilse halusi nähdä tallin, sillä siellä hän ei ollut käynyt sen jälkeen kun se oli pesty ja korjattu. Hän auttoi meitä raahaamaan kaikki hevosten tavarat autosta satulahuoneeseen ja yhteen boksiin, josta olimme päättäneet tehdä rehuhuoneen. Ilja oli jopa maalannut siellä jonkin verran. Uudet laudat oli vedelty puunsuojalla ja metalliosat ja ikkunanpuitteet olivat vihreät.
- Eikö tää ole jumalainen? Jessi kysyi innoissaan. Ilse seisoi keskellä käytävää ja katseli ympärilleen.
- Kyllä tuntuu oudolta ajatella, että tää on teidän. Täähän on ihan kuin joku oikea talli.
- Tää on oikea talli, ja meillä on siitosorikin, ja tamma ja varsa ja ruuna, Jessi nauroi.
- Mikä tamma ja varsa? Ilse kysyi käännähtäen äkkinäisesti. Kas kas, Jessi oli jättänyt kertomatta jotain.

- Me saadaan tänne sijoitustamma. Sillä on nyt parin viikon vanha varsa, se tuodaan kunhan hyväksi näkevät, Jessi kertoi lyhyesti ja ytimekkäästi.
- Kukas sen ylläpidon maksaa?
- Me, myönsin minä. – Tai ei ehkä varsan, mutta se nyt ei kuluta oikeastaan mitään. Ja tamma me astutetaan Mustilla.
- Mitenkäs te sen meinaatte hoitaa? Luonnonmenetelmällä? Ilse kysyi.
- Ei kun täytyy käyttää Mustia oriasemalla ja sitten siementää. Hevosillakin on nykyään kaiken maailman sukupuolitauteja, selitin minä. Tässä kohden olin kiitollinen siitä, että Hanna oli mukana kuvioissa. Hän tiesi, miten nämä asiat hoituivat. Hän oli jopa antanut minulle lähimmän oriaseman numeron – mikä ei ollut ihan lähellä sekään – ja luvannut soittaa sinne varuilta etukäteen. Hän oli myöskin neuvonut soittamaan etukäteen uuden kuntamme kunnaneläinlääkärille ja kysymään, onnistuisiko tältä hevosen siemennys, vai pitäisikö pyytää joku asiantuntevampi.

Kauhean paljon uutta ja ihmeellistä tämä muutto kyllä tiesi, ajattelin ja ihmettelin, ettei se tuntunut mitenkään musertavalta. Päinvastoin, olin innoissani. Vaikka saattoihan se johtua siitäkin, että olin lomalla.

Ilse ja Artsi ja Karoliina viipyivät myöhään iltaan asti. Ilse komensi meidät ratsastamaan nyt, kun meillä oli kerrankin riittämiin lapsenhoitajia, ja satuloimme Jessin kanssa hevoset ja kiersimme pienen lenkin tiluksillamme. Meillä oli tilaa enemmän kuin Alin luona, joskin oli vähän vaikea hahmottaa, missä kohden rajamme meni laitumien takana, ja siellä oli muutenkin haasteellista ratsastaa kun molemmat hevoset olivat koko ajan turpa ojossa kohden vihreää. Ratsastuskentälle sitten päädyimme ja totesimme sen ainakin näin kesäkelillä kelvolliseksi. Sittenhän totuus vasta tulisi ilmi, kun tulisi ensimmäinen rankkasade ja näkisimme, jäikö siihen järvi, tai alkaisiko Niki taas aristaa jalkojaan kun se joutuisi menemään siinä.
- Meidän esteet jäi Alille, sanoi Jessi.
- Ei ne olleet meidän esteitä. Alin aineksista ne tehtiin.
- Puomit mä sain Juhalta ja ostettiin, ja kannattimet ostin sun luottokortilla, intti Jessi.
- No juttele niistä Alin kanssa. En mä usko, että se tarvitsee niitä, ainakaan kaikkia. Äkkiäkös ne lynttää pakuun ja ajaa tänne.

Jessi nyökkäsi ja nosti Nikillä laukan, sitten hän antoi sen painella hurjasti ympäri kenttää ja kiljui itse selässä kuin intiaani. Musti katsoi heidän menoaan epäilevän näköisenä kuin kuvitellen, että he juoksivat karkuun puumaa.
- Lopeta, sä villitset mun hevosen, huusin nauraen, kun Musti alkoi tanssia paikoillaan. Jessi vilkaisi meitä ja hidasti vähän.
- Etkö sä pysty pitelemään oriasi? Ja mä kun luulin että sinä se meistä guru olet.
- No hitto, sydämistyin ja annoin Mustin ottaa heidät muutamalla laukka-askeleella kiinni. Niki painoi korvansa luimuun ja otti pari pidempää askelta sekin, mutta Musti taisi mulkaista sitä ja se muisti, kuka oli paikan pomo.
- Mikset säkin menisi sillä parit kenttäkisat? Jessi kysyi hiukan huohottaen, kun olimme laukanneet vielä vähän aikaa.
- En mä halua hajottaa sitä. Enkä itseäni. Ja miten niin mäkin, sitäkö sä nyt suunnittelet?
- Totta kai, vaimoni totesi kuin asia olisi ollut itsestään selvä. Totta kai he lähtisivät kisaamaan kenttää käytyään kerran hyppäämässä maastoesteitä.

Päätimme jättää hevoset näin ensimmäisenä yönä sisään ja kun lopulta maleksimme tallista sisään onnellisina, kädet toistemme vyötäisillä, apujoukot olivat jo korjaamassa ruokapöytää puhtaaksi. Ilse tiskasi ja inhosta värähtäen tajusin, ettei täällä ollut astianpesukonetta. Semmoinen pitäisi saada, vihasin tiskaamista enemmän kuin mitään muuta.
- Teille ei jäänyt kauheesti, anteeksi, sanoi Ilja, joka oli juuri kaapimassa itselleen vielä yhtä annosta isosta lasagnevuoasta.
- Irti, komensi Jessi. – Me ollaan kuolemassa nälkään.

Ilja tipautti kauhan kädestään kuin se olisi polttanut ja totesin tyytyväisenä, että ruokaa oli ehkä juuri riittävästi meille.
- Koska sä menet kotiisi? kysyin häntä alta kulmieni vilkaisten.
- Kun te ette tarvitse mua enää, Ilja sanoi tyynesti ja teki itselleen voileivän. Hän oli näköjään siirtänyt makuupussinsa keittiöstä pois, enkä tiennyt minne, vai oliko se vaan pedattu pois näkyviltä kun Jessin perhe oli tullut.
- Jos sun on tarkotus odottaa että tää on täysin remontoitu niin sä olet täällä ensi vuosikymmenelläkin, mutisin.

Lähettäjä: tripi 
Päivämäärä:   23.7.09 14:00:50

Ihan parasta tää alku! Kauhia ku alko inhottaa Ilja. Nyt mä vasta ensimmäisen kerran huomasin että se ei ajattele kuin itseään :o

Mä nään melkein sieluni silmin kun Danni ja Alissa alkavat tutkia vanhaa varastoa, löytävät jotain ikivanhoja lehtileikkeitä ja alkavat mopoilla lähitienoilla selvittelemässä mysteeriä, jota ei vuosikymmeniä sitten koskaan ratkaistu. Muutaman kilometrin päässä olevan vanhan äijänkäppänän mailta löytyy autioitunut talo, ja huhhuh, kun äijä saa tietää että pikkulikat hyppivät hänen maillaan...

(En mä kaipaa DFH:ta ollenkaan.. enkä mä missään nimessä ole pelannut pleikkarilla kaikenmaailman DaVinci koodeja)

Huiii paljonko jäljellä vielä vanhoja raapustuksia?

Lähettäjä: Aivokana 
Päivämäärä:   23.7.09 14:17:50

Selvä. =) Ajattelinkin ettei kuulostaa ihan 15-16-vuotiaan tekstiltä :---D

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   23.7.09 16:51:20

Eijei, Tripi, sä olet ihan erehtynyt Iljasta! Sehän on _auttamassa_ :D
Tätä on jäljellä semmoset 900 sivua, vähän alle puolet. Ja toi kuulosta kyllä houkuttelevalta, mutta mä en taida osata kirjottaa DFH-tyyliin :D
-----------
5.

Iljasta oli kyllä kauheasti hyötyä, pakko se oli myöntää, kun tuli arki ja Jessi lähti töihin. Hän seikkaili talossamme kuin pikkupoika etsimässä aarteita ja hänellä näytti olevan kauhean kivaa, mutta samalla hän osoitti omistavansa kädentaitoja, joita en olisi kuvitellut häneltä löytyvän. Hevosistakin hän ymmärsi sen verran, että osasi taluttaa niitä ja Danni ja Alissa viihtyivät hänen kanssaan. Minä saatoin melkein keskittyä pyörittelemään peukaloitani ja leikkimään isäntää.

No, en minä sentään laiskotellut. Ajelin pari päivää toimittamassa kaiken maailman asioita. Kävimme tyttöjen kanssa katsomassa uutta päiväkotia ja minä tein elintärkeitä hankintoja, kuten sen astianpesukoneen. Sen saaminen toimintakuntoon veikin Iljalta ja minulta melkein kokonaisen päivän ja kaksi käyntiä rautakaupassa.
- Tommosen te tarviitte, Ilja sanoi toisella kertaa ja osoitti pientä puutarhatraktoria, joka kiilteli oven edessä. Hänen silmänsä loistivat kuin lapsella jouluna ja Danni ja Alissa kiljaisivat riemusta sen nähdessään.
- Jessi nauraisi ittensä kuoliaaksi jos mä tommosen ostaisin, tuhahdin.
- No eikä nauraisi. Ei ainakaan jos se on ensin itse ajanut nurmikon sillä teidän tuupattavalla – ja lapioinut lumet talvella.
- Niin… sanoin miettiväisesti. Itse asiassa Ilja oli ihan oikeassa. Totta kai me tarvitsimme traktorin. – Ei nyt kuitenkaan osteta tällä kertaa kun niitä liittimiä.

Ja sitten Katrina tuli varsansa kanssa. Bosse ajoi pihaan eräänä aamuna ihan hävyttömän varhain, oli tullut yölaivalla ja lähtenyt siitä suoraan meille. En ollut vielä ehtinyt edes omia hevosiamme viedä ulos ja Jessikin oli vasta hetki sitten lähtenyt ajamaan töihin. Bossen suunnattoman kuormurin jyrinä sai Marun ihan villiksi ja pistin sen kiinni juoksulankaan, missä se jatkoi haukkumista kunnes Bosse sammutti moottorin ja hyppäsi autosta. En viitsinyt kuitenkaan päästää koiraa irti, pihalla olisi kohta ihan tarpeeksi tohinaa ilmankin, etenkin, kun Danni ja Alissa ja Iljakin näkyivät olevan jo ovella.

Bosse katseli kiinnostuneena ympärilleen.
- Mitäs tykkäät? kysyin ja nyt minua jännitti. Meidän mielestä paikka oli hieno ja sitä oli ollut ilo esitellä kaikille muille, mutta Bosse oli sentään Bosse. Hevosmiljonääri ja pitkän linjan kasvattaja.
- Hyvältä näyttää, hän murahti, mutta jatkoi sitten, että jospa katseltaisiin tarkemmin kun hevoset olisivat ulkona.

Otimme Katrinan ja pienen mustan tammavarsan ulos. Silitin yllättyneenä Katrinan mustaa kaulaa ja tamma vilkaisi minua kyllästyneeseen, happamaan tapaansa. Se oli aina ollut sellainen, vähän vetäytyvä, omanarvontuntoinen. Ensimmäinen hevonen, jonka kanssa olin ratsastanut vaikeimmissa kouluratsastusluokissa. Miten sopivaa, että se viettäisi eläkepäivänsä minun luonani!
- Pannaan ne tarhaan ensin, mä siirrän ne päivemmällä vihreälle, sanoin Bosselle, joka piteli pienenpientä varsaa. Se oli hiilenmusta eläväinen olento, paitsi turpaa, jossa oli iso pisaranmuotoinen kuvio, se ikään kuin valui melkein puolivälistä päätä ensin sieraimiin ja sitten ylähuuleen asti.
- Sinä määräät, isäntä, Bosse hyrähti ja niin veimme ne yhteen korjaamistamme tarhoista. Musti ja Niki tuijottivat niitä tallin ikkunoista ja Musti tietenkin hirnui kuin syötävä. Katrina vilkaisi sitä sivusilmällä, siltä minusta näytti, ja kaarsi arvokkaasti kaulaansa. Se oli kuin kaunotar, joka oli tottunut siihen, että miehet viheltelivät kadulla perään.

Hain tarhaan juomasaavin ja vähän heinää. Veden valuessa hitaasti letkusta näytin Bosselle tallin. Musti tuijotti rauhattomana vuoroin ulos ikkunasta ja oven suuntaan ja totesin, että olisi kai parasta viedä se pihalle.
- Käyttäydy, meillä on vieraita, sanoin sille vakavasti ja pujotin varuiksi ketjun sen leuan alitse.
- Mä voin ottaa tän toisen Bosse ehdotti ja sujautti Nikille riimun päähän. – Meinaatteko ruveta keräämään pelkkiä mustia hevosia?
- Ei niitä värin perusteella oo valittu, naurahdin.

Musti vaikutti tyytyväisemmältä kun se pääsi ulos ja saattoi nähdä uudet tulokkaat kunnolla. Se lakkasi hirnumasta tauotta ja maistoi lopulta heinäkasastaankin. Niki oli mutustellut siitä jo kauan aikaa. Kyllä se siitä. Katrina söi myös ja varsa koikkelehti sen lähettyvillä.
- Mä otin mukaan vähän varsarehua sille, Bosse keskeytti mietteeni. – Ei se vielä tarvii sitä mutta ennen pitkää.
- Koska se sitten alkaa syödä? Ja mitä ja miten paljon? Sun on parasta kirjottaa mulle ohjeet, sanoin.
- Kirjoitinkin, Bossa sanoi ja taputti taskuaan. – Ota nyt noi kärryt niin mennään hakemaan se rehusäkki autosta. Ja on siellä vähän muutakin, loimia ja semmosia. Ja sitten matkamies joisi mielellään kupin kahvia.

Ilja ja tytöt jäivät riviin tuijottamaan varsaa ja minä johdatin Bossen sisään. Päästin Marunkin irti, kunhan Bosse oli saanut auton lastaussillan taas paikoilleen ja menimme keittiöön kahville. Aamiaispöytä oli kuin pitojen jäljiltä ja keräsin nopeasti tyttöjen murolautaset pois. Kahvia onneksi oli vielä.
- Millä te aiotte elää täällä? Alatteko viljelijöiksi? Bosse kysyi saatuaan mukillisen kahvia eteensä.
- Ei kun me käydään töissä. Kuhan harrastetaan hevosenpitoa.
- No kyllä se parin ihmisen palkan nieleekin, jos yhden varsan vuodessa saa tehtyä.
- Näin on.

Se kuulosti masentavalta, mutta en ollut masentunut. Ihan avoimin silmin tähän olin ruvennut ja nuo nyt vaan olivat faktoja. Joka tapauksessa hevosten pitäminen kotona tuli hävyttömän paljon halvemmaksi kuin vieraalla. Voisimme hyvin elättää vaikka puoli tusinaa hevosta sillä rahalla minkä reilu vuosi sitten olimme maksaneet Oonalle. Oma työ oli halpaa.
- Hankitteko enemmän tammoja?
- Mä tiedän, että Jessillä on yksi mielessä, mutta en mä ainakaan ole sitä ihan heti ostamassa, naurahdin.
- Jaa millanen?
- Virolainen täykkäriristeytys.
- Sitä ei saa kantakirjaan täällä, Bosse lausahti.
- Mä tiedän. Mutta luulenpa että siitä kehkeytyy painavia keskusteluja kuunvaihteen jälkeen kun Jessi saa ensimmäisen palkkansa…
- Niinkö luulet?
- Joo. Mutta mä haluan kyllä mieluummin traktorin.

Bossen lähdettyä ajamaan takaisin palasin katsomaan Katrinaa ja varsaa. Olin unohtanut kysyä varsan nimen – vai olikohan sillä vielä edes semmoista. Sitä Iljakin tietysti kysyi ensimmäiseksi.
- Mä en tiedä. Meidän pitää varmaan keksiä sille nimi, sanoin ja istuin hiekalle tyttöjen viereen.
- Pentti, sanoi Alissa. Hänen lempileikkikaverinsa päiväkodissa oli ollut Pentti ja niin olivat nykyään puolet nukeistakin.
- Se on tyttö, huomautin.
- Siiri, ehdotti sitten Danni.
- Mutta sitten se menee sekasin oikean Siirin kanssa kun Siiri tulee käymään.
- Koska Siiri tulee? Danni kysyi ja olin kuulevinani ikävän hänen äänessään. Olin iloinen voidessani vastata, että lauantaina.
- Ylihuomenna, kahden yön päästä, korjasin, kun muistin, että viikonpäivät olivat yhtä utopiaa.
Lopulta päätimme ruveta kutsua varsaa Helenaksi. Ilja sen tietysti väänsi kuultuaan, että tamman nimi oli Katrina.
- Katrina-Helena, hän opetti tytöt rallattamaan, ja seuraavaksi he lauloivat Katson autiota hiekkarantaa kolmiäänisesti. Minä päätin lähteä ratsastamaan ennen kuin he ehtisivät tähtitaivaaseen ja puhelinlankoihin asti.

Lauantaina oli tosiaan tupaantuliaisten vuoro. Jessus että niihinkin upposi rahaa. Tai ei itse juhliin, mutta kauhean paljon Jessi keksi kaikkea välttämätöntä hankittavaa niihin liittyen. Grilli piti hommata, se nyt tosin oli ollut ostoslistalla muutenkin, ja sitten läjä patjoja. Kävimme viimehetken ostoksilla vielä lauantai-aamuna.
- Totta kai tänne jää kauheasti ihmisiä yöksi, hän selitti.
- Mutta pitääkö kaikilla meidän tuttavilla olla nimikkopatja meillä? vastustelin.
- No ei kai me ihan kaikille voida ostaa… mutta aika monta kuitenkin. Ja tyynyjä. Mennään hei käymään kirpparilla, katotaan olisko siellä vaikka sänkyjä! Jessi päätti, ja koska hän oli ratissa olimme seuraavaksi siellä. Enpä tiedä, miten olisimme pärjänneet ilman kirpputoreja ja kierrätyskeskuksia, en tosiaankaan.

Yhden levitettävän laverin löysimme – ”Iljahan voi nukkua siinä sitten, ettei sen tarvitse lattialla” – ja sitten palasimme kiireen vilkkaa ruokakaupan kautta kotiin. Jessi lähti raahaamaan ruokaostoksia keittiöön ja jätti minut hivuttamaan patjarullia ja laveria ja grillilaatikkoa ulos mersun takaluukusta, mihin kaikki oli juuri ja juuri saatu ahdettua, kun olimme vetäneet penkit niin eteen että mahaa kuristi. Onneksi emme olleet olleet pakettiautolla liikkeellä tai meillä olisi varmaan ollut enemmänkin huonekaluja, sekin oli jo uskomatonta miten paljon farmariin mahtui tavaraa.

Ilja tuli auttamaan kaiken sisälle raahaamisessa, sitten kurkkasin keittiöön, missä Jessi oli alkanut jo pilkkoa salaattiaineksia.
- Joko sä nyt aloit tehdä ruokaa?
- Joo, meidän porukat ainakin tulee aikaisin.
- Mä ajattelin mennä ratsastamaan, tuutko sä?
- En mä nyt ehdi. Ajattelin muutenkin antaa Siirin ratsastaa Nikillä tänään.

Niinpä minä menin. Musti oli alkanut suhtautua yllättävän rauhallisesti siihen, että tilalla oli tamma. Se, että Katrinalla oli uusi varsa, eikä se kiinnittänyt oriin silmäyksen verran huomiota, vaikutti varmaan asiaan, tilanne saattaisi muuttua sitten kun se kehittäisi varsakiimaa. Sitten emme varmaan voisi enää pitää niitä vierekkäisillä laidunlohkoilla pelkkien lankojen takana. Toisaalta, eipä kyse sitten olisi pitkästä ajasta. Musti pääsisi autoon ja vierailemaan oriasemalla ja Katrina siemennettäisiin ja hyvästi taas kiimat vuodeksi. Miten kätevää.

Vääntelimme tunnin verran kentällä ja olimme yltä päältä hiessä sen jälkeen molemmat, hevonen ja minä. Tietysti ensimmäiset vieraat olivat jo sitten juuri ajamassa pihaan kun tukka pystyssä ja paita kehoon liimaantuneena lampsin nurkan takaa. Ilse alkoi nauraa minulle.
- Sä olet kuin isonkin talon isäntä, sulla pitäis vaan olla pussihousut noissa saappaissa.
- Kiitos vaan, hymähdin ja vilkaisin ratsastussaappaitani. – Mä en nyt valitettavasti aio pysyä näissä isännänsaappaissa, mun tarvii päästä suihkuun. Vilkutin nopeasti Karoliinalle ja Leksalle – Jinna näkyi tulleen näiden kyydissä ja muistin, että Ville oli jossain reissussa, jutuntekomatkalla.

Oli oikeastaan vasta iltapäivä, mutta siihen mennessä kun olin saanut puhtaat vaatteet päälle pihassa oli jo enemmänkin autoja. Miila ja Lauri olivat tulleet ja Kedot purkautuivat parhaillaan omasta autostaan. Riikan pitäisi vielä ilmestyä ja minun vanhoista kavereistani ainakin Jarin. Jessinkin koulukavereita oli kai joitain tulossa.
- Siiri tuli! ilmoitti Danni suureen ääneen ja lähti juoksemaan pihan poikki huvimajalta, Alissa perässään. Maru ei tiennyt miten päin olisi ollut, kun sen piti vahtia vieraampia vieraita ja tullata tulokkaat ja siinä sivussa vielä pitää silmällä lapsiakin. Aavistelin, että se olisi ihan puolikuollut iltaan mennessä.
- Mä haluan nähdä hevoset! ilmoitti Siiri ensimmäiseksi päästyään ulos.
- Onko sulla kypärä mukana? Jessi meinasi kuulemma pistää sut ratsastamaan, kysyin minä.
- No ei, Siiri sanoi ja mulkaisi vanhempiaan. – Noi sano että ei kai sinne ratsastamaan mennä.

Järjestäytymisessä meni vähän aikaa, sillä tavanomaiseen tapaan Ketojen takakontista kaivettiin esiin laatikollinen taimia ja niille piti keksiä paikka. Ensi hätään ne sitten nostettiin kuistille, joka muistuttikin lämpötilaltaan kasvihuonetta, mistä ne epäilemättä olivat juuri tulleetkin. Sitten koko vierasjoukko lähti tallille. Siiri oli käynyt vaihtamassa päälleen Jessin ratsastushousut ja ne, joita ei kiinnostanut hänen ratsastamisensa seisoivat laitumen lankojen takana ihastelemassa varsaa. Ilja haki kottikärryillä kellarista kylmää juotavaa ja jakeli pulloja avokätisesti ympäriinsä. Danni ja Alissa pitivät vahtia, ettei kenenkään, lähinnä Leksan, päähän tullut ryömiä tamman ja varsan luokse.
- Se potkasee susta ilmat pellolle, Danni valisti, täsmälleen samoin sanoin ja äänenpainoin kuin muistin itse varoittaneeni häntä itseään pari päivää aiemmin.

Siirin ratsasteltua vajaan tunnin Jessi talutti lapsia Nikin selässä hyvän aikaa, kunnes näytti kaipaavan suihkua hänkin. Oli melko lämmin päivä.
- Mä voin hoitaa sen pois, lupasin ja tökkäsin hänen käteensä puoliksi tyhjentämäni olutpullon.
- Mä hoidan! sanoi Siiri napakasti ja otti Nikin ohjat.
- Ai, kumpi meistä ajaa tänään? Jessi kysyi ja katsoi epäillen pulloa.
- Ei meidän tarvii ajaa tänään enää. Jos tulee jokin katastrofi niin on täällä tänään kuskeja vaikka me otettaiskin pari kaljaa, sanoin kerrankin. Jessin epäilevä ilme viipyi hetken, mutta sitten hän nyökkäsi.
- Okei, ehkä me ei jouduta oikeuteen vaikka juotaisiinkin pari lasten nähden.

Vieraat olivat hiljalleen kadonneet hevosten luota ja ruvenneet kokoamaan grilliä, tai Jessin isä ja Juha ja Ilja. Oli hyvä, että he olivat oma-aloitteisia. Vaikka he olivat jo jonkin aikaa ähränneet sen kanssa, meni siihen vielä hyvinkin tunti vielä sen jälkeen kun Siiri ja minä tulimme tallilta ja Jessi suihkusta. Sitten tuli lisää vieraita ja piha alkoi olla kuin puistokonsertista. Ali tuli, ja Elle, kyydissään kaksoset ja Annukka sekä Jari iänikuisen viskipullonsa kanssa. Komensin tiukasti, ettei hän saanut juoda itseään humalaan ennen kuin olisi lasten nukkumaanmenoaika.
- Koska se on? hän kysyi nöyrästi ja piilotti pullon portaanjuureen.
- Tällä säällä ja tänään ehkä puolenyön aikaan.
- Äh, no, kai maistella saa?
- En mä sitä kieltänyt, kunhan et kaatuile kenenkään pienempäsi päälle.

Grillasimme kilokaupalla makkaraa ja istuimme iltaa ilman sen kummempaa ohjelmaa kuin näyttää paikkoja vuorotellen kaikille ja jutella. Jossain vaiheessa iltaa menin tarkastamaan, oliko talo kohta syöty paljaaksi, mutta sain todeta, että olimme tainneet saada tuliaisina enemmän ruokaa kuin mitä oli vielä syöty. Jääkaappi oli tupaten täynnä.
- Onko salaattia lisää? kysyi Saara, joka tuli perässäni tyhjän kulhon kanssa.
- Näkyy olevan, sanoin jääkaapista ja vedin esiin uuden astian. – Mitäs muuta saisi olla?
- Ei kai muuta, hän lausahti ja käveli ikkunalle, josta oli näköala tallille. – Siiri taisi saada murrosiän sillä samalla hetkellä kun te ajoitte pois pihasta.
- Niinkö? Ei kai se niin äkkiä iske?
- Tai sitten se vaan kiukuttelee.
- Eiköhän se mene ohi, kun Ali saa taas hevosensa kotiin, arvelin. En osannut oikein muutakaan sanoa.
- Toivottavasti, tai mä saatan antaa koko lapsen pois, Saara naurahti. – Tuolla se yrittää houkutella varsaa luokseen. Ja te voitte katsella hevosia aamiaispöydästä.
- Toiveiden täyttymys, myönsin. – Joko sä näit meidän kirjastohuoneen? Jessi halusi samanlaisen kuin sulla.

Vein hänet perimmäiseen kamariin, joka oli tyhjä paitsi kirjahyllyä ja Iljan makuupussirullaa. Meillekin oli kertynyt aika lailla kirjoja, vaikka suuri osa niistä olikin oppikirjoja tai sitten hevosalaan liittyviä. Saara katseli hyllyä pää kallellaan ja tuntui rekisteröivän jokaisen kirjan, otti muutaman pois hyllystäkin ja katsoi tarkemmin.
- Nojatuoli täältä puuttuu vielä, sanoin. Itse asiassa verhotkin puuttuivat, huomasin, kun kävelin ikkunalle ja avasin sen. Jessi oli näköjään ruvennut istuttamaan saamiamme taimia huvimajan ympärille. En sitten kai repisi sitä tänä kesänä, jos sen ympärille kerran tehtiin kukkatarha. Juha irrotti alkuja purkeista ja ojenteli niitä hänelle.

- Noilla on suhde, kai sä sen tiesit, Saara sanoi olkapääni vierestä, katsoen samaan suuntaan kuin minäkin. Hätkähdin, tai suorastaan hypähdin.
- Eikä ole, sanoin jyrkästi.
- Ekö? Saara kysyi. Hän katsoi minua toiveikkaasti ja pyyhkäisi vaaleita hiuksiaan korvan taakse.
Mietin hurjasti vähän aikaa, mutta puistin sitten päätäni. Ei Jessi olisi ruvennut tähän minun kanssani, jos hänellä olisi jotain meneillään selkäni takana. Sanottakoon naisten kaksimielisyydestä mitä tahansa, Jessi ei ollut sellainen.
- Ei niillä ole. Ei varmasti.
- No jotain niillä on.

Aioin sanoa, että Juha vain oli ihastunut, senhän nyt näki korvillaankin, mutta tajusin olla sanomatta. Ei Saara semmoista halunnut kuulla. Katselimme, miten puolisomme nauroivat ja juttelivat Jessin tehdessä siistiä suoraa taimiriviä pehmeään multaan majan reunalla. He näyttivät kyllä viihtyvän mainiosti keskenään. Juha näytti ojentelevan kasveja tahallisen hitaasti, niin että heidän kätensä pyyhkäisivät välillä toisiaan, eikä heidän ehkä olisi tarvinnut katsoa toisiaan noin kiinteästi silmiin puhuessaan.
- Ei niillä mitään suhdetta ole, mä kyllä tietäisin, sanoin uudestaan ja puristin Saaraa lohduttavasti olkapäästä. – Kunhan tulevat lopultakin toimeen keskenään, muistatko sä miten ne oli kuin kissa ja koira viime syksynä?
- Ja mistä sä tietäsit? Saara kysyi vähän purevasti.
- Mä tunnen Jessin, sanoin ykskantaan. Ei minulla muuta perustelua ollut, mutta en kai tarvinnutkaan.
- Mä uskon sua sitten, Saara huokaisi ja puristi esiin pienen hymyn. – Kai mä olin vaan hölmö.
- Kai sä olit, myötäilin ja katsoin häntä, surullisen näköistä naista.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   23.7.09 23:55:14

6.

Siiri ei olisi halunnut lähteä meiltä, kun Joonasta alkoi väsyttää ja vanhemmat alkoivat kerätä collegepaitoja ja lippalakkeja ja käsilaukkuja. Ei hän heittäytynyt maahan itkemään ja potkimaan, mutta hänen silmänsä muuttuivat punaisiksi ja hartiat menivät lysyyn, eikä hän sanonut sanaakaan.
- Jää tänne, ehdotti Jessi suurpiirteisesti.
- Ei tänään, sanoin nopeasti. Juhlat jatkuisivat vielä, vaikka meidän tytöt painuisivatkin kyllä nukkumaan jo, eikä ollut lasten, edes Siirin ikäisten, katsottavaa, jos Jari alkaisi örveltää. Sitä paitsi Saaran ilme oli monimielinen hänen katsoessaan Jessiä. Olin vasta saanut vakuutettua hänelle, ettei vaimoni ollut ryöstämässä hänen miestään ja nyt Jessi oli iloisesti lupaamassa viedä tyttärenkin. Vähän hajurakoa tähän tarvittiin. Miettimisaikaa.

Jessi taisi tajuta varoittavan katseeni ja alkoi vetää takaisin.
- Vaikka kai sä tarvitsisit vähän vaihtovaatteita ja muuta mukaan? Ja mähän menen kyllä töihin taas maanantaina, hän sanoi Siirille.
- Saisinko mä tulla? Siiri piristyi. – Ei mua tarvii hoitaa. Mä voisin hoitaa hevosia.
- Veskulla on vielä lomaa, jos sä tulet huomenna tai ensi viikolla.
- Tuotko sä mut? Siiri kysyi tapittaen isäänsä.
- Tietysti tuon, Juha lupasi. En voinut mitään sille, että tunsin pientä epäluuloa moista auliutta kohtaan, Jessiäkö hän halusi tulla tapaamaan? Ravistin sen kuitenkin pois. Saarasta se vain johtui.

Niin Siiri suostui nousemaan autoon ja he ajoivat pois. Ville oli hakenut Jinnan ja Leksan jo hetki sitten ja Ilse ja Artsikin tekivät lähtöä Karoliinan kanssa. Vain rymyporukka jäisi.
- Mä menen laittamaan lapset nukkumaan, Jessi sanoi ja haukotteli vilkutettuaan kaikille hyvästiksi. – Rupea sä vaan rymyämään.
- Mä menen laittamaan hevoset nukkumaan, sanoin minä. En uskaltanut enkä tahtonut pitää Mustia laitumella yötä päivää, ettei se söisi itseään muodottomaksi kesken kisakauden, ja Nikin kanssa oli sama ongelma. Tamma ja varsa saisivat kyllä jäädä.

Porukka oli asettunut huvimajaan, kun palasin tallista. Maru nukkui sen suuaukon edessä niin, että sen yli piti harpata ja se saattoi kohottaa silmäkulmaansa ja tarkistaa jokaisen liikehtijän henkilöllisyyden. Jessikin oli jo siellä ja minulle oli juuri ja juuri tilaa penkillä. Yritin laskeskella, ketkä kaikki jäisivät yöksi ja päädyin siihen, että kai kaikki. Elle oli lähtenyt jo jokin aika sitten täyden lastin kanssa. Kaikilla muilla kollegoilla paitsi Jarilla oli ilmeisestikin seuraavana päivänä töitä. Ainakin toivoin, ettei Jarilla ollut. Yllätyksekseni Alikin oli vielä paikalla, ja Jessi tenttasi häneltä parhaillaan matkakuulumisia.
- Ostitko yhtään tanskalaista hevosta? kysyin.
- En, ei mulla sellaisiin ole varaa, Ali nauroi ja vetäisi lasinsa pois kun Jari yritti kaataa siihen viskiä. – Ei kiitos, mä aion edelleenkin ajaa kotiin.
- Saat sä meidän sohvan, jos haluat, Jessi lupasi.
- Ei kun mä olen ollut tarpeeksi kauan poissa omasta sängystäni, nainen sanoi ja kertoi sitten löytäneensä uuden vuokralaisen oman hevosensa seuraksi.
- Sun pitää ottaa Siiri apuun tallihommiin, siitä on tullut tosi fiksu ja taitava, Jessi kehaisi.
- Mutta sehän on ihan pikkulapsi.
- Höpsis, kaksitoista. Ja se on meidän kouluttama.

Grillasimme vielä vähän makkaroita ja sitten Jessi alkoi siivoilla tavaroita ja astioita sisään. Menin avuksi laskien patjoja mielessäni. Riikka voisi nukkua sohvalla ja Ilja omassa kolossaan. Miila ja Lauri saisivat siskonpetin tyhjään makuuhuoneeseen ja ellei Jari sammahtaisi huvimajaan, hän saisi mennä olohuoneen lattialle.
- Ne saisi ruveta nukkumaan jo, Jessi haukotteli. Minuakin väsytti. Emme olleet tottuneet valvomaan aamuyöhön vaan nousemaan aamutallin aikaan.
- Jätetään ne sinne ja mennään me, ehdotin.
- Voidaanko me muka?
- Oma tupa, oma lupa. Totta kai me voidaan.
- Maru herättää kuitenkin kaikki jos ne alkaa tuolta kömpiä sisään omia aikojaan.
- Mä hoidan sen, sanoin. Kävin komentamassa porukan huvimajasta sisään Marua myöten ja sanoin, että he saisivat jatkaa juhlimista olohuoneessa, kunhan eivät herättäisi lapsia.
- Saamarin maalaiset, haluaa kukonlaulun aikaan ylös, Miila murisi.
- Ei me enää olla edes hyvää seuraa, me tarvitaan unta, sanoin ja näytin patjaläjän. Asettukoot itse kukin minne haluaisivat, turha niille oli selittää, eiväthän ne muistaisi mitä olin suunnitellut. Tilaahan ainakin riitti.

Jessi oli ehtinyt jo sänkyyn ja kurkisteli minua peiton alta. Hän ei näyttänyt enää vähääkään väsyneeltä.
- Pian tänne, hän komensi puoliääneen.
- Mitä ja miksi? haukottelin.
- Rakastellaan.
- No eikä hitossa, puolet meidän tuttavista kuuntelee parin huoneen päässä.
- Ei ne mitään kuule omalta möykältään. Ja voidaanhan me olla ihan hiljaa.

Sujahdin peiton alle ja tunsin samassa, miten Jessin pehmeä, pyöreä, lämmin ja sileä vartalo kietoutui ympärilleni. Se oli suloista ja minunkin uneliaisuuteni tuntui kaikkoavan saman tien. Aloin höpistä hölmöjä pehmeyksiä ja Jessi alkoi nauraa kihertää tyytyväisenä, vastaten ihan yhtä idioottimaisin sanoin. Sitten muistin yhtäkkiä Saaran.
- Mitä nyt? Jessi sanoi kun vetäydyin pois.
- Saara epäilee että sulla on suhde Juhan kanssa, sanoin. Tunsin miten Jessi sävähti ja jäykistyi. Ennen kuin ehdin huolestua tosissani, hän kuitenkin tuhahti tuohtuneena.
- No eikä ole.
- Niin mäkin sille sanoin, sanoin tyytyväisenä ja otin uudestaan kiinni hänestä. Meni hetki, ennen kuin hän alkoi taas tuntua pehmeältä, ja toinenkin hetki, ennen kuin hän taas suuteli minua.
- Ethän sä usko semmosta? hän kysyi.
- En tietystikään. Et kai sä olisi halunnut mun kanssa monen kymmenen vuoden asuntolainaa jos vehtaisit jonkun muun kanssa?
- En tietystikään, Jessi sanoi tyytyväisenä. – Hyvä, että sä ymmärrät sen.

Oli suoraan sanoen herkullista nousta aamulla normaaliin aikaan, seitsemän tienoilla, kun olohuoneessa makasi läjä haisevia raatoja. Maru, joka ei ollut tänä yönä päässyt tyttöjen huoneeseen, makasi onnellisena sohvalla sisareni vieressä ja tamppasi hännällään tämän nilkkoja, kun näki minun nousseen. Riikka näytti siltä, että hänellä oli kuuma, ja kuuma huoneessa olikin, sillä sinne paistoi aamuaurinko kahdesta isosta ikkunasta. Hyvän hyvyyttäni kävin avaamassa yhden ruudun, jotta sinne pääsisi raitista ilmaa. Jessi tuli pari askelta jäljessäni ja pysähtyi kynnykselle katsomaan nukkujia.
- Voi että, oltiinpa me viisaita kun mentiin niin ajoissa nukkumaan! hän sanoi tyytyväisen näköisenä.
- Suunnattoman viisaita ja fiksuja! sanoin ja pysähdyin suutelemaan häntä.
- Mmm. Mennäänkö takasin sänkyyn? hän kysyi, niin kuin olin arvannutkin.
- Myöhästä. Koira haluaa ulos ja sitten se haluaa herättää lapset. Olisit ajatellu viis minuuttia sitten, sanoin kiusoitellen.
- No piru, mä menen sitten kolistelemaan kattiloita, hän sanoi hyväntuulisesti.

Avasin ovet levälleen pihalle ja se sai Marun liikkeelle, Riikka älähti ja arvasin, että se oli raapaissut häntä lähtiessään vauhdilla. Tyttöjen huoneestakin kuului jo tömähdys ja unista puhetta ja sitten ovi aukesi. Danni kurkisti sieltä tukka pörrössä ja silmät himmeinä.
- Missä Maru? oli ensimmäinen kysymys.
- Pihalla, sanoin ja kyykistyin saadakseni aamuhalin. Danni kuitenkin katsoi tärkeämmäksi suunnata ohitseni ulko-ovelle.
- Top. Jos et sä ehdi halia mulle hyvää huomenta niin käyt ainakin pissalla ennen kuin juokset ulos, määräsin ja sekunnin mietittyään Danni menikin vessaan. Alissa tuli perässä, mutta malttoi pysähtyä halaamaan. Olin iloinen, että tyttö oli meillä. Nykyään tuntui jo, kuin Danni ei olisi ollut ihan kokonainen ilman pikku tätiään, tai kumpikaan ilman toistaan. Muutamaa minuuttia myöhemmin ne vilistivät yöpuvuissaan, paljain jaloin pihalla Marun perässä.

Riemua kesti sen aikaa, että ehdin mennä keittiöön kutsuakseni Jessinkin katsomaan, sitten se muuttui jo kiljunaksi. Alissa oli lyönyt varpaansa johonkin ja kaatunut ja tarvitsi laastaria sekä varpaaseen että polveen. Paikkailemisessa meni hyvä tovi aikaa ja lohdutteluja, mutta siitä huolimatta kukaan yövieraistamme ei herännyt. Ei siihenkään, kun Jessi tipautti kattilankannen lattialle.
- Ne ei oikeesti voi nukkua noin sikeästi, hän sanoi.
- Ne ei uskalla nousta ylös pilkattaviksi, ennen kuin me ollaan ulkona.

Iltapäivään mennessä vieraissa oli jo henkeä, joskin aika vaisua. Jari pummasi kyydin kaupunkiin Riikalta, ja he lähtivät ajamaan peräkanaa Miilan ja Laurin kanssa. Iljaa ei näkynyt vielä silloinkaan, ja nyt havaitsi hyvin, miten hyödyllinen hän olikaan. Tytöt ihmettelivät hänen puuttumistaan ja me jouduimme ratsastamaan Jessin kanssa peräkkäin sen sijaan, että olisimme voineet lähteä tekemään pienen maastolenkin.
- Ei se ole meillä töissä, Jessi huokaisi.
- Eikö? Mikäs sitten? Kesävierasko?
- No… jotain semmosta.

Siiri palasi muonavahvuuteen vielä samana iltana, samoihin aikoihin kun Ilja ilmestyi elävien kirjoihin. Toki sieltä soitettiin ensin – Saara soitti minulle.
- Totta kai se saa tulla, jos sä haluat päästää, sanoin.
- Miksen päästäisi kun se kulkee täällä vaan sen näkösenä että joko alkaa itkeä tai paiskoa astioita. Kyllä tää on kuule murrosikää, pakko olla.
- No kyllä se kai siltä kuulostaa. Lähetä tänne niin me ruvetaan harjottelemaan, noitahan tulee sitten kaks kerralla kymmenen vuoden päästä.
- Jos se on hirviö niin tuokaa takasin, tai soittakaa hakemaan. Vaikka ei kai se teille rähjää, kai se on sen verran vieraskorea. Kuulin, miten Saara huokaisi ja minun kävi kovasti sääliksi häntä.
- Tänne vaan niin saat vähän levätä. Niin, ja se mistä eilen puhuttiin… ei siinä oo mitään perää.

Oli hetken hiljaista, kuin Saaran olisi tarvinnut miettiä, mistä olimmekaan puhuneet, mutta en viitsinyt selvemminkään sanoa kun Ilja ja Jessi olivat kuuntelemassa.
- Kysyitkö sä? Vai…?
- Totta kai kysyin. Ei sun tarvii huolehtia siitä, vakuutin.
- Jaa. No, hyvä niin. Mä sanon Siirille, että saa pakata tavaransa ja Juha saa ajaa sen sinne.
- Siiri tulee sitten? Jessi kysyi ja minä nyökkäsin.
- Mä menen sitten laittamaan sille huoneen.

Onneksi olimme ostaneet sen laverin eilen. Se pedattiin Siirille aamuauringonpuoleiseen huoneeseen ja Jessi kaivoi jostain sinne verhotkin ikkunoihin ja matonpätkän lattialle. Huoneessa tuoksui vielä vähän tuore maali, sillä Ilja oli harrastellut maalaushommia sisälläkin ja maalannut tästä huoneesta ikkunanpuitteet ja lattialistat. Tai osan lattialistoista, sitten hän oli kai kyllästynyt. Danni ja Alissa istuivat portailla odottamassa Siirin saapumista, ja pian hän tulikin. Liekö pakannut edellisyönä jo valmiiksi aikoen palata meille niin pian kuin mahdollista.

Minulle alkoi hiljalleen tulla olo, että olinkin jonkin kestikievarin isäntä ja sitten muistin, että Jessin kotona oli pienenä ollut sijoituslapsia. Haaliko hän nyt alitajuisesti jonkinlaista huollettavien laumaa meillekin? Meidän täytyisi keskustella asiasta, vakavasti. Vaikka itse olin luvannutkin Siirin tulla, olin tehnyt sen lähinnä koska Saara ei tuntunut nyt kaipaavan muiden murheidensa sekaan aloittelevaa murrosikäistä.

Siiri ei nyt kuitenkaan ollut ongelmalapsi sen enempää kuin koskaan ennenkään. Hän oli hyvällä tuulella hypätessään autosta ulos ja lähti saman tien viemään ratsastustavaransa talliin, Juha kantoi hänen maltillisen kokoisen kassinsa sisään ja huokaisin helpotuksesta. Tuossa ei nyt ainakaan ollut varusteita kuukaudeksi.
- Tuut viimeistään viikonlopuksi kotiin, sanoi Juha ankarasti tyttärelleen palatessaan ulos.
- Onko pakko? Siiri vänkäsi.
- On, sillon on juhannus. Ja aikasemmin jo, jos nää kyllästyy suhun.
- Joo joo, mutisi Siiri kuulostaen siltä, että aikoi takertua kynsin hampain ovenpieleemme jos tarvis tulisi. Hänen ilmeensä muuttui kuitenkin valoisammaksi, kun Juha ajoi pois.
- Mitäs sitten tehdään? hän kysyi.
- Nyt touhutaan vähän varsan kanssa, sanoin minä. Se oli jo ollut meillä tarpeeksi kauan jotta oli tottunut uuteen maailmaansa, nyt se saisi luvan tottua meihin myös. Se oli käynyt Katrinan kanssa tallissa kyllä, kun tamma oli käynyt syömässä iltarehunsa, mutta ei sen kanssa ollut tehty sen enempää. Emme olleet edes taluttaneet sitä vaan se oli tullut äitinsä perässä. Tosin Bossehan oli kyllä kuljettanut sitä narussa tuodessaan sen, joten ei se ihan uusi juttu ollut.

Katrina sai syödä avoimessa karsinassa ja Siiri piti varsaa riimusta oven edessä niin, että ne näkivät toisensa. Nostelin sen etujalat ja sitten annoin Siirille harjan käteen.
- Mä pidän sitä kiinni niin harjaa sä vähän. Mä en tiedä onko sitä koskaan harjattu niin, että varo varpaitasi. Tyttö totteli ja siveli varovasti varsan kylkeä pehmeällä harjalla – se kiemurteli kuin sitä olisi kutittanut suunnattomasti. Ehkä kutittikin.
- Ehkä tää riittää, sanoin. Pieni eläin kävi levottomaksi ja sitten kävi Katrinakin. Siiri päästi riimunnarun irti ja varsa painui karsinaan imemään.

- Se on niin söpö, Siiri sanoi haltioituneena. – Vahinko, ettei se voi jäädä tänne!
- On se nyt syksyyn asti kumminkin. Ja jos on hyvä säkä niin ensi kesänä meillä on oma.
- Teillä on täällä niin paljon tilaakin… Siirin ääni oli pohdiskeleva. Voi elämä, alkoiko hänkin jo suunnitella hevostenhankintaa? - Te voisitte perustaa vaikka pienen ratsastuskoulun.
- Eikä perusteta. Kuka pitäisi tunteja? Mehän ollaan töissä.
- No iltaisin.
- Ja sitten pitäisi jo olla niin paljon hevosia, ettei niitä ehtisi äkkiä hoitaa aamuisin, tai ollenkaan, tai sitten ei ehtisi ollenkaan ratsastaa… ei, me pysytellään kyllä ihan näissä vaan.
- Eikö edes lapsille pikkuponia?
- Ei nyt ainakaan tähän hätään, sanoin ja yritin kuulostaa lopulliselta.
- Mä en ole ikinä nähnyt millään hevosella tommosta valkoista turpaa, se on ihana. Ja miten sillä on noin valkoiset jalat, tuleeko sille sukkia?
- Mä luulen, että tulee, koska sen kaviot näyttää noin vaaleilta. Mutta ei siitä vielä voi olla varma.

Tamma nosti turpansa ämpäristä ja katsoi varuillaan, miten varsa nujuutti Siirin T-paidanhelmaa maitoisella turvallaan. Se oli kuitenkin jo niin monta varsaa tehnyt loukkaantumisensa jälkeen, ettei oikeastaan epäillyt sitä, miten ihmiset puuttuivat sen perhe-elämään. Luulen, että se ennemminkin arkaili Siiriä, lapsia ei juuri Bossen paikassa pyörinyt ja vaikka Siiri olikin melkein yhtä pitkä kuin Jessi, olivat hänen äänensä ja eleensä erilaiset, lapsen eleitä.
- Viedään ne nyt takaisin. Haluatko sä taluttaa varsan tällä kertaa?
- Haluan, Siiri sanoi. – Ja se tarvitsee kohta isomman riimun. Ostetaan sille punainen kun se on kerran tyttö.

Lähettäjä: Aivokana 
Päivämäärä:   24.7.09 00:23:11

Aijai olen enää 2 lukua jäljessä! :D Mutta ne jääköön huomisen heiniksi, painun nukkumaan......

Lähettäjä: Aivokana 
Päivämäärä:   24.7.09 11:53:51

Jatkoa! Odotan sitten että päivässä tulee 5-10 pätkää, niin kuin oon tottunut lukemaan tätä ;D No ei vaineskaan, ehkä mä pärjään muutamalla..

Lähettäjä: tripi 
Päivämäärä:   24.7.09 15:08:44

Sennu hei, nythän sulla on aikaa harjoitella! Jos tätä on kerran 900 sivua jäljellä ja sulla on seuraavaa osaa jo muutama sata valmiina, niin siitä vain treenaamaan ;)

Okei... Ilja on vaan ehkä vähän ajattelematon..

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   24.7.09 16:01:02

En mä taida siltikään ehtiä, Tripi ^^
5-10? o.o
--------
7.

Kun Jessi lähti taas töihin maanantai-aamuna minä olisin voinut melkein lähteä myös, siltä tuntui. Hevoset olivat kaikki kotiutuneet eikä ihan välttämättömiä hommia enää ollut tekemättä. Dannin ja Alissankin vein päiväkotiin, tosin lupasin jättää ne sinne vain pariksi tunniksi, jotta ne vähän tottuisivat paikan menoon ja meininkiin. Ellei Siiri olisi tullut meille, olisin ehkä soittanutkin töihin ja perunut loppulomani, mutta en raaskinut jättää häntä viettämään kokonaista päivää Iljan kanssa.

Totesin jo heti maanantaina, että olipa hyvä etten tehnyt niin. Ensinnäkin ensimmäinen naapuri tuli kylään ja millaisen vaikutelman Ilja olisikaan saattanut antaa, jos hän olisi ollut pihalla enkä minä? Täällä ei naapureita ollut ihan näköpiirissä, sillä lähin talo oli metsäsaarekkeen ja tienmutkan takana. Ei kaukana kuitenkaan, tuskin sinne puolta kilometriä oli. Sen näki laitumen takanurkasta, se oli siisti tiilinen omakotitalo ilman mitään maatalousrakennuksia. Ei siis tilallisia.

En tietystikään tiennyt, kuka pihaan pyöräilevä nainen oli, ennen kuin hän esitteli itsensä:
- Ulla Anttila tuosta naapurista.
- Siitä tiilitalosta? Päivää, sanoin ja ojensin kohteliaasti käteni. Nainen oli ehkä nelissäkymmenissä, aavistuksen pyöreä ja silmälasipäinen.
- Teillä on näköjään hevosia, hän sanoi.
- On, myönsin.
- Niin, ne näkyy meidän ikkunasta tuolla pellolla. Vapaanako ne on?
- Ei kun niillä on kyllä aita siellä, sanoin ja nappasin kaulapannasta Marua, joka oli jonnekin pihan perälle kuullut vieraan äänen ja tuli tarkistamaan tilanteen. Olikohan tädillä joku kammo vapaana liikkuvia eläimiä kohtaan?

Ei hän kuitenkaan Marusta piitannut vaan jatkoi asiaansa.
- Pidättehän huolen, ettei ne vaan tule meidän pihaan. Meidän lapset on allergisia hevosille, ja mies ei halua nurmikkoon mitään kuoppia.
- Ei ne karkaa sieltä, niillä on sähköaita, lupasin ja toivoin kuulostavani todella vakuuttavalta. Kerrankos sitä nyt oli hevonen langat kaulassa lähtenyt litomaan, joskin toivoin ettei semmoista tapahtuisi meille.
- Ja meidän pihalla ei saa ratsastaa.
- Miksi ihmeessä me haluttaisiin teidän pihalla ratsastaa? kysyin ihmeissäni.
- Mistä sitä aina tietää ihmisten aivotuksia. Ihan varmasti ne edelliset kävivät ratsain meidän pihassa. Omenoitakin oli varastettu.
- No olipa aika sakkia, tuumasin, antamatta itselleni lupaa nauraa.
- Miten sitä ylettää ylhäältä oksista poimia omenoita jos ei ole hevosen selässä?
- Jos kiipeää puuhun? ehdotin.

Naapurin nainen katsoi minua vakavana kuin puntaroiden, olinko tosissani vai teinkö pilaa hänestä ja jatkoin nopeasti:
- Joo me ei missään nimessä tulla teidän pihaan ratsastamaan eikä omenavarkaisiin.
- Hyvä, hän sanoi sitten ja alkoi kääntää pyöräänsä. – Montako lasta teillä on? hän kysyi sitten nähdessään Siirin kävelevän pihan poikki. Päästin Marun menemään hänen mukaansa kohti tallia.
- Kaksi pikku tyttöä, tämä on vaan kylässä.
- Ja meinasitteko ruveta viljelemään? Ette kuulemma ostaneet kaikkia maita.
- Ei me olla viljelijöitä, ihan päivätöissä käydään.

Sain selvittää vielä työpaikkamme ja Dannin ja Alissan iät ja kuka Siiri oli, ja entä Ilja, ennen kuin nainen oli lopulta valmis lähtemään.
- Hauskaa päivän jatkoa! hän huikkasi iloisesti saatuaan polkupyörän tasapainoon ja ajaessaan pois pihasta.
- Samoin! huusin takaisin.

Puistelin vähän päätäni, kun Ulla Anttila katosi. En ollut tietenkään osannut odottaa samanlaista vastaanottoa täällä kuin mitä olimme saaneet edelliskesänä Alin taloon muuttaessamme. Hänhän oli tehnyt kaiken niin helpoksi siellä, esitellyt meille vaan ystävänsä ja valmis apu- ja turvaverkko oli ollut siinä. No, ehkä rouva Ulla Anttila osoittautuisi mukavaksi ihmiseksi ajan mittaan. Ehkä hän vain oli jotenkin suoraan puhuva luonne, jonka käytös tuntui töksähtelevältä tottumattomasta.
- Muistakaa, ettette saa ratsastaa naapurin pihalla ettekä käydä siellä omenavarkaissa, kävin sanomassa Iljalle ja Siirille, molemmat katsoivat minua kuin hölmöä.

Illalla alkoi sataa tihuuttaa ja otimme Katrinan ja Helenankin sisään talliin yöksi. Ajatus pikkuisesta varsasta kastumassa sateessa, oli kestämätön ja sade näytti harmaan tasaiselta, kuin aikoisi jatkua viikon. Sitä se ei kuitenkaan tehnyt, vaan aamulla paistoi taas. Siiri kuului jo liikuskelevan, tai joku, ja mietin, oliko ollut liian julmaa pistää hänet nukkumaan idänpuoleiseen huoneeseen, mihin alkoi paistaa jo ties miten aikaisin, vai oliko hän vain aamuvirkkua sorttia. Jessinkin kello vasta soi.
- Mä meen talliin, sanoin hänelle, mutta ei hän vastannut. Ei hänestä useinkaan saanut mitään järkevää irti heti aamulla.

Siiri ihmetteli keittiössä kahvinkeitintä.
- Mä menin sekasin että montako mitallista mä jo laitoin, hän sanoi onnettomana.
- Ota ne pois ja laske uudelleen, ehdotin ja hänen ilmeensä kirkastui.
- Noin. Mä tuun sun kanssa talliin, hän sanoi sitten ja napsautti keittimen päälle. Kävelimme rinnan pihan yli aamukasteessa talon taakse ja juttelimme päivän ohjelmasta. Arvelin, että Jessi ehkä haluaisi itse ratsastaa Nikillä, sillä hän harkitsi sunnuntaina lähteä sillä estekisoihin. Toisaalta en tiennyt, miten hän aikoi treenipäivänsä jaksottaa. Lupasin kysyä ennen kuin hän livahtaisi töihin.

Tallin ovi oli auki ja pistin taas mieleeni, että seuraavalla rautakauppareissulla pitäisi ostaa kettinkiä, jotta saisimme siihen jonkinlaisen portin, jottei kukaan pääsisi varastamaan hevosia poissa ollessamme. Alin tallissa oli ollut semmoiset ja ne olivat näyttäneet idioottimaisen yksinkertaisilta mutta päteviltä – ihminen saattoi sujahtaa ali, mutta hevonen ei. Tai ehkä ensin kysyisin Iljalta oliko hän löytänyt autotallista mitään sopivaa. Tarhojen portteihinkin pitäisi kai laittaa lukot. Hevosvarkaudet eivät kai olleet Suomessa kauhean yleisiä mutta kyllä niitäkin sattui. Ja luvattomia käyttöönottoja.
- Mitä nää saa kukakin? kysyi Siiri pontevana.
- Pari viipaletta heinää kaikille. Jaa sä ne niin mä laitan annostelen sun muut kaikille.
Siiri ryhtyi hommiin ja minä myös. Musti ja Niki eivät kummallisuuksilla koreilleet, mutta Katrinan ruokalistalla olikin enemmän mömmöjä. Enemmän ruokaakin, mutta olihan se toki maitotehtaana.

- Niitä ei kiinnosta heinät pätkääkään, sanoi Siiri.
- Miten niin ei kiinnosta? kysyin ja menin sekaisin laskuissani minäkin.
- Tai no Nikiä tietysti kiinnostaa.
Menin katsomaan ja jotenkin minusta tuntui kuin tallin ilmapiirissä olisi jokin lyönyt silmille. Musti oli levoton ja kuikki ovensa yli turpa taivaissa. Se oli jo sotkenut hyvän kasan heinää jalkoihinsa. Katrina seisoi happaman näköisenä kuin olisi saanut eteensä kasan risuja heinän sijaan, Helena niitä maisteli, vaikkei se oikein vielä tiennyt mitä niillä olisi tehnyt. Menin ensin katsoman Katrinaa, mutta se vaikutti olevan muuten ihan kunnossa. Ei se ainakaan ollut lämmin, sen silmät olivat pirteät ja kun yritin katsoa sen suuhun – miksi, en oikein tiedä – se luimisti varottavasti korviansa. Ei Mustikaan vaikuttanut mitenkään sairaalta. Niki vaan puputti turpa heinissä, sen rauhaa ei mikään häirinnyt.
- Annetaanko kaurat? kysyi Siiri.
- Annetaan vaan, jos ne sitten niitä söisi.

Seurasimme tilannetta vähän aikaa ja lähdimme sitten aamiaiselle. Ei kai niitä väkisinkään voinut syöttää. Jessi oli jo kahvilla ja samoin Danni ja Alissa. Kyllä meillä oltiin aamuvirkkuja.
- Jos ne nyt lopulta tajusi toisensa, kun ne oli yötä samassa tallissa, Jessi ehdotti. – Siis jos Katrina rupesi nyt sitten kiimailemaan ja Musti on tietysti ihan sekasin.
- No niin varmaan, sitähän se vois olla, tajusin. Palasin siltä seisomalta talliin ja vein Katrinan ulos varsan kopistellessa perässä, ajatuksena, että jos se siellä tarhassa sitten söisi. Se venkotti ja irvisteli minulle ja piruuttani veinkin sen päätyovesta, jolloin jouduimme kävelemään Mustin karsinan ohi. Se pysähtyi ensin Nikin karsinan eteen ja kun sain sen siitä maiskautettua eteenpäin se juurtui Mustin kohdalle. Kyllä se minun silmääni näytti hevoselta, joka oli muistanut, että sen elämäntehtävä oli lisääntyä ja täyttää maa.
Mitähän hittoa minun nyt pitäisi tehdä? Pistää Musti autoon ja viedä oriasemalle?

- Kutsu ensin se eläinlääkäri katsomaan tammaa, neuvoi Jessi järkevästi. – Jos se pystyy sanomaan, että onko se oikeasti kiimassa – vai onko hevosilla muka valekiimaa? Ja soita sinne oriasemalle ja kysy, millasella varotusajalle sinne voi paukata.
- Vietkö sä tytöt mennessäsi hoitoon? Tästä voi tulla pitkä päivä, kysyin ja etsin puhelintani taskuista ja pöydiltä, kunnes muistin sen olevan edelleen sängyssä tyynyn alla.
- No ehkä mä ehdin just…

Minulla oli inhottava olo, etten tiennyt ollenkaan mitä olin tekemässä tai edes, että mitä minun pitäisi tehdä. Kun en parempaakaan keksinyt niin tein sitten juuri niin kuin Jessi oli neuvonut. Ja Hannakin, alun perin. Hänhän oli jo ennen muuttoa kehottanut ottamaan yhteyttä eläinlääkäriin ja ottamaan selvää, mikä tämä oli miehiään, tai naisiaan. Niin olin tehnyt ja eläinlääkäri oli jopa jo poikennut meillä kuultuaan, että meille tulisi tänne useampi hevonen. Hän sanoi halunneensa tarkistaa, mihin kuntoon olimme laittaneet tallin ja olin ymmärtävinäni, että hän oli joskus ennenkin joutunut käymään siellä viran puolesta. Hevosihmisiä hän oli selvästi, ja mukava sitä paitsi. Eipä niin rassannut soittaa ihmiselle seitsemän jälkeen aamulla, kun tunsi tämän jo ainakin jollain tavalla.

Nainen vastasikin pirteästi, vaikka olin pelännyt saavani vain vastaajan langalle.
- Sä soitit just hyvään aikaan. Jos mä jätän toisen kupin kahvia juomatta niin ehdin teille katsomaan sitä tammaa matkalla ensimmäiseen paikkaan, hän sanoi ja minä huokaisin helpotuksesta. Jospa tästä eteenpäin kaikki sujuisikin yhtä helposti niin hyvä olisi.
- Se tulee ihan kohta, sanoin Jessille, joka paimensi juuri tyttöjä autoon.
- Soititko sä jo oriasemalle?
- Mä nyt ensin katson mitä se eläinlääkäri sanoo.
- Laita mulle pieniä viestejä, että missä mennään. Onpa hyvä, että sä olet vielä lomalla. Et sä varmaan olis saanut vapaata jotta pääset hyppyyttämään hevosta.
- No en varmaan olisi, naurahdin.

Eläinlääkäri ajoi pihaan noin kymmenen minuuttia Jessin lähdön jälkeen ja menimme Siirin kanssa taas hakemaan Katrinan ja Helenan takaisin talliin. Ruokaämpäri oli kumollaan tarhassa, mutta oli se melko tyhjä. Jotain oli tamma siis suostunut syömään kuitenkin.
- Nätti varsa, sanoi lääkäri, Jutta oli hänen nimensä, kuten hän oli taas esitellyt kuin ei olisi muistanut, että olimme jo tavanneet.
- Syytä ollakin. Ja lisää pitäisi tehdä.

Jutta tutki Katrinaa vähän aikaa ja sai hypähtää sivuun, kun se pissata lirautti melkein hänen syliinsä.
- Soita vaan sinne oriasemalle, hän sanoi. – Meinasitko sä viedä nää kaikki sinne?
- En hitossa, siinähän se show syntysikin kun pistäsin orin ja varsan ja kiimasen tamman meidän autoon, nauroin. – Ori saa käydä ja sitten mä tulen takasin siemenien kanssa – ehdithän sä käymään uudestaankin illalla?
- Ehdin kai, vaikka en mä vielä varmaa aikaa osaa sanoa. Mä soitan kun muut hommat on tehty ja ilmottelen?
- Hemmetin hienoa, sanoin tyytyväisenä. – Siiri, viedään nää laitumelle nyt. Ja Nikin pitää päästä kanssa. Sitten mä alan taas soitella.

Ilja tahtoi ehdottomasti mukaan oriasemalle, kuten Siirikin. Hetken mietin tytön ottamista – tiesivätkö kaksitoistavuotiaat miten eläimet, ja ihmisetkin, lisääntyivät? Se voisi olla hurjaa nähtävää. Mutta en toisaalta voinut jättää häntä yksin kotiinkaan. Marun jätin, se sai jäädä sisään. En voinut jättää sitä juoksulankaan pihalle, sillä jos reissumme venähtäisikin, talo ei enää varjostaisi sitä ja se läkähtyisi kuoliaaksi. Sille pitäisi kai rakentaa koppi.
- Mäpä rakennan, Ilja innostui ja melkein hyppäsi ulos autosta, muutti sitten kuitenkin mielensä eikä avannutkaan ovea.
- Onko sulla ADHD? kysyi Siiri tapittaen häntä suurin harmain silmin, aivan vakavana. Minulta pääni pieni ääni, jonka naamioin äkkiä yskähdykseksi, mutta Ilja vastasi ihan yhtä vakavana:
- Saattaa olla, saattaa olla.

Meillä oli melkein tunnin ajomatka, henkilöautolla olisi päässyt nopeammin, ja seuraavalla kerralla pääsisi myös nopeammin, kun en eksyisi. Kun löysin lopulta oikeaan paikkaan lakkasin jännittämästä. Olin juuri muistanut olleeni sentään oriasemalla töissä, Bossen luona. Tiesin, miten siellä asiat rullasivat.
- Mä käyn sisällä katsomassa, löydänkö jonkun joka tietää jotain jostakin, sanoin. – Älkää vaan menkö yrittämään Mustia ulos. Se on vähän tohkeissaan tänään.

Löysin lähimmän oven takaa pitkän käytävän ja kun vähän aikaa huhuilin, pisti yhdestä oviaukosta esiin miehen pää. Esittelin itseni ja sanoin soittaneeni aamulla.
- Ai sä olet se. Onko sulla hevonen mukana?
- Tietysti on, sanoin. Luuliko hän, että olin tullut tervehdyskäynnille?
- Tuu tänne, hoidetaan paperiasiat ensin. Miten sä maksat?

Astuin hänen perässään jonkinlaiseen toimiston ja pienen laboratorion yhdistelmään ja hän selvitti, mitä tulisi tapahtumaan. Tiesin sen kyllä noin päällisin puolin, muistin Bossen luota, joskaan hän ei oikeastaan pyörittänyt mitään bisnestä. Saarella ei juuri ollut muita siitosoreja kuin hänen omansa.
- Sä aiot viedä sen kotiin ja siemennyttää siellä? mies arkisti ja katsoi minua silmälasiensa yli.
- Niin.
- Semmosenaan? Ei pakasteta?
- Ei tarvii pakastaa, siellä on valmis tamma odottamassa.
Paljon kaikenlaista hän kyseli ja joka toisesta lauseesta tulin vähän viisaammaksi, vaikken mitään itse kysynytkään. Lopulta hän nousi seisomaan.
- Mä meen laittamaan paikat valmiiksi. Tuo vaan se sisään, tonne käytävän päähän. Eiköhän sieltä jo edellinen lähtenyt.

Ilja ja Siiri odottivat kiltisti auton vieressä kun palasin. Eivät he olleet edes sivuovea uskaltaneet avata. Minä avasin sen nyt ja kävin vaihtamassa hevoselle suitset päähän. Se ei enää ollut niin vatipäänä, kaipa Katrina oli vähän unohtunut matkan aikana. Se alkoi kuitenkin kiihtyä uudelleen kun vein sen sisään, kai siellä oli omanlaisensa tuoksu. Vilkaisin taas Siiriä epäilevästi.
- Pitäiskö sun odottaa ulkona?
- Vesku, älä ole pöllö. Kyllä mä tiedän miten hevoset lisääntyy. Onhan netti.
- Voi jessus, mutisin.
- Ja mä en tiedä, mä haluan nähdä, ilmoitti Ilja.

Musti oli kiihdyksissään mutta pihalla kuin lumiukko, kun pääsimme huoneeseen, jonka keskellä seisoi etäisesti hevosta muistuttava pukki. Mies, jonka kanssa olin aiemmin jutellut käski jo huoneessa odottelevan nuoren tytön huutaa jonkun tuomaan sen tamman takaisin, ja kun pieni musta poni tuli sisään Musti vasta sekosikin. Minun teki mieli kirota sille ja kirosinkin, mutta lopulta se onnistui kampeamaan itsensä pukin päälle sen sijaan että olisi yrittänyt ohi tamman luo ja sitten se olikin valmista kamaa. Se näytti kuolemanväsyneeltä päästessään takaisin neljälle jalalle.
- Tässä menee hetken aikaa että saadaan kama purkkiin. Voitte vaikka lastata sen.
- Onko vettä jossain? kysyin katsoen ympärilleni. Hevoseni näytti nääntyvän.
Mies huitaisi jonnekin tulosuuntaamme ja lähetin Siirin hakemaan autosta ämpärin ja siihen täytettä. Hän todennäköisesti selviytyisi hommasta paremmin kuin Ilja.

- Voi jukoliste, sanoi viimeksi mainittu kunnioittavasti seuratessaan Mustia ja minua ulos. Pihalla oli nyt meidän auton lisäksi traileriyhdistelmä, jonka takaluukku oli jo auki ja Musti kohotti väsyneesti päänsä ja katseli, tarvitsisiko sen ruveta uhoamaan. Toinen ori jaksoi huutaa, joten katsoin parhaaksi pistää Mustin suoraan autoon.
- Lopeta se voivottelu ja sulje takapuomi ja luukku, sanoin Iljalle. Vaihdoin hevoselle riimun taas päähän ja sitten Siiri jo saapuikin punakkana vesiämpäriä raahaten.
- Kiitos, kiltti lapsi! sanoin ja otin sen häneltä. Musti joi suurimman osan ja alkoi sitten nuokkua.

Me odottelimme auton vierellä hyvän aikaa ja Siiri selvitti Iljalle, mitä nyt tapahtuisi.
- Eläinlääkäri siementää Katrinan niillä spermoilla ja sitten se tulee kantavaksi ja saa ensi kesänä uuden varsan.
- Miten se sen tekee? Ilja kysyi kiinnostuneena.
- En mä tiedä… jollain pruutalla? Mutta eiköhän me illalla nähdä, hän sanoi piristyen.

Kyllä he näkivät. Koko perhe ja vierailijat myös seisoi todistamassa tapahtumaa, kun Jutta illalla tuli uudestaan. Olin saanut mukaan kolme annosta varsansiemeniä ja Jutta katsoi niitä epäilevästi.
- Mä voin tulla huomenna uudestaan, mutta mä vähän epäilen, että onko tossa kolmannessa enää mitään eloa ylihuomenna. Mutta voihan sen tietysti laittaa kun ne sen kerran antoivat. Säilytä se vaan hyvin.
- Mä säilytän, lupasin.
- Ja jos ei se lakkaa näyttämästä tota kiimaa niin tiedä vaikka saisit hakea uuden satsin.

Katsoimme kaikki Katrinaa vähän uusin silmin, tai ainakin Jessi ja minä. Joko sitä nyt saattoi kutsua kantatammaksemme? Sitä tietoa saisi vähän aikaa vielä odottaa.

Lähettäjä: Pingo 
Päivämäärä:   24.7.09 21:23:43

Bliib, täällä vielä pörrätään lueskelemassa :P

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   24.7.09 21:25:58

Kiva, kun ilmoittauduit, Pingo, mä mietinkin :)
-----------------
8.

Tilanne hevosten kanssa oli vähän herkkä muutaman päivän ajan. Ei Katrinan kiima eikä Mustin innostus kadonnut nappia painamalla, enkä kerta kaikkiaan uskaltanut pitää niitä yhtaikaa heppoisten lankojen takana vihreällä. Sää oli kuitenkin niin hyvä, että Musti ja Niki saattoivat olla ulkona yöt jolloin Katrina ja Helena tuotiin talliin. Toivoin kovasti, että tilanne järkiintyisi pian, ja kyllä se siltä alkoi vähän vaikuttaakin, kun Jutta tuli kolmatta kertaa käymään. Tai ehkä se oli vain asioiden normaali kulku. En minä tiennyt, vaikken tunnustanutkaan sitä muille.

Ilja aloitti koirankopin rakentamisen ja Siiri puuhasteli hevosten kanssa, etenkin varsan, kunhan Katrina oli tottunut siihen, että hän kuului talonväkeen. Minä ajelutin tyttöjä päiväkotiin ja takaisin ja kävin välillä rautakaupassa ja maatalouskaupassa, kun aina tuntui puuttuvan jotain tuiki tärkeää. Hain Alilta estetolppia ja puomeja, sillä olin äkkiä tajunnut, että Jessin oli melko hankala treenata estekisoihin ilman esteitä. Raahasin niitä juuri pakusta kentänlaidalle, kun Siiri tulla tohotti tallista.
- Tuolla puskissa kuikkii joku lauma lapsia, hän tiedotti.
- Ai missä? Tallin takaa alkoi se pieni metsikkö, jonka takana lähin naapurimme oli. Ne allergiset lapsetko siellä lähestyivät meitä?

Tallin takaa tuli arastellen kaksi tyttölasta, vähän Siiriä pienempiä. Maru aloitti hurjan rähinän ja komensin sen hiljaiseksi. Ei sen tarvinnut rähjätä näin, kun minä kerran olin vieressä ja saatoin nähdä itsekin.
- Moi, sanoin lapsille, jotka olivat juurtuneet keskelle pihaa sanomatta mitään.
- Moi, sanoi lopulta toinen heistä arasti. Sen enempää heistä ei irronnutkaan. Tilanne oli jokseenkin tuskastuttava.
- Onko teillä jotain asiaa? kysyin lopulta, kun en ajatellut seistä siinä puomi kädessäni loppupäivää.
- O-onko teillä hevosia? kysyi toinen tytöistä. Oletin asian olevan melko selvän, juurihan he olivat ohittaneet Nikin ja Mustin tarhan tullessaan pihaan. Siiri hihitti, mutta minulla ei ollut sydäntä.
- On, myönsin.
- Saako… saako niitä hoitaa?
- Ne ei ole oikein tarpeeksi kilttejä lasten hoitaa, sanoin empimättä. No, Niki oli, mutta en halunnut vieraita, viattomia tenavia pyörimään Mustin tai Katrinan tai varsan ympärillä ja jäämään jalkoihin tai muuta kamalaa.
- Ai, tytöt sanoivat vain sitten ja kääntyivät menemään pois. En ehtinyt kysyä, olivatko he niitä hevosallergikkoja, joista Ulla Anttila oli käynyt varoittamassa.

- Lapsiparat! sanoi Siiri ja huokaisi.
- Kuinka niin?
- Noin ujoja…
Minun oli pakko naurahtaa. Ei hän itsekään paljon kummempi ollut edelliskesänä ollut.
- Ne oli vähän liian pieniä puuhailemaan näiden kanssa.

Toisenkin vieraan saimme, mutta hän tuli vasta illalla, kun olin aikaa sitten hakenut tytöt päiväkodista ja Jessikin oli jo tullut töistä. Teimme pihalla grilliruokaa, kun pihaan ajoi uusi keltainen kuplavolkkari.
- Lisää herkkunaapureita? virnisti Jessi. Olimme vasta päässeet kertomasta pikkutyttöjen käynnistä. – Mä voin hoitaa tän, hän sanoi ja nousi ylös nurmikolta. Autosta oli noussut nuori nainen, joka tervehti iloisesti.
- Mitäs teillä tunnit maksaa? hän kysyi.

Jessi hiljeni hetkeksi.
- Mitkä tunnit? hän kysyi varovaisesti.
- No ratsastustunnit.
- Ei meillä pidetä ratsastustunteja.
- Mutta… onhan teillä hevosia? nainen kysyi hämmästyneenä.
- On. Mutta ei me olla ratsastuskoulu.
- Mutta piti ne edellisetkin tunteja. Ja halvemmalla kuin ratsastuskoulussa.
- Me ei pidetä. Ei meillä ole siihen sopivia ratsuja. Eikä aikaakaan.
- Tekö pidätte hevosia ihan vaan omaksi iloksenne? nainen kysyi näyttäen melkein suuttuneelta.
- Joo, ne on ihan meidän yksityiskäytössä, Jessi sanoi.
- Ohh… omituista. Nainen katseli ympärilleen, avasi vielä suunsa kuin jatkaakseen, mutta hyppäsi sitten takaisin autoonsa ja läimäisi oven kiinni.

- Loukkaantuikohan se? Jessi mietti palatessaan takaisin luoksemme.
- Ainakin se hämmästyi.
- ”Pidätte niitä omaksi iloksenne”. Hitto, vieraiden iloksiko ne muka on hankittu?
- Yhteishyvää koko kylälle, sanoi Ilja iloisesti.
- No ei meillä ole kuin yksi hevonen minkä selkään voisi ketään vierasta päästää. Eikä päästetä! sanoi Jessi kuulostaen vähän tuohtuneelta. – En mä halua mitään muka-asiakkaita omaan pihaan valittamaan. Mä olen ihan tarpeeksi kauan käyny itse ratsastuskoululla niin, että tiedän millasia oppilaat on. Mikään ei ole koskaan hyvin ja miksi aina pitää mennä Nikillä ja sitäpaitsihan Nikillä ei pidetä tunteja koska se on mun kisaratsu.
- Rauhotu, nauroin. – Ei sun tarvii! Eikä meidän.
- Pannaan portinpieleen kyltti että yksityisalue, jos noita alkaa tulla. Rakennetaan aita ympärille!

Ilja päätti yllättäen lähteä juhannukseksi kotiin Hankoon, ja vaikka hän oli tuntunut koko ajan olevan vähän ylimääräinen, tiellä ja jaloissa, niin talo tuntui tyhjältä hänen mentyään. Siirikin oli haluttu juhannukseksi kotiin, joten me saisimme lopultakin harjoitella asumista ihan vaan oman perheen kesken. Se oli aika mukavaa, minun mielestäni. Danni ja Alissa kaipasivat kyllä alkuun seuralaisiaan, mutta kaipa ne tottuisivat siihen, ettei niillä ollut isosiskoa ja eksentristä isoveljeä. Olihan niillä vanhemmat ja koira.

Laiskottelimme häpeämättömästi juhannusaaton ja –päivän, mitä nyt Jessi ratsasti tavoitteellisesti sunnuntain kisoja varten. Juhannusaattona kävimme ajelemassa ja katsomassa paikallista juhannusjuhlaa peruskoulun pihalla ja urheilukentällä. Siellä poltettiin kokkoa ja tanssittiin, mutta me istuskelimme lähinnä leikkipaikan laidalla, missä Danni ja Alissa möyräsivät.
- Mä tunnen olevani ihan maalainen nyt, Jessi kuiskasi minulle.
- Miks ihmeessä?
- No kun me ollaan melkeen kuin lavatansseissa ja mulla on kukkamekko päällä, hän tirskahti.
- On täällä kieltämättä vähän suomifilmitunnelmaa, myönsin ja katselin ympärilleni. Sarkahousuja ja jatsareita ei sentään näkynyt, mutta koivut huojuivat heleänvihreinä ja haitari soi ja sitten silmäni osui urheilukentän pukusuojan vieressä seisoviin rattaisiin, joiden edessä seisoi tietenkin liinaharjainen suomenhevonen.
- Kato, hevosajeluakin.
- Mennäänkö ajelemaan? Jessi ehdotti, mutta minua ei suoraan sanottuna huvittanut moinen. Hän kuitenkin houkutteli tytöt mukaansa ja vähän aikaa jonotettuaan he pääsivät rattaiden kyytiin.

Hevosta ajoi teini-ikäinen tyttö ja toinen seisoi pitämässä jonoa järjestyksessä ja rahasti. Seurasin katseellani, miten valjakko kiersi koko juhla-alueen ja palasi sitten takaisin ottamaan seuraavat kyytiin.
- Mä haluan ratsastaa, Danni sanoi, kun nostin sen alas kärryiltä.
- Kotona sitten, toi on kärryhevonen, sanoin.
- Noi on siskoksia, niillä on toi hevonen kanssa kotona, ilmoitti Jessi. Hän oli tainnut ehtiä pumpata kuskitytöltä vaikka mitä kierroksen aikana. – Täällä on kuulemma monta pihaa, missä on hevonen tai pari. Ja sitten pari isompaa tallia. Lähimpään ratsastuskouluun on vaan vajaat kymmenen kilometriä.
- Onko siellä maneesi? kysyin kiinnostuen. Tulisi se talvi tännekin, eikä meidän kentästä vielä osannut sanoa, oliko se talviratsastettava vai ei.
- On kuulemma. Itse asiassa mä luulen, että olen joskus käynyt siellä jossain kisoissa Oonan kanssa. Pitää käydä katsomassa.

Sitten Alissa alkoi itkeä tihrustaa osaamatta sanoa syytä ja Danni liittyi seuran vuoksi konserttiin. Päättelimme, että lapset olivat nälkäisiä ja väsyneitä, joten palasimme kotiin, missä sitten joimme ilta-auringossa etuportailla istuen pienen pullollisen kuohuviiniä. Olihan tapaamisemme vuosipäivä.

- Muista hakea Siiri, sanoi Jessi sunnuntaina kun Niki ja tavaransa oli lastattu autoon.
- Totta kai mä muistan hakea Siirin. Lastasin puolestani tytöt ja lähdin ajamaan Jessin perään. Hän menisi suoraan kisapaikalle, minä tein pienen kierroksen vanhan kodin kautta ja otin Siirin kyytiin. Olisimme varmaan samaan aikaan, ellei aiemminkin, perillä, kun saatoin ajaa moottoritietä täyttä vauhtia, Jessin pitäisi körötellä kahdeksaakymppiä.
- Saanko mä taas jäädä teille? kysyi Siiri ensimmäiseksi.
- Me mennään molemmat ensi viikolla töihin, mitä sä siellä tekisit koko päivän yksinäsi?
- Mähän voin vahtia hevosia. Ei mulla kotonakaan mitään tekemistä ole, eikä kavereita.
- Etkö sä käy tallilla? Kai sä saat jo pyöräillä sinne?
- Teillä on kivempaa, kun saa hoitaakin hevosia eikä vaan katsella, niin kuin siellä.

Saavutimme Jessin pari kilometriä ennen kisapaikkaa ja jätin sitten Siirin kuljetusautoparkkiksen kohdalla pois. Itse vein auton kauemmaksi ja tunsin itseni vähän kummajaiseksi kun minulla olikin hevosen sijaan huollettavana kaksi lasta ja koira. Olisi kai Maru voinut jäädä kotiinkin, vahtimishommiin, mutta oli sen toisaalta terveellistä joskus nähdä vähän maailmaakin.
- Kiivetkää kyytiin, sanoin tytöille kun sain rattaat avattua ja niin ne tekivätkin. Toivoin, että kyyti olisi niiden mieleen koko päivän, ettei niiden perässä tarvitsisi juosta. Ehkä olisikin, rattaita kun käytettiin enää vain tosi harvoin.

Jessi oli ollut optimistinen yltiöpää ja ilmoittautunut metriin ja metrikymppiin, pitkän harkinnan jälkeen.
- Meillä ei mene niin kauan sitten, niissä on vähemmän osallistujia kuin ysikympissä ja metrissä, hän perusteli, mutta kyllä hänellä taisi olla nälkä päästä eteenpäinkin. Minusta oli alkanut tuntua, siltä, että Niki hyppäsi paremmin isompia esteitä, joten minulle sopi.

Siiri talutteli jo Nikiä kun löysin pakumme kaikkien trailereiden seasta.
- Jessi meni kävelemään rataa ja muuta, hän ilmoitti.
- No, te kai pärjäätte, jos me mennään katsomoon, arvelin ja lähdin lasten ja koiran kanssa sinne. Matkalla tunnistin Oonankin kaluston ja kurkistin sisään koppiin. Perälaudan yli näkyi kaksi kullanruskeaa takapuolta – jokohan nyt ehtisin nähdä sen hurjapäätamman radalla? Oonaa itseään ei näkynyt, enkä tunnistanut tyttöä, joka norkoili trailerin lähettyvillä. Ehkä Oona oli napannut ratsastuskoululta jonkun hoitajan avukseen, jonkun uuden, jota en tuntenut.

Etsin hyvän paikan parkkeerata rattaat ja koiran ja näin, että Jessi oli kävelemässä rataa Oonan kanssa. Sepä hyvä! Hän saisi hyviä neuvoja samalla. Maru alkoi haukkua, kun näki Jessin kumartuvan aidan ali pois kentältä ja molemmat kävelivät meidän luo.
- Äitiii! kiljui Danni ja olisi lähtenyt Jessin mukaan rattaista.
- Hys, äiti menee hakemaan Nikin nyt ja kohta ne ratsastaa, sanoin toivoakseni vakuuttavasti. – Millä sä menet tähän? kysyin Oonalta.
- Mä meen tän ja metrikympin Mallalla, sillä ruunalla, ja kympin ja kakskymppisen sitten tammalla, Oona hymyili. – Että ei näillä ole mitään mahdollisuuksia.
- No ei tietenkään, tuhahti Jessi ja antoi Dannin päälaelle suukon. – Jos nyt selvitään pystyssä ja putoamatta.

He jatkoivat matkaansa hevosten suuntaan ja minun piti piilottaa hymyni, kun kuulin parin naisihmisen keskustelun vähän matkan päästä.
- Minkähän takia ei miehet harrasta ratsastusta juurikaan? Katso nyt totakin isää tossa, siinä se hoitaa lapsia ja koiraa ja äiti kilpailee.
- Ihme että on lähteny mukaan, eikä ole jossain jalkapallomatsissa, sanoi toinen.
- Hihi, tai autotallissa niin kuin meidän Reiska.

Minun teki kauheasti mieleni kääntyä ja vilkuttaa tädeille, mutta pidin pintani ja osoitin tytöille ensimmäistä ponia, joka laukkasi radalle.
- Mä haluan ratsastaa, sanoi Alissa mörkisti.
- Jos kotona sitten. Täällä noi on kaikki kilpailemassa ja siihen hommaan pitää olla vähän isompi.

Oona tuli radalle ensin ruunansa kanssa, mikähän sen oikea nimi olikaan? En ollut kuullut puhuttavan kuin Mallasta, enkä ollut huomannut nytkään kuunnella kuulutusta. Lähtölistan lukemaan lähteminen oli ihan liian iso operaatio lasten ja koiran kanssa. Kun he poistuivat radalta vähän värittömän, mutta virheettömän radan jälkeen yritin kuunnella tarkemmin. Muy Malo, niin se oli. Hevonen oli hypännyt hyvin, edennyt kuin juna, mutta mitään säväyttävää siinä ei ollut, ellei ottanut huomioon sen kaunista väriä.
- Niki! osoitti sitten Alissa.
- Äiti! sanoi Danni.
- Katotaan miten niiden käy, hyssyttelin ja toivoin, että kaikki menisi hyvin. Olisi vähän raadollista jos jotain ikävää sattuisikin siinä lasten silmien edessä. Mutta miksi tapahtuisi juuri tänään?

Niki oli innoissaan ja Jessi näkyi laukkaavan sen kanssa tavallista useampia ympyröitä ennen kuin ylitti lähtölinjan. Sen jälkeen hän näkyi vain istuvan kyydissä osoitettuaan Nikille, mihin suuntaan lähdettäisiin seuraavaksi. Mistä hän oli moista saanut päähänsä? Muistin ajan kun hevosen oli saanut sahata suunnilleen katki, jotta sen sai hallintaansa esteen jälkeen. Nyt se kuitenkin näytti toimivan. Niki harkitsi itse, kun se kerran joutui, ja esteet olivat sen verran korkeita, että se ei voinut vain säntäillä niiden yli. Vähän liikaa Jessi kuitenkin antoi sen itse päättää, yhdelle esteelle se tuli niin huonoon paikkaan, että se keräsi suunnilleen kaikki puomit takajaloilla mukaansa. Kieltänythän se ei käytännöllisesti katsoen koskaan. Kuitenkin, jos Jessi olisi itse ratsastanut tuon välin, eikä vain antanut hevosen edetä omaa tahtiaan, he olisivat saattaneet saada puhtaan radan. Mietin, läksyttäisikö Oona hänet vai pitäisikö minun. Toivoin kyllä, että Oona hoitaisi sen.

Seuraavan luokan alkaessa Siirikin liittyi seuraamme ja jätin hänet jakamaan Dannille ja Alissalle eväsvoileipiä siksi hetkeksi, että sain haettua itselleni kahvia.
- Selvisikö Niki ilman naarmuja siitä esteen läpi hyppäämisestä? kysyin, kun palasin.
- Joo, ei sillä ollut mitään missään. Harmi, ettei ne saanu puhdasta rataa!
Siiri tuijotti radalle seuraten jokaisen ratsukon jokaista liikettä, välillä hän näytti laukkaavan itse mukana.
- Koska sä alat kisata? kysyin.
- En mä tiedä. Millä mä kisaisin? Ratsastuskoululla pitää olla ratsastanut vuosikausia ennen kuin pääsee…
Kaduin, että olin kysynytkään ja esitin laimeasti, että ehkä senkin aika joskus tulisi.
- Niin kai, Siiri sanoi ja hymyili minulle nopeasti, kuin antaen anteeksi tahdittomuuteni. – Oona tulee nyt.

Malla laukkasi taas radalle ja teki pilkulleen yhtä tasaisen suorituksen kuin metrin ratakin oli ollut. Yhtä tasaisen muttei yhtä hyvää, nyt se lakaisi puomeja alas takakavioillaan niin, että he saivat lopulta kuusitoista virhepistettä.
- Se on kaunis, mutta ei kovin hyvä, Siiri arvioi.
- Ihan loistava harrastehevonen jollekin, sanoin. – Vaikka jollekin pitkäjalkaiselle juniorille.
- Mulla ei ole kovin pitkät jalat, Siiri tuumi.
- Mutta sä kasvat vielä.
- Nyt tulee Jessi! Tytöt, katsokaa.

Ehkä Oona oli sanonut Jessille muutaman valitun sanan, jos nyt oli hänen edellisen ratansa ehtinyt nähdä. Ainakin Jessi ratsasti nyt eikä jättänyt vastuuta kokonaan Nikille.
- Miten sä luulet niiden onnistuvan? Siiri kysyi ja puristi käsiään nyrkkiin.

- Mä olen aika varma, että se tiputtaa kyllä jotain, noi alkaa olla sille jo aika korkeita, sanoin, lähinnä varautuakseni pahimpaan. Iloinen yllätys olisi hauskempi kuin pettymys.
- Äiti, äiti, lallatti Danni ja silmäkulmastani näin, miten aiemmin puhuneet naiset hymyilivät sille. Alissa oli nukahtanut rattaisiin.

Jessi ja Niki etenivät radalla vauhdikkaasti ja ylittivät esteen toisensa jälkeen. Pari kertaa Niki kolautti puomeja, mutta toistaiseksi heillä oli ollut onnea. Puolivälissä rataa he tulivat lyhyen välin okserilta muurille liian lähelle ja se kolautti etujalkansa päällimmäiseen riviin niin, että kolahti. Este oli kuitenkin sen verran leveä, ettei ylin palanen pudonnut, siirtyi vain.
- Taitaa olla vähän liian isoja, huokaisin.
- Sillä on ollu kauhean hyvä onni, Siiri mutisi.
- No sano muuta.
Enempiä puomeja Niki ei kuitenkaan enää kolistellut vaan he pääsivät nollilla maaliin. Uskalsin taas hengittää. Siiri kiljui ja hypähti pystyyn.
- Mun täytyy mennä onnittelemaan! Etkö sä tule?
- Viiden minuutin päästä, mä haluan ehdottomasti nähdä ton Oonan uuden hevosen, sanoin ja Siiri pinkoi pois.

He olivat vuorossa seuraavina ja heti ensi metreiltä Gawd Daymn todisti, etteivät mitkään puheet sen hulluudesta olleet olleet ihan tuulesta temmattuja. Se laukkasi paikoillaan Oonan tervehtiessä tuomaria, suostumatta mihinkään muuhun askellajiin ja kun se pääsi radalle näin Oonan ratsastavan hyvin paljon samaan tapaan kuin Jessi äskeisessä luokassa. Hän vain käänsi hevosen turvan oikeaan suuntaan ja antoi mennä. Ja tammahan meni. Ei siinä näyttänyt juuri ratsastajalla olevan sanasijaa vauhdin suhteen. Se vaan liiteli korkealta yli, esteen toisensa jälkeen. Kun rata loppui se näytti valmiilta tekemään saman kierroksen uudelleen, mutta sen verran Oonalla sentään oli sanasijaa, että sai sen estettyä sitä tekemästä.
- Lähdetään etsimään äiti ja Niki, sanoin kaikille huollettavilleni ja könysin pystyyn nurmikolta.

- Se ontuu, sanoi Jessi silmät suurina huolesta kun löysin heidät verryttelyalueelta. Hän oli riisunut Nikin suojat ja tunnusteli etusääriä. Kumarruin itsekin tekemään niin. Toisessa tuntui lämmin ruhje.
- Vie se tohon lähimpään vesiboksiin ja laske kylmää päälle, mä käyn kysymässä onko täällä eläinlääkäriä, sanoin.
- EI tänne ollu mitään eläinlääkärimaksua, että ei taida olla, Jessi sanoi tuskastuneena.
- Mä voin silti tarkistaa. Kylmä nyt ei ainakaan pahaa tee.

Niin marssin kohden kilpailukansliaa rattaineni, koirineni ja kuulin, että yksi toimihenkilöistä oli eläinlääkäri. Hän nyt sattui vaan juuri olemaan jossain kauempana, vaikka oli vasta pyörinyt kansliankulmalla.
- Mä voin soittaa sille, missä se hevonen on? kysyi ystävällinen tyttö.
- Tossa lähimmässä tallissa kylmättävänä, osoitin.
- Mä käsken sen tulla sinne.

Kävin viemässä Marun autoon ja toivoin, että olisin uskaltanut jättää Dannin ja Alissankin sinne, mutta pakko ne vaan oli ottaa mukaan, kun palasin talliin. Onneksi Alissa nukkui edelleen ja Dannikin alkoi näyttää siltä, että se kohta seuraisi esimerkkiä. En uskaltanut työntää rattaita edes talliin sisään, sillä sen asukkaat eivät ehkä olleet niin tottuneita niihin kuin meidän hevoset, enkä halunnut aiheuttaa joukkopaniikkia. Näin kuitenkin Siirin, kun kurkistin päätyovesta sisään ja pyysin häntä tulemaan ovensuuhun siksi hetkeksi niiden kanssa, että kuulisin mitä eläinlääkäri sanoi, hän nimittäin näkyi jo tulleen.

- Jänteenperhana, sanoi Jessi minulle kun menin sisään. Se veti vakavaksi.
- No voi olla, en mä nyt satavarma voi olla, eläinlääkäri sanoi. – Klinikalla se selviäisi, tai jos teidän eläinlääkäri pystyy ultraamaan kotona. Mutta loput luokat sulta ainakin jää ratsastamatta.
- Ei mulla ole loppuja luokkia, Jessi sanoi surkeana.
- No sitten ei kun autoon ja kotiin.

Lähettäjä: Pingo 
Päivämäärä:   25.7.09 07:52:28

Juuh, kävin yhden yön (yrittämässä ainaki) nukkumassa osastolla ku en moneen yöhön ollu supistuksilta nukkunu. No, lopulta nukuin nyt viime yön kuitenki paremmin ku sain unilääkkeet kotiin :P

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   25.7.09 11:00:33

Huomenna ois Jessin synttärit *vink*
Mä unohdin taas yöpalan :x
-----------
9.

Olimme lähdössä koko jono kohden parkkialuetta, kun luokan tulokset kuulutettiin. Automaattisesti keskityin kuuntelemaan – mitenkähän Oonalla oli mennyt? Niin, ja Jessikin oli saanut sen puhtaan radan. Ja niinpä, heitä pyydettiin valmistautumaan palkintojenjakoon molempia, ykkösenä ja kolmosena.
- Mene hakemaan rusettisi, sanoin Jessille, joka myös oli pysähtynyt kuuntelemaan. Hänen ilmeensä oli hetkeksi kirkastunut, mutta nyt se muuttui taas.
- Mua ei taida huvittaa.
- No saa luvan huvittaa. Me viedään Siirin kanssa Niki autolle sillä aikaa.

Niin hän kääntyi palaamaan portille ja me jatkoimme matkaa. Niki ei ontunut mitenkään kauhean pahasti, mutta näkyvästi kyllä. Oliko siltä nyt hitto soikoon tosiaan mennyt jänne? Johan meillä yksi oli, jonka jännevammaan oli kaatunut koko kisaura, Katrina. Se ei todellakaan ollut mikään hyvä referenssi, eikä miellyttävä tulevaisuudenkuva – ruunalle.

Olimme juuri saaneet Nikin autoon kun Jessi palasi ruusukkeineen. Hän oli mörkin näköinen, eikä ihme.
- Saitko sä palkinnon? Siiri kysyi, kun näki hänen kädessään myös kirjekuoren.
- Kai. Tai siis sain.
- Rahaako?
- Niin kai. Jessi avasi kirjekuoren ja kurkisti sisään. – Hui, kakskymppiä! Sillä ei saa maksettua kuin eläinlääkärin kilometrikorvaukset.

Minä etsin puhelimeni ja soitin Jutalle. Olimme asuneet uudessa paikassa vajaan kuukauden ja oliko tämä jo viides tai kuudes kerta kun aioin kutsua hänet käymään? Voi, mikä lottovoitto hänelle olimmekaan!
- Ei sulla satu olemaan kannettavaa ultraa? Semmosta millä voisi katsoa jalasta jänteitä? kysyin.
- Mulla on tammaultra, mutta voi sillä jalkojakin yrittää katsoa, Jutta vastasi. – Mikäs teillä?
Selitin tilanteen ja että olimme lähdössä kohden kotia. Silloin vasta tajusin, että oli sunnuntai, ja juhannusviikonloppu. Ähkäisin harmistuneena.
- Sulla kai on vapaapäivä?
- Mä päivystän, ei hätää, Jutta sanoi. – En mä muuten olisi vastannutkaan. Koska te olette kotona?
- Tunnin kuluessa, lupasin.

Siiri ilmoitti menevänsä Jessin kyydissä, ei puhettakaan, että hän nyt lähtisi kotiin.
- Selvä, kai, nähdään sitten kotona, huokaisin ja lähdin nukkuvia lapsia työntäen kohti toista autoamme. Toivoin, etteivät ne heräisi ennen kuin kotona, eivätkä ne heränneetkään. Sitten niillä oli hirveä pissahätä ja kiukutus ja kuuma. Ehdin hoitaa tärkeimmät asiat, lapset vessaan ja kuivat paidat päälle, ennen kuin Jessi ajoi pihaan, ja sitten melkein heti perään tuli Juttakin.
- Menkää te Marun kanssa leikkimään, me mennään juttelemaan eläinlääkärin kanssa, ehdotin, mutta tytöt olivat edelleen känkkiä vasta herättyään ja tahtoivat mukaan talliin. Jessi sulki ne muitta mutkitta tyhjään karsinaan ja sysäsi vielä koiran perään.
- Hiljaa sitten siellä, hän komensi.

Jutta tutki Nikin jalkaa ja kuvasi sitä. Ultraäänilaitteen näyttö oli yhtä suttuinen ja harmaa kuin silloin, kun olin katsellut samanlaisesta Dannia ensimmäistä kertaa Jessin mahassa. Olisi pitänyt tietää melko tarkoin, mitä odotti näkevänsä, että olisi pystynyt erottamaan poikkeavuudet.
- Mä sanosin että kyllä siinä pieni repeämä on, Jutta sanoi lopulta ponnistaen pystyyn. – Kyllä sä et tällä kaudella enää kisaa sillä.
- Niin mä arvasinkin. Jessi huokaisi niin syvään, että hänen koko ruumiinsa tuntui tyhjenevän, kun pidin käsiäni hänen olkapäillään.
- Koita silti saada se klinikalle. Noita voi hoitaa laserilla nykyään, se nopeuttaa paranemista paljon, Jutta ehdotti. Jessi nyökkäsi ja minä aloin miettiä, missä välissä sen ehtisi tehdä. Me olimme molemmat päivätöissä nyt, tai siis arkisin. Pääsisiköhän jollekin klinikalle joskus illalla? Pakko kai ruveta vaan soittelemaan ja kyselemään.
- Ja onnea, kai, Jutta jatkoi, kun hänen silmänsä osuivat valkoiseen ruusukkeeseen, joka Jessin paidantaskussa roikkui.
- Kiitos, vaikka kyllä hitossa tääkin rusetti ois saanut mennä jollekulle muulle jos mulla ois vielä ehjä hevonen. Ei olisi pitänyt lähteä koko kisoihin.

Ei siinä tehnyt paljon mieli jutella. Minä ajattelin antaa Jessin ensin hautoa pahimmat pois, ennen kuin alkaisin lohdutella häntä. Nyt näytti siltä, että saisin ympäri korviani jos erehtyisin sanomaan jotain… tai mitään.
- Hei, mä vien sut nyt kotiin, meidänhän piti palauttaa sut jo matkalla, Jessi sanoi Siirille äänellä, joka varoitti sanomasta vastaan. Siirikään ei sanonut mitään, lähti vain kiltisti kohden autoa. Minä jäin raahaamaan pakusta Nikin varusteta ja siivosin sen ja kun olin lähdössä tarkistamaan, että toisilla hevosilla oli kaikki ok, muistin katsella ympärilleni. Pahaenteisen hiljaista ja rauhallista. Lapset ja koira olivat edelleen siellä karsinassa.

- Me oltiin hevosia, ilmoitti Danni, kun avasin oven. – Maru oli Helena koska se on pienin.
Ei se kyllä ollut. Koirasta oli tullut suurempi kuin olin pelännytkään, ja se kai kasvaisi vieläkin, mutta kai se tyttöjen mielestä oli pienin, kun se oli vasta ollut pahainen rääpäle.
- Mennään katsomaan että hevoset on tallessa ja sitten etsimään jotain ruokaa, sanoin. Siirsin Mustin vähäksi aikaa vihreälle tarhasta, missä se oli seissyt koko päivän. Se ei enää kiljunut Katrinan perään, joten ajattelin sen pysyvän siellä muutaman tunnin. Yöksi se pitäisi kai ottaa sisään Nikin seuraksi, sillä Nikiä ei kai uskaltaisi laittaa kumpuilevalle laitumelle, joka muuttuisi liukkaaksikin jos sattuisi tulemaan sade.

Jessi viipyi hyvän aikaa Siiriä viemässä, mutta vähän aikaa kun järkeilin, päättelin hänen varmaan ajavan pienen lenkin ennen kotiin tuloa. Se oli hänen konstinsa tuulettaa päätä. Tosin näin juhannussunnuntaina hän ei varmaan pääsisi ainakaan kotiinpäin kovinkaan vilkkaasti. Kymmenentuhatta muutakin suomalaista oli palaamassa kesänvietosta mökiltä. Niinpä hän olikin palatessaan melkein huonommalla tuulella kuin lähtiessään. Minä olin juuri pistänyt tytöt nukkumaan ja istuin portailla katselemassa miten nurmi kasvoi.
- Kaikki tiet on ihan täynnä! hän valitti.
- Niin, kaikki ajelee pois mökeiltä, sanoin pahoitellen.
- Mä taidan vetää perseet.
- Et sä voi, sulla on huomenna töitä.
- Niin just, siinä meni sekin ilo.
- Tuu tänne, mä silitän sua, uskaltauduin sanomaan, enkä saanut korvilleni. Sen sijaan Jessi tuli istumaan viereeni ja pisti päänsä olkapäälleni.

- Ei päästy sitten kenttäkisoihin. Eikä mihinkään kisoihin.
- Ens kesänä sitten. Ja ehkä vielä tänä vuonnakin, ei se nyt välttämättä niin kauhean monta kuukautta vie.
- Elukka käveli vaan viisvuotistalven, ja nyt se seisoo seitsenvuotiskesän. Mitä mieltä tässä on?
- Sä voit kisata Mustilla, jos sä haluat, lupasin. Jessi vilkaisi minua.
- No enhän todellakaan voi. Itse et suostu menemään sillä edes esteitä, vaan palkkaat puoliammattilaisen. Mitä mä tekisin sen selässä keikkumassa.
- Mutta…
- Enkä mä nyt niin hirveesti himoitse kilpailemaan. Tai no, vähän kyllä… mutta harmittaa vaan muuten.
- Onneksi se elää nyt melkeen ilmaiseksi, kun on vielä laidunkausikin. Pullaponi. Ajattele jos se olisi jollain maneesitallilla täysylläpidossa! yritin keksiä valoisia puolia.
- On meilläkin hevostila, neljä hevosta joista yhdellä voi ratsastaa… hän naurahti jo pikkuisen, asian käsittely taisi olla aika hyvässä vauhdissa.

Jessi sai varattua Nikille klinikka-ajan heti alkuviikkoon, en kyllä tiedä miten lahjomalla. Luulisi hevoslääkäreidenkin lomailevan juhannuksesta eteenpäin kuten muiden ihmisten. Sieltä hän kuitenkin palasi lopultakin valoisammalla mielellä.
- Kyllä siinä muutama kuukausi menee. Mutta ei se ole tosiaankaan pahasti revähtänyt. Ei tarvii ruveta suunnittelemaan siitosruunan uraa.
- Hyviä uutisia, totesin. – Paljonko lasku teki?
Jessi mainitsi summan ja huokaisin. He kävisivät laserhoidossa varmaan vielä muutamankin kerran. Ei ollut halpaa siitosruunan pito, vaikka se söisikin pelkkää vihreää.
- Mäkin tuhlasin tänään, päätin tunnustaa samaan soppaan.
- Ostitko edes hevosen?
- En kun tilasin traktorin.

Olimme ajaneet tyttöjen kanssa ohitse rautakaupan, kun olin hakenut ne hoidosta, ja Alissa oli alkanut osoitella sitä nättiä pikku vehjettä. Minä olin pysäyttänyt, kävellyt sisään ja tilannut sellaisen itselleni. Punaisen.
- Et kai, Jessi sanoi epäuskoisena.
- Semmosen pienen vaan.
- Mitä hittoa me sillä tehdään?
- Ihan kaikki. Aurataan lumet ja lanataan kenttä ja mitä vaan keksit. Lannotetaan laitumet ja käydään vaikka joulukirkossa, luettelin ja aloin taas innostua.
- Ei ihan vielä taida tulla lunta, Jessi huomautti kuivasti, muttei sanonut asiaan sen enempää. – Osamaksullako? Vai onko meillä vielä rahaa?
- Kyllä siitä muutamaksi kuukaudeksi tuli maksettavaa, myönsin.
- No, itsepähän tiedät. Mähän olen vaan…
- Et sä ole elätti, ja me tarvitaan ihan oikeesti traktori! sanoin ja halasin häntä.

Meillä eivät sitten muut ratsastaneet kuin minä. Heinäkuuksi vähän hiljeni ratsastuskilpailujenkin suhteen, mutta ei ihan, enkä nyt muutenkaan ollut ihan joka viikonloppu ollut Mustin kanssa menossa, ettei se kyllästyisi kokonaan. Löysin kyllä lähtölistoista ja tulosluetteloista viisivuotiaita, jotka olivat joka viikonloppu jossain, mutta minusta se ei ollut oikein. Kerätkööt sitten enemmän rusetteja ja mainetta, minä en halunnut ottaa riskiä, että Musti tympääntyisi. Sitä paitsi jouduin käyttämään sen toistamiseen oriasemallakin. Ei Katrinan takia, siitä ei vielä voinut tietää, tarvitsiko se uusinta-annoksen, vaan yksi tammanomistaja, joka jo keväällä oli kysellyt, teki nyt tilauksen. Se tuntui omituisen epätodelliselta. Minulla oli nyt sitten ihan oikeasti siitosori, josta jollekulle muullekin toivottavasti syntyisi ensi kesänä varsa. En ollut ihan oikeasti uskonut, että kukaan vielä haluaisi astuttaa sillä, mutta ilmeisesti Wotin nimikin sitten painoi sen sukutaulussa. Tai se nimenomaan, eihän sillä juuri muuta ollut vielä näyttääkään.

- Aiotko käydä täällä joka viikko vai ruvetaanko pakastamaan? kysyi oriaseman mies minulta, kun taas tapasimme.
- Tuskin se saa tammoja joka viikolle. Ei välttämättä tämän useampia tänä kesänä.
Ajatus oli kuitenkin hyvä. Musti oli viimeksi ollut pari päivää ihan vetämätön asemalla käynnin jälkeen. Mitä jos jonkun tamman kiima osuisi juuri joidenkin kisojen alle? Eihän siitä mitään tulisi.

Jessi, joka ei päässyt ratsastamaan, joskin välillä pyysin häntä menemään Mustilla, käytti yli jäävän ajan touhuilemalla Helenan kanssa. Niki ei tarvinnut kävelylenkkejä kummempaa liikuntaa ja se liikkui kuitenkin sekä tarhassa että laitumella omaan tahtiinsa kaiket päivät, joten nekin lenkit olivat lähinnä seurustelua. Varsan kanssa puuhaamista taas ei oikein voinut harrastaa liikaa.
- Varsat on kyllä niin kivoja, Jessi tuumasi. – Meidän pitäisi hei…
- Niin mitä? kysyin epäillen.
- Ajattele ens kesää, eikö meillä oikeastaan pitäisi olla kaks varsaa? Ne voisi sitten pitää toisilleen seuraa vähän isompina?
- Jos sä pystyisit tilaamaan, että kaksi tammavarsaa niin joo, nauroin. – Mutta jos tuliskin tamma ja ori niin siinä mielessä niistä ei kyllä ole mitään iloa.
- Oona menee käymään Virossa, sanoi Jessi kuin ei olisi kuullutkaan vastaustani.
- Johan se siellä nyt ramppaa, monta kertaa vuodessa, sanoin tasaisella äänellä. Jessi oli saanut palkkansa kuun vaihteessa, siitä oli jo päiväkausia, ja nyt vasta oltiin tässä. Aika hyvin hän oli hillinnyt mielensä.

- Niin… sitten hän ei sanonutkaan enempää ja minua jäi arveluttamaan, mitä hänen päässään oikein liikkui. Se Nikin siskoko, taas, ja lopultakin? Vai jokin muu hevonen? Vai oliko Nikin onnettomuus pistänyt hänet miettimään koko hevoskasvatusta ihan uudelta kantilta, että mitäs sitten kun omia kasvatteja olisi enemmänkin ja niille sattuisi jotain, tai miltä tuntuisi kun niistä vain joutuisi luopumaan?
- Mene mukaan, hän sanoi pitkän ajan kuluttua.
- Oonan mukaan Viroonko?
- Niin. Kävisitte katsomassa sitä tammaa. Saisit omin silmin nähdä että olisiko siitä meille.

Olin tavallaan melkein liikuttunut. Olin odottanut uhmakasta leuannostoa ja ilmoitusta, että hän tuottaisi hevosen sieltä ja sillä hyvä, sanoin mitä tahansa.
- Miksi mun tarttisi se nähdä, olettehan te nähneet? kysyin.
- Mä haluaisin sen, Jessi huokaisi. – Siinä olisi mulle ratsukin loppukesäksi.
- Mitä se oli? Neljän?
- Kuulemma täysin koulutettu, Jessi irvisti. Niin oli kuulemma ollut Nikikin, kun se Suomeen tuotiin samanikäisenä. Minkä lie viikon pikakurssin käynyt. Jessi sen oli itse Oonan avulla kouluttanut seuraavana vuonna, alusta asti uudestaan.

- Mutta onko meidän viisasta hamstrata enemmän hevosia nyt heti alkuun? Eikö pitäisi ensin vähän katsoa että miten me saadaan elätettyä nämäkin kunhan talvi tulee, etkä sä ole enää töissä? kysyin.
- Siinä kai viisi menisi missä neljäkin, ja Helenahan lähtee joka tapauksessa jossain vaiheessa pois.
- Seuraavaksi sä haluat tytöille sen ponin, ja sanot, että ponit elää käytännöllisesti katsoen pyhällä hengellä, arvelin ja Jessin oli pakko hymyillä. Hän istahti syliini ja taputti minua poskelle.
- Ajatteleppas nyt herra siittolaherra sitä, että jos se tamma tulisi tänne nyt niin sen ehtisi astuttaa tänä kesänä. Jos se tulee vaikka joululahjaksi niin sitten on jo kokonainen vuosi hukattu.

Huokaisin ja annoin hänelle suukon poskelle. Hevosten luku tulisi lisääntymään vääjäämättä, sille ei voisi mitään. Olin oikeastaan jo valmistautunut siihen, että ennen pitkää meillä olisi niin tuo tamma kuin pikku ratsuponikin. Ponin kanssa tosin aioin pistää lujasti hanttiin vielä ainakin vuoden. Kaksi- ja puolivuotiaat eivät vaan tarvinneet vielä ponia, ei vaikka niitä olisi ollut kaksikin.
- Pyydetään Oona kylään, sanoi Jessi ja nousi pois sylistäni. Hänen äänensä kuulosti siltä kuin hän olisi unohtanut kaikki hevoshankinnat ja olisi vaihtanut puheenaihetta tyystin.
- Totta hitossa Oona pitää pyytää kylään, kun ei se päässyt tupareihinkaan, myönsin. – Täytyyhän sen meidän talli nähdä.
- Ja sen pitää viedä valokuvia Nikistä sen kasvattajille.

Oona tuli eräänä perjantai-iltana myöhään, tehtyään iltatallin. Minä en ollut ihan perillä siitä, oliko Jessillä takataskussa jokin muukin syy kutsua hänet kylään kuin näyttää uusi paikkamme, mutta se toki riitti minulle syyksi ihan sellaisenaan. Kiersimme tallin ja laitumet ja hän katsoi arvostavan näköisenä Katrinaa ja varsaa.
- Toi oli teille oikea lottovoitto, hän sanoi. – On se kiva kun on suhteita.
Minun oli pakko myöntää olevani samaa mieltä.

- Vieläkö sulla on se kirjava poni? kysyi Siiri, joka oli ottanut tavakseen tulla meille viikonloppuisin. Oona puisteli päätään.
- Mä sain sen just myytyä. Ei se helppoa ollut, mutta senhän mä tiesinkin. Mutta mulla on jotain muuta, mikä voisi teitä ehkä kiinnostaa.
- Ei varmaan ole, ähkäisin.
- No on. Ne palauttivat Wiccan mulle. Ei se ollutkaan niiden unelmien poni.
- Ja sä otit? kysyin. – Mikä ihmeen palautusoikeus sun hevosilla on, sehän oli siellä vaikka miten monta kuukautta jo.
- Niin oli, yli kolme kuukautta, ja pakkohan mun oli se ottaa. Tiedä mihin ne olisivat sen seuraavaksi tunkeneet. Ja mä kun luulin niitä fiksuiksi ihmisiksi.
- Mitä ne sillä oli sitten tehneet? Jessi kysyi.

- Vanhemmat oli antaneet lasten touhuta sen kanssa enimmäkseen ihan omin päin. Se kun oli niin kiltti ja herttanen. No, enää ei ole.
- Mutta eikö niiden pitänyt olla hevosihmisiä koko perheen?
- Äidin piti, ja kai onkin. Ilmeisesti sille vaan oli sitten sattunut jotain tossa keväällä, joku onnettomuus kai. Poni oli jäänyt ihan lasten käsiin, ja vaikka ne nyt olikin hyviä ratsastamaan ikäisikseen niin eihän sitä voinut mitään hyvää seurata. Nyt se on päällekäyvä pieni pirulainen.
- Okei, ei siis meille, sanoin. Wicca oli ollut oikein kiva pikku eläin, mutta pääasiassa juuri siitä syystä, että se oli niin hyväkäytöksinen. Dannin ja Alissankin oli saattanut päästää sen luokse silittelemään ja harjailemaan ihan huoletta, ja se oli osannut ja halunnut varoa niitä.
- Voi Wicca-parka! sanoi Siiri.

- Mä olen ihan oikeesti helisemässä sen kanssa, Oona sanoi. – Sitä pitäisi nyt käsitellä ja takoa sen päähän takaisin se oikea arvojärjestys, eikä mulla todellakaan ole aikaa.
Jessi näytti siltä, etten tiennyt aikoiko hän ruveta itkemään kiukusta vai säälistä, joten kiirehdin sanomaan:
- Ei meilläkään oo missään nimessä aikaa semmoseen. Me käydään kumminkin töissä…
- Voi että, mulla olisi! Siiri huokaisi. – Mulla ei mitään muuta olekaan kuin aikaa! Ja tylsää aikaa, enimmäkseen!

Oona vilkaisi häntä nopeasti, mutta alkoi sitten jutella vironmatkastaan ja kysellä, halusimmeko kenties sieltä tuliaisia tai jotain.
- Käy katsomassa sitä Villandin tammaa, ja vie niille kuvia Nikistä ja Marusta, pyysi Jessi.
- Ettekö te sitä sitten halua?
- Sitä pitää kai miettiä vielä vähän, Jessi sanoi vilkaisten minua. En sanonut mitään, vieläkään.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   25.7.09 14:14:44

Tässä loppupäiväksi, mä lähden nyt kyläilemään ja tulen vasta illalla!
------------
10.

Musti esitti parhaimman helpon aansa ikinä sinä viikonloppuna, kun Oona oli Virossa – ei silti, että asioilla olisi ollut mitään yhteyttä, osuivatpahan vaan samaan ajanhetkeen. Sinä päivänä meillä natsasi kaikki. Hevonen oli hyvällä tuulella ja nautti esiintymisestä, kun edellisissä kisoissa sillä oli ollut mörköpäivä eikä se ollut halunnut lähestyä tuomaripäätyä ollenkaan. Nyt se tarjoili kauhakaupalla balsamia kolhuille, jotka edellistä arvostelua lukiessani olin saanut. Lopussa ei lukenut enää ”kotiin kasvamaan” vaan ”erinomaista työtä”. Voitimme kirkkaasti yli kuudenkymmenen prosentin tuloksella.

Minulla oli tietysti koko naislauma mukana Marua myöten, ja hetken toivoin, että ne Nikin edelliskisoissa minulle naureskelleet täti-ihmiset olisivat olleet näkemässä. Toisaalta, mitäpä väliä? Olihan hauskaa, että heillä oli ollut hauskaa ratsastuskilpailuissa roikkuvaa isähahmoa katsellessaan.
- Se oli hyvä, eikö ollutkin? Jessi varmisti, vaikka olin jo saanut ruusukkeeni.
- Se oli ihan loistava, sanoin. – Se ei oo koskaan mennyt näin hyvin. Ei vielä ikinä.
- Hmm, no sittenhän ei voi olla suunta kuin alaspäin, Jessi totesi miettiväisen näköisenä.
- Eihän! Vielä paremmin, ja vaikeampiin luokkiin! väitti Siiri vakavissaan vastaan.
- Ei viisivuotiaat yleensä mene tän vaikeampia luokkia.
- Mutta Musti voi kyllä mennä, eikö voikin?
- Jos se on seuraavissa kisoissa yhtä hyvä niin mä alan harkita, lupasin. – Ja mä tilaan meille pizzaa juhlan kunniaksi. Vai haetteko te matkalla?
- Voidaan hakea, jos Siiri tulee mun kyydissä ja odottaa lasten kanssa autossa, Jessi lupasi.

Niin me pidimme kotona pizzajuhlat, ne lätyskät tosin ehtivät vähän jäähtyä matkalla ja kun hoidin Mustin autosta talliin hengähtämään. Hyviltä ne silti maistuivat, lastenkin mielestä.
- Ollaankohan me kasvatettu noi ihan oikeen kun ne syö tossa iässä pizzaa, missä on valkosipulia ja jalopenoa? Jessi pohti ja minä huomasin sivusilmällä, miten Siiri piilotti palastaan pois kaivamansa jalopenoviipaleet lautasen reunan alle.
- Jos ne olisi meksikolaislapsia ne ois syöneet niitä jo vauvana, sanoin huolettomasti.

- Oona soitti, kertoi Jessi sitten.
- No mitä se on löytänyt? kysyin maha taivaallisen täynnä ja loistavalla tuulella voittoni johdosta.
- Se oli käynyt katsomassa Kerkyraa.
- Sitä tammaa, lausahdin, vaikka tiesin vallan hyvin.
- Niin. Niiden pitää kuulemma myydä se. Rahapula.
- Kai te ostatte sen? vinkaisi Siiri. – Niki on maailman kiltein, kai sen siskokin on?

Minä en jaksanut väittää vastaan. Tämä väsytystaistelu oli alkanut jo pari vuotta sitten, joskus minä sen tulisin häviämään kuitenkin. Oli niin monia syitä, hyviä ja huonoja, kuten sekin, että Jessillä ei nyt ollut ratsua. Ja sekin, että sen ehtisi nyt vielä astuttaa. Ja se, että rakastin häntä ja halusin hemmotella häntä.
- Paljonko ne haluaa siitä? kysyin kuitenkin.
- Puolet vähemmän kuin mitä mä maksoin Oonalle Nikistä. No, kuljetukset tietysti lisäksi, mutta sen verran mulla on kyllä nyt rahaa.
- Jaa, sanoin. En sen enempää, mutta Jessi taisi lukea ajatukseni.
- Murukulta, mä soitan Oonalle heti!

- Lupasitko sä? kysyi Siiri ihmeissään. – Hitsi, jos toi oli lupaus niin sitten kyllä isikin lupasi että mä saan Wiccan.
- Sä et ole naimisissa isäsi kanssa, ja se saattaa muutenkin puhua eri kieltä, varoitin. – Mitä ihmettä sä Wiccalla teet? Et sä voi sillä ratsastaa.
- Mä kouluttaisin siitä taas kunnon ponin, sanoi Siiri arvokkaasti. – Sitten te voisitte ostaa sen tytöille.

En kehdannut nauraa, ja hetken kun mietin, ei minua naurattanutkaan. Siiri oli vain kahdentoista, mutta olin monesti katsonut miten hän toimi Helenan kanssa. Järkevästi, rauhallisesti, määrätietoisesti. Hänellä tuntui olevan sisäänrakennettuna jonkinlainen hevostutka, joka auttoi häntä tekemään oikeita asioita niiden kanssa. Sellainen puuttui kovin monelta aikuiseltakin, joka silti oli olevinaan hevosharrastaja. En kyllä olisi antanut hänen käsiinsä Mustia, jos paikka oli outo, tai niinä ensimmäisinä päivinä kun Katrina oli tullut kiimaan, mutta muuten – miksi ihmeessä ei?
- Älä vaan pyydä niitä ostamaan sitä sulle, sanoin vakavasti ja Siiri katsoi minua yllättyneenä, kai äänensävyni teki sen.
- En mä pyytänytkään, mä vaan ajattelin että jos se voisi tulla meille asumaan niin mulla olisi vielä kuukausi aikaa opettaa sitä ennen kuin koulu taas alkaa. Tai jos se voisi tulla tänne, ja mäkin voisin tulla tänne…

- Se on edelleen tamma, varoitin. – Ja kun meillä kumminkin on Musti niin täällä olisi kyllä vaikeeta yrittää saada sitä tavoille, ja se voisi kyllä sotkea Mustin pään vaikka onkin puolet pienempi.
- Jos Ali ottaisi sen, sillä on vielä tilaa, mietti Siiri, ja alkoi hymyillä leveämmin. – Etkö sä luule, että Oona suostui ehkä antamaan sen mulle? Tai jos sä kysyisit?
- Mitäs sitten kuukauden päästä? Sitten sä joutuisit eroamaan siitä, kun Oona myisi sen jollekin?
- No jos se myisi sen teille?
- Se on silloin edelleenkin tamma, aloitin taas ja Siiri nyökkäsi nopeasti.
- Joo joo, mä ymmärsin jo. Mutta musta olisi silti ihanaa yrittää saada se taas käyttäytymään, vaikka se sitten joutuisikin taas jonnekin muualle.

Katsoin häntä hiukan kunnioittaen. Voiko tuonikäinen lapsi olla vielä realistikin?
- No mä ainakin uskon, että sä pystyisit siihen, jos mun mielipiteeni painaa. Ainakin jos se asuisi Alin luona ja se suostuisi auttamaan, sehän on touhunnut hevosten kanssa jo kai jonkin kolmekymmentä vuotta, sanoin.
- Sä olet ihana, sanoi Siiri ja hetken luulin, että hän aikoisi halata minua. Se kai oli kuitenkin liikaa esimurrosikäiselle. – Mä sanon ton isille ja äidille ja Alille…

- Sanot minkä? kysyi Jessi palatessaan keittiöön.
- Että mä voin Veskun mielestä perustaa ponikouluttamon!
- Jaa? Voit? Totta kai voit! Mikset voisi! Vaimoni tanssi kädet levällään. – Mä ostin hevosen. Mä ostin jumalauta hevosen!

Siiri kiljaisi ja sitten kiljaisivat Danni ja Alissa enkä minä voinut kuin nauraa. Voi luoja, en todellakaan ollut ihan varma siitä, että oliko viisasta hommata tähän väliin yksi hevonen lisää, mutta kaikki muut olivat niin riemuissaan, ettei sitä voinut vastustaa. Ja olihan se nyt tietysti tapauksena mieleenpainuva.
- Et kai sä nyt saman tien sitä ostanut? Puhuitko sä omistajien kanssa vai Oonan? toppuuttelin.
- En kummankaan kun Magnuksen – sen Oonan… ystävän. Miesystävän. Mutta mä käskin välittää ostomääräyksen. Jessi ponkaisi kaulaani ja nappasin kiinni hänen takapuolensa alta.
- Käskitkö sä sanoa että paperit sitten firman nimiin?
- Kai sen ehtii! Hän antoi nopean suukon huulilleni ja katsoi minua syvälle silmiin. No niin, tuon katseen takia olin ihan valmis ostamaan joitakin satoja kiloja enemmän heinää kuukaudessa.
- Mä taidan olla tossun alla, huokaisin.
- Ihanasti, Jessi sanoi, ja antoi minulle paremman suukon. – Ihan vaan ihanasti tossun alla.

Oona soitti minulle vielä seuraavana päivänä ennen kuin lähti palaamaan Suomeen.
- Te otatte sen tamman?
- No etkö sä saanut semmosta viestiä?
- Mä vaan ajattelin tarkistaa rahaministeriltä.
- Kyllä sun pitäisi Jessi jo sen verran tuntea, ettei se mun ohi ostaisi firman nimiin mitään.
- Anteeksi nyt että kysyin. Ja ostithan säkin traktorin, vai mitä? Pikkulinnut lauloi.
- Ostin, nauroin. – Ostinhan mä. Mutta tuo nyt vaan se tamma tänne niin saadaan siltä rauha. Ei kai se ole mikään kauhea luuska?
- Ei, se on ihan näpsäkän näköinen. Sano Jessille, että se on melkein valkoinen nyt. Tosi outo.

- Tuo se meille firman nimiin, jooko, pyysin.
- Totta kai. Mikäs sen teidän firman nimi olikaan?
- Mustaojan tila, sanoin. Sitä olimme miettineet pitkään, mutta kun tilanluovutuspapereiden mukana olleesta kartasta oli löytynyt vierestä jokin ammoin kuivunut ja haihtunut Svartbäck, oli asia ollut selvä. Se kelvatkoon meillekin.
- Ne pääsee todennäkösesti lähtemään ens torstaina. Ellei, niin menee seuraavaan.
- Kai ne tuo sen meille kotiin asti?
- Tietysti, jos haluutte. Ja jos siellä on joku odottamassa.
- No se nyt onkin sitten toinen juttu. Pitääköhän mun pyytää Siiri vahdiksi siksi päivää.
- Se pikkutyttö?
- Se on kuule hyvä pikkutyttö. Mutta joo, ehkä ei sentään.

Kieltäni kutisi, mutta en ruvennut puhumaan mitään Siirin suunnitelmista Wiccan suhteen. Hoitakoon itse jutun Oonan kanssa, jos kerran uskoi muuten olevansa pätevä. Täytyisihän hänen pystyä puhumaan eläinlääkärin ja kengittäjänkin kanssa sitten, jos kuvitteli ottavansa ponin ylläpitoon ja koulutettavaksi. Tai ehkä niissä Ali suostuisi auttamaan tarpeen tullen. Itse saisi minusta kuitenkin Siiri tämän asian järjestää.

Aloin sitten vähän myöhemmin miettiä, että entä jos kyseessä olisikin Danni? Pistäisinkö hänet kaksitoistavuotiaana setvimään omaa tietään aikuisten maailmassa kohti haaveidensa toteutumista? Päätin, että jos hän oli yhtä asialleen omistautunut kuin miltä Siiri näytti, pistäisin. Tai ainakin yrittäisin. Ehkäpä tyttö kiinnostuisikin vaikka niistä pikkuisista ralliautoista eikä hevosista? Sitten olisin minä siinä maailmassa yhtä vieras kuin mitä Siirin vanhemmat hevosmaailmassa olivat.

Torstai tuli ja Oona tiedotti jo aamupäivällä, että lasti oli päässyt lähtemään Tallinnasta. Jessi ja minä olimme – kaikkine autoinemme – tietysti töissä. Harmillisen usein työvuorot osuivat sen verran eri lailla, että vaikka olimme töissä vierekkäisissä taloissa, jouduimme tulemaan kahdella autolla. Bussillakin tietysti pääsisi, mutta se tuli hitaasti ja oli kalliinpuoleinen.

Tapasimme Jessin kanssa suunnittelulounaalla.
- Mä pääsen neljältä, jos mä ajan sitten Oonan kautta ja otan sen kyytiin, hän sanoi.
- Mutta haetko sä sitten tytötkin jossain välissä? Muuten ne joutuu olemaan tarhassa melkeen yhdeksään.
- Mä voin hakea, kunhan saan sen hevosen ensin kotiin. Ei siinä voi viittä tuntia mennä.

Vaihdoimme autojen avaimia ja kävimme siirtämässä turvaistuimia ja sitten palasimme töihin tahoillemme. Kun kymmentä vailla kahdeksan riisuin takkini kaappiin, soitin kotiin kuullakseni, miten kaikki oli mennyt. Ilta oli ollut niin kiireinen, etten ollut ehtinyt soitella aiemmin, vaikka mieleni oli tehnyt.
- Kaikki on ihan okei, tosin mä just vasta tulin hakemasta lapsia. Meni vähän näissä kuljetuksissa.
- Missä kuljetuksissa? Et kai sä kahta hevosta meille tuonut?
- No en, kun mä vein myöskin Wiccan Alin luo. Se on luvannut auttaa Siiriä sen kanssa ja Oona on ihan riemuissaan. Sillä ei olis riittäneet karsinatkaan muuten. Ja sitten Wicca tietysti askarteli itsensä taas irti matkalla ja seisoi väärinpäin autossa kun mä pääsin perille… se on ihan mahdoton.
- Me ei sitten varmaan paljon nähdä Siiriä enää, arvelin.
- Ei… mutta ainakin lapsella on mielekästä tekemistä, Jessi sanoi.

Kotimatka ei kestänyt kauan, joskin kauemmin kuin Nurmijärvelle. Pääsin edelleenkin suurimman osan matkaa moottoritietä, mutta sille pääseminen Meikusta oli hankalampaa. Tosin tähän aikaan illasta mikään ei ollut kovin hankalaa. Maru juoksi vastaan talon kulman takaa ja arvasin, että koko perhe oli tallilla. Sinne siis suuntasin minäkin.

Jessi ja tytöt istuivat tarhan aidan takana katsomassa uutta hevosta, joka söi kaikessa rauhassa kuivaa heinää. Musti ja Niki olivat viereisessä tarhassa, eivätkä kiinnittäneet siihen juuri mitään huomiota ja Katrina ja varsa laitumelta eivät sitäkään vähää. Alissa näki minut ja lähti juoksemaan kohti.
- Meillä on uusi hevonen! tyttö kuiskasi, kun pääsi luokseni. Pienellä naamalla oli jännityksen ja ilon sekainen ilme. Kumarruin ja otin nuoren neidin syliin, minun oli ihan pakko saada rutistaa moisen viestin tuojaa.
- Mistä se tuli? kysyin teeskennellen vakavaa.
- Wiccan luota.
- Mikä sen nimi on?
- Kiira.

Siinäpä kai tärkeimmät, tosiaankin.
- Eikö se ole kaunis? kysyi Jessi malttaen tuskin siirtää silmiään tammasta. Ei se minusta nyt kauneuden perikuva ollut, mutta ihan mukavan näköinen kyllä. Se oli vantterampi kuin Niki, vaikka olisi jättänyt huomiotta sen, että sillä oli ihan hävytön heinämaha, mutta se oli mukavan sopusuhtainen ja tosiaan vähän oudon värinen. Pää, jalat ja jouhet olivat melkein ruskeat, mutta sen karva vaaleni kohden kylkiä, jotka olivat kuin nougatjäätelöä tai jotain muuta hyvin vaaleanruskeaa. Ei se valkoinen ollut, kaukana siitä. Ei siis Oonaankaan voinut oikein luottaa.
- Se on vähän tuhdissa kunnossa, uskalsin sanoa.
- Se on ollut laitumella kai huhtikuusta asti, ja jos sillä on samanlainen ruokahalu kuin Nikillä niin ei ihme, Jessi naurahti.
- Käyttäytyikö se sitten kiltisti matkalla jos Wicca riehui?
- Ihan kuin se ei olisi eläessään muuta tehnyt kuin matkustanut.

- Ajattelitko sä jättää sen yöksi ulos?
- En mä oikeen tiedä. Se on toisaalta tottunu olemaan ulkona, mutta entäs jos ei se pysy aidoissa? Sitten taas toisaalta siellä niillä oli tosi heppoiset aidat, langat eikä sähköä, mutta ne olikin kaikki yhdessä.
- Pannaan sille riimuun puhelinnumero niin se palautetaan jos se katoaa, sanoin leikilläni, sillä eihän nyt kuitenkaan ollut leikin asia, jos se päättäisi lähteä Etelä-Suomen turneelle.
- Ja sitten sen ei kyllä tarttisi syödä vuorokausia ympäriinsä…
- Mutta jos se auttaa sitä kotiutumaan?

Päätimme sitten jättää sen kuitenkin Mustin ja Nikin lohkolle. Kaipa sähkö säikyttäisi sen yrittämästä aidan läpi, jos se saisi päähänsä kokeilla, oliko ruoho vihreämpää toisella puolella. Ajan kanssa se tietysti saisi liittyä Katrinan ja Helenan seuraan, mutta ei nyt ensimmäiseksi yöksi. Vaikka viikonloppuna, kun voisimme pitää niitä silmällä ja ne olisivat jo tottuneet näkemään toisensa samassa pihapiirissä. Tallissakin olisi hyvä tutustua lähemmin, jos toisimme ne vierekkäisiin karsinoihin.

- Onko äiti ja lapsi saaneet iltaruokansa? kysyin vilkaisten kelloani.
- Ei, me ollaan vaan istuttu tässä ja ihmetelty tota.
- No haetaanko ne sisään?
- Odottakaa te tässä kun me haetaan Katrina ja Helena syömään, sanoi Jessi lapsille. Molemmat nyökkäilivät, mutta oli enemmän kuin todennäköistä, että ne kohta olisivat tallissa myös. Niiden muistiin ei ollut vielä kasvanut enempää pituutta kuin vartaloihinkaan.

Jessi kertoi Wiccasta samalla kun toimitimme ilta-askareita. Poni oli kuulemma oppinut kävelemään päin ja yli ja ryntäämään minkä tahansa ruohotupsun perään, jos sitä sattui huvittamaan. Se ei tuntunut niinkään vaaralliselta kuin huvittavalta, kun muisti, minkä kokoinen se oli, mutta sitten kun ajatteli, että sen pitäisi kokonsa puolesta olla nimenomaan lasten poni, ei naurattanutkaan enää. Ratsastettaessa se oli ilmeisesti käyttäytynyt kohtalaisen hyvin, tai ainakaan mistään tippumisista tai villiintymisistä palauttajat eivät olleet raportoineet, yleisestä huonosta käytöksestä vain muuten.
- Ehkä ne ei vaan kehdanneet tunnustaa pilanneensa ponin ihan täydellisesti noin lyhyessä ajassa, arvailin.
- No maalaa nyt vielä enemmän piruja seinille. Hyvin se kyllä nyt lastatessa käyttäytyi, Oona oli kai takonut vähän järkeä sen päähän. Mutta annas olla kun Siiri otti sen Alin luona ulos, se vaan vilkasi kerran, että toi ei oo se kovaääninen nainen ja kiskoi Siirin prässään suoraan ensimmäiselle heinätuppaalle.

- Entäs sitten? kysyin kiinnostuneena.
- No, Ali meinasi haluta ottaa sen käsittelyyn, mutta Siiri pisti sen kyllä ihan itse järjestykseen. Mistä lie semmosta oppinutkin, peruutteli sitä siinä ja pyöritti, ihan kuin joku hevoskuiskaaja.
- Reipas tyttö, sanoin minä. Noinhan mekin joskus tarvittaessa muistutimme Mustille, että kuka oli pomo. Siiri oli kai pitänyt silmänsä auki, tai opiskellut omin päin. Eiköhän netistäkin löytänyt nykyään vaikka mitä.
- On musta silti hyvä, että Ali on siellä, sanoi Jessi aprikoiden. – Että Siirillä on sitten joku jolta kysyä apua.

Lähettäjä: cibi 
Päivämäärä:   25.7.09 14:15:47

Voi ei :x Mä olen vasta 11 sivun puolessa välissä menossa - sit ens viikko leirillä taas niin enhän mä saa ikinä kiinni :(

Lähettäjä: Pingo 
Päivämäärä:   25.7.09 16:17:26

Huomenna olis kyllä oikeen hyvä päivä, mut saapa nähdä kauanko tää vielä kituuttaa.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   26.7.09 01:16:21

Cibi saatpahan - sitten viimeistään kun tää loppuu.
---------
11.

Perjantaina, kun palasimme töistä, oli kaikki edelleen järjestyksessä. Kiira oli siinä tarhassa, mihin se oli aamulla siirretty ja Niki ja Musti toisessa, sillä emme olleet uskaltaneet jättää Mustia vain lankojen taakse kun pihalla oli uusi tyttö.
- Mä aion koittaa ratsastaa sillä, Jessi sanoi hieroen käsiään yhteen, kuin odottaen herkkuateriaa.
- Tuliko sen mukana mitään varusteita? kysyin käytännöllisesti, mutta hän puisti päätään. Niinpä pengoimme satulahuoneen kaapista vanhoja suitsia ja kuolaimia ja haimme Kiiran sisään. Danni ja Alissa pysyttelivät tottelevaisesti vähän kauempana, kunnes Jessi otti esiin Nikin harjat. Silloin ne tahtoivat hoitaa myös.

- Se ei tunne teitä vielä, yritti Jessi selittää. Kiira seisoi käytävällä molemmin puolin riimusta kiinnitettynä ja näytti katselevan lapsia kuin yrittäen päätellä, mitä ne oikein olivat. Danni otti pari askelta sitä kohden ja se astui yhden taaksepäin.
- Se pelkää teitä, naurahdin. Otin Dannin syliin ja lähestyin hevosta. Epäileväisen näköisenä se antoi Dannin koskettaa kaulaansa, kun minä silitin sitä ensin. Sitten se taisi todeta, ettei kääpiöihminen ollutkaan ilves tai muu peto.
- Annetaan äidin harjata se tänään, päätin. – Antaa sen ensin tottua teihin, se ei oo tainnut nähdä lapsia ennen. Samalla mieleeni tuli inhottava epäilys, että hevosia oli ehkä sittenkin jo liikaa. Talven ja pimeän tullessa menisi yhdeltä ihmiseltä jo puoli iltaa pelkästään niiden harjaamiseen kunnolla. Entä sitten ratsastaminen ja muu?

Soveliaat suitset saimme rakennettua Mustin vanhoista, mutta kaikki satulamme olivat Kiiralle liian kapeita.
- Mä voin mennä ilman, Jessi sanoi huolettomasti. Minusta se ei ollut hyvä ajatus.
- Kokeile mieluummin vaikka juoksuttamista tai jotain.
- Oonan luona oli kyllä helppoa, sillä oli aina vaikka minkälaisia satuloita lainata. Mutta hei, Alillakin voisi olla, Jessi keksi. – Ehkäpä mä ajankin sinne, vilkasen samalla, miten Siiri pärjää Wiccan kanssa.
Minä katsoin kelloa. Ei se vielä paljon ollut. Voisimme käydä Nurmijärvellä ja palata takaisin hyvinkin vielä valoisan aikaan niin, että ehtisin ratsastaa Mustilla.
- Mä haluan nähdä sen kanssa, mennään, päätin.

Ei meidän tullut mieleen tarkistaa, että oliko Ali kotona tai Siiri siellä, mutta onneksi molemmat olivat. Siiri oli kentällä Wiccan kanssa ja leikki sen kanssa koirakoulua. Poni kulki hänen perässään eikä tehnyt elettäkään kiskoakseen häntä mihinkään suuntaan. Päinvastoin, se pysähtyi kuuliaisesti kun Siiri pysähtyi ja lähti taas seuraamaan häntä, kun hän lähti liikkeelle. Sitten Siiri huomasi meidät ja pysähtyi vilkuttamaan. Wicca näki heti tilaisuutensa tulleen ja poistui vaivihkaa napsimaan ruohoa aidan alta. Riimunnaru vain liukui Siirin sormien välistä, eikä hän ehtinyt saada siitä kunnon otetta, ennen kuin se oli mennyt.

- Pirskatin poni, hän sanoi harmistuneena ja kipaisi Wiccan perään. Antoiko se ottaa itsensä kiinni? Ei totisesti, se ravasi aina pienen matkan kauemmas tytön lähestyessä. Lopulta Ali, joka oli seissyt aidan takana katsomassa harjoituksia, ojensi kätensä ja tarttui ponia riimusta, kun se tuli hänen lähelleen. Wicca ei ollut ollenkaan osannut aavistaa aidanpienojen välistä tulevaa ansaa ja pysähtyi pettyneen näköisenä.
- Et sä enää voi rankasta sitä, sehän antoi jo kiinni, Ali sanoi Siirille, joka huokaisi.
- Mä tiedän, mutta mieli tekisi.
- Itsepähän lakkasit kiinnittämästä siihen huomiota.
Danni ja Alissa halusivat silittelemään Wiccaa ja ratsastaakin ne tietysti halusivat.
- Teidän kypärä on kotona, sanoi Jessi harmissaan. – Ensi kerralla me otetaan se mukaan.

Siiri talutti Wiccaa vielä vähän aikaa, mutta päästi sen sitten irralleen taputuksen kera.
- Millanen se teidän uus on? Kertokaa heti kaikki!
- Kiltti nätti tamma, hymyili Jessi. – Jostain syystä vaan Vesku ei halua että mä menen sen selkään ilman satulaa. Että ei täällä olisi yhtään ylimääräistä leveää? Hän siirsi katseensa Siiristä Aliin.
- Mulla on se kammottava, minkä sain joskus Tiinan mukana, mietti Ali. – Mutta ei se voi niin iso olla se sun hevosesi kuin Tiina oli?
- Se on Mustia leveämpi, en mä muuta tiedä.
- No ottakaa se ja kokeilkaa. Ei mulla sille käyttöä ole.

Istuimme ja juttelimme vähän aikaa ja sitten Siiri otti taas Wiccan kiinni viedäkseen sen laitumelle toisten hevosten kanssa. Menimme katsomaan niitä. Alin Hekate eli Kati oli tullut takaisin kotiin ja sen kaverina oli toffeenvärinen suomenhevonen.
- Mennään takaisin, minun oli sitten pakko sanoa. – Mä haluan ehtiä vielä ratsastaa, ja kaikki muutkin hommat on vielä tekemättä. Neljä hevosta harjaamatta ja ruokkimatta…
- Eikö teillä ala olla vähän liikaa hommaa? Ali kysyi, ihan niin kuin olin itsekin aiemmin ajatellut.
- Mä voisin tulla auttamaan, ellei mulla olisi Wiccaa, sanoi Siiri. En tiennyt näyttikö hän kaihoisalta vai iloiselta, tiesiköhän itsekään.

Viikonloppuna oli joka tapauksessa enemmän aikaa tehdä kaikkea. Otin aamutallivuoron kun satuin heräämään ensimmäisenä ja lantustin vielä kalpeassa auringonvalossa pihalle koira jaloissani. Valoisuus ja kirpeä aamuilma saivat pääni tuntumaan kevyeltä ja onnelliselta, kun seisahduin talon eteen. Minun, minun, minun. Seisoin keskellä unelmaani, eikä mistään päin maailmaa kukaan tukeutunut sitä häiritsemään. Marun lisäksi en nähnyt muita eläviä olentoja, ennen kuin kävelin muutaman askeleen ja saatoin nähdä hevoset. Laitumenlaidalla pyörteili vielä vähän aamu-usvaa, mutta montaakaan hetkeä sitä ei enää näkisi, aurinko haihduttaisi sen pois. Katrina ja varsa astahtelivat hitaasti vihreyden keskellä, toisella laitumella katseli Kiira kohden minua ja Marua.

Aamutalli oli näin kesällä tietysti ihan eri asia kuin talvella. Hain Katrinan ja varsan talliin syömään, sitten Mustin myös. Vähän mietittyäni hain sitten Kiirankin ja pistin sen Katrinan viereiseen karsinaan. Kauraa en sille antaisi, mutta ne voisivat vähän tutustua siinä. Sillä välin hain vielä Nikin, letkutin sen kipeää jalkaa ja jaoin iltaruoat valmiiksi ämpäreihin. Siinä se oikeastaan olikin. Talvella tekemistä olisi koko lailla enemmän. Ruokkimista ja loimittamista ja ulosvientiä. Lannanlappamista tietysti unohtamatta. Ajattelin, että ehkä talvella pitäisi ottaa tavaksi sama kuin Hannan tallilla Hangossa: harjata hevoset aamulla niiden syödessä. Veisihän se vähän aikaa mutta olisi sitten pois illoista.

Palautin hevoset ulos ja lähdin takaisin sisään odottaen kuulevani aamiaisastioiden kalinaa, mutta en kuullutkaan mitään. Jessi istui yksinään keittiössä lukemassa jotain paikallislehteä, päällään nähdäkseni vain T-paita, hiukset pörrössä. Kahvin tuoksu leijui ilmassa.
- Älä päästä Marua tyttöjen huoneeseen, se on kumminkin ihan märkä ja sitten sängyt on rapaset, hän sanoi.
- Mä kuivaan sen jalat, lupasin, mutta menin ensin ja nostin hänet kainaloista seisomaan. – Huomenta, sanoin ja rutistin häntä.
- Mikä sua vaivaa? hän kysyi, mutta näytti iloisesti yllättyneeltä.
- Ihana aamu. Mitä tehdään tänään? Hitto, sulla olikin housut jalassa, sanoin kun liu’utin kättäni pitkin hänen takapuoltaan.
- Tietysti mulla on, en kai mä kuljeskele täällä puolialasti, hän tirskahti.
- Mikset kuljeskelisi, saa kai kotonaan tehdä mitä haluaa?

Suutelin häntä ja hän puristi minua niskasta.
- Mennään sänkyyn odottelemaan, että tytöt herää, ehdotin.
- Mm-mm, mulle sopii, Jessi myöntyi ja jätimme pettyneen Marun tuijottamaan tyhjää ruokakuppiaan, kun palasimme makuuhuoneeseen. Sänky oli vielä petaamatta ja nostin Jessin hellävaraisesti sinne, ennen kuin loikkasin itse perään.
- Unelmien täyttymys, sanoin ja halasin häntä taas.
- Ai minäkö? hän kysyi tyytyväisenä.
- Tää paikka. Ja joo, tietysti sinäkin, lisäsin kiireesti.

- Ai että sä osaat imarrella, Jessi hymyili ja silitti poskeani. Hän katsoi ihan läheltä suoraan silmiini ja tuijotin takaisin. Minulla oli ollut taka-ajatuksiakin, kun olin houkutellut hänet sänkyyn. Olin ajatellut, että ehtisimme ehkä hyvällä onnella rakastella ennen kuin lapset heräisivät, mutta ei se enää tuntunutkaan tärkeältä. Oli vain hyvä kerrankin makailla kaikessa rauhassa, halailla ja silitellä. Sitä paitsi Maru rapisteli levottomana tyttöjen huoneen oven juostessaan meidän huoneemme ja keittiön väliä, ja pian naapurihuoneesta kuuluikin jo liikettä. Kevyt tömäys ja toinenkin ja puhetta. Minuuttia myöhemmin Danni ja Alissakin olivat sängyssämme.

- Miksi sitä ollaan noin hyvällä tuulella? kysyin teeskennellen ankaraa, kun Alissa kiipesi kylkeni päälle istumaan ja kikatti.
- On aamu, tyttö sanoi ja katsoi minua kuin hölmöä.
- Tää on hyvä aamu, sanoi Jessi ja kaappasi Dannin halaukseensa. – Mutta nyt mennään aamiaiselle, että mä pääsen ratsastamaan Kiiralla.

Jessi oli vain juoksuttanut Kiiraa edellisiltana Alin satula selässä ja oli sen täydellinen koulutus sitten mitä tahansa, sen homman se sentään osasi. Satulakin oli istunut ihan kelvollisesti, mutta se olikin omituinen rungoton kapistus, joka kävi kai kaikille hevosille jolla ei ollut valtavaa säkää. Nyt hän satuloi ja suitsi hevosen ja puki kypärän päähänsä.
- Etkö sä ota turvaliiviä? kysyin.
- Se on niin hankala. En mä ota ellei ole pakko. Punttaatko mut selkään? Toi satula näyttää siltä, että se pyörähtää ympäri jos yrittää niin kuin kuuluisi.

Punttasin ja tarkistin satulavyön. Kiira näytti vähän levottomalta, mutta ei siltä, että se räjähtäisi ja varmuudeksi talutin sitä vähän matkaa.
- Mene vaan, Jessi sanoi itsepäisen näköisenä ja päästin irti. Kiira käveli pitkin kentän reunoja ja alkoi hiljalleen näyttää rennommalta. Se pysähteli välillä omia aikojaan, siltä minusta näytti, mutta jatkoi sitten matkaansa kun Jessi maiskautti ja liikautti hiukan pohkeitaan. Sen käynti oli samanlaista nopeaa ja lyhyttä kuin Nikinkin, mutta se piteni kyllä ajan kanssa. Se näkyi ymmärtävän pidätteet ja pohkeet vallan hyvin, ja se väistikin.
- Se ei ole ollenkaan semmonen hermokimppu kuin Niki oli, arvioin. Ruuna oli ollut samanikäinen, kun Oona oli tuonut sen, ja se oli saanut lähestulkoon paniikin, ellei ollut ihan tajunnut, mitä siltä odotettiin.

- Jos nää on muka kouluttanut sama ihminen samassa paikassa niin joko Nikille on sattunut jotain sen jälkeen tai sitten tää on miljoona kertaa täysipäisempi hevonen, sanoi Jessi ravattuaan pari pätkää. Se oli ensimmäinen kerta, kun kuulin hänen edes etäisesti sanovan mitään negatiiviseksi luokiteltavaa Nikistä.
- Olisipa kivaa jos sulla olisi täysipäinenkin hevonen.
- Onhan Niki nykyään täysipäinen. Kokeilenko mä laukkaamista?
- Mitä multa kysyt, aiot kokeilla kumminkin.
- No niinpä… Jessi ratsasti lyhyen sivun ja teki näkyvän pidätteen kulmassa, sitten Kiira kuin vahingossa tipahti löysään laukkaan. Parin haparoivan askeleen jälkeen se lisäsi vähän vauhtia niin, että se alkoi näyttää ratsulta eikä keinuhevoselta. Itse asiassa se näytti aika hyvältä, ja se osasi nostaa laukan toiseenkin suuntaan.

- Nyt riittää, Jessi sanoi ja taputti tammaa kaulalle. – Sehän on aika hyvä.
- Se on paljon parempi kuin mitä mä oikeasti odotin, myönsin, ja sitä paitsi se näytti tasaiselta ja järkevältä, mikä miellytti minua erityisesti. Ei ollut aina mitenkään miellyttävää katsoa, miten Niki kiikutti Jessiä vähän miten sitä huvitti. – Raaskitko sä astuttaa sitä?
- Totta kai raaskin. Mä ehdin ratsastaa sillä ihan täysillä pitkälle talveen ja vaikka kevääseen, ja sitten pitääkin ruveta taas treenaamaan Nikin kanssa. Hae hei tyttöjen kypärä, mä taluttelen niitä vähän.

Kiira taivutteli korviaan vähän epäluuloisena, kun Danni ja Alissa vuorotellen nostettiin satulaan, mutta kun kumpikaan ei ruvennut raatelemaan sitä, se suostui kantamaan niitä sen enempää ihmettelemättä. Se vaikutti tosiaan aika hyvältä ostokselta.

Lopun päivää raivasin ulkovarastoa niin tyhjäksi, että sinne mahtuisi traktori, jonka oli tarkoitus saapua seuraavalla viikolla. Luoja sitä romumäärää. Iljahan oli sitä jo päiväkausia penkonut, mutta ei roina ollut mihinkään vähentynyt siitä, että hän oli siirrellyt sitä paikasta toiseen. Raahasin kaiken kaatopaikkatavaran suoraan pakuun ja keräsin poltettavaksi kelpaavat toiseen läjään. Ne kun pilkkoisi niillä lämmittäisi saunaa koko talven ajan, ja kunhan tulisi kylmempi voisi kai kokeilla leivinuuniakin. Nyt talossa oli ihan riittävän lämmin ilmankin.
- Eikö noista vois rakentaa jotain? kysyi Jessi ja tuli potkimaan läjää laudanpätkiä. Katsoin niitä epäileväisenä.
- Ei kai tommosista nysistä. Kaikki pitkät jo meni tallin korjaamiseen, ja pidemmänpuoleisetkin Ilja taisi laittaa Marun koppiin. Ei noista saa kuin korkeintaan jotain… en mä edes tiedä mitä.
- Missähän se Ilja muuten luuraa. Mä taidan soittaa sille.
- Kyllä se taas jostain ilmestyy kun sitä huvittaa. Olihan se kadoksissa koko keväänkin. Mä menen etsimään kaatopaikan, en jaksa raahata nyt enempää.

Tunsin kuntoilleeni, kun olin ensin lastannut pakun täyteen romua ja sitten tyhjentänyt sen kaatopaikalle. Vaikken nyt ihan vaan löysäillytkään muutoin, ei ratsastaminen tai karsinoiden siivoaminen tehnyt mitään erityistä niille lihaksille, joita tarvittiin nostelemiseen ja heittelemiseen. Kaipasin hiukan Iljaa, minäkin, kun ajoin takaisin kotiin. Autotallikin kai pitäisi ennen syksyä tyhjentää, ehkä sitä voisi käyttää ihan alkuperäiseen tarkoitukseensa talven tullen? Ei kuitenkaan tänään.

Pari västäräkkiä jäi lentelemään matalalla auton edessä, kun käännyin pihaan ja niiden katsominen sai minut unohtamaan kolottavat lihakseni ja paitaan kuivuneen hien. Ne liihottivat kuin suuret mustavalkoiset perhoset nousten ja laskien melkein maassa, tajuamatta väistää. Ihan kuten jänisten kerrottiin juoksevan pimeällä auton edessä valokeilassa. Tai ehkäpä ne eivät halunneet väistää vaan näyttivät minulle tietä?

Mersua ei näkynyt, joten Jessi oli varmaan lähtenyt käymään kaupassa. Tosin laitumella näkyi liikettä ja jäin epäluuloisena katsomaan sinne. Joku siellä käveli laidunlohkojen välissä, tai jotkut. Läimäytin auton oven kiinni ja lähdin harppomaan sinne päin. Oli siellä kuka tahansa hän oli väärässä paikassa.

Lähempää erotin muutaman pikkutytön, kolme kappaletta kaikkiaan.
- Mitäs te luulette tekevänne? kysyin, kun he huomasivat minut ja kääntyivät pelästyneinä vilkuilemaan toisiaan. Yksi niistä saattoi olla toinen niistä Ulla Anttilan allergisista tyttäristä, jos nyt oikein muistin, mutta muut kaksi olivat isompia.
- Me… me tultiin vaan katsomaan, sanoi yksi tytöistä.
- Etkö sä ole käynyt täällä ennenkin? kysyin pienimmältä, joka nyökkäsi varovasti.
- Niille ei saa syöttää mitään, sanoin huomatessani yhden tytön ranteesta roikkuvan muovipussin, jossa vielä oli muutama leivänpala. Niki ojenteli turpaansa sitä kohden innokkaan näköisenä, en minä muuten ehkä olisikaan kiinnittänyt siihen huomiota.

- Okei, ei me enää, sanoi isoin tyttö nopeasti. – Mutta kai niitä katsoa saa?
- No saa katsoa, huokaisin, enhän sentään halunnut olla häijy ja kohtuuton. – Mutta missään tapauksessa niitä ei saa ruokkia, eikä aitausten sisään saa mennä. Niistä ei voi tietää. Jos ne pelästyy jotain niin ne voi vahingossa vaikka potkaista, eikä se ole leikin asia.
- Ei me mennä aitauksiin, tytöt lupasivat kuorossa ja totesin leipäpussin kadonneen näkyvistä, kai pullottavaan taskuun. – Pureeko ne?
- Voi ne purrakin, ainakin tamma ja varsa, sanoin sekunnin mietittyäni. Katrina tosiaan saattoikin, huonona päivänä, ja Helena nyt maisteli kaikkea.
- Mitkä niiden nimet on?

Esittelin hevoset hiukan leppyneenä, kun tytöt kuitenkin vaikuttivat ihan kilteiltä lapsilta ja kysyin sitten heidän nimiään.
- Mä olen Inkku ja tää on Pia ja toi Aada, isoin tytöistä esitteli ja osoitti sitten Anttilan taloa, joka näkyi selvästi täältä pellolta. – Aada asuu tossa.
- Mä tiedän. Etkö sä ole allerginen hevosille, niin sun äitisi sanoi?
- En mä ole, mun veli on, tyttö selvitti. – Mutta saadaanko me siis käydä katsomassa näitä?
- Katsoa saa, koskea ja syöttää ei, sanoin painokkaasti ja katsoin jokaista vuorotellen, kunnes kuulin myöntävän vastauksen tai näin nyökkäyksen. Sitten näin Jessin ajavan pihaan ja jätin heidät. Tosin he näkyivät lähtevän vilistämään jonossa kohden Aadan kotia saman tien kun käänsin selkäni.

- Mitäs noi oli? Jessi kysyi katsoen tyttöjen perään.
- Lapsia syöttelemässä leivänkannikoita.
- Kai sä saarnasit niille?
- Juu, myönsin. – Sanoin että katsomassa saa käydä.
- Mua vähän inhottaa ajatella, että mitä täällä voi tapahtua päivisin kun me ollaan molemmat poissa, Jessi sanoi katsellen tyttöjen perään.
- Pakko vaan uskoa, ettei mitään tapahdu. Se nyt oli tiedossa oleva riski, että hevoset on päivät yksinään, niinhän ne oli Alillakin.
- No, onneksi me ollaan harvoin molemmat samat yhdeksän tuntia poissa, hän huokaisi. – Eläköön iltavuorot ja silleen. Ja vielä epäsäännöllisemmin ollaan syksyllä, kun mä voin lukea kotona ja lintsata luennoilta.

Lähettäjä: Pingo 
Päivämäärä:   26.7.09 10:02:14

Jokos aamupalaa?
Ei ilmeisesti sitten tänäänkään :/

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   26.7.09 11:30:24

No huomenna ois unikeonpäivä?
Jännää, mulla on toinenkin tuttu, joka kärvistelee ihan samoissa kohden :D
------------
12.

Kiiran tuleminen ei aiheuttanut Mustissa mitään vastaavaa kuohuntaa kuin Katrinan. Kiira taisi olla täysipäinen sinäkin mielessä, eikä saanut hormonihäiriöitä heti orin nähdessään. Tosin, sehän kai oli tottunut niihin, olihan sillä ollut isä ja veljiä kotona ja Jessi väitti niiden olleen yhtenä laumana. Jessi esitteli sen ylpeänä Jutalle, kun tämä tuli tekemään tiineystarkastusta Katrinalle ja vilkaisemaan samalla ohimennen Nikin jalkaa. Niki nyt oli tosin virallisesti klinikan kirjoissa ja kävisi siellä saamassa laserhoitoa vielä uudemmankin kerran.
- Teettekö te tälläkin varsoja, Jutta kysyi katseltuaan Kiiraa ja todettuaan sen ainakin päällisin puolin terveen näköiseksi hevoseksi.
- Joo, tarkoitus olisi, Jessi sanoi hymyillen. – Saadaan sitten Katrinalle ja sille ensikesäiselle kaverit. Jutta oli nimittäin juuri näyttänyt meille ultran näytöltä saippuakuplan näköisen rakkulan, jonka hän väitti olevan tuleva hevonen.
- Ihan hyvä suunnitelma, Jutta myönsi. – Siinä kaksi menee kuin yksikin, ainakin melkein. Mutta sen te taidatte jo tietääkin, hän lisäsi vilkaisten Dannia ja Alissaa, jotka leikkivät kotia tyhjässä karsinassa.
- Meiltä puuttuu vielä toinen koira, ja toinen ori, ja toinen ruuna, alkoi Jessi laskea.
- Ei enää yhtään enempää elätettäviä, sanoin minä tiukasti. – Tai sitten semmosia jotka tuottaakin jotain eikä vaan kuluta.

Minua oli alkanut ihan hiukkasen pelottaa se, miten tämä lähtisi syksyn tullen sujumaan. Kesän mittaan oli kulunut aika lailla enemmän rahaa kuin olin osannut laskea. Traktori nyt oli ollut välttämättömyys eikä eläinlääkärikuluja, joita oli tullut paljon enemmän kuin olin uskaltanut pelätäkään, ollut voinut etukäteen tietää. Ihan kuitenkin oman unohtamiseni piikkiin pistin sen, etten ollut tajunnut, miten paljon meiltä menisi rahaa ihan vaan polttoaineisiin kun olimme jatkuvasti liikkeellä. Pitkät työmatkat ja Mustin kisareissut tekivät useita satoja kilometrejä viikossa kummankin auton mittariin, eikä kumpikaan niistä käynyt suorastaan pyhällä hengellä. Kun meillä kävi kengittäjä hänellä meni puoli päivää ja lasku oli monta sataa euroa, vaikka Niki, Katrina ja varsa olivatkin nyt kaikki kengittä ja vain vuolemisen tarpeessa. Onneksi lainaa tarvitsi tänä ensimmäisenä vuonna, Jessin vielä opiskellessa, lyhentää vain melkein nimellisellä summalla.

Musti yritti kyllä tehdä töitä kaikkien muidenkin edestä. Ilmestyi kaksi muutakin tammanomistajaa, jotka halusivat astuttaa sillä tammansa, ja se oli jo monta enemmän kuin olin uskaltanut toivoakaan. Enhän ollut sitä ilennyt ruveta mainostamaan, puskaradio oli vain laulanut. Tai sitten Hanna. Tosin summat eivät olleet nyt vielä kovinkaan juhlallisia, mutta jos kaikki kolme tulisivat kantaviksi, olisi ensi kesänä tulossa varsamaksuja enemmänkin. Tienasi se myös vähän bensarahoja, kun loppukesän kilpailut olivat jo sen verran isoja, että sijoittuneet saivat rahapalkintoja ja me pärjäsimme aika mukavasti. Itse asiassa oikeinkin mukavasti. Pääsimme kerran oikein kuvan kanssa Hevosurheiluunkin. tosin se kuva oli vain ehkä kaksi kertaa kolme senttiä ja olisi voinut esittää ketä tahansa mustaa hevosta.

Naapurin pikkutytöt kävivät aina silloin tällöin katselemassa hevosia, mutta emme ainakaan saaneet heitä kiinni kielletyistä asioista. Välillä he uskaltautuivat ihan pihaankin asti, vaikka me olimme siellä. Ratsastustuntien kyselijöitä kävi myös aina välillä, ja kun kesä alkoi lähetä loppuaan, alkoi tulla vielä yhdenlaisia vierailijoita, tallipaikkaa vailla olevia. Yllättävän monet olivat näköjään kesän alussa vuokranneet jostain halvan laidunpaikan ja huomasivat nyt syksyn lähestyessä, että heidän vanha paikkansa oli jo annettu jollekulle muulle. Kun Kiira oli ollut meillä kolme viikkoa, laskimme käännyttäneemme jo kolme sellaista pois.

- Jos meillä olisi kolme vuokralaista niin niistä nettoaisi hyvinkin tonnin kuussa, sanoin vähän kaipaavasti.
- Sä et halunnut enempää elätettäviä, Jessi huomautti.
- Ne ei olisi elätettäviä, ne elättäisi meitä.
- Pitäiskö mun pyytää Jutta taas käymään? Jessi kysyi.
- Mikä nyt on vialla? kysyin huokaisten.
- Kiira. Tai kun se ei näytä tulevan kiimaan. Kohta alkaa olla kiire jos meinaa astuttaa sen tänä kesänä.
- En mä tiedä mitä Jutta sille pystyy tekemään, mutta pyydä kaikin mokomin, jos susta tuntuu siltä. Huokaisin uudelleen. Rahasta ei vaan voinut pidellä kiinni, näköjään.

Niin Jutta tuli taas kerran käymään, enkä enää viitsinyt edes laskea kuinka monetta kertaa sinä kesänä. Toisaalta olisin minä hänet kutsunut kuitenkin lähiaikoina tarkistamaan, että Katrina oli edelleen tiineenä, joten siinä se meni samoilla kilometrikorvauksilla.
- Se vaan on ehkä sitä sorttia, ettei siitä meinaa huomata, Jutta sanoi Kiirasta.
- Hitollakos semmosta sitten astuttaa?
- Seuraa tarkemmin, kyllä ajan kanssa oppii huomaamana pienemmätkin merkit, Jutta sanoi ja piti pienen luennon. – Mutta vastahan se tuli teille, onko mahdollista, että se olikin jo valmiiksi tiineenä?
- No hyi, sanoi Jessi. – Siellä mistä se tuli, ainoat orit oli sen isä ja sen pari varsaveljeä.
- Ei se olisi ensimmäinen kerta hevosmaailmassa kun semmoista sattuu. Voin mä ultrata senkin, Jutta tarjoutui.
- Tuleeko siitä sitten joku sekasikiö jos se onkin jo, Jessi kysyi levottomana, mutta Jutta lohdutteli häntä mutisten, ja julisti lopulta, ettei siellä mitään ollut.

- No se on ainakin lohduttavaa, sanoin, olin jo miettinyt, että millä hitolla myisimme omituisen varsan, jonka isä olisi ehkä sen oma isoisä. Jessi alkoi seurata Kiiraa kellontarkasti aamuin, illoin, ja lopulta hän päätti päässeensä jäljille. Tietystikin sunnuntai-iltana, kaikista maailman ajanhetkistä.
- En mä tiedä koska mä onnistun Mustin taas viemään asemalle, sanoin epäröiden. – Huomenna mä en ainakaan ehdi, en mä voi vaan lähteä ajamaan sinne aamulla hevosen kanssa ja olettaa, että niille sopii. Ja mun pitää ehtiä iltavuoroon.
- No eikö siellä ole vielä tallella sitä pakastettua. Mä käyn hakemassa töiden jälkeen, tai hae sä aamulla, ja sitten Jutta voi tulla illalla käymään ja siementää sen, Jessi sanoi huolettomasti.
- Pakasteet oli ostotammoja varten, huomautin.
- Tuskin niitä enää näin loppukesästä enää tulee?

Oikeassahan hän oli, ja turha niitä oli säilytellä vaan Kiira sai sitten loput. Jessi näytti tyytyväiseltä kuin kermaa saanut kissa.
- Sä et näyttänyt ollenkaan noin tyytyväiseltä kun olit itse tiineenä, kiusasin häntä.
- En todellakaan, hän vahvisti. – Se oli kamalaa.
- Toivottavasti sä muutat mielesi lähivuosina.
- En menisi lyömään vetoa sen puolesta, Jessi sanoi, mutta hänen suupielensä kääntyivät sentään aavistuksen verran ylöspäin, antaen ymmärtää, että asiasta sentään voisi jossain vaiheessa ruveta neuvottelemaan. Hyvä niin. Tiesin, ettei hän ollut erityisemmin nauttinut Dannin odottamisesta, saati sen vauva-ajoista, mutta toivoin, että sentään saisimme lisääkin lapsia. Olisi ollut sääli jättää sellainen kuin Jessi monistamatta mahdollisimman moneksi kappaleeksi, mutta sitä en uskaltanut hänelle sanoa. Hän olisi väittänyt, että minulle oli mennyt hevoskasvatus liiaksi päähän ja kukaties vaikka loukkaantunut ihan oikeastikin.

Minulla oli alkamassa toinen osa lomastani, eikä Jessilläkään ollut töitä enää kuin pari viikkoa. Kesä oli mennyt hirveää vauhtia. Olimme asuneet täällä kaksi kuukautta. Hevosia oli kolme enemmän kuin tullessamme, tai viisi, jos laskettiin alkiotkin. Meillä oli punainen traktori ja tarpeeksi heinää ainakin lokakuuhun ja tarpeeksi turvetta varmaan seuraavaan kesään. Talomme oli lähes sisustettu, tai ainakin joka huoneessa oli jonkinlainen huonekalu. Olimme ehtineet silti käydä kisoissa ja menestyäkin. Danni ja Alissa olivat kasvaneet varmaan viisi senttiä kumpikin kesän aikana ja Maru alkoi olla aikuinen koira, ainakin ulkonäöltään.
- Juhlitaan, ehdotin.
- Mitä me juhlittaisiin? Jessi kysyi. – Sun lomaa?
- Joo, ja vaikka sun synttäreitä, ne jäi virallisesti juhlimatta.
- Okei, miten?
- Kutsutaan vieraita?
- Mä tiedän ainakin yhden, jonka mä haluan kutsua, sanoi Jessi.

Niinpä Siiri lupasi tulla meille viikonlopuksi ennen koulunsa alkua. Hänen käyntinsä olivat loppuneet melkein kuin seinään sen jälkeen kun Wicca oli tullut hänen huolekseen, hän oli tainnut viettää täysiä työpäiviä Alin luona ponin kanssa. Nyt hän kuitenkin ilmoitti ottavansa lomaa.
- Wicca käyttäytyy jo ihan hienosti ja Ali lupasi hoitaa sitä viikonlopun. Mä olen opettanut Joonasta ratsastamaankin sillä, hän mainitsi vaatimattoman näköisenä.
- Mitä sille nyt tapahtuu, kun sä alotat koulun? Jessi kysyi.
- Mä en ole ihan varma. Oona kävi katsomassa sitä ja sanoi, että laittaa sen taas myyntiin, mutta mä luulen, että se saa jäädä Alille niin kauaksi aikaa. Ainakin mä toivon niin, Siiri sanoi. – Saisinko mä ratsastaa Kiiralla? Mä en ole ratsastanut kun kaksi kertaa sen jälkeen kun Niki satutti jalkansa.
- Ihan varmaan saat, Jessi lupasi. – Kiira on maailman kiltein. Sen kanssa saat mun puolesta vaikka hypätäkin vähän myöhemmin, kunhan se vähän saa itse tasapainoa. Se ei yritä kiikuttaa ketään minnekään.

Juha oli tullut tuomaan Siirin ja Jessi kutsui hänet katsomaan paikkoja, kun ei hänkään ollut täällä käynyt kuin tupareissamme ja sitten kai kerran pyörähtänyt pihalla hakemassa Siiriä. Sitten odottelimme illemmalla tuleviksi Miilaa ja Jinnaa ja Leksaa ja Karoliinaa. Onneksi Laurikin oli tulossa. Olivat Jessin kaverit ihan kivoja, mutta välillä kaipasin miesnäkökulmaa asioihin, ja Lauri nyt oikeastaan oli paras kaverini.

Jessi ja Juha olivat menneet sisään, joten minä menin talliin. En halunnut kulkea heidän perässään kuin olisin ollut jokin vartija. Siiri ja pikkutytöt sentään seurasivat minua, Siiri heitti vain viikonloppukassinsa kuistille, kaivettuaan sieltä ensin ratsastuskypärän.
- Muistaakohan Helena mut? hän mietti.
- En mä tiedä, välillä musta tuntuu, että sillä on kanan aivot. Mutta pianhan se tutustuu taas, naurahdin.
- Voinko mä ottaa Kiiran heti? Vai odotetaanko Jessiä?
- Varmaan voit, jos maltat olla tervehtimättä koko porukkaa.

Eihän Siiri malttanut. Hän meni ensin rapsuttelemaan Nikiä ja Mustia ja koska Danni ja Alissa vaativat, menimme me laitumelle myös. Minusta oli alkanut näyttää, että Musti osasi myös huomioida nuo pari polvenkorkuista, mutta kun menimme tammalaitumelle, otin tytöt syliin. Helenalla ei ollut mitään käsitystä omista ulottuvuuksistaan ja sen liikkuvaiset kaviot saattoivat minä hetkenä hyvänsä olla lasten pään korkeudella. Siiri ehti tervehtiä tammatkin varsin perusteellisesti, ennen kuin Jessi ja Juha liittyivät naureskellen seuraan. En viitsinyt kysyä, miten yksityiskohtaisesti he olivat koko talon katsastaneet.
- Tuo se vaan talliin harjattavaksi, Jessi sanoi Siirille, joka suori sorminensa Kiiran pitkää, ruskeaa otsatukkaa.

Juha ei viihtynyt tallissa yhtä hyvin kuin tyttärensä, katsahti vain paikkoja ja alkoi sitten tehdä lähtöä.
- Etkö sä jää juhlimaan? Jessi kysyi.
- Mitä?
- Ihan mitä vaan. Kesää… ja Veskun lomaa…
- Ja ehkä vähän Jessin synttäreitäkin, lisäsin, kun ei hän itse saanut sitä sanottua.
- Mä luulin, että ne meni jo, Juha sanoi viattomasti.
- Ne menikin, mutta ei me ehditty sillon niitä juhlia.
Mistähän hän tiesi niiden menneen?

- Mä en kyllä ehdi kuluttaa täällä päivääni, mies pahoitteli. – Pitää käydä vielä vaikka miten monessa paikassa.
- Voithan sä tulla sitten takasin, Jessi ehdotti. Juha näytti miettivän tarkkaan, mutta puisti päätään.
- Ei onnistu, ei tänään.
- Varaa vähän aikaa sitten kun tulet hakemaan Siirin sunnuntaina. Saunotaan ja istutaan iltaa, sanoin minä päättäväisesti. En rupeaisi vainoharhaiseksi.
- Se kuulostaa paremmalta. Tiedä vaikka Saarakin haluaisi tulla, Juha sanoi ja pörrötti sitten Siirin hiuksia käskien tämän käyttäytyä kunnolla.
- Ainahan mä, tyttö hymähti.
- Ainahan sä, täällä, hänen isänsä naurahti ja lähti.

Sikäli kun huomasin, Jessiä ei näkynyt mitenkään haittaavan hänen poistumisensa. Hän esitteli Siirille Kiiran rungottoman satulan ihmeellisyyksiä ja naureskeli sen erivärisiä, paloista koottuja suitsia.
- Onneksi siitä ei ole vielä kisoihin. Ehkä me jotenkin ansaitaan vuodessa sen verran rahaa, että saadaan hommattua sille ihan oikea satula.
- Kai te lottoatte? Siiri kysyi. Sitten hän otti Kiiran ohjat ja lähti taluttamaan sitä kentälle. Se ei jaksanut Dannia ja Alissaa enää kiinnostaa. Huikkasin Jessille, että ottaisin ne mukaan ja lähtisin käymään kaupassa.

Palasimme samoihin aikoihin kun Miilakin jo ajoi pihaan.
- Onko teillä uusi auto? kysyin, kun parkkeerasimme vierekkäin talon eteen.
- Tää on mun työsuhdeauto, sanoi Miila ja silitti hellästi punaista kattoa.
- Ohhoh, puuskahdin. Miila näytti olevan uraputkessa. Ettemme vaan olleet tehneet väärää uravalintaa, me muut?
- Joo, mä teen niin paljon asiakaskäyntejä, hän selitti ja auttoi Karoliinan ulos takaovesta. Lauri nosti Leksan toiselta puolelta ja sitten Jinna kömpi ulos viimeisenä.

Lapset suuntasivat kohden huvimajaa, kaikki neljä, ja muut auttoivat minua kantamaan ruokakassit keittiöön.
- Mihis ruvetaan? Miila kysyi hyväntuulisena. – Mitä me syödään? Ruvetaanko kokkaamaan?
- Jääkaapissa on ruoka valmiina, mä laitan sen vaan uuniin, sanoin. Kaadoin aamuvarhaisella kokoamamme valtavan kinkkukiusauksen päälle pari purkillista kermaa ja tungin sen uuniin.
- Oliko se edes kevytkermaa, kysyi Miila epäileväisesti.
- Sitten paistetaan lettuja niin että unohda se kevyt, naurahdin ja nostelin kasseista lisää kermaa ja jäätelöä.
- Onko teillä marjoja, kysyi Jinna käytännöllisesti ja opastin hänet ja Miilan tarhojen takana kasvavaan villivadelmapusikkoon.
- Otetaan me miehet oluet, ehdotti Lauri ja minä suostuin. Avasimme tölkit ja lampsimme tallinedustalle aurinkoon istumaan.

- Juopottelet keskellä päivää, sanoi Jessi paheksuvasti. Hän ja Siiri tulivat juuri laitumelta taluttaen Katrinaa ja Helenaa. Seuraavat tammat hoitovuorossa, näköjään.
- Joo, sanoin aurinkoisesti. – Haluako sä ratsastaa Mustilla tänään?
- Voin mä, hän lupasi sen enempää saarnaamatta.
- Tää vaikuttaa oikeen hyvältä tää sun maalaiselämäsi, Lauri nauroi. – Isäntä kiskoo kaljaa ja ottaa aurinkoa ja naiset tekee tallityötkin.
- Joo, ihan tätähän se on vaan ollu koko kesän, myönsin äänensävyllä, jonka piti todistaa päinvastaista. – Mun tarvii kuin ohjeita jaella niin jo tapahtuu.

Lauri ymmärsi onneksi ironiani ja osoittelin hänelle, mitä kaikkea olin laitellut työlistalle sitten kun aikaa olisi. Autotallissa oli edelleen tyhjentämistä ja pari viimeistä tarhaa kaipasi vielä paikkausta. Ne eivät tosin olleet välttämättömiä meille ainakaan tässä vaiheessa. Enemmän olin askarrellut sen ajatuksen kanssa, että kun tulisi kylmempi ja hevoset joutuisivat olemaan ulkona pitkät päivät meidän ollessa töissä ja Jessin tietysti koulussa, olivat nykyiset tarhat ihan suojattomia.
- Jos noihin kulmiin edes saisi jonkinlaisen katoksen ja sitten vähän seiniä, niin saisi sataa ja tuulla vaikka miten ja ne pärjäisi silti, selitin. – Oikeastaan semmoset pitäisi olla ihan eläinsuojelumääräystenkin takia.
- No ruvetaan hommiin, Lauri sanoi ja kulautti tölkkinsä tyhjäksi.
- Mä ajattelin tänään vaan löhötä auringossa ja levätä, sanoin epäröiden, mutta Lauri oli innostunut. Hänen sormiaan oli kuulemma syyhynnyt päästä tekemään jotain siitä lähtien kun he olivat saaneet asuntonsa remontin valmiiksi, ja siitä oli jo aikaa.
- No hitto, voidaan me ainakin katsoa, oisko meillä aineksia, päätin ja itseänikin alkoi vähän kutkuttaa päästä vasaroimaan.

Romuvarastosta eli ulkorakennuksesta löytyi vielä vaikka mitä ja autotallista lisää. Söimme välillä ja sitten Jessi ratsasti Mustin, Siirin hoidellessa sillä aikaa Nikin kipeää jalkaa ja siivotessa bokseista ne muutamat kikkareet, mitä sinne oli ehtinyt tulla.
- Meidän ehkä kannattaisi adoptoida toi lapsi, ehdotin Jessille kun seurasin, miten Siiri lykki kottikärryjä tallin taakse siirtolavalle.
- Kukas nyt kerää huollettavia, Jessi naureskeli. Sitten hän kiskoi autotallista pitkän jatkojohdon pihalle ja alkoi rakentaa lettujenpaistokeskusta talon päätyyn. Autotallista oli Ilja löytänyt monen muun aarteen joukossa sähköllä toimivan keittolevyn, ja siitä Jessi olikin saanut idean paistaa lettuja pihalla.

Miila oli heittäytynyt ottamaan aurinkoa, mutta taisi kyllästyä siihen, kun Karoliina tahtoi kiipeillä hänen päällään ja sai pikkutytöt ja Leksankin innostumaan semmoisesta leikistä. Hän tuli sitten katsomaan, miten suunnittelimme katosta yhteen tarhoista, siihen, mitä olimme ajatelleet tammojen käyttöön kun laidunkausi loppuisi. Hänellä oli yllättävän hyvä taju siitä, miten rakenteiden pitäisi mennä, vaikka hän näyttikin uimapukukuvastosta leikatulta mallinukelta. Muistin, miten niskakarvani olivat nousseet pystyyn ja mahassani oli jysähtänyt, kun olin nähnyt hänet ensimmäistä kertaa vuosikausia sitten. Se oli kestänyt noin viisi minuuttia, siihen asti kun olin nähnyt Jessin. Se taas oli ollut rakkautta ensi silmäyksellä. Moisille muistoille oli pakko naurahtaa.

Saimme iltapäivän aikana rakennettua yhden suojaisan nurkkauksen melkein valmiiksi, ja siitä tuli aika hyvä. Kovin homma oli kaivaa tukipuu maahan, sitten saimmekin jo melkein ammattimiehen ottein rakennettua kehikon katosta varten ja katettua sen vanerinpalasilla.
- Noi ei kestä sadetta eikä lunta kyllä kovin kauan, Lauri ennusti. – Ne taipuu märkinä ja tipahtaa alas.
- Ehkä mä löydän sinne jotain kattohuopaa tai jotain vielä päälle ennen kuin alkaa syyssateet, arvelin ja katsoin ylpeänä kättemme jälkeä.

Lähettäjä: Aivokana 
Päivämäärä:   26.7.09 16:46:35

Sennnu, kyllä, toisilla on katsos tylsääkin tylsempi kesäloma, eikä edes kesätöitä. :---D

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   26.7.09 16:50:28

Kuulostaa kadehdittavalta...
--------------
13.

Illalla levittäydyimme pihaan nautiskelemaan ilta-auringosta. Miila oli päättänyt, että he voisivat yhtä hyvin jäädä yöksi, ja Jinna ja Jessi aprikoivat, voisiko kaikki lapset pistää nukkumaan Dannin ja Alissan huoneeseen ja nukkuisiko yksikään niistä siinä tapauksessa minuuttiakaan ennen kuin joskus aamuyöllä.
- Nukkuu ne, ennustin. – Ne on juosseet kuin päättömät harakat keskenään koko iltapäivän, niiden ei tarvii kuin nähdä tyyny ja ne nukahtaa, joka-ainoa.
- Joo, sauna ja vähän lisää syötävää niin ne on kyllä valmista kamaa, arveli Jinnakin.
- Toi oli vissiin vihjaus, että täällä on ihmisiä, jotka haluaa saunaan, naurahdin. En olisi viitsinyt nousta nurmikolta.

Silloin pihalle kääntyi kärryt, hevosen vetäminä. Maru ällistyi niin, että istui vain ja heilutti häntäänsä, autoa se olisi jo juossut haukkumaan. Hevoset olivat selvästikin sen mielestä ystävällismielisiä olentoja.
- Mitä hittoa? kysyi Jessi ällistyneenä kaikilta läsnäolijoilta eikä kai keltään erityisesti.
- Joku teidän tuttu? oletti Miila.
- Ei meillä ole täällä vielä hevostuttuja.

Mahdoimme olla ihmettelevän näköisiä koko sakki, kun istuimme ja tuijotimme vain hevosta ja kärryjä. Kukaan lapsistakaan ei sanonut mitään, ennen kuin Dannilla välähti.
- Mennään ajelulle!
- Haa, toi on se hevonen, joka oli juhannusjuhlissa, Jessi keksi ja ponnahti pystyyn. – Mitähän ne täällä?

Hän asteli hevosen luo Maru kannoillaan, taputti sitä kaulalle ja jäi juttusille kärryillä istuvan tytön kanssa. He puhuivat pitkään, mutta olivat sen verran kaukana, ettei huvimajan laitamille ollut toivoakaan saada puheesta selvää. Ehkä kymmenen minuutin kuluttua hän lähti palaamaan takaisin, miettiväisen näköisenä, ja valjakko kääntyi jatkamaan matkaansa.
- Mitä sillä oli asiaa? kysyin laiskasti ja maistoin oluestani. Se oli jo kolmas, mutta maistui edelleen hyvältä. Pari ensimmäistä olivat varmaankin jo haihtuneet, kun olimme sentään raataneet ruumiillisessa työssä Laurin kanssa. Mietin, oliko täällä kenties jonkinlainen hevosystävien seura, johon meitä oli käyty kutsumassa, tai suunniteltiinko kenties turvallisia maastoreittejä. Semmoisia hankkeita olin lukenut olevan käynnissä siellä täällä pääkaupunkiseudun ympäristössä.

- Sitä samaa, Jessi sanoi ja istui takaisin filtinreunalle. – Tallipaikkaa.
- Etkö sä sanonut, että niillä on hevonen kotona omassa pihassa?
- Niinhän toi tyttö kertoi sillon juhannuksena. Ilmeisesti kuitenkin niiden naapurit on vähän kyllästyny siihen. Pieni tontti ja lanta haisee naapuriin, ja vanhemmat pelkää, että saa mitkä lie terveystarkastajat kimppuunsa.
- Harmillista, sanoin kevyesti. Niin kuin olikin, tietysti. – Onneksi täällä on noita talleja muissakin pihoissa, niinhän sä sanoit.
- Tota… mä sanoin kyllä, että me voitaisiin harkita ottaa se tänne.
- Mitä?

Käännyin katsomaan Jessiä ihmetellen. Hänhän oli itse koko ajan ollut kaikista eniten vastaan vuokralaisia, emmekä olleet kertaakaan tosissamme edes keskustelleet aiheesta.
- Se vaikutti oikeen kivalta likalta, Jessi sanoi punastuen lievästi. – Ja sä olet vaikuttanu vähän huolestuneelta kun rahaa vaan menee ja menee. Tarhoja meillä on, ja kai siinä putsaisi viisi boksia missä neljäkin…
- Jessi, Jessi! Minua nauratti. Häntä nolotti selvästi pyörtää puheensa.
- No parisataa kuussa tekisi kuule varmaan aika hyvää, vai mitä?
- Tekisi, ihan oikeesti tekisi, myönsin. Siitä ei ollut epäilystä.
- Niin halvalla ette kyllä saa ottaa mitään vuokralaista, sanoi Miila päättäväisesti. – Teillä on viimesen päälle asiallinen talli ja juokseva vesi sinne ja kenttä ja kaikki. Pyydätte ainakin kolmesataa kuussa.

- Jos me otetaan yksi niin eihän se tarkota, että pitäisi ottaa kaikki seuraavatkin? Jessi pohti.
- Ei. Ei me voida kuitenkaan hoitaa kuin rajallinen määrä hevosia, sanoin minä.
- Toi tyttö vaikutti mukavalta, hän sanoi sitten taas.
- Nukutaan yön yli ja ilmotetaan sille huomenna, ehdotin. Minä en halunnut tehdä semmoisia päätöksiä muutamassa minuutissa, enkä parin kaljan jälkeen.
- Sopii. Laitatko sä sen saunan? Jessi kutitti minua varpaalla kyljestä ja nousin ähkäisten ylös.
- Mennään me laittamaan lapsille siskonpeti, ja mitä ne syö iltapalaksi, sanoi Jinna pungertaen hänkin pystyyn.

Jessi ja Jinna kävivät saunottamassa lapset ja pistämässä ne nukkumaan ja kun he palasivat, olimme me muut, Miila ja Lauri ja Siiri ja minä, hakeneet jo pitkähihaista päälle. Lauri ja minä olimme äityneet kertomaan mitä ällöttävimpiä työjuttuja ja Miila kuunteli teeskennellen oksentavansa vähän väliä, Siiri silmät suurina ja kysellen lisää.
- Ei enää, sä näet painajaisia vielä, päätin.
- Miksi näkisin? Ihan luonnollisia juttujahan noi on, tyttö kysyi.
- Vai luonnollisia, Miila tuhahti.
- Mutta jos mäkin haluan lääkäriksi? Siiri sanoi.
- Sitten säkin olet ihan hullu.

Siiri kieltäytyi menemästä saunaan, sitä hän sai kuulemma tehdä tarpeeksi kotonakin, joten hän tuli mukaani antamaan Mustille ja Katrinalle iltaruoat. Musti oli jo Laurin ja minun paukutellessa uutta katosta katsellut epäileväisen näköisenä laitumelta touhujamme, ja nyt se ei tahtonut tulla laitoksen ohi. Epäili kai sitä hevosia syöväksi loukuksi. Siinä meni sitten hetki neuvotellessa, ennen kuin pääsimme talliin, ja tietysti Katrina oli katsonut mallia ja alkoi epäröidä ohi tullessaan, sekin.
- Kyllä te kammotuksen rakensitte, totesi Siiri.
- Kyllä ne sitä kiittää, kuule, kun tulee räntää vaakasuoraan.
- Ellei se romahda niiden päälle sitten.
- Eipäs ruveta näsäviisaaksi, nuori neiti.

Lauri ja Miila olivat saunoneet meidän ollessamme tallissa ja minä sain tyytyä jälkilämpöön. Yhden halon lykkäsin vielä pesään ja sitten nojasin rentoutuneena seinään, silmät kiinni. En ollut vielä montakaan kertaa saanut saunoa kaikessa rauhassa, ilman että piti pitää molemmat silmät tytöissä. Ne saattoivat koska tahansa liukastua tai kompastua kiukaaseen, vaikkeivat ne kauan löylyssä viihtyneetkään, ja sitten ne tarvitsivat apua pesemisessä ja kuivaamisessa ja pukemisessa, ja rappusissa yläkertaan. Itse asiassa yksin saunassa oleminen oli juhlallista ja ihanaa.

Kun maltoin lähteä sieltä pois, olivat muut keksineet ruveta muistelemaan Huvikumpu-aikoja. Se oli kai aika luonnollista, tässähän me nyt olimme koko porukka, joka sinne oli nuorina, viattomina ja innokkaina muuttanut.
- Te ootte pysyny samoilla linjoilla, me muut on palattu kaupunkikerrostaloihin, Jinna huomautti vilkaisten selkänsä taakse, ilta-auringossa kylpevää taloamme.
- Mä en oo ikinä päässy siitä ajatuksesta, että lasten kuuluu saada juosta kesällä paljain jaloin nurmikolla, Jessi myönsi. – Ei sillä että mulla mitään lasta tässä vaiheessa vielä olisi pitänyt olla.
- Pitikös sulla sitten olla hevostila? kysyin ja rutistin hänet kainalooni.
- Ei, pitäny, ei tässä vaiheessa, Jessi nauroi. – Hei, mä taidan saada syyttää kaikesta sua, sun takia mun elämäni ei oo menny ollenkaan niin kuin mä suunnittelin.
- Syytä pois, lupasin.

- Siis ajatella, miten kivaa teillä on täytyny olla, kun ootte saaneet asua sillä lailla yhdessä, Siiri sanoi kateellisena. – Mä haluan kanssa! Mä en vaan oikein tiedä, kenen kanssa mä sitten haluaisin asua…
- Ei mekään tiedetty sun ikäsinä, Jinna sanoi. - Miila ja Jessi tappeli kuin kissa ja koira…
- Eikä tapeltu, sisarukset väittivät yhteen ääneen. – Mutta ei me kyllä tosiaankaan haluttu asua loppuelämäämme yhdessä, päinvastoin. Kun olis saanu edes oman huoneen, Miila lisäsi.

- Sua ei siellä kyllä niin kauheasti näkynyt, sä heilastelit vaan Villen luona, sanoi Lauri Jinnalle, jonka kasvoille levisi nopea hymy, mutta se muuttui pian huokaukseksi.
- Oi niitä aikoja, hän sanoi.
- Meneekö teillä huonosti? kysyi Miila suoraan, vähän turhankin suoraan minun mielestäni, mutta ei Jinna näyttänyt loukkaantuvan. Hän vain kohautti olkapäitään.
- Ei meillä mene oikein mitenkään. Kunhan nyt ollaan ja asutaan saman katon alla.
Jessi katsoi häntä huolestuneen näköisenä ja kai siitä rohkaistuneena Jinna jatkoi:
- Jos ei olisi niin hemmetin kallista asua Helsingissä yksin niin muuttaisin pois. Että noin, siinäs kuulitte.
Hiljenimme koko porukka.

- Mä tiedän, Jessi aloitti äkkiä innostuneena ja tiesin jo, mitä sieltä oli tulossa, ihan kuin olisin nähnyt tämän elokuvan joskus ennenkin. – Sä voit tietysti muuttaa tänne! Meillähän on tilaa vaikka miten!
Pistin silmäni sekunniksi kiinni enkä tiennyt hymyilläkö vai voihkaista. Kun avasin ne taas, Jinna pudisti hitaasti päätään.
- No en voi. Täältä mulla ei ole ihan varsinaisesti pyöräilymatka töihin. Ja tää on ehkä vähän liian maalla mulle kuitenkin. Plus että jos ja kun mä joskus jonnekin muutan niin kyllä meidän pitää asua Villen lähellä, että Leksan on helppo tavata molempia.
- No mutta jos susta tuntuu… joskus… Jessi vähän haparoi sanojaan, ei kai ollut olettanut, että Jinna niin suoralta kädeltä kieltäytyisi. Jinna halasi häntä nopeasti.
- Totta kai, jos joskus tuntuu siltä niin sulle mä ensimmäiseksi soitan.

Silloin muistin taas Siirin, joka istui käsi poskella ja kuunteli.
- Eiköhän setvitä loput suhdesotkut joskus toiste aikuisten kesken, ehdotin ja Siiri katsoi minua vihaisesti.
- Vesku, sä olet kyllä mahdoton. Salkkarissa näkee paljon pahempaakin, kuolemaa ja homoseksuaalisuutta ja kaikkea. Ja olen mä pahempaa kuullut kotonakin, kun äiti ja isi riitelee.

Heräsin yömyöhään lipitellystä oluesta huolimatta melko tavalliseen aikaan ja lähdin laskemaan hevoset. Voisin palata sitten kaikessa rauhassa sänkyyn ja olettaa aika turvallisin mielin, että lapsetkin nukkuisivat muutaman tunnin, mutta nyt kun kerran olin hereillä minun vaan piti lähteä ulos.

Kaikki viisi olivat siellä missä niiden kuuluikin olla ja tyydyin siihen. Siiri voisi ruokkia ne herättyään. Kun ne koko ajan olivat vihreällä ei ollut niin nokonuukaa, vaikka niiden väkirehuannokset tulisivatkin vähän myöhemmin, joskaan Mustin ja Nikin alueella ei enää kauheasti ollut syömistä. Tammojen langat olimme vähän aikaa sitten siirtäneet niin, että niillä oli enemmän ja parempaa ruohoa. Mutta ne olivatkin eri asia.

- Mennään takasin, Maru, kutsuin koiraa, jolla oli ollut omia koirien aamuasioita toimitettavanaan. Teki mieli kahvia, ja vaikka sänky houkutteli, päätin ensin keittää vähän. Sitä odotellessani muistin edellisiltaisen tytön suomenhevosineen ja päätin vilkaista vähän rahavarojamme. Se ei ollut kovin mieltäylentävää. Emme nyt eläneet mitenkään ihan kädestä suuhun, mutta arvaamattomia menoja oli tullut niin paljon, ettei sellaisia enää kovin monia saisi tulla. Auton rikkoutuminen, jokin uusi eläinlääkäriä vaativa haaveri… jos voisimme saada ylimääräisen kolmesataa kuussa laitettavaksi syrjään odottamattomia menoja varten, hengittäisin huomattavasti vapaammin – summasta olin samaa mieltä ennemminkin Miilan kuin Jessin kanssa. Sitten, kun traktori olisi maksettu, helpottaisikin taas jo vähän, tosin siinä vaiheessa pitäisi varmaan jo tilata uusi heinäkuorma ja se maksaisi pitkän pennin.

Itse asiassa päädyin siihen, että meidän olisi ei vain viisasta vaan melkein pakollista ottaa joku vuokralainen.

Jessi sitten oli ruvennut taas miettimään nukkuessaan, ja kun hän heräsi kunnolla, alkoi sama vanha epäröinti taas alusta. Ei puhettakaan hitaista aamuhalailuista, saati enemmästä, mutta itsepähän olin ottanut koko jutun puheeksi heti kun hän avasi silmänsä.
- Sä sanoit itse, että se vaikutti mukavalta.
- Mä olen jutellut sen kanssa kaksi kertaa. Entä jos mä olen väärässä? Tai jos se sen sisko ei olekaan mukava?
- Mä sanon, että kokeillaan. Ellei näitä niin sitten jotakuta muuta, sanoin, ja taisin kuulostaa sen verran vakavalta, että Jessikin sitten vain lopulta nyökkäsi.
- Mä soitan sille sitten. Kunhan ehdin, Karoliina halusi ratsastaa tänään, ja ne kai haluaa päästä kohta lähtemäänkin.

Minä kaivelin mapeista ja tietokoneen uumenista erilaisia tallipaikan vuokrasopimuspohjia sillä aikaa, kun Jessi ja yövieraat olivat tallilla. Keittiön ikkunasta vilkaistessani näin, miten kärsivällinen Kiira käveli ympyrää pitkin kenttää ensin Karoliina selässään, sitten Danni ja Alissa ja lopulta Leksakin nostettiin sinne. Kun lopulta olin saanut muokattua mieleiseni paperin ja pistin sen tulostumaan oli nuoren tamman selässä jo Jinna. Hevosella oli mammutin kärsivällisyys ja ihmettelin, oliko siinä Jessille tarpeeksi pippuria Nikin jälkeen. Se ei näyttänyt häiriintyvän mistään. Toisaalta en pitänyt todennäköisenä, että hän haluaisi siitä luopuakaan, jos nyt joku haluaisi sen ostaa. No, aika näyttäisi, mihin sen kanssa päädyttäisiin.

Kun kaikki olivat kiertäneet kehää Kiiran kanssa, alkoivat hesalaiset tosiaan kerätä kamppeitaan. Karoliina halusi halata minua läksiäisiksi – lempikälyni – ja Leksa lupasi sanoa isälle terveisiä. Ihana rauha ja hiljaisuus valtasi tontin, kun Miila ajoi pois pihasta. Suhteellinen, jäiväthän Danni ja Alissa, mutta kaksi oli paljon vähemmän kuin neljä.
- Mä soitan nyt sille Lotalle, sanoi Jessi reippaasti.
- Mä tein ehdotuksen vuokrasopimukseksi, katso ensin, puuttuuko siitä sun mielestä jotain, sanoin ja lykkäsin paperin Jessin käteen. Hän vilkaisi sen nopeasti läpi ja katsoi minua kohottaen kulmakarvojaan.
- Pyysitkö sä Riston tekemään tän?
- Ei kun ihan itse väänsin.
- Tässähän on kielletty suunnilleen kaikki, mikä ei ole erikseen sallittu.
- Just niin. Nehän on kuitenkin meidän kotipihassa.

Olin itse asiassa oikein tyytyväinen aikaansaannokseeni. Se sopimus, jonka olimme Oonan kanssa tehneet, oli ollut hyvä pohja, mutta netistä olin löytänyt monia hyviä lisäyksiä. Nyt vasta tuli mieleeni, että olisin ehkä voinut konsultoida Hannaakin, olihan hänellä ollut yksityishevosia tallissaan. Hän jos kuka oli varmaan osannut ottaa kaiken huomioon.
- Se on luonnos, sanoin kiireesti. Soittaisin vielä Hannalle.
- Jos ne ei suostu tähän?
- Menkööt sitten muualle. Tai neuvotellaan. Riippuu mihin ne tarttuu. Tai niiden vanhemmat tietysti, jos ne siskokset on alaikäisiä.
- Nipo, Jessi sanoi, mutta hymyili sen sanoessaan.
- Ihan miten vaan, mutta nyt mä menen ratsastamaan, sanoin.

Lähettäjä: Pingo 
Päivämäärä:   26.7.09 17:39:45

Ja joillakin on muuten vaan tylsää.. mut niinhän sitä sanotaan et odottavan aika on pitkä. Todellakin.

Laitahan lukemista ni on hetkeksi tekemistä :p

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   26.7.09 18:12:41

Ok
-----------
14.

Musti ei enää viitsinyt pälyillä kauhistuneena tammojen uutta tuulikatosta, vaikka kävimme oikein koputtelemassakin sitä, ja se oli muutenkin oikein yhteistyöhaluinen. Ratsastin vain reilun puoli tuntia ja kun kaikki sujui hyvin, lopetin siihen. Turha vääntää sen enempää. Ei kannattanut ruveta korjaamaan ellei mikään ollut rikki.
- Kuule… sanoi Siiri epäröiden aidan takaa, missä hän oli seissyt katselemassa.
- No?
- Tai ei mitään.

Melkein arvasin, mitä hän oli ollut kysymässä, mutta en aikonut päästää häntä Mustin selkään, en vaikka se olisi tehnyt hänestä ensimmäiseksi kouluviikoksi luokan, koulun ja tallin suosituimman tytön. Ori ei ollut Kiira, eikä se ollut Niki vaan nuori höntti. Se saattaisi hyvinkin vaistota epävarman ratsastajan ja keksiä, että katos oli kuitenkin mörkö. Tai jotain muuta, sapelihammasvästäräkki hyökkäisi, tai Maru olisikin salaa ihmissusi. En siis sanonut mitään, kävelin vain itse kaikessa rauhassa kierroksen, avasin sitten portin - temppu, jonka Jessi oli pilan päiten opetellut Nikin selästä tekemään heti muutettuamme, ja jonka olin päättänyt Mustin oppivan myös – ja sitten kiersin laitumetkin.

Siiri sitten sen sijaan haki Nikin harjattavaksi ja letkutettavaksi ja käveli sen kanssa lenkin talon ympäri. Minä hoidin Mustin takaisin laitumelle ja kokeilin, saisinko Hannan kiinni. Tosin oli sunnuntai, ja hän voisi hyvinkin olla kisoissa. Niin kuin olikin, mutta hän vastasi silti, olin osunut soittamaan sopivasti ratojen välillä.
- Yhtiökumppani, hän tervehti ja saatoin melkein kuulla äänessä pienen hymyn.
- Me ajateltiin laajentaa toimintaa, onko sulla vinkkejä mitä laittaa tallipaikan vuokrasopimukseen?
- Vuokra, maksupäivä, pankkitili…
- Mulla on kaikki tavallinen ja vähän erikoisempikin, mutta onko sulla mitään erityisen kieroa, minkä olisit itse keksinyt?

Hanna naurahti.
- Sanktiot ja korot jos vuokra myöhästyy? Ja sitten liiketoiminnan harjottaminen teidän tontilla. Semmosiako sä ajattelet?
- Joo, ton tapasia, tosin nää on lapsia, joilla on ajolle opetettu suokki. Tuskin ne haluaa ruveta ajattamaan sillä ketään meidän pihaa ympäri, tai pitämään ratsastustunteja.
- Laita sinne vaan, onpahan sitten valmiina jos joku seuraava vuokralainen haluaisikin. Ja oot kai maininnut, mitä vuokraan kuuluu? Älä vaan lupaa mitään muuta kuin heinä ja kaura, tai ne alkaa syöttää kalleimpia erikoisrehuja mitä löytää. Ja kun te ette kuitenkaan oo aina paikalla niin rajaa selvästi pois ympärivuorokautinen valvonta.

Hän jatkoi niin pitkään, että ehdin kävellä sisään ja kirjoittaa suurimman osan suoraan tietokoneelle. Sitten aioin kysyä, missä hän oli, mitä kisasi ja kenellä, mutta hänelle tuli kiire seuraavan luokan verryttelyyn.
- Soitellaan paremmalla ajalla, hei, mäkään en ole kuullut miten teillä on mennyt Mustin kanssa. Tai katsonhan mä kipasta, mutta ei se ole sama.
- Joo, soitellaan, sanoin, mutta taisin puhua jo tyhjälle ilmalle.

- Ne tulee käymään illemmalla, ne tytöt, tuli Jessi sanomaan. – Lotta kuulosti edelleen kivalta.
- Mä teen uuden sopimuksen, mutisin ja muotoilin Hannan ehtoja sopiviin paikkoihin. – Onko ne muka täysi-ikäisiä?
- On, Lotta on yhdeksäntoista ja sen sisko kahdeksantoista.
- Kai se hevonen on ruuna? tuli mieleeni kysäistä ja se, että olin unohtanut tarkistaa niin oleellisen asian sai sormeni pysähtymään näppäimillä.
- On, Jessi nauroi. – Sen mä nyt huomasin jo sillon juhannuksena. Sen nimi on Vaito. Missä tytöt on?
- Jossain pihalla, sanoin. – Siiri on kai Nikin kanssa tallissa. Ehkä siellä.

Tytöt, siis suomenhevostytöt, eivät odottaneet edes iltaan vaan pyöräilivät pihaan jo reilun tunnin päästä. Maru varoitti heidän tulostaan kovalla äänellä, ja he seisoivat jokseenkin kivettyneinä paikoillaan, kun ehdimme paikalle.
- Maru, ne on ok, sanoi Jessi, ja rapsutti hyväksyvästi koiran päätä.
- Eikö sen pitäisi olla kiinni? toinen tytöistä kysyi. Hänellä oli maantienväriset hiukset letillä selässä, ja sikäli kun osasin sanoa, hän oli se, joka oli käynyt täällä eilen ja ajanut hevosta juhannusjuhlissa. Toisella sisaruksella oli vaaleammat, raidoitetut hiukset ja hän oli muutenkin näpsäkämmän näköinen.

- Ei sen tarvitse kotipihalla, Jessi sanoi ja kutsui tytöt huvimajaan istumaan. Ehkä se pitäisi kunnostaa kuitenkin, sille oli tuntunut tulevan aika lailla käyttöä.
- Lotta Oksala, esittäytyi toinen tytöistä ja toinen sanoi olevansa Sofia. Minusta kahdeksan- ja yhdeksäntoista ikäiset olivat etukäteen tuntuneet aivan lapsilta, naurettavan nuorilta, mutta nämä tytöt antoivat itsestään ihan asiallisen ja aikuisen ensivaikutelman. Manasin ennakkoluulojani, enhän minä niin kauhean paljon vanhempi ollut itsekään. Tai siis en edes kymmentä vuotta.
- Tässä on meidän ehdotus vuokrasopimukseksi, sanoin ja länttäsin viimeisimmän printin heidän eteensä. He painoivat päänsä yhteen ja silmäilivät sitä, kunnes Jessi, joka vääntelehti vähän epämukavan näköisesti paikallaan, hypähti pystyyn.

- Tai ehkä te haluatte nähdä tallin ensin? Viekää se mukaan kotiin, lukekaa rauhassa, antakaa vanhempienne lukea…
- No ei tasan anneta, Sofia tuhahti, mutta nousi myös ylös. – Mutta joo, kiitos, me halutaan kyllä nähdä talli. Hän taitteli sopimuksen neljään osaan, työnsi sen shortsiensa takataskuun ja sitten lähdimme talon taakse tallille.

Sitä oli ihan ilo esitellä. Se oli siisti nyt, kun siellä ei ollut asukkaita, ja kun astui sisään, se näytti suunnattoman suurelta.
- Onko teillä näin monta hevosta? Lotta huokaisi.
- Ei tosiaankaan, eikä tulekaan. Me käydään töissä ja koulussa, ei meillä ole aikaa hoitaa näin isoa tallia, jos se on täynnä, Jessi selitti. – Meillä on vaan neljä, ja yksi varsa syksyyn asti.
- Mikä olisi Vaiton paikka? Sofia kysyi.
- Ehkä tää, ehdotin. – Nikin vieressä, sekin on ruuna.

Tytöt katsoivat tyhjää karsinaa ja nyökkäilivät. Tammoille ei oikeastaan ollut ehtinyt vielä vakiintua karsinoita. Oli yksi, jossa Katrina yleensä kävi syömässä, Nikiä vastapäätä. Kiira ei ollut käynyt tallissa kuin hoideltavana vasta, se oli viettänyt koko meilläoloaikansa ulkona. Sitten esittelimme tarhat ja kentän.
- Vaiton ei kyllä tarvitsisi enää laiduntaa, se on lihava kuin syöttösika, Lotta tuumi. Sofia ei sanonut siihen mitään, mutta minä helpotuin melko lailla. Laitumenteko ei käynyt ihan kädenkäänteessä, ja olisin joutunut ostamaan lisää tolppia ja sähkölankaa.
- Ei noiden meidän poikienkaan tarvitse siellä koko päivää olla, varsinaisia syöttösikoja nekin on. Ne voi olla siellä vuorotellen, Jessi ehdotti. – Ne voi tulla vaikka illaksi tarhaan ja teidän pääsee vihreälle.

- Kyllä me otetaan tää paikka, sanoi Lotta päättäväisesti.
- Ettehän te vielä edes lukenu sitä sopimusta, ähkäisin. – Katsokaa nyt se ensin.
- Se on varmaan ihan okei, ainakin hinta oli semmonen että vanhemmat suostuu sen maksamaan. Kun meillä ois vähän kiire.
- Miten kiire? Jessi kysyi.
- No kauhea kiire. Se naapurin eukko lupasi soittaa huomenna poliisille ja eläinsuojeluvalvojalle ja terveystarkastajalle, ellei hevonen häviä sen karviaispuskien takaa. Ja vanhemmat maksaa sen mielellään pois nurkista, että meidän tän syksyn kirjotukset menisi vähän paremmin kuin mulla keväällä, Lotta virnisti.
- Voidaanko me tuoda se tänään? Sofia kysyi.

Katsoin Jessiä ja Jessi katsoi minua. Huomasin Siirin hypähtelevän takavasemmalla, innoissaan kaiketi.
- Mikäs siinä, Jessi sanoi hitaasti. – Tulosta Vesku toinenkin kappale siitä sopimuksesta niin saadaan nimet alle sitten.
- Selvä, niin kai me sitten tehdään, sanoin ja lähdin menemään sisälle. Olisin suonut saavani kuitenkin vähän harkitsemisaikaa, mutta samapa kai tuo. Olihan päätös kumminkin jo periaatteessa tehty.

Lotta ja Sofia odottelivat pihalla kunnes palasin papereiden ja kynän kanssa, sitten he raapustivat nimensä ja me samaten, ja he hyppäsivät takaisin pyörilleen.
- Nähdään pian! Lotta huikkasi ja sitten he häipyivät.
- Sepä meni vikkelästi, Jessi tuumasi.
- Kauhean jännää! Toivottavasti ne tulee, ennen kuin mua tullaan hakemaan! Siiri pihisi.
- Niillä oli hätä, totesin minä. – Minkähän kokosella pihalla niillä on se ollut jos naapurin marjapuskat siitä pahenee?
- Mä ehkä soitan isille, ettei vaan tule vielä, Siiri mietti, mutta minä muistin kutsuneeni Juhan saunomaan.
- Anna tulla vaan, ette te kai saman tien lähde, vaikka se tulisikin. Tiedä vaikka tulisi koko loppuperheen kanssa.
- Äh, sanoi Siiri.

Juha tuli kuitenkin yksin ja toi tullessaan käyriä kurkkuja ja vähän muuta ylijäämätavaraa, kuten hänen tapansa oli.
- Ei me kai vielä voida ruveta saunomaan, jos ne tytöt tuleekin hevosensa kanssa, Jessi mietti.
- Ei mitään kiirettä mun puolesta, jos kahvia saa, Juha totesi ja Jessi livahti keittämään. Vaito kääntyikin sitten pihaan jo ennen kuin ehdin edes ruveta harkitsemaan saunan lämmitystä.
- Meidän uus vuokralainen, esittelin.
- Muuttaako ne kaikki vai vaan hevonen? Juha kysyi ja se olikin kohtuullisen asiallinen kysymys. Kärryillä oli tavaraa vaikka miten, parista heinäpaalista lähtien.
- Mihin me voidaan laittaa kaikki tavarat? Lotta kysyi seisauttaen hevosen kohdallemme portaiden eteen.
- Me tullaan näyttämään, sanoin ja vilkaisin tavaraläjää. Ei sitä loppujenlopuksi ihan kamalasti ollut, pari laatikkoa, muutama nyssykkä ja satula. Miten kätevää, kun hevonen saattoi itse kiskoa omat tavaransa.

Laatikot ja satula mahtuivat satulahuoneeseen ja heinät katoksen alle tallin päätyyn, missä omatkin paalimme olivat. Kärryt saivat jäädä ulkorakennuksen seinustalle, missä ne eivät ehkä ihan heti hyökkäisi sellaisiin tottumattomien ratsujemme kimppuun. Hevonen itse sai mennä tarhaan, mihin se näytti kotiutuvan saman tien. Ihmeissään se vain tuijotteli laidunlohkojen suuntaan, mistä kaikki meidän hevosemme tuijottivat sitä. Musti huuteli, tietenkin, tehden kai jonkinlaista maahanmuuttohaastattelua. Mikä mies oli tullut hänen reviirilleen?
- Mä tuon sen tarhaan ennen kuin se keksii tulla lankojen läpi tutustumaan, siinä se ainakin pysyy, päätin ja pyysin Siiriä tulemaan ja ottamaan Nikin. Tulkoon seuraksi sekin.

Vaito hirnui kerran Mustille takaisin, mutta sitten siskokset löivät sille heinäkasan eteen, eikä se sitten enää ollut kiinnostunut muusta. Se oli niin tyypillinen suomenhevonen kuin vain saattoi olla. Vaaleanruskea, liinaharjainen, läsipäinen. Jalat vaalenivat alaspäin, kunnes karvat muuttuivat valkoisiksi hapsuiksi. Se oli melko lailla massava, muutenkin kuin että se tosiaan oli vähän pulskassa kunnossa. Kiltiltä ja rauhalliselta se kuitenkin näytti. Tuskin siitä olisi kovastikaan vaivaa.

Lotta ja Sofia katselivat hevostaan hetken ja päättivät sitten sen kotiutuneen, he lähtisivät kävelemään kotiin itsekin. Minä lämmitin saunan ja kun naisväki oli käynyt siellä, menimme Juhan kanssa kiskomaan kunnon löylyt. Yleensä me löysimme ihmeen hyvin jutunjuurta, vaikkei meillä paljon yhteistä ollutkaan. Päivänpolitiikasta, uutisista, urheilusta, kirjoista, elokuvista. Ja vaikka minä en vihannesten tai kukkien viljelystä oikein mitään keksinytkään niin Juha oli aina valmis puhumaan hevosista. Nyt hän halusi puhua Wiccasta, tai Siiristä oikeastaan.
- Ali sanoi, että Siiri pärjäsi ihan hyvin sen ponin kanssa.
- Mä ihmettelen silti, että Oona antoi sen Siirin vastuulle.
- Ei se antanutkaan. Kyllä se oli Alilla noin virallisesti.
- No niin, sanoin tyytyväisenä. Sitä minä olin vähän uumoillutkin, ei olisi ollut Oonan tapaista ruveta tekemään sopimuksia alaikäisten kanssa.

- Mutta sano nyt sinä asiantuntijana, että miten ton Siirin kanssa kannattaisi tehdä? Kun se on sitä mieltä, ettei tunti viikossa ratsastuskoulussa oo yhtään mitään. Se haluaisi vaan koko ajan ratsastaa ja olla tallilla. Juha tuijotti kulmakarvat epätietoisesti rypyssä kiukaanluukun reunoilta näkyvää loimotusta.
- Kaksi tuntia viikossa voisi olla parempi kuin yksi, ehdotin. – Siis tietysti ellei se tuu teille liian kalliiksi.
- Ei se rahasta ole kiinni. Mutta talvella sitä kuskaamista, kun ei sitä sillon voi pyörällä päästää.
- Entäs joku kimppakyytisysteemi, kävihän siellä Siirin kavereitakin?
- Hmm. Sitä voisi miettiä. Se mikä tässä rassaa niin on neiti itse, itse asiassa.
- Murrosikä? sanoin varovasti. Siitähän Saara oli puhunut jo aiemmin kesällä.
- Niin kai, kai sen on pakko joskus tulla.
- Mitä se Siiri sitten haluaisi?

Juha naurahti, muttei kovin iloisesti.
- Mitä murrosiässä haluaa? Kuun taivaalta, eikä sekään riitä. Niin mä ainakin halusin.
- No mutta noin konkreettisesti.
- Ratsastavat vanhemmat, joilla on mieluiten oma ratsastuskoulu.
Huokaisin ja heitin löylyä. Ei tämä oikein edennyt mihinkään. Yritin pistää itseni Siirin housuihin ja totesin, että tytöllä oli oikeastaan asiat vallan hyvin. Hänen vanhempansa ainakin olivat kiinnostuneita sitä, mitä hän halusi tehdä ja olivat touhussa mukana parhaansa mukaan.
- Ei kaikkea voi saada mitä haluaa.
- Ei voikaan, Juha myönsi ja heitti vuorostaan kauhallisen kiukaalle. – Mutta karua sitä on omalle lapselleen opettaa.
- Kukas muu sen sitten opettaa ellei vanhemmat? Äh, nyt alkaa mennä liian syvälliseksi. Mennään jäähylle.

Kävelimme autotallin läpi pihalle, missä Maru juoksi riemastuneena luoksemme. Muita ei näkynyt missään.
- Henkilökuntaa! mylväisin. Mitään ei tapahtunut pariin minuuttiin, sitten Siiri maleksi ohitsemme tallin suuntaan suomatta meille vilkaisuakaan.
- Sinä nuori nainen siellä, tuo meille kylmää juotavaa, huusin ja tyttö hypähti.
- Mitä te haluatte? hän kysyi kuitenkin kiltisti.
- Olutta, ehdotin.
- No eikä, isin pitää ajaa kotiin.
- Tuo mulle jotain muuta, ehdotti Juha.

Siiri lähti palaamaan takaisin, mutta kääntyi, kun Jessi tuli vastaan. Hänellä oli sylin täydeltä tölkkejä.
- Hittojako täällä kiljutaan, onneksi lapset ehti just nukahtaa, hän marmatti ja tiputti ne nurmikolle jalkoihimme. Valitsin oluen ja Juha nappasi Siiriä vilkaisten tölkin cokista. Tyttö jatkoi matkaansa sinne, minne oli ollut menossakin, hyvästelemään hevosia.

- Se haluaisi oman ponin, Juha jatkoi saunassa käymäämme keskustelua.
- Totta kai se haluaisi, mutta en mä tiedä onko se vielä hyvä idea, sanoin. Jessi mulkaisi minua.
- Miksei Siiri voisi saada omaa ponia? Se on hyvä, fiksu lapsi.
- Mihin se sen laittaisi, että siinä olisi joku apuna? Se on hyvä ja taitava lapsi, mutta ei se nyt luonnonlahjakkuus kumminkaan ole, eikä sillä ole tarpeeksi kokemusta.
- Alille, Jessi tokaisi. – Pitäishän sen olla niin lähellä, että sinne pääsee helposti.
- Ja haluaisiko Ali sitten olla koko ajan apuna? Sitä mä en välttämättä usko, napautin. – Sillä on oma elämä ja leipätyökin. Ja entäs kun tulee ratsastusongelmia? Osaako Ali opettaa? Niitä kun tulee varmasti. Tai sitten pitäisi kerran, pari viikossa käydä jossain valmennuksessa, ja sitten pitäisi olla traikku ja vetoauto. Tai sitten pitäisi saada joku valmentamaan sinne paikan päälle, eikä se tule paljonkaan halvemmaksi, itsehän tiedät, mitä maksoit Millalle viime talvena.

Jessi hiljeni ja Juha alkoi näyttää kauhistuneelta. Kai tuo kaikki kuulosti vähän liian… liialta, ainakin hän sanoi:
- Mitä te sitten tekisitte jos se olisi teidän lapsi? Mä saan kuunnella silmät, korvat täyteen juttuja Dannista ja Alissasta, jotka saa ratsastaa metrinmittaisina vaikka joka päivä, ja on aloittaneet vuoden vanhoina. Mä en enää tiedä, mitä mä sanoisin sille. Musta tuntuu, kuin mä olisin joku hirviö, kun en ymmärtänyt yksitoista vuotta sitten, että lapsi pitää viedä talutusratsastukseen!
- Danni oli itse asiassa neljä kuukautta, ja Vesku meinasi saada hepulin, Jessi tirskahti ja vilkaisi minua. Minä otin kuitenkin ihan tosissani Juhan huolen ja mietin.

- Jos se oikeasti haluaa edistyä niin ei kerta viikossa riitä mihinkään. Se toinen viikkotunti olisi ihan hyvä, jos te saatte kuljetuksen järjestymään. Mutta en mä hommaisi sen vastuulle omaa hevosta vielä. Kai sen pitää läksyjäkin jossain välissä tehdä? Ehkä te voisitte ensi kesänä vuokrata jonkun pariksi kuukaudeksi?
- Ja Siirihän voi käydä meillä viikonloppuisin, Jessi keksi. – Se olisi vähän niin kuin viikonloppuleiri sitten.
- Ja täällä se saisi ratsastaa, Juha sanoi hitaasti.
- No Kiiran selkään sen voi ainakin ihan huoletta laittaa. Ja eiköhän Nikilläkin kohta voi taas alkaa ratsastaa, jos sen jalka on parantunut niin hyvin kuin miltä näyttää.
- Mutta haluatteko te ylimääräsen lapsen tänne aina viikonloppuisin, kun teillä on vapaata? Juha kysyi ja katsoi minua.

Kohautin olkapäitäni.
- On siitä kyllä apuakin, en mä sitä kiellä. Mutta miten olisi kuitenkin joka toinen viikonloppu vaikka? Ei me sentään haluta ryövätä teiltä lasta.
- Eikö? Jessi nauroi. – Mä tykkään Siiristä, ja mulla oli itselläni niin kammottavia kokemuksia ratsastuskouluhevosen hoitajana ton ikäisenä, että jos mä niiltä jonkun lapsen voin säästää niin mun puolesta se voi vaikka muuttaa meille.
- Ehkä Siirin äiti ei ole ihan samaa mieltä, mutisin.

Lähettäjä: Aivokana 
Päivämäärä:   26.7.09 20:13:14

Mä kyllä kadehdin tällä hetkelle melkein kaikkia ihmisiä kenet tunnen :'D
Mutta ehkä tällästä laiskottelua osaa arvostaa eri lailla sitten ku on työelämässä ja on sellasia parin viikon kesälomia...

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   26.7.09 20:58:01

Kadehtiminen on hedelmätöntä :D tjtn
---------
15.

Kun nyt olin lomalla kerran olin kutsunut äidin kylään. Hän ei ollut vielä käynyt meillä ja oli alkanut esittää puhelimessa vihjauksia, jotka eivät enää olleet ihan vaan vihjauksia. Tai Jessihän hänet kutsui, kun sattui vastaamaan minun puhelimeeni eräänä iltana, mutta olisin minäkin sen tehnyt.

Hän saapui maanantaina, takapenkillään pienen pieni polkupyörä.
- Risto lähetti tän teidän tytöille. Ne oli siivonneet kellaria, hän esitteli.
Minä en vilkaissutkaan pyörää vaan katsoin häntä. Missä välissä hän oli muuttunut noin vanhan näköiseksi? Hän huomasi tuijotuksensa ja sipaisi vähän hämillään hiuksiaan.
- Mä lakkasin värjäämästä niitä.
- Ai sitä se vaan oli, sanoin helpottuneena. – Näytit niin… erilaiselta. Melkein olin sanonut vanhalta ja vaivaiselta, onneksi sain sanoista kiinni.
- Missä tytöt on?
- Päiväkodissa.
- No kai me haetaan ne sieltä pois? Mummu haluaa nähdä lapset.
- Etkö sä halua nähdä hevosia ensin? kysyin kiusoitellen.
- Niin, joo, tietysti, hän sanoi tapaillen innostusta ja minua nauratti.
- Mä nyt kuitenkin tarkistan, että ne on kaikki tallella, ennen kuin lähdetään kylille, sanoin. – Tuu mukaan.

Nostin ohimennessäni hänen matkakassinsa kuistille ja sitten jatkoimme matkaa talon taakse. Jo kaukaa näin, että tammalaitumella oli ihmisiä. Lapsia.
- Mitä noi luulee tuolla tekevänsä? äsähdin ja kiirehdin askeleitani. Lapset eivät huomanneet minua, ennen kuin olin jo tarpeeksi lähellä huutaakseni heille, ja sitten kolmikko jähmettyi paikoilleen. Samat tytöt minun nähdäkseni, jotka aiemminkin olivat käyneet meillä. Yksi teki liikahduksen kuin lähteäkseen karkuun, mutta ei sitten kuitenkaan lähtenyt.
- Enkö mä sanonut teille viimeksi? kysyin ja tytöt tuijottelivat vaivautuneina varpaitaan vastaamatta mitään.
- Tulkaa nyt ihmeessä pois sieltä, jatkoin, kun he näyttivät muuttuneet suolapatsaiksi. – Sinne ei ole asiaa, onko selvä? Teille voi sattua jotain, ne voi potkaista tai puraista vahingossa. Onko selvä?

Tytöt nyökyttelivät ja sitten heihin yhtäkkiä tuli liikettä. He kiemurtelivat jonossa alitse sähkölankojen kuin käärmeet ja pötkivät sitten kohti Aadan kotia. Katsoin heidän peräänsä miettien, pitäisikö minun tehdä jotain enemmänkin, käydä puhumassa vaikka naapurille? Olivatko ipanat kuvitelleet, että olimme töissä ja poissa, kun oli kerran arkipäivä? Olivatko he haahuilleet täällä hevosten luona ennenkin, kun emme olleet olleet kotona? Ja missä oli vahtikoiramme? Niin, minähän olin itse sulkenut sen sisään kun olin nähnyt äidin ajavan pihaan. Olisiko Maru osannut käydä paimentamassa lapset pois laitumelta, jos olisi ollut pihalla?

- Olitpas sä tuimana, äiti huomautti.
- Ei niillä ole mitään asiaa sinne. Varsakin on niin hömelö, että se voi kääntyä ja lähteä spurttaamaan jonnekin ja potkasta lähtiessään, ja sitten niillä on mustelmia tai luita poikki. Mä luulin, että ne uskoi, tästä on puhuttu ennenkin.
- No sun pitänee jutella vanhempien kanssa sitten.
- Niin kai mun pitää, ellei nyt mennyt perille…
Hevoset olivat kuitenkin kaikki siellä missä pitikin. Äiti ihasteli valkoturpaista varsaa ja Kiiraa, joka näytti kaakaolta ja kermavaahdolta, mutta sitten hän halusi nähdä ihmislapsia, joten lähdimme kaupan kautta päiväkotiin.

- Tänne on melkoinen matka, hän totesi.
- Ei nyt itse asiassa kovin kummoinen, alle kymmenen kilometriä. Mutta kun piti saada paikka, missä voi olla illallakin, jos meillä sattuu olemaan iltavuoro molemmilla, selitin, ja neuvoin häntä kääntymään päiväkodin parkkipaikalle. Turvaistuimet olivat tietenkin Jessin mukana kaupungissa, mutta tytöt saisivat luvan pysyä tavallisissa turvavöissä kuin isot ihmiset tämän matkan ajan.

Danni ja Alissa, ja koko muu lapsilauma tietenkin, olivat sopivasti pihalla leikkimässä, joten ei tarvinnut muuta kuin poimia heidät mukaan ja kun he kotona näkivät kuistin portaisiin nojaavan pienen pyörän ei riemulla ollut rajaa. Sain kaivaa pyöräilykypärät esiin tallista saman tien ja sitten alkoivat kaatumisharjoittelut.
- Voi elämän kevät, toi onkin vaarallista puuhaa, äiti huokaisi. Marun mielestä myös. Se seurasi kuin varjo sitä tytöistä, joka oli polkemisvuorossa. Danni juuttui alati paikoilleen kököttämään vähän vinossa apupyörien varassa, mutta Alissa jaksoi polkea paremmin. Välillä hän pääsi eteenpäin kymmenenkin metriä, ennen kuin apupyörä holahti johonkin kuoppaan nurmikossa ja taas mentiin nurin. Minä istuin huvimajan portailla valmiina desinfiointiaineen ja laastaripaketin kanssa.
- Mä en halua enää, tyhmä pyörä, sanoi Danni lopulta katsoen sitä vihaisesti, kun laitoin hänen kyynärpäähänsä laastarin.
- Jatka huomenna, se menee jo paremmin sitten, lohdutin.

Äiti aikoi viipyä useamman päivän, mikä sopi erinomaisesti. Ypäjällä oli isot kisat loppuviikosta ja niiden ensimmäisenä päivänä, torstaina, ratsastettiin Mustin ja minun kauden pääkilpailu. Kisat jatkuivat siitä kuusivuotiaille ja sitten alueluokilla ja lopulta, sunnuntaina avoimet pääluokat. Meitä kuitenkin kiinnosti vain torstai, tai minua, Jessihän oli vielä töissä eikä päässyt mukaan. Ville oli lupautunut mukaan, sillä ymmärrettävästi häntä kiinnosti. Tähtäsihän hän itse samaiseen kisaan ensi kesänä Dullesin kanssa.

Jouduimme lähtemään kirjaimellisesti aamun sarastaessa, joten ylösnousu oli vielä pimeän aikaan ja Ville oli tullut meille yöksi. Koululuokat kun olisivat heti aamusta ja iltapäivällä sitten hypeltäisiin esteitä. No, pääsisimmepä ajoissa kotiin.
- Mustaojan majatalo, mutisin, kun keitimme aamukahvia ja Ville ojenteli sohvalla nukkumisesta jäykistyneitä jäseniään. Äiti oli saanut vierashuoneemme, sen, jossa Siiri yleensä nukkui, missä oli laveri.
- Kyltti portinpieleen vaan, Ville tuumasi.

Olin puunannut Mustin illalla ja jättänyt sen Nikin kanssa sisään. Tosin se olisi ehkä pysynyt kuitenkin puhtaampana nurmikkoisella laitumella kuin turpeessa nukkuen. Ruokimme ne ja niiden syödessä vein tammoillekin omat ämpärinsä. Ne olivat ensin vähän ymmällään aikaisesta palvelusta, mutta suostuivat syömään silti. Ville kärräsi Vaitolle tarhaan heinäkasan ja kaurat. Jessin ei tarvitsisi kuin laskea, että kaikki olisivat tallessa ennen töihinlähtöään.

- Jo melkein seitsemän, kai me ehditään? Ville aprikoi, kun pääsimme starttaamaan pihasta.
- Jos ei mitään haaveria satu, ja mä osaan ajaa oikeaan paikkaan perillä, hymähdin. Olin käynyt Ypäjällä hävettävän harvoja kertoja. Alue oli kyllin iso eksyäkin, mutta ehkä siellä olisi asianmukaiset opasteet.

Löysimme kuitenkin oikeaan paikkaan ja tarpeeksi ajoissakin. Jännitys, joka matkalla oli vähän kipristellyt, katosi kun löysin kilpailukanslian ja sain paperiasiat hoidettua ja näin lähtölistan. Ratsukoita oli melko paljon, mutta useimmista en ollut kuullut mitään, olivat tietysti jostain kauempaa. Toki tuttujakin oli. Hanna muun muassa oli listalla vähän ennen minua Backstabber –nimisellä hevosella, ja myöhemmin toisella, jonka nimi oli Baltimore. Heillä oli näköjään B-vuosi ehtinyt viisivuotiaiksi. Etsin huvikseni loputkin B-alkuiset ja löysin Hannan ratsuttajan Minnan myös, hevosella Bastet.
- Hanna ja Minnakin on täällä, ilmoitin Villelle kun palasin hevosautoalueelle. Katselin ympärilleni etsien Lundien isoa autoa, mutta joko he eivät olleet vielä tulleet tai sitten he olivat saapuneet jo illalla ja yöpyivät täällä.
- Ne ajoivat just ohi, tonne kulman taakse, Ville viittoili.

Olisi ollut kiva käydä vähän juttelemassa, mutta uumoilin, että Ville olisi halunnut mukaan myös, eikä ollut hyvä idea jättää Mustia yksinään autoon. Se liikehti siellä jo vähän sen oloisena, että kun kerran oltiin pysähdytty niin sen oli aika päästä ulos myös. Kiipesin siis vaihtamaan sille suitset päähän.
- Nyt voisit sitten esittää parastasi, ehdotin sille. Hevonen ei näyttänyt kuuntelevan minua ollenkaan, sen koko huomio oli keskittynyt kuuntelemaan ulkoa tulevia ääniä, saapuvia autoja, kavioiden kopsahduksia ja hirnahduksia. Kiskaisin sitä hellävaraisesti korvasta ja se katsoi minua hämmästyneenä. Mitä, sinäkö siinä?

- Avaa vaan ovet, huusin sitten Villelle ja vähän ajan kuluttua hän tottelikin. Peruutin Mustin ulos varautuneena minuutin tai parin tiukkaan taistoon, jottei se pääsisi unohtamaan, että minä olin mukana. Onneksi muita hevosia ei vielä ollut ehditty purkaa, joten se sai hirnua pelkille kopeille.
- Mikäs musta ori täällä riekkuu? kysyi Hannan hyväntuulinen ääni.
- Moi, sanoin ja katselin häntä epäluuloisena. Hannan tapana ei ollut olla hyvällä tuulella kisa-aamuina. Nyt hän kuitenkin näytti olevan, hän hymyilikin. – Sun ilmeestä päätellen odotat aika hyviä ratoja.
- Ei kai tänne asti huonoilla hevosilla tulla, hän kuittasi ja katseli arvioivasti Mustia. – Sun hevosesi on vähän pulska.
- Vähän, myönsin. – Mutta eikö se niin ollut että kouluhevosella pitää olla massaa.
- Niin kauan kun se ei tutise, Hanna sanoi ja tökkäsi Mustia tutkivasti kylkeen. Ei se tutissut, onneksi, tai ei ainakaan paljon.

Ville oli ottanut hoitajan roolinsa tosissaan, hän oli kaivanut esiin pehmeän harjan ja astui esiin autosta, tervehtien ehkä aavistuksen häkeltyneenä Hannaa.
- Sulla ei olekaan Rouva Prinsessa hoitajana, Hanna hämmästyi.
- Jessillä on työpäivä. Ville tuli katsomaan, mihin on ensi vuonna päänsä pistämässä sen tammansa kanssa, selitin, kun Ville ei vastoin tapojaan näyttänyt saavan sanaa suustaan. Pahat aavistukset alkoivat vallata mieleni. Miksi kaveri oli noin tönkkönä? Ei hän nyt voinut olla yllättynyt Hannan näkemisestä, kun kerran oli nähnyt tämän auton jo kauan aikaa sitten. Oliko kissa vienyt hänen kielensä, koska hän ei ollut ainakaan minun tietääkseni nähnyt Hannaa sen jälkeen, kun heillä oli ollut jonkinlainen romanssi? Vai… päinvastaisestako syystä?
- Päivää, Ville, Hanna nauraa hyrskähti ja vasta se sai Villen vastaamaan.

- Ei, kai mun pitää painua sinne kansliaan, Hanna muisti sitten ja oikoi ohutta kansiota kainalossaan. – Mulla on kai varaa toivottaa sulle onnea, hän sanoi minulle.
- Luuletko sä, ettei Musti pärjää sun hevosillesi? Odotas vaan niin näet, uhkasin. Onnestahan kaikki oli kiinni niin hänen kuin minunkin kohdallani. Yksikään viisivuotias ei vaan ollut niin varma, että olisi voinut olla toisin. Jos oli vanhempikaan hevonen, jos tarkemmin ajatteli. Koska tahansa saattoikin olla huono päivä, vaikka kotona menisi miten loistavasti.
- Häviäjä tarjoaa kahvit, Hanna huikkasi mennessään.
- Tuijotit kuin lehmä uutta porttia, tokaisin Villelle, joka kyykisteli käärimässä Mustille pinteleitä.
- Äh, enpäs.

En kuitenkaan antanut Villen omituisen käytöksen vaivata mieltäni pidempään. Halusin verryttelemään ja radalle. Mustikin rauhoittui, kun nousin selkään, vaikka sen piti edelleenkin huudella toisille hevosille. Onneksi sää oli hyvä ja saisimme ratsastaa ulkona. Outo maneesi toi aina omat jännitystekijänsä mukaan.

Musti tuntui aika hyvältä, kuten oli tuntunut koko viikon. Edellispäivänä olimme käyneet etsimässä uusia maastoreittejä; en ollut halunnut vääntää ja kääntää viimeiseen asti, ja se oli kai ollut hyvä ratkaisu. Kun sain sen käsittämään, että nyt oltiin tositoimissa, se alistui tottelemaan minua ja alkoi tuntua liikkeissään notkealta kuin pantteri. Ohjelma oli ehkä vaikein, mitä olimme kisoissa esittäneet, vaikka se luokiteltiinkin edelleen helppo A –tasoiseksi, mutta ellei Musti nyt saisi kummempaa ramppikuumetta selviäisimme siitä kyllä helpostikin. Arvelin, että suurimmalle osalle ratsukoita tulisi ongelmia kohdissa, joissa piti antaa ohjien valua pitkiksi. Siinä vaiheessa oli kontrolli helppo menettää – jos siis ratsastaja uskalsi ylipäätään antaa niitä ohjia pois. Jessillä kuitenkin oli usein tapana ratsastaa löysin, ellei ihan pitkin ohjin, ja jotenkin olin häneltä ominut sen tavan. Musti ei kuvittelisi olevansa tilanteen herra, vaikka en roikkuisikaan sen suussa.
Ellei nyt sitten joku ihana tyttöhevonen juuri silloin kävelisi radan poikki.

Kun luokka kuulutettiin alkavaksi parin minuutin kuluttua katsoin ratsastaneeni tarpeeksi. Jos yrittäisin liikaa, Musti saattaisi kyllästyä koko touhuun ja halusin, että sillä olisi vähän esiintymishaluja vielä sittenkin, kun olisi vuoromme, kuudensina.
- Et viittisi mun takkia hakea? kysyin Villeltä, joka seisoi verryttelyalueen laidalla katse liimaantuneena ratsukoihin.
- Joo, tietysti, hän sanoi hätkähtäen ja kääntyi menemään autolle päin. Minä jäin vuorostani katsomaan muita ja arvioimaan vastusta. Hanna ratsasti hoikkana valkoisissaan isolla rautiaalla eläimellä, joka ajoittain nosti turpansa ylös pyöritellen silmiään ja yritti päästä omille teilleen. Tuollaista Musti ei ollut tehnyt radalla yli vuoteen, ainakaan kouluradalla.

Hanna lähti neljäntenä ja seurasin hänen ratsastustaan niin tarkasti kun saatoin samalla kun annoin Mustin kävellä edes takaisin. Alku meni melko lailla hienosti ja etenkin siirtymiset askellajin sisällä olivat näyttäviä. Minusta Hanna olisi voinut valuttaa niitä ohjia enemmänkin, mutta hän ei tainnut oikein luottaa hevoseensa. Heidän keskilaukkansa oli myös vähän vaisu, ja epäilin, ettei hän uskaltanut antaa hevosen mennä, ettei se yrittäisi lähteä käsistä, kuten verryttelyalueella. Tuota parempaan Mustilla ja minulla oli kyllä mahdollisuus, niin uskoin.

Luottavaisin mielin ravasin radalle kun hermostuneenpuoleinen kimo oli esiintynyt välissämme. Olin järjellisesti ajatellen melkein vakuuttunut, etteivät hevoset oikeasti tienneet, koska niitä katsellaan ja koska niiden piti käyttäytyä erityisen hienosti, mutta Mustin kanssa minulle tuli aina silloin tällöin mieleen, että se esiintyi ihan omasta tahdostaan. Se tuntui juoksevan joustavammin täällä aitojen sisäpuolella ja minä yritin hillitä sitä, jotta kohta tuleva keskiravi näyttäisi joltain tämän rinnalla, tässä kohden kun oli tarkoitus mennä vain tavallista harjoitusravia. Onneksi se oli perinyt isänsä hienot liikkeet, ilman niitä emme ikinä pääsisi sille tasolle kuin halusin.

Ennen sitä keskiravia tuli kuitenkin koottu ravi, ja vaikka Musti olisi saattanut yhtä hyvin innoissaan painaa kädelle ja pyyhältää eteenpäin samaa vauhtia, se suostuikin yllätyksekseni menemään suppuun ja ravaamaan juuri sellaisessa tahdissa kuin halusin. Se tuntui tanssivan paikoillaan, ja silloin lopultakin täysi tyyneys valui minuun. Se oli päättänyt olla loistava tänään, joten meillä ei ollut mitään hätää. Kun tuli kohta, missä piti antaa ohjien valua pitkiksi heitin ne suunnilleen teatraalisesti pois ja Musti jatkoi menoaan katsellen vain kiinnostuneena ympärilleen.

- Laukanvaihto meni vähän pitkäksi, kommentoi Ville, kun lopulta ratsastin radalta pois. Sen tiesin, Mustia ei ollut huvittanut siirtyä vasemmasta laukasta käyntiin siinä kohden kuin piti, jotta saisin sitten nostettua oikean laukan, mutta se olikin ainoa selkeä virhe, jonka itse olin huomannut. Samoin harjoitusravi laukan jälkeen oli ollut vähän turhan innokasta, kun se oli päässyt vauhdin makuun, mutta en jaksanut uskoa sen olevan kovin merkittävä virhe. Tämähän oli sentään nuorten hevosten luokka.
- Oliko se parempi kuin Hannan rata? varmistin ja Ville nyökkäsi.
- Oli se, vaikka sillä hevosella on kyllä parempi ravi kuin Mustilla.
Melkein loukkaannuin, mutta en viitsinyt kuitenkaan.

Jäin kävelemään lähistölle niin, että pystyin näkemään Hannan toisen ja Minnan radan. Minnan ratsu oli pieni vikkeläliikkeinen tamma, jonka saatoin helpomminkin kuvitella esteille, mutta melko hyvin se suoriutui tehtävistä, jotenkin se oli vaan vähän harmaavarpusen oloinen. Hannan Baltimore taas oli upea, mutta sen laukkaosuus ei rullannut ollenkaan. Ehkä Hannalla oli liikaa ratsastettavia jo? Hän ei mitenkään pystynyt ainakaan itse ratsastamaan kaikkia yhtä täysipainoisesti kuin minä Mustia, vaikka olikin taitavampi.

Luokka jatkui vielä muutamalla ratsastajalla Hannankin jälkeen, joten ratsastin heidän autonsa suuntaan ajatuksena saada vaihtaa muutama sana, ennen kuin saisimme tulokset. Sain sitten verekseltään hänet kiinni auton kulman takaa, henkilökunnan näkymättömistä, pussailemassa Villen kanssa.
- Krhm, sanoin ja ratsastin Mustin niin lähelle, että se puhalsi Villen niskaan.
- Äh, sanoi Hanna harmistuneena ja vilkaisi minua Villen olkapään yli. – Tulitko sä kahville?
- Hyppää alas, mä laitan sille pintelit, hypähti Ville. Hän näytti suunnilleen siltä kuin olisin saanut hänet kiinni kuristamasta oravaa tai kissanpentua.

Huokaisin ja laskeuduin satulasta. En aikonut sanoa mitään näkemästäni. Eihän se minulle kuulunut, enkä ollut hiipinyt vakoilemaan vaan ratsastanut ihan reilua käyntiä. Oma mokansa jos eivät nähneet eivätkä kuulleet mitään. Ville kaiveli pusakkansa taskuista pölyn hiukan harmaannuttamia pintelirullia ja kyykistyi Mustin jalkojen juureen. Hanna oli hävinnyt jonnekin, mutta palasi tuossa tuokiossa kädessään kertakäyttömukillinen kahvia.
- Olitte te hyviä, hän sanoi ja ojensi sen minulle. Hän katsoi minua uhmaavasti, mutta pieni hymynkare silmäkulmissaan. Enpä ollut kuvitellutkaan hänen potevan omantunnontuskia siitä, että vehtasi vieraan, varatun miehen kanssa. Hanna tuskin poti omantunnontuskia mistään.

Lähettäjä: Pingo 
Päivämäärä:   26.7.09 22:43:04

Hmm, tuli noista Hannan B:llä alkavista hepoista mieleen, et eiks niillä ollu jossain vaiheessa kasvattajanimenä Lund-jotain alku? (olisko mahdollista et olisin kerranki huomannu jonku epäkohdan..?) :p

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   26.7.09 22:51:13

Joo, ne on Lundsätra jotakin, mutta se jotakin on sitten aakkostettu. Ja tässä mulla on suuri tarkistamisen paikka, jos joskus aion saada tästä julkaisukelpoisen! On suunnattoman vaikeeta laskea (kuvitteellisia) vuosia ja aakkosia käsikynkkää!
-------------
16.

Voitimme kisan, melko kirkkaasti vieläpä. Hannan henkilökunnasta joku oli ollut harvalukuisen yleisön joukossa videokameran kanssa ja kuvannut meidätkin ja kun olimme lastanneet Mustin, Hanna tarjoutui katsomaan radan kanssani. En totisesti kieltäytynyt, joten kumarruimme päät yhdessä tuijottamaan pienenpientä ruutua.
- Ei silti, että tässä olisi paljon kommentoitavaa. Se oli ihan hemmetin hienoa, Hanna sanoi. Ai, miten se lämmitti! Olihan hänellä tietysti osuutensa asiaan, hän jos joku oli valmentajamme, mutta viime kuukaudet olin kyllä ihan oman pääni mukaan ratsastanut hevostani.
- Sano se uudelleen, naurahdin. – Saat sanoa vaikka miten monta kertaa.
- Toi koottu ravi varsinkin, Hanna sanoi katse ruudussa.
- Se tuntui ihan hemmetin makeelta, muistelin.
- Ja siinä on mun oriin geenit! Hitto, mä voin nostaa Wotin astutusmaksuja, Hanna kihersi ja kietoi kätensä niskaani. Tunsin, miten hän tuoksui miedosti hajuvedelle – tai saippualle – eikä vähääkään hielle, vaikka oli ratsastanut jo kahdella hevosella.

Joskus aikaisemmin tuoksu, kosketus ja se, miten melkein posket yhdessä siinä kökötimme olisi voinut sykähdyttääkin minua. Nyt minua sykähdytti ainoastaan se, mitä näin ruudulta, sinivalkoinen ruusuke kauluksessani ja Hannan kehut. Aloinkohan tulla vanhaksi? Edes nopea suukko poskelleni ei tuntunut miltään, tai juuri miltään, siinä riemussa.
- Mulla on ehkäpä Suomen paras viisivuotias, lausuin tyytyväisenä.
- Tänä vuonna, sanoi Ville hyvin läheltä. Hän oli huomaamattani kumartunut samaan sumppuun.
- Tietysti tänä vuonna. Ensi vuonna se on jo kuuden, nauroin.
- Mun vuoro ensi vuonna, Ville tuumi, mutta epäilin sitä. Hänen hevosellaan oli enemmän sukua, millä pröystäillä, mutta tunsin Villeä sen verran, että omin avuin hän ei saisi Dullesista ensi kesäksi Suomen huippua.

- Mitä jos lähdettäis ajamaan kotiin? ehdotin. Hanna läväytti videokameran näytön kiinni ja kääntyi halaamaan minua.
- Muista mainita, kuka valmentaa teitä, ja kuka on sen isä, kun sua haastatellaan, ja sua tullaan haastattelemaan, hän sanoi ja antoi uuden suukon, suulle tällä kertaa, ja vähän pidemmän. Tartuin häntä olkapäistä.
- Onko sun miehesi hylännyt sut? kysyin ja ravistin häntä vähän, hymyillen. En minä nyt sentään voinut olla hymyilemättä. Ei kukaan mies olisi voinut siinä tilanteessa.
- No ei me olla vähään aikaan nähty, se on jossain Karibialla, Hanna nauroi. – Ehkä se vähän vaikuttaa, anteeksi vaan.

Halasin häntä sitten takaisin ja äyskäisin Villelle, että lähtö tapahtuisi nyt. Minun ja Hannan halaukset olivat eri asia kuin hänen ja Hannan, joten kun kiersin kuskinpaikalle, käynnistin moottorin saman tien kun se oli hehkuttanut hetken ja löin vaihteen paikoilleen. Näin kyllä peruutuspeilistä, miten Hanna ja Ville vielä halailivat, mutta kun aloin valuttaa autoa niin, että peili oli vähällä osua Villeä päähän, he irrottautuivat ja Ville hyppäsi kyytiin.

En aikonut sanoa mitään, mutta kun Ville makaili zombina tuijottaen tuulilasin yläreunaa vielä hyvän matkaa Forssan jälkeen, tökkäisin häntä kylkeen.
- Koska sä olet nähnyt Hannan viimeksi?
- En mä ole nähnyt sitä vuosikausiin kuin vilaukselta, Ville sanoi pitkän ajan kuluttua.
- Sä olet idiootti, tiedäthän sä sen? kysyin.
- Todennäköisesti, Ville myönsi. Sitten hän ei edelleenkään puhua pukahtanut mitään, ei ennen kuin Karkkilan paikkeilla.
- Sun olisi ehkä pitänyt kääntyä tosta.
- Myöhästä, totesin. Sitten totesin, että Ville oli ollut oikeassa. Hidastin, kurvasin huoltoasemalle ja pysäytin.
- Hae pari kahvia, jooko?

Ville teki niin kuin pyysin ja tankkasin auton siinä odotellessani. Olisi nafta kai riittänyt juuri ja juuri kotiin, mutta täällä se oli halvempaa, eikä ajatus jäädä tielle ehkä Suomen paras viisivuotias ratsu kyydissä tuntunut houkuttelevalta. Kun Ville palasi parin kahvimukillisen kanssa hän vaikutti edelleen jotenkin poissaolevalta, eikä sanonut mitään liikkeelle lähtemisestä, kun kiipesimme autoon hörppimään niitä.
- Se on naimisissa, sanoin ystävällisesti lopulta, kun olin melkein juonut oman kupilliseni. Ville hätkähti, taas kerran.
- Mitä? Kuka?
- Hanna.
- Äh. Kaveri huitaisi kädellään niin, että kahvi roiskui muovikannesta huolimatta hänen syliinsä. Tunsin kyllä tietynlaista myötätuntoa. Kyllä minä tiesin Hannan vetovoiman vanhastaan, enkä minä vieläkään ihan immuuni sille ollut.

- Hienon radan te teitte, Ville sanoi sitten, kuin päättäneenä vaihtaa puheenaihetta. Minua ei ollut ollenkaan vaikeaa houkutella sille tielle, ja lopun matkaa ylistin omia valmennusmenetelmiäni. Maastoilua ja esteitä, vapautta ja ja vaihtelua nuorelle hevoselle. Toivoin, että tämän näytön jälkeen Villekin ehkä voisi ottaa jotain sanomaani vakavasti.
- Pistä Jinna maastoilemaan Dullan kanssa, ellet sä itse halua ehdotin. – Se tarvitsee kuitenkin pääntuuletusta, jos sä vaan koulutat sitä aina kun ratsastat…
- Ei Jinna halua mennä metsään nelivuotiaalla, Ville sanoi. – Ei se oikeasti ole kiinnostunut, eikä se uskalla koskea Dullaa pitkällä tikullakaan, ettei se hajoa.
- Mutta osaahan Jinna ratsastaa, vastustelin.
- Se osaa ratsastella. Se sanoo, ettei se suostu niin nuoren hevosen selkään, eikä niin kalliin.

Ville hiljeni ja minun ajatukseni vaelsivat omia reittejään seuraavat viitisenkymmentä kilometriä, eivätkä kovinkaan paljon enää Mustin ja minun suorituksessa. Ville oli minulle ihan hyvä ystävä, sitä en voinut kieltää. Samanhenkinen, samoista asioista kiinnostunut, ja se nyt sinänsä oli harvinaista, sillä montako kouluratsastusta harrastavaa miestä Suomessa oli? Ei nyt ihan satamäärin. En kuitenkaan tiennyt ollenkaan mihin sijoittaa Villeä, jos aloin miettiä Jessiä ja Jinnaa, joka oli vaimolleni selkeästi vähintään yhtä läheinen kuin Miila, sisarensa. Jessi kiipeilisi seinille, jos kertoisin hänelle, mitä olin nähnyt.

- Mitä sä nyt oikeen aiot? kysyin lopulta, kun käännyin kotipihaan, pakkohan minun oli.
- Miten niin? Ville hätkähti hereille ajatuksistaan.
- Aiotko taas alkaa riiustella Hannaa?
- Höh, hölmö, en tietenkään. Et kai sä meinaa juoruta tytöille? Hän näytti huolestuneelta.
- Mieluummin en, jos se nyt oli vaan joku hetken mielenhäiriö.
- Pussailittepa nimittäin tekin.
- Unohdetaan koko Hanna, päätin nopeasti. Jessi ehkä ymmärtäisi onnittelusuukon, mutta turha oli heittää ylimääräistä pippuria soppaan.

Pihalla ei ollut ketään, mutta kun paku rullasi tallin eteen näin Sofian ratsastamassa Vaitolla kentällä. Jessi oli vielä töissä, olimme aikaisessa, ja äiti oli kai tyttöjen kanssa sisällä. Hän oli ehdottomasti kieltänyt viemästä niitä hoitoon sillä aikaa kun hän oli kylässä, ja Danni ja Alissa näyttivät nauttivan, kun joku omisti niille kaiken aikansa. Ne olisivat varmaan ihan mahdottomia sen jälkeen kun rakastava mummi lähtisi takaisin kotiin. Pikaisesti tyhjensimme auton, olimme Villen kanssa tehneet sen jo niin useasti, että kaikki sujui kuin tanssi, törmäilemättä. Musti sai painua ulos Nikin seuraksi ja sitten siivosin auton.

- Kammottavaa, Ville mutisi pidellen kottikärryjä ja katsellen kentälle. Vilkaisin sinne itsekin.
- Se on lemmikkihevonen, ei mikään kilparatsu, naurahdin. Ruuna hölkötteli vaalea harja heilahdellen, pitämättä turhaa kiirettä ja Sofia istui sen selässä näyttäen lähinnä katselevan maisemia. Sitten Sofia läpsäytti sitä raipalla lautasille niin, että läimäys kaikui yli pihan, ja hevonen siirtyi vastahakoisesti laukkaan yhden pitkän sivun ajaksi.
- Mihin ne pyrkii? Ville ihmetteli.
- En mä usko, että ne pyrkii mihinkään. Kunhan pitävät hauskaa.

Sofia seisautti hevosen ja humpsahti alas sen selästä, lähtien taluttamaan sitä talliin päin.
- Missäs te olitte? hän kysyi iloisesti.
- Kilpailuissa.
- No näköjään, sulla on ruusuke, hän totesi. Sipaisin sitä tyytyväisenä. Se pääsisi satulahuoneen seinälle muiden seuraksi.
- Joo, voitettiin.
- No onnittelut sitten vaan. Sofia jatkoi matkaansa ja vilkutti ohimennessään silmää Villelle. Tyttö oli kuin räiskähtelevä popcorn-kattila, sen olin jo näissä muutamassa päivässä huomannut. Aina nauramassa ja laskemassa leikkiä, vaikkei hän minulle ollutkaan jaellut tuommoisia silmäniskuja.
- Mun täytyy lähteä kotiinpäin, Ville sanoi ilmeisesti ollenkaan huomaamatta tyttöä.

Illalla soitti Hevosurheilun pikkujuttutoimittaja ja kysyi, voisiko hän tulla käymään, ottamaan Mustista muutaman kuvan ja tekemään pikku haastattelun. Lupasin, ja hän sanoi ajavansa meille heti seuraavana aamuna.
- Kukas se oli? halusi Jessi tietää. Oli alkanut ripotella vettä, joten jouduimme istumaan iltaa pihan sijaan kuistilla. Äiti oli paistanut lettuja ja Danni ja Alissa pistelivät niitä leuat valuen hilloa.
- Toimittaja, sanoin tavoitellen jokapäiväistä äänensävyä, kuin sellaiset soittelisivat minulle alvariinsa. Jessi ja äiti hiljenivät.
- No johan on, äiti sanoi sitten.
- Mun pitää muistaa kiitellä Hannaa ja Wotia, naureskelin.
- Sun pitää pitää huoli että oot fiksuissa vaatteissa, jos se ottaa kuvia, Jessi sanoi. Sitten hänen puhelimensa soi, ja tajusin, että siellä oli joko Miila tai Jinna. Sen perään se soi uudelleenkin, ilmeisesti Siiri sopi viikonloppuvierailustaan.

- Jinna ja Leksa tulee kylään huomenna, Jessi ilmoitti, ilmeisesti jo unohtaneena haastatteluni. – Jinnalla on vapaata ja Ville lähtee jonnekin jutuntekoon, niin että mä pyysin ne yöksikin.
- Mustaojan majatalo, mutisin. Pitäisiköhän ihan oikeasti tehdä sellainen kyltti?
- Tarviitteko te mun huoneen? Joko mä lähtisin? äiti huolestui.
- Ei tarvita, viivy vaan, Jessi sanoi. Minä aloin miettiä, mihin Ville nyt yhtäkkiä oli lähdössä. Ei hän päivällä ollut vielä maininnut mitään, vaikka eihän se nyt tietenkään mitään tarkoittanut. Jotenkin vaan en saanut päästäni ajatusta, että hänen matkansa suuntautuisi Hankoon päin.

Huomasin jännittäväni toimittajan tapaamista. Äitikin jännitti, hän suti tukkaani aina ohimennessään ja nyki paitaani, jonka Jessi oli aamulla valinnut minulle.
- Äh, nyt riittää, sanoin harmistuneena, kun hän vaihtoi Dannille jo kolmannen puhtaan paidan päälle. – Ei se nyt sentään mikään kuninkaallinen ole, että tarttis tässä ojennuksessa odottaa, mä meen siivoomaan tallin.

Ja tuskin olin ehtinyt ottaa luudan esiin, kun pihasta kuului omituista pörinää. Menin uteliaana ovelle katsomaan, olivatko Vaiton tytöt kenties hommanneet mopon, mutta talon kulmalle parkkeerasi skootteria keski-ikäinen naisihminen. Äiti ja tytöt olivat jääneet pihaan ja äiti näkyi viittoilevan tallin suuntaan. Kai tuo oli sitten se toimittaja.

Niin olikin. Hän kätteli napakasti ja esitteli itsensä, vaikka nimen toki tiesin monista lukemistani pikku hevosuutisista.
- Teillä on kiva pikku tila, hän sanoi kohteliaasti ja katseli joka suuntaan, tuntuen rekisteröivän kaiken. Onneksi ei missään lojunut suurempia romuläjiä ja näin loppukesästä piha oli mukavan vihreäkin.
- Mitä sä halusit kysyä? pläjäytin.
- No kerro nyt ensin tästä paikasta? Onko tää joku teidän perintötila?
- No ei, tää on kyllä pankin vielä monta vuotta, nauroin ja lakkasin hermoilemasta. Sitten esittelin hänelle paikat ja hevoset ja hän räppäsi Mustista muutaman kuvan laitumella. Hän kyseli mistä Musti oli kotoisin ja kerroin koko sen tarinan, ja miten Hanna oli auttanut sen valmennuksessa vuosien varrella.
- Ja nyt ollaan tässä, lopetin.
- Ja sä käytät sitä siitokseen? nainen vielä varmisti.
- Niin, ens kesänä meillä pitäis olla kaksi sen varsaa, ja jossain päin Suomea vielä kolme lisää.
- Hienoa. Eiköhän tää ollut tässä. Mä voin laittaa sulle jutun luettavaksi jos haluat, jos annat sähköpostiosoitteesi.

Annoin, ja sitten hän napsi vielä vähän kuvia. Äiti ei enää onnistunut pitämään Dannia ja Alissaa helmoissaan, vaan ne tahtoivat tulla kuuntelemaan mitä oikein puhuin vieraan ihmisen kanssa niin kauan. Nekin pääsivät sitten kuvaan.
- Tuskin sä tota haluat laittaa lehteen, epäilin.
- Saa nyt nähdä, meneekö sinne kuvan kuvaa, mutta mä tykkään valokuvata, nainen naurahti. – Voin lähettää nekin sulle.
- Tee se.

Iltapäivällä meillä alkoi olla taas majatalomeininki. Jessi oli töistä tullessaan ottanut kyytiin Jinnan ja Leksan ja Juha tuli Siirin kanssa ihan heidän perässään, kuin he olisivat sopineet samasta kellonlyömästä. Ehkä olivatkin.
- Vesku, saanko mä lainata Mustia? Me mentäis Jinnan kanssa maastoon? Jessi kysyi päästyään tuskin autosta ulos.
- Lainaa pois, lupasin. Minä en ollut toimittajaa odotellessani vielä jaksanut harkita, mitä tekisin sen kanssa näin kilpailujen jälkeisenä päivänä, maastolenkki oli yhtä hyvä ellei parempikin vaihtoehto kuin pyöriä kentällä.
- Pitäkää te talo pystyssä, me mennään saman tien, hän sanoi tyytyväisenä ja he Jinnan kanssa lähtivät kohti tallia. Siihen minä sitten jäin keskelle lapsilaumaa ja kassikasoja. Sekä Jinna että Juha olivat näköjään tuoneet tullessaan ruokaa. Ei meidän tarvinnut sentään viikonloppuvieraiden takia mennä vararikkoon. Siiri näytti vähän mörkiltä tajutessaan, että hän ei taitaisikaan päästä tänään ratsastamaan Kiiralla. No, sitä ei voinut auttaa.

Äiti hätisti lapset sisään, sillä pihalla oli vähän märkää nopean sadekuuron jäljiltä.
- Sun pitää varmaan nukkua lattialla tänä viikonloppuna, sanoin Siirille pahoitellen.
- Ei se mitään, hän sanoi kohauttaen harteitaan. – Mitähän mä voisin tehdä?
- Leiki Nikin kanssa koirakoulua, ehdotin. – Ehkä myöhemmin voisi ottaa Katrinan ja varsankin vähän kentälle, kunhan tää hässäkkä vähän rauhoittuu ja noi tulee maastosta.
- Loistavaa, Siiri sanoi ja näytti jo tyytyväisemmältä. Hän vei kassinsa kirjastohuoneeseen, jossa Ilja oli tavannut nukkua ja Juha ja minä raahasimme kaikki ruoat keittiöön. Äiti auttoi kassien purkamisessa ja näin, miten hänen päässään raksutti, kun hän suunnitteli ruokalistaa. Kahvinkeittimessä oli vielä puoli pannullista kahvia ja kaadoin siitä Juhalle ja itselleni ja menimme huvimajaan istumaan niiden kanssa.

- Siiri sanoi, että te voititte jotkut isot kisat, Juha mainitsi vilkuillen tallin suuntaan, missä Jessi ja Jinna jo olivat nousemassa hevosten selkään. Heilläpä oli kiire.
- Niin… mitähän salaisuuksia noilla nyt on? mietin ääneen, tuskin kuullen, mitä hän oli sanonut.
- Miten niin?
- No noin kauhea kiire metsään juttelemaan.
- Tyttöjen juttuja?
- Ihan varmasti.

- Se poni lähti sitten, Juha kertoi.
- Wicca? Oona sai sen myytyä?
- Joo, se meni johonkin ratsastuskouluun.
- No se on hyvä, semmosessa luulisi ainakin olevan asiantuntevaa henkilökuntaa. Mitäs Siiri tykkäsi?
- Yllättävän fiksusti se suhtautui, Juha sanoi helpottuneena. – Lupasihan se alunperin olla itkemättä kun se lähtisi, mutta en mä uskonut että se pystyisi siihen. Tai itkihän se varmaan omia aikojaan, mutta ei saanut raivareita meille.
- Hyvä lapsi, sanoin. Olisin hyvin voinut kuvitella, että Siiri syyttäisi koko maailmaa ja erityisesti vanhempiaan siitä, että Wicca kuitenkin lähtisi pois. Se olisi jotenkin sopinut murrosikäisen tai esimurrosikäisen käytökseksi.

Mainittu hyvä lapsi näkyi tulevan ulos ratsastushousuissa ja kävelevän kohden tallia. Samalla pihaan pyöräili Sofiakin ja ilahduin kun näin heidän pysähtyvän juttelemaan tallin edustalle. Siinäpä oli Siirille melkein ikäistään seuraa vähäksi aikaa. Juhakin katseli heitä ja hörppi kahvinsa loppuun.
- Pitää kai mennä, mä lupasin käydä kaupassa.
- Toit kaikki teidän ruoat meille, epäilin.
- No en sentään. Vähän vaan korvaukseksi Siirin syömisistä. Mutta nähdään taas sunnuntaina sitten.

Hän häipyi ja minä päätin maleksia tallille katsomaan, mihin Siiri aikoi ruveta. Hän hypähteli vastaan samana iloisena pikkutyttönä kuin edelliskesänäkin, poissa oli murrosikä.
- Sofia sanoi, että mä voin ratsastaa Vaitolla, hän riemuitsi.
- Sepä ystävällistä, sanoin ja vilkaisin vanhempaa tyttöä, joka oli jo hakenut ruunan sisään harjattavaksi.
- Kyllä tästä riittää, Sofia vain naurahti. – Ei sitä aina vaan jaksa.

Menin kentän laidalle katsomaan, miten Siiri kiipesi massiivisen suokin selkään ja minun teki mieli nauraa ääneen, kun hänen ilmeensä muuttui ihmetteleväksi. Hän oli tainnut olettaa sen lähtevän liikkeelle yhtä pienestä vihjauksesta kuin Niki, tai Kiirakin, mutta Vaito ei tuntunut huomaavan mitään, ennen kuin Sofia ojensi Siirille raipan.
- Se on vähän laiska, hän sanoi aurinkoisesti.

Siiri alkoi pian punoittaa kuin tomaatti ja saatuaan hevosen lopulta ravaamaan laiskasti vähän matkaa hän pysähtyi, kun minun oli pakko nauraa ääneen. Tyttö katsoi minua vihaisesti.
- Et kuule saisi itsekään tätä paremmin eteen, et takuulla.
- Ehkä en, myönsin. – Sä olet vaan niin tuohtuneen näköinen siellä.
- Mä olenkin tuohtunut, Siiri sanoi ja kaivoi taas kantapäänsä ruunan pulleisiin kylkiin maiskuttaen kuin äkäinen orava. Kymmentä minuuttia myöhemmin hänen paidanselkämyksensä oli jo märkänä hiestä, kuin elokuvissa.
- Mä en kyllä jaksa enää, hän puuskutti.
- Liikkuihan se sentään, Sofia lohdutti ja Siirin katse siirtyi minuun, minua nauratti edelleen.
- Tule itse näyttämään, hän sanoi minulle.
- Joo, mene, Sofiakin innostui.

Katsoin epäillen Vaitoa. Olisipa likoilla hauskaa, ellen minäkään saisi sitä ravaamaan tuon paremmin. Toisaalta, miksi en heille sitä iloa sitten soisi.
- Kestääkö se kannuksia? kysyin.
- Se tuskin edes huomaa niitä, Sofia vakuutti.
- Okei, mä haen ne ja kypärän, lupauduin sitten ja viidessä minuutissa olin jo vuorostani satulassa.

Kai minulle oli viimeisten viidentoista vuoden kuluessa kertynyt vähän enemmän pohjelihaksia kuin Siirille, mutta ei minun tarvinnut harkitakaan kannuksia saadakseni Vaiton raviin. Se ei kyllä ollut tyytyväinen tilanteeseen, se tuntui siltä kuin yrittäisi luiskahtaa altani karkuun kuin saippuapala, ja kun sitten ohjilla estin sitä se heilutti päätään ja yritti pukittaa.
- Voi, kato! Siiri kiljaisi ihastuneena. Vaito riemastui uudesta keksinnöstään niin, että se alkoi pompottaa takapäätään uudelleenkin, ja uudelleen. Minun ei auttanut kuin ajaa sitä enemmän eteen, ettei se ehtisi pomppia, vaikka pukit olivatkin hellyttävän pieniä niihin verrattuna, mihin Musti halutessaan pystyi. Siirryimme siis kohtuullisen reippaaseen laukkaan ja sitten hevosella oli kai jo niin paljon tekemistä jalkojensa pitämisessä järjestyksessä, ettei se ehtinyt enää pukkailla.
Saatoin sen jälkeen ruveta ratsastamaan kunnolla, mutta en raaskinut jatkaa kauan. Vaito ei selvästikään ollut tottunut kuin ravailemaan pitkänä ja se alkoi hiota kaulaltaan.
- Kai se innostuu kun kohta päästään sänkkäreille, arvelin.
- Pääseekö täällä? Sofia ilahtui. – Kyllä se siellä menee!
- Pääsee, me sovittiin siitä jo ennen kuin muutettiin, naurahdin. Naapuri oli luvannut jättää osan peltoaan kyntämättä ja kylvämättä jotta me saisimme laukata siellä. Toivoin vain, että Niki kuntoutuisi siksi juoksukuntoon. Se rakastaisi sitä hommaa takuulla eniten kaikista hevosistamme.

Siiri oli vähän ymmällään, mutta kun maalailin hänelle silmänkantamattomiin avautuvaa peltoa, jossa saisi päästellä niin kovaa kuin hevosesta lähti, hänen silmänsä alkoivat loistaa.
- Voi jessus, se kuulostaa hienolta! Koska sinne pääsee?
- Kunhan siellä puidaan ensin. Sitä mä en tiedä koska se tapahtuu. Mä en ole maanviljelijä.
- Kai mäkin pääsen?
- Mikset pääsisi jos meillä vaan on ehjiä hevosia.

Lähettäjä: tripi 
Päivämäärä:   27.7.09 10:11:52

Sennu hei, mä kaipaan työpäiviini täytettä.. Kerropas mulle, että minä vuonna Jessi, Vesku, ipanat ja Siiri ovat syntyneet. Mä ajattelin tehdä jonkun aikajanan tapahtumista.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   27.7.09 22:40:54

Hups, mä unohdin ilmottaa, että meen tänään ulos. Mutta eipä kukaan oo kaivannukaan :)

Tripi, mä luovuin aika pian eksakteista vuosiluvuista, kun tarina alko valua tulevaisuuteen. Mulla on itselläånikin toi aikajana vähän työn alla (muutostyön siis!) mutta Jessi sai Dannin, kun se oli 21, kai, ja Siiri on Dannia kymmenisen vuotta vanhempi. <Sori vaan, etten kerro tarkemmin, mutta siihen tulee tulemaan vielä muutoksia...
-----------
17.

Jessi ja Jinna viipyivät ratsastamassa pitkälle toista tuntia ja mietin, mistä he olivat löytäneet niin paljon polkuja. Hyvää se oli selvästikin tehnyt molemmille, he näyttivät tyytyväisiltä ja niin hevosetkin.
- Missä asti te kävitte? kysyin.
- Todennäkösesti Sipoossa ellei Porvoossa asti, Jinna naurahti.
- Ei me oltu kovin kaukana, mentiin peltojenlaitaa tonne metsään ja siellä me pyörittiin, Jessi sanoi huiskauttaen itään päin.
- Paransitte maailmaa? oletin.
- Joo, järjesteltiin oikein kunnolla.
- Vesku ratsasti Vaitolla, tai siis me molemmat ratsastettiin, juorusi Siiri tarttuen Kiiraa ohjista jotta Jinna sai laskeuduttua alas. - Jessi, saanko mä hoitaa Nikin?
- Hoida pois. Me kuollaan ehkä nälkään nyt.
- Mennään ensin syömään kaikki, sanoin minä.

Illalla alkoi taas sataa ja mietin pienen hetken ottaako tamma ja varsa sisään yöksi, mutta siirsimmekin ne sitten vain Siirin kanssa tarhaan, missä ne pääsisivät katoksen alle, jos haluaisivat. Kiirakin sai tulla mukaan, jottei sen tarvitsisi jäädä yksin laitumelle.
- Eikö ne tarvitse loimia? Siiri kysyi.
- Kyllä ne saa vielä luvan pärjätä ilman, lämminhän täällä on, vaikka sataakin.
- Okei, tyttö sanoi ja alkoi täyttää juomasaaveja.

Alkoi hämärtää ja Danni ja Alissa ja Leksakin olivat jo sängyissään. Jinna kävi lukemassa iltasadun ja äiti vetäytyi olohuoneeseen katsomaan perjantai-illan dekkarisarjoja. Me muut istuimme kuistilla pelaamassa Siirin vaatimuksesta pari erää korttia. Sitten hänkin alkoi haukotella.
- Mee vaan nukkumaan, aiot kuitenkin aamulla nousta ruokkimaan hevosia, Jessi sanoi ystävällisesti. Siiri näytti hetken pohdiskelevalta, mutta nyökkäsi sitten ja toivotti hyvää yötä.

Minulla oli hiljainen aavistus, että olin itsekin liikaa kuistilla kynttilöiden lepattaessa ikkunoilla, kun niiden raoista vähän veti, mutta en aikonut mennä minnekään. Minua ei nukuttanut vielä ja eivätköhän Jessi ja Jinna olleet ehtineet tärkeimmät salaisuutensa jo jutella ratsastaessaan.
- Mun tekee mieli kaakaota, kun on näin kolean tuntuista, Jessi sanoi. – Entäs te?
- Sä tarkotat varmaankin rommikaakaota, epäilin.
- No tietysti tarkotin. Tai minttukaakaota, miten vaan.
- Joo, kiitos, sanoi Jinna ja Jessi katosi keittiöön.

- Mihin se Ville meni? kysyin Jinnalta viattomasti. – Kun ei se puhunut mistään juttukeikasta vielä eilen. Jinna kohautti olkapäitään ja tuhahti.
- Se sanoi menevänsä Ypäjälle katsomaan kuusivuotiaita ja jatkavansa siitä sitten jonnekin eteenpäin, Poriinko se nyt oli.
- Jaa, sanoin, enpä enempääkään osannut. Hanna oli varmastikin ollut Ypäjällä tänäänkin, seuraavan ikäluokkansa kanssa.
- Jotain sillä oli mielessä. Mä näin sen ilmeestä. Niinpä mä päätin tulla sitten tänne.
- Mitä jotain? kysyin epäillen.
- Mä en tiedä, mitä, enkä mä oikeastaan välitäkään. Tavallaan mä toivoisin, että se löytäisi jotain… muuta.

- Niin mäkin, ilmoitti Jessi, joka palasi jo pienen tarjottimen kanssa. – Te hitto soikoon vaan tuhlaatte elämäänne molemmat. Muuttaisitte erilleen ja olisitte reilusti sinkkuja.
Jinna näytti sekunnin siltä, kuin olisi puraissut pippuria, mutta sitten hän otti yhden kaakaomukin ja maistoi siitä. Silti hän mulkaisi Jessiä aika murhaavasti, ja tämä näytti hetken häkeltyneeltä.
- No älä viitsi, kuka sulle saa totuuksia lausua jos en minä?
- Niin. Kai sitä pitää ihan oikeasti ruveta miettimään, Jinna myöntyi sitten. Kuuntelin vähän kauhistuneena. Noinko helposti sitä laitettiin naisten kesken mies vaihtoon? Toisaalta, kun minulla oli jäytävä epäilys siitä, missä mies itse saattoi tällä hetkellä olla, se oli helpottavaakin. Ville ei pystyisi niin loukkaamaan Jinnaa palatessaan Hannan budoaarista kotiinsa, jos Jinna oli kerran tuota mieltä.

- Mä vien sut huomenna kampaajalle ja tehdään sulle uusi pää, sisäpuolikin on sitten helpompi panna uuteen uskoon, Jessi sanoi iloisesti ja skoolasi Jinnan kanssa mukillaan. Jos siinä oli jokin logiikka niin en ehkä ihan tajunnut sitä, mutta Jinnalle se näytti olevan päivänselvää, sillä hän nauroi iloisesti.
- Hitto, toi kuulosti hyvältä!

Joimme toisetkin mukilliset, mutta sitten kaakaon makeus alkoi tökkiä ja vaihdoimme sen
cokikseen, kunnes olimme ennen pitkää vähän hiprakassa.
- Ja te vaan porskutatte, Jinna sanoi hiukan sammaltaen ja halusi halata meitä molempia. – Te olette uskomattomia.
- Mihin sitä hyvää vaihtaisi, sanoin ja katsoin rakastuneesti Jessiä. Hän näytti ihanammalta kuin koskaan, etenkin nyt, kun olin juuri pohtinut kaiken, kuten esimerkiksi Jinnan ja Villen yhteiselon, katoavaisuutta.
- Kestää kaiken, myötä- ja vastamäet ja kukkakauppias Kedonkin, Jinna jatkoi runoiluaan ja hihitti.
- Sä alat olla kai valmis nukkumaan, Jessi sanoi ankarasti ja Jinna löi kauhistuneena käden suunsa eteen. Hän vilkaisi minua silmät suurina.
- Kestää kukkakauppias Kedonkin, vahvistin ja puristin häntä olkapäästä. Hän näytti niin pelästyneeltä, etten viitsinyt näyttää miten epämukavalta minusta tuntui. Tiesikö koko hiton muu maailma, että entinen naapurimme oli ollut ihastunut Jessiin?
- Joo, ehkä mä menen, Jinna mutisi ja nousi ylös.

Jessi ja Jinna hyppäsivät aamulla autoon ja lähtivät etsimään kampaajaa ja mitä ilmeisemmin vähän shoppailemaan. Siiri ja minä hoidimme tallin ja pyöritimme Katrinaa ja varsaa kentällä. Helena jaksoi kävellä vähän aikaa mukana minne sitä veikin, mutta ei se kauhean kauan jaksanut ennen kuin alkoi vängätä vastaan ja yrittää irti riimusta ja taluttajasta. Se yritti kahdelle jalallekin ja pamautti pienen terävän kavionsa kerran Siirin varpaille.
- Vielä pätkä nätisti, sitten se voi vähän irrotella, sanoin kun Siiri pysähtyi irvistelemään.
- Joo, en meinannukkaan päästää irti, hän ähkäisi.

Musti saisi vapaapäivän ja Jessi saisi palattuaan päättää, mitä tahtoi touhuta Nikin ja Kiiran kanssa. Nikistä ei enää huomannut, että se oli sairaslomalla, tosin ei ollut huomannut enää pitkään aikaan. Sen onnettomuudesta oli jo melkein kaksi kuukautta. Seuraavalla viikolla olisi sen viimeinen laserhoitoaika, samalla sitten tarkistettaisiin, miten jalka oli parantunut. Hyvällä onnella sillä voisi ruveta jo ratsastamaan sitten.
- Mä lähden nyt ajamaan kotiin, äiti ilmoitti kokattuaan meille lounasta. – Kala ja vieraat alkaa haista kolmessa päivässä ja mä olen ollut jo kuusi.
- Kiva kun viitsit tulla, sanoin.
- Te ette taida enää ikinä päästä käymään Hangossa, hän huokaisi.
- Ehkä me joskus saadaan joku lomittaja tänne.
- No toivoa sopii. Koska olet nähnyt veljiäsikään viimeksi?
- Mä tulen melko hyvin toimeen niitä näkemättä, ja kyllä mä olen puhunut Riston kanssa puhelimessa tänä kesänä monen vuoden edestä.
- Entäs Riikan?
- No sitä en ole nähnyt moneen viikkoon, myönsin. – Jää vielä huomiseen niin soitetaan se tänne.

Äidistä se oli hyvä ajatus, eikä hän kaivannut sen enempää taivuttelua. Riikan mukana tuli yllättäen Ilja.
- Mä olen palannut, Ilja julisti onnellisen näköisenä.
- Aiotko sä taas jäädä tänne viikkokausiksi? kysyi Siiri niin, että minun ei tarvinnut.
- Saa nähdä. Autotalli on kai vielä siivoamatta.
- Eikö sullakin ala luennot taas parin viikon päästä, niin kuin Jessilläkin? kysyin varovasti.
- Mitäs luennoista, tentit ne vaan merkitsee. Ilja kiskaisi housujaan ylemmäksi ja lähti kohden autotallia, kuin olisi vasta edellispäivänä poistunut sieltä. Danni ja Alissa juoksivat hänen perässään, ja Maru tietenkin, ja Leksa, joka oli ominut äidin tuoman polkupyörän, polki jonon jatkona.

- Meille alkaa tulla pulaa patjoista, kerroin Jessille, kun hän ja Jinna palasivat loistavalla tuulella, hiukset laitettuina ja muutamia ostoskasseja käsissään.
- Olet haalinut lisää väkeä, hän totesi nähdessään Riikankin auton.
- Ehkä ne kaikki ei jää tänne asumaan.
- Ehkä me lähdetään Leksan kanssa kotiin, pohti Jinna.
- No ettekä lähde, eihän sulla vielä huomenna ole töitä, Jessi tokaisi.

Riikka ei sitten kuitenkaan jäänyt yöksi vaan lähti illansuussa palaamaan sanoen, että hänellä oli treffit. Hot date.
- Mssähän mun makuupussi on? mietiskeli Ilja.
- Eteisen kaapissa, Jessi ilmoitti. – Mutta en tiedä mihin sun antaisi sen levittää. Joka huoneessa on joku.
- Mä voin mennä keittiöön niin kuin vanhoina, hyvinä aikoina, Ilja ilmoitti. – Tai mähän voisin tietysti nukkua tallissakin. Se olisikin mielenkiintoista. Olisin kuin viaton Jeesus-lapsi.
Siiri purskahti nauruun ja sanoi, että jos Ilja saisi nukkua tallissa niin hän tahtoisi myös.
- Ei, kukaan ei nuku tallissa, kielsin.

Illalla Jinna alkoi käydä levottomaksi ja vilkulla puhelintaan.
- Koska se Ville oli tulossa takaisin? kysyin.
- Ei se sanonut, Jinna mutisi ja tunki puhelimen nopeasti takaisin taskuunsa. Minulle se oli viimeinen pisara. Jessi nauraisi ja kutsuisi minua liian uteliaaksi, ja niin saattoi ollakin, mutta tilanne oli nyt vähän liian kiemurainen minun mieleeni. Tunsin jonkinlaista vastuutakin todistettuani mitä todistin Ypäjällä. Sanoin meneväni tarkistamaan, että hevosilla oli vettä, vaikka Siiri meillä ollessaan kyllä huolehti siitä, että kaikki saavit olivat alati piripinnassa. Halusin kuitenkin yrittää soittaa Villelle ihan rauhassa.

- Sä olit kuulemma Ypäjällä eilen, aloitin, kun hän vastasi, mitä olin pikkuisen epäillyt.
- Olinhan mä.
- Miten Hannalla meni kuusivuotiaiden kanssa?
- Se voitti yhdellä ja tuli kolmanneksi toisella, ei ois paljon paremmin voinut mennä.
- Ja mahdoitko sä sen hypätä kyytiin sieltä?

Ville hiljeni ja kuulin huokauksen.
- Ei, kyllä mä sitten lähdin tekemään yhden haastattelun Poriin.
- Ja oot nyt missä?
- Hel’vettiäkö se sulle kuuluu?
- No ei kuulu, ei. Ajattelin vaan.
- Okei, mä olen Hangossa. Vaivaako se sua jotenkin?
- Miksi se mua vaivaisi? Ei vaivaa.

Mutta kyllä se vaivasi. Saatoin kuvitella heidät Hannan makuuhuoneessa, ja ajatus sai ihoni kihelmöimään ikävästi.
- Ei sullekaan varmaan sitten kuulu, mutta Jinna on meillä ja mä luulen, että teillä on tiedossa jonkinlainen elämää vakavampi keskustelu kun sä tulet takaisin.
Ville oli taas hiljaa vähän aikaa.
- Okei, no, kiva kun varotit. Kiitos.

Aioin sanoa, etten minä hänen ilokseen ollut soittanut, mutta en viitsinyt, kun en oikein parempaakaan syytä osannut sanoa. Kuulin vaimeaa puhetta toisesta päästä ja sitten hiljaista suhinaa, Ville oli kai peittänyt puhelimen. Sitten sieltä kuului tuttuakin tutumpi ääni, Hannan.
- Menee nyt pois häiritsemästä meitä, Hanna kehräsi.
- No menen, tokaisin ja lopetin puhelun. Minua suututti ihan vietävästi. Ei vain heidän kaksinaamaisuutensa, kummankin, vaan se, että näin silmissäni heidät loikoilemassa Hannan sängyssä. En minä sinne halunnut, en oikeasti, mutta ei sinne kyllä Villekään kuulunut.

- Oliko niillä vettä? Annetaanko iltaruoat?
Siirin ääni keskeytti kuvitelmani Hannan pitkistä kapeista valkeista raajoista levällään satiinilakanoilla ja olisin voinut halata häntä, niin kiitollinen olin.
- Totta kai niillä oli vettä, oishan mun pitänyt muistaa, että sä olet täällä, hymyilin. – Otetaan vaikka tammat ja Niki sisään syömään, niin Musti ja Vaito voi syödä tarhassa. Vai mitä?
- Okei, mä otan Helenan, Siiri sanoi hypähdellen jo kohden hevosia, ja sitten taluttelimme niitä hyvän tovin edes takaisin.
- Miksei me viedä ruokia ulos ja anneta niiden syödä siellä? Siiri kysyi.
- Koska Katrina on ruvennut syömään Kiirankin ruoat ja Musti Nikin.
- Sidotaan ne kiinni aitaan siksi aikaa kun ne syö, Siiri sanoi viattomana.
- No niin, mikset tota sanonut viikkokausia sitten, puuskahdin. Helenaa nyt ei ehkä viitsinyt vielä sitoa kiinni tarhan aitaan, mutta aikuiset hevoset voisi kyllä.
- Mikä mä olen teitä neuvomaan, Siiri tuumasi, mutta näytti tyytyväiseltä.

Meni kauan aikaa, ennen kuin koko porukka sinä iltana pääsi nukkumaan. Äitikin jäi tänään pelaamaan korttia kuistille ja samoin Siiri, ja kun emme viitsineet enää pelata, Ilja alkoi esitellä ideoita, joita oli kehitellyt varallemme sillä aikaa kun oli ollut poissa. Hän oli ihastunut katokseen, jonka olimme Laurin kanssa rakentaneet tammatarhaan ja kaivanut esiin loput pitkät palkit, joista voisi aloittaa kuulemma seuraavan.
- Ja sitten valot, hän sanoi.
- Mitkä valot? Jinna kysyi.
- Kentän valot, Ilja sanoi itsestäänselvästi. – Siellähän on jo pimeetä kuin esterin ahterissa, ja kohta on pimeetä iltapäivälläkin. Mitä te meinasitte sitten tehdä.
- Se on ollut vielä ajattelematta, myönsin. Vastahan olimme vuosi sitten ihmetelleet samaa asiaa Alin luona.

- Hommataan pari semmosta työmaavaloa, mitä Alillakin oli, sanoi Jessi. – Ja jatkojohtoa.
- Mä rakennan niille telineet huomenna, Ilja lupasi. – Telineet ja katokset.
- Ja mun tarvii sitten vaan hommata ne valot, totesin.
- Tule hakemaan meiltä, äiti sanoi. – Ristolla on semmosia keväisin satamassa, että se näkee laitella sitä venettään, mutta se tuo ne aina kauden alettua meille säilöön.
- Loistavaa, että jäit vielä yhdeksi yöksi, sanoin tyytyväisenä. Se sattuma oli säästänyt taas kerran pitkän pennin. Voisinpa ihan piruuttani soittaa Villelle huomenissa, jos hän viipyisi lemmenpesässään niin kauan, että äiti ehtisi kotiin. Hän voisi olla sitten kuriirina. Kuvitelkoon vaikka, että vastineeksi vaitiolostani.

Yhden kieppeillä aloin hätistellä kaikkia nukkumaan. Siiri ja äiti olivat menneet jo ja Ilja ja Jinna kieltäytyivät edelleen menemästä, mutta me menimme Jessin kanssa.
- Mä en ikinä jaksa nousta aamulla ruokkimaan lapsia ja hevosia, Jessi voihkaisi kaatuessaan sänkyyn.
- No onpa onni, että meillä on täällä Siiri ja äiti, sanoin ja kiskoin peiton meidän molempien päälle. Meillä ei ollut satiinilakanoita, ei tällä hetkellä, mutta ajatus niistä oli kummitellut mielessäni koko illan. Hanna ei muita huolinut kuninkaallisen kroppansa alle.
- Mikä sua vaivaa? Jessi kysyi, mutta antoi minun silti kietoutua ympärilleen.
- Ei mikään, miten niin?
- Mua nukuttaa…
- Sano vielä, että sulla on päänsärkyä, sanoin uhkaavasti.

Hän katsoi minua hetken epäluuloisena, mutta suli sitten hymyilemään.
- Mulla on päänsärkyä, hän sanoi tottelevaisesti.
- Mä parannan sen, lupasin.
- Ei kun oikeesti. Sulla on jotain mielessä.
- Mä mietin vaan Jinnaa ja Villeä, sanoin totuudenmukaisesti. – Mietin niitä ja sitä, että miten kamalaa olisi jos meillä menisi yhtä huonosti.
- No siinä olet kyllä ihan oikeassa, Jessi sanoi ja antoi suukon poskelleni. – Niiden olisi pitänyt erota jo vuosikausia sitten.
- Ne halusi pitää yllä hyvää kotia Leksalle.
- Onko se nyt sitten hyvä koti, ellei ne rakasta toisiaan enää?
- Onhan se voinut olla, eihän ne oo riidelleetkään.
- Jinna on liian nuori hukatakseen elämänsä kulissiäitinä. Sen pitää löytää itselleen joku oikea, Jessi sanoi, enkä olisi voinut olla enemmän samaa mieltä.
- Eihän me leikitä kulisseissa? varmistin.
- No en minä ainakaan, ja jos susta tuntuu siltä niin olisi kiva jos kertoisit, Jessi tuhahti. – Halusitko sä puhua vai jotain muuta?
- Molempia, naurahdin.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   28.7.09 00:52:51

18.

Sunnuntaina Jessi pisti Siirin ja Kiiran ratsastamaan puomeja, ja sitten Niki sai toimia talutusratsuna Leksalle ja Dannille ja Alissalle.
- Katso, miten mun poikani istuu, sanoi Jinna ylpeänä, ja minun oli pakko myöntää, että hyvinhän se.
- Onkohan se synnynnäistä, tulee isäänsä? ehdotin ennen kuin ehdin ajatella. – Äh, en mä tarkoittanut.
- No ei Leksa isästään ikinä mihinkään pääse, eikä pidä päästäkään, Jinna tokaisi.
- Meinaatko sä päästä? Minun oli pakko kysyä.

- Meinaan, Jinna sanoi. – Se häipyi perjantai-aamuna, enkä mä ole kuullut siitä mitään sen jälkeen.
- Hyvä, sanoin, ja halasin häntä toisella kädelläni, toverillisesti.
- Tiedätkö sä missä se on? Jinna kysyi ja vaistosin hänen katseensa poskellani, jota tuntui alkavan kuumottaa.
- Miksi mä sen tietäisin?
- Niin, miksipä, ettehän te mitään sydänystäviä ole, Jinna huokaisi.
- Mutta satun mä tietämään kuitenkin, pääsi sitten suustani. Jotenkin tuntui, että minun piti antaa Jinnalle se tieto, että hän ehkä tarvitsisi sitä.

Jessin vaalea ystävätär katsoi minua tiukasti, silmät vetäytyen kapeiksi raoiksi.
- Tule tänne, ja sitten saat kertoa mulle, hän sanoi ja tarttui lujasti kädestäni. Hän talutti minut talon ympäri huvimajalle, jonka katon alta hän kaivoi esiin tupakka-askin.
- Jaha, tää on Jessin uusi tupakkapiilo, totesin. Tietysti tiesin, että hänellä oli semmoinen, mutta olin kuvitellut sen olevan kuistilla.
- Tuskatupakoita, Jinna totesi ja sytytti yhden. Hän ei edes tarjonnut minulle, vaikka enpä olisi ottanutkaan. Istuttuaan kapeaan oviaukkoon ja kutsuttuaan minut vierustaansa taputtamalla istumaan myös hän jatkoi:
- Hannan luonako?

Nyökkäsin, ja katsoin Jinnaa, joka ei oikeastaan näyttänyt yllättyvän.
- Mä luulin sen nartun olevan naimisissa.
- Ilmeisesti sen mies on jossain matkoilla. Mehän tavattiin niissä kisoissa torstaina, sanoin anteeksipyytävästi.
Jinna irvisti, mutta puristi sitten kättäni.
- No tuskin sinä niitä paritit. Mutta kiitos kumminkin kun kerroit. Tiedänpähän missä seison.
- Ei se voi olla kuin jotain hetken huumaa, yritin selittää.
- Ei sillä ole väliä, ei oikeasti ole. Ei meillä ole ollut minkäänlaista huumaa sen jälkeen kun Ville kävi siellä asumassa Rassan kanssa silloin pari talvea sitten. Nyt vaan on ehkä aika laittaa palikat järjestykseen. Olisi ollut muutenkin, tässä on nyt vaan sitten hyvä syy.

- Sä olet liian nuori elämään tommosessa, totesin Jessin sanoin.
- Niin, just, ja yksinhuoltajaäidithän on todella kovaa kamaa tuolla miesmarkkinoilla, Jinna sanoi ironisesti.
- Et sä ole yksinhuoltajaäiti.
- En, mutta arvaa lähteekö mun poikani asumaan sen nartun ökytallille.
- Ei Villekään lähde, itsehän vasta muistutit, että Hanna on naimisissa, muistutin ja Jinna alkoi nauraa ihan oikeasti, rehellisesti ja iloisesti.
- Voi, miten oikeassa sä oletkaan! Se hyppäsi ojasta, ei allikkoon vaan suohon.
Annoin hänen nauraa, ja minua alkoi itseänikin naurattaa. Se oli oikein hyvää naurua, ei itkunsekaista eikä pakotettua, vaan jos jotain sanaa etsin niin helpottunutta. Minun teki mieli halata häntä ja niin teinkin.

Kun Jinna rauhoittui, hän nousi ottamaan katonrajasta uuden tupakan ja katsoi minua sitten suurin, sinisin silmin.
- Mäkin voin sitten kertoa salaisuuden, hän sanoi. – Kun sä kerran kerroit mulle paljastuksia.
- No? kysyin, vaikka en voinut kuvitella, mitä hänellä oli mielessään.
- Sun ei todellakaan tarvitse olla huolissasi kukkakauppias Kedosta.
- En mä tiennyt, että mun tarvitsi olla, sanoin ja suuni tuntui kuivuvan. En tiedä miltä näytin, mutta Jinna näytti säikähtävän, hän nielaisi pariin otteeseen ennen kuin jatkoi.
- Niin, sehän oli kauhean ihastunut Jessiin. Mutta mä luulin, että sä tiesit sen, kun sanoit...
- Niin mä tiesinkin. Miksi mä olisin siitä ollut huolestunut?
- Öh, Jinna sanoi ja olin näkevinäni, miten hänen päässään risteili ajatuksia kuin elosalamoita.

- Oliko Jessikin muka jossain vaiheessa…? kysyin ja ääneni kuulosti omissa korvissani karhealta. Tuntui kestävän ikuisuus, ennen kuin Jinna vastasi.
- Mä luulen, että se oli ihastunut siihen ajatukseen, että joku oli ihastunut siihen, hän sanoi, muotoillen lauseensa hitaasti ja harkiten. – Mutta mitään ei ikinä tapahtunut, ja se pääsi siitä yli, sen mä tiedän. Sulla ei ole huolen häivää.
- Okei, sanoin, en tiedä miten pitkän ajan kuluttua. Ajatus siitä, että Jessi oli uhrannut ajatuksiakaan kenellekään muulle, tuntui puristavan keuhkoni kasaan. Edes todetakseen, että ei kiitos.

Iltaan mennessä väki oli vähennyt Iljaa lukuun ottamatta olemattomiin. Ville oli muina miehinä tullut hakemaan Jinnan ja Leksan, olinpa saanut hänet ajamaan pienen lenkin takaisin päinkin käymään äidin luona, kun olin muistanut ruveta järjestämään Riston valojen toimitusta meille. Tuntui hiljaiselta. Ihmekö tuo, kun talo oli taas ollut täynnä väkeä koko viikonlopun. Jessi riemuitsi ääneen, kun tytöt oli lopulta saatu nukkumaan, ja istuimme olohuoneessa kolmisin.

- Musta on niin ihanaa kun on seuraa, mutta kyllä tää on melkein vielä parempaa, hän sanoi ja käpertyi kylkeeni sohvalle.
- Ootko ihan varma? kysyin. Jinnan aamulliset puheet olivat pyörineet päässäni koko päivän ja saivat oloni vieläkin tuntumaan ontolta, mutta kun Saara olikin vaihteeksi Juhan sijaan käynyt hakemassa Siirin en ollut voinut mitenkään vahvistaa niitä vahtimalla katseita tai yrittämällä keksiä lauseista piilomerkityksiä. En tietysti hälventääkään.
- No olen, halaa mua, hän naurahti ja mönki vielä vähän lähemmäksi.
- Hyi, te ootte ällöjä, vinkaisi Ilja lattialta.
- Mene pois kattelemasta sitten, ärähdin ja halasin Jessiä kaksin käsin.
- Vitsi! Vitsi! Missä sun huumorintajusi on? Ilja kellahti selälleen kuin antautuva koira.

- Silmät kiinni, eikä tirkistellä, Jessi komensi häntä ja alkoi pussailla minua. Onttous alkoi hiljalleen täyttyä, kun hän kiehnäsi sylissäni.
- Lopeta jo, sanoin lopulta, kun havaitsin, ettei Ilja suinkaan katsonut häveliäästi telkkaria vaan meitä. – Se tirkistelee edelleen.
- Sitten se saa kohta maksaa pääsymaksua, Jessi uhkasi, mutta humpsahti takaisin viereeni. – Tajuutteko te, että mulla on enää kaksi työpäivää?
- Sittenkö sun koulu jo alkaa? Mulla alkaa vasta ensi viikolla, Ilja ihmetteli.
- Niin mullakin, mulla on peräti pari päivää lomaa. Mutta yksi niistä menee Nikin kanssa klinikalla. Ja sitten ois miljoona hommaa tehtävänä kun on kerrankin vapaata. Jessi hiljeni kai miettimään niitä.

Iljallakin oli miljoona asiaa mielessään, sen totesin seuraavana päivänä. Hän oli ajamassa nurmikkoa traktorillamme jo ennen kuin minä ehdin talliin. Jessi oli ottanut tytöt kyytiinsä viedäkseen ne hoitoon töihin mennessään. Olimme päätelleet, että hauskempaa niillä olisi siellä kuin kotona, missä oli yhtäkkiä mummin ja Leksan ja Siirin sijaan huvittamassa vain tylsä minä ja Ilja. Vaito katseli hänen pörräystään tyynenä tarhastaan, mutta muut hevoset näyttivät vähän huolestuneilta.
- Pitäiskö kenttä aurata tai jotain muuta? Ilja huusi innokkaana. Pudistin päätäni. Ehkä jättäisimme sen homman lumentuloon asti.

- Luuletko sä, että Jessi opettaisi mua ratsastamaan? hän kysyi sitten auttaessaan minua kantamaan ruokaämpäreitä laitumille.
- Kysy siltä. Tai kysy niiltä Vaiton tytöiltä, siinä on ainakin pomminvarma hevonen ehdotin, ja samassa silmääni pisti pieni tyttöihminen Nikin ja Mustin aidan takana. Hänellä oli reppu selässään ja hän seisoi kiltisti aidan takana tällä kertaa, joten vilkutin vain hänelle. Naapurin Aada oli kai lähtenyt kouluun kiertotietä. Hän säpsähti nähdessään Iljan ja minut, mutta rohkaistui sitten vilkuttamaan takaisin ennen kuin kääntyi menemään pois.

- Onko toi teidän siirikakkonen? Ilja kysyi.
- Enpä usko, vaikuttaa aika ujolta siihen hommaan.
- Jaa. Mutta me ruvetaan nyt hommiin!
- Ruvetaanko?
- Joo, aletaan rakentaa kentälle niitä lampputelineitä. Ja sen jälkeen rakennetaan seuraavaan tarhaan se katos.
- Vai niin me tehdään, mutisin, mutta niin me tosiaan teimme. Pari tuntia myöhemmin pidin tauon ratsastaakseni Mustilla ja sillä aikaa Ilja jatkoi nakuttelua omin päin. Olin ensin aikonut käskeä hänet tekemään jotain vähemmän äänekästä tai ainakin kauempana kentästä, mutta sitten ajattelin, että ei kai hevosta tarvinnut pumpulissa pitää. Jos se päättäisi saada potkuhepulin vasaranpaukkeesta harkitsisin uudestaan mutta ellei niin mikäs sen mukavampaa.

Eikä se saanut. Ilja taisi kuulua sen mielestä arkeen siinä missä Marukin, keksi hän sitten mitä outoa tahansa. Ori teki ihan mitä halusin ja lopetin taas kerran hyvin nopeasti. Syvissä mietteissä lähdin sitten kävelemään ympäri laitumien lopuksi. En uskaltanut ihan luottaa omaan tuntumaani, kun se tuntui minusta niin hyvältä, että mieleni teki kauheasti kokeilla sillä yksi vaativa rata. Mutta hitostako minä saisin jonkun puolueettomasti sitä katsomaan? Jessin mielestä se oli täydellinen joka tapauksessa, ja Hanna tuskin viitsisi ajaa tänne asti vain katsomaan sitä, saati että minä viitsisin kuskata sitä Hankoon asti näytille. Ja olisiko Hannakaan tyystin puolueeton, kun hänellä oli omia samanikäisiä? Sitten muistin Wotin ja miten hän hinkusi sille jälkeläisnäyttöjä ja ajattelin, että todennäköisesti hän olisi kuitenkin luotettavin.

- Pidä ruokatunti, ehdotin Iljalle, kun ratsastin takaisin pihaan.
- Eli tee sulle ruokaa, hän virnisti.
- Jääkaappi on täynnä kaiken maailman jämiä, äitihän oli täällä viikon. Ei sun tarvitse kuin lämmittää mitä haluat.
Ilja lähti sisään päin Maru jaloissaan ja minä jätin Mustin karsinaansa siksi aikaa kun soitin Hannalle. Jostain syystä en ollut halunnut, että hän tupsahtaisi kesken puhelun kuuntelemaan. Jos nyt saisin Hannan kiinni.

Hän vastasi kuitenkin heti, naureskellen.
- Soititko sä saarnataksesi mulle? hän kysyi.
- En, sanoin totuudenmukaisesti. En ollut koko aamuna muistanut Villeä, enkä tiedä olisiko minulla pitänyt olla siitä huono omatunto. Tuskinpa vain, eihän se minulle kuulunut. – Miksi mä sulle saarnaisin, ei sun seksielämäsi mulle kuulu.
- Ei niin. Mitäs sitten?
- Oletko sä koskaan kokeillut viisivuotiaalla vaativaa?
- Olen, kerran, ja siitä ei ole paljon kerrottavaa jälkipolville. Semmonenko sua nyt polttelisi?
- Musta Musti on hyvä, tarpeeksi hyvä. Mä en vaan tiedä, kuvittelenko mä omiani sen viime viikkoisen jälkeen.
- Videoi rata ja lähetä mulle, mä katson, hän ehdotti. – Vai haluaisitko sä että mä tulen käymään?
- No jos sä ehtisit niin voisit samalla antaa vähän vinkkejä, sanoin riemastuneena siitä, että hän oli itse ehdottanut.
- Mä voisin ehtiäkin, en nyt mutta ehkä keskiviikkona tai torstaina.

Se kuulosti paremmalta kuin olin uskaltanut odottaakaan.
- Hienoa, saat nähdä että varsakin on vielä hengissä sitten, sanoin tyytyväisenä. – Mutta keskiviikkona me ollaan Nikin kanssa klinikalla, että jos torstaina?
- Okei. Mä yritän lähteä torstaina heti aamusta, ellei nyt mitään estettä tule.

Keskiviikko oli hässäkkäpäivä. Jostain ihmeen syystä nukuimme liikaa ja sitten tuli hemmetillinen kiire saada lapset puettua ja hoitoon ja Niki autoon, että ehtisimme klinikalle ajoissa.
- Jättäkää lapset tänne mun kanssa, Ilja ehdotti.
- Kyl ne nyt saa mennä tarhaan, ne on jo herätetty ja puettu ja suututettu ja itketetty ja melkein autossa, tokaisi Jessi ja juoksutti Nikin pakuun.
- Hoida sä Marua, sanoin minä ja nostin lastaussillan ylös. En olisi suurin surminkaan jättänyt Dannia ja Alissaa Iljan hoiviin. Hän tuli loistavasti toimeen niiden kanssa, kyllä, mutta minusta tuntui enemmän kuin todennäköiseltä, että jossain vaiheessa päivää hän unohtaisi olevansa lapsenvahti ja tytöt pääsisivät seikkailemaan tielle, eksymään pajupusikkoon tai vaikka putoamaan ojaan.

- Nyt kun saisi hermosavut, huokaisi Jessi, kun lapset oli jätetty päiväkotiin ja olimme taas liikkeellä. Hän valui penkillä ja näytti siltä kuin olisi jo juossut maratonin, tai ainakin cooperin testin.
- Täällä ei oo mitään tuskatupakoita, sanoin ja kurkkasin aurinkolipan taakse. Paitsi että oli siellä.
- En mä autossa ala polttaa. Mutta voi hitto, että mä inhoan tämmöstä kiirettä! Ja myöhästymistä!
- Ei me myöhästytä, sanoin vilkaisten kojelaudan kelloa. – Sä ehdit polttaa perillä, jos haluat.

Ehdimme kymmenen minuuttia ennen sovittua aikaa pihalle ja Jessi vilkuili hetken aikaa aurinkolippaa, ennen kuin huokaisi ja nappasi askin.
- Nää alkaa olla niin vanhoja, että rapisee pölyksi kohta, hän sanoi puolustellen.
- Kunhan ei pilveksi, naurahdin. – Haluatko sä että mä käyn ilmottautumassa?
- Käy vaan, jos me vaikka jollain ihmeen kaupalla päästäiskin heti sisään. Jessi nojautui puskuriin ja sytytti tupakan. Minä en oikein tiennyt, mitä hän sai irti polttamisesta, mutta se tuntui olevan jonkinlainen reaktio stressiin tai pahaan mieleen. Rituaali. Pitäköön hän sen minun puolestani, kun kerran tuntui sitä kaipaavan.

Niki kutsuttiin sisään heti, kun olimme saaneet sen ulos autosta. Minua ei oikeastaan sen enempää olisi tarvittukaan, mutta tietystihän olin lähtenyt mukaan, kun kerran olin lomalla. Nojailin sitten sisällä seinään Jessin pidellessä hevosta ja jutellessa lääkärin kanssa.
- Se näyttäisi olevan jo ihan kunnossa, kuulin hänen sanovan toiveikkaana.
- Kohta sen näkee, lausahti eläinlääkäri ja he siirtyivät pois pitkältä käytävältä. Aioin mennä mukana, mutta Jessi huiskaisi kädellään siihen malliin, ettei minua tarvittu, joten istuin sohvalle katselemaan muita hoidettavaksi tulleita hevosia. Iso puoliverinen juoksi edes takaisin käytävää ontuen selvästi toista etustaan ja ehkä puolitoistametrinen kimo näytti olevan hyvin lähellä paniikkikohtausta.

En tiennyt kauanko Nikin hoidossa ja ultraamisessa menisi, mutta mieleeni juolahti, että pihapiirissä pitäisi olla hevostarvikeliike ja päätin mennä pikaisesti vilkaisemaan löytyisikö sieltä ehkä Kiiralle sopivia suitsia. Silmiini koski katsella niitä palasista koottuja, jotka kyllä olivat sopivat, mutta eivät ihan esiintymiskelpoiset.

Löysin paitsi suitset, paljon muutakin tarpeellista ja kävin piilottamassa täyden muovikassin autoon, ennen kuin palasin klinikalle. Niki oli edelleen toimenpidehuoneessa, mutta yllätyksekseni käytävällä seisoi nyt poni, joka ei voinut olla kukaan muu kuin pikku Wicca. Minun piti käydä varmistamassa sitä pitelevältä naiselta, oliko se sama poni, joka oli meillä asunut.
- On tää Wicca, nainen vahvisti ja kun nostin pikku tamman otsatukkaa, olin jo itsekin varma, kun näin tähden.
- Mikä sillä on hätänä? utelin.
- Repi itsensä kun karkasi tarhasta, nainen sanoi ja käänsi ponia niin, että näin sidotut jalat ja naarmut kyljissä.
- Se on aina ollut aika riiviö, totesin, ja sitten minun piti jo kertoa, mistä minä sen tiesin. Nainen osoittautui sen ratsastuskoulun omistajaksi, mihin Oona oli ponin myynyt. - Kai noi olisi voinut kotonakin hoitaa? kysyin sivellen naarmuja kyljessä.
- Noi, juu, mutta mä pelkään että takajalkaan tuli muutakin kuin naarmu. Se ontuu aika pahasti.

Siinä vaiheessa Jessi ja Niki palasivat ja Jessin naamasta näki, että uutiset olivat hyviä.
- Mä käyn vaan maksamassa jos sä pidät Nikiä… ei mutta onko toi meidän pikku poni? Hän huomasi Wiccan välittömästi ja minusta näytti, että niin Nikikin. Wicca ainakin tunsi sen, se otti varovaisen askeleen ja sitten hevoset koskettivat toisiaan turvillaan, hengittivät hetken, ja siten Wicca vinkaisi ilkikurisesti.
- Pikku nuppu! Jessi riemuitsi ja antoi Nikin narun minulle saadakseen rapsutettua Wiccaa kunnolla.
- Mä vien tän autoon, sanoin kuuroille korville ja vein Nikin ulos. Menisi kuitenkin varttitunnin verran, ennen kuin vakuutusyhtiö ilmoittaisi paljonko se suostuisi maksamaan koko laskusta ja oli turha pitää Nikiä seisomassa ruuhkaisella käytävällä. Se olisi itsekin onnellisempi heinäverkkonsa ääressä. Tosin Wicca sitten hirnui kimeästi peräämme kun menimme ulos, ehkä se olisi kaivannut seuraa odottaessaan.

Jessi tuli perässä paljon nopeammin kuin olin olettanut, mutta se johtuikin sitten siitä, että Wiccan haavoja oli tultu katsomaan.
- Mitä jos sillä on jänne poikki tai jotain, eihän ne sitten voi pitää sitä ratsastuskoulussa, hän murehti.
- No eihän se meillekään voi tulla.
- No niin, ei, mutta… ajatteles jos ruvettaisiin kasvattamaan ponejakin! Jessi vilkaisi minua riemastuneen näköisenä, hänen silmänsä oikein loistivat vihreyttään.
- Ei tänä vuonna, kulta rakas, ja jos ruvettaisiinkin niin ei rammalla risteytyksellä, sanoin ja nappasin häntä leuasta ennen kuin hän ehti sanoa enempää. – Mitä Nikistä sanottiin?

Hänen ilmeensä levisi, mikäli mahdollista, vielä autuaammaksi.
- Se näyttää parantuneelta. Nyt vaan hiljalleen treenaamaan. Me voidaan vielä tänä vuonna päästä radoille.
 

Lähettäjä: Pingo 
Päivämäärä:   28.7.09 16:03:30

Iltapäivälukemista?

Tää on nyt yhden yön jopa nukkunut (vaikkakin sitä varten piti hakea lääkettä). Kukapa olis uskonut että näin vaikeaksi voi mennä..

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   28.7.09 16:33:13

19.

Kaikki aurinkoisuus oli kadonnut siihen mennessä, kun pääsimme kotiin. Olin tullut vasta maininneeksi, että Hanna oli tulossa seuraavana aamuna käymään.
- Mä en halua nähdä sitä, Jessi tokaisi ja risti kätensä kilveksi eteensä.
- Se on hei meidän yhtiökumppani.
- Ei se mitään, mä en silti halua nähdä sitä nyt. Ville oli sen luona lemmenlomalla viikonloppuna. Miten se kehtaa?
- Ville vai?
- Molemmat! Mä lähden Jinnan luo yöksi ja huomiseksi, jos se narttu tulee tänne.
- Ai niinkö? kysyin ja tunsin miten pikkuriikkinen solmu mustaa suuttumusta alkoi kääriytyä jossain sisälläni.
- No niin. Niin just.

Ajattelin ensin, että hän vain uhkaili, mutta kun Maru oli tervehtinyt sekä meidät että Nikin perinpohjaisesti ja hevonen taas Mustin seurassa ulkona, Jessi paineli sisälle harppoen metrin askelin. Siivosin auton ja ajoin sen paikoilleen, ja kun pääsin sisään löysin vaimoni siisteissä kaupunkivaatteissa juomassa kahva Iljan kanssa. Keittiön kynnyksellä oli täyden näköinen kassi.
- Meinaatko sä oikeesti häippästä? kysyin vihaisena ja epäuskoisena.
- Meinaan! hän kivahti, mutta sitten hänen ilmeensä kyllä lientyi ja hän nousi keittiön pöydän äärestä. – Älä nyt riehu.

- Älä nyt lepy, sä olet niin ihana vihaisena, Ilja rukoili ja mulkaisin häntä.
- Sanakin vielä niin säkin saat häippästä!
Taisin melkein karjaista. Jessi alkoi kuitenkin nauraa ja halasi minua.
- No älä nyt. Mä en kerennyt aamulla sanoa, että meinasin muutenkin mennä käymään Jinnan luona. Kaikki se hässäkkä kun nukuttiin liikaa. Hän katsoa tapitti minua ylöspäin.
- Meinasit lähteä suurkaupunkiin hurvittelemaan, vai meinasitko ottaa lapset mukaan? kysyin vähän jäykästi, mutta hänen rutistuksensa kyllä alkoi sulattaa minua.
- Meinasin mennä pitämään sille seuraa. Ja voin mä ottaa lapset mukaan, ellei sua huvita hoitaa niitä, hän sanoi, mutta hän katsoi minua edelleen suoraan syvälle silmiin.
- Mitä siellä sitten on oikein meneillään? kysyin vastahakoisesti.
- Mitäs luulisit? Mun rakkain ystäväni tarvitsee olkapäätä. Ville alkaa etsiä uutta kämppää itselleen, Jessi selitti ja rutisti vähän lujempaa.

En minä voinut vastustaa häntä. Painoin suukon otsalle, otsatukan rajaan.
- Kai sun pitää mennä.
- Niin mun pitääkin, hän sanoi katsoen minua vakavana. – Mä luulen, että Jinna vie Leksan äidilleen, että me saadaan rauhassa jutella.
- No mutta joko Ville muka muutti pois? Vai aiotteko te hiillostaa kahden kesken mies parkaa siellä? kysyin.
- Se jää nähtäväksi, en mä tiedä vielä. Pitäisiköhän mun ottaa grillihaarukka mukaan? Jessi naurahti epäluonteenomaisen häijysti ja irrottautui sitten. – Mihin aikaan se bättrefolknaikkonen tulee tänne?
- Varmaan aamupäivällä, sanoin.
- Soita mulle kun se lähtee, että tiedän koska tulla takaisin.

Jessi otti kassinsa ja minä menin hänen perässään ulos. Tarvitsisin turvaistuimet mersusta, jos kerran jäisin yksinhuoltajaisäksi.
- Mitä mä teen sun hevosillasi? kysyin nöyrästi.
- Ei sun tarvitse tehdä niillä mitään, ellet halua, Jessi naurahti ja meinasi hypätä autoon mutta kääntyi vielä takaisin.
- Mä rakastan sua, sä olet maailman paras, hän sanoi painaen kätensä poskilleni. En voinut tehdä mitään turvaistuin kummassakin kainalossani, mutta puhumaan sentään pystyin.
- Sano Jinnalle terveisiä, sano että hyvä kun se teki ratkaisun, sanoin.

Ilja oli huomaamattamme tullut ulos myös ja seisahtui viereeni. Minua alkoi melko lailla huvittaa. Miltähän mahdoimme näyttää siinä pihalla, rinnatusten tuijottamassa Jessin auton perään. Kuin kaksi surkeaa peräkammarin poikaa.
- Emäntä lähti Ameriikkaan, mutisi Ilja. Hänen ajatuksensa menivät selvästi vähän samoja latuja.

Lukumme kaksinkertaistui illalla. Ville ajoi Leksan kanssa meille ja kysyi saisivatko he jäädä yöksi.
- Kuinkas muuten, huokaisin. Mieleeni tuli, että olisiko kenties jonkin muun lehden kuin Hevosurheilun toimittaja kiinnostunut tästä? Kolme ukonkörilästä vahtimassa lapsia ja hoitamassa hevosia? En kumminkaan viitsinyt miettiä sitä ääneen. Se oli juuri sellainen ajatus, että Ilja saattaisi tarttua siitä kiinni ja kaivaa jostain esiin jonkun toimittajan.

Ville ei sanonut vielä tietävänsä mihin lähtisi.
- Ei kai Helsingistä ole mahdoton saada asuntoa.
- Et meinaa Hannalle muuttaa? Ilja kysyi.
- Kukas sitten poikaa vahtisi kun Jinnalla on iltavuoro, Ville tokaisi ja minusta oli helpottavaa kuulla, että Leksa oli sentään ykkössijalla hänen mielessään.

Illalla Danni alkoi itkeä tuhertaa, vaikka oli koko illan peuhannut Leksan kanssa iloisena kuin peipponen.
- Mä haluun äidin! hän tuhersi lopulta. Jessi ei ollut ollut ikuisuuksiin yötä poissa kotoa, ajatus oli kai omituinen, ellei suorastaan pelottava.
- Enkö mä muka kelpaa? kysyin ja kutitin varovasti kainalon alta. Danni jäykisti käsivartensa ja tirskahti. Halasimme varovasti.
- Miksei äiti tuu?
- Se meni hoitamaan Jinnaa, selitin. Dannin suussa olivat nimitykset välillä sekaisin. Alissa kutsui meitä suvereenisti etunimiltä, ja niin useimmiten Dannikin, mutta nyt taisi olla vakavampi paikka, kun hän puhui äidistä.

- Onko Jinna kipeä? Danni kysyi kulmakarvat miettiväisesti rypyssä.
- Mä luulen, että se on vähän surullinen, sanoin.
- Ai jaa. Danni mietti vähän aikaa, ja huokaisi sitten, kääntyen kyljelleen. Se oli kai ollut tarpeeksi hyvä syy, tai sitten hänen tarkkaavaisuutensa siirtyi Leksaan, joka myös tuli nukkumaan patjalle Alissan sängyn viereen.
- Saatko sä nyt nukuttua? kysyin. – Alissa nukkuu melkeen jo.
- Saan mä, Danni sanoi ja katsoi unisena, miten Ville veti peittoa poikansa päälle. Silittelin vähän aikaa punertavia kiharoita kun en malttanut lähteä poiskaan. Rakas lapseni. Parasta mitä maailmassa oli.

Rohnotimme vähän aikaa sohvalla, Ilja, Ville ja minä, Maru jaloissamme, sitten kävin tarkistamassa hevoset ja menin nukkumaan jättäen muut katsomaan elokuvaa. En ollut seurallisella päällä, ja kuulin ennen nukahtamistani, että muutkin alkoivat vetäytyä kuka mihinkin koloon. Ilja oli hövelisti tarjonnut Villelle laverihuoneen, ettei vieraan tarvitsisi nukkua nurkissa, tosin epäilin, että hän itse vietti nykyään yönsä sohvalla Marun kanssa TV:tä katsellen.

Luin pari tuntia ennen kuin nukahdin, vain herätäkseni helvetilliseen rähinään. Maru piti kuistin oven takana sellaista meteliä, että olisi voinut kuvitella kommandojoukon piirittävän meitä. Olin jo puoliksi eteisessä, ennen kuin sain silmäni auki, ainoana ajatuksena, että se herättäisi lapset.
- Hiljaa, Maru, komensin ja se vilkaisi minua sekunnin puolikkaan verran, siirtäen sitten taas katseensa oveen, sitten se nousi takajaloilleen pienen pihalle antavan ikkunan alareunaa vasten. Se urahti varoittavasti, mutta ei enää haukkunut keuhkojensa täydeltä ja menin katsomaan mitä se oikein oli näkevinään.

- Mikä hulabaloo täällä on? Ilja tuli kysymään, yhtä uneliaan näköisenä kuin mitä tunsin itsekin olevani. Villekin raotti oveaan, mutta luojan kiitos lastenhuoneesta ei kuulunut mitään, vaikken voinut ymmärtää, miten ne muka voisivat vielä nukkua.
- En mä vaan tiedä, sanoin, vaikka näin oikein hyvin, että pihaan oli ajanut auto. Ei Jessi, ja mersun ääntä Maru ei olisikaan haukkunut. Se näytti maasturilta ja niskahiukseni tuntuivat nousemaan pystyyn kun mieleeni tuli heti se viimetalvinen ryöstö. Rapsutin Marua ja kehuin sitä, se oli toiminut juuri niin kuin sen oli ollut tarkoituskin.
- Tota, sanoi Ville vaimeasti ja läpsytteli paljain jaloin ulko-oven luo myös. – Mä en ajatellut…

Minun ei tarvinnut kysyä enempää, ja niskaanikin lakkasi kihelmöimästä. Auto oli pysähtynyt portaiden viereen, kuin olisi ihan laillisella asialla vaikka kello oli melkein neljä, ja kuulin oven läimähtävän. Oli pilkkopimeää nyt, kun auton ajovalot olivat sammuneet, mutta olin jo arvannut. Avasin kuistin oven ja haparoin sinne valot, jottei Hanna kompastuisi tai löisi sievää nenäänsä mihinkään. Maru alkoi taas äännellä, mutta enää se ei haukkunut, murisi vain uhkaavasti.
- Mä en tajunnut, että toi koira nostaisi tommosen metelin, Ville sanoi nolona.
- Se on vahtikoira, niin sen pitääkin, jos joku yrittää hiipiä meille keskellä yötä salaa, sanoin kuivasti ja avasin ulko-oven, pitäen toista kättäni rauhoittavasti koiran niskalla.

Hanna näytti yllättyneeltä ja ehkä hiukan nololta hänkin, kun avasin oven. Hän sipaisi vaaleat hiuksensa pois poskelta, ne roikkuivat kerrankin vapaina, sitten hän hymyili ja tuijotti minua uhmaavasti silmiin.
- Mä luulin että sä tulisit vasta aamupäivällä, totesin.
- Meillä on treffit aamupäivällä, totta, hän lausahti. – Saanko mä silti tulla sisään?
Nostin käteni ilmaan ja annoin Marun tullata hänen tuoksunsa, alkaen varpaista ja päätyen melkein vyötärölle. Siitä oli tullut iso koira. Hanna seisoi kärsivällisesti kynnyksellä, kunnes Maru heilautti häntäänsä; se muisti hänet.
- Mä oletan, että Kaitsu on edelleen Bermudalla tai Havaijilla, sanoin hampaideni välistä. Olin raivoissani. Miten he kehtasivat tehdä minun talostani salaisen lemmenpesän? Selkäni takana vieläpä.
- On, Hanna hymyili ja astui sisään. Ville nojaili sisemmän oven pieleen bokserissaan ja näytti edelleen erittäin nololta.
- Sori, hän sanoi minulle. En viitsinyt vastata, kun en keksinyt mitään, mikä ei olisi ollut vihaista tai loukkaavaa. Ilja oli livahtanut pois näkyvistä nähdessään, kuka tuli sisään ja palasi nyt pukeutuneena vähän säällisemmin.

- Sä et kai tullut mua tapaamaan yllättäen, hän sanoi Hannalle toiveikkaana.
- Ei, en tullut, Hanna pahoitteli ja meni taputtamaan Villeä poskelle. – Mä en onnistunut hiipimään ihan hiljaa, muru.
- Mä unohdin vahtikoiran, Ville sanoi anteeksipyytävästi ja kietoi kätensä Hannan vyötärölle.
- Menkää pois, minä sanoin inhoten. – Ja naikaa jumalauta hiljaa, ettette herätä lapsia. Sitten sammutin valot ja painuin takaisin omaan sänkyyni.

Herättyäni en enää ollut niin kiukkuinen. Kai se oli palanut loppuun, kun olin kihisten pyöriskellyt ties miten kauan sängyssä ja koko talo oli tuntunut natisevan ja kuiskailevan ympärillä. Pari tuntia unta aamuvarhaisella oli sitten tehnyt hyvää. Vielä paremmalta tuntui, kun ovi aukeni varovaisesti ja Danni kipitti sänkyyni.
- Isi! hän kiljaisi, kun näki minun olevan hereillä. Ehkä olinkin herännyt siihen, että naapurihuoneesta kuului ääniä.

Alissa ja Leksa tulivat tietenkin perässä ja alkoivat hyppiä Jessin puolella sänkyä, mutta Danni antoi minulle ensin aamusuukkoja. Ne olivat olleet perinne jo siitä lähtien kun se oli ollut pahainen vauvanrääpäle. Suloinen, suloinen tyttäreni.
- Joko äiti tulee? Danni kysyi vähän huolestuneena.
- Ei ihan vielä. Ehkä sitten kun ollaan syöty päiväruoka, sanoin ja siihen Danni tyytyi. Komensin toisia lopettamaan loikkimisen ja hätistin Marun alas sängystä, se oli tietenkin seurannut lapsia.
- Mä haluan ratsastamaan, Alissa keksi.
- Ethän sä voi mennä ratsastamaan yöpaidassa! sanoin teeskennellen kauhistunutta ja kaikki kolme alkoivat nauraa kuin ajatus yöpuvussa ratsastamisesta olisi ollut hauskinta mitä oli ikinä ehdotettu.
- Mä haluan syömään, sanoi Leksa lopulta ja tytöt päättivät seurata häntä.

Minä en uskonut, että muita olisi vielä hereillä, mutta varmuuden vuoksi kiskoin jalkaani lähimmät housut, ratsastushousut, ennen kuin lähdin itsekin keittiöön miettien, mitä lapsille syöttäisi. Tuskin ne puuroa jaksaisivat odottaa, jos nälkä oli nyt. Keittiössä oli kuitenkin jo täysi meno päällä. Paahtoleipä ja kahvi tuoksui ja Ilja paistoi munia. Leksa oli kiivennyt isänsä syliin ja tuijotti yrmeän näköisenä Hannaa, joka oli kuin kotonaan, tukka sekaisin ja pukeutuneena T-paitaan ja farkkuihin. Danni ja Alissa olivat kiivenneet omille paikoilleen ja vaativat yhteen ääneen Iljalta ruokaa.
- Huomenta, mutisin. En edelleenkään ollut ihan sujut sen asian kanssa, että Ville oli yrittänyt salakuljettaa Hannan minun kotiini yön pimeydessä.

- Älä murjota enää, Vesku kiltti, Hanna sanoi suloisesti. Hän kiepsahti ylös tuoliltaan – Jessin paikalta – ja aikoi selvästi tulla halaamaan ja lepyttelemään minua.
- Anna olla, sanoin, ja tarrasin häntä käsivarsista. Hetken hän näytti loukkaantuneelta, mutta nopea vilkaisuni tyttöihin sai hänet ymmärtämään.
- Mä en enää ikinä tee niin, hän lupasi.
- Miten? Käy vieraissa?
- Ota tää loppu kahvi, mä laitan lisää, hän sanoi, kaatoi mukillisen ja tönäisi minut vapaan tuolin suuntaan.

- Mä voin mennä tekemään aamutallin, Ville lupasi. Hän kärsi selvästi huonosta omatunnosta.
- Ei oo mitään aamutallia, sanoin ja kahvi maistui ihanalta. Voitelin pari paahtoleipää ja jaoin ne lapsille pahimpaan hätään.
- No mutta kai ne ruokaa saa.
- Älä turhaan likaa käsiäsi. Mä käynkin heittämässä niille vähän heinää nyt, sanoin. – Ruokkikaa te seuraava sukupolvi.

Oli viileä, harmaahko aamu ja heräsin täysin matkalla tallille. Jos viilenisi tähän tahtiin saisimme kohta ruveta ottamaan hevoset yöksi sisään ja maistaa, miltä todella tuntui olla hevosalan yrittäjä. Epäreilua, toisina vuosina laidunkautta saattoi hyvin jatkaa lokakuulle ja nyt oli vielä elokuu.
Niki hirnui minulle kutsuvasti, kuin hoputtaen. Sen maha oli pohjaton. Sen takia laitumella olivatkin enää tammat. Kaikki kolme olivat tallella siellä, ne maleksivat maistellen kasteisia ruohonkorsia, eikä niitä juuri liikuttanut heinäkärryjen kitinä. Vein silti niillekin pari kasaa kuivaa heinää. Laidunruohossa ei tähän aikaan vuodesta enää ollut paljon syömistä. Mustin otin sisään syömään ja annoin sille saman tien kauransa, jotta se ehtisi sulatella ne, ennen kuin alkaisin näyttää Hannalle, miksi se mielestäni oli valmis vaativaan beehen.

Aamiainen oli poissa ollessani yltynyt täysiksi pidoiksi. llja oli kai todennut munien loppuvan kesken ja tehnyt viimeisistä lettutaikinan. Niitä hän ainakin nyt paistoi, ja aika taitavasti. Alissan naama oli kaulaa myöten hillossa ja Maru, joka oli ollut mukanani pihalla, säntäsi putsaamaan häntä taitavalla kielellään, ennen kuin ehdin estää.
- Pois siitä, sanoin uhkaavasti ja koira totteli, hiipien omalle kupilleen. Joku oli täyttänyt senkin, Ilja varmaankin. Hän oli kyllä aika hyvä kotiapulainen, se oli pakko myöntää.

Meni toista tuntia ennen kuin olimme syöneet ja sitten saaneet ipanat pestyä ja puettua, ja siihen mennessä en jaksanut enää vihoitella Hannalle ja Villelle. Hanna oli vetänyt hurmaavimman nahkansa päälleen ja Ville huolehti korkeimman omakätisesti kaikkien lasten naaman- ja hampaiden pesusta.
- Mennäänkö nyt katsomaan sitä sun hevostasi, Hanna ehdotti lopulta.
- Mun puolesta, sanoin.

Lähettäjä: miiuska 
Päivämäärä:   28.7.09 20:18:04

Lissäää!

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   28.7.09 20:26:43

20.

Piruuttani pistin Villen hakemaan Kiiran laitumelta ja taluttamaan lapsia sen leveässä selässä sillä aikaa kun hoitelin itse Mustin. Ville totteli lammasmaisesti ja lopetti vasta, kun olin kävellyt Mustin kanssa hyvät alkukäynnit laitumillamme. Hänen tahrattoman valkeat lenkkarinsa olivatkin sitten sen näköiset, että hän oli kävellyt kostealla kentällä ja minua nauratti, kun hän katseli niitä murheellisena.

- Tuntuuko se hyvältä? Hanna kysyi, kun ratsastin lopulta kentälle. Hän oli lakannut olemasta lemmenlomalle karannut naisihminen, hänen äänensä oli valmentajan ääni.
- Tuntuu, hyvältä ja normaalilta, sanoin.
- Hyvä, etpähän sitten voi sanoa, että sillä oli huono päivä jos se ei tee mitään vaativan juttuja, hän sanoi uhkaavasti. Sitäpä en ollut ajatellut, mutta ei sillä toisaalta ollut merkitystä. Ei minulla ollut tapana selitellä, ja nyt se tuntui hyvältä.
- Mä nyt lämmittelen vähän, ehkä mä muutan mieleni.

Mutta en muuttanut. Mustilla oli jokin merkillinen miellyttämisenhalun kausi. Se liikkui kuin unelma, ja kohta siirryin ratsastamaan rataa, joka olisi ohjelmassa kilpailuissa, joita olin katsellut. Unohdin sen parissa kohtaa itse, mutta Hanna oli päässyt juonesta kiinni ja neuvoi. Hän kai osasi kaikki maailman kouluradat unissaankin. Kun lopetin, ratsastin hänen luokseen hiukan hengästyneenä, Musti sen sijaan ei ollut millänsäkään.
- Sen takurit oli ihan perseestä, ne hajos käsiin, Hanna sanoi ensimmäiseksi.
- Ai, sanoin ja mielialani alkoi laskea. Minusta ne olivat sentään menneet kelvollisesti, joskin oikealle kääntyminen oli kerran mennyt rehelliseksi napakäännökseksi. – Mitäs niille pitäisi tehdä?
- Jos sä haluat mennä kokeilemaan ton radan lähiviikkoina niin älä tee mitään, älä vaan rupea hinkkaamaan niitä väsyksiin asti.

Yllätyin vähän, se oli kieltämättä ollut ensimmäinen ajatukseni. Takaosakäännöstä toisen perään, siksakkina yli kentän ja takaisin, päivittäin.
- Okei, sanoin hitaasti.
- Joo, unohda ne. Kokeile joskus parin päivän päästä, eihän ne ennen oo tuottanu vaikeuksia. Sen kokoamiset ja lisäykset on ihan ihmeen hyviä, se tulee isäänsä. Saatte niillä kompensoitua vaikka mitä. Ja sitten mä voin melkeen lyödä vetoa, että laukanvaihtoja et saa osumaan oikeaan kohtaan kuin onnella. Mutta joo, kyllä sä mun mielestä voit mennä kokeilemaan, mä ihmettelisin ellette saisi hyväksyttyä tulosta.

Teki mieli kiljaista mutta tyydyin taputtamaan Mustia kaksin käsin, kummallekin puolen kaulaa.
- Ja ellette saa niin se on joka tapauksessa liian nuori vaativiin, sanoi Ville, joka oli mitä pikimmiten palannut tallista katsomaan ratsastustamme. Hän kuulosti vähän happamelta ja yritti kiertää kätensä Hannan ympärille, mutta Leksa tarrasi hänen käsivarteensa ja samalla Hanna siirtyi kuin sattumalta puoli askelta kauemmaksi.
- No en mä kyllä iällä ala selitellä, jos kerran ehdoin tahdoin tuuppaan sen semmoiseen luokkaan, tuhahdin. – Jos ei saada hyväksyttyä niin sillä on vaan hölmö omistaja.
Hanna alkoi nauraa sille ja kysyi kuin hetken mielijohteesta, saisiko hän kokeilla.
- Tämän kerran, lupasin ja hyppäsin satulasta ennen kuin hän ehtisi muuttaa mielensä. – Satulahuoneessa on Jessin kypärä, tai useampikin.

Ville kipaisi hakemaan yhden ja sitten Hanna nousi Mustin satulaan farkkuineen ja tennareineen. Arvasin, mitä hänellä oli mielessä ja arvasin oikein. Hän ratsasti vähän aikaa kahdeksikkoa tehden laukanvaihdon täsmälleen keskellä joka ainoan kerran ja sitten muutaman ellei nyt ihan täydellisen niin ainakin kelvollisen takaosakäännöksen.
- Sun vaan piti päästä näyttämään, että vika oli satulan päällä, totesin, mutta se ei paljon himmentänyt hymyäni. Paljon pahempi juttu olisi ollut, jos hevonen ei vaan olisi pystynyt tai suostunut.
- Ihan vaan tarkistin, Hanna hymähti. – Taluttele hei Ville sä tää loppuun, mä haluan että Vesku näyttää mulle meidän tamman ja varsan, ja sitten mulle alkaakin jo tulla kiire.

Ville ei vastustellut edelleenkään vaan otti Mustin ohjat. Tarjosin hänelle kypärääni, jotta hän voisi kävellä selästä käsin, mutta hän kieltäytyi.
- Mä voin taluttaakin, hän sanoi ja vilkaisi kenkiään enää vain ohimennen.
- Sä olet ihan hemmetin häijy, sanoin Hannalle melkein ihmetellen, kun lähdimme kävelemään tammalaidunta kohti. Nainen sen kuin virnisti.
- Mä en voi sille mitään. Jos joku haluaa heittäytyä tossun alle niin mun on vaan pakko tallata, hän selitti ja levitti paljonpuhuvasti käsiään.
- Piikkikorolla, mä huomaan, mutisin.

Niin Katrina kuin Helenakin saivat hyväksyvän nyökkäyksen.
- Tamma on kyllä vähän laiha, mutta sen on aina ollut vähän hankala saada lihat takaisin varsomisen jälkeen. Niin mä muistelen papan sanoneen. Vanhako toi varsa nyt olikaan?
- Kolme kuukautta, laskin.
- No just. Sehän saa olla täällä melkein jouluun, Hanna lausahti ja yritti kurkata varsan suuhun.
- Onko sillä muuten oikea nimi jo? muistin kysyä.
- On tietysti. Kunhan mä vaan muistaisin sen. Hän rypisti miettiväisesti otsaansa. – Se oli Grevinna. Lundsätra Grevinna, tietysti. Aiotteko te ottaa kasvattajanimeksi sen mustan ojan?

Nyökkäsin ja tunsin hiukan ahdistavan, mutta lämpimän puristuksen kurkussani. Olimme jo viettäneet muutaman ihanan iltayön miettien Jessin kanssa varsojen nimiä.
- Ensi kesänä meillä on Mustaojan Alviina ja Mustaojan Alpertti, ja viidentoista vuoden päästä täällä menee Mustaojan Meteoriitti ja Mustaojan Malviina ja… selitin.
- Älä nyt tapa mua nauruun! Hanna kikatti. – Ettehän te nyt mitään suokkeja kasvata!
- Ei niin, sanoin ja nauroin itsekin. – Mutta meillä on kuukausikaupalla aikaa miettiä vielä. Tää on niin upeeta!
- Taidat tosiaan viihtyä, Hanna sanoi ja nosti Helenan – tai Grevinnan – jalkaa. Se nosti sen, tietenkin. Sitähän olimme harjoitelleet jo viikkokausia.
- Viihdyn. Tää on unelmien täyttymys, myönsin ja katselin ympärilleni. Vielä vihreitä laitumia, vankkoja tarhoja, hevosia tallia ja taloa. Hannan katse seurasi perässä.
- Sepä mukavaa. Mutta nyt mä lähden kotiin.
- Mä tulen ottamaan Mustin ja lapset, että te rakastavaiset saatte hyvästellä, sanoin. Villeä ja hevosta ei näkynyt, joten oletin koko porukan olevan jo tallissa.
- Noup. Mä häivyn ihan omineni nyt.

Hanna harppoi tosiaan määrätietoisesti tallin ohi, kohden autoaan ja kaivoi samalla avaimia taskustaan.
- Ethän sä voi! sanoin ja harpoin hänen perässään.
- Miten niin en? Hän kiepahti jo sisään maasturiinsa, enkä osannut tulkita hänen ilmettään.
- Sä ajat tänne aamuyöllä sataviiskymmentä kilometriä ja sitten karkaat edes moi sanomatta? kysyin antamatta hänen sulkea ovea.
- Mua naitatti, Hanna sanoi ja katsoi minua silmät suurina ja viattomina. – Se siitä, mä olen sentään rouvasihminen. En kai mä nyt ala tässä mitään rattopoikia pyörittää? Mitä Kaitsukin siihen sanoisi?
- No kerro se nyt hitto vie… mutta ennen kuin ehdin loppuun, hän kiskaisi oven kiinni niin, että juuri ja juuri sain sormeni pelastettua. Ovet naksahtivat lukkoon, auto käynnistyi ja hän ajoi iloisesti vilkuttaen pois.

Istahdin kuistin portaille enkä tiennyt itkeäkö vai nauraa, noin kuvaannollisesti. Todellisuudessa naurahdin kyllä. Hanna oli kyllä ihan omaa luokkaansa. Melkein yhtä omituinen kuin Ilja, ellei omituisempikin. Kyllä Jessillä olisi hauskaa kunhan kuulisi! Muistin, että hän oli pyytänyt soittamaan, kun Hanna olisi häipynyt ja lähdin sisään etsimään puhelintani. Kaipa Ville pärjäisi tallissa lasten ja hevosten kanssa. Minua ei ainakaan yhtään houkutellut mennä kertomaan Hannan karanneen.

Jessi nauroi todellakin, kun hän iltapäivällä sitten palasi, silmänaluset vähän tummina ja valvoneen näköisenä. Kunhan Danni oli malttanut lakata halailemasta ja suukottelemasta häntä, ja sen jälkeen Alissa, koska yleensä jos toinen tytöistä teki jotain halusi toinen tehdä samoin, oli minun vuoroni. Ensin Jessin ilme meni hapankaalimaiseksi, kun kerroin, miten Hanna oli vain ajanut meille aamuyöllä, mutta kun kerroin, miten hän oli aamulla karannut, hän alkoi hymyillä. Kun pääsin siihen, miten Ville oli siltä seisomalta pistänyt Leksan autoon ja lähtenyt ajamaan kotiin, hän heittäytyi sohvalle kikattamaan.

- Voi luoja sitä eukkoa! Se on kyllä ihan loistava!
- Sä et pitänyt siitä yhtään eilen, muistutin, ja istuin hänen viereensä, tunkien häpeilemättä käteni hänen vaatteidensa alle.
- Mä en pitänyt koko tilanteesta, mutta Villeä mä eniten halusin potkia, hän selitti ja kiemurteli kun kutitin. – Rakas Hanna-kulta antoi sille nenälle paremmin kuin mitä me Jinnan kanssa osattiin edes haaveilla!
- Nyt se on rakas Hanna-kulta? kysyin uskomatta korviani.
- Ehdottomasti, ellet sä sitten seuraavaksi kerro, että teillä oli täällä jotkut ryhmäseksiorgiat, Jessi julisti. Sitten Danni palasi näyttämään naarmua, jonka oli juuri saanut portaissa, mutta jatkoimme juttua, kun Jessi oli puhaltanut siihen ja parantanut sen.

- Mitä te sitten Jinnan kanssa suunnittelitte? kysyin. Ei minua oikeastaan kauheasti kiinnostanut heidän juonittelunsa, mutta ellen antaisi hänen puhua papattaa, hän kampeaisi itsensä siitä sohvalta tallille tai laittamaan ruokaa tai jotain muuta. Pidin hänet mieluummin siinä vieressäni vähän aikaa. Minullakin oli ollut ikävä.
- Jinna ei halunnut kehitellä mitään pahoja juonia, Jessi sanoi pettyneenä. – Se on ihan liian kiltti Villelle.
- Miksei se olisi jos ne kerran on molemmat sitä mieltä että on aika lähteä omille teilleen, kaikessa ystävyydessä? kysyin tavoitellen järkevää sävyä.

- Tietysti koska se juoksi heti Hannan helmoihin, eikö se nyt ole itsestään selvää?
- Mä en nyt ehkä pysy ihan perässä, mutta varmaan Ville nyt toivoo, ettei olisi liikahtanutkaan kotoa, arvelin. – Olitteko te kapakassa juhlimassa?
- Ei me mitään juhlittu, mutta mentiin me ulos sitten, kun oltiin juotu kaikki Jinnan viinit, Jessi tunnusti. – Mutta ei sieltä nyt heti löytynyt Jinnalle miestä.
- Teidän pitää ehkä jatkaa harjoituksia.
- No hitto, enhän mä ehdi nyt juosta Jinnan kanssa ulkona kun mun pitää ruveta käymään koulua, että valmistun ensi vuonna. Ja sitten mulla on kaksi hevosta, hän muisti ja alkoi vastusteluistani huolimatta pungertaa ylös sohvasta. Sain huijattua vähän lisäaikaa kertomalla, että Hanna oli antanut luvan lähteä kisoihin.
- Hienoa! Joko sä ilmottauduit?
- Mä teen sen heti kohta, mumisin ja kumarruin suutelemaan häntä.

Seuraavana päivänä ilmestyi se Hevosurheilu, johon toimittaja oli käynyt tekemässä juttua. Ilja aikoi aamulla lähteä hakemaan sitä traktorilla, mutta kielsin, se tulisi postilaatikkoonkin puoleen päivään mennessä. Siinäpä Ilja kai sitten vahtikin etupihalla kunnes postiauto pysähtyi ja juoksi sitten tallille lehteä heilutellen.
- Täällä se on, täällä se on!
Hymähdin teeskennellen kyynistä. En ikimaailmassa kehtaisi näyttää kummallekaan, Jessille tai Iljalle, että olisin mitenkään kiinnostunut omasta nimestäni lehdessä, intoilkoot he.
- Ei siellä välttämättä ole mitään juttua, lausahdin. – Se toimittaja ei vielä tiennyt, miten paljon niille kisoille saadaan palstatilaa.

- Hanna, inahti Ilja, kun he olivat selanneet keskiaukeaman ratsastusosion esiin.
- Hmm… ”mielenkiintoinen uusi yrittäjä kouluratsastuksessa ja hevoskasvatuksessa” luki Jessi. – Se on niputtanut teidät yhteen, Hannan ja sut. Hanna mainostaa, että Lundin hevosia kasvatetaan nykyään mantereellakin.
- Mutta on Mustistakin kuva, sanoi Ilja.
- Ei ne ole Lundin hevosia, ne on meidän hevosia, kimmastuin ja kiskaisin lehden itselleni. Lepyin vähän kun luin. Asia oli muotoiltu vähän paremmin kuin mitä Jessi oli sanonut, Hannaa oli kuvattu kuusivuotiaiden luokan palkintojenjaossa, ja tekstissä hän oli maininnut Mustin Wotin ensimmäisenä jälkeläisenä. Koko juttu oli otsikoitu ”Lundsätra-hevoset valtaamassa Suomen kouluareenat?”

- No ei se niin paha juttu ollut, sanoin oikeastaan aika tyytyväisenä.
- Mä en ole ihan varma, että pidänkö siitä miten me ollaan muka Hannan haarakonttori, Jessi sanoi epäröiden.
- Huarakonttori, tirskahti Ilja, mutta ei se minua häirinnyt.
- Ei mitään väliä, meidän kasvatustoiminta on nyt lehdessä, ja Musti. Parempaa mainosta ei voisi olla, etenkin sen pikku asiavirheen takia.
- Nyt kun se täti, se toimittajatäti, on kerran iskenyt silmänsä suhun, niin tekeeköhän se susta uuden jutun seuraavien kisojen jälkeen?
- Tuskin siellä toimittajia on, naurahdin ja palautin lehden Iljalle.

Kisat olivat sunnuntaina ja Lahdessa asti. Tai eihän se nyt mikään mahdoton matka ollut, mutta sen verran pitkä kuitenkin, että mietimme pitkään millä porukalla lähteä. Oli Siirin pariton viikonloppu, joten hän ei ollut meillä.
- Me lähdetään kaikki, päätti Jessi lopulta. - Ilja saa olla tyttöjen kanssa sen hetken kun mä groomaan sua.

Se oli oikeastaan ainoa vaihtoehto, ellemme sitten halunneet lykätä tyttöjä päiväkotiin, mikä olisi ollut hankalaa kun siellä tiedettiin, ettei meillä ollut viikonlopputöitä. Minä ajoin hevosauton ja Jessi ja muut tulivat mersulla perässä. Maru oli saanut jäädä kotiin. Vaikka viimeisin vieras olikin ollut vain Hanna en ollut unohtanut epämiellyttävää pelästymistäni.

- Jännittääkö sua? Jessi kysyi kun pääsimme perille. Mietin pienen hetken ja puistin päätäni.
- Ei edes sen vertaa kuin siellä Ypäjällä. Ei vähääkään. Kai se johtuu siitä, ettei voi odottaa mitään.
- Olet sä omituinen, Jessi naurahti ja pisti tytöt rattaisiin. – Ilja työntelee teitä vähän aikaa, me laitetaan Musti kuntoon.
- Me huudetaan sitten aidan takaa, ilmoitti Alissa ja asettautui hyvin istumaan.
- Kannustakaa vaan, mutta ei muita kuin isiä. Muiden hevoset voi pelätä, Jessi neuvoi ja nappasi suitset auton sivuovesta.

Musti esitti tavanomaisen ori-saapuu-paikalle –tanssinsa päästyään autosta ulos, mutta minusta tuntui, että kerta kerralta se alkoi suhtautua lungimmin uusiin paikkoihin ja vieraisiin hevosiin.
- Se halkasee mun korvat, Jessi irvisteli.
- Sen on pakko ilmottautua kaikille tammoille, ja muille orille varsinkin.
- Haluatko sä pintelit?
- En, sanoin päättäväisesti. Se oli tyyten kerettiläistä, mutta en viitsinyt pistää Jessiä kyykistelemään ja käärimään niitä ensin verkkaan ja sitten pois, enkä myöskään ollut erityisen kiinnostunut itse tekemään sitä. Ja entäs jos ne jotenkin unohtuisivat jalkaan radalle? Se oli suunnilleen painajaismaisinta mitä voisi tapahtua.
- Laitetaan ne palkintojenjakoon sitten, hän ehdotti.
- Me ei mennä tänään palkintojenjakoon, hymähdin.
- Teitä on hei vaan kahdeksan koko luokassa.
- Sitä vähemmän sijottuu.

Nämä eivät olleet mitkään isot tai erityisen merkittävät kisat, Hanna esimerkiksi ei ollut viitsinyt lähteä ajamaan tänne ollenkaan. Osittain siksi olin nämä valinnutkin, enkä seuraavan viikonlopun isoja kisoja Helsingissä, joissa ratkottiin aluejoukkuemestaruuksia sun muuta. Muut kilpailijat olivat toki vähintään nimeltä tuttuja. Ei vaativien luokkien ratsastajia Etelä-Suomessa ollut niin kauhean monta. Yhtään varsinaisesti tuttua ei kuitenkaan ollut mukana, kukaan ei tullut murjomaan vitsejä tyyliin mitä luulin tekeväni.

Pääsin lähtemään toisena, mikä oli hienoa, sillä yksi tamma verryttelyssä häiritsi Mustia niin, että viisi minuuttia sen tultua kentälle ratsastin sieltä ulos. Ennemmin menisin radalle verryttelemättömällä hevosella kuin semmoisella, jonka koko appelsiininkokoiset aivot olisivat keskittyneet johonkin tammahevoseen. Onneksi saatoin ratsastaa ratsastuspolkua tallin taakse ja takaisin kenttien luo odottaessani ensimmäisen ratsukon suoritusta. Pistin Mustin menemään pohkeenväistöä polun laidasta laitaan ja minusta alkoi tuntua siltä, että se ehkä alkoi unohtaa sen tyttöhevosen.

Hevosparkani ei sitten ollut ihan vetreimmillään kun ratsastimme radalle, mutta onneksi se oli nuoruuttaan notkea. Jo laukassa sisään tervehdykseen aloin tuntea, miten sen liike parani. Yritin olla ajattelematta takaosakäännöksiä ja saada vain esitettyä sen liiteleviä askeleita. Ensimmäisessä laukanvaihdossa mokasin, pidätin sitä liikaa niin, että se tipahti askeleeksi raville, kun pelkäsin sen menevän pitkäksi kuten kotona yleensä tapahtui. No, se ei olisi kuolemaksi, olin varautunut erilaisiin mokiin eri paikoissa enkä antanut sen sekoittaa omaa pakkaani. Voisimme silti saada vielä hyväksytyt pisteet. Posotimme siis eteenpäin kuin mitään ei olisi tapahtunut, mitään semmoista mitä ei olisi ohjelmassa ollut. Meille taputettiinkin jonkin verran, kun poistuimme radalta ja siinä vaiheessa vasta tajusin, että Danni ja Alissa hurrasivat rattaistaan, ihan niin kuin olivat luvanneetkin.

- Mitäs nyt? Jessi kysyi rientäessään vastaan meitä. Kohautin olkapäitäni.
- Ei mitään aavistusta. Mä käyn hei kävelemässä pienen lenkin, vahdi sä tuloslistoja, jooko?
- Mä voin hakea sun arvostelunkin, hän lupasi. Minä käänsin Mustin takaisin maastoon lähtevälle polulle ja annoin sille pitkät ohjat. Minusta se oli ollut hyvä, niin hyvä kuin vain saattoi olettaa niin lyhyellä ja kevyellä lämmittelyllä. Mikään ei ollut mennyt totaalisesti metsään.

Kun palasin, Jessi ja Ilja ja tytöt rattaissa odottelivat minua. Jessi piteli käsissään valkoista paperia ja heilutteli sitä niin, että ohitse kävelevä raudikko hätkähti ja nosti turpansa hetkeksi taivaisiin.
- Anteeksi, Jessi sanoi säpsähtäen ja kääntyi sitten takaisin minun puoleeni. – Teillä on 56 prosenttia! Ja siellä on kasejakin, raveista!
- Miten sijoitus? kysyin.
- Tällä hetkellä kai neljäs, mutta kolmen tulokset puuttu vielä.
- Ei paha, lausahdin ja taputin Mustia. Tietysti olin toivonut ihmettä, sitä että sijoittuisimme, mutta olihan se ollut ihan epärealistista. Tuo hyväksytty tulos oli jo paljon.
- Meidän fiksu lapsi, leperteli Jessi Mustikalle ja suukotteli sen turpaa.