Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   24.6.09 18:29:36

Edellinen

Lähettäjä: miiuska 
Päivämäärä:   24.6.09 21:05:58

Huippua tekstiä taas, jatkuu!

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   24.6.09 21:17:48

49.

Juttelin Riikan kanssa muutaman pitkän puhelun vielä siinä luppopäivinä ennen juhannusta, sillä hän aikoi tulla Antin kanssa Hankoon ja oli omien sanojensa mukaan ihan vetelät housuissa. Käsitin ihmeekseni, että tämä oli ensimmäinen kerta kun hän toi virallisesti ketään näytille, jos nyt ei koulukaveriporukan jäseniä tai naapurinpoikia laskettu.
- Hyvin se menee, yritin lohduttaa. – Luuletko sä että Leena käännyttäisi sen ovelta ja sanoisi että se on liian ruskea?
- Äh, en tietenkään mä äidistä piittaa vaan Ristosta ja Jaskasta, Riikka puuskahti.
- No niiden mielipiteiden arvo tiedetään.
- Joo, sanoi Riikka, kuulostaen osittain helpottuneelta mutta vieläkin epäileväiseltä.

Minulla oli ikävä Jinnaa ja olisin suonut heidän tulevan myös, mutta enhän voinut ruveta kutsumaan omia vieraitani Leenan taloon. Sitä paitsi Jinnalla oli juhannuspyhät töitä. Samoin Laurilla, hän ja Miilakin aikoivat pysytellä kotikulmilla.
- Menkää meille grillaamaan jos haluatte olla ulkona, ehdotin.
- Ai että me järkättäis teillä juhannusbileet kun olette poissa, Miila nauroi.
- No ei väkisin.
- Älä nyt, ei mikään ihan huono idea. Katsotaan nyt. Oletko sä kuullut mitään sun äidistä?
- Mä en puhu sen kanssa, sanoin jäykästi. – On se soitellut pari kertaa mutten mä ole vastannut.
- Mä olin isän kanssa kaljalla yhtenä iltana, kertoi Miila. Hän vaikeni edelleen aina hetkeksi ennen kuin sanoi ”isä” tai ”Stumppi” ihan kuin olisi joutunut miettimään mikä oli sopiva kutsumanimi miehelle.
- No mitä niille kuuluu? kysyin alistuneesti. Kai nyt jotain, ei Miila muuten olisi ottanut asiaa puheeksi.

Mutta Miila halusikin juoruta Jaakosta ja Jannesta. Veljekset olivat kuulemma molemmat pidätettyinä, ja ilmeisesti muutama muukin porukasta.
- Pidätettyinä vai vangittuina? kysyin.
- En mä tiedä, ja onko sillä nyt mitään eroa, Miila kuittasi mokoman epäoleellisuuden. – Isä oli ihmeissään että Jaakko oli sun luokse tullut piiloon, ilmeisesti sun äiti ei ollut kertonut semmosta ollenkaan.
- Ehkei se kehdannut tunnustaa edes sille olleensa niin hölmö, että oli usuttanut sen meille. Tai karkaamaan yleensäkään, eihän sitä varsinaisesti edes etsitty mistään. Mun äiti on idiootti.
- Niinhän se taitaa olla, Miila huokaisi. – Joka tapauksessa ne nyt on siellä ja pysyy, kunnes joutuvat oikeuteen.
- Eli ainakin koko kesän, sanoin tyytyväisenä. En voinut kuvitella, että Suomen oikeuslaitos toimisi juhannuksen jälkeen heinäkuussa kauhean vireästi saadakseen pari hulttioveljestä vapautettua, tai tuomittuakaan, sen paremmin.

Viimeiseksi Miila sitten heitti ohimennen pahimman huomautuksen: että Stumppi oli ollut huolissaan äidin juomisesta.
- Paraskin puhuja, suutahdin. – Sen itsensä mä olen siellä nähnyt kännäävän. Sitten Miila taisi vähän suutahtaa minulle ja yllyimme melkein riitelemään siitä, kumman vanhempi tässä oikein oli juoppo, kunnes tilanteen absurdius valkeni minulle.
- Antaa olla, hei, kumpiko meistä siellä on niitä vahtimassa että kumpi juo vai molemmat? Ei kumpikaan, et sinä enkä minä.
- Mutta Alissa.
- No niinpä – mutta mitä me sille voidaan tehdä?
- Mutta voisit säkin jotain tehdä asian eteen sen sijaan että kieltäydyt pitämästä mitään yhteyttä.
- No perhana, sanoin. – En mä halua olla äitini lapsenvahti.
- En mäkään.

Lopetimme puhelun vähän tuohtuneina molemmat. Paiskasin suoraan sanoen kännykän viereeni filtille, mistä se pongahti edelleen nurmikolle. Vietin kesäpäivää loikoilemalla Dannin kanssa pihalla. Nikillä oli vapaapäivä, kun olin edellispäivänä jäähdytellyt sitä kisojen jälkeen maastolenkillä humpsuttelemalla, ja Vesku oli mennyt auttamaan Hannaa Mustikan kanssa. En tiennyt mitä he aikoivat kahdestaan sille tehdä mutta oli ollut liian kuuma lähteä katsomaan, olin mieluummin vetäytynyt vauvan kanssa omenapuun varjoon. Nyt nappasin sen nukkuvan pikku olemuksen mahani päälle mutta ajatukset ihan toisessa vauvassa. Danni ynähti jotain unissaan ja tunsin miten sen kuumuus levisi rinnalleni kun se laski päänsä siihen ja jatkoi unien näkemistä. Näkivätkö vauvat unia? Ja jos niin mistä?

Ja pitikö kukaan Alissaa sylissään huvin vuoksi, koska se oli suloinen ja pieni vai huolehdittiinko siitä vain silloin kun se äityi vaatimaan? Jos niin, niin miten? Kiukkuisesti ja nopeasti jotta se hiljenisi äkkiä taas? Äitini oli sanonut, että odottaminen oli maailman ihaninta eikä minulla ollut mitään syytä sitä epäillä, mutta entäs sitten lasten hoitaminen? Kovin helposti hän niistä ainakin tuntui luopuvan kun isä oli saanut minut ja Matti pojat noin vaan. Minua ahdisti ja puristin Dannia niin että se äännähti taas ja alkoi vaivalloisesti nostaa päätään. Olin herättänyt sen, ja nyt se samanaikaisesti nipisti minua kummallakin nyrkillään, kuolasi päälleni ja nosti järkähtämättömän pöllähtäneen katseensa tuijottamaan minua.
- Omituisen näkönen otus, sanoin sille hellästi, ja kuin se olisi tajunnut se alkoi pitää pientä kikatuksen tapaista ääntä. Se oli riemuissaan, ja niin minäkin. Luojan kiitos en ollut pystynyt abortoimaan sitä, vaikken ollut osannutkaan aavistaa miten ihana se oli.


Juhannusaatossa oli juhlan tuntua ihan eri lailla kuin koskaan ennen. Se oli usein ollut työpäivä, tai sitten oli kiireellä ja tohinalla pakattu ja lähdetty jonnekin vain jotta oltaisiin jossain muualla. Täällä Leenan luona aika tuntui pysähtyneen. Söimme aamiaiseksi pihalla mansikoita ja kermavaahtoa lipun liehuessa hiljalleen salossa täydellisenä kesäpäivänä. Jo se sai minut tuntemaan, että olin jossain kirjassa enkä oikeasti olemassa. Danni oli puettu heti aamusta pitsiröyhelöihin, sillä niitä riitti vaihdeltavaksi iltaan asti kiitos Karoliinan perintövaatteiden ja koska Vesku ja Leena olivat lähdössä sen kanssa kaupungille ostamaan ruokaa kaikille juhannusvieraille, jotka illalla kokoontuisivat pitsihuvilan pihaan. Matkalla he tipauttaisivat minut tallille, missä kokeilisin Hannan huviksi tikkujen yli hyppelemistä. Saisipa hän sitten kivaa kerrottavaa illalla vierailleen, jos ne nyt olivat semmoista laatua, että niitä hevosjutut kiinnostaisivat. Pistinpähän kumminkin juhannuksen kunniaksi minäkin puhtaat ratsastushousut ja saappaanikin varmaan kiiltäisivät vielä kisojen jäljiltä.

Tallilla oli jo valmis esterata kentällä. Viisi estettä, enempään ei Hannalla ollut tarpeita, ja nämäkin kaikki olivat vähän harmaita ja hilseileviä. Mietin, kenet Hanna oli pistänyt rakentamaan sen tässä helteessä, kun vilkuttelin poisajavalle autolle. Tallin ovella tuli vastaan Joel valmiiksi laitetun Nikin kanssa ja minua alkoi vähän ärsyttää.
- Sähän tiedät että mä haluan mieluummin itse touhuta sen kanssa, melkein ärähdin.
- Mutta sua ei näkynyt ja Hanna sanoi että te alotatte yhdeltätoista, poika puolustautui.
- Mä luulin että me alotetaan kun mä tulen, sanoin, mutta en voinut riidellä pidempään. Kai pojan oli pakko totella palkanmaksajaansa. – Mun täytyy käydä hakemassa kypärä ja saappaat.
- Mä kävelytän sitä kentällä sen aikaa, Joel lupasi.
Kun kipitin perässä sinne muutamaa minuuttia myöhemmin tajusin kaksi asiaa. Turvaliivini oli kotona Helsingissä ja samoin Nikin norsujarrukuolaimet. Mitähän hittoa tästäkin tulisi.

Katastrofi siitä tuli, melkein. Kun Hanna tuli kentälle Niki leikki pupujussia kuin esteet olisivat härnänneet sitä leikkimään kanssaan ja minä olisin ollut ilkeä hoitotäti joka ei antanut sen. Idioottimainen ajatus, kai, mutta siltä minusta tuntui kun se oli kuin lentoon lähdössä.
- Mä en saa sitä välttämättä pideltyä näillä kuolaimilla, sanoin Hannalle ensimmäiseksi välittämättä siitä, miten huteralta se saattoi kuulostaa. – Meidän hätäjarrut jäi Hesaan. Vasta nyt muistin.
- Ei se kuolaimesta ole kiinni vaan ratsastajasta, sanoi Hanna huolettomasti ja ehdotti, että aloittaisin hyppäämällä nätisti pitkällä sivulla olevan ristikon muutaman kerran. Onneksi Hannan kentän pohja oli hyvä. Este oli Nikille juuri pahin, tai houkuttelevin, mahdollinen. Pitkä lähestyminen ja sen jälkeen ihana pitkä kiihdytysmatka kentän loppupäähän, missä saattoi joko liukua istuallaan päin aitaa tai sitten sutia ja kääntyä vasemmalle. Kahden hypyn jälkeen Hanna sulki silmänsä ja käski meidän siirtyä käyntiin.

- Sä et voi kiskoa sitä suusta noin, hän sanoi.
- Haluatko sä nähdä mitä tapahtuu ellen mä yritä pysäyttää sitä?
- Millä kuolaimella sä yleensä hyppäät? Kun puhuit hätäjarrusta?
- Pelhamilla.
- Ja se antaa kiinni?
- Paremmin, myönsin. – Ei hyvin, mutta paremmin.
- Minkäkokosta se käyttää?
- 12½-senttistä.
- Ei mulla taida olla niin pientä, en ainakaan nyt heti muista. Keksitään nyt tänään jotain muuta.

Sitten hän omin käsin siirsi kolme estettä ympyrälle ja siinä saimme jurnuttaa lopun tuntia. Niki ei saanut missään vaiheessa spurtattua vauhtiaan kovin kovaksi, kunhan pidin huolen, että se ei päässyt ympyrältä karkuun. Aina oli seuraava este edessä.
- Tätä ei voi jatkaa kauhean kauan, tää on hirveän rankkaa sen jaloille, sanoi Hanna kun olimme vaihtaneet suuntaa muutamaan otteeseen ja hän oli vaihtelun vuoksi vähän muutellut esteiden ulkonäköä.
- Nyt musta tuntuu että se on hallinnassa, sanoin varovaisesti.
- Tarpeeksi tekemistä. Siinähän on täykkäriä, eikö? Kun se pääsee vauhdin hurmaan niin se on samaa kun yrittäisit estää vinttikoiraa menemästä sähköjäniksen perässä.
- Just tolta musta tuntuu.

Lopuksi Hanna käänsi yhtä estettä niin, että se oli pituushalkaisijan suuntaisesti ja hyppäsimme sen pari kertaa. Niki ei intoutunut niin valtavasti kun tajusi aidan tulevankin vastaan jo kohta esteen jälkeen, vaikka ensimmäisellä hirvittävällä kerralla melkein tunsin sen ajattelevan, että aita olisikin seuraava este. Käytin kääntäviä apuja niin että pohkeeni melkein kramppasivat ettei se loikkaisi suoraan ulos kentältä.
- Tehdään sille huomenna jumppasarja, sanoi Hanna miettiväisesti. – Viiden esteen innari.
- Kiitos kun varotit, tiedänpähän jättää sen yhdenkin siiderin tänään juomatta, huohotin. – Vähemmästäkin menee maha sekasin.
- Mä katon varmuuden vuoksi mitä mun kuolaimista löytyy. Viilennä sen jalat hyvin.
- Me mennään yhdessä suihkuun, lupasin. Valuin hikeä jokaisesta ajateltavissa olevasta kohdasta, mutta oloni oli hyvän uupunut. Hanna ei ollut kiljunut, kovin paljon, eikä ollut lauseellakaan tuominnut Nikiä mahdottomaksi. Lopuksi se oli tuntunut jopa hyvältä siinä ympyrällä.

Lähdin kiertämään maastolenkin, kunhan Hanna oli häipynyt talliin kuolainkaapilleen ja olin suostutellut Joelin, joka oli tullut keräämään puomeja pois, kiskomaan saappaat jaloistani. Löysäsin Nikin satulavyötäkin reiän verran ja matkustin sen selässä kuin perunasäkki varjoisan lenkin lähimetsässä. Kun palasimme tallipihaan näin ensimmäiseksi, että minua oli tultu hakemaan, sillä Hanna seisoi keskellä pihaa sylissään nyytti valkoista hörhelöä. Sillä oli minun vauvani!
- Tepäs olitte nopeita, ratsastin sanomaan ja Niki työnsi turpansa uteliaana kohden vauvaa. Se, kuten sanottu, taisi pitää pienistä lapsista, kuten Karoliinastakin, tai sitten ne sen mielestä tuoksuivat hyvälle tai jotain. Hanna vetäytyi nopeasti kauemmas ja katsoi huolestuneen näköisenä Nikiä, ja Danniakin.
- Ne tykkää toisistaan, sanoin hypätessäni sukkasilleni alas, vaikka Leenakin näytti vähän huolestuneelta. – Ihan oikeesti. Niki puhaltaa lämmintä ilmaa Dannin päälle ja Danni nauraa.

Leena vilkaisi anovasti Veskua, mutta huokaisi sitten syvään kun ei tämä näyttänyt mitenkään huolestuneelta.
- Taitaa olla turha kysellä mikä tosta lapsesta tulee, hän sanoi. – Hevoshullu jo syntymästään.
- Joo, lapsiparka, totesin ja riisuin sukkani. – Shetlanninponi ensimmäiseksi joululahjaksi.
- Niinkö meinaat? kysyi Hanna kiinnostuneena. – Mä saattasin tietää yhden…
- Ei, sanoi Vesku nopeasti. – Meillä on jo tarpeeksi hevosia. Ihan oikeesti.
- Totta, huokaisin ja tiesin, että minun olisi pitänyt viedä Niki jo sisälle ja suihkuttaa sen jalat, mutta en olisi halunnut jättää vauvaani Hannan syliin. Nainen katsoi sitä jotenkin ihmettelevän ihailevasti ja näytti suunnilleen myyttiseltä neitsyt Marialta sinisessä puserossaan kun aurinko paistoi hänen hopeanvaaleaan päähänsä. Ettei Dannikaan viitsinyt vierastaa.
- Hei muru, sanoin sille ja sipaisin sitä poskesta ja silloin se taisi tajuta olevansa väärässä sylissä. Se alkoi kitistä ja oletin Hannan antavan sen saman tien Veskulle, joten käännyin menemään. Vaan tallin ovelta kun vilkaisin vauvani oli edelleen Hannan sylissä ja näkyi kiskovan tätä hiuksista. Toivoin että kovaa.

Mietin Hannan ja minun suhteen kaksijakoisuutta kun olin saanut lenkkarit jalkaani ja Nikin pesuboksiin. Olin ruvennut kunnioittamaan hänen hevosnaistaitojaan kovasti, ja itse asiassa en voinut mitään sillekään, että usein havaitsin pitäväni hänestä, kun hän lohkaisi jotain erityisen mieltälämmittävää minun tai Nikin edistymisestä – ja muulloinkin. Sitten olisin hetkittäin voinut kynsiä eukolta silmät päästä, kuten silloin kisoissa kun Vesku oli etsivästi katsellut hänen peräänsä tai juuri nyt kun minun vauvani oli hänen sylissään.

Synkkänä laskin jäätävää vettä Nikin kintuille ja mietin, että en kai voinut hormonejakaan syyttää moisesta kun en ollut raskaana.

Enhän vaan?

- Sun kengät kastuu, ilmoitti Joel ja havaitsin että letku osoitti minun jalkoihini eikä Nikin. Ilmankos minulla oli hyytävä olo. Onneksi Vesku ja Danni seisoivat hänen selkänsä takana ja kun Joel lupasi hövelisti hoitaa Nikin loppuun, en kieltäytynyt vaan menin halaamaan perhettäni.
- Mä en ole takasia vielä oikein kylmännyt, sanoin vain, ja painoin pääni vasten Veskun olkapäätä, puhaltaen Dannin poskeen niin että se alkoi pyrskiä naurusta. Oikeasti en ollut ihan varma siitä mitä jalkoja olin suihkutellut, muita kuin omiani.
- Jos sä maltat jättää Nikin niin me voitais lähteä ennen kun kaikki ruoat muuttuu eläviksi ja kävelee karkuun autosta tässä kuumuudessa, Vesku ehdotti.
- Mun puolesta, huokaisin ja huikkasin Joelille kiitokset Nikin hoitamisesta.

Leena ja Hanna seisoivat edelleen keskellä pihaa juttelemassa, ja tunsin siitäkin kateuden vihlaisun. Mieheni, lapseni, halusiko se vielä anoppinikin?
- Tuutteko te illalla veneelle? kysyi Hanna iloisesti kun lähestyimme.
- Miten me voitaisiin Dannin kanssa, töksäytin.
- Sehän menee kuitenkin nukkumaan jo yhdeksän-kymmenen aikaan, sanoi Leena.
- Mutta sitten se haluaa vielä syödä.
- Ei mua haittaa antaa sille yöpalaa, sanoi Leena ja nappasi vauvan vuorostaan Veskulta. – Menkää ihmeessä. Ottakaa Riikka ja se Anttikin mukaan, jos ei niillä muuta ohjelmaa ole.
- Tervetuloa, sanoi Hanna hymyillen madonnamaisesti. – Mä olen palkannut Joelin olemaan venekuskina illan, ei tarvii kuin soittaa mulle ja yhteysvene saapuu.

Melkein näin hymiön hänen lauseensa perässä ja nappasin vauvan Leenalta sanomatta mitään.
- Miten pohjalaispoika osaa venettä ajaa? kysyin kiukkuisesti.
- Puolet Pohjanmaasta on rannikolla, Hanna hymyili ja nolostutti minut niin, etten saanut sanottua mitään. Onneksi saatoin teeskennellä, että Dannin köyttäminen turvakaukaloon vei kaiken huomioni.

Painuin suoraa päätä rantasaunalle ja uimaan kun pääsimme kotiin, tai siis kun olin todennut Dannin nukahtaneen ja kannoin sen kopassaan terassille varjoon.
- Pärjäättekö, mä tarviin vettä, menen uimaan? huikkasin vain mennessäni pyyhettä hakemaan Veskulle ja Leenalle ja kun en mitään kuullut, häivyin pihan puolen ovista. Riisuin saunan terassilla edelleen nihkeät, hikiset vaatteeni ja siltä varalta että Jaska perheineen tai vaikka jo Riikka ja Antti ilmestyisivät, vedin uikkaritkin päälleni ennen kuin painuin mereen.

Vesi rauhoitti sekaisia ajatuksiani, ja se miten kuvittelin tuntevani tahmean hien huuhtoutuvan pois iholtani. Merivesi oli jo yllättävän lämmintä ja kun asetuin kellumaan siinä silmät ummessa tunsin, miten auringon lämpö hyväili vatsapuoltani ja pakotti minut hymyilemään. Onko mahdollista muuta kuin hymyillä kun aurinko paistaa kasvoille? Tietysti olin ihan hölmö kuvitellessani että Hanna yritti jotenkin luikerrella minun paikalleni, ja vielä hölmömpi kuvitellessani, että moiset ajatukset voisivat johtua jostain raskaushormoneista. Kun vesi alkoi lopulta tuntua vähän viileältä ja käännyin noustakseni ylös näin Veskun odottamassa minua saunan terassilla ja auringonpaisteen esiin houkuttelema hymyni muuttui ihan aidoksi. Juuri niin, kunhan olin vainoharhainen.

- Mä toin sulle juotavaa, varmaan sä olet kuolemassa janoonkin, hän sanoi, ja ojensi pullollisen siideriä.
- Niin olenkin, tajusin ja tyhjensin melkein puoli pullollista saman tien, samalla kun istuin terassin lautalattialle ja nojasin märän pääni hänen polviinsa.
- Elämä on aika hyvää, vai mitä, hän sanoi mietteliäästi.
- On, se on suunnilleen täydellistä, sanoin, ja minun oli taas hymyiltävä auringolle.

Lähettäjä: Tripi 
Päivämäärä:   24.6.09 21:47:22

Sulla onkin sitten aikaa kirjoitella ja paljon. tässä taitaa mennä vielä kuukausi-pari?

En millään malta odottaa :)

Tuli tuossa mieleen, että Karoliina on mulle vähän arvoitus, mä en yhtään tiedä mikä tai kuka se on, kun se on mainittu oikeastaan vaan sivulauseissa.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   24.6.09 21:55:48

Mun piti tarkistaa, että koska mä olen ruvennu tätä uudelleen tänne laittamaan - yli puol vuotta sitten! :o
Uutta tekstiä on yksinkertasen laskuopin mukaan tulossa abt vuodenvaihteessa... :D

Karoliina on Ilsen ja Artsin pikkutyttö :) Kyllä siitä on siellä alussa kerrottu enemmänkin.

Lähettäjä: Pingo 
Päivämäärä:   24.6.09 22:14:07

Kraah, sun pitää tehdä asialle jotain, ei voi puolta vuotta odottaa uutta tekstiä!!

Mä olen menossa kuumassa kesässä, haha ja mullaki on nyt kuuma kesä. Tänään tuntui jo liianki kuumalta, mut ei pidä valittaa, ihanaa kun on oikeesti kesä! :)

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   24.6.09 22:23:27

En kai mä voi kuin tunkea pidempiä pätkiä...

Ja ihanaa kun on KESÄ!
------------
50.

Kun olin selostanut askel askeleelta miten esteratsastus oli Nikin kanssa sujunut ja kuunnellut Veskun kauhistelut siitä, että hevonen oli kiikuttanut minua kolmipalakuolaimissaan ilman turvaliiviä pitkin kenttää, olin jo juonut toisenkin siiderin minkä hän oli tuonut ja olin ihan hiprakassa.
- Mikä hemmetin ammattilainen sä olet olevinasi, etkö sä ymmärrä että jos ihmisellä on nestehukka niin ei tosiaankaan voi vetää kahta pulloa siideriä siihen, sätin häntä hyväntahtoisesti. Tai niin uskoin sanovani, mutta taisin vähän sössöttää.
- Ketä kiinnostaa? Vesku sanoi ja pöyhi hiljalleen hiuksiani kuin olisi tarkistanut oliko niissä eläviä. Ehkä pikkukaloja äskeisen kellumiseni jälkeen.

- Ehkä Leenaa kiinnostaa, jos se kaipaa apua grillaamisessa.
- Äh, Jaska saa hoitaa sen puolen. Miehet meillä grillaa. Tai jos Antti vaikka…
- Hmm, hyvä idea. Mitäs mä sitten teen?
- Istut kauniina varjossa ja leikit Dannin kanssa.
- Mm, toi sopii mulle Entäs sinä?
- Kannan teille ruokaa tietysti.
- Ensin mä taidan tarvita pienet torkut.
- Mä nukutan sut kyllä, sanoi Vesku ja kiskoi minut kainaloista ylös. Minua kikatutti kun hän kantoi minut saunaneteisen kapealle sängylle ja kääntyi sitten lähteäkseen.

- Mihin sä luulet meneväsi? kysyin kun hän ojentautui sen näköisenä kuin olisi ollut lähdössä pois.
- Jätän sut nukkumaan.
- Etkä jätä, vielä, en mä saa unta, haukottelin. – Sitä paitsi tää koko sotku on sun syytäsi, mähän olen varmaan kahden promillen humalassa jos mä olen hionnut litran tai jotain ja sä olet juottanut mulle litran siideriä.
- Sun matikkasi ontuu.
- Sä lupasit nukuttaa mut. Flirttailin hänelle ihan tieten tahtoen ja se tepsi. Sain hänet vierelleni sängylle ja melko pian olin saanut häneltä vaatteetkin pois. Minulla nyt ei ollutkaan pois riivittävää kuin kosteat bikinit. Tunnustelin hänen ratsastajan ja juoksijan lihaksiaan kun rakastelimme ja minulla oli hiukan pyörryttävä, mutta täydellisen onnellinen olo. Siihen nukahdin, kuten usein muutoinkin.

- Mä kuulen auton äänen, se lause tunkeutui tajuntaani joskus myöhemmin. Päätäni särki pikkuisen kun avasin silmäni ja totesin tosiaan nukkuneeni. Vesku makasi ihan kiinni minussa sillä muuten hän olisi pudonnut laverilta.
- Meidän pitää kai mennä sitten. Jos vieraatkin alkaa jo tulla.
- Niin kai. Vesku ei kuitenkaan tehnyt elettäkään noustakseen, kunhan silitti selkääni. Olisin mielelläni jäänyt siihen vaikka miten pitkäksi aikaa, mutta velvollisuudentunto alkoi nostaa päätään.
- Mä rakastan sua, ilmoitin, ja aloin kömpiä hänen ylitseen.
- Samoin, hän sanoi. – Ei meillä kai niin kiire ole.
- Me ollaan oltu täällä tuntikausia ja Danni… Leena on joutunut varmaan syöttämään sen ja tekemään kaiken muunkin… ei me olla enää huoleton nuoripari.
- Sä saarnaat.
- Ei kun mä nalkutan, ainakin kohta, ilmoitin. – Mutta rakastan mä sua silti.

Suukottelimme vielä pienen hetken ja naureskellen syyttelimme toisiamme niin nalkuttamisesta kuin monista muistakin naurettavista asioista. Kun lopulta nousin etsimään jotain päällepantavaa mietin, että jos meistä joskus tulisikin toisilleen tosissaan tiuskiva ja jäkättävä vanha pariskunta, miltä mahtaisi muisto tästä päivästä tuntua? Vai muistaisimmeko tätä edes? Kiedoin terassin kaiteelle jättämäni pyyhkeen kainoussyistä ympärilleni kun lähdimme käsi kädessä naureskellen kävelemään kohden taloa rannasta. Pihalla oli Jaskan suurperheen auto ja osa lapsista juoksenteli jo pitkin nurmikkoa. Riikka ja Anttikin kävelivät juuri sopivasti sisään portista niin, että kohtasimme portaiden juurella. Riikka näytti juuri niin hermostuneelta kuin miltä oli kuulostanutkin pari viimeistä päivää. Antin olin odottanut näyttävän coolilta välinpitämättömältä itseltään mutta hän katsoikin taloa ja pihapiiriä selvästi vaikuttuneena. Nosti jopa aurinkolasinsa silmiltään.

- Sulla on uusi kampaus, sanoin Riikalle ja katsoin hänen lyhyeksi nyrhittyä tukkaansa. Jollain oudolla tavalla se sopi hänelle todella hyvin, vaikka se oli ihan väärän värinenkin, tumma.
- On, yksi Antin tuttu leikkasi, hän sanoi ja pöyhi sitä tuijottaen ajatuksissaan Jaskan autoa. Sitten hänen katseensa osui Veskuun ja hän alkoi näyttää enemmän omalta itseltään nauraessaan. – Velikulta, sun shortsit on juoponnapissa.
- Potkitaan Jaskaa munille, jos tarvii, kuiskasin hänen korvaansa ja marssimme yhdessä sisään.

Jos Jaska ja Titta ihmettelivät sitä, että Riikan uusi hehkutettu poikaystävä oli paitsi komea myös selvästi ainakin jommankumman vanhempansa puolelta tummaihoinen, kumpikaan ei näyttänyt sitä mitenkään. Eivät lapsetkaan, mistä annoin täydet pisteet joko kasvattajille tai sitten sattumalle. Ehkä nuo eivät vaan malttaneet pysähtyä tarpeeksi pitkäksi aikaa huomatakseen kaverissa mitään erityistä.

Sisarusten ja isovanhempien lisäksi kylään tuli muutamia naapureita, kuten Iljan perhe ja yllättäen myös pari tuntia kaikkia muita myöhemmin Ilja itse. Hän oli parroittunut ja laiha ja vaikka olin tottunut odottamaan häneltä ihan mitä tahansa niin en sentään sitä, kun hän heittäytyi nurmikolle missä istuin Dannin kanssa varjossa kuin Scarlett O’Hara konsanaan ja ilmoitti kävelleensä Helsingistä.
- Miksi sä kävelit Helsingistä? kysyin silmät pyöreinä kun hän esitteli repsottavia lenkkarinpohjiaan.
- Koska mä en ole koskaan ennen tehnyt semmosta, hän sanoi hymyillen leveästi ja nyökkäsin. Tuo oli täysin Iljalle sopiva ja riittävä syy.

- Saanko mä ottaa pikkuisen? hän kysyi sitten ja katsoi kysyvästi Dannia, joka nojaili syliini yllään valkoinen pitsimekko.
- Jos sun kädet on puhtaat, sanoin epäilevästi. – Mä en haluaisi että sen paraatipuku sotkeutuu.
- No jos mä käyn ensin uimassa, myöntyi Ilja ja lähti laahustamaan kohden rantaa sen näköisenä, että jokainen askel oli jo liikaa.

Oli ollut liian kuivaa rakentaa kokkoa joten muuta ohjelmaa ei ollut kuin syödä ja jutella ja laittaa sitten Danni nukkumaan kun alkoi viiletä sen verran, että hyttyset tulivat esiin. Siinä vaiheessa uskalsin napata lasillisen viiniä ja istuin portaille levittämään itseeni hyttysmyrkkyä, sillä kai ilta vielä jatkuisi, mansikkakakkukin oli vasta aloitettu.
- Kuule, tuli Riikka sanomaan luottamuksellisesti ja istui viereeni.
- Kerro, lapsi.
- Lähtekää meidän kanssa kaupungille.
- Näh, meillä on vauva hoidettavana täällä.
- Äiti on kuulemma luvannut…

Riikka oli kuullut Hannan kutsuneen meidät veneelleen, ja halusi ehdottomasti sinne. Hän selitti ja taivutteli vaikka miten kauan ja vähitellen minun oli pakko alkaa ymmärtää häntä. Antti pitkästyisi täällä sukulaisten parissa ja jos vaihtoehtoina oli lähteä kaupunkiin terassille tai juhannusjuhliin Riikan kavereiden kanssa, niin kuin he olivat alun perin suunnitelleet, tai päästä merelle juomaan cocktaileja jahdilla, Riikka halusi ehdottomasti valita jälkimmäisen. Antti rakastaisi sitä.
- Menkää ihmeessä, sanoin haluttomana, mutta tiesin jo olevani tuomittu häviämään. Riikka katsoi minua kuin spanielinpentu.
- En mä tunne Hannaa, eihän me voida sinne mennä kuokkimaan ilman teitä. Eikä Vesku lähde ilman sua. Jessi-kiltti…

Minun teki mieli kirota, mutta huokaisin vain syvään. Kai me voisimme käydä, viipyä puoli tuntia ja jättää sitten Riikan ja Antin sinne pörräämään, jos semmoinen snobbailu oli sitä mitä ilman Riikka ei nyt voinut elää.
- Mun täytyy vaihtaa vaatteet, sanoin.
- Eikö toi kelpaa? Riikka kysyi katsoen kesämekkoani, joka oli kyllä nätti, mutta ei tähän tarkoitukseen.
- Ei mitenkään. Sitä paitsi mun pitää ensin blondata hiukset ja laittaa itseruskettavaakin, ja käydä ostamassa purjehduskengät. Kyllä mä varmaan parissa-kolmessa tunnissa olen valmis, tuhahdin ja nousin ylös. Riikka seurasi minua kuin varjo ja toi anteeksipyytävän näköisenä minulle toisen lasillisen viiniä kun pengoin kaapista valkoisia shortsejani ja puuvillaneuletta merituulen varalle. Ihan piruuttani istuin lakkaamaan kynsiänikin kun Riikalla näkyi olevan niin kiire, että hän vaihteli painoaan ovensuussa jalalta toiselle kuin olisi ollut vessajonossa. Sitten lepyin.
- Lähdetään sitten.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   25.6.09 16:46:50


Vesku ja Antti odottelivat pihalla ja kun lähdimme kävelemään kohti satamaa Vesku soitti Hannalle sillä seurauksella, että Joel odotteli jo veneen kanssa vieraslaiturissa kun saavuimme sinne. Ei hän ollut tullut vain meitä hakemaan, näemmä, sillä veneestä kiipesi juuri nuori nainen, joka otti vastaan ison kassin ja sitten vauvankopan, joita veneestä ojennettiin. Hanna oli näköjään puhunut ihan totta, kun oli sanonut, ettei Danni olisi ainoa alaikäinen mukana. Alamittainen peräti. Minun oli ihan pakko kurkata koppaan ja näin, ettei siinä nukkuva vauva voinut olla paria kuukautta vanhempi.
- Terve! sanoi Joel ja piteli laiturinreunasta kiinni niin, että meidän oli helpompi vuorostamme siirtyä veneeseen.
- Terve, tuhahdin, mutta päätin sitten lopettaa vihanpidon kokonaan. Vaikka minua nyt ei kauheasti innostanutkaan tämä illanviettotapa oli minun pakko myöntää, että olin kiinnostunut näkemään miten kauniit ja rohkeat juhlivat.

Se oli kuin elokuvasta. Vene oli isompi, paljon isompi kuin Riston purjevene ja sieltä kantautui hiljainen musiikki kun kiipesimme kaikki viisi sinne, Joel viimeisenä.
- Mitä kaikkea sun työnkuvaasi oikeen kuuluu? kysyin häneltä huvittuneena.
- Ei mulla parempaakaan tekemistä ollut, eihän mulla ole täällä mitään kaveriporukkaa, kenen kanssa lähteä juhlimaan, poika sanoi naurahtaen. – Täällä on ainakin hyvää ruokaa.
- Ja hienoja ihmisiä, arvelin katsellen ympärilleni. Näin vajaat kymmenen ihmistä, kaikki ruskettuneita ja nauravia ja kauniita, ihan niin kuin olin epäillytkin. Yhdelläkään naisista ei ollut värikästä kesämekkoa jollaisen olin vaihtanut pois päältäni, joten huokaisin helpotuksesta.

- Hienoa kun tulitte, tuli Hanna sanomaan ja näytti ystävälliseltä. Hän halasi Veskua ja minua ja antoi esitellä itselleen Riikan ja Antin ja sitten hän kaivoi kylmälaukusta meille kullekin piccolopullon kuohuviiniä. Ei sentään kristallilaseja. Muut vieraat kuuluivat olevan Hannan lapsuudenystäviä ja perhetuttuja ja he olivat enimmäkseen kolmissakymmenissä. Yksi miehistä taisi olla vanhempikin, ainakin hän näytti jo vähän harmaantuneelta. Kukaan ei näyttänyt mitenkään hämmästyvän tuloamme. Vesku taisi tuntea jotkut jo ennestään, sillä hän jäi heti suustaan kiinni. Minä tunsin pienen piston jossakin ja vetäydyin sivummalle Joelin viereen istumaan, enkä ollut näkevinäni kun Vesku katseli etsien ympärilleen, todennäköisesti esitelläkseen minut. Tai sitten etsiäkseen Hannaa.
- Saat kyllä kohta viedä meidät takaisin, sanoin Joelille toiveikkaasti.
- Sitten mä käyn tankkaamassa välillä, hän sanoi ja meni keräämään itselleen kukkurallisen lautasellisen ruokaa. Yritin nähdä mitä kaikkea hän poimi erilaisista tarjoilukulhoista, mutten nähnyt kun se vanhempi mies tuli juttelemaan minulle.

Hänen nimensä oli Kaj ja kävi ilmi, että vene olikin hänen eikä Hannan kuten olin kuvitellut ja ajatukseni keikahtivat päälaelleen.
- Ja tänne me tultiin kuokkimaan sun veneellesi, kauhistuin.
Ei se kuulemma haitannut, ollenkaan, ja olihan Hanna kutsunut meidät, ja järjestänyt koko pirskeet.
- Seurusteletteko te? kysyin sitten uteliaana äkillisessä selvänäköisyyden puuskassa ja toivoin kiihkeästi hänen vastaavan myöntävästi. Se helpottaisi oloani huomattavasti.
- Tavallaan, Kaj myönsi ja vilkaisimme molemmat Hannaa, joka jutteli parhaillaan Antin ja Riikan kanssa ja sattui meitä vilkaistessaan vilkuttamaan meille.
- Mikä on tavallaan? jatkoin välittämättä siitä miten epäkohteliasta se ehkä oli, mutta Kaj vain naurahti, etteivät he nyt sentään kihloissa olleet ja vaihtoi puheenaihetta. Aloin silti viihtyä paremmin ja totesin, että oikeastaan ei ollut ollenkaan hullumpaa kellua kaupungin edustalla nakertelemassa katkarapuja ja katselemassa auringonlaskua. Edes hyttyset eivät tulleet näin kauas.

Kun väistämättä alkoi pimetä, niin kuin jopa juhannuksena pimeni, tuli Vesku ehdottamaan, että lähtisimme kotiin.
- Mikäs kiire meillä on, sanoin sillä minun teki mieli vähän piruilla hänelle ja sitä paitsi Kajlla oli kesken tarina siitä, miten hän oli käynyt veneellään Välimerellä.
- Mä luulin ettet sä halua viipyä kauan.
- Me ollaan jo viivytty kauan.
- Sun piti mennä ratsastamaan huomenna.
- Niin mä menenkin, sanoin ja vilkaisin Hannaa. – Mutta mun valmentajakin on vielä pystyssä.
- Danni…
- Leenahan lupasi huolehtia siitä.
Vesku nosti alistuneesti kätensä pystyyn.
- Selvä, ei sitten, hän sanoi ja mulkaisi Kajta. Se taisi olla reaktio mitä olin toivonutkin ja hypähdin pystyyn.
- Mennään vaan, sanoin ja vilkaisin ympärilleni nähdäkseni missä taksiveneen kuljettaja oli.
- Oli kiva tutustua, sanoi Kaj kohteliaasti.

Joel ajoi meidät rantaan, missä juhlinta ei ollut juurikaan hiljentynyt vaan terassit olivat meluisia ja valaistuja ja haukotellen kävelimme takaisin pitsihuvilalle. Sielläkin oli vielä vieraita, mutta olin hirvittävän väsynyt ja kävelin suoraan sänkyyn, pysähtyen vain vilkaisemaan nukkuvaa vauvaa ja toteamaan, että sen vaippa tuntui kuivalta.


Juhannuspäivän tunti oli viimeiseni Hangossa, sillä seuraavalla viikolla palaisivat hevoset kotiin, kun Villellä oli sopivasti asiaa länsisuuntaan ja hän oli suostunut taas ottamaan traikun mukaan ja vetämään ne. Minulla oli vähän naatti olo edellisillan valvomisen jälkeen, mutta ei sentään oksettanut ylittää Hannan lupaamaa jumppasarjaa Nikin jänisloikissa. Hannakin vaikutti jotenkin tavallista vaisummalta, enkä ihmetellyt sitä, juhlat veneellä olivat varmaan kestäneet lähes aamuun. Vai olikohan hän loukkaantunut minulle siitä, että olin ominut hänen tavallaan-miesystävänsä koko illaksi? Ajatus hykerrytti.

- Mene sillä pari helppoa beetä nyt seuraavaksi, ja sitten siirryt A:han, esteistä en sano mitään, mee mitä uskallat, Hanna määräsi sitten kun olimme lopettaneet ja kylmäsin Nikin jalkoja.
- Vaikka ne beet menisi miten huonosti? kysyin nöyrästi.
- Ratsastat niin että saat ainakin 55%. Viimeksikin ne mokat oli sun eikä hevosen.
- Niinhän ne oli, huokaisin.
- Niin että älä pilaa sen mahdollisuuksia.
- Kauheita paineita, mutisin. Oli tavallaan onni, että Hanna oli täällä kaukana eikä Helsingissä potkimassa minua, toisaalta taas, mihin ihmeeseen asti yltäisimmekään ja miten pian, jos hän olisi puskemassa minua ja Nikiä eteenpäin koko ajan?

- Mukava mies se sun sulhasesi, sanoin kun Hanna näytti kääntyvän lähteäkseen. Hän pysähtyi niille sijoilleen, ja vilkaisi minua. En oikein tiennyt miksi olin semmoista mennyt tokaisemaan, ehkä jossain alitajunnassani halusin hänenkin näkökulmansa siihen, mikä mahtoi olla ”tavallaan”.
- Kaitsu? Onhan se.
- Mä en tiennyt että sä seurustelet.
- Jaa, eikö ole tullut puheeksi? Hannalla oli se velmu ilme, joka jossain tilanteessa olisi saanut minut nauramaan, mutta nyt se selvitti minulle tilanteen. Ihan tahallaan hän oli jättänyt mokoman pikkuseikan mainitsematta, varmaan nähdäkseen kiehuisinko mustasukkaisuudessani kun hän touhusi Veskun ja Mustikan kanssa.

- Sä olet niin liero naiseksi, voi kyllä, sanoin, mutta en vihaisena vaan paremminkin minua huvitti. Hitto, olisi ollut hauska tutustua Hannaan ilman sitä painolastia, että olin vuosikaudet surrut hänen ja Veskun yhteistä menneisyyttä.
- Eikös se ole vähän niin kuin meidän naisten etuoikeus? hän kysyi.
- Toiset on lierompia kuin toiset.
- No, mä lähetän teille kyllä hääkutsun, hän lupasi ja teki taas eleen lähteäkseen.
- Ja koskas ne sitten on?
- Tiedä sitä. Voihan olla ettei me koskaan päästä sopuun siitä missä ne pitäisi viettää? hän sanoi ja sujautti nopeasti kätensä taskuihin. Ele herätti huomioni ja ehdin nähdä vilahduksen jostain kiiltävästä.

- Sulla on sormus, tajusin. – Eilen sulla ei ollut.
Kerrankin näin Hannan vähän hämillään, mahtoiko hän punastuakin aavistuksen verran. Kuin ujostellen hän kiskoi kätensä uudelleen esiin ja tutkin kunnioittavasti kultaista rengasta, jossa oli rivi sinisiä kiviä. Tuskin mitään lasinpalasia.
- Niin on, hän myönsi. – Mä unohdin sen sormeen, ei mulla ole aikomusta ruveta käyttämään sitä tallilla.
- Onnea! Ja etköhän sä voita sen kiistan siitä missä menette naimisiin, epäilin.
- Niinhän mä voitan. Mua ei vihitä muuta kuin kotona Ahvenanmaalla.

Minun teki mieli halata häntä, se olisi jotenkin kuulunut asiaan, ja hetken emmittyäni teinkin niin. Hanna tuntui olevan siitä yhtä vaivaantunut kuin minäkin, joten päästin hänet lopultakin menemään. Napsautin Nikille narun kiinni riimuun ja lähdin viemään sitä vähän syömään ennen kuin palauttaisin sen Mustikan luo tarhaan.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   25.6.09 22:06:40

Pakko punkea lisää, että joskus päästään loppuun
------------
51.

Tuntui kuin olisin ollut kuukausia poissa Helsingistä, kun palasimme kotiin. Koti näytti harmaalta ja pölyiseltä ja kylmältä ja asumattomalta ja minua harmitti, kun olin säntillisesti vaihtanut puhtaat lakanat ennen lähtöämme, niin että makuuhuonekin oli kuin hotellihuone. Vesku oli ihan päinvastaista mieltä, hän heittäytyi oitis sängylle Dannin kanssa ja sanoi:
- Ihanan rapeeta!
- Rapee sänky? Oot tärähtäny, mutisin.
- Puhtaat lakanat on ihania.
- Jaa, sanoin aavistuksen leppyneenä. Niinhän ne kyllä olivat. Menin alakertaan keittämään Dannille tipan puuroa iltapalaksi ja jätin Veskun purkamaan matkatavaroita jos hän nyt malttaisi erota vauvasta siksi hetkeksi. Muuten ne saisivat minun puolestani maatua laukkuihin kunnes tarvitsisin sieltä jotain.

Ville oli edellisenä päivänä lupauksensa mukaan ottanut Nikin ja Mustin kyytiin ja raportoinut illalla, että matka oli mennyt hyvin ja että pojat oli pantu pariksi tunniksi vihreälle ja ne olivat syöneet kuin eivät olisi koko kesänä ruokaa saaneet. Eiväthän ne tuoretta ruohoa olleet juuri saaneetkaan muuta kuin sen mitä olimme jaksaneet niitä narun päässä syötellä kun ei Hannan tieteellisen tarkkoihin valmennusmenetelmiin todellakaan kuulunut vapaa laiduntaminen eikä hänellä ollut kuin niitä tylsiä hiekkatarhoja. Toivoin, että Oona oli muistanut sen faktan tänään eikä antanut niiden laiduntaa täyttä päivää tai molemmilla olisi takuuvarmasti ähky.

- Mikä sua riepoo? kysyi Vesku kun Danni oli käynyt kylvyssä ja pantu nukkumaan ja hän kiskaisi minut kainaloonsa sohvalle. En viitsinyt ärähtää ettei mikään, se olisi ollut nolo vale, mutta kun en osannut vastata.
- Ehkä musta oli vaan kivaa olla Leenan hoidettavana, sanoin sitten lopulta. Varmaan se oli osaksi totta. Viihdyin ihan luvattoman hyvin pitsihuvilassa. Tuntui melkein siltä kuin olisin ollut uskoton iskälle ja Ilselle kun sillä tavalla kehtasin ajatella ja se sai minut vielä surkeammalle mielelle. Sitten keksin.

- Äiti se taitaa mua rassata. Mun on kai pakko käydä huomenna katsomassa miten se jaksaa.
- Onko se sairaana? kysyi Vesku ihmetellen. – Etkä ole mitään sanonut.
- Miila sanoi isänsä sanoneen, että se juo, huokaisin raskaasti. En ollut sitä asiaa sen enempää ajatellut sen jälkeen kun olin Miilan kanssa jutellut puhelimessa, tunkenut sen vain jonnekin aivojen perimmäiseen lokeroon, mutta nyt kun olimme palanneet kaupunkiin minun oli kai pakko ottaa se jotenkin käsittelyyn.
- Ehkä sä voit soittaa sille ensin, Vesku ehdotti mietteliäästi ja tunsin miten hän asetteli leukaansa päälakeani vasten. Tiesin myös hänen tietävän tarkkaan, etten halunnut sen paremmin soittaa kuin käydäkään siellä.

- Joo, kyllä mä kuulen sen äänestä missä mennään, sanoin hiukan piristyen.
- Ja jos susta tuntuu että sun pitää mennä katsomaan sitä niin kyllä mä tulen mukaan jos haluat.
- Niin, huokaisin. En saanut sanotuksi sanaakaan Alissasta, mutta ei minun tarvinnutkaan. Jos ei äidillä olisi ollut vauvaa hän olisi ihan kaikessa rauhassa saanut ryypätä minun puolestani kellon ympäri ja senkin Vesku tiesi. – Mennään kumminkin ensin tallille. Mä haluan nähdä mitä kaikkea Oona on ostellut tässä kesäkuun aikana, ja varmistaa ettei meidän hevoset oo haljenneet vielä. Ja sitten meillä kotona pitää käydä, ja mun pitää nähdä Jinna ja Leksakin.
- Sä voit ihan hyvin soittaa sun äidille vaikka vasta ylihuomennakin, vakuutti Vesku.


Oona oli pistänyt hevoskantansa ihan uusiksi poissa ollessamme. Issikat olivat lähteneet pihatosta ja hän tarjosi sitä Nikin ja Mustin käyttöön nyt ensialkuun. Vesku oli valmis tarttumaan tarjoukseen, hän kun joka tapauksessa aikoi antaa Mustikalle kunnon kesäloman nyt monen viikon opiskelun jälkeen ja niin sitten huokaisten minäkin.
- Niki kyllä syö itsensä niin muodottomaksi etten mä kehtaa mennä sen kanssa mihinkään kisoihin, epäilin.
- Vetää puomit mahallaan alas, tirskui Oona.
- Ei kun koulukisoja mä ajattelin.
- No ei sitten mitään hätää. Kouluhevoset on läskejä kaikki muutenkin.

Siihen ei voinut Vesku olla älähtämättä vastaan, mutta en viitsinyt jäädä kuuntelemaan heidän nahisteluaan vaan menin katsomaan uusia hevosia. Tarhoissa oli sironnäköinen suomenhevonen ja iso päistärikkö poni, mutta ei sitten muuta, ellei laskenut mukaan Villen ja Kimin hevosia ja Mansikkaa.
- Sulla on puolityhjä talli, totesin.
- Viimeinen virolainen haettiin viikonloppuna. Torstaina tulee koko autolastillinen uusia, ilmoitti Oona, joka oli seurannut minua. – Ja siitä mun pitikin sulle puhua.
- Haluatko sä ratsastusapua? kysyin kiinnostuneena.
- No tulee sieltä yksi ponikin, mille mä voisin sua tarvita, jos niiden mittaukset taas heittää kymmenen senttiä. Tai muutenkin jos sua huvittaa.
- Kivaa, sanoin ja tunsin pienen kutinan vatsanpohjassa. Olihan meillä jo näitä hevosia joilla ratsastaa, mutta välillä Oona osti niin kivoja poneja. Ja voisin aina muutaman heinäpaalin vähentää laskustamme, jos oikeasti voisin olla avuksi.
- Mutta en mä sitä, Oona jatkoi ja katsoin hänen odottavasti, kunnes hän jatkoi: - Siellä olisi tyrkyllä Nikin täyssisko. Ajattelin että tuottasinko sen sulle?

Pääni tuntui tulvahtavan saman tien täyteen ajatuksia ja katseeni lennähti Veskuun, joka seisoi Oonan takana. Nikin sisko! Tamma! Rakkaan hevoseni kaksoisolento!
- Mitä… minkä ikänen? kysyin, se oli ensimmäinen järjellinen kysymys jonka sain muodostettua.
- Taisi olla vuoden vanhempi. Se ois kantavana.
- Entäs hinta? Seuraava kysymykseni.
- En mä nyt muista. Joitain kymppitonneja. Sikäläistä rahaa siis, lisäsi Oona kiireesti.

Tuijotin Veskua osaamatta sanoa mitään. Minun olisi pakko saada se! Ihan pakko! Mutta hänen ilmeensä oli torjuva kuin rypistynyt luumu.
- Meille kantatamma, Mustikalle, aloitin.
- Ei, sanoi Vesku.
- Mutta…
- Ei, hän sanoi uudelleen.

Turhauduin. Minulla oli samanlainen olo kuin pienenä kun Miila oli saanut omalta mummiltaan ihanan vaaleanpunaisen olkihatun eikä antanut minun edes kokeilla sitä. Tuntui etten voisi saada henkeä jos maailmassa olisi Nikin sisar ja se olisi jonkun muun kuin minun omistuksessani. En voisi enää elää. Ongelma oli vaan siinä, ettei minulla ollut rahaa. Opiskelutilini voisin tietysti tyhjentää hevosen hintaan, mutta en pystyisi mitenkään elättämään sitä, Veskun palkastahan meni Nikinkin ylläpito, samoin kuin Mustin, ja hänhän elätti minut ja Danninkin. Minä olin rahaton siipeilijä ja olisin vielä monta vuotta.
- Ähh, perhana, sanoin.
- En ilmeisesti tilaa sitä, arveli Oona ja katseli minusta Veskuun ja Veskusta minuun.
- Juu älä, sanoi Vesku. Minä en saanut sanotuksi mitään. En kehdannut siinä Oonan nähden ruveta mankumaan kuin pikkulapsi, mutta ajattelin että tämä asia ei ollut vielä ihan loppuunkäsitelty.

- Meillä ei ole tammaa, sanoin Veskulle syyttävästi illalla kotona. – Mitä me tehdään orilla ellei meillä ole tammaa?
- Ei me voida sitä ostaa, sanoi Vesku näyttäen hämmästyneeltä, kuin olisi luullut minun unohtaneen jo koko asian.
- Eikö muka kantava tamma olisi loistava tapa alottaa meidän hevostila?
- Hei haloo. Hän kuulosti kyllästyneeltä. – Mikä hiton hevostila? Ei meillä oo hevostilaa, meillä on vaan vuokrakämppä.
- No se mikä me joskus perustetaan.
- Joskus – mutta ei se joskus tosiaankaan oo nyt!
- Mutta…
- Luuletko sä että mä olen rahasta tehty? Vesku kysyi kiukkuisena. – Joka hemmetin penni menee jo nytkin.
- No hitto, hitto, hitto, anteeks nyt vaan että mä olen olemassa ja annoin sun houkutella itteni äitiyslomalle, suutuin minäkin. – Ei olis pitänyt suostua tekemään koko ipanaa ja joutua sun elätettäväksi.

Tiesin, että se oli ihan järjetön asia sanoa ja suutuin entistä pahemmin, kun olin semmoista päästänyt suustani. Nousin sängystä ja tömistelin alakertaan juomaan vähän vettä, välittämättä siitä heräisikö Danni askeliini vai ei. Vesku tuli perässä, vaikka olisin suonut hänen jättävän minut rauhaan.
- No ei me nyt ensimmäiseksi susta ja Dannista ruveta menoja karsimaan, hulluko sä olet? hän sanoi ja yritti ottaa minusta kiinni. Väistin ja hän seisoi siinä hetken, kääntyen sitten palaamaan yläkertaan. Minä jäin hämärään keittiöön seisomaan ja vapisin kiukusta.

Lähettäjä: Tripi 
Päivämäärä:   25.6.09 23:35:18

Niiiin kyllä mä muistan Karoliinan pääkohdiltaa, mutta siitä ei oikein selviä henkilän mitään. Mistä se pitää, minkälainen se on.. kuin esim Jessin ja Miilan ajatuksenjuoksua on oppinut ymmärtämään, samoin kuin Ilsen ja ehkä vähän Siirinkin. Hannakin on tyyppinä niin tuttu, mutta Karoliina on vaan puolisisko joka tykkää ratsastaa.

Lähettäjä: whisky. 
Päivämäärä:   25.6.09 23:36:47

Laita nyt vaan mahdollisimman vauhdilla nää jutut, niin päästäisiin joskus lukemaan lisää sun tekstejäs :P

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   25.6.09 23:42:45

Jaaaaa sitä!
En mä taida Karoliinasta omaa juttua kirjottaa, mutta just kyllä vähän valaisin sen olemusta. Mä olen itse asiassa aika pitkällä jo tän jatkon kanssa :D
-------------

Se oli pahin riitamme ikinä. Nukuin sohvalla enkä toivottanut Veskulle huomenta. Olin lapsellinen ja tiesin sen, enhän voinut vaatia että hän ostaisi minulle huvihevosen ja elättäisi sen kun hän elätti jo yhtä, mutta en saanut myönnettyä sitä. Veskukin oli vihainen; kun en vastannut hänen huomeneensa hän ei sitten yrittänyt sanoa minulle muuta vaan kuljimme ja katsoimme toistemme ohi. Mitään puhumatta pistin Dannin vaunuihin ja lähdin kävelemään Jinnan luo, kun en enää kestänyt painostavaa hiljaisuutta. Näytti uhkaavasti siltä, että voisi alkaa sataa, mutta en ottanut autoa. Veskunhan sekin oli, ja bensat sen tankissa hänen ostamiaan.

Jinna puki Leksan ja lähdimme leikkipuistoon. Poju istui onnellisena hiekkalaatikossa ja Jinna saarnasi minulle. En minä sitä pitänyt pahana, ihan aiheesta hän marmatti.
- Ei sulla olisi yhtään tupakkaa, huokaisin lopulta.
- Mä olen lopettanut miljoona vuotta sitten, Jinna sanoi ja kaivoi Leksan rattaiden pussukasta ikivanhan näköisen vähän rutistuneen tupakka-askin.
- Kiitos, sanoin.
- Ne on mun tuskatupakat.
- Mullakin pitäisi olla. Ei vaan oo varaa ostaa just nyt.

- Sä leikit marttyyria. Mene keräämään tyhjiä pulloja tuolta puskista, Jinna tuhahti. – Millä ajalla sä muka edes toista hevosta ratsastaisit, sulle tulee tekemään tiukkaa yhdenkin kanssa jos aiot palata takasin kouluun syksyllä.
- Ei sillä tarttisi vähään aikaan ratsastaa, jos se on kantavana nyt, mökötin, vaikka tiesin tuonkin olevan totta.
- Ja sitten teillä ois neljä hevosta vieraalla ylläpidossa. Semmoseen nyt ei oo varaa kellään, saati opiskelijalla.
- Mä tiedän tonkin, mutta mä en voi kestää ajatusta, että Nikillä on jossain sisko.
- Ehkä se on ihan erilainen, oikea @!#$ hevoseksi, Jinna ehdotti toiveikkaasti.
- Ja me tarvitaan ihan oikeasti tamma.
- Ehkä tarviitte, joskus viiden vuoden päästä, tai kymmenen. Unohda. Etsi se sitten käsiisi.
- Hemmetin hemmetti, mutisin.
- Mä olen oikeastaan vähän hämmästynyt että sä viitsit edes kuvitella että sun pitäisi saada kaikki, ja niin paljon kun sulla jo on.

Onneksi silloin se sade alkoi ja meidän piti ruveta lähtemään. Jinna oli sanonut jo kaiken.
- Tuutko sä kahville? hän kysyi saatuaan Leksan rattaisiin.
- Mä taidan mennä mieluummin kotiin murjottamaan.
- Etkä murjota. Teet sovinnon Veskun kanssa ja alat käyttäytyä niin kuin aikuinen.
- Ehkä, sanoin. Se tuntui kauhean vaikealta.

Autoa ei ollut siinä missä se oli ollut lähtiessäni eikä Vesku ollut kotona. Eipähän siis tarvinnut ainakaan heti ruveta nöyristelemään. Syötin hiljaisena vauvan ja kävin sitten sen kanssa olohuoneen lattialle pitkäkseni. TVstä tuli pikkukakkonen, mutta ei Danni siitä piitannut vaan jumppasi niin, että sain vähän väliä olla hakemassa sitä takaisin peiton päälle. Huomenna viimeistään olisi imuroitava, villakoirat vauvan vaatteissa näyttivät inhottavilta ja vielä pahemmilta ne näyttivät tarttuessaan sen kuolaisiin poskiin. Toivoin sen nukahtavan, että minäkin voisin. Yö sohvalla ei ollut ollut mukava, enkä kiukultani olisi kyllä saanut kunnolla nukuttua missään muuallakaan.

Lopulta annoin Dannille kovan rinkelin mitä se alkoi jäystää selällään maaten ja kun se malttoi jäädä paikalleen sen kanssa hetkeksi näin miten sen silmät alkoivat vähitellen lupsua. Pistin omanikin kiinni ja nukahdin. Kova kolaus herätti minut ja luulin ensin hiljaisen sateen muuttuneen ukkoseksi ihan päämme päällä, mutta sitten kuulin vaimeaa sadattelua ja tajusin Veskun pudottaneen jotain keittiössä. Minulla oli yhtäkkiä kauhea ikävä häntä, tai ruumiillani oli. Halusin että minua silitettäisiin ja halattaisiin.
- Hei, sanoin hiljaa ettei Danni heräisi ja näin miten Vesku yrmeän näköisenä käänsi katseensa minuun päin. Ojensin käteni häntä kohden kuin olisin ollut hukkuva meressä ja näin miten hänen ilmeensä muuttui. Hän jätti pitelemänsä säilykepurkit työtasolle ja harppasi parilla askeleella luokseni.

- Halaa mua, pyysin. – Vaikka mä olenkin idiootti.
- Niin oot, hän sanoi hellästi ja laskeutui viereeni lattialle. Hengähdin kun tunsin kaipaamani kädet ympärilläni.
- Ei sun noin ois pitänyt sanoa, hymähdin ja painoin kasvoni vasten häntä.
- No mutta tottahan se on, hän naurahti.
- Ai hitto kun tässä on hyvä olla, harmittaa että mä hukkasin kokonaisen päivän, tunnustin.
- No onneksi ne ei oo loppumassa.
- Päivät?
- Niin.

Emme puhuneet Nikin siskosta enempää, mutta torstaina kun katselin Oonan uuden lastin laskeutuvan isosta kuorma-autosta yksi kerrallaan päätin kääntää veistä haavassani ja kysyin olisiko hänellä ollut siitä kuvaa.
- Olisi, Oona sanoi ja vilkaisi minua sivusilmällä. – Kaduttaako?
- Mä halusin sen kaiken aikaa, mutta eihän se mitenkään ollu mahdollista. Koko Veskun palkka ois siirtyny suoraan sun pussiisi ennen pitkää.
- Ei mulla ois mitään sitä vastaan, Oona hymähti. – Auta mua antamaan näille vähän heinää niin voidaan mennä katsomaan se kuva.

Hevosia oli neljä, ja yksi niistä oli suklaanruskea poni, söpö kuin karamelli. Ei se niin pieni ollut, ettei Oona olisi voinut sillä itse ratsastaa, mutta ehkäpä minä silti saisin auttaa sen kanssa. Muut olivat vähän isompia, yksi jopa paljon isompi. Ei kauhean korkea, mutta massiivinen kuin mammutti.
- Tälle mulla on jo ostaja, Oona mainitsi heittäessään sille heinätupon. – Nää on näköjään tulossa muotiin, vaikka mä en voi ymmärtää miksi joku haluaa hevosen jonka selässä pitää istua spagaatissa.
- Mielenkiintoisen näköinen, sanoin diplomaattisesti. – Se kuva?

Kiipesimme Oonan kämppään tallinylisille ja hän avasi tietokoneensa.
- Tässä, hän sanoi naputeltuaan hetken ja nousi sitten päästääkseen minut koneen äärelle. Näytöllä oli nettisivu, jolla oli muutamakin hevosenkuva ja vironkielistä tekstiä.
- Mikä se näistä on? kysyin yrittäen ymmärtää tekstistä jotain.
- Se missä on hintalappu.
- Luojan kiitos, ruunikko, sanoin kun löysin kuvan, jonka alla luki Ateena. Tamma oli kyllä muuten kivan näköinen, joskin vähän mäyräkoiran mallinen, mutta jostain syystä en koskaan ollut erityisen ihastunut ruunikoihin. Katsoin muita kuvia ja tunnistin Nikin vanhempien nimet. Aloin tajuta, että tämä oli jonkun kasvattajan kotisivu.

- Mikset sä ole kertonut että tämmönen sivu on olemassa? Tää on niiden ihmisten jotka on kasvattanu Nikin, eikö vaan? kysyin tohkeissani ja yritin kahta innokkaammin lukea vironkieltä.
- En mä oo tienny aiemmin että niillä on tommonen sivu. Ehkä ne on vasta tehneet sen, sanoi Oona ja haistoi epäilevän näköisenä kahvipannunsa pohjalla lilluvaa mustaa ainetta.
- Niillä on yksi ori... ja yksi tamma? Siinä koko bisnes? olin ymmärtävinäni.
- Varsinainen bisnes juu, ja sitten kauppaavat tommosia muka täysinkoulutettuja Nikejä herkkäuskoisille ulkomaalaisille, Oona tuhahti.
- Mikset sä itse ostanut sitä tammaa?
- Sen jälkeen kun Niki oli ihan muuta kuin mitä luvattiin mä en osta niiltä mitään. Mutta ajattelin että sua voisi kiinnostaa.
- Nikinkin kuva! ilahduin. Se oli siinä varsana, ihastuttavan söpönä. Ja sillä oli muitakin sisaruksia kuin Ateena, tajusin, kun tutkin sivua enemmän. Varsa vuodessa, Nikin jälkeen jo neljä uutta kuvaa.

Minua lohdutti ajatus siitä, että vaikka en pystynytkään nyt hankkimaan perheeseen Nikin siskoa niitä oli olemassa enemmänkin. Joku perhe etelänaapurissa tehtaili niitä minulle, vaikken edes ollut tilannut! Neli- ja kolmivuotiaat sisarukset eivät olleet tammoja, mutta kaksivuotias omituisenruskea otus oli. Kerkyra, luin sen kuvan alta ja jokin siinä viehätti minua, vaikka epäilinkin kuvassa olevan jotain vikaa. Ei tuonväristä hevosta voinut olla.
- Mä löysin meille tamman, ilmoitin Oonalle tyytyväisenä. – Ton mä menen ostamaan sitten kun olen valmistunut ja mulla on omaa rahaa.
15.

Olin aktiivisesti lykännyt äidille soittamista, mutta perjantaina omatuntoni alkoi muistutella siitä jo niin kovaäänisesti että tartuin puhelimeen. Hän kuulosti hyvin ilahtuneelta ja luojan kiitos vesiselvältä.
- Tavataan pian, hän ehdotti.
- Tänään tai huomenna kävisi, sanoin alistuneesti, mutta hänellepä ei. Kuuntelin epäluuloisena hänen ääntään kun hän esitti maanantaita.
- Onko teillä jotain viikonloppumenoa? kysyin.
- Meille tulee vähän vieraita illalla, hän sanoi.
- Ai Stumpin korttirinki mahdollisesti?
- Juu.
- Tuo Alissa tänne hoitoon sitten.
- Ei se häiriinny, se nukkuu kaikki yöt kuin tukki.
- No hitto, ei voi nukkua, eikä sen nyt ainakaan terveellistä ole olla siellä jos se meno on samanlaista kuin mitä mä talvella näin. Koko kämppä oli sinisenä tupakansavusta.

Äiti yritti vänkyttää vastaan ja yritti jopa kuulostaa loukkaantuneelta, mutta antoi sitten periksi, kunhan tulisin hakemaan Alissan. Meinasin siinä kohden muuttaa mieltäni, mutta en sitten kuitenkaan. Tuskin hän pelkästään laiskuuttaan semmoista esitti vaan siksi että tiesi minulla olevan auto käytettävissä.
- Mä käyn hakemassa meille hoitolapsen, ilmoitin Veskulle.
- Siltä kuulosti, hän sanoi vain.

Ajoin Itäkeskukseen Jammu-sedän talon luo ja löysin äidin vaunujen kanssa parkkipaikan laidalta odottamasta. Katsoin häntä tarkkaan kuin yrittäen nähdä hänen naamastaan, koska hän oli viimeksi juonut oluen tai viinilasillisen, ja miten monta, mutta hän näytti omalta, entiseltä itseltään, vähän pulleammalta kuin mitä ennen Alissan syntymää. Hän ei ollut koskaan saanut niitä kiloja pois.
- Tässä on vaihtovaatteita ja vaippoja, hän sanoi ojentaen ison kassin, tervehtimättä sen kummemmin. En minäkään viitsinyt tervehtiä häntä sitten, mutta kumarruin kyllä katsomaan Alissaa.
- Hei, pikkusisko! sanoin sille, ja se tuijotti minua takaisin silmin, jotka olivat hämmentävästi samannäköiset kuin omani. Äiti auttoi minua purkamaan vaunut ja kiinnittämään kopan turvavöihin ja vilkutti sitten hyvästiksi. Hän ei missään vaiheessa ottanut puheeksi että koska palauttaisin vauvan. En sitten minäkään, ajattelin odottaa ja katsoa koska hän soittaisi sen perään.

Sattuneesta syystä vietimme koti-illan, mutta niinpä olisimme viettäneet muutenkin. Vauvat makailivat lattialla peiton päällä ja Alissa osoittautui vikkeläksi kuin pieni kirppu. Tai ehkä käärmeenpoikanen, sellaisen tapaan se kiemurteli milloin mihinkin suuntaan.
- Me tarvitaan ehkä leikkikehä, arveli Vesku.
- Oiskohan kierrätyskeskuksessa? Onko se susta liian laiha?
- Alissa? No ei se ainakaan aliravittu ole kun on noin eläväinen. Et kai sä tosiaan epäile ettei äitisi hoitais sitä kunnolla?
- En mä tiedä… Miila säikäytti mut niillä jutuillaan.

Alissa oli meillä vielä lauantainakin kun Miila ja Lauri tulivat saunomaan, enkä ollut kuullut äidistä mitään. Hän suututti minua. Jos minä olisin päästänyt Dannin jonnekin hoitoon niin olisin varmaan viimeistään parin tunnin kuluttua soittanut perään ja kysynyt miten sujuu, jonnekin muualle kuin Veskun hoiviin siis.
- Sun äitisi on omituinen, sanoi Miila tuimasti ja hyppyytti Alissaa sylissään.
- No ei sun isäsi oo yhtään sen parempi.
- Lopettakaa ennen kuin alotattekaan, ei niistä kumpikaan oo mikään kukkanen, sanoi Lauri harvinaisen tiukasti ollakseen Lauri ja nappasi Alissan.

Sunnuntaina iltapäivällä järjestimme perheretken tallille, kun ei äidistä vieläkään ollut kuulunut mitään. Me olimme jo melkein tottuneet siihen, että ipanoita olikin kaksi yhden sijaan – toinen meni melkein siinä samassa kun ensimmäinenkin. Tosin heti ensimmäisenä yönä oli pitänyt laittaa nukkumisjärjestelyt uusiksi kun Alissa piti unissaan omituista pientä ääntä koko ajan, ja se valvotti Dannia, mutta kun Alissan kopan siirsi saunan pesuhuoneeseen sai Danni nukuttua ja se oli kuitenkin niin lähellä, että minä heräsin kun se alkoi oikeasti itkeä.

Kun näitä hoivattavia nyt oli mukana niin kutsuin myös Jinnan ja Ilsen lapsineen. Karoliina keksi viedä Leksan turvekasaan kun silmä vältti ja molemmat löytyivät sieltä muistuttaen neekerilapsia kun kylläkin puhdas turve oli kuorruttanut niin kasvot kuin hiuksetkin. Se oli sattunut sillä välin kun Jinna ja minä olimme maastossa Mansikan ja Nikin kanssa ja Ilse ja Vesku olivat syöttäneet vauvoja ja Ville ollut kentällä ratsastamassa. Jinna näytti siltä kuin aikoisi tukehtua nähdessään lapsensa. Vesku sai hänet onneksi rauhoittumaan selittämällä, että turpeessa ei ollut mitään vaarallista ja Ilse oli onneton kun ei ollut muistanut vilkuilla ympärilleen kahdesti minuutissa.
- Onneksi ne ei menny lantakasaan, lohdutin yrittäen olla nauramatta ja Jinna mulkoili minua.
- Odota vaan kun omasi on yhtä vikkelässä iässä, kyllä mä sulle nauran, hän uhkasi.

- Joko teillä on päivähoitopaikka? kysyi Ilse minulta väsyneen näköisenä pyyhkien Karoliinan naamaa Mansikan kostutetulla tallipyyhkeellä.
- Niin mikä? En ollut ajatellut koko asiaa.
- Etkö sä aikonut mennä takaisin kouluun syksyllä?
- Jestas, sanoin säikähtäneenä. Aioin, totisesti, mutta jotenkin en ollut ollenkaan ajatellut että pitäisi jo ruveta tekemään jotain järjestelyjä. Pitikö? Jotenkin olin vain ajatellut että ensimmäisenä kouluaamuna veisin Dannin jonnekin, tai että Veskulla olisi vapaapäivä… tunsin itseni hölmöksi. – Sano että sä olet hakenu sille hoitopaikkaa, sanoin Veskulle.
- Olen mä katellut tarjontaa, hän sanoi laiskasti. – Haluaisitko säkin tutustua eri vaihtoehtoihin?
Tönäisin häntä tuohtuneena, mutta silloin äiti lopulta soitti.

- Mitäs teille kuuluu? hän liverteli.
- Kaikenlaista ihanaa, mitäs luulit? tuhahdin. – Kai mä olisin soittanut muuten? Sen enempää en kuitenkaan kaikkien kuullen viitsinyt marista.
- Niin mä arvelinkin. Sen voisi tuoda kotiin nyt, äiti ehdotti.
- No nyt ihan heti ei onnistu, me ollaan tallilla ja mulla on vielä yksi hevonen ratsastettavana, ilmoitin, vaikkei oikeasti ollutkaan. Musti oli edelleen lomalla enkä aikonut viitsiä tänään kokeilla Oonan uutta ponia. Tekisin sen joskus, kun olisin yksin tallilla. En kuitenkaan halunnut äidin kuvittelevan, että olisin sentään noin tanssitettavissa. – Mä voin soittaa kun me ollaan lähdössä, sanoin sitten.

Vesku meni vielä harjaamaan Mustin ja Ville alkoi hoputtaa Jinnaa ja Leksaa kotiinpäin. Karoliinakin alkoi näyttää vähän väsyneeltä ja känkältä joten kohta istuin yksinäni tallin edustalla kaksien vaunujen kanssa. Oli tämäkin elämää. Oli taas semmoinen hetki, etten ihan välttämättä tuntenut olevani täydellisen onnellinen. Danni tuntui kuin pallolta jalassani, sen hoitopaikan pähkäileminen ja ajatus siitä, että aina, aina piti raahata se mukaan vaikka olisin halunnut käydä vain lähikaupassa. Enkä voinut hevostella niin paljon kuin olisin halunnut enkä voinut ottaa viikonlopputöitä jotta olisin voinut ostaa toisen hevosen, jonka taas tunsin palavasti tarvitsevani…
Danni sanoi vaunuista jotakin, joka kuulosti ihan oikealta sanalta, muttei tietenkään voinut olla. En jaksanut juuri nyt nousta katsomaan mitä se tahtoi, halusin murjottaa mieluummin hetken.

Alissan tavarat olivat meillä tai muuten olisimmekin voineet käydä palauttamassa sen tallilta mennessä. Nyt piti käydä ensin kotona.
- Tulenko mä mukaan? kysyi Vesku.
- Älä turhia, äkkiäkös mä sen lykkään sinne. Ota sä vaan Danni.
Hän purki toiset vaunut autosta sillä aikaa kun minä hain sisältä Alissan kassin ja lähdin sitten niin, että pikkukivet sinkoilivat. Tuntui siltä, että saattaisin käydä polkaisemassa pienen pääntyhjennyslenkin ennen kuin palaisin kotiin.

En muistanut soittaa äidille ja varoittaa, että olimme tulossa ja sain seistä sitten vaunujen kanssa oven takana vaikka miten kauan. Soitin ovikelloa jo kolmatta kertaa ja aloin olla kiukkuisempi kuin tuntui terveelliseltä, kun sisältä kuului laahustavia askeleita.
- Mä otin pienet päiväunet, äiti sanoi haukotellen avattuaan lopulta oven. Kylmennyt tupakansavun lehahdus tuli asunnosta, vaikka sen päällä leijuikin kuin pesuaineen tuoksu ja nyrpistin nenääni. Äiti kysyi halusinko tulla sisään, mutta hänen äänensä ei kuulostanut siltä että se olisi ollut mitenkään toivottavaa, enkä olisi mennyt vaikka hän olisi ollut miten innokas.
- En mä nyt ehdi, pitää mennä, töksäytin ja käännyin menemään.
- Tuu nyt vaan! hän sanoi innokkaammin ja tarttui kädestäni. – Me ei olla juteltu aikoihin, mulla on asioita!
- Ja mitähän, tuhahdin. Hän ei kuitenkaan antanut periksi nyt kun näytti kahden lauseen välillä heränneen.

Asunnossa oli kyllä siistiä, vaikka tupakanhajusta ei kai mitenkään pääsisi eroon ilman isompaa remonttia. Minun alkoi tehdä mieleni tupakkaa ihan kauheasti, kun menin sisään, ja sillä aikaa kun äiti huolehti vauvasta kävelin parvekkeelle. Toivoin vähän, että joku olisi unohtanut sinne tupakka-askin, mutta en löytänyt mitään. No, raitista ilmaa sentään.

Pysyttelin siellä, kunnes äiti tuli perässä kahden kahvimukin kanssa.
- Oliko Alissa kiltisti? hän kysyi.
- Oli, ihan kiltisti koko ajan, sanoin. – Mitäs sulla oli mielessä?
- Siitä Jaakosta vaan. Aiotko sä viedä sen jutun oikeuteen?
- Mä kuulin huhua että se on joutumassa oikeuteen, mitäs mulla on sen kanssa tekemistä? Ja mitä se sua kiinnostaa? ihmettelin.
- Se joutuu niistä veljensä jutuista joka tapauksessa. Se, että se kävi sun luona ottamassa teidän auton lainaan on ihan eri asia.
- Se oli vähän enemmän kuin auton luvaton käyttöönotto, se oli myöskin ryöstö, kidnappaus, uhkailu ja murto, noin äkkiseltään, luettelin muistellen mitä poliisiasemalla olin kuullut ja laittaen vähän lisää värin vuoksi. – Mikä noista mun sun mielestä pitäisi painaa villasella vai ehkä kaikki? Eikö sua kiinnosta että se yritti keihästää mut vihannesveitsellä?
- Enhän mä sillä, tietenkään! äiti kiiruhti sanomaan.
- Vaan?

Äiti tapitti minua suurin, vilpittömin silmin ja kertoi, miten hän oli käynyt Jaakkoa katsomassa. Jaakko oli ilmeisesti jotenkin saanut hänet potemaan omantunnontuskia siitä, että hän oli syypää koko siihen episodiin, mikä oli tapahtunut minun kotonani.
- Sä haluaisit, että mä ilmotan että koko juttu on okei? sanoin hitaasti, yrittäen pysyä perässä.
- Tietenkään se ei ole okei! Ei mun lastani saa uhkailla veitsellä, äiti epäsi. – Mutta…
- En mä edes tiedä onko mulla mitään mahdollisuutta vetäytyä. On rikoksia ja on rikoksia, ja kaikista ei voi itse päättää, meneekö ne oikeuteen vai ei, selitin. Sen verran tiesin kuunneltuani joskus Riston juttuja Hangossa asianomistajarikoksista.
- Kai siitä saisi selvän jos kysyisi poliisiasemalta?

Olin ollut mielestäni kärsivällinen kuin buddhan yhdeksäs inkarnaatio, mutta nyt alkoi taas tulvia yli. Laskin kymmeneen ja sitten takaisin ykköseen.
- Mulle alkaa nyt riittää. Jaakko saa mun puolesta mädätä vankilassa lopun ikäänsä, ja jos mä voin jotenkin vaikuttaa siihen niin sen parempi, sanoin ja laskin kahvini pöydälle. - Taidan tästä lähteä. Soittele jos teillä on taas ryyppyilta ja tarvitset lapsenvahtia.

Olisi ollut ihanaa paiskata muki seinään ja huutaa, mutta olisinkohan vähän aikuistunut tässä viime kuukausina. Mielessäni oli selkeänä ajatus, että jos panisin välit poikki äidin kanssa, mihin hän sitten Alissan heivaisi jos tarvitsisi yhtäkkiä apua sen kanssa? Kun heillä seuraavan kerran olisi kortti-ilta – tai kokonainen viikonloppu, mitä ilmeisimmin. Missähän Stumppikin oli? Lähimmässä kuppilassa loiventavalla? Lähdin ja tömistellessäni portaita alas totesin, että Jaakon nimi oli edelleen alakerran asunnon ovessa.

Lähdin ajamaan kiertotietä kotiin ja luukutin parin kilometrin pätkän moottoritiellä, kunnes tulin järkiini, pahin vitutus oli puhaltunut pois kun ikkunasta tuuli niin että silmät kyyneltyivät. Nyt ehkä voisin uskaltautua kotiin ilman, että tiuskisin kaikkeen mitä Vesku sanoisi.
- Kauanhan sulla meni, hän sanoi kun kävelin sisään. Hän makasi sohvalla Danni mahansa päällä.
- Joo ei sieltä meinannu päästä lähtemään. Se on hullu.
- Tule tänne, saat suukon niin piristyt.
- Ei se riitä. Jos suostusit naimaan multa aivot pellolle niin se voisi auttaa. Lobotomia, niin kuin.

Sanoin sen leikilläni, mutta kun Vesku nousi vikkelästi viemään nukkuvan lapsen omaan sänkyynsä tunsin jännittävän lumpsahduksen vatsassani.
- En mä oikeesti meinannu, vastustelin kun hän palasi takaisin alas ja kaappasi minut syliinsä.
- Sori, nyt ei voi enää perua kun käynnistit koneiston, hän sanoi ja nosti minua niin, etteivät edes varpaani ottaneet lattiaan. Oikeastaan vastasin vallan mielelläni kun hän suuteli minua vaativasti ja kiersin jalkani hänen ympärilleen. Kyllä, tämä oli hyvä ajatus. Ihan kuin pari vuotta olisi kadonnut johonkin – olimme taas nuorempia ja huolettomampia, lapsettomia ja ehkä emme edes naimisissa.

- Miten sun aivot? kysyi Vesku sitten myöhemmin kun hän oli kai parhaansa mukaan hävittää ne maailmankartalta. Hänen hengityksensä kulki edelleen niin kiivaasti, että tunsin miten hiukseni lepattivat.
- Mitkä aivot? kysyin muka ymmälläni.
- Hyvä, mä taisin onnistua.
- Meidän pitäisi ottaa joskus seksilomaa, ehdotin vakavissani. – Suunnitella vaikka vapaailta… tai viikonloppu. Ihme ettei ipana herännyt huutamaan kesken kaiken.
- Ei suunnitella, näin äkkiarvaamatta on paljon parempi, hän sanoi ja suukotteli kaulaani. Samassa yläkerrasta kuului vaativa rääkäisy ja räpäytin silmäni kiinni, tietämättä huokaistako vai nauraa ääneen.
- Just noin. Olipa se armelias kun nyt vasta alkoi huutaa.
- Jos se haluaa sisaruksia.
- Halutkoon. Nyt on äidin vuoro haluta ja äiti haluaa seuraavaksi tammahevosen.


Keskusteluni äidin kanssa alkoi vähän hirvittää minua. Aloin potea ramppikuumetta kun ajattelin, että joutuisin oikeuteen todistamaan - jos olisin keksinyt sen asian aikaisemmin olisin varmaan kuunnellut äidin ehdotteluja asian jättämisestä sikseen vähän myötämielisemmin. Se, mitä minä tiesin oikeuskäsittelyistä oli opittu amerikkalaisista sarjafilmeistä ja mietin voisinko soittaa Veskun lakimiesveljelle ja kysyä mihin minun oikein piti valmistautua. Miettiessäni soitin sille poliisimiehelle, joka oli kirjoittanut muistiin lausuntoni, hän tuntui paljon helpommin lähestyttävältä hölmöjen kysymysten kanssa kuin Risto.
- Et sä voi tehdä enää mitään – ryöstö teräaseella uhaten menee eteenpäin joka tapauksessa. Ellet sitten halua sovitella.
- En halua, sanoin tavallaan tyytyväisenä, kun nyt olin varma. – Sehän tarkottaisi vaan, että painettais villasella koko juttu, eikö vaan?
- Niinhän se on.
- Mua vaan hirvittää ajatella oikeudenkäyntiä.
- On siitä useimmat todistajat selvinneet hengissä, mies hymähti.

Sitten minulle tuli mieleen, että jos minä kuvittelin olevani kelvollinen lääkäriksi en kai voisi pelätä tuommoista pientä esiintymisoperaatiota. Se helpotti sen verran, että sain laitettua asian muistini hyllylle odottamaan, että oikeudenkäynnistä joskus kuuluisi jotain.

Lähettäjä: tripi 
Päivämäärä:   26.6.09 10:01:22

Ihanaa, uutta tekstiä <3
Mulla on kyllä vielä Miila lukematta.. mutta siitä pitää sitten taas lukea Vesku uudestaan! Onko sulla se jo jossain sivuilla?

Lähettäjä: ssfä 
Päivämäärä:   26.6.09 10:03:09

voi herranjesta en ole lukenut tätä koko kesänä! :s

Lähettäjä: Pingo 
Päivämäärä:   26.6.09 11:19:43

Pitäiskö sun rueta laittaa jo sitä jatkoa johonki ;) oon menossa tuolla tammoja -pätkässä, välihuomautuksena et Oulussa ei ole erikseen teknillistä korkeakoulua, vaan yliopistolla on teknillinen tiedekunta, johon arkkaritkin kuuluu. Sit tuolla jossain matkalla oli joku tosi hämärä lause, mut enpä muista enää missä ja mikä :P

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   26.6.09 18:04:27

Tripi, Veskun sivut

Pingo, täytyy miettiä, en mä ainakaan ihan vielä, sillä yksi ystävä lupasi koittaa ehtiä oikolukea ensimmäisen osan. :)
--------------
53.

Vesku palasi töihin vähän ennen kuin minun piti palata kouluun. Danni oli saanut hoitopaikan perhepäivähoitajalla, joka asui Jinnan lähellä ja minä vein sen sinne kokeeksi hoitoon parina päivänä siksi aikaa, kun kävin itse kaupassa. Yhtenä päivänä kävin heidän kanssaan leikkipuistossa katsomassa, miten pulleahko, vähän minua vanhempi hoitotäti piti laumansa kurissa. Hänellä oli kaksi muuta hoitolasta ja yksi oma, kaikki Dannia vähän vanhempia, ja minua epäilytti vähän miten hän pysyisi kaikkien perässä. Onneksi Danni ei vielä päässyt karkailemaan, mutta minulla oli tuoreessa muistissa vielä miten monta silmäparia Karoliina olisi pienenä työllistänyt, ja nyt vielä isompanakin.

Hän sai minut vakuuttuneeksi ja vaikuttuneeksi. Joka paikkaan hän ehti ja näytti lukevan lasten ajatukset etukäteen, tietäen milloin joku oli saamaisillaan päähänsä jotain hullutuksia.
- Miten sä teet ton? kysyin epäillen. Oliko hän joku noita?
- Kokemusta, hän virnisti. – Kelpaanko mä?
- Kelpaat, sanoin nyökkäillen pontevasti. Kun en itse, eikä Vesku eikä Ilse, voinut hoitaa Dannia tämä oli varmaan paras mahdollinen vaihtoehto – vaikka en tosiaankaan tiennyt mitä olisin tehnyt, jos tämä Tarja olisi ollut jotenkin epäluotettavan tuntuinen. Vienyt Dannin kouluun mukanani? Vai olisiko se ollut riittävä syy vaatia jotain muuta hoitopaikkaa? Olin iloinen ettei semmoista tarvinnut kokeilla.
- Tervetuloa sitten ihan virallisesti ensi viikolla, hoitotätimme sanoi ja nappasi hupusta kiinni omaa poikaansa, joka oli kompastumaisillaan.

Tarja osoittautui sitten syksyn mittaan kullan arvoiseksi, tai vieläkin arvokkaammaksi. Me kun liikuimme vähän epämääräisiin aikoihin kun Veskulla oli kaksivuorotyö ajoittaisine yöpäivystyksineen ja minulla koulussa luentoja ihan miten sattui niin hän tarjoutui itse joustamaan Dannin hoitoajoissa. Toisaalta mekin joustimme. Jos Veskulla oli iltavuoro hän saattoi viedä vauvan sinne vasta töihin lähtiessään, ja hyvässä lykyssä minä sitten hain sen jo parin tunnin päästä kun luentoni loppuivat. Toisaalta jos Vesku oli iltavuorossa ja minulla oli illalla jokin tutor- tai pienryhmätapaaminen Danni saattoi olla siellä silloinkin. Tarja sanoi että rankempaa oli olla kuusi tuntia neljän lapsen perässä kuin hoitaa aamupäivä muutamaa ja iltapäivä muutamaa.

Se asia oli tuottanut meille vähän päänvaivaa ensimmäisen koulupäiväni jälkeen kun yritimme sovitella meidän kaikkien kolmen aikatauluja yhteen ja Dannin ohjeellinen hoitoaika oli välillä 7-17. Olin katsellut kursseja, joita minun pitäisi saada suoritettua vähän epäluuloisena jo päivällä. Kahteen kuului säännöllisiä iltaisia tapaamisia ja olin jo miettinyt miten helppoa Veskun olisi vaihdella kaikille niille päiville aamuvuorot. En uskonut sitä helpoksi ollenkaan.

Muutoin oli ollut ihanaa palata yliopistolle. Olin ollut aamulla innoissani kuin ekaluokkalainen, vähemmän jännittynyt vain, ja minun oli tehnyt mieli kiljua kuin teinitytön kun halailin kavereitani, Elleä ja Siljaa ja Simoa ja erinäisiä muitakin kun tapasimme, osan kanssa ennen iänikuista tervetuliaispuhetta ja loppujen kanssa sen jälkeen.
- Ette arvaa miten ihanaa nähdä teitä taas! toistelin kerran toisensa jälkeen. En ollut kesän aikana tavannut heistä ketään ja puhelimessakin jutellut vain pikaisesti Ellen kanssa. Kuuntelin vähän kateellisena mitä kukin oli tehnyt kesätöissä, kateellisena ja helpottuneena. Kukaan ei vielä ollut päässyt oikein sen kummempiin hommiin kuin mitä minäkin olin edelliskesänä tehnyt. En ainakaan siinä suhteessa ollut jäänyt kauheasti jälkeen muista. Muutamille kursseille en ehkä pääsisi muiden mukana kun minulta puuttui edelliskevään edeltävä suoritus, mutta aioin ottaa selvää, saisinko jotenkin tentittyä niitä yhtaikaa. Nyt minulla tuntui olevan paljon enemmän lukuintoa kuin keväällä jolloin olin tahtonut vain nukkua silloin kuin Danni antoi minun. Sitä oli niin, että kotimatkalla kävin ostamassa pari opusta ja luin toista jo bussissa pari ensimmäistä lukua. Halusin eteenpäin, ja äkkiä, jotta valmistuisin niin nopeasti kuin mahdollista. Sitten en enää olisi Veskun elätettävänä ja pääsisin töihin, ansaitsisin itse rahaa, pystyisimme hankkimaan oman paikan mihin voisimme ottaa hevosemme – ja hankkia niitä lisää.

Kun kolmen hengen perheemme lukujärjestykset ja aikataulut oli sovitettu yhteen piti niistä etsiä sopivat lokoset hevosille. Sekin oli haaste sinänsä ja tajusin, etten selviäisi ilman apua. Niin kauan kun Vesku oli vielä ollut lomalla, olin päässyt ratsastamaan Nikillä ihan täysipainoisesti, olin käynyt kisoissakin heinäkuun lopulla ja elokuun alussa, ihan Hannan ohjeiden mukaan. Olin ottanut asiakseni raportoida hänelle joka kisojen jälkeen ja saanut lopulta tiukan määräyksen kokeilla seuraavaksi sitä kummituksena uniini tulevaa helppoa aata, kun olimme lopulta tulleet yhdessä helpossa beessä toiseksi melkein 60% pisteillä. Hanna oli vaatinut saada puhua Veskun kanssa ja minä olin joutunut kuuntelemaan vierestä, miten mieheni oli analysoinut koko ratamme hänelle, ruotinut tarkemmin kuin minullekaan.
- Sä et sanonut mulle tota kaikkea, syytin kun puhelu oli päättynyt.
- Enkö muka? oli Vesku ihmettelevinään, mutta hänen ilmeensä oli syyllinen.
- Älä paapo mua. Mihin me ikinä Nikin kanssa kehitytään, jos sulla olisi parannusehdotuksia etkä sä kerro niitä kun pelkäät että mä pahastuisin? sanoin napakasti.
- Okei, mä lupaan, hän sanoi lammasmaisesti.

Niin hän alkoikin tehdä. Jouduimme joka tapauksessa melko usein käymään tallilla yhdessä, jotta toisen ratsastaessa toinen saattoi hoidella Dannia, joka ei välttämättä enää halunnut ystävällisesti nukkua tuntia tai paria lukien siitä hetkestä kun äiti tai isä nousi satulaan. Sen lisäksi suostuttelin Miilan ratsastamaan Nikillä. Minulla ei ollut oikein vaihtoehtoja; Ilse ja Jinna kieltäytyivät ehdottomasti, vaikken voinut ymmärtää miksi, ja Oona olisi suostunut ehtiessään, mutta ottanut siitä maksun. En kuitenkaan kaivannut tässä vaiheessa sille niinkään koulutusta kuin säännöllistä liikuntaa. Mustikan selässä hän joka tapauksessa kävi silloin tällöin, kun Vesku joutui umpikujaan sen kanssa, ja neuvoi välillä ehtiessään minuakin kun halusin hypätä.

Mutta Miila siirtyi sitten Nikin vararatsastajaksi, Jinnan ottaessa enemmän osaa Mansikan liikuttamiseen, ja välillä minua huvitti koko piiri-pieni-pyörii –leikki. Olisimmeko nyt kaikki tässä, saman tallin asiakkaina, ellei Ilse yhtenä kesäpäivänä olisi impulsiivisesti päättänyt ostaa hevosta? Jinna ei ainakaan olisi koskaan tavannut Villeä. No, Mansikalla ei ollut mitään tekemistä sen kanssa, että olin törmännyt Veskuun ja rakastunut ensisilmäyksellä, mutta hänen hevosharrastuksensa oli ollut tauolla, eikä meillä ilman Mansikkaa varmaan olisi nyt ollut hevosia. Takuuvarmasti ei ainakaan Mustia, Mansikan varsaa. Miten kauhean kauan siitä olikaan! Tunsin itseni vanhaksi kun katsoin Veskun ratsastavan mustalla orivarsalla, joka osasi jo kantaa ratsastajaa kuin iso hevonen ainakin.

Miila ei ollut ykkösvalintani, ainoastaan ainoa mahdollinen. Hän oli edelleenkin kovakätinen ja vähän äkkinäinen tekemisissään, mutta ajattelin, että Niki osaisi kyllä ilmoittaa hänelle, jos sitä kohdeltaisiin mielestään ihan päin honkia, ja olin yrittänyt ohjeistaa häntä parhaani mukaan. Kyllä nyt ihmisen piti puhetta ymmärtää. Kannustin häntä myös menemään mukaan ratsastuskoulun tunneille Nikin kanssa, milloin vain pääsi ja ehti ja mahtui, jotta he olisivat ainakin opettajan valvovan silmän alla, mutta Nikin inho lähelle tuppautuvia vieraita hevosia kohtaan teki siitä vähän haasteellista.

Olin ehtinyt käydä kokeilemassa Hannan määräämän koulukisan ja saada hyväksytyn tuloksen huolimatta siitä, että olin maha löysällä jännityksestä, ennen kuin Miila aloitti sen kanssa vakinaisesti pari kertaa viikossa. Alkuun se tuntuikin sujuvan ihan hyvin, ja Miila kertoi muutamaankin otteeseen innoissaan puhelimessa miten oli tajunnut jonkun uuden jutun sen kanssa.
- Kauhean jännää ratsastaa tommosella nuorella, joks ei yritä arvata mitä mä ehkä haluaisin tarkottaa vaan pitää tehdä oikein, hän hehkutti ja minä pullistuin ylpeydestä. Se kuulosti kehulta.

Parin viikon kuluttua Niki tiputti hänet selästään ja Miila väitti sen tuntuvan oudolta.
- Ai pinkeeltä vai? kysyin varovaisesti. Siltähän se yleensä tuntui protestoidessaan.
- No, juu, en kai mä parempaakaan sanaa keksi.
- Sä teit vaan jotain niin ettei se tajunnut, ilmoitin.
- Niin kai sitten.
Minä maastoilin seuraavalla kerralla, jotta Niki saisi vaihtelua kun Miila enimmäkseen ratsasti kentällä, ja se oli oma rento itsensä pehmeillä metsäpoluilla. Kävimme hiitillä asti ja annoin sen laukata itsensä hikeen, ympäri ja ympäri. Se oli loistava päivä, mutta sen jälkeen se alkoi pinkeillä minullekin. Olin ymmälläni. Kuin se ei olisi halunnut työskennellä, vaan mieluummin pelästyä varpusia ja kuikuilla pieniä miehiä kentän aidan varjoista.
- Teenkö mä jotain väärin? kyselin Oonalta ja Veskulta, kun olin yrittänyt jo useita päiviä keskittyä siihen, etten unohtaisi myötäyksiä tai pitäisi turhaa painetta ja se silti poukkoili. Mutta eivät he sanoneet mitään erityistä näkevänsä.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   26.6.09 23:38:14


- Onko sen satula sopiva? kysyi Oona, mutta kun yhdessä tutkailimme sekä sen selän että satulan hän totesi, että Mansikan toinen satula näytii sopivan sille ihan kelvollisesti.
- Jos se kaipaa vaan kunnon lomaa, onhan silläkin ollu rankka kesä, Vesku ehdotti.
- Okei, sanoin miettiväisenä. – Kokeillaan sitä. Olkoon ja möllöttäköön vaan Mustin kanssa pari viikkoa, vaikka sitten me ei kyllä päästä niihin estekisoihin.
- Niitä tulee uusia.
- Toi lause kaiverretaan vielä joskus mun hautakiveen. ”Tulee uusia kisoja”.

Nikin loma osui kyllä kauhean sopivasti ensimmäisen tenttikauteni alle, siksi en sitä kauhean kauan harkinnutkaan. Kävinhän minä silti tallilla, mutta se oli helpompaa kun ei tarvinnut miettiä mihin Dannin laittaisi ratsastuksen ajaksi ja ainakin teoriassa siellä kului vähemmän aikaa. Käytännössähän asia oli usein päinvastoin. Tarvitsin kuitenkin niitä hengähdystaukoja luentojen ja lukemisen välillä, joten en kantanut huonoa omatuntoa.

Sitten lehdet alkoivat vähitellen punertua ja kellertyä, vaikka olikin ollut kauhean pitkä ja lämmin alkusyksy ja lämmintä oli edelleenkin. Sen verran kuitenkin viileni, että aloimme ottaa Mustin ja Nikin talliin öiksi ja minä kiipesin taas Nikin selkään. Oli erittäin jännittävä päivä. Vesku aikoi tulla mukaan maastolenkille Mustikalla ja tilaisuuden onnistumiseksi Dannille oli varattu hoitopaikka mummolasta jo monta päivää etukäteen. Ilse oli ollut vähän huolestuneen näköinen, se kultainen kanaemo.
- Nuori varsa, ja se Jessin hurjapää. Mitähän siitäkin tulee, katsokaa ettette jätä meille orpolasta.
- Mistä sä oikein olet saanut päähäsi että Niki on hurjapää? Se vaan esteillä vähän innostuu, ei mitään sen kummempaa. Maastoratsuista se on maailman parhain, sanoin uskollisena. Ja tottahan se olikin.
- Mutta sä et ole ratsastanu sillä vaikka miten pitkään aikaan!
- Sitä enemmän sillä on varmaan työintoa.

Retkestä tuli ihana. Mustikka suostui kulkemaan Nikin perässä kun tilanne oli sille uusi ja jännittäväkin, varmaan, ja laukkasimmekin pitkän, sopivan joustavan laukkapätkän. Niki tuntui nauttivan elämästään eikä nähnyt pikku-ukkoja missään. Veskun naama oli kuitenkin ehkä eniten näkemisen arvoinen. En ole ihan varma koska olisin edelliskerran nähnyt häntä niin onnellisena – ehkä Dannin syntyessä.
- Mä maastoilin Wotilla kun se oli tommonen hontelo teinipoika, muistelin.
- Niinpä teit. Ja nyt on mun vuoro.
- Mäkin haluan varsan!
- Sulla on jo. Haluatko sä ratsastaa Mustin kotiin?
- Haluan, sanoin. Olimme vain parin kilometrin päässä tallilta ja vaihdoimme hevosia leveämmässä kohdassa, missä kaksi ratsastustietä yhtyi.
Musti tuntui jättiläiseltä Nikiin verrattuna ja sen askeleet hitailta ja kolmen metrin mittaisilta tikuttajasilakkani jälkeen. Vaan oli sekin silti ihana.

Ruusuinen lomaltapaluu lupasi hyvää, muttei pitänyt lupaustaan. Jo viikossa Niki tuntui taas tympääntyneen kentällä työskentelyyn ja maneesissa se oli vielä pahempi. Enemmän minua siellä alkoi pelottaa sen venkoilu kun ei siellä ollut pikkulintuja joita pelätä, ja harvemmin varjojakaan. Se ei siis ehkä leikkinyt kanssani ja halunnut vain päästä oikeasta työnteosta, se yritti kertoa jotain muuta. Miila ei luovuttanut vaan kävi edelleen ratsastamassa sillä, mutta hänen raporttipuhelunsa eivät enää olleet innostuneita vaan lähinnä valitusta siitä, miten päin hän oli tipahtanut tai ollut vähällä tipahtaa sillä kertaa. Neuvoin häntä siirtymään maastolenkkeihin sen sijaan että yrittäisi ratsastaa kentällä tai maneesissa, mutta vuodenaika oli vähän huono. Illat pimenivät nopeasti ja hänkin oli kuitenkin päivätöissä.

Sitä paitsi Niki alkoi temppuilla maastossakin. Kerran se pysähtyi niille sijoilleen keskelle polkua, köyristi selkänsä ja loikkasi suoraan ylöspäin niin, että heilahdin kaulalle, vaikka olin sen pysähtyessä jo ehtinyt uumoilla pahaa ja varautua. Piinasin Veskua ja Oonaa kysymyksillä. Mikä Nikin pään oli saanut niin sekaisin, että ihanasta ratsustani oli tullut rodeohevonen? Kumpikaan ei osannut sanoa, mitä minun pitäisi tehdä, vaikka molemmilla oli ehdotuksia kasapäin. Satulan poisjättäminen oli auttanut hetkeksi, vaikka Vesku oli näyttänyt murhanhimoiselta kuullessaan Oonan ehdottaneen sellaista. Ei siitä kuitenkaan pysyvää iloa ollut, seuraavalla viikolla Niki tuntui taas aavistuksen paremmalta kun ratsastin sitä satulalla enkä ilman.

Kimi ehdotti luottohierojaansa ja kutsuinkin tämän hieromaan Nikiä. Hän sanoi, että sen lihakset olivat kauttaaltaan aivan jumissa ja olisin voinut halata häntä kun hän löysi vian. Hän kävi toisenkin kerran, seuraavalla viikolla ja arvioi tilanteen vähän parantuneen, mutta ratsastettavuuteen se ei auttanut kuin pariksi päiväksi, sekään.

- Mä en enää tiedä uskallanko mä ratsastaa sillä, Miila sanoi, ja kuulin hänen äänestään, miten kova pala sen tunnustaminen oli. Miila oli aina ollut se rämäpää meistä.
- Älä, sanoin apeana. – Ilse ei ikinä anna mulle anteeksi jos se tiputtaa sut niin että satutat itsesi.
- No ei nyt sotketa mammaa tähän. Voin mä käydä sitä hoitamassa ja juoksuttamassa. Ei kai sun kiireesi yhtään sen vähemmässä ole.
- Ei totisesti olekaan. Päinvastoin. Ensi viikolla on läjä iltahommia, ja sen jälkeen on taas heti pari tenttiä ja niihin pitäisi ehtiä lukea. Jos sille antaisi taas vähän lomaa, autto se viimeksikin.
- Hetkeksi.
Niin Niki lomaili taas ja palasi sen jälkeen hyväntuulisena töihin, mutta parin ratsastuskerran jälkeen se veti ennalta varoittamatta sellaisen pukkisarjan kentän yhdestä kulmasta vastakkaiseen, että puolessa välissä löysin itseni märästä hiekasta syljeskelemästä kuravettä. Onneksi kukaan ei ollut näkemässä. En suurin surminkaan halunnut Veskun kuulevan tapauksesta vaan salakuljetin rapaiset varusteeni pesukoneeseen.

Lopulta, kun en muuta keksinyt, soitin Hannalle. Hän oli viimeinen oljenkorteni, ja heikko sellaiseksikin. Voisiko hän muka keksiä jotain jos kerran Oona ja Veskukaan eivät voineet?
- Mitä teidän eläinlääkäri sanoo? hän kysyi ensimmäiseksi, kun olin vuodattanut kaiken, mitä oli kokeiltu.
- Ei eläinlääkäri ole nähnyt sitä. Ei se tunnu olevan kipeä mistään.
- Tuntuupas. Ei se ole semmonen hevonen, joka temppuilisi ilkeyttään, johonkin sitä sattuu.
- Niinkö, sanoin.
- Tarkistuta se nyt korvista kavioihin. Jotain sieltä löytyy, ellei muuta niin aivokasvain.
- Voi kiitos, toi olikin lohdullista, huokaisin. Toisaalta se olikin. Oona oli itse asiassa ehdottanut eläinlääkäriä melko alkuunsa, mutta olin huitaissut ehdotuksen sivuun, kun ei Niki arkonut jalkojaan eikä selkäänsä edes vaikka he Veskun kanssa kokeilivat siltä kaikki paikat läpi.

Niinpä kutsuin eläinlääkärin katsomaan sitä – sen hampaat piti raspata joka tapauksessa nyt loppuvuoden aikana, samallahan se hoituisi. Hänellä oli kuitenkin kiirettä ja kun hän lupasi ehtiä vasta reilun viikon kuluttua laitoin Nikin taas kerran lomalle.
- Mä olen niin huolissani siitä etten mä saa kohta nukuttua, tunnustin Veskulle.
- Niin, hän sanoi vain, mutta tiesin, että hänkin oli. En tiennyt että absoluuttisesti Nikin takiako vai siksi että minä meinasin kiipeillä seinille. Toisaalta minusta oli aivan hirvittävää mennä sen luo tallille miettimään, mikä siinä oli vialla, mutta toisaalta en voinut olla menemättäkään, kun se muutoin oli sama ihana hevonen, johon olin ihastunut. Se hirnui edelleen aina kun näki minun lähestyvän tarhaansa ja lähti tulemaan vastaan ja oli muutenkin yhtä hellyttävä kuin aina ennenkin, niin kauan kun en kiivennyt sen sekään. Se pisti ihmisen ihan itkemään ja se pyöri ajatuksissani vaikka minun olisi pitänyt ajatella ihan muita asioita, Ellen kanssa tehtäviä potilasesittelyjä ja toistakin yhteistä hommaamme, tutkielmaa. Onneksi, tai sitten ei, Elleltä ei oikein riittänyt ymmärtämystä moiselle haahuilulle, ja hän sai piikiteltyä minut aina välillä uppoutumaan töihin.

- Se on vaan hevonen, sä voit aina hommata uuden, hän sanoi, ja vaikka siinä vaiheessa olisin voinut potkaista häntä, istuin samana iltana työhuoneessa aamuyöhön kirjoittamassa osuuttani. Kiukusta kihisten mutta välttäen ääneen kiroilemista ettei Danni heräisi. Veskukin aloitti kerran jotain samansuuntaista, tai otti puheeksi kesällä himoitsemani Nikin siskon, kun harmittelin sitä, etten voisi edes varsottaa Nikiä ellei siitä olisi enää ratsuksi. Hänet sain kuitenkin mulkaistua hiljaiseksi ennen kuin suhteemme kärsi peruuttamattomia vaurioita. Olihan selvä, että Ateenasta puhuminen edellytti että Niki olisi pitänyt ensin lopettaa, mokoma rahanreikä. Yhtä vähän olin valmis lopettamaan Dannin.

Lähettäjä: cibi 
Päivämäärä:   27.6.09 00:08:05

Meni vain pari kolme tuntia lukemisessa :))

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   27.6.09 10:10:04

Paljonkos luit? :D
------------
54.

Olin tietenkin valmistautunut lintsaamaan koulusta eläinlääkäripäivänä, mutta en olisi päässyt sinne muutenkaan. Puhelimeni soi ennen aamuseitsemää ja Tarja ilmoitti olevansa kuumeessa. Tappokuumeessa, hän ilmaisi asian. Minä en ollut vielä ihan hereillä ja luulin hänen olevan kuoleman kielissä siellä, ponkaisin pystyyn kysyen, tilaisinko ambulanssin tai jotain. Tarja kuulosti siltä, että oli tukehtua yskänsekaiseen naurunpuuskaan ja sanoi luultavasti pysyvänsä kuitenkin hengissä kuumelääkkeiden voimin.
- Varmaan sä tarviit huomisenkin päivän, arvelin, kun aloin olla täysin tajuissani.
- Varmaan, mutta teillähän on mun kalenterin mukaan vapaata huomenna muutenkin.
- Niin taitaa olla. Paranemisia! toivotin.

- Oliko se sun äiti? kysyi Vesku, joka käveli puolipukeissa sisään makuuhuoneeseen, töihin lähdössä.
- Ei kun Tarja on kipeenä. Kuumeessa. Mistä sä mun äidin sait päähäsi?
- Jotenkin mä kuvittelin, kun puhuit ambulanssista.
- Mä olin puoliunessa, kuittasin ja aloin kömpiä itsekin ylös. – Mun täytyy ottaa Danni mukaan tallille. Se eläinlääkäri.
- Mä pidän peukkuja, Vesku sanoi ja rutisti minua lujasti ja nopeasti, sitten hän lähti.

Oli vielä pilkkopimeää ulkona, mutta keittiössä oli valot ja tunsin lämpimän ailahduksen kun tunsin jo portaisiin kahvin tuoksun. Vesku-muru. No, hän sanoi, ettei päässyt liikkeelle ilman aamukahviaan, joten olisi hän sen keittänyt joka tapauksessa, mutta tiesin, että hän oli laittanut pikahiutaleetkin hautumaan Dannille ja minulle aamupuuroksi. Kurkkasin kannen alle ja sekoitin kierroksen. Ne saisivat olla vielä vähän aikaa kuumalla levyllä. Ehtisin sillä aikaa juoda itse kupin kahvia ja käydä herättämässä Dannin.

Vein kahvimukini ylös työhuoneeseen ja avasin tietokoneen lukeakseni verkkolehdestä uutiset sitä juodessani. Kahvin tuoksu tai sitten hiljainen naputteluni taisi herättää Dannin, sillä äkkiä sen sängystä kuulu riemukas hihkaisu ja kun katsahdin sinne se seisoi kaltereiden takana ja hymyili minulle koko naamallaan. Voi luoja, miltä tuntuisikaan herätä uuteen päivään noin täynnä iloa! Minulla ei totisesti ollut ollut riemukas olo tähän asti, kun olin ajatukset eläinlääkärissä ja Nikissä selannut uutisia ymmärtämättä niistä mitään, mutta nyt en voinut muuta kuin kujertaa vauvalle takaisin.
- Mikä on noin kauhean hauskaa heräämisessä, kysyin siltä teeskennellen ankaraa kun menin nostamaan sen syliini sängystä. Se tarrasi minua hiuksista ja painoi kuolaisen suunsa ammollaan vasten poskeani. Vesku oli opettanut sille, että aamuisin herätessä kuuluu antaa suukkoja, ja se teki niin antaumuksella.

Niki painui taka-alalle kun touhusin Dannin kanssa samat joka-aamuiset rutiinit. Näin kun meillä ei ollut kiire minnekään rakastin sitä niin että hengästytti. Kun minulla oli aikaa antaa sen itse söhrätä puuronsa ja kiisselinsä kanssa ja ihmetellä lusikan ulottuvuuksia ja seurata miten paljon varmemmin kuin edellisaamuna se tarttui mukiinsa. Välillä se unohtui hölpöttämään minulle jotain ja olisin antanut paljon jos olisin ymmärtänyt mitä se niin painokkaasti kertoi. Näkemiään unia kenties? Silmien pyörityksestä ja ilmeiden vaihteluista päätellen ne olivat olleet melkoisia. Lopulta vilkaisin kelloa ja otin lusikan omaan käteeni.
- Nyt syöt loppuun. Eläinlääkäri tulee kymmeneltä katsomaan Nikiä.

Siitä meinasi syntyä pieni kiista, mutta sain Dannin kuitenkin pestyä ja puettua ja autoon yhdeksään mennessä. En oikein tiennyt mihin lykkäisin sen siksi aikaa kun olisin kiinni eläinlääkärin kanssa, mutta nappasin mukaan kaikennäköistä potentiaalista viihdykettä sille – ja jos Oonalla ei olisi kauhea kiire hän voisi ehkä auttaa. Pahimmassa tapauksessa lykkäisin sen tyhjään karsinaan ja pistäisin oven kiinni. Siellä se ei kai voisi kauhean pahoin teloa itseään.

Oona oli ohjeeni mukaan jättänyt Nikin sisään ja kun se kuuli Dannin rattaanpyörien rahinan lähestyvän se hirnui kuin villiori. Rattaat merkitsivät minua, tai joka tapauksessa ainakin Veskua, ja varmaan sen mielestä kuka tahansa olisi ollut tervetullut kun se oli kerran jäänyt ypöyksin Mustin päästyä jo tarhaan. Parkkeerasin Dannin rattaat toiseen päähän lyhyttä käytävää, joka heinävarastotallissamme oli, ja otin Nikin seisomaan toiseen päähän, jotta saisin sen harjattua siihen kuntoon, että sen kehtasi näyttää eläinlääkärille. Niin kauan kun Niki seisoisi siinä vastapäätä Danni tuijottaisi sitä lumoutuneena, vielä minun ei tarvitsisi huolehtia siitä. Tyttö katseli hevosta kuin elokuvaa.

- Sä opetat lasta tallihommiin pienestä pitäen, sanoi eläinlääkäri kävellessään talliin laukkuineen.
- Hoitotäti on kipeenä, mä en voinut viedä sitä mihinkään, selitin vähän anteeksipyytävästi.
- Ei se mua häiritse, Anne sanoi ja kohautti harteitaan. Olin tavannut hänet monesti aiemminkin, hän hoiti Mansikkaa, Oona soitti hänelle jos hänen hevosillaan oli jokin hätänä, ja oli hän jo käynyt Nikinkin kertaalleen sekä rokottamassa että raspaamassa. Tapansa mukaan hän katseli hevosta ensin päällisin puolin, kuunteli sitä stetoskoopilla ja tunnusteli jalkoja.
- Mikä sitä nyt vaivasi, paitsi hammaspiikit? hän kysyi sitten.
- Ei aavistustakaan, minä sanoin, vedin henkeä ja annoin tulla kronologisessa järjestyksessä kaiken tapahtuneen kesästä lähtien.

Anne tunnusteli Nikin uudestaan, joka paikasta kavioita myöten ja halusi sitten nähdä sen liikkeessä. Danni oli jo melkein torkahtanut tallin nimelliseen lämpöön ja vilkaisin sitä miettien, uskaltaisinko jättää sen tänne torkkumaan. Vaativa huuto kuului peräämme ennen kun ehdimme juuri tallipihaa pidemmälle.
- Mun täytyy hakea se mukaan, sanoin vähän tuskastuneena ja sitten menimme kentälle, minä työntäen rattaita ja Anne taluttaen Nikiä.

Dannista ei ollut enää kiinnostavaa katsoa Nikiä siinä vaiheessa kun olin juoksuttanut sitä molempiin suuntiin ympyrällä ja se alkoi äheltää itseään pois rattaiden turvavaljaista. Minun oli pakko napata se syliini ja kipaista ratsastuskoulun puolelle kysymään ehtisikö joko Oona tai sitten senhetkinen tallityöntekijä, Mia, tulla avuksi. Anne taivutteli Nikin kutakin jalkaa vuorollaan, tai itse asiassa hän taivutteli etujalat ja piti sitten Dannia samalla kun neuvoi minua miten pitää ylhäällä takajalkoja oikeaoppisesti, ennen kuin Mia sitten juoksi sen kanssa edes takaisin. Niki oli ruvennut epäluuloiseksi pitkästä ronklauksesta eikä harkinnutkaan nostaa takakoipiaan muuta kuin minulle.

Minäkin näin, että se ontui, ja pahasti, jokaisen taivuttelun jälkeen.
- Sen taivutuskokeet oli ihan ok ostotarkastuksessa, sanoin. – Eikä se onnu mitään jalkaa muuten.
- Jos ne on kaikki tasasen kipeet, sanoi Anne ja teki merkintöjä lehtiöönsä.
- Mutta miten ne vois olla? Mikä sillä sitten on?
- Se voisi olla joku tulehdus. Mä otan siitä verikokeen, ja saat sille kipulääkettä nyt ens hätään. Katotaan sitten mitä tulehdusarvot näyttää ja mietitään lisää.

Palasimme talliin, Niki sai rauhoittavan piikin ja sitten Anne hoiti sen hampaat kuntoon sen nuokkuessa. Jouduin kuin jouduinkin pistämään Dannin tyhjään karsinaan siksi aikaa kun avustin häntä pitämällä Nikin kieltä poissa raspin tieltä, ja se viihtyikin siellä yllättävän hiljaa. Olin levittänyt sille Nikin toppaloimen paljaalle betonilattialle ja nostin mukaan rattaista kaikki lelut, mitä olin pakannut.

Anne sai minut suhteellisen luottavaiseksi kun hän pohti ääneen mahdollisia eri diagnooseja siinä touhutessaan Nikin suussa. Oli kuulemma täysin mahdollista, jopa todennäköistä, että sillä oli tulehdus jossain nivelessä, ehkä useammassakin. Ehkä jopa kaikissa jaloissa.
- Sillä ei oo aivokasvainta eikä mun tarvii lopettaa sitä? varmistin.
- No en mä lähtisi vielä semmoista suunnittelemaan. Jos se onkin jotain muuta niin mietitään kuvaamista, mutta mä olen aika varma että kun saan ton verikokeen tulokset saan kirjottaa sille tulehduslääkkeet. Ootko sä pistänyt?

Naurahdin helpottuneena. – En hevosta. Ii-veesti vai ii-ämmästikö pitäis?
Annekin nauroi. – Mä unohdin, sähän opiskelit jotain terveydenhoitoalaa, eikö vaan? Intramuskulaarisesti.

Olin niin helpottunut kun Nikille oli löytynyt mahdollinen diagnoosi, että kun olin jättänyt sen boksiinsa torkkumaan pois rauhoitustaan ajoin Dannin kanssa kauppaan ostamaan leivoksia ja annoin sen syödä omansa sormin, vaikka suurin osa siitä joutuikin hiuksiin. Paria päivää myöhemmin Anne soittikin ja ilmoitti laittavansa lääkkeet puhelinmääräyksenä apteekkiin, joka mukavasti oli lähiruokakauppamme alakerrassa.
- Mitä muuta? kysyin, ja sain hoito- ja seurantaohjeet. Niki saisi taas lomailla hetken aikaa ennen kuin voisin ruveta ratsastamaan sillä. Edelleenkin se sopi loistavasti. Koulussa piti kiirettä.

Lähettäjä: Pingo 
Päivämäärä:   27.6.09 14:14:13

Mulla olis nyt hirmuisesti aikaa lukea, mut veikkaan et kohta(?) se aika käy vähiin :P nyt oon ulkomailla menossa..

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   27.6.09 16:53:42

Niinkö epäilet? :D
Missäs sä huitelet?
----------------

Opiskeluintoni nousi vuorokaudessa noin kolmikymmenkertaiseksi kun minun ei tarvinnut enää murehtia Nikiä. En nyt ollut ihan lekkeriksi lyönyt tähänkään asti, kiitos Ellen, mutta parantamisen varaa minulla oli. Kaikki oli jäänyt vähän Nikin varjoon ja mietin joskus kauhistuneena, miten mahtaisin reagoida jos Ilse tai iskä sairastuisi, tai vielä pahempaa, Vesku tai Danni. Minun pitäisi ehkä vähän oppia ottamaan etäisyyttä, mutta toisaalta Niki oli noista kaikista rakkaistani se, joka täydellisimmin oli riippuvainen minusta. Dannillakin oli sentään isänsä.

Koko syksystä ei tapahtumina ollut jäänyt mieleeni oikeastaan muuta kuin se kerta kun olin joutunut hakemaan Alissan hoitoon varsinaisesta paheiden pesästä ja peliluolasta ja olin sättinyt äidin pataluhaksi, kun ei hän ollut pyytänyt ennen kuin oli itsekin päättänyt ruveta naukkailemaan, ja sitten Jaakon oikeudenkäynti. Se oli ollut jo alkusyksyllä ja ollut aika harmiton juttu, ja vaikka Jaakko oli tuijottanut minua surkeana kuin koiranpentu kertoessani miten hän oli löytynyt kotoani keskellä yötä, en ollut lievennellyt sanojani. En kyllä värittänytkään. Hän oli saanut vankeustuomion, joka oli jotain puolen vuoden luokkaa, ja olin tyytyväisenä ajatellut, että kun siihen lisättäisiin mitä hän nyt sitten saisikaan hämärähommistaan veljensä kanssa, minun ei tarvitsisi pelätä näkeväni häntä varmaan ainakaan pariin vuoteen.

Oli jo ehditty marraskuuhun ja jaoin aikani viikon ajan opiskelemisen, jouluvalmistelujen, Nikin kuntouttamisen ja perhe-elämän kesken. Osa jäi väkisinkin aika heikolle. Kaikki jäivät vähän vähemmälle kuin olisivat ansainneet mutta mikään ei ihan huomiotta. Kunhan jaksaisin vielä kuukauden minulla olisi aikaa monin kerroin kun luennot olisivat ohitse. Laskin päiviä ja tunteja – silloin kun ehdin.
- Älä kiirehdi. Ei sun ole pakko valmistua minimiajassa, yritti Vesku esittää, mutta mulkaisin häntä melkein raivostuneena.
- Onhan mun. Mä en halua olla hetkeäkään kauempaa kuin on välttämätöntä se jota pitää elättää.
- Auts, Vesku sanoi ja näytti melkein pelästyneeltä. – Oletko sä noin pitkävihainen?
- Miten niin?
- No se hevosjuttu.
- En mä sitä muistele, sanoin, vaikka arvasin ettei hän uskoisi. En minä kuitenkaan kantanut kaunaa siitä, ettei hän ollut minulle toista hevosta hommannut, en oikeasti. Herranjestas, miten olisin tässä vielä sitäkin pyörittänyt kun aikaani ei riittänyt tarpeeksi edes Nikille.

Ei, kaipasin vaan saada vähän riippumattomuutta, semmoista joka tulisi rahan muodossa. Vesku maksoi kaikki laskut, ja ruokaostokset aina kun hän oli mukana kaupassa. Minä sompailin omat pikku menoni, heräteostokset ja osan ruokaostoksista opintotuellani. En saanut sitä mitenkään sopimaan käsitykseeni tasapuolisuudesta.

Alissa täytti vuoden marraskuun lopulla ja meidät oli kutsuttu syntymäpäiville, Miila ja minut. Perheinemme, painotti äiti soittaessaan. Vesku ja Lauri olivat kuitenkin töissä molemmat, joten menimme kolmestaan Dannin kanssa. Olin pukenut sen samaan mekkoon kuin mikä Karoliinalla oli ollut päällään yksivuotissynttäreillään ja olin ylpeä kun se ei ollut sille kuin hiukkasen liian suuri. Kun se oli syntynyt niin aikaisin kuin oli sen kasvukäyriä mittailtiin neuvolassa aina mikrometrimitalla ja minusta tuntui että minun oli pakko saada se kasvamaan niiden mukaan, oli se sitten realistista tai ei, mutta aika hyvin se näköjään otti kiinni.

Muita vieraita ei ollut kuin me, eikä Stumppikaan ollut kotona, mistä Miila näytti vähän loukkaantuvan. Äiti kuitenkin piti meille seuraa parhaansa mukaan ja vauvat istua töröttivät lattialla ja näyttivät ihan siltä kuin ne osaisivat leikkiä keskenään. Ne alkoivat muistuttaa toisiaan koko ajan enemmän vanhetessaan, mikä oli minusta jotenkin kammottavaa, kun ne samalla alkoivat muistuttaa minua.
- Ne voisi ihan hyvin olla sun kaksoset, kukaan ei epäilisi hetkeäkään, sanoi Miila katsellessaan meitä kolmea. – Teillä on ihan samat värit kaikilla.
- Minun värit, sanoi äiti tyytyväisenä ja sipaisi tukkaansa, joka kylläkin oli ainakin tällä hetkellä värjätty vähän liian kirkuvanpunaiseksi. – Nyt leikataan kakku. Alissa ei taida vielä osata puhaltaa kynttilää.
- Älä kokeile tai koko kakku on vauvankuolassa, ehdotti Miila. Niinpä otimme vaan valokuvia siitä kakun ääressä äidin pitäessä sen sormia kaukana ainokaisen kynttilän liekistä.

- Me käytiin Alissan kanssa katsomassa Jaakkoa viime viikolla, se pääsee jouluksi pois, kertoi äiti keskustelusävyyn ja meinasin tukehtua kakkuun. Miila, joka oli halunnut syöttää sitä Dannille unohti liikuttaa kättään ja lapsi istui kärsimättömänä suu ammollaan kuin linnunpojalla, lusikka kymmenen sentin päässä suusta.
- Sä veit vauvan vankilaan? Miila kysyi.
- Se pääsee pois? kysyin minä. Äiti nyökytteli tyytyväisenä, reaktiomme oli selkeästi miellyttänyt häntä.

Minua melkein oksetti.
- Miten helevetissä se voi muka päästä pois jouluksi? Lomalle vai? kysyin.
- Ei kun kokonaan. Ei se saanut mitään niistä piraattijutuista, sun uhkailusta vaan, äiti hymyili. Se oli minulle yllätys. En ollut välittänyt seurata mitä Jaakolle tapahtui sen jälkeen kun olin saanut tietää oman juttuni päätöksen.
- Mä en voi ymmärtää miten sä voit olla missään tekemisissä ihmisen kanssa, joka tekee pahaa sun omalle tyttärellesi, ja vielä vähemmän mä ymmärrän, että sä viet mun vauvasiskoni jonnekin vankilaan, sanoi Miila ja näytti niin vaaralliselta että nappasin Dannin pois hänen sylistään.
- Se on hyvä poika, pohjimmiltaan, kiltti ja herkkä, sanoi äiti uskollisena.
- En mäkään ymmärrä, sanoin heikosti. – Jos joku satuttais Dannia niin en mä totisesti kävisi sitä katsomassa vankilassa.
- Mutta eihän sulle ole mitään sattunut, äiti sanoi.
- Olisiko sen pitänyt onnistua raiskaamaan ja viiltelemään että sun kaaliisi menisi? Miila sanoi nousten seisomaan. Hän oli ilmeestään päätellen valmis tekemään Jessin Perinteiset ja kävelemään ulos.

En tiennyt mitä olisin sanonut äidille. Olin sanonut kaiken jo niin monta kertaa, eikä hän näköjään ollut ymmärtänyt sanaakaan. Koko asunto tuntui tärähtävän kun Miila paiskasi oven kiinni perässään, Danni säikähti ja alkoi itkeä ja Alissa seurasi esimerkkiä seuran vuoksi.
- Mun täytyy kai mennä, Miila on mun kyydillä, sanoin heikosti ja aloin pukea Dannille haalaria.
- Anna mennä bussilla, mokoma kiukkupussi, äiti sanoi. – Jaakko on niin pahoillaan, se haluaisi tehdä sovinnon sun kanssa.
- Sitten kun lehmät lentää, usko jo, sanoin ja kiskaisin myssyn huutavan Dannin silmille. – Älä enää ikinä puhu mulle siitä. Mä en halua kuulla sen nimeäkään. Ikinä, koskaan.

Miila istui mersun konepellillä tupakoimassa kun pääsin ulos.
- Mä arvasin ettet sä siellä kauan viihdy, hän tokaisi.
- Enhän mä voinu jättää sua tänne palelemaan.
- Pitäiskö toi eukko toimittaa jonnekin hoitoon? Sehän on ihan sekopää?
- Miten? kysyin järkevästi. Danni oli lakannut huutamasta, onneksi, ja köytin sen sen turvakaukaloon sekä annoin sille keksin, jonka olin pihistänyt juhlapöydästä. Sitten suljin oven ja ojensin sormeni vihjailevasti kohden Miilaa. Hän tarjosi minulle savukkeen.
- No pihistä jostain joku pakkohoitolomake ja täytä se. Tai pistä Vesku tekemään se. Ei kun mä pyydän Lauria.
- Ei se ehkä käy ihan niin helposti tosielämässä.
- No käyttäytyykö se sun mielestä normaalisti? Ja sano miten se nilkki voi jo vapautua? Mitä jos se tulee kostamaan sulle kun sä toimitit sen vankilaan?

- Voi jessus, säikähdin. Semmoista en ollut tullut ajatelleeksikaan. – Äiti sano että se haluaisi sopia mun kanssa, sanoin toivoen että se olisi totta. Kai kaikki muut vaihtoehdot olisivatkin liian dramaattisia. Eihän tässä nyt telkkarisarjassa sentään oltu.
- No siinäkin tapauksessa se voi joku kaunis päivä olla sun oven takana. Onhan tellä turvaketju?
- On, sanoin ja värähdin, ajatus Jaakosta oven takana oli inhottava ja pelottava, oli hän siellä sitten kukkapuskan tai veitsen kanssa.
- Voithan sä aina hommata sille lähestymiskiellon, keksi Miila ja heitti tupakantumppinsa pois. Minä imin kiihkeästi omaani kunnes suuhun tuli filtterin maku.

Lähettäjä: Pingo 
Päivämäärä:   27.6.09 17:40:38

Vähän epäilyttää joo :P

Siis tossa tarinassa olin siinä pätkässä, nyt aloittelen tuota siiri kertoo taas -pätkää, jos saan siihen öökköset oikein (mozillalla joistain linkeistä ei näy oikein..)

Lähettäjä: Pingo 
Päivämäärä:   27.6.09 17:45:44

Ah, ihana mies kävi korjaamassa (selaimen asetuksia muutti). Ulkona on liian kuuma, pitää istua sisällä kintut ylhäällä ja silti on varpaat turvoksissa ku nakit, yök. Ja tämän pitäis olla kovinkin hehkeä olotila..?

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   27.6.09 18:33:55

Aa siellä... täällä ei kyllä oo tänään ollu yhtään liian kuuma!
Ja kun joku kysyi sitä laivalukua aikoinaan niin mä erehdyin vuodella. Nyt se vasta tulee...
---------
55.

Vesku hommasi turvaketjun seuraksi ovisilmän kun kerroin hänelle miten synttärikutsut olivat sujuneet. Minun olisi kai pitänyt olla kiitollinen hänen huolenpidostaan, mutta sen sijaan se aiheutti pahaenteisiä väristyksiä, sekin. Uskoiko hänkin, että Jaakko oli tarpeeksi hullu tullakseen uhittelemaan minulle tuomiostaan?
- Kerrot mulle jos kuulet siitä pihaustakaan, tai jos näet sitä, Vesku sanoi.
- Tietysti.
- No et ole aina kertonu.
- Mä en halunnut huolestuttaa sua.
- Nyt lupaat huolestuttaa tai mä olen huolestunut kaiken aikaa.
Lupasin, ja sitten Veskukin alkoi puhua lähestymiskiellosta.
- Rattoisaa joulunalusaikaa, tuhahdin. – Nyt unohdetaan koko nilviö, on tässä muutakin huolehdittavaa.
- Joo, mee lukemaan, mä vien Dannin lenkille, sanoi Vesku.
- Ei mä tänään enää lue enempää. Mutta ajattelin mennä kysymään töitä.

Olin pohdiskellut pitkin syksyä että ottaisinko pitkän joululoman lomana vai yrittäisinkö saada jotain sijaisuuksia siksi aikaa. Olin kallistumassa nyt jälkimmäiseen, vaikkakin loman ajaksikin oli vähän kouluhommia.
- Älä mene kun lepäät kunnolla, Vesku sanoi, määräilevästi mielestäni.
- No se ei onneksi ole sun päätettävissäsi.
- Ihan oikeesti, et sä jaksa kevättä samaa vauhtia ellet sä nyt vähän hellitä. Luulisi sulla olevan hommaa muutenkin. Jos Nikikin pitäisi saada kuntoutettua.
- Mutta mä haluan rahaa, mökötin.
- Mä annan sulle rahaa. Paljonko sä haluat?
- En mä sun rahojasi halua! kivahdin ja tökin häntä sormellani. – Mä haluan ansaita omaa.
- Mutta jos mä maksan sulle seksuaalisista palveluista?

Meinasin lyödä häntä, käteni oli jo puristumassa nyrkkiin, mutta hän nappasi minut nauraen niin tiukkaan otteeseen, etten saanut käsiäni liikutettua ja sitten minunkin huumorintajuni heräsi.
- Moni naisihminen ei kuule ymmärtäisi tommosta ollenkaan, ilmoitin kuitenkin.
- Mitä mä niistä, mulle riittää kun tiedän, mitä sä ymmärrät.
- Mm. Se kuulosti jotenkin hyvältä.
- Pidä lomaa, se on lääkärin määräys.
- No jos mä vaikka joulun jälkeen ilmotan sinne että mulle voi soitella sairastapauksissa.
- No jos susta sillon tuntuu siltä.

Vesku oli kyllä ihan oikeassa, kuten masentavan usein. Minulle teki uskomattoman hyvää kun vuorokaudessa oli tunteja, jolloin saattoi vain miettiä, mitä huvittaisi tehdä. Danni oli hoidossa epämääräisiä pätkiä, yleensä sen aikaa kun minä olin tallilla tai tein joulusiivousta – siihen menikin useampi päivä kun koko syksy oli mennyt vähän vasemmalla kädellä pikaisesti sipaisten. Jouluostoksillakin kävin Jinnan kanssa ilman Dannia, vaikkakin kulutimme varmaan puolet ajasta kahvilla. Kunnon juttelutuokio oli paljon antoisampaa kuin shoppailu kun kerrankin ei tarvinnut silmä tarkkana vahtia, ettei Leksa kadonnut mihinkään.

Jinna sanoi Ilsen kysyneen, haluaisiko hän mennä jouluaattona Mansikalla aattomaastoon ja hän mietti, mitä Miila siihen sanoisi.
- Mietin että ootko sä tarjonnut sille Nikiä, eikö sillä voi jo ratsastaa? Ootteko te menossa Hankoon?
- Miila on menossa Laurin vanhempien luo käymään, tiesin. – Ilse varmaan ajatteli että sä pääsisit romanttiselle retkelle Villen kanssa.
- Mutta eihän Villen hevosella maastoilla.


- Mutta jos sillekin annettais joululahja? Ja ei, me ei kyllä päästä Hangossa kuin käymään taas. Veskulla on jouluna töitä. Meillä on oma aattomaasto jonain kauniina päivänä kun sillä on vapaata ja Danni on hoidossa.
- Nikillä voi sitten taas ratsastaa?
- Olen mä alottanut, sanoin varovasti. Niki oli ollut jäykkä kuin mikä kun olin ensimmäisen kerran sairasloman jälkeen noussut sen selkään ja olin pelästynyt puolikuoliaaksi, että eikö Annen tropeista ollutkaan ollut mitään hyötyä, mutta se oli vetristynyt siitä kyllä kun oli kaikessa rauhassa jumppaillut sitä käynnissä ja lopettanut sitten kun se taas tuntui kulkevan halukkaasti vanhaan kesäiseen tapaansa. Nyt, paria viikkoa myöhemmin se alkoi olla jo aika hyvä, mutta edelleenkin ratsastin sillä vain lyhyenpuoleisia pätkiä maneesissa, missä pohja oli pehmeä. Ellei ennen joulua tulisi lunta en uskaltaisi maastoon ollenkaan, nyt maa oli jäässä ja koppurainen.
- Hyvä, sanoi Jinna lämpimästi. En ole ihan varma tajusiko hän miten paljon Niki minulle merkitsi mutta ainakin hän tajusi miten hädissäni olin ollut sen puolesta.

Mutta sitä en viitsinyt nyt muistella. Aloin käydä mielessäni läpi, kenelle oli vielä lahja ostamatta ja sitten tulin kysäisseeksi:
- Koska me ollaan oikeen oltu viimeksi juhlimassa, sinä ja minä?
- En mä muista. Joskus ennen Dannia?
- Ennen Leksaa paremminkin. Vai olisko peräti ennen kuin sä tapasit Villen? Sen jälkeen sulla ei ole ollut aikaa mihinkään.
- Kamalaa, Jinna sanoi näyttäen pöyristyneeltä. – Ei se voi olla totta.
- Meidän pitäis pitää omat kahdenkeskiset pikkujoulut, ehdotin. – Vain sinä ja minä.
- Eikö se ois vähän tylsää?
- Kiitos vaan, sanoin teeskennellen loukkaantunutta. – Käytäis vaikka syömässä jossain ja juotais ainakin pari pulloa viiniä ruuan kanssa ja sitten tanssimaan.
- Pyydettäiskö Kiie kanssa? Muuten me ei tanssita kahden viinipullollisen jälkeen kuin okselle.
- Ollaan me ennenkin.
- Mutta sillon meillä oli peruskuntoa.

Ajatus alkoi tuntua loistavalta. Täytyisi löytyä sellainen ilta, että Kiiellä olisi vapaata ja lapset voisivat olla isiensä kanssa, vaikka jouluun olikin enää vähän aikaa. Ehkä se kauhean hauska homodisko olisi vielä olemassa, mihin Kiie oli minut kerran vienyt?
- Soita Kiielle ja kysy, mä han meille lisää juotavaa, komensin Jinnaa ja lykkäsin hänen eteensä kalenterini, mihin olin kirjoittanut Veskun työvuorot. Kun palasin he kuuluivat vaihtavan kuulumisia koko syksyn ajalta ja kun huiskutin hurjasti kohden kalenteria Jinna meni itse asiaan.
- Jessi haluaa tietää koska sulla on vapaata lähteä meidän kanssa ulos syömään.
- Ja juhlimaan, sanoin.
- No kyllä kai se nyt sen ymmärtää, suhahti Jinna minulle.

Yhteistä vapaailtaa ei kutenkaan löytynyt, vaikka minäkin vuorostani otin puhelimen ja tulkitsin kalenteriani. Kun Veskulla oli ilta vapaa oli Kiiellä ilta- tai yövuoro ja päinvastoin.
- Mutta viedään Danni Villelle, se saa hoitaa molempia kunnes Vesku tulee, keksi Jinna sitten, ja sen jälkeen alkoikin löytyä aikoja. Valitsimme torstain, vaikka lauantaikin olisi ollut tarjolla, sillä silloin ei ehkä olisi niin paljon pikkujouluporukoita kaupungilla, että voisi laskea saavansa taksinkin paleltumatta jonottaessaan.
- Ja se sopii teidän arvoisille miehille? varmisti Kiie.
- Niille sopii mikä vain mikä pitää meidät tyytyväisinä, sanoin ylhäisesti. Veskusta olinkin ihan varma, ja kai Jinnallakin nyt joskus oli oikeus huvitella, vaikken kuvitellutkaan että Ville häntä piteli esiliinannaruista. Jinna vaan oli semmoinen pullantuoksuinen kotityyppi. Äidillinen. Jospa ostaisinkin hänlle ison essun joululahjaksi.

Lähettäjä: Tripi 
Päivämäärä:   28.6.09 11:06:15

mulla on toi juhlainto kyllä kans vähän laantunut.. perjantaina oli kyllä.. ja eilen sellanen krapula ettei oo hetkeen nukuttanu niin paljoa ja huimasikin, ehkä vähän oli paha olo ;)

Eilen olin sentään kokislinjalla, ja nyt tuoksun mieheltä <3 voi hitto et mä oon niin syvällä tässä ansassa et ei seuraa mitään hyvää. äh, nyt pikkuset yöunet ja junassa voi jatkaa siitä sitte.

Toivottavasti saat ensi viikon aikana hirveästi tekstiä lisättyä, ja seuraavalla kans! 9. mä alankin sitten vinkua uutta tekstiä ;) eikun 10.. tai 11. Tai ehkä maanantaina 13. Pitkästä aikaa pääsee vähän heppailemaan!

Lähettäjä: Pingo 
Päivämäärä:   28.6.09 12:32:13

Minä alkasin nyt vinkua uutta tekstiä, kaikki jessit on nyt luettu taas kertaalleen ;P ja tuota aikaahan edelleen on..

Lähettäjä: Jekku 
Päivämäärä:   28.6.09 12:48:07

Mie kyselisin samaa ku Pingo :)

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   28.6.09 13:20:23

Hyviä matkusteluja Tripille!
Ja Jekulle ja Pingolle en kyllä lupaa mitään. Enhän mä voi tänne yhtäkkiä laittaa jatkoa, jos tästä on vielä puolet jäljellä... semmonen ratkaisu ei mene mun järjestelmälliseen päähäni. Sitä paitsi aion oikoluettaa sen ensin. :)
---------------

Vesku ja minä veimme torstai-aamuna Dannin hoitoon ja jatkoimme yhdessä tallille. Päiviä vallinnut pikkupakkanen oli kadonnut, silti ilman aavistustakaan lumentulosta, ja ehdotin, että jos keli tuntuisi jo tarpeeksi pehmeältä tekisimme nyt jouluratsastuksen maastossa. Jos tulisi vielä lunta ennen joulua voisimme tehdä sen uudestaan.
- Mennään vaan, myöntyi Vesku, vaikka tiesin, että hän oli suunnitellut jotain muuta Mustin varalle. Sillä oli kellontarkka lukujärjestys, jota tiesin Veskun hioneen niin Oonan kuin Hannankin kanssa, jotta se saisi optimaalisen määrän koulutusta, rennompaa liikutusta ja vapaata.

Ketään muuta ei näkynyt, mutta hiljaistahan siellä yleensäkin oli tähän aikaan. Ratsastuskoulun tallissa riitti boksien putsausta ja ellei Oona ollut siellä Mian apuna hän oli varmaan maneesissa ratsastamassa. Hänellä oli taas enemmän ratsutettavia kuin myyntihevosia, kesällä tulleet virolaiset olivat kadonneet jo kuukausia sitten ja nyt hänellä oli ainakin kolme nuorta hevosta, jotka tähtäsivät kevään näyttelyihin, kantakirjauksiin ja laatuarvosteluihin. Minua vähän harmitti, että Vesku oli päättänyt jättää viemättä Mustin kaikkiin sellaisiin. Hän sanoi, että sen oli sekarotuisilla papereillaan turha kerätä muuta mainetta kuin mitä se itse kisoissa saisi, ja kisoihin hän tähtäsikin, jo heti seuraavana keväänä. En ollut samaa mieltä oikeastaan missään kohdassa, minä olisin kyllä käyttänyt sitä näyttelyissä ja harkinnut paljon pidempään kilpailemista. Sehän oli vasta kolmen ja puolen. Mutta kun nuo olivat pohjimmiltaan vain mielipidekysymyksiä en viitsinyt ruveta niistä kinaamaan.

Tallipiha oli niin pehmeä että upotti jalkojen alla ja tarhojen portinedustat yhtä rapakkoa.
- Maastoon, totesin tyytyväisenä. En enää uskaltanut riskeerata ja pistää Nikiä menemään kovin kovilla pohjilla, ainakaan nyt lähitulevaisuudessa, sillä kun olin aikani pohdiskellut sen syksyisiä vaivoja olin päätellyt, että se oli temppuillut kentällä ja maneesissa niiden kovien pohjien takia ja mennyt maastossa pehmeällä pidempään hyvin. Maneesin pohja oli syksyllä korjattu tuomalla sinne autolasteittain ihanantuoksuista purua, mutta kenttä remontoitaisiin vasta keväällä. Onneksi sentään toinen oli meille sopivassa kunnossa.

Että minä rakastin maastoilua. Olisin viipynyt mielihyvin vaikka kolme tuntia, mutta kun Veskun piti ehtiä töihin jäi lenkki tuntiin.
- Mä voisin pitää tän vaikka jalkavaivaisenakin, jos se vaan kestäisi tämmöstä puskaratsastusta, sanoin Veskulle ja nojauduin makaamaan Nikin kaulalla, jotta yletin silittelemään sen korvia.
- Mikäs siinä, Vesku sanoi ja oli jatkamassa jotain, kun Niki kompastui johonkin ja lensi polvilleen. Kuinka ollakaan minä lensin siitä lepoasennostani polulle sen eteen niin, että kynnin mutaa oikein koko etumuksellani.
- Mitä tapahtui? kysyin pöllähtäneenä, mutta ennen kuin ehdin istualleni Niki oli jo noussut pystyyn näyttäen vähän hätäiseltä.
- Se vaan kompastui johonkin.
- Ei kai se omiin jalkoihinsa kompuroi? Taasko ne on kipeet?
- Ehkä sä laitoit liikaa painoa sen etupäähän kun makailit siellä.

Tunnustelin hädissäni Nikin koipia, mutta ei niissä ainakaan nyt heti mitään tuntunut, eikä näkynytkään kuraa pahempaa. Polulla en kyllä nähnyt mitään mihin se olisi voinut kompastua, joten päätin taluttaa sen kotiin. Jos se olikin jo väsynyt ja siksi kompuroi.
- Tommosena et kyllä tuu autoon, Vesku sanoi ja niinpä letkutin sitten takkinikin samalla kun Nikin mutaiset polvet. Muistin sentään tyhjentää taskut ensin, ja sitten sain viedä sen kuivumaan. Ei silläkään viitsisi autoa sotkea ennen kuin se lakkaisi valumasta kuravettä. Vesku jo odotteli kelloaan vilkuillen. Minulla oli Nikin kanssa mennyt paljon kauemmin kuin hänellä Mustin.

- Mä voin heittää sut töihin, sanoin katuvaisena, vaikken ollutkaan tahallani viivytellyt.
- Niin saatkin, jos et halua että mä vien autoa. Tarviitko sä sitä?
- Ajattelin mä käydä alkossa ja viedä sillä Dannin Villen luo hoitoon ja sitten tulla Jinnan kanssa meille – mutta ota sä vaan, nehän on kaikki kävelymatkan päässä! Paitsi alko.
- Meillähän on kaappi puolillaan vaikka mitä, juokaa sieltä. Ja lähikaupasta saa siideriä. Mä oletan että te aiotte saunoa puoli iltapäivää ja käherrellä toistenne hiuksia? Vesku nauroi ja sipaisi minun pitkän otsatukkani sivummalle. – Mä muuten rakastan sua. Vaikka sä näytätkin nokikolarilta.
- Sanot vaan etten mä iskisi ketään illalla ravintolasta, sanoin ovelasti hymyillen mutta painauduin häntä vasten. Lämmitti se aina vaan, kuulla tuo, etenkin näin odottamatta.


Vesku oli osannut ennustaa tapahtumien kulun täsmälleen, olihan hän jo muutamia tyttöjen bileitä päässyt sivusta tai jälkeenpäin kuultuna todistamaan. Jinna ja minä kävimme lähikaupassa kun olin käynyt viemässä Dannin ja hakemassa hänet ja sitten laitoimme saunan päälle ja odottelimme siideriä siemaillen sekä sen lämpenemistä että Kiien saapumista.
- Ja kukaan niistä ei yrittäny iskeä sua, varmisti Jinna suunnilleen kolmatta kertaa, kun ovikello soi. Olin kertonut hänelle Kiien ja minun edellisestä kapakkareissusta, siellä homodiskossa.
- Ei, en mä sitten tiedä luuliko ne meidän seurustelevan, nauroin ja menin avaamaan oven. Leväytin sen apposelleen ja sitten jähmetyin. Mitä minä oikein ajattelin, tätä vartenko minulla oli turvaketju ja ovisilmä? Jos siellä olikin hampaisiin asti aseistautunut Jaakko valmiina hyökkäämään kimppuuni?

Kiie se kuitenkin vain oli.
- Näitkö sä kummituksen? hän kysyi. – En kai mä noin kamalalta näytä vaikka oonkin vähän poikki?
- Et, en vaan huomannut tarkistaa kuka siellä oli, huoahdin.
- No en mä ole ruvennut jehovantodistajaksikaan.
- Sä oisit voinu olla kostonhimoinen eksä. Onneksi et ollut.
- Mikäs juttu toi oli? Kiie kysyi uteliaana, mutta Jinna tömisteli yläkerrasta sanomaan, että sauna oli jo lämmin, ellei kuuma, joten jätin selitykset siksi kunnes istuimme siellä kaikki kolme.
- Kukaan muu kuin suomalainen ei kestäisi tämmöstä, että tuskin ehtii sisään kävellä kun pitää riisua ittensä alastomaksi ja mennä kuumaan pätsiin, kihersi Kiie. – Mistä puheenollen, mä ajattelin lähteä Norjaan töihin. Siellä saa hoitajaraukatkin säällisesti palkkaa.

Emme saunoneet kauhean kauan, sauna oli kerta kaikkiaan päässyt liian kuumaksi, mutta istuimme sitten juttelemassa ja meikkaamassa sitäkin kauemmin. Niin kauan, että Kiie ehdotti jo, että menisimme suoraan nakkikioskille syömään hodarit, niin ei tarvitsisi sitten loppuillasta tehdä sitä kierrosta.
- Höpö höpö, mä tiedän mihin mennään, sanoi Jinna ja vei meidät argentiinalaiseen ravintolaan, jossa ruoka oli hyvää ja sen verran edullista, että raaskimme juoda sen kanssa viiniä, ihan pullottain. Aterian jälkeen olin vähän enemmän kuin hiukan hiprakassa ja katsoin liikuttuneena ystäviäni.
- Te olette niin ihania. Mä rakastan teitä. Miksi me ei tehdä näin useammin?

- Koska te olette perheellisiä eikä teillä koskaan ole aikaa vanhoille sinkkuystäville, sanoi Kiie aavistuksen happamasti.
- Ei se perheestä ole kiinni, vastustelin. – Opiskelut… ja hevoset…
- Ruvetaan tapaamaan useammin, laitetaan kalenteriin tapaaminen joka kuukausi. Tai ainakin joka toinen, pitäähän ihmisen välillä tavata kavereitakin, sanoi Jinna järkevästi. Kiie vilkaisi häntä yllättyneenä.
- Ai niin kuin ompeluseura? Vai tämmönen irrotteluilta?
- Irrotteluilta! minä hihkaisin. En jaksanut enää suunnitella enempää, yhtään mitään, jalkani halusivat tanssimaan.
- Jessi on kännissä, nauroi Jinna Kiielle, mutten antanut sen häiritä. Ensinnäkin se oli totta ja toiseksi mitä sillä oli väliä?
- Lähdetään tanssimaan, vaadin.
- Jos sä lupaat tilata seuraavaksi pelkkää jäävettä.

Selvisin matkalla sen verran, että pysyttäydyinkin jäävedessä lopun iltaa, paitsi yhtä salmiakkishottia, kun päätimme minuuttia ennen valomerkkiä ottaa vielä yhdet. Olin siitä todella onnellinen kun hiivin kotiin aamuyöllä – oikeastaan aamulla, sillä olin jo nähnyt lehdenjakajan hommissaan – ja olin eteiseen hiipiessäni vähällä kävellä pahki lastenrattaisiin. Jos olisin ollut vähän enemmän humalassa olisin romahtanut niiden päälle ja herättänyt koko talon, naapureita myöten. Mitä hittoa Vesku oli ajatellut kun oli ne tulla tavalla jättänyt? Tarkemmin katsoessani näin, että eteisessä oli kahdet rattaat. Toiset olivat Dannin, omalla paikallaan, mutta toiset eivät olleet meidän vaan Alissan, tunnistin hetken päästä. Mitähän täällä sitten oli tapahtunut?

Minun ei tarvinnut sitä kauan miettiä, seisoin vielä eteisessä kun Vesku hiipi alas.
- Mä kuulin kun tulit.
- Onko Alissa täällä? kysyin, vaikka se nyt olikin aika ilmiselvää.
- On joo.
- Taasko niillä oli jotkut ryyppäjäiset, kysyin paheksuvasti miettimättä sitä, mistä itse olin tulossa.
- No vähän siihen suuntaan kai. Tuu istumaan.

Veskun äänensävy oli jotenkin outo, ja hän näyttikin omituiselta, omituisen vakavalta. Hän tarttui kiinni kyynärpäästän ja talutti minut sohvalle.
- Sä olet ihan kuin joku olis kuollu, naurahdin, mutta sitten vakavoiduin. – Onko? Mun äiti?
- Ei nyt sentään, ei se kuollut ole.
- Loukkaantunut? Sammunut?
- Jonkinlainen hässäkkä siellä oli ollut, ilmeisesti se on sairaalassa. Stumppi toi Alissan tänne.
- Alota nyt ihan alusta, hitaasti että mä ymmärränkin jotain, pyysin ja tarrasin häntä käsivarresta. Hänen ilmeensä pelotti minua.

- Sun äiti on viety sairaalaan. Jos mä ymmärsin oikeen se oli kaatunut ja lyönyt päänsä.
- Kaatunu kännissä?
- Voi olla. Stumppi sen oli löytänyt kotiin tullessaan.
- Siis se on istunut siellä koko päivän yksin ryyppäämässä, ja sitten telonut itsensä sairaalaan, ja vauva siellä huutaa nälkäänsä samalla? esitin matalalla äänellä, aloin raivostua.
- Ei se yksin ollu, ilmeisesti ne oli siellä juhlineet Jaakon vapautumista.
- Mitä? Jos Jaakko onkin tönässyt sen nurin, keksin ja tunsin miten silmäni laajenivat.

- Ei aavistustakaan.
- Voi että, jos se on murhannut mun äidin, se saa elinkautisen eikä mun tarvitse enää huolehtia siitä, eikä kummastakaan. Voi, mä toivon ihan että ois!
- Hys! Etkä toivo. Mennään nukkumaan nyt.
- Miten mä muka saisin nukuttua nyt? vastustelin, mutta nousin kuitenkin seisomaan kun hän veti minua.
- Jommankumman on pakko nukkua, aamulla oottaa pari nälkästä lasta aamupuuroa.
- Oh, sanoin kun tajusin, että se oli totta. Vesku ei ollut sentään nousemassa aamuvuoroon, niin masokisti en ollut, että olisin lähtenyt ulos ja tiennyt joutuvani kohtaamaan nälkäisen Dannin aamuseitsemältä, mutta nyt olisi kyllä parempi meidän molempien olla aamulla edes vähän levänneitä. – En mä nyt kyllä saa unta, tämmösiä mullistuksia.
Sitten nukahdin alta minuutin.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   28.6.09 13:22:00

Mutta jos kiristetään vähän tahtia :D
-----------
56.

Aamulla kuvittelin nähneeni unta, kunnes Dannin ilmoittautumiseen sekaantui kylpyhuoneesta Alissankin ääni. Danni sanoi aina ensin nätisti, kokeilevasti olevansa hereillä, huhuu? ja korotti ääntään vasta sitten. Alissa aloitti täysin palkein heti alusta asti ja se sai minut ponkaisemaan pystyyn kun joku olisi heittänyt päälleni sangollisen vettä. Veskua ei ollut missään, tai siis ainakaan hän ei ollut sängyssä, joten kömmin itsekseni jupisten jalkeille. Päätäni särki, tästä ei tulisi hyvä aamu, mutta huokaisin kun Vesku astui ovesta Dannin kanssa.
- Ota sä tää, mä otan kiljukaulan. Tää on puhdas ja vaihdettu.
- Sä olet aarre, sanoin katsoen Veskua kiitollisena ja romahdin takaisin sängylle. Hän antoi Dannin viereeni ja minä toivoin, että se malttaisi pysyä paikoillaan eikä konttaisi karkuun ihan heti. Pääni ei ollut vielä ihan hereillä. Kuulin, miten Alissan huutaminen vaimeni kun Vesku kantoi sen vuorostaan hoitopöydälle Dannin huoneeseen ja kohta he tulivat sänkyyn myös.

- Tässä sitä taas ollaan, koko suurperhe, Vesku sanoi mietteliäästi kun makasimme sängyn vastakkaisilla laidoilla vauvat välissämme.
- Niin, ja sä olet murunen. Ja aarre. Kultaakin kalliimpi. Ihana mies.
- Sä taidat olla vielä vähän liikuttuneessa tilassa.
- Voi olla, myönsin ja suljin hetkeksi silmäni. Saisinpa nukkua vielä vaikka viisi minuuttia! Pienet kädet kuitenkin tarrasivat ensin rintaani ja sitten leukaani ja Danni tuli antamaan aamusuukkoaan. Se vetäytyi kuitenkin kummastuneen näköisenä pois ja sen alahuuli alkoi epäilyttävästi väpättää.
- Voi ei, sen mielestä mä varmaan haisen kamalalle, sanoin. – Se ei oo tottunu vanhan viinan hajuun!
- Käy pesemässä hampaasi, Vesku ehdotti yrittäen olla nauramatta.

Tottelin ja kun palasin Danni mönki antamassa aamupusuja Veskulle, Alissa istui tutkimassa omia varpaitaan keskittyneen näköisenä.
- Kerro nyt vielä alusta asti, mitä tapahtui, sanoin ja asetuin takaisin pitkäkseni.
- Ovikello soi, Stumppi oli siellä Alissa rattaissa ja kysyi, voidaanko me ottaa se yöksi. Että Kaisa on viety sairaalaan.
- Ja se oli menossa sinne?
- Ei se sitä sanonut, mutta minne muualle se olisi voinut olla menossa jos ei voi lasta ottaa mukaan?
- Kapakkaan?
- Oletkohan sä nyt vähän pahantahtonen?
- Voi olla. Mitä se sanoi tapahtuneen?

- Että kun se tuli kotiin, oli Kaisa maannut lattialla verilammikossa hirveä hole päässä ja Jaakko istunut vieressä ihmettelemässä. Se oli soittanut ambulanssin kun ei Kaisa ollut herännyt, mutta ei se niistä tapahtumista sen enempää sanonut. Paitsi että ilmeisesti siellä oli ollu pienet ryypingit menossa.
- Soittiko se poliisit?
- Ei se siitä mitään maininnut. Ei mulle tullut mieleen kysellä siinä kohden, kunhan otin lapsen että se pääsi menemään.
- Mun täytyy varmaan ruveta soittelemaan ympäriinsä ja selvittelemään mitä tapahtui, sanoin, mutta en liikahtanut vielä mihinkään, sillä Danni oli päättänyt palata pussailemaan haisevaa äitiään. Tuoksuin ilmeisesti paremmalta nyt, sillä se ei enää näyttänyt loukkaantuneelta vaan nauroi ääneen kun suukottelin sitä takaisin. Yksinäinen Alissa alkoi säälittää minua ja vedin senkin syliini.
- Jos sä aiot jäädä tänne saat tottua aamuhaleihin, sanoin sille. Se ei vastannut, mutta ei pyristellyt poiskaan.

Seuraavien rutiineiden jälkeen, kun lapset olivat saaneet ruokaa ja me kahvia kytkin nuukahtamassa olevan puhelimeni laturiin ja aloin soitella. Äidin kännykkä ei vastannut, mutta enpä ollut semmoista odottanutkaan. Oli vain tuntunut tarpeelliselta kokeilla. Numero, joka minulla oli merkitty kuuluvan Stumpille meni ilmoitukseen ettei numero ollut käytössä, joten soitin Miilalle seuraavaksi. Kai hän tietäisi. Siitä tulikin pitkä puhelu, kun sain selostaa pariin otteeseen sen kaiken, minkä olin nyt kahdesti kuullut Veskulta. Miilakaan ei kuitenkaan osannut auttaa Stumpin tavoittelemisessa, hänellä oli sama numero joka minun korvaani oli antanut tiedotetta.
- En mä tiedä mihin seuraavaksi soittasin, sanoin sitten ja katsoin Veskua odottaen ideoita.
- Kysy nyt Töölöstä miten sun äitisi voi.
- Ai niin. Töölössäkö se on?
- Hmm, itse asiassa se on varmaan viety Malmille.

Siispä jäljitin äitiä seuraavaksi ja lopulta hän löytyi kuitenkin Töölöstä. Kun olin saanut toisessa päässä olevan osastosihteerin tai kenet lie vakuuttuneeksi siitä, että olin tosiaan Kaisa Alakärpän tytär ja lähin omainen, hän kertoi, että äidillä oli kallonmurtuma ja että häntä oli leikattu, tai paremminkin ruuvattu kokoon aamuyöllä. Silloin vasta oikeastaan tajusin tapahtuneen. En ollut erityisesti pitänyt äidistä, en totisesti arvostanut häntä vähääkään, mutta oli melko onttoa ajatella, että hän makasi jossain sairaalassa tajuttomana. Minun täytyisi soittaa Matille, äidin eksälle, jotta hän kertoisi velipuolilleni. Olivatkohan he muuten koskaan eronneet virallisesti? En tiennyt.

Se oli paha puhelu, tai sitten minulta alkoi loppua veto. Hienoa, kellokin oli jo melkein yhdeksän ja olin ihan poikki. Join kylmenneen kahvini pois ja päätin että nyt sai riittää vähäksi aikaa.
- Mä en jaksa nyt enempää.
- Eiköhän siinä ollukkin tärkeimmät. Mä menen pukemaan lapset, Vesku sanoi.
- Mä tuun auttamaan. Jos se piristäisi mua.

Iskimme vauvat istumaan Dannin ammeeseen ja Vesku piti niitä silmällä sillä aikaa kun etsin Dannin kaapista niitä vähän isompia perintövaatteita, joita ei vielä ollut otettu käyttöön. Stumppi ei ollut tuonut Alissan mukana mitään, hyvä että oli tajunnut pukea sille haalarin päälle. Vesku oli illalla jo vaihtanut sille Dannin pyjaman ylle kun se oli tullessaan ollut niskaa myöten märkä. Adrenaliini alkoi taas pikku hiljaa antaa merkkejä itsestään ja tunsin miten kulmakarvani vetäytyivät ryppyyn, vaikka tuijotin vain viattomia pieniä vaatekappaleita erikokoisissa läjissä.


Jäin nalkkiin kotiin kun Vesku lähti töihin. En oikein voinut lähteä mihinkään kahden pikkulapsen kanssa, joista kumpikaan ei kävellyt, enkä saanut niitä mukavasti sullottua kumpiinkaan rattaista. Kokeilin kyllä, mutta alimmainen alkoi aina itkeä. No, eipä sen niin väliä, en ollut juuri mihinkään menossakaan. Tarja ei odottanut Dannia tänään, kun olin suunnitellut löhöäväni koko päivän kotona joka tapauksessa. Äitiä ei ollut mieltä mennä katsomaan, jos piti paikkansa mitä Vesku arveli: että häntä pidettäisiin tajuttomana muutama päivä leikkauksen jälkeen. Enkä sinne ottaisi mukaan yhtäkään vauvaa, saati kahta. Lasten lounaaseen ja meidän kaikkien kolmen päiväuniin meni suurin osa iltapäivästä ja sitten soikin jo ovikello vaativasti.

Vähän viisastuneena katsoin ovisilmästä ja näin Ilsen ja Miilan, Miila ojensi jo uudestaan sormeaan kohti ovikelloa, vaikken varmaan ollut viipynyt minuuttiakaan.
- Vähempikin riittää, sanoin avatessani oven ja näin, että heillä oli Karoliinakin mukana. – Kappas, koko suku kerralla. missä iskä?
- No se on vielä töissä, Ilse sanoi kärsimättömästi. – Miila kertoi mulle töissä mitä tapahtui ja me päätettiin tulla apuun.
- Tilanne on kyllä aika hyvin hallinnassa nyt, sanoin ja nappasin Karoliinan syliini. – Karoliina-täti.
- Mä riisun nyt, tyttö ilmoitti arvokkaasti ja halusi minun laskevan itsensä alas.

- En mä oikeastaan tarvii mitään apua nyt, toistin kun kolmikko oli päässyt sisään asti.
- Onko sulla ruokaa kahdelle… tarviiko sun tehdä jotain?
- No mä en pääse liikkeelle täältä kun en voi työntää kaksia rattaita, eikä mulla ole kahta turvaistuinta autoon mutta ei mun tarvii mihinkään mennäkään tänään.
- Miten sun äiti voi?

Kerroin sen vähän mitä tiesin mistään ja sitten istuimme ja päivittelimme. Ainakin heidän vierailunsa piristi minua, eikä sekään kovin harmittanut, kun Ilse sivumennen teki kattilallisen perunamuusia josta he syöttivät kaikille lapsille.
- Sen mä kyllä haluaisin tietää, että mitä oikeasti tapahtui, sanoin miettiväisesti.
- Mä otan kyllä siitä selvää, mä menen etsimään isän käsiini, lupasi Miila. – Kehtaakin mennä vaihtamaan puhelinnumeroa kertomatta mulle.
- Kysy siltä mitä se on ajatellut tehdä lapselleen ja koska se aikoo ottaa sen kotiin, ehdotin.
- Ei tässä elämässä, sanoi Ilse varmasti. – Ei siitä ole vauvan hoitajaksi.
- No mitä Alissalle sitten tapahtuu? kysyin. Vähän tuollaista vastausta olin kyllä kehitellyt itsekin. Jos Stumppi olisi tuonut Alissan tänne vain jotta pääsisi käymään äidin luona sairaalassa, tai jopa vaikka huuhtoakseen järkytyksen hanaoluella lähikapakassa hän olisi jo antanut kuulua itsestään.

Kysymys hiljensi meidät kaikki.
- Ota sinä se, sehän on sunkin siskosi, ehdotin Miilalle, joka näytti kauhistuneelta.
- Enhän mä voi, mun täytyy käydä töissä. Tai siis, tietysti voin nyt viikonlopuksi, vaikka me kyllä aiottiin käydä jouluostoksilla ja ulkona syömässä… äiti?
- Voi se meille viikonlopuksi tulla, vaikkei se olekaan mun sisko, Ilse sanoi. – Mutta maanantaina…
- Sulla on joululoma, ja ihan valmis infrastruktuuri täällä vauvan kannalta, aloitti Miila katsoen minua. Minua nauratti, hänen ilmeensä, ei muu.
- Kunhan kiusasin. Tietysti se voi olla täällä kunnes nyt jotain selviää.
- Ja mä selvitän, lupasi Miila.


Iltamyöhällä Miila lähetti viestin, että oli paikallistanut isänsä ja seuraavana aamuna he seisoivat molemmat oven takana parin ison kassin kanssa. Stumppi näytti vähän nololta ja paljon väsyneeltä ja sanoi anteeksipyytävästi, ettei hän ollut ollut oikein muistanut meitä. Oli ollut kaikenlaista hässäkkää. Minusta se oli ehkä omituisin sanavalinta mitä olin koskaan kuullut, mutta saattoihan se olla totuudenmukainenkin. Kai se pisti ihmisen vähän sekaisin jos löysi naisystävänsä verissään ja tajuttomana.
- No hyvä että muistit sillon torstaina tuoda vauvan tänne, sanoin vain.
- Ei sitä voinut unohtaa, kyllä se semmosen metelin piti itsestään. Säikähti tietysti kaikkea sitä meteliä kun ambulanssimiehet kolisteli paareja sun muuta.
- Puhumattakaan siitä, että se oli varmaan kuolemaisillaan nälkään ja läpimärkä.

Stumppi näytti hämmästyneeltä, kuin ei olisi tiennyt että vauvat tarvitsevat ruokaa tai pissaavat. En tiennyt olisinko itkenyt vai nauranut, joten vaihdoin puheenaihetta.
- Miten äiti voi?
- Ei se ole hereillä vielä.
- Kaatuiko se itse vai tekikö Jaakko jotain? Siis pitikö ne jotain ryyppyjuhlia siellä kahdestaan?
- Ilmeisesti, oli siellä ainakin viinaksia aika lailla, ja Jaakko väitti sen vaan horjahtaneen päin jotain kulmaa.

Hiljenimme kaikki hetkeksi, en tiedä mitä kukakin mietti. Minä ainakin ihmettelin, miksi äiti oli niin kauhean ihastunut Jaakkoon. Ei se voinut olla semmoista ihastumista kuin Stumppiin, poikahan oli tuskin puolet hänen iästään, eikä hänessä ollut mitään säväyttävää. Minä sen kai parhaiten tiesin. Pikkunätti naama eikä kummoista selkärankaa – ei missään nimessä semmoista vetoa kuin Stumpissa, jota vilkaisin salavihkaa. Olin hiukan suutuksissani hänelle ja minusta hän oli aikamoinen renttu, mutta hänessä oli jotain. Vähän kuin hän olisi käyttänyt sitä hulluksi tekevää hajustetta, minkä mainoksissa naiset tekivät omituisia asioita, mutta ei hän kyllä tuoksunut kuin hiukkasen vanhalle alkoholille. Siirryin Veskun viereen sohvalle turvaan ja nappasin Dannin matkalla syliini.

Vesku alkoi puhua Alissan tulevaisuudesta. Stumppi kohautteli olkapäitään ja sanoi, ettei hänellä ollut mitään mahdollisuutta hoitaa sitä. Hänen piti käydä töissä, eikä sillä ollut päivähoitopaikkaa kun äiti oli ollut kotona.
- Kai sen nyt tämmösessä tapauksessa saa jonnekin tarhaan, ehdotti Miila. Minä puistelin epäillen päätäni. Olin jo hiukan tutustunut kunnallisen päivähoidon ihmeelliseen maailmaan ja se oli ehkä byrokraattisinta mitä olin ikinä nähnyt. Olin itsekin ruvennut ihmettelemään, että entä jos äiti ei pääsisikään sairaalasta siihen mennessä kun minun joululomani oli ohi ja Alissa olisi vielä meillä niin mitä ihmettä tekisimme sille. Tarja taivutti sääntöjä jo lahjakkaasti kun jousti niin paljon Dannin hoitoaikojen kanssa.

- Mulla on välillä pitkiä päiviä töissä, enkä mä osaa sitä hoitaa, sanoi Stumppi suoraan. – Eikö se voisi olla täällä? Tietysti mä maksan, hän lisäsi kiireesti.
- Saa se, sanoi Vesku ja vikaisin häntä alta kulmieni. Tietysti olin samaa mieltä, mutta emme olleet ihan noin loppuun asti keskustelleet asiasta. Hän mulkaisi takaisin. – Ellei me pidetä sitä täällä kaikessa hiljaisuudessa niin sossut laittaa sen johonkin lastenkotiin kunnes sillä on kotona joku joka voi hoitaa sitä.
- Ellei äiti parane se on siellä sitten lopun ikäänsä, sanoin hitaasti.

Se oikeastaan selkiytti sen asian. Alissa asuisi meillä nyt ainakin alkuun. Tehtäisiin lisää päätöksiä sitten sitä mukaa kun asiat etenisivät, kun äiti heräisi. Ja tietysti hän heräisi, ja paranisi, ihan lähipäivinä, vakuuttelivat Miila ja Stumppi yhteen ääneen. Lähinnä kai toisilleen, Vesku ja minä osasimme molemmat olla vähän epäileväisempiä sen suhteen, mikä oli kallonmurtuman paranemisennuste. Ei äiti ainakaan ihan jouluksi tulisi kotiin, se oli varmaa.

Vesku lähti viemään Stumpin kotiin tuodakseen sitten palatessaan Alissan sängyn ja syöttötuolin ja Miila jäi auttamaan minua. Raivasimme työhuoneeseen tilan uudelle sängylle. Vitisi Alissa nukkuessaan tai ei, ei sitä sentään pysyvästi voinut laittaa pesuhuoneeseen nukkumaan. Danni sai luvan vain tottua tätiinsä.
- Haluatko sä että mä otan sen meille nyt viikonlopuksi? tarjoutui Miila.
- Sullahan oli menoa. Ei sen väliä. Ehkä sen on parempikin nyt vähän rauhassa totutella olemaan täällä, ettei tarvii parin päivän välein vaihtaa asuntoa.
- Kai teilläkin on menoja ja jouluhommia.
- On, tallilla pitäisi käydä, ja ruokaostoksilla ja mä ajattelin kyllä päästä vilkasemaan äitiäkin. Mutta siinä se menee missä Dannikin.
- Mä voin käydä hoitamassa Nikin tänään jos sä haluat, ja Mustikankin, jos Vesku antaa.
- Ratsastaisitko sä Nikillä kanssa? kysyin toiveikkaana.
- Voin mä, tai ainakin juoksuttaa tai jotain.
- Okei, kiinni veti.
- Ja mä vien sen toisen vaatekassin meille. On sitten vaihtovaatteita sille sielläkin.

Se päivä katosi käsistä kuin vesi, oikeastaan Alissan pienen omaisuuden purkamiseen ja ruoanlaittoon ja kaupassakäyntiin, mikä olikin iso operaatio kun etsimme sille turvaistuimenkin. Ehdin kuitenkin ajaa katsomaan äitiä juuri ennen vierailutunnin päättymistä illalla, vaikka ei siitä paljon iloa ollut. Surulliseksi vain tulin kun katsoin hänen sängyssä letkuissa makaavaa ruumistaan. Vesku oli ollut oikeassa, häntä tosiaan pidettiin tajuttomana. Se lääkitys oli tarkoitus ottaa pois maanantaihin mennessä, mutta miten pian hän sitten itsekseen heräisi jäisi nähtäväksi. Se saattoi tapahtua koska tahansa, joko heti tai ei ollenkaan. Minun piti itkeä sitä vähän aikaa autossa ennen kuin lähdin ajamaan takaisin kotiin.

Lähettäjä: Pingo 
Päivämäärä:   28.6.09 13:35:28

Voisin olla vapaaehtoinen oikolukija, mut vaarana on se et tulee lähtö kesken lukemisen :P luultavasti toki on vielä viikkoja aikaa vaan maata kotona..

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   28.6.09 13:56:08

Kiitos, Pingo, mutta mulla on jo yks nipotarkka, joka lisäks tarkastaa kaikki viittaukset kaikkeen aiempaan mitä mä oon ikinä kirjottanu :P
Jään kiinni joka toisesta lauseesta tyyliin "Mansikkakesässä sä kirjotit näin ja nyt väität..."
Jessin syntymäpäivä on 26.7, oisko sun sopivaa tähdätä siihen vai meneekö pahasti pieleen?
------
57.

Mikään ei oikeastaan muuttunut niinä muutamana päivänä mitä oli jäljellä jouluaattoon ja mikä jouluakin tärkeämpää - sitä edeltävään Dannin ensimmäiseen syntymäpäivään. Tarja oli yhtenä päivänä ottanut molemmat tytöt hoitoon, kun muut hänen hoitolapsensa olivat jo joululomalla, että minä pääsin hamstraamaan viimeisiä jouluostoksia ja kakunkoristeita sekä käymään tallilla. Kun olin istunut siellä hetken juttelemassa hänen kanssaan hakiessani lapsia hän oli arvellut, että saattaisi välillä jatkossakin ottaa ne molemmat. Virallisesti saattaisi olla hankalaa saada Alissaa tähän hänen ryhmäänsä, mutta sitäkin voisi yrittää.

- Puhut mun pomolle kuin enkeli ja mä yritän puhua sille järkeä, jos ne vaikka menisi niin kuin sisaruksista, hän sanoi.
- Mä en haluaisi ruveta elämään niin kuin tää olisi pysyvä järjestely, sanoin suutani mutristaen.
- Jos edes epäilet niin parempi ruveta varautumaan. Kaikki vie kuitenkin aikansa – ja onhan elämää joulun jälkeenkin, vaikka nyt alkaa pyhät.
- Niinpä. Ja mun pitäisi saada tehtyä läksyt ennen kuin koulu taas alkaa, ja lukea yhteen tenttiin, mistä en päässy läpi… kiinnostaa vaan ihan miljoonasti nyt!
- Vietä joulu ensin kaikessa rauhassa ja ota sitten itseäsi niskasta kiinni, kyllä se siitä, sanoi Tarja.

Ilse ja iskä toivat Dannin synttäreille ehkä parhaan lahjan: kaksostenrattaat, jotka he olivat huomanneet naapurinsa kellarikomerossa ja käyneet puoliväkisin ostamassa pois. Danni itse ei niistä välittänyt, eikä lahjoistaan muutenkaan, paitsi niiden ihanista värikkäistä käärepapereista. Karoliina yritti saada Alissaa leikkimään kanssaan mutta sekin mylläsi mieluummin paperikasassa. Mahtaisi tytöille tulla juhlaa huomisillasta ja kaikista joululahjapaketeista!
- Ne on ihan tylsiä, tuli Karoliina ilmoittamaan naama mutrussa.
- Ne ei vielä osaa, Ilse lohdutti sitä, mutta onneksi Jinna ja Ville ja Leksa saapuivat silloin ja Karoliina sai haluamansa leikkikaverin.

- Voi luoja, tää on kyllä ihan jotain muuta kuin mitä mä kuvittelin mun tulevaisuudelta, huokaisin kun katsoin lapsilaumaa joka touhusi olohuoneessa.
- Onneksi niistä vaan puolet jää tänne, ajattele sitä, Jinna lohdutti, mutta Vesku säikäytti minut. Hän nojasi kyynärpäillään pöydänreunaan ja sanoi:
- Päinvastoin, musta tää näyttää oikeen hyvältä.

Jouluaattona ajoimme Hankoon, kunhan Vesku oli päässyt töistä. Hän oli ehdottanut, että voisimme jäädä kotiinkin ja päästä helpommalla, mutta minä olin kyllä toista mieltä. Ajomatka ei kuitenkaan vienyt kuin vähän toista tuntia ja olin kyllä sitä mieltä, että siellä olisi jouluisempaa kuin meillä kotona. Ehkä jopa tytöt hukkuisivat siihen lapsilaumaan niin että ehtisimme itsekin nauttia vähän aikaa joulun rauhasta, tai ainakin tunnelmasta. Sitä paitsi oli ikuisuus siitä kun olimme nähneet Leenaa viimeksi. Riikka ei tullut kyytiin kuten niin usein ennen: hän oli hommannut oman auton ja mennyt sinne jo aiemmin.

Pitsihuvilassa oli meno kuin päiväkodin joulujuhlissa ja aloin miettiä olisiko sittenkin ollut parempi jäädä kotiin. Riston ja Eevan lapset olivat jo isoja, ja Titan ja Jaskankin isoimmat, mutta ei se sutinaa yhtään vähentänyt, päinvastoin. Niistä lähti vaan enemmän ääntä kuin pienemmistä. Loviisa ja Launo-vauva – joka ei tietenkään enää ollut mikään vauva – ottivat Dannin ja Alissan riemusta kiljuen vastaan niin, että heidän nuorin veljensä, joka oli vasta muutaman viikon ikäinen heräsi mukaan konserttiin. Minä karkasin keittiön nimelliseen rauhaan, missä Riikkakin piilotteli.
- Kiitos, hän sanoi minulle.
- Ole hyvä, mistä hyvästä?
- Mun ei tarvitse enää ikinä harkita lisääntymistä, te ootte kyllä pitäneet huolen siitä.
- Äläs nyt, ei noita ole edes kymmentä tuolla. Luuletko sä Leenan tyytyvän vähempään kuin tusinaan?
- Se on sen murhe. Se on osuutensa tehnyt, tyytyköön siihen.

- Mitäs Antti? kysyin vaihtaakseni puheenaihetta.
- Menneen talven lumia, sanoi Riikka vähän liian kevyesti.
- Oho, mä olen pahoillani. Kai.
- Minä sen lemppasin. Se oli pikkuisen liian snobi, tai oikeastaan ihan liian snobi.
- Hmm, mä muistelen että Miila oli suunnilleen samaa mieltä.
- Mutta oli se kivaa niin kauan kun se kesti, sanoi Riikka hiukan piristyen. – Otatko sä glögiä?
- Juu, kiitos, sanoin hymyillen. Vesku ajaisi takaisin, kun minä olin ajanut tänne.
- Leikitään teinejä ja mennään takapihalle piiloon tupakallekin?
- Ehdottomasti mennään jos sä tarjoat!

Ja niin hiivimme höyryävien mukien kanssa ohitse ruokasalin ja olohuoneen, pysähtyen oviaukoilla katsomaan, ettei kukaan huomaisi, ja kun pääsimme ulos hihitimme kuin pikkutytöt.
- Hei haloo, me ollaan aikuisia, Riikka sanoi ja yritti vakavoitua.
- Mä en halua olla vielä aikuinen. Onko sulla ne tupakat?
- Minkäs teet, olet väkisinkin, lapsi ja kaikki, Tai kaksi.
- Nyt en oo ainakaan kymmeneen minuuttiin, että älä puhu semmosia. Ollaan vaan piilossa ja poltellaan salaa.

Tirskuimme siellä kunnes alkoi palella ja tupakansavu oli varmaan tuulettunut vaatteista. Sitten hiivimme takaisin sisään, mutta tirskuminen ei kadonnut, ihan kuin glögissä olisi ollut enemmänkin terästettä kuin se puolen sentin loraus minkä olin nähnyt Riikan sinne sekaan laittavan.
- Sä olet maailman paras käly, sanoin hänelle.
- Mä olen sun ainoa käly.
- Siellähän te olette, Leena huomasi meidät. – Riikka-kiltti, viitsisitkö sä kattaa lapsille ensin.

Kurkkasin olohuoneeseen ja näin Alissan istuvan Mirja-mummin sylissä ja Dannin olevan Nillan ja Taijan hellässä huomassa, isommat tytöt vahtivat, ettei se saanut kaadettua joulukuusta päälleen tai repinyt paketteja. Sitten autoin Riikkaa laittamaan pöytään yhdeksän tonttukuvioista lautasta. Enää ei ollut toivoakaan sellaisesta, että koko suku mahtuisi syömään kerralla, jälkipolvi oli pakko hoidella pois jaloista ensin, etenkin kun osa oli vielä syötettäviä.
- Ihan kun teillä olisi kaksoset, hymistelivät Titta ja Eeva kun Vesku auttoi Dannia ja minä Alissaa. Niin se oli ruvennut menemään, Alissahan oli kuitenkin minun sukulaiseni. Vaikka minun nähdäkseni Vesku kohteli niitä aivan samalla tavoin, tasapuolisesti, tiesin kuitenkin että Danni oli hänelle paljon tärkeämpi. Tietenkin oli, pitikin olla, ja niin oli minullekin, mutta ei Alissan sentään tarvinnut tuntea olevansa huutolaislapsi meillä.

Luojan kiitos ne nukahtivat siksi aikaa että saimme itsekin syödä kaikessa rauhassa ja nukkuivat itse asiassa vielä silloinkin kun koko seurue yritti mahtua olohuoneeseen odottamaan Joulupukkia.
- Tää alkaa käydä tuskallisen ahtaaksi, ilmoitin Leenalle.
- Höpö höpö, sopu sijaa antaa, nainen hymyili niin onnellisen näköisenä, etten raaskinut jatkaa kuten olin aikonut: ”me taidetaan olla ensi joulu kotona”. Niinhän meidän oli pitänyt olla tänäkin jouluna, mikä lie oli pääni kääntänyt viime hetkellä.
- No, mä jään katsomaan ettei vauvat tipahda sängyltä, sanoin hyvilläni ja vetäydyin vierashuoneeseen, missä tytöt nukkuivat parisängyllä vierekkäin, vatsat täynnä. Niin oli minullakin, enkä pistänyt ollenkaan pahakseni että sain heittäytyä pitkäkseni vähäksi aikaa, ja Veskukin tuli sinne tuskin paria minuuttia myöhemmin. Kauempaa talon uumenista kuului jännittynyttä puhetta ja hermostunutta kikatusta ja kun kuulin vaimean kolinan ja jyskytyksen se muuttui suoraan sanoen kiljunaksi.

- Kuka on joulupukki? kysyin Veskulta, joka näytti nukkuvalta.
- Iljan veli, tai ehkä Ilja itse jos se on täällä, hän sanoi avaamatta silmiään. Minäkin suljin omani. Avasin ne, kun jostain paljon lähempää kuului kumea kolkutus. Tytöt eivät heränneet, eikä Vesku, mutta kun minä nousin istumaan näin kynnyksellä Joulupukin ja sen takana kurkkimassa aika monet lapsenkasvot.
- Hou, hou, hou, olio sanoi, enkä enää ollenkaan epäillyt ettei se olisi Ilja itse.
- Se halusi tulla tuomaan teidän lahjoja, selitti Eemil niin, että ässien suhina kuului. – Kun teidän piti vahtia vauvoja.
- Hyvä, sanoin vähän pöpperöisesti ja kävin lasten riemuksi halaamassa Joulupukkia. Koko lauma nauroi ihastuksissaan niin, että Vesku ja lapsetkin heräsivät ja vasta Ilja sai ne hiljenemään Lapsilauma kantoi hänen määräyksestään läjän paketteja sängyn jalkopäähän ja jäi sitten odottavasti tuijottamaan että ne avattaisiin.

- Auttakaa te tyttöjä, Nilla ja Eemil, tehän osaatte jo lukea mitkä paketit on niille, ehdotin ja hämmästyksekseni sain organisoitua koko porukan sängylle ja sen ympärille vauvojen kanssa. Itse kiskoin Iljan käytävälle ja kurkistin hänen partansa alle.
- Olethan se sinä.
- Minä itse, hän vahvisti, ja sitten Veskukin liittyi seuraan hiukset pörrössä.
- Mennään keittiöön niin sä saat glögisi, sitä sä kuitenkin odotat, hän ehdotti, ja siirryimme sinne rupattelemaan, kunnes Taija tuli sanomaan, että kaikki Dannin ja Alissan paketit oli avattu. Veskun ja minun piti tulla avaamaan omamme.
- Kyllä me ollaan ensi joulu kotona, sanoin puoliääneen.

Lähettäjä: Pingo 
Päivämäärä:   28.6.09 14:02:54

Kyllä mulle toi päivämäärä sopis vallan hyvin, katotaan miten käy :P pistähän sit vauhtia siihen sun oikolukijaan ;)

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   28.6.09 16:50:42

Tähän mä ainakin voin pistää vauhtia. :)
---------------

Kävin iskän kanssa katsomassa äitiä seuraavana päivänä. Äiti oli nyt maannut sängynpohjassa melkein viikon ilman mitään tajuttomana pitävää lääkitystä muttei siitä huolimatta ollut oikein tässä maailmassa. Ei hän koomassa ollut, hän oli availlut silmiään jo ja jos häntä ravisteli hän heräsi ja saattoi syödä jos sai ruokaa suuhunsa, mutta ei hän ollut oikein läsnä.

Seisoimme sängyn vieressä ja katselimme häntä, ja kun iskä laittoi kätensä ympärilleni minua alkoi itkettää. En tiennyt koska hän oli äidin nähnyt viimeksi, varmaan minun ylioppilasjuhlissani, kun en ollut äitiä Dannin ristiäisiin kutsunut. Olimme taas olleet riidoissa enkä ollut halunnut häntä sinne. Ei iskänkään varmaan ollut helppo katsoa tuota vajavaisesti elossa olevaa ihmistä, joka oli joskus ollut hänen vaimonsa.
- Kyllä se siitä, hän sanoi minulle ja puristi lohduttavasti. Vedin henkeä ja nielin nyyhkytyksiä, ja sitten äiti räväytti silmänsä auki. Hypähdin säikähdyksestä, vaikka olin hänen ennenkin nähnyt tekevän niin vierailujeni aikana. Yleensä ne sulkeutuivat aika pian, mutta nyt hän näytti katselevan maailmaa, silmät liikkuivat ja astahdin lähemmäksi. Hän katsoi minuakin, ihan selvästi. En osannut sanoa, oliko se jotain uutta ja ihmeellistä, mutta ainakaan en ollut semmoista nähnyt edellisillä kerroilla.

- Äiti, sanoin ja hän kuuli sen. Katse palasi katosta takaisin minuun. Emme olleet tullessamme nähneet ketään henkilökunnasta, en tiennyt oliko hän ollut näin tavoitettavissa jo eilen tai toissapäivänä kun en ollut käynyt. Silitin varovasti hänen poskeaan, joka tuntui viileältä silkkipaperilta, ja ihmeekseni näin, miten yksinäinen kyynel valui toisesta silmästä hiljalleen pitkin poskea tyynylle. Sitten hän sulki taas silmänsä eikä avannut niitä uudelleen.
- @!#$ idiootti, mutisin ja tartuin iskää kädestä, halusin ulos täältä.
- Kyllä se siitä, iskä sanoi uudestaan, kun pääsimme käytävälle.
- Mua suututtaa, sanoin. – Tapahtu siellä mitä tahansa niin ihan itse se aiheutti sen.
- Niin kai.
- Ja tässä sitä nyt omaiset suree ja huolehtii.
- Niinpä. Kuule, kyllä sä sen kestät.

Iskä piti minua olkapäistä kiinni ja katsoi vakavana silmiini. Tällä tavoin hän oli pitänyt joskus minulle vakavia puhutteluja, vaikka Ilse olikin jotenkin luonnostaan liu’uttanut itselleen enimmän kasvatusvastuun tultuaan perheeseemme. Tai mitä meitä nyt oli tarvinnut kasvattaa, me olimme Miilan kanssa saaneet mennä melkein miten itse halusimme, emmekä olleet juurikaan mokailleet.
- Niin mä kestänkin, kyllä mä sen tiedän, sanoin kiukkuisesti. – Saa kai sitä silti olla vihanen ja surullinen?
- Saa, ehdottomasti saa, iskä lupasi. – Ja tiedäthän sä että mä… me autetaan missä vaan voidaan.
- Miten ois nelisen tuntia enemmän omaa aikaa vuorokauteen?
- Ottasitko ennemmin nelikaistaisen moottoritien Havaijille?
- No sama se, kai sekin voisi joskus olla tarpeellinen. Mennään hakemaan lapset.
Danni ja Alissa olivat Ilsen hoteissa parhaillaan koska Vesku oli töissä.

Kotona – siis Ilsen ja iskän kotona – oli menossa vauvaolympialaiset. Jäin mykistyneenä tuijottamaan menoa olohuoneessa. Ilse istui lattialla sohvan vieressä ja Karoliina seisoi häntä vastapäätä ehkä kolmen metrin päässä, seinää vasten. Hän antoi sieltä än-yy-tee-nyt –komentoja ja Ilse päästi liikkeelle Dannin ja Alissan. Horjuen ja heiluen ne taapersivat kohden Karoliinaa, muksahdellen välillä nurin matkalla. Istuin itse kynnykselle vähän voipuneena. Olivathan ne molemmat näyttäneet pieniä kävelytemppuja jo pidemmän aikaa, mutta tuommoista kilpajuoksua en ollut nähnyt.

- Kaikkea te keksitte, sanoin ja Danni katsoi minua yllättyneenä, nyt vasta tajuten jotain muuta kuin ’Karoliinan, joka sitä maanitteli luokseen. Se kääntyi täydellisen sulavasti kesken askeleen ja juoksi luokseni. – Jumaliste, siinä meni viimenenkin rauha ja vapaus kun noi kaksi juoksee.
- No mutta, sanoi Ilse ja katsoi minua huolestuneena, mutta enhän ollut tosissani vihainen. Ei, olin hiton ylpeä Dannista. Se oli kuukauden nuorempi Alissaa ja muutenkin sillä oli hitaammat kehitysoletukset kun se oli syntynyt liian aikaisin, ja tuossa ne juoksivat kilpaa.
- Me opetettiin ne, sanoi Karoliina ylpeänä ja yritti nostaa Alissaa syliin.
- Mä näen että te opetitte, sanoin, ja suukotin Dannia pullealle poskelle. – Kukas niitä nyt enää ikinä vahtii kun pitäis olla monta paria käsiä ja jalkoja että pysyy perässä? Mä en pääse enää ikinä tallille ilman lapsenvahtia. Mä joudun sulkemaan ne sinne tyhjään boksiin.


Siihen ongelmaan löysin kuitenkin avun yllättävältä taholta. Ilja-kulta soitti palanneensa joulupukkihommista Helsinkiin ja ihan pienellä vihjauksella hän oli valmis reissaamaan minun ja lasten kanssa tallille silloin kun Vesku oli töissä. Välillä hän tuli vaikkei Vesku ollutkaan töissä, jolloin saatoimme ratsastaa yhdessä maastoon, tai sitten Vesku ehti katsoa miltä Nikin ja minun meno näytti ja antaa neuvoja. Ilja viihdytti vauvoja hyvällä säällä joko ulkona lumessa pulkan kanssa tai sitten sisällä heinävarastotallin edelleenkin tyhjässä boksissa. Kerran näin, miten hän yritti opettaa tyttöjä pelaamaan jotain korttipeliä lattialle levitetyn toppaloimikerroksen päällä ja melkein menetti hermonsa kun Danni imeskeli kortteja. Muutoin hän oli uskomattoman hyvä lastenhoitaja, mistä annoin hänelle täyden tunnustuksen.

- Mä ehkä vaihdankin alaa, Ilja sanoi mietteissään. – En ole ihan varma onko tää filosofia kuitenkaan mun juttu. Jospa mä opiskelisinkin lastenhoitajaksi.
- Ei! sanoin kiireesti. Ilja oli sinä aikana kun minä olin hänet tuntenut, ei kovinkaan monta vuotta, kokeillut jo lähes kymmentä ammattia ennen kuin oli keksinyt lähteä lukemaan filosofiaa. – Filosofia on ehdottomasti sulle kaikista parhaimmin sopiva ala, älä vaan lopeta sitä!
- Niinkö? Ilja sanoi epäilevästi.
- Usko mua, mä tiedän! Saat ihan rauhassa opiskella lastenhoitoa näiden meidän vekaroiden kanssa, mutta älä ota sitä leipätyöksesi.
- Jaa. No, jos sä olet ihan varma…

Ilja oli outo lintu jos kuka, ja aika usein mieleeni tuli ajatus, että hän vain esitti omituista boheemia eksentrikkoa, sillä joskus kun oikein innostuimme keskustelemaan, hän unohti heitellä kaukaahaettuja huomautuksia ja käyttäytyi kuin normaali ihminen. Ja oli asia miten tahansa, hän tuli hyvin toimeen vauvojen kanssa ja nämä tykkäsivät hänestä. Leikittelin jo hetken ajatuksella, että jos Ilja kuitenkin päättäisi lopettaa opintonsa yliopistolla voisimme ehkä palkata hänet lastenhoitajaksi? Tai…

- Jos Alissa jää meille niin mitä sanot jos hommattaisiin meille au pair? kysyin Veskulta sinä iltana heti, kun hän oli astunut toisella jalallaan kynnyksen yli.
- Ja mitähän sä nyt hourit, hän huokaisi. Kuulin hänen äänestään ja näin hänen kasvoistaan, että takana oli melkoinen päivä. Ja minä kun olin niin hyvällä tuulella päästyäni päivällä maastoilemaan, ensin Mustilla ja sitten Nikillä, Iljan leikkiessä sillä aikaa lasten kanssa mäenlaskua ja eväsretkeä, ensin mainittua turvekasan tuulenpuoleisella sivulla ja retkeä sitten tyhjässä boksissa.

- Unohda, sanoin ja kävin hakemassa hänet eteisestä sohvalle pitkäkseen. Minulla oli tänään voimia ja tarmoa antaa hänen olla vuorostaan väsynyt ja minua huvitti leikkiä pikkuvaimoa, kotirouvaa, joka oli omistautunut vain perheenpään hyvinvoinnista huolehtimiseen.
- Vahinko ettei sulla ole aamutossuja ja piippua, mä voisin tuoda ne sulle nyt niin kuin hyvinkoulutettu koira, sanoin. – Niin, ja sanomalehden ja drinksun.
- En mä jaksa nyt lukea, hän sanoi ja pisti silmänsä kiinni.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   28.6.09 21:49:56

58.

Au pair –ajatus oli periaatteessa upea, paitsi että se oli mahdoton. Mihin me olisimme semmoisen laittaneet asumaan? Saunan pesuhuoneeseen? Ja olihan se riskialtis yritys, mitä jos se ihminen osoittautuisikin huvittelunhaluiseksi hempukaksi joka halusi vain juosta Helsingin yössä, tai pahempaa, vaikka narkkariksi. Tai koti-ikävästä kärsiväksi hissukaksi, josta minä saisin kolmannen huollettavan sen sijaan että apulaisen lastenhoitoon.

Mutta olin kai ollut menossa asioiden edelle, eihän kukaan ollut sanonut että Alissan pitäisi jäädä meille kokonaan. Äiti alkoi melkeinpä säännönmukaisesti olla valveilla kun pari kertaa viikossa kävin häntä katsomassa, ja hän jaksoi jutellakin välillä. Oli tosin pelottavaa, miten hän välillä puhui ihan omiaan, ja säikähdin ensin, että hän oli menettänyt joko järkensä tai muistinsa tai molemmat. Sitten huomasin kuitenkin, että hän vain vaihtoi puheenaihetta aina kun minä yritin kysyä miten onnettomuus oikein oli tapahtunut. Ei hänen järjessään mitään vikaa ollut jos hän osasi vältellä minun utelujani. Niinpä kertoilin vain enimmäkseen Alissan kuulumisia, niistä ei aiheutunut yhtäkkisiä keskustelun hyppäyksiä verhojen väriin tai lapsuusmuistoihin.

Sängystä hän ei kuitenkaan päässyt omin avuin ylös, eikä kävelemään ilman apua. Jokin siinä rysäyksessä oli tehnyt jotakin hänen vasemmalle puoliskolleen ja raajat toimivat heikosti. Niinpä kun lääkärit alkoivat puhua kotiuttamisesta en tiennyt mitä sanoa. Eihän tuo kotona pärjäisi, eikä ainakaan vauvan kanssa.
- Ei kotiin, johonkin kuntoutukseen, äiti selitti.
- Ai niin kuin laitokseen? No sitten.
- Mutta mä tahdon kotiin.
- Mä tahdon että sä kuntoudut, että Alissa voi muuttaa kotiinsa takaisin, sanoin minä ja äidin silmät kyyneltyivät välittömästi. Hänestä oli tullut kauhean itkuherkkä, pari kertaa per vierailu hän ainakin vetisteli, mutta ei se enää minua häirinnyt sinänsä. Aluksi oli tullut kauhean paha mieli, nyt vain pelotti vähän, että tulisiko hän ihan entiselleen.

Päätin luottaa siihen, että tulisi, ja pian, sillä aikaa minulla oli muita huolia. Elle oli tehnyt meille yhteisesti työksiannetusta tutkielmasta oman osuutensa jo ennen joulua ja nyt loppiaisen jo lähestyessä hän alkoi painostaa minua raukkaa, joka en ollut vielä aloittanutkaan. En viitsinyt ruveta selittelemään, hän tiesi kyllä jo äidistä ja Alissasta, lupasin vaan ruveta hommiin. Tehtävä se oli joka tapauksessa, ja Elle toivoi vienosti, että saisin jotain kirjoitettua ennen kuin hän lähtisi pariksi viikoksi lomalle Italiaan.
- Mä lupaan, vannoin vilpittömästi puhelimeen. – Mä pistän kaiken muun holdiin! Mä hommaan lastenhoitajan! Mä laitan hevosen lomalle! Teen sitä kaiket yöt!
- No älä nyt rupee marttyyriksi.
- En niin, mä olin ihan tosissani. Saat huomenna ekat sivut.

- Hai täs siul on hyvä lastenhoitaja, sanoi Ilja, joka sattui olemaan meillä.
- Mitä sä alat tehdä? kysyi Vesku.
- No sitä fakin kouluhommaa. Tulisitko sä? kysyin Iljalta. – Tarja ei voi ottaa Alissaa ainakaan tällä viikolla kun sillä on ihan täysi ryhmä, se ei pysty ulkoilemaan niiden kanssa jos niitä on enemmän kuin neljä. Enkä mä oikeesti ymmärrä miten se pystyy sillonkaan.
- Totta kai mä tulen. Kyllä mä ne hoidan, älä huolehdi.
- Mä kysyn Miilalta jos se ehtisi käydä ratsastamassa Nikillä pari päivää niin kaikki sun vapaa-aika ei mee tallilla, sanoin Veskulle. – Tai oikeestaan, se voisi hyvin pitää vähän lomaa. En mä sitä montaa päivää tee kun vauhtiin pääsen.
- Kyllä mä ehdin sillä lepakkovuorossa ratsastaa. Sitten kun tuntilaiset on pois maneesista, Vesku sanoi.
- Ja sitten oot kotona puolen yön aikaan joka ilta. Ei kiitos. Ellei Miila pääse niin seisköön.

Seuraavana aamuna Ilja saapui kesken tyttöjen aamiaisen ja alkoi toppuutella kun meinasin lähteä viemään Dannia hoitoon.
- Turhaan sä sitä mihinkään roudaat. Kyllä mä aina kaks noin pientä naista hoitelen. Hukkaat vaan aikaa sinne menemisessä.
- Niinkö? sanoin, mutta en sitten miettinyt enempää. Kokeilkoot. Soitin Tarjalle ja sanoin, ettei Dannikaan tulisi tänään, sitten Ilja hätyytti minut yläkertaan ja kielsi tulemasta alas ennen kuin hän huutaisi lounaalle. Lounaalle?

Ensimmäisenä aamupäivänä enimmäkseen kuuntelin mitä alakerrassa tapahtui ja kävin välillä muka juomassa sillä mieleeni oli äkkiä tullut kauhea epäilys, että niin hajamielinen kun Ilja oli, hän saattaisi yhtäkkiä unohtaa olevansa lapsenvahtina. Olin väärässä. Hän hoiti koko homman paremmin kun minä itse, lounasta myöten, joskin hän oli kuvitellut syöttävänsä tytöillekin salamipaprikapizzaa. Etsin niille jääkaapista perunamuusin ja jauhelihakastikkeen rippeet ja pidin hänelle lyhyen luennon siitä, mitä yksivuotiaat yleisesti ottaen halusivat syödä samalla kun itse ahmin pizzaa ja sitten palasin ylös. Luottamukseni Iljaan oli kasvanut sen verran, että pääsin ihan oikeasti keskittymään nyt ja aloin harkita lopettelemista vasta kun kuulin alhaalta Veskunkin äänen. Missähän välissä hänkin oli tullut – ja missä lapset olivat nukkuneet päiväunensa kun ei Ilja ollut tuonut niitä ylös sänkyihinsä? Minua alkoi huvittaa kun muistin miten olin joskus kiukutellut Veskun uppoutumista hommiinsa. Aika useinkin. Ja nyt olin itse samanlainen. Voi meidän lapsiparkoja!

Vesku ja Ilja istuivat katsomassa seitsemän uutisia tytöt syleissään ja pysähdyin portaille.
- Voi arvaatteko te miten söpöiltä te näytätte siinä? Oikein perheonnea! tirskahdin
- Saitko sä mitään tehtyä? kysyi Vesku välittämättä kommentistani ollenkaan.
- Kyllä mä aloin päästä vauhtiin. Mä en kuullu sun tulevan, enkä tajunnu ajankulua.
- Mä oisin tullut kohta ilmottautumaan kyllä. Meen käymään tallilla ja kai Iljankin pitäis jo päästä kotiin.
- Ei mulla oo mikään kiire, teillä on isompi telkkari kun mulla, sanoi Ilja.

Niin hän jäi pitämään seuraa minulle ja kun tytöt olivat saaneet iltapalansa hän auttoi kylvettämään ne ja laittamaan nukkumaan.
- Sä olet ihan ilmiömäinen lastenhoitaja, sanoin kun palasimme sohvalle katsomaan CSI:tä.
- Se on kauhean hauskaa, hän sanoi. – Ne on ihan mielettömiä tyyppejä. Oletko sä huomannut että Alissa syö vasemmalla kädellä?
- Se syö molemmilla vuorotellen.
- Tänään se söi vaan vasemmalla.
- Mä taidan tehdä niille jotain ruokaa huomiseksi, niin sun ei tarvii, sanoin todetessani, että ohjelma oli uusinta ja aloin vääntäytyä ylös sohvalta.
- Etkö sä tykännyt mun pizzasta? kysyi Ilja kuulostaen vähän loukkaantuneelta.
- Tykkäsin, mutta ei sun tarvitse ruokaakin laittaa, on ihan tarpeeksi ihanaa että sä olet täällä hoitamassa niitä.
- Mutta mä tykkään laittaa ruokaa. Pitäisiköhän mun ruveta kokiksi?

Päivät miespalvelijani kanssa antoivat minulle tilaisuuden innostua tutkimisesta ja kirjoittamisesta enemmän kuin olin kuvitellut mahdolliseksi. Neljän työntäyteisen vuorokauden jälkeen kun olin varma, että kaikki mitä Ellen kanssa olimme sopineet sisällytettäväksi työhömme oli katettu, antoi Vesku minulle läjän oman ryhmänsä vanhoja tutkielmia. Siellä oli yksi melkein samasta aiheesta kuin meidän ja kun luin sen läpi totesin, että se oli paljon suppeampi.
- Hyvä ettet näyttänyt tätä aiemmin, mä olisin vaan saanut kiusauksen kopioida tästä, sanoi Veskulle.
- Piti mun antaa se sulle aiemmin mutten löytänyt sitä, hän sanoi. – Ootko sä nyt valmis?
- Olen, sanoin ja painoin sähköpostini Lähetä-nappia. Sinne meni koko roska Ellelle ihmeteltäväksi.

- Hyvä, mä sanon Iljalle ettei sen tarvii tulla huomenna, Vesku sanoi ja kääntyi palatakseen alakertaan.
- Miten niin ei tarvii? Mä haluan tallille!
- No ainakaan sen ei tarvii tulla heti aamusta ja viettää koko päivää täällä sun kanssa.
- Mikä vuoro sulla on?
- Ilta.
- No mutta pitäähän sen sitten, jos me mennään tallille ennen kuin sä lähdet töihin.
- Eikö Tarja voi ottaa molempia tyttöjä pariksi tunniksi?
- En mä tiedä – mutta paljon helpompaahan se on jos Ilja tulee tänne.
- Hmph. Nyt mä meen kumminkin lähettämään sen kotiin, että saadaan vaihteeksi viettää vähän koti-iltaa.
- Eihän tässä oo muita ollukkaan kuin koti-iltoja, mä olen jo ihan mökkihöperö! sanoin ja venyttelin.
- Kahdenkeskenkin vois olla kiva olla joskus.
- Meitä on hei neljä.

Vesku meni inttämättä enempää ja minulla meni vähän aikaa ennen kuin tajusin koko keskustelun. Ihan kuin häntä olisi ottanut päähän se, että Ilja oli tarjonnut apuaan. Alhaalta kuului ulko-oven kolahdus ennen kuin ehdin sinne asti ja löysin Veskun annostelemassa pikku kuppeihin mansikkakiisseliä. Danni ja Alissa istuivat jo valmiiksi syöttötuoleissaan kummallakin lusikka kourassaan ja tosiaan, Alissa piti omaansa vasemmassa kädessä.
- Et kai sä ollut epäkohtelias Iljalle kun se noin äkkiä lähti? kysyin epäluuloisena.
- Sanoin että nähdään aamulla.

- Hitto, musta tuntuu kuin mä olisin ollut jossain matkalla ja vasta tullut kotiin, ihmettelin. Oli kuin en olisi viikkoon käynytkään alakerrassa, vaikka olinkin. – Sä et käynytkään tänään tallilla?
- Kävin, työmatkalla, en vaan ratsastanut. Hevoset oli elossa ja molemmilla oli neljä jalkaa.
- Hienoa. Sano mulle vielä että tervetuloa kotiin.
- Tervetuloa kotiin, sanoi Vesku tottelevaisesti ja menin nojaamaan häneen.
- Nyt sä ehkä tiedät miltä musta tuntui sillon kun sä olit kolmannella vuosikurssilla, nauroin hänelle.
- Viedään ipanat nukkumaan ja tullaan alas kattomaan telkkaria, hän ehdotti ja antoi suukon otsalleni.
- Voi, miten romanttista. Uutisetko sieltä tulee?
- Ei meidän oo pakko katsoa niitä.
- Hyvä, sanoin, nostin kiisselikupit ipanoille ja suutelin Veskua leuanpieleen ja sitten korvalle. Havaitsin, että minulla oli ollut ikävä häntä ja lujasta puristuksesta päätellen myös päinvastoin.

Ilja tuli taas aamulla totuttuun tapaansa ja jätimme hänet syöttämään lapsille aamupuuroa. Oli niin kurja sää, ettei edes hänen tehnyt mieli lähteä niiden kanssa tallille mukaan.
- Pitäsitkö sä mulle tuntia, vai aiotko sä ratsastaa? kysyin Veskulta kun ajoin innoissani vähän liian kovaa lumituiskussa.
- Kohta en kumpaakaan ellet sä hiljennä.
- Sori, sanoin katuvaisesti. Keli ei tosiaan ollut oikein hyvä. – Mutta?
- En mä ratsasta, Mustikalla on nyt loma. Me hypättiin monta päivää.
- Neuvo sitten meitä, jooko? Niki on varmaan ihan innoissaan taas kun pääsee töihin.
- Ilman muuta, Vesku sanoi ja puristi minua reidestä, mikä sai minut hymyilemään.

Niki oli tohkeissaan. Miila oli käynyt sillä yhtenä päivänä vähän keventelemässä, mutta oli joutunut livahtamaan pois maneesista jo hetkeä myöhemmin kun sinne oli tullut alkeisryhmä. Kenttä oli ollut tähän asti käyttökelvoton, mutta katselin lumipyryä tyytyväisenä – nyt siihen tulisi kunnon lumikerros ja siinäkin voisi hyvin ratsastaa. Ei kuitenkaan tänään kun näkyväisyys oli tuiskussa kymmenen metrin luokkaa. Menimme maneesiin.

Meillä sujui loistavasti. Niki teki innoissaan kaiken mitä pyysin niin kauan kun tajusi mistä oli kysymys ja turhautui pukittelemaan ja juoksemaan karkuun vain kun oli selvästi ihan ymmällään. Vesku näki maneesin laidalta kuitenkin enemmän ja osasi arvella mitä olin tehnyt väärin. Tunnin tahkoamisen jälkeen pystyimme laukkaamaan hidasta, koottua laukkaa ympäri maneesin niin, että minusta tuntui kuin olisin minä hetkenä tahansa liukunut takakaaren yli. Kuin Niki olisi laukannut etujalat ilmassa.
- Se ei oo ikinä, ei ikinä tuntunut näin hyvältä, sanoin tohkeissani.
- Ei se ole koskaan näyttänytkään noin hyvältä, sanoi Vesku ja näytti olevan ihan tosissaan.
- Ja mä kun jo pelkäsin ettei siitä tuu enää ratsua.
- Oletko sä jo ruvennu katsomaan kevään kisoja? Pitäskö ruveta etsimään?
- Oh, joo, täydellistä tekemistä tämmöseksi lumisadepäiväksi, hymyilin.

Kiitimme Iljaa kauniisti taas kerran lastenhoitoavusta ja hän lähti, jotenkin vähän yksinäisen näköisenä. Murehdin sitä hetken, mutta sitten ajattelin, että täytyihän hänellä olla jotain omaakin elämää täällä Helsingissä, kuinka hän muuten olisi täällä viihtynyt jo näin kauan. Vesku lähti töihin ja minä istutin Dannin ja Alissan telkkarin eteen katsomaan teletappeja ja itse selasin Esran lehden ja surffailin netissä etsimässä kisoja. Ei niitä vielä juuri löytynyt, mutta aloin miettiä, olisiko liian suureellista maksaa jo Nikille aluelupa. Päätin odottaa kunnes keksisin ensimmäiset sen tason kisat joihin haluaisin sen kanssa, tuntui hyvän onnen härnäämiseltä tehdä se etukäteen. Sitten soitin ajankulukseni Miilalle ja kysyin joutaisiko hän käymään töistä tullessaan. Emme olleet nähneet vähään aikaan.

Kuuden maissa hän tulikin, pukeutuneena vieraan näköisesti jakkupukuun.
- Mä en ikinä taida tottua siihen että sä olet olevinasi virkanainen nyt, sanoin.
- Enkä mä siihen että sä olet olevinasi äiti, hän heitti takaisin, riisui bleiserinsä ja heittäytyi sohvalle. – Hei lapset, tulkaas tänne!
Danni istui varovaisen näköisenä lampaankarvan päällä takaoven edessä, mutta Alissa, joka ei ollut yhtä epäluuloinen vieraita kohtaan meni uteliaana katsomaan kuka nyt oli tullut. Minulla ei ollut oikein selvää käsitystä miten hyvin tuonikäiset tunsivat ja muistivat muut kuin päivittäiset tuttavuutensa, mutta Alissa vaikutti tyytyväiseltä kun Miila nosti sen mahansa päälle ratsastamaan. Hyvä niin.

Minä pärpätin kuin en olisi viikkoon nähnyt aikuista ihmistä – mikä melkein olikin totta kun olin seurustellut lähinnä kirjojen ja nettisivujen kanssa – ja hehkutin Nikin upeaa käytöstä aamulla. Miila kuunteli kohtuullisen kiinnostuneen näköisenä ja kysyi sitten:
- Oletko sä jo käynyt katsomassa sun äitiä siellä uudessa paikassa?
- En mä edes tiennyt että se on missään uudessa paikassa.
- Ai, mä luulin että sulle olisi ainakin ilmotettu. Isä sanoi sen päässeen sinne kuntoutukseen.
- Tiesikö sun isäs kertoa mitään siitä mitä silloin oikein tapahtui?
- Ei sen enempää kun alunperinkään. Sen mitä Jaakko oli kertonut. Sun äiti ei kuulemma muista mitään.
- Kyllä mä luulen että se muistaa, se vaihtaa puheenaihetta aina kun mä kysyn.
- No, mitä me niistä. Pääasia että kaikki on hengissä.
- Musta olisi aika kivaa sekin, jos Alissa pääsisi omaan kotiinsa.
- Vie se katsomaan sun… teidän äitiä. Jos sen saisi sen paranemisen jotenkin vauhtiin.
- Niin vienkin, päätin. En ollut halunnut viedä vauvoja sairaalaan kaikkien sairaalabakteerien ja muiden pöpöjen sekaan, mutta kuntoutuskeskus oli toinen juttu. Päätin tehdä sen heti huomenna, Danni saisi taas mennä hoitoon ja Alissa ja minä lähtisimme vierailulle.
- Saanko mä ottaa sen viikonlopuksi? Miila kysyi ja kutitti Alissaa leuan alta niin että se kikatti.
- Kaikkea sä kysytkin. Ilman muuta.

Ennen kuntoutuskeskusta halusin kuitenkin tallille. Minun oli pakko saada kokeilla oliko Niki vielä tänäänkin yhtä loistava ja sain Tarjan ottamaan Alissankin pariksi tunniksi kun vannoin tulevani hakemaan sen ennen lounasta. Ratsastin taas maneesissa reilun tunnin verran ja se oli. Olisin voinut jatkaa vaikka miten kauan, mutta kun velvollisuudet kutsuivat. Danni katseli epäileväisen näköisenä kun minä nappasin Alissan mukaani viedäkseni sen kotiin syömään ennen vierailua äidin luo – teki pahaa nähdä miten sillä alkoi alahuuli väpättää.
- En mä voi, puuskahdin Tarjalle.
- Voit sä, ei se itke kuin sen hetken kun te ootte näkyvissä, Tarja sanoi.
- En mä silti voi, kun ei mun ole pakko. Mun sydän halkee.
- Se pyörittää sua pikkusormensa ympärille, varoitti Tarja.
- Kyllä mä sen tiedän, sanoin ja otin Danninkin mukaan.

Oli ihan erilaista nähdä äiti uudessa paikassa, missä hänellä oli normaalit vaatteet päällä eikä hän maannut raidallisen pussilakanan alla vaan istuskeli sängyn laidalla ja yllättyi suunnattomasti nähdessään meidät. Kyyneleet alkoivat oitis valua pitkin hänen poskiaan kun hän näki tytötkin.
- Pystytkö sä pitelemään sitä sylissä? kysyin kun olin saanut Alissan ulos ulkohaalaristaan.
- Jos autat mut tohon tuoliin niin se ei ainakaan tipu, äiti sanoi ja osoitti nojatuolia huoneennurkassa. Tein niin ja nostin Alissan perään. Äiti pyyhki naamaansa ja jutteli sille, mutta Alissa ei kauan viihtynyt paikoillaan, ne alkoivat Dannin kanssa tutkia huonetta ja etenkin nostettavan ja laskettavan sängyn mielenkiintoisia alaosia.

- Miten sä edistyt? kysyin keskustelusävyyn ja istuin itse sängyn laidalle, kurkkien vähän huolissani missä tyttöjen pikku sormet olivatkaan.
- Koko ajan, pikku hiljaa, vaikka enhän mä nyt vielä ole ollut täällä kuin hetken.
- Kai sä pääset tosta rollaattorista eroon? kysyin tuijottaen nurkassa seisovaa kapistusta. Sen kanssa ei taatusti juostu yksivuotiaan perässä.
- Se olisi tarkoitus. Ihanaa kun tulitte. Anna se vielä tänne, jooko?

Katselin miten äiti puristi Alissan syliinsä paremmalla kädellään ja olin melko pessimistisellä tuulella. Ei tytön lähtemistä meiltä voinut vieläkään oikein hengitystä pidättäen odottaa.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   29.6.09 17:35:08

59.

Onneksi Tarja oli jo silloin joulun alla ruvennut puhumaan järjestelyistä Alissan suhteen ja onneksi minä olin ottanut onkeeni. Häneltä lähti yksi hoitolapsi pois ja Alissa saatiin tungettua virallisesti sen tilalle, sisaruspaikalle, sosiaalisista syistä. En tiedä mitä olisi tapahtunut muuten, arvoin joskus iltaisin olisimmeko voineet antaa sen joutua lastenkotiin vai olisinko minä taas joutunut keskeyttämään opinnot. Iljan opiskelut olivat taas alkaneet siinä missä minunkin joten häneenkään ei enää olisi voinut turvautua – joskaan en tiedä kävikö hän ikinä millään luennoilla.

Oli hyvä, että sitä ei tarvinnut tosissaan miettiä, elämä oli ihan tarpeeksi rankkaa muutenkin. Niki oli alkanut taas venkoilla minulle loistavan alun jälkeen enkä vaan olisi halunnut uskoa sitä todeksi. Olisin voinut hukkua itsesyytöksiin kun se alkoi esittää ihan samoja oireita kuin syksyllä ja päättelin, että olin innoissani rasittanut sitä yhtäkkiä liikaa, kun se oli ollut niin hieno.
- Ainakin sä tiedät nyt mitä tehdä, lohdutti Vesku.
- Juu. Seisottaa. Ja piikittää. Ja kävelyttää. Ja piikittää. Ainoo mitä mä en tiedä on se, että miten hitaasti mun sitten pitäisi ruveta sillä ratsastamaan että se kestää sen.
- Kysy eläinlääkäriltä, Vesku ehdotti, ja niin tein, mutta ei hän osannut mitään absoluuttisia ohjeita antaa, sanoi vaan että näköjään se mitä viimeksi olin tehnyt oli liikaa. Sen nyt olin tajunnut jo itsekin. Kävelemään hän neuvoi, rentoa kävelytystä, taluttaen tai selästä.

Niin Niki sitten lomaili taas, mutta Musti sen sijaan ei. Veskulla oli pätkä talvilomaa anottuna tasan sille viikolle kun minulla oli yksi työharjoittelujakso ja silloin hän ratsasti sillä tehotreeniä. Kun näin sen viikonloppuna sen jälkeen en tiennyt ollako ihastuksissani vai tukehtua kateuteen. Vesku sai ratsastaa ja hän aikoi mennä sen kanssa kisoihinkin niin pian kuin mahdollista, aloittaa kauden heti ensimmäisen mahdollisen tilaisuuden tullen. No, tiesin minä. Minun olisi pitänyt olla kannustava ja iloinen ja meinasin kuolla vitutukseen.
- Haluaksä tulla kokeilemaan? Vesku kysyi ratsastaen katsomon kohdalle, missä kykin tyttöjen rattaiden kanssa. Teki mieli tiuskaista että pitäisi terveen ihanan hevosensa, mutta en sentään tehnyt niin. Sen verran minun teki mieleni sen selkään.

Mustikka ei yllättäen sitten liikkunut ollenkaan nätisti enää kun minä yritin. Se ei ottanut kahta askelta peräkkäin suorana vaan poikitti ja kiemurteli ja välillä se oli ihan ässänmuotoinen. Se heilutti päätäänkin kuin taisteleva merileijona.
- Sä teet liikaa, älä nypi äläkä potki, Vesku huusi. ja puuskahdin äänettömästi. Minun ei olisi pitänyt kiivetä tänne ollenkaan kun olin ollut valmiiksi huonolla tuulella. Se ei ollut reilua Mustikkaa kohtaan.

Heitin ohjat hetkeksi pois ja hengitin syvään yrittäen tyhjentää pääni, sitten yritin aloittaa puhtaalta pöydältä. Vain aavistus ohjaa, pohkeita vielä vähemmän. Maiskautin ja annoin sen kävellä eteenpäin.
- Noin, sanoi Vesku ja näytti hymyilevän tyytyväisenä, tuskin minun taidoilleni vaan kauniille hevoselleen.
- En mä viitsi jatkaa enempää, mä en ole sopivalla tuulella tähän nyt.
- Kävele nyt edes pari kierrosta kun kerran oot siellä, tarvii se loppukäynnit.
- No siihen mä ehkä just pystyn, mutisin. Samaa olin tehnyt Nikin kanssakin kyllästymiseen asti. Alkukäyntejä jotka sitten muuttuivat loppukäynneiksi ilman mitään siinä välissä. Välillä jo mietin mitä järkeä siinä oli. Tai koko elämässä sen puoleen.

- Ootko sä koskaan ajatellut vaihtaa työpaikkaa? kysyin Veskulta kun olimme palanneet kotiin, tehneet ruokaa ja hän alkoi valmistautua työvuoroon, joka päättyisi vasta parin vuorokauden kuluttua.
- En, miten niin? hän kysyi yllättyneenä. – Tuolla on kivaa.
- Niin, huokaisin. – Mulla voisi olla kivempaa jos sä tekisit semmosia normaalin ihmisen vuoroja, niin kuin kahdeksasta neljään tai yhdeksästä viiteen.
- Harvassa paikassa ei oo ollenkaan iltavuoroja tai päivystyksiä.
- No illatkin mä vielä kestäsin, mutta mä vihaan tätä, että sä olet poissa vuorokausikaupalla.
- Ihan tottako? Vesku näytti siltä kuin moinen ajatus ei olisi tullut hänen mieleensäkään, vaikka muistin miten hän oli alkuun itsekin inhonnut pitkiä vuoroja. En vaivautunut vastaamaan. Kai kertasanominen riitti. Menköön nyt vaan pois jaloista sinne kivaan työpaikkaansa niin minä voisin aloittaa loppuviikonlopun vankeuden Danni ja Alissa jaloissa riippoina. Saisin aloittaa siitä, että soittelisin listan läpi tarjotakseni niitä huomenna jonnekin pariksi tunniksi että pääsisin tallille. Tallille taluttamaan rampaa koniani, ja Veskun kisaratsua. Hurraa.

- Me ollaan menossa Alin luo kylään huomenna, sanoi Ilse. – Mutta voidaanhan me tietty ottaa pikkusetkin mukaan.
- Juu ei tarvii – kolme lasta mukaan kylään on kyllä liikaa. Mä kysyn Miilalta.

- Voi kun me ollaan just menossa laivasatamaan, päätettiin lähteä käymään Tallinnassa, sanoi Miila.
- Okei, mä kokeilen mitä Jinna tekee.

- Hyvä kun herätit, haukotteli Jinna. – Mun pitää lähteä yövuoroon.
- Just. Jonain muuna päivänä minua olisi naurattanut, tänään ei. – Oisin vaan kaivannu hetkeksi lapsenhoitajaa huomenna. Tai siis pariksi tunniksi.
- Ville on Vihdissä tän viikonlopun Rassan kanssa, ja Leksa mun äidillä, mutta jos ei sulle kellonajalla oo väliä niin voin mä ne ottaa kun herään.
- Kiitos mutta sitä en viitti kaverille tehdä. Ellei oo pakko. Mä kokeilen vielä.

- Mihin aikaan? kysyi Ilja.
- Sä olet tosi ystävä! Miksen mä soittanut sulle heti ensimmäiseksi?
- No sitä mä ihmettelen suuresti. Mihin aikaan?
- Ei mitään väliä, kunhan vaan jossain välissä pääsen sinne. Ei, Alissa, älä mee kaappiin! Singahdin keittiöön, mihin Dannikin oli kovaa vauhtia menossa Alissan keksittyä kurkistaa siihen kaappiin jossa säilytimme muroja ja jauhoja.
- Ootko sä raukka sielä ihan yksin? Haluatko seuraa?
- No en mä sun lauantai-iltaasi ala pilaamaan.
- Ei se sun seurasta pilaudu, tai tyttöjen. Mä tuun saman tien.
- Tuu ihmeessä, sanoin tyytyväisenä. Olin tullut vähän paremmalle tuulelle heti kun hän ei ollutkaan kieltäytynyt, ja se oli ensimmäinen kerta sinä päivänä.

Nappasin yhden lapsen kumpaankin kainalooni ja kannoin ne pois keittiöstä.
- Ilja-setä tulee leikkimään teidän kanssa, selitin niille. Danni sai hellyydenpuuskan ja alkoi antaa pusuja poskelleni ja Alissa seurasi esimerkkiä, sekin oli jo oppinut kupletin juonen. Oli mahdotonta olla enää huonolla tuulella sen jälkeen. Sitä paitsi ne kutittivat.

En olisi lauantai-aamuna uskonut mutta siitä tuli ihan huippuviikonloppu. Ilja toi tullessaan omituisen ranskalaisen elokuvan, jonka kanssa hän ilmeisesti oli aikonut viettää iltansa, ja kermalikööriä ja mansikoita ja kermaa.
- Mistä sä olet saanut mansikoita helmikuussa?
- Kaupasta. Mä ajattelin että tytöt saa ne iltapalaksi.
- Nehän maksaa miljoonia! Ne saa puuroa, kiitos vaan, ja ehkä yhden mansikan per nenä.
- Älä oo julma ja ahne, riittää näistä useampikin.

Riitti niistä meillekin, puuron sijaan Ilja vain kaatoi meidän kuppeihimme likööriä ja vatkasi kaikille neljälle kermavaahtoa päällimmäiseksi. Tytöt irvistelivät ensin mansikkaviipaleille, kun eivät olleet ennen semmoisia saaneet, mutta ilmeisesti ne olivat sitten hyviä kuitenkin, kun niitä ei jäänyt kuppeihin. Ei jäänyt paljon muutakaan.
- Mä vien ne nyt nukkumaan, viihdytä itteäs sen aikaa, sanoin Iljalle.
- Enkö mä saa tulla auttamaan?
- No jos sua huvittaa. Siinä kyllä menee aikaa.

Uusin ohjelmanumero oli istuttaa tytöt vierekkäin potille ja iskeä kirjat käteen. Ne malttoivat istua siinä välillä kymmenen sekuntia, välillä puoli tuntia, mutta tänään ne päättivät että kylvyssä oli kivempaa ja kaahasivat kilpaa ammeeseen kun laskin sinne vettä. Oli turha yrittää saada kylvetettyä niitä peräkkäin, niiden piti päästä sinne yhtaikaa ja sillä hyvä, vaikka vauvanammeessa alkoi olla ahdasta.
- Dannille tulee varmaan ikävä kun Alissa lähtee pois, mietiskelin hinkatessani sen puuroisia poskia pesulapulla. Ilja istui pyyhkeet sylissään vessanpöntöllä ja näytti Aleksis Kiven patsaalta.

- Onko Alissa lähdössä pois? hän kysyi.
- No jestas, toivottavasti.
- Mutta siis lähiaikoina?
- Ei lähiaikoina, huokaisin. – Äiti on edelleenkin siellä kuntoutuksessa ja ne meinas että pari-kolme kuukautta on ihan minimiaika, että se pärjää ilman rollaattoria.
- Miten sen pää on parantunut?
- Tukka kasvaa jo haavan päälle, ei siinä mitään.
- Ei kun mä tarkotin sisäpuolelta.
- Ai, naurahdin. Niin tietysti. – Se ei edelleenkään suostu sanomaan mitä tapahtui sillon kun se kaatu, joko se ei halua kertoa – ja se on itsepäinen kuin aasi – tai sitten se ei muista siitä mitään ja se hirvittää sitä ja se vaihtaa puheenaihetta. Niin että mä en tiedä edelleenkään toikkaroiko se kännipäissään vai heittikö alakerran nuorisorikollinen sen seinään.
- Entäs poliisit, eikö ne saa mitään selville?
- Mitkä poliisit? Ei sinne ikinä mitään poliiseja kai pyydetty.

Annoin Alissan Iljan kuivattavaksi ja hoitelin itse Dannin. Vaipat ja yöpuvut ja sänkyyn.
- Mä voin lukea niille, Ilja sanoi huomatessaan, että olin asettanut tuolin sänkyjen väliin ja sen alla oli läjä kirjoja.
- Ole hyvä. Mä osaan noi kaikki jo ulkoa. Ne nukahtaa kyllä kymmenessä minuutissa.
Lähdin alakertaan vilkuilemaan uutisia ja niiden päätyttyä ihmettelin kun ei Iljaa kuulunut alas. Oliko hän nukahtanut omaan ääneensä? Vai vierastivatko tytöt häntä sen verran etteivät halunneetkaan nukahtaa? Minun oli pakko kiivetä katsomaan ja löysin Iljan sieltä syventyneenä satukirjaan. Hän ei lukenut enää ääneen sillä molemmat lapset nukkuivat, ja kun hän ei huomannut minua palasin alakertaan.

Lähettäjä: miiuska 
Päivämäärä:   29.6.09 18:00:44

Jei, jatkoa!

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   29.6.09 21:13:18


Sää sunnuntaina oli kurja ja vähän vahingoniloisena mietin että mahtoivatko Miila ja Lauri potea merisairautta harmaanvalkoisessa myräkässä. Kehtasivatkin tosta noin vaan päättää lähteä risteilylle, kun itse olin lukittuna kotiin.
- Älkää te tulko tallille, siellä on ihan liian kurja ilma että voisitte tehdä mitään ulkona enkä mä nyt suorastaan rakasta ajatusta että noi mönkii tallissa, sanoin lopeteltuani aamukahvin. Ilja oli nukkunut sohvalla ja noussut keittämään sen valmiiksi jo varmaan kuudelta, joten se oli jo hiukkasen kitkerää.
- Selvä, mitäs jos me leivottais jotain? hän ehdotti pyöreiden lasiensa takaa viattomana.
- Ei missään nimessä, ei ainakaan pariin vuoteen. Mä en halua edes kuvitella minkä sotkun noi saisi aikaan!
- No me katsotaan sitten ehkä se eilinen elokuva uudestaan, ei siinä ollut oikeestaan mitään lapsille sopimatonta.
- Vaikka, joskin noi voi tykätä teletapeista enemmän, niitäkin on DVD:llä. Mulla menee ehkä kolmisen tuntia, soita jos tulee jotain.
- Ei tule, lupasi Ilja kun suljin oven perässäni.

Niki ja Musti seisoivat päät painuksissa peput tuulta vasten oritarhassa kun tulin tallille. Tuuli vonkui ja pyrytti niin, ettei edes Niki kuullut saapumistani ennen kuin menin tarhaan – maneesisää, ehdottomasti. Sitten molemmat olivatkin toiveikkaina lähdössä mukaani, enkä voinut vastustaa Mustin innokasta katsetta vaan otin sen toiseen käteeni. Yleensä en ikinä taluttanut niitä molempia yhtaikaa, sillä en luottanut Mustin teiniorin hormoneihin hitustakaan, mutta nyt päätin riskeerata. Oli liian kurja sää kävellä edes pariakymmentä ylimääräistä metriä ja jos se alkaisi riekkua voisin kyllä turvallisin mielin päästää Nikistä irti. Se ei kaikkoaisi kovinkaan kauas, todennäköisesti korkeintaan omaan karsinaansa.

Selvisin onnekkaasti talliin asti ja riisuin molemmilta rännänkuorruttamat loimet. Vesku oli pyytänyt, että kävelyttäisin Mustiakin vähän tehotreeniviikon päätteeksi ja päätin ottaa sen ensin käsittelyyn. Miksei olisi pyytänytkin, olinhan jo kävelyttämisen ammattilainen. Kun lopulta harjaamisen ja satuloinnin jälkeen pääsin maneesiin saakka, heitettyäni Nikin seuraksi hiukan heinää, Oona oli siellä.
- Piru vie, sulla on tamma, sanoin pettyneenä ovelta. Hän ratsasti yhdellä asiakashevosellaan.
- Tuu vaan, ei tän pitäis olla kiimassa, ja mä lopettelen kohta kumminkin.

Olin vähän epäileväinen mutten halunnut kävellä tuiskussa takaisinkaan, joten suljin oven takanani ja kiipesin Mustin satulaan. Se katseli Oonan tammaa kyllä kiinnostuneena, mutta ei osoittanut mitään huolestuttavia intoilun oireita, joten annoin sen kävellä rupatellen samalla Oonan kanssa. Kun hän poistui, usutin Mustin maiskuttamalla ravaamaan vähän aikaa ja kun se tänään tuntui hyväksyvän minut ihan eri lailla selkäänsä kuin edellispäivänä en voinut vastustaa kiusausta vaan yritin saada sen laukkaamaankin. Se jäi yritykseksi, mistä olin todella pahoillani kun aloin pelätä, että olin nyt sekoittanut sen nuoret pienet aivot pyytämällä jotain sen mielestä omituista, ja vielä ihan väärällä tavalla. Epätoivoissani vaihdoin suuntaa ja kokeilin vielä kerran, vaikka se oli höykyttänyt jo melkein suoleni kurkkuun. Se oli selvästi perinyt liikkeensä Wotilta eikä tasaiselta Mansikalta.

Oikeaan kierroksen se sitten tajusikin lopulta mitä epätoivoisesti yritin, tai sitten se vain jotenkin kompastui laukkaamaan.
- Hieno poika, kehuin sitä vuolaasti ja annoin sen omia aikojaan hiljentää ennen kulmaa taas raviin ja sitten käyntiin. Ehkä tämä riittäisi jäähdyttelyksi ennen kuin se taas saisi vapaapäivänsä. Annoin sen kävellä vielä hyvän aikaa miettien samalla, mitä tekisin Nikin kanssa. Jotain leikkimistäkö vai kiipeäisinkö selkään? Ainakaan maneesi ei houkutellut kävelemään taluttaen ympyrää toisensa jälkeen.

Oona tuli vastaan maneesin ja tallin välillä seuraavan ratsastettavansa kanssa joten luovuin leikkimisajatuksesta. Silloin olisin tarvinnut tyhjän maneesin, että Niki olisi voinut kävellä vapaana. Laitoin sille siis suitset päähän ja kun olin ratsastellut ympyrää maneesin keskellä äärimmäiseen pitkästymiseen asti Oonan ratsastaessa uralla päätin, että Nikin oli aika saada myös vähän juosta. Anne ei ollut antanut päiväntarkkoja ohjeita siitä, milloin ja miten sitä ruveta rasittamaan enemmän, nyt oli minun nähdäkseni juuri sopiva aika. Alkaisin muuten joko kiljua ääneen tai itkeä.

Niki pyöräytti korviaan jo ennen kuin olin päässyt ajatukseni loppuun tai ottaa ohjia kunnolla käsiini. Kroppani oli taas tehnyt minulle tepposet ja juorunut hevoselle mitä suunnittelin, vaikka en tietoisesti ollut tehnyt mitään muuta kuin päätöksen. Se kiirehti askeliaan ja minä kiirehdin keräämään ohjat. Pitkän tauon jälkeen kuvittelin, että se saattaisi tarvita niitä tukemaan itseään, enkä muutenkaan halunnut ravailla sen kanssa pitkin ohjin, kun läsnä oli toinenkin hevonen, jota se välillä luimistellen vilkuili.
- Sehän ravaa, Oona sanoi kuulostaen ihastuneelta, kun annoin sen askeltaa joustavaa raviaan uralla, minne olin siirtynyt.
- Mun pää ei kestä enää kävelemistä, sanoin minä, mutta yltiövarovaisena en uskaltanut jatkaa kun kierroksen kumpaankin suuntaan. Ihan alkuun se oli tuntunut vähän haparoivalta ja jäykältä, mutta pian se oli saanut ovan tutun rytminsä takaisin.

- Miltä se näyttää? kysyin Oonalta varmuuden vuoksi.
- Se näyttää ihan hyvältä, tämä sanoi helpotuksekseni, ja viikonloppu sen kuin parani. Ehkä koko kevät ei ollutkaan menetetty. Ehkä Niki ja minä voisimme mennä samoihin kisoihin Veskun ja Mustin kanssa?

Pisteeksi iin päälle Oona vahvisti aavistukseni, että pihatto oli tyhjillään. Niki ja Musti oli siirretty sieltä pois yhdessä vaiheessa kun talliin ratsutettavaksi tullut tamma oli kehittänyt kiimaoireita uudessa paikassa eikä Musti ollut meinannut pysyä nahoissaan. Siitä pitäen ne olivat taas olleet oritarhassa, jonka aitoja yksikään hevonen ei ollut vielä ylittänyt. Nyt olin onnellinen kun pystyin viemään ne pihattotarhaan, missä oli paitsi katos myös metsää suojaksi räntätuiskulta. Ne painelivatkin peräkanaa kuin juna suoraa päätä metsikön suojiin.

Kun pääsin kotiin herkullinen tuoksu tuli ovella vastaan. Ilja oli tehnyt jotain sörsseliä, mitä en todellakaan osannut tunnistaa, mutta kanaa siinä kai oli. Muuta meillä ei ollut ollut jääkaapissakaan.
- Mä kuolen nälkään, ilmoitin.
- Mä en laittanut siihen mausteita, ne on pöydässä. Ajattelin että tytötkin voi sitten syödä sitä, Ilja sanoi ja katsoi hymyillen alaspäin. Danni ja Alissa istuivat avonaisen kaapin edessä, sen mitä olin yrittänyt varjella niiltä. Onneksi niillä ei ollut kätösissään jauhopussia vaan ne maistelivat muroja.

Lähettäjä: Pingo 
Päivämäärä:   30.6.09 08:36:40

Blaah, mulla on vieroitusoireita :P ei ehkä olis pitäny niin nopeesti lukea kaikkee läpi.. nyt on sit ihan tylsää..

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   30.6.09 16:43:32

:x
Oispa kiva kun vois kirjottaa yhtä nopeasti kuin lukee!
--------------
60.

Maanantaina minulla oli helppo päivä. Vain pari luentoa ja sitten sain hakea tytöt hoidosta niin, että olimme kotona hetkistä ennen Veskua.
- Sä olet paljon paremmalla tuulella kuin lauantaina kun mä lähdin, hän totesi kun kiepahdin eteiseen vastaan ja naulitsin hänet seinään koko painollani, että sain suudeltua häntä kunnolla.
- Joo, sanoin hiukan hengästyneenä, sillä mieleeni oli tullut hyvinkin mielenkiintoisia ajatuksia joita ehkä haluaisin toteuttaa kunhan tytöt olisivat poissa jaloista. – Mulla oli ikävä sua.
- En mä taidakaan sitten luopua näistä pitkistä vuoroista, Vesku sanoi ja näin huvittuneen rypistyksen hänen silmäkulmissaan samalla kun hän tuttavallisesti puristi minua takapuolesta.
- Luovu pois. En mä olisi näin hyvällä tuulella ellei mulla ois ollu Ilja apuna koko viikonlopun.

- Ilja? Veskun ilme muuttui ehkä aavistuksen verran jäykemmäksi ja totesin sen hiukan kummissani.
- Niin, Ilja tuli vahtimaan noita niin että mä pääsin eilen tallille.
- Koko viikonlopun?
- No tuli se jo lauantaina. Entäs sitten, sehän on sun lapsuudenystäväsi?
- Musta tuntuu että se on jo vuosia ollu enemmän sun ystäväsi, Vesku sanoi ja irroitti varovasti käteni olkapäiltään, että pääsi peremmälle.
- No jaa, liekö sillä niin väliä, kuittasin.

Mutta taisi sillä olla, sillä illalla kun tytöt olivat nukahtaneet ja menin kiehnäämään Veskun kylkeen sohvalle hän oli edelleen jotenkin omituisen pidättyväinen.
- Ihan kuin sä olisit hirveessä puutteessa, hän sanoi kun yritin tunkea käsiäni hänen paitansa alle.
- Ehkä mä olenkin, enkö sais kun sä olet ollut vuorokausikaupalla poissa?
- Onhan sulla sentään ollu seuraa täällä.
- Et kai sä kuvittele että Ilja… mitä sä oikeen vihjailet? nauroin. En ottanut häntä oikein tosissani joten en nähnyt tarpeelliseksi suuttua. Eihän Iljaa siinä mielessä voinut ottaa vakavasti.
- En mitään, tietysti… tai mä ajattelin… Äh, en mä tiedä mitä mä ajattelin, Vesku huokaisi ja tarttui lopultakin minusta kiinni.
- Ei sun tarvii nyt ajatellakaan mitään, anna vaan aivojen valahtaa sinne missä ne miehillä yleensäkin on, kiusoittelin ja kiipesin hajareisin hänen syliinsä. – Kumma kun pitää tälleen vongata. Pistää ihan miettimään että mitä sä oot pari vuorokautta töissä tehny.

- Hävytön naikkonen, Vesku pyrskähti ja sammutti telkkarin. Jähmetyin hetkeksi kun kuvittelin kuulleeni yläkerrasta jotain, mutta siellä oli ihan hiljaista ja saatoin keskittyä heittelemään vaatteita pois tieltä sinne sun tänne ja lopultakin päästä itse asiaan. Kaadoin Veskun sohvalle ja riisuin hänetkin, mutta sitten hän pyöräyttikin minut alimmaiseksi ja jäi tuijottamaan silmiini.
- Mullakin oli ikävä sua, hän sanoi.
- Ikävä mua vai rakastelemista?
- Molempia, muru. Hän tuntui lähelläni ja kohta sisällänikin ihan uskomattoman hyvältä ja minunkin mieleeni juolahti miettiä että mikä minua nyt yhtäkkiä niin himotti. Ei se kyllä Iljan seura voinut olla, se oli varmaa.


- Oletko katsonut kalenteriasi? kysyi Jinna soittaessaan.
- Joka päivä mä sitä katselen kun etsin laukusta avaimia, murjaisin ja mietin mitä olin muka unohtanut, jonkun syntymäpäivätkö?
- Lukeeko sulla mitään tällä viikolla?
- Ai niin! Ompeluseuran kokoontumisesta alkaa olla kaks kuukautta!
- Joo ja me Kiien kanssa jo mietittiin mitä tehtäis seuraavaksi. Miten ois pikkupikkuristeily?
- No tota, mun tilanne on vähän muuttunu sitä kun viimeksi puhuttiin, aloin varovasti.
- Älä ala perua, kun en minäkään. Itehän oot sanonu koko ajan että siinä samassa menee kaksi lasta kuin ykskin, ja varmaan yhden yön meneekin.
- No entäs jos tänne on taas tuotu oven taakse joku hylätty lapsi kun mä tulen takaisin? nauroin. – Se mua vähän pelottaa! Mutta kerro nyt kuitenkin lisää.

- Kiiellä on lahjakortteja. Voitais olla joko yö merellä tai päivä merellä.
- Siis pelkästään merellä, ilman että mennään minnekään?
- Niin.
- No sitten ehdottomasti yö, mä voin kuvitella että päivä merellä tarkottaa eläkeläisporukoita humppaamassa ja naistentansseja ja semmosta. Koska?
- Siksi mä soitinkin. Sulla on kai eniten järjestämistä, tai teillä, Veskun työvuorojen kanssa, että ehdota sä ja me ihmetellään ja lintsaillaan ja vaihdellaan vuoroja sitten sen mukaan.

- Saisinko mä vapaavuorokauden? kysyin kiltisti Veskulta kun hän tuli töistä, pari tuntia liian myöhään. Jotain yllättävää oli varmaan sattunut siellä.
- Totta kai. Saanko mäkin?
- Ehdottomasti, lupasin ja nyökyttelin. – Koska sä haluat omasi ja mitä sä haluat tehdä?
- Mä voisin nukkua.
Huokaisin. En ollut valinnut ihan parasta mahdollista hetkeä ruveta puhumaan asiasta, näköjään.
- Mene vaan nukkumaan, jutellaan siitä myöhemmin.
- Miksi sä muuten multa kyselet? En mä sun tekemisiäsi vahdi.

Sen sijaan että olisi kiivennyt yläkertaan Vesku heittäytyi olohuoneen matolle ja tytöt alkoivat kiipeillä vaarallisen näköisesti syöttötuoleistaan. Molemmat olivat lopettaneet syömisen sillä hetkellä kun ovi oli käynyt ja nyt ne halusivat Veskun kimppuun. Itse asiassa Danni kiljui jotain mikä kuulosti etäisesti ”isiltä”, jos käytti vähän mielikuvitusta. Kävin äkkiä nostamassa ne lattialle ennen kuin ne tulisivat itse pää edellä ja totesin että niiden syöminen oli jäänyt pahasti vaiheeseen. No, jatkakoot myöhemmin.

Katsoin vähän kateellisena miten Vesku antoi lasten peuhata päällään ja miten väsymys pikkuhiljaa valui pois hänen kasvoiltaan, ikään kuin tuo olisi ollut nukkumista virkistävämpää. Ei minusta vaan, jos olin valmiiksi poikki en tuntenut pieniä nyrkkejä ja kantapäitä kehossani kovinkaan mieltäylentäviksi.
- Olkaa nätisti, komensin lapsia ja hetken mielijohteesta menin itsekin lattialle, Veskun kainaloon. – Nautitko sä tosiaan tästä?
- Totta kai, hän sanoi ja nappasi viime hetkellä kiinni Alissasta, joka yritti kävellä hänen mahansa päällä ja horjahti pahasti.
- Sä olet niin omituinen.

- Mitä sä sitten haluaisit tehdä?
- No en ainakaan antaa niiden kävellä mun päällä.
- Ei kun jos sä haluat vapaapäivän?
- Mennä laivalle Jinnan ja Kiien kanssa. Mutta sitten lapset jäis sun niskoillesi, tai pitäisi pyytää jotain muuta apua.
- Ei mua haittaa, eikä me tarvita muuta apua, sanoi Vesku ja kutitti Alissaa. Danni alkoi kyllästyä ja lähti vaappumaan takaisin ruokapöydän suuntaan, mistä se hamuili keskenjääneen voileipänsä ja istui lattialle syömään sitä.
- Sä rakastat noita enemmän kuin mua, syytin, enkä ihan pelkästään leikilläni.
- Koska te sitten lähtisitte? Vesku kysyi kommentoimatta väitettäni mitenkään.
- Kun sulla on sopivasti vapaata. Eli sinä sanot.

Vesku luetteli ulkomuistista seuraavat vapaansa ja minä ilmoitin sitten Kiielle ehdotukseni sopiviksi ajankohdiksi. hän lupasi katsoa oman työvuorolistansa ja haastatella Jinnaa ja varata matkan. Se meni kahden viikon päähän, mutta itse asiassa olin yllättynyt kun sopiva päivämäärä löytyi niinkin läheltä. Kolmen vuorotyöläisen yhteisen vapaan etsiminen ei ollut herkkua.
- Kivaa kun on jotain mitä odottaa, sanoi Jinna innostuneena. Minä en nyt suoraan sanottuna ollut ihan sfääreissä kun ajattelin joutumista suljetuksi laivaan satojen pääasiassa humalaan haluavien ihmisten kanssa, mutta olihan tietysti kiva päästä viettämään vähän laatuaikaa ystävien kanssa.


Ennen sitä oli kuitenkin edessä suuri tapahtuma. Vesku oli ilmoittanut Mustin erään lähellä sijaitsevan ratsastuskoulun koulukilpailuharjoituksiin.
- Tultaiskohan mekin Nikin kanssa, pohdin. – Se on ollut nyt aika hyvä.
- Ei siellä ole kuin raviluokka, Helppo C ja sitten K.N.Special. Et kai sä semmosiin? Vesku epäili.
- No K.N. vois olla ihan hyvä meille nyt talven jälkeen.
- Ois ehkä parempi ellet tulisi. Jos Musti villiintyykin ihan vieraassa paikassa ja vieraista hevosista niin päästäis ainakin äkkiä karkuun kun ei tarvii sitten odottaa Nikiä.
- Ai, ei sitten, sanoin hiukan loukkaantuen. Ihan kuin meidän Musti semmoista tekisi, sehän oli niin fiksu nuori hevonen.
- Kai sä tulet hoitamaan? Jos Ilse tai Miila ottais tytöt siksi aikaa?
- Luuletko sä että mä päästäsin teidät yksin ekoihin kisoihin? Ei, mä tuun videokamera kainalossa ja tallennan joka sekunnin.
- Okei, mun täytynee pyytää joku muu hoitajaksi sitten, Vesku nauroi.

Miila ja Lauri ottivat Dannin ja Alissan molemmat viikonloppukylään, joten lähdimme kahdestaan sunnuntai-aamuna liikkeelle. Mielestäni Niki näytti loukkaantuneelta kun pörräsin Mustin ympärillä enkä sen, joten harjasin senkin pikaisesta ja syöttelin muutaman porkkanan sille sillä aikaa kun Vesku pakkasi varusteita Oonan traileriin jota saisimme lainata.
- Mennään iltapäivällä se rata ihan ominpäin maneesissa, lupasin sille.
- Nyt mennään, sanoi Vesku kun aloin loimittaa sitä viedäkseni sen ulos ja vilkaisin kelloani. Aika oli vilahtanut ihan huomaamatta, ja suorastaan juoksutin sen ulos ehtiäkseni auttamaan takapuomin ja –luukun kanssa.

Musti oli jo kohtuullisen kokenut matkustaja, eikä vierastanut traikkua. Niin kuin ei paljon muutakaan, Vesku oli totuttanut sitä kaikkeen ajateltavissa olevaan sen lyhyen eliniän ajan. Vaan kun saavuimme perille eikä se oikein tiennyt missä oli ja mitä oli odotettavissa se alkoi äänekkääksi. Hirveä hirnunta iski päin naamaani heti kun avasin traikun sivuoven kuin paineaalto ja jouduin painamaan kädet korvilleni.
- Idiootti lapsi, ei sun tarvitse todistella mitään! toruin sitä mutta aloin pikkuhiljaa aavistella miksi Vesku ei ollut halunnut Nikiä mukaan pitkittämään reissuamme. Muistin miten Musti oli pikkuhevosena siirretty kyydistä toiseen keskellä Laakson kisaparkkia ja minusta alkoi tuntua vähän epämiellyttävältä.
- Mä laitan sille suitset siellä, saatko sä luukun auki sitten kun mä sanon? Vesku sanoi ja kiipesi sisään traikkuun komentaen hevosta hiljaiseksi. Vastasin myöntävästi.

Ulostulo sujui melko hyvin, vaikka pelkäsin jo hiukan, että kopista singahtaisi irtonainen musta salama uhkuen testosteronia. Vesku kuitenkin oli tiukasti ohjissa ja vaikka Musti vilkuili ympärilleen hurjistuneen näköisenä sen päähuomio oli kuitenkin Veskussa. Hirnumista se ei kuitenkaan käskystä lopettanut, mutta rauhoittui hiukan kun totesi ettei näköpiirissä ollut muita hevosia. Tämmöisiin harjoituskisoihin ei ollut muita vieraita ratsukoita viitsinyt lähteä, kai ne olivatkin lähnnä tarkoitetut koulun omille aloitteleville oppilaille.
- Mitähän tästä tulee? mutisin puoliääneen riisuessani kuljetussuojia väistellen samalla vikkeliä jalkoja.
- No ainakin ollaan käyty katsomassa maailmaa, ellei radalle uskalleta, sanoi Vesku hyväntuulisesti ja kävelytti hevosta ympyrällä sillä aikaa kun hain satulan.

Kävin katsomassa kilpailujen etenemistä sillä välin kun he lähtivät pienelle talutuslenkille ja kun luin lähtölistaa ja haastattelin toimihenkilöitä selvitin, mihin aikaan Veskun olisi tultava verryttelemään. Se oli heti helpon ceen ensimmäinen ryhmä, ja epäluuloisena tarkistin muiden hevosten nimet, toivoen etteivät ne ainakaan kaikki olisi tammoja. Mutta ei niistä pystynyt päättelemään mitään, siellä oli Nystyrä ja Hyttynen ja Polle. Kun ryhmä kokoontui lopulta maneesiin näin, että Vesku sai käyttää kaiken taitonsa ja tahdonvoimansa jotta Mustikka jaksaisi keskittyä häneen vieraiden hevosten sijaan. Ulkona, kun edellisen luokan palkitut olivat tulleet ulos maneesista oli Musti alkanut esitellä vehkeitään kun se oli innostunut niiden näkemisestä. Nyt se ei kuitenkaan enää orheillut, sillä vain oli suunnattomasti katseltavaa ja sen piti julistaa läsnäoloaan vähän väliä. Järjestäjät olivat onneksi laittaneet vieraan ratsukon starttaamaan ensimmäisenä ja kun muut hevoset eivät juuri kiinnittäneet siihen huomiota alkoi Mustin into hiljalleen talttua.

Sen rata oli jotain ihan sanoinkuvaamattoman kamalaa. Kouluaidat, joihin se ei äsken verryttelyssä kiinnittänyt mitään huomiota, yrittivät kimppuun. Uudenuutukaiset kaverit olivat jääneet pelottavan kauas taakse, ovensuun pienelle odottelualueelle, ja Mustin piti kulkea kaula vinossa jotta se näki ne ja yrittää huudella niille. Itse asiassa se kulki vinossa koko hevonen – jossain muussa luokassa se olisi saanut ihan kohtuulliset pisteet pohkeenväistöstä. Kun tuli ravin ja laukan vuoro se hiukan rentoutui ja eteni, mutta en tiennyt olisiko siitä paljon iloa pisteissä kun sen laukka ei ollut harjoituslaukkaa vaan suorastaan räjähti liikkeelle. Se olisi voinut ylittää vesihautoja niillä loikillaan.

Katsoin huolestuneena Veskun naamaa. Miten hän oikein suhtautuisi tähän katastrofiin, hän kun oli ennemminkin tottunut voittamaan? Hänen kasvonsa olivat keskittyneet ja vakavat ja aloin valmistella lohduttavia lauseita mielessäni kun hän ratsasti ulos ja minä pinkaisin katsomosta perään videokameroineni.
- Mitäs tykkäsit? kysyin hengästyneenä, kun en osannut päättää olisiko minun pitänyt lohduttaa vai ylistää sitä että Musti oli pysynyt neljällä jalalla eikä heilutellut pippeliään radalla. Vesku taputteli antaumuksella Mustia kaulalle maneesin edessä, mutta näytti aika miettiväiseltä.
- Noo, mä pelkäsin pahempaa, mutta toivoin parempaa. Täytyy olla tyytyväinen tähän, hän naurahti sitten ja hyppäsi alas kun huomasi, että näköpiiriin oli tulossa uusia hevosia tallin suunnasta. – Lähdetään sivummalle, tiedä mitä tuolta tulee.

Vaihdoin Mustin satulan loimeen ja sitten Vesku jäähdytteli sitä talutellen sillä aikaa kun minä kipaisin takaisin maneesille hakemaan arvostelun. Se oli nähdäkseni ihan oikeudenmukainen, luin sen palatessani parkkipaikalle. Siinä oli kakkosta ja kolmosta, muutamista raviliikkeistä sentään vitosta ja ratsastajan arvostelu oli sitten erikseen, se oli hyvä.
- Lisää kisoja, sanoi Vesku puoliääneen kun ehti lopulta itsekin katsoa sitä, sitten kun olimme lastanneet hevosen. – Lisää kokemusta… oiskohan ensi viikonloppuna missään mitään?
- Onko sulla muka vapaata?
- Hyvä pointti, pitää ruveta järjestelemään työvuoroja kisojen mukaan.
- Etkö sä luule että sitä vois rauhottaa jos Niki olisi mukana?
- En mä tiedä enää, mutta kyllä sitäkin varmaan kannattaa kokeilla. Kuuntele: ”hyväliikkeinen nuori hevonen”, Vesku luki paperista ja hänen ilmeensä muuttui täydellisen tyytyväiseksi.
- Niinhän se onkin, oispa hävytöntä väittää muuta, tuhahdin. - Mennäänkö? Niki kaipaa liikuntaa.
- Juup, Vesku sanoi ja käynnisti auton.

Sain matkalla älynväläyksen ja houkuttelinkin Veskun ratsastamaan Nikillä sen sijaan että olisin itse räpeltänyt. Sitä ei ollut kunnolla läpiratsastettu sen jälkeen kun olin viimeisimmän sairasloman jälkeen ottanut sen taas käsittelyyn ja ajattelin, että Vesku oli nyt sopivasti verrytellyt sitä hommaa varten.
- Sä olet antanu sen lusmuilla, se ei käytä takapäätään, hän sanoi ratsastettuaan noin kolme minuuttia.
- Olen mä varmaan, kun se on kerran ollut kipeä, myönsin, ja katsoin miten Niki siinä silmieni alla muutti muotoaan ja alkoi viuhtoa hännällään.
- En mä viitsi kauan, ettei se taas kipeydy.
- Hyvä idea. Tuijotin silmä tarkkana nähdäkseni mitä Vesku teki, mutta en minä erottanut mitään. Tiesin, että hänen täytyi käyttää pohkeitaan, minä en vain nähnyt sitä. Se oli turhauttavaa. Niki kuitenkin eteni tarmokkaasti, suu vaahdoten ja minusta tuntui kuin se olisi heitellyt minuun veikeitä silmäyksiä kuin sanoaksen että kato äiti mitä mä osaan jos haluan.

Lienenkö ollut vähän yltiövarovainen mutta menin ja letkutin sen kaikki jalat ratsastuksen päätteeksi kylmällä vedellä, oli sitten talvi tai ei. Sitten lähdimme Miilan ja Laurin luo. Jo oven taakse rappuun kuului kammottava kiljuna ja soitin ovikelloa huomattavasti tarmokkaammin kuin olin aikonut, vilkaisten Veskua huolestuneesti.
- Ei toi kuulosta vaaralliselta, huvittelua tai riekkumista vaan, Vesku rauhoitteli.
- Ne ei kyllä huuda kotona noin kovaa! Onkohan ne kiljunu noin koko viikonlopun? Mitähän näiden naapurit sanoo?

Sain soittaa toisenkin kerran, mutta sitten huuto katkesi kuin seinään ja kuulin sisältä lähestyvät askeleet. Miila tuli avaamaan Danni ja Alissa jaloissaan.
- No niin, mähän sanoin, Miila sanoi niille.
- Onko ne pitäny tommosta mekkalaa eilisestä asti? kysyin.
- No ei totisesti, nyt ne vähän innostu kun Lauri rakensi niille majan pöydän alle. Tulkaa sisään, miten kisat meni, haluuttekste ruokaa? Me syötiin just.
- Oletko sä kokannut? kysyin varovaisesti. Miila kuuli äänensävyni kyllä, muttei ollut moksiskaan.
- Minä, hän ilmoitti ja sitten saimme vähän ylikypsää spagettia ja tonnikalakastiketta. Tytöt seurasivat perässämme kuin laahus ja Danni halusi taas syödä, Veskun lautaselta. Onneksi minä kelpasin sentään Alissalle.

Lähettäjä: Pingo 
Päivämäärä:   30.6.09 16:59:20

Hehe, se olis kyllä hienoa. Mut toisaalta olisit sit jo menossa sukupolvessa x kaukana tulevaisuudessa.. :P tai sit kaikki sivuhenkilötki olis jo saaneet omat tarinansa.

Ennenki oon kyselly, mut joko oot tarjotellu tätä tarinaa (tai jonkinasteista tiivistelmää) kirjaksi? Hakkaa kyllä kerronnallisesti ja sisännöllisesti (ja minun mielestä kaikin tavoin) esim jotku merja jalot..

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   30.6.09 19:39:58

Siihen ei kauheesti tarvita imo... :D
En mä sinänsä ole tarjoillut. Viime vuonna kyllä tarjoilin alkua yhteen kilpailuun (tunnustettakoon nyt sitten), mutta ei sieltä mtn herunut.
----------------
61.

Jotta lintsaisin koulusta mahdollisimman vähän livahdin matkaan kesken luennon. Laiva lähtisi kolmelta ja Kiie ja Jinna olivat vannottaneet minua olemaan viimeistään varttia yli kahden terminaalissa. Kun puuskutin sinne hikisenä kello oli kahtakymmentä yli ja he näyttivät jo vähän levottomilta seistessään ulko-ovien vieressä tuhkakupin kahden puolen.
- Mulle kans, huoahdin ja ojensin pyytävästi kättäni. Jinna tarjosi vasta-avattua askiaan, josta puuttui vain muutama, mutta vilkaisi samalla huolestuneena kelloa.
- Me ehditään ihan varmasti laivaan, vaikka mä vetäsinkin henkeä tässä viisi minuuttia, sanoin. – Sunhan ei pitänyt polttaa enää? Paitsi tuskatupakoita?
- No tuskanhiki tuli kun pelkäsin että sä myöhästyt, Jinna tuhahti.
- Päivää, sanoi Kiie, kuin en olisi vielä huomannut häntä, ja halasin häntä nopeasti.
- Vanha lepakko, saitko meille puhuttua luksushytin?
- Ei näillä laivoilla ole luksushyttejä, hän arveli, mutta kun pääsimme lopulta laivaan asti ja löysimme sen, se oli lähes.

- Ei kerrossänkyjä! hihkaisi Jinna haltioissaan. – Tän parempaa me ei tarvitakaan!
Hytissä oli parivuode, pieni pöytä ja nojatuoli, televisiokin ja katsoin Kiieä ihmetellen.
- Eikö tää ole kahden hengen hytti?
- Periaatteessa joo, mutta eiköhän me tohon sovita kaikki. Ollaan me ahtaamminkin joskus nukuttu kun te ootte ängenny mun luo yöksi, tämä kuittasi ja heitti kassinsa sängyn päälle. En viitsinyt jatkaa ihmettelemällä että miten hän oli saanut hommattua kolme risteilyä ja vain kaksi majoitusta, mutten jaksanut välittää. Pääasia että olimme täällä, ja peti näytti totisesti tarpeeksi leveältä meille kaikille. Se pompotti kun trampoliini kun istuin sen laidalle.
- Mitäs nyt sitten tehdään? Haittaisko teitä jos mä meen suihkuun, tuli kuuma tossa satamaan juostessa?
- Mene, Jinna ja Kiie sanoivat ja aikoivat ilmeisesti ruveta ripustelemaan vaatteitaan hengareille ovensuuhun.
- Käykää sitten pisulla ennen kuin mä lukittaudun sinne, komensin ja aloin kaivaa omasta kassistani eloonjäämispakkaustani, missä oli saippuani ja shampooni.

Toisten repeäminen nauruun sai minut katsomaan heitä kysyvästi.
- Oi, sitä ollaan niin äitiä, niin äitiä! Kiie kikatti ja heittäytyi poikittain sängylle.
En välittänyt vaan menin kuumaan suihkuun. T-paitani oli ihan nihkeä, kun olin untuvatakki päällä juossut nollakelissä ja muutenkin tuntui jotenkin sopivalta huuhtoa maakravun pölyt pois kun kerran olimme merelle lähdössä. Kun sammutin veden ja aloin kuivata itseäni kuulin miten moottorit alkoivat käydä. Hullua kyllä minulle alkoi tulla vähän biletysfiilis nyt, vaikka vielä suihkun avatessani olin edelleen suhtautunut kovin skeptisesti koko risteilyyn.

- Missä hitossa se on, jupisi Kiie penkoen laukkuaan kun astuin ulos höyryisestä vessasta pyyhe ympärilläni.
- Älä huolehdi, mulla on, sanoi Jinna, joka oli ilmeisesti saanut oman kassinsa kokonaan purettua ja istui nojatuolissa jalka käsinojan päällä. Hän näytti täysin rentoutuneelta ja hänen silmänsä tuikkivat odottavasti.
- No missä sun sitten on? Kiie kysyi tuskastuneena ja siirtyi ravistamaan Jinnan puolityhjää kassia.
- Sivutaskussa, varovasti nyt.
- Huonepullo, arvasin. – Tai siis hyttipullo. Eikö me vaan voitaisi mennä baariin? Sitä varten me kai täällä ollaan?
- Ei me voida vielä mennä, sut viedään putkaan oitis jos sä lähdet noin. Me tässä maistellaan sillä aikaa kun sä laittaudut, Jinna sanoi.
- Te ootte valmiita vai? Katsahdin heitä, molemmilla oli samat vaatteet edelleen, farkut ja ehkä aavistuksen verran arkista juhlavammat puserot.
- Joo, vaihdetaan bilevaatteisiin sitten vasta kun mennään illalla syömään ja diskoon.


Laitoin sitten itsekin samat pitkikset takaisin jalkaan, kuivattuani hiukseni, ja etsin oranssin lempipuseroni. Meikkaaminen voisi jäädä illemmalle, jos kerran Jinna ja Kiiekin silloin vasta aikoivat laittautua, sipaisin vain pikkuisen ripsiväriä.
- Selvä. Mitäs nyt. Antakaas mä maistan kanssa.
- Nyt mennään baariin, sitten katsotaan mitä täällä voi shoppailla, sitten mennään baariin, sitten valitaan ruokapaikka illaksi, sitten mennään taas baariin ja sitten voidaan tarkistaa valmiiksi missä on yökerho ja sitten ehkä voidaan tulla takaisin tänne, tai ehkä käydään ensin baarissa, tai sitten kaupassa ostamassa uusi huonepullo, luetteli Kiie katsoen arvioivasti pientä kermalikööripulloa, joka Jinnalla oli ollut. Nyt se oli melkein tyhjä ja minä tyhjensin sen lopullisesti.

Toimimme suunnilleen niin, paitsi että kävimme ostoksilla ja katsoimme ravintolat samalla kertaa ja istuimme sitten baariin pidemmäksi aikaa keskustelemaan siitä, haluaisimmeko seisovaan pöytään vai oikeaan ravintolaan.
- Sanokaa mua hankalaksi jos huvittaa, mutta mä en halua seisovaan pöytään taistelemaan viimeisistä katkaravuista, sanoin katsellen ympärilleni ja napsien chilipähkinöitä siiderini seuraksi; minulla olisi ollut nälkä jo. Jinna oli samaa mieltä kanssani ja tiesin, että samasta syystäkin, kun hänkin vilkaisi ympärilleen. Viereisessä pöydässä istui puoli tusinaa vanhempia henkilöitä, kolme pariskuntaa, juuri sellaisia kuin olin kuvitellut olevan päiväristeilyjen aamupäivätansseissa. Miespuoliset joivat olutta mutta rouvat ne olivat jotka minua häiritsivät. Muutaman drinkin jälkeen kuusikymppiset tädit kikattivat kuin teinitytöt. Loput pöydät olikin kansoittanut nuori väki, joilla varmaan oli hädin tuskin ikää tänne.
- Sopii, sanoi Kiie ja katseli arvioiden ympärilleen hänkin. – Pitäisköhän meidän katsastaa seuraavakin baaritiski?
- Hetki, mä soitan kotiin, sanoin ja kaivoin kännykkäni taskusta.

Vesku vastasi saman tien ja vakuutti kaiken olevan mitä parhaimmin. Hän oli ehtinyt hakea tytöt ajoissa ja oli saanut ne jo syötettyäkin.
- Anna mä puhun Dannin kanssa, sanoin, ja pian kuulin uuden hengityksen puhelimesta. Arvelin Veskun laittaneen kännykän Dannin korvalle ja lepertelin sille vähän aikaa. Mitään vastausta en saanut ennen kuin Vesku palasi puhelimeen ja nauroi tytön olleen täysin pöllähtäneen näköinen.
- Mulla on ikävä sitä, huomasin. – Teitä kaikkia, tietysti.
- Pidä sä nyt vaan hauskaa siellä.
- Okei. Mä yritän.

Seuraavassa baarissa ehdimme tiskille juuri ennen kuin peräämme tuli parikymmentä pukukaveria, ja pari naistakin oli mukana. Heitä oli kaikenikäisiä, melkein, ja puheista päätellen heillä oli ollut jonkinlainen kokous laivalla, jotain mikä oli saanut kurkut kovin kuiviksi. Saatoin hyvin kuvitella Miilan tuohon sakkiin uudessa ammattimaisessa olemuksessaan. Hän olisi ollut juuri omiaan puhumaan liituraitajakussaan outsourcaamisesta ja alihankinnasta noiden kanssa. Minä ymmärsin hädin tuskin termit, olin vain tyytyväinen, että olimme ehtineet tilaamaan siiderimme ennen heitä. Varsinkin kun yksi ukoista puristi minua takapuolesta ängetessään oman porukkansa ensimmäiseksi.
- Irti senkin pervo, sähähdin ja harkitsin potkaista häntä. Onneksi kaveri osasi vetää anteeksipyytävän ilmeen kasvoilleen joten annoin olla.

- Mitä me oikeen tehdään täällä? puuskahdin, kun seurasin Jinnaa ja Kiieä pöytään, joka notkui tyhjiä laseja edellisten asiakkaisen jäljiltä. – Eihän tää oo kun hitto vieköön iskupaikka ja me ollaan varattuja.
- Mä en oo, te voitte pitää silmät auki munkin varalta, Kiie sanoi.
- En mäkään pistäisi pahaksi pientä vipinää, tunnusti Jinna ja sai minut melkein tukehtumaan siideriini.
- Mitä sä hourit? kysyin.
- No en mä mistään vakavasta puhu. Vähän voisin tanssia ja kuherrella.


En saanut sanottua mitään, en oikein tiennyt mitä sanoa. Eikö Jinnalla mennytkään Villen kanssa niin hyvin kuin olin kuvitellut? Olihan tietysti totta, että Ville oli pettänyt häntä, mutta siitähän nyt oli jo ikuisuus, Jinna oli antanut sen anteeksi ja ottanut hänet takaisin, eikö vain?
- Älä nyt pudota silmiäsi, Jinna naurahti. – Tuskin Veskukaan kiipeilee seinille jos sä vaikka sattusit tanssimaan jonkun kanssa?
- Ei varmaan, arvelin. Olinhan minäkin semmoista tehnyt, kuherrellutkin, Krisun kanssa esimerkiksi – mutta se ei ollut ollut mitenkään suunnitelmallista. Kunhan olin vain ajautunut semmoiseen tilanteeseen. Tilanteisiin…

- Mennään varaamaan pöytä ja ostamaan uusi huonepullo ja maalamaan naamat, ehdotti Kiie ja hätkähtäen huomasin, että hän oli jo juonut lasinsa tyhjäksi, samoin Jinna. Omani oli miltei koskematon.
- Mä taidan haluta vielä tupakan, sanoin ja lähetin toiset menemään edeltä. Sanoin että tapaisin heidät sitten hytissä. Jäin mietteissäni istuskelemaan ja polttelemaan ja jouduin hetken päästä pukumiesten saartamaksi kun istumapaikkoja oli vähän. Onneksi nämä yksilöt keskustelivat vain keskenään, haukkuivat joitain kolmatta ihmistä kuin pahaiset akat. En olisi välittänyt kuunnella mutta minkäs teit. Yritin selvittää miksi minusta oli ruvennut tuntumaan niin ontolta kun Jinna oli sanonut mitä oli. Ihan kun hän olisi paljastanut itsestään jotain mitä en ollut kuvitellutkaan siellä olevan.

Sitten tapahtui väistämätön, pukukaverit lopettivat juoruamisen ja käänsivät katseensa minuun.
- Anteeksi vaan kun me tähän tällä tavalla tuppauduttiin, sanoi toinen ja ojensi kätensä. – Ekku, Ekku Paajanen.
Minua ei olisi voinut vähempää kiinnostaa, olihan selvää etten tarvinnut itsekseni kolmea tuolia ja he olivat jo kysyneet luvan tullessaan. En kuitenkaan voinut olla ojentamatta kättäni, sehän olisi ollut kauhean epäkohteliasta.
- Jessi, sanoin. – Eikä se mitään, en mä odota ketään.
- Mitä noin kaunis tyttö tekee täällä yksin? kysyi toinen miehistä, joka esittäytyi Markoksi. Miten omaperäinen repliikki!
- En mä ole yksin, mun kaverit meni varaamaan meille päivällispöytää, sanoin ja siemaisin siideristäni.
- Mihin aiotte mennä syömään? Ekku kysyi uteliaana.
- Jaa-a, enpäs tiedä kun en ole siellä mukana.
- Lähditte huvittelemaan laivalle, vai? Marko kysyi.

Minua alkoi huvittaa, samalla kun harmittelin hyvää kasvatustani. Tai ehkä muutamaa vuotta nuorempanakin olisin voinut haistattaa heillä pitkät mutta nyt en voinut. Nuohan käyttäytyivät ihan korrektisti, eivät olleet humalassa, enkä voinut olla epäkohtelias.
- No toivottavasti, naurahdin.
- Meillä oli seminaari ja nyt sitten vähän irrotellaan sen päälle, saa nähdä vaikka törmättäisiin illemmalla, sanoi Ekku toiveikkaana. Katsoin häntä arvioivasti, tai molempia. Nämä olivat nuorimmasta päästä sitä sakkia, varmaan alle kolmenkymmenen. En silti halunnut tehdä heidän kanssaan treffejä.
- Insinöörejä? arvasin. Molemmat naurahtivat mutteivat vastanneet. Kaikkien kuulemieni insinöörivitsien jälkeen minäkään en olisi tunnustanut olevani insinööri, joten varmaan olin osunut oikeaan.
- Mäpä lähden ottamaan selvää saanko mä ruokaa tänään, ilmoitin sitten, jättäen viimeisen lämmenneen lorauksen juomastani lasiin.
- Toivottavasti nähdään vielä, Marko toivoi.

Jinna ja Kiie olivat jo hytissä kun kolkuttelin ovea ja mietin pitäisikö meidän heittää arpaa avaimista. Olisi ikävää jos nuo kaksi saisivat hengen päälle ja katoaisivat jonnekin aamuyöllä jättäen minut yksin ja avaimetta.
- Sähän viivyit, sanooi Kiie vetäessään päälleen hametta.
- Mä tapasin pari insinööriä. En meinannu päästä eroon niistä.
- Ai sä aloitit jo!
- Äh, en mä ole mitään alottamassakaan. Mitä me syödään ja missä ja milloin?
- Siinä ravintolassa missä on valkoset pöytäliinat, puolen tunnin päästä.
- Luojan kiitos, mä kuolen nälkään! huokaisin tosissani ja aloin kaivaa omia vaihtovaatteitanikin esiin. Olin lopultakin sortunut hommaamaan itselleni mustat legginsit, jotka olivat olleet muotia jo ikuisuuden mutta joita olin vältellyt alusta asti. Ilse kun oli sellaiset nähdessään kerran nauranut, että juuri tuommoisia hänkin oli käyttänyt nuorena, ja että miksi kaikki rumat asiat aina tulivat muotiin uudestaan. Oli kestänyt kuukausia että pääsin hänen maalaamastaan mielikuvasta eroon, pulleista trikoisiin sonnustautuneista tädeistä, joilla oli päällään 80-luvun olkatoppausjakkuja ja röyhelöpuseroita.

Lopulta olin luovuttanut ja nyt kiskoin semmoiset itse ylleni, ja Miilalta perityn minihameen niiden päälle ja vastapainoksi säntillisen siveän valkoisen paitapuseron.
- Näytät omituiselta, sanoi Jinna katsoen minua.
- Niinkö? kysyin huolestuneena. Minusta asu oli näyttänyt kotona sängyn päälle levitettynä ihan kelvolliselta, mutta minä nyt en ikinä ollutkaan oikein varma mikä sopi minkä kanssa. Sen havaitseminen oli yhtä vaikeaa kuin kouluratsastuksen arviointi.
- Joo, sä olet kuin paheellinen pikku nunna, sanoi Kiie. – Aika loistavaa.
- Hienoa, kai, sanoin minä.

Tapoimme viimeiset kymmenen minuuttia ryypiskellen vuorotellen pienestä likööripullosta ja lisäten aina huulipunaa sen jälkeen, kunnes aloin hoputtaa toisia liikkeelle. Minun mahani vonkui ja olin valmis syömään kolmen ruokalajin aterian, niin onneksi Jinna ja Kiiekin. Siihen meni aikaa melkein kaksi tuntia, minä aikana ehdimme käsitellä Kiien suunnitelmat muuttaa Norjaan sekä koulut ja työt. Lapsista emme puhuneet, se ei tuntunut sopivan tänne, enkä minä ainakaan halunnutkaan, minulle olisi vain tullut koti-ikävä.
- Miksi sä haluat jättää meidät? kysyi Jinna pahoillaan Kiieltä.
- Rahan takia, tämä sanoi suoraan. – Mikään mua täällä pidättele, paitsi työ. Teitä nyt voi käydä tapaamassa sieltäkin käsin, tai te voitte tulla sinne.
- Osloonko sä olet menossa? Sinne ei ole kauhea matka.
- Ei kun pohjoiseen, ihan pohjoiseen. Missä ei ole juuri mitään. Aurinko paistaa puoli vuotta ja sitten talvella sitä ei näykään.
- Hulluksi sä siellä tulet, Jinna ennusti.
- En mä voi tän hullummaksi muuttua, Kiie nauroi. Sitten hän alkoi maalailla elämää pikkukylässä yöttömässä yössä, joka kesti huhtikuusta syyskuuhun ja sai sen kuulostamaan taivaalliselta.

- Mistä sä tiedät ton kaiken? kysyin ihmeissäni. – Oletko sä jo käynyt siellä?
- En vielä, mutta netistä löytää. Meen kyllä käymään kunhan kelit vähän paranee. Sinne ei oikein tahdo päästä näin kevätmyrskyaikaan, tai ainakaan aikataulut ei pidä kun voi joutua odottamaan myrskyn laantumista tunturissa.
- Toi kuulostaa oikeastaan aika kivalta, kesällä siis, sanoin hitaasti. Mitäs jos pakkaisinkin perheeni ja lähtisin sinne kesätöihin? Tosin kuulosti siltä, että siellä olisi vähemmän ratsastuskilpailuja tarjolla.
- Joko me lähdettäis bilettämään? kysyi Kiie sitten.
- Ei vielä, mä haluan lisää jälkiruokaa, sanoin minä ja lähdin vielä verottamaan jälkiruokapöytää. Jos olisin tiennyt, että jälkiruokia oli tarjolla niin paljon kuin halusi ja niin hyviä olisin jättänyt alkuruoan väliin. Tai ehkä pääruoan.

Poissa ollessani Jinna oli jo alkanut suunnitella muuttamista Norjaan, hänkin.
- Ville voi yhtä hyvin kirjotella lehtijuttujaan sielläkin.
- Entäs hevonen? Siellä ei varmaan oo valmennustalleja, eikä kisoja.
- Äh, se harkitsee sen myymistä muutenkin.
- Miksi ihmeessä? Mä luulin että se on sille rakkaampi kuin oma äiti, äimistelin.
- Niin se onkin, mutta ne on nyt vuosikausia tahkonneet niitä samoja luokkia eikä vaan pääse eteenpäin, sinne ihan huipulle. Se miettii, että jos sen myisi jollekin opetusmestariksi ja hankkisi vaikka jonkun lupaavan nuoren tilalle. Mä luulen itse asiassa, että se sai idean Veskun Mustikasta.
- Mahtaiskohan Villen huumori riittää saada 38% ekoista kisoista, pohdin viattoman näköisenä, mutta Jinna ei tarttunut siihen vaan alkoi hänkin hoputtaa minua. Siirryimme tanssiravintolaan.

Lähettäjä: miiuska 
Päivämäärä:   30.6.09 20:25:04

We want more!

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   30.6.09 20:27:22

62.

Valtasimme pöydän, josta oli hyvä näköala tanssilattialle, sillä tarkoituksemme oli nyt ruveta etsimään Kiielle sopivaa elämän naista. Se oli outoa, kun ei ollut tottunut katselemaan tyttöjä sillä silmällä, mutta huumorilla me sen otimmekin.
- Ei mua nuorempaa, ne on melkein järjestään epävarmoja kanoja, ohjeisti Kiie.
- Toi lienee liian vanha, epäili Jinna ja osoitti yhtä pulleaa ainakin kuusikymppistä rouvaa, joka istui yhtä pullean ystävättärensä kanssa parin pöydän päässä.
- Joo, ei myöskään niin vanhoja että ne tarvii jo vaippoja. Se ei kuulosta mitenkään kivalta. Ajatelkaas nyt itsekin.
- Tuolla, toi lyhyttukkainen, osoitin tanssilattialle. – Se kyllä tanssii jonkun miehen kanssa.
- Totta kai se tanssii. Mutta ei tommosta, joka pitää jakkupukua ja helminauhaa tanssiravintolassa. Sen ajatusmaailma ei voi mitenkään kohdata mun oman kanssa.
- Mitä sä aiot sitten tehdä jos me löydetään joku oikein sopivannäkönen? Jinna kysyi kiinnostuneena. – Mennä pyytämään sitä hitaisiin?
- No en, mutta ehkä juttelemaan. Äkkiä se siitä selkenee ymmärtääkö se mistä mä puhun.

Katselin ihmisiä ajatuksissani ja mietin, miten hankalalta Kiien elämä tuntuikaan. Minä sentään saatoin – tai olisin saattanut, jos olisin ollut sillä mielellä liikenteessä siis – nähdä suoraan päällepäin kuka oli vastakkaista sukupuolta.
- Toi näyttää mukavalta, osoitin laiskasti ehkä kolmikymppistä naista, joka oli pukeutunut mustiin pitkiksiin ja valuvakauluksiseen mustaan puseroon. Kiie katsoi häntä tarkasti myös, mutta puisti sitten surullisena päätään kun nainen alkoi kaivaa jotain punaisesta isosta käsilaukusta.
- Ei, toi laukku ei näytä ollenkaan lupaavalta. Mä en usko… mutta katsotaan nyt. Mitä jos mentäisiin tanssimaan välillä? Jos sieltä olisi parempi näköala?

Jätimme huolettomasti drinksut pöytään ja lähdimme lattialle, mikä tekikin hyvää ylensyömisen jälkeen. Sieltä Kiie bongasi ihan omin avuin tytön, jolla oli pitkä vaalea letti ja kun tämä jätti kaverinsa lattialle ja lähti kohden baaritiskiä hän päätti hilpaista perään.
- Mä voin tuoda teillekin jotain jos haluatte, hän sanoi ja vilahti menemään.
- Voi raukkaa, sanoi Jinna.
- Miten niin? Se nauttii tosta.
- Tuntuu se silti surulliselta, tommonen hakeminen.
- No huvikseen se hakee, sanoin, vaikka sitten en ollutkaan ihan varma.

Yllätykseksemme Kiie ja se vaalealettinen tulivatkin yhdessä kädet täynnä laseja ja istuivat pöytäämme ja vähän myöhemmin vaalean tytön kaverikin liittyi seuraan. En kehdannut siinä ääneen kysyä mikä oli homman nimi, kunhan istuimme vaan ja juttelimme ja kävimme välillä tanssimassa. Ehkä Kiien tuntosarvet olivat haistaneet oikein tai sitten nuo tytöt olivat vaan juttuseuraa vailla, vähän ujoilta ne vaikuttivat molemmat ja puhuivat murretta joka juorusi, etteivät he ainakaan helsinkiläisiä olleet. Mutta mukavia tyttöjä, ehdottomasti, ja he halusivat että tulisimme koko revohka mukaan yökerhoon kun se avattiin.
- Mennään, päätti Jinna, katsoten inhoten tanssilattialle, missä raikui joku Janne Tulkki tai Antti Tuisku.

Minulla alkoi olla vähän levoton olo. Enhän minä mitään ollut hakemassa, mutta silti. Siispä ilahduin lievästi kun yökerhon tiskillä huomasin insinöörituttavani.
- Pitäiskö mun mennä ilmottautumaan, ne vaikutti olevan seuran tarpeessa? kysyin Jinnalta, joka katseli miehiä arvioiden.
- Anna olla, ne löytää meidät kyllä tai ovat joko tyhmiä tai kännissä.
- En mä kyllä tiedä mitä mä muka niistä haluan.
- Ainahan ne voi ostaa drinkkejä meille. Ne näyttää siltä että niillä on firman luottokortit.
- Sä olet häijy, sanoin katsoen häntä ihmeissäni.
- No enhän mä nyt tosissani!

Miehet eivät ilmeisesti olleet tyhmiä, eivätkä kännissäkään. He lyöttäytyivät seuraamme vähän myöhemmin ja toivat tuttaviaankin ja tummempi lappilaistyttö, Ellu, katosi ilmeisen pysyvästi tanssilattialle Ekun kanssa. Jinna flirttaili Markon kanssa ja minä yritin pysyä mukana Kiien ja pitkälettisen Lauran jutuissa, kunnes lopulta suostuin lähtemään tanssimaan yhden lisäinsinöörin kanssa. Tämä oli vähän vanhempi, ehkä kolmenkymmenenviiden, ja oli ainoana porukasta uskaltanut jättää puvuntakkinsa ja solmionsa pois.
- Sä olet selvästi noiden muiden pomo, arvelin.
- Mistäs sä sen muka näet?
- Koska ne ei oo uskaltanu heittäytyä vapaalle.
- Jaa, hän naurahti ja vilkaisi punaista paitaansa. – Enpäs tajunnutkaan. Mä olen muuten Jimmy.
- Joo, mä muistan kyllä, sanoin kuivasti. Semmoista nimeä ei hevin unohtanut. Joko se oli jotain kammottavaa huomionhakua tai sitten hän oli tosiaan saanut kärsiä siitä koulussa.

Hän ei ollut yhtä päällekäyvä kuin muut eikä yrittänyt iskeä minua, joten jäimme juttelemaan senkin jälkeen kun emme jaksaneet enää tanssia. Kävi ilmi, että hän oli töissä samassa firmassa kuin Ilse ja Miila ja sitten en tarvinnutkaan enää kuin pari hyvin tähdättyä kysymystä selvittääkseni, että hän oli Ilsen pomo.
- Sittenhän mä melkein tunnen sutkin, mies sanoi näyttäen ilahtuneena. – Sä olet se melkein-lääkäri ja äiti Teresa.
- Mikä hemmetin äiti Teresa?
- No joka haalit siipiesi suojaan hylättyjä lapsia.
- Kiitos kun muistutit, sanoin synkeästi. – En ois just nyt halunnut ruveta ikävöimään ipanoita. Ja mitäs itse olisit tehnyt, antaa pikkusisaresi joutua lastenkotiin vai ottaa sen itse?
- Hyvä pointti. Haluatko sä jotain juotavaa.
- Mä voisin ottaa välillä vaan vettä.
- Ota seuraavaksi vettä, mä tarjoan sulle nyt, Jimmy sanoi ja poistui.

Jinnakin palautui pöytään ja naureskeli kun Marko paineli tiskille Jimmyn perään.
- Luottokortti rulaa, hän sanoi. – Mikä toi on miehiään toi punapaita?
- Unohda, se on Ilsen pomo, sanoin minä.
- Miten se voi olla, sehän on paljon nuorempi?
- Ei kai sillä nykyään oo paljon väliä. Ainakaan tietokonehommissa.
- Onko noi muut sitten Ilsen työkavereita? hän kysyi huolestuneena.
- Ei, ainakaan kaikki. Nää on jonkun yhdistyksen tai semmosen matkalla. Mä voin ottaa selvää jos haluat, tarjouduin.
- No ei sillä väliä, jos yksikin on niin pitää käyttäytyä kuin pyhäkoulussa. Vaikka eipä silti, en ois ollu muuta tekemässäkään, hän huokaisi. – Mua alkaa vähän huipata, etkö sä haluaisi tulla mun kanssa käymään kannella?
- Sinnehän jäätyy, nyt on talvi, ja siinä viimassa.
- Ei nyt oo viimaa, me ollaan pysähdyksissä, Jinna sanoi ja viittasi ikkunoihin. Tosiaan, kaukaisuudessa näkyi valoja, jotka pysyttelivät ihan paikoillaan. Olimme tainneet saapua Tallinnan edustalle ja tässä sitten kelluisimme kunnes alkaisi paluu kohti Helsinkiä.
- Odotetaan nyt hetki, ettei noi ukot kuvittele meidän tehneen ohareita.
- Oisko sillä sit mitään väliä?

Ei niinkään yllätyksekseni pukumiehet, tai siis Jimmy ja Marko, halusivat tulla turvaksemme. Kannelle ei vaan ollutkaan mitenkään helppo löytää, jouduimme kävelemään ensin alaspäin ja sitten läpi koko ravintola- ja baarikannen päästäksemme toiseen päähän laivaa.
- Ne varmaan yrittää estää ihmisiä putoilemasta laivasta kun ei ulos pääse mistään, tuhisin suivaantuneena, miettien oliko koko ideassa sittenkään ollut mitään järkeä. Viimeisen baarin edessä joku yritti sieltä ulos ja rojahti rähmälleen suoraan jalkoihimme niin, että olin ihan vähällä kompastua mustiin pukeutuneeseen ruhoon. Jimmy tarrasi käsipuoleeni ja kiersimme kiroilevan ja pystyyn yrittävän hahmon.
- Kato sitä, sanoi Jinna, joka oli Markon kanssa kävellyt vähän edempänä ja nyt pysähtynyt tuijottamaan kännikalaa.
- Ihmekös se on nähdä tommosia täällä, sanoin ylemmyydentuntoisesti, vaikka horjahdin juuri itsekin.
- No eikö se ole Mika?

Käännähdin kuin kenkieni alla olisi ollut kuulalaakereita ja katsoin taakseni. Olihan se Mika, Jaakon ainakin entinen bestis, joka yritti punkea itseään pystyyn. Hän oli lihonut ja kasvattanut pajupuskaa muistuttavan parran, mutta naamasta ja äänestä ei voinut erehtyä. Jäin tuijottamaan häntä kuin ilmestystä. Olikohan Jaakkokin sitten täällä?
- Kato, sanoi Jinna uudestaan ja katselimme miten ilmielävä Jaakko tuli auttamaan kaveriaan pystyyn.
- Mennään, sanoin jäykästi ja poistuimme paikalta mitä pikimmin.

- Oliko toi joku teidän tuttu? uteli Jimmy kun lopulta pääsimme kannelle. Siellä oli kylmä, vaikkei tuntunutkaan kuin nimeksi merituulta, tärisin jo valmiiksi.
- Oli juu, vanhoja koulukaverita, nuorisorikollisia, yritin sanoa tyhjentävästi, mutta Jinnakin oli kuullut kysymyksen ja alkoi vuolaasti selittää paljon enemmän kuin olisin halunnut ventovieraille kertoakaan.
- Mä tiedänkin tosta jotain, sanoi Jimmy hitaasti ja minä aloin miettiä, että mitä kaikkea Ilse oikein töissä jutteli.
- Antaa olla, mulla on kylmä, sanoin tylysti ja aioin lähteä sisään päin, mutta Jimmy nappasi minut lämpimään syleilyyn.
- Lopeta nyt toi savuke täällä äläkä mene sen kanssa sisään, hän sanoi.

Oli kyse enemmästä kuin kylmästä tai tupakasta, Jaakon näkeminen oli täräyttänyt jotain pois paikoiltaan mielessäni.
- Mä en tiedä yrittikö se tappaa mun äidin, sanoin Jimmylle päin naamaa. – Mä tiedän että noi kaks on yrittäneet raiskata mut, ja mua ei huvita ihan kauheasti juhlia enää.
- Ei juhlita, mies sanoi rauhoittavasti, vähän samaan tapaan kuin iskä olisi voinut sanoa. Se tuntui vielä perverssimmältä, ihan kuin olisin ollut treffeillä iskän kanssa. – Mä tiedän tän tarinan, ei sun tarvii kertoa, hän jatkoi.

Ilse oli siis juorunnut senkin. Voi elämä. Juuri nyt en ollut ihan mielelläni siinä missä olin, olin haavoittuvainen ja paljas ja peloissani ja minua paleli jo valmiiksi ilman hyistä talvi-ilmaakin.
- Mennään, saat kuuman rommitotin tai jotain, Jimmy sanoi ja alkoi kuljettaa minua takaisin sisään. Vilkaisin taaksepäin ja näin Jinnan ja Markon seuraavan.

Emme palanneet yökerhoon, itse asiassa Jimmy vei meidät omaan hyttiinsä ja se oli luksushytti. Ymmärsin heidän puheistaan, että Marko ei ollut muuta kuin hyvänpäiväntuttu, ei siis ainakaan Ilsen ja Miilan työkaveri, mutta kuin pomonsa käskystä hän silti lähti asialle ja palasi pian pari isoa, korkeaa kaakaomukia käsissään.
- Stroh-kaakaota, hän sanoi hymyilen tytyväisenä, ja kun maistoin siitä, vapinani tosiaan loppui.
- En mä tiennyt että mä olen vieläkin näin säikky, sanoin anteeksipyytävästi. Jimmy kuitenkin näytti vihaiselta ja sulkeutuneelta ja Marko kovasti epätietoiselta kuin ei olisi ollenkaan tiennyt missä mentiin, No, en minäkään tiennyt.
- Hei, mennään saunaan! keksi Jimmy sitten yhtäkkiä ja koko sulkeutunut ilme oli poispyyhitty. Hänellä todellakin oli luksushytti, siellä oli saunakin.
- Ei kiitos, sanoin minä. Jotenkin ei tuntunut ollenkaan sopivalta mennä saunaan vieraan miehen hytissä.
- Menkää te kahdestanne, me käydään sillä aikaa Markon kanssa hakemassa vähän iltapalaa, sanoi Jimmy äänellä joka tiesi, että sitä toteltaisiin. - Te saatte pitää avaimetkin, me koputetaan sitten.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   1.7.09 14:34:09


Uskomatonta tai ei, miehet katosivat laitettuaan saunan päälle ja hetken toisiamme tuijotettuamme Jinna sanoi, että yhtä hyvin voisimme käydä lämmittelemässä saunassa. Hänenkin huulensa sinersivät vielä vähän, enkä minä ollut lämmennyt ollenkaan, joskin uskoin sen olevan enemmänkin henkistä palelua siitä järkytyksestä, että olin nähnyt Jaakon ja Mikan.
- Mä vihaan niitä, molempia, en tiedä kumpaa enemmän, sanoin kun makoilin minuutin lauteilla. Enempää en halunnut, en halunnut olla alastomana vastassa kun hytin omistaja palaisi. Sitä paitsi olin lämmennyt jo.
- Heitettäiskö me Jaakko yli laidan, mitäs sanot? Jinna kysyi keskustelusävyyn.
- Mikään maailmassa ei olisi sen mukavampaa, sanoin minä. – Ennen mä vihasin Mikaa enemmän, mutta nyt on Jaakko osallinen siihen, että äiti on laitoksessa ja Alissa jumittuneena meille.

Pukeuduin äkkiä ennen kuin miehet palaisivat. Komensin Jinnaakin ja hänkin sitten vaihtoi takaisin omiin vaatteisiinsa.
- Oletko sä ihan varma, hän sanoi kiusoitellen. - Oltaishan me voitu odotella täällä alastomina ja harrastaa hurjaa seksiä neljän kesken koko yö.
- Joskus toiste toi ois ehkä naurattanut mua, sanoin tuntien oloni ihan tyhjäksi. – Jos sä haluat niin mä voin kyllä mennä nukkumaan. Mua ei huvita enää mikään.

Päätinkin lähteä omaan hyttiimme, vaikkei siinä saunaa ollutkaan. Jimmy ja Marko vaan sattuivat ovella minua vastaan.
- No nii, nyt juhlitaan! sanoi Marko joka kantoi läjää muovipakkauksiin pakattuja katkarapuvoileipiä, ja heti hänen perässään tuli Jimmy, sylissään kuohuviinipulloja.
- Mä ajattelin, esitin, ja sitten tulin työnnetyksi takaisin sisään.
- Nyt me pidetään hauskaa, joko te saunoitte? sanoi Jimmy. ja antoi lähinnä isällisen suukon poskelleni. Sen jälkeen en oikein voinut muuta kuin istua takaisin sängyn laidalle.

Marko kiskoi Jinnan mukaansa sängynpäätyyn ja näytti syöttävän tälle katkarapuja sormin, kuohuviinipullo vierellään, tyynyjä vasten nojallaan. Minäkin ahmaisin voileivän, se oli ihana, mutta oikeasti halusin vain nukkumaan ja miettimään, miten aamulla ja huomispäivän välttelisin Jaakkoa ja Mikaa.
- Mä voisin mennä nyt, ehdotin.
- Mä tulen sitten saattamaan sut. Ei tulisi mieleenikään päästää sua yksin liikkeelle täällä. Otetaan yksi pullo mukaan.

Jinnalle näytti sopivan järjestely ihan hyvin, hän nyökytteli mutta sitten hypähti pystyyn kun Jimmy ja minä olimme juuri astumassa ulos.
- Ei, mä tulen mukaan, En mä halua, että Jessi on yksin meidän hytissä pelkäämässä että ne idiootit on kohta oven takana.
Niin me sitten lähdimme sviitistä kaikki neljä ja Jinna halusi ehdottomasti vielä kiertää kannen kautta, sillä laiva oli taas käynnistänyt moottorinsa ja hän halusi nähdä vielä etääntyvät kaupungin valot. Nyt siellä oli oikeasti kylmä kun olimme liikkeellä, kosteat hiukset tuntuivat jäätyvän vaakasuoraksi tuulessa ja pää selvisi kummasti. Hyvin harva muu öinen kulkija oli silti tullut katsomaan lähtöä, joku pariskunta kuherteli tuulensuojassa pelastusliiviarkun päällä ja partaaseen nojaili yksinäinen hahmo laivan sivulla ja toinen perässä.
- Ei olla kuin hetki, pyysin ja Jinna nyökytteli tarmokkaasti, hampaat kalisten. Seisoimme kaikki yhdessä mytyssä peräkaiteeseen nojaillen, yrittäen lämmittää toisiamme ja meri velloi alapuollla kun potkurit jauhoivat sitä.

- Mitä sä täällä teet? kuulin kysymyksen ja tunsin tönäisyn olkapäässäni ja siinä Jaakko nyt oli, kaikista mahdollisista paikoista isossa laivassa, vieressäni. Miten hän olikin tunnistanut minut, olihan melkein pimeää?
- Mitä se sulle kuuluu? kysyin ja vetäydyin vähän kauemmas hänestä.
- Tuu juttelemaan mun kanssa, hän pyysi. – Mulla on asiaa.
- Ei tulis mieleenkään. Mä en halua tietää sun asioistasi kuin yhden ainoan jutun, että onko sun syytä että mun äiti joutui sairaalaan?
- No tuu vähän sivummalle niin mä kerron, Jaakko sanoi ja vilkaisi epäluuloisesti Jinnaa ja miehiä.

Päätin mennä. Kysymys oli vaivannut minua koko kevään, enkä näköjään saisi siihen äidiltä ikinä vastausta. Kertoisiko Jaakkokaan totuutta, sitähän en voinut tietää, mutta ehkä osaisin lukea hänen naamastaan valehteliko hän vai ei, sanoi hän mitä tahansa. Seurasin häntä ehkä viiden metrin päähän.
- Miten se juttu meni, tönäsitkö sä äitiä tai jotain? kysyin vaativasti.
- Mä haluaisin että me oltais taas sovinnossa, Jaakko sanoi pyytävästi ohittaen kysymyksni kokonaan.
- Ellet sä kerro mitä tapahtui niin mulla ei ole mitään syytä jutella sun kanssa.
- No en mä tehnyt sille mitään, kyllä se kompuroi ihan itse. Kompastui niihin hemmetin tohveleihinsa ja lensi pää edellä päin pöydänkulmaa, Jaakko sanoi tuskastuneena, ja sikäli kun pystyin pimeässä tulkitsemaan hän näytti puhuvan totta. En tiedä olinko pettynyt vai en.
- Selvä, sanoin ja tein eleen palatakseni takaisin.

- Hei, odota, mä haluan että sä lupaat mullekin jotain, ei sun tarvii aina olla naama norsunvitulla kun näet mut, Jaakko sanoi ja nappasi kiinni käsivarrestani niin että sattui.
- Yritätkö sä pyytää anteeksi? Yritin irrottaa hänen sormiaan, onnistumatta.
- Ai sitä että mun elämä on mennyt yhtä alamäkeä sen jälkeen kun sä jätit mut? Sun pitäisi pyytää anteeksi, ja mä antaisinkin.
- Hullu sä olet. Minua pelotti, kun en päässyt hänen otteestaan.
- Mä haluan vaan että me voitais joskus jutella kun tavataan, soitella vaikka…
- Ei käy, päästä irti, sä satutat mua.
- Mitä sä muuten täällä tommosessa seurassa teet? Oletko sä eronnut, vai kertosinko mä sille sun ukollesi millasia laivapanoja sulla oli?
- Päästä nyt jumalauta irti, kyllä mä itse reissuni kerron! Sun ei tarvii sekaantua mun elämään millään lailla, enkä mä lupaa puhua sulle ikinä.

Minun täytyisi korottaa ääntäni tai huitoa sen verran että Jimmy ja muut ymmärtäisivät tulla apuun, he eivät välttämättä tajunneet tilannetta, hämärässä ja tuulen viedessä äänet. Jaakko kuitenkin näytti yhtäkkiä saavan jonkinlaisen raivarin, ainakin hänen ilmeensä muuttui ja otteensa, jos mahdollista, tiukentui vielä niin että minun oli ulvaistava kivusta.
- Okei, jos sulle ei kerran käy niin mitäs sanot jos mä heitän sut mereen?
- No etkä heitä!
- Ei kun vielä parempaa! Me hypätään molemmat! Sitten ollaan ikuisesti yhdessä.

Tarrauduin vapaalla kädelläni kaiteeseen ja katsoin Jaakkoa tyrmistyneenä. Hän oli varmaan jossain aineissa, hän ei käyttäytynyt tarpeeksi humalaisesti keksiäkseen jotain noin idioottimaista. Humalassa hän ei myöskään olisi noin ketterästi keikauttanut itseään hajareisin kaiteelle istumaan. Kun tunsin miten hän alkoi kiskoa minua ilmaan käsivarrestani aloin kiljua suoraa huutoa, pelkäsin totisesti enemmän kuin ikinä ennen, henkeni puolesta.

Sekunneissa se oli ohi, tunsin miten Jinna tarttui lujasti kiinni minusta, joku irrotti Jaakon otteen käsivarrestani ja sitten näin hänestä enää sääret, ja kengänpohjat, kun hän keikahti mereen, suoraan siihen vaahtoiseen hornankattilaan jota potkurit vispasivat.

Lähettäjä: Pingo 
Päivämäärä:   1.7.09 19:28:14

Yh, toi oli inha pätkä, mut hienosti suoriuduit eroon ikävästä hahmosta :) ikävä mielikuva jaakkojauhelihasta..

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   1.7.09 19:38:06

Ymmh... mä just söin purkkitonnikalaa.
----------------
63.

Jinna ja minä menimme nukkumaan, Marko saattoi meidät hyttiimme ja palasi sitten kannelle Jimmyn luo, joka oli jäänyt tekemään hälytystä.
- Ne pysäytti koneet, sanoi Jinna kun kömmimme yhä kylmästä täristen peiton, päiväpeiton ja lisäpeiton alle parisänkyyn.
- Niin, ne rupee etsimään sitä.
- Voiko siitä olla mitään jäljellä kun se siitä kohden putosi? Eikö se ole imeytyny potkureihin ja menny jauhelihaksi?
- Hyi, älä, sanoin ja ponkaisin uudestaan pystyyn, minun piti mennä oksentamaan. Ajatus jauhelihajaakosta oli liikaa.

- Eikö meidänkin oikeestaan ois pitäny jäädä sinne? mietti Jinna kun palasin takaisin.
- Olisi kai. Jos siellä vaikka kuulustellaan silminnäkijöitä tai jotain.
- Vaikka samoinhan me nähtiin kaikki, tietysti. Me vaan oltais voitu kertoa kuka se oli, ei noi tiedä sen nimeä.
- Mitä jos mua aletaan epäillä sen heittämisestä laidan yli? Ihan niin kuin me vitsailtiin aiemmin. Jos mua aletaan epäillä murhasta, keksin ja minua alkoi taas pelottaa vähän uudella tavalla. Tänä yönä oli tullut koettua monenlaisia pelkoja jo.
- Millä voimilla sä olisit sen tehnyt? Ja nähtiinhän me, että se kiipesi itse kaiteelle, hyvä ettei kiskonut sua mukaan.
- Sitähän se yrittikin, niin se sanoi.
- Älä, sanoi Jinna säikähtäneenä.
- Juu. Se sanoi että ellen mä lopeta vihanpitoa sen kanssa niin hukutaan sitten yhdessä.
- Sehän oli ihan sekaisin.
- Niin oli, sanoin ja suljin silmäni, vaikken kuvitellutkaan saavani nukuttua, olin kylmissäni ja aavistelin kunnon flunssaa. Sain vaan kuitenkin, ja aamulla kun heräsin minulla oli kunnolla lämmin, Jinna oli toisella puolellani ja Kiie toisella ja minä siinä välissä, kuin kerrosvoileipänä.

- Katositte sitten niiden ukkojenne kanssa, totesi Kiie hyväntuulisena kun yritin varovasti kömpiä hänen ylitseen pois sängystä.
- No mutta jäihän sulle ne tytöt, naurahdin, kun kiireesti muistelin edellisiltaa. – Oliko kivaa? Oli kai kun et ennen meitä ehtiny edes nukkumaan.
- Ihan kivaa, joo. Entäs teillä? Valvoitteko te vielä kun laiva pysäytettiin? Joku sanoi että joku oli pudonnut kyydistä.
- Hups, sanoin ja tajusin, ettei se ollutkaan ollut painajaisunta.
- Olikohan ihan oikeasti?
- Oli, me nähtiin se, sanoi Jinna, joka myös oli herännyt.
- Hyi, mä en halua puhua siitä, sanoin ja lukittauduin vessaan. Äänistä päätellen Jinna kertoi Kiielle koko jutun seikkaperäisesti ja kun lopulta tulin ulos hän kysyi minulta:
- Pitäisköhän meidän etsiä ne… mitkä niiden nimet nyt oli, ja ottaa selvää mitä sitten tapahtui?
- Ja mistähän me ne löydettäis?
- Mennään aamiaiselle ja katsotaan jos nekin ois siellä.

Sen teimme, ja sen jälkeen istuskelimme baarissa odottelemassa laivan saapumista satamaan jaffaa juoden, mutta Markosta ja Jimmystä ei näkynyt enää vilaustakaan. Olisi tietysti voinut käydä koputtelemassa niiden hienompien hyttien ovia ja kokeilla olisiko Jimmy löytynyt niistä jostain, mutta se tuntui vähän nololta; kumpikaan meistä ei muistanut enää hytin numeroa.
- Miksi sä arvelit että joku olisi pudonnut? Kuuluttiko ne jotain? kysyin Kiieltä.
- En mä mitään kuulutusta ainakaan kuullut, joku vaan sanoi jollekin, kun laiva yhtäkkiä pysähtyi. En mä pitänyt sitä totena, me jatkettiin vaan juttelemista Lauran kanssa.
- Tää on niin omituista, sanoin ja tunsin miten minua melkein alkoi taas vapisuttaa. – Mä olen vaikka miten kauan toivonut että Jaakko katoaisi mun elämästä, vaikka kuolisi, mutta nyt mä tajuan, etten mä kyllä oikeasti tämmöistä toivonut. Mä tulen näkemään painajaisia lopun ikääni.
- Näe sä vaan ilosia unia kun ei se saanut kiskottua sua mukaansa, niin kuin aikoi, Jinna tuhahti käytännöllisesti eikä näyttänyt potevan minkäänlaisia tunnonvaivoja, vaikka olimme yhdessä vasta eilen toivoneet Jaakkoa laidan yli.
- Jinna on ihan oikeassa, sanoi Kiiekin, ja vaihtoi puheenaihetta niin, etten voinut uppoutua synkkiin ajatuksiin.

Iltapäivälehden nettisivuilta löytyi sitten, kun kotiin pääsin, pikku-uutinen tapahtumasta. Ensin siinä epäiltiin jonkun pudonneen laivasta vaikkei merestä mitään löytynytkään – ilmeisesti Jimmyn tekemää ilmoitusta ei ollut alkuun otettu ihan vakavasti. Vähän myöhemmin se oli päivitetty muotoon ”nuorukainen katosi risteilyllä” ja sikseen se jäi. Nimeä ei mainittu, mutta ehkä semmoista ei ollut tapana uutisoidakaan. Tuijotin sitä synkeänä ja mietin, uskaltaisinko nukkua seuraavana yönä ollenkaan.
- Pitäisikö mun mennä poliisille? kysyin Veskulta, joka näytti miettiväiseltä.
- Helpottaisko se sua jotenkin?
- En mä tiedä, mä vaan mietin.
- Tuskin sä osaat mitään sen enempää kertoa.
- Paitsi sen, että se yritti vetää mut mukaan.
- Älä puhu siitä, hän sanoi ja tuli kiskomaan minut pois koneen äärestä. Hän rutisti minua niin kovaa että tuskin sain henkeä. – Mitä mä oisin voinut tehdä jos se olisi onnistunut? En ois voinut edes tappaa sitä enää?
- Oisit jatkanu elämääsi leskimiehenä ja kahden lapsen yksinhuoltajana, pihisin yrittäen keventää tilannetta. En halunnut enää velloa itsesäälissä ja ankeissa ajatuksissa.

Näin painajaisia, silloin tällöin, mutta loppujen lopuksi Jaakko oli helppo unohtaa. Eihän hän ollut mitenkään liittynyt jokapäiväiseen elämäämme, ja jos häntä joskus oli tullut mietittyä niin ohimennen ja katkeruudella. Ilse ei ikinä maininnut minulle puhuneensa Jimmyn kanssa jutusta, enkä minäkään kertonut hänelle, mitä laivalla oli tapahtunut tai että olin tavannut hänen pomonsa. Itse hän löysi jostain paikallislehdestä vähän myöhemmin pikku-uutisen jossa mainittiin Jaakon nimikin, mutta ei hän osannut sitä juttua yhdistää siihen, että minäkin olin samoihin aikoihin käynyt laivalla. Päivittelinpä vielä hänen ja iskän ja Miilan kanssa sitä, että miten ihminen voi tuolla tavoin kadota jäljettömiin.
- Kännipäissään pudonnut, tuhahti Miila ja minä nyökyttelin. Ehkä joskus kertoisin hänelle mitä tapahtui, nyt en jaksanut.


Pari viikkoa tapahtuneen jälken menin tyttöjen kanssa katsomaan äitiä, kuten joka viikonloppu yritin ehtiä tehdä ja löysin hänet sängystä sen sijaan että hän olisi ollut jalkeilla tai ainakin nojatuolissaan lukemassa.
- Oletko sä kipeä? kysyin pettyneenä, hän näytti nuhaiselta ja toivoin, ettei se aiheuttaisi mitään takapakkia kuntoutukseen. Hän liikkui jo aika hyvin ja elättelin toivoa, että Alissa pääsisi takaisin kotiin ennen kesää – joskaan en tiennyt mitä Danni siitä sanoisi.
- Oletko sä kuullut Jaakosta? hän nyyhkytti.
- Näin mä jonkun lehtiuutisen, sanoin varovasti. En ollut halunnut hänelle kertoa uutista ja olin toivonut, ettei tänne tulisi sitä pikku kaupunginosalehteä.
- Poika parka, äiti huokaisi ja niisti nenänsä. – Stumppi kävi ja kertoi. Sitten hän purskahti taas itkemään niin rajusti, että tytöt pelästyivät ja katsoivat häntä silmät suurina, valmiina kohta yhtymään kuoroon.
- Lopeta ennen kun noikin aloittaa, komensin harvinaisen tiukasti. – Sä varmaan arvaat että mä en sure sitä vähääkään, eikä sunkaan tarttisi tolla lailla ulvoa.
- En mä sitä, sai äiti sanotuksi, ja yritti nähtävästi lopettaa itkemisen.

- Mitäs sitten, kysyin ja istuin itse nojatuoliin riisumaan Dannin ja Alissan kengät ja haalarit.
- Stumppi kävi ilmoittamassa, että se on löytänyt jonkun uuden. Joka on muuttanut sinne, mun kotiin.

Tipautin Alissan saappaan lattialle niin että mäjähti. En voinut uskoa sitä, olin kuvitellut että Stumppi olisi tietenkin mukana tässä koko kuntoutusprosessissa yhtä lailla tukemassa kuin minäkin, tai itse asiassa vielä paljon enemmän. Enhän voinut omaa osuuttani kovin kehua.
- Mutta mihin sä nyt sitten täältä menet kun pääset pois? kysyin säikähtäneenä.
- En mä vaan tiedä, eihän mulla ole mitään paikkaa enää.

Päässäni vilisi jo mielikuvia, joissa olin joutunut ottamaan Alissan lisäksi äidinkin meille asumaan. Ne olivat kauhistuttavia. Hän valtaisi olohuoneemme, miten hän muka voisi kiivetä yläkertaan? Ei vielä ainakaan mitenkään. Sitten pakotin moiset kauhukuvat katoamaan.
- Sun pitää laittaa heti paperit kaupungille, että saat vuokra-asunnon. Vai muuttaisitko sä takaisin Matin ja poikien luokse?
- Miten mä muka sinne voisin mennä? äiti mutisi luimistellen kuin nolo koira.
- No en mä tiedä. Mä voin kyllä ottaa selvää, lupasin. Olisin luvannut kuun taivaalta kunhan minun ei vaan tarvitsisi pelätä että hän päätyisi meille. Tulisin hulluksi puolessa tunnissa.

Äitiä ei juuri tuntunut kiinnostavan asuntoasia, hänen otsansa rypistyi ja hän alkoi aika kovin sanoin, välillä niistäen, haukkua Stumppia, ja etenkin sitä uutta naista. Kuuntelin puolella korvalla mutta kyllä sitä ennemmin kuunteli kuin vollotusta.
- Onko teillä sosiaalihoitajaa täällä? keskeytin hänet kun olin omissa ajatuksissani päässyt vähän eteenpäin.
- Ei se ole viikonloppuisin töissä.
- Ei se mitään, mä soitan sille huomenna. Se saa järjestää sulle asunnon. Tiedä vaikka sä pääsisit jonkinlaiseen palveluasuntoon, missä on joku koko ajan läsnä – ja voisi vaikka auttaa Alissankin kanssa.
- Alissan? sanoi äiti kuin olisi unohtanut, että hänellä oli senniminen lapsi. Tyttö taisi luulla, että sitä kutsuttiin ja se uskalsi lopultakin lähestyä äitiään, joka käyttäytyi niin omituisesti tänään.
- Mä nostan sen sängylle, lopeta sä kiukuttelu ja itkeminen nyt siksi aikaa kun se on täällä seurustelemassa, komensin äitiä. Yllätyksekseni hän totteli. Nostin Danninkin sängylle ja laskin sitä niin matalalle, että tytöt pääsisivät halutessaan lattialle loukkaamatta itseään, itse menin käymään kansliassa, missä iltahoitaja luki lehteä.

- Äiti tarvii uuden asunnon mihin mennä täältä, aloitin kävellessäni sisään ja onnekseni hoitaja olikin aika hyvin perillä tämänkaltaisista asioista. Hänkin sanoi, että jonkinlainen palveluasuntola voisi olla hyvä vaihtoehto ja lupasi itse puhua seuraavana päivänä sikäläisen sosiaalihoitajan kanssa.
- Kauanko äiti oikin joutuu vielä olemaan täällä? kysyin. Häneltä itseltään en siihen saanut muunlaisia kuin epämääräisiä vastauksia.
- Kuntoutuksen puolesta me ollaan jo ruvettu suunnittelemaan kotiutusta, mutta nyt täytyy tietysti ensin keksiä minne, hoitaja sanoi näyttäen vähän pettyneeltä, minkä ymmärsinkin. Tämä oli varmasti kallis paikka makuuttaa ihmistä ja kuntoutettavia oli takuulla jonossa vaikka miten. – Eikö teille voisi, väliaikaisesti, onhan lapsikin teillä?
- Ei missään nimessä, se on mahdotonta, meille ei mahdu ja meillä on liikaa portaita, tyrmäsin.
- Ehkä väliaikaisesti joku vanhainkoti tai semmoinen…
- Vanhainkoti, voi luoja, äiti ei ole kuin vähän yli neljänkymmenen.
- Väliaikaisesti vaan. Mutta älä huolehdi, ei sitä kadulle täältä laiteta. Kyllä jokin paikka aina löytyy.

Siihen sain tyytyä ja minun piti muutenkin palata katsomaan, etteivät tytöt olleet mitenkään vaan päässeet karkaamaan äidin huoneesta. Mutta ei, siellä ne makasivat hänen kainaloissaan ja hän luki niille sarjakuvia aikauslehdistä. Se näytti idylliseltä ja sitä paitsi minussa oli alkanut heräillä ilkeä pieni vahingonilo. Pääsisin kohta soittamaan Miilalle ja voisin aloittaa että ”arvaa mitä sun isäsi on nyt tehnyt”. Hän johti tällä hetkellä vielä pahasti kisaa siitä, kumman vanhempi oli mahdottomampi, mutta nyt saisin hyvin kaulaa kiinni.


Meni vielä muutama viikko, mutta sitten äiti pääsi muuttamaan. Hän oli saanut asunnon talosta, jonka muissa asunnoissa asui vanhoja pariskuntia ja jossa oli ympäri vuorokauden joku läsnä. Ateriat valmistettiin, jos halusi tulla ruokasaliin syömään, tai sitten siellä saattoi asua kuin ihan tavallisessa vuokra-asunnossa. Sosiaalihoitaja oli painottanut minulle, että tämä ei missään nimessä olisi pysyvä ratkaisu, vaan jonkin ajan kuluttua oli tarkoitus saada äiti sieltä takaisin ihan normaaliin elämään. Alissan takia hän asuisi täällä nyt alkuun, ja kun olisi varmistettu, että hän pystyi hoitamaan tyttöä saisi joku tarvitsevampi tämän asunnon.
- Vanhusten palvelutalo, ei hemmetissä, oli äiti kiroillut kuultuaan mihin joutuisi.
- No ei se ole pelkästään vanhuksille jos sinä ja Alissa kerran asutte siellä, sanoin minä. – Mitä paremmin te pärjäätte sitä nopeammin pääsette jonnekin omaan asuntoon.

Asunto oli kalustettu ja me veimme sinne vain Alissan sängyn ja syöttötuolin. Miila haki Stumpin luota äidin tavaroita, vaatteita ja liinavaatteita ja semmoista, sillä minulla sen paremmin kuin Veskullakaan ei ollut mitään haluja mennä käymään siellä.
- Tää tulee kaikki ihan liian aikaisin, eikö omista vanhemmista yleensä tarvitse ruveta huolehtimaan vasta siinä vaiheessa kun omat lapset on murrosiässä, valitin Veskulle.
- Ehkä sun ei tarvitse sitten enää toiseen kertaan, hän lohdutti.
- Ja miten niin ei? Lyödäänkö vetoa että äidistä tulee pahin dementikko mitä on ikinä nähty? On se ollut niin lahjakas kaikessa tähänkin asti.
- Maksat sitten aikanaan Dannille potut pottuina, ehdotti Vesku hilpeästi kuin asiassa olisi ollut jotain hauskaa.
- No en takuulla, sanoin ja nappasin tyttäreni syliin. Ikinä en kyllä tuottaisi sille semmoisia ongelmia kuin äiti minulle.

Danni ei ikävöinyt Alissaa ollenkaan niin pahasti kuin olin pelännyt, ehkä se oli siihen vielä liian pieni. Ja tapasivat ne kuitenkin toisensa hoidossa joka päivä. Äidin uusi kotipaikka oli siedettävän bussimatkan päässä Tarjasta ja hän toi Alissan sinne joka päivä, kävellen jo oikein hyvin kun saattoi käyttää rattaita tukenaan. Kotimatkoja varten hänellä oli kävelykeppi. Alkuun katsoin Alissaa tutkivasti joka aamu, kuin tarkistaakseni että se oli varmasti saanut syötävää, eikä muutenkaan näyttänyt voivan huonosti, mutta en nähnyt mitään hälyttävää. Sillä oli aina puhtaat vaatteet päällä ja se vaikutti tyytyväiseltä, joskin aluksi oli tullut taas muutamia draamoja kun se olisi halunnut lähteä kotiin Dannin ja minun kanssa. Pian se kuitenkin tottui. Ehkä vaikeinta sen lähteminen oli ollut Veskulle ja minulle, tuntui kuin jotain olisi puuttunut kotoa, mutta me sentään osasimme ajatella asiaa järkevästi. Näin sen piti olla, kukin lapsi omien vanhempiensa luona ja vähemmän tekemistä ja huolehtimista meille, vaikkakin oli edelleen totta, että kaksi oli mennyt melkein siinä missä yksikin, ainakin sen jälkeen kun olimme saaneet kaksostenrattaat.

Nyt oli sitten jäljellä enää lukemista ja ratsastamista ja Danni. Ei Jaakkoa, ei Alissaa. Elämä tuntui oikeastaan mukavammalta kuin hyvään aikaan. Nikikin oli kunnossa ja kevät tulossa. Kisoja alkoi olla enemmän ja Vesku oli merkinnyt keittiön kalenteriin joka ainoat joissa oli omia luokkia 4-vuotiaille. Ne hän tahtoi ehdottomasti käydä lävitse, jotta Musti saisi tasaväkisiä kilpakumppaneita muista samanikäisistä, vaikka se sitten tarkoittikin melko mielenkiintoisia työvuoroja hänelle, että hän sai kyseiset lauantait tai sunnuntait vapaiksi.

Niki ja minä olimme kerran olleet mukana kisareissulla, ne olivat olleet Mustin kolmannet kisat ja se oli jo vähän enemmän jyvällä siitä, mitä varten matkustettiin uusiin paikkoihin – ei siksi että se saisi vallata itselleen laumaa vaan jotta se pääsisi tanssimaan radalle. Vesku oli hamstrannut listalleen niin este- ja koulukisojakin mutta nämä sattuivat olemaan koulukisat, ja hyvin kilpailijaystävälliset semmoiset. Musti pääsi starttaamaan helpon ceen viimeisenä ja minä Nikin kanssa seuraavan luokan ensimmäisenä, mikä oli käsittääkseni suomenennätys lähekkäisten lähtöaikojen järjestämisessä. Sijoituksista ei tarvinnut puhua, mutta me molemmat saimme hyväksytyt tulokset. Minä olin pikkuisen pettynyt mutta Vesku loisti, se oli Mustikan ensimmäinen.
- Seuraavaksi me kokeillaan esteitä, hän suunnitteli.
- Okei, sitten mekin aletaan harjoitella hyppäämistä, päätin minä. Oli jo aika – ehkä Niki nyt kuuden vuoden kypsässä iässä jo alkaisi alistua antamaan kiinni esteiden jälkeen.

Lähettäjä: Pingo 
Päivämäärä:   1.7.09 19:40:09

Hmm.. purkkilihaa.. ;D

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   1.7.09 20:01:35

Onneks söin jo, nyt ei ehkä enää maistuis :D
-----------
64.

Vesku puhui tallimme esteratsastajan, Kimin, avukseni Nikin kanssa. Hän ei kai luottanut siihen, että yksinäni selviäisin hengissä hyppysessioista mutta oli motiivi mikä tahansa, otin Kimin neuvot mielelläni vastaan. Olisi Oonakin ollut hyvä, mutta hänellä oli kuten tavallista kädet täynnä työtä. Talli oli viimeistä paikkaansa myöten täynnä ja kun Kimi oli yllättäen tehnyt saman kuin mitä Ville suunnitteli ja myynyt vanhemman estehevosensa pois lupaavalle juniorille, oli Oonalla siellä entistä enemmän omia tai ratsutettavia hevosia.
- Haluaisitko sä kokeilla sitä ensin? tarjosin, kun Kimi oli rakentanut meille maneesiin kivoja pikku esteitä ja minä olin kävellyt tohisevan Nikin kanssa niiden ympärillä hyvän aikaa. Oli kuin se olisi kasvanut kokoa nähdessään nuo nätit moniväriset puomit, joita se niin rakasti.
- Mielelläni, Kimi sanoi ja kiipesi muitta mutkitta selkään.
- Et ilman kypärää, kiirehdin sanomaan.
- No sitten sä saat kyllä hakea sen… tai tuolla on yksi, katsomon penkillä, anna mä kokeilen sattuisko se sopimaan.
Ilmeisesti se oli aavistuksen tiukka, mutta Kimi vakuutti sen kelpaavan.

Katselin tarkasti joka ainoaa askelta, jonka Niki otti, kun Kimi alkoi verrytellä sitä ravissa ja laukassa, jotta näkisin pienimmänkin epäpuhtauden. Se ei ollut ollut kipeä enää tammikuun lääkekuurin jälkeen, mutta hoidinkin sen koipia kuin orkideaviljelmää. Kertaakaan en jättänyt niitä ratsastuksen jälkeen kylmäämättä, ellen nyt sitten vain ollut ollut kävelyllä metsässä. Hitaasti ja maltillisesti Kimi antoi sen sitten lähestyä yhtä esteistä ja se pomppasi sen yli kuin se olisi ollut Helsinki-muuri, jatkaen sen jälkeen samaa laukkaa eteenpäin, vaikka olin kuvitellut sen kiihdyttävän vauhdin kaksinkertaiseksi sen jälkeen. Toisella kerralla se yritti vähän jotain sen tapaista, mutta yhden tai kahden kiireisemmän askeleen jälkeen se palasi takaisin. Oli siis todistettavasti mahdollista hypätä sillä esteitä ilman että se rynni hengenvaarallisesti. Nyt tarvitsi vain minun oppia miten se tapahtui.
- Ei se ole kovinkaan hankala, Kimi sanoi päästäessään minut selkään.
- Eikö? Mä kun kuvittelin sua vaan kauhean taitavaksi ratsastajaksi, mutta väärässäkö mä olin, virnistin.

Niki kuitenkin oli rauhallisempi. Saatoin nautiskella ihan täysillä, joskaan emme jatkaneet kovin kauan. Halusin varoa sen jalkoja enkä ainakaan kerralla rysäyttää sitä ontuvaksi. Jos se tästä kevään ensimmäisestä treenistä saisi oireita tuomitsisin sen kouluratsuksi lopuksi ikäänsä, niin sääli kun se olisikin.
- Kokeillaanko huomenna uudestaan? Kimi kysyi.
- Jos sulla on aikaa ja jos sen jalat ei tykänneet huonoa niin se ois tosi upeeta! sanoin.
- Selvä, mä olen täällä varmaan koko illan, jostain kolmesta eteenpäin. Katsotaan sitten.
- Katsotaan, sanoin, ja annoin Nikin kävellä ainakin kaksikymmentä minuuttia ennen kuin vein sen taas kerran letkutettavaksi.

Miila oli tänään apunani, kun Vesku oli taas kerran töissä. Hän istui penkillä kentän laidalla ja antoi Dannin rypeä jaloissaan sulavassa lumessa. Luojan kiitos se oli kumipuvussa niskaa myöten.
- Kiitos taas miljoonasti, sanoin kun menin hakemaan lapseni sieltä.
- Eipä kestä. Jätittekö te esteet paikoilleen?
- Joo, niinhän sä pyysit.
- Hyvä, sitten Mansikkakin saa vähän loikkia, hän sanoi tyytyväisenä ja hypähti pystyyn. Minä vein Danninkin vesiboksiin ja huuhtelin sen kurahousut ja sadetakin. Se oli jo yhtä tottunut tähän kuin hevoset ja kiljui riemuissaan kun naamallekin roiskui vettä. En voinut mitään sille, että minua hymyilytti. Ihan kaikkia lastenhoitoniksejäni en viitsinyt neuvolassa kertoa, epäilin että tämäkin oli yksi niistä joita terveydenhoitajat olisivat kulmakarvat koholla kuunnelleet.

Illalla menimme Karoliinan syntymäpäiville. Tarhakavereita ja pari naapurin lasta oli käynyt jo päivemmällä ja itse juhlakalu oli selkeästi väsynyt niistä juhlista, kiukutellen ja maristen nyt.

- Se ei suostunut edes päiväunille kun on kuulemma jo liian iso, huokaisi Ilse. Niinpä Vesku houkutteli Karoliinan viemään Dannin nokosille ja kun Danninkin unet sattumoisin pitkän tallireissun takia olivat jääneet vähän vähille ne hiljenivät Ilsen ja iskän sänkyyn melkein saman tien.
- Nyt se ei sitten nuku koko yönä, alkoi iskä murehtia, mutta Ilse sanoi, että oli pääasia saada hetki rauhaa ja hiljaisuutta. Ne voisi herättää vaikka puolen tunnin kuluttua kun olisimme saaneet edes kahvit juotua rauhassa.

Ilsen vanhat ystävät Nita ja Ali olivat myös kylässä, kuten aina kun oli perhejuhlia ja he olivat kauhean uteliaita kuulemaan kaiken äidistä ja Alissasta ja Stumpista. Minä sain kertoa mitä ensimmäisille kuuluu ja Miila sitten millainen oli Stumpin uusi naisystävä.
- Kauhean nuori, hyvä jos kolmenkymmenen, hän sanoi paheksuen. – Vaikka en mä sitä ole nähnyt, kuullut vaan miten herttainen se on.
- No onpa kivaa jos se on herttainen, sanoi Nita diplomaattisesti, ja yritin tulkita oliko hän paheksuvan näköinen vai purskahtamassa nauruun. Päättelin, että sekä Ali että hän olivat vahingoniloisia, mutta miksi?
- Jos se oli teidän mielestä oikein tehty mun äidille niin iloitkaa vaan, sanoin. – Mun mielestä sen ei olisi ikinä pitänyt jättää Mattia ja poikia. Alissa mua vaan huolestuttaa, kun en tiedä miten se saa sen hoidettua, se ei vieläkään liiku ihan niin kuin ennen.

- No eihän sen nyt oikein ollut, älä semmosia sanoja pistä mun suuhun, sanoi Ali järkevästi. – Ja ikävä se Kaisan onnettomuuskin oli.
- Kauhea, yhtyi Nita ja sitten he alkoivat kilvan ylistää miten uhrautuvaisia Vesku ja minä olimme olleet kun olimme ottaneet Alissan hoiviimme niin pitkäksi aikaa.
- No ei siinä ollut oikein vaihtoehtoja, turha siitä on kaakattaa, sanoi Vesku harvinaisen tömäkästi niin että tädit vallan hiljenivät ja Miila vaihtoi puheenaihetta.
- Koska sä menet taas Italiaan? hän kysyi Nitalta, kummitädiltään.
- Syksyllä vasta, ja taidan olla koko talven siellä, tämä vastasi.
- Joko sä lopultakin ottaisit mut mukaan, siitä on vaan puhuttu ja puhuttu viimeset viisitoista vuotta?

Se oli totta. Minä olin koko lapsuuteni toivonut, että minunkin kummitätini asuisi jossain eksoottisessa paikassa eikä olisi vain tylsä äidin sisko. Salaa olin ollut onnellinen kun aina tuli jokin este, ettei Miilan reissaaminen Nitan mukana ikinä onnistunut.
- Sen kun tulet. Säästäkää vaikka kesälomanne syksyksi ja tulette molemmat sinne vaikka kuukaudeksi, Nita naurahti ja katsoi Miilasta Lauriin ja takaisin.
- Voi hitto, sanoin kateellisena. – Mäkin haluan.
- Tulkaa tekin, Nita sanoi.
- Ehkä sitten parin vuoden päästä kun mulla on työ ja kesälomaa mitä säästää syksyksi, huokaisin.

- Mullekin on tarjottu töitä ulkomailta, sanoi Ali yllättäen ja joka-ainoa pää käännähti häneen päin niin, että hän vallan punastui joutuessaan kaikkien huomion keskipisteeksi.
- Mitä? Missä? Mikset ole mitään kertonu? tenttasi Ilse ja Ali-parka punastui entistä pahemmin.
- Luennoimaan, Tanskaan, jonkinlaiseen maatalousoppilaitokseen. Samaa hommaa kuin mitä mä nytkin teen mutta englanniksi ja EU-rahoilla, hän selitti. – Mutta enhän mä voi lähteä, en vaan ole vielä raaskinut kieltäytyä kun olen leikitellyt ajatuksella.
- Miksi ihmeessä sä et muka lähtisi, loistava tilaisuus, ihmetteli iskä.
- Mikä sua täällä pitelee? kysyi Nita.
- No enhän mä raaski lähteä mökistäni mihinkään, sanoi Ali lopullisen tuntuisesti.
- Senkin hullu erakko, totta kai sä raaskit! Laitat laudat ikkunoihin ja pistät hevoset pois ja lähdet, tää voi olla sun elämäsi tilaisuus! Nita oikein suuttui.

- Mitäs hevosia sulla nyt oikein on siellä? kiinnostuin minä. Emme olleet käyneet siellä aikoihin.
- Pari hoitohevosta ja yksi oma tamma vaan.
- Hoitohevoset ulos ja oman laitat jollekin ylläpitoon vähäksi aikaa ja alat painua. Ilsekin suunnitteli innoissaan.
- Johan te nyt innolla suunnittelette mun elämääni, Ali sanoi happamasti.
- Miten pitkä pesti se olisi?
- Vuodesta nyt on puhe. Alkuun. Mutta ei mulla tosiaan ole semmosia kunnianhimoja. Olen mä kelvannut paikalliselle ammattikoululle tähänkin asti, ilman ulkomaankokemusta.
- Ajattele miten hienoja hevosia Tanskassa kasvatetaan, sähän voit tuoda sieltä jonkun hienon varsan tullessasi ja ruveta kasvattamaan täällä kotona oikein arvokkaita hevosia, keksin minä. Se oli ensimmäinen asia, joka sai Alin ilmeen vähän miettiväiseksi.
- No, niin kuin sanottu, en mä vielä ole kieltäytynyt.

Lähettäjä: Pingo 
Päivämäärä:   1.7.09 20:43:44

Haha, sorry :)

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   1.7.09 22:37:54

Yöpala
------------

Minä heräsin yöllä ja pompahdin istumaan sängyssä niin, että Veskukin heräsi.
- Näitkö sä painajaista? hän kysyi unisena ja yritti vetää minua takaisin viereensä, luuli kai että Jaakon haamu oli taas tullut häiritsemään minua niin kuin välillä oli tapahtunut.
- Ei mitään sinne päinkään, mä sain taivaallisen idean, sanoin ja käperryin mukavasti häntä vasten. Olin täysin hereillä ja arvasin, etten saisi nukuttua vähään aikaan. Miksi siis Veskun pitäisi?
- Meidän täytyy saada Ali lähtemään sinne Tanskaan.
- Paha kai sitä on pakottaa, aikuista ihmistä.
- Väsytystaistelua. Kiristystä. Lahjontaa. Mitä vaan.
- Miks ihmeessä? Haluatko sä että se tuo sulle tuliaisiksi jonkun tammavarsan vai?
- Oi, ei huono idea ollenkaan, toikaan. Mutta ei. Kiersin käteni hänen ympärilleen ja nauroin tyytyväisenä.
- No anna kuulua, että mä pääsen takasin nukkumaan.
- No me otetaan hevoset ja muutetaan sinne sen mökkiin sitten siksi aikaa tietysti.

Vesku ei sanonut mitään vähään aikaan ja hetken jo kuvittelin, että hän oli onnistunut nukahtamaan kahden lauseeni välissä. Ravistin häntä varovasti.
- Sehän on kauhean kaukana, hän sanoi sitten.
- Eikä ole. Ihmiset käy kauempaakin Hesassa töissä – ja voisithan sä mennä vaikka sinne terveyskeskukseen töihin.
- Sä joutuisit kuitenkin käymään täällä koulussa.
- Niin joutuisin, myönsin. Se ei tuntunut mahdottomalta. Moottoritietä ei ollut kovinkaan monta kymmentä kilometriä.
- Mitäs sitten kun se tulee takaisin? Tuodaan hevoset tähän takapihalle? kysyi Vesku hyvän aikaa mietittyään.
- Se on sen ajan murhe, ja siihenhän on ainakin vuosi.
- Nukutaan nyt, hän sanoi lopullisentuntuisesti. Olisin voinut loukkaantua, mutta tunsin hänet jo aika hyvin. Hän halusi harkita asiaa rauhassa ja kaikilta kanteilta ja hän palaisi asiaan sen tehtyään, ehkä parin päivän päästä. Pääasia oli ollut, ettei sieltä ollut tullut heti painavaa eitä.

- Nuku vaan, sanoin ja painoin suukon hänen olkapäälleen. Minä aloin kuvitella elämää hevoset omassa pihassa. Ei enää kiireisiä tallikäyntejä sillä aikaa kun Danni oli jonkun onnettoman sielun hoteissa, joka ei kehdannut kieltäytyä. Tallitöitä tietysti olisi, mutta paljonkos hommaa kahdessa hevosessa nyt oli, ei paljon mitään. Ja miten kauhean paljon halvemmaksi se tulisi! Ehkä me voisimme lopulta hommata sen shettiksen – Dannin voisi hyvin nostaa jo satulaan kesällä, tai vaikka hetikin. Päätinkin kokeilla sitä Nikin kanssa tilaisuuden tullen. Kunhan vain Ali päättäisi lähteä!

Olin aamulla edelleen aivan yhtä innoissani ja mietin hetken, oliko minulla taipumuksia maanis-depressiivisyyteen. Tämä oli ainakin melkein maniaa. Mutta niin hauskaa! Ehdin keittää aamukahvin jo ennen kuin Vesku nousi töihin ja pistin sitten hänet ottamaan auton ehdolla, että hän tulisi suoraan töiden jälkeen tallille. Muistin sentään että minulla oli mahdollisesti ohjelmassa hyppelyä Kimin valvonnassa.
- Eikö sun ole helpompi mennä sillä kun on rattaat ja kaikki? Vesku vastusteli.
- Mä voin mennä bussilla, mutta jos sä tulisit sillä vips äkkiä sinne sitten niin voisit ottaa Dannin ja mä pääsisin ratsastamaan, ellei Niki oo ihan poikki eilisestä. Ettei Kimillä mene koko iltaa ja ettei mun tarvitse sitä pyytää lapsenvahdiksi samalla.
- Selvä sitten, kuittasi Vesku suunnitelmani ja otti lisää kahvia, kun ei hänellä ollutkaan kiire bussiin. Odottelin kuin tulisilla hiilillä hänen lähtemistään että pääsisin laskemaan mitä maksaisi hevosten pito pihassa verrattuna nykytilaan. Mitähän maksoi heinä ja turve? Ja kaura? Ja kehtaisinkohan soittaa Alille jo heti ja ruveta patistamaan häntä? Soitin Ilselle.

- Saitteko te Alin pään kääntymään sen jälkeen kun me lähdettiin? kysyin.
- Miten niin?
- Se Tanskan reissu, muistutin.
- No ei me enää siitä puhuttu. Miten niin?
- Mä niin toivoisin että se lähtisi! tunnustin.
- Miksi ihmeessä? Että se toisi sulle lisää hevosia.
- No ei vielä pariin vuoteen, toppuuttelin miettien, pitäisikö minun kertoa Ilselle ajatuksestani. En sitten malttanut kuitenkaan pitää suutani kiinni kun olin siitä itse niin innoissani.

- Siitähän tulisi teille kauhean rankkaa, sanoi Ilse ensimmäiseksi.
- No ei kyllä välttämättä tulisi. Ajattele nyt, ei tarttisi tehdä kauheeta numeroa tallimatkoista Dannin kanssa eikä matkustaa sinne, kävelisi vaan pihan poikki.
- Mutta tallityöt joka päivä, ikinä ette pääsisi mihinkään.
- Eihän me missään olla nytkään käyty, paitsi Hangossa viime kesänä ja siellä olikin hevoset mukana. Ja tallitöitähän mä rakastan, niinkus tiedät.
- Ne olisi yksin sillä päivät jos sä olisit yliopistolla ja Vesku töissä.
- Niinhän ne on Alillakin kun se on töissä.

Ilse oli hetken hiljaa ja sanoi sitten:
- Tiedätkös, toi ajatus voisi kyllä kannustaa Alia sittenkin lähtemään. Musta tuntui että se oli aika lailla huolissaan siitä, mitä talolle tapahtuisi jos se jäisi tyhjilleen, että tulisko siitä sitten joku paikallisen nuorison bilepaikka siksi aikaa.
- Sähän voisit vaikka soittaa sille ja kertoa tämmösistä pelastavista enkeleistä, ehdotin. – Vesku sanoo ajattelevansa asiaa, mutta jos Ali pyytäisi kerran meiltä apua niin pakkohan meidän olisi, eikö vaan? Onko sulla mitään kuvaa mitä heinä maksaa?
- Kysy Oonalta, Ilse ehdotti ja niin tein ja palasin tekemään laskelmiani.

Maltoin tuskin tehdä Dannille ja minulle lounasta kun intouduin niin tekemään taulukkoani. Lisäsin siihen kaiken mitä keksin, mukaanlukien bensakulut Nurmijärveltä Helsinkiin – sitten toisaalta poistin kuukausilippumme toisesta sarakkeesta. Vuokrat painoivat tietenkin eniten, niin asuntomme vuokra kuin tallivuokrat. Yritin miettiä mitä muuta Vesku vielä keksisi, minkä voisin etukäteen perustella vääräksi. Dannin hoitopaikka olisi todennäköisesti edullisempi tuolla ulkokunnassa kuin Helsingissä.

Pysähdyin tuijottamaan tietokoneeni ruutua ällistyneenä kun yhtäkkiä tajusin mitä oikein olin suunnittelemassa. Minä, umpikaupunkilainen haaveilemassa maallemuutosta? Eikä vain haaveilemassa, suunnittelemassa vallan. Sitten katseeni osui Danniin, joka istui keskittyneenä repimässä läjää kuvalehtiä silpuksi ja hymähdin. Ainakin sen kannalta ratkaisu voisi olla hyvä. Kuvittelin sen juoksentelemassa tulevana kesänä pitkin Alin pihanurmikkoa sitruunankeltaisessa kesämekossa, kaksi saparoa heiluen, ja niissä ehdottomasti isot rusetit. Voi, kyllä! Ali pitäisi saada jollain konstilla ottamaan tarjous vastaan.

- Mennäänkö tallille? kysyin siltä. – Mennään katsomaan Nikiä.
- Nikiä? Danni sanoi aivan selvästi ja katsoi minua vakavana. Se puhui jo kuin papupata, mutta tuo saattoi olla ihan ensimmäinen oikea sana, josta kuka tahansa olisi saanut selvää. Vesku ja minä uskoimme ymmärtävämme mitä se tarkoitti, vaikka sanat olivat vähän mitä sattui, mutta varmahan ei voinut olla. Tuon Nikin olisi tajunnut kuka vaan.
- Äidin fiksu tyttö, sanoin, vaikka oli minulla vähän omituinen olo. Olisi se voinut sanoa äiti, tai vaikka isä, mutta Niki. Kehtaisikohan tätä kertoa kenellekään?

Lähdimme matkustamaan bussilla tallille ja saavuimme sinne puoli neljän aikaan. Kimiä ei näkynyt mutta ei Bronskiakaan joten oletin hänen olevan ratsastamassa. Minä hain Nikin sisään ja aloin hiljalleen harjailla sitä käytävällä, kaikki sen jalat tuntuivat onneksi viileiltä ja kuivilta kuin vanhat oksat. Danni ei halunnut istua rattaissa, se toisteli sieltä vaativasti uutta sanaansa ja epäröiden päästin sen kävelemään. Voisihan sitä katsoa mitä tapahtuisi.

Niki katseli sitä tarkasti sen lähestyessä ja törmätessä suoraan sen etujalkaan. Se nyt oli tottunut näkemään tytön aina mukana, mutta aiemmin tämä ei ollut lähestynyt sitä omin jaloin ja olin valmiina nappaamaan kiinni Dannin haalarinselkämyksestä jos Niki liikahtaisikaan. En halunnut ajatella mitä sen kaviot voisivat vahingossakaan tehdä Dannin hennoille pikku varpaille.

Hevonen seisoi kuitenkin kuin patsas, taivutti vaan kaulaansa niin että sen turpa oli melkein ryntäissä, siinä missä Dannin pääkin. Että se oli fiksu. Ja että minä olin uhkarohkea, myönsin sen kyllä. Olin nyt kuitenkin sellaisella tuulella ja olin jo varma, ettei Niki enää säikkyisi lasta kun ei ollut alkajaisiksikaan sitä tehnyt. Kaivoin harjapakista Nikin pikkuruisen jalkaharjan, annoin sen Dannille käteen ja aloin näyttää sille, miten sitä käytettiin. Hetken aikaa lapsi jaksoikin pyyhkiä harjalla mustaa karvaa, mutta sitten se tipahti kädestä ja samassa ulkoa alkoi kuulua kolinaa. Niki säpsähti ja minä nappasin Dannin salamannopeasti syliini, vaikkei hevonen sitten sen enempää liikahtanutkaan.

Kimi sieltä talutti Bronskia sisään, se oli muuttanut tänne pikkupuolelle Mustin ja Nikin seuraksi kun Oona oli melkein täyttänyt isomman tallin omillaan.
- Sä olet täällä jo, hyvä, hän sanoi ja ohjasi ison raudikkonsa Dannin rattaiden ohi boksiin.
- Sen jalat tuntuu ihan hyviltä, mutta mun pitänee odottaa sen verran että Vesku ehtii tänne, ennen kuin pääsen ratsaille, sanoin.
- Voin mäkin sitä sen hetken katsoa, jos Vesku on kerran tulossa, Kimi lupasi hövelisti.

Niin me sitten ehdimme maneesiin asti kaikki kolme jo ennen kuin Vesku saapui ja kun nyt kerran olin vähän hurjalla päällä annoin Kimin taluttaa Nikiä ja nostin itse Dannin satulaan. Pidin toki itse sitä haalarinreidestä kiinni mutta annoin sille myös tukevan harjatupon käsiin ja sitten kävelimme. Danni ei äännähtänytkään, tuijotti vain silmät suurina. Joskus ihan vauvana olin pitänyt sitä kerran tai pari edessäni, mutta sitä se ei voinut muistaa, tämä oli sille nyt uusi ja ihmeellinen kokemus. Se istui kyydissä anakin kierroksen, myötäillen koko vartalollaan Nikin liikkeitä, niin että pääkin keikkui, mutta sitten Vesku saapui ja nappasi sen hurjistuneen näköisenä pois.
- Älähän hermostu. mä pidin siitä kiinni koko ajan, rauhoittelin.
- Mutta sillä ei ole kypärää!
- Hmm, hyvä pointti. Pitää hommata.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   2.7.09 17:56:24

65.

Asiat etenivät, eivätkä edenneet. Vesku luki laskelmaani moneen otteeseen ja pelkäsin viimeiseen asti, että hän päättäisi vedota sittenkin kaupunkiasunnon varmuuteen ja täysihoitotallin helppouteen, mutta ei hän sitten kuitenkaan ollut aivan kalkkeutunut vielä, kuten aloin pelätä. Jotenkin välillä tuntui että hän oli sukupolven vanhempi minua, mutta tämä oli kai ajatuksena kuitenkin hänestäkin liian houkutteleva – hänhän se alun perin oli koko ajatuksen hevosista omassa pihassa istuttanut minunkin päähäni. Yhden ehdon hän kuitenkin asetti – etten rupeaisi haalimaan tyhjiin bokseihin ylimääräisiä hevosia. Niki ja Mustikka saisivat riittää meille. Minä lupasin ja vannoin.

Ali kuitenkaan ei osannut päättää. Ilse oli jutellut hänen kanssaan, ja sittemmin minäkin olin, useita kertoja, mutta hän vaan murehti ja souti ja huopasi.
- Koska sun pitää vastata niille? kysyin kun taas eräänä aamuna ajattelin vähän muistutella olemassaolostamme.
- Eilen, Ali huokaisi.
- No, vastasitko sä? Karvat nousivat pystyyn niskassani kun ajattelin että nyt tilaisuus oli mennyt ja joku muu otettu Alin sijaan.
- En.
- Voi voi, huokaisin minä. En oikein voinut komennella häntä, mutta minua pelotti. Olin jo ihan orientoitunut siihen, että kesällä muuttaisimme maalle. Enkä kehdannut oikein sanoa mitään, tässä oli niin oma lehmä ojassa. En voinut mitenkään mankua että ”vastaa nyt myöntävästi että me saadaan sun talosi ja tallisi”.

- Mä soitan nyt heti, sanoi Ali sitten hetken hiljaisuuden jälkeen ja ennen kuin ehdin kysyä mitä hän aikoi vastata hän oli jo katkaissut puhelun. Voi miten raivostuttavaa! Vaelsin tauolta takaisin labraan osaamatta keskittyä oikein mihinkään ja räpläsin vähän väliä puhelinta taskustani nähdäkseni olisiko se päässyt soimaan huomaamattani. Heti kun kehtasin taas livahtaa, soitin hänelle uudelleen, mutta sitten hänen puhelimensa oli pois päältä. Tietysti parhaillaan tuntia pitämässä tai jotain. Vasta iltapäivällä hän soitti minulle uudemman kerran.

- Mitä sä vastasit? kysyin heti. – Sä et kertonu mitä sä aiot vastata!
- Oho, enkö?
- No et tosiaankaan! Huvittaisko sua nyt kertoa?
- No, mä otin sen paikan.
- Oih, sanoin minä ja lysähdin istumaan. – Ja saadaanko me tulla pitämään sun taloa?
- Se oli yksi syy miksi mä saatoin suostua. En mä olisi voinut jättää tätä tyhjilleen.
- Mitäs nyt tapahtuu? Koska se sun pesti alkaa?
- Siellä olisi jonkinlainen kesälukukausi, mutta sen alkuun mä en ehdi mitenkään. Mun täytyy antaa noille mun täysihoitolaisille aikaa etsiä uusi paikka ja miettiä, mitä mä teen Katille.
- Saahan se kotonaan olla, sanoin huolettomasti, puhe oli Alin tammasta.

- Mutta teillä on ori. Ja mun pikkupikkuapulaiseni on kyllä ollut sitä mieltä että voisi hyvinkin ottaa sen ylläpitoon siksi aikaa. Nyt täytyy vaan kysyä, onko se edelleen samaa mieltä kun onkin tosi kyseessä.
- Mikä pikku apulainen?
- Semmoinen tyttö siitä kylältä, joka on mulla ollut apuna jos joskus oon joutunu jonnekin matkalle. Ja välillä muutenkin, kiva likka.
- Mutta jos se haluaisikin sen ylläpitoon niin mihin se sen kotoaan veisi?
- Jaa, saa nähdä. Mun täytyy soittaa sillekin, ja kysyä mitä sen vanhemmat ajattelee koko ajatuksesta.
- Mä en tiedä mitä mä sanosin, mun pääni on nyt ihan täynnä, huokaisin.
- No sä ehdit tottua ajatukseen, en mä ennen juhannusta missään tapauksessa lähde mihinkään.

Siihen oli ikuisuus, melkein kolme kuukautta vielä, mutta nielin pettymykseni. Olihan kesää jäljellä sen jälkeenkin, ja meilläkin kaikenlaista järjesteltävää. Ehkä nyt, kun asia oli ratkennut, saisin taas keskityttyä vähän paremmin lukemiseenkin? Kesätyöasiatkin piti miettiä uusiksi. Olin luvannut mennä vanhaan työpaikkaani jakamaan vanhuksille lääkkeitä, mutta nyt pitäisi tutkia oliko kesätyövoimaa tarvitsevia vanhainkoteja tai vastaavia lähempänä. Ja mitähän Vesku tekisi? Pitäisiköhän meidän ehtiä käydä Hangossa ennen juhannusta jo, niin kauan kun hevoset saattaisi jättää Oonan hoiviin? Kun ne olisivat omassa pihassa ei enää mentäisikään viikoksi tai pariksi anoppilaan.
- Älähän höösää, sanoi Vesku kun aioin illalla ruveta organisoimaan muuttokuorman pakkaamista. – Mä en aio asua täällä juhannukseen asti pahvilaatikoiden seassa.
Totuinhan minäkin tietysti sitten ajatukseen, eikä sitä tarvinnut enää joka päivä ihmetellä. Mitä nyt aamuisin herätessä välillä tuli mieleen, että loppukesästä heräisimme vanhassa puutalossa ja heinäsirkat sirittäisivät ikkunan alla.

Äiti pisti kovasti pahakseen kun kerroin hänelle muuttoaikeistamme. Hän asui edelleen Alissan kanssa vanhusten keskellä palvelutalossa, mutta kertoi juuri saaneensa asuntohakemukseensa liitettäväksi suosituksen, että heille myönnettäisiin kaupungin asunto mitä pikimmin.
- Pärjää jo itsekseen, hän kirosi siinä lukeneen. – Pärjää! Ihan kuin mä olisin joku kehitysvammainen tai mielenterveyspotilas!
- No kuntoutuva potilas sä olet, ei siitä pääse mihinkään, sanoin ja mietin, että olin ihan elävässä elämässä jo varmasti oppinut Suomen sairaanhoitojärjestelmästä enemmän kuin mitä kurssilla ensi vai seuraavan vuonna kerrottaisiin.
- Ja nyt jos me muutetaan niin sinäkin muutat pois. Mitä jos mä tarvitsenkin apua, tai lastenhoitajaa? äiti valitti.
- Sä voit koska tahansa kysyä Miilalta lapsenhoitoapua, Alissa on senkin pikkusisko, muistutin. – Oletkos muuten Stumpista kuullut mitään.
- En, enkä haluakaan, sanoi äiti loukkaantuneen näköisenä. – Mädätköön koko mies.
- Oikein, sanoin minä, ja kysyin hetken mielijohteesta että entä Matista. Kaikista paras vaihtoehto kaikkeen olisi ollut, jos he olisivat päätyneet takaisin yhteen. Matti saattoi olla tylsä, mutta hän oli luotettava kunnon mies. Minun ei tarvitsisi enää ikinä olla sydän syrjällään Alissan takia jos Matti ottaisi äitihempukkani takaisin. Äiti kuitenkin pudisti vaan päätään.

Kaikkeen liittyi sivulause liittyen maallemuuttoon. Veskun kisakalenteri muutti muotoaan – hiukan – ei paljon – kun hänen pitikin loppukesän kisoja katsoa sillä mielellä, että tukikohta olikin Nurmijärvellä eikä Helsingissä. Lisäksi vapun aikaan kävi köpelösti; meidän oli ollut tarkoitus lähteä estekisoihin molempien hevosten kanssa, mutta yllättäen Oonakin oli päättänyt aloittaa kisakauden samaan aikaan eikä hänen trailerinsa liiennytkään lainaan.
- Entä Eivorin? ehdotin.
- Ei käy, Kimi lainaa sitä, se on menossa Kirkkonummelle Bronskin kanssa.
- No Villen koppi sitten? Ville oli kuin olikin myynyt Razzamatazzin, vaikken olisi ikinä uskonut hänen pystyvän tekemään sitä, mutta kopista hän ei ollut silti luopunut, hän haaveili hankkivansa uuden hevosen kunhan vaan etsisi vähän aikaa.
- Ville vei sen huoltoon ja maalattavaksi nyt kun sillä ei ole käyttöä. Ja vuokrakuskeja ei saa, kaikki kenestä olen kuullutkaan on jossain menossa. Kaikki muutkin on päättäneet alottaa kisakauden nyt.
- No kai niitä jostain saa vuokrattua?
- Viiskymppiä tunti? Sillä hinnalla jo äkkiä ostaa oman kun parille kisareissulle vuokraa. Ei, me taidetaan saada jäädä kotiin.

Minä kirosin, ja suureen ääneen, niin että Danni ihan säikähti. Ei vain sitä, ettemme nyt päässeetkään kilpailuihin vaan mieleeni tuli että milläs sitten kävisimme kisaamassa kun olimme muuttaneet. Ja entä jos Nikille tai Mustikalle sattuisi jotain ja jompikumpi pitäisi kiireellä saada vaikka klinikalle? Taluttaisimmeko ne Hyvinkäälle? Avasin koneen ja kulutin pari seuraavaa vuorokautta perehtyen hevoskuljetuksen ihmeelliseen maailmaan. Opin, ettei henkilöautolla kannattanut vetää minkäänlaista hevoskuljetusta, eikä ainakaan sellaista koppia mihin mahtuisivat molemmat hevosemme. Aloin surffata käytettyjä autojakin, josko vaihtaisimme mersun johonkin maasturiin, ja totesin kaikkien semmoisten vievän niin kauheasti polttoainetta, että melkein yhtä edukkaasti kävisi sitten taksilla töissä kuin ajaisi semmoisilla työmatkat. Kyselin Alilta miten hän oli päässyt mihinkään kotoa Katin kanssa, mutta hän vain sanoi, ettei ollut ollut tarvista. Hänen sitikallaan pystyi kyllä hätätilanteessa vetämään yhden hevosen traileria, jollainen yhdellä naapurilla oli, mutta ei hän ollut sitä tarvinnut, olipahan vaan joskus jutellut, että hätätilanteessa sitä voisi lainata. Onneksi ei ollut tullut hätätilanteita, Ali sanoi. Hän ei ollut ihan varma että olisiko kyseinen koppi pysynyt koossa jos sen olisi kiinnittänyt vetokoukkuun ja nykäissyt.

Melkein masennuin, mutta sitten eräänä päivänä toukokuun alussa Vesku soitti minulle koululle juuri kun olin lähdössä kotiin ja kysyi, hakisinko Dannin hoidosta. Hänellä oli vapaapäivä, joten ihmettelin sitä suuresti, mutta lupasin toki.
- Oliko tallilla jotain hässäkkää? kysyin, kun hän tuli kuuden aikaan.
- Ei niin minkäänlaista, hän sanoi tyytyväisenä ja pussasi korvaani.
- Kävitkö sitten vieraissa kun et ehtinyt lastasi hakea? Yritin näyttää uhkaavalta.
- Joo, Hämeenlinnassa asti.
- No toivottavasti oli kivaa, sanoin happamasti, mutta Vesku sen kuin nauroi. Aioin olla kysymättä enempää, mutta kun hän ei puhua pukahtanut minun oli pakko.

- Mitä sä teit Hämeenlinnassa ja miksi sä olet ton näköinen, ihan kun sulla palaisi lamppu pään sisällä?
- Kävin ostamassa meille auton.
- Meillä on jo, oletko sä unohtanut, sanoin varovasti.
- Toisen. Hevosille.
- Ostitko sä jonkun maasturin?
- Ei kun hevosauton. Pakettiauton. Se on vanha mutta kunnossa, ja mikä parasta, säkin saat ajaa sitä.

Oli tapahtunut ennenkin, että Vesku oli saanut minut mykistymään, en vaan oikein muistanut missä tilanteessa. Nyt kyllä hiljenin hyväksi toviksi ja ryntäsin sitten kurkkimaan kadulle keittiön ikkunasta.
- Mä jouduin jättämään sen tallille, Vesku sanoi ennen kuin ehdin pihalle kurkottelemaan aidan yli.
- Miksi?
- Koska en viitsinyt jättää mersua sinne.
- Mä haluan nähdä sen heti! Ajetaan katsomaan!
- Quelle surprise, Vesku mutisi.

Ajoimme siis tallille ja siinä se seisoi ilta-auringossa tallin kulmalla, vähän lommoinen valkoinen auto, joka näytti pelottavan suurelta.
- Saanko mä muka todella ajaa tota? kysyin epäuskoisena.
- Saat, kunhan et pakkaa sinne kahta tuhannen kilon shireä. Vaikka sitten sillä ei kyllä saa ajaa enää kukaan.
- Mä haluan nähdä miltä se näyttää sisältä, sanoin ja Danni ilmoitti turvaistuimestaan haluavansa nähdä Nikin. Niinpä Vesku vei sen tarhan luo ja minä kiipesin sivuovesta sisään pakuun. Se oli kuin mikä tahansa traileri, väliseinä ja etupuomit ja takapuomit. Vanhalta se näytti ja metalliosat olivat värjäytyneet rusehtaviksi saumakohdista, mutta se oli tilava ja kaikin puolin fiksun tuntuinen. Ohjaamon ja takaosan välillä oli ikkuna, hevoset voisivat kurkkia siitä tietä, tai ohjaamosta voisi katsella hevosia. Se oli täydellinen. Kiipesin ohjaamoonkin ja totesin heti, että tarvitsisin läjän tyynyjä selkäni taakse, että ylettäisin mukavasti polkimille, mutta totesin myös, että sieltä näkyi hirveän hyvin joka suuntaan. Paitsi takaviistoon, kuten tulisin myöhemmin karvaasti huomaamaan.

- Mehän voidaan muuttaakin tällä! sanoin riemuissani kun Vesku ja Danni palasivat hevosten luota.
- Totta, myönsi Vesku. – Nyt me ollaan ihan omavarasia.
- Millä rahalla sä tän muuten ostit? Oliko kauhean kallis?
- Ei kovinkaan, ja mähän olen vaan istunut sen isän perinnön päällä. Kun ei sitä ollut tarpeeksi mihinkään isoon eikä viitsinyt ihan pikkusälään sitä kuluttaa.
- Hyvä, sanoin tyytyväisenä. Olin jotenkin pelännyt, että se oli huvennut pikkuhiljaa kaikkeen välttämättömään, kuten vuokriin tai ruokaan, mutta onneksi olin tainnut erehtyä. Hyvinhän meillä sitten asiat olivat. – Mä haluan ajaa sen kotiin.
- Mihinkäs ajattelit sen siellä laittaa?
- Kadunvarteen niin kuin kaikki autot. Tai hätätilassa vien kaupan parkkikselle. Huomenna mä voisin mennä sillä kouluun.
- No en kyllä lähtisi sillä keskustaan aamuruuhkan aikaan. On se vähän rohjo ajaa semmosessa.
- Kotiin se nyt kai pitää ainakin saada?

Ajoin sitten pakun sen noin kymmenen kilometrin matkan ja onneksi ei enää ollut ruuhka-aika. Se kääntyi hitaasti kuin valas rasvatyynessä ja ennen kuin sain sen tyhjään väliin kotikadullamme olin selkää myöten hiessä. Mutta eipä sillä ollut väliä. Nyt voisimme tehdä ihan mitä halusimme hevostemme kanssa riippumatta siitä kenen traileri oli menossa mihin kisoihin ja missä oli tilaa.

Paljon sille tulikin käyttöä. Me kävimme kilpailuissa joka viikonloppu lopun toukokuuta, kerran jopa niin, että Dannikin oli mukana kun emme löytäneet sille hoitajaa. Tosin silloin oli vain Niki: kaksi hevosta, kaksi ratsastajaa ja lapsi olisi ollut liian uhkarohkea yhdistelmä minullekin. Ehkä parin vuoden kuluttua, kun se jo toivottavasti uskoisi puhetta. Tai ymmärtäisi ja muistaisi.

Ne olivat estekisat ja Kimi oli yllyttänyt minut ensimmäiselle metrin radalle. Vesku oli suhtautunut siihen hyvin epäluuloisesti, ja sitä varten olisin suonut, että joku olisi voinut ottaa Dannin juuri tänään, pelkäsin hänen puristavan lapsen hengettömäksi katsoessaan ja jännittäessään. Kaikki meni kuitenkin hyvin, selvisimme radasta yhdellä pudotuksella eikä Niki kaahannut käytännöllisesti katsoen ollenkaan. Se oli rauhoittunut päivä päivältä, sitä fiksumpi siitä tuli mitä enemmän hyppäsin sen kanssa. Ihan kuin se ei enää joka kerta olisi epäillyt että lähestyvä hyppy oli sen elämän viimeinen niin että siitä piti ottaa kaikki ilo irti olin minä satulassa mitä mieltä tahansa. Aloin haaveilla, että pääsisin sen kanssa joskus kokeilemaan oikeaa maastoesterataa, ehkä jopa kenttäkisoja.

- Lakkaatko sä nyt huolehtimasta, eikö se ollut hieno? kysyin Veskulta kun palasin Nikin kanssa auton luo. Nämä olivat pienet kisat ja olimme sillä onnettomalla pudotuksellakin onnistuneet sijoittumaan ja saaneet valkoisen ruusukkeen.
- On se fiksuuntunut, pakko myöntää. Vesku taputti Nikiä kaulalle ja Danni ojensi kätensä kohden satulaa, se halusi selkään. Minun oli pakko pistää sille hiostunut kypäräni päähän ja nostaa se sinne hetkeksi. Meidän pitäisi hommata sille pikkulasten pyöräilykypärä, noin pieniä ratsastuskypäriä ei löytynyt mistään.

Käärin Nikille kotimatkan ajaksi kylmägeelit jalkoihin kun en ilennyt vieraaseen talliin viedä sitä letkutettavaksi. Nämä ajoivat ihan saman asian ja olivat vielä mukavan viileät kun ne olivat kylmälaukussa tänne matkustaneet. Itse join niiden mukana matkustaneesta limsapullosta puolikkaan yhdellä huikalla ja tunsin miten kylmä alkoi vihloa ohimoillani.
- Liian ahne, Vesku nauroi ja huitaisin häntä, osumatta. Olin hävyttömän hyvällä tuulella. Olin juuri käynyt palkintojenjaossa, aurinko paistoi, tenttejä oli jäljellä enää kaksi uusintatenttiä ja reilun kuukauden kuluttua rupeaisimme hevostilallisiksi. Sitä paitsi pääsisin illalla Kiien läksiäisiin, mikä nyt sinänsä ei ollut hauskaa mutta olisi kuitenkin kiva tavata häntä ennen kuin hän hyppäisi lentokoneeseen ja matkustaisi Jäämeren rannikolle.

Jinnan kanssa menimme tietysti. Ville aikoi ottaa Leksan ja mennä meille saunomaan siksi aikaa, ja sikäli kun olin ymmärtänyt oikein he aikoivat Veskun kanssa surffata läpi kaikki myytävät nuoret kouluhevoset mitä nettiin oli laitettu. Jos nyt lapset antaisivat sen verran rauhaa. Tosin oli jo niin lämmintä että ne voisi pistää aidatulle takapihalle syömään ruohoa tai jotain, niin minä olisin tehnyt, mutta epäilin että Vesku ei. Sama se, tiesin kyllä että ne tulisivat hoidettua.

Kiien asunto oli jo melkein autio, jäljellä ei ollut oikeastaan kuin patja ja pari huojuvaa tuolia. Kaiken muun hän oli myynyt, varastoinut tai lähettänyt edeltä käsin. Vieraat, jotka olivat enimmäkseen Kiien työkavereita, istuskelivat lattialla ja matkalaukuilla ja kun sää oli edelleen aika kesäinen ehdotin, että siirtyisimme pihalle ennemmin. Kiie näytti epäilevältä hetken aikaa, mutta suostui sitten.
- Hitto, mennään vaan. Justhan mä tästä liukenen, ei tiukkapipoiset naapurit ehdi edes kirjottaa valituksia julkisella paikalla juhlimisesta.
Niin kannoimme ulos kylmälaukullisen siideriä ja monta pussia sipsejä ja valtasimme puutarhakeinun ja sen ympäristön. Kyllä siellä pullonkorkeista päätellen oli ennenkin ainakin olutta juotu, tosin ei ehkä sunnuntaina alkuillasta. Kovin myöhään ei mennytkään. Kiien kone oli lähdössä heti aamulla ja hän vetäytyi sisään kapealle patjalleen jo aikaisin.

- Tulkaa käymään! hän vannotti halatessaan meitä jäähyväisiksi. – Ei sinne matkusta montaa tuntia, autollakin menee vain puolisen vuorokautta!

Lähettäjä: ssfä 
Päivämäärä:   2.7.09 18:16:14

Voi herran jesta tätä on tullut varmaan seitkyt sivua siitä kun mä viimeks luin! Pitäis vissiin ottaa itteensä niskasta kiinni ja tulla välillä dataamaan, eikä löhötä auringossa.. :D

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   2.7.09 18:18:02

tai ota kone mukaan :D
Taidanpa siirtyä tästä itsekin pihalle.

Lähettäjä: ssfä 
Päivämäärä:   2.7.09 19:44:28

No hitto kun ei oo kannettavaa! :s Perskele :s no ehkä mä joku sadepäivä/yö lueskelen :D

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   3.7.09 17:59:33

66.

Vesku piti pari päivää kesälomaa touko- kesäkuun vaihteessa kun minullakaan ei ollut enää tenttejä enkä ollut ihan vielä aloittamassa töitä. Sinä viikonloppuna, koulujen päättyessä, olisi kyllä ollut ihana valikoima kaiken maailman ratsastuskilpailuja joka suunnalla, mutta päätimme uhrata sen mieluummin hangonvierailulle. Toista tilaisuutta ei ehkä tulisi koko kesänä ja se tuntui sitä paitsi juuri sopivalta katkokselta tähän kohtaan. Taas yksi lukuvuosi oli takana ja kesätyö odottamassa. Olin jo lähempänä loppua kuin alkua – se oli oikeastaan ihan uskomatonta. En niin hyvin arvosanoin kuin olisin halunnut – en niin hyvin kuin Vesku aikoinaan – mutta ihan kelvollisin kyllä. Olinhan nyt jumaliste sentään hoitanut siinä sivussa yhden ipanan maailmaan, ansaitsin oikeastaan mitalin.

- Heti kun Danni on kotiutunut niin me mennään yhdessä ulos, sinä ja minä, suunnitteli Vesku matkalla.
- Miksi sä haluat viedä mut ulos?
- Enkö saisi? Ollaanko me muka käyty missään koko talvena?
- Eipä. Mennäänkö heti tänään? innostuin.
- Antaa Dannin nyt vähän totutella ensin.
- Ainahan se on siellä viihtynyt.
- Mutta nyt se ei oo nähnyt mummiaan melkeen vuoteen, se voi yhtäkkiä vierastaa sitä. Mutta sitten. Keksitään jotain oikein romanttista.
- Kappas että sä muistat tommosia sanoja, kiusoittelin. – Herra tohtori.
- Sä pilkkaat mua.
- Joo, niin teen, myönsin, mutta hän vain nauroi. Loman alkaminen taisi tuntua yhtä ihanalta hänestäkin.

Sinä iltana lämmitimme rantasaunan ja Danni ihastui jääkylmässä merivedessä kahlaamiseen niin, että kun se ensin pitkään emmittyään uskalsi kastella varpaansa sitä ei meinannut saada pois sieltä. Huulet sinisinä se kiljui vastalauseita kun nappasin sen kainaloon ja kannoin takaisin saunaan lämmittelemään.
- Paha äiti tässä kurmuuttaa lasta, puhisin ja Vesku lupasi kaikin mokomin hakea sen seuraavan kerran.
- Parempi niin, ettet sä ole aina se kiltti vanhempi ja minä tuhma.
- Pistä se tänne, sanoi Vesku ja kaatoi saaviin lisää lämmintä vettä ja siellä Danni tyytyi sitten istumaan sillä aikaa kun me pussailimme lauteilla. Vesku oli tosiaan lomafiiliksissä.

Pitsihuvilassa oli hyvä nukkua, simahdin illalla melkein heti kun pääsin mankeloitujen lakanoiden väliin ja heräsin aamukuudelta virkeänä ja täysin levänneenä. Vanhan puutalon ilmassa oli varmaan jotain erityistä, mietin kun muistin että täällä Danni oli ensi kertaa nukkunut kunnollisia yöunia niiden kaameiden ensimmäisten kuukausien jälkeen.

En viitsinyt nousta vielä ylös vaan otin yöpöydältä kirjani, jota en illalla ollut jaksanut kuin avata ja sulkea ja syvennyin sen lukemiseen. Danni heräisi todennäköisesti viimeistään tunnin kuluttua, siihen asti voisin nauttia rauhasta ja hiljaisuudesta kun Veskukaan ei kuorsannut. Vaikka eipä hän yleensäkään, tosin nyt hän oli vähän liian hiljainen edes nukkuakseen. Vilkaisin häntä epäluuloisena eikä hän saanutkaan minua yllätettyä kun sukelsi yhtäkkiä peiton alle. Päätin olla kuin en huomaisikaan ja jatkoin lukemista, mutta kun hän alkoi liikutella kieltään napani ympärillä ja sivellä reisiäni minun oli pakko jännittää kaikki lihakseni etten olisi alkanut kikattaa. Se kutitti ihan järjettömästi mutta teeskentelin edelleen lukevani. Sitten hän siirtyi alemmas ja se alkoi tuntua niin hyvältä ettei lukemisesta tullut enää mitään, vaikka tuijotinkin kirjaimia. Yritin olla edelleen ihan hiljaa mutta sitten kirjani tipahti lattialle niin että pläjähti ja eikö piru vie naapurihuoneesta kuulunut Dannin ääni.

Puuskahdin pettyneenä, minun olisi pakko mennä hakemaan se, tai Veskun, se olisi ihan pyörällä päästään herätessään vieraassa paikassa ja vaikka se nukkui kehdossa, josta se pääsisi kiipeämään pois, se ei tietäisi minne mennä. Kuulin jo paljaiden pienten jalkojen läpsytyksen oven takana käytävällä. Mutta sitten kuulin myös Leenan äänen ja miten Danni ilahtui nähdessään mummonsa.
- Luojan kiitos, sanoin ääneen ja Vesku pisti päänsä esiin lakanan alta.
- Mitä?
- Danni heräsi.
- No hittolainen.
- Jatka vaan, se meni Leenan luo, sanoin ja vedin lakanan uudelleen hänen ylitseen.

Makailimme halaillen vielä reilua puolta tuntia myöhemmin kun Leena koputti varovasti ovelle.
- Joo, me ollaan hereillä, huusin hilpeästi ja hän avasi oven rakoselleen.
- Lapsi ihmetteli missä te olette, hän sanoi ja Danni pujahti sisään.
- No täällä, Vesku sanoi sille ja auttoi sitä kiipeämään sängyn jalkopäähän.
- Kahvi on valmista, ja puurokin kohta, sanoi Leena ja meni.

- Ehtisitteköhän te käydä katsomassa Ella-mummia tänään hän kysyi kun olimme koko perhe pukeissa ja aamiaispöydässä.
- Oli se tarkoitus, sanoi Vesku. Hänen toinen mummonsa oli lopulta joutunut sairaalaan, mikä ei ollut mikään yllätys, hän oli ollut jo muutaman vuoden huonossa kunnossa ja hän oli yksi osasyy miksi olimme päättäneet tänne nyt lähteä.
- Kävisittekö kaupassa sitten samalla? Illaksi tulee ruokavieraita. Loput isovanhemmat. Vaikka tehän olitte menossa jonnekin ulos?
- Jos sä suostut hoitamaan ipanaa, sanoin ja vilkaisin Dannia, joka istui mietteliään näköisenä pöydän päässä syöttötuolissa – toki Leenalla semmoinen oli lapsivierailleen – pohtien kumman puolikkaan voileivästään ensin söisi, hillolla vai voilla sivellyn.
- Mähän oikein odotan että te häivytte.

Terveyskeskukseen otimme kuitenkin tytön mukaan. Siellä oli talon täydeltä meidän molempien entisiä työkavereita, joille piti esitellä sitä, ja niin Ella-mummillekin. Hänen päässään ei ollut mitään vikaa, vaikka se vanha olikin, vanha ruumis vaan ei enää pysynyt menossa mukana. Oli se aika surkeaa. Hän näytti kuitenkin piristyvän vierailustamme, hetkeksi, kunnes sitten nukahti kesken lauseen.
- Mennään käymään polin puolella, huoahti Vesku.
Siellä sitten istuimme kauniine tyttärinemme kahvilla hyvän aikaa, ennen kuin lähdimme kauppaan.

- Mitä sä haluaisit tehdä illalla? Vesku kysyi kun ajoimme takaisin pitsihuvilaan takakontti puolillaan ruokakasseja.
- Mä luulin että sulla ois kaikki jo valmiiks suunniteltuna?
- No ajattelin nyt kysyä sultakin, että mikä sun mielestä olisi kivaa ja ihanaa ja ikimuistoista ja…
- Romanttista?
- Mä en uskalla enää käyttää tota sanaa kun sä pilkkaat mua.
- Kaikista romanttisinta mitä mä voisin keksiä olis mennä piknikille Sanderssonin pihamökkiin, sanoin naurahtaen, mutta se ei ollut ihan tuulesta temmattu ajatus. Olimme sentään viettäneet siellä aika ikimuistoisia hetkiä sinä kesänä kun olimme asuneet täällä. Vesku ei kuitenkaan sitä ottanut tosissaan.
- Mä vähän mietin että voitais ottaa eväät mukaan ja lainata Riston venettä, hän sanoi.
- Uuh… osaatko sä purjehtia sillä?
- No en oikein, eikä se ole vesilläkään vielä kun ei Ristolla ole vielä ollut aikaa raaputtaa sitä tai jotain..
- Okei, sitten se kuulostaa tarpeeksi turvalliselta, suostuin.

Emme viitsineet kertoa Leenalle mihin olimme menossa, hän ei ehkä olisi ymmärtänyt. Lähdimme vain kävelemään kaupungin suuntaan alkuillasta ja poikkesimme ostamassa pullollisen viiniä ja vähän viinirypäleitä ja lainaamassa Ristolta avaimia joilla pääsisimme suljetulle alueelle, missä veneiden talvisäilö oli. Hän kyllä katsoi meitä vähän omituisesti mutta sitä en oikeastaan ihmetellyt ollenkaan.

Talvisäilytysalue ei ollut ihan autio. Siellä oli vielä muitakin veneitä pukeilla ja telineillä ja niiden kimpussa ihmisiä puleeraamassa ja maalaamassa ja kiillottamassa. Vähän aikaa saimme etsiä oikeaa paattia, mutta löytyi se sitten, ja sitten kiipesimme sinne kammottavan korkealle, se kun seisoi kölinsä varassa telineiden ympäröimänä.
- Hyvä ettei ostettu enempää viiniä, täältä ei olisi kiva tippua, sanoin kun kurkin kannelta alas maahan.

Istuimme ja loikoilimme kannella niin kauan kun paistoi aurinko ja oli lämmin, sitten laskeuduimme kannen alle kajuuttaan, levitimme istuintyynyt lattialle ja makailimme siellä halailemassa ja juttelemassa taskulampun valossa. Vesku sanoi että hän olisi ottanut kynttilöitä mutta sen Risto oli ehdottomasti ja nimenomaisesti kieltänyt.
- Tää on suloista, sanoin tyytyväisenä. - Paljon hauskempaa kuin mennä jonnekin ravintolaan syömään tai jotain muuta tylsää.
- Rakastellaanko? Vesku ehdotti ja silitti kylkeäni.
- Liian kylmä, sanoin värähtäen, mutta kurottauduin silti suutelemaan häntä. – Me voidaan tehdä se hyvin kotona, sehän tuli jo aamulla todistettua.
- Okei.

- Mutta tiedätkö mitä mä haluaisin nyt oikeasti tehdä?
- En kun sun pitää kertoa.
- Mulla on nälkä, tunnustin. Viinirypäleet olivat täyttäneet hetkeksi mutta nyt ne olivat petollisesti jättäneet ammottavan kolon vatsaani.
- Meidän pitää sittenkin mennä jonnekin syömään, sitten.
- Mutta ei mennä mihinkään ravintolaan. Kai täällä on joku nakkikioski mistä saa lihapiirakoita?
- Mun täytyy vähän miettiä, Vesku sanoi ja rutisti minua taas lähemmäs. Annoin hänen miettiä ja nautiskelin olostani. Meillä oli ollut ihan liian vähän aikaa tuhlata aikaa tällä tavalla vain olemiseen koko talvena, ei tästä raaskinut noin vain lähteä. Ennen pitkää mahani kuitenkin päästi varsinaisen karjaisun.
- Mennään sitten etsimään sulle lihapiirakkaa, Vesku sanoi ja auttoi minut ylös.

Äärimmäisen varovaisesti kiipesimme alas veneestä, ulkona oli jo hämärää. Veneessä oli tuhrautunut paljon enemmän aikaa kuin olin osannut kuvitellakaan ja oli ilma yllättävän viileää, vaikka olin kuvitellut että talvennihkeässä veneessä oli kylmempi. Vesku lukitsi järeän riippulukon huolellisesti perässämme ja sitten lähdimme käsi kädessä etsimään nakkikioskia. Se löytyikin, ilman minkäänlaista jonoa. Oli vielä aikaista ja muutenkin hiljaista tähän aikaan vuodesta.
- Kaikki mausteet ja paljon, tilasin ja sain käteeni puolen kilon paketin, joka valui sinappia ja ketsuppia ja valkosipulikastiketta ja herra ties mitä. Istuimme jalkakäytävän reunalle syömään eväitämme.

- Tää on just semmoinen tilanne, että kohta Hanna kävelee ohi ykköset päällä matkalla yökerhoon, nauroin kun ketsuppia valui takinrinnuksilleni.
- Tuolla se taitaakin olla, Vesku sanoi.
- Mitä? hätkähdin ja hän alkoi nauraa kuin olisi nähnyt jotain mielettömän huvittavaa.
- Eikä oo, mä huijasin.
- Ai. No, ei se mua olis haitannut. Pitäiskö meidän muuten käydä tallilla huomenna?
- Oletko tosissasi?
- Olen, nyökyttelin. Olisi kiva päästä kertomaan Hannalle Nikin viimeisimmistä kisoista, ja Mustikankin. Ja kyselemään, miksei hääkutsua ollut vielä näkynyt.

Lähdimme sitten aamupäivällä vasiten käymään Hannan tallilla mutta siellä ei ollut ketään, vain muutama hassu hevonen tarhoissa eikä yhtään kaksijalkaista.
- Ne on jossain kisoissa, ja isolla porukalla, kuormuri on poissa ja niin traikkukin, sanoi Vesku.
- Kumma että noi hevoset on uskallettu jättää valvomatta tarhoihin, mitä jos tulee ukkonen? sanoin minä epäilevästi.
- No jos talonvahti on vaikka lounaalla tai jotain.

Lähdimme tyhjin toimin pois ja minua vähän harmitti kun en päässyt pröystäilemään Hannalle lähitulevaisuudesta hevoset omassa pihassa. Tosin hän nyt olisi varmaankin ennemmin katsellut säälivästi tämmöistä houkkaa, vaikka omassa pihassahan hänelläkin hevoset kirjaimellisesti olivat. Hän nyt ei vaan hoitanut niitä itse aamuin illoin yrittäen samalla opiskella ja tehdä leipätyötä ja huolehtia vielä lapsestakin... ei, olimmekohan me heittäytymässä johonkin tuhoon tuomittuun? Hetken tunsin suurta masennusta ja epävarmuutta, mutta sitten pudistin sen pois harteiltani.
- Pitäisköhän mun soittaa Hannalle jos se ehtisi vaikka illalla treffata meidät? kysyin. Vesku katsoi minua kuin vierasta.
- Toi oli lause, jota en olisi kyllä ikinä kuvitellut kuulevani sun suusta.
- Maailma muuttaa ja ihmisetkin kasvaa, sanoin hyveellisesti.
- No mutta hienoa, sittenhän mä varmaan voin kohta paljastaa mun salasuhteen Hannan kanssa, Vesku nauroi.

Minä tuijotin vuorostani häntä. Tiesin tietysti että se oli vitsi, huono semmoinen, mutta se oli silti jysäyttänyt jotain sisuskaluissani.
- Toi ei ollut hauskaa.
- Ei ollukkaan, anteeksi, hän pyysi, ja sitten lähdimme ajamaan pois vaikka Danni oli huomannut hevoset ikkunasta ja olisi halunnut mennä katsomaan niitä, nikejä. Toivottavasti se ei joskus pääsisi omin päin karkaamaan jonkun semmoisen kopukan lähettyville, joka ei ollutkaan yhtä lapsirakas kuin Niki, mietin huolissani.
- Ihan oikeesti, Vesku jatkoi kun en sanonut mitään vähään aikaan. En minä nyt oikeastaan enää miettinyt hänen vitsintapaistaan, se vain tuntui tappaneen koko keskustelun. Ei semmoisen jälkeen voinut mistään puhua.
- Joo joo, mä tiedän.

En soittanut Hannalle, en seuraavanakaan päivänä. Silloin satoi ja vietimme sen kotona Leenan luona tekemättä oikeastaan mitään, kunnes iltapäivällä päätimme lähteä ajamaan takaisinpäin. Ali oli sattunut soittamaan päivällä ja kysynyt, halusimmeko hänen tilaavan täyden turvekuorman vai haluaisimmeko siirtyä purukuivitukseen loppukesällä.
- Turvetta, kiitos, olin vastannut ja samalla olin saanut ajatuksen ja kysynyt samaan hengenvetoon saisimmeko tulla käymään kotimatkalla.
- Tulkaa ihmeessä, täällä on niin paljon kaikkea mitä pitää näyttää, ettei kertavierailulla edes ehdi.

Niin sitten lähdimme ajamaan tulevan kodin kautta vanhaan. Sade onneksi lakkasi kun pääsimme idemmäs.
- Jos Nurmijärvellä paistaa aina aurinko? ehdotin Veskulle kun lähestyimme määränpäätä. – Hangossa ei ainakaan paistanu tänään.
- Odota kun päästään kotiutumaan. Kyllä sitä ennen katselee välillä vähän vesisadetta kuin keltaseksi palanutta laidunta.
- Tuolla on päiväkoti, huomasin ja aloin katsella taajamaa muutenkin sillä silmällä. Olimmehan me käyneet Alin luona monia kertoja, nyt keväälläkin, mutta emme olleet ajaneet tästä suunnasta sinne. – Ja terveyskeskus!
- Kauppa, huoltoasema, pallokenttä, Vesku osoitteli.
- Tää on pajon isompi tuppukylä kuin mitä mä tajusinkaan. Yritin nähdä joka suuntaan yhtaikaa ja käskin Veskun katsoa paljonko tästä oli matkaa Alin luo. Minun mielestäni ei paljonkaan mutta auton ikkunasta oli vaikea arvioida oliko se pyöräilymatka vai kenties jopa kävelymatka.

- Viisi ja puoli kilometriä, hän sanoi kaartaessaan Alin pihaan. Danni oli nukahtanut eikä inahtanutkaan kun nousin autosta venyttelemään ja katselemaan ympärilleni. Tämä oli unelmaa, aina olin ollut sitä mieltä, mutta nyt kun siitä oli tulossa toteutunut unelma kaikki näytti vielä kauniimmalta. Ruohokenttä, joka vietti kohden tallia ja sen takana kohoava laidun, pikkutarha ja kenttä alhaalla tallin vierellä. Alia ei näkynyt missään, mutta laitumella oli pari hevosta. Joko jotkut hänen hoidokeistaan olivat jo muuttaneet tai sitten loput olivat pitkin pituuttaan heinikossa.
- Mennään katsomaan tallia, Vesku sanoi ja nosti nukkuvan Dannin syliinsä.

Lähettäjä: Pingo 
Päivämäärä:   3.7.09 19:54:07

Pliip. Alkaa olla puoli vuotta siitä kun olin viimeksi hevosen selässä, prkl.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   3.7.09 20:04:39

No josko pääsisit ennen kuin on menny puol vuotta lisää...
-----------------
67.

Talli oli hämärä ja viileä, melkein kylmä, mutta selvästi asuttu. Kaikissa karsinoissa oli turvetta ja käytävällä tuoreet luudanjäljet. Alia siellä ei kuitenkaan näkynyt, sielläkään, ennen kuin kuulimme satulahuoneesta rapinaa ja kurkkasin sinne. Siellä hän siivosi kaappeja.
- Moi, sanoin varovaisesti, pelkäsin häiritseväni sillä minusta oli ihan näyttänyt kuin hän olisi pyyhkäissyt kämmenselällä silmiään. Niin hän oli tainnut tehdäkin, sillä meni hetki, ennen kuin hän vastasi.
- Yritän katella Katin tavaroita, hän sanoi. – Että oisko täällä jotain poisheitettävää. Se on raukka perinyt kuuden hevosen vanhat kamat, osa alkaa olla vähän vanhanaikasia jo. Niin kuin nää ihanat narupintelit, hän naurahti ja näytti paria punaista kääröä.

- Sieltä lensi koiperhonen, ihan takuulla, sanoin ja yritin seurata itikan lentoa katseellani, mutta se oli jo kadonnut. Ali avasi otsa rypyssä rullan ja löysi reikiä ja riekaleita.
- Ihanaa, jotain ainakin saa heittää roskiin, hän huoahti. - Taitaakin jäädä ainoaksi.
- Tarkista nyt muutkin koinruoaksi kelpaavat kamat. Mitä jos sun kaikki villaloimet on täynnä reikiä?
- Mä teen sen joskus toiste, mennään keittämään teille kahvit, Ali sanoi ja paiskasi kaapinoven kiinni.
- Voitaisko me jäädä kattelemaan vähän ympärillemme? kysyin.
- Toki, mä käväsen vaan sisällä. Tutkikaa rauhassa.

Oli erilaista katsoa tallia sillä silmällä että meidän hevosemme olisivat pian siellä. Ne saisivat karsinat lähinnä ovea, mietin, jotta niiden ei tarvitsisi kävellä sen omituisen syvennyksen päältä, joka Alilla teki vesiboksin virkaa. En lakannut jaksaa ihmettelemästä, kuka sen oli keksinyt suunnitella. Vai pitäisikö ne kuitenkin laittaa vierekkäin? Karsinoiden väliseinä ei ollut kauhean korkea, ne voisivat sen yli pitää yhteyttä, ja sitten molemmilla olisi ikkunat talolle päin. Ehkä niitä kiinnostaisi katsella koska talviaamuisin syttyisi valot, mikä tiesi ruokinnan lähestymistä? Menin toiseen karsinaan ja katsoin ikkunasta ulos. Mikähän olisi meidän makuuhuoneen ikkuna? En voinut muistaa missä kohden Alilla oli mikäkin huone.

Vesku oli kävellyt peremmälle tutkimaan varastoa ja seurasin häntä. Danni alkoi lopultakin herätä ja katseli unisena ja ihmeissään ympärilleen Veskun olkapään yli. Se näytti suloiselta.
- Tuutko muru tänne että isi saa tutkia paikkoja? sanoin sille ja annettuaan sen minulle Vesku kurkisti pakastimeen, joka seisoi nurkassa.
- Kauraa, ja kivennäisiä, hän sanoi.
Heinäpaaleja oli toisella seinustalla ja nyt avoinna olevat pariovet avautuivat katokseen, jossa oli jälkiä turvekasasta.Nyt siinä oli jäljellä tuskin kahta kärryllistä. Lantalan tiesin olevan tallin takana, mutta sinne en viitsinyt mennä, sen olin nähnyt. Vesku meni kuitenkin.
- Vaihtolava, hän sanoi tullessaan. – Kätevää.

Sitten Ali palasi hakemaan meidät kahville ja istuimme terassille katetun pöydän ääreen. Danni oli nyt kokonaan herännyt ja vääntäytyi pois sylistäni. Laskin sen tutkimaan paikkoja ja se istui ensimmäiseksi ihmettelemään pientä varpuluutaa, joka lojui ovenpielessä.
- Onneksi se on vielä niin pieni ettei ainakaan tänä kesänä juokse joelle, sanoi Ali ja sai sydämeni jysähtämään. Olin ihan unohtanut sen ojan, joka meni tontin laidalla.
- Ei sen tarvii yksinään juosta vielä vähään aikaan mihinkään, Vesku sanoi.
- Mä tein listan kaikesta mitä mun pitää muistaa selittää, sanoi Ali ja veti esiin lehtiön kahvimukinsa alta. – Sauna, lämmitys, likavesikaivo…
- Mitenkäs hevoset? Saitko sä Katin ylläpitoon? Menin mieluummin tärkeimpään asiaan.
- Nea sai luvan ottaa sen, se asia on järjestyksessä. Hoidokeista toinen lähti tänään – sillä mä intouduin tota satulahuonettakin siivoamaan. Mutta se pahuksen poni ei oo vielä löytänyt uutta tallipaikkaa.
- Pahuksen poni?
- Joo, se on täydellinen riiviö. Toivottavasti ne saa sen jonnekin ennen juhannusta.

- Minkälainen on täydellinen riiviö? kysyin uteliaana. Se kuulosti hiukan houkuttelevalta, riiviöponi.
- Ei se häijy ole, ei siinä mitään. Pompottaa vaan omistajiaan minkä ehtii, välillä se on ihan mahdoton ratsastettava. Nyt se ei tosin jaksa mitään, se on lihonut ainakin sata kiloa nyt päästyään tuoreen ruohon makuun, vaikkei ne ole siellä kuin osan päivää vasta, Ali kertoi.
- Voi luoja, niin Nikillekin tulee käymään, huokaisin.
- No joka tapauksessa ne tietää, että ennen juhannusta on lähdettävä. Kyllä tällä seudulla tallipaikkoja on.
- Ja koska sä lähdet? kysyi Vesku.
- Huh, tänään varasin lennon, sanoi Ali muuttuen taas jännittyneen näköiseksi. – Juhannuspäivänä. Mä kyllä edelleen mietin vähän että oliko tää viisas ratkaisu.
- Elämäsi paras, vakuutin ja taputin hänen kättään.
- No, ainakin lähtöpäivä on täydellinen. Mä voin järjestää kunnon juhannusjuhlat läksiäisiksi, Ali piristyi.


Aloitin pakkaamisen vielä samana iltana, Alin luona käyminen antoi siihen hommaan potkua. Tai no, en pakkaamista, sillä meillä ei vielä ollut mitään mihin pakata. Aloin tutkia kaappeja aikomuksena heittää tarpeetonta tavaraa pois. Parittomia laseja, rikkinäisiä leluja, ikuisiksi ajoiksi mustikkaan tahrautuneita Dannin vaatteita, hiutuneita 80-luvun perintölakanoita ja sen semmoista. Arvioivasti silmäilin ympärilleni koko ajan. Nyt olisi ehkä aika pistää kirpputorihuonekalut takaisin kirpputorille. Alin talo oli tietenkin täysinkalustettu, joskaan vauvansänkyä tai parisänkyä hänellä ei ollut. Asiat eivät olleet nyt yhtä onnellisesti kuin silloin kun olimme muuttaneet Huvikummusta kesäksi Hankoon ja olimme saaneet huonekalumme tungettua tuttavien koteihin. Nyt kaikilla, tai siis lähinnä Miilalla ja Jinnalla, oli jo niin valmiiksi sisustettua että ei tainnut olla juuri toivoa sellaisesta. Alin talosta tulisi sekä täyteenahdettu että mielenkiintoinen tyylien sekoitus kun roudaisimme sinne sohvamme sun muut.

Töissä aloitin seuraavana päivänä ja heti kun olin kotiutunut ja kehtasin, keräsin kaikki sen ja naapuriosaston vaippalaatikot muuttolaatikoiksi, niillä pääsisin alkuun. Olin miestenosastolla tällä kertaa, ja vaikka periaatteessa olisin halunnut sinne höppänien lempimummojeni pariin missä aiemminkin olin työskennellyt, oli tämäkin ihan hyvä. Olisin todennäköisesti kulkenut siellä ympäriinsä ja odottanut koko ajan näkeväni Kiien, täällä ei ollut semmoista painolastia.

Muunlaisia kylläkin. Olin aamuvuorossa osastonhoitajan kanssa ja hän esitteli minulle osaston toiminnan pääpiirteissään. Siellä oli kuulemma pari aggressiivista potilasta, muutama joilla oli erityisen valittamisenhaluisia omaisia, tiukan uskovainen apulaisosastonhoitaja ja lauma nuoria hoitajia, jotka tapasivat kiusoitella tätä, etenkin jos olivat olleet illalla porukalla juhlimassa.
- Mutta meillä on täällä tosi hyvä henki, osastonhoitaja vakuutti ja minä pyörittelin silmiäni hänen selkänsä takana. En oikein tiennyt oliko se sarkasmia vai ei.

Koko henkilökunta oli ainakin erilaista kuin mihin olin tottunut, ronskeja, suorasanaisia, ei mitään sisar hento valkoisia. Kirosanat raikasivat kahvitunnillakin ja asioista puhuttiin niiden oikeilla nimillä. Huumori oli ronskia kuin armeijassa ja paska oli paskaa eikä ulostetta. En tiedä johtuiko se siitä, että mieshoitajia oli niin monta – vaikka osa olikin ensi näkemältä selvästi homoja jos ikinä olin semmoista nähnyt – vai siitä, että miespotilaat eivät ehkä arvostaneet lepertelyä vaan suorempaa puhetta. Minulla oli ainakin vähän totuttelemista, enkä ensimmäisen päivän jälkeen osannut sanoa tulisinko viihtymään vai en, pidettäisiinkö minusta vai ei. Yritin olla optimistinen ja ajatella, että yleensä tulin kyllä ihmisten kanssa toimeen. Potilaitakin vähän jännitin. Mitä jos joku kaksimetrinen, satakiloinen pappa hermostuisi jostain illalla kun henkilökuntaa oli vähän?

Onneksi sain alkuun tehdä muutaman päivän töitä ylimääräisenä ja pääsin vähän jyvälle. Vakisairaanhoitajat lukittautuivat mieluummin kansliaan jakamaan lääkkeitä ja kirjoittamaan raportteja, minä pörräsin osaston puolella ja sain jonkinlaisen tuntuman joihinkin potilaisiin ja tuleviin työkavereihini. Hurjat nuoret, joista osastohoitaja oli kertonut olivat ehkä minun ikäisiäni tai vähän vanhempia ja selvästi hyviä kavereita. Heidän sisäpiirijuttunsa saivat minut tuntemaan oloni ulkopuoliseksi, mutta yritin edelleen pysytellä optimistisena. Kai me toimeen tulisimme. Ja töitähän minä olin tullut tänne tekemään enkä hankkimaan ystäviä.

Joka tapauksessa oli kiva olla taas töissä. Päivät alkoivat silloin kun listaan oli laitettu, päättyivät siitä 7 tunnin ja 45 minuutin päästä ja sitten loppu aika vuorokaudesta oli omaa. Se oli ylellistä, ja ainakin ensimmäiset pari viikkoa Veskun ja minun työvuorot osuivat niin hyvin, ettemme kertaakaan olleet yhtaikaa iltavuorossa. Se olisi ollut hankalaa Dannin kannalta. Arkivapaat olivat myös aika mukavia, ja kun sitten Danni tarvitsi viikonloppuna hoitopaikkaa, otti Ilse sen. Oli kuitenkin selvää, että meidän pitäisi löytää Nurmijärveltä jokin päivähoitopaikka, joka toimi muutenkin kuin arkena virka-aikaan. Vesku oli luvannut ottaa niistä selvää ja minä puolestani soittelin sikäläiseen terveyskeskukseen kysellen jotain sijaisuuksia loppukesäksi. Tavallaan en yllättynyt, kun vielä tässä vaiheessa kesää minut toivotettiin tervetulleeksi ilman sen kummempaa. Tai no, kunhan kävisin näyttäytymässä ensin. Jos kaupungeissakin oli pulaa hoitohenkilökunnasta niin saatoin vain kuvitella millaista se oli ulkokunnissa kesällä.

Sen verran muuttaminen kyllä vaati organisointia ja kotihommia että jätimme suosiolla ratsastuskilpailut kesäkuun alkupuolelta pois. Kyllä sitä ratsastamaan ehti, mutta treenaamisesta ei oikein viitsinyt puhua, oli vielä kauhean kuumakin. Yli viikon Suomi taisi olla Euroopan helteisin paikka.
- Ensi viikolla mä alotan taas tosissani, Vesku yritti vakuuttaa minulle.
- Näkis vaan ja kuulisi kolinaa.
- Kyllä. Kas kun juhannussunnuntaina olisi kisat.
- Este vai koulu? Kuka hullu juhannussunnuntaina haluaa ratsastuskilpailuihin!
- Hevoshullut.
- Me tullaan sitten kanssa Nikin kanssa, päätin. – Näytä kisakutsu, mitä te aiotte mennä?
- Eiköhän 80 saa riittää meille vielä.
- Meidän piti kyllä muuttaa sillon, juhannusviikonloppuna, muistin.
- Kai siihen yhdet ratsastuskilpailutkin mahtuu, pitkään viikonloppuun. Ja onpahan ainakin vapaapäivät valmiiksi sovittu muuton takia.

En voi kieltää ettei se olisi ollut haikeatakin, muuttaminen. Kai se aina oli, oli ollut Huvikummustakin lähtiessä, mutta tämä oli Dannin ensimmäinen koti. Oli pakko miettiä mitä sen muistiin jäisi näistä ensimmäisistä puolestatoista vuodestaan vaiko mitään. Ainakaan pariin viikkoon ei ollut vapaa-ajan ongelmia.
- Mutsi olisi voinut saada sen oman asunnon jo, me oltais voitu antaa sille osa huonekaluista, jupisin silittäen hellästi ruokapöytäämme. Se oli löydetty kierrätyskeskuksesta, sekin, mutta se oli kaunis ja vanha, mitä nyt aika naarmuinen. Mutta Ali oli kyllä sanonut, että saisimme laittaa hänen huonekalujaan aittaan talteen jos alkaisi tulla tungosta. Olipa hän uhannut osasta tehdä juhannuskokonkin, mutta se nyt kai oli ollut vitsi.


Äiti kiukutteli minulle ihan uskomattomasti. Olin kuulemma ajattelematon, kovasydäminen ja kiittämätön tytär lähtiessäni asumaan niin kauas juuri kun hän olisi tarvinnut tukea. Jotenkin paluuni töihin oli kuitenkin venyttänyt hermojani aika lailla, enkä alkanut kiljua hänelle vastaan, niin kuin olisin varmaan vielä keväämmällä tehnyt. Nyt yritin kuvitella hänen olevan yksi potilaista dementiaosastolla ja kaivoin esiin työkärsivällisyyteni.
- Mä luulin että sä tarvitsit tukea silloin kun makasit sairaalassa pää murskana ja sun tyttäresi oli hilkulla joutua lastenkotiin, sanoin vain pisteliäästi.
- No kyllä se sielläkin olisi hengissä pysynyt.
- Äiti! sanoin, nyt en voinut salata kauhistumistani.
- Ihan totta, semmosissahan on ammattilaishenkilökuntaa ja kaikkea, hän väitti nyrpeänä vastaan. Tässä siis kiitos siitä kun Vesku ja minä olimme kaikin keinoin halunneet estää Alissaa joutumasta laitokseen!

- Minkälaisen muistijäljen sä luulet että se olisi semmosesta saanut? Joutua yhtäkkiä eroon kaikesta tutusta, vieraaseen paikkaan ja vieraiden ihmisten hoidettavaksi? Se olisi saanut traumoja ja sulla olisi kymmenen vuoden kuluttua käsissäsi neuroottinen murrosikäinen ja nuorisorikollisen alku, luennoin.
- Mistä sä tiedät että lastenkodissa on muka kamalaa? Ei sua koskaan ole semmoiseen laitettu, vaikka joskus tuntuu että olisi pitänyt, äiti tuhahti.

En edelleenkään räjähtänyt, nostin vain luokseni tulleen Alissan syliini ja aloin hypistellä sen silkinsileitä kiharoita, niin samanlaisia kuin Dannilla. Ja minulla. Ja äidillä. Olin kyllä melko säikähtänyt äidin puheista, minusta ne eivät kuulostaneet oikein tervejärkisiltä. Entä jos kallonmurtuma oli kuitenkin aiheuttanut jonkinlaisen mielellisen vamman hänelle? Ainakin hän osasi ja jaksoi vielä hoitaa Alissaa kunnolla. Tyttö oli pullea ja siisti ja puhdas. Siltikin olin onnellinen kun sillä oli päivähoitopaikka, jos jokin alkaisi lipsua sen hyvinvoinnissa Tarja huomaisi sen.

- Miksi sä olet noin häijynä? kysyin.
- Jätät mut yksin tänne.
- Yksin? Sä olet asunut tässä kaupungissa yli neljäkymmentä vuotta, täällä on kaikki ystävät ketä sulla on ikinä ollut!
- Mutta veri on vettä sakeampaa, äiti sanoi ylpeästi kuin olisi itse keksinyt koko viisauden.
- Mä pyydän että Katri-täti käy katsomassa sua useammin. Niin, ja pojat, onko ne käyny täällä?
- En mä niitä tänne halua, vanhainkotiin.
- Ei tää ole vanhainkoti, usko nyt jo.

Yritin vaihtaa puheenaihetta ja kysyin oliko asuntotoimistosta kuulunut vielä mitään. Äiti näytti edelleen nyrpeältä mutta nyökkäsi pientä työtasoaan kohden.
- Tuli sieltä kirje.
- No mitä siinä sanotaan?
- En mä ole sitä muistanut avata. Eilen se vasta tuli.

Sekään ei kuulostanut hyvältä – kuka asunnonjonottaja muka jättäisi sellaisen kirjeen avaamatta? Minä nousin ripeästi pystyyn ja kävin hakemassa sen.
- Onhan tää auki?
- No taisin mä sen avata mutta en ehtinyt sitten lukea kun Alissa alkoi itkeä ruokaa.
- Saanko mä katsoa?
- Sen kun. Jospa siellä vaikka olisi mulle jotain hyviäkin uutisia välillä. Äiti kuulosti kuin kuulostikin vähän innostuneemmalta ja istuin takaisin sängynlaidalle lukemaan sitä.
- Tässä sanotaan että sä pääset muuttamaan heinäkuun alussa. Kaksio Pukinmäessä, luin, enkä voinut olla innostumatta itsekin. – Täähän on upeeta!
- Upeeta? Mitä upeeta siinä on? Millä mä sinne muutan mitään, tekin jos lähdette sinne maalle jo juhannuksena?

Äiti näytti taas vaipuvan itsesääliin ja surkeuteen. Kärsivällisyyttäni oli vielä vähän jäljellä, mutta ei kauhean paljon.
- Me muutetaan varmaan omiakin tavaroita vielä koko viikko juhannuksen jälkeen. Äkkiäkös me jonain iltana viedään täältä sunkin tavarat.
- Mistä mä saan kaikki huonekalut? Ei mulla ole kuin Alissan sänky ja syöttötuoli!
- Meiltä joutaa ainakin lainaan vaikka mitä! Mehän muutetaan kalustettuun taloon. Saat ruokapöydän ja tuoleja ja vaikka sohvankin… verhoja ja semmosta!
- Niinkö? äiti näytti lopultakin siltä kuin harkitsisi marisemisen lopettamista, hän jopa hymyili vähän. – Se teidän sohva on kyllä ihana. Mutta siinäkö mä nukun?
- Kunnes saat ostettua sängyn, sanoin lujasti. Nousin lähteäkseni menemään ennen kuin hän ehtisi alottaa uuden jankutuskierroksen ja lupasin tulla vielä käymään ennen juhannusta.

Lähettäjä: Pingo 
Päivämäärä:   3.7.09 21:37:24

Huh, no toivottavasti! Parhaassa tapauksessa jo joskus 2-3kk päästä (joku haaveilee täällä..). Rattaille ehkä jo aiemmin, saapa nähdä.

Mut tarinaan, toi Jessin äiti on kyllä melkonen tapaus. Oot aika monipuolisen (vaikkakin äkkiseltään vaan äärimmäisen ärsyttävän) hahmon onnistunut luomaan. Ja kuten oon tainnu ennenki sanoa, niin valitettavasti tollasia on oikeestikin olemassa. Pitää vaan olla kiitollinen ettei omassa lähipiirissä :p

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   3.7.09 22:02:27

Kiitos :)
---------
68.

Juhannus oli melkein minuuttiaikataulutettu. Tai no, ei meillä ollut aikataulua sinänsä, mutta niin paljon tekemistä, ettei ylimääräisiä minuutteja juuri jäänyt. Minulla oli aattona aamuvuoro, mutta olin etukäteen ilmoittanut karkaavani pari tuntia etuajassa.
- Ei se mitään, niin me kaikki, oli osastonhoitaja sanonut. Niin totisesti tapahtuikin, aikaisen raportin jälkeen koko aamuvuoro häipyi vaikka työaikaa olisi ollut vielä melkein kaksi tuntia. Minä joka olin kuvitellut olevani kiireisin jäin vihoviimeiseksi vaihtamaan vaatteita. Tämä oli totisesti mielenkiintoinen osasto! Toisaalta en uskonut että minulle tulisi ikävä kun juhannuksen jälkeisellä viikolla palaisin enää neljäksi päiväksi ja aloittaisin sitten kuun vaihteessa lähempänä uutta kotia. Täällä saattoi olla kiva työskennellä jos kuului porukkaan, mutta siltikin minua jotenkin kalvoi koko henkilökunnan suhtautuminen potilaisiin. Ihan kuin he olisivat olleet sotajalalla näiden kanssa.

Nyt en kuitenkaan vaivaisi päätäni sillä sen enempää. Hyppäsin mersuun ja ajoin kotiin yhdessä vilauksessa. Veskulla oli vapaapäivä jo nyt ja hän oli luvannut käydä ratsastamassa hevoset ja pakata hevosauton töissä ollessani. Danni oli viety pois jaloista Ilsen ja iskän luo ja se matkustaisi heidän kanssaan Alin luo, sillä tietenkin heidätkin oli kutsuttu Alin juhannusjuhliin. Me olisimme hyvin voineet lähteä viemään muuttokuormaa sinne vasta huomenissa mutta Ali oli vaatinut meidän tulevan aattoillaksi. Saisimme loistavan tilaisuuden tutustua muutamin naapureihin, hän sanoi, ja se oli kyllä ihan hyvä syy.

Pikku sivukatumme oli tavallista autiompi, paku seisoi talomme edessä ja kadulla oli vain muutama muu auto. Laitoin mersun sen perään ja kipaisin sisään. Tyhjyys löi päin naamaa niin että henki meinasi salpautua. En ollut muistanut varautua siihen ja autio asunto tuntui niin surulliselta että melkein alkoi itkettää.
- Onko täällä ketään? huikkasin ja ääneni kaikui eteisessä, jonka naulakossa ei roikkunut enää yhtään takkia.

Peremmällä näytti paremmalta; jäljellä oli sentään vielä sohva ja muita huonekaluja ja Vesku harppoi portaita alas tukka pörrössä ja kantaen vielä paria isoa Ikea-kassia. Oli helpottavaa nähdä hänet.
- Sä olet ollu ahkera, ei yhtään laatikkoa enää missään, kehaisin.
- No niin olen, ei voi muuta sanoa. Lähdetäänkö ajamaan?
- Onko meillä enää mitään syötävää?
- En mä ole jääkaappia tyhjentänyt.
- On siellä sitten jotain varmaan. Mä mutasen vaikka jugurtin tai jotain ja mennään sitten.
- Mä pakkaan sitten loput nyssykät vielä mersuun sillä aikaa.

Tulisimme tänne vielä, tietenkin, mutta silti oli haikeaa lähteä. Käännyin vielä ovelta katsomaan sisään, mutta sitten kuulin miten Vesku jo käynnisti pakettiauton. Hän ei näköjään tarvinnut erityisiä jäähyväisiä. No, en kai sitten minäkään, tai ehkä sitten kun hakisimme äidille menevät huonekalut. Minä otin toisen auton ja lähdin ajamaan. Vesku oli ehtinyt jo kadunkulmaan asti ja jouduin köröttelemään hänen perässään aina kehätielle asti, mutta siellä tiesin pääseväni hänestä ohi ja aprikoin miten paljon häntä aikaisemmin pääsisin perille. Ainakin kymmenen minuuttia, paku oli kuin hidas ja jähmeä vyötiäinen tai… jokin muu eläin. Laitoin radion vähän kovemmalle ja painoin kaasua kun pääsin ohituskaistalle.

Kun aloin lähestyä määränpäätä hiljensin vauhtia huomattavasti. Halusin katsella vielä kerran kunnolla ympärilleni, alkaa opetella reittiä, tunnistaa talot ja sivutiet, ennen kuin olisin oikeasti paikallinen. Matka kylän keskustasta oli autossa istuen lyhyt, mutta kyllä sen kävelemisessä menisi tovi. Mietin, olikohan Vesku saanut polkupyörämme jo pakun kyytiin vai oliko siellä vain laatikoita. Lopulta takaani kuului äkäinen tööttäys ja joku ampaisi ohitseni. Olin huomaamattani hiljentänyt vauhdin kokonaista kolmeenkymppiin, mutta onneksi olinkin jo oikean tienhaaran kohdalla. Ajoin viimeiset parisataa metriä Alin pihaan. Hän näkyi itse kulkevan talon takana ruohonleikkurin kanssa mutta keskeytti kun kun huomasi minut.

- Anna sen nurmikon olla, kyllä me ehditään se ajaa, huikkasin iloisesti.
- Se on jo ajettu, hän sanoi ja pyyhkäisi otsaansa kyynärvarrellaan. Vanhojen kuvien perusteella joita Ilsellä oli hän oli ollut suunnilleen saman näköinen kuusitoistavuotiaasta asti. Lyhyet kiharat hiukset, vähän kuin lampaankarva, eikä kummoisiakaan juonteita kasvoissa. Mahtaisiko johtua siitä ettei hänellä ollut lapsia eikä siis huoliakaan? Naurahdin sisäisesti ajatukselle.
- Mitäs sitten tehdään? kysyin katsellen ympärilleni. – Tarviiko jotain vielä kokata iltaa varten?
- Ei, mä olen kokannut sen mitä aion. Kunhan muutetaan teidät sisään.

Hevosautomme saapui sopivasti sillä hetkellä ja Vesku peruutti sen portaiden luokse.
- Mä olen tyhjentänyt yläkerrasta yhden huoneen kokonaan, enempää en ole ehtinyt mutta aitassa on tilaa mihin saatte viedä sitten mitä ette tarvitse tai mikä on tiellä, Ali sanoi.
- Ei täällä ole muita huonekaluja kuin meidän sängyt, katsotaan loppuja sitten ens viikolla, jos ei me olla lahjotettu kaikkea Jessin äidille, Vesku sanoi aavistuksen verran pisteliäästi.
- Älä nyt marmata, hyvähän se on että ne on jollain käytössä sen sijaan että homehtuisivat aitassa, pistin vastaan.

Ehdimme kantaa meidän sängyn osat ja patjan yläkertaan ja koota sen, ennen kuin Ilse ja iskä ja Karoliina ja Danni saapuivat. Ali oli hissukseen siirtänyt autosta Dannin sängyn terassille ja mukaan mahtuneet muuttolaatikot sen viereen sekä sisään olohuoneen seinustalle. Danni riemastui nähdessään oman pinnasänkynsä ja halusi sinne välittömästi, ja niin halusi sitten Karoliinakin. Ne istuivat siellä tyytyväisen näköisinä ja sikäli kun kuulin ne leikkivät kotia, Karoliina oli äiti ja Danni vauva. Iskä auttoi Veskua raahaamaan osan laatikoista yläkertaan ja minä petasin sängyn valmiiksi sekä etsin yhden erityisen kassin, johon olin varannut Dannille ja itselleni puhtaat vaatteet illaksi ja hammasharjat ja muut semmoiset oleellisuudet. Oli siellä Dannin sänkyynkin puhtaat lakanat mutta en raaskinut keskeyttää tyttöjen leikkejä, ehtisi sen kantaa sisään myöhemminkin.

Kaikki istuivat terassilla kun saavuin alakertaan. Joivat siideriä ja olutta, mokomat, kaikki paitsi iskä. Hän oli kai voittanut kotiinajovuoron.
- Mä menen käymään suihkussa, ilmoitin ja vilkaisin olisiko Danni ehkä halunnut tulla mukaan, mutta Karoliina-äiti oli juuri saanut vauvan muka nukkumaan ja sihisi minulle hurjistuneena etten saisi herättää sitä. Jatkoin siis omin päin matkaa kellarikerrokseen ja saatuani työpaikan haisut pois itsestäni Veskukin tuli sinne.
- Mun taitaa kanssa olla parasta käydä, kaiken ton raahaamisen jälkeen, hän sanoi.
- Juu, asetu vaan sinäkin taloksi, lupasin ja selvitin hiuksiani. Sitten vedin päälleni puhtaat alusvaatteet ja hellemekon ja menin katsomaan saisinko minäkin vaikka yhden siiderin.

Nita oli tullut sillä välin, sekä nuori tyttö, jonka Ali esitteli mnulle Neaksi. Hänellä oli vaaleat hiukset ja vähän arkiset kasvot ja hän oli pukeutunut valkoisiin capreihin ja toppiin.
- Sä olet se joka otti Katin ylläpitoon, eikö vaan? sanoin ja tyttö nyökkäsi vähän ujosti. Alin pikkupikkuhevosenhoitaja. Itse asiassa meilläkin olisi voinut olla käyttöä semmoiselle.
- Mä tulin vaan käymään, tapaan illemmalla kavereita, Nea selitti, ikään kuin ei olisi ollut itsestään selvää, ettei seitsentoistavuotias välttämättä haluaisi istua juhannusaattoa tällaisessa porukassa. Alilla oli kymmeniä kysymyksiä hänelle Katin uudesta paikasta ja viihtymisestä ja Nea vastaili innoissaan, unohtaen ujostella enempää kun sai puhua selkeästikin lempiaiheestaan. Ymmärsin että hevonen oli nyt heillä omassa pihassa, mutta muuttaisi syksyn tullen jollekin ratsastuskoululle.

- Missä mun kummityttöni on, eikö ne meinaa tulla tänne sukujuhliin? kysyi Nita.
- Ne oli menossa jonnekin mökille, tiesin minä. Vähän sama juttu Miilan kanssa kuin Nean, tuskin hän olisi viihtynyt täällä tämmöisten vanhojen ja perheellisten ihmisten parissa. Sekunninpuolikkaan taas säälin itseäni, emmehän me voisi Dannin kanssa ajatellakaan rymyjuhannusta jossain mökillä, mutta hävitin ajatuksen. Nyt olivat asiat sentään aika hyvin.
- Kedot tulee nyt, sanoi Ali katsellen pihatielle, jota lähestyi sininen auto. – Niistä te varmaan pidätte, ne on tosta melkein lähimmästä naapurista.

Lähettäjä: álávíívádésíré 
Päivämäärä:   4.7.09 10:59:59

Tiedäks, nyt kun luen tätä n:ttä kertaa, niin tuli mieleen et Veskun valmistuminen on jotenkin ihan ohitettu. Luulis et sitäkin nyt olis ollu aihetta jotenkin juhlistaa tia ainakin mainita painokkaammin?

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   4.7.09 11:09:13

Suoraan sanoen mä en ole jaksanut mistään kaivaa, että minkälainen on virallinen valmistujaistilaisuus (vai onko semmosta) joten siksi siitä ei oo mainintaa, sen paremmin kuin Jessinkään :D
Pitänee pistää mieleen seuraavaa versiota varten.
---------------
Autosta tuli kokonainen perhe, pariskunta oli ehkä kolmissakymmenissä ja lapsia kaksi, ehkä kymmenen vanha tyttö ja poika, joka oli vähän Karoliinaa isompi. Ali lähti heitä vastaan napaten minut käsivarresta mukaansa ja minä nappasin sitten Veskun, joka juuri oli tullut suihkusta.
- Tässä teidän uudet naapurit, Ali esitteli kaikille yhteisesti.
- Saara, sanoi nainen ja ojensi kätensä, kapean ja ruskettuneen ja voimakkaan tuntuisen. Mies sanoi olevansa Juha ja hän oli jotenkin yhtä juurevan näköinen kuin vaimonsa. Heistä sai jotenkin semmoisen mielikuvan, että he tekivät ruumiillista työtä.
- Toi meidän laidun on vuokralla Saaralta ja Juhalta, selitti Ali.
- Oletteko te maanviljelijöitä? kysyin.
- Vähän omiksi tarpeiksi, kauppapuutarhureita paremminkin, Juha selitti ja Saara kiskoi lapset näytille.
- Tässä on Siiri ja Joonas. Sanokaas päivää.

Ipanat tottelivat ja Siiri katsoi jotenkin vihaisen näköisenä, mitä ihmettelin, kunnes Saara selitti, että tytöllä oli ollut tapana roikkua täällä katselemassa hevosia ja muuten jaloissa ja että Alin muuttaminen ulkomaille oli saanut koko lapsen pois tolaltaan.
- Täysi hevoshullu, niin kuin ne tossa iässä tapaa olla. Tonne lähimmälle ratsastuskoululle on vaan sen verran matkaa, ettei sinne voi päästää yksinään pyöräilemään vielä ja Siirin maailma romahti kun se kuuli että täältä lähtee hevoset.
Katsoin Siiri-parkaa osaaottavasti, saatoin kuvitella miltä hänestä tuntui. Äidin juoruaminen suututti häntä selvästi, melkein kyyneleet silmissä hän tönäisi tätä kyynärpäällään, mutta hänen suunsa loksahti auki kun Vesku pelasti tilanteen sanomalla:
- No ei tää autioksi jää. Me tuodaan meidän hevoset sunnuntaina.

Siirin mietti lyhyen hetken ennen kuin alkoi pommittaa meitä kysymyksillä. Ilmeisesti kukaan ei ollut tullut kertoneeksi hänelle tällaista pientä yksityiskohtaa. Mitä hevosia, minkä värisiä, ikäisiä, kokoisia ja luonteisia?
- Musta ori ja ruuna, sanoi Vesku.
- Ori? Musta ori? kuiskasi Siiri kunnioittavasti ja hiljeni.
- Jasna on vielä tuolla tarhassa, sitä tullaan hakemaan ihan koska tahansa niin että jos haluat hyvästellä niin nyt olisi tilaisuus, sanoi Ali lempeästi ja sekunnin murto-osan mietittyään tyttö kääntyi kannoillaan ja lähti juoksemaan tallin suuntaan. Minun teki hetken ajan mieli mennä perään, sillä Jasnan täytyi olla se riiviöponi, enkä ollut nähnyt sitä vielä kuin läikkänä laitumella. Samassa kuitenkin ajoi seuraava auto pihaan ja sieltä nousi seuraava naapuri.
- Nää on tuolta keskustasta, Hollolat. Meiju on mun työkaveri, ja Arikin oli aikaisemmin, esitteli Ali.

Vielä kolmaskin ajoneuvo tuli, polkupyörä tällä kertaa, ja sen mukana yksinäinen mies. Hän ilmoitti olevansa ”naapurin Lasse”, ja hän voivotteli suureen ääneen Alin lähtemistä.
- Ei taida olla muuta konstia päästä sun liehittelyistä eroon, Ali nauroi ja kertoi minulle, että Lassella oli traktori. Siitä saattaisi olla joskus hyötyä.
- En mä osaa ajaa traktoria, sanoin pelästyneenä.
- Ei sitä saa ajaakaan muut kuin minä, se on mun ainoa silmäteräni nyt kun tää neiti kerran karkaa, Lasse sanoi ja iski silmää. Huomasin pitäväni hänestä ja päättelin, että Alikin piti, he laskivat keskenään leikkiä niin tuttavallisesti. Ilmeisesti ei kuitenkaan niin paljon, että mies olisi pitänyt hänet täällä mökissään.
- Mene laittamaan grilli päälle, niin ehdit tehdä jotain hyödyllistä ennen kun humallut, Ali komensi ja nöyrästi Lasse lähti kävelemään.

Minä menin hakemaan Dannin – tyttöjen kotileikki oli keskeytynyt saman tien kun Joonas oli tullut ja Karoliinan tuntosarvet olivat havainneet leikkikaverin joka osasi puhua kunnolla, mutta joka valitettavasti ei suostunut isäksi kotileikkiin – ja vein sen sisälle.
- Pestään naama ja kädet ja pannaan juhlamekko päälle kun on juhannus, selitin. Danni riemastui nähdessään hienon vihreän mekon, jota tuskin sai koskea arkena eikä pannut vastaan edes hiusten kampaamista. Varsinainen neiti! Harmitti etten ollut tajunnut pakata mitään sen ihanista hiuskoristeista erikseen niin, että olisin nyt tiennyt mistä niitä etsiä, mutta päätin että voisimme tehdä vaikka kukkaseppeleen rusettien sijaan.
- Onko sulla nälkä? kysyin. – Pissahätä? Missähän hitossa pottakin oli, ei kai Vesku vaan sitä ollut unohtanut pakata?
- Ei, Danni sanoi tarmokkaasti ja tahtoi takaisin ulos.

Vierasjoukko oli levittäytynyt pihalle eikä Ilselle ja iskälle näyttänyt tuottavan mitään vaikeuksia sulautua nurmijärveläisjoukkoon. Ei Veskullakaan, joka istui nurmikolla juttelemassa Ketojen kanssa. Pysähdyin Dannin kanssa portaille hetkeksi ja katselin heitä kaikkia, kunnes Danni huomasi Veskun ja tahtoi sinne.
- Isi, tyttö osoitti ja kiskoi kättään irti minun kädestäni.
- No juokse isin luo, huokaisin ja Danni lähti. Se pysähtyi parin metrin päässä ja katsoi kummissaan jalkoihinsa ja silloin tajusin että olin unohtanut pukea kengät takaisin. Minua nauratti, se oli selvästi ymmällään, mutta päätti sitten jatkaa matkaa ja kiepsahti Veskun kaulaan tottuneesti. Minä menin hitaammin perässä.

Ali oli juuri latonut ison grillin täyteen folionyyttejä kun pihaan ajoi seuraava auto, vanha volvo perässään traileri. Se kiepsautti ison ympyrän ajaen huolettomasti nurmikon yli ja pysähtyi sitten keula takaisin tulosuuntaansa osoittaen. Nousin uteliaana nurmikolta kun Ali jätti grillin Nitan haltuun ja menin mukaan. Riiviöponin hakijat, selvästi, nyt olisi viimeinen tilaisuuteni nähdä se. Autosta nousi kaksi nuorta naista, ehkä minun ikäisiäni.
- Jasna on tarhassa, ja Siiri on siellä jättämässä jäähyväisiä, Ali sanoi.
- Se ipana! Toivottavasti se ei taas ratsasta sillä salaa, toinen tytöistä sanoi harmissaan.
- Niin kuin se sille mitään pystyisi tekemään, eihän se elukka liiku minnekään ellei itse halua, sanoi toinen.
- Ei Siiri ratsasta salaa. Ei se uskaltaisi. Alin ääni kuulosti melkein loukkaantuneelta.

Tytöt alkoivat kantaa autoon tavaroita: satulaa, harjapakkia, loimia läjittäin sun muuta.
- Olisit hitto vie peruuttanut lähemmäs tallia, kuulin toisen jupisevan toisella kun itse kävelin ohi tallin takana olevan tarhan luo nähdäkseni ponin.
- Mä en peruuta tota yhdistelmää, usko jo! Olisit itse ajanut!
- Noi oli sitten loistava pari, tai oikeastaan kolmikko ton ponin kanssa, supatti Ali minulle. – Ne on koko ajan nahinoissa keskenään, ja jos ne on joskus hyvissä väleissä niin varmaa on että poni on sitten tavallista pahemmalla tuulella.

Naurahdin, mutta ilmeeni muuttui kun sain tarhan näköpiiriini ja näin isokokoisen ja lihavan kimoponin kaulaan nyyhkyttävän Siirin. Muistin miten olin itse, vähän isompana tosin, menettänyt hoitohevoseni, enkä ollut sen jälkeen semmoisesta haaveillutkaan ennen kuin Ilse oli ostanut Mansikan. Ei ollut reilua että lapsilta vietiin rakkaita pois, olivat ne sitten hevosia tai vanhempia tai mitä vaan.
- Danni halusi tulla katsomaan hevosta, kuulin Veskun äänen takaani, ja kun käännähdin näin Siirin vanhemmatkin.
- Danni on pieni hevoshullu, sanoin ja otin sen Veskun sylistä, mistä se tuijotti ponia. – Pitäiskö meidän kohta hankkia se shettis.
- Jessi, ei. Sä lupasit ettet ala haalia tänne yhtään… Vesku aloitti, mutta kyllä minäkin sen muistin. Suljin hänen suunsa pussaamalla.
- Vitsi, missä sun huumorintajusi on? kysyin.
- Suhun ei oo luottamista hevosenostoasioissa, hän sanoi ja laittoi kätensä ympärilleni.

Toinen Jasnan omistajista tuli hakemaan ponin, se kiltimpi, ja hän yritti myötätuntoisesti silittää Siirin hiuksia, mutta tämä karkasi ääneen ulvoen äitinsä turviin.
- Tulehan sitten, Åsna, tyttö sanoi sitten ja poni seurasi häntä välinpitämättömän näköisenä kunnes se ylhäällä pihalla näki avonaisen trailerinluukun. Silloin se pysähtyi eikä suostunut astumaan enää askeltakaan. Muutkin Alin juhannusvieraista alkoivat katsella näytöstä kiinnostuneen näköisinä, kun ponin kaviot olivat kuin liimaantuneet maahan kaikista huudoista ja maiskutuksista huolimatta. Jasna ei piitannut siitäkään, että väkijoukko alkoi kerääntyä sen ympärille, ei edes siitä kun Lasse meni työntämään sitä takapuolesta. Se seisoi pää matalalla, korvat lurpallaan ja selvästi päättäneenä juurtua juuri siihen.

- Nää alkais olla valmiita! huusi Nita talonnurkalta grillin luota ja Ali lähti sinne. Minä katsoin mietiskellen ponia, aprikoiden auttaisiko sen lastaamisessa luuta, kuten yhden Oonan taannoisen hevosen vai mikä olisi paras tapa.
- Tulkaa syömään välillä, tuli Ali ehdottamaan. – Jos Siiri kaikessa rauhassa sillä aikaa yrittäisi saada sitä vähän lähemmäksi?

Muutaman hetken neuvottelun jälkeen poninomistajat päättivät suostua kutsuun ja edelleen kyyneleitä pyyhkivä Siiri tarttui ponin riimunnaruun. Danni ei halunnut lähteä sen luota joten minäkin jäin.
- Koita taluttaa sitä pieni ympyrä, niin että se joutuukin ihan vahingossa vähän lähemmäksi lastaussiltaa, ehdotin Siirille. Hän katsoi minua ensin ymmällään, mutta kun näytin sormellani mitä tarkoitin, hän nyökkäsi ja poni lähtikin liikkeelle kun ei sitä enää yritetty saada lähestymään pelottavaa pimeää suuaukkoa. Vaikka tuskin se mitään pelkäsi. Se oli vain päättänyt olla menemättä lähemmäs.

Ensimmäinen ympyrä toi ponin metriä lähemmäs, toinen jo kahta. Siirin apea naama alkoi väreillä kainoa ylpeyttä, kun hän samaa metodia toistaen sai Jasnan ihan lastaussillan viereen.
- Taluta se seuraavalla kierroksella sisään sinne, ehdotin muina miehinä kun poni näytti seuraavan tyttöä puoliunessa ja niin Siiri teki. Minä laskin salamannopeasti Dannin maahan ja livahdin pistämään takapuomin kiinni ennen kuin Jasna oikein tajusi mitä oli tapahtunut. Se oli periaatteessa väärällä puolen traikkua, ojan puolella, mutta ainakin se oli sisällä. En uskonut omistajatyttöjenkään tahtovan ruveta vaihtamaan sitä vasemmanpuoleiseen lokoseen.
- Sido se kiinni siihen puomiin, ei kauhean tiukalle mutta ei liian löysällekään, neuvoin. – Ja jos seuraavan kerran oot lastaamassa yhtä hevosta kahden hevosen koppiin niin se yleensä laitetaan tähän toiselle puolelle.
- Miksi? kysyi Siiri silmät suurina.
- Ettei se kaadu ojaan niin helposti, sanoin yksinkertaistaen huomattavasti asioita ja Siiri alkoi näyttää erittäin huolestuneelta.
- Kaatuuko Jasna nyt ojaan koska mä laitoin sen tälle puolelle?
- En mä usko että siitä on pelkoa näin kesäkelillä, rauhoittelin ja nappasin syliin perässäni taapertavan Dannin ennen kuin se ehti ponin häntään, vaikka tuskin Jasna siitä olisi häiriintynyt. Se oli löytänyt heinäverkon eikä sitä kiinnostanut enää mikään muu.

Nostin takaluukun kiinni ja pyysin Siiriä pysymään traikussa ponin seurana kunnes kuskit olisivat valmiina lähtöön. Ilmeestään päätellen hän ei ollut muuta aikonutkaan. Dannia ei onneksi peräkärry enää kiinnostanut kun ponia ei näkynyt sen sisältä, joten otin sitä kädestä ja siirryimme lähemmäs grilliä.
- Siiri lastasi teidän ponin, ilmoitin ja molemmat omistajatytöt hypähtivät ja kääntyivät katsomaan. Kaikki olivat ilmeisesti olleet niin ruoan lumoissa että Siiri ja minä olimme saaneet huseerata ihan rauhassa kaikkien katseilta. Olin näkevinäni pienen tyytyväisen pilkahduksen Siirin isän silmissä kun hän katsoi omistajien ihmetystä.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   4.7.09 21:26:53

69.

Juhannuspäivänä heräsin ennen Veskua ja Dannia, jonka sänky oli täksi yöksi tuotu myös meidän huoneeseen kun talossa oli ahdasta. Tosin se ensin oli nukahtanut sinne juhlamekossaan jo sängyn ollessa vielä terassilla – en vieläkään tiedä miten se oli päässyt sinne laitojen yli. Ehkä Siiri oli auttanut? Joka tapauksessa muut huoneet ja sängyt olivat varattuja. Ali tarvitsi vielä huoneen ja Nitakin oli jäänyt yöksi.

Oli hyvin aikaista ja ihmettelin että olin jo havahtunut, vaikka illalla oli mennyt melko myöhään. Toisaalta en ollut juonut kuin yhden siiderin, silloin suihkusta tullessani. Vesku oli tainnut juoda kaksi olutta. Dannin syntymän jälkeen oli tullut jotenkin itsestäänselvyytenä, että jompikumpi meistä oli aina ajokunnossa ja nyt se olisi kai entistäkin tärkeämpää, täällä jumalan selän takana. Myöskään ajatus siitä, että näyttäytyisi Dannille räkäkännissä ei ollut miellyttävä. Se pelkäisi ja ihmettelisi varmaan semmoista.

Kävin vessassa ja totesin että yläkerran pöntöllä istuessa oli täydellinen näköala suoraan laitumelle. Se hymyilytti, vaikka oletin että sen täytyi olla pelkkää sattumaa. Talo ja tilukset olivat niin vanhoja ettei sitä ainakaan Ali ollut voinut suunnitella. Ellei hän sitten ollut sen takia jälkeenpäin rakennuttanut vessaansa juuri tämän ikkunan taakse. Suihkua ei yläkerrassa ollut mutta pesin naamani ja tallustelin alakertaan keittämään kahvia ja katsomaan millaisia aamiaistarpeita löytäisin. Leipää oli jäänyt eilisistä juhlista, patonginpalasia oli kiloittain. Laitoin uunin päälle ja voitelin niitä pellillisen verran, pilkoin tomaattia ja juustoa päälle. Ehkä lämpimät voileivät olivat enemmän iltapalaruokaa mutta turha näitä kaikkia olisi hevosillekaan kuivattaa.

Olohuoneesta kuului unista muminaa kun kahvin tuoksu alkoi levitä ja kun vilkaisin sinne näin Nitan nukkumassa sohvalla. Sohvapöydällä oli lasi puolillaan jotakin ja aski tupakkaa ja hetken mielijohteesta nappasin sieltä yhden savukkeen ja menin ulos. Tiesin, ettei hän olisi piitannut, ei olisi viitsinyt edes marmattaa, joten en tuntenut mitään omantunnontuskia. Ajattelin vain, että minun pitäisi muistaa ostaa yksi varatupakka-aski jonnekin terassin räystään alle. Tuskaan ja iloon, käytettäväksi vain hätätapauksissa.

Oli todella aikaista, tajusin kun pääsin ulos asti ja istuin portaille. Ilma tuntui kostean kirpakalta ja tuoksui maalta ja ruoholta ja varjot olivat vielä pitkiä. Sytytin tupakan ja kiersin kasteisessa ruohossa talon nurkalle, mistä näkyi rajajoki, tai oja, kuten Ali sitä nimitti. Sen yllä leijui valkoista usvaa ja kun katsoin sitä matalalta tulevassa kullanvärisessä aamuauringossa se oli niin kaunista että henkeä ahdisti. Ensimmäinen aamu uudessa kodissa ei olisi voinut olla mieleenpainuvampi.

Uunin lämmettyä pistin leivät sinne ja etsin kaapit lävitse löytääkseni jotain mistä voisin tehdä Dannille aamupuuroa. Ali oli kohtuullisen siisti ihminen, totesin, mutta en löytänyt vehnäjauhojen lisäksi kuin pari ruskeaa pussia ilman minkään valtakunnan etikettiä. Jotain luomujauhoja? Toiset näyttivät etäisesti pieniltä puurohiutaleilta ja paremman puutteessa päätin kokeilla mitä niistä syntyisi.

Keittiön kello näytti puoli seitsemää. Hörpin kahvia ja sekoittelin lesevelliä kattilassa ilman että se muuttui juuri miksikään. Meni puoli tuntia ennen kuin siitä alkoi tulla jotain puuron näköistä, mutta sitten se olikin aika hyvän makuista, totesin. Juuri sopivasti olin kuulevinani yläkerrasta Dannin äänen. Sen sisäinen kello herätti sen joka aamu seitsemältä viimeistään. Menin hakemaan sen ennen kuin Vesku ehti herätä, ei niinkään antaakseni hänen nauttia unistaan vaan koska juuri nyt halusin viettää vähän laatuaikaa Dannin kanssa. Liian usein aamuisin oli liian kiire, nyt kun olin kerrankin hereillä ja hyvällä tuulella jopa halusin nautiskella siitä ja antaa Danninkin nauttia.

- Huomenta nuppu! kuiskasin ovelta. Siellä se seisoi sängyssään katsellen vaativaisen näköisenä Veskun nukkuvaa hahmoa, mutta pieni naama levisi hymyyn myös minut nähdessään.
- Äiti, se totesi ja minusta tuntui kuin sydämeni olisi tipahtanut mahalaukkuun. Koska kukaan oli viimeksi noin ilahtunut näkemisestäni?
- Nousetko sä ylös? kuiskasin ja se ojensi käsivartensa jotta saisin sen helpommin nostettua syliini. Vein sen ensin vessaan ja potalle, joka onneksi oli löytynyt illalla ja sitten käärimme yhdessä juhlallisesti vaipan rullalle. Se menisi roskikseen emmekä ottaisi uutta esiin ennen kuin illalla. Meillä oli erittäin fiksu ja lähes sisäsiisti lapsi.

Ali tuli keittiöön tukka tavallista pörröisempänä kun Danni pisteli puuroaan shortseissa ja T-paidassa.
- Te ootte aamuvirkkuja.
- Danni on aina, mutta mä olin tänään vielä virkumpi, heräsin varmaan ennen kuutta, sanoin tyytyväisenä.
- Muistitko laskea ikkunaruudut niin kuin oli puhetta?
- Laskin, kaikki neljä, muistelin. Siitä oli tosiaan ollut illalla puhetta, kuinka uudessa kodissa piti ennen nukahtamista laskea ikkunaruudut ja sitten näkisi unta rakastetustaan. Kuin kaksinkertaiseksi varmistukseksi Siiri ja Danni ja Karoliina ja minä olimme käyneet poimimassa yhdeksän erilaista kukkaa kukin. Niilläkin piti olla samanlainen vaikutus, kun kerran sattui olemaan juhannus.

- No kenestä uneksit? Ali kysyi virnistellen ottaessaan itsekin kahvia. – Saanko mä lopun puuron?
- Sun jyvistähän se on, totta kai sä saat, sanoin minä ja aloin muistella uniani. Veskusta en yleensä nähnyt kuin painajaisia, jos olimme riidelleet. Muuten hän ei juuri tullut uniini, hänen ei tarvinnut kun hän oli aina siinä vieressä ja saatoin kääriytyä häneen koska halusin, unissani tai valveilla.
- Mä näin unta siitä ponista, muistelin hitaasti. - Jasnasta. Ja Siiristä. Ja Saarasta ja Juhasta, ne oli vihasia koska Siirin juhlavaatteet oli valkosissa karvoissa.
- Ei kuulosta kovin lupaavalta.
- Soita sä huomisaamuna sieltä uudesta luukustasi Tanskassa ja kerro kenestä sä näit unta, Lassestako, virnuilin minä ja yritin katsoa tarkkaan punastuisiko Ali. Turha toivo, hän vain naureskeli.

- Koska sun kone lähtee? kysyin sitten.
- Kolmelta. Ajattelin pyytää teiltä kyydin kentälle.
- No ilman muuta saat.
- Mikä helvetillinen puheenpapatus täältä kuuluu keskellä yötä? tuli Nita kysymään näyttäen todella krapulaiselta.
- Mene pesemään meikit naamaltasi niin saat kahvia, Ali sanoi.
- En mä pysty ennen kuin mä saan kahvia.
- Sun on pakko, sä pelotat lasta, sanoin minä ja vilkaisin Dannia, jonka lusikka oli pysähtynyt puolitiehen kun mustanaamainen Nita oli ilmestynyt ovelle.
- Hyi @!#$ miten hyveellistä porukkaa, Nita mutisi mutta kääntyi takaisin.

Lähdimme alkuiltapäivästä kahdella autolla liikkeelle koko porukka. Nita valitteli krapulaansa joten minä otin Dannin hänen autoonsa turvaistuimessaan ja ajoin hänet kotiin sillä aikaa kun Vesku vei Alin lentokentälle ja tuli sitten hakemaan meidät. Jatkaisimme tallille, missä oli vielä pakattavaa sekä huomisia kisoja varten että muutenkin. Hevosten kanssakin pitäisi tehdä jotain kevyttä ettei niitä vietäisi kisakentälle vapaapäivän jäljiltä. Siellä vierähti aikaa hyvä tovi kun ei paikalle sattunut ketään jota olisi ilennyt pyytää pitämään seuraa Dannille niin että meidän piti ratsastaa perätysten. Minä sain ensimmäisen vuoron ja kun olin vähän hurvitellut Nikin kanssa ja hypännyt pari estettä katsoin että riitti. Istuimme sitten Dannin kanssa kentän laidalle katsomaan Veskun ja Mustikan touhuja ja soitin ajankulukseni vielä Jinnalle varmistaakseni seuraavan päivän lastenhoitoavun.

- Totta kai lupaus pitää, Jinna sanoi. – Tullaanko me tallille vai kisapaikalle?
- Ei teidän oo mitään järkeä tulla tallille, ette te voi kuitenkaan sieltä ottaa Dannia kyytiin kun ei teidän pakuun mahdu kahta turvaistuinta, sanoin järkevästi.
- Okei, nähdään sitten kisoissa. Mihin aikaan teidän luokat suunnilleen on?
- Näyttäisi siltä että Veskun luokka alkaa joskus puoliltapäivin, mutta taitaa olla parasta että mä soitan kun me aletaan lähteä tallilta.
Sitten Jinna halusi tietää miten juhannuksemme oli mennyt ja kuvailin parhaani mukaan uusia naapureita koittaen saada juhlat kuulostamaan edes hiukan mielenkiintoisilta. Onneksi ei Jinnalla ja Villelläkään ollut ollut sen kummallisempaa, he olivat olleet Jinnan vanhempien mökillä ja Jinna väitti Leksan oppineen melkein uimaan.
- Toista se oli ennen kun oltiin nuoria, huokaisin. Aina välillä toivoin ettei Danni olisi päättänyt tulla ihan näin pian. Ehkä kolmen vuoden päästä, tai viiden. Sitten minun piti lopettaa puhelu äkkiä sillä Danni aikoi livahtaa aidan ali kentälle.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   5.7.09 11:49:48


Jinna ja Ville seisoivat säntillisesti parkkipaikan portilla odottamassa kun ajoimme sinne ja kävelivät perässä kun ajoimme eteenpäin etsien sopivaa koloa mihin saisimme automme. Kyllä sitä koloa saikin etsiä; kisat olivat alkaneet jo yhdeksältä ja parkkipaikka oli varmaan ollut täynnä jo silloin. Lopulta yksi traileriyhdistelmä lähti liikkeelle ja Vesku kääntyi sen jättämälle paikalle niin vikkelästi kun paku vain kääntyi. Takaa kuului kolinaa, kun hevoset joko tasapainottelivat tai sitten tajusivat että olimme perillä.
- Sä olet kahdeskymmeneskolmas lähtijä, sanoi Ville Veskulle heti kun saimme auton ovet auki.
- Onko edellinen luokka jo loppu?
- Suunnilleen, siellä taitaa olla viimeinen menossa.
- Täydellinen ajoitus, sanoi Vesku tyytyväisenä.

Minä nostin takaa tavaratilasta ensimmäiseksi ulos kaksostenrattaat, jotka olimme luvanneet tuoda mukanamme. Leksa suhtautui jo hirveän skeptisesti rattaisiin, olihan se jo iso poika mielestään eikä tarvinnut semmoisia, mutta nämä olivatkin uusi ja jännä kokemus ja se kiipesi niihin jo ennen kuin ehdin irrottaa Dannia turvaistuimesta.
- Koittakaa nyt pärjätä, sanoin ja pakkasin rattaissa roikkuvaan pussukkaan juotavaa ja evästä Dannille. Viitsimättä edes vastata moiseen Jinna pisti ipanoille hatut päihin ja sanoi lähtevänsä ostamaan kahvia. Minä autoin Veskua ottamaan Mustin ulos ja laittamaan sen kuntoon. Niki seisoi omalla puolellaan vähän huolestuneen näköisenä kun se huomasi jäävänsä yksin, mutta en aikonut ottaa sitä ulos ennen kuin hyvän ajan kuluttua. Meidän lähtöömme seuraavassa luokassa oli vielä tunteja ja toivoin vain, että Danni ja Leksa jaksaisivat täällä kitisemättä niin kauan. Minun olisi tehnyt kauheasti mieli kokeilla metrinkin luokkaa eikä vain ysikymppistä, mutta en ollut raaskinut ruveta venyttämään kaikkien päivää niin pitkäksi.

- Mä käyn maksamassa meidät ja katsomassa radan ennen kuin lähden verkkaamaan, sanoi Vesku ja jätti Mustin minulle. Ori tepasteli tarmokkaasti yrittäen vilkuilla joka suuntaan yhtaikaa ja huudellen kaikille muille hevosille, mutta ei se onneksi yrittänyt päästä mihinkään uhoamaan tai haastamaan riitaa. Kun Vesku palasi hän toi minulle kupillisen kahvia ja sanoi, että olin omassa luokassani kymmenes lähtijä, heti ponien jälkeen.
- Jipii! Mielialani kohosi melko lailla. Olisin yhtä hyvin voinut olla viideskymmeneskuudes tai jotain, tämä ilouutinen lyhensi päivää paljon.

Jäin sitten siihen istuskelemaan. Join kahvia ja juttelin Nikille ja kuuntelin kuulutuksia kentältä. Alkupäässä oli melko lailla hylkäyksiä, liekö radalla ollut jokin poneja syövä este mitä ne eivät uskaltaneet ylittää? Toivoin melkein että Jinna olisi tullut takaisin lasten kanssa, tässä odottaessani olisin ihan hyvin voinut vahtia Dannia itsekin, mutta kai hän mieluummin katsoi ratsastusta kuin istui täällä parkkipaikalla. En kuitenkaan itse uskaltanut lähteä auton luota mihinkään. Niki seisoi siellä yleensä kuin tatti, ainakin näin kun pidin sille seuraa, mutta olin ihan varma että jos jättäisin sen yksin se saisi vetopaniikin ja yrittäisi hypätä etupuomin yli tai istua takapuomin rikki tai ihan mitä tahansa vaarallista.

Kun kuulin, että Vesku kuulutettiin radalle nousin auton portaalle seisomaan ja yritin nähdä jotain kentältä, ihan turhaan. Kerran vilahti Veskun valkoinen paita radan lähemmässä reunassa mutta sen enempää en nähnyt. Puomien kolinakaan ei kuulunut tänne asti, mutta yleisön kohina kuului, sen tiesin edellisistä radoista. Nyt se ei kohissut, joten ei Musti ainakaan mitään kovin vaarallista siellä tehnyt. Tai sitten se eteni niin vaarallista vauhtia, että yleisö pidätti hengitystään. Pari minuuttia taisin itsekin olla hengittämättä, kunnes kuulin aplodit ja seuraavaa ratsukkoa pyydettiin sisään. Kuuntelin edelleen tarkasti ja sitten heidän ilmoitettiin tehneen puhtaan radan.
- Sillä lailla, sanoin puoliääneen, enkä voinut estää hymyn leviämistä naamalleni. Musti oli onnistunut oikein hienosti! Niki vaihtoi kärsivällisesti jalkaa autossa ja päästi pienen hörähdyksen kuullessaan ääneni.

Loppuluokan ajaksi sain seuraa, mikä oli hauskaa. Kun Vesku ja Musti palasivat auton luo tulivat Jinna ja Ville ja lapsetkin. He hehkuttivat Mustin rataa ja Veskukin näytti hävyttömän tyytyväiseltä.
- Olisinpa nähnyt, sanoin kaihoisasti.
- Pitäiskö sun alkaa valmistautua. siellä on enää parikymmentä jäljellä tätä luokkaa, ehdotti Vesku.
- Meinaatko sä päästä palkinnoille? kysyin.
- Jaa-a, mistäs sen tietää. Riippuu siitä miten nopeita muut on.

Otin Villen avustamana Nikin ulos ja satuloin sen. Danni alkoi vaatia selkään mutta hyssyttelin sen hiljaiseksi. Voisin käydä kävelemässä pienen lenkin ennen kuin tämä luokka loppuisi ja pääsisin itse kävelemään radan, kai Ville voisi pitää Nikiä sen aikaa. Teimme treffit verryttelyalueen luo kunhan kuulutettaisiin että ratsastajat saisivat tutustua rataan.

Lähdin peltoja kiertävälle ratsastustielle ja totesin että Niki oli kerännyt autossa seistessään jotain ihmeen pöllöenergiaa. Se säpsyi ja hypähteli ja yritti omia aikojaan ruveta ravaamaan, vaikken vielä ollut edes ottanut ohjia käteen. Moitin sitä monisanaisesti ja se alistui kävelemään, vaikka tahti kiihtyikin koko ajan. Minusta tuntui kuin olisin noussut joka askeleella kymmenen senttiä ylöspäin – ja tämä oli sentään vasta käyntiä. Se oli omituisella tuulella, tämmöinen se ei ollut ollut aikoihin kotona eikä edes kisoissa. Toivoin totisesti että se oli vain innossaan eikä tämä ollut taas oire jostain kivusta jossakin. Kuulostelin tarkkaan tuntuiko sen askellus tasaiselta, mutta ei se ainakaan ollut minun mielestäni mitenkään epäpuhdas, saati että olisi ontunut. Ei Villekään huomannut siinä mitään vaikka komensin hänet katsomaan sen ravia ennen kuin lähdin katsomaan esteitä.

Rata ei näyttänyt jalan pahalta. Kentällä oli tilaa ja esteiden välit pitkät; siinä ehtisi kaarrella miten huvitti. Vähän tavallista oudompia ne esteet täällä kyllä olivat. Oli lainetta ja kukkalaatikkoa sun muuta. Niki ei yleensä katsellut esteitä muuta kuin innoissaan, joten se ei minua huolettanut. Minua huoletti vain sen jalkojen kunto.
- Kato vähän aikaa mun verkkaa, jooko? Sano heti jos ei se sun mielestä liiku puhtaasti, pyysin Villeä kun menin ottamaan hevoseni. Hän suostui ja asettui hyvin asemiin puun alle kentän laidalle.

Niki intoili ja pinkeili mutta minusta se liikkui edelleenkin puhtaasti ja kun vilkuilin välillä Villeä hän pudisti joka kerran päätään. Niinpä vaan sitten laukkasin ja hyppäsin verryttelyesteet muutaman kerran kun olin saanut sen ensin vakuuttumaan siitä etten antaisi sen hyökkäillä toisten ratsujen kimppuun. Muiden seassa verkkaaminen oli ruvennut sujumaan tänä keväänä jo aika hyvin. Aloin huomata milloin sen mielenkiinto alkoi siirtyä toisiin hevosiin ja osasin silloin komentaa sitä tekemään jotain hankalaa mihin sen piti keskittyä.

Yksi toisensa jälkeen poniratsukot kutsuttiin radalle kunnes tuli meidän vuoromme. En tajunnut ottaa huomioon, että tauko ennen meidän vuoroa olisi hiukan pidempi kun sarjaesteen väliä pidennettäisiin ja Niki alkoi lähestulkoon stepata paikoillaan portilla kun se joutui odottamaan. Silittelin sen kaulaa rauhoittavasti mutta siitäkös se olisi piitannut, enkä tiennyt olisinko itkenyt vai nauranut. Nauru oli onneksi lähempänä ja taisin hekotella itsekseni kun puomi lopulta siirrettiin edestämme pois.

Niki muistutti vähän vuoden takaista itseään kun lähdimme suorittamaan esteitä. Se meni lujempaa kuin olisin halunnut enkä saanut sitä hillittyä niin hyvin kuin olisin halunnut. Onneksi täällä oli tilaa! Ei tarvinnut tehdä äkkikäännöksiä missään kohden vaan saattoi ratsastaa vaikka miten isot tiet. Parin esteen jälkeen minuun iski kuitenkin ahneus ja lakkasin hidastelemasta ja kaartelemasta. Niki ylitti esteet helposti ja varmasti, miksi tuhlaisin aikaa ylimääräisiin metreihin? Voisimme vaikka voittaa!
- Ihan helvetillinen vauhti päällä, Ville kommentoi kun ratsastin radalta pois.
- Joo, se oli jotenkin pitelemättömissä tänään, huoahdin hengästyneenä. – Näyttikö se edes siltä että se olisi ollut mulla hallinnassa?
- Ajoittain, sanoi Ville diplomaattisesti.

Kävelin melko pitkään jäähdytelläkseni intopiukean ratsuni ennen kuin palasin autolle, missä muut odottelivat ja juttelivat. Musti oli jo autossa mutta Vesku hypisteli valkoista ruusuketta tyytyväisen näköisenä.
- Te sijoituitte! huudahdin ja halusin halata häntä kun hyppäsin alas satulasta. En ollut kuullut palkintojen jaosta mitään, olin kai ollut liian kaukana pellolla silloin.
- Puhdas rata teillekin kuulemma tuli.
- Niin tuli, sanoin tyytyväisenä. – Ja nopea! Me mentiin kuin tuuli aavikolla.
- Eli se kuskas sua taas kuus-nolla, Vesku tulkitsi.
- Ei ihan niin pahasti, väitin vastaan.

Jinna lupautui käymään kilpailukansliassa katsomassa miltä tilanne näytti ja tuli takaisin silmät loistaen.
- Sä johdat ihan selkeesti! Seuraavaksi nopein on melkein kymmenen sekuntia jäljessä.
- Ooh, sanoin ja kysyin paljonkohan luokkaa oli vielä jäljellä.
- Ainakin viistoista vielä.
- Pitäiskö meidän odottaa loppuun vai lähteä menemään? kysyin Veskulta epätietoisena.
- Totta kai me odotetaan, Vesku ratkaisi.
- Ei kai sillä ruusukkeella niin väliä…
- No se on ihan sama ollaanko me kotona tuntia aiemmin vai myöhemmin. Lapsetkin nukkuu.
Se oli totta, siinä ne röhnöttivät rattaissa, tai Leksa ei ollut ihan unessa, se yritti pitää silmiään auki mutta ne lupsahtelivat koko ajan tiuhemmin.

Niin kävin sitten pokkaamassa sinivalkoisen ruusukkeen ja lahjakortin hevostarvikemyymälään ja sitten annoin Nikin usvattaa kunniakierroksen täysiä kentän ympäri. Että se menikin! Toiseksi tullut ponityttö jollain arabiristeytyksen näköisellä yritti parhaansa mukaan pysyä perässä mutta oli melkein puoli kierrosta jäljessä kun aloin houkutella Nikiä hidastamaan. Ihana, ihana hevoseni.

Lähettäjä: Pingo 
Päivämäärä:   5.7.09 16:16:59

Onpas täällä ollut hiljainen viikonloppu.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   5.7.09 16:36:31

Jepp, kaikki kai aurinkoa ottamassa? ;)
--------------
 
70.

Yllättäen kello oli jo melkein kuusi kun pääsimme lähtemään kotiin – kisojen viimeiset luokat kestäisivät varmaan aamuyölle. Olin poikki. Olimme sentään lähteneet kotoa jo kymmenen tuntia aiemmin ehtiäksemme pakata Oonan luota mukaan hevosten loput tavarat. Vesku onneksi ajoi ja minä olisin torkahdellut ellei Dannikin olisi ollut poikki, se piti pientä kärinää mihin ei auttanut mikään ja kiristi hermojani hiljaa ja tasaisesti kuin jokin keskiaikainen kidutusväline. Ellei Vesku olisi ollut kuulemassa ja näyttänyt itse täysin tyyneltä olisin todennäköisesti alkanut äristä lapsiparalle. Ärisin jo nyt, mutta hyvin kiltillä äänensävyllä, joka vain vähän vapisi kiukusta.

- No niin, Vesku sanoi pysäyttäessään lopulta auton tallin eteen. Huokaisin helpotuksesta loikatessani ulos avaamaan sivuoven. Hevoset olivat hengissä ja pystyssä ja Mustikka hirnui kovaan ääneen.
- Oisit antanu sen nyt olla siinä poissa jaloista vähän aikaa että saadaan elukat ensin purettua, sanoin harmissani kun Vesku tuli Danni sylissä.
- Sillä on pissahätä.
- Mistä sä muka sen tiedät?
- Se sanoi.

Niine hyvineen he marssivat sisään ja minä jäin jupisemaan auton ääreen. En piruuttanikaan ruvennut purkamaan hevosia yksinäni vaan odotin Veskun paluuta ja nostelin sillä aikaa autosta ulos Dannin rattaat ja varustekassit ja –laatikot ja satulat Nikin ja Mustikan seuratessa miten paiskin tavaroita ja läimin auton seiniä. Teki hyvää kiukutella vähän itsekseen. Kun kukaan ei ollut näkemässä minun ei tarvinnut selitelläkään kenellekään, miksi käyttäydyin kuin uhmaikäinen ja olinkin aavistuksen verran paremmalla tuulella kun Vesku palasi, Danni edelleen käsivarrellaan istumassa. He nauroivat ja hieroivat neniään yhteen.

- Jos te nyt maltatte hetkeksi erota niin vietäis hevoset talliin, ehdotin kärkevästi.
- Joo, Danni istuu rattaissa sen aikaa ja odottaa, vai mitä? Vesku leperteli ja Danni jäi kuin jäikin rattaisiinsa, ainakin ensimmäisiksi pariksi minuutiksi.
- Mustikka ensin? oletin ja Vesku nyökkäsi. Menin tavalliseen tapaan laittamaan sen riimuun pitkän liinan sillä aikaa kun Vesku avasi takapuomin ja sitten tönäisin sitä ryntäistä kevyesti taaksepäin.
- Peruuta, jästipää, ollaan kotona.

Kai Mustikin oli väsynyt pitkästä päivästä, ei se jaksanut loikkia ulos niin kuin se toisinaan teki, vaikka se varmaan tiesikin jo ettei oltu palattu kotitallille. Minä ehdin hyvin pujahtaa etupuomin ali ja seurata sitä sen sijaan että olisin joutunut päästämään liinaa metrikaupalla kuten joskus. Vesku otti sen ja näkyi kiertävän sen kanssa ympäri pihaa, minä palasin Nikin luo. Vastoin kaikkia järjellisiä toimintatapoja irrotin sen riimunnarun puomista, kiersin avaamaan takapuomin ja palasin sitten ottamaan narusta kiinni.
- Peruutahan sinäkin, kehotin ja Niki totteli. Se päätti loikata viimeisen metrin ja tempaisi melkein narun käsistäni. Sätin sitä hetken kun se pää pystyssä katseli ympärilleen, mutta sitten minulle tuli kiire napata kainalooni Danni, joka taapersi esiin auton toiselta puolelta.
- Sinäkin pikku piru, Saitko sä tulla pois rattaista, mitä?

Danni ojensi käsiään kohden Nikin selkää, mutta en aikonut kyllä nostaa sitä sinne nyt. Ruunaseni oli sen verran tohkeissaan uudesta, vieraasta paikasta. Kävelin Danni kainalossa senkin kanssa ympäri pihan mutta sitten lenkkarit alkoivat painaa rakkoja, jotka saappaat, tai oikeastaan ruttaantuneet sukat olivat kalvaneet kantapäitäni enkä halunnut enää mitään muuta kuin saada ne pois jaloista ja jalat ylös jonnekin.
- Jätetään nää sisään, vai mitä, kysyin Veskulta. Hän nyökkäili poissaolevan näköisenä ja vei Mustin jo talliin. Minä raahasin Dannin ja Nikin perässä.
- Seisotko sä siinä nyt vähän aikaa nätisti? kysyin Dannilta anovasti kun laskin sen karsinan ovelle ja se nyökkäili katse liimaantuneena Nikiin, joka kiersi uteliaana ympäri uuden huoneensa. Kun se suvaitsi seisahtua aloin kääriä kylmägeelejä sen jaloista ja ennen kuin sain ensimmäistäkään pois oli Danni siinä auttamassa.
- Mene nyt takasin sinne missä lupasit seistä, sanoin ja osoitin sille ovea, vaikka minun teki mieli itkeä ja huutaa.

- Tuu, mennään hakemaan heiniä, sanoi Vesku ja tarttui sitä kädestä, Mustin kuljetussuojat jo kainalossaan. Hän oli ollut vikkelämpi, mutta ei minullakaan sitten kauan mennyt ennen kuin kaikki pintelit ja kylmäpatjat olivat läjänä käytävällä. Riisuin Nikiltä vielä riimun ja suljin huoahtaen oven. Loppuperheeni tuli ryminällä heinävarastosta. Vesku oli nostanut heinät kottikärryyn ja Dannin päällimmäiseksi ja se nauroi riemuissaan päästessään sellaiselle ajelulle.
- Mä jätän nää täkseen, mä en jaksa enää mitään, huokaisin ja vein pinteliläjän satulahuoneen sohvalle.
- Kato, ne on kuin ne ois aina asunu täällä, sanoi Vesku kun tulin sieltä. Molemmat hevoset olivat saaneet läjän heinää eteensä ja tallissa kuului vain vieno rouskutus. Se oli musiikkia korville.

- Mitä hittoa me tehdään niille huomenna? sanoin kun paniikki iski ylitseni. – Oisko meidän pitänyt tuoda ne tänne aiemmin? Voidaanko me nyt vaan laittaa ne laitsalle ja lähteä töihin? Mitä jos ne karkaa? Ei kai me yöksi niitä ulos laiteta kumminkaan?
- Rauhotu. Vesku yritti vetää minut kainaloonsa mutta en halunnut. Hän huokaisi syvään ja taputti minua takapuolelle sen sijaan.
- Älä hellvetissä… aloitin mutta vilkaisin sitten Dannia ja lopetin. – Mun täytyy saada kengät pois ja jalat ylös.
- Loistava idea, mennään sisään, mä katon onko meillä mitään syötävää, Vesku sanoi ja tarttui minua sitten niskasta niin että hän saattoi pussata minua poskelle ja sitten nauraa kun mulkaisin häntä.

Riisuin lenkkarit ja sukat ja ratsastushousut läjäksi eteiseen ja lantustin suoraan olohuoneeseen kisapaita liehuen viehkeästi lantioni ympärillä. Ajattelin, että minun pitäisi totisesti opetella olemaan jättämättä vaatevanoja perääni ennen kuin Danni alkaisi ottaa mallia siitä, mutta nyt oli erityistilanne. Jaoin Alin sohvatyynyt tasapuolisesti kumpaankin päähän sohvaa ja heittäydyin siihen selälleni. Kun Danni taapersi vähän myöhemmin luokseni omenan kanssa olin jo paljon paremmalla mielellä.
- Kiitos kulta! sanoin sille ja nostin sen istumaan mahani päälle. Haukkasin omenasta ja annoin senkin haukata ja sitten söimme sen lopulta yhdessä. Vesku oli äänistä päätellen mennyt käymään suihkussa, palannut takaisin ja huikkasi nyt keittiöstä ettei löytänyt muuta ruokaa kuin edelleenkin juhannusaattona grillattuja jämiä.
- Ollaanpa me onnettomia kun ei edes kauppaan jaksettu, huusin takaisin ja aloin könytä ylös katsomaan mikä oikein oli tilanne. Ei kauhean lohdullinen. Kaksi päivää vanhat kanafileet eivät enää näyttäneet houkuttelevilta ja grillatut vihannekset kippasin suoraan laskiämpäriin. Sikoja meidän pitäisi hommata tätä menoa.
- Keitetään munia ja puuroa, päätin.

Olimme virallisesti vielä helsinkiläisiä tämän juhannuksen jälkeisen viikon, mikä tarkoitti sitä, että Dannillakin oli vielä hoitopaikka Tarjan luona. Nurmijärven päivähoitoihmisistä ei ollut kuulunut mitään, ja minua ainakin alkoi vähän huolestuttaa, mutta Vesku lupasi soitella niitä läpi ja uhkailla jos vaan töissä olisi hetkenkään hengähdystaukoa.

Hevosetkin huolestuttivat minua edelleen ihan pikkuriikkisen, vaikka olimmehan me tietysti suunnitelleet niiden päiväohjelman valmiiksi jo moneen kertaan ennen muuttoa. Olisi vaan ollut kiva tänä ensimmäisenä päivänä olla kotona katsomassa, että ne pysyivät aidoissa. Olimme illalla päästäneet ne reiluksi tunniksi laitumelle ja ne eivät olleet viitsineet juuri portilta siirtyä ruvetessaan ahmimaan, joten alku kyllä näytti hyvältä. Siitä huolimatta laitoimme ne aamulla pikkutarhaan, jossa oli kunnon aidat. Nimestään huolimatta se ei ollut kovinkaan pieni, paitsi laitumeen verrattuna, ja keskellä sitä jökötti puoliksi syöty pyöröpaali. Vähän pelkäsin että Niki seisoisi pää paalissa koko päivän, mutta ehkä se oppisi jossain vaiheessa ettei sitä tarvitsisi syödä koko ajan, ettei se karkaisi. Emmekä sitä paitsi olleet keksineet muutakaan vaihtoehtoa päiväruokinnalle. Ne saisivat nyt tottua saamaan kauransa vain aamulla ja illalla, mutta ei niitä silti voinut pitää ilman syötävää koko päivää.

Tämä ensimmäinen päivä oli onneksi niitä ajatellen helppo. Vesku meni aamuvuoroon ja minä vasta kello yhdeksi. Vähän aikaa väänsimme kättä siitä, veisikö hän Dannin mukanaan jo aamulla vai veisinkö minä, mutta päädyimme siihen, että tyttökin saisi lyhyen päivän hoidossa. Minä veisin sen ja Vesku saisi hakea sen ja käydä kaupassa päästyään töistä neljältä ja me voisimme ratsastaa sitten illallakin, kun olisi viileämpää.

Hevosauto seisoi edelleen tyhjentämättä ja siivoamatta tallin edessä ja yritin aamupäivän saada sitä taas kaupunkiajokuntoon. Danni oli kuitenkin semmoisella päällä, etten ehtinyt kuin pari talikollista aina saada lapioitua kun sain jo juosta sen perään johonkin suuntaan. Olinhan unelmissani nähnyt Dannin kirmailevan tällä isolla ruohikkoisella pihalla, mutta ei sen hitto vie olisi tarvinnut kirmata noin kovaa ja koko ajan. Sitten muistin Alin auton ja läimäisin helpottuneena pakun ovet kiinni. Menisin tietysti sillä töihin. Ali oli sanonut että turha sitä olisi seisottaa talon takana ja me olimme ylpeinä ilmoittaneet, että meillä oli kyllä auto kummallekin. No, ylpeys käy lankeemuksen edellä. Kaksi päivää myöhemmin tarvitsin sitä.

Töissä oli niin kiire etten ehtinyt enää murehtia karanneita hevosia, ja kun muistin taas kaiken uuden elämäni illalla pappojen vähitellen rauhoittuessa nukkumaan totesin, ettei Vesku ollut ainakaan soittanut mitään hälytystä. Se oli kai hyvä merkki. Annoin yököille pikaraportin ja lähdin kiireesti kotiin. Hiljaisessa valoisassa kesäillassa kotimatkaan ei mennyt kuin puolisen tuntia ja koko ajan mielialani kohosi. Kauemmin minulla olisi mennyt matkustaa bussilla jonnekin Helsingin lähiöön. Huvikumpuun mennessä oli joutunut vaihtamaan bussia ja metroa ja bussia moneen otteeseen, matka sinne oli vienyt pahimmillaan tunninkin.

Tiluksemme näyttivät ihanilta ilta-auringossa. Hevosten mustat hahmot erottuvat huikeanvihreältä laitumelta, ne huiskivat hännillään laiskasti ja söivät, söivät, söivät. Paku ei ollut enää tallin edessä, ilmeisesti Danni oli Veskun kanssa ollut yhteistyöhaluisempi ja antanut hänen tyhjentää ja siivota sen. Talliinkin hän oli näköjään ehtinyt – sieltä hän marssi kottikärryjen kanssa.
- Miten teillä on mennyt? kysyin ja tanssahtelin antamaan hänelle suukon. – Missä Danni on?
- Se meni jo nukkumaan.
- Mutta mitä jos se herää ja kiipeää sängystä ja katkasee niskansa…?
- Rauhotu. Vesku irrotti otteensa kottareista ja irrotti housunkauluksesta selkänsä takaa itkuhälyttimen. Se suhisi hiljaa muttei mitään muuta. Olimme saaneet ne joskus lahjaksi mutta ei sillä ollut oikein kotona ollut käyttöä, Dannin ääni oli kantautunut joka puolelle asuntoa ilman apuvälineitäkin.
- Kuuluuko se tänne asti?
- Kuuluu, mä kokeilin radion kanssa.
- Hienoa, sanoin tyytyväisenä ja painauduin häntä vasten. Hänen paitansa oli kuumankostea ja niin hän itsekin siellä sisällä. – Tunnetko sä olosi maalaiseksi?
- Ehdottomasti, Vesku sanoi.

Vaikka Danni nukkuikin – kävin omin silmin tarkistamassa – ja itkuhälytin laitettiin roikkumaan kentän aidantolppaan ratsastimme silti peräkkäin emmekä yhtaikaa. Helsinginkodissa Danni oli nukkunut kuin tukki iltaisin kerran sammahdettuaan mutta tämä oli kuitenkin uusi paikka ja se voisi keksiä uusia tapoja. Vesku veti ensimmäisen vuoron ja ravautti Mustia vähän aikaa, tarkoitus oli kuitenkin saada vain verryteltyä pois edellispäivän kisajumit.
- Mä taidan mennä kiertämään ton laitumen, suunnittelin. Olin sitonut Nikin kentäntolppaan ja harjaillut sitä Veskun ratsastaessa, nyt laitoin sille suitset päähän ja kiipesin aidalta selkään.
- Etkö sä ota satulaa?
- En jaksa, liian kuuma.

Lähdin ratsastamaan ensin rajaojan suuntaan mutta sillä kulmalla havaitsin, että laitumen aita oli pystytetty niin lähelle pengertä, etten kyllä uskaltaisi sille kapealle kaistaleelle käskeä Nikiä. Jos maa pettäisi sen kavioiden alta olisimme molemmat vedessä ja reuna oli niin jyrkkä, etten uskonut meidän siinä tapauksessa pääsevän sieltä enää ylös ilman palokuntaa. Käännyimme siis ympäri ja lähdimme toiseen suuntaan. Aidanviertä meni poluntapainen, siitä oli kuljettu selvästi ennenkin, mutta ei sentään niin paljon että ruoho olisi kulunut pois. Mietin minne reitti oikein veisi mutta se selvisi kun pääsin mäenkumpareen harjalle, jolla laidun oli. Toisella puolella näkyi toinen talo ja tilukset, jonkinlaisia maatalousrakennuksia ja kaksi suurta kasvihuonetta. Kedon tila, tietenkin, olihan Ali sanonut että laidun oli heidän maitaan. Polun oli siis saattanut tehdä Siirikin juostessaan katsomassa hevosia. Seisautin Nikin hetkeksi katsellakseni kunnolla mutta sitten mieleeni tuli, ettei kai ollut oikein kohteliasta toljottaa toisten pihaa ja jatkoin aidanvierustaa myöten laitumen ja pajupusikon välissä kunnes tulin taas joelle.

Ei se nyt järjettömän pitkä lenkki ollut, mutta meni hyvin alkukäynneistä. Voisin hyvin ravata vähän takaisinpäin nyt kun tiesin, että maasto oli tasaista, ja sitten vaikka ratsastaa hetken kentälläkin. Kun pääsin taas pusikosta ulos juoksi hengästynyt Siiri ylämäkeä meidän suuntaamme.
- Hei, mä näin ikkunasta kun sä menit ohi! Mun huone on tuolla ylhäällä päädyssä! hän osoitti alas ja talon päädyssä harjakaton alla oli tosiaan pieni sievä ikkuna. Siiri itse punoitti ja vaaleat letit hapsottivat pahan kerran.
– Tää on Niki, esittelin, kun Siirin katse palasi takaisin Nikiin peittelemättömän uteliaana.
- Onko tää se ori?
- Ei, tää on mun ruuna.
- Saanko mä tulla joskus katsomaan niitä?

- Tuu vaan, lupasin. Mieleeni oli juolahtanut että ehkä Siiri voisi joskus katsoa Dannia sen aikaa kun me ratsastaisimme tai jotain. – Tuu vaikka huomisiltana, sillon me ollaan aikaisemmin kotona.
- Oi, mä tuun! Siiri henkäisi ja katsoi minua ylöspäin kuin äitijumalaa. – Mä voin tulla vaikka hetikin!
- Mä ratsastan vaan hetken ja sitten me mennään nukkumaan, varoitin.
- Mä oisin vaan ihan sekunnin, mä niin haluaisin nähdä sen orin, Siiri rukoili enkä raaskinut kieltää. Toivoin, että hänestä ei tulisi maanvaivaa vaan että hän uskoisi jos emme haluaisikaan häntä joka ilta kylään.

En sitten ravannutkaan aidanviertä vaan annoin Nikin kävellä edelleen pitkin ohjin, Siirin hypähdellessä vierellämme.
- Mä menen hetkeksi kentälle, voin sitten viedä sut talliin katsomaan Mustia, lupasin, sillä en halunnut päästää häntä sinne yksin enkä myöskään sysätä Veskun riesaksi. Meidän pitäisi jutella ensin keskenämme miten suhtautua naapurintyttöön. Vesku kuitenkin oli jo näköjään saanut Mustikan hoidettua, hän nojaili kentän aitaan ja räpläsi itkuhälytintä.
- Onko se herännyt? kysyin.
- Ei, odottelin vaan teitä, jaoin jo sapuskat. Moi Siiri.
- Mä pyörin hetken vielä kentällä, sanoin ja ratsastin sinne. Vesku ja Siiri näkyivät juttelevan hetken ja menevän sitten talliin. Ravailin ja otin pari laukannostoa, sitten ravailin lisää pitkin ohjin ja lopuksi annoin sen kävellä. Eiköhän se verryttänyt sen paikat.

Siiri katsoi kiinteästi Mustin karsinaan lautojen raosta kysellen Veskulta lukemattomia kysymyksiä kun vein Nikin sisään ja pysäytin sen syvennykseen. Vaihdoin suitset riimuun ja laitoin sen kiinni, vaikka se itse oli mielestään vain nälkäinen ja halusi karsinaansa heinäkasan kimppuun, viis jaloista.
- Seiso, komensin äkeästi ja se katsoi minua oikealla silmällään moittivasti kun aloin laskea kylmää vettä sen koiville. Olin kuitenkin sääliväinen ja suljin hanan jo alle kymmenen minuutin kuluttua. Irrotin narut sen riimusta, riisuin riimun päästä ja sitten sanoin sille ”ole hyvä”. En tiedä olisiko se seissyt siinä juuri hetkeäkään kauemmin, mutta yritin ajoittaa lupani niin, että ehkä sekin kuvitteli toimineensa kehotuksestani. Siiri ainakin luuli, hän katsoi sen verran kunnioittavasti.

- Nyt nukkumaan, komensin kun suljin Nikin karsinanoven. Tottelevaisesti niin Vesku kuin Siiri lähtivät menemään. Oli niin lämmin, ettei raaskinut sulkea ovia kokonaan mutta Alilla oli siihen patenttiratkaisu. Ovien lisäksi tallissa oli oviaukoissa ketjut, jotka saattoi sulkea lukoilla. Niiden yli ei hevosia varastettaisi mutta ilma kyllä liikkuisi. Tarkistin, että satulahuonekin oli lukossa, varusteet kun kyllä saattoi nostaa halutessaan kettinkien yli. Siiri lähti tottelevaisesti juoksemaan kohti omaa kotiaan ja minä tartuin Veskua kädestä.
- Mitäs luulet, muuttaako toi meille asumaan? kysyin.
- Todennäköisesti, tai ainakin talliin. Mä sanoin, että se voi kyllä käydä katsomassa hevosia aidan takaa, mutta ettei se saa mennä tarhaan vaikka mikä olisi. Että Mustia pitää varoa.
- Meidän kilttiä pientä vauvaa.
- No voihan se olla aika jästipää jos sillä sattuu hormonit hyrräämään. Parempi olla varovainen kuin löytää täältä lapsenruumiita.
- Totta, vaikka ei täällä taida olla lähimailla mitään mikä sen hormoneja hyrräyttäisi. Mä kuolen kuule nälkään.

Menimme edelleen käsi kädessä sisään, missä ahmin loput Veskun ja Dannin päivällisestä ja haastattelin häntä.
- Ehditkö sä saada ketään kiinni niistä päivähoitoihmisistä?
- En, oli hoppua, mutta katos tätä. Hän penkoi postikasasta esiin kirjeen. – Ilmoitus päivähoitopaikasta. Tervetuloa.
- Upeeta! Siinä meni kai viimeinen huolenaihe.
- No, Helsingin asunto pitää vielä tyhjentää.
- Sen ehtii kun on vapaapäivä. Torstaina?
- Torstaina, niin.

Lähettäjä: miiuska 
Päivämäärä:   6.7.09 12:25:49

Ja jatkuu kitooos.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   6.7.09 16:44:14

71.

Elämä muuttui aika lailla muuton myötä, mutta päivä päivältä siihen alkoi muodostua rutiineja kun keksimme aina vaan uusia parhaita tapoja järjestää ja tehdä asioita, jotka olivat meille uusia, mutta piti jotenkin hoitaa. Nousimme vuoroaamuin ruokkimaan hevoset ja viemään ne ulos. Jos molemmat menimme aamuvuoroon, ne saivat mennä pikkutarhaan, muutoin ne pääsivät laitumelle, mistä kotiin jäävä sitten siirsi ne paremman aidan suojiin ennen töihin lähtöään. Helsingin asunto oli saatu tyhjennettyä ja siivottua ja loput sinne jääneet huonekalut oli pakattu hevosautoon. Ne vietiin äidin uuteen asuntoon heti kun hän kuunvaihteessa sai sinne avaimet, ja vaikka hän edelleenkin itki ja vaikeroi poismuuttoamme hän kyllä näytti ihmeen iloiselta kulkiessaan ympäri valoisaa kaksiota ja sivellessään tavaroitamme.
- Me kyllä saatetaan tarvita ne takaisin jos ja kun muutetaan takaisin tuolta maalta, kun Ali palaa, varoitin, mutta hän ei näyttänyt kuuntelevan.

Danni joutui oikeaan päiväkotiin. Perhepäivähoito oli ollut hieno juttu, mutta nielin pettymykseni. Mahdollisuus, että olisimme löytäneet toisen yhtä upean ihmisen kuin Tarja oli aika olematon, ja tämä paikka oli, kuten olimme tarvinneetkin, tarkoitettu vuorotyötä tekevien vanhempien lapsille. Yötä siellä ei saanut olla, mutta minä en tehnyt yövuoroja joten sillä ei ollutkaan väliä. Vesku ei toistaiseksi ollut ottanut kuuleviin korviinsa luopua rakkaasta työstään keskussairaalassa ja siirtyä tänne periferiaan joten kohautin olkiani. Ajakoon edelleen Helsinkiin päivittäin. Minä olin aloittanut metsittymisen eikä minun tarvinnut enää liikkua Nurmijärven kirkonkylää pidemmälle. Se oli aika ylellistä, viiden kilometrin työmatka. Hankimme lastenistuimen polkupyörääni ja kauniina päivinä kuskasin Dannia sillä. Moisen matkan kulkeminen autolla tuntui tuhlaukselta ellei nyt sitten tullut vettä ihan kaatamalla.

Viihdyin ihan hiton hyvin.

Siiri ilmestyi meille lähes joka ilta kuuden maissa täsmällisesti kuin kello ja jutuistaan päätellen hän vietti päivistäänkin aina osan vahtimassa, etteivät Niki ja Musti harkinneet murtautua aidoista läpi. Olin etukäteen ajatellut, että voisin hermostua jos tyttö olisi alati jaloissa mutta ihmeekseni niin ei käynyt. Siiri ei ollut tiellä eikä häiriöksi, ja alkuinnostuksen jälkeen hän ei pälpättänytkään koko ajan vaan osoittautui aika hiljaiseksi ja mietiskeleväiseksi lapseksi. Hän muisti joka ikisen asian jonka kuuli, ainakin jos se liittyi jotenkin hevosiin, ja näytti juoksevan mielellään Danninkin perässä vaikkei sillä ollutkaan neljää jalkaa ja turpaa. Kohta en tiennyt miten olisimme pärjänneet ilman häntä.

- Ajakaa välillä pois se lapsi, sehän asuu teillä, kehotti Saara kun törmäsin häneen kaupassa yhtenä päivänä.
- Ei kai oo pakko, irvistin. – Siitä on niin hirveesti apua kun se vahtii Dannia ja kaikkea.
- Ihanko totta? Ei tommosta vaan kotona huomaa. Saara näytti epäileväiseltä. Vakuuttelin vähän aikaa puhuvani ihan totta ja kysyin sitten, saisinko joskus antaa Siirin ratsastaa Nikillä. Tiesin, että hän oli käynyt alkeisleirin ja joskus saanut ratsastella Jasnalla ennen kuin se oli muuttanut pois.
- Se ei ole mikään hankala hevonen, mutta aina voi sattua jotain, mä en uskalla päästää lasta sen selkään ilman teidän lupaa, sanoin.
- Mä en ymmärrä niistä mitään, jos se sun mielestä on turvallista niin siitä vaan. Se kyllä halkeaa onnesta, Saara naurahti.

Erosimme hyvässä sovussa ja yhteisymmärryksessä ja vasta kun olin ehtinyt kassalle tuli mieleeni, että olisihan sitä voinut kutsua Saaran itsensäkin joskus kylään kahville. Kai nyt yksityisyrittäjälläkin joskus oli hetki vapaata, joskaan en ollut siitä asiasta ihan varma. Olihan aina mahdollista että puutarhureiden vapaat olivat kaikki talvella.

Muuttokuorman purkaminen kesti yli kaksi viikkoa, sillä sisällä ei raaskinut olla kuin sen verran kun oli pakko. Oli niin kaunista! Hevosten ja tallin lisäksi pihakin vaati huoltoa, nurmikkoa piti ajaa ja mansikoita poimia ja sitten ottaa aurinkoa ja leikkiä Dannin kanssa. Lapsi oli niin onnellisen näköinen että joka ikinen ilta siunasin Alia joka oli päästänyt meidät tänne. Se näytti kasvaneen jo parissa viikossa, se oli punaposkinen ja söi kuin hevonen ja nukahti kuin tukki iltaisin. Onneksi sattui sentään muutama sadepäiväkin ja lopulta kaikki muut laatikot paitsi kirjat oli purettu.

Meille riitti vierailijoita ihan kummasti välimatkasta huolimatta. Ilse oli käynyt auttamassa tavaroiden purkamisessa. Miila ja Lauri olivat ostaneet auton – porhot – ja kävivät usein, samoin Riikka, joka kuului haahuilevan taas jossain poikaystävien välissä ja oli kai vähän yksinäinen. Ilja oli kerran hänen mukanaan ja halusi muuttaa meille asumaan saman tien. Toppuuttelin kohteliaasti ja lupasin ilmoittaa jos asiat muuttuisivat niin että tarvitsisimme kotiapulaisen. Yllättävää kyllä Jinna ja Ville ja Leksa kävivät kaikista useimmin, tai Ville ja Leksa kahdestaankin. Siihen saattoi vaikuttaa Villen hevosenetsimiskuume, hän halusi keskustella kaikista myytävänä olevista Veskun kanssa.

- Pitäisikö meidän järjestää tuparit? mietti Vesku.
- Kaikki on nähneet tän jo, mitä me tupareilla, epäsin. – Mutta mulla on parempi idea.
- Mikäs sitten?
- Järjestetään estetalkoot. Pakkohan meillä on olla esteitä tai meidän esteura tyssää tähän.
- Mistä me niitä rakennettaisiin? Rakennutettaisiin? Vesku korjasi.
- Puuvajassa on vielä vähän noita neliskanttisia tolppia mitä Ali on laittanut kentän ympärille, niistä voisi rakentaa estetolpat. Kysytään siltä Lasselta mistä voisi hankkia pyöreitä puomeiksi.

Olimme saaneet paitsi Alin kodin myös Alin tukijoukot. Lasse oli pistäytynyt jo erinäisiä kertoja ja silmäillyt tarkasti ympärilleen kuin katsoakseen missä voisi tarjota apuaan, ja kerran Siirin isäkin, Juha, oli ohikulkumatkallaan hurauttanut pihaan ja kysynyt oliko kaikki kunnossa ja oliko Siiri häiriöksi. Vakuuttelin hänelle yhtä vuolassanaisesti kuin Saarallekin että asia oli paremminkin päinvastoin.
- No, kunhan koulu alkaa niin täytyy ruveta vähän rajottamaan sen juoksuja, mies naurahti.
- Tiedätkö sä mistä saisi puomeja? kysyin hetken mielijohteesta.
- Puomeja? Millaisia?
- No siis, pyöreitä tolppia, pari-kolmemetrisiä. Estepuomeiksi.
- Ai niin. Ratsastukseen, Juha tajusi. – Taidat saada mennä kauppaan. Meillä on kyllä iso läjä menossa saunanpesään kun purettiin viime kesänä lammastarha, mutta ei ne ole niin pitkiä, ja on ne aika ravistuneitakin.
- Voisihan sitä tehdä jonkun ihan kapeankin esteen, aloin suunnitella ja näin mielessäni Badmintonin kenttäradan ja sen omituiset esteet.
- Mäpä katson onko niistä mihinkään ja jos on niin tuon joku ilta, Juha lupasi.
- Kiitos!

Minä olin kaiken uuden tohinassa vain ratsastellut Nikillä jaksamatta miettiä sen kummempia lähitulevaisuuden tavoitteita ja siksi vähän yllätyin kun Vesku sanoi ohimennen ajatelleensa mennä Mustin kanssa taas kisoihin. Halusin tietysti tietää koska ja mihin ja millä harjoittelulla ja hän katsoi minua vakavana.
- No sillä samalla, tietysti, mitä me ollaan jatkettu koko kesä.
- Äh, saat mulle huonon omatunnon. Me ollaan vaan köpötelty.
- Entäs sitten? Sekin on välillä ihan terveellistä.

Kisat osoittautuivat osuvan sellaiseksi sunnuntaiksi kun minulla oli töitä, mutta se oli kuulemma ihan okei. Ville oli luvannut lähteä Veskun avuksi.
- Selvä, kai te sitten menette. Saa nähdä mitä Niki sanoo kun jää tänne yksin…
- Pakkohan sekin on joskus kokeilla. Todennäköisesti se kumminkin vaan syö.
- Niinpä, huokaisin. – Mutta seuraavan kerran kun meillä on viikonloppuna yhtaikaa vapaa saat unohtaa kisat. Pidetään ne talkoot – jos ollaan siis löydetty tarvikkeita ja joku suostuu tulemaan tekemään töitä!

Minä ajoin kisapäivänä kotiin kuin Rosberg haettuani kiireessä Dannin hoidosta ja löysin Nikin torkkumasta tarhasta, jonka aidalla Siiri istui.
- Oletko sä istunut siinä koko päivän? kysyin äimistyneenä. Olin kyllä edellisiltana vähän tuskaillut Nikin viihtymistä hänen kuultensa, mutta en ollut totisesti tarkoittanut, että hänen pitäisi pitää sille seuraa täällä.
- En kun mun piti käydä syömässä välillä. Se on ollut ihan kiltisti ja mä laskin sille lisää vettä, Siiri sanoi ja kohotti lippalakkinsa lippaa hymyillen aurinkoisesti.
- Hienoa, sanoin. Danni riuhtoi kättänsä irti kädestäni ja Niki oli alkanut lähestyä meitä hörhöttäen sydämensulattavaan tapaansa. ”Missä olet viipynyt? Mitäs nyt tehtäisiin?”

- Niki, sanoi Danni vaativasti ja nosti käsiään jotta nostaisin sen selkään. Minua nauratti. Olinkohan tehnyt itselleni karhunpalveluksen kun olin ensimmäisen kerran nostanut tytön sinne?
- Et sä nyt voi mennä, sulla ei ole kypärää, isi suuttuu, selitin sille. Sitten minulla välähti. – Haluaisitko sä ratsastaa? kysyin Siiriltä.
Tyttö näkyi menevän sanattomaksi, mutta nyökytteli sitten pontevasti, kunnes hänen ilmeensä yhtäkkiä valahti surkeaksi.
- Ei mullakaan ole kypärää.
- Kokeile mun, ehdotin. – Ei se varmaan ole kauhean iso, ja voihan sinne laittaa vaikka huivin alle jos on.

Huolimatta siitä, että olin jo muutamaa viikkoa aiemmin kysynyt Saaralta luvan en ollut vielä ehdottanut että Siiri menisi Nikin selkään. Minulla oli ollut jotenkin semmoinen tunne, että jos sille tielle lähtisi alkaisi Siiri kenties kinuta ratsastamista, tai pitää sitä itsestäänselvyytenä, tai jopa kuvitella, että hän saisi tehdä sitä milloin huvitti vaikkemme olisi kotonakaan. Pahimmassa tapauksessa kiipeäisi itsekseen vaikka Mustin selkään, mistä voisi seurata katastrofi. Nyt tuntui kuitenkin siltä, että hän oli ansainnut sen.
- Jos sä harjaisit sen sillä aikaa kun mä käyn laittamassa Dannille vähän välipalaa niin sitten, lupasin ja kasvot leveässä virneessä Siiri talutti Nikin talliin.

Meillä meni hetken aikaa sisällä mutta kun palasimme talliin oli hevonen puunattu kiiltäväksi kuin pari lakeerikenkiä ja Siiri pesi parhaillaan sen kavioita kiiltäviksi tallipyyhkeellä.
- Okei, katso sä Dannia vähän aikaa niin mä laitan sen kuntoon, sä et taida jaksaa nostaa satulaa, sanoin reippaasti.
Siiri tuli Dannin kanssa perässäni satulahuoneeseen ja molemmat palasivat sieltä kypärät päissään, Siirillä minun, joka näytti sopivan ihan hyvin, ja Dannilla oma pyöräilykypäränsä, jota säilytettiin siellä milloin se ei unohtunut pyörän ohjaustankoon roikkumaan.
- Sekin halusi, Siiri sanoi puolustelevasti.
- Kai senkin pitää sitten vähän kokeilla.

Talutin Nikin ulos ja nostin oven edustalla Dannin satulaan. Pienet nyrkit kahmaisivat jo tottuneesti jouhista enkä minä enää vaivautunut pitämään jalasta kiinni. En ollut ihan varma olinko hullunrohkea vai en; Niki tuntui kuitenkin aina tietävän koska sen piti kulkea erityisen rauhallisesti ja tasaisesti. Se hevonen oli kuin ihmisen mieli.
- Nyt on Siirin vuoro, sanoin kun olimme päässeet kentälle ja kiertäneet sen kertaalleen. Danni näytti alistuvan välttämättömyyteen ja tuli mukisematta alas, istahtaen auringon kuumentamaan hiekkaan pöllyttämään sitä.
- Kiristä satulavyö ennen kuin nouset sinne, neuvoin ja Siiri teki sen varovaisesti. Pidin kiinni ohjista ja toisesta jalustimesta, kun hän alkoi könytä kyytiin. Vaikka olikin vasta yhdentoista Siiri oli melkein minun mittaiseni, joten ei ollut ihme, että kypäräni sopi eikä hänellä ollut vaikeuksia ylettää jalustimeen, joka oli tietysti minun jäljiltäni.

Niki luimisti hetkeksi korviaan, mutta lerpautti ne sitten sivulle, kun Siiri oli päässyt satulaan ja istui siellä hetken ennen kuin alkoi etsiä oikeaa jalustinta. Hymy ei ollut kadonnut hänen naamaltaan mihinkään, mutta asennosta näin, että häntä jännitti.
- Talutanko mä sua? tarjouduin, mutta hän ei vastannut, ei kai oikein tiennyt. Niinpä talutin ja muutaman metrin jälkeen näin, miten ratsastaja alkoi vähän rentoutua.

- Mä päästän nyt irti, anna sä sen vaan kävellä, sanoin talutettuani kierroksen. Niki löntysteli ihan yhtä varovaisesti kuin jos sillä olisi ollut Danni selässään ja neuvoin Siiriä kokeilemaan miten se kääntyisi kun hän vain kallistuisi vähän. Tytön istunta oli kammottava, hän istui selkä köyryssä ja etukenossa, mutta en ajatellut puuttua siihen vielä. Ajattelin, että se saattaisi siitä parantuakin kunhan hän lakkaisi jännittämästä.

Niin kävikin. Siiri suoristui hiljalleen ja neuvoin häntä siirtämään jalkojaan vähän taaksepäin ja painamaan kantapäänsä alas. Sitten neuvoin miten Niki pysähtyisi.
- Istu painavammin, ajattele että sä painaudut maata vasten, ja hengitä ulospäin.
Siiri totteli ja Niki pysähtyi. Tyttö katsoi minua silmät suurina.
– Mähän en edes vetänyt ohjista!
- Ei niillä ohjilla niin oo väliäkään. Tuntihevosilla tietysti on, ne on tottuneet odottamaan sitä, mutta kyllä nekin periaatteessa tottelee istuntaa. Jos viitsivät. Haluatko sä ravata?

Siiri nyökkäili ja pyysin häntä ottamaan ohjat käsiinsä, ja sitten siirtämään kädet oikealle paikalle.
- Ajattele ravia, sanoin ja näin miten Niki liikautti korviaan. Se ei kuitenkaan lähtenyt ravaamaan joten pyysin sitten Siiriä painamaan vähän pohkeillaan, hyvin vähän. Ajattelin hänen kokemustaan: jos hän oli käynyt alkeisleirillä ja sen jälkeen kokeillut Jasnaa normaali pohjeapu saattoi hyvinkin olla hänen mielestään jalat irti ja täysiä takaisin kylkiin. En halunnut edes kuvitella mitä Niki siihen sanoisi.

- Se ravaa, sanoi Siiri ihastuksissaan.
- Niin, sanoin tyytyväisenä. He eivät enää näyttäneet kovin pahoilta. Siiri onnistui istumaan aika rentona ja myötäilemään hevosen liikkeitä, eikä kiskonut sitä suustakaan. Vaikka hän piti ohjista kiinni ne roikkuivat silti kuin pyykkinarut. Hän näytti onnelliselta.

Neuvoin häntä ehkä puolisen tuntia, mutta sitten pyysin häntä pysäyttämään.
- Viitsitkö sä viedä Dannin pois kentältä, mä otan vähän laukkaa?
- Joo, huokaisi Siiri aina vaan hymyillen, liukui alas ja ojensi minulle kypäräni. Se oli sisältä nihkeä, ellei suorastaan märkä, ja yritin piilottaa irvistyksen kun laitoin sen päähäni.

Niki ei tuntunut kärsineen alkeishevosen roolistaan, se kohotti ryhtinsä kun otin ohjat ja pyysin sitä liikkumaan ja se teki yhden parhaista laukannostoista mitä olin tuntenut sen tekevän ikinä. Mistä ihmeestä sekin tuli? Kahden viikon köpöttelystä vai siitä ilosta että minä olin kiivennyt sen selkään Dannin ja Siirin jälkeen? Tai ehkä auringonpilkut vain olivat oikeassa asennossa…

Pihasta kuului auton ääntä kun laukkasin toiseen suuntaan ja katsoin sinne ilahtuneena, kauanpa kisaajilla oli mennytkin! Se ei kuitenkaan ollut paku vaan Siirin vanhempien sininen auto.
- Mitä isä täällä tekee, tokaisi Siiri tuohtuneena ja lähti Dannin kanssa vastaan. Minä annoin Nikille pitkät ohjat ja kurkin mitä tapahtuisi, ja hetkessä se selvisikin. Juha avasi farmarin takaluukun ja kiskoi sieltä esiin kymmenkunta ehkä puolitoistametristä tolppaa. Estepuomini! Harmitti kun en voinut lopettaa loppukäyntejä kesken ja lähteä kiittämään häntä.

Juha nosti tolppaläjän tallin seinän viereen ja tuli sitten kentän laidalle, Dannia raahaava Siiri myrtyneen näköisenä perässään. Tyttö näytti siltä kuin isä olisi tullut sotkemaan hänen leikkinsä.
- Sä toit niitä, kiitos! sanoin ilahtuneena.
- Joo, ja tulin hakemaan ton maanvaivan samalla.
- Älä viitsi, ilman Siiriä mä en olisi päässyt ratsastamaan. Vesku on kisoissa.
- Mäkin ratsastin, ilmoitti Siiri ja hänen ilmeensä, kun hän muisti sen, kertoi kaiken.
- Ehkä tää riittää, tuumin itsekseni ja hyppäsin alas Nikin satulasta. – Mulla menee hetki kun hoidan tän pois, mutta ottasitko sitten kupin kahvia? Ja kiitos kauheesti kun viitsit tuoda noi puomit!

Juha näytti epäröivältä mutta Siiri ilmoittautui innokkaana:
- Mä voin hoitaa sen pois, mä tiedän. Suihkutetaan jalat ja pyyhitään selkä! Menkää te vaan kahville!
- No jos sitten… Juha sanoi.
- Sä voit viedä sen sitten vihreälle, sanoin Siirille. Jätin kypärän aidantolppaan tuulettumaan ja otin Dannia kädestä Siirin ottaessa Nikin ohjista kiinni. Halusin ensin käydä tutkimassa uudet estetolpat ja ne osoittautuivat vallan hyviksi. Sää oli ne harmaannuttanut, mutta ne olivat hyvinkin puolitoistametrisiä ja ihan lujaa tavaraa vielä.

- Näistä tulee hieno kinkkinen pieni este, sanoin tyytyväisenä.
- Vaikka ne on noin pieniä?
- Joo, semmoinen tarkkuustehtävä. Hankala hypättävä mutta eipä sitten tarvitse kilpailuissa ihmetellä jos tulee samanlainen vastaan.
- Noi on oikein kilpahevosia? Juha kysyi vilkaisten tallin suuntaan.
- No.. onhan ne. Ei nyt mitään kauhean hienoja vielä, ne on aika nuoria molemmat, mutta ehkä niistä tulee.

Oli liian lämmin hautautua keittiöön joten istutin Juhan terassille ja kävin vain itse lataamassa kahvinkeittimen ja hakemassa kupillisen keksejä ja toisen mansikoita. Dannin silmät syttyivät kun se näki ne, se oli rakastunut mansikoihin ihan täysillä ja aamulla kun se lähti ulos se suuntasi aina erehtymättä ensimmäiseksi mansikkamaalle. Vahinko vain että satokausi alkoi olla kohta ohi.

- Miten te tänne päädyitte, ettekö te ole kaupunkilaisia molemmat? Hevosten takiako? Juha kysyi.
- Pääasiassa, myönsin. – Vesku on aina puhunut että joskus otetaan hevoset omaan pihaan ja aletaan oikein kasvattaa niitä ja tää nyt oli loistava tilaisuus päästä kokeilemaan.
- Kasvattaa hevosia? Kannattaako se muka?
- Ei taida, naurahdin.
- Miksi ihmeessä sitten?
- No ei me nyt vielä olla alottamassa mitään kasvattamista. Mun täytyy valmistua ensin, ja siihen menee vähintään kaksi vuotta vielä. Eikä siinä olekaan mitään järkeä, mutta saat Siiriltä kyllä ihan yhtä järkevän perustelun miksi kuin multa.
- Jaha, sen mä tiedänkin. Hevoset on niin ihania. Juhan ääni oli vähän sarkastinen, mutta sitten hän alkoi kysellä opiskeluistani ja osasi tehdä muutaman oikean kysymyksen niin, että huomasin kohta puhuneeni taukoamatta ainakin viisi minuuttia. Vaikenin hämilläni.
- Mitä nyt?
- Eiköhän se kahvi ole jo valmista. Otatko sä maitoa tai sokeria?

Mies pudisti päätään ja hain kahvipannun keittiöstä, samoin mehupurkin ja kainalossa vielä pari lasia Dannia ja Siiriä varten. Tyttö oli jo näkynyt vievän Nikiä laitumen suuntaan, joten hänkin varmaan liittyisi seuraan kohta. Sitten juteltiinkin enää Nikistä ja siitä, mitenkähän Mustikan kisat olivat menneet, ja mahtaisiko Siiri ikinä oppia hyppäämään esteitä.
- Opit sä, mutta täällä et voi opetella, nää on liian kaheleita siihen hommaan, sanoin.

Kun hevosautomme lopulta ajoi pihaan nousi Juha ja komensi Siirinkin mukaansa, pois häiritsemästä ihmisten pyhäiltaa.

Lähettäjä: Pingo 
Päivämäärä:   6.7.09 22:25:43

Voihan maanantai..

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   6.7.09 22:39:29

Nimen Omaan.
--------------72.

Estetalkoopäivä löytyi. Se oli kylläkin tiistai eikä viikonloppu, mutta Vesku oli päässyt lopultakin kesälomalle, samoin kuin Miila ja Lauri ja minulla ja Jinnalla sattui molemmilla olemaan vapaapäivä joten se olikin jo aivan loistava duunarisaldo. Villellähän nyt ei mitään työaikoja ollutkaan, eikä ilmeisesti Iljallakaan, sillä hänkin ilmoitti tulevansa vaikka totuuden nimissä olimme unohtaneet kutsua hänet. Mikä oli typeryyden huippu, sillä hänhän oli ainoa tuntemamme ihminen, joka oli koskaan opiskellut mitään puutöihin liittyvää.

Vesku oli käynyt puutavaraliikkeessä ostamassa parikymmentä pitkää tolppaa ja Alin kätköistä oli löytynyt erilaisia maalinjämiä, jotka saimme kaikin mokomin luvan käyttää pois, kun sähköpostitse kysyin. Minä olin jo heti idean keksiessäni tilannut netistä montakymmentä paria tolpankannattimia Veskun luottokortilla, ja ne seisoivat jumalattoman painavassa pahvilaatikossa terassinkulmassa. Kaikki näytti hyvin lupaavalta; viikonloppuna pääsisimme jo varmasti hyppäämään.

Ilja tuli Villen pakun kyydissä, joka saapui ensimmäisenä puolenpäivän aikaan, mutta Miila ja Lauri seurasivat heti perässä. Me olimme Danni-herätyskellon ansiosta ehtineet jo ratsastaa ja siivota boksit ja roudata kottikärryillä kaikki tarvikkeet valmiiksi kentälle. Lounaankin olimme ehtineet juuri syödä ja nyt Vesku porasi jo kannattimenreikiä neliskanttisiin tolppiin. Minä olin organisoinut Dannin kanssa kentänkulmalle aurinkovarjon ja pienen pöydän ja raahannut sille kahvia termoskannussa ja mehua ja läjän voileipiä jotka olivat kylmälaukussa. Ehkä niillä pääsisi alkuun, illemmalla voisimme grillata talkooruokaa.

- No niin, mihin me ruvetaan? kysyi Ilja hieroen innoissaan käsiään yhteen kun hänet päästettiin pakettiauton tavaratilasta pois.
- Tämmösiä pitäisi saada aikaan. Näytin hänelle netistä tulostamani kuvan estetolpasta toivoen, että ymmärryksen ja innostuksen pilke syttyisi saman tien. Sen sijaan Iljan naama menikin kovin miettiväiseksi.
- Jaloillaan seisova pylväs? Ei teillä olisi joulukuusenjalkoja?
- No ei ole, ei tommosta määrää, tuhahdin.

- Kelpaako apu? kuulin takaani ja kun vilkaisin, seisoivat siellä Siiri ja Juha.
- Kelpaa, sanoin vähän hämilläni. – Siirin mä vähän odotinkin ilmestyvän mutta miten sä tänne ehdit, eikö sulla ole kädet täynnä töitä kotona?
- Sitä sanotaan naapuriavuksi, Juha virnisti näyttäen hetken ajan hyvin nuorelta, vaikka eihän hän nyt ikäloppu ollutkaan. Ehkä Villen ikäinen.
- Mä voin hoitaa Dannia, kunhan mä saan vähän maalata kanssa, sanoi Siiri.
- Maalaamista riittää ihan varmasti, mutta mahdatko sä saada vahdittua Leksaakin? kysyin häneltä. Tyttö näytti kyllä niin tomeralta, että kysymys oli paremminkin retorinen.
- Kukas se on?

Lykkäsin estetolpan kaaviokuvan Juhalle käteen ja vein Siirin filtille aurinkovarjon suojiin, mihin olimme asettaneet lapset. Jinna istui siinä parhaillaan niiden seurana, mutta Siiri otti tilanteen haltuunsa kun koulutettu lastenhoitaja ja juotuamme silmänlumeeksi kupilliset kahvia siinä vieressä Jinna näytti toteavan, että Siiri kelpasi vallan hyvin.
- Orjatyövoimaa, mutisin hänelle kun siirryimme kentälle nostelemaan puominaihioita erilaisten viritysten päälle.
- Pidä hyvänäsi! Jinna naurahti takaisin. – Paremminhan teillä täällä on asiat kun kaupungissa.
- Niin onkin, tajusin, ja päätin antaa Siirin taas illalla ratsastaa Nikillä, varmaankin laitumen ympäri jos kaikki tämä puutavara olisi tässä kentällä vielä illallakin. Varmaan olisikin, en uskonut maalien kuivuvan niin nopeasti.

Siitä tuli kauhean hauska päivä. Oli melkein helteistä ja ennen pitkää koko porukka oli riisuutunut niin vähiin vaatteisiin että minun piti hakea sisältä kamera ja ottaa ruveta ottamaan kuvia kesäisestä nudistityöleiristä. Puomeista tuli erittäinkin kirjavia ja niin maalareistakin. Juha oli ilmeisesti lukenut tolppapiirustuksen yhdellä vilkaisulla, tai muuten vaan ottanut johdon käsiinsä sillä puolella, ja niihin saatiin ihan pätevän näköiset jalustat. Vesku meni välillä päästämään Siirin lastenhoitajanhommasta ja näytti hävyttömän laiskalta loikoillessaan niiden kanssa. Neljän-viiden tienoilla minun mahaani alkoi kurnia ja päätin, että oli aika ruveta ruokkimaan väkeä, menin laittamaan grillin päälle ja siinä vaiheessa kun muut huomasivat karkaamiseni ja että olin ehtinyt levittää kilon tai pari makkaroita ritilälle, he seurasivat pikkuhiljaa perässä.

- Kaikki hoidettu! Onko siideriä! puuskahti Miila ja heittäytyi nurmikolle pinkeissä bikineissään, jotka nyt, samoin kuin hän itsekin, olivat kyllä valkopilkulliset. Muutkin olivat aika värikkäitä, kukaan ei ollut onnistunut maalaamaan roiskuttamatta. Vain Ilja ja Juha jotka olivat enimmäkseen rakentaneet tolpanjalkoja, olivat lähes puhtaita.
- Kellarissa, kuka tulee mukaan kantamaan? kysyin kun totesin, että makkarat saisivat vielä olla. Ville alkoi vääntäytyä pystyyn, mutta Juha, joka ei ollut vielä ehtinyt istumaankaan, oli nopeampi.

Kiersimme talon sivulle, mistä myös pääsi viileään alakertaan ja livahdimme sinne mullantuoksuiseen hämäryyteen. Sauna oli vasemmalla ja kylmäkellari oikealla, mutta kaikki ovet olivat kiinni enkä nähnyt mitään hetkeen kun silmäni eivät olleet tottuneet pimeyteen. Pysähdyin epäröiden tunnustellakseni oviaukkoja ja Juha törmäsi selkääni.
- Anteeksi, hän sanoi kiireesti, mutta naurahti sitten. – Oisko tänne saanut valoa jostain?
- Voi olla, mutta en mä tiedä missä tolla ovella olisi katkaisin… Tunsin itseni hölmöksi, mutta tämä oli tosiaankin ensimmäinen kerta kun tulin tuosta ovesta sisään. Sitten aloin nähdä taas ja samalla käteni löysivätkin ruokakellarin ovenkarmin. – Löysin.

Kellarin valokatkaisijan löysin helposti, ja osoitin Juhalle pahvilaatikollista oluttölkkejä, itse otin muovipussin, jossa oli siideriä ja pari isoa limsapulloa.
- Ei sun olisi tarvinnut tulla tänne, varmaan sulla olisi ollut hommia kotonakin, sanoin otsa rypyssä, sillä asia oli vaivannut minua koko päivän.
- Ei meillä nyt niin kiirettä ole ettei ehtisi naapuria autella. Siiri ei ole muusta puhunut kuin esteistä moneen päivään, se oikeastaan pakotti mut, mies naurahti. – Siitä on tullut entistä hullumpi nyt kun te muutitte tänne. Hevoshullumpi siis.
- Musta vähän tuntuu kun mä hyväksikäyttäisin sitä, tunnustin.
- Hyvä se on lapsen oppia tekemään töitä.

Spontaanit aplodit toivottivat meidät tervetulleiksi pihalle. Kaikille kelpasi viileä juoma, useimmille parikin tölkillistä, ja kun esteemme olivat tosiaan jo hyvällä mallilla, jäimme siihen istumaan ja juttelemaan ja paistamaan lisää makkaraa ilman aikomustakaan enää nousta töihin. Vastahakoinen Siiri ja Juha lähtivät ensimmäisinä ja sitten, huomattavasti myöhemmin Ville ja Jinna.
- Me voitaisiin jäädä yöksi, ilmoitti Miila ja niin he sitten jäivätkin, ja Ilja myös.

Oli tylsää nousta töihin kun kaikki muut jäivät kotiin, etenkin kun olimme valvoneet aika myöhään. Kaunis aamu kuitenkin lauhdutti harmini ja kun katsoin miten hevosten mustat takapuolet poukkoilivat laitumen rinnettä ylös oli aamu pelastettu. Niiden ei tarvinnut enää hyökätä ensimmäisen ruohotupsun kimppuun vaan ne saattoivat ensin venytellä jalkojaan pelkäämättä että vihreys katoaisi sillä aikaa. Mietin, että oikeastaan meidän kannattaisi ehkä jakaa alue kahtia, tai ainakin ensi keväänä kannattaisi. Nyt ei tainnut enää olla paljon mieltä, kesä alkoi kääntyä loppupuolelleen.

Mietiskelin suurimman osan työpäivää uusia esteitä ja sitä, mitä hevoset niistä sanoisivat, sekä sitä, että olisi ylellistä jos joku tulisi välillä vähän neuvomaan, pitämään tuntia vaikka. Oona tuli ensimmäisenä mieleen, mutta tuskin hänellä olisi aikaa tai haluja lähteä tänne asti, ellei nyt sitten muuten vaan kylään. Varmasti täälläpäin kuitenkin oli ihmisiä, jotka kävivät näillä pienillä kotitalleillakin antamasta opetusta. Vesku tietysti pystyi neuvomaan minua, mutta hän ei ollut esteillä semmoinen guru kuin kouluratsastuksessa, ja sitä paitsi hän saattaisi kyllä itsekin kaivata välillä hyviä neuvoja. Ehkä netistä löytyisi jotain? Tai sitten voisi aina kysyä ratsastuskouluilta. Hetken leikittelin ajatuksella kutsua Hanna kylään muutamaksi päiväksi, mutta epäilin hänenkin aikansa olevan kortilla ja sitä paitsi en ehkä sittenkään haluaisi häntä omaan kotiini.

Kuin ajatukseni olisivat olleet manaus lojui kotona keittiön pöydällä lopultakin kirjekuori, josta pilkisti esiin hääkutsu.
- Mä olin jo ihan oikeasti varma, ettei ne ikinä pääse naimisiin asti, sanoin tavatessani korttia tarkkaan. – Syyskuussa vasta? Luulisi Hannan halunneen kesähäät!
- Se olisi joutunut luopumaan jostain kisaviikonlopusta, huomautti Vesku.
- Aa, totta. Kai me mennään?
- Jos me saadaan joku hevosenhoitaja. Ahvenanmaalla ei käy ihan päiväseltään, ellei sitten lentokoneella.
Irvistin. Se kuulosti kalliilta, mutta sitten kuitenkin aika houkuttelevalta. Paljon paremmalta kun monen tunnin laivamatka Dannin kanssa.

- Haluatko sä tosiaan mennä? kysyi Vesku, ehkä hiukan ihmetellen.
- Totta kai mä haluan. Täytyyhän mun päästä todistamaan kun Hanna lupaa ruveta uskolliseksi ja lakata vikittelemästä toisten miehiä, tuhahdin.
- Ai! Miten mä en tajunnut? Vesku nauroi ja nappasi minut syliinsä. Hän yritti pussata minua muttei siitä tullut mitään nauramisen takia. Vedin loukkaantuneen ilmeen kasvoilleni.
- Minäkö olen noin huvittava?
- Sinä, hän sanoi ja painoi kasvonsa niin lähelle, etten nähnyt oikein mitään muuta kuin hänen harmaat silmänsä. Laitoin käteni hänen poskilleen ja suutelin häntä omasta puolestani.
- Lakkaa käkättämästä. Mun viimeset huoleni poistuu kun Hanna ei pörrää enää vapaalla jalalla.
- Mä luulin että sä pidät Hannasta.
- Joo, tavallaan, joskus, tai useinkin, mutta ei sillä oo mitään tekemistä tän asian kanssa. Lakkaa nyt nauramasta ja anna kunnon suukko, vaadin.

Kuhertelimme siinä ehkä kymmenen minuuttia, ehkä viisitoista, kunnes Danni tuli olohuoneesta ja liittyi seuraan. Sekin halusi syliin ja suukkoja.
- Loppuko lastenohjelmat, kysyin alistuneena ja se nyökkäsi vakavana.
- Nälkä? kysyin sitten toiveikkaana, mutta ei, se vaan halusi syliin. Oli jotenkin epämukavaa nostaa lapsi syliimme halailemaan ja suukottelemaan juuri kun olimme olleet muhinoimassa, paremman sanan puutteessa, mutta siihenkin oli kyllä ehtinyt tottua. Lopulta annoin lyhyen päättäväisen suukon niin Veskun kuin Danninkin poskille ja nousin ylös.
- Kai meidän pitää jotain ruokaakin tänään syödä.
- Mä taidan koittaa soittaa Hannalle ja ilmottaa että me ollaan tulossa, jos sä olet varma kerran, Vesku sanoi.
- Olen mä varma. Etkö sä voi lähettää sähköpostia tai jotain?
- Siinä on vastauspyynnöt ja puhelinnumero. Ei kyllä Hannan numeroa, varmaan sen äidin, mutta sen havukan kanssa mä en kyllä aio puhua.

Tirskahdin, olimme täydellisen yhtä mieltä Hannan äidistä. Kaivelin jääkaappia ja inventoin ruoanjämiä ja kuuntelin samalla Veskun puhelua. Lyhyt ilmoittautuminen ja kiitos kutsusta ei näemmä riittänyt, ei alkuunkaan. Hän puhui puhumistaan koko sen ajan kun pesin perunoita ja pilkoin sipulia, kuului kertovan seikkaperäisesti ihan kaiken mitä meille oli tapahtunut muuttomme jälkeen.
- Sun pitäisi tulla käymään, kuulin hänen sanovan lopulta ja kun vilkaisin sinne hän katsoi minua kysyvästi kulmakarvat koholla. Nyökkäsin suopeasti. Kutsukoon vaan, joskin oli epätodennäköistä että siitä ikinä tulisi mitään.

Halusin syötyäni ratsastamaan. Hyppäämään. Olin tullessani ehtinyt vilkaista sen verran, että hevoset olivat laitumella ja että Vesku oli siivonnut kenttää vähän, se ei ollut enää pelkästään värillisten puomien metsää. Vaihdoin ratsastuskamppeisiin ja rakensin kaksi estettä keskihalkaisijalle rinnakkain, vanha patenttiratkaisu, jonka olin Hannalta aikoinaan ominut. Voisin hypätä niitä pääty-ympyröillä tai vaikka kolmikaarisella uralla eikä Niki pääsisi kiikuttamaan minua miten mieli pitkillä suorilla. Vesku ja Danni olivat jääneet sisään ottamaan ruokanokosia, mutta kun olin saanut Nikin harjattua ja satuloitua ja toin sitä ulos tallista, olivat he jo pihalla. Siirikin oli tullut, ihan aikataulunsa mukaisesti. Kolmikko istui eilen kentänlaidalle jääneen aurinkovarjon suojaan, joskin tänään se saisi todennäköisemmin suojata sateelta. Aurinkoa ei ainakaan näkynyt.

- Te ette kauan nukkunu, huomautin ratsastaessani katsomon ohi.
- Ei meitä nukuttanukkaan.
- Et kai sä ole vielä ratsastanut?
- En, mutta jos sä meinaat hypätä niin ei me tulla sinne häiritsemään.
- Väität ettette mahdu samalle kentälle? Että me viedään liikaa tilaa? sanoin uhkaavasti ja mietin että mitäs sitten jos joskus saisimmekin jonkun tänne vaikka pitämään estetuntia. Silloin meidän olisi pakko.

Siiri istui ja tuijotti minua keskittyneenä kun aloin ravauttaa Nikiä. Se oli tuijottanut ensin silmät tapilla kaikkia uusia värikkäitä puomeja, aurinkovarjosta puhumattakaan, mutta sitten se näytti tunnistavan esteet esteiksi ja alkoi iloita.
- Missä sun turvaliivi on? huusi Vesku.
- Satulahuoneessa.
- Et hyppää ennen kuin sulla on se päällä.
- Enhän mä ole vielä edes verrytellyt.

Vesku toi liivini muutamassa minuutissa ja puin sen päälle. Olisi minun se pitänyt itsekin muistaa, mutta se ei jotenkin ollut tullut vielä tavaksi täällä, eihän täällä ollut päässyt hyppäämäänkään ennen kuin nyt, enkä minä sitä sileällä tavannut pitää. Nyt Niki tuntui siltä että se oli tarpeen. Se liikkui turhankin reippaasti ja minua alkoi vähän hirvittää. Olisiko fiksuinta tänään vain ratsastella noiden houkuttelevien esteiden ympäri eikä ylitse? Jos se tottuisi niiden näkemiseen eikä intoilisi enää seuraavalla kerralla yhtä paljon. Seuraavilla kerroilla.

Laukkasin pääty-ympyrää ikuisuuden miettiessäni, ensin isoa esteen ulkopuolelta, sitten pienensin sitä niin, että menimmekin esteen sisäpuolelta. Niki kiihdytti aina toiveikkaana kun sen turpa alkoi osoittaa kohti estettä mutta ei se sille väkisin ryöstäytynyt vaan ohitti sen siltä puolelta miltä milloinkin halusin. Lopulta se tuntui menettäneen toivonsa saada loikkia tänään ja lakkasi tuntumalta vieterijänikseltä. Niinpä minä päätin sitten uskaltaa ja tuloksena oli aika hyvin hallittu hyppy. Jatkoin ympyrällä parin hypyn verran ja sitten vaihdoin suuntaa. Toinen pääty-ympyrä toisessa laukassa.

Kun aloin itse huohottaa tajusin laukanneeni jo vaikka miten kauan. Nikikin suorastaan puuskutti, vaikkei se muuten vaikuttanutkaan väsyneeltä, sen askel oli edelleen reipas ja vetävä. Kosketin sen kaulaa anteeksipyytävästi ja siirsin sen raviin. Se oli kostea hiestä.
- Alatko sä lopetella? kysyi Vesku ja nyökkäsin viitsimättä tuhlata ilmaa puhumiseen. Hän sanoi jotain Siirille ja lähti hakemaan Mustia. Tytöt jäivät istumaan paikoilleen ja minä annoin Nikin hidastaa rentoon hölkkään ja venyttää kaulaansa, sitten hiljalleen käyntiin. Riisuin turvaliivin ja tunsin miten viileä ilma pureutui hikisen paitani läpi ihoon ja minua alkoi palella ennen kuin hevosen hengitys oli mielestäni tarpeeksi tasaantunut.
- Vahditko sä vielä Dannia sillä aikaa kun mä hoidan Nikin? kysyin Siiriltä ja tyttö nyökkäsi katse jo kiinnittyneenä Mustikkaan, jota Vesku toi tallista. Tyttö oli painonsa arvoinen kultaa.

En pitänyt kiirettä tallissa. Niki oli yltä päältä hiessä, ihan kuin minäkin, joten valelin sen kokonaan vedellä, ja sitten erikseen kylmällä vedellä kaikki jalat. Se seistä törötti korvat lerpallaan ja lopulta heitin sille loimen päälle. Ehkä se oli liioittelua, mutta minua paleli hikisessä T-paidassani enkä voinut olla ajattelematta, että sitäkin palelisi. Vein sen pikkutarhaan ja menin katsomaan mitä kentällä nyt tapahtui.

Veskukin hyppäsi ja Mustikka näytti ottavan esteet paljon Nikiä rauhallisemmin. Ympyrät olivat sille jotenkin vähän ahtaita, olihan se iso hevonen ja sillä oli vielä tasapainossa hakemista, ja se tipauttelikin puomeja välillä. Siiri kipitti nostamaan niitä ja Danni olisi mielellään juossut perässä, mutta kaappasin sen kiinni. En halunnut sen juoksentelevan kentällä Mustin jaloissa. Se kiemurteli ja vitisi ja minun piti lopulta kutittaa sitä sillä kuulin tyytymättömästä äänestä, että se oli ihan hilkulla alkaa rääkymään kunnolla.
- Et sä saa mennä muusiksi Mustin jaloissa, selitin. En tiedä oliko siinä sen mielestä jotain hauskaa vai auttoiko kutittamiseni mutta kiljumisen sijasta se alkoi hihittää. Minä aivastin, ja Danni alkoi nauraa kahta kovemmin.

Lähettäjä: marski 
Päivämäärä:   6.7.09 23:54:43

sennu alaks kohta kirjottamaan uutta tarinaa, vai pitääks mun lukee noi jessijutut taas uudestaan (;

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   7.7.09 00:09:32

Mä kirjotan just uutta, mutta kun se on jatkoa tälle niin tää pitää uusia täällä ensin. :)
Joten laitetaan vielä luku.
-------------
73.

Vilustuin ja sain kuumetta, mikä oli tylsää. Toisaalta. Itse asiassa oli hauskaa kun sain olla kotona nyt kun Veskullakin oli lomaa, mutta oli noloa joutua jäämään pois töistä, kun vallan hyvin tiesin, ettei siellä ollut juurikaan ylimääräistä väkeä tähän aikaan kesästä. Omatuntoni ei myöskään päästänyt minua ratsastamaan kun Vesku tarjoutui liikuttamaan Nikiäkin. Ellei hän olisi lupautunut olisi minun kyllä ollut pakko, sen verran rankka oli edellisillan ratsastus ollut.

Loikoilin sitten sohvalla enimmän osan päivää, välillä läppäri mahani päällä surffaillen, välillä hain kuumaa teetä ja torkahdin. Danni oli ihmeissään. Ei tietenkään ollut ihmeellistä se, että olin kotona, mutta yleensä en viettänyt kotipäiviä sohvalla vaakatasossa. Lapsi otti tilanteesta kaiken ilon irti ja kiipeili päälläni ja kaivautui kainalooni ja peitteli minua sillä aikaa kun Vesku touhusi hevosten kanssa. Se oli hellyttävä, kultainen ja rakastin sitä niin että sydämeen sattui. Tai sitten siellä sattui se yskä, joka keräsi voimia ja pääsi kunnolla vauhtiin illan mittaan. Jäin kotiin toiseksikin päiväksi ja aloin yskiä keuhkojani ulos pieninä klimppeinä. Olin iloinen kun en uskonut Veskun tietävän tuskatupakka-askistani, joskaan tämä ei tosiaankaan ollut tupakkayskää.
- En kai mä nyt voi saada mitään faking keuhkoputkentulehdusta siitä jos vähän palelen? kiukuttelin.
- Istuit tunnin tuulessa märässä T-paidassa. Eiköhän se oo mahdollista, sanoi Vesku kuivasti.

Yskin vähän aikaa ja totesin sitten, että taisi olla parasta mennä käymään lääkärillä varmuuden vuoksi. Jos tämä venyisi tarvitsisin sairaslomatodistuksen, ja ehkä lääkkeitäkin.
- Mitä sä sinne jonottamaan, kyllä mä sut hoidan.
- Kiitos mutta en mä tiedä voinko huolia saikkutodistusta sulta. Epäilevät vielä töissä että sä oot määränny mulle omaa lomaa.
- Ei lääkärit tee semmosta, sanoi Vesku loukkaantuneena.

Tiesin sen, mutta kun soitin terveyskeskukseen ja siellä oli kuitenkin jokin peruutusaika ajoin sinne mieluummin. Sain antibioottikuurin ja sairaslomalapun, jonka kävin samoin tein viemässä töihin siihen viereen ja sitten kun olin aikani jonottanut apteekissa palasin kotiin lopen uupuneena ja yltä päältä hiessä.
- Rankka reissu, huokaisin kun pääsin kotiin ja palasin rakkaalle sohvalleni. Vesku halusi nähdä mitä lääkettä olin saanut ja vahti kun otin ensimmäisen napin.
- Kyllä mä ne otan, ei tää oo kivaa, tuhahdin.

Sitten aika alkoikin jo käydä vähän pitkäksi. Väsytti niin, ettei juuri viitsinyt olla jalkeilla kovin pitkää. Meidän kirjat olivat edelleen pahvilaatikoissa enkä jaksanut ruveta purkamaan niitä, joten tein retkiä Alin kirjahyllyille. Hänen kirjamakunsa osoittautui ajantappamisen kannalta hirvittävän tylsäksi. Siellä oli oikeastaan pelkkää tietokirjallisuutta. Kolme romaania ylähyllyn äärimmäisessä nurkassa olivat todennäköisesti lahjaksi saatuja ja korkeintaan kerran luettuja. Milan Kunderaa en jaksanut minäkään lukea vaikka se oli aina ollut joskus-listallani mutta kaksi melko typerää rakkausromaania kahlasin läpi puolessa päivässä. Harkitsin siirtyä seuraavaksi suomenhevosen historiikkiin, mutta se oli niin iso ja painava kirja, että sitä olisi hankala pitää sylissä maaten. Tungin sen takaisin paikoilleen ja etsin jotain pienempää, mutta ennen kuin löysin mitään sanoi Vesku, että ruoka oli valmista.

- Sä joudut raukka touhuamaan täällä kuin parempikin kotiäiti ja mä vaan makaan, sanoin kun istuin pöytään.
- Hä? Niinhän mä tekisin joka tapauksessa jos sä olisit töissä. Vai väitätkö sä etten mä osaa?
- En, myönsin ja söin vähän, sitten alkoi tuntua siltä että tarvitsin taas torkut ja horteen läpi kuulin miten Vesku ja Danni lähtivät ulos. Siivoamaan tallia, Dannin tohotuksesta päätellen.

Nukuin vähän aikaa, sitten tuijotin kattolautoja ja yritin katsoa televisiotakin. Se oli kuitenkin vihoviimeinen ajatus, päiväohjelmien tarjonta näin heinäkuussa sai minut raivon partaalle. Palasin kirjahyllylle ja päätin, että ellen nyt löytäisi mitään lähtisin sittenkin seuraavan lepohetken jälkeen omille laatikoillemme. Vedin arvioiden esiin paksun opuksen joka näytti liittyvän jotenkin hevosten sairauksiin. Se ei juuri nyt kauheasti jaksanut innostaa mutta se oli ollut mielenkiintoinen löydös muuten, ellei se olisi ollut saksaksi. Osasiko Ali muka saksaa?

Sen kirjan takana pilkahti kuitenkin jotain himmeän kultaista ja tajusin että siellä oli lisää kirjoja piilossa. Kun vähän kaivelin löysin kymmenittäin lasten hevoskirjoja, Brittoja ja Lauroja ja Annikoita ja nauroin tyytyväisenä ääneen. Juuri sopivaa! Ja Ali oli piilottanut ne kuin ne olisivat jotain arkaluontoistakin – vaikka totuuden nimessä todennäköisesti ennemminkin siksi, että niitä hän ei ehkä ihan viikottainkaan kaivannut. Poimin sieltä ensimmäiset kymmenen senttiä vasemmasta reunasta ja palasin niiden kanssa sohvalle. Alin tuntien oli mahdotonta olettaa muuta kuin että ne olivat siellä oikeassa järjestyksessä, säntillisesti ensimmäisestä osasta alkaen.

Olin saanut ensimmäisen Brittan melkein loppuun ja nieleskelin kyyneleitäni Rinaldon kuoleman takia – kuten olin tehnyt joka kerran sitä lukiessani jo yli kymmenen vuoden ajan – kun Vesku ja pää punaisena kiljuva Danni tulivat sisään.
- Mikä mikä sillä on? kauhistuin.
- Naarmu polvessa, rauhoitti Vesku huutaen Dannin yli ja hämäävän pian kiljunta sitten lakkasikin. Arvasin laastarin saaneen sen aikaan ja totta, Danni tuli ylpeänä, kasvot sekä hymyssä että kyynelissä esittelemään sitä minulle.
- Vadelmia on ihan kauheesti, me mennään poimimaan niitä seuraavaksi, ilmoitti Vesku.
- Älä anna sen koskea oksiin, sanoin hajamielisenä ja aloitin seuraavaa kirjaa pinossa.

Siinä ei ollut kansikuvaa ja kun avasin sen vilkutettuani Dannille näin, ettei siinä ollut tekstiäkään. Tai ei painettua, käsinkirjoitettua oli paljonkin. Yksi silmäys ja pikainen selaus selvittivät, että se oli päiväkirja, ja hyvin vanha sellainen, yli kaksikymmentä vuotta. Suljin sen ja asetin varovasti lattialle, enhän voisi mitenkään lukea sitä, vaan otin seuraavan kirjan pinosta.

Päiväkirja kuitenkin vei kaiken huomioni ja vaikka yritin keskittyä Brittan seikkailuihin tajusin kohta olevani sivulla kymmenen ilman että minulla oli juurikaan tajua siitä, mitä olin lukenut. Toisten päiväkirjoja ei kuitenkaan urkittu. Ali oli varmasti unohtanut sen olevan kirjahyllyssä kun se oli siellä takana piilossa.

Toisaalta, mitä elämää suurempia salaisuuksia kuuden-seitsemäntoista vanhalla tyttölapsella muka saattoi olla, ainakaan sellaisia jotka eivät olisi jo auttamattomasti vanhentuneet? Jospa vilkaisisin vain ihan vähän jotta toteaisin kirjan niin tylsäksi että se lakkaisi häiritsemästä minua? Ehkä vähän ulkonäköhuolia, onnettomia ihastuksia, tuskailua koulun kanssa.

Taistelin itseni kanssa hyvän aikaa ja elleivät keuhkoni olisi edelleen olleet arat parin päivän yskimisestä olisin mennyt tuumaustupakalle terassille. Sitten huokaisin ja nappasin kirjan käsiini. Alin käsiala oli ollut hyvin pientä ja säästeliästä eikä ihan helppolukuistakaan ja luettuani ensimmäisen sivun purkauksen parin luokkakaverin suunnattomasta typeryydestä huokaisin tyytyväisenä. Voisin vallan hyvin elää lukematta pidemmälle. Selasin peukalollani sivuja vielä nopeasti samalla kun valmistauduin laittamaan kirjan takaisin pois mutta sitten silmäni osuivat tuttuun nimeen. Ilse muuttaa tänne! oli kirjoitettu tikkukirjaimin ja perässä oli huutomerkkejä. Uteliaisuus palasi kahta pahempana. Olisiko Ali kirjoittanut jotain minun vanhemmistanikin?

Nousin sittenkin ylös ja menin terassille haukkaamaan vähän raitista ilmaa. Vadelmapuska oli talon sivulla ja näin Veskun ja Dannin kiertelevän sitä marjoja keräten, Vesku kuppiin ja Danni suoraan suuhun. Tytön ilmeestä päätellen ne vetivät vertoja mansikoille.
- En mä lue sitä, sanoin äkäisesti itsekseni ja palasin sohvalle. Tietenkin aloin lukea. En minä niin lujatahtoinen ollut. Mutta kun muut tulivat sisälle pistin kirjan pois, en halunnut Veskun näkevän minua semmoisessa puuhassa.

Raahauduin illemmalla jo ulos katsomaan Veskun ratsastelua. Olin ajatellut, että Niki voisi pitää vapaapäivän, mutta kun Siiri saapui tapansa mukaan ajattelin, että hän voisi kaikin mokomin vähän köpötellä sillä. Se ei rasittaisi Nikiä sen enempää kuin laitumella ruohotupsujen perässä kävely ja Siiri oli kyllä sen ansainnut.
- Hae Niki ja harjaa se, jos haluat vähän ratsastaa, ehdotin ja tyttö kääntyi kannoillaan salamannopeasti. Niki oli onneksi niin järkevä käsitellä, ettei minun tarvinnut vaivautua nousemaan puutarhatuolilta vahtimaan heitä ja Dannikin pysyi onneksi sylissäni kun mukana oli kupillinen vadelmia.

Siiri hölskyi Nikin selässä puolisen tuntia ja kun Vesku oli palauttanut Mustin laitumelle tuli hän vuorostaan neuvomaan tyttöä. Minun ääneni ei olisi kantanutkaan kentän laidalta mihinkään. Se oli edelleen aika kamalan näköistä, mutta Niki suhtautui kärsivällisesti ja Siiri näytti niin onnelliselta, että hyvää teki. Lopulta hän onnistui jo pitämään aika hyvän asennon ravatessaankin, mitä nyt kädet vähän nousivat ja heiluivat. Mutta ainakin kantapäät olivat alhaalla.

Loikoiltuani ja torkuttuani pari vuorokautta jo minua ei enää nukuttanut yöllä ja kun olin pyörinyt ja yskinyt yli puolenyön luovutin.
- Mä menen sohvalle, sanoin Veskulle, joka oli suunnilleen pompannut ilmaan joka kerran kun sain yskänpuuskan.
- Ei sun tarvii, hän mutisi unisesti ja tarttui vyötäisiltäni kiinni.
- No et sä saa nukuttua koko yönä jos mä köhin tässä.
- Ei se mitään, mulle tulee yksinäistä.
- Höpsis, hymyilin ja rutistin häntä takaisin, mutta nousin kumminkin ja ennen kun olin ehtinyt ovelle asti minusta kuulosti, että hän oli unessa.

Ali oli kirjoittanut aika vähän hevosjuttuja päiväkirjaansa, mutta sen verran, että ymmärsin kuvion. Hän oli ratsastanut jonkun miehen hevosta ja kisannutkin sillä ja ollut ilmeisesti aika hyväkin. Enemmän päiväkirjassa oli kuitenkin juttua tuosta hänen hevosenomistajansa pikkuveljestä, sivukaupalla hehkutusta. Luin sitä vähän aikaa yrittäen selvittää mahdoinko tuntea kyseisen herran, oliko hän ehkä joku Ilsen ja iskän perhetuttuja, mikä olisi ollut kovin mielenkiintoista, mutta lopulta Ali oli maininnut koko nimen eikä se sanonut minulle mitään. Kovasti ihastunut tyttöparka oli kuitenkin ollut, se oli selvää ja olin helpottunut, kun luin sitten vielä lisää hehkutusta kun he olivat päätyneet samaan sänkyyn jossain kotibileissä. Sitten, se olikin arvattavaa, suurta sydänsurua ja tiukkaa painottumista ratsastusasioihin sen jälkeen. Minulle tuli taas huono omatunto kun luin toisen kyynelehtimistä. se oli jotenkin hirveää tirkistelyä ja aioin pistää kirjan pois ja siirtyä taas Brittoihin, mutta sitten tuli se sivu, missä mainittiin Ilse huutomerkein, enkä voinut jättää kesken.

Ilmeisesti tytöt, ja Nita tietenkin, olivat olleet koulukavereita kunnes Alin perhe oli muuttanut pois, ja pitäneet sen jälkeen vähemmän yhteyttä. Mutta sitten Ilsekin oli muuttanut samalle suunnalle ja Ali riemuitsi sen myötä löytäneensä kaikki vanhat kaverit taas. En tuntenut kaikkia nimiä, kaikki eivät olleet jääneet perhetutuiksi, mutta Stumppi ja iskä mainittiin vähän väliä. Ilse oli seurustellut edellisen kanssa ja jälkimmäinen oli ollut korviaan myöten rakastunut tähän. Äidistä ei puhuttu kuitenkaan mitään, yhtään Kaisaa ei ollut porukassa. Artsi parka, miksi kunnon kaverit on aina niin paljon tylsempiä kuin rentut niin kuin Stumppi? oli Ali kirjoittanut ja silloin pistin kirjan lopultakin kiinni. Minun isäni ei ollut tylsä, eikä varmaan ollut ollut nuorenakaan.

Seuraavana päivänä oloni oli jo parempi, antibiootit kai alkoivat toimia, ja olin saanut nukuttua sohvalla yllättävän hyvin. Heräsin Veskun ja Dannin tullessa alakertaan ja työnsin hajamielisesti koko kirjaläjän sohvan alle ennen kuin joku kompastuisi niihin.
- Huomenta! menin toivottamaan keittiöön.
- Sä jätit mut sittenkin nukkumaan yksin, sanoi Vesku muka murjottaen mitatessaan kahvia.
- Mä en enää ikinä tee niin, lupasin ja menin halaamaan hänen selkäänsä. Nyt se tuntuikin ihan turhalta, tuhlaukselta. Olinhan sitten kuitenkin kohta lakannut yskimästä ja saanut nukuttua. Painoin poskeni vasten hänen hartiaansa ja tunsin miten minussa alkoi herätä halu raahata hänet takaisin sänkyyn. Hän tuoksui uniselta ja tuntui lämpimältä ja sujautin käteni hänen housuihinsa.
- Älä hitossa! Vesku sanoi mutta tunsin miten hän värähti.
- Mm, älä nyt marise, mumisin ja puraisin häntä hellästi selästä T-paidan läpi.
- Lapsi näkee!
- Hemmetin lapsi!

- Hemmetin lapsi, toisti Danni iloisesti kirkkaalla äänellä ja kolisteli tuolia yrittäessään kiivetä sen päälle.
- Niin, sinä, hemmetin lapsi, huokaisin. Kuiskasin Veskun korvaan että odotin näkeväni hänet sängyssä käyttövalmiina siinä vaiheessa kun Danni nukahtaisi päiväunille ja aloin etsiä jääkaapista jugurttia aamupalaksi.
- Laitettu tilaukseen, mutisi Vesku minulle. Sitten hän sanoi käyvänsä ruokkimassa hevoset sillä aikaa kun kahvi valmistuisi ja puristi minua ohi mennessään takapuolesta. Taisin hymyillä aika idioottimaisesti kun nostin Dannin syöttötuoliin ja kaadoin sille jugurttia kuppiin.

Avasin keittiön ikkunan ja havaitsin, että oli painostavan helteinen päivä jo näin aamusta. Raitista ilmaa joka oli kuin lämmintä linnunmaitoa virtasi sisään ja vaikka verhot eivät ihan hulmunneetkaan, ne kun olivat tukevaa pellavakangasta, tunnistin vanhan unelmani todeksi tulleena ja käsin kosketeltavana. Elämä oli niin hyvää. Tämän aamuhetken kun saisi säilöttyä purkkiin harmaiden talvipäivien varalle. Se ei tarvitsisi edes ylimääräistä makeutusta vähääkään.

Vietimme aamun vadelmapensaassa ja sitten lähetin Veskun kauppaan ruokaostoksille. Minusta ei tuntunut siltä että jaksaisin vielä kiertää koko markettia, kuumeilu oli vetänyt vähän heikoksi. Muutenkin sairaslomalla kaupassa käyminen tuntui luterilaiselta kannalta yhtä luvattomalta kuin ratsastaminenkin, tai muu ilonpito, kun nyt kerran Vesku oli olemassa ja saattoi hoitaa semmoiset hommat. Houkuttelin siksi aikaa Dannin lepäilemään kanssani varjoisaan paikkaan missä luin sille kirjaa jotta se malttaisi pysyä paikoillaan eikä minun tarvitsisi juosta sen perässä. Se oli sille sen verran harvinaista herkkua, että se istuikin paikoillaan ja kuunteli niin kauan kuin ääneni kesti.

- No nyt, sanoi Vesku kun olimme kaapineet kokoon jonkinlaisen lounaan ja olin auttanut Dannin suuhun viimeiset makaronit.
- Mitä niin? kysyin. Suunnittelin heittäytyväni sohvalle hetkeksi.
- Mä vien sen päiväunille, sä menet sänkyyn ja hankkiudut itse käyttövalmiiksi, Vesku sanoi ja antoi vihjailevan suukon ohimolleni, hiusrajaan.
- Oi hitto, mä unohdin jo, sanoin.
- Mikä on tilattu se toimitetaan, Vesku ilmoitti ja nosti Dannin mukaansa.

Seurasin heitä hiljalleen hyräillen yläkertaan. Päivä sen kun parani. Vesku oli jättänyt makuuhuoneessa verhot eteen, joten siellä oli vähän hämärää, ja sängyn petaamatta kuten se usein aamuisin jäi jos lapsi vaati päästä sängystään kovin vaativasti. Heilautin ikkunan kunnolla auki ja oikaisin lakanat, heittäytyen sitten sängylle.
- Sä et ole edes riisunut, Vesku sanoi moittivasti kun hän saapui ehkä kymmenen minuutin kuluttua. Danni oli armollisen nopea nukahtamaan nykyään, sen jälkeen kun olimme muuttaneet tänne. Se varmaan johtui paljosta ulkoilmasta.
- Mä ajattelin jättää sullekin jotain tekemistä, virnistin, kun hän loikkasi viereeni.

Riisuimme toisiamme viipyillen ja nautiskellen. Oli tuntunut kornilta ruveta suunnittelemaan rakastelemista heti aamulla kun Danni ei missään nimessä antaisi tilaisuutta siihen moneen tuntiin mutta nyt huomasin käyväni kuumempana kuin mitä kuumeeni oli parina päivänä ollut.
- Mä rakastan sua niin hemmetisti, ilmoitin Veskulle samalla kun hän auttoi housuja pois jalastani.
- Tiedän, muru.
- Eikö sun kuuluisi sanoa takasin?
- Mä en nyt ehdi, hän sanoi ja suuteli solisluutani.
- Okei okei. Kerro sitten jälkeenpäin. Pistin aivoni kiinni ja keskityin tuntemaan ja tunnustelemaan ja tekemään. Sain ensimmäisen kerran jo ennen kuin Vesku ehti edes sisääni asti ja taisin painaa hampaani hänen olkapäähänsä aika lujasti tukahduttaakseni äänet, jotka halusivat ulos.

- Katso mua, Vesku sanoi kääntyessään päälleni ja avasin silmäni, vaikken oikein saanut niiden katsetta kohdennettua mihinkään. Päässäni suhisi kuin olisin ollut kauheassa humalassa, veri kohisi korvissa niin kovaa.
- Mä rakastan sua, Vesku huoahti lopulta ja valahti päälleni. Liu’utin kättäni pitkin hänen selkäänsä, jota tuntui peittävän ohut hikikalvo.
- No niin, saithan sä sen lopulta sanottua, sanoin hyväksyvästi. Minulla oli raukea, tyytyväinen, onnellinen olo. Veskun hengitys kutitti kaulaani ja minun teki mieli sulkea silmät ja lipua jonnekin unimaailmaan hetkeksi, toisaalta olisin halunnut aloittaa alusta.

- Koska me tehdään lisää lapsia? kuulin epäselvästi, kun Vesku puhui tyynyyn.
- Kahden vuoden kuluttua. Ehkä. Ellei mulla mene pahasti pitkäksi valmistumisen kanssa.
- Älä nyt ala puhua järkeä. Sun olisi pitänyt sanoa että heti.
- Jatketaan vaan harjoituksia. Mikään ei olisi sen mukavampaa, lupasin ja raotin umpeen painuneita luomiani. Huone oli hämärämpi kuin olin muistanutkaan ja tajusin saman tien miksi, kun valtava jyrähdys tuntui repivän talon kahtia. Vesku hätkähti myös, ja Dannin huoneesta kuului pelästynyt itku.
- Ukkonen? Vesku sanoi epäuskoisena.
- Jos se olisi alkanut viis minuuttia aikaisemmin me ei oltais edes huomattu, luultu vaan meidän omiksi erikoistehosteiksi, tirskahdin. Jyrähdys toistui ja Dannin ensimmäinen uninen parahdus uusiutui myös.

- Jos se on noin päällä noin äkkiä niin mä menen hakemaan hevoset sisään, päätti Vesku ja sai äkkiä eloa itseensä.
- Mä tuun kanssa, säikähdin kun hän kiskoi kiireellä housuja jalkaansa.
- Ei, kato sä Dannia, enköhän mä saa ne.

Minäkin nousin ja vedin takaisin päälleni topin ja katkaistut verkkarit, joissa olin viihtynyt jo pari päivää ja menin Dannin huoneeseen Veskun kadotessa alakertaan. Tyttö seisoi sängyssään kasvot märkinä ja päästi nikottelevan henkäyksen nähdessään minut.
- Hölmö pikku otus, ei se ole vaarallista. Kova ääni vaan. Otin sen syliin ja menin ikkunaan, ja henkäisin itsekin vaikuttuneena. Puoli taivasta näytti sinisenmustalta. Vesku näkyi harppovan pihan yli kohden laidunta, missä Niki ja Musti söivät edelleen, joskin nostelivat välillä päitään kuin olisivat haistaneet ilmassa jotain omituista. Eivät ne ainakaan ensimmäisistä jyrähdyksistä olleet villiintyneet. Todettuani, että Vesku sai rauhallisesti napsautettua kummallekin riimunnarun ja talutettua ne portista ulos hengähdin helpotuksesta. Ei olisi ollut mahdotonta sekään, että jompikumpi olisi säikähtänyt jyrinää, hyppinyt vaikka pystyyn ja kalauttanut miestäni päähän.
- Nyt me mennään tekemään terassille ihana pesä ja katsellaan myrskyä sieltä, ilmoitin Dannille ja etsin meille kummallekin fleecetakin päälle.

Lähettäjä: whisky. 
Päivämäärä:   7.7.09 00:18:23

Sun pitäisi saada tää oikeasti nopeasti alta pois :D

Mä luin jo viime joulun aikoihin tän kokonaan, sen jälkeen veskusta, ja nyt kahlasin läpi taas Vanhempieni tarinan sekä Miilat :D Uutta materiaalia kaivataan.. :P

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   7.7.09 00:29:14

Mä yritän! Mutta en VOI laittaa tähän jatkoa ennen kuin tää on täällä loppunu!
-----
74.

Myrsky ryöpytti koko Etelä-Suomea sen iltapäivän, meillä se piti taukoa pari tuntia niin, että olimme juuri saaneet hevoset takaisin ulos, mutta sitten se alkoi uudestaan. Jostain syystä kaikki katsoivat asiakseen ottaa selvää, että miten me olimme täällä mökissämme selvinneet. Ilse soitti illansuussa ja kertoi että keskustassa olivat kadut lainehtineet niin että kaikki liikenne oli pysähtynyt ja Leena soitti Hangosta kysyäkseen oliko meillä missään lähimailla ukkosenjohdatinta.
- Ei aavistustakaan, mutta eiköhän noi voimajohdot ja radiomastot aja sen asian, Vesku naureskeli. Samassa salama iski jonnekin hyvin lähelle niin, että Danni kirkaisi pelästyksestä ja sain hyssytellä sitä. Olimme palanneet pesäämme terassin rottinkisohvalle kun hevoset oli toistamiseen saatu talliin ja pauke taas alkanut. Ensin Danni oli ollut peloissaan, tietenkin, miksei se olisi säikkynyt moisia kovia ääniä joita se ei mitenkään voinut ymmärtää. Minä olin kuitenkin kietonut meidät molemmat isoon peittoon ja osoitellut sille salamoita ja ihastellut niitä. Se hätkähti edelleen jyrinöitä, mutta salamat olivat jo sen mielestä hauskoja. Se ihmetteli silmät suurina valonväläyksiä.

- Reipas tyttö, supatin sille ja kiedoin peitonreunan paremmin sen suojaksi kun alkoi taas sataa.
- Koskas sä tulet käymään? kuului Vesku kysyvän, kuunteli vähän aikaa ja jatkoi: - No meille sopii vaikka heti lähtisit. Mä olen lomalla ja Jessillä on sairaslomaa vielä. Mitä? Ei kun kyllä se on jo ihan kunnossa, pikku flunssa se vaan oli. Tai no, ei ihan pieni mutta.
- En mä ole välttämättä suursiivouskunnossa, sanoin uhkaavasti mutta Vesku sen kun nauroi ja kysyi koska minulla oli vapaata seuraavalla viikolla. En muistanut, joskus loppuviikosta.
- Se lupasi lopultakin tulla käymään, sanoi Vesku tyytyväisenä.
- Milloin?
- Tiistaina.
- Kyllä kai mä sillon jo olen töissä.
- Ethän sä siellä vuorokauden ympäri ole.
- Totta.

Istuimme siinä vierekkäin ja kun pisaroiden tanssi hiekalla vähän rauhoittui kuulimme auton äänen. Lasse tuli katsomaan, että talo oli pystyssä.
- Ei täällä mitään hätää ole, kiitos vaan.
- Se löi tähän johonkin ihan viereen, siltä kuulosti.
- Niin löi, korvat meinasi haljeta, mutta ei se meidän pihaa kyllä ollut. Haluatko kahvia?
- Ei kiitos, mä käyn ajamassa pienen lenkin josko löydän mihin se oikein iski. Mies kiskaisi housujaan ylemmäs ja lampsi takaisin autolleen, jonka oli ajanut melkein rappusten eteen, kai jottei kastuisi.

Meni jonkin aikaa, sade hellitti hellittämistään ja terassilla istuminen alkoi käydä tylsäksi kun jyrinä etääntyi eikä välähdyksiä enää näkynyt. Dannin pää alkoi painaa käsivarttani. Sen päiväunet olivat keskeytyneet ja nyt se aikoi kai ottaa tirsat. Kummallista, ettei se ollut tuntunut painavalta ollenkaan ennen kuin nyt kun se alkoi vajota uneen. Se havahtui kuitenkin kun taas tuli auto pihaan, Juhan ja Saaran sininen tällä kertaa. Siiri loikkasi sieltä ulos ja isänsä perässä.
- Meidän tiellä on puu nurin! tyttö ilmoitti ylpeänä.
- Jaa, se iski sinne sitten, Vesku tuumi.

Juha seurasi hitaammin, Siiri oli jo ehtinyt terassille ja Danni oli yhtäkkiä täysin hereillä ja halusi ystävänsä seuraan sylistäni.
- Sopiiko jos mä jätän auton tähän? En pääse ajamaan kotiin.
- Totta kai sopii.
- Siellä on runko poikittain tiellä, täytyy hakea moottorisaha ja käydä palastelemassa se. Jos oikasen tästä.
- Onko se kaukanakin? Vesku kysyi.
- On siitä vielä melkein kilometri meidän pihaan. Autotietä tänne varmaan kolme.
- Alilla on täällä jossain moottorisaha, jos se toimii niin mä voin tulla auttamaan, Vesku lupasi ja nousi vierestäni. Kylkeen tuntui jäävän kylmä paikka, niin kuin syliinikin kun Danni oli mennyt, ja kääriydyin paremmin peittooni. Miehet katosivat puuvajan suuntaan ja palasivat sieltä ehkä kymmenen minuuttia myöhemmin kantaen jotain helvetinvehjettä. Tai no, moottorisahaa, kyllä minä sen tunnistin. Toivoin totisesti että Juha osaisi käyttää sitä, sillä en tiennyt osaisiko Vesku. Leikkelisi vielä sormia ja varpaita itseltään.

- Aiotteko te ratsastaa tänään? kysyi Siiri.
- Enpä tiedä, katotaan nyt kauanko noilla menee tuolla, sanoin miettiväisesti. – Ehkä ei kuitenkaan, alkaa olla jo aika myöhä.
- Siiri, juokse kotiin ja kerro äidille! huusi Juha auton luota käskevästi.
- Etkö sä voi soittaa sille? kiljui Siiri takaisin.
- Ei mulla ole puhelinta mukana, johan mä sanoin päivällä. Ala painua!
He nousivat Juhan autoon ja ajoivat pois ja myrtynyt Siiri lähti maleksimaan kohden kotiaan.

Miehet viipyivät ja viipyivät joten minä vein Dannin sisään ja laitoin saunan lämpiämään ja tein iltapalaa. Aloin huolestua kun ei Veskusta kuulunut mitään vielä sittenkään kun saunan mittari näytti jo melkein kuuttakymmentä ja minun oli pakko mennä sinne Dannin kanssa, kuumemmassa se käristyisi. Jos ne olivat söhrineet jotain ja makasivat jonkin ikipetäjän rungon alla puristuksissa molemmat? En kuitenkaan voinut oikein muuta kuin pistää lapsen nukkumaan ja palata istumaan terassille, jonka pöydällä Veskun puhelin komeili. Ja odottaa. Tajusin sentään, että hevoset odottivat iltaruokiaan ja kävin tallissa hoitamassa ne. Molemmat ilahtuivat kovasti nähdessään minut ja heinäkärryt.
- Huomenna saatte ulkoilla enemmän, lupasin. – Ei voi olla tämmöstä myräkkää kahta päivää.
Niitä ei onneksi tuntunut vaivaavan vaikka olivatkin joutuneet seisomaan sisällä vaihteeksi, ja kuiva heinä näkyi maistuvan siinä missä vihreäkin.

Vaikken ollut sen enempää tehnyt kuin työntänyt heinäkärryä hetken aikaa oli minulle tullut hiki ja arvelin, että kuume saattoi taas olla nousemassa. Ilman sitä tunnetta olisinkin varmaan unohtanut ottaa antibioottini. Sitten en voinut muuta kuin istua taas terassille odottamaan. Ukkonen oli jo kaukana ja olisin yhtä hyvin voinut mennä katsomaan televisiota, mutta jotenkin minulla oli niin levoton olo, etten uskonut voivani keskittyä siihen. Sama oli antaa ajatusten harhailla tässä kaipaavasti tielle katsellen.

Kello oli melkein kymmenen kun kuulin lopultakin auton äänen ja huokaisin syvään helpotuksesta. Kun sinisen Opelin nokka työntyi aukealle pihalle tuntui kuin kaikki voima olisi kadonnut jäsenistäni. Olin tainnut ihan oikeasti pelätä että jotain kamalaa oli sattunut.
- Te viivyitte kauhean kauan, huudahdin ja juoksin portaat alas pihalle peitto batman-viittana ympärilläni. Tuijotin Veskua tutkivasti päästä jalkoihin ja takaisin havaitakseni haavoja ja luunmurtumia, mutta kyllä hän oli näköjään kokonainen, ja niin Juhakin.
- Se oli aika iso runko, sanoi Vesku ja pisti kätensä ympärilleni. Minua alkoi huvittaa. Hän näytti ylpeältä kuin kotiin saapuva karhunkaataja, mokomakin kaupunkilaispoika joka oli käynyt vähän raivaustöissä.
- Tulkaa juomaan jotain, kai te kuolette janoon kun ootte huhkineet, sanoin. – Ei kun mä tiedän, menkää saunaan. Me käytiin jo ja Danni on nukkumassa.
Juha näytti epäröivältä, mutta nyökkäsi sitten lopulta. – Se kyllä tekis hyvää. Ei meillä oo saunapäivä tänään.

Kävin heittämässä pari puuta lisää saunan pesään sillä aikaa kun Vesku ja Juha veivät moottorisahan takaisin puuvajaan ja istuin sitten tyytyväisenä takaisin terassille. Mitään ei ollutkaan sattunut, olin nähnyt turhia uhkakuvia. Hölmö olin ollut. Aurinkokin pilkahti esiin matalalla taivaanrannassa, ja kun miehet tulivat saunasta ympärillään pyyhkeet ja käsissään kylmät olutpullot alkoi tuntua ihan kesältä.
- Tämmöstä ei voisi kaupungissa kokea, sanoin lähinnä itsekseni. Katselin auringon kultaisia säteitä puiden latvoissa ja avasin siideripullon, jonka Vesku oli minulle tuonut tullessaan.
- Oli meillä piha sielläkin, Vesku muistutti rojahtaessaan viereeni.
- No mutta näköala oli vähän kurjempi, vai mitä?
- Piha kaupungissa? kysyi Juha kiinnostuneena.
- On niitäkin, ihan oikeesti. Tosin se oli ehkä kolme kertaa neljä metriä ja vastapäätä oli korkea kerrostalo, nauroin. – Miten teillä niin kauan meni sen puun kanssa?

Vesku alkoi selittää millaisen urotyön he olivat tehneet oksimalla ja pilkkomalla ison puunrungon, ja toisenkin, joka yllättäen löytyi kymmenen metrin päästä. viipale viipaleelta. Minua huvitti ihan hurjasti mutta en kehdannut nauraa kun toinen oli niin tosissaan käsistään-kätevä. Sitten aloin kysellä mitä Juha ja Saara oikein kasvattivat kasvihuoneissaan. Riippui kuulemma vuodenajasta. Meillä oli yllättävän mukava juttuhetki. Juha, joka oli vaikuttanut jotenkin ujolta tai vetäytyvältä tähän asti naureskeli ja näytti viihtyvän erinomaisesti seurassamme. Muutaman kerran hän sanoi jotain missä oli mukana niin kieroa huumoria, että sen tajuamiseen meni hetki tai parikin ja sitten nauroimme katketaksemme, lähinnä ymmärtämisen ilosta.

- Uskallatko sä ottaa toisen oluen? tarjosi Vesku sitten lopulta ja Juhan normaali vakava ilme palasi.
- Ei kiitos, mun täytyy ajaa vielä kotiin, ja sinne pitäiskin lähteä menemään.
- Yhdet löylyt sitten vielä, Vesku myöntyi ja he häipyivät taas. Nyt lyhyemmäksi aikaa, ja pian Juha palasi täysissä pukeissa ja Vesku verkkareissa ja T-paidassa.
- Tulkaa meillekin joskus iltaa istumaan, tuntuu että mä olen täällä alvariinsa, Juha kutsui.
- Toki, se olisi kivaa, hymyilin peittoni sisältä.

Tautini tokeni ja unohdin kokonaan kirjapinon, jonka olin piilottanut sohvan alle, kunnes tiistai-aamuna tönäisin sitä imurilla. Piti siivota, koska Leena oli tulossa ja totuuden nimessä myöskin, koska sitä ei ollut kukaan vähään aikaan jaksanut tehdä. Olimme vetäneet pitkää tikkua siitä kumpi pääsisi käymään Dannin kanssa kaupassa ja kumpi joutuisi imuroimaan, ja minä olin hävinnyt. Teki mieli istua sohvaan lukemaan vähäksi aikaa, ihan mitä tahansa, mutta arvelin unohtuvani siihen jos uskaltaisin, joten nostin vaan kirjat takaisin kirjahyllyyn ja jatkoin siivousta. Tuskin kuulin munakellon soimista keittiössä ja meinasin polttaa kakun, joka oli paistumassa.

Vesku ja Danni eivät ehtineet kotiin ennen kuin minun piti lähteä töihin, joten lukitsin oven, tarkistin että laitumen sähköpaimen oli päällä ja lähdin polkemaan. Olin tämän viikon pikkuisella dementiaosastolla, mikä sopi minulle erinomaisesti. Höppänät vanhukset olivat edelleen ehdottomasti suosikkejani. Mietin kävisikö minunkin vanhemmilleni joskus sillä lailla ja epäilin, että silloin mieleni kyllä muuttuisi.

Leena ja Vesku istuskelivat terassilla kun pyöräilin illalla kotiin. He katselivat auringonlaskua ja laiduntavia hevosia ja joivat kahvia. Danni oli tokikin jo nukkumassa.
- Mitäs tykkäät meidän maatilasta? kysyin Leenalta innoissani kun olin hakenut itsellenikin kahvia ja hän nyökkäili suopeasti.
- Ihana paikka, taidatte viihtyä täällä?
- Ihanasti, vakuutin minä.
- Saa nähdä miten sitten kun tulee syksy ja talvi. Miten täällä aurataan tiet? Joudutteko itse lapioimaan ton pihatien auki?
- Ei varmasti, kai joku muu sen hoitaa, huitaisin kysymyksen pois. Talveen oli ikuisuus, sen voisi selvittää sitten.
- Mä en ole käynyt vielä ratsastamassa, odottelin sua, sanoi Vesku. – Jos ajattelit tehdä tänään jotain.
- Joo ajattelin mä. Vaihdan vaan vaatteet.

Leena jäi terassille kun me lähdimme hakemaan hevoset ja kun kerrankin pääsimme kahdestaan, päätimme käydä pyörähtämässä vähän poissa pihasta. Jos joskus ratsastimmekin yhtaikaa Siirin ollessa Dannin kanssa olimme silti kentällä. Ei koskaan tiennyt mitä tapahtuisi, jos vaikka ampiainen pistäisi Dannia tai jotain ja me olisimmekin jossain kauempana. Se oli pelottava ajatus. Nyt voisimme kuitenkin mennä. Valoisaa riittäisi vielä, Danni nukkui ja Leena olisi paikalla jos se jostain syystä sattuisikin heräämään.

Maastoreittejä ei oikein ollut. Laitumen saattoi kiertää ja tulla takaisin ja Ketojen pihan läpi sai ratsastaa mutta seuraavat naapurit olivat jo porukkaa, jotka eivät halunneet nähdä häntäjouhtakaan maillaan.
- Me voitais ratsastaa Kedoille ja niiden pihatie ja sitten tulla pätkä isoa tietä ja meidän pihatietä takasin. Siitä pitäisi tulla semmonen viisi kilometriä, ehdotti Vesku.
- Iletäänkö me mennä isolle tielle?
- Kai meidän pitää joskus kokeilla. Ei kai siinä tähän aikaan illasta enää kummemmin liikennettä ole.

Osoittautui, että Vesku oli ihan väärässä. Kaikki sujui rauhallisesti niin kauan kun olimme omilla tai naapurin mailla, Ketojen pitkällä hiekkatiellä ravasimmekin pätkän, kunhan olimme ensin ihmetelleet kaatuneita puita. Sitten jouduimme asfalttitielle, joka oli mutkainen ja hiljainen – sillä hetkellä. Sitä ei tarvitsisi ratsastaa pitkään ennen kuin tulisimme omaan risteykseemme ja sen reunassa meni hiekkainen piennar, joten kaikki näytti hyvältä. Vaan kun olimme päässeet etenemään semmoiset pari-kolmesataa metriä tuli vastaan ensimmäinen auto. Musti-parka pysähtyi ja tuijotti sitä epäuskoisena. Ikinä pienessä elämässään se ei ollut ollut tämmöisessä tilanteessa, tällaisella tiellä ja kohden oli tulossa kovaääninen hirviö. Se liikahteli epävarmasti ja näin miten Vesku usutti sitä eteenpäin, jatkamaan matkaa. Musti vaan ei oikein ollut varma oliko se viisasta vai pitäisikö sen paeta. Lopulta kuulin Veskun kiroilevan vaimeasti ja näin miten hän läväytti sitä takapuolelle raipalla.

Musti pongahti hiukan ja nosti etujalkojaan maasta ehkä puoli metriä niin, että Niki, joka myös alkoi vähän hermostua kun toinen venkuroi, peruutti pari loikkausta. Sitten Musti päätti tehdä niin kuin Vesku halusi ja lähti taas eteenpäin. Näin miten sen silmät seurasivat lähestyvää autoa, ja kun se ohitti meidät se väisti sivulle päin niin, että pelkäsin sen tippuvan ojaan.

Tuskin tilanne oli ohi kun jo alkoi takaa päin kuulua toisen auton ääntä. Musti siirtyi nyt ilmeisen oma-aloitteisesti raviin ja kun ääni vain lähestyi, se alkoi poukkoilla. Se olisi halunnut karkuun, ja kovaa, eikä Vesku olisi halunnut päästää sitä. Minullakin alkoi olla hankaluuksia pidellä Nikiä. Paniikki tarttui. Aloin pelätä.

Takaa tuleva auto ohitti meidät moottori ulvahtaen ja silloin Musti lähti. Niki oli turpa pystyssä valmiina osallistumaan karkukisaan, mutta kiskoin sitä voimieni takaa, seuraten säikähtäneenä miten Vesku mahtaisi pärjätä. Jos Musti kuulisi takaansa toisetkin askeleet se varmaan vain yllyttäisi sitä lisää. Niki, joka ei varsinaisesti pelännyt autoja, vaikken sillä ollutkaan tällaisella tiellä koskaan ratsastanut, alistui kun käänsin sen poikittain, etukaviot ojan reunalla. Sinne sitä ei huvittanut hypätä eikä se sivuttain oikein päässyt laukkaamaankaan, vaikka kyllä se yritti.

Kotitienhaara oli melkein näköetäisyydellä, ja kun käänsin taas epätoivoisena katseeni sinne, näin Mustin olevan jo katoamassa viimeisestä mutkasta. Mihin hittoon he oikein päätyisivätkään? Minua hirvitti ajatellakaan.
- Nyt nätisti, komensin Nikiä värisevällä äänellä ja käänsin sen taas turpa menosuuntaan. Se tuntui palanneen maan pinnalle kun Mustia ei näkynyt enää ja kun autojen ääniäkään ei kuulunut enää, uskalsin siirtää sen raviin. Ehkä oli ollut hölmöä antaa Mustin mennä keulahevosena. Jos se olisi nähnyt Nikin edessään se ei olisi välttämättä itsekään säikähtänyt niin. Se vaan oli muuten niin laumanjohtajaa, että se ei yleensä viihtynyt Nikin perässä.

Musti ja Vesku seistä töröttivät ojassa meidän tienhaaran vieressä. Musti katsoi tuloamme hermostuneena, mutta päästi helpottuneen hirnahduksen tunnistaessaan Nikin.
- Putosko se sinne vai menitkö itse? kysyin. Vesku istui muina miehinä satulassa, sen näköisenä kuin ojassa lilluminen olisi normaali osa maastolenkkiä.
- Mä parkkeerasin sen tänne. Ajattelin että täällä on helpompi odottaa teitä.
- No tulkaa nyt pois, mennään kotiin.
- Ei ihan vielä. Odottakaa te hetki siinä tienhaarassa, jooko.

Hän usutti Mustin ylös ojasta niin että mutainen vesi loiskahti, sitä tosin ei ollut paljonkaan pohjalla. Sitten hän ohjasi hevosen takaisin tielle. He kävelivät piennarta parikymmentä hermostunutta metriä, kääntyivät ja tulivat takaisin.
- No nyt, sanoin.
- Ei kun odota, tässä menee nyt vähän aikaa, Vesku sanoi ja antoi Mustin nuuhkaista Nikiä. Hän pisti sen kävelemään pieniä pätkiä kumpaankin suuntaan vuorotellen, palasi sitten takaisin ja sitten taas uudestaan. Tätä he jatkoivat kunnes nyt autioitunutta tietä lopulta tuli seuraava auto. Näin miten Mustin silmät alkoivat pyöriä päässä, mutta se oli onneksi enää muutaman metrin päässä meistä ja pysähtyi Nikin viereen kuten jo oli tottunut tekemään. Vesku käänsi sen nopeasti ja siinä seisoimme rintamana katsomassa kun sininen pakettiauto ohitti tienhaaran.

- Mulla ei oo aavistustakaan miten olisi pitänyt toimia, Vesku tunnusti kun lähdimme rinnakkain kävelemään kohti kotia.
- Mä pelkäsin että se kuskaa sut suoraa päätä kirkonkylään asti!
- Sitä varten me mentiin sinne ojaan ennen kuin se sai täyden vauhdin päälle. Toivottavasti sen jalat on kunnossa. Se on niin jännittynyt etten mä oikeen tiedä onko se ep vai tanssiiko se.
- Tuu kentälle niin mä katson.

Mutta Musti näytti liikkuvan ihan normaalisti nyt, kun se oli taas tutulla turvallisella kentällä. Se oli jopa tavallista lennokkaampi kun se nyt uskalsi rentoutua.
- Ihan kunnossa, kuittasin.
- Joo, siltä tuntuu, Vesku sanoi helpottuneena. – Mennään huuhtomaan kuravedet pois.
- Menkää vaan, mä ratsastan vähän vielä.

Niki oli ihan eri mielellä. Se kun ei ollut saanut riekkua tiellä tarpeeksensa tahtoi nyt vielä poukkoilla ja pölöillä. Minun huumorini ei oikein tahtonut riittää siihen tänään, oli väsynyt olo tiellä koetun säikähdyksen jälkeen. En sitten jaksanut kauhean kauan taistella sen kanssa: kun sain pari rauhallista laukkaympyrää ilman loikkia tai rikkoja annoin sille pitkät ohjat ja kun vein sen talliin alkoi jo olla pimeää.

Lähettäjä: Pingo 
Päivämäärä:   7.7.09 09:00:53

Kuinka paljon sulla jo on jatkoa olemassa?

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   7.7.09 17:12:28

Vähän toistasataa sivua.
------------
75.

Leena oli mukava vieras, eikä haitannut yhtään vaikka hän viipyikin useamman päivän. He reissasivat minun töissä ollessani tällä suunnalla asuvien sukulaisten luona ja iltaisin meillä oli sitten lapsenvahti omasta takaa kun halusimme ratsastaa. Veskulle oli tullut päähänpinttymä tiestä. Hän soitteli Oonalle ja kyseli neuvoja ja halusi käydä kiepauttamassa saman lenkin uudestaan. Minä olin päättänyt ensimmäisen kerran jälkeen ettei ikinä enää, mutta niin vaan minut puhuttiin ympäri.
- Niki menee sitten ensin, sanoin.
- Joo, ehdottomasti.

Oli kai silkkaa onnea, että mitään ei sattunut toisellakaan kerralla. Minä olin kuin rautakangen niellyt kun ratsastin katse taaksepäin suuntautuneena ja odotin, että Musti hyppäisi niskaani tai että Niki keksisi pukittaa minut alas. Mutta sillä kertaa ei tullut autoja ennen kuin jäimme niitä omaan tienhaaraamme odottamaan, ja kolmas kerta oli minullekin helpompi. Silloin Musti tosin paukkasi Nikin takapuoleen ja Niki poukkasi suoraan ilmaan niin että menetin tasapainoni ja jalustimeni, mutta kumpikaan hevosista ei päässyt laukkaamaan karkuun.
- Tää on hengenvaarallista, sähisin Veskulle. – Me leikitään meidän kaikkien hengellä kun me täällä seikkaillaan tottumattomilla hevosilla.
Ensimmäistä kertaa asetin mielessäni kyseenalaiseksi sen, oliko hänen toimintatapansa hevosten kanssa oikea.
- Okei, annetaan asian hautua, Vesku myöntyi. Mutta seuraavaksi näin hänen kiertävän Mustin kanssa käynnissä olevaa autoa pihalla.

Siiri pysytteli poissa meiltä niin kauan kun Leena viipyi paitsi että kerran törmäsin häneen laitumennurkalla. kun kiersin tarkistamassa lankoja.
- Ootko sä suuttunut meille tai jotain kun sua ei oo näkynyt? kysyin ihmeissäni.
- En, mutta kun äiti ei anna mun tulla kun teillä on vieraita, Siiri sanoi myrtyneenä. En tiennyt itkeäkö vai nauraa.
- No se nyt oli tarpeetonta, sanoin diplomaattisesti kun en viitsinyt pahemminkaan sanoa.
- Olisinko mä voinut?
- Tietysti olisit.
Siirin naama meni jos mahdollista vieläkin pahemman näköiseksi.
- Tulkaa koko perhe kylään huomenna, sanoin huokaisten.
- Ai äiti ja isäkin? Ja Joonas?
- Niin. Mulla on synttärit. Saatte vadelmakakkua.

En ollut aikonut viettää koko synttäreitä, mutta kun Leena nyt kerran oli vielä täällä hän oli päättänyt tehdä kakun joka tapauksessa. Vesku taas oli paljastanut, ettei Leena osannut tehdä pienempiä kuin kahdenkymmenen hengen kakkuja, ja kun vain Ilse ja iskä olivat ilmoittaneet tulevansa olisimme helisemässä sen kanssa. Olin jo näinä päivinä havainnut Leenan suureellisen kokkaustavan. Mietin miten hän teki itselleen ruokaa kotona – viiden litran kattilallisen aina kerrallaan ja siitä sitten kymmeniä kerta-annoksia pakastimeen?
- Mihin aikaan? kysyi Siiri ilahtuneena.
- Varmaan kuuden maissa tai jälkeen, ihan miten teille sopii. Mä olen päivällä töissä. Ja tule sä nyt kuitenkin ellei vanhempasi ehdi.
- Mä tulen varmasti! Siiri vakuutti ja juoksi ilahtuneena kotiin.

Synttärit olivat masentava ajatus. Ei sillä, että olisin vielä ollut ikäloppu tai edes omasta mielestäni liian vanha viettämään niitä. Se tuntui kamalalta, että viettäisin niitä kahvikestien merkeissä kotona kuin viisikymppinen. Täytin kaksikymmentäkolme. Synttäreiden pitäisi olla villiä bailausta ja kahvikestit oli kuvottava jo sananakin. Ensimmäistä kertaa tunsin hienoista ikävää kaupunkiin.

No, ehkä joisin illalla kokonaista kaksi saunasiideriä tai tekisin jotain muuta ihan hurjaa.

Se oli taas lämmin päivä ja sain painua suoraan suihkuun pyöräiltyäni töistä kotiin. Vesku oli tuonut minulle sänkyyn mukillisen kahvia aamulla ja se oli ollut ihan hyvä hetki. Sen jälkeen ei semmoisia oikein ollut ollutkaan, töissä oli ollut armoton kiire ja illan kutsut ahdistivat. Aloin entistä varmemmin kallistua kahteen saunasiideriin, tai ehkä lipittelisin vaikka vähän viiniäkin, kunhan Danni olisi mennyt nukkumaan.

Kun astuin saunanportaista eteiseen silmäni peitettiin ja kuulin kikatusta. Mielialani pongahti saman tien metrin tai pari ylöspäin, tunnistin nuo äänet kyllä varsin hyvin.
- Mitä te täällä teette? kiljuin ihastuneena ja yritin irrottaa sormia kasvoiltani.
- Me viedään sut ulos juhlimaan, sanoi Miila.
- En mä voi lähteä ulos, mulla on kahvikestit, kikatin.
- Onnea, ja voit, saat kestittää kylän mummot ensin ja sitten mennään, sanoi Jinna ja halasi minua.
- Vesku sanoo, ettette te ole vielä edes käyneet paikallisessa, sanoi Miila paheksuvasti.
- En mä edes tienny että täällä on paikallinen!
- On tietysti, joku huoltoaseman baari! Me mennään sinne säväyttämään.

Hihitin kun tytöt tarttuivat käsivarsiini ja taluttivat minua eteenpäin.
- Irti, mun pyyhe tippuu, vastustelin.
- Kuka täällä katselee, tuumasi Miila mutta päästi sentään irti. – Haluatko sä ensin drinkin vai vaatteet?
- En mä voi ottaa drinkkiä ennen kahvikestejä! Hihitin edelleen, siitä ei tuntunut tulevan loppua.
- Voit tietysti. Ja kahvin kanssa sitten toinen.

Istuimme terassille, mutta aurinko ei ollut vielä laskenut niin alas, että siihen olisi paistanut, joten nostimme sitten rottinkikalusteet nurmikolle. Ravistin märkiä hiuksiani ja laskin vähän pyyhettä alaspäin ja katsoin sitten etsivästi ympärilleni.
- No, se drinkki? Ja nyt kun mä kerran heittäydyn pahaksi niin voisin mä yhden tupakankin polttaa. Missäs muuten mun perhe on?
- Ne lähti vielä käymään kaupassa, teiltä oli yhtäkkiä kahvi loppu tai jotain. Jinna ojensi minulle taskumatin ja Miila savukkeen. Siinä istua törötin auringonpaisteessa, annoin sen valua kasvoilleni ja olkapäilleni ja maistoin varovasti juotavaa.

- En mä voi lähteä ulos teidän kanssa, sanoin sitten. – Tää on Leenan viimenen ilta täällä, se lähtee huomenna kotiin. Ja millä me muka mihinkään päästäisikään? jatkoin, kun Miila ja Jinnakin maistoivat taskumatista vuorollaan.
- Kyllä me voidaan. Vesku lupasi heittää meidät. Se tätä itse asiassa ehdottikin.
- Ehdotti vai? Mulla on ehkä maailman paras mies, sanoin tyytyväisenä.

Istuimme siinä juttelemassa kunnes pihaan ajoivat peräkkäin sekä oma porukka että Ilse ja iskä ja Karoliina.
- Nyt mä tarviin vaatteet! kauhistuin.
- Perhettähän ne vaan on, Miila toppuutteli.
- No silti, noloa.
Kaikki olivat kuitenkin jo ehtineet autoista ulos enkä ehtinyt karkuun ennen onnittelukierrosta. Eikä sillä nyt niin ollut väliäkään. Viihdyin oikeastaan ihan hyvin pyyhkeessäni. Vasta kun Leena tuli sanomaan laittaneensa kahvin päälle minulle tuli kiire.
- Mitä kello on?
- Puoli kuusi.
- No sitten mä tarviin jotain muuta päälle, jos naapuritkin päättää ilmestyä.
- Me tullaan auttamaan, ilmoittivat tytöt.

Olin kulkenut tänne muutettuani joko ratsastushousuissa, verkkareissa tai sitten työmatkalla shortseissa. Olin muutkin vaatteet purkanut kaappiin, mutta niitä ei ollut ollut aihetta penkoa. Nyt Miila penkoi ja heitti minulle oranssin hameen, jota en ollut muistanut omistavanikaan. En viitsinyt mukista vastaan, vaikka epäilinkin ettei se ollut ihan omiaan huoltoaseman baariin, eivät olleet toistenkaan hameet.
- Saanko mä laittaa jotain muutakin kun tän? kysyin kun yritin kiskoa vetoketjua kiinni. Olinkohan vähän pyöristynyt muuton jälkeen?
- Meidän lahjan, sanoi Jinna ja heitti minulle pienen paketin. Sieltä löytyi löysä valuva halterneck-toppi, joka olisi voinut olla malliltaan 20-luvulta. Se oli minun väriäni, punertavaa ruskeata, ja siinä oli kuparinvärisiä paljetteja salmiakinmuotoisena koristeena rintojen välissä.
- Kummallinen, arvelin, mutta kun puin sen päälle se olikin omituisen viehättävän näköinen.
- Mähän sanoin, Miila nyökytteli. Ilmeisesti Jinnallakin oli ollut epäilyksiä topin sopivuuden suhteen.

- Kai täällä on ihan oikeesti joku muukin paikka kuin huoltoasema? kysyin laittaessani ripsiväriä.
- Älä meiltä kysy, sinähän tässä oot paikallinen. Sun pitäis muuten mennä kampaajalle, tai olis pitänyt pari viikkoa sitten. Miila kiskoi hiuksiani arvostelevasti ja annoin hänen. Tämä oli hauskaa, ihan kuin ennen vanhaan.
Pihalta kuului taas auton ääntä ja rynnistin ikkunaan. Ketojen auto ajoi pihaan.
- Nyt täytyy alottaa kahvikestit, kaikki vieraat on tullu, totesin ja vilkaisin vielä peiliin.
- Jaha, ruustinna ja keskusneiti siis. Ketä muita silmäätekeviä tämmösissä maalaiskylissä asuu? Metsänvartija? Miila kiusoitteli ja tönäisin häntä.
- Naapurit vaan.

Naapurit vaan olivat tuoneet tullessaan pari valtavaa laatikollista kesäkukkia, ilmeisesti suoraan kasvihuoneestaan.
- Kiitos, sanoin oikeasti ihastuneena. Ali ei ollut viitsinyt laittaa kukkia ennen lähtöään mihinkään ruukuista eikä laatikoista, joita pihassa ja terassilla ja ikkunoiden alla kyllä oli, mutta ei minunkaan ollut tullut lähdettyä mihinkään puutarhaliikkeeseen ostoksille.
- Ne ei oikeen mene kaupaksi enää tähän aikaan vuodesta niin että sä sait melkein kaikki loput, valisti Siiri ja Saaran naama meni omituisen näköiseksi.
- Voi, mulle ne menee kyllä kaupaksi! sanoin iloisesti, vaikka minua naurattikin. – Tosi hienoa, mä en ole saanut aikaiseksi hankkia tänne vielä mitään!

Enempi kiittely olisi ollut jo epäuskottavaa joten usutin heitä ottamaan kahvia ja kakkua. Joonas oli jo kadonnut, Karoliinan tarkat silmät olivat havainneet juhannusleikkikaverinsa heti ja he istuivat nyt tallinseinustalla.
- Onko mehua? kysyi Siiri ja katseli minua arvioivasti. – Sä näytät jotenkin paljon vanhemmalta tommosissa vaatteissa.
- On siellä. Kannullinen kakun vieressä, ja laseja.
- Onnea, sanoi Saara ja ojensi kätensä, heittäen paljonpuhuvan katseen tyttärensä perään. – Lasten suusta…
- Kiitos, sanoin enkä uskaltanut enää kommentoida Siirin puheita. Olisin ruvennut kikattamaan. Juhakin halusi onnitella kädestä pitäen virallisesti ja kun Saara lähti menemään Siirin perään, hän kuiskasi minulle:
- Mun mielestä sä näytät ihan sopivan ikäiseltä.

Katsoin häntä kysyvästi, en oikein ymmärtänyt mitä hän ajoi takaa enkä tiennyt mitä siihen vastata.
- Välillä musta tuntuu viiskymppiseltä, nyt ei, hymähdin sitten vain.
- Sitä mä tarkotinkin.
- Että mä näytän normaalisti viiskymppiseltä?
- Ei vaan että näyttää siltä kuin oisit lähdössä juhlimaan.
- Niin olenkin, sanoin tyytyväisenä. – Hei, mihin täällä voi mennä? Onko täällä muuta kuin Esson baari?
- Semmosta ei ole. Klaukkalassa on jotain mikä sopii tohon pukuun, Juha sanoi.
- Kerro Veskulle osoite, jooko? Se lupasi kuskata meidät sinne illemmalla.

Leenan tekemä kakku oli taivaallista ja oli oikein hyvä, että niinkin moni ihminen oli suostunut sitä syömään. Siitä jäi silti vielä ainakin kolmasosa. Danni kulki sylistä syliin kuin olisi itse ollut päivänsankari ja siltä se vähän näyttikin pitsimekossaan. Olin niin kauhean iloinen että se oli tyttö. Poikalasta olisi ollut kauhean paljon hankalampi koristella.

- Mä olisin voinut ostaa sulle lisää koruja, mutta mä ajattelin että baari-ilta voisi olla terveellisempi sun päälle, kuiskasi Vesku jossain vaiheessa korvaani tuodessaan minulle lisää kahvia ja pienen lasillisen konjakkia, jota Miila oli ruvennut tarjoilemaan. Hänellä oli edelleen sama erehtymätön vainu kuin aina ennenkin, ja hän oli suoraa päätä löytänyt tiensä konjakkipullollemme. Tai Alin pullolle, itse asiassa. meidän pitäisi kai ostaa uusi tilalle.
- Loistavasti ajateltu, hymyilin hänelle. – Mulla on tarpeeksi koruja, ainoa materia mitä mä oikeastaan enää tarvitsen on poni Dannille ja hyväsukuinen tamma.
- Varaudu sitten saamaan baari-iltoja pari joulua ja syntymäpäivää eteenpäinkin, Vesku nauroi.

- Kuulitko sä äiti? Isä? Danni saa ponin! huusi Siiri tuskaisella äänellä kuin joku olisi pistänyt veitsen hänen sydämeensä.
- Juu ei saa, sanoimme Veskun kanssa yhteen ääneen ja Saara ja Juha näyttivät huokaisevan syvään.
- Arvatkaa vaan paljonko meillä puhutaan hevosista versus muista asioista, sanoi Saara. Iskä katsoi häntä myötätuntoisesti ja alkoi kertoa, minkälaista hänen elämänsä oli ollut viimeiset viisitoista vuotta. Ei vain kahta ratsastavaa tytärtä vaan vaimo, joka oli kaikista kolmesta höpsähtänein. Miila alkoi hyssytellä häntä konjakin voimin ja Ilse heitteli paljonpuhuvia katseita kauempaa.

- Mä en ota, kiitos, mä olen juoppokuski, ilmoitti Vesku arvokkaasti kun Miila oli holauttamaisillaan hänen kahvikuppiinsa pullosta.
- Ups, sanoi Miila ja siirtyi Juhan ja Saaran luo.
- Mekin ollaan autolla.
- Tehän olette konttausmatkan päässä kotoa. Tosta se auto aamulla löytyy, esitin minä huolettomasti, Miila oli tarjoillut minullekin.

Danni tuli vuorostaan minun syliini ja näin, että se alkoi olla väsynyt. Sen silmät olivat vähän kuin puolitangossa.
- Meetkö sä jo nukkumaan? kysyin siltä ja se nosti päänsä katsoen minua epäluuloisesti.
- Ota sä se, se ei tykkää kun mä olen juonut konjakkia, sanoin Veskulle ja rutistin Dannia vähän pahoillani, hengittäen sen pään yli. Minulle oli tullut jo ikävä sitä kun se oli katsonut niin vieroksuvasti.
- Mä vien sen nukkumaan. Lähdetään sitten sinne kapakkaan, sanoi Vesku ja lähti Dannin kanssa sisään.

Meni ehkä vajaa tunti vielä ennen kuin Vesku palasi ja keskustelu kahvikestivieraiden kesken oli käynyt aika säkenöivänä. Olin jossain vaiheessa tajunnut komentaa Miilan ja Jinnan korjaamaan huulipunansa, jotta olisimme sitten valmiina lähtöön ja kysyin Juhalta, oliko hän kertonut Veskulle mihin viedä meidät.
- Mihin sitten? kysyi Saara.
- En mä vaan tiedä, nauroin. – Johonkin baariin. Vesku ei tiedä mitään paikkoja täälläpäin.

Juha yritti parhaansa mukaan selittää Veskulle reittiä ravintolaan, jonka nimeä hän ei muistanut, mutta siitä ei meinannut millään tulla sen valmiimpaa. Vesku sanoi tuskastuneensa ajaneensa kerran Klaukkalan ohi ja siihen hänen paikallistuntemuksensa loppui. Ravitsemusliikkeiden osalta se loppui jo Myllykukon Kotipizzaan, paljon lähemmäs.
- Mä tulen mukaan sanomaan mistä ajat, päätti Juha lopulta.
- Ja millä sä sieltä kotiin tulet ja koska? kirahti Saara.
- No en mäkään sinne ole jäämässä, jos nyt en yhdelle oluelle, me ollaan takaisin tunnissa, rauhoitteli Vesku.

Meni vielä toinenkin hetki kun etsimme kenkiä ja laukkuja ja kampasimme hiuksia ja ahtauduimme kikattaen mersun takapenkille. Aloin olla oikein hyvällä baarituulella, oli se paikka sitten ihan millainen tahansa. Vesku ja Juha kuuluivat keskustelevan oikein asiallisesti autoista etupenkillä, sen mitä nyt ehdin kuunnella. Paljon en ehtinyt, enkä kuullutkaan, kun Miila halusi musiikkia kovemmalle ja sitten meillä oli yhtäkkiä kauheasti puhuttavaa. Tuskin huomasin että olimme perillä ennen kuin Vesku sammutti auton ja radiokin hiljeni.
- Älkää sitten lähtekö minnekään terassikierrokselle, tähän mä saatan just ja just löytää uudestaankin, hakemaan teidät, Vesku sanoi noustessaan autosta.
- Tuletteko te mukaan? kysyi Jinna pettyneenä.
- No jos mekin kävästään sisällä. Jos se onkin ihan hirveä räkälä ettekä te halua jäädä sinne. Mehän voidaan leikkiä ettei tunneta teitä.

Mutta ei se ollut räkälä. Se oli ihan hauskan näköinen paikka ja terassille paistoi vielä aurinko, joskin jo aika matalalta, joten marssimme sinne. Vesku ja Juha kävelivät perässä ja näyttivät jäävän etsimään istumapaikkoja kun me valtasimme viimeisen vapaan pöydän.
- Tulkaa tänne, kai me kestetään teitä yhden pullo-oluen verran, kutsuin sitten kun he vain jäivät seisomaan baarinviereen.
- Käyttekö te useinkin täällä? murjaisi Juha lainatessaan naapuripöydästä tuolin.
- Tää on meidän suuri olohuone, ilmoitti Miila vakavana.
- Jos saatte päähänne lähteä Helsinkiin tai Hyvinkäälle niin sitten mä en lupaa tulla hakemaan teitä, muistutti Vesku.
- Ei sun tarvii muutenkaan valvoa ja odottaa, kai me nyt taksi saadaan. Vai saadaanko? kysyin Juhalta.
- Ehkä saatte, ehkä ette.
- En mä ajatellut valvoa, ajattelin nukkua puhelimen kanssa kun vaimo on kerran joron jäljillä. Soittakaa pois vaan.

He häipyivät sitten ja me jäimme tilaamaan lisää siideriä ja shotteja. Oli juhlavaa olla liikkeellä kerrankin meikattuna ja laitettuna, hame tuntui oudolta päällä ja sirot sandaalit saivat minut tuntemaan itseni kauniiksi. Alkuun Miila halusi tarjota minulle syntymäpäivän kunniaksi, sitten ympärillä alkoi pörrätä muunkinlaisia tarjoajia. Vedätimme ukkoja minkä kerkesimme ja muistan, että se oli minusta oikein hauskaa. Ensin keksimme salanimetkin, mutta niitä oli mahdotonta pitää mielessä enää vähän ajan kuluttua. Valomerkin tullessa muistin tuskin oikeita nimiämme.

Lähettäjä: Pingo 
Päivämäärä:   7.7.09 17:33:04

Kuulostaa hyvälle :D

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   8.7.09 00:51:19

76.

Siitä illasta, tai yöstä, seurasi tietenkin vuosisadan krapula, sellainen jota kärsiessään tosissaan vannoo ettei enää ikinä. Onneksi jälkihoito kuului lahjaan. Vesku ja Leena huolehtivat Dannista ja me hulttioakat saimme maata takapihalla parantelemassa päitämme ja juoda limsaa, litroittain.
- Mun täytyy ruveta opiskelemaan todella ahkerasti, mutisin.
- Miten niin? Jinna kysyi.
- Koska Vesku uhkasi että se antaa mulle pelkkiä baari-iltoja synttäri- ja joululahjoiksi kunnes olen valmistunut.
- Kelle mä olen lainannut puhelinta eilen? kysyi Miila ärtyneenä näpytellen sitä.
- Miten niin?
- Täällä on vaikka miten monta puhelua ihan outoihin numeroihin.

Jinna alkoi nauraa.
- Sehän oli sun patentoitava keksintösi. Aina kun joku halusi antaa sulle puhelinnumeron sä soitit siihen hälärin ja sanoit, että nyt se on tallessa.
- Ou @!#$, onko niillä kaikilla nyt mun puhelinnumero? Miila säikähti.
- Kyllä sä ainakin jossain vaiheessa laitoit numeronnäytön eston päälle.
- Mistä mä muka tiedän mikä näistä on kenenkin numero?
- Onko sillä nyt mitään väliä, muistatko sä muka yhdenkään nimeä? minä kikatin ja yritin tutkia oliko varpaankynteni repeytynyt. Miilan idea oli oikeastaan ihan huippuhieno.
- Joku oli joku Joosua.
- Huijasi kumminkin, ei semmosta nimeä voi olla.
- Mutta kaikki tunsi toisensa. Ajattele Jessi, kun sä menet sinne seuraavan kerran kaikki muistaa sut.

- Ai kamala, sanoin ja tajusin että se saattoi olla totta. – Mutta en mä onneksi hajottanut mitään enkä oksentanut.
- Etkä tanssinu pöydällä. Kukaan meistä ei tanssinu pöydällä, sanoi Jinna varmasti.
- Luojan kiitos.
Miila alkoi maalailla kauhukuvaa, että kaikki baarissa tapaamamme nuoret miehet olivat yhteistuumin kiristäneet yölliseltä taksikuskilta osoitteen, johon olimme lähteneet ja alkaisivat parveilla tontilla. Vesku saisi hommata hirvikiväärin ja suolapanoksia ja piikkilanka-aitaa. Nauroin niin että pyrskäytin limsaa päälleni ja mahani tuli ihan tahmeaksi.

- Oli kyllä niin hyvin vientiä, että ihan harmittaa olla varattu, huokaisi Jinna.
- Haluaisitko sä muka maajussille morsiameksi? Miila kysyi.
- No ei niistä varmaan kukaan ollut mikään maajussi. Ei kai semmosia enää olekaan, urbaanilegendoja ne on.
- No on se naapuri ainakin, se Juha.
- Ei se ole maajussi, se on puutarhuri, minä oikaisin. – Ja se on varattu, ei sitä voi laskea mukaan.
- No kuka tässä mitään laskikaan, varattujahan me kaikki ollaan.
- Ja sitä paitsi ihan liian vanha meille kaikille, jatkoin ja käännyin mahalleni vaihteeksi.
- Miten niin? Miten vanha se sitten on?
- En mä tiedä, mutta liian vanha, jos sillä on Siirin ikäinen tytär.

Makailu ja auringonotto auttoi muuttamaan elämisen taas elämisen arvoiseksi ja iltapäivällä pystyimme jo syömään lounasta. Pelkäsin vähän, että Leena pitäisi pahana moista juhlimista, kun olin äiti ja kaikkea, mutta hän vaan naureskeli ja sanoi, että kun nyt olin päässyt tolpilleni hän voisikin lähteä tänään kotiin päin.
- Voit mennä, lupasin, kun Danni suostui jo suukottelemaan minua. Se oli tarkempi kuin alkometri.

Miila ja Jinna eivät vielä uskaltautuneet lähtemään, mutta pystyivät jo liikkumaan pystyasennossa, joten menimme katsomaan hevosia. Vesku oli ruokapöydässä kysynyt halusinko hänen ratsastavan Nikilläkin tänään ja hetken harkittuani olin nyökännyt. Pieni ammattilaisläpiratsastus tekisi sille hyvää. Hän oli sitten lähtenyt laittamaan sitä kuntoon ja me kävimme rapsuttelemassa Mustia laitumella ja leiriydyimme sitten kentän viereen.
- Vai tämmöstä sun elämä nykyään on, senkin prinsessa, Miila naljaili. Katsoin häntä kummissani samalla kun yritin estää Dannia riisumasta itseään. Bikinimme olivat pistäneet ajatuksia sen päähän.
- Maata röhnötät vaan, ruoka tehdään valmiiksi eteen, sun ei tarvii edes hevostasi itse ratsastaa.
- Älä nyt unta näe. Tää on pelkkää silmänlumetta, tavallisesti mä en pääse hellan ja tiskipöydän välistä muualle kun lappamaan paskaa tallista!

Oikeasti olin kovin tyytyväinen synttäreihini kun kankkunen katosi. Juoda olisi voinut vähän vähemmän, mutta nytpä ei tehnyt ihan heti mieli lähteä baanalle uudestaan, vähään aikaan ei tehnyt mieli edes saunasiideriä.
- Sun pitää kanssa päästä ulos rellestämään, mä voin olla kuskina, sanoin Veskulle illalla sängyssä.
- Miksi mä haluaisin ulos rellestämään?
- Huvin vuoksi, ja että mä saan nauraa kun oot kankkusessa, hymyilin kiltisti.
- En mä nauranut sulle ollenkaan, Vesku puolustautui.
- Mutta oisit sä saanut. Mä varmaan nauran sulle kyllä.
- En mä nyt ehdi, mä treenaan kisoihin.

Minun kisainnostukseni oli jotenkin lopahtanut helteiseen heinäkuuhun. En ollut jaksanut treenata oikein kunnolla, kuten Vesku, paremminkin olin vain ratsastellut ja välillä inspiraation iskiessä hypellyt vähän esteitä. Mustilla taas oli, kuten oli aina ollut, lukujärjestys, jota seurattiin niin tarkoin kuin mahdollista, ja Vesku oli tunnollinen.
- Mä tarvitsisin valmentajan, sanoin tyytymättömänä.
- Mihin?
- Valmentamaan. Vahtimaan. Komentamaan. Jos joku kävisi edes vaikka joka toinen viikko katsomassa miten menee niin mun olisi pakko harjoitellakin kunnolla ainakin välillä.
- Kyllä mä voin, jos kelpaan.
- Äh. Kelpaat tietysti, ihanasti, mutta sitten kun mä en olekaan tehnyt läksyjä niin mun on niin helppo puhua sut ympäri, kiusoittelin.

- Alota nyt opettelemalla kenttäkutonen ensi sunnuntaiksi ja tuutte mukaan kisoihin.
- Mulla on töitä. Saisitko sä Villen avuksi?
- Saan, se on sovittu jo. Mutta opettele silti. Saat esittää sen mulle sunnuntai-iltana, Vesku sanoi yrittäen näyttää määräävältä.
- Mulla on iltavuoro! vänkäsin vastaan.
- Ei sen jälkeen ole vielä pimeetä.
Kaivoinkin ohjelman esiin ja totesin, että antaa olla. Niki oli kadottanut vastalaukat kokonaan sen jälkeen kun olimme rakentaneet esteet. Epäilin, että niiden etsimisessä menisi kauemmin kuin vajaa viikko ja minua hymyilytti jo etukäteen kun suunnittelin millä keinoin puhuisin Veskun ympäri unohtamaan koko jutun sunnuntaina.

Seuraavanakin viikonloppuna Vesku olisi menossa, hän ahnehti kisoja nyt ennen kuin hänen kesälomansa loppui. Sen lisäksi että hän harjoitteli, hän aikoi kiertää viikolla Villen kanssa katsomassa hevosia, joten Danni alkoi taas käydä hoidossa. Villen uuden hevosen ostaminen oli ollut yhtä pitkää kuin leveääkin touhua, mutta ilmeisesti hän nyt oli saanut jo aika hyvin selville mitä oli hakemassa, kun kerran aikoi jo käydä ihan oikeita myyntihevosia katsomassa. Olisin mielelläni mennyt mukaan, mutta minä vaan tein töitä, niin kauan kun niitä oli. Elokuun puolessavälissä kaikki olisivat palanneet lomalta ja ellei kukaan katkaisisi luitaan tai muuta, kesätyöni olisi ohi. Se oli ihan hyvä juttu, ehtisin saada vähän vapaata ennen kuin alkaisin syyslukukauden.

Musti voitti ensimmäisen viikonlopun kisat, mutta Vesku näytti siitä huolimatta kovin miettiväiseltä sunnuntai-iltana.
- Mä mietin joko meidän pitäisi edetä tästä, hän sanoi lopulta kun olin aikani kovistellut miksei hän yksinkertaisesti riemuinnut.
- Sen kun etenette! Mitäs siinä häviät jos ilmottaudut vaikeampaan luokkaan?
- Jos siltä menee itseluottamus?
- Miten hevoselta vois mennä itseluottamus koulukisoissa? Lukeeko se tuomarin ajatukset että ”nyt se ei mennyt peräänannossa”?
- Mä soitan Hannalle, päätti Vesku kuin ei olisi kuullutkaan mitä sanoin ja niin hän teki.

- No, saitko luvan? kysyin vähän purevasti, kun hän palasi puhelintaan pyöritellen yläkerrasta.
- Parempaa, Hanna lupasi tulla omin silmin katsomaan missä me mennään, hän sanoi tyytyväisenä.
- Koska, nyt ennen kisoja?
- Huomenna.
- Apua! Täällä ei oo siivottu sen jälkeen kun Leena lähti! Nyt on kyllä sun vuoro imuroida, mars mars!
- Ei kun nyt mennään katsomaan miten se teidän ohjelma sujuu. Mä voin imuroida huomenna. Mä imuroin huomenna, aamulla, kunniasanalla!

Ihan siitä pelosta, että Hanna olisi meillä vielä silloinkin kun palaisin töistä ja joutuisin, tai pääsisin, näyttämään miten Niki kulki, suostuin. Mieluummin olisin lusmunnut ja mennyt nukkumaan, mutta se ei nyt tullut kysymykseen. Vesku nojaili kentäntolppaan arvioivan näköisenä sanomatta paljon mitään.
- No mitäs iloa susta siinä on ellet edes neuvo mua, tiuskaisin lopulta. Hannan tulo hermostutti minua yllättävän paljon.
- No ei mulla mitään noitakonsteja ole takataskussa.
- Olisit harjoitellut enemmän, sano vaan niin.

Silloin itkuhälyttimestä kuului jokin epämääräinen ääni, ensimmäistä kertaa ikinä, ja katsoimme sitä molemmat epäilevästi. Vesku lähti kuitenkin sisään tarkistamaan tilanteen ja sillä ehkä vältyimme riidalta. Kokeilin ihan piruuttani ratsastaa ohjelman läpi vielä kerran ja minusta se meni nyt paremmin, joten tulin vähän paremmalle tuulelle.

Stressasin Hannan vierailua koko työpäivän, vaikka olin itsekin miettinyt hänen kutsumistaan. Miksi hänen piti tulla näin äkkiarvaamatta? Olisin halunnut suursiivota ja harjoitella ratsastusta ensin ja varautua koko juttuun. Käydä vaikka kampaajallakin, ja ennen kaikkea valmistautua henkisesti vähän pidempään kuin eilisestä iltayöstä. Meinasin jakaa potilaille vääriä lääkkeitä ajatuksissani ja sitten viimeinen niitti oli kun hakiessani Dannia hoidosta sillä oli päällään kammottavan rumat vaatteet ja sen omat litimärkinä tiukkaan solmitussa muovipussissa.
- Sillä ei ole vaihtovaatteita täällä, sanoi hoitaja ystävällisen moittivasti.
- Voi, mä tiedän. En muistanu aamulla pakata mukaan.
Harmitti. Danni oli puettu harmaisiin, siniraidallisiin froteisiin trikoisiin ja kukalliseen liian isoon paitaan. Minun pitäisi salakuljettaa se yläkertaan ja laittaa sille jotain vähän aistikkaampaa päälle ennen kuin antaisin Hannan nähdä sen, jos hän nyt vielä olisi meillä.

Oli hyvinkin. Pihassa oli Hannan maasturi traikku perässään ja hetken mielijohteesta kokeilin auton konepeltiä kädelläni. Niin kylmä kuin kesäpäivänä vain saattoi olla. Hän oli ollut täällä jo jonkin aikaa enkä tiedä mistä päähäni pujahti ajatus, että he olisivat saattaneet Veskun kanssa naida naputtaa koko päivän ja nyt ottaa minut tyynen viattomina vastaan.
- Äitisi on idiootti, ilmoitin Dannille, joka olisi halunnut pois kainalostani mutta en laskenut. Ensin uudet vaatteet, ennen mitään muuta.

Vilkuilin arvioivasti ympärilleni sisällä ja totesin, että ainakin Vesku oli pintapuolisesti siivonnut, kuten oli luvannutkin. Ketään ei kuitenkaan näkynyt paitsi pari kahvimukia keittiön pöydällä joten oletin heidän menneen talliin ja kiskoin itsellenikin ratsastushousut jalkaan, kunhan olin saanut Dannille ensin puhtaan paidan ja verkkarit. Sitten tein sille voileivän ja join itse kylmenneen kahvinlopun eteisen peilin edessä. Ripsiväri oli edelleen ripsissä kuten aamullakin, mutta hiukset kaipasivat kampaamista ennen kuin kohtaisin Hannan. Harjasin niitä freneettisesti kunnes huumorintajuni lopulta sai minut kiinni. En ollut käyttäytynyt yhtä idioottimaisesti vuosiin. Olin väleissä Hannan kanssa, hyvissä väleissä. Tämä oli nyt minun taloni ja tallini ja jos ei se ollutkaan ihan yhtä hieno kuin Hannan, oli se juuri sopiva meille ja sillä hyvä.

- Päivää, sanoin korostetun ystävällisesti kun löysin Veskun ja Hannan Mustin kanssa tallista. Naamastaan päätellen Vesku oli ratsastanut sillä jo; hän punoitti ja hänen tukkansa seisoi kosteana pystyssä kuin sitä olisi harottu pystyyn kypärän riisumisen jälkeen.
- Terve, sanoi Hanna kuulostaen ilahtuneelta nähdessään minut. Hän oli yhtä tyrmäävä kuin aina, vaikka olikin vain tavallisissa farkuissa ja T-paidassa ja hiukset poninhännällä. Dannia hän kutitti poskesta ja salaa tyytyväisenä katsoin miten tyttö katsoi häntä kulmakarvat rypyssä kuin miettien kuka tuo oli. Se oli huvittavan paljon Veskun näköinen kun sen ilme oli tuommoinen tuima.

- Mitäs tykkäät meidän paikasta? kysyin.
- Upea! Just passeli teille! Ja hevoset näkyy viihtyvän.
Minä hymyilin ylpeänä enkä voinut enää käsittää mitä oikein olin jännittänyt koko päivän.
- Niki, sanoi Danni ja ojensi kaipaavasti käsiään kohden Mustia.
- Hyss, ei se ole Niki, et sä saa ratsastaa Mustilla vielä.
- Hannan mielestä se on aika hyvässä kuosissa, ilmoitti Vesku. Hänen ilmeensä kertoi enemmän kuin jokapäiväisellä äänellä lausutut vaatimattomat sanat.
- Kuulostaa hyvältä, naurahdin. Ellei Hanna olisi ollut kuuntelemassa ja katselemassa olisin sanonut ja kiusoitellut häntä enemmänkin, nyt tyydyin tökkäsemään sormella kylkiluiden väliin.

- Entä miten teillä menee Nikin kanssa? Hanna halusi tietää.
- Noo… aloitin. – Nyt ollaan otettu vähän kevyemmin tää heinäkuu.
- Koska aiot seuraavan kerran kisoihin?
- En mä pääse ainakaan ennen kuin kesätyöt loppuu, mä teen vuorotyötä, ja viikonloppuisinkin.
- Ja ne loppuu koska?
- Parin viikon päästä.
- Helppoa aata varmaan jo?
- Sitä varmaan voisi kokeilla, myönsin. En suorastaan narrannut, kyllä sitä lujalla harjoittelulla voisi mennä kokeilemaan, juuri ja juuri. Ei kuitenkaan ihan lähipäivinä.
- Aioitko sä ratsastaa tänään?
- Joo, jossain välissä. Katselin varpaitani hetken ja otin itseäni henkisesti niskasta kiinni. - Me ollaan vähän kesäterässä, sä varmaan pyörryt, mutta jos haluat nähdä…
- Voin mä vähän katsella, lupasi Hanna.
- Syödään ensin, sanoi Vesku.

Meillä oli grilliruokaa ja sen kanssa puuhaillessa tuli juteltua kaikki kuulumiset ja Siirikin plopsahti paikalle tapansa mukaan.
- Ai, teillä on vieraita, hän sanoi pettyneenä ja pysähtyi soveliaan etäälle.
- Ei se haittaa, haluatko sä kanansiiven? kysyin ystävällisesti, mutta Siiri oli unohtunut tuijottamaan Hannaa.
- Mä tiedän kuka sä olet. Mulla on sun kuva mun leikekirjassa. Hän lysähti niille sijoilleen istumaan kuin hänen jalkansa olisivat pettäneet. Hanna hymyili hänelle ystävällisen virallisesti ja minä teeskentelin yskäiseväni peittääkseni hymyni. Sitten ojensin Siirille viimeisen kananpalan ja hän otti sen käteensä mutten nähnyt hänen haukkaavan siitä ennen kuin nousin ja sanoin lähteväni hakemaan Nikiä.

- Olihan toi se kilparatsastaja? Siiri huohotti kipittäessään perässäni.
- Olihan se. Se on Veskun vanha tuttu.
- Uskomatonta! Hän jäi seisomaan tallin eteen kahden vaiheille kuin ei olisi osannut päättää tullako minun mukaani vai palata tuijottamaan Hannaa.
- Mene ihmeessä juttelemaan sen kanssa, ei se pure. Niki on täällä vielä huomennakin, kehotin.
- En mä voi, en kehtaa! Siiri vinkaisi, eikä mennyt mihinkään.
- No sama se, saatpahan kohta kuulla miten se haukkuu mua.

En ratsastanut hyvin, eikä Nikikään esittänyt mitään kehuttavaa. Hanna katseli ensin epäuskoisen näköisenä mutta alkoi sitten pistää meitä järjestykseen pala palalta, pieni komento kerrallaan.
- Älä rasita ääntäsi, sanoin vähän ajan kuluttua kun hän käski minua pitämään käteni paikoillaan. - Ei sun kannata tuhlata muhun kykyjäsi. Mä olen lusmunnut monta viikkoa.
- Ja nyt sut pannaan ruotuun, sanoi Hanna äänellä, johon ei ollut vastaansanomista. – Saat elämäsi höykytyksen.

Niin sainkin. Fatalistisesti ajattelin, että sain mitä ansaitsin, mutta Niki-parka ei kyllä ollut ansainnut niin rankkaa ratsastustuntia, tai melkein kahta.
- Sääli nyt jo hevosta, pyysin lopulta.
- Se vaahtoaa, sanoi Siiri kunnioittavasti.
- Mäkin vaahtoan, huoahdin.
- Okei, lopetelkaa nyt sitten. Otetaan huomenna uusiksi, Hanna sanoi vastahakoisesti.
- Jäätkö sä tänne asumaan? kysyi Siiri haltioissaan.
- Mä ajattelin jäädä yöksi jos huolitaan. Mä toin yhden hevosen tohon lähelle klinikalle ja sen saa huomenna hakea pois. Ei tarttisi ajaa kotiin asti välillä.
- Mä kutsuisin mutta mä olen liian hengästynyt puhuakseni, sanoin.

Pesin ja loimitin hevosen ja sitten tein saman itselleni, kerrasta viisastuneena en enää toistamiseen aikonut istua leppeässäkään iltatuulessa hikisissä vaatteissa. Hannan seurassa en kuitenkaan aikonut esiintyä kulahtaneissa lempiverkkareissani vaan vedin jalkaan parhaimmin istuvat farkkuni ja tyköistuvan paidan joka olisi kelvannut vaikka ravintolaan. Muut olivat sillä aikaa keräytyneet takaisin nurmikolle grillin viereen ja Siiri näkyi jo uskaltavan puhua Hannalle.
- Oisko pitäny lämmittää sauna? huomasin kysyä liittyessäni seuraan.
- Ei, me siirryttiin suoraan saunakaljoihin, Hanna sanoi.
- Tossa on sullekin, osoitti Vesku styroksista kylmälaukkua.
- Kiitos mutta mä en ole vielä toipunut synttäreistä. Joko sä veit Dannin nukkumaan?
- Jo, se nukahti nurmikolle.

Hanna kertoi talli- ja kisakuulumisia ja Siiri imi joka sanan lojuen hänen jaloissaan kuin lemmikkikoira aina siihen asti kunnes pihatietä saapuvan auton valokeilat pyyhkäisivät meitä.
- Voi ei, isi! hän voihkaisi.
- Ei ihme, kello on jo vaikka mitä, sanoi Vesku. Juha näytti, ei nyt hurjistuneelta mutta hiukan kimmastuneelta marssiessaan nuotiopiiriimme.
- Siiri kotiin, kello on satakakskymmentä.
- Älä nyt, me unohdettiin komentaa se kotiin kun meillä oli niin kivaa, sanoin ja taputin lepyttelevästi häntä käsivarrelle.
- Ai, hän sanoi ja näytti vasta huomaavan Hannan. Vesku esitteli heidät ja kutsui seuraan. Hänelläkin taisi olla vähän huono omatunto siitä päätellen, että hän ojensi viimeisen olutpullon Juhalle.
- Tästä alkaa tulla paha tapa, vaimo napottaa vieläkin Jessin synttäreistä, naapuri naurahti mutta istui alas.
- Syytön minä siihen olen, enhän mä ollut edes kotona, tuhahdin, kun hän näytti katsovan minua syyttävästi. – En mä tiennytkään että täällä bailattiin sitten koko yö. Enhän mä ollut paikalla.

Lähettäjä: Tripi 
Päivämäärä:   8.7.09 13:31:32

no onpa tullut pitkää pätkää pätkän perään! Paljonko vielä jäljellä?

Nyt on nähty Dublinin keskustaa, vesiputous ja vuoristoa.. tänään menään katsomaan eläintarhaa, kun linnareissuista voisi tulla liian rankkoja meidän Prinsessalle ja kuskiakin laiskottaa ;)

Huomenna joutuu sitten palaamaan kotisuomeen.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   8.7.09 17:02:28

Suunilleen puolessa välissä mennään, ehkä vähän ohi jo
Kai oot ottanu paljon kuvia?
----------
77.

Petasin Hannalle sängyn Alin henkilökohtaiseen makuuhuoneeseen, joka nykyään toimi vierashuoneenamme.
- Mihin aikaan jatketaan höykytystä huomenna? hän kysyi toivotettuaan jo hyvää yötä.
- Ei ole väliä, mulla on vapaapäivä, haukottelin. – Lopultakin.
- Mihin aikaan te nousette?
- Seitsemältä.
- Vapaapäivänä? Lomalla? Olettepa hyveellisiä.
- Danni nousee seitsemältä. Se ei jätä paljon vaihtoehtoja. Mutta nuku sä kaikin mokomin, ei me yleensä aamuisin kauheasti metelöidä.

Hanna lampsi kuitenkin keittiöön puoli kahdeksan jälkeen tarmokkaan ja tehokkaan ja hyvin nukkuneen näköisenä. Olin herännyt hyvällä tuulella, hyräilin radiossa parhaillaan soivaa kappaletta ja tanssimme Veskun kanssa Dannille puurokauhatanssia. Nolostuin melkein kellariin kun Hanna tirskahti äkkiä takanani.
- Hups, sanoin ja punastuin. Vesku sen kuin nauroi ja niin Hannakin.
- Älä nyt, toi on suunnilleen herttasinta mitä oon nähnyt sen jälkeen kun viimeksi kävin varsoja katsomassa.

Hän näytti siltä kuin olisi tarkoittanutkin sitä ja otti itselleen kahvimukin kaapista kuin olisi aina asunut täällä.
- Puuroa? tarjosin ja läväytin pöytään läjän lautasia. Hannan ilme pehmeni lisää.
- Koskahan mä olen saanut aamupuuroa viimeksi?
- Rikas tyttö rukka, tuhahdin, tarkoitukseni oli ollut sanoa se ihan hiljaa, itsekseni mutta tietenkin Hanna kuuli.
- Oi, tää on uskomatonta! hän nauroi. – Te ootte uskomattomia! Täällä on hauskaa, saanko mä muuttaa teille?
- Viikkorahaa et saa, sanoi Vesku vakavana mutta suupieli nykien.
- Mä en ole ollut näin hyvällä tuulella ennen aamukahdeksaa vuosiin. Paitsi jos en oo vielä mennyt nukkumaan.

Olin jo paljon rennompi ratsastuksen suhteen. Hanna oli nähnyt pahimman jo eilen. Yksi yönseutu oli kuitenkin vähän lyhyt hetki sulatella eilistä ja Niki tuntui satulaan ihan eri hevoselta. Jos se eilen oli vastustellut työntekoa jääräpäisyyttään ja juossut karkuun apuja tänään se teki sitä koska se ei yksinkertaisesti jaksanut. Se suorastaan riehui mutta tunsin hevoseni. Railakkaan pukkisarjan jälkeen ilmoitin Hannalle, että meille riitti.
- Et sä voi lopettaa siihen että se yrittää heittää sut selästä, Hanna väitti vastaan.
- Se yritti koska se ei jaksa. Eilinen oli liian rankkaa. Mä tunnen sen.
- No sitten saat kyllä ruveta kasvattamaan sen kuntoa.
- Kyllä mä alankin, lupasin. Aioin muutenkin ruveta taas vähän tavoitteellisemmaksi, joku valmentaja pitäisi löytää, joku joka pelottaisi minua tarpeeksi tai joka olisi niin kallis etten raaskisi laiskotella. Hanna lupasi miettiä olisiko hänellä ketään tällä seudulla vaikuttavaa tuttua jota voisin kysyä.

Niki pääsi laitumelle ahmimaan ansaitsemaansa vihreää ruohoa ja minä valmistauduin vahtimaan Dannia Veskun ottaessa hevosteluvuoron. Istuimme kentän aidan taakse katsomaan, Hanna ei näyttänyt aikovankaan höykyttää Veskua mitenkään, vaikka seurasikin katseellaan ratsukon liikkeitä hajamielisesti.
- Se ei ole yhtä hieno kuin Wot, hän lausahti.
- Miten se voisi olla, sen emähän on vaan pieni ruikku virolainen, sanoin yrittäen piilottaa loukkaantumiseni.
- Kyllä se silti on hieno. Ihan hiton hieno nelivuotiaaksi.

Sulin takaisin ja sanoin että sieti ollakin kun Vesku oli sen syntymästä asti suunnitellut millintarkasti jokaisen liikkeensä sen kouluttamiseksi.
- Joskus mä en ole varma rakastaako se enemmän Dannia vai tota hevosta, sanoin puoliksi leikilläni, kun Vesku huikkasi lähtevänsä kiertämään laitumet vielä lopuksi.
- Kai toi oli vitsi, Hanna sanoi katsoen minua tutkivasti jäänsinisillä silmillään.
- Tietysti oli, sanoin ja kutitin Dannia mahasta. Se oli päättänyt tehdä tuttavuutta Hannan kanssa ja oli kiivennyt hänen syliinsä. Hanna oli ensin näyttänyt siltä kuin se olisi ollut jokin lisko tai muu ällötys, mutta urheasti hän oli antanut lapsen istua reisillään ja oli lopulta jopa ottanut siitä kiinni kun se oli ollut keikahtamaisillaan maahan.

- Mä voin vielä ihan hyvin pidellä vauvoja mutta tää ei oo enää vauva, Hanna sanoi. – Ihan kuin se alkaisi olla oikea ihminen. Mua hirvittää kun mä en ymmärrä mitä se ajattelee. Jos se olisi varsa mä tietäsin ihan tarkkaan sen ilmeestä.
- Se ajattelee suunnilleen samoin susta, mutta se on valmis tekemään tuttavuutta kun se kerran tunki sun syliisi, sanoin katsoen Dannia jonka katse oli kiinnittynyt Hannan kasvoihin. Hellyydenpuuska valtasi minut ja nappasin sen siitä suukoteltavaksi ja sitten heittäydyin makuulle ja laitoin sen ratsastamaan mahani päällä. – Mä en tosiaankaan alunperin halunnut tätä, mutta en vaihtaisi pois mistään hinnasta, tunnustin äkillisessä avoimuudenpuuskassa.
- Niin kai, Hanna sanoi latteasti ja vilkaisi Veskun perään. Musti oli jo melkein laitumen portilla asti.

- Entäs se eilinen? hän kysyi sitten ja sama jäätävä kiinteä katse palasi minuun.
- Eilinen? No... mähän varotin sua että me ollaan vaan köpötelty jonkin aikaa. Kai nyt hevosetkin kaipaa vähän kesälomaa.
- Enhän mä nyt sitä tarkottanut.
- Vaan? Katsoin häntä ymmälläni.
- No se mies. Mitä teidän välillä oikein on?

Olin, jos mahdollista, vielä enemmän ymmälläni.
- Mikä mies? Eihän… ai, puhutko sä Juhasta?
- Se isä, Hanna vahvisti.
- No ei todellakaan mitään, mistä sä tommosta sait päähäsi? Minun oli pakko nauraa.
- Älä viitsi, onhan mulla silmät päässä.
- Mä en ymmärrä mitä sä oikein vihjailet, sanoin ja katsoin häntä sekä ihmeissäni että epäilevänä. Oliko tämä joku yltiöovela juoni, kehräsikö Hanna kokoon jotain juttua jonka avulla hän yrittäisi päästä Veskun ja minun väliin? Hänen ilmeensä kuitenkin muuttui ehkä aavistuksen verran epävarmaksi.
- Ehkä sä et ole kiinnostunut siitä mutta sitten se on susta. Mun tuntosarveni ei valehtele.
- Älä nyt näe harhoja, kivahdin. – Se on ikivanha, naimisissa ja sillä on lapsia. Me vaan perittiin se muiden naapureiden mukana. Sillä ei varmaan ole mitään syytä olla kiinnostunut musta eikä mulle ole tosiaankaan tullut mieleenkään ajatella sitä sillä lailla. Eikä ketään muutakaan, sen puoleen.

Hannan katse viipyi minussa vielä, mutta lopulta hän kohautti olkapäitään.
- Ei sitten, ehkä mä kuvittelin, ja ellen niin eihän sun mulle tarvitse uskoutua.
- Ei mulle tosta tullut mieleen muuta kuin että sä keksit taas yhden tavan päästä sotkemaan Veskun ja mun välejä, kivahdin. Kerrankin päin naamaa.
- Kyllä mä Veskua ajattelinkin, mutta mähän olen menossa naimisiin, unohditko sen? Kiukustumiseni näytti huvittavan Hannaa.
- Mitä sä tarkoitit että ajattelit Veskua?
- Että kävisi sääliksi jos sä pettäisit sitä.
- Mulle ei ole ikinä tullut mieleenkään pettää sitä, sanoin jörösti ja keskustelu taukosi muutamiksi epämukaviksi minuuteiksi, kunnes ajatusteni hurjasti haparoitua muutaman hetken kysyin Hannan hääsuunnitelmista.

- En mä ole niitä itse edes miettinyt, sitä varten on äiti ja kaaso, hän sanoi kevyesti, mutta taas hänen ilmeensä muuttui hiukan.
- Sä olet rakastunut, sanoin voitonriemuisena. – Hahaa, Sydäntenmurskaaja-Hanna on lopultakin nalkissa. Mun tuntosarvet sanoo niin!
- Monet ihmiset on jos ne aikoo naimisiin, Hanna sanoi arvokkaasti. – Mielenkiintoista että sullakin on tuntosarvet. Omituista vaan miten ne toimii muiden suhteen kuin itsesi.
- Mä en edelleenkään…
- Okei okei, pidä pääs. Mun täytyy joka tapauksessa ruveta lähtemään, täytyy hakea se elukka pois klinikalta.
- Miksi se siellä on?
- Sudenhampaat.

Hanna nousi ylös ja niin minäkin. Huolimatta hänen typeristä vihjailuistaan tunsin outoa toveruutta, varmaankin koska hän oli melkein punastunut kun olin ruvennut puhumaan tulevista häistä. Ihan kuin hän olisikin sittenkin inhimillinen olento.
- Sä olet erittäin omituinen naisihminen, lausahdin.
- Mä olen olettanut olevani ihan normaali.
- Sä et ole normaali mistään kohden, ja kaikista epänormaaleinta on, että jostain syystä mä silti pidän susta.
Nyt Hanna punastui kaulaansa myöten.
- Oletko sä ihan tosissasi? Taidat olla ensimmäinen naispuolinen ihminen joka mulle ikinä sanoo noin.
- Mitäs oot tommonen narttu.

Kun Hanna oli kerännyt vähäiset tavaransa oli Veskukin ehtinyt jo hoitaa Mustikan pois ja seisoimme keskellä pihaa Hannan traikkuyhdistelmän vieressä jättämässä virallisia jäähyväisiä. Olisimme olleet kuin perhepotretista jos Danni olisi suostunut poseeraamaan kiltisti sylissä, mutta sillä oli henki päällä ja kauniin kiiltävä traileri kiinnosti sitä kovasti. Se yritti yrittämistään kiivetä sen lokasuojan päälle. Hanna istui kuskinpenkillä heilutellen pitkiä varsamaisia sääriään ja yritti yllyttää Veskua viemään Musti laatuarvosteluun ja toinen toistaan hienompiin kisoihin.
- Tai lainaa sitä mulle vähäksi aikaa, mä kisaan sillä loppusyksyn.

Vesku meni miettiväisen näköiseksi mutta minä toppuuttelin.
- Ei sitä voi täältä viedä mihinkään. Nikille tulee tylsää yksin.
- Mä voin lainata teille jonkun kaveriksi siksi aikaa, Hanna sanoi huolettomasti.
- Niki ei ystävysty helposti. Mitä sä Mustia himoat, eikö sulla ole omia hevosia tarpeeksi? ihmettelin.
- Tuloksia mä siltä haluan. Jälkeläisnäyttöjä mun orille.
- Niin tietysti. Tunsin itseni tyhmäksi. Jos Wotin ensimmäinen varsa osoittautuisi huippuratsuksi Hanna saisi potkia köyhimpiä tammanomistajia pois jonosta, eikä haittaisi vaikka se olikin vahinkovarsa.

- Mieti nyt kumminkin, Hanna kehotti ja näytti siltä kuin aikoisi lopultakin todella lähteä. Vesku nappasi Dannin pois trailerin pyörän edestä, mutta ennen kuin Hanna ehti edes sulkea autonovea ajoi pihaan toinen auto, Ketojen sininen Opel.
- Johan noilla nyt on alvariinsa asiaa tänne, mutisin kun Siiri loikkasi ulos autosta ennen kuin se oli edes kunnolla ehtinyt pysähtyä. Ei niin, että se olisi minua aiemmin mitenkään haitannut mutta sen jälkeen mitä Hanna oli äsken vihjaillut minulla oli vähän epämukava olo. Kirkkaassa auringonpaisteessa näin hyvin autoon sisään, Joonaskin istui takapenkillä ja Juha rullasi ikkunansa kokonaan auki. Tuijotin häntä otsa rypyssä kunnes tajusin tuijottavani ja käänsin katseeni pois.
- Tulkaa meidän kanssa uimaan! sanoi Siiri. Hänellä oli päällään uimapuku ja sen yllä vain pikkuinen rantahame ja kun tarkemmin katsoin Joonas piteli uimarengasta.

- Kuulostaispa hienolta, sanoi Vesku ja haroi ratsastaessa hiestynyttä tukkaansa katsoen minua. – Mennäänkö?
Kohautin hartioitani. Minullekin oli tullut hiki Nikin kanssa ja olo oli tahmea, mutta en tiennyt olisiko kovin virkistävää mennä Dannin kanssa rantaan. Sitten huomasin Hannan katsovan minua sivusilmällä ja uhmapäissäni suostuin. Jos minulla olisi jotain vispilänkauppaa meneillään jonkun kanssa niin en kai kehtaisi lähteä julkiselle uimarannalle hänen ja lapsilauman ja aviopuolison kanssa? Tilanne olisi vähintäänkin kiusallinen.
- Voidaanhan me, mutta ei olla kauan. Uidaan ja lähdetään sitten pois.

- Lähtekää, mä lähden tästä sinne klinikalle, naurahti Hanna ja sulki lopultakin autonsa oven. Ei hän kuitenkaan mihinkään lähtenyt ennen kuin palasin hakemasta aurinkorasvaa, pyyhkeitä ja uimapukuja vaan jutteli siellä vielä puoliksi ulkona ikkunastaan. Siiri tuijotti häntä edelleen palvovasti ja ikävä kyllä, niin minusta näyttivät tekevän Vesku ja Juhakin. Tai sitten hän puhui jotain erityisen mielenkiintoista. Olin iloinen, että hän oli lähdössä.
- Valmis, ilmoitin. – Haluatko sä Vesku käydä vaihtamassa vaatteet? Olin itse heittänyt ratsastushousut ja –kengät pois ja vetänyt päälleni jo bikinit ja mekon.
- Joo, kai sinne on kivempi mennä shortseissa. Hän antoi Dannin minulle ja tulin ajatelleeksi miten kummasti siihen tottui, että se oli aina kainalossa, joskin joskus toivoin että se olisi ollut apinanpoikanen ja osannut itse pitää kiinni. Vaikka silloin minun tietysti olisi pitänyt olla karvainen, joten ei ehkä kuitenkaan.

- Jäit suustasi kiinni, sanoin Hannalle lievästi vihjaillen kun Vesku meni ja hän irvisti minulle hyväntuulisesti.
- Kyllä mä olen menossa, älä huolehdi. Tuli vaan mieleen yks Milla. Mun mielestä se muutti tännepäin, se oli mulla töissä joskus mutta lähti opiskelemaan ratsuttajaksi. Voisin penkoa sulle sen puhelinnumeron, tai ottaa selvää mitä se tekee nykyään.
- Ota vaan, sanoin mielissäni.
- En mä tiedä miten paljon siitä on opettamaan, mutta ainakin se voi kiljua sulle että kädet alas ja selkä suoraan.
- Osaa Jessi ne, sanoi Siiri uskollisena.
- No ei se siltä eilen näyttänyt, Hanna tuhahti ja käynnisti lopultakin autonsa. – Nyt mä menen, soitellaan!

Hyppäsin taaksepäin kun traileri kanttasi uhkaavan läheltä ja sitten hän oli poissa.
- Tuletteko meidän kyytiin? kysyi Juha.
- Ei kun me otetaan oma auto ja ajetaan perässä. Ei ole niin ahdasta ja me päästään pois ennen kuin Danni polttaa nahkansa, jos te viivytte kauemmin.
- No ei mekään kovin kauan voida olla. Hommia olisi vaikka miten mutta kun tuli luvattua.
- Me ei olla ainakaan viikkoon oltu uimassa, vaikka on ollu näin kuuma, huomautti Siiri loukkaantuneella äänellä ja Joonas alkoi ilmaista takapenkiltä että tässä oli jo seisty ihan tarpeeksi kauan.

Uimaranta ei ollut kovin kummoinen eikä edes ihan lähellä, mutta ei siellä sitten ollut ihan hirveästi ihmisiäkään. Paljon, toki, olihan lämmin päivä ja lomakausi, mutta sekaan mahtui vielä. Joonas oli painelemassa suoraa päätä veteen Siirin perässä mutta Juha nappasi poikaa kädestä kiinni.
- Ota vaatteet pois. Odota mua. Ota uimarengas.
Danni ei ollut ihan yhtä innokas mutta se ei vielä ollutkaan tajunnut veden läheisyyttä. Kinasimme Veskun kanssa hetken kumpi pääsisi ensin uimaan ja hän jäi uhrautuvaisena ensin rantaveteen pitämään Dannia kädestä kiinni sen tepsutellessa, tai T-paidan selkämyksestä kun se alkoi räiskyttää vettä käsillään ja kiljua. Ei Juhakaan päästänyt Joonasta kovin syvälle uimarenkaasta huolimatta. Kahlasin veteen, uin pienen lenkin ja sukelsin niin että hiukseni huuhtoutuivat viileällä vedellä. Siiri olisi halunnut leikkiä ja sukellella kanssani mutta en minä enää osannut.
- Mä olen tylsä aikuinen. Mä menen rantaan että Veskukin pääsee uimaan, sanoin, vaikka hän yritti houkutella minua seisomaan käsilläni. En halunnut, siinä meni aina vettä nenään ja korviin.

Istuin matalaan rantaveteen Dannin kanssa ja Juha uitti Joonasta parin metrin päässä. Pienenä, tai teininä, uimaranta oli aina ollut kauhean jännä paikka. Siellä saattoi vesileikeissä vahingossa päästä hipaisemaan salaista ihastusta ja jos oli oikein hyvä säkä saattoi vaikka onnistua sukeltamaan sen tietyn jalkoihin ja vetämään tämän nurin. Ensimmäisen suukkonikin olin saanut uimarannassa, olin tainnut olla Siirin ikäinen, en ainakaan paljon vanhempi. Jotain siitä kihelmöivästä jännityksestä palasi mieleen nyt kun löysin itseni katselemasta Juhaa kuin en olisi ennen miesvartaloa nähnyt. Minua nolotti kun tajusin sen, ihan kuin olisin ollut esiteini taas. Hätkähdin ja taisin punastuakin kun hän tuli viereeni istumaan.
- Eikö Joonas huku nyt? kysyin jotain sanoakseni.
- Se lupasi pysyä matalassa. Kyllä se nyt muistaa kun ensimmäinen innostus meni.

Minulla oli jotenkin syyllinen olo siinä, vaikken ollut tehnyt mitään pahaa, enkä edes ajatellut. Jotenkin epämukava myös, vaikka bikinini olivat ihan säädyllistä sorttia eivätkä kainalokarvani tursunneet enkä totisesti huomannut Juhan vilkuilevan minua mitenkään sopimattomasti. Hän jutteli vaan tavalliseen tapaansa. Kai oli sitten ollut synti katsella vierasta miestä ja huomata tämän rusketusrajat siinä missä T-paidan hihat tai shortsit olivat loppuneet ja jäntevät… puraisin itseäni poskesta ja totesin että Vesku oli onneksi jo kahlaamassa takaisin päin.
- Lähdetään jo kotiin, sanoin.
- Joo, mennään, Ville tulee pian ja sitten me ajetaan katsomaan yhtä hevosta.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   8.7.09 23:30:38

78.

Ville haki Veskun, he lähtisivät jonnekin Tampereen suuntaan ja kuulemma pariinkin eri paikkaan. Danni ja minä siivosimme karsinat ja sitten se alkoi olla päiväunien tarpeessa. Mietin niitä itsekin mutta en saanut unta. Olin ahdistunut. Minusta tuntui kuin olisin pettänyt Veskua ihan vain tuijottamalla naapurinukon lihaksia ja näin mielessäni pelkkiä ruskettuneita jalkoja ja käsivarsia ja vatsaa ja märkiä uimashortseja ja etsin epätoivoisesti jotain muuta ajattelemisen aihetta. Silloin muistin Alin päiväkirjan ja nappasin sen riemastuneena ja tuntematta siitä asiasta vähääkään omantunnontuskia.

Juha unohtui saman tien kun aloin tavailla Alin kuvausta Ilsen tupaantuliaisbileistä. Järkevä nuori nainen oli kännännyt siellä ja antanut Stumpin saattaa itsensä kotiin. Hän kuvaili varsin lennokkaasti miten he olivat istuneet keskellä yötä autiossa Marjaniemessä bussipysäkillä pussailemassa ja halailemassa. En tiennyt uskoako silmiäni, en ollut ikinä kuvitellut Alia sentyyppiseksi että hän sekoaisi toisten poikaystäviin, ja aikamoista itseruoskintaa hän oli sitten itsekin harjoittanut. Ja Ilse ei saa ikinä, ikinä kuulla että mä olen käyttäytynyt noin ällöttävästi! No, minä en ainakaan aikonut kertoa kaikkien näiden vuosikymmenten jälkeen, josko sillä nyt enää edes olisi mitään merkitystä kenellekään.

Ali jatkoi kertomalla uudesta kisahevosestaan, Nijinskystä, jonka muistin kuvasta satulahuoneen seinällä, mutta sitten yläkerrasta kuului ääntä ja minun täytyi laittaa opus pois. Löytyisiköhän sieltä muitakin jymyjuttuja kuin että Ali ja Stumppi olivat joskus kuherrelleet Ilsen selän takana? Äidistäni en ainakaan ollut edelleenkään löytänyt mitään mainintaa.

Iltapäivä juosten Dannin perässä pihaa ylös ja alas tuntui vähän tylsältä ajatukselta, joten pakkasin sen autoon ja lähdin ostoksille. Olin huvikseni mittaillut sen keväällisiä vaatteita ja todennut, että niistä ei olisi enää syksyllä käyttöön, se oli venynyt pituutta kuin herneenvarsi. Sen kengätkin olivat ahtaat, joten saatoin kerrankin lähteä shoppailemaan oikein hyvällä omallatunnolla.

Ei kaupoissakäyntikään Dannin kanssa mitään herkkua ollut kyllä, ennen kuin se nukahti rattaisiin. Sitten saatoin sovittaa sille kenkiä ja pääsin itsekin sovituskoppiin muutaman kerran. Alennusmyynnit olivat olleet menossa jo niin monta viikkoa, etteivät ne oikeastaan enää olleet ollenkaan menossa, mutta kaikista kaupoista löytyi kuitenkin joku poistomyyntirekki tai –kori. Tein hienoja löytöjä ja palasin kotiin hyvillä mielin. Shoppailu oli niin terapeuttista touhua, kestin vallan hyvin sen jälkeen Dannin perässä juoksemisen, mikä loppui vasta kun Siiri tuli illemmalla kylään. Olin iloinen hänen näkemisestään, jopa yksitoistavuotiaasta oli enemmän juttuseuraa kuin puolitoistavuotiaasta.

- Hevoset ei taida kaivata harjausta, hän arveli pettyneen näköisenä kun näki minun istuvan terassin portailla kädet saippuavaahdossa. Olin hakenut lämmintä vettä pariin ämpäriin ja pesin harjoja. Se oli hommaa, jossa ei tarvinnut koko ajan vilkuilla missä Danni juoksi, se nimittäin auttoi innokkaasti.
- Ei kaipaa, me ratsastettiinkin jo aamulla ennen kuin Hanna lähti.
- Mäkin voin pestä niitä, Siiri ehdotti sitten kun ei kerran parempaakaan ollut tarjolla.
- Ole hyvä! Suoristauduin ja tein hänelle tilaa vadin ääressä. Taas käytin lapsityövoimaa mutta tuo homma oli kyllä ihan hauskaa, ainakin näin kun ei tarvinnut jäädyttää sormiaan.
- Arvaa mitä mä tajusin tänään, sanoi Siiri keskustelusävyyn.
- No?
- Että Musti on se varsa joka oli täällä kun mä olin pieni.
- Niin onkin, se syntyi täällä.
- Muistikohan se paikkoja nyt kun se tuli takaisin?

Syvennyimme oikein mielenkiintoiseen pohdiskeluun siitä, mitä hevoset muistivat ja miten pitkään, siitä siirryimme moniaisiin muihin aiheisiin. Siiri oli kyllä mukava lapsi. Hän oli aika pikkuvanha, mutta tässä ihan lähellä ei ymmärtääkseni asunut juuri muita lapsia, eikä Joonaksestakaan vielä ollut ainakaan kauan ollut hänelle minkäänlaista seuraa, joten eipä ollut ihme.
- Mä haluaisin niin kauheasti oikeille ratsastustunneille, hän huokasi haikeasti.
- Miten pitkä matka tästä on sinne ratsastuskoululle?
- Yli kymmenen kilometriä, kun joutuu kiertämään kirkonkylän kautta. Jos tosta suon yli pääsisikin niin se lyhentäisi ainakin puolet.
- Älä hitossa lähde kokeilemaan, kielsin kauhistuneena. Näin jo silmissäni suonsilmään hukkuneen lapsen.
- En tietenkään, ei kukaan ole niin hullu että sinne menisi.

Kävin hakemassa Dannille kuivat vaatteet ja pyyhkeen kun harjat alkoivat kaikki olla siistissä rivissä terassinkaiteella ja sitten lohdutin Siiriä:
- No ainahan sä voit käydä täällä köpöttelemässä. Ainakin sulla on sitten parempi tasapaino ja istunta kuin kaikilla muilla kun joskus pääset tunneille.
- Saisinko mä mennä sillä ilman satulaa? Eikö se olisi parempi?
- Olisi. Ja miksei, jos haluat. Mutta ei vielä laukkaa, siinä se saattaa innostua.

Kävimme yhdessä hakemassa hevoset sisään ja ruokimme ne. Yleensä Danni oli jo nukkumassa siinä vaiheessa mutta nyt se oli pirteä kuin peipponen, olihan se nukkunut normaalien päiväunien lisäksi kauppareissunkin ja minun piti ratkaista dilemma miten saada kaikki järjestymään loukkaamatta Siiriä epäluottamuksella. Hänen en voinut antaa taluttaa Mustia, toisaalta en itsekään voinut ottaa sitä Danni kainalossa, luotin kyllä siihen noin yleisesti ottaen, mutta jos se keksisi ruveta orheilemaan jostain omituisesta syystä tarvitsisin molemmat käteni sen palauttamiseksi tälle planeetalle.
- Pidä siitä kiinni toisella kädellä, neuvoin sitten Siiriä kun nostin Dannin Nikin selkään. Tyttö tarrasi Dannin pulleaan sääreen ja tuskin muisti pitää riimunnarusta kiinni, mutta onneksi Niki tiesi minne oltiin menossa. Olin silti tyytyväinen kun ei Vesku ollut näkemässä ja huokaisin itsekin helpotuksesta kun mitään ei sattunut.

- Pitäisköhän sun ruveta lähtemään kotiin ennen kuin tarvitsee taas tulla hakemaan? ehdotin varovaisesti Siirille kun edelleen pirteä Danni oli syönyt iltapalansa terassinportailla.
- Ei mun tarvii, isi lupasi tulla hakemaan mut kun se tulee asioilta, Siiri sanoi ja samassa mahani tuntui kiertyvän solmuun.
- Mikä sulle tuli? Siiri kysyi kauhistuneena.
- Huono olo, sanoin voipuneena. – Kato Dannia hetki, mun pitää käydä vessassa.
Päättelin, että olin syönyt jotain sopimatonta, vaikka ei nyt juuri oksettanutkaan. Olikohan se parsakaali ollut jo vähän liian iäkäs? Kalpea olin kyllä ja silmät näyttivät seisovan liian suurina päässä. Tuijotin niihin pitkän aikaa ennen kuin pesin kasvoni kylmällä vedellä ja palasin ulos.
- Oletko sä kipeä? kysyi Siiri huolestuneena.
- Toivottavasti en. Nyt tuntuu jo paremmalta. Saa nähdä ehtiikö Vesku ja Ville kotiin pian, ois kiva kuulla millasia hevosia ne on nähneet.

Juha ehti tulla ensin ja sen sijaan että hän olisi vain odottanut Siirin nousevan kyytiin hän nousi autosta ja kantoi takakontista matalan pahvilaatikon terassin portaille.
- Mistä hyvästä? kysyin kun kurkistin sinne ja näin siellä muutamia kurkkuja ja tomaatteja.
- Liian käyriä ja pieniä myytäväksi.
- Jaa, no kiitos, sanoin ja poimin sieltä pari kaikista pienintä tomaattia, joista annoin toisen Dannille. Ne olivat tuskin ison mansikan kokoisia ja Danni, joka tänä kesänä oli ihastunut niin kovin pieniin, pyöreisiin, punaisiin asioihin söi sen alle minuutissa. Maistoin itsekin omaani ja totesin, että se oli aika paljon paremman makuinen kuin kaupan. Olisin sanonut sen mutta suuni oli täynnä ja kun olin saanut nielaistua ja vilkaisin ylöspäin näin Juhan naamasta, että ilmeeni oli tainnut kertoa kaiken tarpeellisen. Niin kuin ehkä sekin, että Danni oli laatikolla kaivamassa itselleen toista ja samoin Siiri.

- Ei paskempaa, lausuin.
- Ei niin, Juha sanoi häivähdys ylpeyttä äänessään.
- Mistä tuli mieleen, jatkoin, kun olin miettinyt millä hän niitä oikein kasvatti. – Meidän siirtolava alkaa olla täysi. Onko sulla tarvista hevosenkikkaroille vai tilaanko mä virallisen vaihtajan?
- Mä voisin hakea vähäsen, mutta koko lavaa en huoli. Juhakin otti tomaatin ja istui rivin jatkoksi rappusille.
- Hassua ettei se maistu näissä, sanoin ja otin itsekin uuden.
- Ei ne saakaan sitä ennen kuin se on ainakin vuoden muhinu.

En ollut tiennyt, että lannoitus ja kompostointi oli niin mielenkiintoista. Juttelimme siitä kunnes Danni alkoi näyttää väsyneeltä.
- Mun täytyy viedä lapsi nukkumaan.
- Ootko sä huomenna kotona jos mä tulen vähän tyhjentämään sitä lavaa?
- Täällä mä olen koko päivän.

Vesku ja Ville tulivat kauhean myöhään, olin jo itsekin ehtinyt sänkyyn missä olin vuoroin torkkunut vuoroin tuijottanut puhelinta miettien, pitäisikö minun soittaa Veskulle. Ei kai kukaan antanut koeratsastaa hevosiaan iltayöllä? Toisaalta en ollut ihan varma siitä miten pitkälle Tampereen taakse he olivat olleet menossa, menisi paluumatkaankin aikaa.
- Löysikö Ville hevosen? kysyin kun havahduin siihen, että Vesku tuli sänkyyn.
- Ei kun aamulla lähdetään itäsuuntaan. Ei kai sua haittaa?
- Ei kai, haukottelin. Jos he aikoivat taas kiertää useamman paikan ja viipyä pimeään asti ei olisi mitään ideaa lähteä Dannin kanssa mukaan. Ei se viihtyisi niin pitkiä matkoja autossa, ja olinhan sitä paitsi sanonut Juhalle olevani kotona. – Meneekö sulla koko päivä? Teenkö mä jotain Mustin kanssa?
- Jos vaan pystyt, jos Siiri tulee vaikka apuun. Ville on niin hidas hämäläinen, jos me kierretään kaikki neljä paikkaa mitä se aikoi meillä menee ainakin näin kauan huomennakin.
- Ihan kiva. Oisinkohan mä niin härski että veisin Dannin hoitoon.

Ville tuli aikaisin aamulla taas, ja pojat ottivat Dannin mukaan viedäkseen sen päiväkotiin ja jatkaakseen siitä matkaa ensin Elimäelle ja sitten ties minne.
- Olisi kiva kiertää katsomassa myyntihevosia, sanoin vähän kateellisena ojentaessani heille mukaan muovipussillisen puhtaita, viikattuja varavaatteita Dannille päiväkotiin jätettäväksi.
- Meille näkyy siunaantuvan niitä ihan etsimättäkin, sanoi Vesku.
- No niin… kun tulee ohittamattomia tilaisuuksia. Pitäiskö käydä Oonan luona katsomassa onko sillä mitään kivoja uusia virolaisponeja? Pikkiriikkisiä?

Vesku ei viitsinyt edes vastata siihen vaan nousi autoon ja he ajoivat pois. Minä lähdin siivoamaan karsinat, mikä nyt oli hoidettu viidessä minuutissa kun hevoset olivat ulkona suurimman osan aikaa. Vain yöksi otimme ne aina sisään. Vähän pelotti että joku kävisi ne yöllä tarhasta ryöväämässä, tallissa ne olivat kuitenkin lukon ja kettingin takana.

Päätin hoitaa hevosten liikutuksenkin saman tien, sitten voisin mennä suihkuun ja miettiä mitä seuraavaksi. Hannan käynti oli jättänyt asioita pörisemään päähäni ja Niki selvästi yllättyi kun halusinkin väännellä ja käännellä sitä oikein huolella. Se oli jo alkanut tottua siihen, että elämä oli mukavaa ja helppoa, enimmäkseen syömistä ja välillä vähän kevyttä juoksentelua kentällä. Se intoutui vallan pukittelemaan kun yritin houkutella sitä käyttämään takapäätään kunnolla.
- Sä taidat luulla että me kasvatetaan susta jouluateriaa, moitin sitä kun vein sitä lopuksi takaisin laitumelle. – Ja semmonen susta tuleekin, jos ei huvita tehdä töitä.

Mustin kanssa en yrittänytkään tehdä mitään hankalaa, se oli Veskun hommia. Ajattelin vain yksinkertaisesti antaa sen liikkua ja verrytellä lihaksiaan, silläkin oli menty pari päivää aika rankasti kun Veskun oli pitänyt näyttää Hannalle. Niinpä en viitsinyt ottaa edes satulaa vaan kiipesin aidalta sen selkään. Sen ravi ei kyllä ollut yhtä miellyttävä kuin Nikin, mikä sekään ei ollut yhtä mukava kuin Mansikalla, mutta olisi se töyssyttänyt minua yhtä lailla satulassakin. Pian aloin kuitenkin kuvitella, että häntäluuni päälle oli kehittymässä rakko ja katua. Yritin arvioida aikaa ja että joko voisin lopetella, mutta eihän minulla kelloa ollut. Jospa laukassa olisi mukavampi istua.

Itse asiassa ei ollut, Mustin askeleet olivat niin isot, että tuntui kuin olisin joka askeleella liikkunut kymmenen senttiä edestakaisin. Saisikohan se hiertymiä minusta? Se kuitenkin liikkui halukkaasti joten annoin sen laukata, kunnes se yhtäkkiä arvaamatta ensin pysähtyi ja sitten kiepahti tuijottamaan pihalle pää pystyssä kuin hirvellä. Se oli tapahtunut ilman mitään ennakkovaroitusta ja minä joka olin ollut täysin ajatuksissani jatkamassa eteenpäin löysinkin itseni äkkiä hevosen jaloista. Nousin kiireesti pystyyn ennen kuin jäisin kavioiden alle jos se siitä liikahtaisi jonnekin päin. Niki ei olisi missään tapauksessa tallonut minua, mutta Mustista en ollut yhtä varma.

Kun tuuli ei enää suhissut korvissani kuulin itsekin räminän pihalta. Juhan auto rullasi tallinkulmalle ja pysähtyi siihen, sen perässä oli alumiininen peräkärry joka varmaan oli tyhjänä iloisesti pomppinut kaikissa kuopissa.
- No ei ihme että säikähdit, tuhahdin Mustille ja silitin sen kaulaa. Se tuijotti edelleen epäluuloisena tallin suuntaan mutta en voinut muuta kuin yrittää kiinnittää sen huomion itseeni. Minun olisi pakko kiivetä takaisin selkään, vaikkei se oikein nyt houkutellutkaan kun hevonen tuntui melkein tärisevän jännityksestä. Meni hetki ennen kuin sain sen edes tajuamaan, että halusin taluttaa sen aidan vierelle.

- En kai mä tiputtanut sua? kysyi Juha huolestuneen näköisenä, hän oli tullut aidan taakse. Kysymys oli kai aika turha, hiekka vaan pöllysi housuistani kun yritin sutia takapuoltani puhtaaksi.
- Kyllä mä tein sen ihan itse, mutta kiitos kuitenkin.
- Tarviitko sä apua?
- En muuta mutta jos maltat olla siirtämättä tota kärryä ton pidemmälle kymmeneen minuuttiin että mä pääsen jonkinlaiseen kunnialliseen päätökseen tässä.
- Toki, hän lupasi ja jäi aitaan nojaillen katsomaan miten kiipesin takaisin selkään ja houkuttelin Mustin jatkamaan laukkaa. Kun räminää ei enää kuulunut se lakkasi sitten vilkuilemasta autoa ja kärryä ja alkoi pärskyä. Se oli hyvä merkki ja päätin lopettaa siihen ennen enempiä haavereita.

Loppukävelyn jälkeen sain päähäni taluttaa Mustin katsomaan sitä tappajaperäkärryä. En ollut varma miten lähelle se suostuisi tulemaan mutta oli selvää että aika lähelle sen oli tultava, kun auto oli tallin oven vieressä. Merkillistä kyllä se ei enää vieroksunutkaan sitä, se ei kiinnostanut sitä pätkän vertaa.
- Voinko mä nyt siirtää sen tallin taakse? kysyi Juha nöyrästi.
- Siirrä pois, me mennään talliin. Lapioita on tuolla tallin toisessa päädyssä. Kai sä semmosen tarviit, ellei Lasse nyt just satu ajamaan traktorilla ohi.

Suihkuttelin tottumuksesta Mustinkin jalat kylmällä vedellä, vaikkei niissä mitään vikaa ollut ikinä ollutkaan ja harjailin sitä vielä ennen kuin palautin sen Nikin seuraan. Nyt voisin pestä vähän pyykkiä. Paitsi että kiersin kuitenkin tallin takaa missä Juha lappoi tavaraa siirtolavalta peräkärryynsä.
- Haluatko sä apua? kysyin velvollisuudentuntoisesti ja kohteliaisuuttani.
- Näh… tää mitään naisten hommia ole.
Se sai minut takajaloilleni. Vesku ei olisi mokomaa uskaltanut ikinä sanoa.
- Kuule naisvoimin se lava on pääasiassa täytettykin, napautin ja menin hakemaan lapion. Näin kerta kaikkiaan punaista jos joku rupesi vääntämään sovinistivitsejä kuulteni. Kärpäsiä surraavan kasan lapioiminen ei ollut kuumana kesäpäivänä ihan mieluisten hommien kärjessä, mutta adrenaliinilla se meni.
- Se oli vitsi, Juha yritti selittää pysähtyessään nojaamaan lapioon ja hengähtämään.
- Huono vitsi. Alas lappaa, ei se sinne itsekseen ryömi.

Siihen mennessä kun kärry oli täynnä olin jo kuitenkin leppynyt. Ehkä lapioiminen oli vienyt voimat niin ettei niitä enää riittänyt vihanpitoon.
- Ovela kaveri, naurahdin ja istuin tallinseinää vasten pyyhkimään hikeä otsaltani.
- Kiitos avusta, ei sun olisi tarvinnut.
- Ei oliskaan. Ai että, nyt tekisi uiminen hyvää. Katselin käsivarsiani, joissa oli hien ja turpeen sekaisia ruskeita rantuja ja totesin, että ratsastushousut saisivat painua pesukoneeseen myös.
- No mennään.
Katsoin Juhaa hitaasti.
- Tän kuorman kanssako kävisit kiepauttamassa uimarannan kautta?
- No vaikka. Ellei mennä teidän autolla.
- Vesku tappaisi mut jos istuisin mersuun näillä housuilla. Mutta hei, otetaan paku! Piristyneenä nousin pystyyn, hypähtämisestä ei oikein voinut puhua.

- Onko sulla uikkarit? käännyin kysymään lähtiessäni hakemaan omiani. Juha oli astunut autonsa luo penkomaan takapenkin kaaosta.
- Täällä ne on, meidän kaikki eiliset tavarat. Uimarengaskin on.
- Hienoa, mutisin kuvitellessani yön yli autossa hautuneita märkiä pyyhkeitä ja uimapukuja, mutta eivät ne ehkä vielä tänään olisi homeessa.

Muistin reitin ja viimeinen metsäpätkä olikin mielenkiintoinen taival matalapohjaisella pakettiautolla. Toivoin hartaasti, ettei parkkipaikka olisi sen täydempi kuin edellispäivänäkään, sillä ellei siellä olisi tarpeeksi tilaa kääntää pakua saisin peruuttaa takaisin isolle tielle. Ajatus ei houkutellut hiukkaakaan. Nyt tilaa oli jonkin verran ja päätin kääntää auton valmiiksi lähtöä varten, sillä se oli hikistä hommaa, ja sama oli tässä vaiheessa hiota vähän lisää kun kohta kerran pääsisi uimaan.
- Seuraava hevosauto hommataan ohjaustehostimella, sanoin kun auto oli lopulta minusta hyvin kohdillaan metsänreunassa, nokka kotia kohden. – Ja mä vaihdan ensin uikkarit koska mä olen nainen! jatkoin piruillen ja kiipesin sivuovesta sisään autoon. Se oli ihan loistava uimakoppi.

Uiminen oli virkistävää ja sitten istuimme rantakiville juttelemaan ja kuivattelemaan. Jostain tuli siinä mieleeni hailea muistikuva edellispäiväisistä teinityttötunnelmista ja vaikka se olikin naurettava, muuttui oloni yhtäkkiä taas vähän epämukavaksi. Ei uimisessa tietenkään ollut mitään pahaa, mutta tulin äkkiä hyvin tietoiseksi siitä, että vieressäni oli puolialaston mies.
- Mennäänkö pois, sanoin vaisusti. Keskustelu oli kuollut jo hetki sitten kun en ollut muistanut vastata vaikka Juha oli kysynyt minulta jotain.
- Joo, kai se on lähdettävä jatkamaan hommia, Juha huokaisi kuin olisin herättänyt hänet.

En saanut enää kiskotuksi saastaisia vaatteitani puhtaalle iholleni, vaihtovaatteitahan en tietenkään ollut muistanut ottaa, joten käärin vain pyyhkeen ympärilleni kun lähdin ajamaan kotiin. Enhän aikonut pysähtyä mihinkään matkalla joten ketä se häiritsi.
- Kiitos kyydityksestä, sanoi Juha virallisesti kun pääsimme pihaamme ja sammutin auton.
- Ei kestä. Kävelin terassille ja sytytin tupakan hänen mennessä omalle autolleen, joka kohta ajoi pihastamme pois peräkärryineen. Toivoin ettei hän ollut loukkaantunut kun olin yhtäkkiä heittäytynyt hiljaiseksi ja halunnut päästä hänestä eroon. Se olisi ollut sääli. Päätin olla vastedes hänelle oikein ystävällinen.

Lähettäjä: Tripi 
Päivämäärä:   8.7.09 23:30:40

En mä nyt mitään kauheita määriä :s Jäi kamera kotiin, mutta oon mä saanut käyttää näidenkin kameraa. Kyllä siellä siis joitakin otoksia on :)

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   9.7.09 18:01:17

79.

Päästiin elokuulle ja aloin laskea jäljellä olevia työpäiviäni: niitä ei ollut monta enää. Oli sääli että kun minun lomantapaiseni oli alkamassa vietti Vesku omasta lomastaan viimeisiä päiviä, mutta hän oli edelleen työporukkansa juniori ja oli saanut kärsiä siitä lomia jaettaessa. Joku kollegoista oli halunnut aloittaa juuri kun koulut alkoivat päästäkseen saattamaan ekaluokkalaistaan aamuisin. Toisaalta ei kai voinut pitää kovin valitettavana jos joutui lomalle heinäkuussa, parhaaseen aikaan.

Ville oli löytänyt hakemansa hevosen ja väänsi nyt kättä myyjän kanssa hinnasta ja siitä kuka maksaisi eläinlääkärintarkastuksen ja kuvaukset ja missä ne tehtäisiin. Väitteli kai lähinnä lämpimikseen voittaakseen vähän aikaa, sillä Oonan talli oli kuulemma hetkellisesti ihan täynnä uusia myyntihevosia eikä hänellä ollut sille vielä paikkaa ennen kuin joku lähtisi sieltä pois. Kyseessä oli kolmivuotias nuori lupaus, jonka suvusta Vesku sanoi Villen saaneen maksaa muutaman tuhatlappusen ylimääräistä. Ellei se olisi ollut tamma olisin ehdottanut, että hän voisi tuoda sen meille vähäksi aikaa, mutta en halunnut nähdä mitä tapahtuisi jos talliin tulisi hurmaava tyttöhevonen ja Mustin olisi tarkoitus siitä huolimatta pysyä heppoisten lankojen takana laitumella.

Hannan lupaamasta mahdollisesta ratsastuksenopettajasta ei kuulunut mitään mutta en viitsinyt soitella peräänkään. Jo Hannan oma käynti oli saanut minuun vähän ryhtiä enkä enää vain hömpsötellyt Nikin kanssa. Vesku piti minulle välillä jonkinlaista tunnintapaistakin ja aloin kallistua siihen, että jostain etsisin sopivat koulukisat ja kävisin kokeilemassa mitä meistä sanottaisiin.

Ja sitten minun oli pakko käydä Helsingissä ensimmäistä kertaa sitten muuttomme. Äiti oli ruvennut soittelemaan tihenevään tahtiin, hänellä oli yksinäistä eikä hän saanut seinäänsä naulaa taulua varten ja miksi olin hylännyt hänet?
- Se alkaa ihan oikeasti kuulostaa vähän höppänältä, sanoin Veskulle melkein peloissani kun olin luvannut ajaa sinne heti ensimmäisenä vapaapäivänäni.
- Sillä oli kallonmurtuma, kai se nyt jotain jälkiä jättää.
- Mun täytyy löytää sille joku mies, joka pitää siitä huolen, en mä halua ruveta hoitamaan sitä vielä.
- Laita nettiin ilmoitus.

En nyt ollut ihan tosissani mutta ehkä ihan häivähdyksen verran. Minusta oli raskasta olla se ainoa jolle äiti soitteli kun oli jotain vailla. Missä kaikki hänen ystävänsä oikein olivat, vai eikö semmoisia enää ollutkaan? Matkalla hänen luokseen tein äkkinäisen päätöksen ja soitin ex-isäpuolelleni, Matille. Kysyin, oliko hänellä porakonetta ja ehtisikö hän tulla laittamaan yhden naulan seinään. En minä kiviseinälle pärjäisi vaikka äiti niin tuntui kuvittelevan, vaikka tuijottaisin sitä miten pistävästi. Matti lupasikin, joskin vasta hetken mietittyään ja jäin aprikoimaan oliko hän suostunut vain koska oli niin hyvätapainen ettei kehdannut kieltäytyä kun pyysin vai olisiko ollut niin onnellisesti, että hän halusikin tavata äidin. No, se ei enää ollut minun asiani, olinpahan kuitenkin yrittänyt jotain.

Totesin, että äidin asiat olivat ihan kunnossa. Kaksio oli siisti ja Alissa samaten, joskin Danni oli kasvanut sen melkein kiinni kesän aikana. Se oli hämmästyttävää, Alissa oli aina ollut isompi mutta niin vaan minun keskoseni oli venynyt yhtä pitkäksi.
- Täällähän on hienoa, sanoin katsellen ympärilleni vaikuttuneena. Missään ei ollut mitään ylimääräistä, edes päivän lehteä, ja kaikki paikat kiilsivät.
- Ei mulla ole ollut muuta tekemistä kuin siivota. Vaikka en mä kaikkea pysty siivoamaankaan, mulla käy kotiapu ja ne hoitaa lattiat ja ikkunat ja semmoset, äiti selitti taputtaen keppiään, joka hänellä edelleen oli aina ulottuvillaan. – Mutta on mulla uutisiakin. Hienoja uutisia.
- No?
- Olen saanut töitä.

Se oli tosiaan hieno uutinen. Nyt äiti tapaisi väkisinkin muita ihmisiä, hankkisi jonkinlaisen elämän enkä minä olisi se ainoa aikuinen kenen kanssa hän saattoi jutella. Kyselin tarkasti kaiken mahdollisen mutta ei hän vielä tietenkään osannut juuri muuta sanoa kuin että jonkinlaista toimistohommaa se oli. Olipahan kuitenkin jotain hauskempaa keskusteltavaa kuin hänen yksinäisyytensä.

Sain viivyttyä yli tunnin, mutta sitten minusta tuntui että oli aika lähteä. En keksinyt enää mitään puhumista, mikä oli tukalaa.
- Näin pianko te menette, äiti sanoi pettyneenä kun aloin pistää Dannille kenkiä jalkaan.
- Pian? Johan tässä on oltu.
Hän ei muistanut tauluaan enkä minä viitsinyt muistuttaa. Tulkoon yllätyksenä se, että Matti kohta soittaisi ovikelloa pora kädessään.
- Et kai sä ole Stumpista mitään kuullut? hän kysyi kun olimme jo eteisessä.
- Enpä oo tainnut. Tiesin, että Miila tapaili isäänsä edelleen silloin tällöin ja oli tavannut sen uuden tyttöystävänkin, mutta sitä en aikonut mainita. Oletin äidin kuvittelevan, ettei kukaan edes mutkan kautta tuttu alentuisi pitämään Stumppiin yhteyttä ja minun puolestani hän sai pysyä siinä uskossa.

Kun nyt kerran olimme täällä kaupungissa halusin käydä tallillakin. Siellä oli tuttuja hevosia Mansikka ja Bronski eikä sitten sen enempää. Oonalla oli onneksi aikaa ja hän esitteli minulle ne kaikki.
- Sun täytyy olla miljonääri jos olet noin paljon tehnyt hevoskauppaa jo tänä kesänä, epäilin.
- Hahaa, sanoi Oona kolkosti. – Hyvä etten oo tehny persnettoa.
- Huijaat, totesin minä enkä kuunnellut hänen selityksiään. Tuskin hän sitä olisi tehnyt ellei siitä olisi saanut leivän päälle mitään.
- Nyt tapahtui kyllä kaikkien aikojen mittavirhe, tää myytiin mulle 130-senttisenä, Oona esitteli viimeisen uusista hevosista, joka oli sisällä tallissa. Kurkistin karsinaan ja näin maailman sievimmän pienen ponin, joka oli tuskin 120-senttinen.

- Oi, onko se kiltti?
- On, mutta sano nyt hyvä ihminen kenet mä pistän sen selkään? Tuolla ottaisi sunkin jalat maahan.
- Sun täytyy värvätä joku ratsastuskoulun oppilaista? Avasin oven ja menin sisään rapsuttelemaan pientä ponia, joka kohotti uteliaana turpaansa ja osutti sen ensimmäiseksi Dannin jalkaan. Se oli kauniimpi kuin mikään poni minkä olin ikinä nähnyt, ja Danni katsoi sitä silmät suurina. Se puolestaan ei ollut koskaan nähnyt niin pientä hevosta, eikä sen väristäkään, harmaata. Se ei varmaan tiennyt mikä se on.

- Voiko sillä ajaa? kysyin silitellen ponin selkää. Se ei ollut pullea kuten shetlanninponit, se näytti miniatyyrikokoiselta arabilta.
- No en mä tiedä, eihän mulla nyt mitään ponikärryjä ole. Mä meinasin lähettää sen samalla kyydillä takasin mutta se oli niin nätti etten mä voinut ja nyt harmittaa.
- Miten niin?
- Koska mä ajattelin että mä saan sen myytyä kahdessa päivässä enkä tajunnut ennen kuin myöhemmin että enhän mä sitä kuitenkaan myy mihin tahansa. Sitä on nyt käyny katsomassa yksi ipana joka oli vasta yhdeksän mutta melkein jo sun kokoinen ja sitten yks perhe jolla oli kolme lasta, kaikki alle kouluikäsiä…
- Ja nyt se seisoo täällä ja syö, nyökyttelin. Kyllä minä Oonan tiesin, oli olevinaan hevoskauppias mutta useammin kuin kerran tiesin hänen lopettaneen kaupanhieronnan jos asiakkaat olivat olleet hänen mielestään vääränlaisia. Tälle kaunokaiselle olisi vaikea löytää tarpeeksi hyviä omistajia.

- Paiskaakohan se Dannin ketoon jos mä pistän sen sen selkään? mietin.
- Ei harmaata aavistusta. Kokeile.
- Huomaa, ettei sulla ole lapsia, tuhahdin. – En mä voi, Dannin kypärä ei oo mukana, enkä mä halua sen kuvittelevan että ilman kypärää voi ratsastaa. Mikä sen nimi on?
- Wicca.
- Tamma?
- Joo.
- Luojan kiitos. Sanoin sen ihan tosissani. Tuo karamellinkaunis otus olisi pyörinyt mielessäni perheriitaan asti, mutta en tosiaankaan halunnut tammaa sotkemaan hevospoikiemme elämää, ja meidän elämäämme. Ei ennen kuin sitten joskus omassa paikassamme, missä olisi oriinkestäviä tarhoja. - Myy se Ilselle, Karoliina alkaa olla sopivassa iässä, ehdotin Oonalle.
- Mietin mä sitäkin mutta ei niillä taida olla aikaa.

- Haetaan tytölle kypärä koululta ja kokeillaan miten se toimii talutusratsuna, Oona innostui kuitenkin ja lähti hakemaan pienimmän ratsastuskypärän minkä olin ikinä nähnyt. Dannin hellehatun päälle asetettuna se ei ollut paljonkaan liian suuri.
- Taluta sinä, mä pidän Dannista kiinni, sanoin. Oona laittoi ponille suitset ja talutti sen pihalle, minä laskin Dannin sen selkään mutten päästänyt irti sen kainaloista. Saisin sitten napattua sen turvaan jos poni hypähtäisi sivulle tai jotain muuta arvaamatonta. Ei se kuitenkaan pomppinut, tikutti vaan eteenpäin Oonan perässä.
- Mun pitää ottaa siitä Veskulle kuva. Pidätkö sä Dannista kiinni, ihan varmuuden vuoksi? innostuin lopulta.
- En mä halua kuvaan. Kai se siellä itsekin pysyy. Mä pidän ponin paikoillaan.
- Istu hiljaa ja pidä harjasta kiinni, sanoin Dannille ja astuin pari askelta taaksepäin kännykkä valmiina. Siitä tulisi otos, jonka voisi laittaa Dannin seinälle. Varhaisimpia hevosmuistojani.

Enempää vierailuja en tahtonut sille päivälle tunkea, vaikka olisikin ollut kiva käydä katsomassa myös Miilaa ja Jinnaa ja kotiväkeä. Danni alkoi väsähtää ja voisin tulla taas uudelleen jonain muuna päivänä lomallani. Sitä paitsi kun nyt lähtisimme voisimme ehtiä kotiin ennen kuin Vesku tulisi töistä, ehkä olisin jopa ehtinyt pikkuvaimoilla ruoan valmiiksi siksi.

- Naapureita ei oo näkynyt vähään aikaan, huomautti Vesku kun istuimme iltaa terassilla vähän elokuun puolivälin jälkeen. Siitä oli tullut tapa ja minusta se oli aika huvittavaa. Jos meillä olisi ollut vielä keinutuolit eikä rottinkikalusteet olisimme olleet kuin vanhainkodista kun istuimme vierekkäin katsellen hevosia ja lukien, usein jopa ihan juttelematta. Mistä sitä juttua kahden kesken olisi riittänyt kaikiksi illoiksi?
- Mä mietin just ihan samaa, tunnustin. Siiri ei ollut käynyt pariin päivään ollenkaan ja Juhaa en ollut nähnyt sen jälkeen kun olimme käyneet uimassa ja molemmat asiat häiritsivät minua aika rankasti.
- Mutta kai Siirilläkin alkoi jo koulu.
- Mitä sen ikäsen koulu nyt voi viedä aikaa? Eikä kai sen vanhemmat voi olla niin häijyjä ettei päästä sitä kouluiltoina mihinkään?
- Pitäähän läksyt tehdä.
- Ei niillä varmaan ole läksyjä koko illaksi, ei ainakaan heti ensimmäisinä päivinä. Saisi tulla se tyttö vaan, mua alkaa väsyttää kun joudun joka päivä itse harjaamaan Nikin, yritin murjaista huonon vitsin.
- Kai ne ilmestyy, Vesku huokaisi ja laittoi kirjansa pois. – Haluatko sä mennä laittamaan Dannin nukkumaan vai ratsastaa ekana? Se meinaa nukahtaa paikoilleen.
- Ihan sama, sanoin, vaikka inhosin ihmisiä jotka vastasivat ”ihan sama” mihinkään kysymykseen.

Vesku valitsi Dannin ja minä vaihdoin eteisessä ratsastushousut jalkaan. Olisin voinut hyvin ratsastaa jo päivälläkin, sillä Danni oli ollut hoidossa tänään, mutta olin sen sijaan tuhlannut päivän Helsingissä kampaajalla ja shoppailemassa. Miila oli sanonut minua niin metsittyneeksi etten kehtaisi palata kouluun ennen kuin hiuksilleni olisi tehty jotain enkä uskaltanut olla uskomatta häntä. Vilkaisin itseäni kymmenennen kerran arvioivasti peilistä, mutta tukka näytti edelleen ihan hyvältä. Olisi sääli litistää se kypärän alle.

Niki tuli portille vastaan, mistä päättelin että se oli hyvällä tuulella ja täynnä työintoa. Minä en ollut, joten harjasin sen aika pintapuolisesti ja jätin satulankin pois. Olin kyllä ratsastanut tavoitteellisesti jo monta päivää, nyt voisi vähän humpsutella välillä. Miten toivoinkaan, että täällä olisi edes vähän enemmän maastoilumahdollisuuksia! Voisin tietysti ravata pihatietä edestakaisin tai sitten mennä lainaamaan Kedon pihatietä, joka oli pidempi, siellä olisi voinut ottaa vaikka laukkapätkiäkin jos voisi olla varma etteivät he juuri olleet liikkeellä autolla ja tulisi äkkiarvaamatta vastaan. Sinne en kuitenkaan nyt halunnut lähteä, kun en tiennyt olivatko he jostain syystä suutuksissaan meille. Kävelin vaan laitumenlaitaa ja sitten sain päähän rakentaa kentälle pienen ristikkoesteen. Sen ylittäminen ilman satulaa tekisi hyvää tasapainolleni ja Nikillä olisi hauskaa.

- Turvaliivi, sanoi Vesku kun tuli sisältä ja näki mitä olin tekemässä.
- Se on niin kuuma. Mitä mä sillä, eihän mulla ole satulaakaan.
- Niin just. Ajattelit tehdä musta yksinhuoltajan. Mä haen sen.
Tietysti pukeuduin siihen, vaikka yleensä silloin kun menin ilman satulaa Nikikin ymmärsi ettei oltu niin tosissaan ja oli paljon rennompi. Hyppelimme ehkä 40-senttistä ristikkoa kaikessa rauhassa löysässä ravissa, eikä se tehnyt elettäkään kiikuttaakseen minua minnekään.
- Mä mitään liiviä ois tarvinnut, kato nyt.
- Nostanko mä sitä?
- No nosta, sanoin yllytyshulluna ja Vesku teki siitä pystyesteen. Nyt Nikiinkin tuli jo vähän vauhtia ja hypyt tuntuivat ihan hypyiltä eivätkä loikahduksilta.

- Nosta vielä, komensin.
- Mikä sulla on? Haetko satulan sitten?
- Ei kun mä haluan kokeilla miten korkeissa mä pysyn selässä ilman.
Vesku jupisi mutta nosti puomia vähän lisää. Ei se vieläkään korkea ollut, ehkä 70-senttinen sikäli kun pystyin selästä arvioimaan. Ylitimme sen kerran, mutta sitten itsesuojeluvaistoni alkoi toimia. Niki alkoi innostua ja sen vauhti esteen jälkeen alkoi muistuttaa normaalioloja. Keskipakoisvoima meinasi tiputtaa minut kaarteessa esteen jälkeen.
- Ei enempää, Vesku ilmoitti.
- Joo, ei tarvii, tää riittää. Mä alan ravailla.

Vesku lähti hakemaan Mustia ja kun hän palasi oli hänellä seuraa, Siiri, lopultakin.
- Siiri-hyvä, missä sä oikeen olet ollut? Mä olen ollut ihan helisemässä kun sua ei oo näkynyt, kysyin moittivasti ja pysäytin Nikin. Tyttö näytti iloisesti yllättyneeltä ja alkoi pureskella palmikkonsa päätä, kuten usein teki.
- Meidän piti käydä ostamassa koulutavaroita ja semmosta, hän sanoi ja ojensi kätensä aidan välistä silittääkseen Nikin turpaa.
- Haluatko sä tulla loppukävelemään?
- Haluan! hän sanoi ja kipaisi talliin hakemaan kypäräänsä, joka oli asunut siellä vakituisesti jo jonkin aikaa. Autoin hänet selkään ja aloin itse purkaa estettä pois Veskun ja Mustin tieltä ja marmatin siinä Siirille, miten hävytöntä oli yhtäkkiä tuolla tavoin hylätä ystävänsä. Sitten lopetin äkkiä, kun mieleeni tuli, että hän saattaisi ottaa sen ihan tosissaan.

- Ei me aiottu hylätä teitä, meidän vaan piti käydä kaupungissa, ja isin piti korjata kasvihuone kun se romahti.
- No hyvä, selitys hyväksytty.
- Mutta nyt teidän pitää tulla meille kylään. Teidän vuoro, äiti sanoi.
- Ai, koska?
- Odota nyt, isi tuo kutsukortin kunhan äiti saa ne tehtyä. Mä vaan juoksin tänne etukäteen kun se ei saanut niitä koristeita millään liimattua suoraan ja meinasi hermostua.
Kutsukortti? Mitä tuo lapsi oikein puhui?

Se selvisi vähän myöhemmin kun näin laitumenlaitaa lähestyvän toisenkin, laihan hahmon. Juha tuli viereeni nojailemaan kentän aitaan, jonka takana Siiri ja Niki kävelivät.
- Missä sä olet piilotellut? kysyin iloisena nähdessäni hänet ja vielä iloisempana siitä, ettei minulla ollut sitä ujostelevaa teinioloa, mikä taas viimeksi uimarannassa oli iskenyt ja mykistänyt minut. Toisaalta, nyt mies oli täysissä pukeissa eikä yhtä lähellä.
- Kiireitä, hän totesi lyhyesti, mutta hymyili sitten nopeasti toisella suupielellään. – Ihan kuin oisit kaivannut.
- Tietysti, ensin sua näkee joka päivä ja sitten ei yhtäkkiä enää ollenkaan. Että ollaanko me yhtäkkiä riidoissa tai jotain. Katsoin häntä tarkkaan kuin varmistuakseni siitä, että vitsailimme.

- Nyt on teidän vuoro tulla meille, lopultakin, hän sanoi ja ojensi käteeni pienen kirjekuoren jonka kulmassa oli ravunkuva.
- Mistä hyvästä? kysyin avatessani sitä. Sisällä oli kauniisti käsin tekstattu kortti.
- Meillä on rapujuhlat aina näin elokuussa, ensi perjantaina, Juha selitti, vaikka olin jo ehtinyt lukea kortista saman.
- Mä en taida osata syödä rapuja, en ole koskaan kokeillut, naurahdin.
- Kuoret otetaan pois. Saksia ei syödä.
- Jaa, no ton verran mä olisin ehkä just arvannut. Mutta kiitos kutsusta, toivottavasti Veskulla ei oo mitään inhottavaa yövuoroa sillon. Siiri, mä luulen että se Niki on kävellyt nyt tarpeeksi, jatkoin samaan hengenvetoon, sillä Vesku ja Musti tulivat tallista.

- Lähdetään kotiin, Juha sanoi tyttärelleen.
- En mä voi, mun täytyy hoitaa hevonen! Siiri pani vastaan ja liukui alas Nikin selästä.
- Kyllä mä, sanoin samaan aikaan kun Juha sanoi äänellä, mikä ei rohkaissut vastaväitteisiin, että huomenna oli koulupäivä. Siiri ojensi ohjat vastahakoisesti minulle.
- Tuu huomenna, mä olen kotona koko päivän, ehdotin ja hänen ilmeensä muuttui tyytyväisemmäksi. Kohta Siiri livahti kuitenkin perässäni talliin.
- Isi jäi Veskun kanssa juttelemaan, nyt mä voin hoitaa sen, hän ilmoitti riemuissaan. Katsoin, miten hän vaihtoi Nikille riimun suitsien tilalle täsmälleen kuten olin neuvonut ja laittoi sen kiinni pesupaikalle. Välillä hän vilkuili minua kuin tarkistaakseen että teki oikein ja nyökkäsin rohkaisevasti. Miten nyt voisi kylmettää jalkoja väärin? Menin rehuvarastoon nostamaan heiniä kärryyn ja mittaamaan kauraa ämpäriin.

- Miksei teidän äiti ikinä pistäydy täällä? kysyin hetken mielijohteesta kun palasin talliin. Nikin korvat lennähtivät pystyyn kun se näki kärryt joita työnsin edelläni.
- Se haluaa vaan istua ja lukea kun Joonas on mennyt nukkumaan. Se sanoo että sitten kun me ollaan rikastuttu se ei enää ikinä tee mitään muuta kuin lukee.
- Mitä se lukee?
- Isi sanoo aina että se lukee kaiken mikä ei juokse karkuun. Se on lukenut ainakin puoli kirjastoa, sanoi Siiri ylpeänä.
- No jos sä olet tullut yhtään äitiisi niin mä voisin jonain sadepäivänä purkaa meidän kirjalaatikot ja lainata sulle pari ratsastusopusta, tuumin.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   9.7.09 23:50:13

80.

Ketojen rapujuhlapäivänä taivas repesi satamaan tasan kello kuusitoista ja toivoin totisesti, että heillä oli myös suunnitelma b jos aikomuksena oli ollut järjestää pihajuhlat. Vettä tuli niin, että jos minulla olisi ollut Dannille jokin turvallinen paikka mihin jättää se varttitunniksi olisin juossut pelastamaan hevoset sisään. Neiti oli kuitenkin niin ehtiväinen nykyään, etten voinut muuta kuin katsoa ikkunasta mustia hahmoja, jotka seisoivat puiden suojissa laitumella ja odottaa, että Vesku ehtisi töistä kotiin. Ehkä ne eivät sulaisi sinne kuitenkaan.

Illan juhlat vähän jännittivät minua. En ollut koskaan ollut rapujuhlissa, ja vaikka nyt varmaan selviäisin rapujen perkauksesta minua vaivasi tilaisuuden luonne. Ne kuulostivat aikuisten juhlilta ja minä olin ollut oikeastaan vain nuorisobileissä – emmekä todennäköisesti tuntisi sieltä ketään muuta kuin isäntäväen ja heidätkin melko pintapuolisesti. Minulla oli mielikuva jostain ruotsalaisesta TV-ohjelmasta jossa istuttiin pitkän pöydän ympärillä ja laulettiin yhteislauluja ja juotiin määrättömästi snapseja. Onneksi Danni oli olemassa, jos siellä olisi kauhean ahdistavaa voisi aina lähteä pois sillä tekosyyllä, että sen piti päästä nukkumaan. Menemättä ei kuitenkaan voinut jättää, naapurisovun nimissä. Olin taas tavannut Saaran päivemmällä kauppareissulla ja hän oli näyttänyt oikein aidosti iloiselta kun olimme tulossa kun kerran Siiri kävi meillä päivittäin. Ja sitä paitsi kun olin kysynyt voisinko viedä jotain hän oli kysynyt, ehtisinkö mitenkään hakea Alkosta vähän valkoviiniä. Pakko se oli ainakin toimittaa.

Vesku ei tullut edes sisään kun näin hänen ajavan pihaan vaan marssi suoraan laitumelle hakemaan elikoita. Ne eivät liikahtaneetkaan puun alta vastaan, joten ei kai niillä siellä kauhean kurjaa ollut sitten ollut kuitenkaan.
- Mä en voinut hakea niitä sisään kun en tiennyt mihin oisin Dannin laittanut siksi aikaa, sanoin puolustelevasti, kun hän tuli sisään.
- Ihan hyvä, eipähän niille tullut niin pitkä ilta. Mä annoin niille jo heinää, voisi sitten tullessa heittää vähän lisää.
- Kauankohan siellä menee, aprikoin pureskellen alahuultani.
- Ihan kuin sä et haluaisi lähteä? sanoi Vesku tarkkanäköisesti.

- Ujostuttaa, huokaisin.
- Sua? Älä nyt naurata.
- Mä en tiedä mitä laittaisin päälle.
- Tiedätkö sä ikinä? Etkä oo silti vielä alasti esiintynyt.
- Enkä mä keksi mitään puhumista vieraille ihmisille.
- Ei sun tarviikkaan, istut vaan hiljaa ja näytät nätiltä ja kaikki ihailee miten hyvinkoulutettu vaimo mulla on.
- No @!#$! tuohduin ja aloin huitoa virnuilevaa Veskua lehdellä joka osui käteeni. Danni luuli meidän leikkivän ja alkoi nauraa ja taputtaa käsiään hyvälle esitykselle ja minä unohdin että olin ollut huolestunut.

Olin ostanut alennusmyynneistä kolme eri mekkoa ajatellen Hannan häitä ja asetin ne riviin sängylle, kai jokin niistä kelpaisi. Yksi oli kyllä selkeästi liian hieno, mutta kahta muuta näytin Dannille, joka ei näyttänyt kiinnostuneelta kuin omasta vihreästä juhlamekostaan.
- Okei, hienostele sinä sitten, tuhahdin. Hannasta oli tullut mieleen valkoiset caprit jotka joskus olin ostanut Hangosta ja kaivoin ne esiin. Ne näyttivät rapuvaatteelta.

Kuudelta satoi, jos mahdollista, vieläkin kovemmin.
- Mennään autolla, päätin.
- Autolla naapuriin? Vesku ähkäisi.
- No autollahan nekin… Juhakin melkein aina täällä käy. Me ei selvitä mäen yli liukastumatta ruohossa ja kastumatta läpimäriksi.
- Rapujen kanssa on tapana ottaa snapseja…
- Ota ota. Sun vuoro kännätä, mä ajan ja hoidan lapsen.
- Ja leikit marttyyria?
- Enkä. Mä en kestä sitä kun Danni tuijottaa mua paheksuvasti, mä juon sitten joskus toiste kun se ei ole mukana.
- Selvä sitten, Vesku kuittasi, etsi sateenvarjon ja saatteli meidät autolle, kiersi vielä kuskinpuolen kautta niin että minäkin pääsin kuivana sisään, ennen kuin itse nousi sisään. Siinä vaiheessa muistin valkoviinit ja hän sai juosta takaisin sisään hakemaan ne jääkaapista.

En ollut käynyt Ketojen luona aiemmin, ellei laskettu sitä, että olin ratsastanut pihan laitaa pitkin ohi. Sieltä katsottuna koko paikka oli toimivan yrityksen näköinen, oli talousrakennuksia ja kasvihuoneita ja itse talo jäi vähän taustalle. Kun nyt ajoinkin pihatietä sinne minne se oikeasti vei, talon julkisivun eteen, sain toisenlaisen kuvan. Sitä olisi voinut sanoa melkein kartanoksi, pieneksi sellaiseksi ainakin. Se oli keltainen ja siinä oli kiviportaat ja ainakin kaksi kerrosta harjakaton alla, joskin koko rakennus oli vähän haalistunut. Kuistin molemmin puolin oli pysäköityjä autoja ja laitoin mersun sinne jonon jatkoksi. Siiri tuli leväyttämään oven auki ja tunsin itseni heti tervetulleeksi.
- Mä näin kun te tulitte! Laittakaa sateenvarjo tohon saaviin!

En osannut sanoa oliko talo seissyt paikoillaan kolmekymmentä vuotta vai sata vuotta. Se näytti tyyliltään satavuotiaalta mutta saattoi toki olla hyvä kopiokin. Kalusteet olivat kyllä vanhan näköisiä myös, saatoin hyvin kuvitella Saaran tai Juhan isovanhemmat nuorina pasteeraamassa salissa, jonka läpi Siiri meitä johdatti. Hän vei meitä kohti kohti talon takaosaa, mistä kuului musiikkia ja mistä löytyi yllättäen valtavan kokoinen lasitettu terassi. Jäin seisomaan sen ovelle suu auki. Tilan täytyi olla melkein koko talon mittainen, sillä se oli valtavan pitkä. Toisessa päässä oli katettu pöytä, kuin suoraan ennakkopainajaisistani, pitkä kuin nälkävuosi sekin ja täynnä laseja ja muovisia koristerapuja ja maljakoita joissa oli tillinoksia – mitä ihmiset keksivätkään? Toisessa päässä oli pienempi, pyöreä pöytä, myöskin katettu. Sadesää ulkona ei selvästikään haitannut näitä juhlia ollenkaan, värikkäät paperilyhdyt oli ripustettu ikkunoihin.
- Äiti! Isä! Siiri kiljui. – Jessi ja Vesku ja Danni tuli!

Tunsin itseni suunnilleen Hakaniemen torilta poimituksi kun seisoin siinä ovensuussa Alkon muovikassi kädessäni. Dannikin oli Veskun sylissä niin etten voinut edes piiloutua sen turviin. Terassilla oli paljon ihmisiä, äkkiseltään laskin ehkä neljä pariskuntaa Saaran ja Juhan lisäksi, ja lapsiakin oli ainakin neljä. Ja ne kaikki tuijottivat meitä.

Saara laukaisi tilanteen. Hän nappasi viinikassin kädestäni, toivotti meidät tervetulleiksi ja käski Juhan esitellä muut vieraat meille. Jäin siihen käsityksen, että meitä ei tarvinnut esitellä kenellekään, että kaikki tiesivät ketä me olimme, ja että meistä oli juuri puhuttu. Kauhuelokuvafiilis. Onneksi se siitä helpotti. Kaikki muut olivat minua paljon vanhempia, mutta eivät sentään eri sukupolvea, siinä oli Saaran sisko miehineen ja veli vaimoineen ja sitten heidän lapsuudenystäviään. Ehkä kolmekymppisiä, tuskin paljon sen vanhempia.
- Te olitte viimeset, menkää istumaan nyt kaikki, hoputti Siiri ja tarttui minua käsivarresta. – Mä näytän sun paikan, mä olen kirjottanut paikkakortit. Siunattu Siiri!
- Danni tulee mun syliin, ilmoitin ja yritin ottaa lapsen Veskulta. Valitettavasti vaan se ei halunnut enkä ilennyt ruveta huudattamaan sitä näin heti alkajaisiksi. Meidän paikkamme olivat sentään onneksi vierekkäin, ja kohta kun Danni oli katsellut tarpeeksi ympärilleen se ei halunnut istua sylissä enää ollenkaan.
- Mä hoidan sitä, Siiri sanoi ylpeänä ja katsoin häntä kiitollisena. En nyt ehkä kuitenkaan halunnut juosta Dannin perässä koko iltaa. Yhtä hyvin olisin voinut tehdä sen kotona.

Toisella puolellani istui Saaran veli ja hän näytti minulle miten rapuja kuului operoida, kun pääsimme sinne asti. Veskukin näkyi osaavan sen homman kyllä ihan hyvin. Pöydässä kiilteli riveittäin erinäköisiä pulloja ja laseja, oli kirkasta viinaa ja pakastimesta otettuja huurteisia pikkulaseja ja valkoviinipulloja ja kivennäisvettä, mihin minä enimmäkseen tyydyin. Puoli lasillista valkkaria otin kyllä siinä vaiheessa kun olin käynyt katsomassa että Danni sai mahansa täyteen pyöreässä pöydässä Siirin vieressä. Se istui kolmen tyynyn päällä ja pisteli lautaseltaan sormin paahtoleivän ja uusien perunoiden palasia ja tomaatteja ja näytti pärjäävän vallan hyvin. Päätin, että Siiri oli taas ansainnut yhden kunnon ratsastustunnin, niin hyvän kuin vain pystyin antamaan.

Aikuisten pöydässä keskustelu sai koko ajan enemmän volyymia ja eläväisyyttä. Itse asiassa sitä oli aika mielenkiintoista seurata näin selvin päin. Nauru yltyi ja ystävällisyys yleni sitä mukaa kun kirkkaissa pulloissa pinta vajeni. Saaran Sami-veli vieressäni alkoi kertoa vanhoja juoruja läsnäolijoista ja Vesku näkyi uppoutuneen juttelemaan Saaran itsensä kanssa. Samin jutut olivat itse asiassa ihan hauskoja, joskin niitä olisi ollut helpompi arvostaa jos olisi tuntenut juttujen kohteet. Nyt en niitä jaksanut painaa mieleeni.

Vähän myöhemmin iltahämärä ulkona alkoi valjeta ja kun yllättyneenä katsoin ikkunarivistöä, totesin sateen tauonneen. Muut eivät siihen kiinnittäneet mitään huomiota ennen kuin toinen porukan ilmeisistä kuskeista, Saaran sisar, ilmoitti siitä. Terassin pariovet avattiin ja ihmiset siirtyivät laseineen pihalle, kostealle nurmikolle, ihan kuin sisällä olisi ollut jotenkin ahdistavaa. Minä vilkaisin viereisen huoneen kaappikelloa, joka näytti jo melkein yhdeksää, ja menin ottamaan Dannin.
- Sillä alkaisi kohta olla nukkumaanmenoaika, sanoin Siirille ja vilkaisin Veskua, joka oli jäänyt Saaran kanssa pöytään istumaan. Mahtaisiko häntä huvittaa vielä lähteä kotiin?

- Se voisi nukkua salin nojatuolissa, siinä Joonaskin aina pienenä nukkui kun oli juhlia, ehdotti Siiri. Pyysin häntä näyttämään vessan ja kun Danni oli käynyt pissalla asetin sen suunnattomaan nahkaiseen nojatuoliin, mihin Siiri oli asetellut puuvillaisen torkkupeiton. Se katseli vähän aikaa pöllähtäneen näköisenä ympäriinsä, mutta nukahti sitten, ja Siiri nosti kokeneesti plyysipäällysteisen pienemmän tuolin eteen niin, että se ei mitenkään pääsisi tipahtamaan. Uskomaton lapsi, olin varautunut siihen, että se poukahtelisi siitä pystyyn ainakin tunnin ajan, vieraassa paikassa ja hälinässä, mutta ei.

Pitkä pöytä notkui edelleen ruokaa: rapuja ja salaattia ja uusia perunoita ja niin edelleen. Ravut eivät olleet erityisen täyttäviä, ennemminkin niiden syöminen oli ajankulua, joten voitelin itselleni yhden tumman leipäpalan, joka oli käynyt paahtimessa jo ainakin puoli tuntia sitten ja viipaloin sen päälle yhden uuden perunan. Siiri katsoi toimiani kiinnostuneena ja seurasi esimerkkiä. Saimme touhuta ihan rauhassa, sillä nyt kaikki olivat siirtyneet ulos ilta-aurinkoon lapsia myöten.
- Täähän on hyvää, Siiri ihmetteli. Minä vaan nyökkäilin sillä suuni oli täynnä.

Äkillinen ilta-auringonpaiste oli tainnut villitä kaikki juhlijat. Soitin, joka aiemmin oli ollut terassin sivupöydällä, oli kannettu ulos ja siellä seisoskeltiin lasit kädessä ja korot märkään hiekkaan uppoutuneina kuin cocktailkutsuilla. Otin mukaani pitkän kuplivan lasillisen kivennäisvettä ja liityin seuraan ja himosin yllättäen kauheasti tupakkaa. Vähän aikaa kun seurasin tilannetta alimmalta rappuselta totesin, että pieni ja pullea Mikko, joka ymmärtääkseni oli Juhan koulukaveri jo ala-asteelta asti, tupakoi vähän sivummalla.
- Et haluaisi tarjota mullekin yhtä? menin kysymään ja hän ojensi hövelisti puolikkaan askin käteeni.
- Kiitos… Kun en kerran voinut juoda saatoin sentään nauttia nikotiinin tuomasta pyörryttävästä tunteesta. Oli sääli että se kesti vain korkeintaan yhden savukkeen verran, toisaalta oli onni, etten ollut polttanut yhtäkään pariin viikkoon tai se ei olisi vaikuttanut sitäkään vähää.

- Sä tupakoit, ihmetteli Juha joka oli liittynyt seuraan kädessään samanlainen lasi kuin minulla. Sen en kuitenkaan uskonut sisältävän pelkkää vissyä.
- Täytyy munkin jotain pahetta saada harjoittaa kun oon kerran kuski.
- Autohan voi jäädä tähän, teillähän on konttausmatka kotiin, Juha naurahti ja sanat tuntuivat jotenkin kaukaisesti tutuilta.
- En mä aio kontata Dannin kanssa metriäkään, kiitos vaan, sanoin ja puhalsin savut hänen kasvoilleen.

- Missä lapsi? tuli Vesku kysymään, hänen kätensä kiertyi tutusti vyötärölleni ja hätkähtäen aioin ensin piilottaa tupakkani johonkin, mutta naurahdin sitten.
- Se nukkuu sisällä. Täytyy kohta käydä katsomassa sitä.
- Ei me varmaan sitten ihan vielä olla lähdössä?
- No ei kai, arvelin. – Ota kaikin mokomin toinenkin drinksu.
- Voisinpa ottaakin sitten, Vesku sanoi ja lähti sisään. Juha meni juomanlaskijaksi perässä ja Mikko olisi tarjonnut minulle lisää tupakoitavaa, mutten ottanut. Toinen ei olisi kuitenkaan maistunut yhtä hyvältä kuin ensimmäinen.

Jossain vaiheessa myöhemmin, kun olin menossa vilkaisemaan että Danni oli vielä tuolissa, Saara tuli minua vastaan ulkoportaissa ja kysyi, halusinko nähdä taloa. Nyökkäilin innokkaana, olin jo salavihkaa kurkkinut alakerran toisiin isoihin saleihin. Niitä oli jonossa koko talon pituudelta ja kun Saara aukoi pariovia niiden väliltä levälleen näin, että kun ovet olivat auki koko talon läpi saattoi nähdä.
- Tää alakerta on oikeastaan ihan siinä kunnossa kuin mitä Juhan vanhemmilta on jäänyt, ei oo oikein viitsinyt täällä ruveta uudistamaan, Saara selitti, kun olimme perimmäisessä, joka oli selvästi eniten oikeasti käytössä, ruokasalina.
- Ei tänne kyllä mikään Ikea-kama sopisikaan, sanoin ja asetuin niin, että näin kaikki oviaukot peräkkäin ja sitten ikkunasta ulos talon toisessa päässä. Se oli kuin jostain lehdestä. Kahden suuren oleskelusalin jälkeen viimeisenä oli kirjastosali, massiiviset hyllyt olivat millilleen täynnä vanhoja nahkaselkäisiä opuksia, joita menin sivelemään. – Siiri sanoi että sä luet paljon, mutta kai näissä nyt on muutama vuosikymmen mennyt?
- En mä näitä kaikkia ole lukenut, näitä on kai lähinnä kerätty kauniiden kansien takia, Saara naurahti. – Mun oma kirjasto on yläkerrassa.

Siellä olikin asutumman ja nykyaikaisemman näköistä. Televisiohuone, joka oli selvästi olohuone enemmän kuin alakerran sali, työhuone, jossa oli kirjahylly tältä vuosituhannelta ja tietokone ja muita pienempiä huoneita.
- Joonaksen huone, esitteli Saara aukoen ovia. – Siirin huone on tuolla ullakolla, se halusi taitekaton alle kun luki Vihervaaran Annan. Meidän makuuhuone, vierashuone, ja toinen, ja mun kirjasto.
Sitä hän selvästi oli valmis esittelemään enemmänkin sillä sinne menimme sisään. Siellä oli vain kirjahyllyjä ja kulahtaneennäköinen sohva. Kiersin kirjahyllyjä kiinnostuneena, sillä olin todennut että ihmisten kirjamaku kertoi heistä yllättävän paljon. Saarasta nämä hyllyt eivät kuitenkaan kertoneet oikein mitään, tai sitten hän oli hyvin monitahoinen persoonallisuus. Kirjoja oli laidasta laitaan, elämänkerroista ja romaaneista salapoliisijuttuihin ja fantasiaan ja Saara liikutti sormeaan pitkin hyllynreunoja kuin kokeillen oliko niille kertynyt pölyä.
- Sä olet siis paikallinen sivukirjasto, naurahdin.
- Sen kun tulet katsomaan jos tulee lukemisenpuute, naurahti Saarakin ja vilkaisi sitten ikkunasta ulos. –Jokohan ne kohta alkais huolia kahvia.

Suurin osa ei huolinut vaan pysytteli alkoholipitoisemmissa juomissa, pihalla parveiltiin edelleen, vaikka alkoi hämärtää. Joku oli sytyttänyt ikkunoissa roikkuneet koristelyhdyt ja oli niitä viety muutama puunoksiinkin. Musiikki soi edelleen ja lapset juoksivat pensaiden ympärillä hippaa ja liukastelivat märällä nurmikolla. Olin oikein iloinen siitä, että Danni oli nukkumassa jo ja etsin katseellani Veskua. Hän näytti viihtyvän erinomaisesti, ja miksei olisi viihtynyt, eihän ukko-parkani ollut ollut viihteellä ties miten pitkään aikaan. Katselin lievästi huvittuneena miten hän tanssi Saaran siskon kanssa. Tanssi! Kyllä hän olisi nolona aamulla.

- Tanssitaan mekin, ehdotti Mikko, joka oli tullut tarjoamaan lisää tupakkaa, mistä olin kieltäytynyt. Hän huojui lievästi, mutta niin tekivät melkein kaikki muutkin. Suostuin kuitenkin, voisinhan sitten huomenna lohdutella Veskua että olin itsekin tanssinut, jos hän kauheasti häpeäisi. Musiikki, joka pihalla kuului oli jotenkin melankolista ja pimenevään iltaan sopivaa, ja havaitsin, että minulla oli hauskaa. Jos vain olisi ollut vielä täysikuu, mutta ehkäpä sekin järjestyisi jos pilvet katoaisivat muualtakin kun länsitaivaalta, missä auringon punerrus näkyi vielä.
- Sähän tanssit hyvin, Mikko lörpötteli yrittäessään tallata varpaitani ties kuinka monetta kertaa. Hän yritti selkeästi esittää varsinaista tanssilavojen perintöprinssiä onnistumatta oikein hyvin, enkä viitsinyt ruveta selvittämään, että olin joskus käynyt oikein tanssikurssilla. Yritin vaan pitää varpaani turvassa ja estää hänen pulleaa mahaansa painautumasta kovin tiiviisti minuun. Onneksi hänellä oli niin huono kunto, etten uskonut hänen jaksavan pyörähtelyä kovin kauan, hengitys alkoi jo kuulostaa puuskutukselta. Vilkuilin varovaisesti ympärilleni miettien uskaltaisinko toivoa, että Vesku tulisi pelastamaan minut vai joutuisinko hoitamaan tilanteen itse, ellei Mikko kohta itse luovuttaisi.

- Mä taidan käydä katsomassa vieläkö Danni nukkuu, sanoin lopulta ja Mikko näytti kiitolliselta, seuraten mukanani lasiterassille asti täyttämään lasinsa. Danni nukkui kyllä, sen pitsipolvisukkien päällystämät sääret lepäsivät nojatuolin käsinojalla ja peittelin ne. Ulkona ei ollut kovin kylmä, mutta viileä ilma tuli kuitenkin tänne asti kun ovet olivat auki ihan vieressä. Turha sen oli palelluttaa varpaitaan.

- Tanssitko munkin kanssa? kysyi ovenpieleen nojaava Juha kun suoristauduin palatakseni ulos.
- Totta kai, sanoin iloisesti ja tartuin hänen käsivarteensa.
- Vai haluatko sä jotain juotavaa ensin?
- Mä olen edelleenkin kuskina.
- No jos uskallat ilman rohkaisuryyppyä. Mä yritän olla hellä… sun varpaille.
- Toi kuulosti jotenkin kaksimieliseltä, syytin. Hän ei vastannut siihen, naurahti vaan ja sitten olimmekin jo pihalla, missä kaikki vieraat näköjään olivat pariutuneet tanssimaan keskenään lapsia myöten. Mikkokin oli siellä taas vaalean naisen kanssa, jonka seurassa oli tullut, vaikka ymmärtääkseni he eivät olleetkaan pari.
- Mä en ole ikinä ennen ollut lavatansseissa takapihalla, ilmoitin.
- Miten sä selvisit ravuista?
- Nujersin aika monta, Sami näytti miten. Että toinenkin uusi kokemus samalle illalle.

Juha siirsi molemmat kätensä vyötärölleni ja puristi hiukan niin, että puhehaluni katosivat saman tien. Tuijotin vähän ylöspäin, suoraan silmiin, jotka hämärässä näyttivät mustilta mutta joiden tiesin oikeasti olevan siniset, melkein yhtä jäänsiniset kuin Hannalla. Ne katsoivat minua kiinteästi ja olisin halunnut kysyä mitä, mutta en saanut sitä muotoiltua loppuun. Mitä hän luuli tekevänsä, mitä oli tapahtumassa? Mitä varten hän piti minusta kiinni tuolla tavoin, että ihoni tuntui sulavan? En saanut sanaa suustani, mutta ei hänkään sanonut mitään, piti vain kiinni. Enkä minä halunnut siitä pois.

Lähettäjä: Pingo 
Päivämäärä:   10.7.09 12:38:23

Äh, tyhmä Juha.. ja tyhmä Jessi. Häijy Hanna. (mut ilman tuota juonikuvioo olis voinu tarina käydä aika tylsäksi)

Yö valvottu supistusten kans, mitään ei kuitenkaan tapahdu (ei vielä tarttiskaan, ei kyllä supistellakaan)

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   10.7.09 16:53:35

Hui!
Kaikilla mun tutuilla on tänä vuonna menny pahasti yli, et sä voi olla poikkeus :D
------------
81.

Vesku oli ehdottanut että lähtisimme siinä vaiheessa vähän ennen puoltayötä kun ensimmäiset muistakin vieraista alkoivat tehdä lähtöä, ja olin suostunut heti. Danni ei ollut herännyt kun siirsin sen nojatuolin pehmoisesta pesästä autoon, vaikka olin pysähtynyt se sylissä kiittelemään Saaraa kutsusta ja juhlista, eikä se ollut herännyt kotonakaan kuin käydäkseen potalla kun vaihdoin sille yöpuvun ja laitoin sen sänkyyn. Olkoot pesut ja hammaspesut, eivät sen pienet hampaat yhden illan takia suusta tipahtaisi. Vesku oli vähän puuroisesti ilmoittanut menevänsä suoraan sänkyyn ja kun minä hiivin Dannin huoneesta kuului meidän sängystä jo tasainen hiljainen kuorsaus. Se hänelle suotakoon, ajattelin ja menin alakertaan. En voinut kuvitella nukkuvani vielä vaan kaadoin itselleni lasillisen konjakkia, jota ihme kyllä oli vielä jäljellä synttäreideni jäljiltä ja menin terassille istuskelemaan. En kai enää tänä yönä joutuisi minnekään ajamaan. Sitten muistin hevoset ja kävin tallissa antamassa niille vähän heinää. Ne olivat tulleet niin aikaisin sisään, että oli oikein hyvä ajankohta yöpalalle. Ei niitä tuntunut ollenkaan häiritsevän, että menin keskellä yötä sinne kolaamaan kun se tiesi ruokaa.

Olin suunnattoman iloinen siitä, että Vesku oli nukahtanut yhtä nopeasti kuin Danni. Olisi ollut tuskallista jutella hänen kanssaan nyt, sillä minun piti saada ajatella ja halusin muutenkin olla nyt mieluummin yksin. Maistelin lasista tipan kerrallaan ja katselin kesäyön pimeyttä ja muistelin miltä Juhan kädet olivat tuntuneet ympärilläni. Värisyttäviltä. Olimme pysytelleet siellä muiden tanssiparien joukossa määrättömän pitkän ajan, jonka kestosta minulla ei ollut aavistustakaan. Ehkä kymmenen minuuttia, pari kappaletta tai ehkä puoli tuntia? Pitäneet vaan kiinni toisistamme, lääppimättä mitenkään, herättämättä mitenkään huomiota. Ei hän ollut edes pitänyt minua sen lähempänä kuin Mikkokaan mahoineen, enkä pelännyt että kenelläkään olisi aihetta epäillä mitään.

En minä tiennyt oliko mitään epäiltävääkään, jos omat ajatukseni jätin huomiotta. Ne olivat omituisia ja asiattomia ja niissä olisi minulle analysoitavaa tunti- ellei päiväkausiksi, mutta enpä voinut pistää niitä Juhan syyksi. Mies ei ollut kirjaimellisesti ottaen tehnyt mitään pahaa. Hän oli pyytänyt minua tanssimaan ja olimme tanssineet. Ei hän ollut edes sanonut mitään, ei vihjaillen eikä suoraan, ja ainoa asia mikä olisi jonkun silmään saattanut tarttua, oli se miten hän oli nopeasti painanut poskensa ohimoani vasten kun olin lopulta halunnut irrottautua. Sen ajatteleminen sai sydämeni hakkaamaan hetken aikaa tuplanopeudella. En voinut ymmärtää mikä minulle oli tullut. Jos Vesku olisi ollut puoli vuotta matkatöissä ja olisin elänyt yksinäisenä ja läheisyyden puutteessa jokin tuollainen reaktio olisi ehkä ollut tajuttavissa, mutta siitähän ei tosiaan ollut kyse. Olimme rakastelleetkin viimeksi vasta tänä nimenomaisena aamuna ennen kuin Danni oli herännyt, en ollut senkään puutteessa.

Tasapainoilin omantunnontuskien ja jonkinlaisen hurmoksen välillä siinä pitkän aikaa. Se, että ajattelin kaipaavasti ja himoiten jonkun miehen kosketusta, joka ei ollut Vesku oli kamalan väärin, mutta toisaalta muisteleminen oli niin suloista että ajauduin tekemään sitä koko ajan uudestaan. Tällaiselta minusta ei ollut tuntunut ikuisuuksiin, ei sen jälkeen kun olimme Veskun kanssa tavanneet. Olin unohtanut miltä rakastuminen tuntui… ja sitten pomppasin kauhistuneena pystympään niin että lasistani läikähti rottinkisohvan tyynyille vähän. Rakastuminen ei nyt sanana ollut ihan se minkä olisin halunnut pälkähtävän päähäni. Miten minä olisin voinut yhtäkkiä rakastua? Jotain sen suuntaistahan tämä nyt kieltämättä oli – hetkellistä hullaantumista, pikaista ihastumista, mutta ei kai nyt sentään rakastumista?

Ehkä se katoaisi aamuun mennessä jos nyt ajattelisin asian kunnolla läpi ja kuoliaaksi. Ensimmäisestä kosketuksesta ensimmäisen kappaleen alkaessa siihen miltä hänen käsivartensa ja olkapäänsä olivat tuntuneet omien käsieni alla ja sitten siihen sydäntäjysäyttävään tunteeseen kun olin tuntenut hänen nopean hengityksensä hiuksissani ennen kun karkasin. Yhden yön nolo ajatushairahdus. Miten viaton, oikeastaan, ei edes suukkoa. Toisaalta olin kyllä tullut pussailleeksi joitakuita muitakin joitakin kertoja tässä vuosien varrella, pitämättä sitä kauheana hairahduksena. Ne suukotpa eivät olleetkaan saaneet päätäni ollenkaan näin sekaisin.

Kun kävin illan tapahtumia läpi ehkä viidettä kertaa mieleeni juolahti että oli mahdollista että huijasin tässä vaan itseäni. Ehkä tämä tunne ei kuluisikaan pois muistelemalla, hekumoitsin tässä ihan vaan tekosyyn varjolla. Olin petollinen paskiainen ja minun oli syytä painua sänkyyn oman mieheni viereen.

Aamulla heräsin omana itsenäni, vähän aikaisemmin kuin olisin suonut kun olin kuitenkin istuskellut ulkona pitkälle aamuyöhön, mutta ilman mitään päässä pörrääviä häiritseviä ajatuksia. Danni oli kuitenkin järkähtämätön, se oli hereillä ja niin piti jonkun muunkin olla. Vesku hautasi päätään tyynyn alle ja minua nauratti.
- Onko sulla kankkunen, armaani? kysyin ja puhaltelin hänen niskaansa.
- Mm…
- Voi pientä! Tuonko mä sulle vaikka aamukaljan?

Tyynyn alta kuului jotain kieltävää. Aioin nousta ylös mutta silloin Vesku tuli esiin ja veti minut lähelleen.
- Huomenta. Oliko meillä kivaa eilen?
- Älä nyt väitä että sulta on muistikin mennyt, et sä niin paljon juonut.
- No en niin. Oliko sulla kivaa vaikka jouduit katsomaan kaikkien örvellystä?
- Ihan kivaa, myönsin ja suutelin häntä vanhan viinan lemusta huolimatta.
- Heräsikö Danni jo? Vesku kysyi kuin ei olisi itsekin kuullut ja nyökkäsin huvittuneena.
- Heräsi, sä joudut nyt jäämään siihen ihan ominesi, mun täytyy mennä.
- Tehdäänkö päiväunitreffit?
- Jos et sä siihen mennessä ole noussut niin saat kyllä olla ihan varma että mä tulen treffeille, halusit tai et, uhkasin ovensuusta.

Minulla ei ollut niin paljon tarmoa, että olisin viitsinyt laittaa puuroa, joten söimme jugurttia ja sitten vein Dannin Veskun kainaloon siksi aikaa että saisin hevoset ruokittua ja vietyä ulos. Sen verran hän saisi olla avuksi, krapulassa tai ei. Oli taas harmaata ja mietin, miten pian tulisi oikeasti syksy ja niitä pitäisi ruveta loimittamaan. Nyt ei kuitenkaan ollut vielä kylmä, vaikka olikin vetistä.

En saanut aamupäivän mittaan aikaiseksi oikein muuta kuin siivottua tallin ja sitten pidin Dannille seuraa parhaani mukaan. Se oli tavallistakin eläväisemmällä päällä ja halusi vain juosta ylös alas pihaa, liukastuen nurin noin joka toisella kerralla, mikä ilmeisesti oli tarkoituskin tai ainakin erittäin hupaisa vahinko. Veskulla oli paljon pidempi pinna sen kanssa, tai parempia ideoita sen viihdyttämiseksi, minä aloin olla hermoraunio siinä vaiheessa kun alkoi olla aika Dannin lounaan ja päiväunien. Sopivasti sen syödessä kuului askelia ja sitten suihkun ääntä. Veskukin oli päässyt jalkeille.

- Olipa teillä täydellinen ajoitus, sanoin vähän happamasti kun olin saanut Dannin sänkyynsä.
- Eikö me sovittu tähän aikaan? Tule sänkyyn, mä vaihdoin lakanat.
- Ai niinkö, sanoin vähän piristyen. olin ajatellut moittia Veskua siitä, että hän nukkui koko aamupäivän ja nousi ylös vasta silloin kun talossa oli rauha ja hiljaisuus, mutta en enää viitsinyt. – Kankkunen on parantunut mutta panetus vaivaa vielä?
- Oletpa sä härski suustasi tänään.
- Mulle sopii päiväunet oikeen hyvin, mä olen ollut pystyssä jo seitsemästä asti, haukottelin ja annoin Veskun vetää itseni makuuhuoneeseen.
- Kai sä nyt pari minuuttia vielä pysyt hereillä? Nuku sitten sen jälkeen.
- Ei mua oikeasti nukuta. Kauheesti.

Heittäydyin sängylle nauttien puhtaiden lakanoiden tunnusta ihollani ja sitten riisuin kiireesti pois verkkarini jotka olivat lahkeista kosteat ja melko likaiset pihalla ja tallissa touhutun aamupäivän jälkeen.
- Danni oli kauhean rasittava, uskouduin Veskulle, joka oli tullut viereeni ja tuijotti minua silmiin, sivellen samalla sormellaan poskeani.
- Nyt se nukkuu.
- Mitäs sitten kun se ei enää suostu nukkumaan päiväunia?
- Sitten me joudutaan rakastelemaan vaan öisin. Laittamaan kello soimaan aikaisemmin. Jotain. Mä rakastan sua.
- Hyvä poika, niin sitä pitää. Annoin Veskun hitaasti hankkiutua eroon lopuista vaatteistani, hänellä itsellään ei pyyhettä enempää ollutkaan. Rakastelimme ja sen jälkeen makasin raukeana jonkinlaisessa puolivalveen tilassa, nukahtamisen partaalla.

- Oletko sä onnellinen? Vesku kysyi.
- Olen, sanoin ja tarkoitin lyhyen sanan joka kirjainta. Miksen olisi ollut. Minulla oli fyysisesti hyvä olo, talossa oli hiljaista, liukuisin kohta virkistävään uneen enkä ollut ajatellut Juhaa koko päivänä kertaakaan. Valitettavasti tuo ajatus siitä, mitä en ollut ajatellut pilasi koko hetken. Huitaisin sen äkäisesti pois mielestäni ja käperryin Veskua vasten puristaen häntä lujasti. Tästä minä aioin pitää kiinni, tämä riitti.
- Niin minäkin, hän huokaisi tulkittuaan kai likistykseni rakkaudenosoitukseksi. Mitä se tietysti tavallaan olikin.

Siiri tuli kylään iltapäivällä ja hänellä oli jalassaan upouudet siniset ratsastushousut. Hän yritti olla hyvin tavallisen näköinen mutta silmien loiste juorusi miten tietoinen hän oli uudesta vaatteestaan.
- Nää on ihan uudet, käytiin aamulla isin kanssa ostamassa.
- Olipas osuvaa että sä satut saamaan ne just tänään, sanoin minä. – Mä ajattelin pitää sulle kunnon ratsastustunnin siitä hyvästä että olit Dannin kanssa eilen teillä.
- Ajattelitko? Siiri sanoi näyttäen siltä että hänen kuppinsa oli juuri vuotamaisillaan yli.
- Mutta ehkä sun on parempi ottaa satula, turha liata noita heti paljaassa selässä.
- Nyt hetikö? Siiri kysyi toinen jalka jo kääntyneenä kohti laidunta ja nyökkäsin.
- Sä siis aiot lusmuta tänään ja antaa tytön hoitaa koko hevosesi, Vesku naurahti.
- Se on sen kyllä ansainnut. Mä ajattelin antaa sen kokeilla laukkaamista tänään.
- Nikillä? Sitten sen täytyy ottaa sun turvaliivisi kanssa.
- Joo, saatat olla oikeassa.

Olimme asuneet täällä melkein kaksi kuukautta ja vaikka Siiri ei jatkuvasti päässytkään Nikin selkään ja useimmiten vain alku- tai loppukäynneiksi hän oli kuitenkin päässyt salaa edistymään aika hyvin. Hän ei istunut enää kyyryssä ja hän oli oppinut pitämään ohjia herkästi ja oikealla tuntumalla, vaikka olin ensimmäisiä kertoja häntä katsellessani ajatellut, että siihen hän ei pystyisi ensi vuosikymmenelläkään. Sen jälkeen kun olimme taannoin puhuneet tasapainosta ja satulattaratsastuksesta hän ei ollut istunut satulassa kertaakaan ja se näkyi hänen tasapainossaan jo parin kerran jälkeen.
- Musta on oikeastaan sääli jos Siiri pääsee jonnekin ratsastuskouluun joskus ensi vuonna tai joskus, sanoin. – Se on oppinut nyt miten pienillä avuilla voi pärjätä. Jos se joutuu jonkun elämään kyllästyneen tuntsarin selkään se ei saa sitä edes liikkeelle noin kun se on tottunut Nikin kanssa.
- Kuka sen koskaan pakottaa ratsastuskouluun? Me voidaan opettaa siitä paljon parempi.
- Mutta jos me ei olla täällä enää ensi vuonna.
- Voidaanhan me aina adoptoida se.

Siiri tuli tallista reilun puolen tunnin kuluttua kiiltävä ja satuloitu Niki mukanaan ja kypärä päässään. Minä olin sillä aikaa kivunnut yläkertaan ja etsinyt yhdestä edelleen purkamista odottavasta laatikosta pari kirjaa, jotka aioin antaa hänelle luettavaksi. Ihan perusratsastusoppaita, mutta niitä harvoja joissa ei ollut käännös- tai asiavirheitä.
- Me mennään laittamaan jotain ruokaa sillä aikaa, Vesku lupasi ja otti Dannin mukaansa sisään.
- Kävele vaikka tonne laitumen taakse ensin ja takaisin, ehdotin, kun olin tarkistanut Nikin satulavyön ja auttanut Siirin selkään.
- Siis niin kuin maastoon, totesi Siiri, enää edes ihmettelemättä, vaikken tähän mennessä ollut antanut hänen ratsastaa kuin aidatulla kentällä. Niki ei kuitenkaan kertaakaan ollut säikkynyt mitään laidunpolulla, joten en nähnyt mitään estettä päästää heitäkään sinne. Kuvitelkoon lapsi minua hyväksi haltiattareksi ja tätä elämänsä parhaaksi päiväksi.
- Maastoon, vahvistin ja menin hänen lähdettyään hakemaan tallista turvaliivini. Jos kaikki menisi niin hyvin että uskaltaisin antaa hänen yrittää laukannostoja hän saisi siinä vaiheessa pukea sen päälleen.

Pohdiskelin sillä välin mitä teettää hänellä aluksi. Temponvaihtelut saivat yleensä Nikin aika hyvin kuulolle mutta ne myös lämmittivät sen korvienväliä aika hyvin ja halusin sen kernaasti olevan nyt ennemminkin löysä kuin räjähtävä, ettei heti ensimmäinen laukka-askel yllättäisi Siiriä. Päädyin siihen, että he voisivat ratsastaa voltteja ja kulmia. Taipuminenkin herättelisi Nikiä muttei toivottavasti liikaa. Väistötkin pitäisi Siirille jossain vaiheessa opettaa mutta ehkä ei tänään, jos tähtäisimme siihen laukkaamiseen.
- Mun on jotenkin vaikea istua satulassa nyt kun en oo tottunut, Siiri valitti tullessaan.
- Sähän voit aina ottaa jalustimet pois, ehdotin.
- Ai! Silleen me tehtiin kerran leirillä ja mä tipahdin.
- Se oli ennen kuin sulla oli mitään tasapainoa. Nyt se voi olla helpompaa.

Siiri pysäytti hevosen ja nosti jalustimet kaulalle ja näytti sen jälkeen sekä huolestuneemmalta että rennommalta. Hänen päänsä varmaan muisteli sitä putoamista, mutta hänen kroppansa mukautui paremmin.
- Sä näytät paremmalta nyt, sanoin, lähinnä hänen päätään rauhoittaakseni ja aloin neuvoa mitä halusin hänen tekevän.

Innostuin itsekin mitä pidemmälle tunti eteni. Niki näytti liikkuvan tyytyväisenä ja se alkoi jo astua kunnolla takajaloillaan ja kaartaa kaulaansa, ja olisin mielelläni jatkanut ohjasotteista. Kun nyt olin kuitenkin saanut päähäni sen kunnianhimoisen ajatuksen laukkaamisesta en halunnut unohtaa sitä. Saatoin kuvitella Siirin riemusta hehkuvat kasvot sen jälkeen – tietysti edellyttäen, että hän pysyisi selässä. Vedin henkeä.
- Haluatko sä laukata? kysyin.
- Joo, hän sanoi sekunnin murto-osan mietittyään, joskin hänen naamansa meni sitten hiukan miettiväisemmän näköiseksi kun ojensin hänelle turvaliivini.
- Todennäköisesti tää on ihan turha, mutta ihan varmuuden vuoksi. Mä en soisi että sun vanhempasi möyhentäisi mut, selitin ja se sai Siirin hymyilemään.
- Ei ne semmoista tekisi. Ne on ihan ilosia että te muutitte tähän.
- Ai niinkö?
- No paljon enemmän ne täällä käy nyt kun Alin aikaan. Tai siis isi, eihän äiti nyt käy missään.
- No kai Ali sentään kävi teidän rapujuhlissa?
- Juu, kävi se. Ja Lassekin kävi. Miksiköhän Lasse ei eilen tullu?
- Ehkä sille ei ollut daamia, arvelin, ja pyysin Siiriä laskemaan jalustimet takaisin alas ja ratsastamaan takaisin uralle.

- Oletko sä laukannut ennen? kysyin sitten palaten ratsastuksenopettajanrooliini.
- Laukattiin me leirillä. Me oltiin osastossa ja sitten yksi kerrallaan.
Katsoin vähän huolestuneena, Nikistä näki heti että Siiri oli ruvennut jännittämään joko turvaliiviä tai ajatusta laukkaamisesta. Sen pää oli kohonnut ja turpa näytti jotenkin uhmaavalta.
- Jatka vaan niitä voltteja. Minkälaisella ponilla sä menit? Laukkasiko se?
- Joo, se nosti laukan heti kun opettaja päästi ohjista irti ja meni suoraa päätä sinne edellisen perään.

Puhuminen sai Siirin taas rentoutumaan ja voltit Nikin. Jatkoin kyselemistä. Minkälaisia apuja siellä oli käsketty käyttää? Miltä laukkaaminen oli tuntunut? Aloin itsekin miettiä teinkö koko asiasta liian ison numeron. Äh, parempi tarttua härkää sarvista ennen kuin kertyisi liikaa paineita.
-Ajattele että sä painat sisäjalkaa vähän eteen ja alaspäin, ja sisälonkka menee mukana. Se riittää Nikille, kun päästät vähän sisäohjaa samalla, sanoin sitten. – Kokeile nyt.

Niki nosti laukan jo melkein ennen kuin sain lauseen loppuun, pehmeästi ja rauhallisesti. Olin todennäköisesti hämmästyneempi kuin Siiri itse, ja hänkin oli naamastaan päätellen ihan äimänä. En saanut sanotuksi oikein mitään ja he laukkasivat pari kierrosta ennen kuin tajusin, että Siiri ei ehkä uskaltaisi lopettaa ennen kuin käskin.
- Istu sitten painavammin ja hidasta, sanoin. Seuraavassa kulmassa Niki siirtyi raviin ja sitten vastahakoisesti käyntiin. Nyt se oli lämmennyt.
- Sehän meni aika hyvin vai mitä? Siiri kysyi jotenkin aikuismaisen vaatimattomasti, enkä voinut muuta kuin myöntää. Se oli totisesti ollut sykähdyttävää nähtävää.
- Saanko mä kokeilla toisen kerran?
- Ota taas vähän voltteja ensin, ja vaihda suuntaa, sanoin. Niki pitäisi saada palaamaan vähän alemmas ensin, en tosiaankaan halunnut niskaani lasten ruumiita ja nyt se jo puhisi vähän kiihtyneenä. Kun annoin luvan se laukkasi toiseen kierrokseen jo huomattavasti täpäkämmin ja pyysin Siiriä ottamaan laukan pois nopeammin.
- Eiköhän tää riitä tällä kertaa, sanoin enkä enää antanut heidän lähteä kävelemään ”maastoon”. Viilennelkööt tässä turvallisessa aitauksessa.

Ehkä olin vähän hypervarovainen, eihän laukkaaminen lopultakaan ollut juurikaan kummempaa kuin ravaaminen. Tuntui kuitenkin siltä, että oli parasta lopettaa niin kauan kun kaikki oli vielä kaikkien kannalta hyvin. Kasvattaa ratsastajankin itseluottamusta seuraavaa kertaa varten, ja säästää minun hermojani.

Siiri hoiti Nikin ja juoksi kotiinsa, epäilemättä kohta papattaen kuin papupata päivällispöydässä kaiken. Minä menin omaani, syömään ja päästääkseni Veskun ratsastamaan. Ajattelin pestä vähän pyykkiä sillä aikaa; tarvitsin itselleni puhtaita vaatteita maanantaiksi kun koulu taas alkaisi. Olin samalla kertaa sekä helpottunut siitä että kaikki oli mennyt niin hyvin ja siitä, että Siiri oli lähtenyt omin jaloin ennen noutajaa, kuin myös omituisen pettynyt jälkimmäisestä. Järki ei kulkenut mukanani kaiken aikaa. Jos ollenkaan.

Lähettäjä: Pingo 
Päivämäärä:   10.7.09 17:27:00

Saapa nähdä miten käy, kovasti on enteilly et jäis vähän vajaaks. Eli sit luultavasti meneekin yli? No, eipä tässä auta ku jatkaa kärvistelyä :P

Pitäiskö sopia sulleki joku deadline, millon alkais uutta tarinaa pukkaamaan? ;)

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   10.7.09 19:39:41

Deadline on sitten kun tää on taas kokonaisuuessaan täällä. :D Ei vaan voi muuten laittaa jatkoa!
-------------
82.

Vesku joutui taas inhottavaan pitkään päivystysvuoroon sunnuntai-iltana. Se oli ensimmäinen kerta tänne muutettuamme ja olin stressannut sitä jo pitkään etukäteen. Miltä tuntuisi olla yksin Dannin kanssa täällä keskellä ei-mitään, missä lähin naapuri ei ollutkaan seinän takana vaan reilun puolen kilometrin päässä? Mitä jos jotain sattuisi minulle, niin että Danni jäisi avuttomaksi, jotain hevosten kanssa vaikka? Olin miettinyt jo aiemmin, että pyytäisin vaikka Iljan seurakseni tänne, mutta en ollut sitä Veskun kanssa ottanut puheeksi kun hän oli sitä silloin viimeksi tuntunut pitävän vähän pahana. Nyt otin, asiaa uudelleen mietittyäni.
- Pelottaako sua sitten täällä?
- Ei muu kun että jos jotain sattuu.

- No kuittaile mulle. Laita viesti kun oot saanu hevoset illalla sisään ja sitten kun oot saanu ne aamulla ulos.
- Ja sustahan onkin apua kun oot töissä viidenkymmenen kilometrin päässä.
- Laita kuitenkin. Tai mä soittelen sulle.
- Äh, unohda koko juttu. Mä soitan sulle jos kuolen ja Danni meinaa nääntyä nälkään, lupasin. Minusta alkoi tuntua että ylireagoin, mutta päässäni oli kummitellut filminpätkä, missä Mustikka oli vauhkoontunut ja tallannut minut aivokuolleeksi ja Danni oli saanut jäädä vangiksi pinnasänkyynsä, mistä se oli lopulta yrittänyt kiivetä pois ja pudonnut itsekin pää edellä lattiaan ja murskannut kallonsa…
- Mä soitan Juhalle ja kysyn jos se ehtisi poiketa täällä illalla jos siitä tulee sulle parempi olo, ehdotti Vesku.
- Ei tarvii, mähän sanoin jo, sanoin äkäisesti. – Ei meille mitään satu. Miksi sattuisi.

Eikä sattunutkaan, ei ainakaan sinä iltana. Danni meni nukkumaan tavalliseen tapaansa ja minä silitin ensin itselleni aamuksi vaatteet kunnes olin varma, että se oli kunnolla unessa. Siitä huolimatta otin itkuhälyttimen mukaani kun menin hakemaan hevoset sisään, mikä sujui tyyten tapauksettomasti. Ruokin ne ja jäin vähäksi aikaa katsomaan niiden rauhallista syömistä. Ne ainakin viihtyivät täällä varauksettomasti, ja kyllähän minäkin muuten, kun vaan selviäisin tästä ensimmäisestä yöstä yksin. Seuraavat olisivatkin sitten jo helppoja, niin uskoin.

Keitin itselleni kaakaota ja istuin terassille katsomaan auringonlaskua, tai mitä siitä nyt enää aavistettavissa. Elokuun loppu ja pimeät illat, suloista ja lämmintä. Romanttista. Naputtelin Veskulle tekstiviestin että olimme hengissä koko perhe ja sitten soitin Jinnalle, joka ei vastannut. Olisiko ollut töissä, kyllä hänellä muutoin oli kännykkä yleensä lähettyvillä. Miilankin puhelin oli pois päältä kokonaan ja paiskasin omani pöydälle. Mitä hittoa teki ystävillä jotka eivät olleet tavoitettavissa silloin kun olisi ollut tarvis? Säälin hetken itseäni, soitin sitten Ilselle ja rupattelin pienen hetken, lähinnä lasten kuulumisista.

- Huomennako sulla alkaa koulu? hän kysyi sitten.
- Juup.
- Jännittääkö?
- Äh, ei enää, sehän on jo tuttua. Kappas.
- Mitä niin?
- Joku ajaa pihaan.
- Tähän aikaan illasta? Ilse kuulosti terävältä ja epäilevältä.
- Se on kumminkin vaan naapurin porukkaa. Vesku meinasi pyytää niitä pistäytymään kun en oo ennen ollut täällä yötä yksin, sanoin kevyesti enkä oikein tiennyt mitä ajatella.
- Ai no sitten, rupea seurustelemaan, Ilse sanoi huojentuneena ja lopetin puhelun.

Tarrasin puhelimen sijaan kaakaomukiin ja tuijotin pihaan, joka oli jo melkein pimeä. Auton valot keilasivat kentän, kukkalaatikot, terassin portaat ja jäivät sitten osoittamaan tulosuuntaansa kunnes sammuivat. Olisin voinut yhtä hyvin mennä istumaan sisään ja katsella telkkaria samalla kun yritin soitella, tai yhtä hyvin olisin voinut mennä jo sänkyyn lueskelemaan ja juoruta siellä Jinnan kanssa, jos hän nyt olisi vastannut, mutta ei. Olin tullut ihan tieten tahtoen tähän ulos hyttysten syötäväksi, ensin puhelimen ja kaakaon kanssa, ja seuraavaksi olin ajatellut hakea tietokoneenkin ja selvittää mihin ratsastuskilpailuihin tähtäisin seuraavaksi. Ihan vaan siltä varalta ettei talo näyttäisi nukkuvalta, jos kävisikin niin, että Juha ajaisi tänne. Inhosin itseäni samalla kun toivoin että hän nousisi autostaan ja tulisi vaihtamaan muutaman sanan.

Auton ovi kävikin hiljaisesti ja tutuksi käynyt laiha hahmo nousi seisomaan, nojaten käsivartensa auton kattoon ja katsoen minua. Loistavaa, siihenkö hän aikoi jäädä?
- Onko kaikki okei?
- On, vastasin vaimeasti. En ollut nähnyt koko kaveria sitten toissaillan tanssimisen, en oikeastaan nähnyt nytkään, eikä hän kai sitten aikonut näyttäytyäkään. No, välikö sillä, parempi näin, en minä kaivannut tämmöisiä hankaluuksia.
- Sait hevoset sisään? hän kysyi ja liikahti sitten kuin äkkinäisen päätöksen tehneenä, sulki auton oven ja astui parilla harppauksella luokseni, portaat ylös.
- Sain, tietysti. Suoristauduin ja läikäytin kaakaota rinnuksilleni. Se sai minut hereille ja takaisin tähän hetkeen. – Hitto. Joo, sain. Ja Danni on nukkumassa. Pyysikö Vesku sua käymään?
- Ei, ajattelin vaan pistäytyä. Siiri sanoi että sua hirvitti olla täällä yksin.
- Ai sanoi vai.

En ollut tajunnut että Siirikin oli ollut vielä kuulolla kun olimme Veskun kanssa iltapäivällä jutelleet. Olisin kyllä säästellyt sanojani, tai koko puheenaiheen myöhemmäksi.
- Ei mua hirvitä, väitin vastaan. – Mua vaan ylipäätään inhottaa nää Veskun vuorot kun se on pari vuorokautta putkeen poissa. Mutta ihan kunnossa täällä kaikki on.
- Muista lukita ovet.
- Mä unohdin lukita tallin, muistin. Nousin ja haparoin pöydän alla olevasta korista taskulampun ja astahdin sitten Juhan ohi mennäkseni hoitamaan sen asian. Hän tukki tien vain puoliksi mutta kiersin hänet huolellisesti välttyäkseni tahattomilta kosketuksilta.
- Mä tuun mukaan.
- Pidä sitten tota, tokaisin ja lykkäsin taskulampun hänen käteensä.

Normaali toiminta sai pääni taas järjestykseen enkä tuntenut oloani enää esiteiniksi enkä viktoriaaniseksi neidiksi. Lukitsin sekä satulahuoneen että kettingit etu- ja takaovella ja ripustin sitten avaimen piilopaikkaansa.
- Noin, naurahdin. – Haluatko säkin kaakaota? Ja kiitos viimeisestä. Juhlista, siis.
- Ei niistä mua kestä kiitellä, Saaraa paremminkin. Mutta kiva kun tulitte.

Olimme ehtineet auton luo ja toistin kysymykseni kaakaosta, mutta Juha puisti päätään.
- Pitäisi kai palata kotiin. Jos sä uskallat mennä nukkumaan?
- Ja mitäs tekisit ellen mä uskaltaisi? Tulisit peittelemään?
Se ei ollut flirttailua, ei oikeastaan, tai ainakaan en semmoiseksi ollut sitä tarkoittanut. Niin vaan olisin todennäköisesti sanonut Veskullekin samassa tilanteessa, tai kenelle tahansa.
- Kyllä kai, jos siitä olisi apua, hän sanoi kuulostaen huvittuneelta. – Mitä sitä ei tekisi naapurisovun eteen.
- Hyvä tietää, naurahdin. Nyt menisin nukkumaan. Ihan omin päin ja ihan yksin. Asiat olivat hallinnassa.

Heräsin vastahakoisesti kännykän vaimeaan piippaukseen. Olin laittanut sen soimaan varttia yli kuusi vaikkei minun tarvitsisi olla Helsingissä ennen kuin kymmeneltä, mutta halusin saada hevoset pihalle ennen Dannin heräämistä. Ja oli tullut valvottuakin vähän kaiken maailman juttuja mietiskellen. Jätin Nikin ja Mustikan pikkutarhaan ja totesin, että meidän pitäisi kohta saada sinne uusi pyöröpaali. Pitäisi soittaa Lasselle ja pyytää häntä traktoreineen käymään. Ja tilata kohta uutta heinääkin, viimeinen pyöröpaali odotti tallinkulmalla.
- Saatte vihreetä sitten illemmalla, lupasin, kun ne mielestäni näyttivät hiukan pettyneiltä. En kuitenkaan uskaltaisi jättää niitä yksin laitumelle, vaikkei minulla tänä ensimmäisenä päivänä todennäköisesti menisikään kauan.

Onneksi lähdin ajoissa liikkeelle. Vesku oli tietenkin vienyt mersun edellisenä päivänä ja minä otin suureellisesti hevosauton, mitä aloin kirota jo moottoritiellä. Tuntui turhauttavalta kun kaikki katsoivat asiakseen ohittaa sen ja sitten tietysti kiilata suoraan nokan eteen takaisin, ja varsinainen painajainen alkoi sitten vasta kun pääsin kaupunkiin. Se olisi tarvinnut tilavan parkkipaikan, eikä kai ollut vaikea arvata oliko keskussairaalan valtavilla parkkipaikoilla yhtään tilaa näin maanantai-aamuna. Ei edes maksullisilla. Ajelin sillä lähikatuja pitkin sitten etsien sopivaa rakoa, mutta vaikka muutama kolo löytyikin, johon olisin mersun saattanut kärsivällisyydellä ja kenkälusikalla ujuttaa, ei ollut toivoakaan laittaa pakua mihinkään. Lopulta sain viedä sen parin kilometrin päähän huoltoasemalle ja tulla sieltä ratikalla loppumatkan. Ehdin juuri ja juuri löytää Ellen ja Siljan ennen kuin meille alettiin taas kerran pitää ylevää puhetta, jolla kohotettiin henkeä aina uuden lukuvuoden aluksi.
- Melkein myöhästyit, hevosvaljakollako sä tulit? Silja supatti.
- En kun hevosautolla. Arvaa löysinkö sille helposti parkkipaikan?

Ensimmäisen päivän paras anti oli oikeastaan lounas. Minä olin tehnyt opintosuunnitelmani valmiiksi jo keväällä ja nyt tarvitsi vain tarkistaa, että mihin ajankohtaan kaikki kurssit osuivat ja saisinko kenties ahdettua sinne vielä vähän jotain lisää. Ne tiedot kun hankkisin syötyäni voisin lähteä takaisin kotiin. Mutta sitä ennen piti vaihtaa kuulumiset, kertoa parhaat sattumukset kesätöistä ja siviilielämästä. Muilla olikin aika raflaavia juttuja ja mietin olinko tehnyt virheen kun olin pysytellyt rakkaiden dementikkojen parissa tämänkin kesän, jossain ensiapupolilla olisi varmaan tullut vastaan noin ammatillisesti paljon opettavaisempia tapauksia.

- Oisko illalla syksynalkukaljat mitään? ehdotti Simo.
- Mulla ei ole lastenhoitajaa, sanoin ja pieni kaipaus vihlaisi mielessä. Olisi ollut kiva käydä vähän baarissa näiden kanssa ja jutella enemmän. – Eikä hevosenhoitajaa. Vesku pääsee töistä vasta huomisaamuna.
- Meidän maalaisemäntä, kiusoitteli Silja.
- Tulkaa meille kaljalle, mä tarjoan saunan jos te tuotte oluet, ehdotin, vaikken kuvitellutkaan porukan suostuvan. Millä he olisivat sinne päässeetkään, tai sieltä pois. Olin kuitenkin unohtanut että Elle oli melkein absolutisti.
- Hieno ajatus, hän innostui.
- Niin oiskin, eihän me olla nähty teidän uutta kämppääkään, sanoi Silja.
- Tulisitteko? Tulkaa ihmeessä! minä riemastuin. Siinä minulle olisi yksinäiseen iltaan ohjelmaa, ja apukäsiäkin, jos johonkin tarvitsisin.

Nauroin ääneen kun kolmikko innostui ideasta, minulle tuli niin hyvä mieli. Annoin Ellelle ajo-ohjeet ja hän lupasi napata kaksoset kyytiin kuuden aikoihin, ennen seitsemää he olisivat jo meillä.
- Voitte jäädä vaikka yöksi jos huvittaa, lupasin. – Ja nousta mun kanssa ennen seitsemää hoitamaan hevosia.
Niin kokeilunhaluisilta he eivät kyllä näyttäneet.

Kävin lounaan jälkeen keräämässä itselleni pinon monisteita ja ilmoittautumassa ja sitten pääsin Ellen kyydissä autolleni.
- Ei ihme ettet tota saanut Meikkuun, hän sanoi katsellen pitkää ravistunutta ajopeliäni.
- Arvaa otanko toisen auton huomenna. Meillä noita onneksi riittää, murjaisin. Alin sitikalle tulisikin käyttöä enemmän kuin hän oli ehkä kuvitellutkaan.

Ajoin ruokakaupan kautta kotiin; vaikka nuo toisivatkin tullessaan saunakaljat tarvitsisimme kai jotain syötävääkin, ja maito ja jugurtti oli loppumassa muutenkin. Kello näytti vasta kahta kun pääsin kotiin. Ehtisin loistavasti liikuttaa hevoset ennen kuin minun tarvitsisi lähteä hakemaan Dannia. Kylläpä kaikki näytti sujuvan tänään hyvin!

Siivosin tallin, ratsastin Nikillä ja juoksutin Mustikkaa ja sain ripeästi toimien siihen kulumaan vain kaksi tuntia. Siiri saattaisi pettyä, kun en tarvitsisikaan tänään hänen apuaan, mutta en oikein viitsinyt sen takia muuttaa suunnitelmia, kun ne muuten natsasivat tänään niin hyvin. Pikaisen suihkun jälkeen tarkistin mitä syöttäisin Dannille ja kokosin sille valmiin aterian, jonka jätin uuniin lämpiämään siksi aikaa kun hurautin kirkonkylälle hakemaan sen päiväkodista. Kaikkea sitä ehtikin kun pisti töpinäksi! Oli mukavaa kun oli sen verran kiire ettei ehtinyt mietiskellä, tuumin ajaessani hitaasti pihatietä isolle tielle. En ollut ehtinyt suoda ajatustakaan Juhalle koko päivänä sen jälkeen kun olin noussut ylös, ja nytkin nuijin sen ajatuksen takaisin jonnekin mielen pohjamutiin. En minä häntä enää miettisikään nyt kun pääsisin taas opiskelun makuun. En ehtisi.

Siiriä ei jostain syystä näkynytkään tänään ennen kuin Ellen musta maasturi ajoi pihaan ja ohimennen mietin, oliko lapsi raukka saanut jo kovastikin läksyjä. Sen enempää en kuitenkaan ehtinyt pohtia, kun minun piti esitellä Ellelle ja Siljalle ja Simolle Danni, jonka olin tapauksen kunniaksi pukenut sievään vihreään villapaitaan ja vaaleanpunaisiin sammareihin. Tytöt ihastuivat siihen ikihyviksi. He olivat näemmä sitä tyyppiä jota veti puoleensa kaikki alle metrinmittainen, minä itse en ollut ikinä tuntenut mitään halua kaapata syliini kaikkia maailman vauvoja vain siksi että ne olivat vauvoja.
- Se on kasvanut niin kauheasti, se nukkui vaunuissa kun mä olen viimeksi nähnyt sen, Silja leperteli.
- Ne kasvaa tossa iässä aika vikkelästi, totesin kuivasti, mutta ei minua haitannut se, että Danni antoi Ellen ja Siljan vuorotellen pitää itseään sylissä ja viihdyttää. Pääsinpähän itse kaikessa rauhassa lämmittämään saunan.

- Haluatteko te nähdä talon ja tallin ja niin edelleen? kysyin kun kiipesin kellarista taas ihmisten ilmoille ja sitten johdatin heidät kulkueena katsomaan tiluksia.
- Ja te tosiaan viihdytte täällä? kysyi Simo epäuskoisena. Poika-parka oli vielä kaupunkilaisempi kuin me olimme olleet muuttaessamme.
- Ihanasti, vakuutin ja houkuttelin hevoset laitumenportille rapsuteltaviksi. Tosin Danni oli ainoa joka uskalsi tehdä niin, mikä huvitti minua salaa kovasti.

Puusaunassa he sentään osasivat käydä, kun se lämpeni, ensin Simo ja sitten tytöt ja minä katoin sillä välin terassin pöydälle tekemiäni voileipiä ja pakastimesta löytämiäni pasteijoita, jotka Ali oli säilönyt sinne päivämäärästä päätellen joskus pääsiäisen aikoihin. Danni kulki minun perässäni sillä aikaa kun tytöt saunoivat sillä Simon syliin se ei ollenkaan hingunnut, ehkä se vaistosi että Simo ei ollut yhtä yltiölapsirakas.

- Etkö sä käy saunassa? Simo kysyi sihauttaessaan auki ensimmäisen oluensa.
- En mä ainakaan ennen kuin oon saanut Dannin nukkumaan. Mä katson sitten, huvittaako mua.
Istuin terassin kaiteelle ja harkitsin ottaisinko itsekin yhden kaljan, mutta päätin jättää senkin kunnes Danni olisi pois jaloista ja hevoset sisällä. Menisin hakemaan ne kunhan Silja ja Elle tulisivat ylös ja voisivat viihdyttää Dannia sen aikaa.
- Eikö täällä ole yksinäistä?
- Ei mulla ole tähän mennessä ollut, mutta en mä ole täällä oikein yksin ollutkaan. Viime yö oli ensimmäinen minkä Vesku on töissä. Ja on meillä naapureita. Melkein joka ilta ne pistäytyy, selitin ja vilkaisin pihatielle päin kuin odottaen näkeväni siellä autonvalot sanojeni tueksi. Ja niin tietysti näinkin, kuinkas muuten. Minä osasin manata.

Olihan tietysti ollut selvää, että he tulisivat käymään. He tiesivät Veskun olevan poissa, tänään jos koska saatoin tarvita vähän apua. Se oli valjennut minulle kun olin aprikoinut Siirin puuttumista: että hän tulisi tietysti sitten myöhemmin Juhan kanssa, kun olisi aika ottaa hevoset sisään. Heilutin iloisesti kättäni kun he astuivat ulos autosta.
- Ai sulla on vieraita, tokaisi Siiri.
- Joo, koulukaverit tuli ex tempore tupaantuliaisiin, selitin. Juhan katse kun hän mulkoili ylävartalo paljaana kaljaa juovaa Simoa sai varpaani väpäjämään. Oliko tuo mies, jota en halunnut ajatella, mustasukkainen?
- Et sä taidakaan tarvita sitten apua, hän arveli kuulostaen vähän tavallista lyhytsanaisemmalta.
- No olisi kyllä kiva jos Siiri saisi auttaa mua hevosten kanssa, nyt kun te olette täällä kumminkin, sanoin ja hypähdin alas kaiteelta. – Sori, mä oisin tietysti voinut soittaa ja sanoa, ettei tänään tarvitse tulla käymään – mutta ei mulla taida olla sun numeroa.

Juha näytti minusta vihaiselta, mutta tilanne laukesi kun Elle ja Silja tulivat saunasta myös ja esittelin koko konkkaronkan. Danni halusi Ellen syliin ja kysyin, pärjäisivätkö he lapsen kanssa sen aikaa kun olisin tallissa.
- Totta kai me pärjätään, Elle leperteli.
- Mä menen auttamaan Jessiä, ilmoitti Siiri isälleen ja me lähdimme marssimaan kohden laidunta. Yllätyksekseni Juhakin tuli mukaan mieluummin kuin jäi tekemään tuttavuutta terassille.
- Eikö teillä tosiaan ole meidän puhelinnumeroita? hän kysyi avatessaan sähkölankaa meille. Siiri otti tottuneesti Nikin ja minä Mustikan.
- Veskulla varmaan on, mutta ei mulla, sanoin totuudenmukaisesti. – Me ollaan törmäilty niin usein muutenkin etten mä ole tajunnut sitä tarvitsevani.
- Ehkä sun pitäisi se ottaa. Jos vaikka joskus tarvitset.
Mustikka pyörähti äkkinäisesti ympäri ja oli vähällä tallata Juhan varpaat, tämä joutui loikkaamaan taaksepäin.
- Rauhoitu, iso idiootti, sanoin Mustille ja kiskaisin sitä riimunnarusta. En tiennyt mitä se riekkui, mutta ei sen tarvinnut. Se tyytyi sitten tanssimaan ja Juha näytti seuraavan sitä turvallisen matkan päässä talliin.

Siiri halusi antaa hevosille heinät ja kaurat ja minä kaivoin hänen kadotessaan rehuvarastoon puhelimen taskustani ja katsoin Juhaa kysyvästi. – Se numero?
Hän luetteli sen ja minä tallensin sen hitaasti, sydän lyöden hiukan tiheämmin kuin olisi tarvinnut. Vaikka oli vain käytännöllistä että tiesi lähinaapurin numeron teko tuntui siltikin jotenkin merkitykselliseltä.
- Haluatko sä mun? kysyin.
- Mulla on se jo.
- Onko? Sekin tuntui jotenkin merkitykselliseltä ja vilkaisin häntä epäröiden silmiin. Asia numero yksi. Minun pitäisi lakata saamasta sydämentykytyksiä kun olin Juhan kanssa samalla tontilla, tai ajattelin häntä, yksi bee: ajatteleminen pitäisi lopettaa saman tien. Asia numero kaksi. Ellen pystyisi siihen minun pitäisi saada tietää tykyttikö hänelläkin.

Avasin suuni ja olin aloittamassa lausetta, mutta keskeytin. En minä tiennyt mitä olisin sanonut. ”Oletko sä ihastunut minuun, koska mä taidan olla sinuun?” Ei sellaista voinut mennä kysymään kun ei ollut aavistustakaan vastauksesta. Se olisi voinut olla naapurisovun ja –avun loppu, puhumattakaan siitä miten äärimmäisen noloa se olisi ollut. Huokaisin syvään.
- Mitä? Juha kysyi enkä uskaltanut katsoa hymyilikö hän, kuulosti kyllä siltä.
- Ei mitään. Joku henkinen hormonihäiriö vaan.
- Jaa. No onneksi sulla on ammattiapua lähellä.
- Sinäkö? kysyin yllättyneenä.
- No ei kun noi sun opiskelukaverisi. Miten mä osaisin parantaa hormonihäiriöitä.
- Ei me olla vielä luettu hormonilääkityksistä, huoahdin.

Lähettäjä: Pingo 
Päivämäärä:   10.7.09 21:03:34

Rupesithan sä tätäkin laittaa ennen ku Veskut oli loppu? ;)

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   10.7.09 21:07:05

Veskut ei ollu suoraa jatkoa tälle! Toi uus on, eli ei se käy...

Lähettäjä: Pingo 
Päivämäärä:   10.7.09 21:29:11

Hehe :) eiku toisinpäin.. mut juu, oot kyllä ihan oikeessa. Olis vaan niin kiva jo päästä lueskelee sitä uutta.

Muuten hyvä termi 'henkinen hormonihäiriö' ;)

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   10.7.09 21:38:09

Jepp. Koitetaan kiirehtiä.
-------
83.

Sinä yönä minua eivät enää valvottaneet minkäänlaiset huolet, mies- tai muut, univelkaa oli jo tarpeeksi kahdelta edelliseltä ja kaksi saunakaljaa jotka olin uskaltautunut juomaan ennen muiden lähtöä sulkivat silmäni tehokkaasti. Tilanne alkoi mennä ohi muutenkin. Koulun alkaminen vei suuren osan tarmostani, ja sitten olin Hannan jättämässä innostuksenpuuskassa ilmoittanut Nikin ratsastuskilpailuihin ja tajusin onneksi, että niitä varten pitäisi ruveta vähän hiomaan särmiä yhteistyöstämme. Sitä paitsi Juha ei käynyt meillä useampaan päivään, mikä ehkä eniten auttoi asiaa. Saatoin perjantaina katsella taaksepäin edellistä viikonloppua ja ihmetellä naureskellen että mikähän hormonihäiriö minulla tosiaankin oli ollut.

Veskun päivystysvapaat eivät riittäneet sentään sunnuntaihin asti tiistai-aamusta, mutta olin sitten pyytänyt Villen avukseni, kun hänestä nyt oli tullut vähän niin kuin luottohoitajamme, ja sitten hetken mielijohteesta kysyin, haluaisiko Siirikin tulla mukaan kisoihin. Ne eivät olleet kaukana vaan sillä lähimmällä ratsastuskoululla, mihin hän ei vielä saanut yksin pyöräillä ja hän halusi heti, kovasti ja miettimättä.
- Loistava idea, siitä me saadaan vielä hyvä kisahoitaja, sanoi Vesku ja olin samaa mieltä hänen kanssaan.

Viime hetkellä, lauantai-iltana Ville soitti ja halusi perua koko keikan.
- Mitä @!#$ä, sanoin tyrmistyneenä. – Et sä voi.
- No mutta kun. Mä saisin huomenna hakea sen varsani kotiin. Oonalta tyhjeni boksi tänään.
- Etkö sä voi ensin tulla hetkeksi auttamaan mua ja jatkaa sitten tästä matkaa sinne Pietariin vai missä hitossa asti se kopukka on?
- Voisin tietysti, mutta mä ajattelin että jos mä jättäisinkin matkalla Jinnan sulle sinne avuksi? Sillä on vapaapäivä.
- No toi kelpaa, sanoin tyytyväisenä. Olisin minä mennyt joka tapauksessa, kun Siirikin oli kerran lähdössä mukaan, mutta Jinna oli ihana yllätys. – Entäs Leksa?
- Se voi mennä mummolaan. Ei kai teillä Danniakaan ole mukana?
- Ei, Vesku saa sen viedä hoitoon töihin mennessään.

Kisapäivä muutti luonnettaan täysin nyt kun Jinna tuli mukaan eikä Ville. Villeä olisin voinut käyttää vähän valmentaja-apunakin ja puristaa hänestä viime hetken vinkkejä ja taistella sitten radalla hampaat irvessä helpon aan rusettisijoille. Jinnan ja Siirin kanssa me sen sijaan viettäisimme leppoisan retkipäivän ja pitäisimme hauskaa.

Helsinkiläiset ajoivat pihaan aamuyhdeksältä, Villekin jäi hetkeksi juttelemaan mutta oli niin tohkeissaan ettei malttanut viipyä kuin hetken ennen kuin jatkoi matkaa.
- Se muuttaa asumaan talliin tän jälkeen, sanoi Jinna synkeästi. – Tää onkin ollut aika rasittavaa kun se pyörii kaiken aikaa jaloissa kotona, ei ikinä hetken rauhaa.
- No on siitä ainakin lapsenhoitoapua, kun se kerran työskentelee kotona, lohdutin, miettien menikö noilla kahdella oikein hyvin. Jinna oli aina vaan useammin alkanut heitellä tuommoisia pikku lausahduksia jotka antoivat aavistaa toisin. Olin oikeastaan alkanut kiinnittää niihin huomiota silloin kun hän oli keväällä laivalla halunnut kuherrella ympäriinsä. Mutta kaipa hän kertoisi minulle, jos olisi jotain kerrottavaa.
- Monelta meidän pitää lähteä?
- Mun luokka alkaa vasta kahdeltatoista, meillä ei oo mitään kiirettä. Tuu kahville.

Istuimme hyvinkin tunnin terassilla juomassa kahvia ja pitämässä Dannille seuraa sillä aikaa kun Vesku kävi ratsastamassa Mustilla. Siiri saapui sillä välin ja puunasi Nikin kuntoon ja Jinna pilkkasi minua helposta elämästäni.
- Mä annan Siirille mahdollisuuden kasvaa hyväksi hevosammattilaiseksi pienestä pitäen, sanoin arvokkaasti.
- No kaipa se tajuaa valita jonkin muun alan kun se tajuaa pienestä pitäen, ettei se ole kuin paskahommaa josta ei irtoa kuin näkkileipää ja haaleeta kiitosta.
- Voi käydä noinkin. Mutta nyt mun pitää varmaan mennä vaihtamaan vaatteet.
- Pitääkö autoon viedä jotain?
- Ei tarvii, me lastattiin se Siirin kanssa jo eilen.
- Sinä komensit ja lapsi kantoi? Jinna epäili.
- No ei mulla ruoskaa sentään ollut.

Kello yksitoista käveli Niki autoon ja sitten lähdimme. Reitti oli tuttu, olin käynyt samaisella tallilla Oonan kanssa estekisoissa useammin kuin kerran, eikä sinne näin läheltä kestänyt kauankaan. Parkkipaikka tosin oli aika täynnä ja sain riemukseni luvan ajaa pakun kanssa maneesin taakse. Loistava säkä, kaikki olisi paljon lähempänä, ja lisäksi siellä olisi rauhallisempaa.
- Otetaanko me se nyt ulos? kysyi Siiri valmiina toimimaan kunhan vain tietäisi miten toimia.
- Otetaan vaan, sitten te voitte satuloida sen sillä aikaa kun mä käyn maksamassa lähtömaksun ja katsomassa missä välissä mä starttaan. Niin, ja voitte viimeistellä kampauksen, tietysti. Olimme edellisiltana letittäneen Nikin harjasta kolmetoista pientä letinnysää, jotka se oli saanut pitää yön yli. Nyt ne saisi kietoa sykeröiksi ja siitä tulisi huomattavasti pätevämmän näköinen kuin mitä se ansaitsi. Vaikka niin minä olin itsekin. Kun luokka oli sentään helppo aa olin ottanut mukaani ratsastustakinkin. Jos saisi sitten edes ulkonäköpisteitä – vai vähennettäisiinköhän niitä jos näytti hienommalta kuin mitä osaaminen oli?

Kertasin ulkomuistista rataa lampsiessani kohti kisakansliana toimivaa autoa ja mietin hajamielisesti, mihin kisajännitykseni oli vuosien mittaan kadonnut. Ei silti, että olisin kaivannut sitä. Ehkä se oli vaan asioita joista oli mahdollisuus kasvaa eroon. Radalla oli menossa edellinen luokka ja kun siirryin lukemaan lähtölistaa totesin, että minun luokkani oli aika pieni. Vain viisitoista ratsukkoa, joista olisin kymmenentenä vuorossa. Meillä ei menisi täällä kovinkaan kauan. Minulla oli kohtuullisen hyvä olo, joskin olisi ollut kiva, jos Vesku tai Ville olisi ollut mukana. Nyt minä olin itse porukan kokenein enkä voisi odottaa neuvoja.

Ainakin Jinna ja Siiri olivat saaneet Nikin valmiiksi sillä aikaa kun minä olin ollut asioillani. Sen niskalinjaa korostivat pienet hassut pompulat ja minusta se näytti nololta kun se oli sillä tavoin tällätty.
- Missä sun valkoiset pintelit on? Jinna kysyi. Olin unohtanut että hän oli kouluratsastajan vaimoke.
- Mulla ei ole semmosia, sanoin.
- Mutta miksei?
- No mitä järkeä? Kääriä ne puoleksi tunniksi verkkaan ja sitten ottaa pois?
- Palkintojenjaossa ainakin pitäisi olla…
- Me tuskin mennään palkintojenjakoon – ja sitä paitsi, hevosellahan on valkoiset sukat. Ei niitä edes huomaisi.

Edellisen luokan palkintojenjako oli juuri alkamassa kun lähdin Nikin kanssa kävelemään pienen metsätien joka oli maneesin takana. Sen jälkeen menisin kentälle verryttelemään toivoen, etteivät kaikki neljätoista muuta osallistujaratsukkoa olisi siellä yhtaikaa tai Niki saisi hepulin ja odottelisin vain rauhallisena omaa vuoroani. Helppoa kuin heinänteko. Sitten mielialani laski pikkuisen kun tajusin että Nikin kylmägeelit olivat edelleen jääkaapissa kotona. Olin ollut niin pollea valmiiksi lastatusta autosta, että olin unohtanut ne. No, onneksi nämä olivat koulu- eivätkä estekisat, se ei ehkä rampautuisi parantumattomasti.

Kentällä oli ilahduttavan tilavaa kun ratsastin sinne, vain kymmenkunta ratsukkoa. Olihan osa tästä luokasta tietysti ehtinyt jo radalle. Nikillä oli kyllä mulkoilemista niissäkin ihan tarpeeksi, mutta vastapainoksi jouduin ratsastamaan tarkasti ja tehokkaasti ettei se ehtisi saada mitään päähänsä ja se alkoi tuntua oikein hyvältä. Radalle kutsuttiin ratsukko toisensa jälkeen ja odotin omaa nimeäni kun näin Jinnan huitovan hurjasti aidan takaa.
- Mitä nyt?
- Sen yksi letti meinaa purkautua!
Huolellisesti hän väänteli sen takaisin pieneksi pylpyräksi ja sitten olikin jo minun vuoroni valmistautua. Ratsastin ulos kentältä ja maneesin ovelle odottamaan, kerraten vielä äänettömästi rataa.
- Mihin sä olet Siirin kadottanut? keksin sitten kysyä. Ei kai lapsi ollut jäänyt minkään hevosen jalkoihin?
- Se on katsomossa, Jinna sanoi ja livahti sinne itsekin samalla kun minut pyydettiin sisään. Yritin vielä miettiä ohjelman pääkohtia ja muistin miten Hanna oli joskus haukkunut minut pataluhaksi kun siirtyminen oli mennyt metrin pitkäksi. Ehkä panostaisin niihin.

Kaikki siirtymiset menivät aika hyvin ja laukannostot olivat kuin suoraan unesta. Ne perhanan vastalaukat vaan eivät vieläkään menneet oikein, tai ensimmäinen niistä. Niki teki lennokkaan laukanvaihdon takapäätään oikein heittäen – kato äiti miten mä osaan. Lopuissa olin sitten tarkempana ja niissä se piti oikean laukan, mutta eteni niin vastahakoisesti että oli koko ajan tipahtamaisillaan raville.

No, ei auttanut valittaa. En ollut harjoitellut tarpeeksi. Piste. Jospa kuitenkin saisimme hyväksytyn tuloksen, olihan ohjelmassa paljon muutakin kuin vastalaukat. Laskin ohjat pitkiksi ja annoin Nikin kävellä ulos ja Jinna ja Siiri ottivat meidät vastaan maneesin ovella.
- Se rikkoi laukan, eikö vaan? Jinna kysyi.
- Niinhän se teki, eikä ne muutakaan olleet kummosia, huokaisin. – No, ei se mitään, ens kerralla paremmin. Mä käyn kävelemässä vähän aikaa, nähdään vaikka viidentoista minuutin päästä.

Jinna ja Siiri palasivat katsomoon eikä heitä näkynyt silloinkaan kun palasin vaellukseltani autolle. No, luokka kai jatkui vielä, pärjäisin minä itseksenikin. Laitoin Nikille riimun suitsien päälle, riimunnarun lenkkiin autonkyljessä ja riisuin siltä satulan.
- Oletko sä Jessi? kysyi vieras ääni takaani ja käännähdin.
- Olen, sanoin kysyvästi. Puhuja oli pieni, pullea naisihminen, kirkkaanpunaiset hiukset tiukalla poninhännällä. Ei, pullea oli väärä sana, ihan rehellisen lihava hän oli.
- Mä olen Milla Löyttyniemi. Mulla on sun puhelinnumerosi mutta en oo ehtinyt soittaa.

Miksi? Olin ymmälläni mutta sitten etunimi soitti jotain hiljaista kelloa.
- Oletko sä se Hannan tuttava?
- Hanna Lundin, nainen vahvisti ja nyökkäsi.
- Jaha, sanoin ja hymyilin. Sitten lakkasin hymyilemästä, olisi hän voinut pongahtaa esiin joskus muutoinkin kuin nyt, esimerkiksi kisoissa joissa kaikki olisi mennyt nappiin.
- Miksi riisuit satulan? Milla kysyi ja katsoi tuikeasti kapistusta, joka oli käsivarrellani.
- Koska kaikki vastalaukat meni perseelleen, me päästään kyllä lähtemään kotiin nyt.
- Et tainnu nähdä niitä muita ratoja?
Puistin päätäni, en tosiaankaan. Eivät kai kaikki muutkin olleet mokanneet vastalaukkoja?
- Odotas, Milla sanoi ja kääntyi kannoillaan. Seurasin katseellani miten hän vaappui maneesin ovensuuhun lukemaan listaa. Tai vaappuminen oli kyllä väärä sana ja oli tullut mieleeni vain hänen suunnattoman pyöreytensä takia. Hän liikkui vikkelästi ja sulavasti kuin kirppu.

- No, saattaa olla ettet sijotu, mutta saatat sijottuakin, hän sanoi palatessaan. – Siellä oli aika kammottavia ratoja mutta muutaman viimeisen pisteet puuttui enkä mä nähnyt niitä kun jäin odottelemaan sua. Ja sun siirtymiset oli tarkkoja, tää tuomari rakastaa niitä ennen kaikkea.
- Miksi jäit? kysyin uteliaana ja laitoin lopultakin satulan telineeseensä auton etuosaan.
- Koska Hanna sanoi että sä haluaisit jonkun valvovaa silmää välillä.
- Haluaisin, kiitos, sanoin kiltisti.
- Mä otan kakskymppiä tunti. Ei enempää kuin kaksi oppilasta kerrallaan.
- Meillä on vaan oikeastaan minä, sanoin. En uskonut että Vesku olisi kiinnostunut tuon pienen pyörykän valmennuksesta.
- Mä voisin tulla käymään joskus niin katsotaan miten meillä sujuisi. Jos haluat.
- Tule vaan. Mä en nyt ulkoa muista, koska olisi semmonen hetki, että mulla on varmasti lapsenvahti, mutta viitsisitkö sä soittaa? pyysin. Milla lupasi.

Siiri palasi siinä vaiheessa juosten ja Jinna näkyi seuraavan arvokkaammin. Niki sen kuin mulkaisi kohti pärähtävää lasta, mutta minä nostin torjuvasti käteni.
- Älä juokse päin! Jos se olis ollut Musti se olisi jo riimu risana tuolla verkkakentällä.
- Anteeksi, sanoi Siiri pysähtyen niille jalansijoilleen. Hän näytti kauhistuneelta. – Mä ihan unohdin – mutta kun listan mukaan sä olisit neljäntenä.
- No en voi olla, tällä suorituksella, puuskahdin. – Onko siellä muka kaikki tulokset jo?
- On siellä, vahvisti Jinna.

Satuloin sitten Nikin uudelleen ja jäin odottamaan kutsua palkintojenjakoon. Virnuilin aika idioottimaisesti, oletin, en todellakaan ollut odottanut tällaista. Koulutuomareiden aivoitukset olivat todella omituisia jos tuolla suorituksella olin neljäs – tai sitten muut olivat todella olleet huonompia. Ihan piruuttani nostin sitten kunniakierrokselle vastalaukan ja Niki meni kaunista koottua vastalaukkaa koko kierroksen.

Siiri auttoi kylmettämään Nikin jalat kun kotiin pääsimme ja minä kysyin Jinnalta mitä hän aikoi. Veisinkö hänet kenties kotiin vai tulisiko Ville hakemaan hänet paluumatkalla.
- Mä lupasin soitella sille kun tiedän kauanko meillä menee kisoissa, Jinna sanoi ja alkoi etsiä puhelintaan, joka löytyi sitten pakun etupenkiltä. Minä lähdin katsomaan miten Niki ja Siiri pärjäsivät tallissa ja Jinna seurasi perässä jutellen puhelimeen, toispuolisesta keskustelusta ymmärsin, että Ville oli jo tulossa aarteineen kotia kohden.
- Kiitos, Siiri, ihan miljoonasti avusta tänään, sanoin kun näin pienen hoitotyttöni juuri irrottavan Nikiä seiniin kiinnitetyistä riimunnaruista. Sen jalat valuivat vettä ja sen selkäkin oli selvästi pesty. Siiri meni vähän hämillisen näköiseksi, punastuikin ehkä vähän.

- Mä näin mun luokkakaverin siellä, se ei meinannut millään uskoa, että mä olen Nikin hoitaja, hän sanoi ylpeänä.
- Kai sä sanoit että sä saat tunteja sillä kanssa? kysyin. Muistin hyvin miten tärkeitä tuommoiset asiat olivat tuossa iässä. Tajusin, että Siiri olisi tästedes luokkansa merkittävimpiä henkilöitä. Yksityishevosen hoitaja, vieläpä kilpahevosen.
- En mä - vielä, sanoi Siiri tyytyväisenä. Jokin hänen ilmeessään juorusi minulle että hän kyllä tiesi mikä valttikortti hänellä oli takataskussaan. Minun piti vilkaista Jinnaa. Mahtoikohan hän muistaa miten me olimme saaneet ensimmäiset hoitohevosemme? Kysyisin, kunhan hän lopettaisi puhelun ja pääsisimme rauhassa juttelemaan.
- Mä vien tän ulos, sanoi Siiri arvokkaasti ja käänsi Nikin ympäri. Tajusin väistää ja katsoin heitä jotenkin kiintyneesti. Ihan kuin olisin nähnyt nuoren itseni, erittäin nuoren. Siiri ei kuitenkaan tainnut tajuta miten onnellinen oli kun ei hänen tarvinnut taistella ratsastuskoulussa hoitohevosesta.

Siirin lähdettyä kotiin istuimme Jinna ja minä terassinportaille muistelemaan menneitä, parempia aikoja ja odottelemaan Villeä.
- Onko teillä kaikki kunnossa? uskaltauduin kysymään kun muistelin aamullista kommenttia Villen jaloissapyörimisestä. Jinna kohautti harteitaan.
- Ei meillä mikään vinossa ole, en mä sitä.
- Vaan?
- Jotenkin vaan elämä on tylsää.
- No mutta eihän ole, huudahdin.
- Sulla onkin vielä odotettavaa, valmistuminen ja aina jotain hevosten kanssa, ja kai te teette lisää lapsiakin…
- No ettekö te aio? Sä olet valmistunut aikoja sitten, kai Leksa jo kaipaisi pikkusiskoa tai jotain.
- Ei mua taida huvittaa enää, Jinna sanoi ja nojasi leukaansa kämmeneensä.
- Mutta sähän rakastat lapsia!
- Ja mistä sä olet tommosta saanut päähäsi? Äh, unohda, mulla on vaan jokin kriisi. Oisko sulla tupakkaa?

Kerrankin minulla oli. Nousin seisomaan ja kurotin terassin räystään alle ja tarjosin Jinnalle. Hän hihitti.
- Tietääkö Vesku että sulla on tommonen piilo?
- Kai se tietää, vaikkei se ole mitään sanonut. Se antaa mun pitää pienen likaisen salaisuuteni. Poltettuamme yhdet keksin pyytää Jinnan sisään sanomaan mielipiteensä puvuista, jotka minulla oli ehdolla Hannan häihin.
- Toi, Jinna osoitti epäröimättä sitä, mihin olin jo itsekin melkein päätynyt. Se oli tulenpunainen, väri jota Hanna itse ei voisi milloinkaan käyttää ellei haluaisi näyttää vanhalta juustolta, minä taas saatoin etenkin nyt kun hiuksissani oli taas mustaa. – Mene ja polta se narttu elävältä tossa, Jinna sanoi kostonhimoisesti.

Ei minua enää erityisemmin huvittanut pistää Hannaa roviolle mutta lupasin kuitenkin Jinnan mieliksi. Tiesin kyllä tunteen.

Lähettäjä: Jekku 
Päivämäärä:   11.7.09 13:23:04

Mistäs sitä jatkoa voi lueskella :)vai tuleeko tänne jossain vaiheessa?

Innolla odotetaan...

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   11.7.09 19:11:42

Täältä kai sitten, kunhan tää ensin joskus loppuu...
------------

84.

Oli kuin kuherruskuukausi olisi ollut ohi kun kesä vaihtui alkusyksyksi. Kaikesta tuli hyvin säännönmukaista. Vie Danni. Mene kouluun. Hae Danni. Laita ruokaa. Ratsasta. Lue. Puhdista karsinat. Ei enää arkivapaita eikä auringonottoa, ei mansikanpoimimista eikä leikatun ruohon tuoksua. Jos halusi istua illalla terassilla sai jo varautua ottamaan takin ylleen ja sukat jalkaan ja sytyttää valot. Illat pimenivät nopeammin ja tuoksuivat jo välillä märälle metsälle lämpimän niityn hunajaisen tuoksun sisään, joka kesällä oli leijunut ilmassa.

Aloin epäillä, että talvesta tulisi vaikea minulle. Aikamoisia kotikissojahan me olimme Veskun kanssa aina olleet ja etenkin sen jälkeen kun Danni oli tullut, mutta kaupungissa meillä oli sentään pistäytynyt vieraita tämän tästä ja vaikka tallikäynneissä oli ollut järjestelemistä ja ne olivat vieneet aikaa, oli siellä tavannut ihmisiä. Tänne asti oli ehkä vähän liian pitkä matka kavereiden tulla hetken mielijohteesta saunomaan. Siiri oli ainoa, joka kävi meillä säännöllisesti eikä yksitoistavuotiaasta totisesti ollut tilanteen pelastajaksi oli hän sitten miten kiva tahansa. Juhakin oli lakannut poikkeamasta tämän tästä ja saatoin enää vain ihmetellä mikä minuun oli silloin elokuussa iskenyt. Vesku oli enemmän poissa kuin opiskeluaikoinaan, ilta- ja päivystysvuoroineen, mutta enemmän läsnä kun ei ollut kotona ollessaan uppoutuneena ties mihin. Silti minua hirvitti, että meiltä loppuisi puhuminen, että kyllästyisimme toisiimme pitkinä talvi-iltoina. Mitenkäs siitä selviäisi?

Stressasin tietysti etukäteen, ei nyt syyskuussa vielä ollut syksy. Pimeni kuitenkin, ja kesän loppuminen toi surumielisen tunnelman. Vesku sai jo unohtaa iltavuoron jälkeen ratsastamisen ja tajusin, että pian meillä olisi todellinen ongelma kun kentällä ei enää näkisi viiden-kuudenkaan aikaan. Mitäs sitten, seisottaisimmeko hevosia koko talven? Kirjoitin Alille sähköpostia ja kysyin miten hän oli ratkaissut ongelman edellisinä talvina ja jäin odottelemaan vastausta, toivoen että sieltä tulisi jotain muuta kuin että lumen tultua ongelma ratkesi. Lumentuloon oli aikaa. Kaipasin lisäksi ihan järjettömästi päästä kunnolla maastoon. Laukkaamaan, ja pidemmälle kuin Ketojen pihatielle. Ehkä minua ei sittenkään ollut luotu hevostilalliseksi, ainakaan tämmöisiin puitteisiin

Onneksi oli myös lämpimiä, aurinkoisia päiviä, jolloin en jaksanut murehtia mahdollisesti tulevia vastoinkäymisiä, ja onneksi tapasin sentään joka päivä opiskelijaystäviäni. Ja sitten oli Löyttyniemen Milla, joka oli soittanut lupauksensa mukaan kisailtana ja tullut seuraavalla viikolla käymään. Hänessä oli samantyyppistä sarkasmia ja jämäkkyyttä kuin Oonassa ja Hannassakin ja mielistyin häneen kyllä. Milla itse tuhahteli vähän paheksuvasti kun selvisi, ettei hän voisi merkitä kalenteriinsa pysyvää varausta käydä meillä kerran viikossa – minun pitäisi aina tarkistaa millaiset työvuorot Veskulla olisi ennen kuin saatoin olla varma, että pääsisin ratsaille silloin kun hän tulisi. En myöskään raaskinut pyytää häntä joka viikko. Kaksikymppiä yksityistunnista oli iso raha ja joka toinen viikko saisi riittää.
- Ja valot tänne, hän komensi. – Ei tästä muuten mitään tule jos mä en kohta näe mitä te teette kentän toisessa päässä.
- Työn alla, lupasin.
- Tai sitten ruvetaan käymään maneesilla. Onhan teillä kuljetuskalusto.

Sellainen ajatus ei ollut tullut mieleenikään. Olin aina ratsastanut maneesitallilla, missä ei vieraita käynyt. Voisiko sitä noin vain pistää hevosen autoon ja kuskata sen toiselle tallille ratsastusta varten? Vallan hyvin voi, vakuutti Milla. Minä kehittelin jo ajatusta eteenpäin. Kun emme kerran päässeet maastoon omasta pihasta niin emmekö yhtä hyvin voisi sitten myös laittaa hevosia autoon ja ajaa jonnekin mistä pääsisimme maastolenkille?

Miila suostui tulemaan kotimieheksi jotta pääsimme Hannan häihin, jopa ilman minkäänlaista lahjomista. Päinvastoin hän vaikutti innostuneelta asiasta.
- Mä pyydän Raisan mukaan ja me vietetään tyttöjen mökkiviikonloppu, hän suunnitteli.
- Kunhan ette polta taloa ja muistatte ottaa hevoset yöksi sisään, lupasin.
- No ei kai ne uloskaan jäätyisi vielä, hä?
- Mutta jos joku ryöstää ne yöllä laitumelta, tai ne pelkää pimeää ja karkaa.
- Niin tai jos tulee vaikka karhu! Miila keksi.
- Ei me nyt niin korvessa sentään olla.
- No joku citykarhu. Voi kamala. Onko teillä kivääriä?
- Ei onneksi. Soita hätänumeroon jos näet karhun!
- Laurille mä soitan töihin että tuu pelastamaan. Mutta me tullaan sitten perjantaina. Lauantai-aamunahan te lähdette?
- Aniaikaisin, vahvistin.

Matka oli suuri tapahtuma, ensimmäinen viikonloppu poissa kotoa, erossa hevosista ja Dannin ensimmäinen lentomatka. Miila oli ehdottanut että miksemme jättäisi Danniakin kotiin, että saisimme juhlia kunnolla, ja vaikka ajatus ihan hiukkasen houkuttelikin niin ei sentään tarpeeksi. Olihan Ahvenanmaa sentään melkein ulkomailla, jos jotain sattuisikin ei voinut ottaa taksia ja palata äkkiä kotiin. Lentoja ei mennyt tunneittain, eikä laivojakaan montaa vuorokaudessa. Kyllä Danni lähtisi mukaan. Lentäisimme sinne lauantaina aamukoneella, häät olivat harmillisesti vasta illalla joten pääsisimme palaamaan vasta sunnuntaina. Olimme varanneet hotellihuoneen, mistä käsin sitten viettäisimme ylijäävän ajan katselemalla kaupunkia. Olisihan se lomaa, ja epäilemättä Hannan hääviikonloppuna olisi parempi sää kuin edelliskerralla kun olimme olleet saarella. Miten uskaltaisi sataa hänen suurena päivänään?

Siiri oli surkean näköinen kuin olisimme olleet lähdössä kahdeksi viikoksi etelänavalle.
- Kaksi päivää, sä selviät ihan varmasti hengissä, sanoin alkuviikosta. – Sitä paitsi sä voit käydä täällä ihan hyvin.
- No en voi jos te ette ole kotona. Mä ujostelen – enkä mä kuitenkaan pääse kun isi ja äiti tietää että te olette matkoilla.
- Mutta me nähdään maanantaina sitten. Nyt mun täytyy mennä pesemään vähän pyykkiä että me saadaan mukaan siistejä ulkovaatteita Dannille. Se tuli ihan kurasena hoidosta tänään.
- Okei, sanoi Siiri ja lähti pää painuksissa kohti kotia. Hän säälitti minua mutta hitto vie, minkäs minä voin? Ei ollut minun syyni, että lapsi asui täällä haja-asutusalueella ilman ikäisiään kavereita lähiseudulla. Pääsihän hän sentään kouluun. Naurahdin kun tajusin että olimme kohtalotovereita.

Matkavalmistelujakin piti tehdä vähän samaan malliin kuin kahden viikon matkalle. Matkalaukku piti ottaa, ei voinut kääriä juhlavaatteita käsimatkatavaroiden kokoiseksi mytyksi, ei ainakaan Veskun pukua. Rattaat ja Dannille monta vaatekertaa niin häihin kuin arkeenkin, ei koskaan tiennyt mihin se saisi itsensä sotkettua. Silitysrauta, jos ei hotellissa olisikaan. Häälahja. Vesku oli joutunut ottamaan siihen ennen lähtöä taas päivystysvuoron saadakseen koko viikonlopun vapaaksi, joten koko homma jäi minun niskoilleni ja aloin jo ihan tosissani miettiä oliko koko reissu kaiken tämän vaivan arvoinen. Mutta sitten piristyin kun ajattelin Hannaa rouvana. Kyllä se nyt pitäisi nähdä.

Minua ei enää hirvittänyt olla yksin yötä kotona. No, eihän se ollut minua pelottanut alunperinkään, puutalon narinat kuulostivat vain ystävällisiltä ja rauhoittavilta korviini ja parasta oli jos ulkona tuuli ja räystäissä vinkui, silloin sisällä oli kotoinen olo. Huoleni olivat hälvenneet kun olin keksinyt patenttiratkaisun, joka päästi minut hakemaan hevosia sisään vaikka olisin ollut Dannin kanssa kahdenkin. Tein samoin kuin aikoinaan sen ollessa vauva ja suljin sen tyhjään karsinaan siksi hetkeksi. Ei se siellä saanut itkupotkuraivareita kun olin vienyt sille sinne jakkaran minkä päällä istua ja muutamia kirjoja, paremminkin se oli oikein mielenkiintoinen leikki. Se olisi istunut siellä selaamassa kirjoja kaiken aikaa mutta olin ovela ja avasin karsinan oven vain silloin kun en halunnut sen pyrähtävän jostain varottamatta hevosten jalkoihin ja niinpä tallin pikku lukuhuone säilytti houkutuksensa. Itse asiassa se ei olisi halunnut tulla sieltä pois sittenkään kun olin tuonut molemmat hevoset sisään, riisunut loimet kuivumaan ja antanut niille heinät ja kaurat.

- Sun pitää mennä nukkumaan, yritin houkutella sitä mutta pikkuneiti vain pudisti päätään ja tuijotti uhmakkaasti kirjaa.
- Mennään syömään iltapalaa, ehdotin sitten. Se ei ollut edes päänpudistuksen arvoinen juttu. Purin hammasta, aloin sekä kiukustua että hermostua. Nytkö tuo alkoi kehitellä uhmaikää, kun sen pitäisi esiintyä enkelimäisen kilttinä ja kauniina lapsena viikonloppuna? Miten loistava ajoitus.

Ei kai tässä auttanut ihmetellä. Danni oli liian pieni jotta sille olisi voinut järkeillä mitään tai muuten sitä sulopuhein taivutella. Kyllä sen tahto vielä tässä vaiheessa oli minun taskussani, päätin ja nappasin sen yksinkertaisesti kainaloon lukittuani satulahuoneet ja ovien edessä kulkevat kettingit. Kiljuva lapsi kainalossani sitten sammutin valot ja kyykistyin menemään ketjun alitse ulos tallista.
- Onko teillä joku hätä?
Säikähdin niin että sydämeni meinasi hypätä päälaen läpi karkuteille, ja niin kai Dannikin, sillä se nikotti ja hiljeni. Juha seisoi suoraan edessäni niin, että välillämme oli tuskin kymmentä senttiä ja vaistomaisesti astahdin taaksepäin. Hän nappasi onneksi minua olkapäistä kiinni kun reiteni törmäsivät kettinkiin ja olin horjahtaa. Olisin kai muuten ollut kallo halkinaisena tallin betonilattialla. Meni hetki ennen kuin sain hengitykseni ja ääneni pelaamaan.

- Mä pelästyin ihan hirveästi, sanoin.
- Niin minäkin, ajattelin että tommosta kiljuntaa ei kuule ellei lapsella ole hengenhätä.
- Olet unohtanut uhmaiän? Minua sekä nauratti että harmitti, olisi tuo voinut tulla vähemmänkin noloon tilanteeseen. – Siiri juorusi että mä olen yksin täällä?
- Niin teki. Mutta sait sä näköjään silti hevoset sisään?
- Sain, sanoin, ja kerroin uudesta keksinnöstäni samalla kun huomasin, että hän piti edelleen minusta kiinni.

- Etkö sä luule että meidän pitäisi lakata tapaamasta tällä tavalla? kysyin vilkaisten hänen käsiään, jotka olivat valuneet olkavarsilleni, yrittäen peittää leikinlaskuun sen, miten tietoinen niistä olin.
- Anteeksi, Juha sanoi heti ja laski irti. – En mä… mutta en mä nyt ole tainnut kauheasti olla vaivaksi, enhän mä ole käynyt täällä kuin…
- Kuuteentoista päivään, täydensin ennen kuin tajusin etten ollut tajunnut laskeneeni. – Se oli vitsi, lisäsin kiireesti, ymmärtäköön hän sen koskevan ihan mitä vaan sanomaani. Kaikki oli pelkkää vitsiä. – Missä Siiri on, vai itsekö ajattelit auttaa mua hevosten kanssa? jatkoin pälpätystäni.
- Meinasi se tulla mutta sillä on vähän kuumetta… ja kai mä nyt olisin voinut ainakin lasta vahtia sen aikaa, vaikken hevosista mitään ymmärräkään. Mutta pärjäsithän sä näköjään ihan itsekin.
- Pärjäsin, huokaisin minä. Käsitin, että syy yllätysvierailuihin oli nyt kadonnut ja oloni oli ihan skitsofreeninen. Tunsin yhtaikaa sekä helpotusta että järjetöntä kaipausta ja menettämisen tuskaa. Nyt oli Jessi sekaisin kun seinäkello. Katsoin Juhaa onnettomana samalla kun olin huojentunut siitä, ettei hän varmaan näkisi ilmettäni siinä pimeydessä. Minäkin erotin vain varjokuvan hänestä ja miten talolta kantautuva heikko valo osui mustanruskeiden hiusten kärkiin. Niissä kimalteli pisaroita, sillä oli kostean sumuinen ilma, ehkä satoikin vähän.

Hän kumartui hiukan ja suuteli minua. Annoin sen tapahtua, vastasinkin siihen, enkä toivonut sen loppuvan ikinä, mutta Danni muutti asentoaan käsivarrellani ja kosketti kaulaani ja hätkähdin irti.
- Ei mun olisi pitänyt, anteeksi, hän sanoi korrektisti. Minä siirsin Dannin niin että pidin sitä molempine käsineni ja se oli kuin suojana edessäni. Olin hukkua omantunnontuskiin välittömästi. Miten ihmeessä kehtasin Dannin nähden pussailla miestä, joka ei ollut sen isä? Millaisia traumoja se saisikaan?
- Ei niin, sanoin heikosti.
- Unohdetaan koko juttu.
- Joo. Unohdetaan. Mutta mä olen kyllä toivonut sun tekevän noin jo aika kauan. Minusta hän ansaitsi saada tietää sen, vaikkei sen kertominen varmasti ollutkaan viisasta.
- Olet vai? Juhan ääni kuulosti sekä yllättyneeltä että ilahtuneelta, mutta minua se ei enää ilahduttanut. Halusin mennä sisään ja hakata päätäni seinään ja toivoa kaiken tapahtumattomaksi.
- Hyvää yötä, sanoin ja lähdin harppomaan kohti terassin himmeää valoa.

Kun Danni oli nukahtanut, mikä kesti tänään tuskastuttavan kauan, kai se tajusi että pääni oli jotenkin vinksallaan, menin suihkuun ja seisoin siellä kaltaten itseäni höyryävän kuumalla vedellä kunnes kuumavesivaraaja alkoi korista. Sitten seisoin siellä yhä viilenevän vesiputouksen alla ja ajattelin synkkänä, että turhaan olin kuuman veden tuhlannut, kylmän suihkun tarpeessahan olin ollut. Olisin kuollakseni kaivannut juttukaveria mutta en halunnut soittaa kenellekään. Olisin halunnut Jinnan tänne ja jutella hänen kanssaan läpi yön.

Palikoiden järjestäminen omin päin oli paljon hitaampaa – mutta ehkä oli kuitenkin parempi että jouduin järkeilemään yksin. Aamulla heräsin ihan levollisena ja asiat olivat taas omissa mittasuhteissaan. Enhän minä nyt sentään aviorikosta ollut tehnyt, jestas sentään. Olin saanut äkkiarvaamatta suudelman ja pitänyt siitä – mutta se oli tullut yllätyksenä ja pyytämättä kuin faksi Jäätteenmäelle. Veskun ei tarvitsisi koskaan kuulla siitä, turha häntä oli huolestuttaa, eikä mitään vastaavaa koskaan enää tapahtuisi. Naapurinmies ei enää koskaan tulisi tarjoamaan apuaan iltatalliin, se oli varma. Oikeastaan sain olla onnellinen kun juttu oli nyt hävetty pois päiväjärjestyksestä.

Kello oli puoli seitsemän ja arvelin ehtiväni hoitaa hevoset ulos ennen Dannin heräämistä kunhan toimisin ripeästi. Hyppäsin verkkareihin ja vedin niskaani fleecetakin, eteisestä kumisaappaat ja liukastelin talliin. Kaksi paria mustia korvia osoitti odottavina minua kohden ja minulle tuli hyvä olo.
- Huomenta pojat, sanoin ja kippasin kummallekin puolikkaan kuupallisen kauraa kippoihin. En aikonut ehtiä liikuttaa niitä tänään, jos Siirikin oli kerran kipeänä, mutta piti niiden jotain saada kun osasivat sitä odottaa. Heinät ne saisivat annostella omatoimisesti tarhassa seisovasta paalista, minkä ääreen ne suuntasivatkin molemmat suoraan portilta. Ihanan helppoa.

Olin oikeastaan ihan loistavalla tuulella kun lähdin Alin sitikalla kohden silmätautiseminaaria. Danni ei ollut malttanut edes vilkuttaa minulle päiväkodin eteisessä kun sillä oli kiire leikkeihinsä ja Vesku oli vastannut aamulliseen kaikki ok –kuittausviestiini soittamalla takaisin kuulostaen juuri heränneeltä ja ehdottanut että voisimme yrittää syödä lounasta yhdessä.
- Onko noin kivaa olla kotona ilman mua? hän murjaisi kun kohtasimme ruokasalin edessä.
- On kiva huomata, että mä pärjään siellä omin päinkin, sanoin totuudenmukaisesti ja kerroin, että Danni oli saanut uhmakohtauksen kun olin halunnut viedä sen pois tallikirjastosta.
- Loistavaa, sanoi Vesku ja olin näkevinäni miten hänenkin päässään pyöri filminpätkä punaisena kiljuvasta penskasta juuri kun pappi kysyisi ”Vill du…”
- Heitetään valmiiksi lanttia kumpi kantaa sen niskaperseotteella ulos jos se aikoo pilata häät, ehdotin hilpeästi ja rutistin Veskua lujasti ennen kuin juoksin takaisin luentosaliin.

Siiriä ei näkynyt sinäkään iltana, eikä Juhaakaan. En ollut sitä odottanutkaan. Pidin Dannille kasvattavan pienen puheen ennen kuin lähdimme talliin, ja se katseli minua vihreät silmät suurina, nyökkäillen, mutta päätti taas haluta istua tallissa mieluummin kuin tulla sisään kun olin hoitanut hevoset.
- Nyt, sanoin alistuneesti ja kannoin sen ulos samoin kuin edellisiltanakin, kai se sitten kirkuisi hamaan tulevaisuuteen tässä siirtymävaiheessa kun oli kerran sen keksinyt. Kun pääsimme sisälle asti se kuitenkin lopetti ja riisui saappaansa kuten aina ja käveli keittiöön saadakseen iltapalaa.
- Sä olet loistava keksintö, nauroin sille ja kutitin sitä leuan alta. Sen silmät ja kasvot olivat vielä märät mutta niin se vaan aurinkoisesti hymyili minulle takaisin.

Luin ennen nukahtamista vähän lisää Alin päiväkirjaa nyt kun Vesku ei ollut näkemässä että urkin toisen yksityisasioita. Ali oli kisannut Nijinskyllä aika hyvällä menestyksellä ja odotti innokkaana tallin tamman varsomista. Sen lisäksi luin epäuskoisena miten Stumppi oli piirittänyt häntä innokkaasti huolimatta siitä, että seurusteli virallisesti Ilsen kanssa. Mikä liero mieheksi! Eikä ollut sitten pätkääkään parantunut vanhetessaan. Inhoten läimäisin kirjan kiinni ja rupesin nukkumaan. Huomenna tulisivat Miila ja Raisa, ja Veskukin pääsisi jo aamulla töistä. Ajaisimme todennäköisesti vastaan toisiamme moottoritiellä aamuruuhkassa.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   12.7.09 11:00:38

85.

Lento Maarianhaminaan lähti vähän yli kahdeksan ja olimme kaikki vähän silmät ristissä aikaisen herätyksen takia. Illalla oli tullut valvottua, kun Miila ja Raisa olivat halunneet saunoa ja jutella enkä minä vaan ollut raaskinut irrottautua seurasta, vaikka Vesku oli mennyt jo aikaisemmin nukkumaan ja Danni tietysti myös. Nyt väsytti, mutta päätin ottaa päiväunet Dannin kanssa hotellihuoneessamme kunhan sen aika tulisi. En halunnut esiintyä häissä verkkomelonit silmieni alla.

Danni kitisi vähän koneen noustessa ja laskeutuessa, sitä kai otti korvista, mutta muuten matka meni hyvin. Se istui koko matkan Veskun sylissä höpisten omia juttujaan, joten sain siinäkin torkuttua. Vesku ymmärsi sitä vielä paremmin kuin minä, tai ainakin oli ymmärtävinään ja kerran hätkähdin hereille horteestani kun mieleeni tuli että entä jos Danni juoruaisi Veskulle Juhan ja minun suudelmasta. Mutta ei sillä tietenkään vielä voinut olla kykyä selvittää semmoisia asioita.

Maarianhaminassa paistoi aurinko, kuten olin epäillytkin ja hotellimme oli fiksun näköinen ja respassa puhuttiin suomea. Minulle tuli lomafiilis.
- Mitäs me nyt tehdään? kysyin kun seisoimme aulassa pyöritellen huoneen avainta.
- Puretaan tavarat, ehdotti Vesku.
- Joo, ja silitetään vaatteet, muistin. – Tai siis minä silitän, tietysti, akkaraukka.
- Voin mä silittää, Vesku tarjoutui.
- Et koske mun mekkoon, poltat siihen kumminkin reikiä. Sä saat viihdyttää Dannia ja sitten mennään jonnekin syömään ja tullaan kauneusunille.

Nukuin kuin tukki toista tuntia kun olimme löytäneet aikaisen lounaspaikan ja heräsin veden lorinaan kun Vesku kylvetti Dannia. Lorinaan ja nauruun.
- Pääsenkö mä kohta? kysyin unisena, mutta eivät he tainneet kuulla. Kohta sain kuitenkin kostean alastoman lapsen kiipeilemään päälleni.
- Annatko sä mulle aamusuukkoja? kysyin ja Danni antoi. Sen silmät olivat naurusta sikkaralla kuin mandariininlohkot ja se oli ihaninta mitä saatoin kuvitella.
- Mene sä nyt, sulla menee kuitenkin tunti kähertäessä ja meikatessa, Vesku sanoi ja heittäytyi itsekin sängyn päälle.
- Luuletko sä että tunti riittää? Mun täytyy olla morsianta tyrmäävämpi.
- Se tuskin tulee olemaan hankalaa noin punaisessa puvussa.

Kutsukortissa oli lukenut, että tilaisuus alkaisi kello viisi, mutta jo hyvissä ajoin ennen neljää Hannan isä soitti Veskulle. Hän oli kaupungissa viime hetken asioilla ja kysyi, haluaisimmeko kyydin.
- Jessi ei ole vielä ihan valmis, sanoi Vesku vilkaisten minua.
- Olen mä melkeen, sanoin ja yritin saada hiuksiani sen näköiseksi kuin ne olivat olleet kampaajalta tullessa. En kuullut mitä Vesku vastasi sillä käynnistin taas föönin, mutta kun pari minuuttia myöhemmin katsoin kelpaavani, Vesku sanoi, että Bosse odottelisi meitä hotellin aulassa.
- Dannin hiukset pitää vielä laittaa.
- Sen voi letittää sielläkin. Mennään nyt kun on kyyti valmiina.

Ei meillä olisi ollut kiire. Bosse istui tyytyväisen näköisenä oluttuoppi edessään ja heitti autonavaimet Veskulle. Hänellä oli selvästi ollut taka-ajatuksia soittaessaan meille. Oluen lisäksi hän halusi myös, että ehtisimme käydä katsomassa Wotin uusimmat varsat.
- Me ei olla nähnyt toiseksi uusimpiakaan, ilmoitin.
- Sitä suuremmalla syyllä meidän pitää ehtiä talliin ensin, Bosse sanoi.

Tallikierros oli idea minun mieleeni. Olisi ollut tylsää odotella seremonian alkua vieraiden ruotsiapuhuvien ihmisten joukossa puutarhassa, sen sijaan näimme ihastuttavia varsoja ja tammoja, jotka paistattelivat ilta-auringossa vielä vihreillä laitumilla. Nyt meille tosin meinasi käydä köpelösti, tai Bosselle, Lisbeth soitti ampiaistakin kiukkuisempana hänen kännykkäänsä että kaikki vieraat ja pappi olivat tulleet ja missä oli morsiamen luovuttaja.
- Ups, sanoi Bosse ja vilkaisi itseään. – Mun pitänee mennä vaihtamaan puku päälle.

Me kävelimme kaikessa rauhassa juhlapaikalle talon takapuolelle Bossen kadotessa puolihölkkää etuovesta sisään ja istuimme kaikessa hiljaisuudessa viimeiselle penkkiriville tuolikomppaniassa, joka ruohikolle oli järjestetty. En tunnistanut väkijoukosta kuin sulhasen, ja hänetkin oikeastaan vain koska hän seisoi vaaleassa puvussa papin vieressä parinkymmenen penkkirivin päässä jonkinlaisen alttarin vieressä ja vaihteli hermostuneena painoaan jalalta toiselle. Mahtoikohan hän pelätä Hannan muuttaneen mielensä? Toimitus taisi olla myöhässä vain koska Bosse oli halunnut näyttää meille hevosia.

Liikutuin, tietysti, häät nyt vain olivat semmoinen juttu. Onneksi olin varannut pari paperinenäliinaa laukkuuni ja Dannin katsoessa minua kummeksuen pyyhin silmiäni pari kertaa. Hannalla oli ollut tarpeeksi tyylitajua ollakseen pukeutumatta valkoiseen tylliunelmamekkoon, mikä ainakin minusta olisi ollut vähän liikaa ainakin kolmikymppiselle hyvinkin elämää maistaneelle naisihmiselle. Hänen pukunsa oli paremminkin himmeän hopeanvärinen, hyvin suora ja kapea ja yksinkertainen. Hän oli kuin joku 40-luvun filmitähti.
- Noin, sanoin tyytyväisenä ja niistin, kun heille annettiin lupa suudella toisiaan. – Nyt se on nähty, Hanna on naitu, voidaan lähteä.
- Me ei mennä minnekään vielä, ei me tosiaankaan tultu tänne asti vaan kuuntelemaan aamen, sanoi Vesku lujasti.

Enhän minä ollut tosissani ollut. Jonotimme onnittelemaan hääparia ja livautimme häälahjamme muiden joukkoon ja joimme vaaleanpunaista samppanjaa - Dannille piti hakea erikseen keittiöstä mehua, kun se ei osannut juoda hiilihappoista limsaa vielä. Löysimme sitten sentään vierasjoukosta Minnan, Hannan ratsuttajan niin että ihan uppo-outojen keskuudessa emme joutuneet viettämään iltaa. Oli yllätys, että Hannakin ehti vaihtamaan kanssamme muutaman sanan, hän tuli oikein asiakseen istumaan samaan pöytään sen näköisenä ettei hänellä ollut kiire siitä minnekään. Tosin tärkeintä taisi olla antaa Minnalle viime hetken ohjeita tallin ja hevosten suhteen ennen kuin hän häipyisi häämatkalle.

- Havaijille vai Tahitille? kysyin viattoman näköisenä.
- Irlantiin, sanoi Hanna arvokkaasti.
- Miten niin lähelle? Ostamaan hevosia?
- Mahdollisesti. Sitten hän halusi kuulla mitä Mustille kuului, ja Nikille, ja näytti tyytyväiseltä kun kuuli Millan lopulta käyneen meillä.
- Entäs teidän muu maalaiselämä? Aina vaan yhtä ihanaa?
Nyökyttelimme vakuuttavasti, sekä Vesku että minä ja Hanna katsoi minua sen näköisenä kun olisi halunnut sanoa jotain lisää mutta silloin alkoi musiikki ja Kaitsu tuli hakemaan vaimonsa häävalssiin. Minä huokaisin hiljaisesti helpotuksesta kun tajusin että hän olisi saattanut kysyä jotain Juhasta. Tai ei ehkä, Veskun kuullen kuitenkaan. Narttu muttei niin narttu.

Kahdeksan aikaan Danni alkoi näyttää vähän väsyneeltä ja nitisevältä joten päätimme arvostaa tunteja, jotka se oli käyttäytynyt kauniisti ja lähteä takaisin hotelliin. Juhlat jatkuisivat varmasti vielä yömyöhään, mutta hääkakku oli leikattu ja valssit valssattu ja tärkein oli ohitse.
- Mä käyn vessassa sen kanssa, yritä sä metsästää taksi, ehdotin Veskulle.

Vapaan vessan metsästäminen oli varmaan lähes yhtä työlästä, mutta lopulta makuuhuoneiden lähellä oleva vapautui ja pääsimme sinne. En olisi muuten viitsinyt vaeltaa niin pitkälle taloon, mutta sinne oli huomaavaisesti laitettu viitat ja nyt kurkin uteliaana ympärilleni kun kerran olin täällä. Hannan äiti näemmä osasi pitää huolen omasta mukavuudestaan, vaikka asuikin hevostilalla. Hänellä oli vessan vieressä tavallisen makuuhuoneen kokoinen kylpy- ja pukeutumishuone, jossa oli lattiaan upotettu amme ja muuten peilejä ja kauneudenhoitovälineitä kuin varieteen takahuoneessa. Mietin, oliko Vesku nähnyt tämän. Voisin joskus itsekin huolia samanlaisen, joskin epäilin olisiko minulla ikinä aikaa hyödyntää pelkästään kauneudenhoitoon suunniteltua huonetta.

Säpsähdin syyllisenä kun kuulin askeleita, en olisi halunnut jäädä kiinni toisten yksityistilojen nuuskimisesta. Ojensin Dannille käteni, mutta se oli istahtanut ihanan pörröiselle valkoiselle matolle, johon se melkein upposi, eikä se halunnut irtautua siitä vaan puristi maton karvatuppoja nyrkit valkoisina. Huokaisin kun näin, että olisi tulossa kohtaus, ellen sitten haluaisi laahata mattoakin taksiin ja hotelliin.

Onneksi tulija oli Hanna eikä esimerkiksi äitinsä, vaikka toisaalta jälkimmäisen katse olisi varmaan säikyttänyt Dannin irti.
- Me ollaan nyt lähdössä, ilmoitin.
- Nyt jo?
- Lapsi alkaa väsyä.
- No, niin mekin itse asiassa. Hääsviitti odottaa, Hanna naurahti kuin itsekseen.
- Ette jää tänne yöksi?
- En mä halua täällä viettää hääyötäni. Me mennään kaupunkiin hotelliin ja sitten aamulla lähdetään matkalle.
- Irlantiin.
- Sinne. Mitä teille muuta kuuluu? Hanna kysyi astellessaan peilin eteen kuin keskustelu olisi jäänyt kesken paria minuuttia aikaisemmin eikä puoltatoista tuntia.

- Etköhän sä tärkeimmät jo kuullut, sanoin ja päätin antaa lapsen olla vähän aikaa omissa oloissaan. Ehkä se päättäisi lähteä matolta ja sitten voisin napata sen syliin ilman riitaa. Astuin peilin eteen tarkistamaan kampaustani ja siinä seisoimme Hannan kanssa rinnakkain. Ei niin hyvä idea. Hän oli minua ainakin kymmenen senttiä pidempi koroissaan ja jokainen hopeanvaalea hiussuortuva oli tarkalleen järjestyksessä, samoin meikki.
- Toi sun pukusi on upea, sanoin vähän vastahakoisesti. Kai hän sen tiesi itsekin, mutta miksi toisaalta säästellä kehuja.
- Kiitos , et sä itsekään hullummalta näytä, Hanna sanoi ja katsoi minua. Enkä kyllä näyttänytkään. Ehkä kerrankin Hanna hiukan kalpeni rinnallani kun pukuni oli niin järjettömän punainen. Tummia raitoja hiuksissani ja koko kesän ulkona ruskettuneena näytin omiinkin silmiini vieraalta, kuin olisin ollut kotoisin jostain Välimereltä.

- Mitenkäs sun rakkauselämäsi?
- Meillä menee ihanasti, sanoin. Vaikka meillä olisi mennyt miten en olisi antanut Hannalle toisenlaista vastausta.
- Entä se sun pikku flingisi?
- Mikä? Kesti hetken ennen kuin tajusin mitä hän todennäköisesti tarkoitti ja sinä aikana lievä kuumotus alkoi kohota pitkin kaulaani kohti kasvoja. – Ei semmosta ole, sanoin vihaisesti ja kumarruin yrittämään Dannia syliini. En alkaisi kuulusteltavaksi.
- Ai niin, niinhän sä sanoitkin, Hanna sanoi kevyesti. – Hyvä juttu sitten.
Danni päästi yllätyksekseni irti matosta ja käännyin katsomaan Hannan peilikuvaa suutuksissani, tyttö sylissä.
- Mä en tiedä mitä sä olit silloin kesällä näkevinäsi mutta mitään nähtävää ei kyllä ollut.

Ihan hullu ajatus tuli mieleeni. Eihän minulle ollut ennen Hannan päättömiä ja perättömiä vihjailuja kesällä tullut mieleenkään kiinnittää mitään huomiota Juhaan. Oliko Hanna jotenkin noitunut minut? Tai siis arkisesti sanoen rakentanut minulle jonkinlaisen psykologisen ansan? Voisiko hän olla niin taitava? Ja olisinko minä voinut olla tarpeeksi typerä langetakseni siihen, edes hetkeksi?
- Sä olet totisesti aikamoinen narttu, sanoin hitaasti.
Hanna katsoi minua peilin kautta ja hymyili hyväntuulisesti.
- Onko toi nyt sopivaa kieltä toisen hääpäivänä?
- Sä olet narttu etkä muuksi muutu ja mä olen onnellinen että sä olet poissa vapailta markkinoilta, jos sillä nyt on sulle mitään merkitystä, sanoin. Olin aloittanut ihan tosissani, mutta Hanna näytti pitävän sanojani kohteliaisuutena ja lauseen loppua kohden minua alkoi naurattaa. Tuo tyyppi oli ihan oikeasti kaiken huippu.

Ei Dannia muka nukuttanut kun hotelliin pääsimme, mutta kyllä se sitten lopulta alkoi hengittää raskaammin ja tuhisten huoneesen tuodussa vauvansängyssä kun ei vaan enää mitään tapahtunut.
- Kai se on sama ruveta nukkumaan itsekin, haukottelin ja yritin tavoittaa vetoketjun pukuni selässä.
- Älä, sanoi Vesku.
- Älä mitä? Eihän me voida mihinkään tästä enää lähteä.
- Tanssitaan.
Katsoin häntä ja epäilin kuulleeni väärin.
- Oletko sä ikinä halunnut muka tanssia?
- No ollaanhan me nyt joskus käyty ulkona.
- Vuosikausia sitten. Mutta miksi ihmeessä nyt, täällä, kahdestaan? Eihän meillä ole edes musiikkia.

Vesku alkoi surffata hiljaisella ollutta televisiota kunnes löysi kanavan millä pyöri hotellin tiedotteita ja kuului hissimusiikkia, sitten hän tarttui kiinni vyötäröltäni ja pyörähdimme muutaman kerran lattialla.
- Sä olet tiedätkö aika omituinen, tirskuin.
- Me ei ehditty tanssia häissä.
- Ei me haluttu. Tai niin mä oletin. Kyllä me Dannin kanssa tanssittiin Bossen ja sulhasen kanssa.
- Mutta ette mun.

Ei minulla nyt sinänsä ollut mitään sitä vastaan, että olimme tanssivinamme, oli ihan mukavaa nojailla Veskuun siinä kapeassa raossa sängyn ja television välissä. Kummallinen romanttisuudenpuuska vaan, vaikka ainahan hän silloin tällöin oli onnistunut yllättämään minut. Kurottauduin vähän ja suutelin häntä poskelle.
- Harmittaako sua kun me ollaan jo tämmönen vanha ja vakiintunut aviopari? kysyin.
- Ei tietenkään, täähän vaan paranee vanhetessaan, Vesku sanoi ja katsoi minua kuin olisin puhunut kummallisia. – Kunhan nyt päästään vielä kasvattamaan vähän perhekokoa niin hyvä.
Muksaisin häntä kevyesti nyrkilläni.
- En mä ole ollenkaan varma että mä haluan tehdä enempää lapsia. Ehkä mä haluan nähdä ensin millanen murrosikä Dannille tulee ennen kuin uskallan edes harkita.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   12.7.09 21:42:04

86.

Laskin kotimatkalla lentolippujen, hotellin ja lentoparkin hintoja ja totesin harmistuneena että pikkuisen lisää sijoittamalla olisimme päässeet viikon lomalle etelään, ainakin jos laskettiin mukaan vielä vaatteet ja häälahja. Kannattakaa kotimaanmatkailua, eläköön. Onneksi ei hevosenhoitajia ollut tarvinnut palkata vaan Miila ja Raisa olivat tuoneet omat ruoat ja juomatkin tullessaan.

Ainakin talo ja talli olivat edelleen pystyssä ja laitumella näkyi kaksi hevosta, jotka maleksivat laiskasti jonossa pohjoisaidalta eteläaidan suuntaan. Oikeaa syötävää mäkilaitumella ei ollut ollut ravinnoksi asti enää aikoihin, mutta kyllä ne aina korren sieltä, toisen täältä kumartuivat nappaamaan, ja olihan niille vaihtelua päästä kulkemaan ylä- ja alamäkeen sen sijaan että ne olisivat vain seisseet hiekkatarhassa paalin vieressä koko päivän. Kun nousin autosta terassilta kuului musiikkia ja arvelin talonvahtien istuvan siellä katselemassa auringonlaskua.

He eivät olleet yksin, tai siis kahdestaan, vaan Miilan sylissä istui Alissa. Danni tuijotti sitä hetken aikaa ja Alissa takaisin ja sitten Alissa alkoi pyristellä päästäkseen pois.
- Mitäs toi täällä tekee? kysyin pahojen aavistusten vallatessa mieleni. – Onko äidillä taas pää halki?
- Ei se halki oo, mutta ei se kyllä oikein kunnossakaan ole, tuhahti Miila ja jostain syystä hän näytti jotenkin syylliseltä.
- Onko jotain tapahtunut? kysyi Veskukin joka tuli vasta nyt portaille kaivettuaan matkalaukun ja rattaat takakontista.
- Alissa tarvitsi hoitopaikkaa, sanoi Raisa eikä hänenkään ilmeensä ihan normaali ollut.
- Antaa kuulua nyt, onko äiti sairaalassa vai mikä sillä on? Juhlimassa? kysyin toiveikkaana.
- Ei kun se on muuttanut takaisin Matin luo, selitti Miila.

Oli ainakin helpotus, etten ollut yhtäkkiä orpo. Kai. Ja itse asiassa uutinen oli todella hieno.
- Ja ne viettää uutta kuherruskuukautta? ehdotin.
- EI kun tarina menee näin, huokaisi Miila. – Sun äiti oli vienyt Alissan tavaroineen isän luo. Sanoi että Matti ja pojat ottaa sen takaisin, mutta että Matti ei aio ruveta kasvattamaan vieraan miehen äpärää, että nyt on sitten isän vuoro ruveta huolehtimaan siitä.
- Eihän Stumppi siihen pysty, äännähdin. Ei ollut pystynyt ennenkään.
- No arvaapa miksi meidän piti hakea se tänne sillä siunaaman sekunnilla. Hyvä jos se ehti olla isän luona tuntiakaan kun se meinasi tulla lankoja pitkin. Isä meinas jo laittaa sen taksiin.
- Mutta sillähän on se uus eukko? muistin sitten. - Kai se nyt yhden lapsen voi hoitaa?
- Se ei taida olla kovinkaan lapsirakas tyyppi…

- Sinä ja Lauriko sen sitten otatte? Vesku kysyi, enkä kuullut hänen äänestään minkäänlaisia tunteita. Miila näytti kiusaantuneelta.
- Miten me voitaisiin? Me tehdään kymmenen-kakstoistatuntisia päivä molemmat eikä meillä ole mitään kokemusta…
- Se ei jää meille, sanoin minä. Purin hampaitani yhteen niin että koski ja minun teki mieli kiljua. Sitten ajattelin että mitä hittoa pidättelemään ja päästin sellaisen kiroustulvan suustani että Danni katsoi minua ihmetellen. Minusta tuntui että räjähtäisin. – Mä menen v’ittu hakkaamaan halkoja, mun on pakko paiskoa jotain nyt.
- Älä mee, pyysi Vesku.
- Mun on pakko tai mä lyön jotakuta.
- No heittele jotain, älä ota kirvestä tai se on sulla otsassa tota menoa.

Olin jo puolimatkassa kohti puuvajaa mutta kun sinne pääsin en löytänyt kirvestä mistään. Ehkä se oli onni, käteni vapisivat kyllä niin että se olisi voinut olla vaarallista. Otin puupinosta halon ja paukutin sillä seinää niin kovaa kun käsistä lähti ja kirosin, kunnes silmissä sumeni. Kyyneleet alkoivat valua ja tajusin että käsissäni oli tikkuja, monta. Heitin inhoten klapin nurkkaan ja istuin pölkylle, jonka päällä halkoja yleensä pienittiin. Miila saisi ottaa Alissan, hänen olisi pakko. Ei heillä sen kiireempää ollut kuin meilläkään, hän vaan huijasi kun ei tahtonut samanlaista palloa jalkaansa kuin minulla. Oli se hänenkin siskonsa.

Miila ei kuitenkaan suostunut ottamaan sitä edes mukaan Helsinkiin.
- Mihin mä sen aamulla laitan, mun pitää mennä töihin? hän perusteli.
- Mihin helvetinkoloon mä sen laitan, mun pitää mennä kouluun! huusin takaisin. – Vie sä se työmatkalla sen hoitopaikkaan, on sillä kai semmonen vielä.
- Ei sen tarvii tänään enää lähteä mihinkään, mulla on huomenna vielä vapaapäivä, sanoi Vesku rauhallisesti, hän istui sohvalla molemmat tytöt sylissään.
- Mutta ei sitä voi vaan heittää tänne!
- Mä yritän selvittää huomenna mitä meidän oikein pitäis tehdä sille, Vesku lupasi. – Älä nyt Jessi kilju, ne pelästyy.
- Mä menen ulos kiljumaan sitten, sanoin ja lähdin toistamiseen, paiskoen ovia perässäni.

Tämä oli niin epäoikeudenmukaista. Olin yrittänyt soittaa äidille heti kun olin ensimmäisen kerran vähän rauhoittunut, mutta yllättäen hän ei vastannut puhelimeen, eikä Mattikaan. Kokeilin uudelleen nyt, samalla tuloksella. Voimattoman raivon vallassa lysähdin istumaan maahan tallin edustalle ja ihmettelin, miksei mitään tapahtunut, vaikka halusin niin kovasti. Miksei Alissa kadonnut, miksei äiti tullut hakemaan sitä, miksei Miila yhtäkkiä muuttanut mieltään? Ei ollut luonnollista, että tahtoni oli niin heikko, yhtä tyhjän kanssa, vaikka halusin niin kovasti että vuorienkin olisi pitänyt siirtyä.

Kun olin istunut siinä vähän aikaa nousin ja menin hakemaan hevoset sisään. Jonkun pitäisi se kumminkin kohta tehdä, alkoi pimetä. Mieluummin tein sen kuin palasin itse sisään taloon. Niiden kanssa puuhailu rauhoitti väkisinkin, niiden maailmaa ei mitenkään heilauttanut etten minä saanut mitä tahdoin. Ne saivat heinänsä ja olivat onnellisia. En ollut lähes vuosikymmeneen itkenyt hevosen kaulaa vasten, mutta nyt tein sitä hetken aikaa ja totesin sen yliarvostetuksi. Nikin karvat pistelivät eikä se pitänyt kaulaansa sopivalla korkeudella syödessään vaan sain nojata paremminkin lapaan. Vähän tyynempänä lähdin palaamaan sisään, missä Miila ja Raisa tekivät lähtöä.
- Kai te nyt pärjäätte? Miila kysyi vaivaantuneen näköisenä.
- Jos mä kuristan sen ja joudun vankilaan niin muistakin että sun on käytävä viikottain katsomassa mua, sanoin synkästi ja nautin kun Miila meni säikähtäneen näköiseksi.

Niin kuin minä nyt mitään olisin Alissalle tehnyt. En tietenkään. Eihän tässä mikään sen vika ollut. Tuskailimme vähän aikaa mihin laittaa se nukkumaan, sillä tällä kertaa se oli tullut ilman huonekalujaan, mutta venytimme lopulta Dannin sängyn niin pitkäksi kuin sen sai ja ne sai sinne varpaat vastakkain. Tai lomittain. Todennäköisesti ne potkisivat toisiaan hereille pitkin yötä kyllä, mutta ei tässä nyt oikein muutakaan voinut.

Illan istuin Veskun kainalossa sohvalla ja puhuin puhelimessa niin kauan että jouduin lopulta kiinnittämään siihen laturin johdon kun akku alkoi piipata. Soitin Ilselle ja iskälle ja puhuin kummankin kanssa erikseen ainakin tunnin. Valitin ja vuodatin ja itkinkin välillä, mutta ei heillä ollut mitään kaiken ratkaisevia neuvoja tarjota siihen, että äitini oli idiootti. Eivätkä he tarjoutuneet tulemaan hakemaan Alissaa pois niskoiltamme.
- Olisit valinnut mun äidin paremmin, sanoin syyttävästi iskälle, joka ei sanonut siihen mitään, vaikka odotin hyvän aikaa. – Elämä ei oo reilua, valitin sitten.
- Ei ookkaan. Ei kukaan ole koskaan semmosta väittänytkään, iskä sanoi. Hänen äänensä oli väsynyt ja mietin, mitä hän oikein ajatteli. Jotain erityistä epäreiluutta omassa elämässään? Jotain äitiin liittyvää kenties?

Vesku oli liero ja toi tytöt sänkyyn kömpimään päälläni lähtiessään itse aamutalliin. Dannilta ei tahtonut liietä minulle aamusuukkoja, ne painivat Alissan kanssa kuin karhunpennut ja olivat kieriä laidan yli lattialle niin että sain viime tingassa Alissaa jalasta kiinni. Oli selvää että Alissa-tädin yllätysvierailu oli hauskinta mitä Dannille oli vähään aikaan tapahtunut.
- Hommaa se pois täältä, sanoin silti Veskulle vaativasti kun lähdin ajamaan kouluun.
- Mä teen ihan mitä pystyn, hän lupasi ja tiesin että niin hän tekisikin, kun hän kerran lupasi.
- Soittele mulle että miten etenee, alota siitä sosiaalihoitajasta jonka kanssa me viimeksi asioitiin, tai alota sen esimiehestä suoraan, vaadin. – Soita hei sosiaali- ja terveysministerille ja sairaanhoitopiirin ylilääkärille ja toimita se akka pakkohoitoon, joohan?
- En mä ehkä tänään ihan niin pitkälle ehdi, Vesku sanoi ja halusi antaa minulle suukon poskelle, mutta hänen suupielensä värähti sen verran, etten suostunut.

Kolmen maissa ehdin tarkistaa puhelimeni ja todeta hänen yrittäneen soittaa pariinkin kertaan. Toiveikkaana kilautin takaisin.
- Kerro että Alissa on päässyt kotiin? maanittelin.
- Mulla on ensikodin osoite, mihin sen saa viedä, tai sitten puhelinnumero, mistä saa tilata jonkun sossuntädin hakemaan sen sinne, Vesku sanoi. – Ja sitten mulla on sille hoitopaikka Dannin päiväkodissa ja naapurin Joonaksen vanha sänky luvattu lainaan jos se tuntuu paremmalta.
- Voi ei, sanoin.
- Jessi, ei me voida antaa laittaa sitä jonnekin lastenkotiin.
- Ei voidakaan, sanoin ja nyyhkäisin pettymyksestä.

Olimme hiljaa vähän aikaa ja yritin piilottaa surkeuden äänestäni. Alkaisin itkeä kunnolla jos kuulisin sen itse.
- Miten ihmeessä sä sait sille muka päiväkotipaikan puolessa päivässä? Niihin on hei jono.
- Se on raukka parka sosiaalitapaus. Äkkiä se järjestyi kun vaihtoehtona oli yksi huostaanotettava. Ei tarvinnut edes sinne ministeritasolle mennä.
- Oletko sä varautunut menemään uudelleen naimisiin lähiaikoina?
- Hä? Vesku ei selvästikään ymmärtänyt ollenkaan, mutta muuttui huolestuneeksi. – Aiotko sä jättää meidät?
- Mä menen nyt kuristamaan sen akan ja sitten mä joudun sinne vankilaan lopuksi ikääni. Sitä vaan että jos aiot niin saat kyllä eron.
- Älä nyt kuitenkaan tapa sitä, Vesku sanoi hellästi.

Äidin kotona ei kukaan avannut ovea vaikka soitin kelloa miten, mutta en minä sitä oikeastaan ollut odottanutkaan. Ajoin seuraavaksi Matin asunnolle, mutta sielläkään ei kukaan avannut ovea, kumpikaan ei myöskään vastannut puhelimeensa edelleenkään, ei äiti eikä Matti. Seisoin tuimana jalkakäytävällä ja tuijotin heidän ikkunoihinsa. Stumpille en menisi, mutta nuo kaksi eivät voisi piilotella minulta ikuisuuksia. Aikani kun siinä odotin näin varovaisen verhonliikahduksen yhdestä niistä ikkunoista joita tuijotin ja taas kiukkuni kuohahti. Siellä oli joku, äiti varmastikin. Matti oli sen verran jäyhä ja yksioikoinen, ettei hänen mieleensä varmaan olisi tullut piilotella ovea avaamatta oli sen takana sitten kuka tahansa, vaikka vihainen tytärpuoli tai televisiolupatarkastaja. Otin jo askeleen palatakseni rappuun raiskaamaan ovikelloa, mutta sitten tunsin äkkiä valtavaa väsymystä. Miksi hän sen nyt avaisi kun ei avannut äskenkään. Kokeilin kuitenkin, tuloksetta, sitten menin autoon ja koitin vielä soittaa Matille. Nyt hän vastasi.

- Mikä @!#$ temppu toi on että sysäät Alissan mun niskoille, kysyin vihaisesti.
- En minä sitä sun niskoille ole laittanut, sanoi Matti hämmästyneenä. – Onhan sillä isä.
- Sen isästä ei ole mihinkään, se tarvitsee äitinsä!
- Minun kotiin se ei tule. Johan siinä nauraisi naurismaan aidatkin jos alkaisin semmosta vahinkolasta hyysäämään, mies sanoi kuin olisin ollut vähän vajaaälyinen edes ehdottaessani semmoista. Tajusin, etten voisi koskaan ymmärtää hänen ajatusmaailmaansa sen paremmin kuin äidinkään, tai kumpikaan minun, sen puoleen.
- Sä voit sanoa äidille, että sen on turha enää koskaan kuvitella näkevänsä Alissaa tai kuulevansa siitä mitään ellei se nyt ota siitä vähän vastuuta, puuskahdin. – Ja sama pätee muhun. Sillä ei enää ole tyttäriä.
- Minä sanon, Matti lupasi ja lähetti terveisiä Veskulle. Jäin katsomaan puhelinta epäuskoisena. Se siitä vaan sitten? Olipa vastaus uhkavaatimukseeni.

Kävin purkamassa turhautumistani Ilselle ja Karoliinalle, iskä oli vielä töissä joten en voinut tänään moittia häntä vaimonvalinnastaan.
- Ajattele positiivisesti, kehotti Ilse kuunneltuaan minua kärsivällisesti kauan aikaa.
- Vitunko positiivista sä tässä näet?
- No unohda hetkeksi että mä olen yrittänyt kasvattaa sua tähän asti, mä nyt sanon ihan suoraan niin kuin sanoisin jollekin jonka vanhempaa mä en leiki.
- No? sanoin mörkkinä.
- Eikö ole parempi että Kaisa on nyt Matin niskoilla ja Alissa sun kuin että ne olisi molemmat sun?
Mietin vähän aikaa ja hymyilin sitten vastahakoisesti.
- Oikeessa oot, ystävä kallis. Mutta pidä nyt silti peukkuja, että se Matin paskiainen tulee tunnontuskiin ja päättää silti kristillisesti ottaa harha-askeleenkin kattonsa alle.
- Pidän tietysti. Mutta minkälaista luulet että Alissan elämä siellä olisi? Mieti nyt sitäkin. Mahtaisko Matti ja pojat sitä ikinä hyväksyä.

Minä hyväksyin Alissan kyllä, mietin ajaessani sitten kotiin. Me koko perhe hyväksyimme. En vaan hyväksynyt tätä pakkorakoa mihin minut oli ajettu, mutta en voinut kyllä hetkeäkään kestää ajatusta että pikkusiskoni kasvaisi lastenkodissa. Mietin ottaisivatko Miila ja Lauri sen sitten, jos saisin uskoteltua heille, että meidän puolestamme se saisi mennä semmoiseen. Vaikka tuskin saisin Miilaa semmoista uskomaan, vaikka tekisin mitä.

- Paremmalla mielellä? Vesku totesi kun pääsin kotiin asti.
- En oikeastaan, väitin vastaan, mutta kaipa hän osasi lukea naamaani.
- Hyvä, hän sanoi.
- Alistunut välttämättömyyteen, sanoin ja menin nojaamaan häneen.
- Siinä se menee missä Dannikin. Niin meni aikaisemminkin.
- Mä sanoin Matille ettei äiti enää ikinä kuule meistä kummastakaan pihaustakaan jos tää jää näin.
- Ja?
- No sitten Matti käski sanoa sulle terveisiä.

- Meidän pitää saada sen huoltajuus jos se aikoo jäädä meille, sen verran sen kanssa on pakko olla tekemisissä, sanoi Vesku.
- Ai adoptoida se?
- Ei välttämättä, on niitä kevyempiäkin vaihtoehtoja, mä kirjotin muistiin kaikenlaista mitä ne sosiaali-ihmiset puhui, mutta en mä nyt muista ulkoa. Mutta mennään hei hakemaan sille se sänky nyt. Kedot pyysi meidät syömään samalla, mä jo luulin että saan mennä kolmestaan lasten kanssa kun sä viivyit.
- Missä välissä ehdit niille jo tiedottaa? kysyin ja kiemurtelin irti hänen syleilystään.
- Mun piti soittaa kun tuli mieleen että niillä voisi olla sänky Alissalle. Vaikka se saisi omansakin jossain vaiheessa niin en mä jaksa ensi yönäkin nousta viittä kertaa petaamaan niitä uudelleen.
- Viittä kertaa?
- No, neljää. Tai kolmea. En mä raaskinut herättää sua kun sä lopultakin nukahdit.
- Mun täytyy vaihtaa ensin paita, mä olen raivohiostuttanut tän, ilmoitin. – Ja lapsetkin vois pukea johonkin vähän fiksumpaan jos me kerran mennään kylään.

Totesin, että Vesku oli päivän mittaan kaivanut aitasta esiin aikanaan Alissalle ostamamme turvaistuimen, joka oli muuttanut mukanamme kun ei äidillä ollut autoa kerran. Myöskin Dannin rattaat terassinnurkassa olivat vaivihkaa vaihtuneet takaisin kaksostenrattaiksi, joilla oli ollut sama kohtalo. Paluu tulevaisuuteen, ajattelin sarkastisesti. Vesku halusi välttämättä käydä ottamassa hevoset jo sisään ennen lähtöämme ja mietin aikoiko hän viettää koko illan naapurissa. Ajatus ei ollut pelkästään miellyttävä, kun muistin missä merkeissä olin viimeksi nähnyt heistä ketään. Se pikainen suudelma tuntui kuitenkin tapahtuneen vuosia sitten jossain toisessa elämässä, ehkä jopa jollekin ihan toiselle ihmiselle. Ei kai sitä enää tarvitsisi miettiä, olihan sovittu että se oli loppu paremminkin kuin alku.

Lähettäjä: Pingo 
Päivämäärä:   12.7.09 22:07:57

Tämä tarinan otsikko on nyt kyllä NIIIIN ajankohtainen. En ole varmaan eläessäni syöny niin paljoo tuoreita mansikoita ku nyt parissa viikossa.. nams. On ne vaan herkkua :D (ja poistaa ylimääräistä nestettä/turvotusta)

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   12.7.09 22:19:23

Ai poistaa vai? En tiennykkään!

Ja vielä yks luku lähemmäs loppua:
-------------
87.

Saara ja Juha eivät lakanneet ihmettelemästä kahta tyttölastamme.
- Ne voisi olla kaksoset, sanoi Siirikin ja tuijotti niitä pöydän yli. Ainoa ketä ei vähääkään kiinnostanut oli Joonas, hän oli syönyt ja häipynyt omiin leikkeihinsä.
- Ne on ihan sun näkösiä, sanoi Juha ja katsoi minuun kiinteästi.
- Alissalla on isänsä nenä ja Dannilla mun ja äidin, sanoin lyhyesti ja käänsin katseeni takaisin lapsiin, jotka istuivat vierekkäisillä tuoleilla Veskun ja minun välissä. Alun perin niillä oli ollut tyynyläjät pikku peppujensa alla jotta ne pystyivät syömään kuin ihmiset, mutta nyt jälkiruokaan päästessä tyynyt olivat liukuneet mikä minnekin ja Alissa kökötti polvillaan ja söi punaista kiisseliä, Danni istui niin että siitä ei näkynyt paljon mitään pöydän reunan yli ja mutusti voileipää.

- Miten Alissa voi olla Dannin täti? Siiri pohti siirtämättä katsettaan niistä. – Tai siis, kyllä mä ymmärrän että voi mutta on se jotenkin niin hassua.
- Onhan se, myönsin ja kiemurtelin tuolillani. Olin kieltäytynyt jälkiruoasta ja sanonut muutenkin Saaralle anteeksipyytävästi, ettei minulla oikein ollut ruokahalua tässä perhe-elämän myllerryksessä. Enhän voinut mennä sanomaan että ruokahaluni oli kadonnut koska mahani oli kuristunut kokoon kuin nyrkki kun olin nähnyt hänen miehensä.

- Mitä te nyt oikeen aiotte sen kanssa? Saara halusi tietää.
- Kai se nyt asuu meillä ainakin toistaiseksi, sanoi Vesku.
- Mikä sun äidille sitten tuli, ettei se voi siitä huolehtia? kysyi Saara minulta. Olin tullessamme vannottanut Veskua ettei hän nyt menisi höläyttämään, että äitini oli miehenkipeä letukka joka oli valmis hylkäämään lapsensa ja nyt jouduin itse miettimään siihen vastausta. Harkitsin sanoa että hän oli saanut hermoromahduksen, mutta en kehdannut sentään keksiä ihan satuja päin naamaa.
- Se ei ole ollut oikeen kunnossa sen jälkeen kun se sai talvella kallonmurtuman, kerroin siis totuudenmukaisesti. – Alissahan asui meillä jo talvella monta kuukautta kun äiti oli sairaalassa.
- Te olette tommosia laupiaita samarialaisia Juha lausui hitaasti enkä oikein ymmärtänyt sanoiko hän sen piruilumielessä vai ei. En tuntenut häntä tarpeeksi hyvin. Enhän tuntenut häntä ollenkaan.
- Pakkoraossa tässä ollaan, sähähdin takaisin ja olisin kiroillut ellen olisi saanut viime hetkessä p’erkeleen hännästä kiinni. Olin kiroillut vuorokaudessa enemmän kuin varmaan kokonaisessa vuodessa tätä ennen.

- Anteeksi, sanoin kun tajusin että olin kuulostanut ehkä liian vihaiselta. – Tää on vaan vähän rankkaa. Minuun luotiin ymmärtäväisiä katseita joka suunnalta ja käännyin syöttämään Dannille loput sen kiisselistä. En halunnut nähdä minkäännäköistä sääliä, alkaisin muuten sääliä itseäni ja kyllä sen tietää mitä siitä seuraisi. Itkuparkua. En uskaltanut edes ehdottaa Veskulle, että lähtisimme jo, kun pelkäsin ääneni pettävän.
- Mä haen meille kahvia, sanoi Saara reippaasti ja nousi pöydästä. Ihan kuin tytöt olisivat saaneet siitä poistumismerkin myös, niin Alissa kuin Dannikin livahtivat molemmat tuoleiltaan ja lusikallinen, jota olin juuri ollut tarjoamassa Dannille lätsähti farkuilleni. Katsoin sitä vähän aikaa ja tajusin sitten että silmäni olivat siltikin kyynelissä. Miten himskatin noloa. Nousin itsekin pää painuksissa ja kävelin pois pöydästä.

Olisin mennyt vessaan piiloon mutta kävelin epähuomiossa sen ohi ja menin sitten ovesta ulos ja istuin rappusille. Kuivuisivat ne kyyneleet täälläkin, nopeammin vielä todennäköisesti. Sallin itselleni minuutin itsesääliä ja sitten pyyhin silmäni. Olinhan sentään urhea laupias samarialainen. Harjoittelin hymyilemistä ja naurahdin kokeeksi. Se kuulosti niin kolkolta että se oli oikeasti huvittavaa ja sain voimia nousta ylös ja palata takaisin. Nyt osasin vessan ovelle ja kävin tarkistamassa, etteivät silmäni olleet kovin punaiset sekä vedin vessan varmuuden vuoksi kahteen kertaan.

- Anteeksi, sanoin jälleen tyynesti palatessani pöytään. Olin saanut kiertää Dannin ja Alissan, jotka konttasivat kilpaa ruokasalin puulattialla niin että suhina kävi. Pöydältä oli korjattu suurin osa astioista pois, minun paikallani nökötti vihreä kahvimuki. Siirikin oli kadonnut jonnekin.
- Otatko, tarjosi Juha, joka istui melkein vastapäätä ja kohotti termoskannua. Nyökkäsin ja siirsin sitten kuppini Veskun viereen. En halunnut istua siinä hänen silmäiltävänään. Alissassa oli minulle tarpeeksi murhetta täksi päivää, en halunnut vaivautua sen lisäksi siitä, että minua häiritsi nähdä Juha vastapäätä. Se häiritsi kovasti. Se sai sydämeni hakkaamaan melkein rytmihäiriön partaalla ja olin ikionnellinen että Alissassa oli tarpeeksi tekosyytä käyttäytyä tänään omituisesti Veskunkin mielestä.

- Mä pesin sen vauvansängyn ja tuuletin patjan, sanoi Saara ystävälliseen tapaansa. – Se on tuolla eteisessä. Vilkaisin häntä, en minä vaan sitä ollut huomannut äsken retkelläni. Toisaalta enpä ollut juuri katsellutkaan, olisinko nähnytkään kyyneleiden läpi.
- Mä voisin käydä laittamassa sen autoon, sanoi Vesku ja nousi, ja niin me jäimme siihen nököttämään kuitenkin Juhan kanssa.
- Älä katso mua tolla tavalla, sanoin uhmaavasti. En voinut vain istua siinä ja tuijottaa mukiini.
- Mä en edes vilkaissut sua, Juha sanoi hiljaisesti.
- Mulla on nyt ihan tarpeeksi ajateltavaa ilman suakin.
- Enhän mä ole tehnyt mitään.
- Et tänään, niin.

Syntyi kovin kiusallinen hiljaisuus. Tuntui, että minun oli pakko katkaista se jollakin, mutta ruvetako puhumaan säästä vai mitä? Eteisestä kuului naurua ja leikinlaskua kun Vesku ja Saara kolistelivat jotain. Kyllä heillä menisi siellä hetki vielä.
- Mä en haluaisi hankaluuksia, huokaisin tietämättä ihan tarkalleen mitä tarkoitin.
- En mä halua aiheuttaa sulle hankaluuksia, sanoi Juha.
- Mutta sä olet aiheuttanut jo.
- Kerroitko sä Veskulle? hän kysyi kuulostaen pelästyneeltä.
- No en, miksi mä sitä olisin mennyt huolestuttamaan jollain viattomalla pusulla.
- Mitkä hankaluudet sua sitten huolestuttaa?
- Kun mun mielessä se nyt ei enää ole ihan viaton, puuskahdin. – Tai se oli, mutta sitten kun mä näin sut taas…

Taisin puhua itseäni ihan uuteen pussiin, paljon syvempään kuin se mistä olin yrittänyt kierrellen ja kaarrellen pelastua. Katsoin ylös ja näin Juhan katsovan minua tarkasti kuin olisi yrittänyt imeä jokaisen sanani erikseen. Tässä valossa hänen silmänsä näyttivät hyvin tummansinisiltä ja äkillisessä uhmakkuuden puuskassa ajattelin että kantakoon osansa hänkin, oli se sitten hänestä hyväksi tai pahaksi, ainakin se olisi pois minun mielestäni. Jaettu ilo kaksinkertainen ilo, jaettu suru puolikas suru.
- Sen jälkeen kun me tanssittiin täällä teidän hiton rapujuhlissanne mun mahani on heittänyt volttia joka kerran kun mä näen sut. Enkä mä halua että semmosta tapahtuu mulle. Mä olen onnellisesti naimisissa, mulla on lapsi – hitto vieköön kaksi huollettavaa lasta eilisestä alkaen. En mä halua sun sotkevan mun elämääni… mun päätäni.

Juha ei sanonut mitään, katsoi minua hetken ja alkoi sitten kerätä pöydältä rutistuneita lautasliinoja ja jäljellejääneitä veitsiä ja haarukoita. Hän nousi seisomaan ja minä maistoin vähän viilennyttä kahviani tyytyväisenä. Olinpahan saanut purettua pahimmat. Ehkä asiat tästä nyt normalisoituisivat. Hän vei ne tiskipöydälle, haki Alissan, joka oli karkaamassa eteiseen ja istutti sen Dannin viereen keskelle ruokasalin lattiaa ja tuli sitten seisomaan taakseni niin, että tunsin hänestä huokuvan lämmön selässäni. Hänen kätensä laskeutuivat ensin solisluilleni ja nousivat siitä kaulalleni ja hetkeksi pelästyin, että hän aikoi kuristaa minut. Sitten ne sivelivät kevyesti poskiani ja nousivat hiuksiini. Ajattelin kivettyä siihen paikkaan, mutta ei siinä minun ajatuksillani ollut sijaa, värähdin mielihyvästä.

- Mä en ole ikinä kuullut mitään yhtä ilahduttavaa, Juha sanoi.
- Älä nyt jumaliste koske muhun, etkö sä ymmärtänyt sanaakaan siitä mitä mä sanoin? sanoin minä. Se ei tullut läheskään niin painokkaasti kuin olisin halunnut, itse asiassa siinä ei ollut painokkuuden hiventäkään.
- Mä ymmärsin ihan tarkkaan, enkä mä enää ikinä koske sua ellet sä halua. Mutta nyt mun pitää, hän sanoi suoraan korvaani, tarttui sitten leuastani hellästi ja suuteli minua toistamiseen.

Selvisin yllättävän pienin henkisin vaurioin välikohtauksesta Ketojen ruokasalissa. Olin hemmetin kiukkuinen Juhalle, joka sillä tavoin oli loukannut rajojani ja tullut taas liian lähelle. Olkoonkin että olin edelleen pitänyt siitä: sitä suuremmalla syyllä hän olisi saanut ymmärtää pitää asiallisen välimatkan. Se oli tietysti jonkinlainen puolustusreaktio. Jos tilanne olisi ollut toinen minun ei olisi tarvinnut kehitellä suuttumusta kilvekseni, olisin voinut vaikka pussailla takaisin ihan niin paljon kuin huvitti. Oli hyvä olla vihainen ja olla hänelle kylmän viileä kun tapasimme kun kerran tapasimme väkisinkin. Vesku oli jotenkin mielistynyt naapureihin syksyn tullessa ja pistäytyi siellä usein, kahvilla tai Saaran sivukirjastossa, ja halusi aina välillä minutkin mukaan.

- Sä et taida oikein tykätä tosta Juhasta, hän arveli kerran kun palasimme naapurista mäen yli taluttaen toinen toista ja toinen toista lasta.
- No en mä nyt sitä inhoakaan mutta ei kai kaikilla voi synkata, sanoin harkitun välinpitämättömästi.
- Hassua, alkuun te näytitte tulevan ihan loistavasti toimeen.
- Mä en kestä tommosta pikkurouvittelua, kyllä sä sen tiedät, sanoin vetäen esiin jotain, mitä Juha oli tänään sanonut ja mistä oikeasti olisin voinut suuttua, ellei se olisi niin selkeästi ollut vitsi.
- Eihän se sitä tosissaan sanonut, Vesku puolusti.
- Eikö, enpäs huomannutkaan, vastasin tavoitellen sarkastista äänensävyä.
- Missä sun huumorintajusi on? Koita nyt olla sille vähän kohteliaampi, ei olisi kiva olla riidoissa ainoiden naapureiden kanssa.
Lupasin tietysti kiltisti, kun Vesku kerran kuulosti ihan oikeasti huolestuneelta.

Juhaa ei viileä virallisuuteni näyttänyt mitenkään häiritsevän. Paremminkin hän näytti välillä oikein huvittuneelta ja välillä äityi härnäämään minua niin että Saara saattoi potkia häntä pöydän alla hiljentääkseen hänet. Koko naapurisuhdekiemura oli kuin sotkuinen kasa nuudeleita. Minusta tilanne oli kuitenkin hyvä näin ja se soi minulle riittävän määrän mielenrauhaa, kunnes koko hormonihäiriö paranisi omia aikojaan.

Alissan paluu perheeseen sujui yllättävän mutkattomasti. Kahdessa oli tietysti kaksin verroin pukemista ja kylvettämistä ja kampaamista sun muuta kuin yhdessä ja auta armias kun ne kerran sattuivat saamaan uhmakohtauksen yhtaikaa kaupassa, siinä ei paljon naurattanut. Toisaalta ne sitten viihdyttivät toisiaan, mikä oli hauskaa. Välillä näytti kuin ne olisivat pitäneet toisiaan nukkeina tai unileluina. Vaikka kyllä Siiri välillä näytti aika ryytyneeltä jos oli joutunut toimimaan lapsenkaitsijana ja ne olivat olleet kovin eläväisiä. Yritin kyllä parhaani mukaan päästä ratsastamaan niin ettei minun tarvinnut vaivata häntä vahtimaan ipanoita kokonaiseksi tunniksi, tai mitä sitä aikaa nyt milloinkin kului, joskus ei vaan onnistunut.

Teoreettisesti homma helpottui kun saimme kentän valaistusongelman ratkaistua. Ali oli hommannut jo edellistalvena pari varsinaista valonheittäjää, sellaisia joita olin nähnyt rakennustyömailla. Toisen kun pisti jatkojohdolla kiinni tallin sähköihin ja toisen olohuoneen ikkunasta sisään taloon niin johan näki. Naapurit väittivät koko koillistaivaan kylpevän keltaisessa valossa kun räväytimme ne iltapimeässä päälle. Hirvitti vaan ajatella miltä sähkölasku näyttäisi muutaman kuukauden kuluttua.

Kisakausi oli vielä käynnissä ja käytimme surutta hyväksi Miilan huonoa omaatuntoa Alissan suhteen. Hän oli oivallinen lapsenvahti kun me lähdimme sunnuntain aamuhämärissä kohden milloin mitäkin maneesia yksin tai kaksin mutta aina Siiri mukana. Ville ei juuri enää ehtinyt meitä avittamaan uudelta hevoseltaan, mutta se ei haitannut. Siiri rakasti kisamatkoja eikä kertaakaan nukkunut pommiin. Aloin miettiä hän tuuppaamistaan joihinkin kisoihin Nikin kanssa. Ei mihinkään hankalaan, tosiaankaan, ajattelin lähinnä jotain raviohjelmaa. Siiri istui jo ihan näppärän näköisesti satulassa ja oikein helpossa koululuokassa hänellä olisi puolellaan selvä etu: Niki oli tottunut liikkumaan yksin, ja oli tottunut kouluratoihinkin. Muut osanottajat olisivat todennäköisesti enimmäkseen joitain alkutaipaleellaan olevia ratsastuskoulun oppilaita, joiden hevoset saattaisivat keksiä mitä tahansa joutuessaan ihan yksinään radalle esiintymään.

Minua kuitenkin pelotti se, miten Siiri mahtaisi selvitä verryttelystä tuittupäisen Nikin kanssa muiden hevosten seassa, enkä sitten ottanut asiaa vielä puheeksi hänen kanssaan. Sitä paitsi ei sellaisia luokkia ollut osunut missään kisakutsussa silmiini, ehkä niitä olisi enemmän keväisin, talvitauon jälkeen. Olin juuri tehnyt päätöksen odottaa sinne asti kun Vesku löysi sopivat kisat.
- Kahden viikon päästä, kilpailuharjotukset siellä ratsastuskoululla. Ehdotetaanko? hän kysyi.
- Ehdotetaan, päätin.

Siirin ilme olisi ollut valokuvan arvoinen. Hän jäi sanattomaksi ja otti tukea karsinanseinästä.
- Minä kilpailuihin?
- Sinä kilpailuihin, vahvistin. Seurasi pitkä hiljaisuus. – Ei sun ole pakko, tietenkään! Mä vaan ajattelin että jos sä haluaisit.
- Mutta enhän mä ole käynyt edes ratsastuskoulua! Sen yhden leirin vaan, ja se oli toissakesänä!
- Ei ratsastuskoulu oo ainoa paikka missä oppii ratsastamaan. Katohan, mä tulostin sulle sen ohjelman. Lue se rauhassa ja mieti, ei tässä oo mitään kiirettä. Eikä pakkoa.

Kaivoin fleecetakkini taskusta moneen kertaan taitellun paperin ja päästin Nikin karsinaansa käytävältä missä Siiri oli varmaankin sadannen kerran kylmännyt sen jalkoja. Tyttö valahti tallikäytävälle istumaan lukien sitä huolella ja kohotti katseensa vasta ehkä kymmenen minuutin kuluttua.
- Täähän on ihan helppo, hän sanoi ihmeissään.
- Niinhän se on, myönsin.
- Paitsi että mistä mä tiedän koska oon seissy neljä sekuntia?
- Lasket hitaasti neljään. Eikä se oo niin tasan. Kunhan on enemmän kuin yksi ja vähemmän kuin kymmenen, naurahdin.
Siiri uppoutui taas ohjelmaan ja arvasin hänen jo mielessään ratsastavan sitä.
- Mitä jos alkaakin keventämään väärin?
- Sen voisi vaihtaa, ehdotin, ja istuin hänen viereensä. Tämä oli hauskaa.

Siiri taisi opetella ohjelman ulkoa siinä saman tien.
- Sä saat miettiä ihan kaikessa rauhassa vaikka viikon. Eikä sun ole pakko. Ei kaikki tykkää kilpailla, en mäkään tykännyt mutta jotenkin mä muutin mieleni.
- Niia ja Heidi koulussa, aloitti Siiri. En viitsinyt sanoa siihen mitään, nojasin vaan leukaani polviini. Melkein osasin kuvitella mitä sieltä tulisi.
- Ne on ratsastanu kaikista kauimmin meidän luokalla, eikä ne vielä kisaa. Paitsi leirikisat niillä oli ollu, leirillä, tietysti. Mutta niin oli mullakin silloin vaikka se olikin vaan alkeisleiri, että ei kai niitä lasketa?
- Ei leirikisoja lasketa, päätin.
- Ne on ratsastanu jo yli vuoden. Melkeen kaksi, koska ne sai joululahjaksi alkeiskurssit ja kypärät ja raipat ja se oli toissajouluna.
- Niin. Mitäs siitä?
- Miten mä muka voisin mennä kisoihin jos ei nekään voi? Siiri näytti kauhistuneelta. Mutta vähän innostuneelta myös. Mietin vähän aikaa.

- Ne on käyneet alkeiskurssin siis? Siihen meni ensimmäinen kevät. Sen jälkeen ne on ehkä käyneet tunneilla kerran viikossa, paitsi kesällä tietysti, vai mitä? Parikymmentä kertaa syksyllä ja parikymmentä kertaa keväällä. Kymmenen hengen ryhmissä, missä opettaja ei ehdi katsoa jokaista koko ajan. Neljäkymmentä ratsastustuntia. Et sä nyt niin kauheasti niistä voi jäljessä olla kun sä olet sentään saanut yksityisopetusta.
- Ne on jo hypänny esteitä.
- Nää on kouluratsastuskilpailut.
- Mitähän ne sanoisi? Siiri ihmetteli ja hihitti ihan pikkuisen.
- Mieti sä sitä. Sun päätös, sanoin ja päätin, että oli aika jättää asia hautumaan. Siirikin nousi ja lähti kotiin, lukien edelleen antamaani paperia niin kauan kuin oli valoisassa tallissa ja melkein käveli päin ovenpieltä. Sitten hän pinkaisi juoksuun ja minä suljin tallin.

- Kysyitkö sä Siiriltä? halusi Vesku tietää kun palasin sisään, missä hän keitti tytöille iltapuuroa.
- Jup.
- Mitäs se?
- Meinasi tiputtaa leukansa. Mutta se miettii. Ei kai se ollut ihan typerää, ehdottaa sille?
- Ei mun mielestä. Kyllä se siitä selviää jos vaan haluaa kokeilla.
- Jos se selviää verkasta hengissä, se mua huolettaa.
- Voihan se aina verkata ulkona tai jotain, Vesku sanoi huolettomasti.

Lähettäjä: Pingo 
Päivämäärä:   12.7.09 22:25:47

Kato sitä oppii kaikenlaista kun tarve tulee ;) ananas on toinen joka tekee samaa.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   12.7.09 22:32:25

Ananaksen mä tiesinkin. Olikos persiljakin?

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   12.7.09 22:37:23

Ja tein varuiksi jo [linkkihttp://forum.hevostalli.net/read.php?f=11&i=734152&t=734152]uuden[/linkki]