|
Lähettäjä: Sennnu
Päivämäärä: 5.6.09 16:56:33
53. Ensimmäinen viikko
Vesku lähti seuraavana päivänä töihin pää kirjaimellisesti suhisten. Hän ei saattanut ajatella mitään muuta kuin Jessiä, joka oli lähtenyt aamuvarhaisella töihin – ja luvannut, että he tapaisivat taas, kunhan Veskun vuoro päättyisi. Illalla Vesku oli kysynyt, haluaisiko Jessi lähteä jonnekin kaupungille käymään, vaikka yhdelle oluelle, ja tämä oli punastunut lievästi.
- Ei käy – mä en ole vielä kahdeksaatoista – en vielä kuukauteen. Ja sitä paitsi mun pitäisi olla viiden maissa aamulla töissä.
- Missä sä olet töissä? oli Vesku kysynyt hämmästyen enemmän työaikaa kuin ikää.
- Tossa torilla. Mä juoksen sinne vartissa.
Joten Vesku oli noussut vähän jälkeen neljän keittämään kahvia ja päästänyt vastahakoisesti Jessin lähtemään. Hän oli rakastunut ei vaan korviaan vaan päälaen hiustupsuaan myöten. Siitä päätellen, miten Jessi oli halannut häntä lähtiessään, ei tunne ollut ihan yksipuolinen. Hänen teki mieli soittaa työmatkalta kaikille ystävilleen ja huutaa uutisensa julki, tai ripustaa kaulaansa lappu, tai jotain. Ehkä tatuointi otsaan?
- Sä olet hyväntuulisen näköinen, huomautti hoitoapulainen, kun hän maleksi keittiön läpi osastolle vaihdettuaan vaatteensa hissiaulassa, mihin hän oli huomannut muidenkin mieshoitajien siirtyneen hoitajien huoneesta.
- En kai. Ainakin mä olisin miljoona kertaa mieluummin torilla kahvilla kuin täällä, Vesku sanoi virnistellen idioottimaisesti.
- Niin, mä huomaan sen. Hyvä juhannus?
- Paras ikinä, Vesku mutisi jatkaessaan osastolle.
Vastaan tulvahti tuttu ruoan ja pesuaineiden ja vanhojen ihmisten haju ja kaikki oli yhtä nuhjuista kuin aina ennenkin. Äänetkin olivat samoja, ykköshuoneen Hakkarainen piti tasaista mölinäänsä, kuten kaiket päivät kunnes saisi unitabletin. Ne papat, joiden jalat toimivat, ravasivat käytävää edes takaisin ja automaattisesti Vesku nappasi mukaansa yhden, jolla näkyi olevan vaippa rullalla säären ympärillä sen sijaan, että se olisi ollut siellä, missä piti.
- Älä @!#$ jolppi käy mun housuille, mä lyön, vanhus uhosi, mutta Vesku onnistui väistämään.
Useamman kerran illan aikana hän sai tölväisyjä työkavereiltaan, kun unohti, mitä oli oikeastaan tekemässä ja jäi haaveilemaan.
- Oletko sä hereillä? räyhähti Mikko, jonka kanssa he syöttivät vuodepotilaita, ja läimäytti häntä selkään niin, että potilaan rinnuksille tipahti lusikallinen muhennettua mössöä, joka oli hänen ateriansa. Vesku oli unohtunut tuijottamaan seinää lusikka puolimatkassa ja pappa-parka odotti turhaan suu avoinna.
- Olen, Vesku sanoi kiireesti.
- Pistä vähän vauhtia vai haluatko sä olla täällä vielä kymmeneltäkin?
- En, mulla on treffit!
- A-haa, Mikko sanoi ymmärtäväisemmin. – Mihin te menette?
- Mun luokse.
- A-haa, toinen sanoi entistä merkitsevämmin ja lisäsi, että sitten luulisi ennemminkin kiirehtivän. He voisivat hyvinkin päästä lähtemään aikaisemmin, jos saisivat hommat hoidettua etuajassa. Vesku alkoi pistellä ruokaa pappansa suuhun reippaampaan tahtiin, mutta hänen ajatuksensa pysyttelivät edelleen Jessissä. He olivat tunteneet vasta pari päivää, mutta Veskusta tuntui jo, että he olivat toistensa kadonneet puolikkaat. Hänellä ainakin oli vähän vajaa olo yksinään.
Se oli kaukana pelkästä seksistä, vaikka oli siinä sitäkin. Se oli enemmänkin sitä, että he eivät olleet pari päivää juteltuaan vielä päässeet niin pitkälle, että Vesku olisi edes tiennyt Jessin sukunimeä. Oli ollut niin paljon muuta, mielenkiintoisempaa. Ja se, että tyttö käpertyi mielellään hänen syliinsä, kun he olivat rakastelleet. Hän ei ollut mikään suuren luokan kaunotar, kuten Hanna, mutta pehmeä ja suloinen ja sievä ja hellyttävä ja Veskusta tuntui, että oli lopultakin löytänyt jonkun, jolle valuttaa kaikki hellyys ja rakkaus, jota hänellä tuntui olevan ylen määrin jaettavana. Jonkun, joka pystyi ottamaan sen vastaan vaivautumatta tai suuttumatta, kuten Hanna. Jaa niin kuka Hanna?
Pieni pessimistisyys yritti kyllä nostaa päätään, kun Vesku lähetti sopivan hiljaisen hetken tullen Jessille tekstarin, eikä saanut vastausta. Miksi hän kuvitteli tämän onnistuvan, kun ei mikään aikaisempikaan ollut onnistunut? Vaati vähän järkeilyä ja ravistelua vakuuttaa itsensä siitä, ettei se, ettei Jessi saman tien vastannut hänelle, tarkoittanut sitä, että tämä olisi tullut toisiin ajatuksiin ja päättänyt perua treffit. Saattoihan olla, että tytöllä oli muutakin elämää kuin istua puhelin kädessä odottamassa hänen tekstiviestiään.
Kokonaisen tunnin, ellei vähän ylikin, Vesku kärvisteli ja kiikutti pappoja sänkyyn, mutta sitten Jessi vastasi ja hän livahti parvekkeelle soittaakseen rauhassa takaisin.
- Moi, muru, hän henkäisi unohtaen aiemman epävarmuutensa, tai oikeastaan viestin sisältö oli sen jo kadottanut.
- Moi, Jessi sanoi äänellä, joka vei loputkin huolet.
- Mä pääsen varmaan lähtemään vähän aikasemmin jo. Tuutko mun luo?
- Totta kai tulen. Monelta sä olet kotona?
- Ehkä yhdeksän maissa.
- Mä en ehkä ehdi ihan siksi, mutta ihan pian sen jälkeen. Mä olen…
Veskusta kuulosti kuin Jessi olisi sanonut olevansa tallilla, mutta hän ei ollut ihan varma muusta kuin siitä, että tämä tulisi illalla. No, siitä asiasta voisi ottaa selvää sitten kun päästäisiin taas puheisiin – siitä ja sukunimestä ja muista vähemmän tärkeistä asioista.
|