Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   14.3.09 17:47:19

Edellinen

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   15.3.09 09:38:26


Meidän oli ollut tarkoitus jäädä pariksi päiväksi, mutta vaikka ei olisi ollutkaan, olisimme joutuneet muuttamaan suunnitelmia. Nappasimme vatsataudin ahneesti kuin viimeisen mantelin kupista. Ilmeisesti Riston mukulat olivat jättäneet jotain todella ärhäköitä pöpöjä leijumaan kinkun- ja piparintuoksuiseen ilmaan. Minä aloin oksentaa ensimmäisenä, jo aamuyöllä, ja siitä päätellen, mitä myöhemmin joulupäivänä kuulin, en ollut ainoa. Kun minä aloin aika turvallisin mielin jo pystyä juomaan hunajavettä, jota Vesku uskollisesti kantoi minulle, oli hänen vuoronsa. En ollut järin vahvassa kunnossa, mutta yritin tehdä vastapalveluksen.
- Hyvää joulua, raakuin Riikalle, kun satuimme yhtaikaa keittiöön.
- Ajattele miten positiivista tää oikeestaan on, sanoi tyttö, joka näytti haamulta kasvot valkoisina, silmänympärykset tummina ja tukka takussa töröttäen, mutta kuulosti hyväntuuliselta.
- Mä en näe mitään positiivista siinä, että joudun konttaamaan vessaan yrjöämään puolen tunnin välein. Vielä kylässä.
- Mutta ajattele mikä dieetti! Kaikki muut lihoo koko joulunpyhät paitsi me.
- Ha ha, sanoin, mutta tyrskähdin sitten tahtomattanikin ilmoille ihan oikean naurahduksen.
- Mä soitin Ristolle, että toisi keltasta jaffaa, mutta ei se kuulemma pysty poistumaan vessan läheltä, ja Jaskalla sama juttu. Mutta yks tuttu lupas sitten tuoda. Jaffa kun ei oo koskaan kuulunu meidän joulumenyyseen.
- Ehkä tän jälkeen kuuluu, arvelin, ja aloin miettiä, etteihän kyseessä vaan ollut ruokamyrkytys tavallisen vatsaflunssan sijaan. Mutta en kai sitten olisi parantunut näin pian. Vatsassa oli outo tunne kyllä, mutta se ei ollut enää vouvausta vaan paremminkin kurinaa.

Kuin lausuen ääneen ajatukseni Riikka ilmoitti epäröiden, että hänellä olisi oikeastaan vähän nälkä. Vatsani päästi vastaukseksi oikein kuuluvan kurahduksen.
- Mä vien tän Veskulle ja tuun sun kanssa syömään, ilmoitin ja otin mukin, johon olin kauhonut kattilasta vettä, johon oli sulatettu hunajaa.
- Mä etin jotain… sopivaa.

Vesku näytti ruumiilta, mutta joi varovaisesti vähän ja näytti sitten nukahtavan saman tien uudelleen. Minä napitin kunnolla hänen kaapistaan lainaamani vanhan paidan, jonka olin ottanut aamutakin sijaiseksi, vedin villasukat jalkaan ja palasin keittiöön, missä Riikka oli löytänyt voileipäkeksejä ja kaivoi jääkaapista parhaillaan jotain niiden päälle.
- Mun tekee hirveesti mieli meetwurstia mutta onko se nyt ihan fiksua?
- En mä tiedä. Kai se on, jos sun tekee mieli. Menin kurkkimaan hänen viereensä muttei mikään huudellut minulle kaapista. Päätin pysyttäytyä hunajassa, joka seisoi edelleen lasipurkissa työpöydällä ja laittaa sitä kekseilleni.

Nakertelimme varovasti muutamat ja aloimme hiljalleen naureskella koko tilanteelle. Kikatimme jo väsyneen hysterian vallassa kun ovikello soi ja Riikka nousi laahustaakseen etuovelle. Minua alkoi taas väsyttää, tuntui kauhean raskaalta pysyä edes istuma-asennossa, mutta unohdin sen, kun Leena tuli vuorostaan harmahtavana keittiöön.
- Mitenkäs te jaksatte? kysyin.
- Kari alkaa olla voiton puolella ja mua ei tommoset lannista, sanoi Leena, joka myös kuulosti paremmalta kuin miltä näytti. Oli varmaan valvonut suurimman osan yötä. – Entäs te?
- Samoin, mä olen jo elävien kirjoissa vaikka Vesku vielä nukkuukin. Ja Riikkakin on hengissä.

Totisesti, hänen ovelta kantautuva äänensä kuulosti hyvinkin elävältä.
- Sä et tosiaankaan halua tänne, tää on ruttotalo. Kaikki jotka tänne tulee sairastuu heti.
- Mä otan sen riskin, kuului toinen, matala ja huvittunut ääni, joka sai kylmät väreet menemään pitkin selkääni. Tai sitten minua vain paleli.
- Täällä on sairaita ihmisiä, älä tuu tänne, Leena huikkasi eteisen suuntaan, ilmeisesti hän tunsi äänen hyvinkin.
- Kuka se on?
- Sanderssonin Ilja, meidän perhetuttuja.

En halunnut näyttäytyä edes perhetutulle liian isossa ruudullisessa paidassa, tukka pystyssä ja puoli vuorokautta oksentaneena vaan lähdin hiipimään pois keittiöstä, varmuuden vuoksi jos Riikka ei pystyisikään pysäyttämään vierasta eteiseen. Olin kuitenkin liian hidas ja kohtasin heidät keittiön kynnyksellä. Vieras toi minulle mieleen Milhousen, pienen pojan Simpsoneista, kunnes hymyili. Ei hän ollut pieni, juutalaisen näköinen, eikä ihan poikakaan, mutta mielleyhtymäni kai tuli silmälaseista ja mustista hiuksista, jotka roikkuivat otsalla. Mutta hymy veti kaiken huomion itseensä, tukka olisi voinut olla vaikka vihreä ja lasit sukelluslasit. En tajunnut edes tervehtiä ennen kuin hetken kuluttua, kun Riikka katsoi parhaaksi esitellä meidät, kai saadakseen minut siirtymään pois ovea tukkimasta.
- Sori, mä olen vähän hitaalla tänään, sanoin, ja väistyin vasten tiskipöytää.
- Me ollaan kaikki, sanoi Leena.
- Ja kohta oot sinäkin, Ilja, tää on joku helvetillinen ilmassa leijuva tappajavirus, Riikka ennusti synkästi. – Noikin on Veskun kanssa olleet täällä alle vuorokauden ja molemmat on jo puolikuolleita. Ja ne ei edes tavanneet Riston mukuloita, hengittivät vaan niiden jälkeensäjättämää ilmaa.
- Mä laitoin pastillin suuhun ennen kuin tulin sisään, ilmoitti Ilja ja imeskeli sitä kuuluvasti nostaessaan painavan muovikassin keittiön pöydälle. Kieleni tuntui turpoavan suussa heti kun näin kuusi isoa pulloa keltaista jaffaa.
- Onko ne kylmiä? kysyin ja syöksähdin kokeilemaan. Ne olivat, ja kaappasin yhden heti. Tuntui kuin en olisi ikinä eläessäni halunnut mitään yhtä palavasti kuin nyt kylmää hapokasta juomaa. Painoin kylmän pullon kasvojani vasten siirtyessäni kaapin ääreen ottamaan lasia. En pystynyt juomaan kuin pari kulausta ennen kuin rääkätty kurkkuni alkoi pistää vastaan, mutta ihanaa se oli silti.

- Ei pastilli suojaa sua pöpöiltä, kuului Riikka ilmoittavan.
- Kinkkuvoileipä voiskin olla parempi, mä tiedän että teillä on, Ilja tuumi. Hän oli selvästi mieluisa vieras täällä, sillä Leena nosti saman tien kinkunjäänteet pöytään. Se ei kuitenkaan enää kiinnostanut minua. Otin lasin ja pullon mukaani ja häivyin vähin äänin vierashuoneeseen. Tunsin olevani taas valmis makuuasentoon vähäksi aikaa. Kaivoin varpaani Veskun säärien väliin ja vaivuin horteeseen.

Aamuun mennessä Veskukin oli taas kunnossa ja saatoimme jatkaa joulunviettoa. Inhottava pöpö, mutta onneksi yhtä nopea katoamaan kuin tarttumaankin. Kari tuli jo aamiaiselle, mutta Leena vuorostaan jäi sänkyyn, nukkumaan tosin kuulemma eikä sairastamaan, joten minä sain keittää puurot, teet ja kahvit.

Vietimme aamupäivän vieraillen. Molemmat isovanhemmat käytiin lävitse, ja vaikka hekin olivat kuulemma kokeneet pieniä vatsanväänteitä aattoiltana olivat he selvinneet pahemmalta. Riston ja Jaskan perheet taas sairastivat edelleen, joten pääsimme palaamaan pitsihuvilaan sopivasti päiväunille. Vähän oli vielä heikko olo, mutta se korjaantui nukkumalla.
- Koskas me lähdetään kotiin? kysyi Vesku kun heräsin. Hänellä oli taas jokin poika-aikojen rakas romaani käsissään.
- En mä tiedä. Halusitko sä tehdä jotain vielä täällä?
- Teemun kanssa oli puhetta että jos jonnekin kaupungille menisi.
- Aha. Okei. No jos ollaan sitten huomiseen. Olin melkein arvannut, että jossain vaiheessa tulisi eteen käynti kaljalla poikien kanssa, jos vain viipyisimme kauemmin kuin yhden yön. Aloin muistella olinko pakannut mukaan hameen vai suorat housut, joiden välillä olin empinyt juuri tätä uumoillen. Tuijotin katon valkoiseksi maalattua laudoitusta, mutten voinut muistaa, ja sitten ajatukseni harhautuivat ihan muille teille.

- Mitä tälle talolle tapahtuu sun vanhempien jälkeen?
- Me tullaan tappelemaan tästä verisesti, sanoi Vesku. – Tai sitten me heitetään kolikkoa. Ja tapellaan sitten verisesti sen jälkeen.
- Mä en voi kuvitella teitä tappelemassa verisesti.
- Jokainen meistä on lähtenyt aikoinaan Helsinkiin vannoen ettei koskaan tule takaisin. Ainakin Risto ja Jaska muutti takaisin heti valmistuttuaan ja kun saivat töitä täältä, eikä kummallakaan ole läheskään tämmöistä asuntoa nyt. Puhumattakaan tunnearvosta, kun tää on kuitenkin meidän kaikkien lapsuudenkoti.
- Luuletko sä haluavasi sitten tänne takaisin sitten kun oot valmistunut?
- Nyt mä sanoisin ei mutta en mä uskalla olla siitä varma, kun olen noita veljiä katellut Mutta onhan siihen tietysti sullakin jotain sanomista. Vesku katsoi minua kauniisti.
- Miten ystävällistä ottaa mutkin huomioon, naurahdin.
- Enhän mä voi mitenkään muuttaa tänne jos sä haluat asua Hesassa. Hän laittoi kirjansa pois ja kääntyi minua päin.
- Et munkaan mielestä, myönsin. – Tosin tää talo saattaisi ehkä saada mut harkitsemaan jopa semmoista. Ja tätä et varmasti kuule monenkaan syntyperäisen helsinkiläisen suusta.

Lähettäjä: Campsu 
Päivämäärä:   15.3.09 21:30:05

jatkahan

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   15.3.09 21:46:25

Oukei :)
--------
Riikka ponkaisi melkein pystyyn päivällispöydästä kun kuuli, että meillä oli ohjelmassa poikien kaljailta.
- Ei oo! hän sanoi painokkaasti. – Jessi, sä tulet mun kanssa ja annat ton mennä omia menojaan! Tylsää sulla siellä kuitenkin on.
- Sun kanssa mihin? kysyin varovaisesti.
- Me mennään mun kaverin synttäribileisiin, ja sitten varmaan myöhemmin kaupungille, ja sitten tekin voitte treffata jossain jos haluatte.
- En kai mä voi kenenkään tuntemattoman synttäreille tuppautua.
- Ei se ole tuntematon, se on mun kaveri. Ei siellä lasketa. Tuuuut-han? Riikka ravisti käsivarttani vaativan näköisenä ja vilkuili samalla Veskua koiranpentumasesti.
- Mä mietin, sanoin, irrottauduin hänen otteestaan ja keihästin seuraavan kalanpalasen haarukkaani. Vilkaisin kuitenkin Veskuakin, joka oli keskittynyt syömiseen. Ehkäpä minulla olisi hauskempaa Riikan kanssa kuin kuuntelemassa poikamuisteloita. Ehkäpä Veskullakin.

Säällisen ajan kuluttua ruoan jälkeen saunoimme, sitten Vesku lähti omin päin kaupungille ja minä jäin Riikan kanssa laittautumaan. Olin lopulta oikeinkin tyytyväinen tähän ratkaisuun, eikä Veskuakaan ollut näyttänyt harmittavan.
- Mikä kaveri, missä, mitä se täyttää? kuulustelin Riikkaa meikatessani.
- Mun luokkakaveri, kotibileet seuraavalla kadulla.
- Eli suunnilleen sun ikäinen.
- Joo, Annika.

Pukeuduin liituraitahousuihini ja valkoiseen paitaani ja totesin, että olin tosiaan tainnut varata vaatteet lähteäkseni poikaporukassa ulos. Hiukset kiinni olisin voinut pikaisella vilkaisulla käydä pojasta itsekin, ainakin jos olisin saanut jonkinlaisen solmukkeen kaulaani. Nappasin piruuttani Riikan mustasta aamutakista vyön ja sidoin sen kaulaani ja vedin hiukset nutturalle.
- Kato, enkö mä ole ihan kuin söpö homopoika?
- Voi, olet, sanoi Riikka ihastuneena. – Mä haluan kans! Mä olen Riku ja sä saat olla Jesper.
Hän kaivoikin samantyyppiset vaatteet itselleen ja lähdimme kävelemään parin korttelin väliä. Riikka olisi halunnut ennen lähtöä maalata kajalilla meille viikset, mutta siihen en sentään ollut suostunut.

Talo oli samanlainen pitsihuvila kuin Leenan ja Karin, mutta pienemmällä tontilla, joka ei rajoittunut mereen. Kukaan ei ihmetellyt minun saapumistani Riikan kanssa, herätimme vain suurta hilpeyttä kun Riikka esitteli meidät tekonimillämme. Katselin uteliaana ympärilleni sillä minusta tuntui kuin jo eteisessä olisi päin kasvojani löyhähtänyt rahan haju. Puitteet totisesti erosivat meidän juhlistamme Huvikummussa aika lailla, sillä talon sisustus oli kuin lehdestä ja tarjoilupöydällä oli oikeita kristallilaseja ja kuohuviiniä. Siis kuohuviiniä, tyttären kotibileissä. Useita kymmeniä pulloja pitkässä jäillä täytetyssä kaukalossa. Jäin tuijottamaan sitä pitkäksi aikaa. Vierasjoukko sopi tänne täydellisesti, kaikki olivat kauniita, nuoria, iloisia ja pukeutuneita huolettomasti kalliinnäköisiin vaatteisiin. Miilan ja Jinnan ansiosta tiesin, mitä muutamat näkemäni käsilaukut ja rytkyt maksoivat – järjettömästi.

Riikka huolehti minusta kiitettävän hyvin ja esitteli minut parhaille kavereilleen, enemmästä en olisi välittänytkään tai olisin sekoittanut kaikki nimet ja kasvot. Panin merkille. ettei hän kertaakaan maininnut Veskua mitenkään, kenellekään hän ei maininnut että olin hänen veljensä tyttöystävä. Mutta ehkäpä se oli hänen ystävilleen selvää muutenkin. Kun hän jäi suustaan kiinni jonkun kanssa havaitsin minä Iljan, edellispäiväisen janoisten sankarin. Pyöritellen kuoharilasiani menin kysymään, tunsiko hän olonsa oikein hyväksi.
- En mä saanut sitä ruttoa jos sitä tarkotat. Muuten en ole ihan terve, mutta en ole koskaan ollutkaan niin että siitä ei kannata välittää. Saatuaan tämän omituisen lauseen suustaan hän vilkaisi sivulle ja laski kiireesti oman lasinsa ikkunalaudalle. Katsahdin samaan suuntaan ja näin lyhyen, muodokkaan tummaverikön lähestyvän meitä. Hänelle Riikka ei ollut esitellyt minua, mutta hänen itsevarmuutensa muistutti minua Hannasta ja oloni tuli epämukavaksi.
- Tuu tanssimaan, tyttö sanoi Iljalle ojentaen kätensä, valmiina kääntymään saman tien takaisin keskelle lattiaa – niin, täällä tosiaan tanssittiin. Keskilattialla huojui neljä tai viisi paria.
- Ei se nyt just ehdi, tokaisin ennen kuin ehdin ajatella. Ensin olisin halunnut nielaista kieleni, mutta näin pikaisen, kiitollisen välähdyksen Iljan silmälasien takaa enkä sitten enää halunnutkaan.
- Joo, me oltiin just tanssimassa, Ilja ilmoitti ja laittoi kätensä kyljelleni. Tyttö silmäili meitä pikaisesti, pilkallisesti ja epäilevästi, mutta poistui osoittamatta erityistä pettymystä.
- Et tainnut haluta sen kanssa lattialle, epäilin.
- En, mä en kestä noita jotka vaan himoitsee mun ruumista. Ilja näytti edelleen kuolemanvakavalta, mutta en voinut arvata oliko hän tosissaan. Hänen hintelä ruumiinsa ei minun silmiini näyttänyt mitenkään kauhean himoittavalta. Muutenkin kaveri tuntui oudolta, mutta jos hän nyt oli perhetuttu, minunkin tuleva tarkalleen ajatellen, päätin olla avarakatseinen ja jättää lähtemättä karkuun.
- Mistä sä tiedät, etten mä ole niitä, minun piti kuitenkin kysyä, vaikka minua naurattikin.
- Sä et katso mua kuin saalista.

En todellakaan osannut sanoa, oliko tämä kaveri lintu, kala vai pillereissä sittenkään, kun olin jutellut hänen kanssaan puolisen tuntia. Hauska hän oli, mutta itse ei kertaakaan vetänyt suutaan hymyyn. Ei hän silti minun nauramisestani näyttänyt pahastuvan. Minun täytyisi kysyä Veskulta tai Riikalta mistä oli kysymys. Ilja itse ei todennäköisesti olisi ymmärtävinään, jos kysyisin miksi hän oli omituinen - ei silti, että olisin semmoista mennyt kysymäänkään.
- Tulkaa syömään, kutsui Annika ruokasalin ovelta ja uteliaana seurasin Iljaa sinne. Tarjoilut olivat samaa tasoa kuin kaikki muukin ympärillämme ja pöydän kruunasi kaksikerroksinen syntymäpäiväkakku, vaaleanpunainen vieläpä. Tunsin nyhjäisyn kyynärpäässäni ennen kuin pääsin kovinkaan lähelle pöytää ja näin Riikan takanani.
- Kuoletko sä nälkään vai tuletko tupakalle mun kanssa ensin.
- Tässä kaupungissa ei taida olla mahdollista kuolla nälkään, jos teillä asuu, ilmoitin ja käännyin poispäin herkkupöydästä. Olin kävelemässä ulko-oven suuntaan, mutta Riikka tarrasi taas kyynärpäähäni ja vei minut talon takaosaa kohden.
- Takaterassille, vai?
- Ei, täällä on tupakkahuone erikseen.

Sana toi mieleen tummaksi paneloidun herrainhuoneen, nahkanojatuolit ja kirjahyllyt, ja juuri sellaiseen astuimmekin. Istuimme leveästi ja miehekkäästi kumpikin omaan nojatuoliimme, välillämme oli pieni pyöreä pöytä, jolla oli tuhkakuppi.
- Tää on uskomatonta, mä tunnen olevani vanhassa elokuvassa, sanoin ihastuneena.
- Ootko kuullut mitään Veskusta? Näkyy täällä olevan kuoharit sen verran vähissä, että varmaan kohta täältäkin haluaa osa porukkaa ainakin ravintolaan.
- Ei sieltä oo mitään kuulunut. Kaivoin kännykkäni varmuuden vuoksi taskusta mutta ei siinä ollut mitään kuulematta jääneitä elonmerkkejä.
- Mennään syömään ja tarkistamaan mihin porukat on menossa, jos sä haluat sitten yrittää tehdä sen kanssa treffejä. Vaikka ei kai sun pakko ole, tuu meidän kanssa vaan!
- Ehkä mä ainakin tarkistan, missä se menee, arvelin. – Ethän… ethän sä kuvittele että se syöjätär on taas bongannut ne?
- Mikä syöjätär? Riikka katsoi minua ihmetellen.
- Rangaistus mun pahoista teoistani edellisessä elämässä, huokaisin, ja kun Riikka ei vieläkään tuntunut tajuavan, minun piti selventää: - Hanna.
- Ai, se. Mitä sä siitä piittaat.
- En kai mä piittaakaan. Mutta jos saan kuulla, että ne on tavanneet mun selkäni takana niin mä teen treffit huomispäiväksi!
- Mitä? Riikka näytti olevan ihan ymmällään ja minä päättelin kuohuviinin vähän kihahtaneen päähäni. Mistä moinenkin ajatus sinne oli tullut, sitä en osannut sanoa.
- Unohda koko juttu, kuittasin, ja nousin ihanan upottavasta, vuosikymmenien kiiltäväksi hankaamasta tuolistani. Päätin haluta juuri sellaisen joskus omaan kotiini.

Ehdimme keittiöön sopivasti todistamaan, miten Annika aloitti syntymäpäiväkakun ja tosiaan, kun ruokapöytä oli syöty melkein tyhjiin, alkoi taksien soittelu. Riikka sanoi, että pääsisimme nopeammin perille kävellen ja suostuin ilomielin ajatukseen, vähän raitista ilmaa tuntui hyvältä ajatukselta. Matkalla soitin Veskulle ja ilmoitin, minne olimme menossa. Hän kuului vaihtavan muutaman sanan seuransa kanssa ja palasi kertomaan, että he todennäköisesti siirtyisivät samaan paikkaan myös ennen pitkää. Valomerkki oli pubissa lähellä.

Lähettäjä: Campsu 
Päivämäärä:   16.3.09 20:05:15

Äh, kokoajan minun pitää olla pyytämässä sitä lisää tektiä =D Laitahan nyt paripätkää, kun tätä kumminkin aktiivisesti luen. ;)

Lähettäjä: Pingo 
Päivämäärä:   16.3.09 20:09:16

Minäki kyllä mielelläni tätä luen ja välillä jotain järkevää kommentoin, mut nyt on vaan väsyttäny niin ettei ole oikein jaksanu mitään kovin kummia pohtia.

Kiva lukee uudelleen et miten toi Ilja tuli kuvioihin ku muistikuvat siitä on niitä paljo myöhäisempiä.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   16.3.09 20:47:06

Sori, meni myöhään tallilla!
------------
111.

Tutkin katseellani tarkkaan koko ravintolan lävitse mutta Vesku ja pojat eivät olleet vielä tainneet ehtiä perille. Ilja oli kävellyt sinne seurassamme, tai oikeastaan viisi metriä jäljessämme ilmaisematta itseään mitenkään ennen kuin olin sattunut vilkaisemaan taakseni ja huomaamaan hänet, kun olimme jo melkein ravintolan ovella. Silloin hän oli hymyillyt ja vilkuttanut. Nyt hän tarjoili meille shotteja ja tanssahteli edessämme ajatuksissaan; sitten hän halusi meidät mukaan pelaamaan tietokilpailupeliä. Mitä useamman shotin hän meille toi, sitä fiksummiksi tunsimme itsemme, vahinko vaan että kone oli eri mieltä. Lopulta kieltäydyin jatkamasta ja juomasta enempää. Olin pitänyt lukua shoteista sillä tiesin, että siinä vaiheessa, kun laskutaito alkoi häilyä, oli viimeistään myöhäistä. Ja muistin, että minun piti etsiä Veskukin.

Ilmoitin Riikalle lähteväni taas haukankatseineni etsintäretkelle ja hän nyökkäili poissaolevan näköisenä. Kävelin järjestelmällisesti haravoiden koko paikan ja kun ohitin baaritiskin, pyysin tuopillisen jäävettä. Teemu oli vastassa kun käännyin siitä jatkamaan retkeäni ja vähältä piti etten holauttanut vesiäni hänen rinnuksilleen.
- Tekin ehditte sitten jo tänne, ilahduin. Toinen nyökkäili ja viittoili ovinurkan suuntaan. Lähdin sinne päin tähyillen punaista paitaa, johon Vesku oli pukeutunut. En oikeastaan kauheasti hämmästynyt nähdessäni samaan korkeaan baaripöytään nojailemassa Paten lisäksi Hannan, Hannan ilmestyminen ei enää ikinä yllättänyt, kunhan toteutti pelkojani. Olisinkohan jo saanut siitä tarpeekseni? Pysähdyin ja siemailin jäävettä harkitsevaisena, katsellen miten Hanna nauroi ja jutusteli poikien kanssa, maistellen välillä jotain punaista korkeasta lasista. Hän oli pukeutunut joulunpunaiseen, hänellä oli jopa valkoinen karvakaulus niukassa jakussaan ja hän näytti jostain miestenlehdestä karanneelta joulutontulta. Kallistin päätäni ja mietin. Kauanko olinkaan kärvistellyt Hannaa kammoksuen? Toissakesästä? Enkö ollut aika naurettava nössö kun aina vaan yritin kääntää asiat parhain päin – kuten että hän oli varmasti iskeytynyt poikien seuraan korkeintaan minuuttia aiemmin, ihan vaan moikkaamaan tuttuja.

Havaitsin Teemun vierelläni oluttuopin kanssa ja hän osoitti Veskun selkää, luuli varmaan etten ollut huomannut tätä.
- Tiedän, sanoin, mutten liikahtanutkaan lähestyäkseni pöytää, ja Teemu jäi siihen vierelleni.
- Katohan, Hannakin, hän sanoi yllättyneen näköisenä ja uskoin häntä. Ainakaan syöjätär ei ollut viettänyt noiden seurassa koko iltaa.

Hanna puhui ja nauroi ja silitteli hiuksiaan, minä katselin. Hän laski kätensä Veskun käsivarrelle ja alkoi siirtää sitä hitaasti ylöspäin, olkapäälle, harteille, ja jätti sen lepäämään hetkeksi niskaan. Vesku uskoakseni yritti vetäytyä vähän kauemmas, mutta en voinut olla ihan varma tekikö hän niin; Hanna joka tapauksessa siirtyi lähemmäs ja näytti kuiskailevan jotain Veskulle. Tai jotain muuta sen tyyppistä. Kun mieleeni tuli, että ehkä hän ei sanonutkaan mitään vaan käytti muuten kieltään, ja kun muistin, miten herkkä Vesku oli korvansa tienoilta, taisin hukata itsehillintäni. Kävelin muutamalla askeleella heidän luokseen, kurotin käteni niin korkealle kuin sain ja kaadoin puolet jäävedestä Hannan päähän. Hän irrotti kirahtaen kätensä Veskusta ja silloin nappasin kiinni karvakauluksesta ja kaadoin loput push-uppeihin.
- Lopeta toi, mä en pidä siitä, ilmoitin.

Pysäytyskuvaa kesti vain hetken, sen verran, että Hanna tajusi kastuneensa ja kuinka, sitten hän käänsi vimmastuneen katseensa minuun. Ilokseni hän näytti märältä rotalta pyyhkiessään vettä valuvia hiuksiaan pois kasvoilta mutta samalla hän tallasi varpailleni kovempaa kuin Simo ikinä tanssitunneilla. Luulin, että jotain murtui, enkä ihmetellyt kun vilkaisin alaspäin ja näin millaiset korot hänellä oli kengissään. Tönäisin hänet pois niin lujaa kuin jaksoin, mutta ihan hänen takanaan oli seinä, joten mitään riemastuttavaa pyllähdystä en nähnyt.
- Voi jessus, kissatappelu! kuulin Paten hihkaisevan ihastuneena, kun Hanna hyökkäsi päin minua kädet ojennettuina ja väistin kauhuissani punaisiksi lakattuja kynsiä, joilla ei takuulla ollut lähiaikoina revitty jäätyneestä säilöheinäpaalista heiniä.

Jalkaani koski ja minun oli vaikea liikkua, joten kumarruin nopeasti ennen kuin saisin kaikki kymmenen kynttä kasvoihin: sen sijaan ne upposivat kaikki hiuksiini ja päänahkaani ja se sattui. En ehtinyt suunnitella, potkin, kynsin ja kiskoin vain Hannan pitkiä märkiä hiuksia minkä jaksoin, kunnes tunsin, että ote tukastani irtosi ja minua raahattiin kauemmas. Niin Hannaakin. Teemu näkyi pitävän kaksin käsin kiinni hänen rintakehänsä ympäriltä ja samanlaisessa otteessa olin itsekin, olkavarret tiukasti kylkiin puristettuina. Hannan kädet hamusivat vielä minua kohti, kourien voimattoman raivokkaina ilmaa, ja kiitin onneani, etteivät ne olleet kiinni kasvoissani. Jossain välähti salamavalo, ja se sai minut rauhoittumaan hetkessä ja tajuamaan, että se, joka minusta piti kiinni oli Vesku, ja että hän nauroi korvaani melkein äänettömästi, mutta ei ihan. Kuulin sen vallan hyvin.
- Nyt mennään, hän sanoi ja lennätti minut puristusotteessaan saman tien narikan puolelle kysyen mumisten narikkalappuani. Laitoin automaattisesti käteni ensin housuntaskuun ja onneksi en ollut ehtinyt siirtää sitä sieltä lompakkoon kuten yleensä tein. Onneksi emme myöskään olleet enää sisääntuloruuhkassa emmekä vielä lähtöruuhkassa – Vesku sai vaatteemme minuutissa minun odottaessani yhdellä jalalla ulko-oven pieleen nojaten.

- Mitä sä oikein luulit tekeväsi? hän kysyi kun painava ovi läimähti kiinni takanamme, yrittäen näyttää vihaiselta, mutta ei pystynyt kunnolla piilottamaan sitä, että häntä nauratti vieläkin. Minä uhkuin edelleen adrenaliinia ja könkkäsin puhisten alas jäiset portaat. Vasta jalkakäytävällä pysähdyin ja totesin, että minua sattui tosiaankin, edelleen. Vihlova kipu sai minut kiukkuiseksi.
- Oisko mun pitänyt antaa sen lääppiä ja nuoleskella sua? kivahdin.
- Voi voi, Vesku nauroi, eikä saanut järjellistä sanaa suustaan. Äkkiä minua alkoi pelottaa, että Hanna ryntäisi ravintolasta perääni ja vilkaisin pelästyneenä ensin ovea ja sitten ympärilleni.
- Me tarvitaan taksi! sanoin huolestuneena.
- Eihän tästä ole pitkä matka… Vesku yritti rauhoittua, mutta ei onnistunut kauhean hyvin.
- Ei kun taksi.
- Kulman takana on tolppa, hän sanoi sitten, kun irrotin otteeni kaiteesta ja tarrasin hänen käsivarteensa kaksin käsin.
- Mennään sinne. Pian!

Veskukin vilkaisi ravintolan ovea ja taisi päättää, että kiireessäni saattoi olla järjen hiven. Lisäksi hän tarttui minua tukevasti vyötäröltä niin, että kävelyni helpottui, eikä ruvennut kyselemään mitään ennen kuin olimme kulman takana.
- Sä onnut? hän huomautti kun totesimme, ettei tolpalla ollut yhtään autoa.
- Niinpä teen, tuhahdin. Hän ei onneksi ehtinyt kysellä enempää, kun jostain rullasi paikalle valkoinen taksiauto kuin pelastusvene. En voinut olla vielä kerran vilkaisematta tulosuuntaamme kun avasin takaovea, ettei sieltä vaan hurjistunut blondi romahtaisi juuri niskaani. Näin vain tyhjän kadun ja huokaisin helpotuksesta. Vesku kiersi auton ympäri ja tuli toisesta takaovesta sisään, ilmoitti pitsihuvilan osoitteen ja otti minusta kaksin käsin kiinni. Se tuntui suloiselta ja nojasin rentoutuen hänen olkapäähänsä, olin myös kiitollinen siitä, ettei Veskua näköjään huvittanut taksikuskin kuullen jatkaa tenttaustaan. Tai sitten hän ei taas vaan saanut puhuttua hiljaiselta naurunhytkeeltä.

Taksi suhautti pimeän pitsihuvilan pihaan, Vesku maksoi ja minä aloin vääntäytyä vaikeasti ulos. Hän kuitenkin ehti itsekin ulos ja kiertää auton ennen kuin pääsin jalkeille.
- Annas olla nyt, hän sanoi ja kaappasi minut syliinsä kuin morsiamen. Hän laski minut hetkeksi alas vasta ovella kun joutui kaivelemaan avaimia ja sitten vasta eteisen tuolille lopullisesti.
- Mikä sun jalkaasi sattui? Kysymys tuli vasta silloin, samalla kun hän kävi laittamassa valot päälle.
- Hannan korko, sanoin apeana ja katsoin pientä pyöreää jälkeä kauniissa saappaassani. Se muistutti hokinpolkemaa. Avasin vetoketjun ja irvistin kivusta, kun aloin kiskoa jalkinetta pois. Se ei tahtonut irrota, ja kivun kyyneleet turskahtivat silmistäni kun Vesku kiskaisi sen pois.
- Voi hemmetti mikä makkara, meidän ois pitänyt ajaa suoraan ensiapuun!
- Mä en halua mihinkään ensiapuun joulunpyhinä, ilmoitin minä ja yritin kuoria sukkaa pois. Se oli yhtä helppoa kuin grillimakkaran nylkeminen ja vedet valuivat silmistäni entistä vuolaammin.
- Olisi syytä.
- En lähde, ei se tosta aamuun mennessä voi enää pahentua, sanoin painokkaasti ja siihen sai Vesku tyytyä. Lähdin seinistä tukea ottaen ontumaan huoneemme suuntaan, pysähtyen matkalla vain kylpyhuoneessa. Tuntui logistisesti fiksulta käydä siellä matkalla, sen verran vaikeaa liikkuminen kuitenkin oli.

Vesku odotti jo sängyllä istuen ja kun sain vaatteeni pois hän tarttui jalkaani ja alkoi tutkia sitä. Annoin hänen touhuta, ei kai siinä nyt niin kauheasti voinut olla katsomista. Sitten tunsin jotain kylmää ja miten hän kääri sidettä. Kipu alkoi helpottaa kun kylmä turrutti. Suljin silmäni tyytyväisenä huokaisten.
- No niin!
- Niin mitä? Hymyilin kun tunsin käden vatsallani ja hengityksen jossain solisluuni tienoilla.
- Mitä äsken tapahtui.
- Mene pesemään korvasi, komensin raukeasti.
- Mitä?
- Mä en halua nuolla siitä Hannan kuolaa. Avasin silmäni ja ehdin nähdä nolostumisen Veskun kasvoilla, sitten hän häipyi ja kuulin hetken kuluttua veden lorinaa kylppäristä. Olin piru vie ollut sittenkin oikeassa.

- Senkö takia sä järjestit kohtauksen, että luulit Hannan nuoleskelevan mun korvaa? kysyi Vesku palattuaan, riisuuduttuaan ja sammutettuaan valot.
- Eikö ollut ihan aiheellista? Minulla oli hyvä, voitonriemuinen olo.
- Mun kissanpennusta tuli naarasleijona! Tunsin, miten nauru alkoi taas tärisyttää minuun kiinni painautunutta vartaloa. Nauroin itsekin, kunnes muistin näkemäni salamanvälähdyksen. – Ottiko siellä joku valokuvia?
- Kyllä mä olin näkeväni salaman.
- Voi helkkari. Päähäni tulvahti kuvia sensaatiojutuista Seiskassa – jota tietenkin selailin vain jos kampaajalla ei ollut parempia lehtiä, kuten kaikki – kapakkatappeluista, joissa Janina joku tai Marika joku oli ollut. Mutta ehkä Hanna ei ollut sentään Seiskaan kelvollinen julkkis. Onneksi se ei ollut ollut Marko Björs, hän oli varmaan ainoa hevosmaailman julkkis, joka olisi kelpuutettu juorupalstalle. Ajatus oli niin huvittava, että minun piti kertoa se Veskullekin.

- Eikö sua ollenkaan hävetä? Vesku kysyi yhtäkkiä kuulostaen äkäiseltä mutta uteliaalta. Ajattelin hetken aikaa.
- Ehkä huomenna… nyt mulla on vaan oikein hyvä olo!
- Sun kannattanee lopettaa tommoset tavat ennen kuin susta tulee ylilääkäri. Menetät ammatillisen uskottavuutesi.
- Lakkaa saarnaamasta! Sä itse ihan selvästi nautit tilanteesta, kun susta tapellaan oikein julkisella paikalla! syytin.
- Sä puhuit jotain korvan nuolemisesta tossa aiemmin, Vesku muisti ja silitteli minua mukavista paikoista.
- Jos mä nuolen sun korvaas niin mitäs sinä sitten vastapalvelukseksi?
- Mitä sä haluat? Vaikka varpaanvälit, jos sä haluat, kyllä sä sen tiedät.
- Jätetään ne tällä kertaa. Pysytellään jossain perinteisemmässä vaikka. Tartuin häntä niskasta ja yritin suudella häntä jonnekin korvan tienoille, mutten ehtinyt, niin nälkäisesti hän painoi suunsa huulilleni. Voi luoja, jos olisin tiennyt miten paljon parempaa seksiä naarasleijonille tarjoiltiin kuin kissanpennuille, olisin jostain etsinyt jäävettä ja kaatanut Hannan päälle jo ensitapaamisella. Ja sen jälkeenkin joka ainoan kerran hänet nähdessäni.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   17.3.09 19:09:15

Aamulla ei enää ollut adrenaliinia, eikä voitonriemua. Päähäni koski, eikä sisäpuolelle, olinhan laskenut juomani shotit. Ulkopuolta kivisti ja kun nostin pääni tyynyltä totesin siihen jääneen sekä hiustuppoja että veriviiruja. Se sai minut muistamaan jalkani, ja kohotin sitä varovaisesti. Olikohan se raukka paleltunut ja joutuisin kohtaamaan amputaation? Olimme unohtaneet irrottaa jääpalapussin sen ympäriltä. Enää ei ollut jääpaloja, vain märkä sininen löysänä roikkuva ideaaliside. Säikähdin oikeasti kun tajusin, ettei se tuntunut kipeältä ja kurotuin irrottamaan märkää pakettia ja tunnustelemaan varpaitani. Ne elivät! Ne jopa liikkuivat käskystä, vaikka se sattuikin. Palasin helpottuneena makuulle ja aloin orientoitua muuhun maailmaan. Mitä kello oli? Ikkuna erottui jo, ei siis ihan aikaista. Talossa oli hiljaista, mutta ei keittiöstä tänne kuulunutkaan, vaikka siellä jo olisi joku aamiaisella. Vesku nukkui vielä selin minuun, liikehdintäni ei ollut saanut häntä havahtumaan, mutta kun aloin muistella edellisyötä ja liu’utin käteni hänen ympärilleen hän alkoi liikahdella.
- Räyh, kuiskasin.
- Mitä? hän luullakseni mutisi.
- Rakastellaan, ehdotin.
- Vastahan me lopetettiin.
- Entäs sitten? Alatko sä tulla vanhaksi? Siirsin kättäni kiusoitellen alaspäin pitkin hänen vatsaansa.
- Äh.
- Tiedäthän sä että aamuseksi on parasta.
- Jos on heränny. Mutta sitten hän osoitti olevansa hereillä ja kääntyi minua päin. Sain mitä halusinkin, hitaasti ja hellästi vielä unenlämpimät vartalomme kietoutuivat toisiinsa. Olin niin onnellinen, että se tuntui kuohuvan yli.

- Miten sun jalkasi? Vesku muisti kysyä jossain vaiheessa, vaikka varmaan näki, että minä olin vaipumaisillani uudestaan uneen.
- Siellä se on paikoillaan. mumisin.
- Kipee?
- Ei. Yritin pitää hänet vieressäni, mutta en onnistunut, hän nousi tutkimaan onnetonta raajaani. Huokaisin alistuen.
- Oletko sä yrittäny kävellä?
- En.
- Se ei oo enää niin turvoksissa kuin eilen. Näyttää hyvältä.
- Olisit uskonu mua. Yritin kiskoa häntä takaisin viereeni, mutta hän oli nyt hereillä ja tahtoi nousta ylös.
- Ei naisten kuulu nukahtaa jälkeen päin, niiden kuuluu haluta keskustella ja suunnitella tulevaisuutta. Sehän on perimätietoa.
- Jos mä sain paremman kuin sä.
- Paremman minkä?
- Orkun.

Riikka ei, kuten yleensä, aikonut lähteä kyydissämme Helsinkiin, mutta kömpi sentään jostain kolosta esiin, kun kävimme lounaspöytään.
- Olisit pukeutunut, sanoi Leena tiukasti ja tyttö käännähti kannoillaan, palaten parin minuutin kuluttua yllään collegepuku kylpytakin sijasta. Hän vilkuili minua uteliaana koko ruokailun ajan ja arvasin, että hän paloi halusta ottaa edellisiltainen puheeksi. Olin tyytyväinen, että hän kuitenkin malttoi mielensä, ei huvittanut keskustella koko tapauksesta Leenan ja Karin kuullen. He olivat jo tarpeeksi ihmetelleet kipeää jalkaani, mistä tosin olin selvinnyt kertomalla ihan totuudenmukaisesti, että joku oli ravintolassa tallannut sen päälle piikkikorolla. Ruoan jälkeen Riikka tuli notkumaan vierashuoneeseen kun pakkasimme tavaroitamme.

- Tyhmä kysymys mutta kaadoitko sä tosiaan Hannan päälle tuopin olutta? hän uteli.
- En, sanoin totuudenmukaisesti.
- Mutta mä näin sen, se oli märkä!
- Se oli jäävettä, sanoin, minua alkoi taas naurattaa ja totesin, etten kauheasti hävennyt käytöstäni tänäänkään. Ansionsa mukaan oli saanut.
- Oih, sanoi Riikka ihastuneena.
- Älä ota oppia, huolestuin.
- Sä olet mun idoli!
- Lopeta! Koska sä tulet Hesaan?
- Ens viikolla. Viikonloppuna on vielä parit bileet. Miten mun kaverit onkin syntyny näin joulun ympärillä.
- Sinä vuonna oli maaliskuussa televisiolakko, Vesku ehdotti ja veti viimeisen kassin vetoketjun kiinni. – Nyt voidaan lähteä!

112.

Kotona Huvikummussa odotti apeaa porukkaa.
- Me saatiin häätöilmotus, sanoi Miila ennen kuin ehdimme kysyä, ja osoitti kirjekuorta keittiön pöydällä. Minusta tuntui kuin sisälmykseni olisivat notkahtaneet kymmenen senttiä alemmas.
- Kuoliko se mummo sitten kuitenkin? kysyi Vesku kiinnostuneena.
- Juu. Vaikka sen piti sinnitellä vielä ainakin kymmenen vuotta.
- Koska pitää lähteä?
- Puolen vuoden irtisanomisaika. Ei tarvii vielä alkaa pakata, Lauri sanoi rauhoittavasti. Hän ja Vesku eivät selvästikään pitäneet koko juttua yhtä vakavana kuin Miila ja minä.
- Mä en kestä, ostetaan tää. Ruvetaan lottoamaan! vaikersin.
- Jos meillä olisi rahaa taloon niin eiköhän se olisi uudempi tai ainakin paremmassa kunnossa kuin tää, Vesku toppuutteli.
- Mutta jos meillä olisi varaa just tähän? Voi voi.
- Ei se nyt maailmanloppu ole, kyllä asuntoja löytyy. Puolessa vuodessa voi tapahtua vaikka mitä.
- No sitä ei ainakaan tapahdu, että se täti heräisi henkiin, sanoin surkeana ja lähdin ontumaan yläkertaan.
- Miksi sä klenkkaat tolla lailla? Miila huusi perääni.
- Kysy Veskulta, se on oikeastaan sen syytä.
Päätellen naurunremakasta, joka kohta kantautui yläkertaan, hän kertoikin.

Olin päässyt eroon vierailuvaatteistani kun puhelimeni soi. Minua kysyttiin töihin, mutta pahoitellen minun oli kieltäydyttävä. En voisi lähipäivinä juosta vikkelien mummojen perässä. Puhelin soi toistamiseenkin ennen kuin ehdin laskea sen kädestäni, mutta siihen en vastannut. Äiti. Hän oli soitellut muutaman kerran ennen jouluakin, mutta en ollut vastannut, enkä soittanut takaisin. Vähän oli omatunto kuiskinut, että joulun pitäisi olla anteeksiannon ja rakkauden aikaa, mutta olin leppymätön hänen suhteensa. Äitien tuli olla esikuvia, piste. Masensi. Huvikummusta lähtö, kipeä jalkani, ja se, että ne heittivät kovin surullisensinisen varjon kaiken päälle.

Jinnaa ei tuntunut häätö paljon häiritsevän, kun istuimme myöhemmin kahdestaan iltateellä, Vesku ja Ville olivat lähteneet käymään tallilla ja Miila ja Lauri olivat lähteneet kaupungille, vain me kaksi kökötimme kotona.
- Me ollaan kuin saaristolaismökin muijat, jotka odottaa, tuleeko niiden ukot takaisin mereltä vai ei, sanoin apeana.
- Ole vaan muija ihan keskenäsi. Mä olen ainakin linnanrouva!
- Hieno linna, joka kohta ulosmitataan meiltä, jatkoin samaan vaisuun sävyyn.
- Lopeta! Mikä sua oikeen riepoo?
- Taitaa olla vaan huono päivä, huokaisin, ja nostin pääni väkisin pystympään. – Onko sulla sitten jo valmiit suunnitelmat mihin lähteä täältä?
- Me käytiin päivällä ilmottautumassa kaupungin asuntojonoon, Jinna sanoi ja näytti siltä kuin olisi kertonut suurenkin salaisuuden.
- Mä olen luullut että niitä on ihan mahdoton saada.
- No tää häätöpaperi tietysti auttaa aika lailla, ja… Jokin Jinnan äänensävyssä sai minut katsomaan häntä tarkasti, ja sitten vieläkin tarkemmin. Hänen kasvoillaan kareili pieni hymynaavistus, ja silmät loistivat. Jokin ei ollut ihan kohdallaan. Vilkaisin ensimmäiseksi epäluuloisesti hänen kättään – olivatko ne menneet kihloihin?
- Ei meillä vielä oo sormuksia, sanoi Jinna rauhallisesti huomattuaan katseeni.
- Miten niin vielä? Miksi sä sitten näytät siltä kuin oisit syönyt jouluvalot?
- Me saadaan vauva.

Lähettäjä: .. 
Päivämäärä:   17.3.09 19:14:12

Apua! Lisää! Löytyyhän tosta tytöstä jopa luonnetta! ;) Tätä mä oon odottanu :D

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   17.3.09 19:31:23

Laitoin jo, mutta mahdoitko sä huomata :D
No ei se mittään.
----------

Mykistyin. Taisin tuijottaa häntä monta minuuttia suu auki, sanomatta mitään, kymmenien ajatusten velloessa päässäni. Jinna alkoi jo näyttää pahastumiseen merkkejä ennen kuin tajusin reagoida.
- Vau! Vauva siis! Hyppäsin pystyyn ja kiersin pöydänkulman ympäri halaamaan häntä, ehtimättä edes ulahtaa kun astuin painavasti kipeälle jalalleni. Hämmästyksekseni huomasin, että silmäni valuivat, ja sitten nyyhkäisin Jinnan hiuksiin rutistaessani häntä tiukasti. Ihmettelin itsekin liikutusta, minkä valtaan olin joutunut, mutta Jinna ei tuntunut pitävän omituisena sitä, että itkin.
- Saanko mä kokeilla? kysyin ja tavoittelin hänen mahaansa.
- No ei siellä vielä mitään tunnu, hölmö, Jinna nauroi.
- Mutta kun tietää, että se on siellä!
- Sä olet ihan hassu, Jinna sanoi hellästi, mutta antoi minun laittaa käteni vatsansa päälle. Olisin mielelläni laittanut korvankin, mutta hän istui niin hankalasti pöydän ääressä, etten saanut kumarruttua sinne.

Kysymykseni eivät kadonneet mihinkään, mutta ne eivät olleet oikein miellyttäviä, joten harkitsin tarkkaan ennen kuin aloin niitä ladella. Uteliaisuus kuitenkin voitti, enkä voinut jättää niitä kysymättäkään.
- Entä sun koulu?
- Jatkan sitten myöhemmin.
- Etkö sä luule olevasi… liian nuori?
- Sille ei nyt enää voi mitään. Mä olen tän ikäinen ja sillä hyvä.
- Sä olet ihan varma että aiot pitää sen?
- Ihan varma. Jinnan silmät välähtivät vaarallisesti, kuin varoittaen ehdottamastakaan mitään.
- Mitä Ville sanoo?
- Ihan oikeat asiat.
- Entä sun vanhemmat?
- Ne ei tiedä vielä. Mutta tuskin ne saa mitään kohtausta. Meidän suvussa lapset on aina tehty nuorina.
- Aiotteko te olla yhdessä elämänne loppuun asti? Mennä naimisiin ja silleen?
- Ei siitä voi tietää. Eikä se oikeastaan tähän kuulukaan. Hän kiersi kätensä ympärilleen hymyillen erikoista, jotenkin sisäänpäin kääntynyttä hymyä, jollaista en ollut koskaan nähnyt. Tuijotin häntä ihmeissäni ja kunnioittavasti.
- Mä alan heti kutoa sulle vauvanvaatteita.
- Ala, Jinna hymyili.
- Ja pääsenhän mä kummitädiksi?
- Tietysti, kukas sitten?
- Voi että. En enää tiennyt mitä sanoa, tuijotin vain ystävääni, samaan aikaan hymyillen ja aina vaan valuttaen kyyneliä. Olin niin onnellinen, koska hän oli selvästi onnellinen, mutta samalla jokin omituinen menetyksen maku tuntui suussa. Tämä jos mikä oli nyt merkki lapsuuden loppumisesta. Minun piti nousta halaamaan häntä uudestaan, ennen kuin hänestä tulisi rouva äiti.

Ville oli mitä ilmeisimmin kertonut Veskulle, sillä hänkin halusi päästä kokeilemaan Jinnan vatsaa heti, kun astui sisään olohuoneeseen, minne olimme siirtyneet muka katsomaan telkkaria mutta oikeasti juttelemaan.
- On siinä mulla tulevia lääkäreitä, se ei tunnu vielä moneen viikkoon! Jinna lausui muka harmistuneena.
- Mutta siellä se on, sanoi Vesku, ihan niin kuin minäkin. Ville istui Jinnan viereen sohvaan ja kiskoi tytön syliinsä, hymyillen ehkä vähän hämillisenä. Mieleeni juolahti onneksi, että ehkä häntäkin kuului onnitella joten tein niin.
- Kiitos, Ville sanoi. En osannut tulkita hänen ilmettään tarkalleen, mutta kyllä se oli sellainen, että pienoinen huoleni hälveni. Ei hänellä selvästikään ollut vakaita aikeita hylätä raskautettua ystävääni. Ja, kuten Jinna itse oli sanonut, siitä, mitä tulevaisuudessa tapahtuisi, ei tiennyt kukaan.

- Tuu tänne, kutsui Vesku, joka oli rakentanut houkuttelevan pesän kaikista lattiatyynyistä ja heittäytynyt sinne. Olin osannut odottaa sitä.
- Sä sait sitten taas vauvakuumekohtauksen, sanoin käpertyessäni hänen viereensä.
- Etkö sä?
- Taisin mä vähän, minun oli pakko myöntää. – Mutta ei oo aika. Ei nyt.

Jinnan uutinen antoi kuitenkin positiivisemman värin välipäiville. Houkuttelin Veskun mukaan kaupungin asuntotoimistoon ja HOASille ja surffasin netissä vuokra-asuntoja, vaikkei kiirettä ollutkaan. En viitsinyt lähteä ontumaan tallille, mitä olisin siellä muka voinut tehdä? Tuskin olisin päässyt edes eteenpäin kun tallipiha oli yhtä mutavelliä. Varsinainen talvi oli, yksi lumimyräkkä oli ollut lokakuussa, mutta sen jälkeen oli palattu kesäkeleihin. Aloin joutessani kutomaan vauvannuttua, vaikka tiesin, että sen nähdessään Vesku saisi taas sen höpsön ilmeen. Se oli oikeastaan aika hauskaakin, kun tiesin, ettei minun tarvinnut muuta kuin nauttia hellyydenosoituksista, joita hän tuhlailisi lapsensa tulevalle äidille. En ikimaailmassa suostuisi itse pitämään välivuotta vauvan takia, enkä kerta kaikkiaan aikonut joutua tilanteeseen missä semmoista tarvitsisi edes harkita.

Lähettäjä: miiuska 
Päivämäärä:   17.3.09 21:50:54

Oih ihanaa söpistelyä ^^ hienoa tekstiä taas, jatkuu

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   17.3.09 23:24:32

^_^

Parin päivän kuluttua pystyin jo etenemään ontumatta ja kun ei sairaalasta ollut tullut uusia työtarjouksia vietin aikaani tallilla Veskun kanssa. Hääräsimme varsojen kanssa, molempien. Oona oli ruvennut jokin aika sitten ottamaan tammat yöksi sisään joten oripojat voi kai oikeastaan laskea jo teineiksi. Tai ainakin esikoululaisiksi. Hussuhan oli lähdössä pois, joten vierotusta oli ollut pakko ruveta harjoittelemaan.

Ipanat olivat keskenään pihatossa tänäänkin. Ilse oli varmaankin ratsastamassa Mansikalla, ja Hussukin löytyi tallista. Oonalla oli se käytävällä naruissa ja hän nyppi sen harjaa parhaillaan.
- Täytyy tehdä siitä sen näköinen ettei se oo asunu metsässä puolta vuotta, hän sanoi vaikkemme kysyneet mitään.
- Nytkö se lähtee?
- Ihan minä hetkenä hyvänsä.
- Mitäs luulet että Rusko sanoo?
- Jaa-a. Toivottavasti ne ei rupee tappelemaan Mansikasta.
- Joko Kimi on tehny hevoskauppoja?
- En tiedä. Kovasti se on haahuillut niiden kahden välillä, mä käskin sen heittää kruunaa tai klaavaa.

Emme ehtineet tehdä oikein mitään ennen kuin Hussun omistaja ajoi pihaan. Hän oli ehkä kolmi- tai nelikymppinen nainen, mukanaan suunnilleen saman ikäinen mies, he olivat kovaäänisiä ja rempseitä ja nähtyään tammansa seisovan siistinä ja sievänä tallissa lähtivät katsomaan varsaa. Pojat ryskäsivät pihatossa yltä päältä ravassa. Niitä ei enää juuri näyttänyt huolettavan tammojen poissaolo ja mietin, muuttuisiko tilanne nyt, kun sinne enää palaisikin vain Mansikka. Vai pitäisikö sekin ruveta tarhaamaan erikseen, ja missä välissä Mustikka sitten enää saisi nauttia äitinsä seurasta. No, Oona tietäisi mitä tehdä, ajattelin luottavaisena.

Mustikka tuli tapansa mukaan Veskun luokse ja nappasi ensimmäiseksi tätä hihasta. Rusko seurasi perässä, mutta ei yrittänyt ruveta yhtä tuttavalliseksi, päinvastoin kavahti vähän kauemmas kun nainen, Paula, lähestyi sitä.
- Mikä sen nimi on? keksin kysyä. En ollut koskaan tullut kysyneeksi tiesikö Oonakaan oikeaa nimeä, se oli vain Rusko.
- Wide-Eyed Wanderer, nainen sanoi ja rapsutti varsaa korvasta.
- Niin mikä?
- Se on siitä Leijonakuningas-laulusta. Se oli niin ihmettelevän näköinen pienenä.
- Meinaatko pitää sen itse? jatkoin kiinnostuneena.
- Varmaankin.

Päätin ottaa härkää sarvista ja ehdotin, että Paulan pitäisi käydä useammin katsomassa varsaansa tai hankkia sille hoitaja.
- Mitä turhia, antaa nyt kasvaa ensin, nainen tuumasi.
- Mutta kun ei se opi mitään.
- Eihän sitä noin pienenä voi vielä kouluttaa. Minua katsottiin kuin olisin ehdottanut ratsautumisharjoituksia.
- Voihan. Pitäähän. Väitin sinnikkäästi vastaan, sillä uskoin olevan oikeassa. Osoitin Mustikkaa. – Toi osaa kulkea talutettuna, seistä sidottuna, nostaa jalkojaan, antaa harjata ja pestä ja tehdä mitä vaan. Se on tavannu kengittäjänkin jo.
- Jaa. No, voit olla oikeassakin. Samassa Rusko kiskaisi riimunsa irti Paulan otteesta ja otti loikan kauemmas niin vikkelästi, että sotkeutui jalkoihinsa ja meni nurin.
- Mennääs poju, kuulin Veskun sanovan Mustikalle, siirtyen avaamaan porttia. Tarrasin refleksinomaisesti Ruskon riimuun, kun se rynni ohitseni havaitessaan, mitä oli tapahtumassa. Se ei, ihan ymmärrettävästi, halunnut päästää ainoaa ystäväänsä karkuun.

- Viedään sekin talliin, päätti Paula ja otti portinpielestä riimunnarun. En päästänyt varsasta irti ennen kuin hän oli saanut narun kiinni, sitten laskin. Kuten odotettavissa oli, alkoi melkoinen venkoilu, kuin lohi olisi pyristellyt siiman päässä. Mustikka meni jo kauempana ja Ruskolla oli kova kiire sen perään. Paula ei kuitenkaan hötkyillyt, antoi vain varsan teutaroida pitäen tiukan otteensa. Kun he alkoivat saavuttaa toista varsaa, rauhoittui askelluskin. Tallissa se tosin alkoi uudelleen. Vesku laittoi Mustikan tapansa mukaan käytävälle kiinni, mutta sekin rupesi levottomaksi kun Rusko, joka ei ollut montaa kertaa käynyt sisällä, pyöri käytävällä kuin puolukka hississä. Se taisi tallata Paulan miehen, tai seuralaisen varpaatkin, sillä tämä älähti äkkiä ja silloin Paula tunki varsan nopeasti vapaaseen karsinaan Hussun viereen. Hän katsoi mietteissään Mustikkaa, joka ei käyttäytynyt yhtä fiksusti kuin tavallisesti nyt, kun Ruskon levottomuus häiritsi sitä, mutta kuitenkin melkein kuin iso hevonen. Menin rapsuttelemaan sitä Veskun pitäessä neuvottomana harjaa kädessään.
- Ei tätä taida paljon kannattaa harjata. Tää on ihan märkää puuroa tää kura.
- Mennään ensin lenkille ja harjataan sitten, ehdotin. – Tai pestään.
- Jep.

Jätimme Paulan miehineen ja hevosineen talliin ja lähdimme Mustikan kanssa metsään. Se oli tottunut kävelyretkiin kanssamme ja totteli yhtä hyvin kuin keskiverto koira, luulisin. Vesku ainakin puhui sille kuin koiralle, ”vierellä”, ”seis” ja semmoisia.
- Aiotko opettaa sen istumaankin? virnuilin.
- Enpä usko. Laita kätesi sen selälle.
- Mitä, näinkö? Lepuutin kättäni varsan satulansijalla, sitähän Vesku tietysti haki. Siihen se ennen pitkää saisi painoa. Mustikka ei ollut huomaavinaan. Se alkoi olla jo ponin kokoinen ja sen karva oli paksu kuin karhulla.

Äkkiä Mustikka seisahtui ja jännittyi, sen pää nousi melkein minun pääni tasalle ja se päästi pitkän värisevän hirnunnan. Vesku mutisi jotain ja minä tartuin varmuuden vuoksi riimusta kiinni omalta puoleltani. En minä nähnyt enkä kuullut mitään hetkeen, mutta sitten polun mutkan takaa kuului kiireinen hirnahdus ja Mansikka ravasi sieltä innokkaasti vastaan.
- Lapset, totesi Ilse. – Kaikki kolme. Mä jo ihmettelinkin mikä kiire sille tuli.
Varsa painoi päänsä ja yritti suoraa päätä nisille, mutta Mansikka käännähti korvat luimussa kauemmas. Joko se oli sitä mieltä, että vieroitettu oli vieroitettu, tai sitten sen mielestä virkapuvussa ei imetetty.
- Jatketaan matkaa, ehdotti Vesku ja Ilse jatkoi omaansa tallille päin. Mustikkaa ei enää huvittanut ollenkaan kävelylenkki, se alkoi käännähdellä ympäri ja hypähdellä. Ehdotin, että palaisimme takaisin mekin, mutta Vesku halusi kiertää ainakin seuraavalle oikopolulle asti.
- Mä en halua että se kuvittelee saavansa päättää, koska käännytään. Ajattele, parin vuoden kuluttua sä saat olla selässä kun tehdään metsälenkkejä.
- Parin vuoden? Minä? Tossa on nyt kaks kohtaa mitä mä en ymmärrä.
- Totuttele ajatukseen. Sä olet kevyempi meistä.

Kun palasimme tallille Hussu oli lähtenyt pois ja Rusko palautettu pihattoon. Siellä se seisoi portilla hirnuen kuuluvasti Mustikalle, joka vastasi sille. Minä olin salaa tyytyväinen siitä, että lenkki oli lyhentynyt, sillä jalkaani oli alkanut taas särkeä. Ajatuksissani sujautin sormeni pipon alle ja kokeilin, joko viimeinen Hannan kynnen tekemä rupi päänahassani olisi halukas irtoamaan. Tuli mieleeni, että näinköhän enää ikinä maailmassa kumpikaan meistä pääsisi Wotin selkään.
- Jätetään se peseminen tältä päivältä, se on nyt niin tohkeissaan kun Rusko ja Mansikka kiljuu tuolta ulkoa, ja sitten sen pitäisi kuivuakin täällä tuntikausia, Vesku ehdotti.
- Sopii, saman verran siinä varmaan on pesemistä taas huomennakin, arvelin. Niinpä vain palautimme varsan ulos, missä se meni ensimmäiseksi tomerana ajamaan Ruskon pois Mansikan luota.

Ilse istui rehuhuoneessa juomassa kahvia, eikä näyttänyt pitävän mitään kiirettä lähdön kanssa. Oli tainnut hänkin alkaa vähän vierottautua Karoliinasta nyt, kun siitä oli tullut niin kauhean ehtiväinen.
- Juoskoon isänsä se perässä nyt vähän aikaa, hän totesi kun kysyin. – Ja mitäs teille kuuluu? Miten joulureissu meni?
- Reissu meni hyvin mutta joko sä kuulit että Jinna saa vauvan ja että me joudutaan muuttamaan?
- Häädöstä Miila kertoi mutta ei vauvasta, jestas sentään! Ilsen silmät pyöristyivät ja hän näytti ihan pelästyneeltä.
- Onko sulla paljonkin sitä kahvia? Katsoin toiveikkaana termospulloa. Ilse kulautti mukinsa tyhjäksi ja kaatoi sen uudelleen täyteen, ojentaen sen sitten minulle. Minä maistoin ja ojensin sen sitten Veskulle, joka siemaisi pikaisesti ja sanoi menevänsä etsimään Oonaa.

- Jinna on ikionnellinen, juorusin.
- Mutta sehän on ihan lapsi, sua nuorempi!
- Se on silti. Sitä oli ihan pelottavaa katsoa, oikeastaan, sanoin mietteissäni.
- Ethän sä aio…?
- En, miljoonannen kerran. En ennen kuin mä olen valmistunut. Enkä mä muutenkaan halua vielä niin aikuiseksi.
- No mitäs meinaatte asunnon kanssa tehdä?
- Me ollaan jonossa kaupungille, ja opiskelija-asuntoihin. Oiskohan muita vielä?
- Täytyy miettiä. Ja pääseehän meille aina hätätilassa.
- Siitäpä se riemu repeis, kun saisitte sinne yhtäkkiä kaks aikuista tytärtä ja kaks vävypoikaa lisää.
- Ei siitä niin kauan ole kun ne aikuiset tyttäret muutti pois ja hyvin mahduttiin.
- Onko sulla ikävä meitä, vai?
- On tietysti, Ilse sanoi yksinkertaisesti, vaikka olin kysynyt leikilläni. Keskustelu alkoi käydä vähän liian tunteelliseksi ja keskityin kahvinjuontiin kunnes muki oli tyhjä.
- Kiitos. Mä taidan lähteä katsomaan onko meille enempää hommia tänään.

Ei ollut. Oona oli ehtinyt ratsastaa ne, joilla oli lukujärjestyksessä ratsastusta, joten lähdimme kotiin palataksemme seuraavana päivänä takaisin.

Aloin huvin ja oman turvallisuuteni vuoksi touhuilla Ruskon kanssa aina tallilla käydessäni. Se ei tietenkään tahallaan ollut idiootti, mutta se turhautui jos näytti siltä että se jäisi yksinään pihattoon ja saattoi yrittää juosta yli tai töniä kumoon yrittäessään päästä Mustikan mukana talliin hoidettavaksi. Yritin saada sen ymmärtämään, että sellainen ei ollut missään olosuhteissa hyväksyttävää. Vein sen myös silloin tällöin talliin, mikä sille oli outo paikka, ja melko pian se lakkasi hörhöilemästä siellä. Paulaa en kuitenkaan nähnyt tallilla toistamiseen, eikä kukaan muu, paitsi Oona tietenkin, näyttänyt mitenkään olevan tekemisissä varsan kanssa. Aloin uskoa, että olin sen ainoa toivo kasvaa kunnon hevoseksi, mikä nyt tietysti oli aika pöyhkeätä.

Se oli ihan yhtä hyvän näköinen pieni otus kuin Mustikkakin, aavistuksen verran isompi ja rotevampi ruunikko, jolla oli kapea valkea läsi aina ylähuuleen asti. Mutta jästipäisempi se oli, enkä voinut tietää, oliko se geeneissä vai oliko se vain pienessä päässään jo muodostanut käsityksen, että sen piti kaksijalkaisten kanssa aina kokeilla kumpi määrää. Silti tuntui siltä kuin jokin olisi puristanut rinnasta, kun se tervehti minua hirnuen kun lähestyin pihaton aitaa. Aloin miettiä, olinko taas pistänyt pääni silmukkaan ja ruvennut hölmöyksissäni kiintymään eläimeen, joka ei ollut minun, ja joka katoaisi elämästäni ennen pitkää ilman, että minulla oli siihen mitään sananvaltaa. Mutta enhän voinut sitä taas hylätäkään.

Lähettäjä: tripi 
Päivämäärä:   18.3.09 14:36:08

voi että, ihan parasta :)

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   18.3.09 16:40:11

Tän jälkeen siirrytäänkin sitten Veskuun :)
-------------
113.

Uudenvuodenbileet olivat tietysti ihan pakolliset. Miila ei suostunut ajattelemaankaan ettei meillä pidettäisi semmoisia.
- Nehän voi olla viimeset bileet täällä! hän sanoi, ja laski jo kuukausia vappuun; olihan se puolen vuoden sisällä, olihan?
- Meillähän on täällä raskautettu nainen! yritin vastustella.
- Hullu, ei kai se nyt sitä tarkoita että meidän kaikkien tarvi ruveta muslimeiksi? Miila älähti ja Jinna mulkaisi minua ihan yhtä vihastuneena. Suljin nolona suuni mutta jupisin:
- Ja sitten pidetään läksiäisbileet kaikille erikseen, ja sitten vielä talon tyhjentymisbileet ja kevätpäivänseisausbileet…
- Hyvä idea! Miila ilahtui.
- Pidä sitten, mutta mä en osallistu, ilmoitin.
- Sä et ikinä muka osallistu ja sitten juhlit täällä kumminkin mukana!

Siitä meille meinasi tulla riita. Tai tulikin, mutta vain nopea. Olin tarkoittanut, että olin saanut töitä uudenvuodenaattoillaksi, mutta sen toiset kuittasivat äkkiä.
- Me ollaan tuskin päästy vauhtiin ennen kuin sä ehdit kotiin. No niin, ketä kutsutaan?
Päädyimme lähettelemään tekstarikutsuja suunnilleen samalle porukalle kuin joka oli ollut pikkujouluissamme.
- Jätä Krisu pois, jooko? pyysin Miilalta. – Mä en haluaisi sitä tänne sotkemaan asioita.
- Enkä jätä, se on semmonen namu. Kai sä nyt osaat pitää huolen, ettei se sotke mitään. Ja jätä sä se Simo pois.
- Niin jätänkin, ne on jossain reissussa tähän aikaan maailmasta. Mutta Elleä kysyn.
- Entäs Riikka? Tulisko se auttamaan järjestelyissä?
Mutta Riikka vastasi päättäneensä jäädä vielä uudeksivuodeksi Hankoon.

Uudenvuoden aattoilta oli rahakkaita iltoja töissä ja ihmettelin, kun kukaan vakiväestä ei ollut napannut sitä itselleen, tyytyväisenä tosin. Kahden päivän sairaslomasijaisuuskin oli toki parempi kuin ei mitään, vaikka osasto olikin vieras ja osoittautui raskaaksi. Siellä nosteltiin ja käänneltiin vuodepotilaita, jotka suuntasivat turhautuneen energiansa verbaaliseen väkivaltaan kun eivät päässeet touhuamaan höpöjä kuten lempiosastoni mummot. Suurin osa oli potilaista oli pääkopaltaan täysin kunnossa mutta ilkeämpiä kuin neljä dementikkoa yhteenlaskettuna. Olin iloinen, kun aattoilta oli viimeiseni siellä.

Kiiekin oli ollut iltavuorossa ja olin luvannut napata hänet kyytiin meille, kun kerran autolla liikuin. Ajoin asuntolan eteen ja menin töräyttelemään summeria saamatta vastausta, hän joko oli suihkussa parhaillaan tai sitten osastolla oli sattunut jotain, mikä viivytti häntä. En kai voisi kuin odottaa kun ei hän puhelimeenkaan vastannut. Olisi ollut taas hetki, että tupakan polttaminen olisi ollut mukavaa puuhaa, muttta minulla ei ollut semmoisia. Mietin, pitäisikö illaksi hankkia.

Rappuun syttyi valot ja päätin livahtaa sisään odottelemaan samalla oven avauksella kun neljä juhlatunnelmissa kikattavaa naista astui ulos. Kollegoita tietysti. Ulkona ei ollut kylmä, edelleenkään ei ollut talvi, mutta jotenkin kostean kolea tunne hiipi varpaisiin. Kiipesin toiseen kerrokseen ja totesin oven asuntolakäytävään jääneen raolleen joten pääsin sisään asti. Voisin istuskella käytävän päässä olevassa oleskelutilassa ja jatkaa soittelua, ainakin se oli mukavampaa kuin pihalla. Vilkaisin kutenkin automaattisesti Kiien ovea ja sekin näytti olevan rakosellaan. Kai hän sitten oli vaan kotona ja suihkussa ja voisin marssia suoraan sisään. Käytävälle kaikui vaimea musiikin kakofonia, monissa huoneissa taidettiin olla vielä valmistautumassa uudenvuoden vastaanottoon.

En oikeastaan hämmästynyt kun löysin Ellen lukemasta Kiien sängyltä, mutta hän kyllä hämmäsyi nähdessään minut. Suorastaan pelästyneen näköisenä hän pomppasi istumaan ja kiskaisi kuulokkeet korvistaan.
- Miten sä olet jo täällä!
- Miksen olisi? lltavuoro loppui ja mä olen huudattanu summeria kuin hullu. Oisit ollut ystävällinen jos oisit päästänyt mut sisään.
- Mä en jotenkin ollenkaan tajunnut ajan kulumista. Enkä kuullu mitään.
- Eikös Kiiekin tullut iltavuorosta, se olisi voinut olla aika hyvä vihje, että muidenkin iltavuorot loppuu samaan aikaan?
- Se pääsi aikaisemmin, tuli jo melkeen tunti sitten, Elle sanoi anteeksipyytävästi ja sammutti soittimensa alkaen kääriä johtoa sen ympärille.

Istuin pöydän ääreen takkiani riisuen ja mietin, mitä kehtaisin kysyä. Mitä Ellen täällä odottelu merkitsi? Seurustelivatko tytöt? Olisiko kauhean härskiä mennä kysymään semmoista jos vastaus olikin ei? Keksin kuitenkin yhden turvallisen kysymyksen ensalkuun.
- Etkö sä olekaan autolla?
- En, mä ajattelin kerrankin maistella vähän. Elle osoitti ikkunalautaa, jolla seisoi muutama kuohuviinipullo.
- Tervehdys! kuului Kiien ääni ovelta. Hän oli pukeutunut vain pyyhkeeseen mutta hiukset olivat jo kuivat ja kasvoilla meikkiä, ilmeisesti hän oli suihkutiloissa laittautunut. – Mä puen ihan äkkiä! Kaks minuuttia! Ohimennessään hän kumartui antamaan Ellelle suukon kuin se olisi maailman luonnollisin asia ja sain vastauksen lausumattomaan kysymykseeni. Elle vilkaisi minua jotenkin hätääntyneen ja nolon näköisenä, mutta pidin hymyni rauhallisena ja mitäänsanomattomana. Voisin joskus myöhemmin kertoa hänelle, että olin arvellut tätä jo viikkoja etukäteen, nyt riitti kun annoin ymmärtää, etten kuollut järkytyksestä.

Kiie oli valmis ihan niin nopeasti kuin oli luvannutkin ja jotenkin riemastuneena heidän romanssinpoikasestaan, tai mikä se nyt olikaan, kiersin käteni kummankin vyötärölle kun lähdimme.
- Voi teitä, kullannuput!
Kiie kihersi korvaani ja Ellekin tuntui vähän rentoutuvan.

Avatessani mersun ovia soitin Veskulle. Hän oli mennyt alkuillaksi Jarin luo, missä myös oli bileet, ja olin sopinut hänetkin nappaavani samaan kyytiin. Ajoin tuttua reittiä Itäkeskuksen koilliskulmaa hipoen ja siinä jouduin lyömään jarrut pohjaan, kun suojatielle eteeni yhtäkkiä loikkasi pari humalaista nuorta, vaikka minulla oli vihreät. Kirosin ääneen ja he vilkuttivat minulle iloisesti. Heidän perässään käveli huolettoman näköinen vanhempi pariskunta yhtä tietämättömänä seisovasta punaisesta ukosta liikennevalotolpassa ja tunnistin heidät hätkähtäen. Äitini, ja Stumppi. Äidillä oli päällään lyhyt karvakauluksinen toppatakki, joka olisi sopinut paremmin jollekin minua nuoremmalle, ja farkut, jotka eivät kovin imarrelleet hänen pulleaa olemustaan. Vetäydyin alaspäin kuin olisin kuvitellut heidän tunnistavan minut pimeästä autosta ja tunsin, miten kaasujalkani alkoi nykiä. Olisi helppo tähdätä heihin ja keilata nurin, itsepä kävelivät punaisia päin… onneksi he ehtivät kadun yli ennen kuin mersu nytkähti liikkeelle. Sydämeni hakkasi ja kaahasin koko loppumatkan niin, että Vesku vilkuili minua kummissaan. Minulla meni melkein puoli tuntia ennen kuin olin rauhoittunut, käynyt suihkussa ja vaihtanut vaatteet, mutta sitten olinkin valmis liittymään juhlivaan porukkaan alakerrassa.

Verrattuna muutamiin edellisiin juhlamme olivat rauhalliset ja tapahtumattomat, ja hyvä niin. Vieraitakin oli vähemmän. Joku oli tuonut singstarin ja pleikkarin ja olohuoneessa laulettiin kuin karaokebaarissa. Se ei ollut ihan niin kammottavaa kuin olisi voinut kuvitella, mutta pysyttelin mieluummin keittiössä, ainakin kunnes joku sai yllytettyä Laurin laulamaan. Silloin minun piti mennä ovelle asti kuuntelemaan. Se poika osasi.

Varmaan vähempi hösellys johtui siitäkin, ettei porukassa ollut enää uusia kasvoja. Kaikki tunsivat jo jollain tapaa toisensa ja kaikki seurusteluvariaatiot oli suunnilleen kertaalleen kokeiltu. Krisu oli uusin porukassa, vaikka tunsikin tietysti entuudestaan Miilan ja Raisan kaverit. Olin uskaltautunut vain nopeasti halaamaan häntä nähdessäni – sitä nyt ei Veskukaan voinut pitää pahana, eihän? – mutta kun näin hänen ryhtyvän piirittämään Elleä minun oli pakko puuttua asiaan.
- Se seurustelee, kävin ilmoittamassa kun tyttö katosi hetkeksi, kai täyttämään lasiaan tai vessaan.
- Niin tietysti, Krisu huokaisi ja näytti teatraalisen surkealta. – ja me kun oltais oltu niin hyvä pari, vai mitä?
- Olisitte, ihan Becks ja Posh, myönsin.

Vähän ennen puoltayötä aloimme pukeutua siirtyäksemme pihalle. Vain muutama oli lähtenyt aiemmin ollakseen vuoden vaihtuessa Senaatintorilla, mutta suurin osa oli jäänyt. En ollut tullessani huomannut terassin nurkkaan kasattuja pussillisia raketteja, mutta niitä oli aika monta, niitä paukuteltaisiin varmaan ainakin tunti. Olin tyytyväinen siitä, että olimme meidän kotipihassa. Saatoin kiskoa jalkaani ratsastustoppahousuni ja karvavuoriset tallikengät ja olla varma siitä etten palelisi, vaikka seisoisimme pihalla aamuun, etenkin kun Vesku oli hellällä tuulella ja piteli minua itseään vasten. Nojailimme kellarinportaiden kaiteeseen sylikkäin ja Jinna ja Ville vieressämme ihan samassa asennossa. Ainoa ero oli, että minun lapaskädessäni oli siideripullo ja Jinnan ei. Nojailin päätäni Veskun olkapäähän ja tunsin itseni täydellisen rauhalliseksi ja tyytyväiseksi. Hanna oli hoideltu, Krisua ei ollut Vesku vinoon vilkaissut, löytäisimme kyllä ennen pitkää jostain oman asunnon, vaikka tämä aika Huvikummussa varmasti jäisi ihanana mieleen lopuksi elämääni. Miten hyvä alku uudelle vuodelle. Suljin pulloni, pistin sen taskuuni ja käännyin kasvokkain Veskuun päin. Hänen takkinsa oli auki ja siitä huokui kevyt hevosenhaju, niin kuin omastanikin. Pujotin käteni sen sisään ja minun teki mieli haukata hänestä palanen, niin täynnä kiintymystä olin. Olisin halunnut lähemmäksi, mutta olin jo niin liki kuin mahdollista.
- Mennään nukkumaan, mumisin. Ilman toppavaatteita välissä olisi parempi.
- Odota ensi vuoteen. Pari minuuttia enää, Vesku kuiskasi korvaani niin, että hengitys sai kylmät väreet kulkemaan pitkin niskaani.
- Sen mä ehkä jaksan.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   19.3.09 17:31:35

Vesku kertoo

1.

- Varo, täystuho tulee! Älä astu sen päälle! kuului heleä ääni peremmältä heti kun sain oven auki. Laskin katseeni lattialle ja totta, eteisen mattoa pitkin konttasi vihreä verkkapuku päällään hyvin nuori henkilö. Tuleva kälyni, Karoliina. Me rakastettiin toisiamme ehdottomasti ja kun olin kiireesti riisunut tallikengät, se nousi jo seisomaan pienet kädet polvistani tukea ottaen. Nostin sen syliin unohtaen, että olin äsken halunnut vain suoraa päätä suihkuun ja vauva nauroi päin naamaani ihastuneena ja painoi kätensä poskilleni.

Jessi oli ruvennut tuomaan Karoliinaa meille hoitoon vähän väliä. Hän sanoi, että antaakseen Ilselle vähän vapaa-aikaa nyt kun Artsin joululoma oli päättynyt ja meillä vielä jatkui, mutta luulen, että siinä oli takana muutakin. Todennäköisesti esitellä minulle elämän realiteetteja, sitä vaivaa ja vahtimista mikä melkein vuoden vanhassa vilkkaassa lapsessa oli. Riisuin vaivalloisesti takkini, tyttö yhä sylissäni, ja ajattelin, että Jessi-paran ajatus oli toiminut ihan päinvastoin. Pari tuntia Karoliinaa päivässä ei ollut vaivaksi asti, päinvastoin. Kävelin olohuoneeseen, totesin lattialla olevan hyvän tyynyläjän ja laskeuduin sen päälle niin, että Karoliina jäi rinnalleni makaamaan.

- Päivää sullekin, kuului sohvannurkasta loukkaantunut ääni, mutta kun katsoin sinne, näin Jessin hymyilevän kutimensa takaa.
- Tänne, ehdotin ja ojensin käteni hänen suuntaansa.
- Ei kun nyt mun pitää lopettaa tää kappale niin kauan kun toi ei oo saamassa puikosta silmäänsä.
- Mikä kiire sulla sen kanssa on. Ei sitä tarvita ainakaan puoleen vuoteen.
- Viihdytä sä nyt kuitenkin sitä lasta sen aikaa.

Ei Karoliina tarvinnut viihdyttämistä, se viihdytti minua. Se selitti omia juttujaan kielellä, jossa ei ollut järjellistä sanaa mutta äänenpainoja ja ilmeitä sitäkin enemmän. Yritin olla nauramatta mutta lapsi huomasi miten purin poskiani ja alkoi kikattaa niin, että koko talo raikui.
- Koska meidän pitää palauttaa tää? kysyin.
- Iskä tulee hakemaan sen tullessaan töistä. Eli joskus tän hetken ja iltaseitsemän välillä, ehkä. Jessi katkaisi langan, tunki puikot sohvatyynyjen alle ja tuli lopultakin viereeni.
- Mä lasken päiviä sun valmistumiseen, ilmoitin ja painoin huuleni hänen otsalleen.
- Montako?
- Siinä tuhatseitsemänsataa.
- Kiva. Jessin ääni oli kuiva ja asiallinen ja päätin lopettaa lapsista puhumisen taas vähäksi aikaa ennen kuin hän ehdottaisi minulle jonkin vuokrakohdun hankkimista.
- Mä meen suihkuun, ilmoitin, ja nostin vauvan pois päältäni.
- On syytäkin.
- Mä olen ratsastanut kaksi hevosta. Ja Karoliina ei valittanut, puolustauduin.
- Niin niin. Jessi kiipesi vuorostaan päälleni ja nauroi päin naamaani. Nautin hänen huumorintajustaan kun hän oli hyvällä tuulella. Lomailu oli tehnyt meille molemmille ihmeitä rankan syksyn jälkeen. Olin etukäteen empinyt aika lailla vapaan pitämistä, raha olisi tehnyt hyvää, mutta niin oli tehnyt laiskottelukin. En ollut edes ilmoittanut minnekään olevani käytettävissä ja Jessiäkään ei ollut soitettu töihin kuin pari hassua kertaa. Muutama viikko ilman muita velvollisuuksia kuin miellyttäviä ja ihan jo kaipasin uusia haasteita.
- Jos mä menen, ehdotin.
- Mene nyt sitten, mä menen kehittämään tolle jotain syötävää.

Oli torstai ja luennot alkaisivat taas maanantaina. Aioin kuitenkin ruveta orientoitumaan opiskelijaelämään käymällä loppuviikolla läpi ison harjoitusryhmätyön, jonka olimme loman aluksi tehneet. Siihen oli mennyt hyvinkin pari viikkoa ja lopussa koko porukka oli ollut tekstille niin sokea, että päätimme jättää sen hautumaan. Olin vetänyt lyhimmän tikun ja saanut oikolukijan homman. Kirjoitusvihreiden etsimisen ja epäloogisuudet. Mietin hetken, pyytäisinkö Jessiä apuun. Kirjoitusvirheet hän löytäisi varmasti ja työn lukemisesta voisi olla hänellekin hyötyä.

Lämmin suihku sai minut unohtamaan ajan kulun ja kun palasin alakertaan oli Jessin isä ehtinyt jo hakea nuoremman tyttärensä. Vanhempi oli palannut sohvaan ja jatkoi kutomistaan, vilkuillen välillä telkkaria.
- Mitäs huomenna? hän kysyi poissaolevalla äänellä.
- Pitää käydä läpi se homma, mitä tehtiin ennen joulua. Haluatko sä auttaa?
- Pääsetkö sä sitten nopeammin siitä eroon?
- Pääsen.
- No sitten. Tallille?
- Jos jaksaa ja ehtii. Ei mitään välttämätöntä.
- Okei. Ei mullakaan. Jessi jatkoi kutomistaan ja minä menin etsimään keittiöstä ruokaa.

Talo oli todennäköisesti tyhjä meitä lukuun ottamatta, vaikka olihan asukkaita muitakin. Tiesin, että Ville oli jäänyt vielä tallille ja Jinnan ja Miilan olisi Karoliinan aiempi naurunkirkuna kyllä kiskonut olohuoneeseen umpiunestakin. No, Lauri saattoi nukkua mikäli hänellä oli korvatulpat, tai sitten hän oli töissä. Tempaisin nopeasti pari voileipää ja palasin Jessin luo.
- Haluisitko sä alottaa nyt? Vai tehdäänkö jotain muuta?
- Mm, oli ainoa vastaus puikkojen kilinän ohella, joten kiipesin yläkertaan ja rupesin itse tutkimaan tulostepinoani punakynän kanssa.

Asetin kuulokkeet korville, etsin nettiradiosta sopivan kanavan ja uppouduin töihin. Uppouduin tosiaan. Edessäni oli jo toista senttiä läpikäytyjä sivuja huomattavan paksusta nivaskasta kun säikähdin. Jokin liikkui niskassani. Tajusin tietysti heti, että sen täytyi olla Jessi, mutta olin jo ehtinyt hätkähtää ja hän saada huvinsa. Otin kuulokkeet pois ja katsoin häntä pöllähtäneenä.
- Sun puhelimes soi. Mä en ehtinyt vastaamaan siihen. Hän ojensi kännykkääni, jonka olin unohtanut Karoliinan kanssa touhutessa takin taskuun ja mietin, eikö hän ollut ehtinyt vai halunnut. Vaikka ei sillä väliä, näkisinhän kuka oli yrittänyt tavoittaa. Äiti, näköjään. No, jos se olisi tärkeää hän soittaisi uudelleen, todennäköisesti tahtoi vaan kuulla oliko meillä lunta ja muuten rupatella.
- Mä meen nukkumaan. Kello on miljoona. Joko sä luit kaiken vai tarvitaanko mua vielä huomenna? Jessi kysyi.
- Mä luin ehkä kolmasosan, arvelin. – Mitä on miljoona?
- Kymmenen.

Olin kököttänyt paikoillani melkein neljä tuntia, ei ihme, että hartiat tuntuivat jäykiltä. Ehkä olisi parasta lopettaa tältä illalta. Pyöräytin tuolini niin, että sain tyttöni jalkojeni väliin ja rutistin häntä.
- Mistä lähtien sä olet mennyt kymmeneltä nukkumaan?
- Tästä.
- Mä tulen, totesin kun hän painoi lantiotaan minua vasten. Ei tuo mikään ilmoitusasia ollut ollut, kutsu se oli.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   20.3.09 16:47:47


Torstai oli hyvä päivä tehdä sisähommia. Satoi räntää niin, että ikkunasta tuskin näkyi naapuripihaan ja tuuli. Se tiesi lumitöitä, kunhan sade taukoaisi. Jessi makasi työhuoneemme laverilla lukien yhtä paperiläjää ja minä istuin pöydän ääressä toisen puolikkaan kanssa, oli kotoista ja rauhallista. Tietokone soitteli taustamusiikkia ja toisella silmällä vilkuilin välillä irkkiä, ei silti että siellä olisi oikein mitään elämää ollut tähän aikaan arkipäivästä. Ville näkyi kirjautuvan sisään, mutta olisi ollut idioottimaista jutella hänen kanssaan kun kaveri istui kerrosta alempana omassa huoneessaan. Tai… piruuttani pyysin häntä laittamaan kahvin tippumaan. Sain vastaukseksi irvistelevän naamankuvan, mutta alakerrasta alkoi kuulua liikettä.

Vähän myöhemmin havahduin vaimeaan piippaukseen kun Ville ilmoitti kahvin olevan valmista. Vilkaisin Jessiä, joka oli nukahtanut pää papereillani ja aioin lähteä hakemaan sitä kun kuului toinenkin piippaus, joku kutsui minua taas. Kirjoitin nopeasti ”Han” ilmoittaakseni huomanneeni hänet ja sanoin hakevani kahvia. Halusin hetken aikaa miettiä, mitä tyttö mahtoi haluta. En ollut tavannut häntä täällä virtuaalimaailmassakaan useampaan viikkoon, saati sitten oikeasti. Edellinen tapaamisemme oli loppunut äkkinäisesti, kiitos Jessin, ja minun oli pakko naurahtaa muistellessani sitä.

”Kuinkas Prinsessa?” luki ruudulla kun palasin yläkertaan.
”Ihanasti, nukkuu”, vastasin.
”Täynnä pyhää vihaa mua kohtaan?” ja paljon hymynaamoja.
”Kaikkea vielä, oikein tyytyväinen itseensä, sä sait ihan ansiosi mukaan, senkin provokaattori.”
”Kiva nähdä että siinäkin on sentään vähän munaa. Oottekos miettineet mun kesätyötarjousta?”
Pysähdyin miettimään ja join vähän kahvia. Hanna ei voinut olla tosissaan.
”Sen viimekertaisen jälkeen? Lasket leikkiä”, naputtelin sitten nopeasti. Jessi ei ikinä enää suostuisi olemaan missään tekemisissä Hannan kanssa.
”En laske. Miettikääpäs.”
”Ei kannata, ei mietitä, oot liian kaukana, mä pääsen jo oikeisiin töihin ensi kesänä.”
”Kis-kis”, yritti Hanna taivutella, mutta ilmoitti sitten joutuvansa häipymään. Mietin, oliko hän huomannut Villen läsnäolijoiden listalla, ennen kuin oli alkanut jutella kanssani, todennäköisesti. Olin vinkannut Villelle kanavasta jossain vaiheessa kesällä, kun olimme paremmin tutustuneet. Siellä pyöri periaatteessa kouluratsastuksesta kiinnostunutta porukkaa, joskin välillä en päiväkausiin nähnyt yhtäkään hevosiin tai ratsastukseen liittyvää lausetta. Mutta nyt olikin hiljaista sillä rintamalla kun kisakausi ei ollut vielä alkanut. Ville oli ollut sanansa mittainen ja pitänyt omana tietonaan, että Hannakin pyöri siellä. En osannut kuvitellakaan mitä olisi tapahtunut jos Jessi olisi jotain kautta saanut selville että juttelimme irkissä välillä päivittäin, jokin ydinsotaan verrattavissa oleva katastrofi varmaankin.

No, Hanna ei ainakaan näkynyt muistelevan kostonhimoisena jouluista välikohtausta. Kun vähän kaivoi, siltä naiselta löytyi sekä mustaa huumorintajua että itseironiaa ja olin helpottunut, kun hän näytti soveltavan niitä kapakkatappeluunkin eikä itse uhkunut pyhää vihaa ja kostonhimoa.

Keskityin taas oikolukemiseen ja pääsin pinoni loppuun. Kun yritin varovasti kiskoa Jessin posken alta lisää luettavaa, hän heräsi ja nolostui.
- Unettavaa tekstiähän se onkin, kiusasin.
- No kun ei edes oo, oikeastaan… täällä on vaan jotenkin liian lämmin tai jotain, hän vastusteli.
- Alhaalla on kahvia jos haluut herätä.
- Mä taidan mennä hakemaan, jos sä kerran otat mun läjäni, hän haukotteli ja lähti tassuttelemaan pois.

Äiti soitti uudelleen illalla, samaan aikaan kuin eilenkin. Kertoi kuulumisia, mutta kuulosti jotenkin siltä, kuin olisi yrittänyt saada sanotuksi jotain, muttei tiennyt mitä.
- Onko isä ok? kysyin lopulta kun hän ei tuntunut tahtovan lopettaa puhelua mutta puheenaiheet olivat menneet jo naapurin koiran kynsienleikkuuseen. Hän huokaisi jotenkin helpottuneena.
- Kun en oikein tiedä. Se on jotenkin omituisen väsynyt. Tai ei nyt väsynytkään, mutta jotenkin poissaoleva. Tai vaan jotenkin outo.

Huolestuin niin, että hiukset tuntuivat nousevan niskassa pystyyn. Isä oli kuntoutunut aika hyvin syksyisen aivohalvauksen jälkeen, mutta aina sai varautua siihen, että se uusiutuisi.
- Vie se lääkäriin, sanoin tiukasti.
- Sepä se, kun ei sitä mielestään vaivaa mikään.
- Eikö sillä ole kontrollikäyntejä enää?
- On, mutta seuraava on vasta ensi kuun puolella.
- Koita saada se aikaisemmaksi, tai varaa uusi aika ja huijaa se sinne.
- Jestas. Kuulin äidin äänestä, että olin pelästyttänyt hänet pahanpäiväisesti, mutta en välittänyt siitä. Pelästynyt olin itsekin.
- Vai tulenko mä puhumaan sille järkeä? Mulla on vielä pari päivää lomaa. Puhelimessa isä ei ollut suostunut puhumaan koko talvena, vaikka todennäköisesti olisin kyllä saanut hänen mongerruksestaan selvää.
- Älä, lomaile sä vaan. Mä koitan huomenna, saanko sitä aikaistettua.

Lopetin puhelun pahasti peloissani. Samanlaista oloa ei minulla ollut ollut kuin kerran aikaisemmin, syksyllä kun isä oli viimeksi joutunut sairaalaan. Yritin järkeillä, että ehkä äiti vain kuvitteli ja hössötti turhasta, mutta tosiasiassa asia saattoi hyvinkin olla päinvastoin. Jos hän kolmenkymmenen vuoden yhteiselon jälkeen oli havaitsevinaan jotain outoa, jotain todennäköisesti olikin pielessä.

Jessi väitti minun syksyllä sulkeutuneen suppuun kuin simpukka ja nytkin minulla oli semmoinen olo, kuin koko maailma olisi muuttunut utuiseksi ja etäiseksi ympärilläni. En tahtonut nyt semmoista ja pakotin itseni hyppäämään pystyyn. Kävin kellarissa napsauttamassa saunan päälle ja menin yläkertaan vaihtamaan lenkkivaatteisiin.
- Aiotko sä hullu ulos? kysyi Jessi, joka makaili sängyllä lukemassa.
- Pakko päästä vähän liikkeelle, murahdin, vaikka koko päivän jatkunut pyry ei ollut tauonnut vieläkään. Sitä parempi, sitä rankempaa olisi yrittää eteenpäin.

Normaalin lenkkini puolivälissä ei ollut enää mitään ajateltavaa. Lumi oli jalkakäytävillä syvää; vaikka aura-autojen ääntä kuuluikin joka puolelta, ne keskittyivät tässä vaiheessa vain ajoratoihin. Pohkeita ja keuhkoja särki ja tunsin valuvani hikeä joka paikasta, kulmakarvoja myöten, mutta ainakaan ajatukset eivät enää vaivanneet, ne eivät jaksaneet liikahtaa. Ainoastaan seuraavan hengenvedon suunnittelu mahtui mieleen. Kun raudan maku suussa palasin kotipihaan, läähätin hetken ja kylmyys alkoi tuntua vaatteiden läpi. Tartuin vielä lumikolaan ja putsasin kapean polun portailta portille. Se sataisi tätä menoa umpeen paljon ennen aamua, mutta olisipa edes vähän vähemmän lunta silloin siirrettävänä. Se oli sen verran verkkaisempaa hommaa, että hengitykseni alkoi tasaantua ja pääni seljetä. Liian kuumaksi ehtineessä saunassa makailu valutti loputkin huolet hien mukana pois ja kaikkeni antaneena melkein nukahdin sinne.

- Helpottiko? kysyi Jessi kun raahauduin yläkertaan. Hetkeksi jaksoin terästäytyä ja vilkaista häntä miettien, miksi hän tuollaista kysyi, sitten en jaksanut kuitenkaan vaatia vastausta, kaaduin vain nyökäten sänkyyn.

Lähettäjä: Pingo 
Päivämäärä:   20.3.09 17:53:19

Haa, nyt täällä onkin menossa tuplaten Veskua :) näissä Jessitarinoissa on kyllä tosi piristäviä nää Veskupätkät. Hienoa hienoa

Lähettäjä: |katie| 
Päivämäärä:   20.3.09 22:49:44

oi, ihanaa. Olin kaks päivää reissussa, nyt tulin kotiin ja huomasin et oot tehny uuden, ja lisänny paljon MAHTAVAA tekstiä! Huippua :)

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   21.3.09 18:02:17

Hölmön lyhyen pätän olin näköjään jättänyt eilen ton luvun lopusta.
---------------

Äiti soitti aamulla taas, heti kahdeksan jälkeen, niin aikaisin ettei edes herätykseni ollut vielä soinut. Olin hetkessä valveilla ja ponkaisin pystyyn silmät selällään ja tukka pystyssä, niin luulen.
- Ei mitään hätää, mä vaan halusin kertoa, että sain ajan lääkärille heti maanantaina.
- Huh, sanoin ja laskeuduin takaisin makuulle. Huomasin Jessin heränneen joko soittoon tai äkkinäiseen liikkeeseeni, hän katseli minua tutkimattomin ilmein vihreillä silmillään ja alkoi silitellä vatsaani. – Mitäs isä siihen?
- Nukkuu vielä, en ole ehtinyt kertoa.
- Hyvä kun sait ajan. Soita sitten…
- Tietysti soitan.

- Onko Kari huonompi? kysyi Jessi kun panin puhelimen pois.
- Mä en tiedä. Äiti on huolissaan siitä, muttei oikeen osaa sanoa miksi. Käännyin ja kaappasin hänet lähelleni. Tapansa mukaan hän asettui heti niin, että tuntui myötäilevän minua joka kohdasta pehmeänä ja lämpöisenä. Ihmettelin joskus miten hän teki sen, oli kuin kissa. Nyt se oli kuitenkin tavallistakin tervetulleempaa ja huokaisin tyytyväisenä, kun levottomuus alkoi hiljalleen hälvetä. Hän mumisi jotain kaulaani ja vaikken saanut siitä selvää, äänensävy riitti. Siirsin kokeilevasti käteni alaspäin hänen reidelleen ja hän nosti sen heti kylkeni päälle äännähtäen myöntävästi.
- Sä olet kuin ihmisen mieli, sanoin.
- Mä olen ihminen. Sä nukahdit illalla ennen kuin sun pää oli tyynyssä. Aamuseksi on aina parasta, Jessi luetteli ja kiipesi päälleni. Eilinen juoksu- ja kolausrääkki tuntui lähes jokaisessa lihaksessani, mutta ajattelin hämärästi, että ellei tämä riittäisi verryttelyksi voisin mennä tekemään lumityöt. Sitten lakkasin ajattelemasta ja keskityin tuntemaan.

Jessi nukahti uudelleen, maaten puoliksi päälläni, ja silittelin häntä kunnes minun oli pakko lähteä vessaan.

2.

Jouduin tekemään pitkään töitä, jotta saimme auton pois pihasta. Se oli oikeasti isän auto, mutta syksyllisen kohtauksen jälkeen hän ei pystynyt ajamaan, eikä äiti suostunut muuta kuin pikku kauppakassinsa rattiin, sanoi ettei opi arvioimaan etäisyyksiä. Niinpä me köyhät opiskelijat jouduimme käyttämään mustaa mersua. Kyllä se vähän hiveli itsetuntoa, vaikka jos olisin päässyt valitsemaan, olisin kyllä valinnut jonkun ihan muun ajopelin. Jessi kuitenkin rakasti sitä. Toisaalta, hän taisi rakastaa kaikkea missä oli neljä pyörää ja ratti.
- Mä ajan tallille, hän ehdotti, kuten aina, harjatessaan hyvinkin viisitoistasenttistä lumikerrosta pois auton päältä ja tuulenpuoleiselta kyljeltä. Nyökkäsin automaattisesti ja mietin, riittäisikö jos kolaisin vain vanan kumpaakin rengasparia varten, mutta ei. Lunta oli tullut niin paljon, että auto voisi jäädä pohjastaan kiinni.

Istuin lyhyen matkan ajatuksissani sanomatta sanaakaan, vaikka Jessi suditti ja luistatti takapäätä vähän ehkä turhankin huolettomasti uudessa lumessa. Tyttö tuntui leikkivän olevansa Linnanmäellä, mutta kun hän näytti kuitenkin hallitsevan auton ja nauroi välillä ääneen itsekseen, en viitsinyt sanoa mitään, ennen kuin olimme perillä.
- Sä olet vaarallinen, tiedätkö sitä? kommentoin, kun hän ajoi mersun keulan huolettomasti pehmeään hankeen parkkipaikan laidalla.
- Mä olen maanteiden kuningas. Ei kun kuningatar, tietysti.
- Mä alan sanoa sua Teuvoksi sitten.

Mietin, kuka oli ehtinyt jo aurata tallipihat ja tien maneesille – Oona varmaankin, kukapa muukaan täällä yötä päivää touhuaisi kuin tallimestari. Kenttä oli kuitenkin lanaamatta ja minua houkutti mennä sinne ratsastamaan, koskemattomaan hankeen. Siinä olisi andalusialaiselle apinalleni ihmettelemistä, paitsi että faktisesti se oli kyllä luso eikä Espanjasta.
- Millä sä menet? huomasin vasta kysyä Jessiltä.
- Mansikalla tänään. Pinollako sä?
- Sillä, sanoin ja huokaisin. Vastaani oli harvoin tullut hevosia, joiden kanssa ei tahtonut löytyä mitään yhteistä säveltä, mutta Pinon kanssa olin jo pariin otteeseen harkinnut luovuttaa. Nuori ruuna oli oikea nirppanokka, joka ei sietänyt minkäänlaista määräilyä, kuin kiimaileva tamma. Välillä väsytti ja turhautti keksiä uusia maanittelukeinoja saada se toimimaan niin kuin halusin. Se, mikä oli toiminut eilen, ei taatusti toiminut tänään. Jos yritin olla jämäkkä ja ehdoton, mikä useimmat muut temppuilijat palautti järjestykseen, se tyrmistyi täysin ja jähmettyi kauhusta. Mietin, mahtoiko sillä olla jotain fyysistä vikaa – tai uskaltaisiko sille syöttää jotain tammarehua kun se kerran alati narttuili.
- Leikitäänkö ensin varsojen kanssa? Jessi kysyi.
- Mä jättäisin sen mieluummin jälkiruoaksi. Parempi ensin tulla huonolle tuulelle ton jästipään kanssa.
- Selvä, tyttö kuittasi, vaikka hänen tapauksessaan asia taisikin olla toisinpäin. Mansikka oli kiva pikku ratsu kun taas varsa, jonka Jessi oli ominut vastuulleen oli melkoinen jästipää ja uhmaiässä sitä paitsi.

Päätin jättää satulan laittamatta, josko se vaikka antaisi minulle tänään jonkinlaisen yllätysedun taistelussa Pinon kanssa. Jessi näkyi olevan samoissa ajatuksissa. Tai ehkä uusi lumi ja satulatta ratsastus jotenkin kuuluivat yhteen? Varusteiden puutteellisuus tuntui ensin säikäyttävän ratsuni katatonian rajamaille, hyvä että se uskalsi liikahtaakaan istuinluideni alla, mutta onneksi se oli vielä niin nuori ja utelias. Omituinen alusta alkoi kiinnostaa sitä ja se otti muutaman kokeilevan askeleen, lumen noustessa sitä hyvinkin puolisääreen. Annoin sen muutaman kerran kuopaista arvioivasti ja mietin, oliko se ennen nähnyt tämmöistä lumimäärää. Ei ainakaan täällä, tänä talvena. En ollut varma mistä se oli tullut, Virostako vai Viron kautta jostain etelämpää. Vähemmän lumisista maista kuitenkin.

Ratsastelu oli vaihteeksi kivaa. Lumi kiinnitti Pinon huomion niin, että se ajatuksissaan totteli minua ja sain sen kerrankin kulkemaan rentona ja halukkaasti. Voitonriemuisena taputtelin sitä, ehkä se sujuisi näin hyvin vielä joskus myöhemminkin. Jessikin antoi Mansikan vain jolkotella, mutta siitä huolimatta molemmat hevoset hiestyivät vähän. Mansikka piehtaroi lumessa ennen kuin veimme hevoset takaisin talliin, Pino katsoi sitä arvioivasti ja kuin harkiten, mutta ei sitten kuitenkaan ottanut mallia.

Varsa, Must, oli arvokkain omaisuuteni. Se oli myös ainoa omaisuuteni, eikä ollut luultavaa, että tilanne siitä lähivuosina muuttuisi. Jessi oli vakuuttunut siitä, että siitä tulisi kansallisen ellei peräti kansainvälisen tason kilparatsu enkä ollut koskaan raaskinut sanoa hänelle, että semmoisia harvemmin tuli vahinkovarsoista – saihan joku aina lottovoitonkin. Toinen varsa, jonka kanssa Jessi taisteli näinä päivinä siitä, saiko talutettaessa purra tai kävellä kahdella jalalla, oli ihan yhtä todennäköinen tuleva olympiavoittaja kuin Mustikkakin. Ainakin jos joku saisi sen jossain vaiheessa opetettua tavoille. Se oli täällä täysihoidossa Mustikan kaverina, mutta sen omistaja asui sen verran kaukana, ettei käynyt tallilla juurikaan, eikä muutenkaan tuntunut olevan sitä mieltä, että alle kaksivuotiaalle tarvitsisi vielä mitään opettaa. Jessi touhuili sen kanssa kai lähinnä huvikseen. Pelkäsin vähän etukäteen sitä hetkeä, kun hän joutuisi eroamaan siitä, silloin oli odotettavissa huokailuja ja ehkä kyyneleitäkin, jotka hän tosin yrittäisi salata.

Mutta Mustista ei tarvitsisi erota. Se olisi alku tallilleni, jonka joskus perustaisin. Se oli ollut jo monta vuotta yhtä selkeä tulevaisuudenkuva kuin se, että rupeaisin lääkäriksi. Toteutuksen suunnittelu ei vaan vielä ollut käynnistynyt.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   22.3.09 11:35:32


Illalla laiskottelimme ja katsoimme Miilan ostamaa nyyhkyromanttista elokuvaa. Minä keskityin lukemiseen välittämättä leffasta pätkääkään mutta läsnäoloni oli kuulemma välttämätön, että Jessi sai nojailla minuun.
- Mä ymmärtäisin ton jos toi olisi kauhuelokuva. Vaikka taitaa se olla niin kauhean huono että tarviikin henkistä tukea, kiusasin. Lauri oli karannut hyvissä ajoin yläkertaan mutta siskokset nyyhkivät välillä, molemmat. Minua huvitti, toisaalta se oli vähän epämiellyttävääkin, sillä kuka nyt haluaisi kuunnella itkeviä naisia. Kiitollisena nousin sijoiltani kun kuulin puhelimeni soivan eteisessä, ja sitä kiitollisuudentunnetta en lakkaa kai ikinä muistelemasta, niin petolliseksi se osoittautui. Se oli taas äiti.

- Mä toin isän iltapäivällä sairaalaan, hän sanoi tervehtimättä ja kuulosti – en oikein tiedä miltä. Etäiseltä, asialliselta, vieraalta.
- Mitä tapahtu? kysyin ja yllätyksekseni olin omaksunut hänen äänensävynsä pilkulleen. Korvissani kyllä kohisi niin, että oma ääneni kuulosti vieraalta muutenkin.
- Pikku kohtaus. Niin ne sanoi täälläkin. Vähän aikaa se oli tajuttomana ja herätessään ei puheesta tullut taas mitään. Niin että tultiin tänne.
- Entäs nyt? kysyin, tunnottomin huulin.
- Se puhe on poissa edelleen, ja haluavat että se pysyy täällä kokeita varten maanantaihin. Siitähän se tykkää. Äiti naurahti ja se oli tervetullein ääni maailmassa. Tajusin että voisi olla hyödyllistä hengittää oikein syvään, ravistin samalla päätäni ja veren kohina korvista häipyi.
- Mä taidan ajaa huomenna sinne. Tammisaaressahan te ootte?
- Joo. Äiti ei yrittänyt estellä minua tai vähätellä tapausta, tiesi kai sen turhaksi. Ilman sitä naurahdusta olisin lähtenyt ajamaan saman tien.
- Mä soitan vaikka kun lähden täältä, tai jotain, ja sano terveisiä, sanoin.
- Sanon, äiti lupasi. Onneksi hän lopetti puhelun, minä en olisi pystynyt siihen.

Istuin takkinaulakon alle, sillä jalat tuntuivat vähän voimattomilta ja halusin muutenkin saada ilmeeni järjestykseen ennen kuin kohtaisin ketään. Vaikka eivät tytöt näyttäneet edes havainneen poissaoloani kun palasin sohvalle ja Jessi asettui takaisin syliini. Vasta kun elokuva oli lopussa ja Miila lähtenyt huoneesta, hän tuntui huomaavan minut. Olin lukenut useita kymmeniä sivuja ymmärtämättä tekstistä mitään, mutta ainakin olin ehtinyt prosessoida tapahtunutta.
- Kuka soitti? Jessi kysyi ja kurotti kättään suunnilleen naamaani kohden, vaikka makailikin vielä TV:tä silmäillen niin että näin vain hänen niskansa ja korvansa.
- Äiti oli vienyt isän sairaalaan, sanoin ja hän käänsi hätkähtäen katseensa uutisista.
- Mitä, miks, koska?
- Varmuuden vuoksi iltapäivällä, se oli ollut hetken taas tajuttomana. Mä ajan sinne huomenna.
- Tuunko mä mukaan? Jessi kysyi ja näytti huolestuneelta. En osannut vastata.

Aamulla tiesin, etten halunnut häntä isän luo. En nyt. Tiesin Jessin pitävän vanhemmistani, mutta hän ei ollut perhettä. En myöskään halunnut jutella koko asiasta kenenkään kanssa, ja mistä me muuten olisimme koko matkan puhuneet? Enkä kestäisi ymmärtämistä enkä lohdutusta juuri nyt.
- Mun täytyy nyt mennä yksin, sanoin heti kun hän heräsi. Hänen silmänsä laajenivat ja näyttivät loukkaantuneilta pienen hetken, mutta sitten hän sulki ne ja laittoi päänsä olkapäälleni.
- Mene sitten, hän sanoi, eikä se ollut tiuskaisu, paremminkin kysymys.
- Musta vaan tuntuu siltä, yritin selittää.
- Kari ei oo kuolemaisillaan?
- Ei. Ei ollu ainakaan eilen. Ja olisi mulle soitettu jos nyt olisi.
- Onko sun puhelin päällä?

Pulssini hypähti hurjaan laukkaan ja nappasin sen yöpöydältä.
- On, sanoin helpottuneena.
- Koska tuut takaisin?
- Illalla varmaan.
- Sano terveisiä, Jessi sanoi, käänsi selkänsä ja kääriytyi peittoon niin, että se liukui pois minun päältäni. Olin helpottunut kun selvisin niin vähällä ja annoin hänelle kiitollisen suukon korvan juureen ennen kuin nousin ylös.
- Mäkin sua, kuului tukahtuneesti peiton alta ja se melkein sai minut nauramaan, harkitsin jopa palaamista sänkyyn.
- Sä olet maailman ihanin, tyydyin kuitenkin vain lausumaan vaatekaapilta ja rupesin pukemaan.

Isä oli kiukkuisen näköinen, kun lopulta pääsin hänen luokseen. Olin tullut liian aikaisin, selitykset eivät olleet kelvanneet ja olin joutunut etsimään kahvittelupaikan odottaessani että viimeiset vaivaiset kaksikymmentä minuuttia vierailutunnin alkuun kuluivat. Kun minut lopulta neuvottiin osastolle, löysin isän yöpöydältä lounaan kylmänä ja koskemattomana ja sen takaa, kuten sanottu, vihaisen miehen.
- Terve, sanoin, ja katsoin pöydälle. Ruoka oli epämääräisen näköistä pöperöä muovikipossa. Toisessa astiassa oli ilmeisesti jälkiruoka, jotain kiisseliä. Molemmat olivat yhtä viileän tuntuisia, kun kokeilin. Isän ilme, kun hän tuijotti niitä, olisi pelottanut minua, ellen olisi tiennyt pystyväni tekemään asialle jotain.

Marssin muovilautanen kädessäni hoitajien kahvihuoneeseen ja työnsin sen siellä olevaan mikroaaltouuniin. Valitettavasti kukaan ei ollut paikalla nostamassa meteliä omavaltaisesta käytöksestäni, olisin mielelläni riidellyt jonkun kanssa.
- Pystytkö sä syömään? kysyin, ja potilas nyökkäsi, joten avasin hänelle vuodepöydän ja nostin tarjottimen siihen. Hänen ilmeensä muuttui vähän leppeämmäksi kun hän sai ruokaa. Terve käsi toimi yhtä hyvin kuin ennenkin ja suunnittelin, millä sanoin haukkuisin sen törpön, joka oli katsonut hyväksi jättää ruoan jäähtymään sivupöydälle sen sijaan että olisi antanut sen syötäväksi. Kyllä minä arvasin että porukalla oli kauhea kiire, olinhan ollut sillä puolella itsekin. Tässä tapauksessa se nyt vaan ei ollut anteeksiannettavaa.

Kun isä oli syönyt, houkuttelin hänet yrittämään puhumista. Ensin hän ei halunnut ja pelkäsin jo ettei hän saisi minkäänlaisia sanoja aikaiseksi, mutta tilanne ei ollut ollenkaan niin huono. Ymmärsin häntä aika hyvin ja suunnaton helpotus levisi hänen kasvoilleen kun hän huomasi sen.
- Ymmärtääkö äiti sua? kysyin kiinnostuneena ja sain pienen nyökkäyksen. Kukaan muu ei sitten takuulla ymmärtänytkään, elleivät sitten tietenkin sisarukseni jotka olivat syksyllä opetelleet kuuntelemaan häntä. Juttelimme hetken aikaa ja sitten hän nukahti. En liikahtanut tuolistani ennen kuin äiti ja Risto saapuivat ehkä tuntia myöhemmin. Vaihdoimme muutaman sanan ja lähdin katsomaan löytäisinkö jonkun lääkärin. Äiti sanoi nähneensä tullessaan sen, jonka kanssa oli puhunut edellisiltanakin.

Hoitajien kahvihuoneessa istui nuorenpuoleinen mies, jonka epäilin olevan hakemani henkilö. Vastahakoisesti hän luopui kahvimukistaan ja lähti kanssani kansliaan, esittäytyen vasta siellä.
- Silakka, hän sanoi ja ojensi kätensä.
- Mikä tilanne? kysyin, oli outoa olla tällä puolella. Olin jutellut kymmenien omaisten kanssa mutten koskaan ollut itse ollut omaisena.
- Oletko sä se lääkistä käyvä poika? Silakka kysyi.
- Neljännellä vuosikurssilla.
- Taidat sitten ittekin tietää. Nyt ei oo mitään akuuttia hätää, mutta kun se kerran uusiutui noin pian on todennäköistä, että se uusiutuu taas. Varmaan nopeammin vielä.
- Eikä sille voi mitään, kysyin, vaikka oikeastaan tiesinkin.
- No sitä tietoa varten yritetään huomenna kaivella kaikki mahdollinen… ottaa kaikki kokeet ja kuvat siis. Niissä menee osassa aikaa, mutta taitaa olla parasta hoitaa kotiutus huomenna.
- Niin varmaan. Hulluksi se täällä tulee. Tai kuolee nälkään, lisäsin puoliääneen.

Tietysti löytyisi jokin parannettavissa oleva syy, ajattelin lähtiessäni takaisin isän huoneeseen. En suostunut miettimään muuta vaihtoehtoa. Ja ainakin saisin kertoa ilouutiset.
- Sä pääset huomenna kotiin, julistin jo ovelta, ja lopultakin isäkin hymyili, sillä puolella naamaansa joka toimi.

Istuin siellä vierailuajan loppuun asti, äiti ja Risto lähtivät vähän aikaisemmin ja äiti lupasi soittaa kun kokeiden tulokset tulisivat. Isä nukahti taas pariin otteeseen ja minun piti herättää hänet kun minulle tultiin huomauttamaan, että vierailuaika oli päättynyt. Hemmetin pilkunnussijaporukkaa täällä.

Äiti oli kysynyt enkö tulisi vielä käymään, mutta en aikonut ajaa huvin vuoksi ylimääräistä lenkkiä. Halusin kotiin, ja hätkähdin autoon astuessani, kun sana ei enää vähimmässäkään määrin tarkoittanut Hankoa. Olin asunut Helsingissä jo yli kolme vuotta, mutta siellä oli aina ollut vain ”kämppä”. Hiljalleen tilanne oli tainnut muuttua sen jälkeen kun olimme muuttaneet Huvikumpuun Jessin kanssa. Tai sitten koti-ikäväni olikin Jessin-ikävää. Häntäkin kaipasin kovasti juuri nyt, ihan mielettömästi itse asiassa. Kurvasin sairaalan pihasta kiireellä, joka oli minulle epätyypillistä, Jessi itse olisi voinut lähteä sillä lailla. Mutta ajattelin vain, että reilussa tunnissa ehtisin perille. Kotiin.

Lähettäjä: .. 
Päivämäärä:   22.3.09 23:22:44

Ylöööös. Ja lisää odotellessa :)

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   22.3.09 23:25:49

Oho, mä unohdin laittaa tähän lisää jatkoa illalla! Tässä siis.
---------
3.

Luennot eivät olisi mitenkään voineet alkaa sopivammalla hetkellä. En ehtinyt märehtiä isän asioita ollenkaan, kun päivä oli täynnä ohjelmaa, ja illaksi kuului kutsu kuppilan kautta kotiin. Se oli eräänlainen perinne, joten olin siihen jo etukäteen varautunutkin.
- Mäkin menen sitten, oli Jessi uhannut. Hän tuntui olevan vähän mustasukkainen kiinteälle porukalle, joka meille oli vuosien mittaan muodostunut, Jari, Annukka, Lauri ja minä, välillä muutamia muitakin.
- Mene. Ja voidaan me huolia sut mukaan jos ei sun omat pikku ystävät pääse illalla ulos, hymyilin. Olimme, harvinaista kyllä, kerrankin yhdessä syömässä luentojen välissä.
- Oo, mitäs nyt, pääsisinkö mä muka teidän eliittijengin kanssa kaljalle? hän teeskenteli tyrmistynyttä, muutti ilmettään saman tien ja vilkutti iloisesti jollekin takanani. Vilkaisin ja näin kaksoset, hänen kurssikaverinsa.

- Tulkaa pois vaan, koko märkäkorvasakki, lupasin ja pieni ärtymys käväisi mielessäni, kun Simo ja Silja tulivat tarjottimineen meidän pöytään. Simo oli ihastunut Jessiin ja tiesi minun tietävän sen. Hän vilkuili minua vähän luimistellen, mutta en ollut huomaavinani.
- Illalla kuppilaan suremaan loman loppumista, ilmoitti Jessi heille hyvin paljon samaan tapaan kuin Jari oli ilmoittanut minulle. Silja ilmoitti menevänsä mieluummin jumppaan kuin kaljalle, mutta Simo ei keksinyt tekosyitä. Kai hän olisi lähtenyt kuuhun, jos Jessi olisi ehdottanut. Porukan neljättä, BB:tä, ei näkynyt missään. Ilmoitin mihin olimme menossa ja mihin aikaan; mieluummin ottaisin tuon pariskunnan valvovien silmieni alle ja kestäisin kavereiden vinoilun kuin päästäisin ne kahdestaan minnekään. Vaikken epäillytkään, että Jessi piittaisi Simosta pätkän vertaa siinä mielessä. Jessi katsoi minua pieni hymynväre suupielessään ja tiesin hänen taas kerran nähneen lävitseni.

He tulivat myöhässä, Annukka, Lauri ja minä joimme jo toisia oluita ja Jari kai jo neljättään.
- Mun syy, unohduin labraan, Jessi selitti vaikken kysynytkään mitään. Nappasin häntä takinhelmasta ja vedin hetkeksi viereeni, toivoin heidän saapumisensa saavan puheenaiheen vaihtumaan, sillä olin mennyt kertomaan isän uudesta kohtauksesta ja nyt Jari spekuloi aiheella kuin tohtori House ainakin. Turha toivo, erilaisilla aivoinfarkteilla mässäiltiin niin, että lähdin hakemaan uutta olutta, vaikka edellisestäkin oli vielä jäljellä.
- Eiköhän toi ala jo riittää, sanoin palatessani, kun Jari piirsi pöytään käyrää kohtauksien keskimääräisestä uusiutuvuustiheydestä, vaikka tuskin hän missään semmoista oli oikeasti nähnyt.
- Mä annan kymmenen kuukautta, Jari ilmoitti, mutta pyyhkäisi sitten pois viivat, jotka oli piirtänyt tuopeista valuneella huurteella.
- Kymmenen kuukautta mitä? kysyi Jessi.
- Elinaikaa.
Jessi näytti kauhistuneelta, mutta minä olin jo tottunut Jariin, vaikka tuo nyt olikin pahimmasta päästä hänen kommenttejaan ikinä. Häivytin sen kumminkin mielestäni, kun puheenaihe lopultakin vaihtui.

Seuraavana aamuna oli vähän heikko olo ja olin tyytyväinen kun aamun luennot olivat semmoisia mille en olisi missään nimessä muutenkaan mennyt. Jessikin paineli torkkunappia vieressä siihen malliin, ettei ylösnousu juuri houkuttanut.
- Mihin sulla on kiire? kysyin ja kiskoin häntä lähemmäs. Aamu ja lämmin tyttöystävä saman peiton alla. Ei huonoa elämää.
- Oksasen kurssi alkaa, hän mumisi.
- Se ei puhu ensimmäisellä kerralla mitään.
- Älä yritä huijata mulle hyvää omatuntoa kun en nouse.
- Ai et meinannutkaan nousta?
- Melko todennäköisesti en.
Vedin häntä vielä vähän lähemmäs. Parasta oli, etten ollut yrittänytkään huijata, Oksanen tosiaan ensimmäisellä luennolla tapasi käydä lävitse luentorungon ja yleisiä vaatimuksia, jotka olivat luettavissa opinto-oppaastakin.
- Haluatko sä nukkua vielä? kysyin ja hivelin hänen selkäänsä ylös ja alas. Ensin hän ei vastannut mitään, mutta sitten kuulin pienen tirskahduksen.
- En enää, senkin nymfomaani.
- Eikö nymfomaanit oo naisia?
- Välikö sillä. Enää. Jessi puraisi minua leuasta ja nuolaisi sitten samasta kohden. Tartuin häntä hiuksista niin, että hän joutui katsomaan minua silmiin.
- Mä rakastan sua, sanoin.
- Mä tiedän, lakkaa hölöttämästä epäoleellisuuksia, hän sanoi nauraen ja alkoi liu’uttaa kättään alaspäin vatsaani pitkin. Tuskallisen hitaasti. Tiesimme molemmat jo vähän liiankin hyvin millä konstein ajaa toinen hulluuden partaalle – mutta onneksi myös miten sieltä kiskottiin takaisin.
- Mikä pikku mato, hän sanoi.
En oikein voinut käsittää miten olimme ajautuneet tällä tavoin naljailemaan. Olin aiemmin kuvitellut, että seksi oli vakava asia. Jessin kanssa se oli kaikkea muuta.
- Hullu, sanoin ja painoin hänet vasten patjaa kaikilla kiloillani. – Hitaasti vai nopeesti?
- Ihan sama kuhan jotenkin. Hänen kätensä upposivat hiuksiini – Ja aika pian, jos sopii?

Äiti soitti illalla ja kertoi saaneensa tulokset osasta isän kokeista puhelimitse. Valitettavasti vaan hän oli kuunnellut ne puhelimessa, kirjoittanut paperille ja kun minä nyt kuuntelin hänen lukevan niitä en ymmärtänyt niistä mitään. En mitä kokeita oli otettu ja miksi, mitkä olivat tulokset tai miten niitä pitäisi tulkita.
- Mun täytyy varmaan soittaa sille huomenna, huokaisin ja pyysin lääkärin puhelinnumeron. – Mitäs teille muuta kuuluu?
- Aika samaa. Kari on kyllä kauhean kiukkunen.
- Mä taidan tulla viikonloppuna käymään.

Alkukevät, tai lopputalvi, alkoikin mennä sitä rataa. Ajoin viikonlopuiksi Hankoon, lähes joka viikonloppuna. Tajusin, että yhtäkkinen seilaamiseni siellä kun aiemmin en ollut käynyt edes joka kuukausi, todennäköisesti herätti perheessä pahoja aavistuksia, kuin tuhlaajapoika olisi palannut kuolinvuoteelle, mutta en voinut olla menemättäkään. Jokin pakko alkoi vaan kaihertaa perjantai-iltaisin. Jessi oli joskus mukana, joskus ei. Isän vointi pysyi samanmoisena, puhe kai alkoi luistaa taas vähän paremmin tai sitten me vaan taas totuttiin tulkitsemaan sitä vaikka se olikin aiempaa epäselvempää. Kyllä hän liikkeellekin pääsi, vaikka sekin sujui vähän entistä huonommin. Jostain pirullisesta syystä vaan Jarin hatusta vetämä ”kymmenen kuukautta” ei suostunut unohtumaan, vaikka yritin nauraa pilkallisesti hänen arvioilleen.

Jessi oli alkanut stressata asuntoasioita, talosta kun pitäisi lähteä alkukesään mennessä. Hän soitteli HOASille ja kaupungille ja löysi netistä mitä ihmeellisimpiä asuntotarjokkaita. Viimeisin hullutus oli, että hän oli keksinyt sairaalan asuntolan.
- Jos me mennään sinne molemmat kesätöihin niin jos me saatais sieltä kämppä edes kesäksi? hän ehdotti.
- Ei niillä vamaan riitä asuntoja kesäduunareille, arvelin minä.
- Mutta voihan aina kysyä! Oletko sä sinne menossa kesäksi?
- HUSillä vois olla mielenkiintosempia paikkoja auki, arvelin, mutta Jessin mieliksi jatkoin: - Mutta jos sä saat puhuttua sillä perusteella asunnon niin…
- Me ei ikinä ehditä saada kaupungin asuntoa, kun ei Jinna ja Villekään ole vielä kuulleet mitään ja niillä on sentään vauvakin tulossa, hän valitti ja kuulin pienen paniikin äänessä.
- Hei, eihän tässä nyt ole odoteltu kuin reilu kuukausi, ei se oo aika eikä mikään.
- Apua, Jessi mutisi, eikä kuulostanut lohduttautuneelta.
- Tuutko sä mukaan käymään Hangossa, ajattelin että jos lauantaina kävis?
- En mä nyt, lupasin tuurata Oonaa tallissa. Sillä on perjantai-iltana treffit.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   23.3.09 19:37:57

Rutiinikäyntini oli tällä kertaa lohdullinen. Yhdellä Riston lapsista oli synttärit ja isä halusi lähteä kylään sinne myös. Hän oli ikionnellinen päästessään kotoa ulos ensimmäistä kertaa viikkoihin ja se tarttui meihin muihinkin. Lastenkutsuilla meni melkein koko iltapäivä, sitten söimme ja saunoimme kotona. Aika kului huomaamatta, viivyin iltamyöhään kun iloisesta porukasta ei tehnyt mieli irrottautua, ja sitten kotimatkalla pimeällä tiellä kaikki valkeni. Tiesin mitä minun pitäisi tehdä.

Jessille en kuitenkaan uskaltanut puhua, vielä. Tietysti joutuisin, ja mitä nopeammin sitä parempi. Sinä iltana tullessani hän jo onneksi nukkui ja seuraavan päivän, sunnuntain, vietimme touhuten tallilla niin ettei paljon tullut muusta juteltua kuin hevosista. Tahdoin yrittää keksiä oikein hyviä sanoja ja sitten täydellisen tavan asetella ne peräkkäin. Välillä jo keksinkin vakuuttavan puheen, mutta unohdin alun yrittäessäni muokata loppua. Kuinka turhauttavaa. Parin päivän kuluttua hän jo alkoi vilkuilla minua epäilevän näköisenä joten vetäydyin koneelle, ajatuksena kirjoittaa ylös kaikki hyvät fraasit, jos ne nyt suostuisivat enää tulemaan mieleen.

Koneeni avasi ircin aina kun käynnistin sen, mutta en välittänyt mennä edes vilkaisemaan sinne, tuijotin vain tyhjää wordin sivua ja tunsin itseni täydelliseksi älykääpiöksi. Pitikö minun muka tosiaan suunnitella muistiinpanojen avulla yhtä keskustelua? Vieläpä Jessin kanssa, joka oli toinen puoliskoni, kuin osa minua, joka tuntui lukevan ajatukseni muutenkin. Mutta tuskin tätä kuitenkaan, huokaisin ja kirjoitin äkkiä pari lausetta. Ontuvia ja tönkköjä.

Irkki kilahteli ja välkkyi oranssina alalaidassa, tuskastuneena näppäsin sen auki nähdäkseni kuka minua huuteli. Olin monta päivää jankannut yhden tyypin kanssa Balkenholin ja Heuschmannin luennosta, missä tilaisuudessa Ruskeasuon maneesissa ehkä hyvinkin olimme istuneet vierekkäin sitä tietämättä, kai hän tahtoi jatkaa kinaamme. Kirjoitin tyypille muutaman kommentin, jotka olin kirjoittanut jo niin monesti, että minun olisi kai kannattanut ohjelmoida ne jonkin näppäimen taakse, ja hän vastasi samoilla vastauksilla kuin ennenkin. Hedelmätöntä. Huomasin Hannankin roikkuvan listalla ja hetken mielijohteesta kutsuin häntä päästäkseni kinastelusta eroon. Yleensä Hanna oli tavoitettavissa jos hänen nimimerkkinsä täällä näkyi, hän ei jäänyt zombeilemaan ellei juuri ollut koneella kuten monet. Vastaus tulikin saman tien.
”Oisko sulla tallipaikkaa kesäksi?” kysyin, mietin vielä hetken ja painoin enteriä.
”Sulle aina”, tuli vastaus heti. ”Ootte muuttaneet mielenne Prinsessan kanssa?”

Kutsuin hänet yksityiskeskusteluun kun en viitsinyt kaikkien nähden repostella asioitani ja selitin isän sairastumisen ja suunnitelmani.
”Otat varsan mukaan? Entäs Jessi? Ja sen hevonen?” Hanna kysyi välittämättä enää käyttää salanimiä.
”En oo saanut sille edes puhuttua vielä.”
”Joko sulla on töitä?”
”Tuun perjantaina haastatteluun, eilen soitin ja sovin. Ne lupas että jotain löytyy varmasti.”
”Treffataanko?”
”Katotaan sitten. En mä tiedä vielä miten elämä makaa perjantaina”, vastasin
”Soittele”, Hanna sanoi ja häipyi.

Tunsin itseni lieroksi. Jessin olisi pitänyt kuulla ensimmäisenä eikä Hannan, vaikka mitä väliä sillä nyt muka oikeasti oli. Päättäväisyydenpuuskassa kuitenkin lättäsin läppärin kannen kiinni ja lähdin etsimään Jessiä. Ei tämä pitkittämisellä paranisi.
- Mä lähden Hankoon kesäksi, täräytin kun löysin hänet keittiöstä lataamasta kahvinkeitintä. Odottamaani hypähdystä tai huudahdusta ei tullut, vaikkakin hänen kätensä värähti sen verran, että vähän kahvinpuruja tipahti pöydälle. Mutta katse, jonka sain oli aika järkyttynyt.
- Sanos uudelleen, hän kehotti.
- Mä haen jotain töitä Hangosta kesäksi, en täältä. Mun on pakko.

Jessi hoiteli loppuun kahvinkeittimen, laittoi kahvipurkin kaappiin ja pyyhki pöydänkin ennen kuin osoitti mitenkään olevansa mukana keskustelussa. Sitten hän katsoi minuun ja näytti siltä kuin hänen silmänsä olisivat olleet vähän tavallista kosteammat.
- Niin sun tietysti on, hän sanoi ja tuli luokseni, kädet selässäni puristivat minua ja hän sanoi jotain epäselvästi paitaani.
- Mitä? kysyin.
- Että mitä sä ajattelit mun tekevän?
- En mä voi tietysti vaatia suakin sinne… aloitin, mutta se kuulosti typerältä, negatiiviselta. Halasin häntä takaisin ja kysyin mitä hän halusi.
- Miten mä voisin tietää? Kyllähän mä tietysti ajattelin että sä saattaisit miettiä jotain tommosta mutta… en mä kuitenkaan ajatellut tosissani.
- Ajattelit vai? Olin ihmeissäni, vastahan olin itsekin keksinyt koko jutun.
- No eikö se ollu aika selvää. Siellähän sä olet kaiken vapaa-aikasi nytkin.
- Oliko?
- Hölmö, Jessi sanoi ja naurahti vähän vaisusti. Näin, että hän oli kuin olikin vuodattanut muutaman kyyneleen.

- Sä taidat tietää mitä mun päässä liikkuu ennen kuin mä tiedän itsekään, sanoin ihmeissäni ja nostin hänet istumaan tiskipöydälle, niin että kasvomme olivat paremmin samalla tasolla.
- Sä et taida tietää kauhean paljon naisen vaistosta, hän naurahti taas sillä oudon vaisulla tavalla. – Haluaisitko sä mut sinne?
- Mä haluaisin sut sinne enemmän kuin mitään muuta, mutta en kai mä voi vaatia että sä jätät tänne kaiken ja lähdet, sanoin ja tuijotin häntä suoraan silmiin.
- Minkä kaiken?
- No… perheen... ja Mansikan, kai? Työt?
- Kai sieltäkin jotain töitä saa.
- Tulisitko sä? kysyin uskomatta oikein korviani.
- Kyllä varmaan. Ehkä. Mutta missä me asuttais? Mihin sä aiot töihin? Entäs Mustikka?
- Kaikki on vielä vähän auki. Isän ja äidin luona tietysti vois asua? Paitsi Mustikan mä kyllä otan mukaan. Se on ainoo varma asia.
En halunnut kuitenkaan tässä vaiheessa mainita että minulla oli varsalle jo tallipaikkakin.

Huolimatta siitä, ettei Jessi halunnut sanoa mitään varmasti, innostui hän kuitenkin aika lailla suunnittelemaan. Niin minäkin. Koko ajatus oli muuttunut kädenkäänteessä välttämättömyydestä seikkailuksi kun Jessi ei ollutkaan teilannut sitä heti ja kuitannut jollain ”mene sitten” –kommentilla. Kerroin perjantaisesta työhaastattelustani ja hän päätti myös soittaa sikäläiseen terveyskeskukseen.
- Onkohan niillä asuntoja?
- Etkö sä haluais asua meillä sitten? kysyin.
- Oikeestaan en, jos vaan on vaihtoehtoja. Kivahan siellä on käydä, mutta mennä sinne nurkkiin pyörimään kolmeksi-neljäksi kuukaudeksi voi olla vähän rasittavaa. Kaikille.
- Saatais vähän lisäaikaa etsiä asuntoa täälläkin, tajusin.
- Entäs missä Mustikka asuisi?
- Onhan siellä talleja. Entäs Mansikka?
- Kai se saisi jäädä tänne. Paremmin Miila ja Ilse siitä ehtisi huolehtia kahdestaan kuin mä yksin. Jos me ollaan molemmat töissä voi yhdessä varsassakin olla meille tarpeeksi.

Epäinhimillisen aikaisin aamulla herätti Jessi minut ravistamalla ja tuijottamalla minua suoraan silmiin.
- Mitä nyt? mutisin, tai ainakin yritin.
- Totta kai mun pitää tulla sun kanssa Hankoon kesäksi. Enhän mä voi kuvitella nukkuvani kolmea kuukautta yksin. Sitten hän käänsi taas selkänsä minulle ja nukahti.

Lähettäjä: miiuska 
Päivämäärä:   23.3.09 20:52:46

No hyi ei oo nyt yhtää kiva Vesku! Alan pikku hiljaa inhota sitäkin, ja kaikki HANNAN syytä :D eijeijei Jessin ois pitäny sanoo että mee yksinäs sen eukon luokse, mä jään tänne.
Mutta jatkoa siis odotellessa :D

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   23.3.09 21:11:34

Ei Jessi tahdo erota siitä!
------
4.

Perjantai-iltana minulla oli kesätyöpaikka terveyskeskuslääkärin sijaisena. Jessi ei ollut lähtenyt mukaani, hän oli saanut lupauksen kesätöistä pelkästään puhelimessa kunhan toimittaisi jonkinlaisen hakemuksen ja vähän todistusjäljennöksiä ja olin vienyt ne mennessäni. Nuori ylihoitaja oli silmäillyt niitä pikaisesti ja hymyillyt tyytyväisenä. Kauheata tunkua ei näihin hommiin ollut, ja taisimme olla liikkeellä vähän ennen suurinta osaa kesätöitä etsiviä opiskelijoita.

Tuntui juhlalliselta ajatella tulevaa. Ensimmäinen paikkani oikeana lääkärinä, se tuntui vaativan vähän juhlimista ja toivoin, että Jessi olisi sittenkin suostunut lähtemään mukaan. Yritin soittaa hänelle uutisia heti kun pääsin kännykkäkieltomerkin ulkopuolelle, mutta en saanut vastausta. Olikohan hän ratsastamassa? No, tekstiviesti saisi siinä tapauksessa riittää.

Olo oli levoton silti ja yritin kiinni Patea, ja sitten Teemua, täkäläisiä kavereitani. Harkitsin soittaa Iljallekin mutta en ollut kuitenkaan niin filosofisella tuulella. Iljan kanssa ei voinut höpöttää kevyesti vaan piti olla valmistautunut keskustelemaan yhtä lailla venäläisestä romaanikirjallisuudesta kuin yhteiskunnallisista kysymyksistä. Nyt ei ollut semmoinen olo.

Tiesin ettei minun olisi pitänyt, mutta soitin Hannalle.
- Mä olen täällä ja tarttisi juhlistaa mun uutta työpaikkaa yhdellä huurteisella, ilmoitin.
- Sä olet oikeen ajoituksen mestari! Hanna iloitsi. – Me päästiin just rehukaupasta ulos, nyt Jani voi heittää mut kaupunkiin ja ajaa itse tallille viemään noi säkit. Missä sä oot?
- Nyt mä oon terveyskeskuksen pihalla mutta miten ois Roxxin pubi?
- Siellä sitten!

Vaiensin omatuntoni kävellessäni vähän myöhemmin sisään ravintolaan. Enhän ollut mitään rikollista tekemässä. Hätkähdin silti syyllisenä kun Jessi soitti takaisin kaivaessani baaritiskillä hiluja maksaakseni tuoppini.
- Se on sillä selvä? Sä sait paikan? hän varmisti kuulostaen innostuneelta.
- Sain.
- Nyt pitää ruveta miettimään asumisjuttuja… Jinna ja Ville oli muuten saanut tänään kirjeen asuntotoimistosta.
- Mitä siinä sanottiin? kiinnostuin.
- En mä tiedä, kumpikaan ei ollu vielä kotona avaamassa sitä kun mä hain postin. Mitä sä touhuat?
- Juhlin ja juon olutta.
- Ryyppäät yksinäsi? Jessi tirskahti.
- Joo, en saanut poikia kiinni, vastasin totuudenmukaisesti.
- Okei, ehkä et vedä överiksi ilman seuraa.
- Koska mä muutenkaan, kysyin muka loukkaantuneena. Näin sivusilmällä Hannan kävelevän sisään ja toivoin, ettei hän säntäisi tervehdyksiä huutaen luokseni. Mutta eihän Hanna, vanha velmu. Hän istui alas edes kolauttamatta tuolin jalkoja ja puhui vasta kun lopetin puhelun muutamaa lausetta myöhemmin.
- Prinsessako siellä, hän kysyi.
- Sepä se, haenko sulle oluen vai mitä? tarjouduin.
- Siideri mieluummin, kuiva.

Kävin tiskillä ja hain mitä Hanna halusi.
- Kiitos ja onnea, hän toivotti tarttuessaan janoisesti lasiin. Mietin, oliko hän ehtinyt sittenkin jossain välissä käydä vaihtamassa vaatteita, vai olivatko korkeakorkoiset pitkät saappaat ja turkisreunuksinen takki nykyään oikea pukeutumiskoodi agrimarkettiin. Ehkäpä täälläpäin olivat, tai ehkä laskun saattoi allekirjoittaa noinkin jos oli kerran kantaja mukana, hymähdin.
- Mitä naureskelet? Hanna tahtoi tietää.
- Hyvää tuultani vaan. Tuntuu aika hienolta päästä jo oikeisiin töihin, sanoin, ja sekin oli totta.
- Täytyy muistaa ajaa naapurikunnan puolelle jos kesällä käy joku haaveri, Hanna sanoi, mutta hymyili samalla.
- Kyllä mä osaan tikata ja määrätä buranaa, naurahdin.
- Missäs aiot asua? Niin ja joko olet kertonut Jessille?
- Jo. Ja se tulee mukaan.
- Sitten ei taida kannattaa tarjota mun vierashuonetta.
- Joo, ei me ehkä sinne tulla asumaan. Enkä mä olisi tullut yksinkään sun kanssa saman katon alle.

- Miksi sä sen varsan tänne haluat? vaihtoi Hanna puheenaihetta ja kadotti samalla aavistuksen verran flirttailevan ilmeensä.
- Koska se on mun, vastasin.
- Eikö sun olis järkevämpää laittaa se jonnekin orilaitumelle?
- Niin, sanoin vähän epävarmana. En ollut ajatellutkaan muuta kuin ottaa lemmikkini mukaan paapottavaksi mutta Hannan ehdotus tuntui äkkiä paljon järkevämmältä. Kai orivarsojen nyt kuului opetella tapoja orilaitumella eikä kaupunkitallilla. Tajusin taas kerran miten vähän tiesin hevosten kasvatuksesta.
- Mä mietin sitä, ettei mulla ole ketään ketä voisi tarhata varsan kanssa tuolla.
- Mitenkäs teidän varsat?
- Laumassa, saaressa, niin kuin ennenkin. Tai ei se nyt lauma ole, orivarsoja meillä on vaan kolme. Haluatko sä sen sinne?
- Se voisi olla hyvä, myönsin, vaikka sitten en pääsisikään katsomaan sitä iltaisin töiden jälkeen. Mutta mitäpä en tekisi Mustikan terveen kehityksen eteen.
- Selvä. Voi sinne tietysti muutama muukin vieras vielä ilmaantua. Ja sitten mulla on sulle lisääkin ehdotuksia.
- Onko ne semmosia että mä haluan kuulla niitä?
- Eiköhän. Hanna hymyili niukasti. – Ratsastusjuttuja.
- En mä tiedä…
- Mä tarvitsisin oikeesti vähän apua. Oon lähdössä itse alkukesäksi Tanskaan valmennukseen. Doxyn ja Seldomin kanssa. Mutta haluaisin, että noilla tänne jäävilläkin tehtäis vähän tuloksia sillä aikaa.
- Onhan sulla ratsuttaja?
- On, mutta hevosia on liikaa yhdelle, jos meinaa tosissaan kilpailla.
- Mitäs Wotin kanssa aiot?
- Sitä nyt ennen kaikkea pitäisi kilpailuttaa.
- Tarjoatko sä sitä mulle? kysyin ja tunsin miellyttävää kutinaa sormenpäissä asti.
- Jup, Hanna sanoi kuin olisi kysynyt haluanko toisen oluen ja oli lukevinaan tekstiä lasinalusestaan. Taas kerran hän oli tehnyt tarjouksen, josta kieltäytyminen tuntui mahdottomalta.
- Sä olet mahdoton, sanoin. Hannan ilme oli tyytyväinen, kuin hän olisi saanut kehuja.

Lähettäjä: miiuska 
Päivämäärä:   23.3.09 22:45:36

Eiiiiiih mun pää hajoo :D Veskulle taas piiiiiiiiitkä miinus. Ja Hannan suosio laskee edelleen mun silmissä, jos se on enää mahollista :D

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   23.3.09 22:47:49

Miiuska, no lisää pökköä pesään sit :D
----------

Pidin Hannasta, nykyään, ihan rehellisesti. Se oli vähän yllättävää, kun ei ollut niin kauhean kauan siitä, kun olin melkeinpä tuntenut vihaa häntä kohtaan – tai hullaantumista. Kaipa nuo äärimmäiset tunteet olivat ajan ja etäisyyden lisääntyessä kumonneet toisensa ja nyt saatoin katsoa häntä pelkästään vanhana ystävänä ja ehtymättömänä hevostietämyksen lähteenä. Hanna oli opettanut minulle lähes kaiken mitä tiesin hevosista, sen jälkeen siis kun olin ratsastuskoulussa ja kirjoista oppinut perusteet. Ja jollain omituisella tavalla hän onnistui olemaan samalla kertaa sekä pirullinen narttu että hyvä jätkä.
- Mitäs sanot? hän kysyi kun en vastannut unohduttuani katsomaan häntä.
- En mitään nyt, sanoin mietittyäni hetken. – Toi on jo semmonen tarjous että mun on juteltava siitä Jessin kanssa.
- Luuletko sä että se edes harkitsee? Jaa mutta, onhan sulla porkkanana se että mä olen Tanskassa, Hanna sanoi helpottuneena.
- Kunhan mä nyt ensin keksin jonkun selityksen sille, että sä olet pystynyt koko asiasta mulle kertomaan. Tai Mustikan orilaidunpaikasta.
- Tapailet mua salaa tyttöystäväs selän takana, hän hihitti ja näytti ihastuneelta.
- Toi ei kuulosta kivalta.
- Mutta on totta.
- Pakko myöntää.
- Otetaanko toiset? Mä voin tarjota.
- Okei. Sait ylipuhuttua. Minusta oli hauskaa istua Hannan kanssa juttelemassa. Tahdoin tietää hänen tanskanreissustaan enemmän, ja siitäkin mitä tallilla nykyään tapahtui ja kuka siellä oli ratsuttajana, jos minua hänen kollegakseen kosiskeltiin, ja tietysti, millaisia hevosia siellä muuten oli ja löytyisikö Jessillekin ratsastettavia.
- Ei ainakaan kisattavia, sanoi Hanna suoraan.
- Miten niin? Kimmastuin vähän Jessin puolesta.
- No, eihän se oo kummonen ratsastaja? Mitä se on kisannu?
- No ei sillä kyllä mitään kilpailuviettiä ole, myönsin. Jessi oli yllytettynä, lahjottuna tai painostettuna kisannut edelliskesänä jonkin verran, vieläpä enemmän esteitä kuin koulua, kun taas Hannan hevoset olivat kouluratsuja kaikki. – Mutta kyllä se ratsastaa millä vaan, jatkoin uskollisena.
- Jaa? No katotaan sitä sitten.

Kun lasimme olivat taas tyhjät katsoin parhaaksi lähteä kohden kotia. Äiti ja isä eivät tienneet odottaa minua joten en halunnut tupsahtaa sinne kovin myöhään istuttuani puoli iltaa pubissa. Ja Hannakin vilkaisi kelloaan ja sanoi, että hänellä oli tapaaminen.
- Uusi mies? kysyin uteliaana.
- No, uudehko… ja tän jälkeen entinen, Hanna ilmoitti iloisesti ja alkoi kietoa kaulaansa pitkää tummanpunaista kaulahuivia. Se näytti upealta, se olisi näyttänyt upealta Jessinkin kaulassa.
- Leikit taas jonkun raukan tunteilla.
- Voi voi kun täydellisiä ei millään löydä. Ensin ne vaikuttaa ihan hyviltä mutta aina niissä on joku vika. Ne alkaa takertua tai on tyhmiä tai huonoja sängyssä! Hän nauroi häpeämättömästi ja antoi minulle suukon poskelle. Tai oikeastaan korvan juureen, ja vähän liian pitkän. Tunsin miten jokin unohtunut halu värähti minussa ja irtauduin nopeasti.
- Sä jäät tota menoa vanhaksi piiaksi, varoitin toivoen sen kuulostavan kevyeltä, huvittavalta kommentilta.
- Parempi yksin kuin huonon kanssa. Hanna nauroi niin että jäänsiniset silmät kapenivat viiruiksi ja mietin harjoitteliko hän minulla. Niin kuin hän olisi harjoitusta kaivannut.

Kävelin hitaasti talvisessa illassa, toivoen että oluenhaju hengityksestäni hälvenisi ennen kuin ehtisin isän ja äidin luo, vaikka eivät he tietysti mitään sanoisi. Muistin taas työpaikkani ja potkiskelin itsekseni nauraen lumikökkäreitä. Jumaliste. Lääkäri, terveyskeskuksessa. Minä! Saisin irrottaa ongenkoukkuja turistien sormista ja diagnosoida umpisuolentulehduksia ja pahoja krapuloita, ihan omaan harkintaani luottaen, ilman opintoryhmää tai ohjaajaa taustatukena.

Vanhempani istuivat takan ääressä, kuten yleensäkin iltaisin ja vilkaisivat iloisesti yllättyneinä ovelle kun kävelin sisään. Vielä he jaksoivat yllättyä, vaikka viikonloppuvierailuni olivat jo enemmänkin sääntö kuin poikkeus. Tosin en yleensä saapunut perjantai-iltana yhdeksän aikaan.
- Sinä täällä tähän aikaan? totesi äiti.
- Mä kävin työhaastattelussa, sain paikan ja juhlin sitä parilla kaljalla, ilmoitin. Vedin nahkaisen pyöreän pallin heidän tuoliensa väliin tulen lämpöön ja istuin sille valmiina vastaamaan kysymyksiin.
- Työhaastattelussa täällä? Tai niin isä tarkoitti sanoa, vaikka ulos tuli jotain ihan muuta. Minä kuitenkin ymmärsin.
- Katsotte Hangon terveyskeskuksen uusinta lääkäriä, lausuin. Olin harjoitellut sen sanomista matkalla viimeiset parisataa metriä, mutta vieläkään ylpeys ei ollut kokonaan kadonnut äänestäni.
- Sä hait tänne? Miksi ihmeessä, eikö Helsingistä löytynyt töitä? kysyi äiti ällistyneenä.
- Ehkä mulle tuli ikävä Hangon kesää – ei ne työt sen kummempia oo siellä kuin täälläkään.
- Entäs Jessi sitten?
- Sekin haki töitä täältä, ne jo käytännössä lupas sille sijaisuuden vuodeosastolta.
- Te tuutte tänne kesäksi, äiti toisti hitaasti kuin olisi yrittänyt ymmärtää vierasta kieltä.
- Niin tullaan. Nyt me tarvitaan vaan jostain katto pään päälle pariksi kuukaudeksi.

Äiti ei ehdottanutkaan että asuisimme vierashuoneessa. Miksei, sitä en voinut ymmärtää, olin odottanut sitä. Sen sijaan hän alkoi käydä läpi muita vaihtoehtoja.
- Eikö työsuhdeasuntoja ole? Ei taida. Mutta entäs Ella-mummon ja papan mökki, ne ei varmaan pääse sinne tänä kesänä enää, alkaa olla sen verran huono kunto molemmilla. Tai Sanderssonin pihamökki. Ne on aina vuokranneet sitä regatan aikoihin vieraille, mikseivät vuokraisi koko kesäksi tutuille?
- Sanderssonin pihamökki. sanoin ilahtuneena. – Vieläkö se on pystyssä? Se ois täydellinen!

Olimme leikkineet siellä pieninä, sillä se oli ollut seudun parhaiten varustettu leikkimökki – eikä ihme, sillä se oli oikeasti ihan oikea pieni talo. Siellä olin oppinut tiskaamaan ja siivoamaan, sillä Iljan äiti oli raahannut meidät korvista sinne takaisin siivoamaan jälkemme. Useammankin kerran.
- Jessi rakastais sitä, totesin. Saatoin nähdä hänet pikku keittiössä, kyynärpäitä myöten fairyvaahdossa, tai hoitamassa pientä yrttipuutarhaa huivi päässään. Sitten ravistin päätäni – millähän vuosikymmenellä olin? Todennäköisemmin tiskaisin siellä itse huivi päässä Jessin ollessa iltavuorossa.

Ella-mummin ja papan kesämökki oli sekin ihan varteenotettava vaihtoehto, mutta se oli kauempana, liki parinkymmenen kilometrin päässä. Sieltä olisi aikamoinen polkeminen töihin – mistäpä me kummallekin auton saisimme - kun taas Sanderssonien tontinkulmalta pääsisi kävellen joka paikkaan – vain tallille mennessä ottaisi mielellään jonkin pyörällisen
apuvälineen.
- Vuokraiskohan ne sen meille, mitä luulet? kysyin äidiltä.
- Otetaan selvää, tämä sanoi pirteästi, harkitsi jo nousta laiskanlinnastaan mutta vilkaisi sitten kelloa. – Ehkä kuitenkin vasta huomenna.
- Eihän se ole vasta kuin yhdeksän.
- No tuskin ne sitä tänä yönä kellekään kauppaa.

Vääntelehdin pallillani, en olisi voinut kuvitella parempaa loppua päivälle kuin päästä soittamaan vielä Jessille, että paitsi työpaikkaa olin hommannut asunnonkin. Jotenkin se olisi mielessäni hyvittänyt sen, että olin viettänyt illan Hannan kanssa. Äiti taisi huomata tuskastumiseni, sillä hän nousi sittenkin naurahtaen ylös ja käveli puhelimeen. Olisinhan voinut itsekin soittaa, mutta äiti ja Iljan äiti olivat liki sydänystäviä ja saisivatpa sitten samalla kertoa kaikki juorut. Toivoin, että hän silti muistaisi varsinaisen
asian.

Miksei olisi muistanut, oli kai minun kesätyöpaikkani juoru numero yksi. Muitakin tuntui olevan, sillä äiti viipyi puhelimessa hyvinkin puoli tuntia.
- No? sanoin kun hän lopulta palasi. Valitettavasti hän ei näyttänytkään pelkästään iloiselta vaan ennemminkin huolestuneelta.
- Ne oli aikoneet remontoida sitä alkukesän. Katosta tulee kuulemma vesi läpi. Ja pitäisi maalata.
- Ai, sanoin pettyneenä.
- Mutta sitten Eva meinasi, että jos katon saa kuntoon niin kai te voitte siellä silti asua. Ja hoitaa vaikka sitä maalaamistakin vapaa-aikananne.
- No niin voidaankin, äkkiäkös sitä yhden mökin maalaa, sanoin helpottuneena.
- Mennään huomenna kahville niin pääset katsomaan sitä.
- Sä olet huippu! Mä meen soittamaan Jessille.

Tajusin vanhaan huoneeseeni päästyäni, että olin jättänyt reppuni autoon. Eipä siellä juuri mitään kyllä ollutkaan, pari vaihtorytkyä. Selviäisin aamuun ilman niitäkin. Heittäydyin sängylle ja valitsin taas Jessin numeron. Se soi pitkään ja aloin taas jo ihmetellä mikä maksoi, mutta lopulta hän vastasi. Taustamelusta päätellen jostain muualta kuin kotoa.
- Lähditkö säkin kaljalle kun mäkin olin? kysyin.
- Joo. Niin mä tein.
- Jaa… no, mä menen huomenna katsomaan meille kämppää.
- Mitä? Kerro heti!
- Sä ihastut siihen ikihyväksi, lupasin.
- Ihastunko? Jessi kuulosti jo ihastuneelta.
- Kuvittele pieni idyllinen mökki omenapuiden alla.
- Oi! Minkä värinen?
- Hmm, en mä itse asiassa ole varma. Mä muistan sen keltaisena mutta me joudutaan maalaamaan se.
- Se sopii, hän lupasi suurpiirteisesti.

Mökki oli lumen saartamana kaukana Sanderssonin tontin nurkassa, mutta hankea uhmaten kahlasimme sinne, Eva, äiti ja minä. Iljakin oli kotona mutta hän kieltäytyi lähtemästä lumierämaahan kastelemaan kenkiänsä.
- Eihän tää iso ole, Eva sanoi ja yritti kiskoa ovea auki, se oli kai turvonnut sillä hän oli juuri kääntänyt avainta ja avannut lukon.
- Ei sen tarvii ollakaan. Kunhan on katto ja seinät, sanoin.
- No ne löytyy. Ja on siellä muutkin mukavuudet, laitettiin suihkukin pari kesää sitten.

Pääsimme lopulta sisään kylmään, kostealta tuoksuvaan pikku taloon. Olin muistanut sen isompana, mutta olinhan tietysti itse siellä viimeksi käydessäni ollut paljon pienempi. Huoneessa oli parvi, sohva ja pöytä, keittiösyvennyksessä näkyi olevan niin jääkaappi, tavallinen hella kuin mikroaaltouuni, ja kun Eva avasi huoneen ainoan suljetun oven, näin siellä mainitun suihkun ja normaalit wc-kalusteet.
- Ei täällä ollut vessaa ennen, muistelin.
- Ei niin, mutta laitatettiin sekin kun purettiin puucee pihasta. Kelpaako?
- Kelpaa totisesti, sanoin ja paiskasimme kättä. Mitä siitä, että tilaa oli vähän, emme me paljon tarvinneetkaan. Sijainti, sijainti ja sijainti.

Lähettäjä: tripi 
Päivämäärä:   23.3.09 23:25:28

vitsi että on kivaa päästä lukemaan tuosta reissusta! mua viehättää hirveesti se hannan talli.. Danni, Alissa ja Jerry sinne kesälomiksi!!

Lähettäjä: miiuska 
Päivämäärä:   24.3.09 16:21:34

Tekis mieli lyödä Hannaa. Ja kovasti. Ja Veskua. En tykkää :D
Mut hyvää tekstiähän tää silti on, vaikka sisältö ei miellytä :) Jatkuuu.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   24.3.09 17:05:43

Jatkuupa hyvinkin :)
--------
5.

Oli kuin olisin saanut sisäisen rauhan kun päätös oli tehty ja työ- ja asuntoasiatkin kunnossa. En enää aina loppuviikosta alkanut tuntea pakkoa ajaa omin silmin katsomaan, että isä oli hengissä, joskin edelleen kävin Hangossa suunnilleen joka toinen tai kolmas viikonloppu. Kun Jessi oli mukana, meillä oli tapana pysähtyä Sanderssonin aidan taakse tuijottamaan mökkiä. Olin ollut oikeassa, Jessi ihastui siihen ensi silmäyksellä, lumen peittämään vanhaan puutarhaan ja pieneen, jotenkin ujon näköiseen tönöön. Edes sisällä käyminen ei masentanut häntä mitenkään, olisiko johtunut siitä, että auringonvalo oli siilautunut kullankeltaisena sisään joka seinällä olevista ikkunoista. En minä ehkä olisi jaksanutkaan
matkustaa viikottain edestakaisin koko kevättä. Opinnoissa oli muutama raskaampi jakso, ja kisakausi oli alkamassa. Olin luvannut käydä Oonan Madnessin kanssa muutamissa koulukisoissa ennen muuttoamme – mistä uutisesta Oona oli sivumennen sanottuna tullut kovin pahoilleen.

Jessillä ei ollut mitään kilpailuambitioita, hän vaan ratsasteli Mansikalla ja milloin milläkin Oonan liikuntaa tarvitsevalla hevosella, Miila sen sijaan aikoi taas viedä Mansikan esteradoille ja kinusi estetreenejä milloin Oonalta, milloin Kimiltä. Jessi sanoi, ettei hän kaivannut yhtään enempää stressinaiheita elämäänsä. Hän yritti täyttää kaikki opiskeluvelvoitteensa täydellisesti, mikä oli todellisuudessa ihan mahdotonta, ja sitten häntä selvästi välillä vaivasi ajatus joutua kertaheitolla niin uuteen kaupunkiin
kuin uuteen työpaikkaankin. Mustikan tallipaikastakin hän oli huolehtinut kunnes olin sanonut päättäneeni päästää sen orilaitumelle sen sijaan että pitäisin sitä jollain kaupunkitallilla Hangossa.
- Minne? hän kysyi.
- Se saa varmaan mennä Lundin varsojen sekaan niiden saareen, uskalsin sanoa.
- Ai niillä on oma saarikin? Kuinkapas muuten, Jessi sanoi muttei räjähtänytkään.

Kotona Huvikummussa oli koko kevät vähän ahdistavaa aikaa. Jessi ja minä olimme ainoat, joilla oli jo osoite mihin muuttaa kun joutuisimme sieltä ulos, ja sekin oli vain kesäkortteeri. Miilalla ja Laurilla ei ollut mitään tiedossa ja lupaavan näköinen kirjekuori, jonka Jinna ja Ville olivat kaupungilta saaneet, oli sisältänyt vain lisäselvityspyyntöjä, joskin he nyt todennäköisesti saisivat jonkin luukun, kun kerran oli vauvakin tulossa. Jinna alkoi aavistuksen verran pyöristyä ja se tuntui jotenkin omituiselta. Hän tuntui liian nuorelta ja unohduin useammin kuin kerran tuijottamaan hänen vatsaansa. Jessillä oli
tapana muksia minua jos huomasi, hän tietysti kuvitteli minun toivovan, että vauva olisi tulossa meille, mutta itse asiassa olin hirvittävän iloinen, ettei asia ollut niin. Jotenkin asian konkretisoituminen Jinnan kohdalla sai minut tuntemaan, että nyt pitäisi ottaa elämästä ilo irti niin kauan kun oli vastuussa vain itsestään.

Pääsiäisen alla Hanna alkoi painostaa minua päättämään, liittyisinkö tallin kalustoon vai en. Liittyisin, tietysti, mutta en voinut luvata käymättä ensin läpi keskustelua Jessin kanssa. Mitä kauemmin sitä olin lykännyt, sitä vaikeammalta se oli alkanut tuntua. Harkitsin ehdottaa, että menisimme vaikka ulos syömään ja sitten hän maha täynnä romanttisen illallisen jälkeen olisi suopea kaikille ehdotuksilleni, mutta tarkemmin ajateltuani Jessi varmaan alkaisi epäillä jotain jo ennen kuin ehtisimme minnekään ravintolaan asti. Ei semmoista niin usein tullut harrastettua, ellei ollut mitään syytä. Pistin muistilistalle, että joskus pitäisi ihan ilman mitään syytä ostaa kukkia. Kunhan olisi pari euroa turhaa rahaa.

Oona keksi onneksi syyn, pääsiäislauantaina oli estekisat, joissa meni koko päivä. Ensin menivät pikkuluokissa Miila ja Mansikka sekä Kimi uuden hevosensa kanssa, sitten loppupään isoissa luokissa Kimi Kisun kanssa ja Oona Madnessilla. Jessi ja minä olimme hoitamassa hevosia ja apukuljetusjoukkoina. Kahden hevosen trailerilla sai suhata edestakaisin toisenkin kerran.

Kimin uusi varsa oli matkustanut laivalla Ruotsista tammikuun lopussa ja osoittautunut yllättävän fiksuksi ollakseen niin nuori hevonen. Kimi oli aivan myyty ja vatvoi viikottain epäilyksiä siitä, ettei vaan innoissaan ratsastaisi sitä puhki, vannotti Oonaa ja minua sanomaan heti, jos tahti alkoi näyttää liian rankalta. Kilpailuihin hän kuitenkin halusi lähteä, ehdottomasti.

Mutta yhtäkaikki, kisoissa siis meni se päivä, ja hyvin menikin. No, Miila ja Mansikka eivät sijoittuneet, Mansikka tiputti yhden, mutta muut ratsukot pääsivät jokainen palkintojenjakoon. Madness ja Kisu olivat molemmat hypänneet isoimmat luokat ja kun Oona oli voittanut Kimin 120-senttisessä hän näytti kerrankin siltä, että jalat eivät ihan ottaneet maahan.
- Nyt juhlitaan! hän ilmoitti palkintojenjaon jälkeen.
- Miten? halusi Jessi tietää.
- Mä vien teidät syömään. Mä kuolen nälkään, ja ootte tekin annoksenne ansainnu!
- Mihin? Saako käydä vaihtamassa vaatteet ensin? Jessi vilkaisi alaspäin, topparatsastushousujaan ja hevosenkuolaista toppatakkiaan.
- Joo, johonkin pukeutumisravintolaan. Tavataan vaikka Itiksessä seitsemän aikoihin!

Kimi ja Oona sanoivat saavansa hevoset talliin omin avuin, joten me ajoimme suoraan kotiin.
- Me ei ehditä lämmittää saunaa, arvioi Jessi matkalla auton kelloa vilkaisten.
- Mennään yhdessä suihkuun, minä ehdotin.
- Oih, se kuulostaa kivalta! Hän hymyili minulle kerrassaan suloisesti ja minun oli pakko sipaista häntä poskesta. Rakastin häntä, ja ajateltuani hetken sanoinkin sen. En muistanut, koska oli viimeksi ollut asiasta puhetta. Jessi ei sanonut mitään, katsoi vain tietä, mutta pienestä tyytyväisestä hymystä näin häneen kuulleen.

Kävimmekin yhdessä suihkussa, melko pikaisesti tosin. Aikaa ei ollut kauheasti hukattavana.
- Mihinkähän se Oona meinaa meidät viedä? mietti Jessi puoliksi vaatekaapissa. Odotin kuulevani sen iänikuisen ”mä en tiedä mitä mä laittasin päälle” ja niin kuulinkin.
- Ei kai sen niin väliä? kysyin, vaikka tiesinkin, että se oli väärä vastaus.
- No en kai mä voi tietääkään ellen tiedä mihin me mennään, Jessi huokaisi alistuneena.
- Ei Itiksessä oo niin kauhean hienoja ravintoloita.

En kuullut vastausta kaapista, ja sitten Jessi kiskoi päällensä jotkut tummat housut, joista en tiennyt, olinko niitä edes ennen nähnyt. Ainakin ne näyttivät hyviltä, ne saivat hänen peppunsa näyttämään sydämenmuotoiselta. En voinut kestää lantiolle loppuvia, kiristäviä housuja, joita kaikilla tuntui nykyään olevan. Tuskin kenelläkään nuorella naisella oli niin vähän rasvakerrosta lanteilla, etteivät semmoiset olisi puristaneet makkaroita uimarenkaaksi.
- Hyvä valinta, ilmoitin, ja liu’utin käsiäni pitkin Jessin kylkiä.
- Mä luulin ettei miehet ikinä huomaa mitä naisilla on päällä, yrittää vaan saada niitä pois.
- Ei oo aikaa, sanoin vilkaisten kelloa. – Jo kuusi.

Ei meiltä ollut Itäkeskukseen matkaa kuin ehkä viitisen kilometriä, mutta jos aioimme hypätä bussiin, piti elää aikataulujen mukaan, ja tiesin, että Jessillä menisi vielä muutama hetki hiusten ja meikkien kanssa. Ei kuitenkaan järjettömän kauan, totesin yllätyksekseni. Meidän ei tarvinnut edes juosta bussipysäkille.

Lähettäjä: 123 
Päivämäärä:   26.3.09 13:07:38

mites tää nyt näin alhaalla oli :o

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   26.3.09 16:48:36

Oona ja Kimi olivat jo ehtineet perille, haahuilivat kuulemma kreikkalaisen ja kiinalaisen ravintolan välimaastossa miettien kumpaan menisivät.
- Kreikkalaiseen, ehdotti Jessi, mikä ei yllättänyt minua ollenkaan. Sinne siis asetuimme. Oona ja Kimi kävivät edelleen läpi ratojaan, este esteeltä, Kimi pikkurataansa pikku lemmikkinsä kanssa sivuuttaen oikeastaan kokonaan Kisun tasaisen varman suorituksen ja Oona hehkuttaen Madnessin jokaista hyppyä.
- Taidat olla tyytyväinen kun et myynyt sitä syksyllä, Jessi arveli.

Pistelimme hyvällä halulla vartaita ja täytettyjä tomaatteja sun muuta, ja ennen pitkää keskustelu kääntyi väkisinkin tulevaan kesäämme, kun ratsastajat eivät enää ties kuinka monetta kertaa jaksaneet analysoida kilpailuja.
- Meinaatko jättää ratsastamisen koko kesäksi? kysyi Oona minulta, katsoen pistävästi.

Tässäpä se, tilaisuuteni avautua. Mutta mitä hittoa tuommoiseen nyt voi äkkiä vastata niin, etten kuulostaisi siltä että olisin yrittänyt Jessiltä pimittää jotain, tai suorastaan valehtelematta. Mutisin jotain voittaakseni aikaa ja tökin lautaselleni jääneitä oliiveja, mutta tajusin että se se vasta epäilyttävältä näytti. Jessi katsoi minua jo silmät epäilevästi viiruina, joten en voinut kuin rynnätä mahdollisimman äkkiä suoraan asiaan.
- Ois siellä Wot, töksäytin.
- Ai meidän Wot? Oona ilahtui.
- Ei kai niitä muitakaan ole.
- Mitä sille kuuluu? Mitä se tekee?
- En mä tiedä, sanoin ja hengitin helpottuneena ulos, kun se ainakin oli täysin totuudenmukainen lause.
- Hanna on taas vokotellut sua, totesi Jessi.
- Mmm, myönsin.
- Ens kerralla mä pakkaan käsilaukkuun mukaan jonkun sinappikaasusumutteen.
- Ei semmosta vokottelua, se on lähdössä kesäksi ulkomaille ja kaipasi ihan rehellistä apua, sanoin kiireesti. Jessin ilme lientyi ja Oona ja Kimi näyttivät entistä kiinnostuneemmilta.
- Kerro nyt loppuun asti, Jessi kehotti, ja tottelin sana sanalta rentoutuen. Muut kuuntelivat jotenkin vaikuttuneen oloisina, ja jopa Jessi näytti ilahtuneelta.
- Mä jo pelkäsin että joudun menemään jonnekin ratsastuskouluun irtotunnille, hän sanoi helpottuneena.

Kotimatkalla hän ei kuitenkaan puhunut minulle sanaakaan, ei ennen kuin nousimme bussista.
- Mikset sä oo puhunut mulle mitään tosta Hannan jutusta?
- Nythän mä puhuin.
- No tuskin sä kuulit asiasta tänään. Sun piti odottaa että me ollaan oikein mahdollisimman julkisella paikalla ja muiden seurassa ennen kuin uskalsit sanoa mitään koko jutusta. Luuletko sä hemmetti vieköön, että mä saan raivarin jos kuulen Hannan nimenkin? Tyttö näytti vihaiselta.
- Taisit sä saada, sanoin apeasti.
- En mä siitä, idiootti, vaan siitä, että sä et kerro mulle asioita! Ihan kuin mä olisin joku pikkulapsi!
- Voi @!#$, sanoin, vaikken yleensä kiroillut, mutta Jessi ei kommentoinut sitä mitenkään, harppoi vain eteenpäin. Seurasin hitaammin, miettien olinko mokannut oikeasti vai oliko tämä nyt vaan niitä juttuja, missä naisia ei voinut ymmärtää. Joku selvyys minun piti asiaan saada tai en saisi Jessiä lepyteltyä. Mutta ehkä hän antaisi vinkkejä jos kysyisin kauniisti.

- Sä suutuit koska mä en kertonu sulle, että oon ollu yhteydessä Hannaan. Mutta sä oisit suuttunu kumminkin, jos oisin kertonu, vai mitä? tarkistin varovaisesti, kun olimme päässeet sänkyyn asti illalla. Jessi antoi minun silitellä poskeaan, vaikka olikin vielä myrtyneen näköinen. Hän ei vastannut pitkään aikaan mitään ja ajattelin jo, että yritykseni oli tuhoon tuomittu. Valmistauduin kääntymään ja nukkumaan hyvän hajuraon päässä ainakin tämän yön, ellei sitten pidempäänkin, kun Jessi päästi omituisen äänen ja käännähti minuun päin.
- Joo, just noin. Oot ihan oikeassa. Tajusin, että hän nauroi ja tartuin häntä hiuksista. Tuntui, että minua oli jotenkin höynäytetty, mutta hän jatkoikin tukahduttaen hihityksensä: - Mutta oisin suuttunu ihan eri syystä, ymmärrätkö sä? Joko siksi että Hanna ei jätä sua rauhaan, tai sitten siksi, että sä et oo mulle rehellinen.
- Nyt mä tajuan, ilmoitin, mutta se asia ei enää juurikaan kiinnostanut minua, mieleni teki suudella tyttöä ja hän suostuikin, vaikka oli tainnut olla vielä sanomassa jotain.

Huhtikuukin alkoi lähetä loppuaan ja se tarkoitti myös sitä, että lukukausi kävi vähiin. Luennot loppuisivat ja viimeisen jälkeen keräisin autooni Laurin, Jarin ja Annukan ja ajaisimme Jarin perheen mökille. Sebastian, Mikael ja varmaankin pari muuta tulisivat toisella autolla. Se oli monivuotinen perinne, joka sai suun napsamaan jo tammikuussa, oikeastaan ainoa kerta vuodessa kun humalahakuinen juominen oli tarkoitukseni. Jessi oli kiipeillyt seinillä viime keväänä tajuttuaan, että aioin viettää viikonlopun kurssikavereiden kanssa ilman, että edes harkitsinkaan hänen mukaansa ottamista, ja luvannut silloin kerätä oman porukan ja järjestää vastaavan reissun itse. Silloin se oli tuntunut hyvältä ratkaisulta, mutta nyt kun hän puuhasi ja pakkasi innoissaan omaa viikonloppuaan varten en ollut enää varma.

En tietenkään olisi voinut pyytää häntä meidän mukaan. Jari ja muut olisivat pilkanneet minua lopun ikäänsä, joskaan siitä en olisi välittänyt. En vaan halunnut Jessin näkevän meidän sikailua, omaa sikailuani. Mutta hitto vie, hän oli kerännyt porukan, johon kuului myös Simo, se mies, jonka katse lasittui kun hän katsoi tyttöystävääni. He olivat lähdössä Ellen vanhempien mökille jonnekin Suvisaaristoon, ja Jessi näytti epäilyttävän hyväntuuliselta.
- Ole kiltisti, vannotin häntä kun tapasimme viimeistä kertaa aamulla ennen luentoja.
- Totta kai mä olen, mitä sä luulet? Jessi sanoi hymyillen kauniisti ja viattomasti ja pirullisesti, mutta hän tarttui minua hellästi kiinni niskasta niin, että tajusin piruilun… niin, piruiluksi.
- Mä rakastan sua, ilmoitin.
- Samoin… mutta mulla on jo kiire. Mä häiriköin sua illalla ellet pudota kännykkääs järveen, hän sanoi suukottaen minua nopeasti ja livahti käsistäni. Minulle tuli jo ikävä kun katselin hänen peräänsä.

Se kuitenkin hälveni, kun keräydyimme luentosalin takariville ja aloimme puoliääneen suunnitella viikonloppua. Aika harakoille meni se luento, mutta luotin siihen, että Annukka, joka istui tapansa mukaan eturivissä, voisi referoida sen meille automatkalla. Pullot aukesivat jo ennen kun pääsin Ruskeasuon ohi ja keskustelu alkoi käydä vilkkaana. Onneksi Annukka oli ehtinyt luennon käydä läpi ensimmäisen varttitunnin aikana. Tavallaan harmitti olla kuskina, mutta toisaalta joutuisinpahan, tai saisin, palaamaan kotiin pirteänä ja hyvässä kunnossa. Muut eivät todennäköisesti pääsisi jalkeille koko maanantaipäivänä.

Muistin reitin kyselemättä ja kun pysäytin mersun mökin seinän viereen en viitsinyt edes nousta ylös ennen kuin olin ojentanut käteni takapenkille ja saanut siihen viskipullon.
- Nyt lähtee, ilmoitin, ja otin pitkän kulauksen. Se sai minut tietysti yskimään kun ahneuksissani minun oli pitänyt ottaa iso huikka.
- Harjoitusta, mylvi Jari ja läimäytti minua olkapäähän. Annukka oli jo noussut autosta ja sytytteli pikkusikariaan nojaillen konepeltiin. Tiesin, että hän lähtisi seuraavaksi lämmittämään saunaa ja jättäisi meidät raahaamaan ruokia ja juomia. Hänen viikonloppunsa kuluisi, ellei hän ollut muuttanut tapojaan, saunassa ja järvessä ja sään salliessa aurinkoa ottaen.

Mikaelin auto saapui ennen kuin ehdimme takakonttia avata ja olimme kaikki koolla. Sebben lisäksi hänen kyydissään oli Vilen, joka välillä oli ennenkin ollut mukana, välillä ei. Hekin kokoontuivat rinkiimme mersun perään ja siitä alkoi ryyppääminen. Muutamassa tunnissa ehdimme syödä, saada saunan kuumaksi ja todeta olevamme maailman parhaita ja rakkaimpia ystäviä, varsinaisia muskettisotureita kaikki. En yleensä juuri kännää, mutta täällä olikin aina ollut tarkoituksena tyhjätä pää rankan talven jälkeen ja pitää hauskaa parhaiden kavereiden kanssa.

Tällä kertaa kuitenkin tunsin jotenkin rajoittavana sen, että olin kuskina – vaikkei paluuta aiottu ajatellakaan ennen kuin ylihuomenna – ja sitten vähän kaiversi ajatus siitä, että Jessi oli järjestänyt omat vastaavat pääntyhjennysjuhlat, joiden kaikkia osallistujia en edes tiennyt. Pidin puhelimeni mukana ja vilkuilin sitä aina muistaessani, olihan hän luvannut soittaa tai jotain. Unohdin sen kuitenkin lopulta saunaan, mistä hain sitä melkein epätoivoisena seuraavana iltapäivänä kun olin herännyt. Eikä siinä silloinkaan ollut viestin viestiä. Jessi oli hylännyt minut. Palailin naama mutrulla pihalle, missä muut makailivat viileässä kevätauringossa maistellen kaljaa aamiaiseksi ja avasin itsekin pullollisen. Suomeksi sanottuna minua vitutti ja panetti, ja kesti parin kaljan verran ennen kuin kumpikaan tunne osoitti mitään merkkejä katoamisesta. Vitutuksen karkoittivat kaverit ja nousuhumala ja panetus kuoli omaan mahdottomuuteensa tässä porukassa, missä Annukkakin oli vain yksi jätkistä. Joskus mietin, oliko hän siitä tyytyväinen vai harmissaan.

- Oispa täällä naisia! huokaisi Jari kuin pisteenä ajatuksilleni.
- Kuka tahansa nainen lähtis karkuun meitä, sanoi Lauri laiskasti. Hän röhnötti nurmikolla saastaisessa T-paidassa ja tukka pystyssä kuin peikolla.
- Mutta jos ne ois silleen samanhenkisiä, ehdotti Jari laiskasti.
- Mä en ainakaan haluais tavata yhtään tänhenkistä naista, ilmoitti Mikael ja ilmoitin olevani samaa mieltä. – Sua ei lasketa, hän lisäsi nopeasti Annukalle.
- Mä en olekaan teidän kanssa samanhenkinen, sanoi aurinkotuolissa makaileva nuori nainen, ja tosiaan, hän ei näyttänyt sen paremmin sottaiselta kuin krapulaiseltakaan, vaikka muistin juoneeni hänen kanssaan viskiä vielä aamuneljältä. Ainoastaan hoikalta ja viileältä.
- Susta tulee loistava ympärivuorokautinen päivystäjä, sanoin kateellisena, itse tunsin haisevani ja lähdin lisäämään saunaan puita.

Saunakaljaan lopetin viinanlitkimisen ja niin Mikaelkin, joka aikoi ajaa toisen auton kotiin. Kun emme enää saaneet pihalla makaavan porukan puheista selvää siirryimme saunan terassille katselemaan auringonlaskua ja juttelemaan kesätöistämme. Mikke oli menossa terveyskeskukseen Vantaalle ja oli niin innoissaan että sitä oli ilo kuunnella. Innostuin aina vaan uudestaan itsekin koko kesästä. En vain töistä, mitkä nekin nostattivat mielialaani, mutta paluusta kotiin. En vielä tullut ajatelleeksi ettei Hangon kesä ehkä olisi mielestäni samanlainen kuin mitä se oli ollut ollessani kahdeksantoista.

En kuullut Jessistä mitään sunnuntainakaan ja ajoin aika kovaa takaisin Helsinkiin. Jostain syystä ei sisu ollut antanut periksi laittaa viestiä eikä soittaa, kun hän kerran oli luvannut ottaa yhteyttä, ja sitten kuitenkin harmittelin koko matkan saamattomuuttani. Mitä jos siellä oli sattunut jotain? Olikin ehkä hyvä, etten ollut yrittänyt soittaa. Olisin ehkä tullut hulluksi huolesta jos ei Jessi olisikaan vastannut.

Takapenkillä oli hiljaista, kunnes puolimatkassa Jari pyysi pysähtymään. Ajoin huoltoasemalle kuvitellen, että hänen piti päästä vessaan – jos ehtisi - mutta ei, hän kiersikin takakontille ja kaivoi kassistaan vielä yhden viinapullon. En viitsinyt edes piilotella hymyäni, kun jo alle kilometrin päässä tuskainen huokailu oli jo vaihtunut puheeksi. Laurikin näkyi maistavan, ja Annukka.
- Ens keväänä on jonkun muun vuoro olla juoppokuski, huomautin.
- Totta kai, Jari lupasi auliisti.
Jätin hänet Haagaan, kieppasin Annukan Pasilaan ja sitten jatkoin kotiin.
- Ootko sä kuullut mitään tytöistä? tajusin vasta silloin kysyä Laurilta. Mieleeni oli vasta tullut, että Miilakin oli lähtenyt mukaan, Jessi ei ollut halunnut jättää siskoaan kesäleskeksi.
- Joo, miten niin? Eikö Jessi oo soitellu?
- No ei, tunnustin harmissani. – Onhan niillä kaikki ok?
- Miksei olisi?
- Kun Jessi lupas soittaa tai jotain, mutta ei oo mitään kuulunu.
- Ai. No on ne hengissä, ne on varmaan jo kotonakin.

Helpotukseni tuntui ihan naurettavalta, oikeastaan. Jos jotain olisi tosiaan olisi sattunut olisin tietysti jo kuullut. Ei Jessillä ollut porukan ainoaa kännykkää. Kaahasin pihaamme ja valmistauduin löytämään sängystä krapulaisen tyttöystävän, jota saisin paapoa ja pitää hyvänä, ja melkein petyin kun siskokset olivatkin keittiössä, mistä leijui jo ovelle herkullinen tuoksu. He istuivat pöydän ääressä mutta kun astuin sisään Jessi hypähti pystyyn ja tuli halaamaan minua kuin olisimme olleet viikon erossa.
- Mäkin sua, mutisin hänen hiuksiinsa, vaikkei hän ollut sanonut mitään, ja hän naurahti. Hän tuoksui raikkaalle ja näyttikin raikkaalta. Oli kai pakko uskoa, että tyttöjen viikonloppu oli ollut luonteeltaan vähän erilainen kuin meidän.
- Sähän olet ihan ihmisen näköinen, Jessi totesi minulle vilkaistuaan äkkiä Lauria.
- Mä olin kuski. Mitä me syödään?
- Uunissa on moilasia. Ei me jaksettu ruveta tekemään kunnon ruokaa.
Miila nostikin parhaillaan esiin kaksi pellillistä pieniä karjalanpiirakoita, mutta ne eivät tuoksustaan huolimatta jaksaneet juuri nyt houkutella minua. Tartuin Jessiä leuasta ja annoin hänelle kevyen suukon, katsoen samalla tarkasti häntä silmiin. Niiden pupillit laajenivat, luomet värähtivät ja vetäytyivät viiruiksi ja tajusin hänen hymyilevän, taas.
- Mennään purkamaan sun pyykkisi, hän sanoi ja veti minut perässään ulos keittiöstä. Emme me edes teeskennelleet menevämme kellariin, missä pesukone oli, menimme suoraa päätä sänkyyn.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   27.3.09 17:26:05

6.

Toukokuu oli repaleista aikaa, aikataulullisesti. Tenttejä oli sen verran, etten ollut voinut luvata aloittaa töitä ennen kuin loppukuusta, mutta vapaapäiviä jäi silti, jopa sellaisia, joita ei ollut pakko käyttää lukemiseen. Se oli oikeastaan ihanteellinen tilanne. Jessi ja minä ehdimme ajella Hankoon ja takaisin, viedä tavaroitamme Sanderssonin mökkiin, ja remontoidakin sitä. Iljan isoveli oli ottanut katon korjaamisen hommakseen ennen kuin muuttaisimme, ja ehdin pari kertaa auttamaan häntä.

Paljon muutettavaa meillä ei ollut. Oikeastaan ainoa oma huonekalumme oli sänky, mutta sitä ei kannattanut lähteä viemään Hankoon: mökissähän oli kuitenkin parvi. Niinpä se annettiin lainaksi Miilalle ja Laurille, jotka lopultakin olivat saaneet opiskelija-asunnon, kaksion Vaaralasta. Miila nurisi, koska se oli Vantaan puolella, mutta aika alkoi käydä vähiin eivätkä he uskaltaneet kieltäytyä ottamasta sitä. Samoihin aikoihin Jinna ja Villekin olivat päässeet epätietoisuudesta ja saaneet tiedon kaupungin asunnosta. Paikka nyt ei ollut ihan ykkönen Jinnan mielestä, Ville vasta Helsinkiin muuttaneena ei välittänyt Pihlajiston maineesta, mutta hekään eivät uskaltaneet pokkuroida kauempaa. Huvikumpu oli todellakin tyhjenemässä. Minusta se oli ollut vain välivaihe, ja vaikka se olikin ollut hauskaa, ei minua haitannut ollenkaan päästä asumaan omaan rauhaan. Jessi otti lähtemisen vähän raskaammin, mutta en patistanut häntä puhumaan siitä. Kyllä hän puhuisi jos haluaisi, ja oli puhunutkin. Taisi kärsiä koti-ikävästä jo etukäteen.

Hän oli tällä kertaa tavallista hiljaisempi, eikä ollut halunnut edes ajaa. Olimme menossa käymään tallilla, ja mietin vähän jo kyllästyneenä, aikoiko Jessi hautoa jotain kaunaa Hannaa kohtaan lopun elämäänsä. Siinä tapauksessa taitaisi olla viisainta meidän muuttaa jonnekin esimerkiksi Kokkolan korkeudelle asumaan. Täällä Etelä-Suomessa tulisimme aina jotenkin kohtaamaan, ainakin niin kauan kun harrastaisimme kaikki hevosia.
- Ei se sua syö, huomautin kun emme kääntyneetkään pitsihuvilan suuntaan vaan jatkoimme toiseen suuntaan.
- En mä sitä pelkääkään, vaan sitä että mä syön sen. Tai se sut, sanoi Jessi lyhyesti.
- Just. Päätin vaieta. En tainnut voida tehdä mitään tilanteen parantamiseksi.

Saavuimme tallille suunnilleen päiväruokinnan aikaan, ainakin nuori pitkätukkainen mies näkyi työntävän heinäkärryjä tarhojen suuntaan kun ajoimme pihaan. Tarhoissa hevoset kuopivat jo kärsimättöminä, muutama otti levottoman pyrähdyksen keskemmälle ja sitten takaisin portille, kuin näyttääkseen millaisella vauhdilla ruoan jaon pitäisi tapahtua. Ne olivat niin kauniita ja huomasin, että Jessinkin katse kiinnittyi niihin ihailevana kun nousimme autosta.
- Mennään katsomaan, ehdotin, ja kävelimme tallin sijasta tarharivistön luo. Niitä oli kymmenen, ja jokaisessa oli hevonen. Heinämies ei ollut huomaavinaan meitä ennen kuin oli saanut jokaiseen tarhaan muutaman viipaleen heinää, sitten hän nyökkäsi lyhyesti ja palasi omia jälkiään takaisin.

Tunsin jo hevoset, olin käynyt täällä muutaman kerran keväällä, mutta sitä en aikonut kertoa Jessille. Lähinnä tallia olevassa putkitarhassa oli Wot, ja sitä vastapäätä Hannan toinen ori Doxy. Jättimäisellä ruunikolla, joka oli Wotista seuraavassa tarhassa, olin ratsastanutkin viimeksi käydessäni. Hanna oli suunnitellut, että saisin kilpailla sillä myös. Se oli ehkä lyönyt lopullisen niitin arkkuun, jos olin hiukankaan enää epäröinyt, sillä hevonen oli upea, vielä parempi kuin Katrina, joka oli aiemmin ollut nimikkoratsuni Hannalla ja joka oli päätynyt jännevammaiseksi siitostammaksi. Wot oli kuitenkin vielä niin nuori ja osaamaton. En voisi päästä sen kanssa tänä kesänä kuin ehkä hyvällä onnella kokeilemaan jotain vaativa B –tason luokkaa. Ruunikko taas osasi jo suunnilleen kaiken, mitä hevoselle saattoi opettaa, tai ainakin se tuntui siltä kun olin pari viimeistä vuotta ratsastanut enimmäkseen vain suoraan etelänaapurista laivatuilla, tuskin satulaan totutetuilla hevosilla.

Heinämies palasi toisten kärryjen kanssa ennen kuin olimme tutkineet joka hevosen ja jakoi niille myös väkirehua. Sen tehtyään hän lopulta pysähtyi kohdallemme ja sytytti tupakan, kärryn reunaan nojaten.
- Oletko sä se joka on tulossa tänne Hannan sijaiseksi? hän kysyi minulta. Nolostuin.
- En mä miksikään sijaiseksi oo tulossa, sanoin.
- Ai. Mä olen Jani.
Esittäydyin ja tartuin hänen ojennettuun käteensä, Jessi teki samoin.
- Mikä toi on? hän kysyi osoittaen siroa kimoa, johon hänen silmänsä olivat liimaantuneet. Jessillä oli jokin heikkous kimoihin.
- Bimi. Se on vähän semmonen pahnanpohjimmainen.
- Miten niin?
- Ei se oo oikeen tuonu rusetteja.
- Minkätasoinen se on? minä kysyin, mutta Jani kohautti harteitaan ja sanoi lyhyesti, ettei hän semmoisista tiennyt. Hän tarttui taas kärryihinsä ja lähti viemään niitä takaisin tallin suuntaan, huikaten kuitenkin vielä olkansa yli, että Hanna oli kahvilla ja meidän kannattaisi kiivetä sinne jos hänet halusimme tavata.
- Mennään sinne sitten, Jessi sanoi huokaisten ja näytti ryhdistäytyvän. Hän heitti vielä viimeisen silmäyksen kimoon ja lähti seuraamaan Jania.

Oleskeluhuoneessa tuoksui kahvi ja raitis ilma, ikkuna oli auki. Sohvalla istui Hannan lisäksi toinen ratsastusasuinen nainen, jonka ilme ei ollut mitenkään ilahtunut kun astuimme sisään. Hannan sen sijaan oli, hän hypähti pystyyn.
- Tulittehan te! Kahvia?
Hän hymyili minulle ja vakavoitui hiukan siirtäessään katseensa Jessiin, joka tuijotti epäluuloisena takaisin. Edelliskerralla kun nuo kaksi olivat olleet noin lähellä toisiaan he olivat yrittäneet kiskoa toisiltaan hiukset päästä ja vähän pahaa aavistelin nytkin. Mutta olisin tietysti voinut luottaa Hannaan, hän otti virallisen ilmeen kasvoilleen.
- Välirauha? hän ehdotti, puoliääneen niin ettei sohvallaistuja välttämättä kuullut mitään. Jessi nyökkäsi lyhyesti ja ihmeekseni hymyilikin vähän.
- Mä taisin vähän ylireagoida viimeksi… että anteeksi, hän jopa sanoi.
- Samoin, sanoi Hanna, näyttäen yllättyneeltä.

Käännyin ottamaan kaapista pari mukia, ilmeisesti tässä ei enää tarvittu turvamiestä eikä rauhanhierojaa. Kaadoin niihin kahvia, ojensin toisen Jessille ja menin istumaan.
- Laakso-ojan Vesku, esittäydyin naiselle, jonka oletin olevan Hannan ratsuttaja.
- Tiedän, tämä sanoi vain ja vasta vähän aikaa mietittyään pakottautui sanomaan oman nimensä, Minna Huovinen. Hänestä suorastaan huokui vihamielisyys ja mielialani laski. Nyt kun Hanna ja Jessi yllättäen olivat päättäneet käyttäytyä sivistyneesti oli siis vastassa seuraava riivinrauta. Hän oli ehkä Hannan ikäinen, mutta enemmän ikäisensä näköinen, ruskeat sileät hiukset poninhännällä hänellä oli ja hyvin tummanruskeat silmät.

En tiedä mistä Hanna ja Minna olivat puhuneet, mutta nyt Hanna siirsi puheen meidän ilmestymiseemme.
- Vesku rupeaa ratsastamaan Wotia, ja Tanttua. Pääset vähän helpommalla vähän aikaa, hän sanoi Minnalle, joka ei näyttänyt ollenkaan siltä, että olisi halunnut päästä helpommalla. Hän vilkaisi minua ja siirsi sitten katseensa Jessiin.
- Jessi voi liikutella niitä millä on kevyempi päivä, sähän et mun ymmärtääkseni halua kisata, Hanna jatkoi diplomaattisesti.
- En niin, Jessi sanoi ja keräsi jalkansa alleen. – Onko nää kaikki hevoset kilpailevia?
- On.
- Te treenaatte kahdestaan kymmentä hevosta ja kilpailette niillä? Miten te ehditte? Jessi ihmetteli.
- Kymmentä? Ei, mulla on vaan seitsemän täällä. Kolme on yksäreitä, Hanna selitti.
- Koska sä lähdet? kysyin.
- Kuun vaihteessa. Niin, ja sillon ois tarkotus päästää varsatkin saareen. Mä puhuin isän kanssa ja se tulee hakemaan sun varsasi kun palaa rekan kanssa Tanskasta.
- Toivottavasti se osuu niin, että mä pääsen mukaan, sanoin. En pitänyt ajatuksesta, että Mustikka matkustaisi ensi kertaa yksin ilman että olin itse mukana.
- Sovi siitä sen kanssa, mä sanon että soittaa sulle.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   28.3.09 17:41:37


- Mä taidankin tästä mennä, kun saatiin tää kalenterikin valmiiksi, sanoi Minna ja alkoi kerätä pöydältä papereita.
- Jätä ne tänne, mä haluan käydä Veskunkin kanssa ne läpi, sanoi Hanna ja Minna läväytti tuhahtaen läjän takaisin pöydälle.
- Olipa herttainen ihminen, sanoi Jessi kun Minna oli häipynyt.
- Se taitaa kuvitella että mä tulen hyppimään sen varpailla, arvelin.
- Äh, sillä on kuukautiset tai jotain, sanoi Hanna huolettomasti ja selasi paperinivaskasta esiin yhden. Siihen oli printattu taulukkona kaikki kesän viikonloput, jokaisen kohdalla oli kilpailu tai parikin sekä luokkia ja hevosten nimiä. Katseeni haravoi rivejä ja etsi Wotia ja Tantrumia.
- Se on tietysti vaan suunnitelma, Hanna jatkoi. – Tehän täällä tiedätte miten niillä menee.
- Mitä se kimo menee? kysyi Jessi nojatuolistaan.
- Bimi? Ei paljon mitään, tuhahti Hanna.
- Mikä on ”ei mitään”?
- Se ei oo saanut vaativasta yhtä ainoota hyväksyttyä tulosta. Mä myyn sen syksyllä jollekin harrastehevoseksi, tai johonkin ratsastuskouluun.
- Onko se tamma?
- Ei kun ruuna. Enkä mä noilla näytöillä sitä varsottaisikaan, jos sitä ajattelit.
- Mä en ymmärrä miten tätä kannattaa pyörittää, Jessi puuskahti. – Mistä sä saat rahaa? Sä vaan ylläpidät hevosia – se vaan nielee rahaa, jos en oo erehtyny? Tai, eihän se mulle kuulu, tietenkään.
- Sponsoreilta ne rahat tulee, ja siittolasta, Hanna vastasi kuivasti. – Tää on vaan vähän semmonen käyntikortti, tää talli. Mä kilpailen ja valmennan ja sillä maineella isä myy varsoja.
- Ahaa, sanoi Jessi. – Onko nää sitten kaikki teidän kasvatteja?
- Ei tosiaan. Yksi vaan, viisvuotias. Siitä mä odotan aika paljon. Me melkeen myydään ne jo pois ennen kuin aletaan ratsastaa. Jos yksi pidetään vuosikerrasta niin hyvä. Mennään kattomaan niitä!

Palasimme tarhoille, missä viimeisiä heinänkorsia mutusteltiin. Hanna esitteli hevoset, minä vilkuilin ympärilleni. Minnaa ei näkynyt missään, eikä Janiakaan.
- Ketä täällä on töissä? Minna tietysti, ja Jani me nähtiin, mutta onko muita?
- Meeri. Ja Heikki. Ja viikonloppuisin tekee välillä tallia ton Pölyn omistaja. Hanna osoitti mustaa jykevää hevosta, jota nyt vasta aloin arvella suomenhevoseksi kun kuulin sen nimen, vaikka olisihan se voinut tietysti olla lempinimikin.
- Mitä sä ajattelit että mä saan täällä tehdä? kysyi Jessi suoraan, silmäillen hevosia kummallakin puolellaan ja taas hänen katseensa pysähtyi viimeiseksi Bimiin.
- Ei niitä ratsasteta kunnolla joka päivä. Välipäivinä ne maastoilee tai niitä juoksutetaan tai jotain muuta semmosta. Sitä mä ajattelin että säkin voit tehdä. Hese ei ehdi kaikkea, Meeriä mä en laske noista kuin muutaman selkään eikä Jani kovin mielellään ratsasta.
- Se kuulostaa hyvältä.
- Meillä on satulahuoneessa lukujärjestys. Minna saa pitää sitä muiden hevosten osalta, sä saat Vesku suunnitella omasi. Mutta kaipa sä muistat vanhastaan. Hanna vilkaisi minua.

Jessi halusi nähdä, miltä lukujärjestys näytti, ja samalla Hanna näytti tallin muutenkin. Mikään ei ollut oleellisesti muuttunut muutamana vuotena, jotka olin ollut täältä poissa, totesin. Vähän oli uutta maalia ja muita kunnostuksen jälkiä, mutta asiat olivat edelleen vanhoilla paikoillaan. Kaikki oli tarkoituksenmukaisesti suunniteltu ja henki ammattimaista otetta.
- Koska te muutatte? halusi Hanna tietää.
- Ens viikolla on viimeset tentit, niiden jälkeen, vastasin meidän molempien puolesta.
- Hyvä! Ehditte sitten tutustua talon tapoihin ennen kuin mä lähden! Hanna näytti tyytyväiseltä.

- Sen Minnan kanssa tulee hankaluuksia, ennusti Jessi kun ajoimme tallilta pois.
- Saattaa tulla, minun oli pakko myöntää. Oikein pohdin asiaa hetken mutta sitten päätin olla optimistinen ja ajatella, että nainen leppyisi havaitessaan, ettemme olleet siellä hänen kiusakseen vaan päinvastoin.
- Enkös mä käyttäytynyt fiksusti ja filmaattisesti?
- Sä käyttäydyit ihanasti, ihan kuin joku aikuinen ihminen, uskaltauduin sanomaan juhlallisesti ja riskinotto kannatti. Jessi alkoi nauraa ja jatkoi sitä melkein perille Sanderssonien pihaan asti, matkaa kun ei ollut jäljellä kuin ehkä kilometri.

Minusta tuntui kuin olisin tullut kotiin ja Jessikin näytti tyytyväiseltä katsellessaan pientä uutta kotiamme. Katolla ei enää ollut muovia peittona vaan se näytti valmiilta, uusi huopa paistoi vielä haalistumattomana vanhan, harmaantuneen rinnalla. Immu oli näköjään saanut työn valmiiksi. Pihalla tai isossa talossa ei ollut elonmerkkejä joten kaivoin avaimen räystään päältä piilosta ja päästin meidät sisään.
- Mä tykkään tästä joka kerran enemmän, tunnusti Jessi pysähtyessään huoneen ovelle.
- Vaikka tää on näin pieni?
- Eipähän oo paljon siivoamista. Ja tää on vähän kuin asuisi jossain kesämökissä. Sopii kesäasunnoksi.
- Ainoo vaan, että jos me riidellään ja halutaan paiskia ovia, niin on pakko mennä ulos että pääsee paiskaamaan.
- Niin. Mutta miks me riideltäis?
- Miksipä niin.

Jessi purki nopeasti parven alla olevaan vaatekaappiin senkertaisen muuttokuormamme, joka käsitti lähinnä kesävaatteita, lakanoita ja pyyhkeitä.
- Ootko sä huomannut, että aina kun me ollaan käyty täällä, on paistanu aurinko? hän kysyi sitten avatessaan ikkunan. Tuuli pörrötti hänen hiuksiaan ja auringonpaiste sai ne näyttämään punaisemmilta kuin ne olivatkaan.
- Täällä paistaa aina aurinko, täällä Hangossa, väitin.

Jo seuraava aamu kuitenkin todisti lausumani vääräksi. Olimme nukkuneet ensimmäistä kertaa mökissämme, ihan huvin vuoksi. Alun perin olimme aikoneet ajaa illalla takaisin Helsinkiin mutta kun päivä oli vierähtänyt melkein huomaamatta iltaan olin ehdottanut, että jäisimmekin mökkiimme. Nyt heräsimme sateen ropinaan. Se kuului kovana, kun nukuimme parvella ja katto oli alle metrin päässä yläpuolella.
- Ihanan kotoista! mumisi Jessi ja asettui paremmin kainalooni. Niin oli minustakin. Kesäolo! Tällaisina päivinä minulla oli pienenä ollut tapana kiivetä ullakolle lukemaan, siellä peltikaton ropina hävitti kaikki muut äänet maailmasta.
- Nyt vois käydä uimassa, ehdotin puoliksi leikilläni, en oikeasti halunnut mihinkään tästä lämpimästä pesästä.
- Ei vois, merivesi ei varmaan oo viittätoista astetta. Jessi esitti puolinukkuvaa, mutta siveli selkääni sormin, jotka olivat ihan hereillä. Tartuin häntä lujasti niskasta niin, että saatoin painaa suuni hänen suutaan vasten ja tunsin, miten hän veti henkeä ja jännittyi. Parhaita Jessin kanssa olivat tällaiset aamut, kun ei ollut minnekään kiirettä.
- Sä et kanssa ikinä halua muuta kuin naida, hän sanoi valittaen ja vetäytyi irti vähän ajan päästä. Olin loukkaantuvinani.
- Okei, mä menen sitten keittämään… kuumaa vettä, ilmoitin. Sen kummempaa aamiaista meillä ei täällä ollut.
- Uskallapas! Jessi räväytti silmänsä kokonaan auki, nauraen, ja veti minut päälleen. Hetkeä myöhemmin olin hänen sisällään ja tunsin paitsi puristavaa himoa myös ylitsevuotavaa hellyyttä. Jos tämä ei ollut elämäni nainen niin mitä minulla muka oli vielä odotettavana? Eihän tämän parempaa voinut kuvitella.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   29.3.09 12:55:15

7.

Oli tietenkin ihan turha kuvitella että pääsisimme muuttamaan ilman läksiäisiä, kukaan meistä. Miila oli tainnut suunnitella läksiäisbileitä jo siitä asti kun häätökirje oli saapunut. Kyllä tässä kämpässä oli juhlittukin sen vajaan vuoden aikana, minkä se oli meillä ollut, ehkä vähän liiankin usein minun makuuni. Nämä bileet olisivat tietysti suurimmat ja kauneimmat kaikista.

Vaikka muillakin oli jo asunnot, katoaisimme Jessi ja minä ensimmäisinä. Laurin ja Miilan kämppä vapautuisi kesäkuun alussa. Jinnan ja Villen oli jo tyhjillään, mutta kun he olivat käyneet sitä katsomassa, oli se osoittautunut niin pinttyneen tupakansavun kellastuttamaksi, että Jinna oli vaatinut sinne maalarit töihin. Me juhlisimme lauantaina, sunnuntaina pakkaisimme vihoviimeiset käyttövaatteet, kävisimme viimeistä kertaa Jessin vanhemmilla ja viettäisimme päivän tallilla. Maanantain tentin jälkeen lähtisimme ajamaan Hankoon, pysyvästi. Jessi oli luojan kiitos alkanut olla enemmän innoissaan lähtemisestä sen jälkeen kun olimme käyneet tallilla ja hän oli tavannut Hannan ilman piilovittuilua tai tukastavetokilpailua. Minua huvitti kun Hanna oli lähdettyämme lähettänyt minulle tekstiviestin joka oli ollut melkein sanasta sanaan identtinen Jessin esittämän kysymyksen kanssa: ”Enkös käyttäytynytkin hyvin?”

Pari päivää ennen läksiäispippaloita äiti soitti minulle taas kerran ja ilmoitti, että isä oli saanut uuden pikku kohtauksen. Se tuli kuin salama kirkkaalta taivaalta, sillä jotenkin olin olettanut, ettei tässä nyt enää mitään katastrofia voinut tapahtua kun minä olin kerran suunnitellut koko elämäni niin hyvin.
- Ei sun tarvitse tulla tänne, äiti sanoi lujasti, kun pohdin voisinko mitenkään skipata seuraavan päivän tentin.
- Eikö?
- Ei sun täälläolosta ole mitään hyötyä isälle, eikä se nyt just ole kuolemassa. Sä hoidat ne loput tenttisi ja tuutte maanantaina ihan niin kuin suunnittelitte. Me ollaan kotona jo taas, eikä muuta oiretta jäänyt kuin että toinen käsi on vähän huonompi. Kai sulla riittää sielläkin pakkaamista ja tekemistä.
- Riittää, totesin. En ollut ihan tyytyväinen, mutta äidin kielto auttoi kestämään sen tosiasian, että juuri nyt olisi ollut kovin vaikeaa revetä kahteen paikkaan yhtaikaa. Se, että hän oli puhunut kuolemasta todisti, että molemmat tiesimme tilanteen. Tässä ei enää edettäisi kuin alamäkeen, kysymys kuului vain miten nopeasti.

En totisesti saanut enää luettua puhelun jälkeen joten kiskoin lenkkivaatteet niskaan ja hölkkäsin tallille. Ottaisin Mustikan mukaan ja tekisimme yhdessä lenkin metsässä, ellei se tuulettaisi päätäni niin ei sitten mikään. Mikäli tätä voimatonta raivoa nyt mihinkään saisi kadotettua.

Kuitenkin jo Mustikan näkeminen helpotti. Se ravasi toiveikkaana portille nähdessään minut, Rusko tietysti uskollisena perässään. Ne olivat uteliaita ja kaikesta kiinnostuneita kavereita ja aina valmiina johonkin touhuun, molemmat. Mustikka tunki päänsä kainalooni rapsutettavaksi ja Ruskon pirulainen nappasi hampaillaan hihastani niin, että kuului pieni risahdus kun pusakan kangas repesi. Huitaisin sen kauemmaksi ja kerrankin se totteli niin, että sain rauhassa nostella Mustikan kaikkia jalkoja vuoron perään ja vielä sen ulos portistakin ongelmitta. Lähdin taluttamaan sitä suoraa päätä metsään. Ehtisin harjailla ja hoidella sen jälkeenkin.

Palatessani pääni oli jo tyhjä, tai siellä oli vain hiirenkorvia ja metsän tuoksua ja varsan innokkaita askeleita vierelläni. Miten ihmeessä semmoiset ihmiset joilla ei ollut eläimiä saivat purettua ahdistustaan? Päätin ruveta ehdottelemaan stressaantuneille potilailleni lemmikkieläimiä ja ajatus sai minut tyytyväiseksi. Jotenkin asiat olivat nyt taas järjestyksessä. Jostain oli tullut ymmärrys ja hyväksyminenkin. Isä kuolisi pois ennen pitkää, ehkä piankin, eikä mikään maailmassa voisi sitä muuttaa. Minun piti vaan olla tyytyväinen siitä, että olin saanut järjestettyä tämän kesän niin, että pystyisin viettämään aikaani hänen kanssaan ennen kuin olisi liian myöhäistä.

Viimeiset juhlamme sujuivat siististi ja rauhallisesti. Tosin sää ei suosinut niin, että grillaaminen täytyi hoitaa terassilla eikä pihalta saanut lisätilaa, mutta olipa sisään mahtunut ennenkin melkoinen porukka. En viitsinyt juoda kovin paljon kun seuraavaksi päiväksi oli niin paljon tekemistä, eikä nähdäkseni Jessikään. Hän tuntui ehtivän joka paikkaan ja juttelemaan kaikkien kanssa, jättämään jäähyväisiä kuin olisimme lähdössä toiseen maanosaan eikä vielä olisi keksitty puhelimia ja internettiä. Katsoin hienotunteisesti toisaalle kun hän halaili yhtä entistä poikaystävää ja huokaisin helpotuksesta kun porukat päättivät lähteä kaupungille jatkoille jo puolenyön aikaan. Talo hiljeni ja ajattelin painua nukkumaan, mutta Jessi ja Jinna, joka ei myöskään ymmärrettävistä syistä ollut halunnut kapakkakierrokselle nappasivat hihasta niin Villeä kuin minua.
- Nyt siivotaan! he ilmoittivat.
- Voi hitto, kenen idea oli järjestää koko juhlat, miksi mun pitää siivota? livahti suustani, mutta otin sitten nöyrästi muovikassin ja lähdin keräämään tyhjiä pulloja joka puolelta asuntoa. Parempi niin, Ville joutui tiskaamaan.

Kun paikat näyttivät suunnilleen asuttavilta taas ei minua nukuttanut enää vähääkään. Otin vielä yhden kaljan ja menin tietokoneelle katsomaan, löytyisikö sieltä joltain kanavalta villin verbaaliset virtuaalibileet, niin kuin joskus viikonloppuisin. Välillä juttu lensi niin lennokkaana, ettei niitä voinut ääneen nauramatta lukea.

Tänään ei ollut semmoinen ilta, medisiinarit olivat ilmeisesti kaikki juhlimassa ja kouluratsastuskanavaltakin löysin vain pari uuvahtanutta tyyppiä ja kiukkuisen Hannan, joka oli näköjään ollut kamalilla treffeillä.
”Eikö se suostunut sänkyyn sun kanssa?” kirjoitin piruuttani, en voinut vastustaa kiusausta.
”Sen jälkeen miten se käyttäytyi se ei todellakaan päässy mailia lähemmäs mun sänkyä”
”Jaa kävitte vaan baarin vessassa?” Hannaa oli hauska kiusata.
”Yäk!” Sitten hän avasi yksityiskeskustelun ja siirryin sinne, sillä ajattelin, että hän oli muistanut vaikka joitain viime hetken ohjeita Wotin varalle. Kaikkea vielä.
”Vahinko ettet sä ole täällä, nyt olisi tarvetta!”
”Ylihuomenna oon.”
”No @!#$ kun mä olen puutteessa NYT!”
Ei hitto, se halusi verkkoseksisession.
”Ota joku kiva lelu mukaan ja mene sänkyyn,” ehdotin, en oikeastaan ollenkaan halunnut ruveta tähän.
”Ei yksin oo kiva leikkiä.” Sitten hän jatkoi kirjoittamista enkä saanut silmiäni irti näytöstä. En vaan pystynyt tekemään muuta kuin lukemaan, kun hän mitä ilmeisimmin pienessä shamppanjakännissä kertoi, mitä hän tekisi minulle ja haluaisi minun tekevän hänelle, jos olisin siellä enkä sadan kilometrin päässä. Unohdin kokonaan missä olin, ja että tyttöystäväni nukkui viereisessä huoneessa, kunnes sieltä kuului kolahdus. Silloin havahduin, totesin että farkuissani jökötti vuoden seisokki ja pienensin hätäisesti irkki-ikkunan pois näkyvistä.

Jessi ei kuitenkaan tullut hakemaan minua nukkumaan, kuten olin pelännyt, ehkä hän oli vain itse nukahtanut tai kääntänyt kylkeään ja tipauttanut kirjansa. Omatunto heräillen ja äärimmäisen nolona kumarruin takaisin tietokoneen puoleen mutta vaikka vakaa aikomukseni oli ollut vain sulkea irkki en pystynytkään siihen. Hanna jatkoi kirjoittamistaan ja kiukkuisena itselleni kirjoitin sinne väliin ”lopeta jo!”
Ihan kuin se ei olisi ollut vihoviimeinen asia tehdä, ilmoittaa Hannalle, että luin joka sanan ja että niillä oli sen verran vaikutusta että piti kommentoida.
”Ihan hetki enää…….” hän ilmoitti ja silloin suljin ikkunan ja koko läppärin nopealla liikkeellä. Hiton noita! Onneksi hän oli lähdössä pois, ulkomaille asti, joskaan en juuri nyt halunnut edes ajatella väistämätöntä kohtaamista heti parin päivän kuluttua. Miten voisin näyttää normaalia naamaa, etenkin jos Jessi olisi mukana. Miten voisin yleensä katsoa Jessiä kun äskeinen pyöri mielessäni? Mennä hänen viereensä nukkumaan nyt? @!#$ Hanna.

Istuin hyvän aikaa työhuoneessa, tuijottelin kädet niskan takana ulos ikkunasta pimeyteen ja sitten tartuin vielä hetkeksi viimeiseen tenttikirjaan. Jos ei se kuolettaisi erektiota niin että voisin mennä sänkyyn niin ei mikään. Selasin muutaman luvun ja totesin sen auttavan.
- Etkö sä tuu nukkumaan? kuului uninen ääni ovelta ilman, että olin ennen sitä kuullut risahdustakaan.
- Johan sä hiivit hiljaa, sanoin.
- Vieläkö sä jaksat päntätä? Et voi. Jessi käveli luokseni, kietoi kätensä ympärilleni ja painoi unisen päänsä niskaani. En ehkä ikinä ollut ollut mistään niin onnellinen kuin siitä, ettei hän ollut tullut puolta tuntia aikaisemmin.

Nukuin huonosti ja heräsin aikaisin. Olin nähnyt unia, joissa rakastelin Hannan kanssa ja tunsin itseni helvetinmoiseksi paskiaiseksi. Minun oli pakko nousta sängystä ennen kuin Jessi alkoi osoittaa heräämisen merkkejä, en voinut kuvitella, että olisin hänen kanssaan Hannaa ajatellen, ja tällaiset aamut, kun herätyskello ei ollut soimassa tai soisi aikaisintaan yhdeksältä tapasivat alkaa siten.

Menin laittamaan kahvin valumaan, hyvin tyytyväisenä siitä, että olimme yöllä siivonneet eikä vastassani ollut tyhjiä pulloja, tahmaisia laseja tai karkuun yrittäviä, yön lämmössä eläviksi muuttuneita ruokia. Sitten jatkoin matkaa kylmään kellariin ja saunaan, missä seisoin viileän suihkun alla niin kauan kuin kestin. Hetken mielijohteesta napsautin saunan päälle ja sitten tunsin olevani valmis palaamaan yläkertaan. Keksin parempaakin, kaadoin kahvia kahteen puhtaaseen mukiin ja otin ne mukaani.

Jessi nukkui edelleen, kokonaan peittojen alla. Laitoin toisen kahvimukin yöpöydälle, nostin peittoa ja ujutin toisen lähelle Jessin kasvoja. Hän ei osoittanut mitään elämän merkkejä ennen kuin puhalsin kupista nousevaa höyryä päin hänen kasvojaan, sitten hän liikahti niin äkkinäisesti että tuskin sain pelastettua kahvia läikkymästä.
- Oih, hän sanoi räväytettyään herneenvihreät silmänsä auki.
- Aamukahvinne, madam, sanoin.
- Oih, hän sanoi uudelleen ja nousi istumaan sängynpäätyä vasten. – James, saatte tulla seuraani, hän jatkoi ja kohotti peitonreunaa minun puolellani sänkyä.

Lähettäjä: miiuska 
Päivämäärä:   29.3.09 21:13:40

Hyi. Kauhea Vesku :( mut huippuja pätkiä taas, tykkäsin. Jatkoa siis kiitos :)

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   29.3.09 22:14:46

Olepa hyvä :)
-----------

Yritimme tietoisesti tehdä siitä päivästä kaikin puolin täydellisen. Puunasimme hevosia ikuisuuden, Jessi jopa tasoitti Mansikan vuohiskarvat kun ei muuta enää keksinyt, vaikka hän oli aina ollut luomukarvoitettujen hevosten kannalla. Kävimme pitkällä maastolenkillä, mihin kuului myös laukkaradan kiertäminen pariin kertaan. Oona oli myynyt Pinon joten sain lainata yhtä hänen ratsutettavaansa, kivaa pientä suomenhevosta. Pino oli mennyt täti-ihmiselle, jolle myymistä Oona oli harkinnut todella pitkään. Nainen tuntui kerta kaikkiaan rakastuneen ruunan uljaaseen ulkonäköön ja Oona mietti, tulisiko siitä ikinä sitten muuta kuin kiillotettu pihankoriste, mutta koska nyt ei ollut ihan varmaa, tulisiko siitä muutenkaan muuta, oli kaupat lopulta tehty. Ainakin nainen oli viemässä sen hyvämaineiselle yksityistallille, missä taatusti oli ammatti-ihmisiä jos, tai kun hän hyvin piankin, tarvitsisi apua.

Ilse oli tehnyt oikean kolmen ruokalajin aterian ja sen ääressä kului toista tuntia. Toinen mokoma meni kun Karoliinan kanssa piti telmiä. Lopulta oli pakko irrottautua ja lähteä Huvikumpuun pakkaamaan viimeiset tavarat. Kaikki talvivaatteet oli tuotu Ilsen ja Artsin kellariin, samoin kirjat, paitsi hevos- ja koulukirjat, jotka olimme jo muuttaneet Hankoon. Paljon muuta ei ollutkaan ja mitä oli, jäisi Miilalle kunnes palaisimme. Olisikin mielenkiintoista nähdä mihin palaisimme. Mistään virallisesta jonosta ei ollut kuulunut mitään, ei kaupungilta, ei opiskelija-asuntosäätiöstä, ei muista vuokra-asuntoinstansseista. Olinkohan tehnyt hölmösti kun olin ilmoittanut, että meillä oli häädön jälkeen pari kuukautta asunto muualla? Silloin se oli tuntunut järkevältä, ettei joutuisi yhtäkkiä tilanteeseen että pitäisi maksaa vuokraa asunnosta, joka tyhjillään odottaisi meitä Helsingissä. Mutta asioillahan oli tapana selvitä. Kyllä me jotain syksyllä löytäisimme.

- Mennäänkö me tänään jo tallille? kysyi Jessi kun ajoimme uudelle kotikadullemme. Havahduin ihanista keväisistä, keveistä ajatuksista, joissa olin taas seitsemän- tai kahdeksantoista vanha ja kotikaupungin pitkä kesä oli edessäni ja romahdin maan pinnalle. Tallilla törmäisi todennäköisesti Hannaan, ja siihen en ollut ihan vielä valmistautunut viikonloppuöisen tapauksen jälkeen. Jos olisin ollut jokin eläin olisin varmaan luimistanut korviani.
- Jos ei mennä vielä tänään. Järjestetään kaikki loput tavarat ja käydään ruokakaupassa, eihän siellä ole oikeen mitään. Ja sitten mä haluan käydä katsomassa isää.
- Sopii, sanoi Jessi tyynesti. Ei hänelläkään tainnut olla kummempaa kiirettä sinne.

Meillä oli molemmilla vielä pari päivää vapaata ennen töiden alkamista, kun tenttiaikataulu oli vielä muuttunut alustavasta sen jälkeen, kun keväällä oli asioista täällä sovittu. Aioin ottaa näistä päivistä kaiken irti, kotiutua taas kotikaupunkiini ja näyttää Jessille kaikki paikat.

Kesäkaupunki esittäytyi meille parhaimmillaan. Äkkinäisestä päähänpistosta en kääntynytkään vielä Sanderssonien pihaan vaan jatkoin matkaa katua eteenpäin.
- Mitä nyt?
- Mä ajattelin että käydään satamassa jätskillä. Jotenkin niin kesäistä nyt.
- Jaa. Mä olisin kyllä voinut haluta vessaan.
- Ai. No eiköhän sieltäkin niitä löydy.

Emme siis etsineetkään jätskikioskia vaan menimme kahvilaan, jonka terassi oli jo auki. Jessi häipyi naistenhuoneeseen ja minä vein ostamani jäätelöannokset aurinkoiseen pöytään ulos. Meri tuoksui vahvana ja tuuli tuntui vielä vähän viileänä, mutta niin raikkaana. Tunsin miten ihoni ruskettui. Jessikin näytti tyytyväiseltä löytäessään minut, veti vain takkinsa vetoketjun kaulaan asti kiinni suojaksi tuulelta ja käänsi kasvot aurinkoon päin.
- Tää on ihan kuin ois lomalla.
- Niin onkin, ilahduin. Jätin jäätelöni sulamaan ja tartuin Jessiä kädestä. Lomalla kuului vähän kuherrella, ja muutenkin oli ollut pari päivää semmoinen olo, että halusin vähän väliä koskettaa tyttöä, kuin varmistaa, että hän oli yhä läsnä, vaikka itse olinkin käyttäytynyt idioottimaisesti ja lukenut silmät tapittaen Hannan seksifantasioita.

Otimme pitsihuvilan varastosta käyttöön polkupyörät, minun ja Riikan. Tarvitsimme enemmän kulkupelejä kuin auton kunhan alkaisimme käydä töissä eri vuoroissa ja tallillekaan ei ollut liian pitkä matka polkea. Ensimmäisenä päivänä menimme sinne kuitenkin autolla, jotta saisimme kaikki ratsastusvarusteet sinne talteen. Mökissämme ei ollut kovinkaan paljon säilytystilaa ja olisi muutenkin hölmöä kuljetella niitä edestakaisin.

Ajoin otsa valmiiksi huolen rypyillä. Jos Hanna uskaltaisi, kehtaisi sanallakaan tai eleelläkään vihjaista mitään niin hän saisi kuulla kunniansa. Vaikka se sitten maksaisi minulle sen, etten koko kesänä näkisi hevosen karvaakaan. Toiveikkaana kuitenkin nappasin takakontista kassini, joka piti sisällään saappaani, toiset kengät, kypäräni, parit ratsastushousut ja muuta vaihtovaatetta. Enhän sitä voinut sinnekään jättää ja käydä ensin haistelemassa ilmaa, Jessi olisi ihmetellyt.

Jani siivosi tallissa karsinoita, ketään muuta ei näkynyt. Tähän aikaan varmaan sekä Hanna että Minna olisivat ratsastamassa. Kunhan saisimme tavaramme talteen, jos ylhäällä olisi vapaita kaappeja, voisimme mennä tutkimaan lukujärjestyksestä mitä tänään voisi tehdä. Leikin herrasmiestä ja otin Jessin laukun toiseen käteen lähtiessäni kapuamaan portaita ylös. Hän jäi vaihtamaan pari sanaa Janin kanssa, joten kiiruhdin ylös. Jos Hanna vastoin oletuksiani olisikin siellä, ehtisin ainakin kohdata hänet yksin.

Mutta ei, punaisessa huoneessa istui vain ehkä parikymppinen poika ja nuoren näköinen lyhythiuksinen tyttö, kummallakin kahvimuki kädessään.
- Meeri ja Heikki, arvelin.
- Jup, mieluummin Hese, sanoi poika ja katsoi minua uteliaana. Esittäydyin, vaikka kaipa he tiesivät kuka olin, ei tänne takuulla päivittäin kävellyt vieraita ihmisiä sisään.
- Mun täytyy lähteä laittamaan Minnalle seuraava hevonen, totesi tyttö, huuhtaisi mukinsa ja häipyi. Ei kuitenkaan happamana kuin karkuun vaan todeten tosiasian. Iloisen hymynkin hän heitti mennessään.
- Sieltä toisesta reunasta on vapaita, neuvoi Hese kun kurkin kaappiin toisensa jälkeen.
- Kiitos. Jätin kuitenkin kassit vielä purkamatta.
- Aiotsä ratsastamaan?
- Ehkä, pitäis varmaan Hanna tavata ensin, sanoin vähän epävarmana.
- Se tulee vasta iltapäivällä. Lähti shoppailemaan, tarvii kuulemma matkalle kaikkea uutta.
- No niin tietysti tarvii. Mä meenkin sitten katsomaan lukujärjestystä.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   30.3.09 17:00:36


Jessi tavasi sitä jo Janin ja Meerin avustamana. Väri- ja kirjainkoodit eivät ehkä ihan ilman selityksiä auenneetkaan, itsekin sain hetken miettiä, mutta sitten ne palautuivat mieleen humahduksessa. Wotin ja Tantrumin nimienkin kohdalla oli merkintöjä, vaikka Hanna oli sanonut jättävänsä ne minun huolekseni – tosin enhän ollut vielä virallisesti ilmoittautunut muonavahvuuteen. Totesin Minnan ratsastavan ruunikolla tänään, Wotilla oli kevyempi päivä.
- Mennään maastoon, ehdotin Jessille.
- Tosta noin vaan? Voidaanko me muka?
- Menkää ihmeessä, sanoi Meeri nopeasti. Meidän saapuminen oli ainakin hänen äänensävystään päätellen iloinen asia.
- Mä en osaa vieläkään lukea tätä, minkä hevosen mä sitten voisin ottaa? Jessi oli ymmällään. Vilkaisin nopeasti taulukkoa ja etsin sieltä sen kimon, johon hän oli niin ensi kerralla ihastunut.
- Siinä, sanoin ja osoitin keltaisella merkittyä ruutua.
- Oi, se kivan näkönen! Mistä mä löydän sen kamat?
- Enköhän mä löydä ne, päästetään nää hommiinsa, ja mennään vaihtamaan vaatteet ensin, sanoin.
- Ai niin, se Minna! muisti Meeri äkkiä ja livahti tiehensä kuin pieni kärppä.

Tiesin muistavani maastoreitin vielä hyvinkin, sillä se ei ollut muuta kuin lähtöpaikkaansa palaava polku viereisessä metsässä. Käynnissä sitä kiersi puoli tuntia ja sen kai katsottiin olevan tarpeeksi ellei liikaakin näille kalliille kilpahevosille. Onneksi polulta sentään saattoi poiketa metsään ja antaa hevosten rämpiä siellä näreiden ja juurakoiden yli. Löysin myös ongelmitta satulahuoneesta niin Wotin kuin Biminkin varusteet ja samalla sain selostettua Jessille pääpiirteittäin tallin päiväjärjestyksen. Tallivuorolaiset harjasivat kaikki hevoset niiden saatua aamuruoat, ennen kuin ne tarhattiin. Hanna ratsasti aamupäivisin, kuten näköjään Minnakin, heille laitettiin hevoset valmiiksi, lämiteltiin ja jäähdyteltiin. Vasta iltapäivällä Meeri ja muut ehtivät itse liikuttamaan niitä jäljelle jääneitä, kevyellä olevia hevosia.
- Se, että me lähdetään näiden kanssa maastoon meinaa, että jonkun työpäivä lyhenee pari tuntia.
- Ilmankos Meeri kuulosti tyytyväiseltä, Jessi sanoi.

Haimme hevoset sisään ja vilkaisten kelloa totesin, että ehtisimme hyvin tehdä kunnon lenkin ennen päiväruokintaa. Kun ei tarvinnut muuta kuin vaihtaa loimet satuloihin ja tarkistaa kaviot, olimme melkein muutamassa minuutissa lähtövalmiina tallin pihassa.
- Täällä on varmaan upeet maastot, kun muutenkin kaikki on niin viimesen päälle! arveli Jessi toiveikkaana säädellessään jalustinhihnojaan.
- Äh, varaudu nyt pettymykseen.
- Vai onko nää liian hienoja hevosia kulkemaan muuta kuin lanatulla sahanpurulla?
- Tää ei ainakaan ole, sanoin päättäväisesti ja käänsin Wotin kohti metsikön reunasta alkavaa polkua. Kävelimme sen kerran ympäri, sitten käänsin sen ryteikköön ja oikaisimme kotisuoraan lenkin toiselle laidalle. Ori kompuroi muutaman kerran, mutta tajusi sitten ruveta katsomaan mihin astui.
- Ravataan, laukataan? ehdotin kun seisoimme taas polulla.
- Ehdottomasti. Mutta onko tää tässä? Tääkö on kaikki? Onhan täällä korpea joka suuntaan!
- Tää pala on Hannan maata. Ainakaan ennen se ei ollut edes keskustellut naapureiden kanssa että saako niiden mailla ratsastaa. Kaipa tää tämmösenä jäähdyttely- ja kävelyratana ajaa asiansa, ei täällä kellään oo aikaa lähteä maastovaelluksille.
- Mulla saattais olla.

Laitoin Wotin taas liikkeelle, sillä se alkoi tepastella levottomana ja siirsin sen raviin, Bimi seurasi kuuliaisena perässä. En malttanut sitä kuitenkaan kauan, mieleni teki laukata ja laitoin isomman vaihteen päälle. Hidasta, rentoa laukkaa kierros, ja kolmaskin, ennen kuin hiljensin taas ja Jessi ratsasti rinnalleni.
- Kannukset, mutisi Jessi, kuin olisi tehnyt itselleen muistilapun seuraavaa kertaa varten. – Onko tää varmasti kevyttä? Noin pitkä laukkapätkä?
- On, kun niiden ei tarvii kulkea nippuun koottuna kanget suussa, valistin.
- Ahaa. Sillä tavalla kevyttä.

Palasimme tallille rämmittyämme vielä vähän umpimetsässä ja käveltyämme pitkin ohjin yhden vajaan kierroksen. Jessi näytti rentoutuneelta ja tyytyväiseltä ja niin hevosetkin. Minä mietin, olisiko Hanna jo tullut.
- Ei tää tainnukkaan olla huono ajatus, tulla tänne, Jessi sanoi istuen satulassa löysänä kuin papusäkki, ilman jalustimia ja ohjistakaan pitämättä. Minua hymyilytti kun muistin, millainen ratsastaja hän oli ollut tavatessamme. Ei huono oikeastaan, ainakaan tunnin viikossa harrastaneeksi ratsastuskoululaiseksi, mutta alati huolestunut siitä, mitä tapahtuisi seuraavaksi – talitintti puskassa vai traktori takalaitumella? Jäykkä ja varovainen. Parissa vuodessa hänen päässään oli tapahtunut jokin perustavanlaatuinen asennemuutos, ja laskin siitä omaksi ansiokseni sen verran, että olin usuttanut häntä ratsastamaan muillakin hevosilla kuin omalla kiltillä Mansikallaan. Hän voisi olla vielä joskus ihan kelpo ratsastaja jos hänellä vaan olisi hitustakaan kunnianhimoa ja kilpailuviettiä, mutta sitä en ollut vielä onnistunut kaivamaan esiin. Jessi halusi vaan ratsastaa huvikseen.

Ehdimme juuri palauttaa hevoset tarhoihin ennen kuin Jani alkoi lastata päiväheiniä kärryyn ja Hanna ajoi pihaan. Jessi oli kai sen enempää ajattelematta, tallihommiin tottuneena, mennyt nostelemaan paaleja Janin avuksi ja poika näytti yllättyneeltä. Minä olin ottanut haltuuni vanhan vakiopaikkani, nojailin aurinkoiseen seinään tallin oven vieressä, vanhalla pallilla, jonka jaloista kaksi oli tällä hetkellä ilmassa ja kaksi kaivautuneina syvälle soraan. Olin juonut siinä, samassa paikassa ja asennossa varmaan satoja pulloja limsaa hikisen ratsastuksen jälkeen.

- Kappas! Hanna sanoi huomatessaan minut ja huonotuulinen ilme hänen kasvoillaan vaihtui leveäksi hymyksi. – Tulit sitten.
- Niinhän me tultiin, totesin.
- Joko kävit ratsastamassa.
- Joo, mä näytin Jessille kaikki maastot.
- Hieno homma. Hanna oli pysähtynyt eteeni, mutta väisti sitten vikkelästi kun Jani ja Jessi työnsivät kärryt ulos, naureskellen keskenään jollekin. – Hei, mun takakontissa on kori limua, et haluais raahata sitä jääkaappiin? Sä näytät ihan siltä, että sulta puuttuu jotain.
- Voinhan mä, lupauduin ja nousin ylös.

Hanna ei ehtinyt näköjään jäädä emännöimään tänään ja se sopi minulle erinomaisesti. Hän vaihtoi muutaman sanan Janin – tai Jessin, en tiedä – kanssa ovella ja katosi sitten sisään. Kun minä tulin autolta limsakoria kantaen hän oli jo taas lähdössä, jokin paperinippu käsissään harppoi ovelle samaan aikaan.
- Kiitos viimeisestä, hän sanoi ohimennen kiitäessään ohitseni ja nauroi ääneen, kun käännähdin katsomaan hänen peräänsä. Sitten huokaisin. Kai se oli tällä kuitattu, hairahdukseni.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   31.3.09 17:21:03

8.

- Mennään jonnekin parille kaljalle! ehdotin Jessille kun olimme palanneet kotiin.
- Nytkö? Keskellä iltapäivää?
- Mikäs sen kivempaa? Meillä on vapaapäivä, kaikki muut puurtaa töissä ja me istutaan terassilla!
- Toi kyllä kuulostaa ihanan syntiseltä… Mutta mä haluan ensin suihkuun.
- Eihän siellä tullu edes hiki, vai onko sulla huono kunto, kiusasin.
- En mä halua kumminkaan minnekään kaljalle hevoselle haisten. Ja tukka lytistyi kypärän alla.
- Okei, mä voin tulla sun kanssa suihkuun.
- Et voi.
- Miks? Ällistyin pikaista kieltoa leikillä heitettyyn ehdotukseeni.
- Koska sä et mahdu sinne. Ellet halua seistä vessanpöntössä.
- Ai, sanoin helpottuneena. Siinä hän kyllä oli oikeassa ja mieleeni tuli arvailla, olivatko Sanderssonit koskaan vuokranneet mökkiä kenellekään kaljamahaiselle saksalaisturistille. Tai suomalaisellekaan, sen puoleen.

Jessin valuttaessa vettä niskaansa avasin pienen matkatelkkarimme, totesin, ettei tähän aikaan päivästä tosiaankaan tullut mitään, ja avasin sen sijaan tietokoneen. Sanderssonien langattomaan verkkoon pääsi hyvin kiinni täältä pihan perältä ja etsin sopivan nettiradion soimaan.
- Mä voin tulla samaan järveen, huikkasin kun kuulin Jessin sammuttavan suihkun. Olimme jo ehtineet todeta, että koko vessa kaipasi pyyhkimistä suihkunkäytön jälkeen ja astuinkin lätäkköön heti kynnyksen jälkeen. Jessi kääri parhaillaan pyyhettä ympärilleen enkä voinut olla nappaamatta häntä syleilyyni. –Sä olet murunen.
- Sä taidat olla ilonen kun ollaan täällä, hän sanoi katsoen minua suoraan silmiin.
- Olen mä, myönsin.
- Vaikka Hanna onkin lähdössä pois?
- Ehdottomasti vielä iloisempi sen takia, vakuutin, vilpittömästi.
- Okei, mä lakkaan puhumasta siitä. Piti vaan vielä kerran tarkistaa. Sori.
- Ei se mitään. Jos sulle tulee siitä parempi mieli.
- Ei mulle tuu parempi mieli Hannasta puhumisesta. Piti vaan… ei, mä sanoin sen jo.
- Mä. En. Halua. Sitä, sanoin katsoen häntä syvälle silmiin.
- Hyvä. Mä lopetan, oikeesti.

Sillä aikaa, kun peseydyin ja luuttusin lattian, Jessi oli kuivannut hiuksensa tuuheaksi pörröksi ja kiskoi parhaillaan ylleen vihertävää mekkoa.
- Vai meneeköhän pilveen? Jos alkaa sataa tulee kylmä, hän sanoi huolestuneena kurkaten ulos ikkunasta.
- Ei täällä sada, sanoin uskollisena, mutta Jessi nosti silti pitkän valkoisen villatakkinsa esille parven portaille.
- Mulla on vieläkin semmoinen olo kun olisin kesälomalla, hän sanoi miettiväisenä. Tiesin mitä hän tarkoitti, niin minullakin.
- Huominen vielä – tehdään jotain kivaa – sitten se arki alkaa.
- Ratsastetaan?
- Sitäkin, ja mun kai pitäisi yrittää vähän jutella Minnan kanssa… mutta sitten. Leikitään turisteja, katotaan nähtävyyksiä. Mennään uimarantaan jos taretaan.

Lähdimme kävellen kaupungille, maleksimme vielä vähän viileässä auringonpaisteessa kohden satamaa ja valitsemaani terassia. Ei ollut vielä loma-aika eikä kaduilla juuri kulkenut muita joutilaan näköisiä kuin me. Jessi puhui Bimistä, mietti minkälaista sillä olisi ratsastaa kunnolla. Se oli kuulemma ollut tahmea, edes Wotin laukkaaminen karkuun sen edellä ei ollut juuri saanut sitä syttymään.
- Minkälainen Wot oli? hän kysyi kun olimme päässeet perille ja istuimme pari olutta edessämme auringossa.
- Ainakin sen tasapaino on parantunut siitä mitä se viimeksi oli. Enpä mä oikein muuta osaa sanoa.
- Mitähän muita mä saan ratsastaa?
- Sovi Meerin ja Hesen kanssa. Niillä voi olla jotkut lempparit, etkä sä varmaan niitä halua hamuta?
- No en.

Ajatukseni jäivät pyörimään Wotin ja Tantrumin ympärillä ja intouduin suunnittelemaan, mitä voisin niiden kanssa tehdä. Olisin ikävystyttänyt kenet tahansa muun kuoliaaksi mutta Jessi kuunteli kiinnostuneen näköisenä kiitettävän kauan. Vasta kun hän kaatoi tyhjän olutpullonsa leikkiessään sillä tajusin lopettaa.
- Toinen? ehdotin.
- Mä voin hakea. Mä puudun.
Siinä vaiheessa kun terassille alkoi tulla sen näköisiä ihmisiä, että he tulivat suoraan töistä päätimme lähteä syömään, kun nyt kerran kaupungilla oltiin ja leikittiin turisteja.
- Onko meillä varaa? Jessi kysyi asiallisesti.
- On. Muutaman kaljan jälkeen ja valmiiksi lomafiiliksissä en ollut köyhä enkä kipeä.
- No kai me syödään sitten nuudeleita sitten palkkapäivään asti jos ei olekaan.

Aamulla Jessi väitti vilustuneensa ja aivasteli vakuuttavasti sanojensa katteeksi.
- Mun vika, sanoin katuvaisesti. Olimme palanneet terassille syötyämme, ja vanha luokkakaverini Ana oli sattunut seuraan, siellä oli sitten tullut istuttua vähän turhankin pitkään.
- Mä taidan jäädä tänne parantelemaan, että pääsen huomenna töihin, hän ilmoitti.
- Mä keitän sulle jotain kuumaa juotavaa.
- Keitä vaan niin oot kiltti.

Koska Jessi oletettavasti pysyttelisi tänään vällyjen alla tai ainakin kotona lähdin autolla tallille. Ehtisin ratsastaa jonkun hevosen ennen päiväruokia ja sitten ehkä onnistuisin pitämään vähän palaveria Minnan kanssa, jos hän nyt suostuisi puhumaan minun kanssani. Tiesin suunnilleen millä tasolla ratsastettavani olivat ja mikä oli niiden tavoite, mutta ei totisesti tekisi pahaa kuulla mitä ammattilainen oli niistä mieltä ja miten hän oli niitä aikonut viedä eteenpäin. Muutenkin toivoin, että ystävällinen juttutuokio olisi hyväksi väleillemme, ehkä hän suostuisi ymmärtämään etten halunnut kaivaa maata hänen jalkojensa alta, ja ettei minulla ollut halua eikä aikaakaan kukkoilla tallilla Hannan poissa ollessa.

Vilkaisin ohimennessäni lukujärjestystä, vaikka faktat olivatkin päässäni selvässä järjestyksessä, Tantrum oli eilen ollut Minnan käsissä, joten se pääsisi tänään maastolenkille, saisin harrastaa tavoitteellista ratsastusta Wotilla. Hämmästyksekseni ja vähän ärsyyntyen löysinkin Wotin kohdalta Minnan M-kirjaimen. Aikoiko hän ryövätä nimikkoni vai eikö hänelle asti ollut kiirinyt sana astumisestani remmiin? Päätin olla provosoitumatta ja kun totesin, ettei ori ollut tallissa eikä tarhassa kävelin maneesiin. Itse asiassa voisi olla hyödyllistäkin nähdä, miten Minna hevosen kanssa toimi.

Fiksusti, tietysti. He olivat ilmeisesti jo aika lailla lopettelemassa, mutta ehdin nähdä miten nainen sai Wotin jopa laukkaamaan voltteja kauniisti koottuna ja taipuen, mutta ei pakottanut sitä tekemään sitä liian kauan. Ennen kuin pakka alkoi hajota ja ori menettää luvun jaloistaan se sai jo taas venyttää kaulansa ja hakea sille ominaisemman muodon. Näin jo kuitenkin selvästi, miten hieno siitä vielä tulisi.

Meeri oli hiipinyt perässäni maneesiin uuden hevosen kanssa ja kävellytkin sen kanssa jo muutaman kierroksen, kun Minna katsoi Wotin saaneen tarpeeksi ja antoi sille pitkät ohjat. Hän ratsasti lähelleni ja pysähtyi juomaan vesipullosta, joka seisoi seinän tukipalkin päällä.
- Ehtisitkö sä tänään juttelemaan mun kanssa jonkun hetken? kysyin.
- Jaa mistä?
- Tosta, esimerkiksi, osoitin Wotia.
- Ai. Kyllä kai. Hän laski pullon takaisin paikalleen ja käänsi hevosen kulkemaan toiseen suuntaan. Kuin mietittyään vähän aikaa hän jatkoi: - Meillä on Hannan kanssa strategiapalaveri päiviksien aikaan. Ehkä sunkin on parasta tulla sinne.

En viitsinyt vastata vaan lähdin maneesista. Jos aioin ennen sitä ratsastaa, ei kannattaisi viivytellä, enkä sitä paitsi jaksanut loputtomiin pitää kohteliasta naamiotani sen paremmin kuin Wotkaan koottua muotoaan. Hain Tantan tarhasta ja suunnatessani satulahuoneeseen hakemaan sen varusteita ja omaa kypärääni minusta tuntui kuin en olisi täältä poissa ollutkaan.

Lähettäjä: Campsu 
Päivämäärä:   31.3.09 18:51:22

laitahan viel lissää tänään :>

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   31.3.09 19:06:16

Ilman muuta :)
--------

Punaisessa huoneessa oli, kuten aina, tuoretta kahvia, mutta otin mieluummin jääkaapista pepsiä. Hanna ja Minna tekivät voileipiä mutta en viitsinyt ruveta samaan, ajaisin kohta kotiin ja söisin Jessin kanssa.
- Oot yksin tänään? Hanna huomasi.
- Jessi tuli kipeeksi, selitin.
- No mikäs Prinsessalla.
- Vilustui, mutisin, mutta rypistin harmissani otsaani. Minusta Hanna olisi saanut jättää Jessille keksimänsä lempinimen irkkiin, tai sitten ainakin meidän väliseksi, vaikka Minna ei mitenkään osoittanutkaan kuulleensa.

Hanna halusi vielä käydä ennen lähtöään läpi hevonen hevoselta niiden kunnon ja mahdollisuudet. Samalla sain hyvän tilaisuuden haastatella Minnaa, ja ilmeisesti tein hänen mielestään ihan asiallisia kysymyksiä, sillä vähitellen hän lakkasi katsomasta minua pitkin nenänvarttaan. Kun hänelle lopulta kävi selväksi sekin, että tulisimme liikkumaan tallilla tuskin koskaan samaan aikaan, hän alkoi näyttää leppyneeltä. Minä olisin terveyskeskuksessa arkipäivät jolloin hän oli täällä ja ehtisin tallille vain iltaisin ja viikonloppuisin. Emme välttämättä törmäisi muuta kuin kun lähtisimme samoihin kisoihin.
- Mä en kyllä tykkäisi huonoa vaikka joskus ehtisit pitää mulle tuntia, ehdotin, kokeillakseni miten sohjoksi jää oli sulanut.
- Voin mä, kunhan et joka ilta halua mua tänne ylitöihin. Mä käyn välillä joka tapauksessa pitämässä tunteja noille yksäreille, Minna lupasi. Olin tyytyväinen, yksi oli ehkä selätetty.

- Lähdetkö mun kanssa kävelemään lenkin? kysyi Hanna kun Minna oli vilkaissut kelloaan ja todennut, että hänen seuraava ratsunsa varmaan jo odotteli maneesissa.
- Sinä maastoon? nauroin. Hannalla ei ollut tapana tuhlata aikaa semmoiseen. Epäilin, että hän ei pitänyt pusikoista eikä linnuista koska ne eivät olleet ihan kliinisen suorassa ja järjestyksessä, kuten kaikki muu täällä hänen valtakunnassaan.
- Saa kai sitä joskus repäistä? Häntä hymyilytti itseäänkin.
- Okei, minkä mä otan? suostuin.
- Viedään noi mun silmäterät. Sä voit ottaa Doxyn, mä otan Sellon.
- Mennään ilman satuloita, kun sä nyt noin hurjaksi heittäydyit, ehdotin.
- Yh, housut likaantuu, enkä mä nyt hiertymiä kaipaisi.
- Lälläri. Et sä ehdi parissa käyntikierroksessa mitään hiertymiä saada.
- No helvata. Hyvä on sitten.

Hanna pyysi maneesista palaavaa Meeriä hakemaan Seldomin sisään, minä hain Doxyn itse, sillä miksi olisin odottanut kun Meeri moneen kertaan juoksisi edestakaisin. Hannan kilparatsut olivat hienoimmasta päästä tallin hevosia, molemmat yli 170-senttisiä, massakkaita olentoja ja tulin ajatelleeksi että saisivatkohan ne kulttuurishokin kun saisivat ratsastajat paljaisiin selkiinsä. Tiedä oliko niille koskaan semmoista tapahtunut. Meeri punttasi Hannan selkään, minä kapusin ovenvieruspallini päältä ja Doxy oudoksui tapahtumaa kovasti. Hanna vinkui ja valitti koko matkan puiden siimekseen asti, vaikka hänen hevosensa selkälihakset näyttivät sen verran hyvinkehittyneiltä, että oli ihme, jos sieltä selkärankaa tunsikaan.
- Lopeta marina ja kerro siitä sun matkasta, sanoin lopulta, kun en viitsinyt enää kuunnella.
- Näh, mä olen siitä kertonut kaiken mitä etukäteen tiedän jo moneen kertaan. Kerro sä ennemmin, mitä tykkäsit meidän viime keskustelusta, Hanna virnisti. Tunsin itseni ansaan ajetuksi. Mihinkäs tästä nyt oikein karkuunkaan pääsin, enkä tosiaankaan halunnut keskustella siitä asiasta.
- En.
- Et tykänny vai et kerro?
- Ei, molempiin. Sä et voi ahdistella mua tolla tavalla, toi on työpaikkahäirintää, puuskahdin.
- Ei meillä oo mitään työsopimusta, ei siis ole, Hanna naurahti, mutta suostui sentään vaihtamaan puheenaihetta. Koska aloittaisimme työt, miten Jessi oli kotiutunut? Sellaisiin kysymyksiin vastailinkin ihan mielelläni ja kierros läheni loppuaan.
- Tulkaa lauantaina kaupungille, mä vietän läksiäisiä, Hanna kutsui kun maneesi alkoi jo näkyä puiden välistä.
- Missä?
Hän kertoi paikan ja painoin sen mieleeni vain, jotta osaisin pysytellä sieltä mahdollisimman kaukana lauantaina.

Kävin kaupassa kotimatkalla sillä epäilin, että Jessi saattaisi kaivata jotain erikoisherkkua viitsiäkseen syödä mitään vilustuneena. Tunsin itseni vähän petkutetuksi kun pääsin kotipihaan asti ja löysin hänet istumasta pihalta, kylläkin peittoon kääriytyneenä, ja Iljan pitämässä seuraa hänelle. He joivat teetä ja heillä näytti olevan kovin hauskaa.
- Mä luulin että sä oot kuolemankielissä, sanoin vähän moittivasti ja istuin vapaalle tuolille. Niitä ei ollut ollut mökin vieressä vielä aamulla.
- No en onneks oo, ettei tarvii alottaa uudessa työpaikassa sairaslomalla. Ilja toi meille puutarhahuonekaluja.
- Näköjään.
- Mä tuon grillinkin katokseen, ilmoitti Ilja kohottaen silmälasejaan paremmin ja viitaten hirsirakennelmaan keskemmällä pihaa.
- Kaipa sitä kohta tarkenee grillatakin, arvelin kohteliaasti.
- Me meinataan kokeilla sitä illalla. Tulkaa syömään sitten.
- Kiitos, sanoin yllättyneenä. En ollut ajatellut, että tuttavien pihassa asumisessa olisi tietysti tämä varjopuoli. Olisimme tahtoen tai tahtomattamme osallisina kaikissa heidän pihatapahtumissaan.
- Mä taidan tarvita torkut, kiitos tuoleista, sanoi Jessi ja alkoi kerätä peitonhelmoja ruohikolta. Minä otin Iljan ojentaman tyhjän teemukin ja seurasin Jessiä sisälle ostoskasseineni.

- Onko sulla vielä kuumetta?
- En mä usko, en tiedä onko ollutkaan. Halusin vaan jollain tekosyyllä sisään. Tosta Iljasta ei sitten millään tiedä mitä sille pitäisi sanoa. Onko se ihan viisas?
- Se on niin viisas, että tavallisilla ihmisillä on vaikeuksia ymmärtää sitä sen takia, sanoin tosissani. Iljaa oli pienenä juoksutettu ties minkälaisissa koulukypsyystesteissä, kun hän oli sabotoinut luokkakavereiden tavaamisharjoituksia. Olivat kai jo meinanneet pistää pojan erityisluokalle tai tukiopetukseen, kunnes oli keksitty, ettei hän ollutkaan muita hitaampi oppimaan vaan valovuosia nopeampi. Kun hänelle oli lyöty eteen yläasteen matikankirja olivat muut ekaluokkalaiset saaneet jatkaa aakkosten opettelua.
- Aijaa, sanoi Jessi uutta kunnioitusta äänessään ja kurkisti ikkunasta Iljan perään. Illan viiletessä menimme tosiaan kuokkimaan grillille, ja Sanderssonin Eva käski kaikin mokomin menemään pihasaunaankin, jos vain halusimme, kunhan vaan heittäisimme sinne pari puuta, kun se oli jo jäähtymässä.
- Aika hyvä naapurisopu meillä on, ainakin vielä näin parin päivän jälkeen, arveli Jessi.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   1.4.09 18:27:59

9.

Pysäytimme siitä erikseen sopimatta pyörät terveyskeskuksen eteen aamuauringossa, joka ei vielä oikein jaksanut lämmittää. Jessi kaivoi taskustaan nenäliinan ja niisti, mutta tuijotti rakennusta silti valppaana. Hän oli pari viikkoa sitten muuttokuormaa tuodessamme käynyt näyttäytymässä ylihoitajalle, mutta ei ollut tutustunut taloon sen paremmin. Minulle se oli tutumpi, vaikka en nyt jokaista uusittua kolkkaa ollutkaan tutkinut. Tunne oli aika sanoinkuvaamaton, ajatus siitä, että aloittaisin hyvin pian ensimmäisessä lääkärinpaikassani.
- Mä tunnen itseni vähän niin kuin jumalaksi, sanoin ihmeissäni ääneen. Jessi vilkaisi minua ja nipisti äkisti kyljestäni niin, että ulvaisin.
- Mä päästin susta ilmat ulos. Tiedät ihan hyvin että tunnin kuluttua oot ihan hukassa etkä tiedä mitä tehdä ja toivot vaan ettei se potilas sua vastapäätä huomais miten nuori ja kokematon sä olet.
- Ilkee, oisit antanu mun pitää ton tunteen edes sisään asti, sanoin harmissani.
- Sä voit maksaa takasin sitten kun mulle tulee suuruudenhulluuskohtaus kolmen vuoden päästä, hän sanoi iloisesti ja vilkaisi rannekelloaan, joka oli varta vasten kaivettu esiin töissä käytettäväksi.
- Siitä voit olla aika varma, lupasin.
- Mennään, mä en halua olla myöhässä.
- Menetkö sä suoraan osastolle?
- En, kun en mä edes tiedä kummalle osastolle. Ylihoitajalle.
- Mennään vaan. Hetken mielijohteesta tartuin häntä niskasta ja annoin suukon, välittämättä siitä, kuka kenties kurkki meitä jostain ikkunasta. – Hyvää työpäivää.
- Samoin. Enkä mä tosissani usko, että sä olet hukassa.
- En mä olekaan, lupasin, lähinnä itseäni lohduttaakseni.

Mutta en ollutkaan, kovin pahasti. Olihan menneisiin neljään vuoteen sentään kuulunut vaikka minkälaisia harjoitusjaksoja, myös terveyskeskuksissa, vaikka ne Helsingissä olivatkin vähän erityyppisiä kuin tämä. Lomakausi – henkilökunnan – ei ollut vielä alkanut, mikä sekin oli hyvä, sillä ehdin saada perusteellisen esittelyn paikoista ja talon tavoista. Lisäksi olin vähän niin kuin ylimääräisenä tänään ja päivän vastaava teki parhaan tai pahimman mahdollisen tempun: heitti minut hoitamaan hommansa ja sanoi itse olevansa tavattavissa kahvihuoneessa. Ehdin jo miettiä mitä ohjaajani sanoisi moisesta perehdytyksestä ennen kuin muistin, että mukanani ei ollut ohjaajaa, olin omillani. Talon valkoinen takki ja oma pää, siinä kaikki.

En ehtinyt ajatella syömistä sinä päivänä, enkä kai olisi tajunnut lähteä kotiinkaan, ellei minua olisi kehotettu – osastosihteeri oli mukava ehkä kolmikymppinen nainen, joka tuntui ottaneen minut siipiensä suojaan. Hän oli pari kertaa käskenyt minut tauolle kun olin käynyt ihmettelemässä tai pyytämässä apua asiaan tai toiseen, itse en olisi malttanut.
- Ei täällä ole kuolemansairaita, ne on ambulanssissa matkalla Tammisaareen, hän tapasi sanoa ja sanoi taas, kun istuin juomaan vielä viimeistä kahvitilkkaa sen jälkeen kun olin itsekin todennut työaikani tosiaan päättyneen.
- Mä en tappanut ketään, sanoin huojentuneena.
- Et tietenkään. Eikä sulla mennyt puolta tuntia tai tuntia per potilas. Useimmilla uusilla menee ensimmäisenä päivänä.
- Meitä varoteltiin siitä. Ei voi kaivaa sairaskertomukseen jokaista peräpukamaa vaippaiästä asti.

Sihteeri, Anu, naurahti ja alkoi pakata omia tavaroitaan. Hänenkin päivänsä taisi olla pulkassa. Muistin Jessin ja kaadoin äkkiä loput kahvit pois. En tiennyt millainen päivä hänellä olisi ollut, eihän hän ollut tiennyt itsekään, mutta näkisin pihalla oliko hän jo lähtenyt vai olisiko pyörä vielä telineessä.
- Huomiseen, huikkasin, ja häivyin kuin rasvattu salama.

Jessin pyörä oli vielä omani vieressä mutta jo ennen kuin havaitsin sen näin tytön itsensä pyörätelineen takana, hän makasi nurmikolla laukku päänsä alla, tuijottaen taivasta ja tupakoiden. Aavistin jo pahaa. En ollut nähnyt hänen polttavan muuta kuin jossain baarissa tai bileissä melkein koko talvena, ja nyt hän pyöritteli toisessa kädessään kokonaista tupakka-askia.
- Rankka päivä? kysyin kun pääsin tarpeeksi lähelle. Jessi hypähti istumaan, mutta hymyili sitten väsyneesti.
- Ei… tai oli. En mä oo tottunu olemaan taas noin paljon jaloillani.
- Mennään kotiin?
- Joo, lähdetään. Jessi nousi ylös vähän jäykästi ja pysähtyi venyttelemään selkäänsä ennen kuin nosti kassinsa maasta.

Ajoimme hitaasti, niin että pyörät ihan kiemurtelivat. Halusin kertoa kaikista oikeista potilaista jotka olin tavannut, mutta puolimatkassa tajusin, että Jessi oli liian poikki kuunnellakseen. Hän vilkaisi minua kyllä silloin tällöin, sanoikin välillä jotain, mutta nukkui mielessään.
- Mee ottamaan torkut, sanoin kun pääsimme kotiin.
- Eikö me mennä tallille?
- Ehditään me sinne tunninkin päästä, tai sitten huomenna. Ei meillä oo sinne sitoumuksia.
- Onhan sulla, sitoumuksia kilpailla, hän haukotteli.
- Tänään ei oo kilpailuja, sanoin lempeästi ja työnsin häntä kohti parven portaita.
- Tuu mukaan.
- Mun täytyy syödä ensin jotain. Mä unohdin ruokatunnin.
- Tuutko sitten?
- Tuun, heti, lupasin.

Avasin jääkaapin ja ahmin grillipihvin ja mustan makkaran läjästä jonka Eva oli edellisiltana antanut mukaan kun kukaan ei ollut jaksanut syödä. Liha tuntui jämähtävän vatsanpohjalle kuin tonni soraa, joten söin seuraksi tomaatin ja pätkän kurkkua, toivoen että ne voisivat jotenkin auttaa asiaa. Alkoi kummasti nukuttaa ja olisin kiivennyt Jessin perään ruokatorkuille ilman lupaustanikin. Laitoin sentään kännykän soimaan varmuuden vuoksi tuntia myöhemmin. Olin uumoillut, että ensimmäinen työpäivä voisi olla rankka ja olin laittanut lukujärjestykseen Tantalle vapaapäivän ja Wotille kevyen; joku tallilaisista oli varmaan sen jo iltapäivällä liikuttanut. Jessi tuhisi nuhaansa umpiunessa, kasvot melkein seinässä kiinni. Kiedoin käteni hänen ympärilleen ja painauduin kiinni hänen selkäänsä. Siihen oli hyvä nukahtaa.

Lähettäjä: miiuska 
Päivämäärä:   1.4.09 20:54:51

Oih kiva pätkä :) Saa Veskukin vähä sympatioita :D

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   1.4.09 21:19:39

Emme olleet heränneet illalla kännykkäni piippaukseen – tai joku siihen oli herännyt ja sammuttanut torkkuherätyksen, todennäköisesti Jessi, joka oli mestari siinä – vaan heräilin omia aikojani täysissä pukeissa aamuviideltä kun unta ei vaan enää riittänyt. Keitin kahvia, keitin puuroa ja kävin suihkussa. Sitten istuin sohvassa tuijottaen ulos ikkunasta ja käyden läpi ensimmäisiä potilaitani edellispäivänä. Olin selvinnyt niistä, olin hyvinkin, enkä edes pelännyt tehneeni virhettä kenenkään kohdalla. Tästä päivästä tulisi vielä parempi. Vähän kuuden jälkeen kiipesin takaisin parvelle herättämään Jessin ja totesin, ettei hän tuhissut enää. Hän heräsikin kevyesti, mikä nyt ei ollut ihme kun oli nukkunut enemmän kuin kellon ympäri.
- Onko sulla aamuvuoro tänään?
- On… enkö mä sanonut?
- Et. Sä nukahdit ennen kuin ehdit mitään kertoa eilispäivästä.
- Niin taisin.

Jessi venytteli, haukotellen vielä ja näyttäen tuhat kertaa tyytyväisemmältä elämäänsä kuin illalla.
- Aamiainen on valmiina, vai haluatko sä ensin suihkuun? Vai… jatkoin toiveikkaana.
- Mm, ootko sä tehnyt aamiaistakin?
- Kahvia. Ja puuroa. Vedin samalla hänen paidankaulustaan vähän alaspäin niin, että saatoin puraista häntä solisluusta.
- Kuten tavallista, sä esität vaihtoehtoja vaan silmänlumeeksi. Naidaan nyt sitten ensin.
- Senkin pikku possu, mä en oo ehdotellu mitään, puolustauduin ja autoin häntä kuoriutumaan vaatteistaan.
- Ehditäänkö me? hän kysyi äkkiä huolestuneena ja alkoi hamuilla kännykkää.
- Vasta kuus. Huijasin ehkä varttitunnin mutta en pystynyt enää ajattelemaan että lopettaisimme. Sitä paitsi ehtisimme kyllä. Meillä oli jo niin monta tapaa rakastella, kiireisiin aamuihin, kiireettömiin aamuihin, iltoihin ja sitten kaikki ex-tempore –keksityt jutut, joita tuntui pääsevän aina silloin tällöin yksi lisää kokoelmaan.

Vasta juodessaan vähän jo kitkeröitynyttä aamukahvia Jessi mainitsi muutaman sanan töistään.
- Mulla on ikävä kaikkia niitä viimekesäsiä höppänöitä mummoja.
- Eikö tuolla muka ole höppäniä, ihmettelin.
- No on tietysti muutama, mutta ei ketään joka pääsisi liikkeelle ja yrittäis karata… mutta eipä siellä ylös sängystä pääse moni muukaan.
- Kai sä muistat nostella oikeen?
- Mä yritän muistaa. Rankkaa se on siltikin. Mutta hänen ilmeensä juorusi, ettei siitä ollut kyse, painavista potilaista ja selkäsäryistä. – Meidän pitäis varmaan lähteä menemään, hän jatkoi sitten äkisti, kertomatta sen enempää.

Toinenkin päiväni buustasi itsetuntoani kiitettävästi. En edelleenkään tappanut ketään, ja vain yksi vanhempi nainen katsoi minua epäilevästi ja pitkään kun kutsuin hänet sisään.
- Uusi täällä?
- Olen, myönsin.
- Et ole vanhempi kuin pojanpoikani, varmasti. Mutta kaipa ne tietävät ketä palkata.
Ja sillä se oli käsitelty ja osasin uusia hänen reseptinsä ongelmitta.

Tantrum odotti minua illalla tallilla ja Jessikin lähti mukaan katsomaan, oliko pyhässä ruudukossa vielä ratsastamattomia hevosia.
. Mennään autolla, mä en tarvitse enempää kuntoilua, hän ehdotti.
- Hei, ota pari pyyhettä mukaan. Voidaan sitten tästä lähtien käydä siellä suihkussa jos on tarpeen.
- Hmm, onkohan siellä isompi suihku kuin meillä?
- On, lupasin.

Tallilla oli jo hiljaista. Hese kuulemma hallinnoi pientä asuntoa jonka sisäänkäynti oli piilotettu yläkertaan lepohuoneen taakse ja hoiti yleensä aina iltahommat, mutta ei häntäkään näkynyt. Piti kai taukoa ennen hevosten sisäänottamista ja iltaruokintaa. Muut palkolliset olivat jo lähteneet kotiin, mutta tähän aikaan voisi ehkä törmätä jonkun yksityishevosen omistajaan, jos he olivat normaaleissa päivätöissä. Hanna tietysti saattaisi pistäytyä tallilla koska tahansa, hänen talonsa oli ihan näköetäisyydellä jos vain viitsi kiertää tallin kulman ympäri.

Jessi käveli jo tottuneesti lukemaan listaa, mutta tarvitsi sitten kuitenkin vielä apua sen tulkkaamisessa.
- Nää on ratsastettu, nää on juoksutettu, näytin. Jollakulla oli näköjään ollut tänään kiire perjantai-illan rientoihin, juoksutettuja oli monta enemmän kun ratsastettuja.
- No mutta voinko mä ottaa noista jonkun ratsastettavaksi?
- Ota vaikka joku noista joita on vaan juoksutettu, ehdotin.
- Valitse noista nyt sitten, enhän mä tiedä niistä mitään. Jessi sulki silmänsä ja tökkäsi isoa paperia suu hymyssä.
- Sä osuit… tadaa, Luneen, julistin ennen kuin hän ehti avata silmiään. Oikeasti hän ei ollut osunut oikein mihinkään mutta Lunen nimi oli lähinnä.
- Mikäs se sitten on?
- Jos mä nyt muistan oikeen niin se on se rautias tamma, jolla on puoli naamaa valkosta.
- Jos muistat? Ellei se olekaan?
- Niiden riimuissa saattaa olla nimilaput, muistin huojentuen.
- Ja mikä se on, millainen?
- Jaa-a, siitä sun kai täytyy ottaa selvää. Mä en mitenkään muista mitä Hanna näistä kaikista kertoi.
Jessi lähti jupisten hakemaan toivottavasti oikeaa hevosta sisään ja seurasin häntä hakeakseni itse Tantrumin.

Menimme kentälle, molemmat. Oli liian kaunis ilma sulkeutua maneesiin eikä Jessi arvannut lähteä maastoon omin päin vieraan hevosen kanssa. En ehtinyt juuri hänen tekemisiään seurata, mutta pari kertaa kuulin parpatusta ja naurua, kun Lune ilmeisesti oli keksinyt jotain yllättävää. Minun hevoseni toimi kuin unelma, pelkäsin vaan etten itse ollut oikein sen tasolla. Minun täytyisi yrittää saada Minna vilkaisemaan meitä hyvin pian. Pelkäsin, että parin vuoden ratsastelu Oonan hevosilla omin päin, ilman yhtä ainoaa valmennustuntia, oli saanut minut kehittämään joitain pahoja tapoja, vaikka Oona ei koskaan ollut mitään sanonutkaan.

- Mulle alkaa riittää, sanoin ehkä puolen tunnin tehokkaan ratsastuksen jälkeen.
- Täällä ei varmaan oo yhtä ainutta estepuomia missään? Jessi kysyi heittäen hänkin hevoselleen vapaat ohjat.
- Voi ollakin, täytyy vaan ottaa selvää missä.
- Saakohan näillä hypellä pikku esteitä?
- Otetaan siitäkin selvää. En mä kyllä ymmärrä miksei saisi.
- No jos niiden jalat menee rikki, Jessi nauroi. Ei se ollut mitenkään järjetön pelko, mutta itse olin kyllä sitä mieltä, että senkin riskin uhalla kouluhevosiakin pitäisi välillä hyppyyttää. Useimmat kuitenkin tykkäsivät siitä hommasta kuin hullu puurosta.

- Mennään metsään ottamaan jäähdyttelyt, Jessi ehdotti ja niin teimme. Ravasimme puoli kierrosta ja kävelimme loput ja puiden siimeksessä auringon alkaessa aleta oli taivaallisen kaunista. Miten elämä olikaan hyvää! Ellei Lune olisi luimistellut Tantrumille häijysti kuin lohikäärme olisin tarttunut Jessiä kädestä, mutta nyt saatoimme kävellä rinnakkain vain polun aivan eri reunoissa. Ruunani selvästi pelkäsi kipakkaa tammaa.

Talli oli edelleen tyhjillään kun palasimme, mutta Hanna ilmestyi kun olimme saaneet hevoset hoidettua karsinoihinsa. Olin hakenut kummallekin suunnilleen kourallisen heinää mutusteltavaksi niiden odotellessa iltaruokintaa ja tunsin siitäkin vähän huonoa omaatuntoa; tiesin että niiden ruokinta oli laskettu melkein korren tarkkuudella.
- Unelmapari täällä, tervehti Hanna meitä kuin olisi ollut kovinkin yllättynyt. Kai hän oli tullessaan isän mersun nähnyt.
- Toi kuulostaa ihan piilopiruilulta, huomautin.
- Ei voi kuulostaa, tehän ootte, vai mitä?
- Mitä me ollaan? kysyi Jessi, joka tuli tallin perältä Lunen varusteiden kanssa.
- Unelmapari, kyyhkyläisiä, made in heaven, Hanna luetteli enkä voinut tietää, oliko tuo nyt jo enemmänkin kuin piilopiruilua.
- Niin ollaankin, Jessi totesi vakavana ja jatkoi matkaansa satulahuoneeseen.

- Muistakaa mun läksiäiset huomenna, huusi Hanna peräämme varustehuoneesta, kun olimme lähdössä.
- Mitkä läksiäiset? kysyi Jessi minulta.
- Huomenna on kuulemma läksiäisjuhlat, epäilemättä kaupungin kermalle ja komeille poikamiehille.
- Et sitten mulle niistä ajatellut mainita?
- En mä niitä muistanut enää, kun en aio missään tapauksessa mennä sinne. Toivoin, että ääneni oli tarpeeksi vakuuttava.
- Mulla on huomenna iltavuoro. Sulle tulee tylsä ilta, ellet mene. Jessi sanoi hyvin ilmeettömästi.
- Mä en missään nimessä aio mennä, ilmoitin.

Lähettäjä: miiuska 
Päivämäärä:   1.4.09 21:29:17

Eijeijei en tykkää kyl yhtään jos Vesku lähtee läksiäisiin, siitä ei hyvää seuraa! Armahda meitä ois Sennnu hyvä :(

Lähettäjä: tripi 
Päivämäärä:   2.4.09 14:53:41

Voi vitsi kun on kivaa lueskella hannan tallin jutuista. Ehkä mä olen jo tehnyt sen selväksikin ;)

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   2.4.09 16:53:55

10.
Katselin tyytymättömänä Jessin työvuorolistaa. Toinen vapaapäivämme, se, jolloin meidän oli pitänyt leikkiä turisteja, oli mennyt niin sanotusti hukkaan ja seuraava yhteinen vapaa näytti olevan jossain kaukana tulevaisuudessa. Jessillä oli kolmivuorolista ja lähimmät viikonloput näköjään töitä. Neiti itse kuokki ikkunan alla pientä kukkapenkkiä ja kylvi sinne kukkien siemeniä. Olin ollut tikahtua nauruun kun näin ne ostoskorissa, mutta Jessi oli ollut haltioissaan päästessään tonkimaan maata.
- Meidän pitää käydä jossain kukkakaupassa, hän ilmoitti kurkistaen ikkunasta sisään. – Tai taimitarhassa tai semmosessa. Mä haluan portaille pari ruukkua jotain kukkia.
- Jaa, sanoin, mitäpä siihen muutakaan. – Haluatko sä huomenna ratsastamaan ennen kuin menet töihin, vai menenkö mä omin päin iltapäivällä?
- Riippuu siitä mihin asti mä haluan nukkua.

Uni maittoi liki kymmeneen joten sain lähteä ratsastamaan omineni kun Jessi lähti pyöräilemään töihin. Maneesin seinustalla seisoi pari outoa autoa ja arvelin lopultakin tapaavani jotkut yksityishevosten omistajista. Havaitsin sen mustan suomenhevosen kentällä ja pysähdyin hetkeksi katsomaan sen menoa, sen ratsastaja oli pitkätukkainen naisihminen. He yrittivät näköjään saada tehtyä laukanvaihtoja kahdeksikolla, mutta hevonen vaihtoi kerran toisensa jälkeen vain etupään ja takapää seurasi vasta paria askelta myöhemmin. Puomi olisi voinut olla hyvä apu ja päätin tänään ottaa selvää siitä, eikö täällä todellakaan ollut enää edes muutaman tikun verran estekalustoa.

Tallissa oli vain Jani, tai hänkään ei ollut tallissa vaan talutti yhtä hevosta parhaillaan ulos.
- Terve, sanoin ja kysyin saman tien esteistä.
- On niitä tuolla jotain, ellei hiiret oo syöneet nälkäänsä, hän sanoi ja viittasi tallin päädyn suuntaan.
- Taidankin mennä penkomaan.
- Meinaatko sä ruveta kerettiläiseksi ja ruveta hyppäämään esteitä täällä, hän kysyi kiinnostuneena.
- Tuskinpa mä, mutta ehkä jotain puomiharjotuksia vois…
- Minkä hevosen sä haluat?
- Wotin mä otan, mutta kyllä mä voin sen itse hakea.
- Samalla mä sen tuon kun vien tän, Jani kuittasi ja jatkoi matkaansa. Täällä voisi hyvin antaa hemmotella itsensä tärviölle.

Ovettomassa avovarastossa tallin päädyssä oli tosiaan puomeja ja tolppia. Samoin vanha reki ja pari polkupyörää. Hylättyjen tavaroiden tyyssija, siitä päätellen, että kaiken yllä venyi pölyisiä hämähäkinverkkoja. Kolistelin vähän puomeja, mutta päätin kuitenkin antaa tällä kertaa olla. Tietäisinpähän kuitenkin kertoa Jessille mistä niitä löytyisi.

Wot oli jo karsinassa kun menin talliin ja Jani suti sitä parhaillaan pölyharjalla.
- Mähän sanoin, että mä voin…
- Ei mulla tässä muutakaan ollu just. Mee sä vaihtamaan vaatteet.
Käytyäni kaapillani lepohuoneessa minulla oli hevonen selkään kiipeämistä vailla valmiina. Pudistelin vähän päätäni mutta kiitin Jania, ja lähdin ratsastamaan, ensin metsän suuntaan pikku kierrokselle ja sitten aioin mennä kentälle, missä musta suokki jo käveli vapain ohjin. Nainen sen selässä heilautti minulle kättään kun menin ohi ja heilutin takaisin. Ehkä ehtisin tutustua häneen ratsastettuani, ellei hänellä ollut tulipalokiirettä pois tallilta.

Ori oli leikkisällä tuulella, kuin ekaluokkalainen joka oli sitä mieltä että tänään ei koulunkäynti huvittanut, ja aikaa kului ratsastaessani paljon enemmän kuin olin luullutkaan. Siitä huolimatta tallissa oli vielä muitakin kuin Jani, kun lopulta palasimme sinne. Loimitin Wotin ja jätin sen vähäksi aikaa sisään, sillä aikaa kävin vaihtamassa siviilivaatteisiin ja hain jääkaapista juotavaa.

Naiset olivat leiriytyneet tallin aurinkoiselle seinustalle kahvikuppien kanssa. Se suokilla ratsastanut oli ehkä ikäiseni, toinen, jolle toisen auton täytyi kuulua, oli vähän vanhempi. Janikin istuskeli siellä.
- Sä olet se uusi. Mä olen Mimmu ja tää on Pirita.
- Teillä on hevoset täällä, totesin ja istuin pallilleni, jonka toiset olivat jostain syystä jättäneet vapaaksi.
- Niin. Pölyn sä jo näitkin.
- Entä sun? kysyin Piritalta.
- Tamsin. Se liinaharjanen arabiristeytys.
Muistin hevosen, sen siro ulkonäkö oli kiinnittänyt huomioni. Pirita oli vähän samannäköinen itsekin, vilkas ja vaalea, samoin Mimmu jotenkin muistutti tummine hiuksineen Pölyä. Aika hauskaa, tulisikohan Mustikasta minun näköiseni? Mansikka ja Jessi olivat ainakin jotenkin samanoloisia. Minun pitäisi muistaa mainita siitä hänelle.

Juttelimme aika pitkään siinä ja totesin, että tulimme loistavasti toimeen heti ensi näkemältä.
- Onko sut kutsuttu illalla läksiäisiin? tahtoi Mimmu tietää.
- On, mutta enpä taida tulla.
- Miksi ihmeessä?
- Koska tyttöystävä on töissä enkä mä viitsi yksin lähteä.
- Tylsä.
- Ai Vesku vai se, että sillä on tyttöystävä, hörähti Jani.
- No se, että jättää bileet väliin, Mimmu ihmetteli. En viitsinyt sanoa bilettäneeni Hannan kanssa jo ihan tarpeeksi yhdelle ihmiselämälle. Jos eivät nuo sitä vielä tienneet sitä parempi.

Minulla olisi ollut aikaa jutustella ja roikkua tallilla vaikka iltaan asti mutta kun tytöt ja Janikin alkoivat tehdä lähtöä en viitsinyt jäädä yksin nurkkiin pyörimään. Vein Wotin takaisin tarhaansa, kävin sammuttamassa kahvinkeittimen lepohuoneesta ja lähdin pyöräilemään kohden kaupunkia. Voisin käydä kotona katsomassa josko vaikka saisin ruokaa – ja tietenkin sain. Äiti pakkasi mukaankin ison pakasterasiallisen, kun mainitsin että Jessi pääsisi töistä vasta iltamyöhällä. Enkä voinut vastustaa kiusausta vaan kävin etsimässä mukaan pari vanhaa kirjaa ullakolta, joista isä tosin nappasi yhden. Hän luki edelleen, mutta kirjat olivat kevään mittaan keventyneet, sikäli kun huomasin. Niin sisällöllisesti kuin olemukseltaankin. Hänen oli vaikea enää käsitellä tiiliskiviä, joita aiemmin oli ahminut, joten luovuin Tarzanista mutisematta.

Jessi tuli kotiin vähän jälkeen yhdeksän ja jäi tiskipöydän ääreen syömään kylmää makaronilaatikkoa suoraan rasiasta avattuaan ensin kaljan.
- Millanen ilta oli? kysyin vaikka arvasin, että ei ihan täydellinen. Muuten hän olisi kaljan sijaan antanut ensin minulle suukon ja tullut kainalooni kertomaan siitä.
- Mä en ehtinyt syömään, hän vain sanoi suu täynnä. Muutama haarukallinen vielä ja hän pakkasi ruoan takaisin jääkaappiin ja tuli oluineen viereeni sohvalle.
- Rankkaa? kysyin ja puristin hänet kainalooni.
- Ainakin mun kunto kasvaa tänä kesänä. Sä et sitten ookkaan lähteny juhlimaan?
- Mitä? En heti tajunnut mistä hän puhui.
- Ne läksiäiset.
- Ai niin. Mähän sanoin etten mene.
- Niin, just. Sitten, pitkän tauon jälkeen: - Mä oikeastaan haluaisin mennä.
- Hannan juhliin? Olin ällistynyt.
- Ulos, jonnekin, jotain tekemistä tähän väliin ennen aamuvuoroa. Sitä paitsi mähän tiedän jo miten käsitellä Hannaa jos se yrittää vikitellä sua, hän sanoi piristyen ja nousi sohvan laidalle.
- Oletko sä nyt ihan tosissasi?
- Mä olen liian väsynyt nukkuakseni, jos tajuat.

Sen tajusin hyvinkin. Tiesin myös olon, kun ei halunnut mennä nukkumaan koska herätessä oli jo seuraava päivä. Jessi ei ollut tainnut oikein vielä kotiutua uuteen työpaikkaansa, ei ainakaan odottanut innolla sinne menemistä.
- Voidaanhan me käydä jossain juomassa yhdet, myönnyin.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   3.4.09 18:10:37


- Mä käyn vaan äkkiä suihkussa, viis minuuttia! Hän häipyi ja palasi melkein niin äkkiä kun oli luvannutkin. Katsoin vähän ihmetellen muutosta, hän laittoi musiikkia soimaan, kuivasi hiuksensa ja alkoi kaivaa vaatekaappia. Kuin toinen nainen verrattuna siihen hiljaiseen väsyneeseen olioon, jota olin äsken pidellyt.
- Vaihda vaatteet, hän komensi, kun oli saanut päälleen alusvaatteet - sivumennen ne kiiltävän oranssit joista erityisesti pidin – ja istui meikkaamaan.
- Onks pakko? Vilkaisin ryppyisiä housujani, joissa olin pyöräillyt useampia kilometrejä tänään ja edellisinäkin päivinä ja niin vilkaisi hänkin, pitkään. Nousin sanomatta sen enempää.
- Miten hienoksi mun pitää? kysyin.
- No laittaudu nyt hienoksi saman tien. Niin mäkin aion.

Ymmärsin, että Jessi oli toden totta menossa Hannan läksiäisiin kun näin miten hän pukeutui. Vaikka hän aina valitti, ettei osannut päättää vaatteitaan ilman siskonsa apua, oli hän nyt onnistunut valitsemaan asun, joka sai hänet näyttämään samalla kertaa hyvin nuorelta, viattomalta ja kuitenkin synnillisen seksikkäältä.
- Soititko sä Miilalta neuvoa kun mä olin pesulla? livahti suustani ennen kuin ehdin ajatella kun vilkaisin hänen tyttömäisen vihertävää toppiaan, mutta Jessi vain nauroi tyytyväisenä vastaukseksi.
- Mä otan ton kohteliaisuutena, hän ilmoitti ja halasi minua.
- Haluatko sä tosiaan niihin läksiäisiin?
- No siellä ainakin ois tuttuja, eikö? Vai luuletko, ettei Hanna ole kutsunut työväkeään?
- On se varmaan. Vuokralaiset se ainakin on kutsunut, mä tapasin tänään kaksi ja ne oli mukavia, muistin kertoa.
- No niin. Sinne sitten.

Ne eivät olleet sinänsä mitkään yksityisjuhlat, Hanna oli vain ilmoittanut paikan mihin kokoontua ja kävelimme ravintolaan, tai oikeastaan oikaisimme suoraan sen terassille kiiveten paksujen veneköysien yli, jotka toimittivat kaiteen virkaa. Täällä emme muistaakseni olleet Jessin kanssa käyneetkään aikaisemmin, tämä oli yksi näitä kesäravintoloita jotka aukesivat vasta kun säät lämpenivät ja turistit saapuivat, talvella täällä järjestettiin korkeintaan yksityistilaisuuksia tai kokouksia. Ei vielä ollut paras turistisesonki mutta olihan lauantai-ilta ja väkeä oli aika lailla sen takia. Jessi painautui omistavasti kainalooni ja etenimme hitaasti kohden juomahanoja. Jo matkalla sinne kohtasimme Iljan, joka ilmoitti olevansa töissä joten ei ehtisi pitää meille seuraa tänään. Hän kohotti selittävästi kameraa kaulassaan ja nappasi sitten meistä kuvan.
- Kenelle sä kuvaat? Jessi kysyi.
- En tiedä vielä, katotaan kuka maksaa eniten.

Ensimmäinen tuttu, jonka näimme, oli Meeri, joka oli kikattavassa tyttöseurueessa. Hän moikkasi meitä iloisesti ja liimautui kintereillemme kun havaitsi että olimme menossa tarjoilutiskin suuntaan.
- Tekin tulitte, hän vain totesi.
- Kuinkas muuten, Jessi sanoi ja tilasi itselleen siiderin ja minulle oluen.
- Jani sanoi ettette aikoneet tulla ollenkaan.
- Missäs Jani on? Ja Hese?
- Jossain täällä, Meeri sanoi epämääräisesti ja minä katselin ympärilleni.
- Hanna on näköjään tuolla, ilmoitti Jessi ja tähyili sisätiloihin.
- Haluatko sä tervehtimään sitä kun kerran tänne asti halusit? kysyin varovasti.
- En mä ainakaan nyt, mä haluan jotain kivaa seuraa. Hän lähti marssimaan ulos ja löysi tiensä suoraan Hesen ja Janin pöytään, missä myös Mimmu ja Pirita olivat.
- Sä tulit, Mimmu sanoi minulle yllättyneenä ja ilahtuneena.
- Jessi halusi, sanoin ja tyrkkäsin hänet edelleni. Tytöt silmäilivät toisiaan vähän aikaa, kaikki kolme, ja totesivat kai toisensa vaarattomiksi tai ystävällismielisiksi tai mitä naiset nyt tuollaisessa tilanteessa mahtavatkaan ajatella. Ainakin he alkoivat haparoiden jutella, turvallisesti hevosista ja talliasioista alkuun. Minä vaihdoin muutaman sanan Janin kanssa ja käännyin sitten katselemaan ympärilleni. Täällä oli pakko olla vanhoja tuttujani, oli tämä niin pieni kaupunki. Muitakin kuin Ilja.

Jessi ei kuitenkaan päästänyt minua vaeltelemaan ympäriinsä vaan nappasi käteni kainaloonsa kun yritin häipyä.
- Paikka. Älä jätä mua.
- Mitä nyt, et sä yleensä tarvii kädestäpitelijää.
- Mä olen pieni raukka vieraassa kaupungissa, en mä tunne täältä ketään ja voin eksyä.
- Tässä terassilla?
- Pysy nyt vaan siinä. Ole kiltti.
Niinpä pysyin hänen vieressään ja pidin omistavasti kättäni hänen vyötäröllään kun se kerran näytti häntä miellyttävän. Vaikka tunsinkin itseni vähän joksikin pumpattavaksi poikaystäväksi, etenkin siinä vaiheessa kun Hannakin vaelsi hoveineen sisältä markiisikatoksen alle ja pysähtyi meidän pöytäämme. Onneksi hänelläkin oli takiaisennäköinen mies ympärillään. Olikohan kyseessä joku naistenlehtien lanseeraama muotijuttu josta en ollut kuullut?

Vilkaisin Jessin lasia, joka alkoi olla tyhjä ja tarjouduin hakemaan hänelle toisen siiderin. Hän nyökkäsi hajamielisen näköisenä, mittaillen katseellaan Hannan miesystävää. Tämä oli tavanomaista tyyppiä, pitkä, ruskettunut jo tähän aikaan kesästä ja kalliissa vaatteissa. Hanna itsekin oli tyrmäävän näköinen, hänellä oli tiukat nahkahousut ja niihin kuuluva takkikin ja vasta kun olin käynyt tiskillä ja näin palatessani heidät Jessin kanssa vierekkäin tajusin Jessin hörhelöiden nerokkuuden. Hanna näytti ainakin viisitoista vuotta vanhemmalta vaikkei heillä todellisuudessa ollut ikäeroa kuin noin puolet siitä. Minua alkoi huvittaa kun tunsin, että taisin ymmärtää jotain Jessin aivoituksista.
- Kettutyttö, kuiskasin hänelle ojentaessani siiderilasin. Jessi vilkaisi minuun eikä selvästikään tiennyt mistä minä puhuin.

- Isä tulee takasin Tanskasta varmaan keskiviikkoiltana, sanoi Hanna minulle.
- Niin?
- Se suunnitteli, että varsat päästetään heti kun se sun omasi on saatu haettua tänne.
- Jaa että torstaina vois käydä hakemassa sen?
- Esimerkiksi. Mutta sopikaa keskenänne. Se tulee huomisiltana mantereelle ja auttaa mua pakkaamisessa.
- Ja sä lähdet maanantaina? varmisti Jessi.
- Niin lähden.

Kun Hanna miehineen jatkoi matkaa, kuin olisivat cocktailkutsuilla vaeltaneet vierasryhmästä toiseen, Jessi laski puolitäyden lasinsa pöydälle, haukotteli ja ilmoitti, että hän lähtisi nukkumaan.
- Mennään sitten, sanoin ja katsoin vähän kaihoisasti oluttani joka oli vielä kylmää ja vähän poreilevaakin. Mitä tuhlausta.
- Ei sun tarvii lähteä, sullahan on vapaapäivä huomenna.
- Eikö? Olin taas ymmälläni. Ensin en saanut lähteä hänestä puolen metrin päähän ja seuraavassa hetkessä minua ei tarvittu edes saattamaan. – Sähän olet vieraassa kaupungissa missä eksyt jo ravintolan terassilla?
- Höpö höpö, Senkun jäät etsimään kaikki tuttusi. Kyllä mä löydän sänkyyni. Mutta älä herätä mua tulessasi jos kännäät kauheasti, Jessi sanoi ja antoi minulle suukon.
- Mihin suuntaan sä olet menossa? Munkin pitää lähteä, mulla on kumminkin aamutalliin nousu, tarjoutui Hese seuraksi.
- Kiva, Jessi sanoi ja nähdessään, että pojallakin oli vielä juotavaa tarttui taas lasiinsa.
- Millä sä olet liikkeellä? kysyin epäluuloisesti. Tallilta ei tänne asti tultu kävellen.
- Fillarilla.
- Tankojuoppoilet siis.
- Älä huolehdi, siinä ei oo tarakkaa, mä en voi ajaa pensasaitaan Jessi kyydissä! Hese naurahti.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   4.4.09 19:54:41


He häipyivät ja minä jäin. Pirita surkutteli, miten joku joutui sunnuntai-aamuna nousemaan töihin ja kysyi, mitä Jessi sitten teki elääkseen. Kerroin ja aloin taas vilkuilla ympärilleni. Ilja kulki ympäriinsä kameransa kanssa ja näin kauempana pari vanhaa luokkakaveriakin.
- Mä lähden moikkaamaan noita, en oo nähnyt niitä ainakaan vuoteen, ilmoitin ja otin tuoppini mukaan.

Alkoi hämärtää ja humaltaa ja oli ihan hemmetin hauskaa nähdä vanhaa jengiä, Attea ja Ripeä. Patea ja Teemua olin nähnyt useamminkin, mutta näiden kanssa en ollut ryypiskellyt sen jälkeen kuin alaikäisenä pussikaljaa. Pojat tahtoivat illan pimetessä jatkaa kaupungille muihin baareihin, mutta silloin muistin Jessin ja aloin puhua kotiin lähtemisestä.
- Äh, älä mamoile! nauroi Atte ja läimäytti minua selkään.
Niin, Jessi oli tosiaan vaan kieltänyt herättämästä, ei jatkamasta baari-iltaa. Katsoin ympärilleni ja näin, että talliporukkakin oli vielä paikalla ja sain päähäni pyytää heidätkin mukaan. Ajatus kotiinlähtemisestä oli ihan unohtunut.

- Mutta mehän mennään Hannalle jatkoille, ilmoitti Mimmu ihmeissään kun olimme kaikki hakeutuneet, vanhat kaverini ja minä, saman korkean, lattiaan pultatun pöydän ympärille heidän kanssaan.
- Kivaa! sanoi Atte, Ripe peesasi ja minä menetin taas haluni lähteä mukaan.
- Sieltä on liian pitkä matka kotiin, sanoin.
- Niinkö? Voi sinne jäädä yöksi, kuulin Hannan äänen korvani juuresta niin yllättäen että säikähdin.
- Ei kiitos, sanoin kohteliaasti ja havaitsin, että pitkä kaveri oli irronnut hänen ympäriltään eikä ollut missään lähettyvilläkään.
- Saatte vierashuoneen, Hanna tarjosi.
- Jessi lähti jo aikapäiviä sitten, sillä on huomenna aamuvuoro, selitin ja näin, miten hänen silmänsä välähtivät.
- Ai, hän sanoi.
- Ei, vastasin. Minua melkein hymyilytti katsoa häntä. En jaksanut ymmärtää miksi hän roikkui kimpussani aina vaan, vaan ehkä hän vain flirttaili kaikkien, ihan kaikkien kanssa. Ei silti etteikö se olisi imarrellut.

- Loistavaa, että se uskalsi jättää sut tänne ihan yksin, Hanna kehräsi.
- Missä se sun kavaljeerisi on?
- Idiootti jätkä. Käskin sen lähteä kotiinsa, se alkoi olla liian päissään.
- Ja nyt sä meinaat että mä olisin hyvä hätävara, vai?
- No, mullahan on valmiit suunnitelmat sun varalle, jos muistat. Ne odottaa vaan toteutusta. Hanna nojautui minua päin ja painoi huulensa huulilleni. Se ei tuntunut suorastaan epämiellyttävältä, ei oikeastaan ollenkaan, ja ajattelematta, automaattisesti, laitoin käteni hänen olemattoman kapealle vyötärölleen. Hetki tuntui uskomattoman pitkältä, mutta kun Hanna irrottautui varovasti ja tajusin että olimme koko pöydän silmätikkuina tulin järkiini.
- Hyvää matkaa ja hauskoja jatkoja ja ei kiitos, mä lähden tästä menemään, sanoin tarpeettoman kovalla äänellä ja irrotin käteni Hannasta. Nostin ne vieläpä paljonpuhuvasti ilmaan kuin korostaakseni kaikille läsnäolijoille viattomuuttani, sitten minua alkoi hävettää. Varsinkin kun Hanna sen kun hymyili minulle tietäväisen näköisenä ja jos hän oli loukkaantunut se ei ainakaan näkynyt.
- Prinsessa odottaa, hän totesi vaan, kallisti päätään ja naurahti.
- Niin tekee, totesin, ja vaikka en olisi halunnut antaa vaikutelmaa että luikin karkuun, siltä minusta ainakin tuntui kun lähdin siitä kävelemään pois.

Minusta tuntui, että olin hoitanut koko jutun luvattoman huonosti, mutta en oikeastaan tiennyt, mitä olisin voinut tehdä toisin, paitsi tietysti lähteä pois jo aikoja sitten yhdessä Jessin kanssa. Oli kuitenkin tuntunut ihan turvalliselta jäädä vielä vähäksi aikaa kun Hannallakin kerran oli seuralainen. Maleksin pitkin nyt jo pimeitä katuja mökkimme suuntaan ja olisin potkinut kiviä jos niitä olisi jalkakäytävillä ollut. Minun pitäisi kertoa hänelle mitä oli päässyt tapahtumaan, kun kerran kaikki tallilaiset olivat olleet näkemässä. Hän kuulisi sen ennemmin tai myöhemmin kuitenkin. Mieluummin ennemmin ja mieluummin minulta.

Luulin näkeväni näkyjä kun pääsin Sanderssonin pimeään puutarhaan ja aloin suunnistaa arvatakseni mökkimme suuntaan. Se ei ollutkaan pimeänä vaan ikkunoista kajasti himmeä valo. Olikohan Jessi nukahtanut lukiessaan? Ovikaan ei ollut lukossa, havaitsin kun ajatuksissani tartuin ensin vain ovenkahvaan. Hitto, luuliko Jessi että kun kerran muutimme pois suuresta Helsingistä täällä olisi täysin turvallista eikä yhtä ainutta psykopaattirikollista? Kyllä niitä täälläkin liikkui.
- Ai sä tulitkin jo. Hän istui sohvalla tietokone sylissään, verkkareissa ja T-paidassa ja näytti hämmästyvän tuloani. Pieni lamppu sohvan yläpuolella valaisi huonetta ja vaimea musiikki soi, jotain kaihoisaa ja jazzahtavaa. Sekin hämmästytti minua.
- Mä luulin että sä nukkuisit jo. Mikset oo lukinnu ovea?
- Koska mua ei nukuttanutkaan vielä.
- Mä luulin että sä oot puolikuollut.
- Toivoin olevani, mutta en ollukkaan. Hän kirjoitti jotain ja laski sitten koneen viereensä sohvalle, haukotellen leveästi ja ojentaen käsiään minua kohden. – Tuu tänne.
- Saatko sä nukuttua jos mäkin tulen nukkumaan? kysyin huolissani. Jos häntä alunperinkin oli kammoksuttanut töihin meno aamulla se ei varmaankaan olisi yhtään helpompaa vain puolikkailla yöunilla.
- Saan varmaan.

Istuin sohvalle ja Jessi käpertyi kylkeäni vasten. Tietokone piippasi kolmisoinnun ja hän sulki sen kannen kärsimättömällä eleellä.
- Kiva ettet viipyny kauempaa, hän huokaisi.
- Muut oli lähdössä Hannalle jatkoille enkä mä halunnut sinne, sanoin päättäneenä ottaa härkää sarvista.
- Jaa. Mikset.
- Koska sieltä ei olis jaksanut aamuyöllä kävellä kotiin. Ja koska Hanna yritti… vaikenin, kun en oikein tiennyt mitä olisin sanonut.
- Mutta sillähän oli se mies. Jessi ei onneksi saanut kohtausta, asetteli itseään vain paremmin.
- Se oli lempannut sen jonnekin.
- No mitä se yritti? Pussailla sua?
- Niin, sanoin helpottuneena, kun minun ei tarvinnut itse keksiä sanoja.
- Onneksi se häipyy.
- Niinpä, huokaisin sydämeni pohjasta ja rutistin pientä pehmeää myttyä, joka oli valahtanut puoliksi päälleni.
- Nyt mua väsyttää ihan kauheasti, Jessi ilmoitti ja haukotteli.
- Kiipeä ylös, mä tulen heti kunhan oon juonut jotain. Ja lukinnut oven.

Jessi nukkui jo melkein kun muutamaa minuuttia myöhemmin pääsin parvelle, hän oli keränä peiton alla ja vain ynähti kun menin sinne ja painauduin hänen selkäänsä vasten.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   4.4.09 22:15:34

11.

Aamulla hän oli kadonnut huomaamattani, eikä ihme, heräsin vasta yhdeksältä. Kun oikein mietin, oli minulla jokin mielikuva siitä, että hän oli kömpinyt ylitseni, ehkä pikaisesta halauksestakin, mutta en voinut olla varma oliko se totta, unta vai muistuma joltain muulta aamulta. Minun ei tehnyt mieli vielä nousta, mutta oli pakko kavuta käymään vessassa ja hakemaan vähän vettä. En ollut juonut järjettömän monta kaljaa edellisiltana, mutta sen verran, ettei niiden maku ollut vielä kadonnut suusta.

Nukuin torkahdellen vielä pari tuntia, sitten riitti. Alkoi tulla kuuma ja mietin raukeana, olisiko tosiaan luvassa jo kolmas samanlainen hellekesä kuin kaksi edellistä. Ainakin tässä katon alla tuntui siltä, ja kun kevyt hikikalvo alkoi peittää ruumistani, minun oli pakko nousta sängystä. Jätin jälkeeni nihkeänkostean lakanan ja päätin kiskoa sen pois kokonaan. Alle viikossa meille oli jo kertynyt Ikea-kassillinen pyykkiä, ja jos olisin ollut vähän tarmokkaammalla tuulella, olisin lähtenyt sen kanssa äidin luo saman tien. Tänään ei kuitenkaan ollut tarmokas olo. En jaksanut edes kahvia keittää, laitoin vain murukahvia mikrossa lämmitettyyn mukilliseen kuumaa vettä ja menin istumaan ulos yhteen puutarhatuoleista, jotka Ilja oli sinne tuonut.

Oli lämmintä, oikeasti, eikä vain auringonvaloa keräävän huopakaton alla. Kesäistä. Siinä istuessani suloisessa joutilaisuudessa Sanderssonin Eva tupsahti paikalle vain tipauttaakseni syliini sanomalehden.
- Sulla ei näytä olevan mitään tekemistä, haluatko lukea tämän? hän kysyi. Hänellä itsellään oli toisessa kädessä kori, josta pisti esiin pieniä kahvoja, puutarhatyökalujen, arvelin.
- Tarviitko sä apua… viittoilin niihin päin vastentahtoisesti, koska jotenkin tuntui siltä, että niin piti tehdä. Eva hymähti ja kohotti kätensä kuin kielloksi.
- Älä edes kuvittele, että pääsisit mun kukkapenkkeihini koskemaan. Tuskin tietäisit mitä ottaa ja mitä jättää. Sitä paitsi etköhän sä ole vapaapäiväsi ansainnut.
- Hyvä ja kaunis asenne, totesin ennen kuin ehdin pidemmälle ajatella; niin olisin todennäköisesti vastannut omalle äidilleni, jos hän olisi tarjonnut minulle vapautusta puutarhatöistä. Eva lähti naureskellen pois ja minä aloin selata lehteä.

Hyvinkin iltapäivän puolella lähdin katsomaan olisiko jääkaapissa mitään mitä syödä tänään. Jessillä olisi varmaan nälkä töistä tullessaan ja kai minunkin pitäisi syödä jos aioin illalla vielä ratsastaa. Ja aioin, Tantrum odotti minua. Äidin makaronilaatikosta oli vielä jäljellä sen verran, että kahtia jaettuna sitä saattoi kutsua välipalaksi jos oli jotain lisuketta joten aloin tuttuun puuhaan. pilkkomaan salaattiaineksia. Siihen ainakin oli aineksia, siinä suhteessa Jessiin saattoi luottaa. Ellei jääkaapissa ollut mitään muuta niin jugurttia ja salaattitarpeita oli kuitenkin. Toivoin että hän tulisi töistä paremmalla mielellä kuin edellispäivänä.

Siltä vaikuttikin.
- Kokkaatko sä mulle? kuulin hyväntuulisen kysymyksen juuri kun olin kurkunpalan lisäksi katkaissut siepaleen kynttä ja vähän kuollutta kynsinauhaa.
- Kokkaan, muruseni, sanoin ilahtuneena siitä, että hänen tämä työpäivänsä oli tainnut olla mukavampi kuin edellinen. En pitänyt ajatuksesta, että olisin houkutellut Jessin mukaani vieraalle paikkakunnalle useaksi kuukaudeksi ja sitten hän ei viihtyisikään ollenkaan. Pistin etusormeni, josta nyt alkoi tihkua pieni veritippakin, suuhuni ja halasin häntä toisella kädelläni.
- Mm, hieno homma. Kai tiskaatkin sitten?
- Ehkä, sanoin siihen epäröiden. Enkö ollut vasta tiskannut eilen?

Jessi ei huolinut kuin salaattia, sain syödä lopun makaronilaatikon itse. Sitten hyppäsimme autoon ja ajoimme tallille, missä oli suuri hässäkkä meneillään. Hannan hevosauto, kuuden hevosen kuormuri, seisoi tallin oven edessä ja tallista kuului kiihtynyttä keskustelua ellei peräti huutoa.
- Mikä hiton grande katastrof täällä on? Jessi ihmetteli.
- Mä en oikeastaan haluaisi tietää, irvistin, vaikka tuskin se oli sen pahempaa kuin että Hannaa huoletti että tuliko kaikki tarpeellinen mukaan. Hän oli ihan mahdoton lähtötilanteissa, sen tiesin monista yhdessä käydyistä kilpailuista. Stressasi hulluna siitä, olivatko kaikki tavarat mukana ja tarkisti asioita kymmeneen kertaan, kuin neurootikko, jonka oli pakko sitoa etusormeensa villalanka ollakseen varma, ettei hella ollut päällä. Toivoin, että hän olisi mieluummin jättänyt auton pakkaamisen huomiseen, kun kerran oli vasta silloin lähdössä.

Hannan isä, Bosse, istuskeli auton astinlaudalla kasvot käännettyinä kohden aurinkoa ja poltteli kapeaa sikaria. En ollut tavannut häntä useampaan vuoteen ja kohotin kättäni epäröiden tervehdykseen, mahtoikohan hän minua muistaakaan. Toisaalta, miksei olisi muistanut, olinhan joskus ollut kesätöissä heillä Ahvenanmaallakin ja asunut heidän peräkammarissaan.
- Hejssan, mies mylväisi ja nousi venytellen seisomaan. Hän oli tainnut istua siinä toisenkin tovin ja mietin, ketä Hanna käskytti tallin puolella.
- Hannan isä, selitin kiskoessani Jessiä kuorma-auton ohjaamon suuntaan. – Hyvä tyyppi.
- Niin varmaan, sukuvika, Jessi jupisi, mutta kun olin paiskannut kättä Bossen kanssa ja esitellyt Jessin tämä näkyi hiukan sulavan. En ihmetellyt sitä. Bossella oli Hannan charmi muttei tämän terävää kieltä eikä narttumaisuutta.
- Talar du svenska? hän kysyi Jessiltä; se tapasikin olla hänen ensimmäinen kysymyksensä kaikille vasta tapaamilleen ihmisille. Bosse puhui kyllä suomea täydellisesti, mutta kun kerran asui Ahvenanmaalla, tunsi kai olonsa paljon kotoisammaksi puhuessaan ruotsia.
- Bara skolsvenska, vastasi Jessi minusta vähän liiankin ihastuneen näköisenä.
- Puhutaan sitten suomea, totesi Bosse.
- Kyllä mun koulusvenskani on kai aika hyvää, Jessi arveli silmät huvittuneella sikkaralla.
- Kenen kanssa Hanna mesoaa tuolla? kysyin sillä tunsin itseni vähän unohdetuksi, olkoon miten naurettavaa vain.
- Äh, riitelee Heikin kanssa.
- Miksi?
- Eihän se mitään syytä tarvii. Tiedäthän sä. Ehkä vääränväriset pintelit päällimmäisenä kisakaapissa.

Jessi tirskahti ja vilkaisi Bossea entistä hyväksyvämmin. Ellei mies olisi ollut jo hyvinkin lähempänä kuutta- kuin viittäkymmentä olisin saattanut heittäytyä mustasukkaiseksi.
- Mennäänkö hommiin? ehdotin.
- En mä edes tiedä onko mulla mitään hommia, käy sä katsomassa ja tuu kertomaan jos on, Jessi ehdotti ja otti Bossen tarjoaman pikkusikarin yhtään häpeämättä.
- Nikotinisti, mutisin kuuluvasti lähtiessäni talliin päin. Ei minuakaan sinne juuri huvittanut mennä, etenkään sen jälkeen kun olin Hannan torjunut edellisiltana, mutta kaipa hänet olisi joskus kohdattava kuitenkin.

Mekkala kuului satulahuoneesta, missä hevosten lukujärjestyskin oli, joten en voinut muuta kuin astua suden suuhun.
- Mikä hätänä? kysyin kurkatessani ovelta. Hanna kyykisteli polvillaan toisen kisakaapin edessä ja Hese penkoi yhtä kaappirivistön kaapeista. Molemmilla oli yhtä väsynyt ja turhautunut ilme ja terävä ääni.
- Kaikki on hukassa, ilmoitti Hese väsyneesti. – Mä en edes tiennyt, että täällä pitäisi olla kakstoista paria valkoisia pinteleitä. Jos oisin tiennyt niin oisin itse käynyt henkilökohtaisesti ostamassa niitä niin että riittää. Omilla rahoillani jopa.
- Ei niistä nyt ollut kyse, pinteleistä, vaan loimista, ja satulahuovista.
- Joku on pakannu ne hyvään talteen, Hese ehdotti.
- No on näköjään! Katoitko sä jo kuivaushuoneen? Mä tarvitsen kaikki siniset ja vihreät. Kaikki!
- Sulla täytyy olla molempia kolmekymmentä kappaletta, uskalsin ehdottaa.
- Entäs sitten, kai teille täällä kelpaa punaiset ja mustat? Hanna katsoi minua sen verran raivostuneena, että käänsin katseeni nopeasti listaan, jota olin tullut lukemaankin. Tavallista useammalla hevosella oli näin sunnuntaina vapaapäivä, kun tallityöntekijätkin tarvitsivat vapaansa, mutta kun äkkiä silmäilin löysin Bimin ja erään toisen hevosen nimen merkinnöillä, että niillä olisi jo toinen vapaa tai kevyt päivä menossa. Nappasin Bimin satulan ja suitset lähtiessäni kiiruusti pois jaloista takaisin Jessin luo.

Ratsastaminen vei, kuten tavallista, ajatukset pois muista asioista ja hävitti päästä loputkin edellisillan höyryt. Jessikin näytti rentoutuneelta palatessaan metsästä kimon kanssa. Hän ratsasti kentälle seuraamaan meidän ratsastusta, vaikka olinkin jo melkein valmis lopettamaan itsekin. Heitin ohjat pitkiksi ja kuulostelin, vieläkö tallin suunnasta kuului mesoamista, mutta ei se ainakaan tänne kentälle asti kantautunut. Ehkä tavarat oli saatu pakattua ja Lundit lähteneet. Toivoa sopi. Huomenna kun tulisin tänne töiden jälkeen olisi jo rauha maassa ja Hanna kaukana aiheuttamasta hankalia tilanteita.
- Mennäänkö vai kävelläänkö vielä? Jessi kysyi vilkaisten samaan suuntaan, taisivat ajatuksetkin liikkua samaa rataa.
- Ei kai me tännekään voida jäädä, huokaisin ja hyppäsin alas satulasta.

Vaikka kuorma-auto seisoi vielä paikallaan oli talli tyhjä ja autio, edes Heseä ei enää näkynyt, oli kai painunut kämpilleen rauhoittumaan. Suloisessa hiljaisuudessa hoidimme hevoset ja sitten hain jääkaapista meille juotavaa, jonka menimme jakamaan ulos ilta-aurinkoon.
- Nyt musta tuntuu, että mä alan viihtyä täällä, Jessi totesi.

Lähettäjä: tripi 
Päivämäärä:   4.4.09 23:08:07

ihanaa :)

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   5.4.09 20:18:50


Töissä hän ei silti alkanut viihtyä vielä seuraavallakaan viikolla, enkä jaksanut uskoa, että pelkkä fyysinen rasittavuus olisi saanut häntä niin apeaksi. Joistain lauseenpuolikkaista aloin epäillä, että hänellä olisi hankaluuksia työkavereiden kanssa, mutta se taas ei tuntunut ollenkaan sopivan siihen Jessiin, jonka minä tunsin, joka tuli toimeen lähes kaikkien kanssa. Joten hylkäsin sen ajatuksen naurettavana ja epätodennäköisenä ja arvelin, että kaipa hän joskus kertoisi jos olisi jotain kerrottavaa. Minä viihdyin ja aloin kuvitella olevani jumalasta seuraava kun en edelleenkään tiennyt tehneeni mitään isoja mokia. Työkavereissanikaan ei ollut valittamista, ollenkaan.

Tallilla oli minustakin mukavampaa nyt kun Hanna oli lähtenyt eikä ollut herättämässä jännitteitä. Soitin Minnalle eräänä päivänä kun emme muuten sinne samaan aikaan osuneet, ja sain luvan tulla Tantrumin kanssa mukaan tunnille, jonka hän pitäisi Piritalle ja kolmannen yksityishevosen omistajalle, Artulle, torstai-iltana. Bosse palasi samana iltana Tanskasta ja se sai mieleni piristymään, sillä tunti oli ollut masentava. Olin aavistellut, että Minnalla olisi minulle yhtä ja toista huomautettavaa, mutta että niin paljon – en tainnut osata enää mitään. Ja ensimmäiset kilpailut, joihin Hanna oli minun halunnut menevän olivat jo seuraavalla viikolla.

Ennen sitä kuitenkin hoidettaisiin Mustikka orilaitumelle. Bosse halusi heittää helsinginkeikan mahdollisimman pian, jotta pääsisi sitten takaisin kotiin, joten sovimme sen perjantai-illaksi, hän lupasi tulla kuorma-autolla hakemaan minut töistä ja lähtisimme suoraa päätä. Hän ehtisi sitten vielä yölautalle ja saisi varsani samaan kuljetukseen saarelle muiden kanssa lauantaina.
- Enkö mä mitenkään pääse mukaan näkemään sitä? kysyin pettyneenä.
- Totta kai pääset. Et vaan nouse autosta ennen kuin perillä.

Niin yksinkertaistahan se oli, tietysti, ja niinhän tekisin, mutta Jessi oli pettynyt. Hänellä oli töitä, vieläpä yövuoro viikonlopun yli.
- Mä hain kotoa lainaan videokameran niin saat sitten katella sitä riekkumista, yritin lohduttaa.
- Kiva. Vaikka vielä enemmän mä olisin halunnut päästä käymään Hesassa ja kurkkaamaan Mansikkaa ja… hänen äänensä vaimeni melkein kuulumattomiin.
- Hei, mutta sehän me voidaan tehdä sitten kun sulla on vapaapäivä.
- Joo, niinhän mä voin. Sullahan ei ole sillon vapaata kun mulla on.
- Mutta eihän sinne aja kuin reilun tunnin…
- Niin niin. Koska sä tulet takaisin sieltä orisaaresta?
- Niin pian kun pääsen. lupasin. En tiennyt mitä se tarkoittaisi. En ollut käynyt saarella aiemmin, mutta tiesin suunnilleen missä se oli, ja ettei sinne ollut mitään muuta pääsymahdollisuutta kuin omalla veneellä. Olisin Bossen kyydin ja aikataulujen varassa.
- Okei, nähdään sitten joskus.
- Pärjäätkö sä? Minun oli pakko kysyä, vaikka tiesin, että tuollainen kysymys saisi Jessin räjähtämään silmilleni.
- Totta kai mä pärjään, luuletko sä että mä tarvitsen sua pitelemään mua kädestä vuorokaudet ympäriinsä? hän kivahti ja meni hakemaan jääkaapista oluen. Ei, kaikki ei ollut ihan kunnossa.

En sitä kuitenkaan ehtinyt nyt miettimään. Nousin aamulla sen verran aikaisemmin että ehdin pakata reppuun hammasharjan, videokameran ja pari varavaatetta kun nyt kerran olin lähdössä reissuun joka kestäisi ainakin yhden yön yli. En ollut raaskinut tehdä sitä illalla, se olisi vain alleviivannut sitä, että jättäisin Jessin yksin tänne. Ennen lähtöäni kiipesin vielä parvelle.
- Mä menen nyt, sanoin ja kaivoin häntä esiin peiton alta sen verran, että sain annettua suukon poskelle.
- Pidä hauskaa. Ääni oli murjottava, eikä hän kääntynyt minua päin, jökötti vain kyljellään.
- Hei, älä viitsi, pyysin. Tuokaan ei ollut Jessin tapaista, eikä hän sitten viitsinytkään.
- Pidä hauskaa, hän toisti, mutta kääntyi selälleen ja rutisti minua kaulasta.
- Mä yritän päästä jo huomenna takaisin, lupasin.
- Yritä! Hän katsoi minua vakavana ja suukotti huuliani, ikään kuin olisin ollut lähdössä naparetkelle tai kuin emme olisi ikinä ennen olleet erossa työpäivää pidempään.
- Mä rakastan sua, sanoin, jokin kumma sai minutkin ajattelemaan että edessä oli pitkä ja merkittävä ero.
- Samoin, hän sanoi ja kääntyi takaisin kyljelleen, kiskoen peittonsa yli pään.

Bosse oli jo odottamassa kadulla kun juoksin ulos, oli mennyt vähän ylitöiksi. Massiivinen hevosenkuljetusauto vei kahden tai kolmen auton paikan ja suojatien vielä lisäksi, joten sitä tuijotettiin melko äkeästi ja yritin pitää kiirettä.
- Sori, huoahdin kun kiipesin ohjaamoon.
- Hätäkös tässä, Bosse lausahti ja jyräytti moottorin käyntiin. – Oletko sä tosiaan jo lääkäri?
- En valmis, mutta sijaiseksi kelpaan, selitin.
- Jaa. Joko olet saanut parantaa koko suvun ja naapuruston peräpukamat?
- En, enpä tosiaan, naurahdin. Kumma kyllä konsultaatiopyyntöjä oli tullut aika vähän. Kuinkahan kävisi kun valmistuisin?

Bosse jutusteli tammoistaan ja varsoistaan koko matkan Helsinkiin, eikä päässyt edes loppuun asti, kun minun piti ruveta opastamaan häntä Oonan tallille. Iso kuorma-auto tuskin mahtui kääntymään tallipihalla, joten ohjasin hänet kiepauttamaan ympäri ratsastuskoulun tallin edessä, missä oli enemmän tilaa. Oona itse tuli pihalle kuullessaan auton äänen ja heilautti iloisesti kättään ennen kuin muuttui pettyneen näköiseksi.
- Jessi ei tullutkaan mukaan?
- Se on menossa töihin parin tunnin päästä mutta arvaa harmittiko sitä, sanoin ja muistin ikävät jäähyväisemme aamulla. Se ei kohottanut mielialaani, mutta Mustikan näkeminen teki sen kyllä. Oona oli vienyt sen valmiiksi talliin ja ilmeisesti vähän harjannutkin sitä sillä se kiilteli mustana ja pisti päänsä kainalooni. Supisin sille ja kiskoin sitä korvista hellästi, niin kuin olin usein tehnyt.
- Eikö oo hieno? kysyin Bosselta ylpeyttä uhkuen. Hän jos kuka tiesi varsoista kaiken.
- Ei paskempi, mies sanoi ja kallisti päätään arvioivaksi. – Tietysti ihan epäsuhtainen, mutta semmosiahan ne tuppaa olemaan tossa iässä, rumia ankanpoikasia.
- Haluatko nähdä emän?
- No haluan, isän olenkin nähnyt, Bosse hekotteli, kuin olisi kertonut hyvänkin vitsin ja kävimme katsomassa Mansikkaa ennen varsan lastaamista.

Bosse oli rakentanut autoon väliseiniä siirtämällä pienen karsinan ja sinne vein Mustikan. Heitin sille heinää eteen, napsautin kameran päälle ja sillä hyvä, matkaan sitten vaan.
- Miten te ootte viihtyneet? ehti Oona sentään kysyä ennen kuin kiipesin taas ohjaamoon.
- Jessillä taitaa olla vähän koti-ikävä, tunnustin.
- Käske se käymään.
- Niinhän se suunnitteli tekevänsä, sitä harmitti kauheasti kun ei se nyt päässyt.
- Joko sä olet päässyt kilpailemaan?
- Ensi viikonloppuna. Tunsin jännityksen värähdyksen eikä se ollut hyvä juttu. En ollut aikoihin enää jännittänyt kilpailemista, nyt vasta Minnan tunnin jälkeen.
- Missä ja mitä? Oona halusi vielä tietää ja vastasin nopeasti sillä Bosse jo käynnisti autoa. En halunnut viivyttää Mustikan siellä viettämää aikaa vähääkään.

Valvontakameran kuvan perusteella varsa matkusti kuin vanha tekijä. Ensin se oli kiertänyt väliaikaiskarsinaansa muutaman kerran mutta rupesi sitten syömään ja vähän myöhemmin se muina miehinä rupesi makuulle, mukavasti heinäkasan viereen. Kun jouduimme odottamaan lauttaa kävin juottamassa sitä eikä se näyttänyt mitenkään hermostuneelta edes silloin kun poistuin.
- Ei enää kovin kauan, Bosse huoahti, kun kiipesimme autokannelta purkin baariin syömään.
- No ei, ollaan kai ennen aamua perillä, arvelin kuivasti.
- Ollaan hyvinkin. Kun ollaan syöty mennään ottamaan pienet torkut jossain pehmeällä penkillä.

Lähettäjä: miiuska 
Päivämäärä:   5.4.09 20:32:39

Jeee huippuja pätkiä :) varsinki nyt ku Hanna lähti pois, jes :D

Lähettäjä: tripi 
Päivämäärä:   5.4.09 21:12:59

voihh, vitsi kun Mustikka olis ollu jo siinä iässä että ois voitu alottaa sen koulutus Hannalla yhdessä Veskun kanssa. (mähän puhun kuin itse kuuluisin näihin piireihin)

vitsi, ikävä oonaa!

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   5.4.09 22:43:36


Niin teimme ja heräilimme aamun alkaessa sarastaa. Satama lähestyi. Olin edelleen puoliunessa ja torkuin läpi laivasta-ajon ja matkan kohti määränpäätä, laiskasti vain mietin, että Jessi katseli varmaan samaa aamunkajoa osaston ikkunoista parhaillaan. Havahduin kunnolla vasta kun ajoimme Lundin siittolan pihaan. Siellä oli jo elämää ja katselin kiinnostuneena ympärilleni. Olin viettänyt täällä yhden kesän ja se oli ollut hieno kesä.

- Eiköhän ruveta saman tien hommiin, Bosse ehdotti.
- Jaa että jatketaan matkaa saman tien?
- Niin.
En oikein tiennyt mitä olin odottanut, aamiaista ja muutaman tunnin uniako mutta ne nyt saivat näköjään odottaa. Sain ottaa Mustikan ulos kävelemään siksi aikaa kun Bosse ja pari tallista avuksi tullutta kaveria järjestelivät auton sisustuksen uuteen uskoon, minkä jälkeen sinne pakattiin oman varsani lisäksi neljä muuta koipeliinia. Tai sekasikiötä, kuten Bosse imartelevasti oli sanonut.
- Milläs sitten? Eihän sinne autolla pääse, uitetaanko ne? tulin vasta sitten kysyneeksi. Bosse hirnahti.
- On niitä joskus uitettukin, mutta nykyään meillä on käytössä proomu. Tai lautta, mikä se nyt oikeastaan onkaan suomeksi.

En minäkään osannut sanoa, kun rantaan asti pääsimme, mikä se kulkupeli oli. Ainakin eläinten kuljettamiseen ihan sopiva – ehkä tosiaan vanha lossi, jota oli sitten remontoitu uuteen käyttötarkoitukseen. Olin vähän huolissani siitä, saisiko Mustikka sakinhivutusta jo heti matkalla, mutta Bossen talliapulaisia oli sen verran mukana, että varsoille riitti vahteja ja pitelijöitä. Rannassa oli odottanut vielä yksi varsa, joka oli tullut sinne trailerilla jostain muualta. Ainakaan Mustikka ei olisi ainoa vieras ketä kurmuuttaa.

Matka ei ollut pitkä, pieni metsäinen saari oli niin lähellä, että hyvin erotti betonilaiturin vastarannallekin, ei varmaankaan liian pitkän uimamatkan päässä.
- Onko siellä mitään? kysyin Bosselta kun lähestyimme sitä – lauttaa ajoi vanha partainen ukko, oikea merikarhun perikuva kapteeninlakkia ja piippua myöten.
- Mitään? Rakennuksiako tarkoitat? On siellä pieni mökki, ja varsoille ruokintakatos. Ruoho ei riitä jos tulee kuiva kesä.
- Ja muuten koko saari varsojen laitumena?
- Juup.
- Mitä jos ne saa päähänsä uida pois sieltä?
- No ei ole yksikään vielä saanut.
- Vahtiiko joku niitä siellä?
- Kyllä siellä joku käy päivittäin. Joskus olen sukulaislapsien antanut asua mökissä hevosenvahteina mutta nyt ei oo sopivan ikäisiä.

Sitten jo tömähdimmekin pehmeästi laituriin. Varsat olivat vähän levottomia, mutta kukaan niistä ei ihme kyllä ollut kieltäytynyt tulemasta lautalle tai ruvennut panikoimaan, eikä maihin astuminenkaan tuottanut hankaluuksia. Minä olin jo aikonut jättää reppuni kuorma-autoon, mutta olin viime tipassa muistanut että siellä oli videokamera. Kaivelin sitä toisella kädellä esiin ja pitelin toisella Mustikkaa, joka pälyili pää pystyssä ympäriinsä. Varsajono lähti taluttajineen sisemmälle, pois rannasta, ja seurasin viimeisenä räpläten toisella kädellä kameraa kuvausvalmiiksi.

En tiedä, mitä oikein olin odottanut mutta nyt tajusin kuvitelleeni jotain ulkosaariston kallionyppylää, uhraamatta ajatustakaan sille, miten sellaisella muka voisi pitää laumaa hevosia laiduntamassa kesän ajan. Tämä oli ihan toisenlainen, valoisaa metsää, missä aamuaurinko siilautui oksien välistä ja välillä oli isompia aukeita, vihreitä alueita. Kyllä ne täällä viihtyisivät. Ensimmäiset pysähtyivät muita suuremmalle aukiolle ja kun kaikki varsat taluttajineen ehtivät sinne alkoi riimujen riisuminen. Nyt se olisi menoa, kai. Laskin Mustikan irti ja heitin riimun olkapäälleni ruveten kuvaamaan. Kuudennen varsan omistajat olivat samassa touhussa. Meni hetki, ennen kuin tajusimme seurata Bossen ja hänen väkensä esimerkkiä ja siirtyä puiden viereen suojaan. Varsat kun intoutuivat vapaudestaan eivät huomanneet väistää mitään puunrunkoa hennompaa. En osaa sanoa kauanko ne kisailivat siinä silmiemme alla ennen kuin joku niistä keksi lähteä pois aukiolta, metsikköön, ja sai muut peräänsä. Kevyt töminä ja kuivien oksien raksahtelu kertoivat missä suunnassa ne liikkuivat, kunnes ne äkkiä pölähtivät aukiolla takaisin, vain lähteäkseen tutkimaan seuraavaa polkua.

- No niin, se näytöksestä, sanoi sitten Bosse ja alkoi paimentaa meitä takaisin laiturille. Olin tyytyväinen kuvaamiini pätkiin. Mustikka oli antanut kyytiä yhdelle Bossen varsoista ja ainakin nyt näytti siltä, ettei se jäisi pahnanpohjimmaiseksi. Koukkasimme rantaan Bossen mainitseman mökin kautta ja jätimme riimut sinne. Mieleeni tuli, että mahtaisi olla iloista touhua saada syksyllä ne noille villihevosille takaisin päihin.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   6.4.09 18:27:23

12.

Sain kunnian lounastaa Bossen ja hänen vaimonsa kanssa, mutta niin toisaalta saivat kaikki tilalla työskentelevät. Keskustelu kävi vilkkaana, ruotsiksi, mutta se ei häirinnyt minua. Olin jo aikaisemmin oppinut hevosalan sanaston ja nyt olin tyytyväinen kun sain näin hyvän lyhyen kielikylvyn ennen kuin kohtaisin yhtään ruotsinkielistä potilasta. Vanhoja tuttuja ei näköjään enää ollut palkkalistoilla, tai ei ainakaan syömässä, joten unohtuneita ystävyyssuhteita en voinut uudistaa. Ellei sitten laskettu Hannan äitiä. Häntä tosin tuskin saattoi sanoa ystäväksi, jostain syystä minulla oli aina ollut tunne, ettei hän pitänyt minusta, vaikka käyttäytyikin aina täydellisen korrektisti. Bosse oli luvannut kyydittää minut ruoan jälkeen takaisin satamaan: ehtisin kuin ehtisinkin illaksi kotiin.

Jessi istui ilta-auringossa puutarhatuolissa lukemassa kun lopulta kävelin pihaan. Tunsin olevani rähjäinen, pölyinen ja janoinen kun cowboy joka laahustaa satulalaukut olkapäällä kaupunkiin inkkarien ammuttua häneltä hevosen.
- Moi muru, Jessi sanoi, kohotti aurinkolasejaan ja hymyili ilman häivääkään apeudesta tai huonotuulisuudesta. Aurinko paistoi hänen kasvoihinsa kullanvihertävänä omenapuun oksien läpi.
- Moi, sanoin ja heittäydyin nojaamaan hänen polviinsa. Vihasin noita elintasovesipulloja, joita ihmiset kanniskelivat mukanaan mutta nyt olin ollut pakotettu ostamaan semmoisen itsekin ja kaivoin sen repusta; siellä oli enää lämmin tilkkanen.
- Miten meni? Saitko videoitua? hän kysyi ja nypelsi hiuksiani.
- Sain, haluutko nähdä heti vai kohta? Ja hyvin, Mustikka oli hienosti ja Oona lähetti terveisiä. Mitäs oot puuhannut?
- Äh, mä oon vaan nukkunut koko päivän. En jaksanut edes tallille mennä.
- Parempi niin jos joudut ens yönkin valvomaan? Miten meni?
- Ihanasti. Eka kiva työvuoro, hän lisäsi hetken mietittyään.
- Hyvä, sanoin ja tarkoitin sitä todella. Olin sitten kuitenkin ollut oikeassa, Jessin huonotuulisuus johtui töistä. Se ei ollut hyvä, mutta en halunnut ruveta sitä asiaa kaivelemaan nyt, kun hän kerrankin oli iloinen. Käännyin, otin hänen paljaat säärensä halaukseen ja aloin kertoa miten Mustikka oli antanut kyytiä Bossen varsalle.
- Mä taidan mennä tekemään eväitä, hän sanoi sitten. – Voinko mä ottaa auton?
- Ota ihmeessä. Mä en varmaan oo aamulla lähdössä mihinkään ennen kuin sä tulet.

Enkä lähtenyt kohta sen jälkeenkään. Vuorokauden reissaaminen, johon oli sisältynyt vain erilaisissa liikennevälineissä torkkumista, oli vienyt mehut minusta. Normaalioloissa olisin ehkä Jessin lähdettyä töihin soitellut kaverille tai parille, käynyt ehkä kaupungillakin, mutta nyt painuin nukkumaan pikkulasten aikaan eikä tuntunut huonolta ajatukselta jatkaa unia vielä silloinkin kun tyttöystäväni kiipesi parvelle töistä tultuaan, iho vielä vähän kosteana suihkusta. Ja hiukset huomattavan kosteina, mutta nekään eivät jaksaneet häiritä minua vaan jatkoin nukkumista kunnes tuli tukahduttavan kuuma.

Päätin antaa Jessin nukkua ja lähdin tallille. Ehtisin todennäköisesti ratsastaa molemmat passini kunnolla ja palata kotiin ruokakaupan kautta ennen kuin hän heräisi ja mietin jo autoon istuessani, mitä hän mahtaisi haluta syödä. Kuuman tukaluuden parvella muistaen ei varmaankaan sen kummempaa kuin jotain salaattia.

Tallilla oli sutinaa. Maneesin seinustalla oli monta autoa ja yksi oli punatiilisen tallinkin edessä, ovenpielessä. En ollut vielä ihan varma miten viikonloppujen tallivuorot oli järjestelty – minua ei ainakaan ollut pyydetty niitä tekemään – mutta paikalla oli porukkaa kuin pipoa, niin Meeri, Hese kuin kaikki yksärien omistajatkin ja myös Minna.
- Mikä torikokous täällä on? kysyin kävellessäni sisään tallikäytävälle, joka oli täydempi kuin vielä kertaakaan kuluneina parina viikkona. Sitten näin vielä yhden tyypin, joka näytti hämärästi tutulta ja kuunneltuani hetken tajusin hänen olevan Hannan luottoeläinlääkäri, Alex. Jotain oli näköjään tapahtunut, jotain vähemmän mukavaa.

- Helvetillistä huolimattomuutta, julisti Minna kuuluvalla äänellä tuijottaen Meeriä, joka näytti itkuiselta.
- Mitä niin? kysyin jo vähän tuskastuen ja tajusin että Alex seisoi Wotin karsinan edessä. Raivasin tieni sinne.
- Ei pitäis päästää pikkutyttöjä käsittelemään oreja, Minna jatkoi ja siinä vaiheessa Meeri karkasi paikalta puolijuoksua.

- Mitä täällä on tapahtunut? menin kysymään Alexilta, joka oli ainoa täysin tyynen näköinen koko porukasta.
- Se on saanut pari kunnon potkua, mutta ei se ole kuolemaksi, mies vastasi.
- Mihin ja keneltä? kysyin yrittäen esittää yhtä asiallista.
- Ryntäisiin ja takasiin. Ilmeisesti se oli päässyt tamman perään mutta neitiä ei sitten huvittanutkaan.
- Minkä tamman? Ja miten se voi karkuun päästä? Tarhastako? Katsoin karsinaan puoliavoimesta ovesta. Orhi-parkani, sen mustasta karvasta ei erottunut desinfiointiaineiden ruskea tai violetti väri, mutta tahmea karva ja tikit näin kyllä. Se roikutti päätään korvat lerpallaan kuin olisi nukkunut ja arvasin, että se oli saanut piikin tai pari rauhoittavaa.
- Meeri oli juoksuttamassa sitä kun Arttu ratsasti ohi ja se riuhtaisi itsensä vapaaksi, juorusi Mimmu kielevänä.
- Miksi se sitä juoksuttaa tänään kun mulla on vapaapäivä? kysyin vähän jo kimmastuen itsekin. Siihen ei kukaan vastannut ja sitten vasta tulin ajatelleeksi, etten ollut itse tainnut kirjoittaa mitään lukujärjestykseen kun en ollut tiennyt kauanko Mustikan toimittamisessa Ahvenanmaalle kestäisi. Se asia selvä, siis. – Entäs Aramea?

- Pari naarmua, isäntä itse sai pahemman kolhun, luulisin, Alex selvitti. Etsin Artun tallikäytävältä ja hän tosiaan näytti vähän tuskaiselta ja liikkui jäykästi. Alex meni nostamaan hänen nuhraantunutta paitaansa ja selässä oli tosiaan melko komeanvärinen ruhje. Verinaarmujakin.
- Voitko sä kumartua? kysyin automaattisesti.
- Voin, vaikka helvetisti se sattuu, Arttu irvisteli.
- Rutiseeko?
- Ei siellä mikään rutise.
- Okei, ei varmaan murtumia sitten. Mutta voisithan sä käydä kuvauttamassa kylkiluusi varmuuden vuoksi.
- En taida viitsiä. Tai katotaan huomenna, jos siltä tuntuu, Arttu mietti ja ehdotin Alexille, että hän puhdistaisi Artunkin naarmut. Ei desinfiointiaine hänen laukussaan juurikaan poikennut siitä, mitä ihmisten ensiavussa olisi ollut.

Menin Wotin luo. Se kohotti päätään hiukan kun astuin karsinaan, mutta laski sen taas unisena matalammalle kun tunnisti ääneni. Ryntäiden tikattujen haavojen lisäksi näin kintereen etupuolella pienen palkeenkielen, jalka näytti turvonneeltakin.
- Se saa impparin, sanoin synkkänä.
- Todennäköisesti, ennusti Minnakin.
- Löysitkö sä siitä muuta? kysyin Alexilta, joka oli saanut Artun hoidettua.
- No ontuhan se, mutta mun täytyy tulla katsomaan sitä uudestaan kun toi turvotus on poissa. Mä jätän lääkkeet imppariin varmuuden vuoksi, soitelkaa sitten. Paitsi tietysti jos se ei enää onnukaan.
- Parempi että tuut joka tapauksessa. Se on kumminkin Hannan uusi lupaus, sanoin.
- Okei, mä pistäydyn huomenna tai ylihuomenna jos ajan ohi, tai soitelkaa.

Lähettäjä: tripi 
Päivämäärä:   6.4.09 20:34:42

taas pötkö mitä en muistanut ollenkaan :)

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   7.4.09 19:12:56


Alex alkoi pakata isoa laukkuaan ja minä aloin hiljalleen kiehua. En kehdannut kuitenkaan ruveta raivoamaan siinä koko porukan nähden vaan kävelin ulos. Meeri ei takuulla ollut tahallaan karkuuttanut Wotia, enkä halunnut hänen korviinsa kantautuvan että olisin saanut raivarin Wotin vahingon takia. Kävelin sen sijaan ulos ja kun en muuta keksinyt menin paukuttamaan maneesin seinää. Teki mieli hakata siihen päätäkin mutta mitäpä se olisi auttanut. Olipahan vaan puolet kesän tavoitteista valunut sadevetenä viemäriin. Wot olisi poissa pelistä varmaan parhaimmillaankin viikkoja, ja sen kanssa kilpaileminen oli se, mitä olin eniten odottanut. Etenkin nyt, kun mielessä oli vielä tuoreena Minnan kommentit ratsastuksestani Tantrumilla. En ihan luottavaisin mielin ollut sen kanssa lähdössä ensi viikonloppuna ratsastamaan vaativaa beetä.

- Joudatko sä vielä neuvomaan mua ennen viikonloppua? kysyin, kun havaitsin Minnan kävelevän autoaan kohti. Yritin näyttää siltä kuin en olisi juuri potkinut seinää, mutta kyllä hän oli tainnut sen nähdä.
- Kyllä mä varmaan jonain iltana, hän vastasi ja näytti vaihteeksi ystävälliseltä. – Soitatko sä Hannalle vai mä?
- Soita sinä, sanoin kavahtaen. En totisesti halunnut olla se, joka tuommoisia uutisia hänelle välittäisi.
- Sä voisit ottaa jonkin toisen kisattavan nyt Wotin tilalle, Minna jatkoi. – Se on kumminkin vähän aikaa pois pelistä ja mulla on niitä tarpeeksi asti.

Mumisin vastaukseksi. En ollut ratsastanut Hannan muilla hevosilla, enkä heti osannut sanoa, haluaisinko edes. Ja Hannastahan se loppujenlopuksi olisi kiinni.
- Kokeile vaikka Mauria tänään, etkös sä ratsastamaan tullut? Minna jatkoi.
- Mä olen nyt niin pahalla päällä, etten tiedä kannattaako mun ruveta ratsastamaan ollenkaan, tunnustin.
- Anna sitten Tantan olla ja ota Mauri. Se on vasta viiden, se saa sut hyvälle tuulelle, Minna sanoi.
- Katotaan nyt. Taidan käydä keittämässä vähän kahvia ensin.

Minun ei tarvinnut keittää sitä. Tallissa pyörinyt porukka, Mimmu, Pirita, Arttu ja Hese olivat vetäytyneet punaiseen huoneeseen ja tekivät selvää edellisviikkoisista kahvileivistä, jotka olivatkin jo melkein korppuja. Tuore kahvi tuoksui ja kaadoin itselleni mukillisen. Arttu makaili kyljellään sohvalla, mutta ei näyttänyt enää kovinkaan tuskaiselta. Avasin ikkunan ja istuin ikkunalaudalle mukeineni, ja vähitellen muiden huulenheitto sai minut paremmalle mielelle. Eihän tässä nyt taivas ollut tippunut niskaan. Wot oli jo saanut astumisluvan, eikä sen elämä ja tulevaisuus riippunut siitä, miten sen vammat paranisivat. Hanna käyttäisi sitä siitokseen joka tapauksessa ja vaikkei se itse saisi enää tuloksia, voisivat sen jälkeläiset puhua sen puolesta seuraavat viisitoista tai kaksikymmentä vuotta.

Sitä paitsi hevosella oli pari haavaa. Piste. Ei se välttämättä tarkoittanut yhtään enempää kuin muutamien päivien levon.

Niinpä ratsastin kuin ratsastinkin sitten, ensin Mauricialla, joka tosiaan oli kiva tuttavuus, ja sitten Tantalla, jonka kanssa keskityin tärkeisiin mutta sinänsä muka helppoihin juttuihin. Nopeisiin reaktioihin ja keveisiin apuihin. En ikinä saisi säällisiä pisteitä sen kanssa jos joutuisin potkimaan sitä, niin kuin joskus jouduin. Nyt olin ilman kannuksia, mutta sain sen lopulta herkisteltyä aika hyväksi. Aikaa oli kuitenkin mennyt kahden hevosen kanssa niin, että kun sain Tantankin takaisin pihalle ja hengähdettyä vähän itse, tajusin olevani puolikuollut nälästä. Kellokin oli jo melkein kuusi. Olkoon kauppa ja kokkaus, ajaisin hampurilaispaikan kautta ja hommaisin päivällisen sieltä.

Jessi istui taas pihalla, tällä kertaa tietokoneen eikä kirjan kanssa.
- Kylläpä sä viivyit, hän malttoi mutista ja jatkoi kirjoittelua kuin en olisi tullutkaan.
- Oli kaikennäköstä. Haavoja ja ruhjeta ja tikkejä, vihjaisin ja kävelin hänen ohitseen sisään. Ihme ellei tuo saisi häntä liikkeelle.

Saikin, ehdin tuskin keittiötasomme ääreen kun hän oli perässä.
- Mitä niin? Kenellä haavoja, sullako?
- Ei kun Wotilla. Tarjosin hänelle salaattirasiaa ja hampurilaista ja hän nappasi molemmat.
- Siis mitä? Mä kuolen nälkään.
Kuvailin päivän tragediat ja Jessi istui sohvanreunalla suu täynnä nyökkäillen. Kommentoimaan hän ei pystynyt, mutta silmien ilmeet riittivät minulle. Tiesin, että hän ymmärsi, jo ennen kuin sanoinkaan, että otti päähän etten tiennyt koska pääsisin taas Wotin selkään.
- Sen takiahan me tänne tultiin, hän lausui lopulta, saatuaan suunsa tyhjäksi. Vaikkei se nyt ihan niin ollutkaan, tajusin, että orilla oli ollut kuitenkin jonkinlainen osuus asiassa.

Jessi lähti töihin ja minä katsomaan isää. Saunoin siellä, kävin uimassa ja sen jälkeen soitin Patelle.
- Vois mennä alas yksi saunakalja, ilmoitin, ja tapasimme kaupungilla. Istuimme terassilla, puhuimme potaskaa ja katselimme ohikulkevia tyttöjä. Pate oli kesätöissä rakennuksella ja esitteli olemattomia lihaksiaan.
- En mä noilla paljon vielä pröystäilisi, nauroin ja tökin hänen hauistaan etusormella.
- No vasta mä olen ollut siellä pari päivää. Odotas vaan elokuuhun. Ja siitä puheenollen, mitenkäs juhannus?
- Mitä siitä?
- Mitä ajattelit tehdä?
. En mä tiedä vielä, en oo ajatellutkaan. Riippuu siitäkin miten Jessillä on töitä.
- Ai niin, sähän olet nalkissa, Pate irvisteli. – Et taida päästä jätkien kanssa juhlimaan.
- En mä taida halutakaan, sanoin varmasti, vaikken ollut ihan sataprosenttisen varma. Muistot poikavuosien hurjista juhannusjuhlista tulivat äkkiä mieleen. Olimme tietysti juoneet yleensä liikaa ja vaikka koko juhlimisen päätavoite oli ollut löytää juhannusheilat oli ensimmäinen estänyt jälkimmäisen. Hauskaa oli kai silti ollut.

- Tossun alla, Pate kiusasi.
- Sinkku, jämä, annoin takaisin yhtä hyväntahtoisesti.
- Villi ja vapaa.
- Miksei sua kukaan oo huolinu? kysyin.
- Eikun kyse on siitä etten mä huoli ketä vaan. Tilataanko toiset?
- Ei.
- Häh? Ootko ruvennut uskovaiseksikin tai jotain?
- Ei kun mulla on huomenna töitä.
- Ei kaksi kaljaa voi sua estää menemästä töihin.
- Ei estäkään, mutta entäs jos mun ensimmäinen asiakkaani aamulla on toi tarjoilija, ehdotin. Olin miettinyt asiaa tarkoin. Tämä nyt ei ollut Suomi-filmien pikkukaupunki, missä uusi lääkäri oli automaattisesti julkkis mutta en silti aikonut antaa nähdä itseäni kaupungilla juopottelemassa.
- Ei jumalauta. Mä otan ainakin, Pate ilmoitti ja teki niin. Istuin hänen seuranaan sen aikaa kun hän joi sitä haukkuen häntä juopoksi, mihin hän vastasi toisenlaisilla nimityksillä.

Tulimme Jessin kanssa vastakkain terveyskeskuksen pyörätelineellä aamulla. Hän oli väsyneen näköinen – kuinka ihmeellistä, kolme yötä valvottuaan – ja sytytti parhaillaan tupakkaa.
- Mä luulin, että sä olit lopettanut. Minun oli pakko sanoa se, vaikkei se ehkä ollutkaan fiksuin huomenentoivotus siinä tilanteessa.
- Tää paikka ajaa mut tupakoimaan, Jessi sanoi ja vilkaisi karsaasti toiseen päätyyn missä hänen osastonsa sijaitsi.

En halunnut kysyä tarkemmin, en nyt. Kukaan ei ollut parhaimmillaan tai pitkämielisimmillääb valvottuaan yön. Sen sijaan halasin häntä.
- Huomenta ja nuku hyvin, toivotin.
- Kiitos, hän sanoi, hymyili hiukan ja antoi tupakanhajuisen suukon suulleni. Tai melkein. Jessi oli erikoistunut suupielisuudelmiin.
- Mitäs ajattelit tehdä tänään? Tuutko mun kanssa tallille illalla?
- Jos mä herään ajoissa voisin mennä sinne jo etukäteen, hän arveli. – Ja huomenna mä menen käymään Hesassa.
- Jaa menet vai?
- Joo. Jinnalla on vapaapäivä ja ne on saaneet kämppänsä sisustettua ja mä haluan nähdä sen. Hänen ilmeensä piristyi huomattavasti enkä viitsinyt vinoilla, että johan täällä oli ikuisuus oltukin.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   8.4.09 17:59:20

13.

Ehkä elämämme oli tylsempää nykyään kuin Helsingissä. Jessillä ainakin oli yksinäisempää. Tallilla hän viihtyi, ja paineli päivittäin sinne omia aikojaan jos työvuoromme eivät osuneet samoiksi, eli jos hänellä ei ollut aamuvuoroa. Minulla ei muita ollutkaan. Saatoin sitten löytää hänet saapumasta maastosta pitkin ohjin, usein Meerin, Hesen tai Janin kanssa, tai sitten puuhaamasta jotain mikä ei tosiaan kuulunut hänen velvollisuuksiinsa sen paremmin kuin minunkaan, jakamasta heiniä tai harjaamasta hevosia. Ilmeisesti uusista työkavereista ei ollut löytynyt uusia ystäviä. Ne muutamat, joiden nimet alkoivat tulla hänen puheistaan minulle tutuiksi, kuulostivat kaikkea muuta kuin miellyttäviltä ihmisiltä ja tulivat yleensä mainituiksi kun Jessi kirosi joutuvansa heidän kanssaan samaan vuoroon.

- Eikö siellä ole yhtä ainutta kivaa tyyppiä? kysyin lopulta suoraan kun yhtenä iltana istuimme Sanderssonin saunan edessä käytyämme siellä.
- No ei ne nyt kaikki oo kamalia. Osa on vaan typeriä, Jessi myönsi.
- Mä en ymmärrä. Mikä siellä mättää?
- No, kaikki varmaan alko heti ensimmäisenä päivänä. Ylihoitaja sattui esittelemään mut vähän liian rehvakkaasti, ja sanomaan, että mä teen loppukesästä sitten sairaanhoitajankin sijaisuuden. Eli mä olen paitsi hesalainen tunkeilija myös nokkava nousukas. Kehtaan vuoden lääkisopinnoilla saada palkkaa siinä missä valmiit lähihoitajat ja sitten vielä aion pomoilla niille jossain vaiheessa.
- Ahaa, sanoin. Vihdoinkin aloin ymmärtää, vaikka tarina sinänsä kuulostikin typerämmältä kuin saattoi uskoa.
- Mutta kyllä se tästä nyt, pahin paskiainen jää lomalle ens viikolla, Jessi sanoi hymyillen tyytyväisenä. – Ja arvaa olenko mä melko pahana sitten kun olen sairaanhoitajan vakanssilla.
- Sä et varmaan osaa, arvelin.
- Voi kuule, mä olen tässä hengessä harjoitellut jo jonkin aikaa. Hän ei kertonut enempää, sillä silloin Ilja tuli pihalle, ilmeisesti tarkoituksenaan mennä saunaan, mutta unohtuikin juttelemaan kanssamme.

Olin ollut kisoissa Tantrumin kanssa tekemättä itsestäni ihan aasia, vaikkemme ruusuketta saaneetkaan. Jessi ei töiltään ollut päässyt mukaan, mutta Meeri ja Hese olivat olleet apuna. Sitten viikolla Bosse toi kuorma-auton takaisin mantereelle seuraavaa kisareissuamme varten, kun lähtijöitä olisi enemmän ja kertoi samalla että saarella oli kaikki hyvin ja että Mustikka nahisteli johtajan paikasta yhden Bossen varsan kanssa.
- Mä luulin että kun johtaja on kerran ratkastu se on ja pysyy, Jessi ihmetteli.
- Teidän varsa ei taida tietää sitä, Bosse naureskeli.
- Olisi kiva päästä näkemään ne, sanoi Jessi kaihoisasti.
- Matkaan sitten vaan.
- Äh, ei meillä missään kohden ole semmoista väliä yhteistä vapaata aikaa, että ehtisi sinne asti. Ei meillä oo aikaa kun käydä töissä ja tallilla, tai sitten odottaa että toinen tulee töistä kotiin.
- Mee taas käymään Hesassa kun sulla on vapaata, ehdotin nopeasti. Jessin vierailu Jinnan luokse oli poikinut illan mittaisen puhetulvan ja surffailun asunnonvälityssivuilla.
- En mä.
- Mikset? kysyin ihmeissäni.
- Koska mun seuraavana vapaapäivänä sulla on kisat. Ja mä aion tulla sulle kisahoitajaksi, hän hymyili.

Wot ei ollut sitten kumminkaan saanut impparia eikä siitä enää huomannut, että se oli saanut tammalta köniinsä. En kuitenkaan ollut vielä ruvennut ratsastamaan sillä, kun halusin, että sen tikatut haavat paranisivat kunnolla, tosin se veteli välillä tarhassa semmoista haipakkaa, että tuskin se liikutettaessa olisi semmoista tehnyt. Sen sijaan menisin helppoon luokkaan Mauricialla, jonka Minna oli suvereenisti huitaissut niskoilleni Wotin onnettomuuden jälkeen. Oletin asialla olevan Hannan siunauksen, mutta en välittänyt tarkistaa, kun en halunnut samalla kuulla, mitä hän oli sanonut koko tilanteesta. Ainakin Meeri oli edelleen tallilla.

Pirita ja Tamsin olivat myös lähdössä kisoihin mukaan, ja Minna Lunella ja Mealla.
- Yks paikka olisi vielä, ehdotin katsellen läsnäolijoita. Arttu oli edelleen kipeä ja jäykkä selästään ja Mimmu vain naurahti kuivasti. Vilkaisin Jessiäkin, joka ei huomannut mutta en sitten viitsinyt edes ehdottaa.


Kaikki oli sujunut aamulla kuin rasvattu, kuten täällä aina sujui, ei häslinkiä eikä paniikkia. En halunnut edes ajatella mihin aikaan Hese ja Meeri olivat nousseet laittamaan hevosia kuntoon – ne kiilsivät harjattuina ja loimitettuina kun Jessi ja minä tulimme tallille ennen seitsemää. Kuormuri oli pakattu valmiiksi jo illalla ja sinne vain marssitettiin hevoset sisään, sillä selvä.

Minna ajoi ja Pirita meni ohjaamoon pitämään hänelle seuraa ja todennäköisesti saadakseen viime hetken vinkkejä. Me muut ahtauduimme living-osaan, minä nopeimpana heittäydyin sängynnurkkaan ja vedin Jessin mukanani. Hese ja Meeri änkesivät siihen myös, mutta jo muutaman kilometrin päästä totesivat, että lattialla reppujen ja loimikassien päällä oli mukavampaa ojennella jäseniään. Turkuun me ajoimme, matkaa ei ollut tuhottomasti, mutta nautin siitä. Tämä oli elämää. Pikkuisen jännitystä ilmassa, mutta vain mausteeksi, vaikuttavampaa oli sen puuttuminen. Heselle ja Meerille tämä oli vain tavallinen työpäivä, ja tahdoin ajatella että niin minullekin. Jessikin oli ollut niin monesti mukana, että loikoili vain kiinni kyljessäni nauraen Hesen huonoille vitseille.

Kammottavan pitkä päivästä kyllä tulisi. Autossa oli osallistujia niin ensimmäiseen kuin viimeiseenkin luokkaan, hyvä jos ehtisimme puoliksiöin kotiin. Olin onneksi saanut päähäni soittaa ja kysyä etukäteen, olisiko järjestävältä tallilta mahdollista lainata karsinoita ja saanut varattua meille kaksi. Autoon saisi väliseiniä siirtämällä kaksi myös, tai sitten yhden tilavan ja pari pilttuuntapaista. Hese kehtasi vängätä, että olisi kauhea homma siirrellä väliseiniä sinne sun tänne, mutta hän sulki suunsa äkkiä kun Meeri kysyi, kävelisikö hän mieluummin koko päivän käsihevosen kanssa.

Kilpailupaikka oli kuin sirkus jo kun pääsimme perille. Autoja, trailereita, ihmisiä ja hevosia. Valkoisia housuja ja paitoja, kiiltäviä saappaita. Puuttui vain karusellimusiikki ja vohvelien tuoksu – ei, vohveleitakin varmaan saisi jostain, vaikka parkkipaikalla haisikin vain diesel. Pysähdyin nauttimaan näystä niin, että Meeri törmäsi selkääni ja kirosi kihertäen.
- Ruvetaan töihin, mene maksamaan lähtömaksu ja tarkistamaan, onko lähtölista samanlainen kuin netissä, Jessi komensi minua.
- Joo joo, menen, minua nauratti hänen emoilunsa. Olin ainoana menossa kakkosluokkaan Maurin kanssa ja ensimmäinen luokka oli jo ainakin kellon mukaan menossa, joten liikaa aikaa ei ollut. Jätin muut laskemaan lastaussiltaa ja touhuamaan ja lähdin etsimään kansliaa.

Ai, miten nautin.

Lähettäjä: tripi 
Päivämäärä:   9.4.09 12:02:43

oi, lisää ja lisää vaan, mä ainakin lueskelen tätä ihan mielenvirkistykseksi :) meinaa vaan mennä nuori vesku ja tämä vesku sekaisin kun lukee vuorotellen näitä kahta.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   9.4.09 17:27:01


Siitä tuli niin hyvä päivä, etten muista toista. Joka ainoa hevosista sijoittui, Minna voittikin Meaculpalla toiseksi vaikeimman luokan, missä Tantta ja minä tulimme kolmansiksi. Lisäksi Piritan kakkossija helpossa aassa, Maurin kolmonen helpossa beessä ja Minnan ja Lunen toinen sija viimeisessä luokassa, missä ei palkittukaan kuin kaksi ja olimme koko porukka kuin hyrskähtelevä, ravistettu kuoharipullo iltamyöhällä hevosia lastatessamme. Jessi ja Meeri romahtivat kikattamaan lastaussillalle kun Hese viimeiseksi talutti sisään Lunen. En voinut ymmärtää miksi, mutta se kai oli sitten jonkin päivällä lausutun vitsin muistelua, tai sitten vain silkkaa hysteriaa. Minna ei ollut Hanna, eikä hänen katseensa saanut heitä ylös, vasta kivahdus ja sormi sillan nostavalla napilla sai tytöt pomppaamaan pystyyn. Pirita järjesteli ruusukkeita riviin ohjaamon aurinkolippoihin ja minä harppasin taas ensimmäisenä sisään varaamaan sängynnurkkaa. Jessi hyppäsi kai vanhasta tottumuksesta viereeni mutta siirtyi lattialle istumaan, kun Hese kaivoi jääkaapista olutta ja kolmikon istuessa ringissä lattialla minä heittäydyin pitkäkseni yrittäen pysyä mukana heidän päättömissä jutuissaan.

- Ei kiitos, jonkun pitää ajaa tallilta kotiin, kieltäydyin kun Jessi tarjosi minulle pulloaan. Otin sen kuitenkin ja siemaisin janooni huikan.
- Tähän vois tottua. Jospa mä rupeankin hevosenhoitajaksi enkä lääkäriksi, Jessi nauroi.
- Mitä, aiotko sä lääkäriksi? tarttui Meeri ja alkoi kikattaa hervottomana.
- Saat ruveta mun henkilökohtaiseksi hevosenhoitajaksi sitten kun mä olen vanha ja rikas ja mulla on talli täynnä hienoja hevosia ja reissataan Euroopassa kilpailemassa, lupasin.
- Mustikan varsoja? Jessi kysyi.
- Mitäpä muutakaan?
- Mikä on Mustikka? kysyi Hese. En voinut uskoa, ettei hän tiennyt. Jessillä meni loppumatka Wotin harharetkestä ja Mustikasta kertoessa.

Hevoset hoituivat sisään yllättävän vikkelästi kun lopulta pääsimme perille. Kaikki alkoivat kaivata sänkyyn. Minä ainakin aloin.
- Mä en jaksa lähteä kotiin, mä menen lepohuoneen sohvalle, ilmoitti Meeri ja haukotteli niin, että hänen suunsa levisi korvasta korvaan. Minna ja Pirita olivat jo menossa. Minä kiersin nopeasti karsinat ja katsoin, että kaikki näytti hyvältä.
- Mennään jo, sanoi Jessi kärsimättömänä ovelta ja haukotteli hänkin.
- Koko ajan!

Onneksi kaikki oli täällä niin lähellä. Alle varttitunnissa olimme jo mökissämme. Jessi alkoi tapansa mukaan riisumisen jo ulko-ovella ja tiputteli vaatteitaan koko matkan suoraan parvelle. Minä auoin ikkunat ja kiipesin perässä. Oli jo käynyt selväksi, että yritti sitten kuka tahansa huumehörhö yöllä sisään se riski oli otettava. Ilman raitista ulkoilman tuulahdusta ei nukkumisesta tullut mitään.
- Onneks olkoon, hienoja ratsastuksia, Jessi muisti sanoa kun levitin lakanaa päällemme.
- Mmm, vastasin. Mitä tuommoiseen nyt voi sanoa?
- Ootko tyytyväinen?
- No hitto olen.
- Hyvä.
- Säkin olisit voinut tulla, Bimillä.
- Taidat uneksia jo. Hän kuulosti hymyilevältä ja painoi kasvonsa olkapäähäni ja tyytyväisenä huokaisten otin hänestä kiinni.

Ja aamulla taas töihin. Maanantaista huolimatta nousin mielelläni, sillä viihdyin siellä päivä päivältä paremmin. Jessi oli kiivennyt alas parvelta seurakseni aamukahville, hyvällä tuulella hänkin kun oli vapaalla.
- Mitä sä meinaat tehdä tänään? kysyin kun haahuilimme kahvimukit kädessä pohtien tarkenisiko niitä mennä juomaan ulos. Aurinko paistoi Jessin pörröisinä törröttävien hiusten läpi kun hän leväytti oven auki, ja samoin sen yöpaidannäköisen läpi, johon hän oli pukeutunut herättyään, kun neljän ikkunan mökissä ei kuulemma kehdannut kulkea alasti. Hän näytti joltain hahmolta, joka oli astumassa ufoon.
- Kai mä menen tallille vaan, hän kohautti olkiaan ja haki kulman takaa tuolin aurinkoon.
- Tulee kuuma päivä, arvioin. – Mikset leikkis turistia, mee vaeltamaan kaupungille tai vaikka uimarantaan?
- Toi ei oo oikeestaan yhtään huono idea. Jessi katseli minua ajatuksissaan.
- Mennään illalla vaikka jonnekin syömään yhdessä, tai jos lopultakin kateltais nähtävyyksiä, jatkoin kehittelyä.
- Niin, ne on kaikki näkemättä. Mutta menen mä silti tallille ensin. Kisahevoset tarvii palauttelua. Ja ihan ekaksi mä menen kysymään Leenan pesukonetta lainaksi.
- Mä soitan sulle kun pääsen töistä. Haluutko auton?
- En mä tällä säällä.

En minäkään halunnut, ja niin se jäi seisomaan pihaan kun lähdin pyöräilemään töihin. Olimmepa ekologisia tänään.

Kesä alkoi näkyä töissä. Ehkä jossain päin Suomea hiljeni, täällä vauhti sen kuin kiihtyi. Ongenkoukkuja en ollut vielä joutunut poistamaan, mutta pyöräilyonnettomuuksia oli jo, ja puista pudonneita lapsia ja tietysti kanta-asiakkaat. Olimme auki vain virka-ajan, mutta aina alkoi mennä pidempään ja pidempään yli, kun vastaanottoajat venyivät eikä odottajia oikein voinut poiskaan käskeä.
- Nyt vois mennä kaljalle, huokaisi Anu kun kävin nappaamassa viimeisen tilkan kahvia ennen lähtöäni.
- Muuten vois mutta kun ei voi, sanaili kollegani Jouni, ehkä kolmekymppinen kaveri. – Perjantaina sitten. Lauantaina on aikaa parannella päätä.
- Siihen on koko viikko! Anu tuskaili.
- Käyttekö te joka perjantai kaljalla töiden jälkeen? ihmettelin. Olin huomannut heidän suunnittelevan jotain edellisviikolla mutta minulla oli ollut sen verran kiire kaikota, etten ollut ehtinyt kuunnella mitä oli tapahtumassa.
- Melkein. Kai tuut mukaan?
- Perjantaina?
- Niin. Anu huuhteli kahvipannun ja vilkaisi kelloaan, ajan nähdessään hän huudahti ja livahti paikalta kiireesti.
- Tuu ihmeessä, sanoi Jounikin.
- Katotaan, voinpa tullakin, sanoin mietteliäänä. Ilmeisesti terveydenhoitohenkilökunta sai kuitenkin julkisesti käydä ulkona. Sepä mukavaa. Soitin Jessille.

Kesti hyvän aikaa ennen kuin hän vastasi ja kuulin taustalta lasten riemukkaita ääniä.
- Menit sitten rantaan? arvasin.
- Menin hyvinkin! Hän kuulosti siltä kuin olisi juuri herännyt.
- Mitäs nyt, mulla alko vapaus?
- Mitä sä haluat? Mennäänkö jonnekin vai tuutko sä tänne? Meillä on vielä pari siideriä mutta aurinko alkaa olla jo aika matalalla.
- Meillä? kysyin ihmeissäni. Kenen kanssa hän oikein oli?
- Ilja lähti seuraksi, silläkin oli vapaapäivä.
- No jos sä oot viettäny sen seurassa koko päivän niin haluat varmaan jo puhua jonkun vähemmän fiksun kanssa? Toivottavasti ainakin?
- Joo, mä voisin lähteä tulemaan kotiin, senkin tavis, hän hihitti. – Ajetaan kilpaa, kuka eka kotona?
- Selvä!

Osuimme portille yhtaikaa kaikki kolme. Jessi ja Ilja olivat punakoita ja nauravia, en osannut sanoa auringostako vai pyöräilystä vai siiderinjuomisesta. Oli tietysti ilo nähdä Jessi jo toista päivää peräkkäin entisenä pulppuilevana itsenään mutta pitikö hänen niin ilmiselvästi pulppuilla Iljan kanssa? Pois se minusta että olisin ollut mustasukkainen hontelolle naapurinpojalle, mutta jotain sukua sille se, mitä tunsin, kyllä taisi olla. Ilja oli kasvattanut parran ja hänen hiuksensakin olivat venyneet poninhännäksi asti, enkä voinut kuvitella hänen mitenkään olevan Jessin makuun.
- Mitäs te meinaatte? poika kysyi nojaillen ikivanhan polkupyöränsä käyräsarviin.
- Me ruvetaan leikkimään turisteja, ilmoitti Jessi iloisesti. – Suihkuun ja kaupungille.
- Okei. Jos ette oo kauhean myöhään niin tulkaa illalla huikkaamaan. Voisi saunoa ja grillata. Tai jotain.
- Katotaan, meillä voi just ja just olla vielä rahaa syödä ulkona, sanoin, ja tunsin samassa itseni hyvin epäkohteliaaksi.
- Mun pitää päästä suihkuun, mä olen ihan suolanen, Jessi sanoi ja lähti taluttamaan pyöräänsä mökkiämme kohti.
- Mä tulen mukaan, ilmoitin. Vaikka eihän sinne tietystikään edelleenkään kahta mahtuisi. Kunhan halusin painottaa että voisin, ja saisin, jos haluaisin.

Jessi ei halunnut autoajelulle vaan kävellen kaupungille, siispä suunnittelin kävelyreitin niin kauas niemeen kuin jaksaisimme ja sitten rantaa pitkin takaisin. Jessi oli ottanut jopa kameran mukaan ja pysähtyi vakavana kuvaamaan kaikkea mitä osoittelin hänelle, vaikka nauroinkin hänelle.
- Mä olen turisti. Ja nyt mun tarvii saada valkoset shortsit. Hän kiskoi minua kauppakadun suuntaan.
- Ai miks? Onko ne muotia tänä kesänä?
- Täällä ne tuntuu olevan muotia joka kesä.

Vaeltelin kaupassa ympäriinsä Jessin perässä ja odottelin sitten sovituskopin ulkopuolella kun hän kokeili vaatteita, mikä sujuikin armollisen nopeasti. Ei silti, en ollut ikinä tuntenut itseäni vaivautuneeksi naistenvaateliikkeissä vaan hypistelin kiinnostuneena rintsikoita odotellessani.
- Itelleskö katsot? kysyi Jessi, joka huomaamattani oli tullut taakseni.
- Tietysti.
- Nyt vois ajatella syömistä. Vai mennäänkö Iljan kanssa grillaamaan?
- Syödään täällä. Leikitään nyt turisteja koko rahalla.

Niin teimme, ja otimme toisistamme valokuvia myös syödessämme. Meillä oli hauskaa.
- Mistä teille riitti juttua Iljan kanssa koko päiväksi? kysyin sitten.
- No ei me nyt koko päivää ehditty rannalla roikkua, mähän kävin ensin pyykillä ja tallillakin. Mutta hevosista.
- Tietääkö se niistä jotain?
- Yllättävän paljon, ja nyt tietää vielä enemmän. Ja ihmisistä. Mä sain hyviä pieniä pirullisia vinkkejä töihin, Jessi hymyili tyytyväisenä, ja minä tunsin taas sen omituisen ailahduksen. Oliko Jessi mennyt puhumaan Iljalle hankaluuksista työpaikalla, kun minäkin olin saanut ihmetellä pari viikkoa ennen kuin hän oli kertonut minulle mitään?

Lähettäjä: ssfä 
Päivämäärä:   10.4.09 12:24:42

Oivoi, vois joskus vaikka tulostaa tän paperille niin ehkä saisin jopa luettua. :D

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   10.4.09 12:28:18

Varaudu hankkimaan pari mustekasettia - mä tein sen syksyllä ja tulos oli kaks täpötäyttä mappia - molemmin puolin sivua tulostettuna :D
----------
14.

Jessin turistimieliala oli kadonnut seuraavana päivänä ja hän melkeinpä tiuski minulle illalla palatessaan töistä, tai sitten ei puhunut mitään, nipisti vain suunsa tiukasti kiinni. Melkein hermostuin kun olisin halunnut kertoa, miten olin kiivennyt ensi kertaa taas Wotin selkään ja se hyväkäs oli pukittanut minut alas. Jessi olisi arvostanut sitä tarinaa, mutta en halunnut tuhlata sitä tällaisessa tilanteessa.

- Niin mitä? kysyin lopulta, kun hän jäi nojailemaan tiskipöytään ja tuijottamaan ikkunasta ulos, vaikka olin jo kerran kysynyt, oliko tapahtunut jotain. Hän näytti siltä, ettei kuullutkaan, mutta sitten näin, miten suu puristui vielä tiukemmin kiinni ja tajusin, ettei hän aikonut sanoa sanaakaan. Hetken mielijohteesta nappasin hänet syliini ja istuin sohvalle, puristaen lujasti.
- Nyt puhut, komensin.
- Enkä puhu, hän sanoi ja alkoi itkeä. En totisesti tiennyt mitä tehdä, asiat taisivat olla huonommin kuin luulinkaan. Niinpä vain istuimme siinä hyvän aikaa ja hän kasteli paitaani, kunnes lopulta veti pitkän henkäyksen. Saatoin vain silitellä hänen hiuksiaan ja ajatella kuumeisesti.

- Jos siellä on kerran asiat noin huonosti niin miksei teidän osastonhoitaja tee mitään? kysyin lopulta varovaisesti.
- Ei se näe mitään. Eikä siellä oikeastaan mitään tapahdukaan, mitään semmosta mihin voisi tarttua kiinni.
- No ei toi siltä näytä.
- Mutta miten mä voisin mennä sanomaan, että en viihdy, koska mulle ei puhuta, suljetaan vaan ulkopuolelle, nauretaan selän takana? Mähän kuulostaisin ihan vainoharhaselta!

Surkealta hän kuulosti.
- Mutta ei noin voi jatkua, yritin väittää.
- Mutta en mä voi tehdä mitään. Ehkä mä olenkin vainoharhainen.
- Sä et oo vainoharhaista nähnytkään, ilmoitin ja katsoin häntä tarkkaan. Hän oli rauhoittunut, eikä nyyhkinyt enää, vaikka vihreät silmät olivatkin vielä märät. Miten kukaan kehtasi kiusata minun Jessiäni? Menisin jumaliste itse käymään sen osastonhoitajan juttusilla huomenna. Tai ylihoitajan.
- Jos joku edes sanoisi päin naamaa pahasti niin mä voisin antaa takasin, hän mutisi. Itkeminen oli tainnut kuitenkin vähän purkaa paineita, hän ei näyttänyt enää yhtä ahdistuneelta vaan silitteli hajamielisesti märkää olkapäätäni.
- Koska sulla on taas vapaata? Joko teillä on juhannuksen työvuorot? kysyin koska halusin vaihtaa puheenaihetta.
- En mä saanu niitä rahakkaita päiviä. Juhannus vapaa, lauantai ja sunnuntai.

- Hemmetin hienoa! Ilahduin, en ollut uskaltanut toivoakaan, että Jessillä voisi olla niin hyvä säkä.
- Riippuu siitä miltä kantilta katsoo. Olisin mä ottanut ne pyhälisät ihan mielelläni. Ja sanoinkin niin kun siitä oli puhe ennen kuin listat tehtiin. Sitten joku vakiporukastakin päätti tarvita just vähän ylimäärästä rahaa seuraavaa tiliin.
- Haa, sä olit ovela! Mitäs tehdään?
- Eikö sulla ole kilpailuja?
- Ei, ei kai kukaan kuvittele että juhannusviikonloppuna tulisi osallistujia. Me voidaan ihan oikeesti tehdä jotain.
- Kivaa, sanoi Jessi piristyen ja vaihtoi asentoa, luojan kiitos. Reiteni olivatkin jo aika puuduksissa.

Aloin miettiä mihin tuhlata pari kokonaista vapaapäivää yhdessä. Olisi mahtavaa päästä merelle, mutta en ollut niin varma veneenkäsittelijä, että olisin uskaltanut ruveta keneltäkään kysymään paattia lainaksi. Jaskalla oli vene, mutta hän todennäköisesti pakkaisi sinne koko katraansa ja käyttäisi sitä itse, ja juhannuksenvietto siinä porukassa ei kuulostanut ihan täydelliseltä, vaikka meidät varmaan huolittaisiinkin mukaan.
- Ilja jo kysyi halutaanko me lähteä sen kanssa niiden mökille, Jessi ilmoitti kiivettyään hajareisin takaisin syliini.
- Öh. Halutaanko me? kysyin.
- Jaa-a, en mä tiedä? Voidaan me pysyä täälläkin eikä nousta sängystä kahteen päivään, hän ehdotti.
- No toi oli hyvä idea. Hymyilin koska hän hymyili ja nojasin rentoutuen selkänojaan. Pujotin käteni hänen paitansa alle ja vedin häntä vähän lähemmäksi. Kyyneleet maistuivat vielä kasvoilla, kun suukottelin häntä.

Vähän samaan tapaan alkoivat kaikki päivät mennä. Jessi tuli itkun partaalla töistä ja sain lohdutella häntä saadakseni hänet taas normaalitilaan. Yritin käydä vaivihkaa ylihoitajan puheilla, mutta naikkonen olikin jo lähtenyt kesälomalle, ja olin kuitenkin vähän epävarma siitä, voisinko puuttua asiaan, kun virkaatekevänä sijaisena oli Jessin oma osastonhoitaja. Ylihoitajan kanssa olisin voinutkin puhua, mutta pelkäsin, että saisin asiat pahempaan solmuun, jos menisin tavallaan syyttämään tuota osastonhoitajaa siitä, että hän antoi silmiensä alla tapahtua työpaikkakiusaamista. Ehkä harkitsisin vielä hetken. Vai oliko se rikollista piittaamattomuutta? Horjuin vaihtoehtojen välillä enkä osannut päättää mitä tekisin.

- Nyt mennään! hihkaisi Anu kun Jounin kanssa olimme yhtaikaa saattaneet viimeiset potilaat ulos ja Jouni oli käynyt lukitsemassa oven perjantaina. Nainen oli pöydälle levitetystä meikkipussista päätellen ollut joutilaana jo jonkin aikaa. Miksei olisikin, sillä kun vilkaisin kelloa näin, että hänen työaikansa oli jo loppunut.
- Mitä sä vielä täällä teet? kysyin.
- Odotan teitä tietysti, nyt on perjantai, hän nauroi rehevästi ja nousi seinäpeilin eteen sivelemään hiuksiaan. Olin jo unohtanut alkuviikon puheet ulkonakäynnistä viikon päätteeksi, kun Jessin asia oli huolettanut minua.
- Missä muut on? Jouni kysyi.
- Kotona kai jo, mutta kyllä osa tulee mukaan kunhan on vaihtanut vaatteita ja kuka mitäkin. Mennään mennään!

Minua huvitti Anun innostus, aikuinen ihminen ja häselsi kuin teinityttö. Mutta mikä ettei. Jessi oli iltavuorossa ja minä olin suunnitellut ratsastusta vasta huomiseksi, kevyttä viime hetken treeniä sunnuntaisia kisoja varten.
- Mennään sitten, naurahdin ja Anu tarttui meitä kumpaakin käsikynkästä. Voisin illemmalla pyytää Jessin mukaan, jos meillä nyt niin myöhään menisi.

Oli vaihteeksi harmaata ja tihkuista joten kävelimme pubiin, jossa oli vielä hämärämpää, sillä siellä paloi vain pari lamppua. Isossa pyöreässä pöydässä istui jo pari työkaveria, joiden seuraan liityimme. Heidi oli vasta valmistunut lääkäri, joka oli ollut täällä töissä jo edelliskesänäkin, aivan kuten minä nyt, ja Anna-Maija, terveydenhoitaja. Vähän myöhemmin tuli pomommekin, Mikko, ja silloin vasta aloin uskoa että kyllä lääkäritkin saivat käydä kapakassa ja käyttää alkoholia. Tähän asti olin vähän epäillen vilkuillut ympärilleni, mutta kun Mikko alkoi juoksuttaa tarjoilijaa rentouduin.

Juttelimme lähes kaikesta mahdollisesta paitsi töistä. Lomasuunnitelmista, perheasioista, Anu mollasi viimeisintä poikaystäväänsä niin, että se alkoi jo lähennellä huvittavaa ja Anna-Maija hehkui hiljaista riemua kun hänen miehensä oli lähtenyt lasten kanssa mummolaan.
- Totta kai mä rakastan niitä yli kaiken, mutta kyllä on ihanaa olla kesäleskenä viikko vuodessa, hän sanoi.

Jouni selvitti mihin oli lähdössä purjehtimaan lomallaan ja Mikko keskittyi enimmäkseen juomaan ja vilkuilemaan Heidiä kun luuli, ettei kukaan huomaa.
- Sulla ei sitten ole lomaa, hän sanoi minulle kiireesti kun tajusikin minun nähneen pari silmäystä.
- Viikko sitten elokuussa, ja juhannus, ilmoitin.
- Niin niin, nuorena jaksaa.
- Niin kai, kyllä mä olen aika innoissani, myönsin.
- Meillä on ollut hullumpiakin ensikesäläisiä, hän jatkoi enkä ollut ihan varma oliko hän tosissaan vai yrittikö hän kehumalla lahjoa minut unohtamaan miten oli tuijottanut Heidiä. Niin kuin se asia olisi minua kiinnostanut.
- Mitäs sä sitten, kysyi Heidi nojautuen pöydän yli minua kohden, jottei hänen tarvitsisi huutaa.
- Mitä mä sitten? Lomalla? Nukun, kai. Vaikka oishan se hienoa lähteäkin jonnekin… Jäin tuijottamaan hänen ohitseen ulos ikkunasta kuin olisin saanut vuosikymmenen idean – ehkä olinkin. Viikon loma.
Kesätöiden palkka, paljon enemmän kuin minään kesänä koskaan aiemmin. Hitto vie…

- Ei kun mikä sä sitten oikein olet? Täältä kotoisin, niinkö se oli?
- Niin, joo, olen. Tultiin tänne kesätöihin tyttöystävän kanssa, kerroin auliisti ja vilkaisin muistaessani kelloa. Jo kahdeksan. – Mä ajattelin kysyä josko se haluais liittyä seuraan kun pääsee töistä, jos sopii.
- Kysy ihmeessä, lupailivat ne seurueesta, jotka olivat kuunnelleet ja niinpä lähetin Jessille viestin. Sain sitten siinä vastausta odotellessa kertoa, että samassa talossa työskenneltiin, Jessi vaan oli ”vihannesosastolla”. Huumori näissä piireissä oli joskus aika rankkaa. Anu taisi olla ainoa, joka oli tähän mennessä ehtinyt tai välittänyt haastatella minua sen vertaa, että tiesi Jessistä etukäteen. Hänelle olin ehtinyt jo hiljaisena hetkenä eräänä päivänä valitellakin niitä ongelmia joita toisen vuodeosaston hengessä kuului olevan.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   11.4.09 11:33:55


Jessi ilmensi niitä ongelmia silmäripsiään myöten löntystäessään sisään noin tuntia myöhemmin. Vedin hänelle tuolin Anun ja minun väliin ja lykkäsin eteen pienen lasin viskiä, jonka olin tilannut kun tarjoilija edellisen kerran oli käynyt pöydässä.
- Kiitos, Jessi sanoi, vilkaisi minua huokaisten ja kiskaisi sen yhdellä kulauksella. Se sai hänelle vähän väriä poskille ja esittelin pöydän ääressä istuvat ihmiset hänelle. Toivoin kyllä, että hän olisi ollut tavanomainen, reipas itsensä, eikä tuo murheenmurtaman näköinen olento.
- Huono ilta taas? kysyin kuitenkin myötätuntoisesti ja halasin häntä. Sattumalta kaikki muu keskustelu pöydässä taukosi juuri niin, että kaikki kuulivat sen selvästi. Samoin näkivät Jessin nyökkäyksen.
- Säkö olet Sirenin Sarin osastolla? kysyi Anu. Jessi vilkaisi häntä yllättyneenä ja nyökkäsi taas. Anu nyökkäili takaisin miettiväisen ja tietäväisen näköisenä.

- Mitä siitä? Jessi kysyi.
- Eipä mitään, lisäsin vaan tiedonmurusen mun juorukokoelmaani, Anu sanoi.
- Onko sulla huomenna töitä? kysyin, kun tarjoilija tuli taas takaisin ja Jessi tilasi sekä toisen viskin että oluttakin.
- Vasta iltavuoro.
- Kaks iltaa peräkkäin? Eihän semmoisia listoja tehdä. Illan jälkeen tulee aamuvuoro.
- Mullepa tehdään.
- Sano nyt vielä että sulla on sen jälkeen vapaapäivä? puuttui puheeseen Anna-Maija, ja sarkastisesti hymähtäen Jessi nyökkäsi. Tiesin, että hän oli pyytänyt sunnuntaita vapaaksi päästäkseen mukaani kilpailuihin, uskomatta hetkeäkään onnistuvansa. Mutta olipa sittenkin, joten tuommoiset epäinhimilliset työvuorot eivät kokonaan olleet vuorolistan tekijän syy.

Anu ja Anna-Maija ottivat Jessin hoteisiinsa ja saivat tämän ennen pitkää piristymään. Tai ainakin puhumaan vilkkaasti. Mikko jatkoi Heidin vilkuilua, Heidi taas vilkuili Jounia, jolla kyllä minun tietääkseni oli vaimo tai avovaimo ja useampi kun yksi pieni lapsi. Tuommoistako oikea aikuisten elämä muka oli? Uh, hävetkööt! Siemailin olutta ja hapuilin pöydän alla Jessin kättä. Löysinkin sen hänen sylistään ja hän vastasi puristukseeni. Jouni, joka joko ei ollut huomaavinaan Heidin kiinnostusta tai sitten ei välittänyt siitä, piti edelleen purjehduskeskustelua yllä ja Mikko vastaili hiukan humalaisesti mutta ihan asiallisesti. Sitten hän kiinnostui jostain syystä yhtäkkiä naisten keskustelusta ja jäi seuraamaan sitä. näin miten hänen kulmakarvansa liikahtelivat ylös ja alas kun Anu messusi melko suureen ääneen Sari Sirenin osaston touhuista.

- Taasko siellä kyykytetään kesäsijaisia? hän jyrähti. Tai ei jyrähtänyt, Mikko ei koskaan korottanut ääntään, mutta vaikutus oli sama, vaikka istuimmekin pubissa ja vaikka hän oli porukasta eniten humalassa. Jessi vilkaisi häntä pelästyneenä mutta Anu ja Anna-Maija olivat kerkeinä myöntelemässä.
- Luulisi niiden jo oppineen. Sä tulet tyttö meidän puolelle töihin, Mikko ilmoitti. Jessi tuijotti häntä silmät suurina eikä saanut sanottua mitään. Mikkokin taisi tajuta puhuneensa omiaan, hän rykäisi kuuluvasti ja nousi pöydästä. – Taitaa olla aika lähteä kotiin.

- Mä taidan lähteä kanssa, sanoi Heidi, mutta odotti hyvät kymmenen minuuttia Mikon poistumisen jälkeen. Hän oli tainnut sittenkin huomata pomon tuijottelun; tähän mennessä saattoi olettaa, että mies olisi jo turvallisesti taksissa.
Me loput viisi jäimme vielä, mutta piakkoin Jessikin alkoi vilkuilla kelloa.
- Kyllä kai tästä pitäisi mennä. Lähtee vielä mopo käsistä muuten. Ja mun pitää kuitenkin huomenna mennä töihin.
- Hyvin jaksat vielä yhden oluen jos iltavuoroon vasta menet. Mä tarjoan, houkutteli Anu, ja vilkaistuaan minua Jessi suostui. Olin vain nyökännyt pikkuisen. Hän näytti tulevan hyvin toimeen molempien itseään kymmenisen vuotta vanhempien naisten kanssa ja pois se minusta, että olisin kiskonut hänet pois ensimmäisten ystävällisten ihmisten luota, joita oli Hangosta löytänyt. Ilja pois lukien tietysti.

Jouni jaksoi jatkaa veneestään ja lopulta minun oli pakko kysyä, miten hän sopeutti perheen ja lapset moiseen harrastukseen.
- Mikäs siinä kun ne on vielä siinä iässä, että toinen vaan nukkuu ja toisen voi sitoa turvaistuimeen, hän kuittasi mutta hänen ilmeensä synkentyi hieman. – Ensi kesää mä jo vähän pelkään. Vanhinta ei silloin enää pitele mikään. Purjehditko sä?
- Mä istun sujuvasti kyydissä, en osaa mitään tehdä ellei käsketä, tunnustin. Meillä oli ollut vene kun olin ollut teini-iässä, mutta se oli ollut moottorivene. Sitä olin osannut ajaa silloin jollain tavoin, mutta purjeveneessä olin vain statisti. Olin jonkin verran käynyt aikoinaan Hannan kanssa purjehtimassa, mutta hän olikin sitä tyyppiä, joka halusi hallita kaiken ja kaiken aikaa, joten siellä hän oli parhaimmillaan. Komensi ja minä tottelin, sikäli kun osasin.

- Nyt, kuulin Jessin äänen vierestäni.
- Mitä nyt? Kotiinko?
- Niin, mulla on huono olo.
- Mennään sitten. Nousin ja autoin Jessin ylös miettien, mistä hitosta hän oli yhtäkkiä ruvennut voimaan pahoin.
- Sori, hän vinkaisi sen tien kun pääsimme ulos ja kävi oksentamassa lähimmän koristepensaan taakse.
- Mikä nyt? kysyin, vaikkapa mistäpä hän sitä tietäisi. Mutta ainakin iltayön pahoinvointi, etenkin kapakasta tullessa, oli vaarattomampaa kuin aamupahoinvointi.
- Mä en muistanut. Mä en voi juoda samana iltana viskiä ja olutta, hän sanoi hiipiessään taas ihmisten ilmoille hortensian takaa.

- Se oli kivaa, hän ilmoitti aamulla kun heräsin ja kuulin heti hengityksestä, ettei hän nukkunutkaan, samoin kuin hän varmaan kuuli minun hengityksestäni, että olin herännyt.
- Mikä niin? kysyin. Hänen täytyi tarkoittaa viimeöistä rakasteluamme, kai, mikä nyt oli ollut ihan okei, mutta että puhua siitä vielä aamullakin? Niin mahtavaa se ei kai ollut ollut?
- No olla ulkona teidän kanssa. Ajatella millainen ero työporukoissa teillä ja meillä.
- Voi luoja, ja mä kun luulin että sä puhuit seksistä, puuskahdin. Jessi naurahti.
- Oli sekin. Mutta ajatteles, että kun mä menen tänään töihin niin voin sivumennen mainita kaikille, että mä olin eilen kaljalla ylilääkärin kanssa.
- Niin voitkin, totesin, mutta ajatus ihan kivasta seksistä sai minut ojentamaan käteni jonnekin hänen lantionsa suuntaan. Aamu, vielä aikaa, ja Jessihän itse oli sitä mieltä, että aamuseksi oli parasta.
- Ja sitten mä sovin, että menen teidän Anun kanssa maanantaina syömään, hän jatkoi ja silitteli kättäni.
- Kivaa. Käännyin niin, että sain toisenkin käteni silittelemään paljasta, sileää ihoa.
- Niin onkin. Ajatteles, että mä olen viettänyt kaikki ruokatuntini yksin tähän asti. Paitsi silloin kun sä olet ehtinyt mukaan.
- Unohda työt nyt vähäksi aikaa, sanoin ja painoin suuni hänen huulilleen niin ettei hän voinut puhua.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   11.4.09 18:14:01

15.

Kun Jessi lähti polkemaan töihin, lähdin minä tallille. Huomiset kilpailut olivat Minnan – ja Hannan – määrein läpihuutojuttu, seuramestaruuskisat, joissa ei ollut luokkia kuin helppoon aahan asti. Minna ei ollut tietenkään lähdössä ollenkaan kun nuoret hevoset olivat molemmat nyt minun hoteissani, mutta Mimmu ja Pirita osallistuisivat myös. Arttu sairasti edelleen selkäänsä saamaansa Wotin kavion kolausta ja Jessi oli ratsastanut aika paljon myös Aramealla ehtiessään.

Tytöt olivatkin molemmat tallilla, ja kun totesin heidän olevan menossa ratsastamaan, päätin ottaa ensin Wotin. Olin niin paljon ratsastanut sillä yksin että halusin käyttää hyväkseni tilaisuuden saada se samalle kentälle parin muun hevosen kanssa ennen huomista, muistuttaa sille, että sen pitäisi keskittyä minuun eikä muihin ratsukoihin, vaikka ohi laukkaisi miten viehättävä pikku tamma, kuten Piritan Tamsin.

Henkilökuntaa ei tallilla näkynyt, joten sain itse hakea pörhistelevän orin tarhasta. Se ravasi vierelläni kaula kaarella koko matkan ja minua huvitti sen silmien ilme. Se vilkuili joka suuntaan kuin tarkistaakseen että kaikki muut hevoset näkivät miten hemmetin hieno se oli, maailman valtias kerta kaikkiaan. Ainakin sillä riitti intoa ja energiaa, nähtäväksi vain jäisi, saisinko sen huomenna kanavoitua siihen mihin minä halusin orheilun sijaan.

Pirita vähän hätkähti kun ratsastin kentälle ja kokosi Tamsinin ohjia.
- Onko sun pakko tulla sen orin kanssa tänne?
- On, eikä sun tarvitse siitä huolehtia, lupasin suureellisesti.
- Mutta sen jälkeen kun Aramea…
- Kyllä mä pidän sen kurissa. Annoin Wotin lähteä kävelemään ympyrää kentän keskiosalla, ohjat roikkuen pitkinä mutta silti käsissäni. En odottanut sen tekevän mitään yllätyshyökkäystä mihinkään suuntaan, mutta melko lailla sen huomio oli kiinnittynyt Pölyyn ja Tamsiniin, kunnes keräsin ohjat ja aloin ratsastaa. Silloin se vastasi yllättävänkin nöyrästi ja lakkasi vilkuilemasta toisia hevosia niin silmiinpistävästi. Olin ihan hemmetin tyytyväinen siihen. Koska en ollut aikonutkaan ratsastaa mitenkään täysipainoista treeniä kokeilin vain että se vastasi hyvin apuihini ja kokosi itsensä kunnolla pyydettäessä ja sen se tekikin. Lähdin sen kanssa ravaamaan ja kävelemään metsässä kulkevan lenkin jo ennen kuin Mimmu ja Pirita lopettivat.

Maurin kanssa ei mennyt ihan yhtä hyvin. Minusta se muistutti joskus pientä kanaa, joka saattoi ruveta hätääntymään ja unohtaa kaiken mitä oli ikinä oppinut ja tänään sillä oli semmoinen päivä. Pari kentälle laskeutunutta varista sai sen kuvaannollisesti kaakattamaan kauhusta ja se ei voinut enää keskittyä mihinkään sen jälkeen. Saatoin vain toivoa, että kisapaikalla ei olisi isonpuoleisia lintuja huomenna, vaikka tuskin se kahta päivää peräkkäin samaa asiaa jaksaisi kytätäkään. Lopulta tyydyin siihen, että se vastasi apuihini uralla, kauempana linnuista, ja suostui tekemään voltteja niitä kohden. Mikseivät ne siivekkäät edes kadonneet mihinkään? Piti ruveta torikokousta pitämään keskellä ratsastuskenttää. Lopulta laskeuduin satulasta ja talutin hevosen suoraan päin niitä valmiina kävelemään yli. Silloin ne lähtivät eikä Mauri ollut millänsäkään niistä enää. Oli se omituinen.

Vein tamman takaisin tarhaan, hain satulahuoneen kaapista kuorma-auton avaimet ja ajoin sen tallinseinustalle. Pirita ja Mimmu jo odottelivatkin pakattujen kisavarustearkkujen kanssa, että pääsisivät pakkaamaan.
- Monelta me lähdetään huomenna?
- Kymmenen aikaan pitäisi riittää, arvelin. Olimme kaikki menossa viimeisiin luokkiin, ja vaikka kisat alkoivat jo siihen aikaan, oli matka niin lyhyt että olisimme perillä alle puolessa tunnissa. Pistin mieleeni, että minun pitäisi muistaa tarkistaa netistä ajoreitti. En ollut tuolla tallilla käynyt aikoihin. Tietenkään, enhän ollut ollut koko paikkakunnalla.

Tytöt lähtivät jakamaan iltapäiväheiniä ja minä aloin pyyhkiä Wotin ja Maurin varusteita. Ne nyt kiilsivät puhtauttaan jo ennestään, mutta se oli semmoinen rutiini kisojen alla, halusin pitää siitä kiinni. Putsaus, tarkistus, keskittyminen, ratojen läpikäynti päässä. Olin iloinen, että Pirita ja Mimmu olivat jo hoitaneet omansa, tein tämän mieluummin yksin ja omassa rauhassa. Ei silti, oli hauskaa joskus valmistautua yhdessäkin, naureskella ja kuulustella ratoja, vakuuttaa hermoilijoille että ei, he eivät unohtaisi rataa ja niin edelleen. Mutta tämä sopi minulle paremmin, ainakin tällä kertaa.

Kannoin satulat ja suitset autoon, asettelin loimet, kuljetussuojat ja nahkariimut valmiiksi Maurin ja Wotin boksien eteen aamuksi ja mietin, mitä olin unohtanut. Yksi arkku, pakkaisin sinne molemmille pintelit – joskaan en tiennyt viitsisinkö vaivautua niitä käärimään kun Hanna ei ollut mukana – sekä varasuitset ja varajalustinhihnat. Ne olivat taikauskotavaroitani, en ikinä lähtenyt kisoihin ilman varasuitsia. Koskaan en ollut niitä tarvinnut, mutta ne piti olla mukana – ja kerran niistä oli ollut apua kun Hannan hevonen oli onnistunut riuhtaisemaan niin, että siltä oli poskihihna katkennut. Omat ratsastusvarusteet vielä. Saappaat ja kypärä, hanskat ja kannukset sekä pukupussi yläkerran kaapista. Olin valmis.

Kävin kotimatkalla äidin luona syömässä ja moikkaamassa isää, joka tosin oli nukkumassa.
- Onko se ottanut tavakseen ottaa päiväunia? kysyin, sillä se oli uutta.
- Me syötiin niin raskaasti. äiti sanoi puolustelevasti ja viittasi grillattuun kokolihaan, jota itsekin pistelin valkosipuliperunoiden kanssa. Totta, se oli täyttävää ruokaa, joka varmaan alkaisi ehdotella ruokatorkkuja kohta minullekin, mutta äidin silmistä näkyi että hän oli huolissaan. Vahti varmaan kuin haukka kaikkia isän tekemisiä, rekisteröi jokaisen muutoksen. Huokaisin. Ei ollut helppoa odottaa, kun odotettavissa ei ollut kuin pahoja asioita. Minun teki mieleni halata äitiä, hänhän tässä oli lähinnä näkemässä kaiken ja vahtimassa oireita, joita ei halunnut nähdä, mutta en tehnyt sitä. Pelkäsin että se alkaisi itkettää meitä kumpaakin.

Syödäkään ei enää tehnyt mieli, mutta pistelin lautasen suunnilleen tyhjäksi ja kuuntelin äidin jutustelua veljieni perheistä. lähinnä lasten edesottamuksista. Kun aloin tehdä lähtöä hän pakkasi lopun ruoan mukaan ja lähti hakemaan puhtaita pyykkejä, joita oli iso kassillinen, viikattuina ja silitettyinä.
- Ei sun tarttis niitä silittää, sanoin kurkatessani sinne.
- No eihän teillä oo silitysrautaa, kaapissako ne siliäisi?
- Kai sulta sais hakiessa lainata, mulla on nytkin pelkkää aikaa silittää vaikka mitä, protestoin. Vaikka en minä siihen olisi ruvennut. Inhosin silittämistä.
- Teillä tuntuu olevan kiireitä ilmankin, ja yleensä Jessi kyllä silitteleekin niitä. Mulla tuntui vaan olevan tänään tekemisenpuute. Mitäs te meinaatte juhannuksena? Jessi sanoi että teillä on vapaata molemmilla.
- Ei tiedä vielä, ei oo keksitty.
- Mites teidän työvuorot? Koska käyt taas?
- Huomenna on kisat, ei osaa sanoa kauanko siellä menee. Sitten vaan odotellaan sitä juhannusta.
- No, Jessi varmaan poikkeilee.
- Poikkeilee? Poikkeileeko se useinkin? kysyin yllättyen. Kävimme välillä lainaamassa pesukonetta, ja joskus Jessi kävi ilman minuakin pyykillä, mutta se ei kuulostanut poikkeilemiselta.
- Voi, monta kertaa viikossa jos sillä on vapaapäivä, tai iltavuoro.
- Ai. En ollut tiennytkään. Mutta mikäpä siinä, kiva juttu, ihmettelin vaan ettei hän ollut maininnut siitä.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   12.4.09 19:26:53


En halunnut simahtaa, vaikka sohva kutsui kun pääsin kotiin. Sitten ei yöksi riittäisi unta ja mieluummin nukuin silloin. Muistin lupauksemme mökin maalaamisesta kun näin pikku terassillamme läjän työvälineitä – maaleja ei vielä ollut, mutta seinistä pitikin ensin raaputtaa vanhat pois. Niiden kimppuun kai olikin jo aika käydä, kun oli kerran tullut luvattua. Alkuun homma tuntui hauskalta, kun hilseilleen maalin suikaleita sai irti vaikka puhaltamalla, mutta ennen pitkää se alkoi vaatia voimaakin ja muuttui tympeäksi työksi, tympeämmäksi kuin olisi voinut kuvitellakaan. En kuitenkaan halunnut jättää kesken, ennen kuin olisin saanut edes puolikkaan seinän raaputettua ja hankasin rakot käsiini ennen kuin huomasinkaan. Aikaakin siinä meni, niin että Jessi ajoi jo töistä kotiin juuri kun olin valmis luovuttamaan.

- Oo, meillä on täällä hikinen remonttimies! hän huudahti ja kumartui lukitsemaan pyörän. Äänensävy oli niin erilainen kuin yleensä, että hätkähdin ihan.
- Mikä sua vaivaa, kun kuulostat noin iloselta? kysyin ennen kuin ehdin asetella sanojani.
- Ei mikään, tänään. Hän käveli luokseni ja tökkäsi sormella rintaani, joka totisesti oli hikinen, vaikka olin riisunut paidan jo monta pystylautaa sitten.
- Ei saa kajota remonttimiehiin, ilmoitin ja tartuin hänen ranteestaan kiinni.
- Miksei? Jos mun mökissäni on joku remonttimies mä lienen sen palkannut ja saan tehdä sille mitä mua huvittaa. Jessi naureskeli ja nosti toisen kätensä hikiselle iholleni, kuljetti sormeaan rinnalta niskaani, ja painautui sitten lähemmäksi. – Pelottavan seksikästä.
- Minäkö? ilahduin ja otin hänestä kiinni välittämättä hänen vaatteistaan, joihin pyyhkiytyisi hikeä. Olihan meillä hitto soikoon kassillinen uusia, rapeiksi silitettyjä.
- Sinä siinä, niin. Mentäiskö sisälle?
- Tää menee sitten ylitöiksi, varoitin, heittäytyen mukaan remonttimiesleikkiin.
- Ei se mitään. Mun mies maksaa laskun.
- Voi jessus sun kanssasi, huokaisin, ja annoin taluttaa itseni sisään mökkiin kuin teuraaksi vietävän härän. Heittäydyimme sohvalle ja rakastelimme nopeasti ja hurjasti ja vasta jälkeenpäin tajusin, että ovikin oli jäänyt auki. Onneksi pihalla ei näkynyt liikettä, ja vaikka oviaukkomme oli suoraan Sanderssonin talon suuntaan, sieltä tuskin näkisi sisälle hämärään mökkiin.

- Hyvä poika, huokaisi Jessi ja antoi minulle suukon. Hänellä oli vielä osa vaatteista päällään, mutta hän näytti niin tyytyväiseltä, etten muistanut koska viimeksi.
- Kasilta ylös huomenna, mutisin silitellen hänen niskaansa, kun en oikein muutakaan sanomista keksinyt.
- Selvä. Mitenkäs hevoset kulki?
- Ei hullummin.
- Rusetteja huomenna?
- Ehkä. Tai no, parempi olisi tai tulee kyllä pyyhkeitä.
- Jännittääkö?
- Ei, naurahdin. Se oli totta. En vaan osannut jännittää ratsastamista.

Tallilla oli kyllä jännitystä ilmassa kun pääsimme sinne aamulla, syötyämme kaikessa rauhassa aamiaista pihalla aamuauringossa. Meeri oli lähdössä mukaan, he Jessin kanssa katsoivat hyvin riittävänsä, kun Pirita oli sanonut ottavansa jonkun ystävänsä mukaan taluttelemaan Tamsinia. Mimmu näytti valkoiselta rusketuksensa alla ja Pirita kuulosti kireältä ja lyhytsanaiselta. Minua huvitti.

Hevoset olivat valmiina, kuten olin odottanutkin. Kävin mielessäni vielä läpi, että varmaan olin pakannut eilen kaiken tarvittavan, vaikka tiesinkin että olin. Paitsi…
- Onko heinää? kysyin Meeriltä, joka jo toi Pölyä ulos.
- On, kai säkillinen neljälle riittää. Miten me lastataan nää?
Tajusin olevani vastuussa koko porukasta, muutenkin kuin vain kuskina, ja se tuntui yllättäen aika hyvältä.
- Pannaan pojat edemmäs ja tammat takaväleihin, sanoin edes miettimättä. Niin niiden piti olla. Jessikin tuli jo Wotin kanssa, joka näkyi olevan virmakkaalla päällä, sitä todennäköisesti otti päähän kun ei se ollutkaan päässyt ulos muiden mennessä, ja ehkäpä se tiesi jo senkin, mitä kuljetussuojien pukeminen tarkoitti. Se seisahtui nähdessään toiset hevoset tarhoissa ja hirnui vaativasti, kuin käskien niitä katsomaan itseään. Hitto, mikä hevonen se olikaan!

Lastaamisessa ei mennyt kymmentä minuuttia, niin rutinoituneina kaikki kävelivät sisään. Olisimme perillä ehkä turhankin aikaisin, mutta ei kai tässä kannattanut ruveta viivyttelemään.
- Kaikilla on satulat ja suitset? tarkistin vielä ennen kuin valmistauduin kiipeämään ohjaamoon.
- Saappaat ja kypärät? säesti Jessi. Pirita ja Mimmu myöntelivät ja kiipesivät sivuovesta sisään. Meeri juoksutti vielä jääkaapista kassillista juomapulloja auton jääkaappiin.
- Sitten mennään kai.

Perillä oli vähän hankalaa löytää tilaa isolle autolle, jossa vielä oli sivupurku, mutta kun vähän aikaa olin neuvotellut pysäköintialueen valvojan kanssa, hän antoi meille luvan ajaa maneesin seinustalle. Se oli hyvä paikka, siitä pääsisin lähtiessä jatkamaan maneesin ympäri ja takaisin tielle tarvitsematta peruutella isoa autoa. Avasin lastaussillan, jotta hevoset saisivat raitista ilmaa ja tuntuman kisapaikan hälystä, ja odotin kun Mimmu ja Pirita etsivät lompakoitaan jotta pääsisimme maksamaan ilmoittautumismaksut.

- Jos me voitettais seuramestaruus en muuta pyytäisi tänä vuonna, Pirita mutisi huulet vaaleina.
- Voittakaa, me ei ainakaan voiteta, vastasi Mimmu ja vilkaisi äkkiä minua. – Entäs sä? Ethän sä tähän seuraan kuulu kun et ole täkäläisiä?
- Kyllä mä itse asiassa kuulun. Ei mulla oo ollut mitään syytä vaihtaa seuraa vaikka Hesassa asunkin talvisin. Kun enhän mä siellä alkuun edes ratsastanut, selitin.
- No just, saadaan sitten suakin vastaan kamppailla, voihkaisi Pirita.
- Mulla on viisivuotiaita ratsuina, ei teidän ehkä tarvii niitä pelätä, naurahdin, vaikken ollut ollenkaan varma. Jos Wot suostuisi, sen liikkeet hakkaisivat Tamsinin kaikissa askellajeissa. Mutta yhtä hyvin voisi olla semmoinen päivä, että se kulkisi pää vinossa katsellen yleisöä koko radan.
- Mä en mene siihen aahan, alkoi Mimmu vaikertaa kun jonotimme kansliaan.
- Suu kiinni, menethän, komensin. Mutta värisevin äänin hän maksoi vain helpon been osallistumisen ja vilkuili minua alta kulmiensa.
- Mä ehdin maksaa sen sitten jos me ei munata beessä täydellisesti. Siihen sain tyytyä.

Mimmu ja Pöly olisivat ensimmäisinä tulessa, vaikka Piritakin aikoi ratsastaa sekä been että aan, Helppo C oli vielä käynnissä, mutta heidän hevosensa oli jo otettu ulos autosta ja Meeri ja Piritan ystävä, Tiina, harjailivat niistä olemattomia pölyhiukkasia pois ja käärivät valkoisia pinteleitä verryttelyä varten. Jessi nojaili autoon kädet puuskassa, hymyillen. Tiesin, mitä mieltä hän oli valkoisten pinteleiden käärimisestä ja olin luvannut, ettei niitä tarvittaisi minun hevosillani tänään. Paitsi tietysti jos joutuisimme pakintojenjakoon. Hanna ei ikinä antaisi anteeksi jos ilman niitä menisin sinne.
- Muru, menin kuiskaamaan hänen korvaansa samalla kun halasin häntä. Eiliset remonttimiesjutut pyörivät vielä päässäni.
- Samoin. Tunsin, miten hän painautui vähän lähemmäksi, sitten minun oli pakko irrottautua ennen kuin keskittymiskykyni katoaisi kokonaan. Tai olihan se jo kyllä omilla teillään. Jessi ei ollut huomaavinaan, että jäin tuijottamaan häntä, vaikka arvasin hänen kyllä sen tietävän. Jo melkein kaksi vuotta yhdessä, ja aina vaan tärkeämpi hän oli. Päivä päivältä.

- Tuutko sä katsomaan meidän verkkaa, pyysi Mimmun surkea ääni viereltäni, enkä voinut muuta kuin luvata. Virallisesti en ollut mitenkään heidän onnistumisestaan vastuussa, mutta moraalisesti katsoin kyllä olevani. Millä ihmeellä saisin kaikkoamaan naisen jännityksen? Hän osasi kyllä ratsastaa, eikä helppo B todellakaan ollut Pölylle liian vaikea luokka. ei ollut helppo aakaan, mutta pilotti pitäisi vaan saada jotenkin ymmärtämään sama.

En oikein onnistunut. Mimmu ratsasti kyllä siististi mutta varovaisesti, kuin hänen hevosensa sinkoaisi jonnekin jos hän erehtyisi vaatimaan siltä jotain radalla, ja niinpä Pöly lähinnä laahusti ohjelman lävitse, tehden kaiken mitä tarvittiin mutta näyttäen olevan puoliunessa. Ehkäpä Mimmu olisi tarvinnut vähän adrenaliinia itse, ehkä minun olisi pitänyt suututtaa hänet? Mutta mistäpä minä olisin sen tiennyt. Päätin kuitenkin kokeilla.
- Eikö se mennyt aika hyvin? hän kysyi ratsastaessaan radalta pois, hyvin helpottuneen näköisenä.
- Mikset sä vaatinut siltä mitään? kysyin vastaamatta hänen kysymykseensä. – Annoit sen nukkua koko radan. Nyt meet maksamaan sen seuraavan luokan ilmottautumisen ja sitten pistät siihen vähän liikettäkin.
- Mutta… Mimmun ilme muuttui onnellisesta surkeaksi, mutta sitten hän alkoi näyttää vihaiselta. – Mitä sä luulet tietäväsi?
- No sen verran että teissä oli paljon enemmän elämää eilen kentällä. Et kyllä tyydy tohon. Mene nyt, Meeri voi kävelyttää sitä sillä aikaa.

Piritan rataa en ehtinyt nähdä kun minun piti mennä vetämään kilpailuasu päälleni. Jessi oli jo satuloinut Maurin ja lupasi kävellä Wotin kanssa sillä aikaa kun olin Maurin kanssa radalla. Järjestäjät olivat parhaansa mukaan laittaneet hevoseni mahdollisimman kauas toisistaan, mutta seuramestaruusluokassa ei ollut niin kauhean monta osallistujaa, ja ajattelin, että Wotin oli hyvä totutella kilpailupaikkaan mahdollisimman pitkään.
- Meenkö mä selästä vai talutanko vaan? Jessi kysyi kun nousin Maurician satulaan. Edellisestä luokasta oli vielä viimeinen ratsukko radalla, mutta kun olisin heti ensimmäisten joukossa, oli parasta aloittaa.
- Jos sä pystyt ratsastamaan noin niin mene selästä, voisit ravata ja laukatakin vähän, jos löydät paikan, ehdotin mutta vilkaisin epäilevästi hänen asuaan. Jessi oli pakannut tänne mukaan melko eksentrisen kisahoitajanasunsa, johon kuului pienet shortsit ja turvakärkimaiharit, ja niihin hän oli pukeutunut nytkin. Näky hiveli silmää, mutta oliko se järkevä ratsastusasu oli toinen kysymys. – Mutta maneesiin et voi kyllä mennä, se laskettais jo verryttelyksi ja se mun täytyy tehdä itse.
- Okei, hän kuittasi ja minä ratsastin maneesiin, missä verryttely oli, itse kisaradan ollessa aurinkoisella kentällä.

Kuulin maneesiinkin kuulutukset kun kutsuttiin ratsukkoja kutsuttiin palkintojenjakoon. Ilokseni, ja pieneksi yllätykseksenikin Pirita ja Tamsin pyydettiin ensimmäisinä. Mimmua ja Pölyä ei mainittu, tasainen mutta mitäänsanomaton esitys ei ollut sitten vakuuttanut tuomareitakaan. En kuitenkaan ehtinyt murehtia heitä sen enempää, olin jättänyt lämmittelyn aloituksen ehkä vähän liian myöhäiseen ja nyt minun pitäisi saada kuulosteltua millä tuulella tammani oli tänään. Onneksi maneesissa ei ollut variksia.

Maurilla oli kumminkin hyvä päivä, ja melko luottavaisena ratsastin varttituntia myöhemmin ulos odottamaan vuoroani. Radallekin se lähti halukkaasti kuolaimiaan imeskellen ja radan alku sujui melko lailla hyvin. Laukkaosuuteen kun päästiin, se kuitenkin alkoi innostua itsekin ja nosti vasemman laukan oikean sijaan niin kuin se usein teki. Korjasin sitä ehkä vähän liian kovakouraisesti ja se säikähti, ja sitten pakka alkoi hajota. Juuri ja juuri saimme tarvottua ohjelman loppuun ilman isompia virheitä mutta vailla kaikkea sitä lennokkuutta ja irtonaisuutta, mitä tällä tasolla olisi jo kaivattu. Tästä ei tulisi sijoitusta, ei ikipäivänä. Tein itsekin vähän väsähtäneen lopputervehdyksen ja ratsastin radalta vaihtaakseni hevosta.

Meeri istui lastaussillalla ja ilmoitti kysymättä, että Mimmu ja Pirita olivat molemmat jo maneesissa.
- Entäs Jessi ja Wot? kysyin hypätessäni satulasta.
- Ne meni tonne vanhalle kentälle, Meeri osoitti kauemmas ja nousi ottamaan Maurin ohjat. – Riisunko mä tän?
- Riisu, ja kävelytä, lastaa vaikka. Sen kanssa ei mennä palkintojenjakoon, sanoin ja lähdin tytön osoittamaan suuntaan.

Lähettäjä: Pingo 
Päivämäärä:   13.4.09 18:32:03

Ylööspäin.

Nää on kivoja pätkiä mitä on nyt menossa :)

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   13.4.09 18:40:25

16.

Wot laukkasi isoa ympyrää ja Jessi oli sen selässä kevyessä istunnassa. Mietin, mitä hän kuvitteli tekevänsä, estekisoihinko tässä oltiin muka menossa? Toisaalta hevonen kyllä näytti nyt sopivasti eteenpäinpyrkivältä. Nähdessään minut Jessi hidasti sen käyntiin ja ratsasti luokseni.
- Liikkuu se ainakin eteen, totesin.
- Ei se ensin liikkunu mihinkään. Siksi mä ajattelin vähän usvattaa sulle, Jessi selitti ja liukui alas selästä. Hän nappasi äkkiä pois päästään repaleisen kypärän ja katsoi sitä inhoten, ja vilkaisi sitten polviaan, joiden sisäsivuissa loisti punaiset läikät. – Varota mua ensi kerralla etukäteen jos luulet että mun tarvii ratsastaa.
- Mistä sä kypärän sait?
- Lainasin tuolta koulun tallista. Toivottavasti vaan siinä ei oo täitä.
- Ei kai sentään, mutisin jo hiukan poissaolevana, pidensin jalustinhihnat ja nousin selkään. Mimmu ratsasti vastaani maneesin ulkopuolella kalpeana aina vaan.
- Nyt ratsasta äläkä matkusta. ärähdin hänelle ja ehdin nähdä, miten kiukun puna alkoi levitä hänen kaulalleen. Voisin selitellä myöhemmin, pääasia oli että hänellä nyt oli adrenaliinia. Mutta sitten alkoi Wot pöristellä kaikille muille hevosille ja jouduin keskittymään täysin siihen. Se onneksi sieti ja välillä vaatikin, että sille näytettiin oma paikkansa, ja kun olin muistutellut sitä vähän aikaa, se tuntui hyväntuulisesti ilmoittavan että okei, minä olin pomo ja saatoin ruveta odottamaan radasta aika hyvää.

Kun ratsastin lopputervehdykseen olin täydellisen tyytyväinen. Kaikki oli mennyt niin nappiin kuin vain mahdollista, nyt sitten nähtäisiin mitä tuomarit olivat mieltä. En muiden radoista tiennyt mitään, mutta osallistujalistassa oli ollut muutama hevonen, jotka tunsin ja tiesin hyviksi, tosin niiden ratsastajien nimet olivat olleet outoja. Ehkä ne opettivat jo seuraavaa sukupolvea kouluratsastuksen saloihin.

Olin ollut viimeisenä radalla ja nyt ei voinut kuin odottaa. Ratsastin automme luokse, missä muutkin odottivat, Mimmu edelleen vilkuillen minua luimistellen.
- Se oli ihan hemmetin hieno rata, julisti uskollinen Jessi silmät loistaen ja tarttui Wotin ohjiin. – Menetkö sä hakemaan arvostelusi?
- Ei sitä varmaan ihan vielä saa, arvelin ja kysyin, miten Mimmulla ja Piritalla oli mennyt.
- Tässä ei oo kehumista, se alkoi jo vähän väsyä, kai, Pirita totesi. – Tai sitten minä aloin. Tuskin hyväksytty. Mutta Mimmu ratsasti kuin raivopää apina.
- Ai se toimi, mun taktiikkani? Mä ajattelin, että jos sä olet vähän kiukkuinen niin menee paremmin. En mä muuten olisi sua nälvinyt, selitin hänelle.
- Sä olit tahallasi inhottava? Mimmu ihmetteli ja vilkaisi uusin ilmein arvostelupaperiaan. – Jumaliste sä olet nero. Kai.
- Se paperi, Jessi hoputti ja huokaisten lähdin harppomaan kanslian suuntaan. En ehtinyt palata takaisin kun ruvettiin jo kuuluttamaan palkintojenjakoon valmistautuvia ja pysähdyin, etten menettäisi tavuakaan.

- Palkintojenjakoon pyydetään valmistautumaan…Ensin tuli minun nimeni ja Wotin, sitten toinen niistä tunnistamistani hienoista hevosista ja Mimmu kaikista maailman ihmisistä kolmantena. Sen enempää en malttanut kuunnellakaan. Toivoin että Jessi oli tajunnut kaivaa ne hemmetin pintelit esiin. Seuramestaruuden palkintojenjaosta otettaisiin valokuvia ja auta armias jos Hanna näkisi jossain semmoisen kuvan missä hänen hevosellaan oli ruusuke muttei pinteleitä.

Julmetun talkoilla käärimisen jälkeen olimme valmiita, Mimmu vuoroin hihittäen ja vuoroin kalveten kiipesi satulaan, ja minä vähän rauhallisempana. Vaikka olin kyllä innoissani, ei sitä voinut kieltää. Seurakisojen helppo A ei ehkä ollut ihan sitä mitä Hanna minun oli odottanut voittavan, mutta nuoren Wotin kanssa se oli hieno saavutus. Mimmun riemua ei kuitenkaan voinut mikään ylittää. Jos näin oikein kakkoseksi tulleen nuoren pojan toiselle puolelle, hän itki tuomarin puristaessa hänen kättään.

En ollut tullut ajatelleeksi, että sekä luokan sijoittuneet että mestaruuksissa sijoittuneet palkittaisiin erikseen, vaikka olinkin ihmetellyt miten monta ratsukkoa palkintojenjakoon oli kutsuttu. Meidät ryhmiteltiin uudestaan, poika Mimmun ja minun välistä jäi pois ja kun hän tajusi tulleensa toiseksi mestaruuksissa, ei mikään enää voinut lopettaa ilonkyynelten tulvaa,
- Koita nyt hitto vie hymyillä, komensin, ja naama märkänä hän veti irvistyksen näköisen hymyn naamalleen. Voi luoja noita naisia!
- Nyt juhlitaan, hän nyyhkäisi ja nauroi päälle.

Ensin kuitenkin lastasimme hevoset ja palasimme tallille. Ohjaamon takaa livingistä kuului vaimeasti naurua koko matkan ajan ja mietin, mitä kaikkea Meeri oli sinne juotavaksi raahannut. Hannalla oli yleensä jääkaapissa oikeata kuohuvaakin, mutta tuskin Meeri siihen oli uskaltanut kajota. Tai mistäpä tiesin, nyt kun Hanna oli niinkin kaukana.
- Aiotko raportoida Hannalle? kysyi Jessi, joka löhösi viereisellä penkillä, kuin olisi lukenut ajatukseni.
- Njaa, en mä tiedä. Onko tää nyt sen arvonen suoritus.
- Hölmö, totta kai on.
- No en mä ainakaan soita, sähköpostia tai jotain voin laittaa, ehkä. Eiköhän Minna raportoi sille viikottain kuitenkin.
- Iteppähän tiedät, Jessi totesi vain siihen ja sitten olimmekin perillä.

Hevoset pääsivät vielä tarhoihinsa, tavarat purettiin pikavauhtia ja sitten Mimmu haki lepohuoneen jääkaapista kuohuviiniä.
- Mä tuon huomenna uuden tilalle, hän lupasi ja poksautti korkin.
- Ota sä vaan, mä voin ajaa kotiin, lupasi Jessi kun Mimmu tyrkytti pulloa ensin minulle. Maistoin pienen siemauksen ja annoin sen sitten takaisin. Istuimme tallinseinustalle välittämättä valkoisista housuistamme – tai eiväthän ne nyt enää valkoiset olleet kellään – ja ruusukkeet kiinnitettiin riviin puomiin niin, että saatoimme katsella niitä.
- Eikö sun tee mieli kilpailla? kysyin Jessiltä.
- Ehkä ihan pikkirikkiriikkisen, hän myönsi pitkään mietittyään. – Mutta ei koulua eikä Hannan hevosella. Ihan liian isot paineet. Jotain esteitä jollain kilipääponilla.
- Meidän pitää varmaan ettiä sulle semmonen täältä sitten, mietin.
- Äh, ei tarvitse.
- Mennäänkin seuraavaksi estekisoihin, innostui Mimmu yllyttämään Piritaa.

Istuimme siinä seurana kunnes pullo oli tyhjä, tosin Mimmu oli melko pian unohtanut kierrättää sitä ja kääriytynyt itse sen ympärille. Sen soin kyllä hänelle, oli tämänpäiväinen nousu tutisevasta taikinasta palkinnolle ollut sen verran hieno suoritus.
- Nyt alkaa olla nälkä, Jessi ilmoitti lopulta venytellen.
- Käydäänkö meillä syömässä?
- Onkohan niillä ruokaa?
- Onko niillä ikinä?
Niinpä ajoimme äidin ja isän luo. Tänään ei isä ollut ruokatorkuilla vaikka he olivatkin jo jokin aika sitten syöneet, vaan istuskeli pihalla piilotellen rollaattoriaan tuolinsa takana.

Lähettäjä: ssfä 
Päivämäärä:   13.4.09 20:49:25

Oivoi, ehkä sittenkin luen sen ihan koneelta... :DD
Tietysti koulun tulostinta voisi vähän hyväksikäyttää joskus. :''D

Harmi kun en yhtään muista että missä olin menossa sillon kun kauan sitten luin tätä. :s
Ärsyttää kyllä kun oon niin laiska. -.-

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   14.4.09 20:25:39

Kaipa se paikka sieltä löytyi... ;)
-------------

Juhannussuunnitelmamme olivat edelleen levällään, vaikka juhannusviikko jo alkoi. Jessi oli soitellut ahkerasti Helsinkiin mutta sieltä ei tullut varteenotettavia ehdotuksia. Miila ja Lauri aikoivat lähteä käymään Tukholmassa ja Jinna ja Ville aikoivat viettää hiljaista kaupunkijuhannusta Jinnan vanhempien kanssa. Jessi ei tahtonut uskoa sitä.
- Tarviiko sitä ruveta keski-ikäiseksi heti jos heittäytyy raskaaksi, hän kysyi näyttäen vähän ahdistuneelta.
- Ei tietenkään tarvii, väitin.
- Miten sitten joku haluaa viettää juhannusta vanhempiensa kanssa?

Jessin muut kaverit olivat levällään kuka missäkin päin Suomea, samoin kuin minunkin. Elle, Jessin kurssikaveri, oli Espoossa, mutta aikoi pysyäkin siellä ja viettää sen mitä juhannuksesta töiltä jäi vapaaksi Kiien kanssa.
- Seurusteleeko ne nyt ihan tosissaan? kysyin. Jessi väitti tyttöjen olevan pari, mutta minä en ollut ikinä nähnyt heidän käyttäytyvän mitenkään rakastuneesti. He saattoivat yhtä hyvin olla vain hyviä ystäviä.
- Mikä on tosissaan? kysyi Jessi vastakysymyksen,
- En mä tiedä. Pyydä ne tänne?
- Äh, ei mitään järkeä. Kiiellä on aattona ilta ja juhannuspäivänä aamuvuoro. Ei ne ehtisi kuin käydä kääntymässä.
- Sitten meidän pitää varmaan vaan tehdä niin kuin sä ehdotit alun perin ja sulkeutua pariksi vuorokaudeksi parvelle, ehdotin.
- Kullannuppu, oishan se kivaa ehkä ensimmäiset kymmenen tuntia, mutta sitten mä todennäköisesti haluaisin jo repiä sulta silmät päästä. Tai, parikymmentä, hän lisäsi vähän ajan kuluttua. – Entäs jos mennään katsomaan Mustikkaa?
- Miten?
- No milläs sä sinne menit? Laivalla?
- Haluatko sä viettää juhannusviikonlopun kahden kesken autiolla saarella mun kanssa? Niin, ja tietysti kuuden orivarsan?
- Miksen haluaisi? Jos ainoat vaihtoehdot mitä jää on lähteä Jaskan ja Titan ja lasten kanssa purjehtimaan?

En viitsinyt mainita mitään Paten jätkäjuhannuksesta ja Iljan mökkikutsukin oli peruuntunut, kun hänen äitinsä ja tätinsä olivat äkkiä päättäneet lähteä sinne. Toki se sitten tarkoitti sitä, että Sanderssonilla täällä kaupungissa oli talo tyhjänä kuin odottaen juhlijoita, mutta yhtä hyvin Ilja ja Immu saattoivat kadota jonkun muun mökille.
- Sitä paitsi täähän on kesäkaupunki jos jokin. Kai täällä tapahtuu vaikka mitä? Jessi kysyi.
- Varmaan, turistiviihdytystä, totesin hiukan halveksuvasti, kuten paikallisena olin tottunut tekemään.
- No mutta jos me sitten leikittäis taas turisteja.

Niin me sitten päätimme tehdä. Aattona töiden jälkeen emme kiirehtisi minnekään, voisimme ehkä käydä äidin ja isän luona syömässä – se oli Jessin ehdotus – ja katsella ympärillemme. Lauantaina laivaan ja Ahvenanmaalle ja sunnuntaina takaisin. Soitin Bosselle ja ehdotin, että tulisimme käymään saarella ja hän toivotti kaikin mokomin tervetulleeksi.

Ja sitten kun suunnitelma oli valmiiksi hiottu ja lukkoon lyöty, se pitikin laittaa kokonaan uusiksi. Jessillä oli keskiviikkona iltavuoro ja minä kävin töiden jälkeen vain pikaisesti tallilla. Hevoseni, tai siis ratsastettavani saisivat vapaan pitkän viikonlopun, ja minun piti käydä päivittämässä ruokintalistaa, että ne saisivat vähän vähemmän väkirehua. Olin tuskin sieltä päässyt kotiin kun Jessi soitti, mitä ihmettelin suuresti.
- Mä taidan tarvita kyytiä nyt, hän sanoi.
- Kyytiä mihin ja miksi? ihmettelin.
- Kävi pikku tapaturma. Tarviin ainakin tikkejä, haluatko tulla ompelemaan?
- Kymmenen minuuttia, sanoin, kyselemättä siinä kohden sen enempää.

Tunsin kyllä tien vuodeosastollekin, ei se pelkästään ollut vanhainkodin pääteasema vaan oli siellä isäkin ollut. Jessi istuskeli kalpeana kansliaan työnnetyssä pyörätuolissa ja sydämeni tuntui jysähtävän polvien korkeudelle kun näin hänet siinä – mitä hittoa oli tapahtunut? Joko täällä oli työpaikkakiusaaminen mennyt vähän liian pitkälle? Ehdin suuttua pahanpäiväisesti lyhyellä matkalla ovelta kansliaan. Iltavuoron sairaanhoitajan huolestunut ilme kuitenkin vähän liennytti, se ei ollut syyllisen huolestunut vaan ihan viaton.
- Mitä sulle on tapahtunut?
- Onneksi mulla on todistaja tai sä et uskoisi, Jessi naurahti vaisusti.
- No?
- Tiputin pyörätuolinpalan jalalleni. Ihan itse.

- Minkä palan, miksi? Kerro nyt niin että mäkin ymmärrän, sanoin tuskastuneena.
- No, tässä on murha-ase, Jessi esitteli ja nosti pois paikoiltaan käsinojansa. Se koostui kromiputkesta, joka oli taivutettu neliömäisen U-kirjaimen muotoiseksi, sen alaspäin osoittavat putkenpäät sopivat reikiin pyörätuolin istuimen sivulla. U:n sisäpuoli oli ohut peltilevy.
- Sä teloit itsesi tolla? kysyin miettien, miten se oli mahdollista. Oliko käsinoja ollut liian tiukassa ja hän oli kumauttanut sillä itseään otsaan kun se oli irronnut? Mutta ei, side oli jalassa.
- Tiputin tän varpailleni, katohan, tää on kuin giljotiini, Jessi esitteli ja hiveli sormellaan peltilevyn alareunaa.
- Miksi teit sen? mutisin, mutta kyykistyin avaamaan sidettä joka peitti hänen jalkateräänsä. Hän sen kun tuijotti turtana. Tuo sairaanhoitaja oli tainnut antaa jotain vähän aspiriinia vahvempaa, sillä veriset siteet olivat jo aika hyvin tarttuneet kiinni eikä Jessi inahtanutkaan kun halusin kurkistaa niiden alle. Jalkapöydän poikki kulki pitkä viiltohaava joka turskautti esiin verta kun irrotin siteen. Ehdottomasti pahin tapaus mihin olin törmännyt tässä vajaan kuukauden aikana.

- Tikkaatko sä mut? ehdotti Jessi ja nyt totesin, että hän oli selvästi pienessä pöllyssä.
- Enpä tikkaakaan Toi näyttää sen verran syvältä että se pitää kuvata ensin, siellä voi olla luitakin poikki. Me ajetaan päivystykseen, ilmoitin.
- Ai, jaha. No jos sä niin sanot. Hän aikoi nousta seisomaan, mutta nappasin häntä nilkasta kiinni ja aloin kietoa sidettä takaisin.
- Ehditkö sä tulla hakemaan pyörätuolin takaisin sisään pihalta? kysyin sairaanhoitajalta, joka nyökkäsi. – Mä voin hakea Jessin laukun ja vaatteet ja tulen perässä pihalle, sanon vaan naapuriosastolle että häivyn hetkeksi, nainen lupasi.

Niin kärräsin Jessin auton luo, jonka olin onneksi sattunut parkkeeraamaan lähimpään ruutuun oven viereen. Se oli itse asiassa Mikon ruutu, mutta tiesinhän, ettei hän ollut töissä tähän aikaan illasta.
- Et astu sille jalalle, komensin kun autoin häntä siirtymään etupenkille. Sairaanhoitaja tuli tuskin paria minuuttia myöhemmin, kantaen Jessin tavaroita ja pienessä lääkemukissa yhtä pilleriä.
- Toinen panacod, jos ton vaikutus loppuu kesken matkan, hän ilmoitti. Kiitin ja lähdin ajamaan. Puolivälissä matkaa Jessi vaivihkaa nappasikin pillerin ja nielaisi sen kuiviltaan.

Harvemmin ensiapuun tulee potilaita hoitajanvaatteissa, henkilökunnan reaktiosta päätellen. Seurasin mukana päivystävälle lääkärille, joka lähetti Jessin röntgeniin kuten olin epäillytkin, ja sitten palasimme odottamaan tuomiota.
- Luussa on vähän taipumaa, ilmoitti lääkäri kun lopulta kutsui meidät taas sisään katsomaan kuvia. – Pajunvitsamurtumaksi sitä sanotaan. Se ei sinänsä mitään kipsiä kaipaa, kun ei tolla jalalla muutenkaan kävellä hyvään aikaan, mutta toi haava kyllä tarvitsee aika lailla koruompelua. Onneksi isot suonet on lipsahtaneet alta pois tai tässä tarvittais verisuonikirurgiakin ja leikkaussalia. Nyt mä taidan saada sen kokoon ihan tässä.
- Eihän jaloissa ole valtimoita, yritti Jessi väittää vastaan, mutta sulki sitten silmänsä, kun lääkäri komensi hänet pritsille ja ruiskutti puudutusainetta haavan ympärille. Sitten hän alkoi pitkän ja hartaan ompelutyön ja mietin että potilasta kohden varattu varttitunnin aika taisi ylittyä tällä kertaa moninkertaisesti.

- Tikit saa olla viikon, ei uimista, ei saunomista, pussi jalassa suihkuun ja toivo kylmiä kelejä. Jos se alkaa punoittaa tai turvota niin näyttämään heti, neuvoi lääkäri lopulta.
- Miksi kylmiä kelejä, ei kesällä toivota semmosia.
-Tulehdusriski on pienempi. Tarviitko särkylääkettä? Sairaslomaa?
Jessi nyökkäsi ja lääkäri täytti ja tulosti pari lomaketta.
- Ja kepit saat vastaanotosta, ilman niitä ei askeltakaan ainakaan pariin päivään, mieluummin viikkoon.
- Kolme viikkoa! Jessi huudahti lukiessaan lomalappuaan.

- Alotetaan sillä. Tikit voit poistattaa terveyskeskuksessa mutta tule näyttämään sitä mulle sitten kolmen viikon päästä.

- Mä en mene töihin kolmeen viikkoon, ihmetteli Jessi ääneen moneen kertaan matkalla autoon. Tajusin että hän tosiaan oli ihan lääkehumalassa.
- Kodeiini ei taida oikein sopia sulle.
- Mutta mun ei tarvii mennä töihin.
Nappasin hänen reseptinsä ja katsoin, mitä särkylääkettä hänelle oli määrätty. Ei onneksi enää samaa laatua. Taitaisi olla parasta käydä kotimatkalla apteekissa, meillä ei ollut mökissä edes yskänlääkettä.
- Aina sulle sattuu ja tapahtuu.
- Ei mulla oo koskaan ennen ollut haavaa mikä tarttisi tikata.
- Onko se kipee?
- Ei se tunnu miltään, hän sanoi ihmetellen ja sitten vasta muistin puudutusaineen. Ei varmaan tuntunutkaan.

Kun kotiin pääsimme, alkoi tuntua jo. Surkeana Jessi koikkelehti sisään mökkiin, oli vähällä kompastua terassin portaisiin ja seisahtui sitten parven portaiden eteen.
- Mä en ikinä pääse tonne, hän valitti ja kyyneleet alkoivat valua pitkin hänen poskiaan.
- Istu siihen portaille, mä teen sulle sängyn sohvaan, sanoin kiireesti ja lykkäsin hänelle särkylääkepaketin.
- Mutta en mä halua nukkua ilman sua, hän nyyhkytti. Jestas, että hän oli sekaisin, tuskin sai rapisteltua pakettia auki. Menin tutkimaan sohvaa ja totesin helpotuksekseni, että sen sai levitettyä, joskaan sitten ei enää ollut neliötäkään ylimääräistä tilaa.
- Kömmi sinne nyt, se on valmis, sanoin levitettyäni lakanan.
- Joo, hän mutisi kiskoen työpukuaan pois. – Hitto, mä haluaisin suihkuun mutta en jaksa nyt.
- Mene sitten kun jaksat.
- Niin. Tuu mun viereen, mä en halua olla yksin.
- Odota hetki, mä syön äkkiä jotain. Eikö sulla ole nälkä?
- Ei, hän mutisi, ryömi sohvalle ja hamuili lakanan päälleen. Kun olin tehnyt ja syönyt pari voileipää näin hänen jo nukkuvan, joten jäinkin vielä hetkeksi koneelle.

Jessille tosiaan sattui ja tapahtui, vai tuntuiko vain siltä? Sinä kesänä kun tapasimme hän oli katkaissut kätensä ja samaa jalkaa kuin nytkin hän oli ontunut viimeksi talvella. No jaa, oliko se nyt sitten niin kauheasti kahteen vuoteen? Mutta nyt hänen ei ainakaan tarvitsisi mennä töihin, siihen vihattuun paikkaan. Aloin miettiä, minkälainen paperisota pitäisi työtapaturmasta täyttää. Päivystyksen lääkäri ei ollut siitä puhunut mitään – olisiko hänen pitänyt? Minun pitäisi kysyä huomenna Mikolta, että tietäisin itse miten toimia, jos tulisi vastaavaa eteen.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   15.4.09 18:50:51

17.

Aamulla Jessi makasi hereillä kun heräsin ja tuijotti kattoon.
- Huomenta, sanoin unisesti ja yritin kääntyä antamaan hänelle suukon, mutta jouduinkin ähkäisemään kivusta, joka vihlaisi selkääni. Sohvassa oli ihan hemmetin huono nukkua.
- Huomenta, Jessi kuiskasi.
- Taidat haluta pillerin, arvelin ja toisella yrityksellä sain hoidettua sekä suukon että istumaan nousemisen.
- Joo, jos tarjoilet niin oot kiltti.
- Särkee?
- Ihan hemmetisti. Tää on paljon pahempaa kuin luunmurtuma. Kirvelee, ja polttaa, ja musta tuntuu että se irvistelee mulle tuolla lapun alla, hän vilkaisi murhanhimoisena jalkaansa.
- Auts, sanoin myötätuntoisena ja vein hänelle lasin vettä. Sillä aikaa kun kävin suihkussa, hän alkoi näyttää vähän vähemmän tuskaiselta.

Kasasin tyynyni viereen tietokoneen, television kaukosäätimen, Jessin kirjan jonka olin hakenut parvelta, pullollisen vettä ja kännykän.
- Haluatko sä vielä jotain? Pärjäätkö sä nyt? Pitäiskö mun jäädä kotiin hoitamaan sua?
- Ei tarvii, en mä oo invalidi. Pakkohan mun on tästä päästä vessaankin omin avuin. Ja kuin todistaakseen, että pystyi, hän kierähti istumaan melko ketterästi ja heilautti jalkansa sängyn reunan yli. Siihen hän pysähtyi ja tuijotti taas sidottua jalkaansa kuin muukalaista. – Se stana tykyttää, joko siihen nyt iski kumminkin joku tulehdus?
- Mä voin katsoa miltä se näyttää? tarjouduin mutta vilkaisin samalla kelloa. Kohta saisin ottaa auton pyörän sijaan, en ollut laittanut herätystä soimaan yhtään tavallista aikaisemmin kun mieleeni ei ollut illalla juolahtanut että joutuisin leikkimään sairaanhoitajaa ennen töihinlähtöä.
- Ei kun mene sä ennen kuin myöhästyt. Kyllä mä osaan sinne itsekin vilkasta.
Odotin kuitenkin sen aikaa, että näin hänen pääsevän varsin taitavasti vessaan keppeinensä ennen kuin lähdin menemään.

Tartuin ruokatunnilla kännykkääni aikomuksena soittaa Bosselle ja perua vierailumme ja totesin Jessin lähettäneen parikin tekstiviestiä. Ensimmäisessä luki ”Me ollaan liian ekoja, tuo jostain yksi muovipussi että mä pääsen suihkuun!” ja toisessa hän pyysi minua soittamaan kunhan ehtisin. Otsaani rypistäen soitinkin saman tien.
- Mitäs kuuluu? Eikö meillä muka ole yhtä ainutta muovikassia?
- Ei ainakaan missään mistä mä löytäisin. Voitko sä kirjottaa mulle jotain antibioottia ja tuoda tullessas?
- Tuntuuko siltä?
- Jep. Kuumetta ja silleen. Joku pöpö sinne jäi.
- Mä tuon, ethän sä ole millekään allerginen? lupasin, ja mieleni haravoi jo parasta vaihtoehtoa. Ei, konsultoisin kyllä kollegoita.
- En, tietääkseni. Kiva juhannus.
- Sehän on vasta huomenna. Mä yritän päästä livahtamaan vähän aikasemmin.
- Ei sun tarvii, en mä aio kuolla tänne iltaan mennessä.

Pääsin silti lähtemään ennen muita, Mikon luvalla, tai oikeastaan käskystä. Mukanani oli yksi antibioottikuuri, jonka hän oli hakenut Jessin osaston lääkekaapista ja resepti toista varten, jos ensimmäinen ei toimisi, sekä sidetarpeita. Pysähdyin matkalla ruokakauppaan ja mietin, tällaiseltako tuntuisi olla perheellinen. Kauhea kiire kaupan kautta töistä kotiin hoitamaan ruoanlaittoa ja tiskausta sun muuta, nälkäisiä ja kuumeisia lapsia. En voinut mitään sille, että minua harmitti vähän, ei vain tuo kuvitelma mutta viikonlopun mynkään meno myös. Eiväthän juhannussuunnitelmamme olleet kovin hääppöisiä olleet, mutta nyt ei sitten ollut niitäkään. Ja olin unohtanut soittaa Bosselle. Sen muistaessani kävin alkossakin, huomenna siellä olisi kuitenkin kauhea ruuhka.

Jessi nukkui kun tulin ja yksi vilkaisu riitti kertomaan, että hänen omatekoinen diagnoosinsa oli oikea. Kasvot punoittivat hehkuvan kuumina ja lakanan alta esiin pistävä ommeltu jalkaterä punoitti sekin haavataitoksen reunojen ympäriltä. Toivoin vain, että tuomani lääkkeet toimisivat. En raaskinut kuitenkaan herättää häntä ennen kuin olin lämmittänyt uunin ja heittänyt sinne ostamani pakastepizzan. Se oli suorastaan kutsunut minua pakastealtaasta. Avasin odotellessani sekä ikkunan että television, ja sen ääneen Jessi taisi herätä. Hänen ensin pöllämystynyt, mutta sitten hitaasti leviävä hymynsä sai minut häpeämään sitä, että olin ollut niin harmissani. Menin hänen viereensä ja säikähdin sitä, miten kuuma hän oli.
- Sähän palat.
- Mnn, niinpä taidan. Toitko sä mulle lääkettä, oi suuri valkoinen tohtori?
- Tietysti mä toin. Pieni kirjekuori oli vielä taskussani ja kaivoin sen esiin. – Ota pari aluksi saman tien.
- Mä taidan nukkua vähän lisää, hän ilmoitti sitten ja simahti taas. Hänen nukkuessaan kurkkasin sidoksen alle enkä pitänyt näkemästäni. Haava ei nyt suorastaan märkinyt mutta vaihdoin siihen kuitenkin puhtaan lapun päälle kun vanha ei enää tarttunut kunnolla kiinni. Jessi melkein heräsi siihen, muttei ihan.

Vietin iltani tietokoneella ja pihalla pizzani kanssa. Kastelin Jessin kasvattamat kukat ja soitin lopultakin Bosselle ja äidille naapurikortteliin. Irkkasin Laurin kanssa mutta häivyin kanavalta pian. Hannaa siellä ei tosin ollut juurikaan näkynyt koko sinä aikana minkä hän oli ollut Tanskassa, mutta en halunnut ottaa riskiä. Pidempään viihdyin vaihtamassa Jarin kanssa kuulumisia, vertailimme kesätyöpaikkojamme, mutta enemmän hän kertoi jostain tapaamastaan naikkosesta. Kaverin pää oli pyörällä, kerta kaikkiaan, ja tunsin lievää vahingoniloa kun sain lopultakin nälviä häntä takaisin. Muistin miten armottomasti minusta oli laskettu leikkiä silloin kun olin tavannut Jessin ja palannut syksyllä opiskelemaan umpirakastuneena.

Juhannusaattona oli lyhyempi työpäivä, ja sekin hiljainen. Istuimme oikeastaan puolestapäivästä eteenpäin kahvihuoneessa tuijottamassa kelloa. Mikko katsoi arvolleen sopivaksi poistua jo aamupäivällä, jättäen putiikin Jounin haltuun. Anu oli kuullut jotain merkillistä juorukanavaa pitkin osaston version Jessin onnettomuudesta ja päivitteli sitä. Kuulemma ensimmäinen kerta kenenkään muistihistoriassa kun kukaan oli onnistunut satuttamaan itseään pyörätuolilla. Olin iloinen kun kello lopulta näytti tarpeeksi ja saatoimme sulkea ovet.
- Hauskaa juhannusta! toivottelivat muut lähtiessäni. Hauskoista hauskinta, jos Jessi vielä viruisi sängynpohjassa. Ehkä viettäisin aaton istuen ypöyksin pihalla puutarhatuolissa ja juoden kaljaa.

Kotipihassa oli bileet täydessä vauhdissa. Sanderssonin saunan edessä oli leiri, ehkä kymmenkunta nuorta, joista monet olivat tutun näköisiä, vaikken kaikkien nimiä saanutkaan mieleeni. Ilja ja Immu häärivät tietysti mukana ja heilautin heille kättäni kävellessäni mökkiini. Ihan huippu juttu, tämä. Voisin Jessille seuraa pitäessäni kuunnella miten pihalla pidettiin hauskaa.

Mutta Jessi ei ollutkaan sisällä, ei edes parvella. Sohva oli pedattu taas kiinni ja mökki oli tyhjä. Vaihdoin pikaisesti rennompiin vaatteisiin ja mietin, olisiko hän sittenkin ollut tuolla ihmisjoukossa vaikken ollut huomannut? Nappasin jääkaapista kylmän oluen ja lähdin katsomaan.
- Mä jo luulin ettet sä huomannut mua täällä, Jessi totesi kun lähestyin. Hän istui leveästi aurinkotuolissa, kepit sitä vasten nojallaan.
- En mä huomannutkaan. Sä olet kokenut ihmeparanemisen?
- Suuren valkoisen tohtorin ihmelääkkeet auttoi. Vaikka on se kipeä vielä. Tule tähän, hän taputti kangasta vierellään, ja istuin siihen hajareisin. Kun laskeuduin selkänojaa vasten ja maistoin pullostani, ärtymys tuntui valuvan suoraan varpaisiin ja sitä tietä ulos. Jessi nojautui vatsaani ja makasimme siinä kuin kerrosvoileipä kuumassa iltapäiväauringossa.

Lähettäjä: miiuska 
Päivämäärä:   15.4.09 19:04:32

Oiiii kivoja pätkiä :)) we want more!

Lähettäjä: ssfä 
Päivämäärä:   15.4.09 20:16:15

Jatkelempa tässä vielä oikean kohdan etsimistä, kun ei viimeks kärsivällisyys riittänyt. Jospa se sieltä löytyy. :p Jos ei, niin alotan vaikka koko tarinan alusta, perhana! 8'D

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   15.4.09 20:41:59

Toivottavasti löytyy :)
------
- Sä olet palannu juurillesi, kuulin sitten äänen vierestäni ja kun varjostin silmiäni auringolta tunnistin tytön, joka oli istunut tuolimme viereen nurmikolle. Nimeä piti vähän miettiä, mutta tuli sekin sieltä sitten, Saana. Olin joskus vähän seurustellut hänen kanssaan, ikuisuus sitten, siinä iässä kun kahden viikon kädestä pitely oli jo ikuisuussuhde. Paremminkin muistin hänet siitä, että hän oli kouluaikoina ollut ystävä Sallan kanssa, jonka kuvittelin joskus olevani suuri rakkauteni.
- Kiva nähdä, ilahduin ja kiemurtelin pystympään Jessin alta. – Mitä kuuluu? Asutko sä aina vaan täällä?
- Asunhan mä, Saana naurahti. Hän oli eri näköinen kuin muistin, mutta kai se johtui vain siitä, että muoti oli muuttunut. Vaalean kiharapörrön tilalla oli kiiltävät, suorat hiukset, jotka hehkuivat tummanruskean sävyissä.
- Sä olet eri näköinen, livautin.
- Kas kummaa, ollaanko me nähty ainakaan viiteen vuoteen? Vai oisko siitä vielä kauemmin?

Vaihdoimme kuulumisia, niin pintapuolisesti kuin mitä noin viiden vuoden mahduttaminen noin kymmeneen minuuttiin vaati. Siinä meni opiskelut, työt ja seurustelut, kaikki, sitten siirryimme muihin tuttuihin ja aloin katsella tarkemmin ympärilleni pihassa.
- Tuolla on Mirva ja Janne, ne meni naimisiin viime kesänä, Saana osoitti. – Ja sitten sä muistat varmaan Even, tuolla. Se opiskelee kanssa Hesassa, jotain historiaan liittyvää.
- Mitäs Salla? kysyin lopulta kun paikallaolevat tutut oli käyty läpi. – Viimeksi kun mä kuulin sillä oli jo vaikka miten monta lasta.
- Väsynyt mutta onnellinen, kolmen lapsen yksinhuoltaja, Saana irvisti.
- Ai, ei kuulosta herkulta.
- Ei se ookkaan, kyllä mä olen sen verran läheltä sitä nähnyt. Se ensimmäinen jätkä lähti kävelemään reilu vuosi sitten, ja se löysi uuden, joka ensin näytti ihan huipulta.
- Ensin?
- Joo, kunnes se katosi sillä aikaa kun Salla oli synnärillä. Soitti vaan jälkeenpäin, ettei halunnutkaan vielä isäksi. Mä vaan ihmettelen miten se ei ollut huomannut sitä sen vuoden aikana kun se loisi Sallan ja lasten nurkissa.
- No voi jestas, puuttui Jessi puheeseen, tähän asti hän oli vain kuunnellut. Hän kuulosti kiukkuiselta.
- Sano muuta, Saana säesti.

Tytöt vaihtoivat muutaman ystävällismielisen sanan, mutta sitten Saana nousi lähteäkseen. Hänen poikaystävänsä oli jossain grillin lähettyvillä.
- Nouse vähän, pyysin Jessiä, aloin puutua.
- Mihin sä meet?
- Täytyy vaan vähän venytellä. Haluaisitko sä jotain?
- Onko meillä yhtään siideriä? Uskallanko mä ottaa?
- Alkoholin ja antibioottien yhteiskäyttöä suositellaan välttämään lähinnä, koska kännissä niitä ei muista ottaa, messusin matkien yhtä opettajistamme ja Jessi tirskahti.
- Tuo mulle sitten yksi. Tuo se nappikin niin se on ainakin muistettu ottaa, hän kehotti ja lähdin käymään mökissä.

Kun palasin makaili Jessi aurinkotuolissa kuin kuningatar ainakin, Ilja polvillaan vieressään. Jessiä näytti huvittavan, hän kohotteli aurinkolasejaan sen näköisenä ja veti kasvoilleen teeskennellyn ylhäisen ilmeen, joka pian kuitenkin katosi kikatukseen. Menin leikkiin mukaan ja polvistuin Iljan viereen.
- Hopeatarjotin oli pesussa, lausuin pahoitellen ja tarjosin hänelle siideritölkin.
- Lopettakaa, te ootte ihan kaheleita! Mutta hänen ilmeensä puhui toista.
- Entäs herkkusieniä? Ilja kysyi.
- Ehdottomasti herkkusieniä, Jessi vastasi.
- Siinä olikin koko menu. Mä tuon kunhan Immu on grillannut. Hän nousi hiukan vaivalloisesti pystyyn ja putsasi huolellisesti vaaleiden housujensa polvet. Ne vihersivät tietysti jo.

- Ilja on hauska, Jessi sanoi mielistyneesti katsellen tämän poistuvaa selkää.
- Mä luulin että se oli sun mielestä outo.
- Niin olikin. Mutta se paranee kun siihen tottuu.
- No ihan kiva sitten ettei ne päässeetkään sinne mökilleen.
- Pääsee ne, ne vaihtaa vuoroa Evan kanssa sunnuntaina.

Kahden siiderin ja ruoan jälkeen Jessi ilmoitti haluavansa nukkumaan ja lähti koikkelehtimaan kohden mökkiä. Minä jäin istumaan ja juttelemaan vanhojen tuttujen kanssa, muidenkin kuin Saanan, ja totesin, että tästä tuli sittenkin ihan hyvä juhannus. Orilaitumella käynnin peruuntuminen kyllä vielä harmitti, mutta ei kai Jessi olisi pystynyt siellä liikkumaan. Hyvä että pääsi sileällä nurmikolla eteenpäin. Pari rauhallista päivää ei tehnyt ollenkaan pahaa, vaikka nautinkin töistäni. Oli ylellistä kun ei ollut mitään velvotteita, kun saattoi aamulla herätessään ruveta vain miettimään, mitä huvittaisi tehdä sen sijaan että olisi kerrannut mitä piti tehdä ja mihin aikaan. Semmoisia ei ollut kovin usein, mutta toden sanoakseni kaksi peräkkäin alkoi jo olla tylsyyden rajoilla. Jessi, vaikka olikin ihan rampa, oli iloinen kuin pikkulapsi sirkuksessa aika ajoin toistellessaan kolmen viikon lomaansa. Minua vähän pelotti huomata, miten paljon toisen mieliala saattoi vaikuttaa koko olemiseen, kun asui tällä tavoin, pienen pienessä tilassa, missä ei voinut mennä toiseen huoneeseen. Juhannuspyhät olivat kuin pieni kuherruskuukausi, miten helposti se voisikaan olla arkihelvetti?

Aloin seuraavalla viikolla miettiä olinko omilla ajatuksillani tilannut, manannut tai aiheuttanut sellaisen @!#$. No, en sentään aiheuttanut, se oli vähän liikaa luultu. Aluksi Jessi oli jäänyt suurieleisesti nauttien nukkumaan kun lähdin töihin, ja kun palasin sieltä, käytyäni töiden jälkeen pikaisesti ratsastamassa, hän makasi pihalla ilta-auringossa lukemassa. Toisena iltana hän jo kieriskeli samalla pyyhkeellä sen näköisenä kuin olisi ollut nakki kuumalla paistinpannulla.
- Mä pitkästyn kuoliaaksi! hän valitti.

Tietysti hän pitkästyi, hän oli vielä huonompi kestämään joutilaisuutta kuin minä. Olisi kai minun se pitänyt muistaa.
- Hitto kun en tajunnut hakea sua mukaan tallille. Olisi ainakin maisemat vaihtuneet, sanoin pahoillani.
- No hae huomenna, oo kiltti? hän pyysi onnettoman näköisenä. Ei hän täältä yksinään päässyt mihinkään. Kainalosauvoilla ei kauhean kauas kävelty, polkupyörää hän ei voinut polkea eikä edes autoa ajaa kun ei kipeä jalka kestänyt vielä pientäkään painoa.
- Haenhan mä, lupasin. Tallilla olikin jo ihmetelty hänen katoamistaan. – Minna pitää meille tunnin huomenna.

Mutta sitten kävi klassisesti, viimeinen potilas veikin aikaa kolme kertaa niin kauan kuin mitä olisi saanut ja minun oli pakko soittaa Minnalle, etten mitenkään ehtisi hänen valmennuksensa alkuun.
- Et näköjään, me muut ollaan jo maneesissa ja sun ratsusi menee tossa käsihevosena ympyrää. Ootko täällä kymmenessä minuutissa vai ratsastanko mä sen? Minna kysyi kuivasti.
- En mä ole siellä puolessa tunnissakaan, vaikka miten yrittäisin, sanoin surkeana.
- No mä voin ratsastaa sen tässä samalla. Saanpahan näytettyä noille mallia oikein elävästi.
- Niin kai se on parasta, huokaisin.

Jessi näytti vielä pettyneemmältä kuin minä ja katsoin parhaaksi viedä hänet autoajelulle ennen kuin hän tulisi seinähulluksi.
- Pitäiskö sun mennä Hesaan pariksi päiväksi, siellä ainakin ois seuraa? ehdotin, kun hän tuijotti myrtsinä autonikkunasta vesitornia. Olin suunnitellut, että jossain vaiheessa kesää kävisimme tutkimassa sitä tarkemmin, mutta nyt ei sattuneesta syystä ollut se hetki.
- Mitä seuraa? Kaikki on töissä päivät niin kuin sinäkin, paitsi Karoliina joka on tarhassa, eikä musta nyt just olisi sen perässä juoksemaankaan.
- No mutta ainakin mä lupaan ja vannon hakea sut huomenna tallille, huokaisin.
- Joo, sori, mä olen mahdoton, hän sanoi katuvaisena ja taputti polveani.
- Mennäänkö satamaan jätskille? ehdotin, ja sain lopultakin vaisun hymyn.
- Mennään, muru.
Ja sitten istuimme siellä pari tuntia katsellen ihmisiä ja jutellen ja naureskellen ja tyttöystäväni oli kuin eri ihminen – tai paremminkin kuin sama ihminen joka oli ollut ennen.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   16.4.09 19:42:53

18.

Voi, että olin väsynyt perjantaina. Viikonloppuna olisi kisat, molempina päivinä, ensin lauantaina nuorten kanssa ja sitten sunnuntaina pitäisi taas näyttää parasta mahdollista Tantrumilla. En oikein ollut voinut jättää yhtenäkään iltana tallilla käyntiä väliin kun olin kerran niille kaikille antanut vapaata juhannusviikonlopuksi. Ja sitten kun olin kotona, oli Jessi onnellinen kuin koiranpentu ja illat venyivät pitkiksi jutellen ja seurustellen ja puuhaillen yhtä sun toista. Aloin jo harkita ratsastuksen vähentämistä, mutta sitten ajattelin, että varmaan hän jo seuraavalla viikolla voisi ehkä ajaa autoa ja keksiä jotain tekemistä omin päinkin siksi puoleksi vuorokaudeksi, jonka olin poissa. Yksinäinen raukka.

Viikonloppukin oli vähän ongelmallinen. Kisoissa menisi tuntikausia molempina päivinä. Mitä tekisin Jessille? Ei hänestä olisi hevosenhoitajaksi, itsehän hän oli hoidettava. Ja oli vähän optimistista kuvitella, että hän jaksaisi roikkua mukana tyhjänpanttina keppeineen ja jomotuksineen kokonaista päivää.

Teki totisesti mieli lähteä työkavereiden kanssa perjantai-iltana tuulettamaan päätä, mutta ei, minunhan oli lähdettävä tallille. Kävin vain pyörähtämässä kotona ja nappaamassa Jessin kyytiin. Kuvittelinko vaan vai oliko tämä viikko muuttanut suhteemme joksikin isä-lapsi-hoitaja-holhottava kuvioksi? Mietin, olinko epäoikeudenmukainen kun minusta tuntui, että minua imettiin kuiviin joka suunnalta, vaiko vain yksinkertaisesti uupunut? Hullua sinänsä, stressaavampaakin kuvittelin kokeneeni.

Mutta kuten tavallista, satulassa asiat alkoivat tuntua paremmilta. Olin päättänyt ilmoittaa Maurician vain helppoon B:hen sen viimekertaisen takapakin jälkeen ja pikku hupakko kanaili taas siihen malliin, että minua alkoi naurattaa, näinköhän saisimme siitäkään hyväksyttyä tulosta. Wot sen sijaan oli voimansa tunnossa ja ellen olisi tiennyt paremmin olisin voinut kuvitella, että se pärjättyään edelliskerralla niin hienosti vieläkin muisteli palkintojenjakoa ja miten kaikki olivat ihailleet sitä. Sen ryhti kohosi jo karsinassa kun se näki saavansa kankikuolaimet suuhun.

- Myisköhän Hanna sen meille jos ruvettaisiin lottoamaan ja voitaisiin tarjota määrättömästi rahaa? mietti Jessi kun lopettelin sen kanssa.
- En mä usko että se ikinä suostuu luopumaan siitä, arvelin, vaikken voinut kieltää, että sama haave oli joskus käynyt minunkin mielessäni.
- Onneksi sulla on sentään Musti.

Olin jättänyt Tantrumin viimeiseksi, eikä Jessi jaksanut enää istua maneesinpenkillä katselemassa kun väänsin sen kanssa vai jäi talliin. Oli vähän sateinen ilta eikä tallinovenpielessä voinut ottaa aurinkoa, joten löysin hänet punaisen huoneen sohvalta kun lopulta toista tuntia myöhemmin vein hionneen hevosen talliin. He katselivat Hesen kanssa vanhoja kisavideoita, joita Hanna säilytti tallilla ja heillä kuului olevan hauskaa.
- Voi että sä näytät nuorelta, hihitti Jessi minulle kun havaitsi minun astuvan sisään.
- Hmpf, sanoin, minusta ei oikeastaan ollut hauskaa ajatella, että vanhoja ratsastusmokiani oli tallessa täällä, tiedä vaikka niitä käytettäisiin varoittavina esimerkkeinä tuleville sukupolville. Jessi hiljeni nopeasti, kun kuvaaja – todennäköisesti Bosse, joka tuohon aikaan oli meitä paljon kuskannut – oli zoomannut radalta poistumiseeni ja Hannaan, joka oli tullut onnittelemaan ja suutelemaan minua. Ilmeisesti tuolla radalla ei ollut tullut kovin pahoja mokia.

- Mä käyn suihkussa, ilmoitin ja kaivoin kaapista pyyhkeen. Olin vähän vahingoniloinen, mitäs oli mennyt kaivelemaan vanhoja nauhoja. Kun palasin sieltä he olivat alkaneet katsoa rakeisena näkyviä uutisia ja juttelivat Hannan paluusta.
- Koska sä sanoit sen tulevan? kysyin äkkiä, vaikka olin pukeutunut melko ajatuksissani.
- Ensi viikonloppuna. Sillonhan kuukausi on mennyt, Hese toisti sanomansa.
- No on se mennyt äkkiä, puuskahdin. Menisiköhän Bosse kuorma-autolla hakemaan? Meillä oli ohjelmassa kisat eikä olisi kivaa ajella edestakaisin traikun kanssa mahdollisesti kolmeakin kertaa kun muistaakseni Piritakin oli suunnitellut tulevansa mukaan. Ja kuka muka ehtisi koko päivän leikkiä taksikuskia?

Hese kuului hiukan manailevan Hannan paluuta, enkä ihmetellyt. Oli Minnakin tiukka, mutta hän oli täällä vain töissä eikä tupsahtanut tallille arvaamatta mihin tahansa vuorokauden aikaan terävine katseineen. En väitä, että tallilaiset olisivat hoitaneet hevosia vähääkään huonommin Hannan poissa ollessa, kaikki oli täsmälleen yhtä hyvin kuin normaalistikin, mutta kyllä ilmapiiri oli muuttunut leppoisammaksi heti kun pomo oli poistunut.

- Kuka teistä tulee mukaan kisoihin huomenna, kysyin sitten.
- Me tullaan Meerin kanssa. Kuinkas muutenkaan. Monelta lähdetään?
- Kahdeksalta kuulemma.
- On tää jumalauta kyllä hullun hommaa, ei ikinä vapaata hetkeä, Hese puuskahti.
- Kutsumusammatti. Itepähän valitsit.
- Tuletko sä, Hese kysyi Jessiltä, joka nyökytteli pontevasti.
- Siellä menee sitten kauan, sanoin varoittavasti.
- Luuletko sä että mä olen ensi kertaa mukana? Jessi tuhahti.
- Mietin vaan että miten sä jaksat koikkelehtia kepeilläsi.
- No hitto, meillähän on auto missä on enemmän asumismukavuuksia kuin meillä kotona. Kai siellä pärjää.

Lähettäjä: ssfä 
Päivämäärä:   16.4.09 20:56:44

Jeijh, meikä löysi! Kestää vielä vähän aikaa että pääsen tänne asti.. :'D
Ehkä viikonloppuna. :p

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   16.4.09 21:00:31

Oukei, mä hidastan tahtia hetkeks et saat kiinni ;)

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   17.4.09 19:41:01

Minna lastasi mukaan Lunen ja Bimin ja myös Mimmu ja Arttu, joka oli päättänyt katsoa itsensä tervehtyneeksi, lähtivät. Täysi auto siis. Ihmisiäkin oli niin paljon, että lähdin ajamaan kuorma-auton perässä omalla autolla, johon Jessi, Mimmu ja Arttukin tulivat.

Kaikki sujui jo niin ammattimaisella rutiinilla, että sitä oli ilo seurata. Mimmu nyt vähän panikoi ja oli saada kohtauksen kun luuli unohtaneensa Pölyn satulan tallille, vaikka Hese oli yksinkertaisesti ruvennut laittamaan hänen hevostaan kuntoon sillä välin kun olimme käyneet kansliassa. Muuten tiimi toimi kuin rasvattu koneisto ja pistin mieleeni, että pitäisi muistaa antaa siitä ansaitut kehut illalla. Aioimme tallille päästyämme pitää analysointipalaverin, sillä Jessi oli lepohuoneesta bongannut videokameran ja luvannut kuvata kaikki radat.

Tuli sieltä sitten taas ruusukkeitakin yhdelle sun toiselle, lohdutukseksi pitkästä päivästä. Kisapaikalla oli vierähtänyt kuutisen tuntia, kun saatoimme ruveta lastaamaan hevosia paluumatkaa varten. Se sujui yhtä ongelmitta kuin tänne saapuminenkin ja vilkaisin säälivästi ponia, jota puolen tusinaa ihmistä yritti lähistöllä saada traileriin. He olivat jo kokeilleet porkkanoita ja lepertelyä, nyt oli vuorossa ärjyminen ja poni nousi takajaloilleen lastaussillalla kolhaisten yhtä auttamaan tulleista miehistä käsivarteen.
- Nyt rupee tulemaan ruumiita, sanoin puoliääneen Minnalle, joka oli seisahtunut viereeni seuraamaan näytelmää.
- Jonkun pitäis mennä auttamaan, se pitää niitä ihan pilkkanaan, hän totesi.
- Mene, ehdotin.
- Äh, opetelkoot itse. Noin monta miestäkin, nehän voi aina nostaa sen sinne.
- Mä menen, ilmoitti Hese joka juuri käveli alas lastaussiltaa vietyään Lunen sinne viimeisenä.
- Mene ihmeessä, kehotin. Poni oli sen näköinen, ettei sillä ollut mitään kiirettä, sen silmät vilkkuivat ilkikurisesti kun se oli keksinyt näin kivan leikin. Ponit! Merkillisiä eläimiä.

Seurasin kauempaa, miten Hese meni paikalle, sai ponin riimunnarun käsiinsä, sanoi sille jotain ja talutti sen koppiin. Minua nauratti pienen ratsastajatytön ihaileva ilme, ja nainen, joka ilmeisesti oli hänen äitinsä, tuijotti Heseä kuin tämä olisi ollut hevoskuiskaaja suoraan elokuvasta. Elukkaparka oli vaan todennäköisesti haistanut että Hese oli lastannut hevosia useampia kertoja kuin sillä oli jouhia otsatukassaan ja päättänyt antaa periksi.

- Haetaan jotain syötävää matkalla, ehdotti Arttu, joka istui reteänä takapenkille valkoinen ruusuke paidankauluksessaan koristeena.
- Niinku mitä? Tarjoatko? letkautin peilin kautta.
- Toki tarjoan, aja jonnekin mäkkärille tai jotain. Montako meitä on? Hän alkoi laskea sormillaan ja sekosi kerran toisensa jälkeen. Kun pysäytin hampurilaispaikan pihaan hän oli päässyt viiteentoista ja Mimmu ja Jessi nauroivat katketakseen hänen laskeneen hevosetkin mukaan.
- Montako ostit? Jessi kysyi kun Arttu palasi ison paperikassin kanssa.
- Tarpeeksi, toivottavasti.
- Äkkiä, mä en kestä tota lämpösen paperin hajua, alkoi Mimmu valittaa.

Toiset olivat jo ehtineet aloittaa auton purkamisen kun pääsimme tallille, ja äkkiä se olikin varusteita myöten tyhjä. Jessi hyödyttömänä kiipesi etukäteen yläkertaan. Hän pärjäsi jo yhden kepin kanssa ja kantoi toisessa Artun hampurilaiskassia, kamera roikkui kaulassa ja kun me muut kiipesimme perässä punaiseen huoneeseen oli hän jo onnistunut virittämään johtoja videoihin niin, että television ruudulla näkyi kuvaa. Hälisten jaettiin istumapaikat ja hampurilaiset ja jääkaapista limsaa ja sitten painettiin juhlallisesti play-nappulaa. Mimmu oli ensimmäisenä televisiossa ja sitten minä, meitä katseltiin vielä vakavina ja tosissaan arvioiden, mutta kun nauha eteni alkoivat kommentit mennä enemmän tai enemmän asiattomiksi. Minnaa, joka oli viimeisenä Lunen kanssa kuvassa, haukuttiin jo estoitta, kädet heiluivat ja jalat heiluivat ja ryhti oli kuin Notre Damen kellonsoittajalla. Mikä parasta, Minna nauroi itsekin katketakseen mukana eikä pannut ollenkaan pahakseen.
- Mun pitäis soittaa Hannalle raportti, mutta en mä pysty! hän ulvoi maaten nojatuolissa jalat pystyssä.
- Kun soitat niin kysy onko meillä kuorma-autoa ens viikonloppuna, muistin, kun sain oman hekotukseni taukoamaan.
- Kuinka niin? Minna lopetti nauramisen ja katsoi minuun.
- No kun. Jos se onkin Tanskassa.
- No ei kai sen tarvitse siellä just viikonloppuna olla sen auton?
- Ota selvää, kun soitat, kehotin.

Sunnuntain kisoihin Jessi lähti mukaan yhtä innoissaan ja kuvasi taas kaikki radat. Niitä oli vähemmän, Minnan kolme ja minun ja Tantan kaksi, mutta enemmän niissä oli katsottavaa. Minna osoitteli minulle monta kohtaa, joissa olisi voinut ja pitänyt parantaa, ja nyt kun näin ne itse, ne tuntuivat päivänselviltä.
- Hitto, enemmän videointia, ähkäisin.
- Musta sä olit hyvä, ilmoitti Jessi, joka nojasi kylkeeni, mutta tiesinhän, ettei hänellä ollut sellaista silmää. Tuntui se silti ihan kivalta.
- Nyt mä soitan sille Hannalle, päätti Minna, kun olimme ruotineet hänenkin ratansa.
- Jaa et soittanu vielä eilen?
- No kun tän päivän tuloksista se varmaan on kiinnostuneempi kumminkin, niin en sitten viittiny.
- Ruvetaanko lähtemään, ehdotin Jessille.
- Odota nyt, sähän halusit tietää siitä ens viikonlopusta, Minna sanoi ja lysähdin takaisin sohvaan. Kuuntelimme miten hän puhui Hannalle ulkomaille, raportoi viikon tapahtumat ja kisojen radat ja kysyi lopulta tämän paluusuunnitelmat.
- Viikonloppunako? Onko kuorma-auto sitten siellä? Meillä ois kisoja käytävänä. No et tietenkään tuo niitä traikulla semmosta matkaa.

- Hanna pyytää Bossea hakemaan auton meiltä vasta sunnuntai-iltana, hän raportoi meille lopulta tungettuaan puhelimen taskuunsa ja pyyhkäisi tummia hiuksiaan paremmin korvan taakse, vaikka ne olivatkin vielä melko siistillä nutturalla. – Jää nähtäväksi ehtiikö se Ruotsin puolelle enää sunnuntai-iltana. Ja Hanna sanoi, että sillä on tuliaisia.
- Mulla ei oo kovin korkeeta käsitystä tanskalaisesta suklaasta, Jessi naurahti.
- Sen tuliaisilla taitaa olla ennemmin neljä jalkaa kuin kultapaperia ympärillä, vastasi Minna.

Poistin illalla Jessin haavasta tikit sohvan päällä olevan lukulampun valossa ja minusta se näytti hyvältä.
- Onkse vielä kauhean kipeä?
- On se aika, mutta kyllä sille jo voi astua. Mä voisin kokeilla huomenna autolla ajamista. Jos uskallat jättää sen tänne.
- Miksen uskaltaisi, kaipa sä itse tiedät, kuittasin.
- Mä ajan teille pesemään pyykkiä, hän suunnitteli ja venytteli sohvalla, nostaen sitten kipeän jalkansa lähelle kasvojaan tutkiakseen haavaa. Hän muistutti vauvaa, joka imi varpaitaan.
- Suloinen, sanoin. Se sana oli ensimmäisenä tullut mieleeni, ja päätin sanoa sen ääneen. Ei ollut tullut juurikaan leperreltyä kuluneella viikolla.
- Minäkö? Jessi kysyi punastuen lievästi ja näyttäen kahta suloisemmalta.
- Sinä niin. Annoin hänelle suukon.
- Mä jo luulin että sä olet kyllästynyt muhun, hän huokaisi ja tarttui kiinni kaulastani.
- Tää oli vaan rankka viikko, puolustauduin. Tuntui hyvältä halata Jessiä ja mietin, joko uskaltaisin yrittää houkutella hänet sänkyyn. En ollut oikein uskaltanut ehdotella koko viikolla kun pelkäsin että hänen jalkansa kolhiutuisi temmellyksessä: nyt vasta tuli mieleen että olikohan sillä jotain tekemistä sen kanssa että aika oli tuntunut niin pitkältä ja raskaalta.

Siitä päätellen, miten Jessi vastasi aika viattomaan pusuuni hänen ajatuksensa kulkivat suunnilleen samoja latuja, mutta sitten hän yllätyksekseni työni minua kauemmas.
- Mua huolettaa, hän kuiskasi.
- Mikä niin? En juuri nyt olisi välittänyt vakavasta keskustelusta.
- Se, että Hanna tulee takasin. Täällä on ollu niin kivaa tähän asti.
- Miksi sen tarttisi muuttua?
- Koska mä en vaan voi mitään sille, että se nainen huolettaa mua.
- Luottaisit muhun nyt lopultakin edes vähän aikaa, huokaisin turhautuneena. – Tehän tulitte ihan loistavasti toimeen ennen sen lähtöäkin.
- Koska mä tiesin että se häipyy. Mutta, joo, tietysti mä luotan suhun. Anteeksi. Hän veti minua taas lähemmäs ja pääsimme jatkamaan suukottelua.

Mutta kyllä minäkin olin vähän huolestunut, vaikken sitä ikinä tunnustaisikaan. Hanna pystyi aiheuttamaan hankaluuksia pelkällä läsnäolollaan, saati sitten jos halusi aiheuttaa niitä. Minun piti kuitenkin luottaa siihen, ettei hän haluaisi, että hän tosiaan tarvitsi apuani täällä.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   18.4.09 13:06:50


Melkein lomalta tuntui maanantai, kun olin luvannut itselleni vapaapäivän tallilta rankan viikon päätteeksi. Hitaasti pyöräilin töistä kotiin miettien, pitäisikö illalla tehdäkin jotain vaiko vain laiskotella kotona. Jessi ehkä olisi ensin mainitun kannalla, kun hän oli saanut jälkimmäistä harrastaa mökkiin sidottuna niin pitkään. Toivoin että hän oli tänään päässyt liikkeelle autolla ja saanut edes vähän vaihtelua elämäänsä.

Autoa ei ainakaan ollut pihassa joten siltä näytti. Sen sijaan mökin vieressä seisoi telttakatos, semmoinen jotka jossain vaiheessa olivat tulleet muotiin jotta ihmiset saattoivat järjestää pihajuhlia sateellakin. Aikoivatko Sanderssonit järjestää jotkin kekkerit? Ja jos niin miksi tuo ruma hökötys oli pitänyt pystyttää noin lähelle meidän mökkiä eikä lähemmäs isoa taloa? Inhoten talutin pyöräni siniraitaisen kapistuksen ohi mökin seinustalle ja katseeni osui puoliksi raaputettuun seinään. Sitäkin pitäisi jatkaa jossain vaiheessa.

Tyhjä mökki näytti yksinäiseltä. Ovikin oli kerrankin lukittu ja ikkunat kiinni. Jessi ei ollut jättänyt edes mitään lappua, vaikka kuka nyt lappuja enää kirjoittelikaan tänä kännyköiden aikana. Oliko hän lähtenyt kokeilemaan autoilua ja onnistunut ajamaan vaikka kolarin? Takuulla hän tiesi, että huolestuisin jos palaisin tyhjään taloon ilman mitään tietoa missä hän oli. Menin portaille istumaan ja ajattelin aloittaa hitaan paniikin soittamalla ensin äidille, ehkäpä Jessi oli siellä pyykillä niin kuin oli lupaillut.

- Jokos kuulit? äidin ääni oli huvittunut kun hän vastasi puhelimeen.
- En mä ole kuullut mitään, mitä olisi pitänyt?
- Jaa, no Jessi vähän pelkäsi sun raivostuvan, mutta mä sain niistä kyllä aika hyvät valkaisuaineella.
- Kerro nyt, mä en tiedä mistään mitään, tuskastuin.
- Sun kisahousut, me onnistuttiin värjäämään ne.
- Miten? Ja minkävärisiksi? kysyin varuillani, halusinkohan tietääkään.
- Tietysti ne oli tarkotus pistää yksinään koneeseen mutta niihin oli tarttunut sukka, sinne tarranauhaan, lahkeessa…
- Niin, sanoin hyvin rauhallisesti. Kuulisinkohan seuraavaksi mitä lämpötilaa Jessi ja äiti olivat päättäneet käyttää, ja minkämerkkistä pesuainetta?
- Mutta sitten mä liotin niitä kloriitissa ja kyllä se väri aika hyvin lähti pois, paitsi siitä nahkapaikasta.
- No mutta sehän on hyvä sitten. Ei mitään hätää.
- Mutta on ne vielä vähän pinkit.
- Voi elämä, värjäsitte mun kisahousut vaaleanpunaisiksi? Koko juttu oli tuntunut ihan toisarvoiselta löpinältä tähän asti mutta nyt näin itseni kävelemässä kisapaikalla housuissa joiden persus loisti vaaleanpunaisena. Sitä en voisi tehdä. Mitä muuta väriä tahansa.
- Mutta kyllähän ne jo alko näyttää aika vanhoilta ja kulahtaneiltakin, äiti lohdutti.

Purin hammasta enkä sanonut pahasti, vaikka mieli teki. Minulla ei ollut aavistustakaan missä varahousuni olivat. Eivät ainakaan mökissä tai tallilla, ehkä äidin luona tai sitten Jessin vanhempien kellarissa Helsingissä? Jostain ne pitäisi taikoa esiin ennen viikonloppua tai kisat saisivat jäädä väliin.
- Mitäs isä? kysyin vähän ehkä kireällä äänellä ja kuuntelin pitkää selostusta paitsi isän myös veljenlasten touhuista. Sen kestäessä rauhoituin pakostakin.

Selasin päivän lehden, jonka joku Sanderssoneista oli kai tuonut mökille ja aloin tosissani harkita Jessille soittamista, tuntuisi se miten holhoavalta tahansa, kun kadulta alkoi kuulua musiikkia. Katsahdin ylös ja näin mersun kääntyvän pihaan. Sen ikkunat olivat auki ja siitä tuli ääntä kuin nuorisodiskosta, vilkkuvalot vain puuttuivat. Hullu nainen. Tuommoinen oli mersun arvolle sopimatonta, ainakin siinä olisi pitänyt soittaa jotain klassista eikä Eminemiä.

Jessi vääntäytyi hitaasti ulos ja kumartui vielä keräämään keppinsä ja pari muovikassia. Tajusin hänen nousseen väärästä ovesta vasta kun Ilja nousi kuskinpaikalta.
- Tervehdys, Ilja huikkasi heilauttaen kättään, heitti auton avaimet minulle ja lähti kävelemään kotiinsa päin. Jessi oli saanut järjestäydyttyä ja lähestyi hitaasti, tosin enää yhtä keppiä apunaan käyttäen.
- Olitte vähän ajelemassa, sanoin ja kuulostin varmaan kauhean kärttyiseltä, mutta Jessin naurava ilme ei suostunut katoamaan.
- Niin oltiin, tuli akuutti tarve.

Hän istui viereeni portaille ja nosti toisen muovikasseista syliini. Vastahakoisesti tartuin siihen, olisi tehnyt mieli riidellä mutta en oikein kehdannut kun en tiennyt mistä. Siitä että Jessi oli ollut autolla liikenteessä? Itsehän olin luvannut. Että Ilja oli ollut mukana? Naurettavaa.
- Eikö sun jalka kestänyt ajaa kun otit kuskin? kysyin kuitenkin.
- Ei niin pitkää matkaa. Kyllä se teille ja takasin sujui hyvin mutta en mä uskaltanut lähteä pidemmälle. No, katso nyt sinne!

Avasin pussin kunnolla ja näin ne, uudet housut, vielä niin valkoiset että silmiä häikäisi.
- Jaa jaa. Mitäs jos ne ei sovikaan.
- Samaa merkkiä ja mallia kun sun vanhat, ja pari kokoa isommat, kun sulle on alkanut tulla tota elintasomahaa, Jessi sanoi vakavana.
- Niin mitä?
- Tää tässä, hän selitti ja taputti vatsaani.
- Siinä ei takuulla oo senttiäkään enempää… aloitin tuohtuneena ennen kuin tajusin hänen vitsailevan.
- No ei ookkaan, hölmö!
- Tuliko niistä sitten niin kamalat niistä vanhoista?
- Ai sä kuulit jo? Tuli niistä, samanväriset kuin Hannalla oli viime kesänä.

En muistanut, että olisin koskaan eläessäni nähnyt vaaleanpunaisia ratsastushousuja sen paremmin Hannan kuin kenenkään muunkaan päällä, mutta olin tyytyväinen jos ei minun tarvitsisikaan.
- Mä jo mietin joudunko perumaan viikonlopun kisat. Mistä sä Iljan nappasit mukaan?
- Pyysin, kun se oli tekemässä mulle tota kesäolohuonetta, Jessi viittasi katokseen.
- Ai se on sun olohuone.
- Niin, voi olla ulkona vaikka sataiskin.
- Se on aika kammottava.
- Mutta käytännöllinen. Ootko sä huonolla tuulella tai jotain? Hän katsoi minua tutkivasti.
- Ihmettelin vaan missä sä olit, sanoin katuvaisena.
- Kyllä mä ajattelin että me ehditään takaisin ennen sua mutta sitten tuli mieleen käydä ostamassa ruokaakin. Ja nyt ne lämpenee. Hän alkoi vaivalloisesti nousta pystyyn.
- Mä voin viedä ne, sen kun lepuutat koipeasi kun oot ollut koko päivän menossa, sanoin nopeasti ja hän istahti huokaisten takaisin.

Ilja roikkui ”meillä” seuraavanakin päivänä kun tulin töistä. He makailivat tyttöystäväni kanssa kahdessa aurinkotuolissa katoksen vieressä ja pelasivat korttia. Nauru kuului kauas, ja Jessin syytökset huijaamisesta.
- Haluatko lähteä mukaan tallille? kysyin lyhyesti, tervehtimättä sen kummemmin kun menin siitä ohi. Miksi minua taas harmitti? Olihan hieno juttu, että Ilja oli palannut mökiltä ja piti Jessille seuraa, olisipa hän vaan ollut täällä edellisviikollakin.
- Haluan. Mä tuun vaan vaihtamaan vaatteet, Jessi sanoi ja lätkäisi kortit viereensä tuolille. – Jatketaan huomenna, hän sanoi Iljalle, joka alkoi keräillä niitä ja nyökkäsi.

Tein pari voileipää pahimpaan nälkään Jessin pukiessa shortsit ja T-paidan bikiniensä päälle ja katselin, kun hän kampasi pystyssä seisovat hiuksensa siistihkölle poninhännälle. Sitten hän istui sohvalle liimaamaan puhtaan taitoksen haavansa päälle ja puki kengät jalkoihinsa.
- Valmis. Mä ajattelin että voisin kohta jo koittaa ratsastaa. Ilman jalustimia varmaan onnistuisi hyvinkin. Mitä sä teet tänään?
- Mä en edes muista mitä oon suunnitellut, tunnustin. Olin jotain viikonloppuna kirjannut seinällä olevaan lukujärjestykseen, pitäisi luntata sieltä. Ihan semmoista rääkkiviikkoa ei ollut kuitenkaan tulossa kuin edellinen. Olimme Minnan kanssa päättäneet, että Mauricia saisi vapaan viikonlopun. Pitäisihän sillä toki silti ratsastaa, mutta helpotti se sentään vähän.

Ratsastaminen tällä lailla, liukuhihnalla, alkoi sujua rutiinilla. Jessi paheksui koko ajatusta hypätä vain satulasta toiseen ja jättää väliin harjailut ja rapsuttelut, parhaan osan, mutta oli kyllä pakko olla kiitollinen toimivasta palvelusta näin, kun yritti selvitä kahdesta tai kolmesta hevosesta työpäivän jälkeen. Puoliyöhön siellä olisi mennyt ellei joku, tänään Meeri, olisi auttanut.
- Otatko sä sen jälkeen vielä jonkun? tyttö kysyi kun hyppäsin alas Wotin selästä ja otin häneltä Tantrumin ohjat.
- En, ei jaksa eikä ehdi eikä pysty.
- Saatko sä rakkoja jo kahdesta hevosesta, herkkäpeppu, hän naureskeli.
- No en, muuten vaan alkaa olla valmista kamaa kun oon päivän ollu töissä.
- Ai niin, mä unohdin ettet sä olekaan täällä töissä.

Niinpä, en ollutkaan, vaikka siltä se välillä tuntui.

Lähettäjä: lamita 
Päivämäärä:   18.4.09 21:35:22

millon lisää? ^^

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   18.4.09 21:42:43

Vaikka heti :)
----------
19.

Bosse odotteli jo malttamattomana tallilla kun palasimme sunnuntaina kisoista. Hän tarttui talikonvarteen ja alkoi siivota autoa sillä siunaaman hetkellä kun sieltä oli viimeinen hevonen astunut ulos.
- Kiire? naurahdin, kun olin jättänyt Tantan niine hyvineen, suojineen ja loimineen, boksiinsa ja palasin purkamaan autosta tavaroita.
- Mä ehdin laivaan mutta aikaa ei jää kyllä edes kahvilla käydä, mies murahti ja nappasi kaksi satulaa päällekkäin syliinsä.
- No hyvää matkaa sitten vaan, toivotin. Hesen olin pyytänyt myös apuun ja kolmestaan saimme kaikki varusteet ulos muutamassa minuutissa.
- Ruusukkeet jäi sinne aurinkolippaan roikkumaan, lausahti juuri pihalle tullut Pirita, kun kuorma-auto jyrähti käyntiin ja lähti saman tien uudelle reissulle.
- No näkeepähän Hanna heti, ettei me olla vaan laiskoteltu täällä sen poissa ollessa.
- Mutta mä olisin halunnut laittaa omani Tamsinin karsinanseinään.
- Tulee se takasin parin päivän päästä, lohdutin ja vilkaisin Piritaa. Hän oli taas onnistunut, heillä oli pikku tamman kanssa aika hyvä kisavire. Pirita oli sarkastisesti sanonut sen johtuvan siitä, että hän oli sattumoisin juuri lähdössä kolmen viikon kesälomareissulle. Tamsin pääsisi jonnekin kesälaitumelle siksi aikaa ja muistuttaisi tennispalloa kun Pirita palaisi, eikä heillä olisi toivoakaan palata radoille ennen laihdutuskuuria.

Jessi ei ollut mukana tänään. Riikka oli tullut viikonlopuksi Hankoon ja he olivat tänään lähteneet Iljan ja muutaman muun kanssa purjehtimaan. Ilja, Ilja ja Ilja! Jessi oli viettänyt koko viikon hänen kanssaan ja vaikka yritin olla vain iloinen siitä, että hänellä oli seuraa ja tekemistä aloin olla kurkkuani myöten täynnä selityksiä siitä, mitä he olivat päivällä tehneet ja missä käyneet. Kaikissa niissä paikoissa, mitkä minä olin aikonut näyttää Jessille, missään välissä ei vaan ollut ollut sopivaa hetkeä.
- Pärjäätkö sä varmasti ilman mua? hän oli kysynyt huolissaan illalla, kun oli kertonut Riikan ja Iljan suunnitelmasta.
- Tietysti pärjään, tuhahdin. Minun teki mieli lisätä ilkeästi jotain sen tapaista, että olin käynyt kisoissa ilman Jessiä jo silloin kun hän vielä opetteli keventämään, mutta nielaisin sen.

- Varmasti? Eihän sua haittaa? Hän katsoi minua tarkkaan ja kiipesi syliini. En oikeastaan voinut valittaa, mistään. Aina kun minä tulin töistä kotiin, oli hän odottamassa, valmiina lähtemään seurakseni tallille, jos halusin. Eikä enää elinkautisvangin oloisena kuten ensimmäisellä sairaslomaviikollaan.
- Ei haittaa, vakuutin. Eipä hänestä vieläkään olisi varsinaista hyötyä edes ollut, kulki edelleen kepin kanssa. Enkä voinut kuvitella, että minun pitäisi epäillä hänen ihastuneen Iljaan. Ei kai hän olisi muuten tunkeutunut pureskelemaan minua korvasta niin, että kylmät väreet menivät pitkin selkääni.
- Hyvä poika, hän hyrisi ja silitteli sormellaan käsivarttani, jossa ihokarvat olivat nousseet pystyyn.

Mutta sinne hän siis oli valmistautunut lähtemään kun minä olin lähtenyt aamulla tallille, ilman mitään tietoa siitä mihin he olivat purjehtimassa ja koska palaisivat. Illalla palatessani mökki oli autiona. Avasin telkkarin, paistoin pari kananmunaa ja mietin, miten pian reissu mahtaisi päättyä. Ei ollut vielä myöhä, ja koska en halunnut vaikuttaa mustasukkaiselta tai omistushaluiselta päätin, etten edes yrittäisi tavoitella häntä ennen pimeää. Kesän ohjelmatarjonta oli mitä oli, eikä sunnuntain alkuiltaan osunut edes mitään elokuvia, joten käväisin moikkaamassa isää ja sieltä palattuani aloin surffailla netissä ja irkata. Juttelin pitkään Villen kanssa kouluratsastuskanavalla, kävimme läpi kisojamme ja hän vaikutti aika tyytyväiseltä omiinsa, sitten hän sanoi häipyvänsä Jinnan kanssa kaupungille syömään, enkä ehtinyt kysyä miten vauvajutut etenivät. Maha kai kasvoi, olisiko niistä sen enempää ollut kerrottavaakaan. Tai Jinnalla varmaan olisi, mutta en jotenkin osannut kuvitella Villeä kertomassa tyttöystävänsä raskauden oireista.

Tyhjä kanava jäi, yhtä tyhjä kuin asunto ympärilläni. Hämärsi, eikä puhelimeeni ollut tullut puheluita eikä viestejä, vaikka tuijotin sitä vihaisena, ja kun lopulta alistuin soittamaan Jessin numeroon, hän ei vastannut.

- Helvata, kirosin ääneen, ja kun puhelin nyt kerran kädessäni ja tyttöystäväni liehui jossain lapsuudenystäväni kanssa pieni piru meni minuun ja lähetin Hannalle viestin ”vietätkö läksiäisiä vai pääsetkö irkkiin?”

Kaduin jo oikeastaan lähettäessäni sitä mutta sitten häivytin omantunnontuskat. Koneella ei kuitenkaan tapahtunut mitään, eikä puhelimessakaan, ja aloin juuri harkita kiipeämistä parvelle lukemaan ja nukkumaan, kun irkkiruutu helähti eloon.
”Mistä tämä kunnia että oikeen kutsutaan?” Hanna virnuili siellä.
”Mä olen pitkästynyt, ja J. on purjehtimassa”, vastasin, ja aioin ensin jatkaa varoittamalla liian intiimeistä puheenaiheista, mutta sitten pelkäsin semmoisen saattavan vain yllyttää enkä sanonut mitään.

Kirjoittelimme pitkät pätkät kuulumisia, ihan asiallisessa toverihengessä, mutta tuliaisistaan Hanna ei suostunut kertomaan mitään. Sen sijaan hän hehkutti miten monta oivallusta hän oli kuukauden aikana saanut ja tenttasi kisakuulumisia. Kirjoittelimme varmaan puolisen tuntia, mutta sitten kuulin pihalta ääntä ja ilmoitin, että nyt piti mennä.
”Nähdään parin päivän päästä” Hanna kuittasi ja lähti itsekin pois.

Menin avaamaan ulko-oven ja näin Jessin tulevan hitaasti kohti kahden sauvansa kanssa. Ketään muuta ei näkynyt.
- Et kai sä kävelly satamasta asti tolla jalalla? kysyin kun hän tuli lähemmäksi.
- Ei, mä tulin taksilla tohon kadulle, hän huokaisi ja kuulin äänestä, että hän oli väsynyt. Odottamaton hellyydenpuuska kadotti mielestäni kaiken suunnitellun piruilun pitkästä viipymisestä, ja astahdin pari askelta häntä vastaan. Huokaisten hän siirsi molemmat kainalosauvat toiseen käteen ja tarttui minua olkapäästä. – Mä saatan kyllä joutua amputoimaan sen nyt.
- Voi raukkaa, sanoin ja pysähdyin suutelemaan häntä.
- Auta mut ensin sisään, mä en kohta pysy tolpillani.

Tein työtä käskettyä ja nostin hänet portaiden yli, ja sitten kun minulla oli kerran hyvä ote, kynnyksenkin yli. Kainalosauvat kolahtivat ovenpieleen ja tipahtivat ja niin jatkoin kaikki kolme askelta sohvalle asti. Jessi riisui reppunsa ja ojentautui siihen onnellisena huokaisten ja painoi päänsä kirjavaa selkänojaa vasten. Jalkansa hän nosti ilmaan ja vilkaistuani ympärilleni nostin niiden alle styroksisen kylmälaukun, joka oli jäänyt palauttamatta äidille.
- Mulla oli ikävä sua, ilmoitin, istuin hänen viereensä ihan lähelle, laskin käteni hänen vatsalleen, joka pilkisti paidan ja shortsin välistä paljon ruskeampana kuin aamulla.
- Samoin, hän hymyili tyytyväisenä ja haukotteli.
- Oliko kivaa?
- Oli, alkuun, ihan sikakivaa, mutta sitten alko tulla myöhä ja kesti iäisyyden päästä takasin. Lakkasi vaan tuulemasta illalla. Ja sitten muut halusi vielä jäädä ravintolaan mutta mä en vaan jaksanut enää, enkä halunnukkaan.

Silittelin hänen hiuksiaan ja suukottelin kasvoja. En ollut tajunnut miten pitkä ilta oli ollut ennen kuin nyt, kun hän oli tullut takaisin.
- Anna mulle muovipussi niin mä menen suihkuun, hän haukotteli vielä leveämmin.
- Vauhtia sitten, mä haluan sut sänkyyn ja äkkiä, kuiskasin hänen korvaansa, niin kuin siellä nyt ketään olisi ollut kuulemassa.
- Anna sitten vielä yks keppi, mihin ne nyt jäikään.

Suljin ulko-oven ja vedin verhot ikkunoiden eteen hänen suihkuttellessaan, sitten odotin ovenpielessä pyyhkeen kanssa ja kuivasin hänet.
- Sulla taisi tosiaan olla ikävä, hän naureskeli vähän ihmetellen ja vähän pirteämpänä, kun taputtelin häntä pyyhkeellä.
- Mähän sanoin jo että oli. Mä en ole tottunut olemaan täällä yksin odottelemassa. Painu nyt sinne sänkyyn.
- Mutta oikeastaan mulla taitaa olla vähän nälkä, Jessi alkoi väittää vastaan, vinosti hymyillen. – Etkä sä ole kertonut vielä mitään kisoista, miten meni.
- Voin mä sut kantaakin sinne, uhkasin, vaikka oikeasti en voinut, ei parven portaita pitkin oikein voinut viedä mitään tyynyä isompaa.

Lähettäjä: lamita 
Päivämäärä:   18.4.09 22:06:53

mmm mä oon niin koukussa tähän 8) <3 tykkään!

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   18.4.09 22:30:19

No ota sitten vielä pätkä :)
------------

Maanantai-iltana Jessi ei puhunut Iljasta mitään vaan lähdimme vain tallille. Hän aikoi ratsastamaan, niin kuin oli käynyt jo muutaman kerran, ja menimme yhdessä maastoon Wotilla ja Bimillä. koko tunnelma tallilla oli vähän löysä ja hidas, niin kuin usein kisojenjälkeisinä päivinä, eikä muita ratsastajia enää näin illalla näkynyt. Henkilökunta oli paikalla kokonaisuudessaan, paitsi Minnaa, ja piti ilmeisesti jonkinlaista yleistä suursiivousta.
- Ihan järjestyksessä täällä kaikki näkyy olevan, älkää stressatko, huomautin Janille.
- No niin onkin, mutta rehuja pitää hakea tällä viikolla, mä teen vielä ostoslistan.
- Joko se huomenna tulee? Jessi varmisti.
- Ne suunnitteli ehtivänsä iltalaivaan Tukholmassa – en tiedä, aika tiukoille se on voinut mennä, Jani kertoi.
- Mitä sulla on ohjelmassa huomenna? vaihtoi Jessi puheenaihetta ja katsoi kysyvästi minuun.
- Mä ratsastan varmaankin Maurilla. Mitähän sä tekisit?
- Mä meen käymään siellä lääkärillä, näyttämään tätä koipea. Sain ajan vasta illaksi.
- Millä sä sinne pääset?
- Täytyy kokeilla ajaa, eihän se matka nyt ihan kammottavan pitkä ole.
- Pyydä Ilja kuskiksi, ehdotin, ihmetellen kun ei hän itse siitä puhunut.
- Niin, ehkä se tulisi…
- Tai meidän äiti.

Hän näytti miettiväiseltä ja äkkiä hän tokaisikin, että voisi oikeastaan mennä käymään Helsingissä nyt kun oli vielä sairaslomalla.
- Mutta sähän sanoit, että kaikilla on töitä ja ettei sulla ole siellä mitään tekemistä, ihmettelin.
- Ei kai kaikilla nyt koko ajan ole töitä. Mulla on ikävä Mansikkaa. Ja sitten en taas tiedä koska ehtisin jos menen takaisin töihin ensi viikolla.
- No ethän sä kyllä mene vielä töihin, ethän sä näköjään kestä vielä koko päivää jaloillasi kun eilenkin olit ihan rampa.
- Niin… ehkä en. No, ehkä mä käyn siellä lääkärillä ensin. Mietin sitten.

Jessin puhelin soi matkalla kotiin ja tajusin pian, että siellä oli Riikka. Hänen oli täytynyt soittaa meiltä, siis mökiltämme, sillä sen portailla he istuivat Iljan kanssa kun muutamaa minuuttia myöhemmin ajoin pihaan. Jessi alkoi vinoilla heille krapulasta heti kun pääsi autosta ulos, ja molemmat näyttivätkin siltä, että olivat juhlineet kunnolla. Ei ihme, ettei Jessiä tänään ollut kukaan kierrättänyt kaupungilla.
- Tulkaa meidän kanssa kaljalle, Riikka pyysi.
- Nyt on maanantai, ilmoitin ja katsoin pikkusiskoani niin hyytävästi kuin osasin. Hän ei ollut moksiskaan, nauroi vain päin naamaani.
- Parille vaan, mitä te muka täällä teette, nyhjäätte kahdestaan? Vilkaisin Jessiä, joka vilkaisi minua toiveikkaana, arvasin että hänen teki mieli lähteä. Niin oikeastaan minuakin, enhän ollut nähnyt Riikkaa koko kesänä ja piti kai sitä päästä vähän juttelemaan. Niinpä kohautin harteitani ja nyökkäsin.
- Mennään autolla, ei Jessi jaksa kävellä kaupungille, ehdotin.
- Hullu, kaljalle autolla?
- Mä ajan.

Olin jo hetkellisesti unohtanut Hannan palaamisen kun poljin tallille seuraavana iltana, yksin, kun Jessi oli Iljan kyydissä menossa Tammisaareen lääkärille. Muistin tietysti heti, kun tajusin, että kuorma-auto seisoi edelleen tallin edessä. Millaista leväperäisyyttä, jättää se siihen koko päiväksi – kai nuo olivat jo aamulla saapuneet jos kerran olivat yöllä tulleet meren yli. Katsoin uteliaana tarhoille etsien jotain uutta, Hannan tuliaista, mutta en nähnyt mitään, mitä en olisi nähnyt joka päivä.

Tallin ovella tulivat vastaan Pirita ja Tamsin ja tajusin, miksi auto oli vielä sijoillaan. Bosse oli varmaan luvannut kuljettaa tamman kesäpaikkaansa. Toivotin molemmille hyvää matkaa ja kysyin, mihin Pirita itse oli menossa. Albaniaan ja Kroatiaan kuulemma.
- Kas kun et Irakiin ja Afganistaniin, ällistyin.
- Ehkä ensi kesänä sinne.

Jatkoin matkaa sisään kun olin päästänyt hevosen ohitse ja kurkkasin uteliaana kumpaankin suuntaan käytävää. Pidempi käytävä oli tyhjä joten käännyin lyhyeen päätyyn, minkä kaksi karsinaa olivatkin olleet tyhjillään koko kesän. Arttu ja Mimmu olivat siellä, ja Hanna. Hanna tuntui valaisevan koko käytävän, hänellä oli kirkkaanvalkoinen paita ja shortsit ja hänen hiuksensakin näyttivät melkein valkoisilta – se mitä niistä oli jäljellä.

- Mitä sä olet tehnyt? äännähdin ja Hanna käännähti ympäri, samoin kuin kaikki muutkin. Pitkä, suora vaalea tukka, jota olin tottunut jo pitämään vähän niin kuin hänen tavaramerkkinään, oli poissa.
- Ai kamala mikä tervehdys. Onko se ihan hirvee? Hanna näytti aidosti huolestuneelta ja haroi lyhyttä poikatukkaansa. Tartuin häntä olkapäistä ja pyöräytin pari kertaa ympäri.
- Ei, vastasin, ja olin tosissani. Hanna näytti samalla kertaa nuoremmalta ja vanhemmalta, pikku pojalta ja aikuiselta maailmannaiselta, ja nyt myös tyytyväiseltä. Kiitollisena hän puristi minua käsivarsista.
- Ihana kuulla! Mä itkin tätä melkein viikon jälkeenpäin, enkä vieläkään ollut ihan varma!

Miten omituisia olioita nuo olivatkaan, naiset. En osannut kuvitella Hannaa itkemässä mitään elämän suurta tragediaa, en katkennutta hevosenjalkaa, en sairastunutta omaista. Saatoin kuitenkin hyvinkin uskoa, että hän oli itkenyt leikattuja hiuksiaan.
- Sä näytät upealta, vakuutin, ja niin hän näyttikin.
- Tuu kattomaan, hän sanoi kiitollisena ja tarttui kaksin käsin käsivarteeni. Seurasin häntä pari askelta karsinan eteen ja kurkistin sisään.
- Sulla on joku himo isoihin hevosiin, pääsi suustani ennen kuin ehdin ajatella, sillä tuijotin harmaata kylkeä. Siellä olisi yhtä hyvin voinut olla elefantti kuin hevonen.
- Mulla on pitkät jalat, ilmoitti Hanna ja irrotti otteensa kainalostani avatakseen oven. Hevonen liikahti hiukan rauhattoman oloisena, hypähti suorastaan kauemmas ja käänsi päänsä nähdäkseen kuka astui sen yksiöön.
- Tää on samaa sukua kuin Matine. Täydellinen @!#$ ellei sillä osaa ratsastaa. mutta jos osaa, liikkuu kuin enkeli. Ja varo, se on @!#$ muutenkin.

Olin aikonut astua karsinaan, mutta pysähdyin Hannan varotuksen kuullessani ja hyvä niin. Iso harmaa eläin käännähti salamannopeasti ja kalautti hampaansa yhteen suunnilleen siinä, missä olkapääni olisi ollut jos olisin ottanut seuraavan askeleen. Automaattisesti huitaisin sitä kohden kädelläni ja se hypähti hiukan taaksepäin. Oli sillä sentään hiukan kunnioitusta. Hanna astui sisään ja tarttui sitä riimusta, silitellen kädellään sen pitkää kuonoa. Kurkkasin sen mahan alle nähdäkseni mikä se oli miehiään, tai naisiaan. Tamma se oli, varsinainen narttu.
- Aikamoinen peli. En tiennyt mitä muutakaan sanoa. En pitänyt huonotapaisista hevosista, olkoonpa niillä miten enkelimäiset liikkeet tahansa. Aavistelin, että tuo otus rampauttaisi vielä jonkun jos se olisi jatkuvasti noin ärhäkkä, enkä olisi itse huolinut sitä mistään rahasta. – Mitä sä aiot tehdä sillä?
- Ainoastaan voittaa loput kisat tällä kaudella, Hanna sanoi vaatimattomasti ja tuli pois.

- Onneksi mä en ole töissä täällä, että mun tarttisi käsitellä tota, sanoi Arttu ja Mimmun naama venähti. Hänhän teki joskus tallitöitä.
- Mä en uskalla sitä tarhata, hän ilmoitti.
- Kyllä se tästä kotiutuu, Hanna arveli kuulostamatta mitenkään vakuuttavalta ja pujotti kätensä uudelleen kainalooni. – Onko sulla aikaa? Meidän pitäis vähän jutella. Puhuin jo Minnan kanssa päivällä pitkät pätkät, vahinko etten tavannut teitä yhtaikaa.
- Jaa, mä ajattelin ratsastaa Maurilla, sanoin ja vilkaisin kelloa satulahuoneen oven päällä. Jo kohta kuusi.
- Jaa, no sitä sun ei tarvitse, Minna meni sillä jo päivällä.
- Ai. Vatsassani jysähti ilkeästi. Oliko Minna kertonut Hannalle jotain semmoista, että minulta oli nimikkoni otettu pois? Olinko muka mokannut niin pahasti sen kanssa? Eihän kisoissa ollut kovinkaan hyvin mennyt, mutta en suostunut siitä ottamaan kaikkea syytä omille niskoilleni, tamma oli vaan vielä nuori ja höpsö.
- Mennään ylös, juodaan jotain ja jutellaan, Hanna käski.

Lähettäjä: miiuska 
Päivämäärä:   19.4.09 14:29:38

Voi prkl ku tuon Hannan piti takas tulla, ois pysyny poissa. Mutta kivoja pätkiä taas :)

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   19.4.09 15:26:31

20.

Hanna haistoi kahvinkeittimessä olevaa kahvia, irvisti ja kaatoi sen pois. Sen sijaan että hän olisi keittänyt uutta, hän kumartui jääkaapille ja otti sieltä pullon kuohuviiniä.
- Tää sopiikin paremmin, krympätään toi namupala tuolla alhaalla.
- Minkä takia Minna ratsasti Maurilla vaikka se on mun listallani? kysyin istuen sohvannurkkaan. Ei sitä auttanut pitkittää. Parempi kuulla saman tien jos oli haukkuja tulossa, itsepä tiesin että olin parhaani tehnyt.
- No hitto, sanoi Hanna ja kaatoi pullosta kahteen muovimukiin. – Ootko sä autolla?
- En, se on Jessillä.
- Hyvä. Ja hän kaatoi lisää.

- Mitäs sä olet tehnyt täällä tän kuukauden ajan kun mä olen ollu liesussa, hän kysyi sitten, ojentaen toisen mukin minulle ja istuen itse sohvan vastapäiseen nurkkaan.
- Ratsastanut, minkä ehtinyt, Tanttaa, Wotia ja Mauria. Kaipa sä sen tiedät, vastasin jurosti. Olinko minä oikeasti tilivelvollinen? Kuten Hanna oli ennen lähtöään painottanut, ei meillä ollut mitään työsopimusta.
- Ja entäs Minna?
- No, omia hommiaan. Lune ja Mea. Ja Bimi. Ja pitänyt tunteja.
- Niinpä. Tunnit yksäreille se pitää omaan piikkiinsä. Multa se saa palkan ratsastuksesta. Eikä mun tarkoitukseni tosiaankaan ollut, että se lykkää sulle harrasteltavaksi kolmea hevosta ja itse tekee vajaata päivää kahden valmiin ja yhden harrastehevosen kanssa. Mä kun mietin jo etukäteen että riittääkö sun aikasi edes Wotin ja Tantrumin treenaamiseen kaikelta oikeelta työnteolta, niin kuin sä suvaitset sanoa.

Hanna katsoi minua vakavana ja minä maistoin lopultakin mukistani kun naurettava helpotuksen tunne valui jäseniini. En ollutkaan tässä toruttavana.
- No, sehän lähti siitä, kun Wot oli sairaslomalla. Sitten Mauri vaan jotenkin jäi mulle, selitin.
- Ei sillä väliä. Nyt täytyy kuitenkin pistää asiat uuteen järjestykseen. Mä pistän Bimin myyntiin, tai oon laittanutkin jo. Ja taidan lähettää Maurin kotiin kasvamaan loppukesäksi, tai ainakin heinäkuuksi. Wotia en raaski, se vaan vetelöityisi siellä ja se saa antaa vielä vähän lisää näyttöjä loppukesästä, mutta se saa olla vähän kevyemmällä nyt ainakin vähän aikaa.

Kuuntelin lumoutuneena Hannan selityksiä. Olin usein ennenkin ihmetellyt hänen päätään: mikä järjestelmällinen koneisto siellä raksuttikaan kun hevosten valmennuksesta oli kyse. Huomaamattani olin juonut koko mukin tyhjäksi ja Hanna kaatoi siihen lisää samalla kun omaansakin.
- Mitäs mä sitten rupean tekemään? kysyin.
- No Tantan kanssa saat jatkaa, jos sopii. Ja Wotinkin jos aikaa jää… mä ymmärsin että Jessi ei ratsasta nyt? Joku onnettomuus?
- Kyllä se nyt taas jo ratsastaakin. Ilman jalustimia.
- No just. Mä kun ajattelin että ehkä se olisi halunnut vähän hypellä Wotin kanssa. Mutta jos sua sitten huvittaa.
- Hypätä sun kouluhevosella? Olin huvittunut.
- Se on niin nuori vielä. Pitäähän sen päästä välillä leikkimäänkin, Hanna hymyili suopeasti.
- Mitäs muuta?
- Eikö se riitä sulle?
- Riittää, huokaisin. Kuulosti helpottavalta. Voisin järjestää itselleni vapaailtoja, voisinpa hyvinkin.

- Mutta mä haluaisin nähdä sun kokeilevan tota Namua.
- Onko ton alhaalla olevan lohikäärmeen nimi Namu?
- Vietnam. Namu. Kokeilethan sitä?
- Totta hitossa kokeilen jos sä annat. Olkoon millainen riiviö tahansa, Hannan kuvaus siitä oli saanut uteliaisuuteni heräämään. Halusin totisesti nähdä saisinko sen ”liikkumaan kuin enkeli” vai enkö ollenkaan.
- Sopiiko huomenna? Tänään mä annan sen vaan katsella ympärilleen.
- Sopii.

Kilautimme mukeja sopimuksen sinetiksi ja sitten Hanna alkoi kertoa minkälaisia vinkkejä hän oli saanut Namun mukaan sen tanskalaiselta valmentajalta. Hevonen kuulosti suorastaan mielisairaan tarkalta kaikesta. Painosta, kuolaimista. Jos se olisi ollut ihminen, olisin sanonut sitä pakkomielteiseksi – ja miksei hevonenkin voisi olla sellainen?
- Älä jumaliste tee sillä varsoja jos se on oikeasti noin neuroottinen, varoitin.
- Sillä on loistava suku.
- Mietitkö sä ollenkaan miksi se myytiin sulle, kauas pois ulkomaille? Loistavasukuinen tamma?
- Äh, älä yritä. Kyllä ne sai siitä ihan käyvän hinnan, Hanna nauroi. Mutta oliko hänen silmissään siltikin pieni häivä epäilystä?

Kun hän ehdotti toisen pullon avaamista havahduin kuin unesta. Eiköhän ollut aika lähteä kotiin ja kuulla miten paljon Jessi oli saanut lisää lomaa.
- Ei tällä kertaa, mun pitää mennä.
- Mutta mun kaikki miesjutut jäi kertomatta! Hanna vastusteli ja näytti pettyneeltä.
- Miksi sä kuvittelet, että mä haluaisin kuulla sun miesjuttujasi?
- No kelle mä sitten niitä kerron?
- Voi, en mä tiedä. Enkä tiennytkään. Minä en ainakaan niitä haluaisi kuunnella, enkä ainakaan nyt.
- Okei, joku toinen kerta sitten. Mutta huomenna sitten Namu?
- Joo, töiden jälkeen, lupasin.

Ulkona oli tullut epätavallisen hämärää ja se sai minut kiirehtimään polkupyörälleni. Jos olisin ollut autolla, olisin voinut jäädä auttamaan Heseä hevosten sisään ottamisessa, mutta en halunnut välttämättä kastua kotimatkalla, ja tummat pilvet, jotka pimensivät taivaan saivat minut haluamaan äkkiä kotiin. Poljin melkoista vauhtia ukkosen alkaessa jyrähdellä meren päällä ja tuulen voimistuessa.

Ei Jessi pelännyt ukkosta, ei minulla siksi kiire ollut. Päinvastoin. Hän istuisi terassilla, tai sen kammottavan katoksen alla ja tuijottaisi sitä lumoutuneena kuin pikkulapsi jouluaaton piirrettyjä, ja minä halusin olla siinä mukana. Vielä kaukaiset salamat välkkyivät ja rauhoitin vähän tahtia. Ehtisin kyllä perille ennen kuin sade alkaisi, niin ainakin uskoin.

Ja ehdinkin, hyvinkin. Mersu oli pihalla ja katoksen alla aurinkotuoleissa löhöilivät niin Jessi kuin Iljakin. Tietysti, mihinkähän olin Iljan unohtanut.
- Hei. sä ehdit, Jessi sanoi tyytyväisenä ja ojensi käsiään minua kohden.
- Näköjään, sanoin kuivasti ja mietin, olisiko ollut parempi jäädä tallille naukkailemaan se toinenkin pullo Hannan kanssa.
- Tule tänne nyt, meillä on aitiopaikat.
- Kaikki aitiot näkyy olevan varattuja.
- Hölmö, tänne tietysti. Jessi nousi pystyyn ja taputti kangasta takanaan. Menin siihen, samoin kuin olimme istuneet juhannusaattonakin, ja hän nojautui rintaani vasten. Lakkasin olemasta huonolla tuulella.
- Sähköä, ilmoitti Ilja toisesta tuolista, kun salama välähti ja väänteli kameraansa, joka hänellä roikkui kaulassa.

- Mitä se lääkäri sanoi? kysyin ja kiersin käteni Jessin ympärille.
- Kysyi mitä mä teen työkseni ja kirjoitti kaks viikkoa lisää lomaa.

- Oho, aika hyvin. Mutta taidat sä sen tarvita. Vilkaisin keppiä joka makasi nurmikolla. Enimmäkseen hän käytti vain yhtä, ellei sitten tiennyt joutuvansa olemaan tavallista enemmän jaloillaan,
- Juu, se keksi nyt että siinä luussa saattoikin olla murtuma.
- Jestas mikä törppö! Saitko kipsin?
- En, siinähän se on tullut mukana tähänkin asti. Millä sä ratsastit?
- En millään, Hanna oli komentanut Minnan jo ratsastamaan Maurilla.
- Kauanhan sä viivyit ellet edes ratsastanut. Tunsin miten Jessi oli jäykistynyt mainitessani Hannan nimen ja silitin hänen poskeaan pahoillani siitä, että olin joutunut muistuttamaan.
- Katseltiin sitä uutta hevosta ja juteltiin. Mä saan kokeilla sitä huomenna. Ja sitten kerroin lyhennetyn käsitykseni Namusta.
- Sen mä haluan nähdä, Jessi julisti, mutta sitten hän hiljeni ja niin minäkin, sitä mukaa kun salamointi tiheni.

Lähettäjä: lamita 
Päivämäärä:   19.4.09 16:01:44

8) millon lisää?

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   19.4.09 16:06:22

Vaikka tässä :)
----------

Maneesissa tuoksui kostealle ja ummehtuneelle edellisöisen sateen jäljiltä kun kokoonnumme sinne illalla. Namu oli pörrännyt päässäni pitkin päivää ja katselin sitä tarkkaan nyt kun Hese kävelytti sitä selästä käsin ympäri uraa – melkein pelottavan iso, lihaksikas eläin, joka liikutteli valppaana korviaan joka suuntaan ja rekisteröi jokaisen katsomaan tulevan uuden ihmisen. Heitä oli muitakin kuin Jessi ja Hanna, koko tallin väki itse asiassa paitsi Minnaa.
- Se on ihan järjettömän kokonen, kuiskasi Jessi kunnioittavasti kun Hese ratsasti luoksemme ja laskeutui ison harmaan hevosen selästä. Yritin kurkistaa häntä satulan yli ja jouduin nousemaan varpailleni ennen kuin näin tytöstä hiuskarvaakaan. Niin se oli.
- Siinä 180, ilmoitti Hanna, joka nojaili katsomon kaiteeseen. – Jännittääkö sua?
- Ei, vastasin lyhyesti ja kiipesin selkään. Se oli totta. Utelias olin kyllä, mutten jännittänyt. Mitä muka pahimmillaan voisi tapahtua? Namu voisi heittää minut selästään, tai ehkä vielä pahempaa olisi jos se ei olisi ymmärtävinään mitään mitä halusin ja seisoisi vaan keskellä maneesia minun potkiessa kylkiä kuin alkeiskurssilainen.

Lähti se kuitenkin ainakin liikkeelle ja antoi minun järjestellä ohjia kävellessään. Sitten, kun sain ne mielestäni kunnolla käsiini, se pysähtyi. Jaha, nyt se siis alkoi. Myötäsin varovasti ja matka jatkui ja aikani säätämällä ymmärsin sen haluavan löysän nivelohjan ja tiukemman kankiohjan. Se oli tosiaan millintarkka nipo. Uskaltauduin yrittämään ravia, odotin laajoja isoja liikkeitä ja niitä sainkin. Tuntui kuin sen selkä olisi noussut ja laskenut puoli metriä joka askeleella. Sen täytyi näyttää mahtavalta.
- Laita vähän eteen sitä, Hanna huikkasi kun menin ohi, vaikka olin ajatellut paremminkin ruveta kokoamaan. Mutta kaipa hän tiesi.
Hieno se oli, hemmetin hieno. Sain sen liitelemään vielä suuremmin askelin pienen hetken ajan, mutta sitten en jaksanut enää itse. Laukkaa en saanut nostettua ollenkaan ennen kuin Hanna neuvoi kädestä pitäen, tai nilkasta, että pohkeeni oli väärässä paikassa. Sitten se nousikin kuin ajatuksella ja Namu tuntui pääsevän maneesin päästä päähän alle kymmenellä askeleella. Tosin se vaihtoi laukkaa kahdesti matkalla, ilman että olisin halunnut, mutta lienen liikauttanut painoani.

Ratsastin Hannan luo.
- Näytä sä mulle, pyysin, hiukan hengästyneenä.
- Mitä niin?
- Miltä se näyttää. Se tuntuu ihan uskomattomalta, en mä enää ihmettele että sä ostit sen.
- Okei, tule alas.
Kiipesin katsomoon Jessin viereen ja katsoin, miten Hanna laittoi tammansa tanssimaan. Aloin tosiaan vähän pyörtää puheitani. Kyllä sai ehkä olla ihan vähän vitipää jos osasi liikkua tuolla tavalla, ja saattoihan aina olla, että ympäristön vaihdos saisi hevosesta vähän suopeamman ympäröivälle maailmalle. En nyt tiennyt, oliko koko päivän ulkoilu pienissä putkiaitatarhoissa hevosen paratiisi, mutta jos se oli tullut sentyyppisestä kilpatallista, missä ulkoilu oli tunti kävelykoneessa, sitä odottaisi suuri elämänmuutos. Jessi puristi käsivarttani, ja kun vilkaisin häntä, hänen nenänsä punoitti.
- Mitä nyt? kysyin.
- Se on niin kaunis, hän kuiskasi tuskin kuuluvasti. Hassu lapsi, taisi itkeä hevosen edessä.

Hanna loisti tyytyväisyyttä lopetettuaan esityksensä ja tuodessaan hevosen Heselle kävelytettäväksi.
- Joka sentin arvonen, hän julisti. Hese talutti tammaa pari metriä, mutta pysähtyi sitten ja nousi satulaan sen yrittäessä purra häntä. Seurasimme kaikki katseillamme sitä, edelleen. Se oli kuin magneetti.
- No miten mä onnistuin? halusin tietää.
- Ei se ihan tolta näyttänyt kuin Hannan kanssa, Jessi sanoi mutta taputti lohduttavasti polveani.
- Ei se nyt ihan huonoakaan ollut, kyllä se välillä taisi tehdä mitä sä halusit, Hanna arveli. – Ne laukanvaihdot oli tosi huomaamattomia.
- Kai ne oli kun en mä pyytänyt niitä, naurahdin.
- Totta kai pyysit, ei se niitä muuten ois tehnyt. Mutta aika hyvin sä osasit sitä kuunnella. Minnan kanssa se jäkitti päivällä paljon pahemmin.
- Ai Minnakin kokeili sitä jo?
- Joo, kato täytyhän mun saada selville että kumpi teistä voi ulkoiluttaa sitä sillon kun mä en treenaa.
- Minäkö? kysyin ja niskaani alkoi kuumottaa.
- Jos sulle käy niin mieluummin. Me voidaan antaa Wot Jessille, ettei ylityöllistetä sua. Jos käy. Hannan katse siirtyi minusta Jessiin, joka sanoi ”oh”. Hanna ilmeisesti tulkitsi sen myöntäväksi vastaukseksi, sillä hän hymyili virallista maailmannaisen hymyään, vilkaisi kelloa ja lähti harppomaan maneesista ulos. Arttu ja Mimmu nousivat myös, Meeri ja Jani vielä lepuuttivat jäseniään penkeillä ja kuuluivat puhuvan Namusta. Orikuolaimella oli kuulemma Jani vienyt sen aamulla tarhaan.
- Tää on jotenkin niin epäoikeudenmukaista, huokaisi Jessi.
- Mikä niin? Että sua pyydettiin ratsastamaan Wotilla? Oisin luullut että sä tykkäät.
- Ei kun tää, että jollakulla on näin järjetön bisnes. Tämmösiä hevosia niin paljon, että joutuu palkkaamaan niille ratsastajia. Mä rupean kommunistiksi kun oon niin kade.
- No ei meilläkään asiat nyt varsinaisesti huonosti ole, huokaisin, vaikka tiesinkin mitä hän tarkoitti.
- Niin… mennäänkö me ratsastamaan? Jos mä kerran saan ottaa Mustan Orin.
- Mennään vaan, kai Tantankin tekisi hyvä päästä vähän metsään.

Hieno iso ruunikkoni, joka oli alkukesällä tuntunut kisahevosunelman täyttymykseltä, tuntui Namun jälkeen sekä pieneltä että tavalliselta.

Lähettäjä: ssfä 
Päivämäärä:   19.4.09 18:16:12

Uu mama! Oon jo edistyny huimasti tän lukemisessa! :p Ehkä mä ens viikon aikana viimestään saan luettua ajantasalle! :D

Lähettäjä: ssfä 
Päivämäärä:   19.4.09 20:25:08

Ohhoh, olen aikataulusta edellä, luin jo 6 topan loppuun. ;p

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   19.4.09 20:27:43

Oukei, karkuun siis :D
---------
21.

Wot nimikkonaan tai ei, Jessi päätti kuitenkin lähteä pariksi päiväksi käymään Helsingissä. Me olimme lähdössä joka tapauksessa sinne kisoihin lauantaina, yksiin niistä harvoista joihin tänä kesänä sinne asti lähtisimme ja hän pääsisi hevosauton kyydissä siihen suuntaan. Hän aikoi palata junalla maanantaina tai tiistaina.

Jouduimme lähtemään epäinhimillisen aikaisin, ja vaikka olin yrittänyt ruveta nukkumaan jo ennen yhdeksää edellisenä iltana, ei siitä tietenkään ollut tullut mitään. Jessi oli vähän pirteämpi ja kurotti minulle kupin yön yli termoskannussa seissyttä kahvia parvelle. Se maistui niin kammottavalta, että oli pakko nousta ylös jotta sai vietyä sen vessaan ja vetää alas.
- Hullun hommaa, mutisin itsekseni, mutta kylmä vesi auttoi asiaa. Voisihan autossa matkalla sitten torkkua.

Hevosten lastaaminen ja lähtö sujui tapauksettomasti lukuun ottamatta Hannan tiuskimista – koska hän oikein oppisi luottamaan henkilökuntaansa? Kaikki hevoset olivat yhtä valmiina kuin aina ja siitä kiitollisena annoimme Meerin ja Hesen ahtautua livingin sängylle, he kun olivat jo kuitenkin ruokkineet, harjanneet ja hoitaneet kaikki mukaan lähtevät hevoset meidän vielä nukkuessa. Jessin pehmeä matkakassi kelpasi hyvin tyynyksi ja auton lattiallakin saattoi torkkua. Meillä oli täysi lasti, Hannalla kolme ratsastettavaa, Minnalla kaksi ja hännänhuippuna Tantrum ja minä. Tiesin, että Ville ja Razzamatazz olivat tulossa myös ja odotin kiinnostuneena, mitä hän oli saanut hevosensa kanssa aikaan nyt kun en ollut nähnyt heitä moneen viikkoon. Jessi odotti tietysti Jinnan näkemistä.

Aikaisesta lähdöstä huolimatta kisapaikan parkkipaikalla oli jo pitkä rivi traileriyhdistelmiä kun saavuimme perille. Hanna ohitti ne kaikki ja parkkeerasi auton äärimmäiseen kulmaan poikittain niin, että se vei noin viiden traikun tilan, mutta eipä niin isoa autoa oikein mukavasti saanut mihinkään. Meeri oli nukahtanut ja romahti älähtäen lattialle kun seisahduimme ja Hese alkoi herätellä häntä. Onneksi olimme Jessin kanssa ehtineet jo nousta ylös tai jalkamme olisivat olleet alla.
- Tuolla on Villen auto ja traikku, ilmoitti Jessi avattuaan oven ja kurkittuaan vähän aikaa parkkipaikalle. – Mä menen moikkaamaan, tuutko mukaan?
- Odota, mä etsin lompakon ja paperit ja käyn kansliassa samalla, lupasin. Mutta Jessi meni jo, joten jäin odottelemaan Minnaa ja Hannaa. Kaikkien hevosten paperit olivat joka tapauksessa samassa sinisessä kansiossa, jonka olin nähnyt Minnan kainalossa aamutuimaan.

Villekin oli kansliassa parhaillaan, oli jo maksanut ja pakkasi vaihtorahoja lompakkoonsa.
- Osta mulle kahvi ja odota, sanoin tönäisten häntä sisään mennessäni. Hän vilkaisi minua yllättyneenä ja hymyili sitten.
- Tekin jo täällä. Selvä, mä odotan tossa ulkona.
Siitä löysin hänet, buffetin kulmalta, kahvikuppi kummassakin kädessään. Esittelin perässäni tulevat Hannan ja Minnan ja vaihdoimme tärkeimmät kuulumiset, mutta sitten naiset alkoivat hoputtaa minua takaisin autolle. Olisin ensimmäisenä porukasta menossa radalle. Niin kuin minulla muuta tekemistä olisi siellä ollut kuin vaihtaa vaatteet ja kiivetä selkään. Hevoseni oli todennäköisesti jo ulkona ja satuloitu.
- Mullekin tulee kiire, Ville huolestui ja ryttäsi pahvimukinsa roskikseen. Hän olisi nauttinut tämmöisestä palvelusta kuin minulla. Jos hänellä oli hevosenhoitajana kovasti raskaana oleva tyttöystävä, mahdollisesti apunaan minun puolirampa tyttöystäväni hän saisi hoitaa suurimman osan hommista itse. Kiersin uhallanikin sitä kautta ennen kuin palasin omalle autollemme.

- Mooi! hihkaisi Jinna nähdessään minut ja halasi. Halasin takaisin ja työnsin hänet sitten käsivarrenmitan päähän.
- Sä et ole ollenkaan niin iso kun mitä mä kuvittelin, hämmästelin ja Jinna silitteli tyytyväisenä mahaansa.
- Niin kaikki sanoo. Mutta ei kai tätä nyt enää voi erehtyä luulemaan läskiksi?
- No ei, kyllä siellä ihan selkeesti joku asuu sisällä. Hänen tiukka punainen paitansa tuntui oikein kirkuvan sitä tosiasiaa.
- Siltä puuttuu vaan rusetti mahan päältä, vahinko ettet saa jouluvauvaa, Jessi huomautti sivummalta, hän piti toisessa kädessään Razzamatazzin ohjia ja toisessa keppiään.
- Ei, mun pitää vissiin mennä, totesin sitten. – Mä yritän ehtiä takasin jossain vaiheessa.

Minna ja Lunekin olivat tulossa ensimmäiseen luokkaan ja häveliäästi odotin ulkopuolella sen aikaa kun hän vaihtoi vaatteita autossa. Hän puolestaan odotti minua ja sitten lähdimme yhdessä ratsastamaan kohti verryttelyaluetta. Hanna oli arponut hyvän aikaa miten tuoda Namun näytille ensi kertaa, mutta päättänyt sitten tapansa mukaan aloittaa huipulta, tai melkein huipulta, toiseksi vaikeimmasta luokasta.
- Koita vaan saada siihen vähän särmää niin hyvin se menee, Minna neuvoi minua.
- Jos sillä ei oo särmä päivä tänään niin sitä on vähän vaikeeta raapia kokoon, väitin, ihan vain jotain sanoakseni.
- Ei se mahdotonta oo. Vähän provosoit sitä.
- Ei taida tänään tarvita, mutisin, kun Tantrum ilokseni täysin vastoin tapojaan oli pelästyvinään lastenvaunuja. Sen ehkä pahin vika oli liika tasaisuus, sillä ei ollut semmoisia primadonnan elkeitä kuin millä tosi tuloksia tällä tasolla tehtiin, loput viat olivat sitten aina satulan päällä, sillä teknisesti osaava se kyllä oli. Arvelin, että sekin olisi ennen pitkää Hannan myyntilistalla.

Razzamatazz oli vähän samantyyppinen. Ville ratsasti vähän ennen minua ja vaikka en voinut väittää, ettei hänen hevosensa olisi ollut hieno, katsoin pahoillani, miten se näytti vähän vaisulta koko suorituksen ajan. Villellä tosin oli paha tapa hioa ja hinkata ja viimeistellä asioita ihan liian pitkälle, epäilin että esteet tai maastoilu kerran viikossa parantaisivat Razzamatazzin kouluratoja helposti ja halvalla. Jos sillä oli burn-out.

Eivät he kyllä huonosti esiintyneet. Saisin olla tarkkana, että pystyisin yhtä virheettömään suoritukseen. Annoin katseeni harhailla katsomossa nähdäkseni missä päin Jessi ja Jinna olivat, mutta en nähnyt heitä, vaikka olisi luullut Jinnan punaisen paidan osuvan silmiin helposti.
- No niin, näytäs nyt niille, kuulin vierestäni kun aioin lähteä ratsastamaan lähemmäs rataa vuoroni lähestyessä. Hanna taputti Tantrumia lavalle.
- Sillekö sä puhut vai mulle? kysyin huvittuneena.
- Kumpi teistä on pomo? hän kysyi ja taputti minua polvelle.
- Hevonen, ilmeisesti, jos toi äskeinen repliikki oli sille.
- Ala mennä äläkä saivartele. Pääset kiertämään radan nyt.

Lähdin ja laukkasin valkoisten aitojen ulkoviertä ympäri koko radan. Tantrum liikutteli korviaan ja pureskeli kuolaimiaan, tuntui kuuntelevan ja katselevan joka suuntaan eloisasti. Minusta tuntui hyvältä ja suoristin omankin ryhtini pystymmäksi. Kohta olisimme satojen katseiden ristitulessa ja vaikka ne katsoisivatkin kokemukseni mukaan pääasiassa hevosta eikä minua, oli parasta olla positiivisesti huomaamaton eikä kiinnittää huomiota huonolla ratsastuksella. Hanna oli jäänyt seisomaan tuomareiden taakse ja Minnakin näkyi ratsastaneen sinne verryttelyalueelta, mutta lakkasin kuikuilemasta yleisöä kun saimme luvan ratsastaa sisään. Yritin olla vähän tavallista tarmokkaampi, josko saisin Tantrumiin siten vähän enemmän sitä särmää, mutta sen laukan tahti rikkoutui sitten aavistuksen ennen kuin pysähdyimme alkutervehdykseen ja päätin kiireesti lakata kokeilemasta ennen kokeilemattomia juttuja radalla.

Se meni hyvin. En voinut olla oikein tyytymätön yhteenkään yksittäiseen tehtävään, kaikki oli tapahtunut siinä kohden kuin piti ja minusta tuntui, että Tantrumkin oli nauttinut esiintymisestä. Taputin sitä molemmille puolille kaulaa lähtiessäni radalta ja kehuin sitä ratsastaessani takaisin sinne, minne olin Hannan jättänyt.
- Menikö se niin hyvin kun mä luulen? kysyin hiukan huolissani. Minnakin oli vielä siinä, vaikka alkoi jo koota ohjia lähteäkseen itse valmistautumaan suoritukseen.
- Se ei ollut ollenkaan huono, hän sanoi ja ratsasti pois.
- Ei ollukkaan, sanoi Hannakin ja taputti meitä taas. – Tarkkaa työtä kuin saksalainen kelloseppä.
Taisin punastua ja lähdin takaisin verryttelyalueelle kävelemään. Meillä olisi toinenkin luokka vielä edessä. Koko rahalla kun oli pitkä matka, oli Hannan motto.

Lähettäjä: king kill 
Päivämäärä:   20.4.09 13:34:23

mul meni useampi viikko lukea tämä läpi..
nyt sitten jatkoa odotellen. mahtavaa tekstiä. :3

pidin kyl vähän enemmän jessin kerronnasta, vesku on tuollainen asiallisempi ja lähinnä toimii eikä ajattele pitkän kaavan mukaan äkkipikaisesti. :D

ei kyl valittamista. :)

Lähettäjä: lamita 
Päivämäärä:   20.4.09 16:34:19

:p jatkoa oottelen ^^

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   20.4.09 17:29:02

Kiva kuulla!
-----------

Villekin siellä vielä käveli ja mieleeni tuli edellinen kerta kun olimme olleet täällä samoissa kisoissa. Minulla oli ollut alla kokematon nuori hevonen, joka oli aiheuttanut kammottavan kaaoksen verryttelyalueella ja Ville oli suunnilleen uhannut hirttää minut munista kun semmoisen kanssa tulin häiritsemään oikeita ratsukoita. Sittemmin olimme kyllä tulleet paremmin toimeen, kai kämppiksinä oli pakkokin. Jessi ja Jinna pomppivat toisiaan halaten kentän laidalla kuin pari cheerleaderia, ja heti tulin ajatelleeksi, ettei pomppiminen varmaan ollut Jinnalta ihan fiksua.
- Haluutko ruveta synnyttämään täällä? kysyin kun ratsastin ohi.
- Ei mulla oo laskettu aika vielä tällä viikolla, hän huikkasi iloisena takaisin, enkä voinut kuin nauraa. Kävelin pari kierrosta ja liityin sitten sivummalle heidän ja Villen sekä Rassan seuraan, kunnes muistin Minnan. Hitto, hänen ratansa halusin kyllä nähdä.
- Menikö se hyvin? Jessi ehti kysyä.
- Kyllä se taisi mennä, sanoin ja kurkin radan suuntaan. Minna oli siellä parhaillaan. – Hei, mä käyn kurkkaamassa miten Minnalla menee, tuun just takasin.

Kiskoin Tantan perässäni lähemmäs rataa ja näin lopun. Lune liikkui kevyesti kuin balettitanssija. Olisi tuomareiden mieltymyksistä kiinni antaisivatko he enemmän pisteitä ”saksalaiselle tarkkuudelle” vai keijumaiselle baletille.
- Kumpi on parempi? kysyin kun huomasin Hannan hiipineen viereeni.
- Mahdoton sanoa, eri lailla hyviä, hän sanoi ja tuijotti Lunen kääntymistä kootussa laukassa lopputervehdykseen.
- Jos sä pidät hevosta hetken niin mä käyn kysymässä mun arvostelua, muistin ja lykkäsin Tantan ohjat Hannalle.

Paperi oli hyvä, jopa erittäin hyvä. Jos Minna saisi paremman niin nämä kisat olisivat meidän, tai sitten ne jäisivät historiaan Etelä-Suomen parhaina kisoina tänä vuonna. Hain Tantan, esittelin arvostelun Hannalle, joka hänkin katsoi pisteitä ja prosentteja ällistyneenä ja sitten vasta muistin luvanneeni palata Jessin ja Jinnan luo. En enää nähnyt heitä enkä Villeäkään siellä, mihin olin heidät jättänyt.
- Mäpä meen tästä, sanoin ja otin hevoseni Hannalta.
- Vie se autolle pintelöitäväksi, hän sanoi perääni ja se oli ehkä hienointa mitä olin sinä kesänä kuullut. Hanna uskoi meidän menevän palkintojenjakoon.

Vein Tantan Meerille välittäen Hannan ehdotuksen ja livahdin itse vähän häpeillen kohti Villen autoa. Kyllä Meeri ja Hese pärjäisivät, minä halusin kuulla ja nähdä miten Villellä oli mennyt.
- Sori, sanoin kun nappasin Rassaa pitelevän Jessin syleilyyni takaapäin, hän hätkähti yllättyneenä.
- Katosit sitten.
- No kun muistin että arvostelukin piti hakea. Miten Ville?
- Se on hakemassa omaansa. Meinasi kyllä että teidän rata oli parempi.
- Mä sain ihan uskomattomat pisteet, uskouduin. – Melkein 70.
- Etkä saanut, Jessi käännähti ympäri silmät lautasina. Hänellä ei ollut koulutuomarin silmää, mutta hän tiesi pistelaskusta sentään jotain.
- Taitaa olla mun parhaat pisteet ikinä, sanoin mietiskellen, vaikka mieleni teki huutaa ääneen.
- Oi, upeeta. Jessi kurottautui kiertämään kätensä niskani ympäri ja suuteli minua oikein kunnolla. Rassa käänsi epämukavan näköisesti päätään kun sen ohjat olivat edelleen Jessin kädessä ja nyt minun oikean korvani tienoilla.

Ville oli saanut huippupisteet myös, tänään oli näköjään tämmöinen päivä. Innostukseni vähän laantui. reippaasti yli kuudenkymmenenviiden hänelläkin.
- Nyt ei sitten auta kuin odottaa, totesin. Luokassa oli vielä ratsukoita jäljellä.

Lopulta kävi niin, että tuomarit pitivät kuitenkin enemmän tarkkuudesta kuin tanssista. Tulin toiseksi ja Minna kolmanneksi, Villekin pääsi palkintojenjakoon viidentenä. Mietin, että minun pitäisi jotenkin salavihkaa yrittää saada ujutettua hänen päähänsä ajatus hevosen psykologiasta ja ikuisen jankkaamisen rasittavuudesta, mutta en kyllä tiennyt miten sen tekisin. Ville oli minua vanhempi ja vaikka nyt, ja joskus aikaisempinakin vuosina olin voittanut hänet, oli suurin ansio kuitenkin annettava sille, että olin saanut niin hyviä hevosia ratsastettavakseni. Eikä Ville mielellään ottanut neuvoja vastaan, ellei niiden antaja ollut hänen valmentajansa. Ehkä hän kuuntelisi Hannaa, jos saisin joskus yhytettyä heidät yhteen?

Toinen luokkani ei enää mennyt yhtä hyvin. Pisteeni olivat kelvolliset, mutta Tantta oli tainnut antaa kaiken säihkeensä ensimmäisessä luokassa ja sitä paitsi sekosimme sarjavaihdoissa melko pahasti. Minna ja Lune jatkoivat samalla tasolla kuin aiemminkin, Ville ja Rassa samoin, ja se ei enää riittäisi sijotukseen. Hannan ratsastukset olivat ne, mitä oikeasti halusin nähdä. Tämä oli se luokka, missä hän esittelisi suomalaisille Vietnamin ja ratsastaisi myös Doxylla ja Seldomilla. Kun olin palauttanut Tantan autolle ja taluttanut sen sisään hamuilemaan heiniä lopuksi päivää, menin hakemaan tyttöjä mukaani katsomoon. Nämä kuitenkin ilmoittivat, pahoillaan tosin, että olivat jo lähdössä. Ville ei halunnut talutella Rassaa ympäriinsä loppuluokan ja seuraavien ajan, eikä se ollut hevosia, joita saattoi jättää traileriin seisomaan vahtimatta.
- Sääli, sanoin pahoillani. Jessi antoi minulle suukon, josta saattoi aistia vähän alkavaa ikävää, mutta myös innostusta, hänhän pääsisi seuraavaksi tallille ja saisi sitten viettää riemukkaita päivä ystäviensä kanssa. Sain ihan omassa ylhäisessä yksinäisyydessäni palata katsomaan kisoja.

Istuin sitten katsomossa ja katselin Vietnamin rataa. Harmitti, ettei Ville nähnyt sitä, hän olisi tipauttanut silmät päästään. Oli melkein jo tipauttanut kun hevonen oli otettu ulos autosta. Se oli ihan omaa luokkaansa täällä, ja minun oli myönnettävä, että se oli tehnyt minuun melkoisen vaikutuksen. Toisissa hevosissa oli sitä jotain, toisissa ei. Tässä oli, ja himoitsin päästä sen satulaan melkeinpä enemmän kuin mitään muuta. Muutamana päivänä ensi kokeiluni ja kisojen välissä oli Hanna ratsastanut sillä vain itse, mutta muistin yhä miltä siellä oli tuntunut. Olkoonkin kilipää käsitellä sillä ratsastaminen oli varmaan kuin olisi päässyt ferrarin rattiin nelivaihteisen pikkufiiatin jälkeen.
Hannan rata ei mennyt ihan nappiin, ei hänkään tainnut ihan vielä täydellisesti tietää miten hevonen toimi, mutta se pääsi kuitenkin näyttämään niitä jumalaisia liikkeitään lisäyksissä ja yleisö huokaili ympärilläni. Kun hän ratsasti radalta, kiirehdin verryttelyalueelle vastaan.
- Mä voin jäähdytellä sen, eikö sulle tule jo kiire Doxyn kanssa, lupauduin.
- No tee se. Hanna hyppäsi satulasta tutkimattomin ilmein. En osannut sanoa harmitteliko hän paria virhettä vai iloitsiko onnistuneista palasista, enkä ehtinyt kysyäkään kun hän jo kiiruhti seuraavan ratsunsa luo. Kiipesin Namun satulaan ja sen sijaan että olisin tunkenut sen kanssa täydelle verryttelykentälle, käänsin sen turvan ratsastustielle, joka kiersi alavaa joenrantapeltoa. Tamma puhalsi edelleen kiihtyneenä, ehkä enemmänkin kaikkensa esiintyessään antaneena kuin fyysisestä rasituksesta, joten annoin sen ravata kunnes se alkoi tuntua rentoutuneemmalta ja siirryimme käyntiin. Meillä ei kaiken järjen mukaan olisi mikään kiire takaisin, en uskonut sen sijoittuvan noilla virheillä mutta kun en uskaltanut olla varma, en ratsastanut kovinkaan kauas ennen kuin palasin autolle.

- Onko mitään tietoa tuloksista? kysyin Meeriltä, joka istui lastaussillalla pidellen Seldomin ohjia.
- Ei. Menikö se hyvin?
- Tuli sille rikkoja mutta en mä osaa arvella paljonko niistä rokotetaan.
- Mä voin käydä katsomassa, tarjoutui Hese, jolla ei sillä hetkellä ollut hevosta vaivoinaan. – Pysy sä siellä selässä ellet halua että se puree sulta käsivarren poikki. Se on paljon helpompi käsitellä ratsain, mä taidan ruveta tarhaamaankin sen selästä käsin.

Naurahdin ajatukselle mutta jäin mielelläni satulaan istumaan. Namu seisoi rauhallisena tasajaloin, mitä nyt pälyili Seldomia ja muita ohikulkevia hevosia mutta ei osoittanut mitään aikeita häiriintyä niistä. Näin tutun vanhan kilpakumppanin lähestyvän meitä, katse hevoseen liimautuneena.
- Aikamoinen eläin teillä taas, hän aloitti keskustelun. Otin ohjat paremmin käsiini sillä hänen tullessaan puremaetäisyydelle Namu alkoi painaa korviaan luimuun.
- Varo, se on aikamoinen pirulainen, varoitin, mutta mies oli jo tulkinnut Namun ilmeen oikein ja laski takaisin taputtamaan ojentuneen kätensä.
- Ja säkin olet taas vanhoissa porukoissa, mies jatkoi, vilkaisten Hannan autoa taustallani.
- Pari kuukautta vaan, lähdin kotikulmille kesätöihin, hymyilin.
- No mikäs tää broileri sitten on?
- Hanna toi sen Tanskasta.
- Mitä maksoi?
- Luuletko sä että se mulle semmosia kertoo? Tai kenellekään, sen puoleen?

Meeri vastasi puhelimeensa ja vääntäytyi sitten lastaussillalta ylös lähtien taluttamaan Seldomia kohden verryttelyaluetta. Hannan urakointi sen kun jatkui. Minna sen sijaan jo palaili Meaculpan kanssa ja jäi turvallisen välimatkan päähän meistä pitelemään sitä.
- Missä meidän henkilökunta on?
- Hese meni katsomaan tuloksia ja Meeri vaihtamaan Hannalle hevosta, selitin.

Selvisi, että niin Doxy kuin Meakin sijoittuivat ja autoin sillä aikaa Heseä ja Meeriä lastaamaan ylimääräiset hevoset. Vain Doxy enää osallistuisi viimeiseen luokkaan, interiin ja Minna lupautui jäämään autolle päästäen meidät muut buffettiin ja katsomoon. Pitkä päivä ja aikainen herätys alkoi jo painaa ja olin iloinen kun ei minun tarvitsisi ajaa kotiin. Mahtoikohan Jessi olla yhtä väsynyt? Hän oli uhannut lähteä Miilan kanssa illalla bilettämään ja mietin, mahtaisinko jaksaa tasapuolisuuden vuoksi tehdä samoin kun pääsisin kotiin. Varmaan joku kavereista olisi vapaalla ja valmis parille kaljalle.

Lähettäjä: miiuska 
Päivämäärä:   20.4.09 18:53:58

Eijeijei nyt Vesku lähtee tietenkin kaljalle ja Hanna viettelee sen ja byäää! Ei hyvä.

Lähettäjä: lamita 
Päivämäärä:   20.4.09 20:52:16

aijai toivottavasti Vesku ei nyt lähe Hannan kans kaljalle! :s

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   20.4.09 21:10:14

Ei se lähde, mä lupaan ;)
--------------
22.

Havahduin auton lattialta kun Meeri potkaisi minua.
- Perillä, hän ilmoitti lyhyesti ja avasi oven. Nousin venytellen mutten tuntenut yhtään virkistyneeni, jäykistyneeni vaan. Enkä kyllä ollut nukkunutkaan, torkkunut vain viimeiset kymmenen kilometriä. Kuulin, miten lastaussilta sihisi ja tömähti sitten maahan, hevoset alkoivat kolistella. Hommiin siis vaan.

Hanna ja Minna olivat erittäin tyytyväisen näköisiä, edelleen. Tiedä mitä juonia he olivat punoneet koko matkan ohjaamossa hyvien ratojen jatkeeksi. Kunnianhimoa heiltä ei ainakaan puuttunut. Minä en jaksanut nyt olla kunnianhimoinen enkä edes kiinnostunut, haukotellen otin vain lähimmän hevosen autosta ja talutin sen sisään. Tuntui, että kuljetussuojien tarrat olivat tehneet salaliiton minua vastaan ja tuhrasin niiden kanssa iäisyyden. Aina, kun sain puolet auki, olivat alkupään tarrat jo takertuneet uudelleen toisiinsa.

Näin, että loputkin hevoset olivat jo sisällä kun viimein astuin ulos karsinasta ja aioin kiivetä hakemaan jääkaapista jotain juotavaa, mieluummin kofeiinipitoista, kun Hanna kurkisti satulahuoneesta.
- Joku joutilas… Vesku kiltti, mä tilasin matkalla pizzaa, käy sä lunastamassa ne? Hän länttäsi minulle ryppyisen viiskymppisen käteen ja otti suoja- ja loimimytyn sylistäni.
- Lunastamassa mistä?
- Mun pihalta, siellä seisoo pizzataksi. Voit mennä sisään, me tullaan muutkin heti kun tää sotku on selvitetty.

Mutisin, mutten keksinyt syytä kieltäytyäkään, joten lähdin kävelemään Hannalle päin. Hänen talonsa oli tuskin kahdensadan metrin päässä, nätti vanha puinen huvila, jonka portaiden edessä tosiaan seisoi pieni keltainen auto. Nuori poika nojaili sen avonaiseen oveen.
- Sori, jouduitko odottamaan kauan? pahoittelin, mutta kaveri vain huitaisi kädellään ja luetteli tilauksen.
- Jaa, siitä mä en tiedä, kai ne syötyä tulee oli mitä tahansa, arvelin ja sain läjän kuumia pizzalaatikoita syliini. Kannoin ne kuistin pöydälle ja taksin kaasutettua pois kiersin talon sivuovelle, jonka läheltä piilosta kaivoin avaimen ja päästin itseni sisään. Tulin miettineeksi tiesivätkö kaikki tallilaiset miten kävellä Hannalle sisään vai oliko vain onnekas sattuma, että hän oli juoksuttanut minut tänne.

Kiipesin ylös kellarin portaita ja hain pizzat terassilta keittiön pöydälle. Hetken mietittyäni uskaltauduin jääkaapille mutta ei siellä ollut limsaa joten tyydyin juomaan vettä hanasta. Katselin ympärilleni, mutta kaikki näytti suunnilleen samalta kuin aina ennenkin, vaikken ollut käynyt täällä aikoihin. Tai no, syksyllä kerran, mutta silloin olin ollut pahasti päissäni ja olin pelästynyt puolikuoliaaksi tajutessani missä heräsin. Onneksi vieressä oli kuorsannut veljeni eikä talon emäntä, meillä oli mennyt pääntyhjennys vähän överiksi. Tapaus vaivasi minua silti, siltä yöltä oli vain hämäriä muistikuvia joista en edelleenkään ollut varma olivatko ne oikeita vai unia vai jotain vanhempia muistumia.

En oikeastaan halunnut ajatella sitä mutta kävelin kuitenkin kurkkaamaan vierashuoneeseen. Se ei herättänyt eloon mitään uusia muistoja ja ajattelin, että sen yön tapahtumat jäisivät arvoitukseksi ikuisiksi ajoiksi. Velipoika ei muistanut senkään vertaa kuin minä ja Hannalta en aikonut koskaan kysyä.

Minulla oli epämukava olo täällä ja suunnittelin juuri lähteä livohkaan kun muut tulivat hälisevänä joukkona tallilta. En sitten viitsinyt ruveta selittelemään miksei ilmainen pizza kelvannut vaan kävin osingolle muiden kanssa.
- Ottakaa tästä juotavaa ja menkää olkkariin. Mutta joka tiputtaa tomaattikastiketta sohvalle saa potkut, Hanna ilmoitti ja nosteli kaapista oluttölkkejä esiin.
- Eiksulla ole mitään muuta? Mulla on auto tallin pihassa, kysyi Minna ja muistin, että niin minullakin.
- Nää on ruotsalaista, kakkosolutta. Ei tää haittaa ajamista ellei nyt viittä purkkia kisko, Hanna selitti joten uskaltauduin ottamaan yhden kuitenkin ja niin näköjään Minnakin.

Olohuone oli eri näköinen kuin mitä muistin, siellä oli sisustettu. Sohvia oli useampi – mihin yksin asuva naisihminen saattoi tarvita noin montaa sohvaa? – ja heittäydyin yhdelle syömään. Yritin muistaa varoa vaaleaa nahkaa, vaikka kaipa siitä saisi pyyhittyä pois mitä tahansa ilman isoja katastrofeja. Minna ja Hanna analysoivat ratojaan ja arvostelivat ystävällisesti minunkin suoritukseni, Meeri ja Hese keskittyivät syömiseen ja juomiseen, eiväthän he olleet päässeet näkemään kuin Hannan viimeisen ratsastuksen. Huuhdoin kolmannen pizzapalani alas ruotsalaislitkun lopulla ja ajattelin, että pitäisi nousta ylös ja lähteä kotiin ennen kuin nukahtaisin siihen.

Heräsin taputukseen poskellani.
- Mä olen lähdössä kaupungille, haluatko sä jäädä tänne pitämään majaa vai mitä?
Se oli Hanna, pukeutuneena selvästi ravintolaan menoa varten ja meikattuna niin, että se korosti hänen rusketustaan. Hän näytti hyvin huvittuneelta.
- Mä sitten nukahdin kuitenkin, totesin harmissani.
- No niin teit.
- Hyvä kun herätit, täytyy lähteä.
- Vai tuletko mun mukaan? Hanna kysyi kuin olisi juuri saanut idean.
- Ei kiitos, sanoin ystävällisesti. Ihan sama minne hän oli menossa, minä en haluaisi sinne.
- Ethän sä edes tiedä mitä mä ajattelin ehdottaa.
- En niin.
- Mitä sä oikeen välttelet mua? Hanna istui äkkiä viereeni ja paiskasi pienen laukkunsa pöydälle. – Pidätkö sä mua jonakin raiskaajana? Vai olenko mä yhtäkkiä niin kertakaikkisen ällöttävä?

Niihin ei oikein voinut vastata myöntävästi, ei edes vaikka olisi kiusallaan halunnut, enkä minä halunnut kun hän kerran näytti olevan ihan tosissaan. Ei hymyn häivää silmissä eikä äänessä.
- Et tietenkään oo, vakuutin, mutta hänen ilmeestään päätellen en tainnut kuulostaa ihan uskottavalta.
- Äh, painu helvettiin. Hän nousi ja syöksähti keittiöön, paiskomaan ovia ja tavaroita äänistä päätellen. Ähkäisin ja kirosin unen jumalaa, joka oli houkutellut minut valtaansa juuri täällä ja tallilaisia, jotka olivat jättäneet minut tänne. Nousin hitaasti ja seurasin Hannaa, yrittäen keksiä mitä hänelle sanoisin. Jos kyseessä olisi ollut Jessi, jota olisi pitänyt lepytellä ja lohdutella, olisin tiennyt mitä sanoa ja tehdä, mutta en voinut käyttää Hannalle samoja sanoja enkä voinut syleillä häntä tiukasti, tai ollenkaan sen puoleen.

- Älä viitti leikkiä marttyyria, sanoin, vaikkei se ehkä ollut oikein hyvä aloitus. En vaan ehtinyt keksiä parempaakaan.
- En mä leikikään. Oonpahan vaan vittuuntunut kun et sä kehtaa näyttäytyä mun seurassa. Alanko mä näyttää vanhalta venäläiseltä ilolinnulta, va? Hän peilasi itseään jääkaapin metallisessa ovessa ja suki hiuksiaan. – Mun ei ois pitäny leikata niitä…
- Sä olet ihan hullu, en voinut olla nauramatta tuolle.
- Miksi sitten?
- En mä voi lähteä sun kanssa ulos, Jessi ei tykkäis.
- Ei siitä niin kauhean kauan ole kun itse kutsuit mut kaljalle. Tämän vuoden puolella.
- Mutta… oikeassahan hän oli. – Sillon me ei asuttu täällä. Jessillä ei ollut tuttuja täällä.
- Just just. Hanna tarttui pöydällä olevaan lasiin, jossa oli jotain vaaleankeltaista ja joi sen kerralla puolityhjäksi. Vasta pakastimesta otetun näköiset jääpalat kilisivät, kun hän paiskasi sen takaisin. – Ota sitten edes mun seuraksi yks.
- Mulla on se auto.
- No mä vien sut @!#$ taksilla kun lähden sinne kaupunkiin. Ja vaikka haen sut huomenna tallille. Me ei olla edes ehditty jutella muuta kun töistä. Musta ois kiva ajatella, että sä oot mun ystävä, että meillä ois muutakin puhuttavaa.

Lähettäjä: ssfä 
Päivämäärä:   21.4.09 16:14:18

Ooomh, tämä oli hiirmu kaukana, piti ihan ettiä kun ei etusivulla ollut! Joten korjaanpa asian. ;b

P.s. Olen jo melkein ajantasalla :o

Lähettäjä: lamita 
Päivämäärä:   21.4.09 17:05:22

millon jatkoa? 8)

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   21.4.09 17:15:05

Nyt.
----------

Hän katsoa tapitti minua haastavasti ja kohautin alistuneesti olkapäitäni. En tuntenut voivani kieltäytyä ihan kaikesta ja istuin keittiön massiivisen pöydän ääreen siksi aikaa kun hän sekoitti minulle drinkin ja täydensi omaa lasiaan.
- Te taidatte olla vakavissanne Prinsessan kanssa, hän sanoi istuessaan huomattavasti tyyntyneenä minua vastapäätä.
- Niin me taidetaan.
- Mikä kumma teitä oikeen pitää yhdessä?

Ei, ei se ollut piruilua, hän kysyi ihan vakavissaan ja kohotti lasiaan skoolattavaksi. Harkitsin lyhyen hetken.
- Me ollaan niin samalla aaltopituudella. Me ollaan niin kuin toistemme puolikkaita.
- Yh, eikö oo tylsää seurustella samanlaisen kanssa. Mä luulin että vastakohdat täydentää.
- En mä sanonut, että me ollaan samanlaisia – vaikka kai me vähän ollaankin, kun ollaan samantapasista valkokaulusperheistä. Onnelliset lapsuudet. Samanlaiset arvot ja taustat, vastasin miettiväisesti.
- Kaikki miehet joilla samanlainen tausta kun mulla on ääliöitä, Hanna ensin irvisti ja sitten naurahti.
- Älä, kaikki komeet rikkaat suomenruotsalaiset miehet?
- On ne. Ja muita mä en tunnu tapaavan.
- Ei kukaan muu uskalla yrittää mihinkään tekemisiin sun kanssa. Sulla on ihan liikaa kaikkea. Rahaa, ulkonäköä, itsevarmuutta… kaikkea.
- Sä uskalsit.
- Mä olin sillon nuori ja hölmö. En mä olisi uskaltanut jos olisin ymmärtänyt paremmin. Sille minun piti itsekin naurahtaa, niin totta se oli.

- Mä teen toiset, Hanna ilmoitti ja nappasi lasit pöydältä. En ehtinyt kissaa sanoa, vaikka olin omastani tuskin puolta ehtinyt juoda, ja samassa se oli taas täytenä edessäni. En tunnistanut mausta mitä Hanna oli siihen laittanut enkä ollut nähnyt hänen selkänsä taakse mitä hän jääkaapista oli ottanut. Ehkä breezeriä.
- Mitenkäs sun treffit kun sä vaan lipittelet täällä?
- Ei mulla mitään treffejä ole.
- Mä luulin että oli, kun olit menossa kaupungille.
- No siis, ei sillä tavalla treffejä. Ja vaikka ois ollukkin niin odottaishan ne.
- Tommosta sä et voi tehdä ihmisille, aloin saarnata.
- En vai?
- Et tietenkään, lupaukset pitää pitää.
- Ja hyvää kannattaa odottaa. Olenko mä sun mielestä hyvä?

Tuntosarveni alkoivat värähdellä. Vaara, vaara.
- Missä mielessä hyvä? kysyin varovaisesti.
- No, kaikilla tavoilla. Haluatko sä mua? Hän pyörähti viehkeästi tuolillaan ja mietin huomasiko hän edes sitä itse. Eihän siitä mihinkään päässyt että hän oli hemmetin hyvännäköinen. Aina vaan.
- Mä en rupea sun kanssa puhumaan haluistani, sanoin ja napsautin suuni kiinni. Eikä tuohon sitä paitsi voinut vastata. ”Ei” olisi ollut epäkohteliasta ja ”kyllä” vielä pahempi vastaus. Hanna näytti harkitsevan, mutta naurahti sitten.
- Okei, ei mennä siihen suuntaan. Missä te muuten oikeen asutte täällä? Et kai sä ollut tosissasi kun puhuit jostain leikkimökistä.

Vaara ohi, rentouduin ja kerroin miten olimme päätyneet Sanderssonin pihamökkiin. Hannakaan ei enää johdatellut keskustelua epäilyttäviin suuntiin vaan halusi kuulla tarkalleen, millainen mökki oli, ja sitten, millaista oli olla töissä. ”Oikeissa töissä”, hän tarkensi. Aiheellinen kysymys, hän ei ollut itse tainnut tehdä päivääkään töitä toisen palkkalistoilla koko elämänsä aikana.

Jossain vaiheessa tajusin, että olimme siirtyneet olohuoneeseen rupattelemaan – Hanna oli väittänyt, että hänen takapuolensa puutui keittiön puutuoleilla, ja että kello oli jo vaikka mitä ja että taisi jäädä soittamatta kavereille tänä iltana. Taisi jäädä Hannaltakin kaupunkireissu väliin. Katsellessani hän ojensi kuin unessa tyhjän lasin pöydänkulmalle ja köllähti makuuasentoon. Hän oli ihan muissa maailmoissa, vaikka juuri äsken oli vielä kertonut jotain lapsuusmuistoa. Minä tuijotin lasini pohjaan miettien ankarasti joisinko sen pois vai en. Se oli aika hyvää, kyllä, olisi sääli jättää kesken hyvä juoma. Sitten lähtisin kotiin.

Kun olin päässyt pimeälle pihalle tulin katumapäälle. Ei olisi pitänyt jättää Hannaa sinne sohvalle minihameessaan, hän palelisi siellä ilman peittoa. Käännyin takaisin ja totesin että onneksi, olin unohtanut ulko-oven auki. Suututti oma törppöys, että olinkin antanut Hannan juottaa minua kuin vierasta sikaa. Ja sekin, että olin ollenkaan jäänyt sinne: nyt keksin puolen tusinaa kohteliasta tapaa joilla olisin selvinnyt tilanteesta ja päässyt häipymään, kun alkuillasta ei ollut tullut mitään mieleen.

Valotkin olin unohtanut päälle. Palasin Hannan luo ja ravistin häntä varovasti olkapäästä.
- Hei, lähdetkö omaan sänkyyn nukkumaan?
Hän vain mumisi jotain ja asettui paremmin, minä ravistin hiukan terävämmin. Näin, että käsinojaan oli jo jäänyt pyyhkäisy punaista hänen poskestaan ja mietin, kuka siitä saisi potkut.
- Nouse ylös, mä vien sut nukkumaan, sanoin terävämmin.
- Mitä?
- Mä vien sut sänkyyn, ilmoitin ja hän hymyili tyytyväisenä puoliunessa, ojentaen kätensä minulle.

En uskaltanut ruveta yrittämään kantamista, olisin takuulla horjahtanut ja todennäköisesti kaatanut molemmat päin jotain ovenpieltä. Niinpä nostin hänet jaloilleen, otin tukevan otteen kainalosta ja talutin hänet makuuhuoneeseensa. En saanut selvää mitä hän yritti sanoa kun kellistin hänet sängylleen, mutta se kuulosti tyytyväiseltä. Haavoittuvainen Hanna oli harvinainen näky ja peittelin hänet melkeinpä hellästi, ennen kuin lähdin sammuttelemaan valot ja tekemään uudelleen lähtöä, tällä kertaa katsoen että ovi meni kiinni.

Kun seisoin pihalla, totesin, ettei minulla ollut kännykkää eikä avaimia – ei itse asiassa mitään muuta kuin tallivaatteet jotka olin vaihtanut päälleni kun kisoista lähdimme. Reppuni taisi olla vielä autossa, tai sitten joku oli vienyt sen talliin. Autonavaimetkin olivat siellä, joten sain hylätä ajatuksen mersun takapenkillä nukkumisesta.

Ja ei, Hannan taloon en palaisi, en sohvalle, en vierashuoneeseen. Niin humalaan hän ei ollut minua juottanut.

Onneksi tiesin myös, missä tallin avainta pidettiin piilossa, ja päästin itseni sinne sisään mahdollisimman hiljaa, jotten häiritsisi hevosia. Tosin minua vastaan pöllähti paitsi lämmin tuoksu myös kahinaa ja kolahduksia, eiväthän ne tietenkään voineet olla havahtumatta yölliseen vieraaseen. Viimeistään ne olisivat heränneet kun haparoin satulahuoneelle ja laitoin sinne valot. Hienoa, reppuni oli nurkassa. Otin sen ja kiipesin mahdollisimman hiljaa yläkertaan, lepohuoneen punainen sohva saisi kelvata tänä yönä minulle.

Lähettäjä: miiuska 
Päivämäärä:   21.4.09 17:32:25

Jatkuuuuuu!

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   21.4.09 17:34:51

Tänne tulee sitten jatkoa.