Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   14.2.09 16:23:48

Räyh, en huomannu laittaa vanhaan topicciin linkkiä tänne.

---------------
84.

Aurinko paistoi silmiini herättäen minut, mutta en tahtonut avata niitä kun muistin, ettei tänään ollut kiire minnekään, koko päivänä. Voisin venytellä tässä vaikka tunnin jos huvittaisi. Ja niin taisin tehdäkin; en voinut varmasti tietää kauanko aikaa meni kun en jaksanut katsoa kelloa. Mietin ja maistelin nimiä, joita edellisiltana olimme ehdotelleet, ja koska niille mahdollisesti tulisi tarvetta. Ei ainakaan lähimpään viiteen vuoteen, se oli selvää. Todennäköisesti menisi kauemminkin. Onneksi harjoitella saattoi, ja olisi ollut hulluutta heittää näin hyvä tilaisuus hukkaan – kun kummallakaan ei ollut pakkoa nousta ylös. Ujutin kättäni peiton alla Veskun suuntaan, mutta en tavannut mitään. Olin sängyssä yksin.

Pongahdin istumaan ja katselin ympärilleni, kuunnellen samalla. Huoneessamme ei varmasti ollut ketään. Kukaan ei voisi viipyä kylpyhuoneessakaan täysin äänettömänä koko sitä aikaa, minkä olin haaveillut. Nousin kuitenkin varmuuden vuoksi ja menin katsomaan. Mieleeni tuli, että jos hän oli vaikka saanut aivoverenvuodon tai sydänkohtauksen ja makasi siellä tajuttomana, mutta ei siellä tosiaan ollut ketään.

Ehdin takaisin sänkyyn kännykkä kädessä, kun huomasin Veskun puhelimen toisella yöpöydällä. Ei siihenkään siis kannattanut soittaa, mutta toisaalta se juorusi, ettei hän ehkä ollut kauhean kaukana. Olisiko mennyt alas aamiaiselle ilman minua? Se vasta olisi hävyttömyyden huippu. Katselin ympärilleni miettiessäni suuttuako heti vai kohta. Huone alkoi näyttää vähän ällöromanttiselta ruusunkukkaverhoiluineen ja minulla oli tarpeeksi arvostelukykyä myöntääkseni, että se johtui vain siitä, ettei Vesku ollut kanssani. Eilen vaaleanpunaiset krumeluurit olivat olleet ihan täydelliset, vaikka niitä olikin joka paikassa, verhoissa ja huonekaluissa. Vedin peiton pääni yli murjottaakseni ja miettiäkseni siellä mitä tehdä. Karatako, piiloutuako, lähteäkö alakertaan?

Ovi kävi, kuulin sen vaimeasti peiton läpi, mutten liikahtanutkaan. Parin minuutin kuluttua tunsin rojahduksen päälläni ja peittoa alettiin myllätä.
- Herätys, muru! Vesku kuulosti erityisen hyväntuuliselta. – Hyvää syntymäpäivää! Hän löysi naamani ja sain suukon poskelle. En voinut enää murjottaa.
- Kiitos, sanoin ja nuuhkaisin. – Mitä…
- Mä hain meille aamiaista alakerrasta, Vesku säteili.
- Oih! Nousin istumaan ja katsoin ympärilleni. Pyöreällä pöydällä, jonka molemmin puolin oli isot nojatuolit, oli iso tarjotin. Posliiniastioita ja sämpylöitä erotin ainakin ennen kuin tartuin Veskua poskista. – Ihanaa, ja mä kun luulin, että sä olit karannut itseksesi kahville ja unohtanut mut tänne.
- Ei me olla varmaan vielä siinä vaiheessa, yritetään uudelleen seuraavana merkkipäivänä, hän ehdotti. Hänen silmänsä näyttivät hyvin, hyvin syvänharmailta, kuin ukkospilvi. Vedin häntä varovasti vähän lähemmäksi niin, että yletin näykkäisemään alahuulta ja suukottamaan suupieltä.
- Tuletko tänne ensin vai syödäänkö ensin, kysyin kainosti mutten antanut tilaisuutta vastata vaan painoin huuleni suoraan suulle.
- Sä taisit valita jo, hän arveli kun irrottauduin.
- Sano vaan jos sua ei huvita, toi kahvikin tuoksuu ihanalle, naureskelin.
- Ehkä se nyt ihan pari minuuttia pysyy vielä lämpösenä. Ole nopea.
- Ole itse, tuhahdin. Nauraen kellahdimme molemmat sängylle ja kiskoin peiton päidemme yli.

Pääsimme lähtemään ratsastuskilpailuihin vähän ennen kymmentä. Avasin ikkunan levälleen syötyämme ja haistelin ilmaa päättääkseni mihin hörhelöön pukeutuisin. Johonkin mahdollisimman epäratsastuskilpailumaiseen joka tapauksessa. Tahdoin tehdä selvän eron tavalliseen nyt kun olin turistina enkä hoitajana. Hametta en sentään ottanut, mutta varvassandaalit laitoin jalkaan, vaikka niissä olikin se haittapuoli, että jouduin päästämään Veskun rattiin kun ne eivät pysyneet jalassa kun yritin käyttää polkimia.

Laiskojen turistien leikkiminen oli ihanaa. Katselimme ratoja aina jonkin aikaa ja sitten kävimme ostamassa vohveleita tai kiertämässä myyntikojuja. Ostin Mansikan varsalle vähän isomman riimun ja ajattelin tuskastuneena, että sille pitäisi ihan oikeasti keksiä nimi. ”Varsa” alkoi tuntua jo todella tylsältä. Hanskoja ostimme myös molemmat monta paria. Ne aina katosivat. Pari raippaakin olisi tullut tarpeeseen, mutta tuntui hölmöltä kanniskella niitä ympäriinsä koko päivä. Kun olimme istuneet taas katsomossa puolen luokan ajan Vesku keksi, että ostoksethan voi viedä autoon, kun kerran olimme sillä liikkeellä. Palasimme uusin innoin katselemaan tarjouksia. Ja sitten taas vohveleita.

Sekin hyvä puoli oli siinä, että oli turisti, että saattoi lähteä kun halusi, vaikka kisat olivat kesken. Ajoimme Veskun vanhempien luo syömään. Vesku pakkasi autoon matkatelkkarin, kirjoja ja monennäköistä muuta pientä sälää sillä aikaa kun odottelimme, että Leenan kokkaukset valmistuivat. Riikka, Veskun pikkusisko, polki paikalle kuin tuulispää kun olimme saaneet passatin takaluukun suunnilleen täyteen.
- Älä täytä sitä autoa kokonaan, mä tuun teidän kanssa Helsinkiin! hän ilmoitti niin pian kuin sai henkensä kulkemaan.
- Ei äiti mitään sanonut, sanoi Vesku nousten pystyyn takakontista ja rypistäen kulmakarvojaan.
- Se ei tiedä vielä. Mä lopetin just työt ja tuun sinne pariksi viikoksi ennen kuin koulu alkaa! Riikka oli edelleen hengästynyt mutta innostuneen näköinen.
- Jaa. No, jos saisi yhtä asiaa pyytää.
- Pyydä pois!
- Anna meidän syödä ensin rauhassa ja rupea keskustelemaan äidin kanssa vasta kun me ollaan lähdetty. Menee ruokahalu muuten.
- Tuuttehan hakemaan mut sitten aamulla? Riikka vannotti.
Vesku näytti hetken puntaroivan, mikä olisi keskustelun lopputulos, ja lupasi sitten.

Pidin Veskun vanhemmista ja minua vähän harmitti, ettei Veskun isä ehtinyt töistä kotiin niin että olisimme tavanneet. Leenaa kiinnosti kovasti meidän Huvikumpu ja sanoin, että hänen pitäisi tulla katsomaan sitä. Siitä tuli mieleeni harkita, pitäisikö minun pyytää omakin äitini käymään siellä. Ajatus ei ollut ihan yksinkertainen joten karistin sen mielestäni ainakin toistaiseksi.
- Ehdittekö te käydä mummeillakin? Leena kysyi kun siirryimme jälkiruokaan.
- Ei me olla ehditty, Vesku ilmoitti.
- Onhan tässä ilta aikaa vielä.
- Äiti, sanoi Riikka moittivasti, - Luuletko sä ettei kahdella nuorella ole muuta tekemistä perjantai-iltana kuin vierailla mummeilla? Jessin synttärit ja kaikki.
- Mistä sä sen tiesit? kysyin uteliaana.
- Vesku kertoi, tietysti! Mulla on sulle lahjakin, ilmoitti Riikka.
Punastuin. – Ei olisi ollut tarpeen.
- Mitä te sitten aiotte tehdä? uteli Leena. Vilkaisin Veskua, ei minulla ainakaan ollut mitään ajatusta. Halusikohan hän jonnekin ravintolaan tänäänkin?
- Mä vähän ajattelin että voisi saunoa, ellet sä mieluummin halua kaupungille, sanoi Vesku minulle.
- Mulle sopii, sanoin. Oli vasta iltapäivä, ehtisimme kaupungille ja takaisin vaikka viidesti jos haluaisimme.
- Sitten mä pyydän ne meille saunomaan, ne pettyisi jos kuulisi että te kävitte ja menitte jo, päätti Leena.
- Kiva, sanoin, ja tarkoitin sitä.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   15.2.09 11:18:23


Syötyämme Vesku lähti lämmittämään saunaa ja minä lähdin seuraksi. Hain hänen vanhasta huoneestaan mukaan luettavaksi Aku Ankan taskukirjan ja istuin saunanterassille jalat kaiteella. Maha täynnä teki mieli nukahtaa siihen. Leena oli kovin hyvä syöttämään ihmiset täpötäyteen. Nautin olostani, asetin kirjan mahalleni ja suljin silmäni. Ehkä olin ansainnut tämän ihanan joutilaisuuden. Talon suunnasta kuului vaimeata mutta lähempää varmaan melko äänekästä keskustelua. Riikka oli tainnut leväyttää pureskeltavaksi aikeensa lähteä Helsinkiin. Mietin, miksi siitä piti niin kovin neuvotella, olihan tyttö jo melkein täysi-ikäinen.

- Uimaan? Vesku ehdotti astuessaan ulos saunasta.
- Ei mulla ole uikkareita mukana.
- Ei se mua haittaa. Ja voi täällä olla jotkut Riikan. Onkin, tossa roikkuu.
- Okei, mennään sitten, vaikka mun maha varmaan vetää mut pohjaan, lupauduin. Syömisen jälkeen ei kai pitänyt mennä uimaan – mistähän sekin johtui – mutta enpä aikonutkaan paria metriä kauemmaksi laiturista.
Merivesi oli viileää ja menimme kiukaan ääreen lämmittelemään kastautumisen jälkeen. Lämpötila ei vielä ihan riittänyt saunomiseen, vaikka pesässä roihuava tuli yritti parhaansa.

Luuhailimme saunalla pitkään, joutilaina, edes puhumatta juuri mitään ja vaikka se olikin ihanaa, huomasin jo, että oloni alkoi muuttua levottomaksi. En ollut tottunut tämmöisiin lomapäiviin. Ja missä kaikki muutkin kuppasivat? Toisen saunomiskerran jälkeen alkoi olla niin jano, että piti lähteä sisälle hakemaan juotavaa. Veskun isovanhemmat olivat saapuneet, tai toinen pari heistä, ja he istuivat Leenan ja Riikan kanssa keittiössä juomassa kahvia. Viimeksi mainitun ilmeestä päätellen hän oli onnistunut hyvin matkaneuvotteluissaan.
- Eikö kukaan muu aiokaan saunaan? Vesku kysyi.
- Mennään kun ehditään, vanhukset tuumasivat. Istuimme kahvipöydässäkin hyvän tovin, mutta sitten aloin vääntelehtiä tuolilla. Leena oli kasannut valmiille torttupohjalle mansikoita, marenkeja ja kermavaahtoa, ilmeisesti minun syntymäpäiväni kunniaksi, ja vatsani alkoi tuntua jo rantapallon kokoiselta kun pakottauduin maistamaan sitä. Arvasin, että seuraavaksi tyrkytettäisiin kiuasmakkaraa ja sitten halkeaisin surkeasti. Mutta, huokaisin, ihan itsepä olin suuni täyttänyt, ei kenenkään muun ollut tarvinnut lapioida…

- Haluatko tulla mun kanssa vielä penkomaan ullakkoa, vai lähdetäänkö jo? kysyi Vesku, kun olimme seurustelleet säädyllisen ajan ja Riikka lähti saunaan.
- Vieläkö meille mahtuu muka kyytiin jotain? kysyin. Jos Riikka ja meidän kaikkien kassit tungettaisiin takapenkille olisi auto kuin sardiinipurkki.
- Mä ajattelin pari kirjaa kuitenkin käydä etsimässä.
- Tulen mä sitten, päätin. Vesku oli hautautunut sinne joksikin aikaa lähes joka kerta kun olimme käyneet täällä. Siellä täytyi olla jotain mielenkiintoista. Entisten tyttöystävien ruumiita balsamoituina seinillä roikkumassa ehkä? Tirskahdin. Jos seurustelinkin jonkun ritari Siniparran kanssa. Hän vilkaisi minua kysyvästi kun kiipesimme portaita ylöspäin, mutta en viitsinyt ruveta selittämään mitä olin miettinyt.

Ullakko olisi todennäköisesti saanut palotarkastajan pyörtymään, tämä perhe ei selvästikään harrastanut jätepaperinkierrätystä. Ensimmäiseksi silmiini osui varmasti satoja vuosikertoja vanhoja lehtiä. Painotuotteita siellä muutenkin oli enimmäkseen näkyvissä, tila oli kuin kirjaston varasto joka paikkaan pystytettyine hyllyineen. Niissä oli oikeitakin kirjahyllyjä mutta vielä enemmän tiiliskivien varaan laudoista rakennettuja varastointitasoja. Muutama oikeakin huonekalu sentään oli; vanhoja tuoleja ja arkkuja. En oikein ilennyt alkaa penkomaan, enkä tiennyt mitä olisin hakenutkaan, joten istahdin tuolille yhden hyllyn viereen ja aloin selata käsityölehtiä 70-luvulta. Ne olivat kyllä hiukan masentavia. Olivatko nuoret naiset muka silloin kulkeneet virkatuissa shortseissa ja pipo päässä? Tai nuoret miehet? Kaikissa värikuvissa vaatteet olivat keltaisia ja oransseja.

Seuraavassa pinossa oli vielä vanhempia Kotiliesiä ja ne olivat parempaa luettavaa, mutta pari selattuani (nyt tiesin, mitä päivittäiseen siivoukseen vähimmillään kuului; mm. patjojen kääntö ja tuuletus) lähdin vaeltamaan peremmälle. Vesku oli kadonnut jonnekin hyllyjen lomaan ja löysin hänet penkomasta kirjalaatikkoa, jonka vieressä oli lelulaatikko. Poimin niitä yksitellen käteeni – vanhoja, pystytukkaisiksi leikittyjä nukkeja ja puujunia. Ne eivät olleet parinkymmenen vuoden takaista mallia vaan vanhempia, varmaan Leenan tai Karin. Lattialla oli keinuhevonen ja sen päällä parit puhkikontatut vauvankengät. Sitten näin läjän kouluvihkoja ja aloin selata niitä. Veskun isoveljen, Jaskan, ainekirjoitusvihkoon syvennyin. Oli pojalla ollut mielikuvitusta. Ja sujuva kynä. Vihkoon ei ollut mahtunut kuin kaksi ainetta, hurjia seikkailuja molemmat. Aloin valikoida seuraavaa vihkoa, mutta Vesku näytti jo olevan valmis; hän seisoi pari kirjaa kainalossaan ja katsoi minua ovelasti hymyillen.
- Tänne voisi unohtua, vai mitä? hän kysyi.
- Voisi, täällä voisi viettää pari päivää varmaan ihan huomaamatta. Vilkaisin huokaisten ympärilleni ja huomasin, että minulla oli hämähäkinverkkoja käsivarressa. – Mitä kirjoja sä hait?
Vesku empi vähän, mutta näytti sitten. En tunnistanut nimiä enkä kirjoittajaa, mutta vanhoja ne olivat. Ja ruotsinkielisiä.
- Väitätkö lukeneesi nää joskus pienenä? kysyin. Poika nyökkäsi.
- Jaha.

Olimme tainneet viipyä aika kauan, sillä alakerrassa istui saunoneita ihmisiä enemmänkin. Itse asiassa kaikilla läsnäolijoilla oli hiukset märkinä. Ja taas juotiin kahvia. Kieltäydyimme uudesta kierroksesta ja rupesimme valmistautumaan lähtöön. Riikka tuli saattamaan meidät autolla ja sujautti käteeni pienen paperikassin.
- Onnea, hän sanoi. Punastuin ehkä hiukan ja puristin kassin suun kiinni. Oli jotenkin vähän kiusallista vastaanottaa syntymäpäivälahjaa tällä tavoin, ilman että olin itse järjestänyt juhlia tai mitään. Kiitin kuitenkin ja kysyin, oliko tarkoitus kurkata sinne heti.
- Katso vaan kaikessa rauhassa sitten kun ehdit, Riikka sanoi ja kääntyi palaamaan sisään. – Muistakaa tulla hakemaan mut aamulla mukaan!

En malttanut kuitenkaan olla katsomatta kassiin kun lähdimme liikkeelle. Siellä oli kaksi esinettä, toinen isompi suklaalevyn muotoinen paketti ja toinen nahkainen kotelo. Otin kotelon käteeni ensin, lähinnä koska siinä ei ollut paperia ja kun sain sen auki, oli sisällä kortti jossa sekä Leena että vanhempansa onnittelivat minua. Sen alla oli pari korvakoruja, selvästi vanhat ja arvokkaat. Päästin pienen äänen ja Vesku vilkaisi sivulleen.
- Jaa siinä ne nyt on.
- Ne? Miten niin ne?
- Ne kuulemma kuuluu siihen pukuun.
En osannut vastata mitään. Ymmärsin perintöpuvun lainaamisen ja sen, että vanhukset mielellään näkisivät sen käytössä vielä yhdellä sukupolvella, mutta en ymmärtänyt arvokkaiden korujen lahjoittamista.
- Mitäs jos me erotaan huomenna, inahdin.
- Semmoistako sä olet suunnitellut? Vesku naurahti.
- En tietenkään, mutta jos, ja teidän perintökorut on annettu mulle.
- Kai semmoista on ennenkin tapahtunut. Ei kaikki maailmassa aina oo valunu sukupolvelta toiselle.
- Mitähän Riikka sanoo? Sillehän nää olisi kuulunu.
- Riittää sillekin helyjä, tiedä vaikka olisi itse ehdottanut että sä saat noi.
- Ihan totta? Oloni parani. Suljin rasian ja tipautin sen takaisin paperipussukkaan. Toinen lahja muistui mieleen vasta kun rasia kolahti siihen ja avasin sen nopeasti. Riikalla oli ollut varmaan hauskaa sitä tehdessään! Se oli kuva Veskusta pienenä, tai kuvia, kuvakollaasi, vaaleanpunaisissa kehyksissä. Auto heilahti uhkaavasti kohti jalkakäytävän reunaa kun kuski kääntyi katsomaan mille nauroin ja ymmärsin, miksei Riikka ollut välttämättä halunnut minun avaavan sitä heidän pihassaan. Vesku olisi voinut lausua muutaman valitun sanan sisarensa ymmärryksestä. Parkuva vauva, murjottava pikkupoika ja pari koulukuvaakin. Kun pääsimme yöpymispaikkamme pihaan hän nappasi teoksen käsistäni ja tuijotti sitä tarkkaan mutisten jotain hampaittensa välistä.
- Anna tänne, se on mun! ilmoitin ja nappasin kuvan takaisin. Minusta se oli hellyttävä.
- Mä en tota sitten katsele meillä!
- Mä voin pitää sitä tyynyn alla, lupasin nauraen ja painoin kuvan rintaani vasten.

Haimme Riikan aamulla vähän kiireessä; olimme vielä illalla käyneet kaupungilla parilla drinksulla ja heränneet kiireettömästi. Aamiaiselle sentään mentiin vaihteeksi alakertaan ja sään suosiessa ulos pihalle asti. Hirveä himo valtasi minut kun näin ison puurokattilan, ja löysäksi keitettyjä kananmunia, ja söin itseni kuoleman partaalle.
- Sä saatat joutua ajamaan. ähkin.
- Sopii, sanoi Vesku, joka oli syönyt suunnilleen saman verran ja nousi hakemaan vielä jotain.
- Eikö me mennä jo? kysyin huolestuneena ja katsoin kelloa.
- Mä syön ihan äkkiä vielä vähän.

Niinpä Riikka sai juosta suoraan autoon ilman, että ehdimme käydä sisällä. Leena ja Kari sentään tulivat pihalle saattamaan kuopuksensa suurkaupunkiin, joten sain kiitettyä heitä syntymäpäivälahjastani. Hämäännyin täysin, kun Leena kumartui autonikkunaan ja antoi minulle suukon poskelle. En muistanut, että minun oma äitini olisi koskaan tehnyt niin.

Riikka puhua pälpätti koko matkan, hyvä ettei pomppinut penkillä. Kuvittelin ymmärtäväni häntä aika hyvin; matkalla suureen maailmaan, ihan yksin, seikkailemaan! Mietin, miten hän aikoi kuluttaa aikansa Helsingissä, eihän hänellä siellä kai ollut juurikaan tuttuja, paitsi tietysti me ja serkkunsa Hanni. Vaikka mistäpä minä tiesin.

- Onko sulla avain? kysyi Vesku kun pysäytti auton entiselle kotikadulleen Alppilaan.
- On, mä olen nukkunut se kaulassa siitä lähtien kun kuulin sun muuttavan pois, sanoi Riikka vakavana ja kiipesi ulos autosta. – Soitellaan ja mä haluan tulla käymään teillä! hän huikkasi vielä ennen kuin sulki oven. Kello oli kahtakymmentä vailla yksi; ehdimme töihin minuutilleen. Loma oli ollut selvästi juuri sopivan mittainen. Oli kuin olisin tullut kotiin, kun astuin haisevalle osastolle työpuvussa. Yksi mummoista tuli halaamaan minua kuin olisin ollut hänen kauan kadoksissa ollut tyttärensä. Ehkä hänen mielessään olinkin – kyyneleisestä soperruksesta ei saanut selvää. Taputin häntä kiintyneesti harteille ja menin katsomaan listasta, kuka olisi kanssani hoitajavuorossa. Voisiko listassa olla jotain niin täydellistä kuin Kiie?

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   15.2.09 11:27:17

Äh, tonne jäi yhdet sulut! Sorppa.

Lähettäjä: Pingo 
Päivämäärä:   15.2.09 11:39:32

Huomenta, kivasti oli kertynyt luettavaa eilisestä :)

Siitä ikäjutusta vielä, jos se minun kommentti jäi jotain vaivaamaan niin huomasittehan, että mielestäni nimenomaan YLEENSÄ kirjoittajan iän voi arvata.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   15.2.09 14:40:23

Pingo, eiköhän des ymmärtäny sen ihan oikeen :)
--------
85.

Ei Oona ollut pärjännyt tallilla ihan niin hyvin kuin oli lupaillut. Hän oli itsepäisyyttään, tai mitä lie kuolemattomuudentunnettaan kiivennyt perjantaina ratsutettavansa selkään ja tämä oli paiskannut hänet tantereeseen. Kipeästä jalasta oli toinen murtuneista luista liikahtanut vähän paikoiltaan ja oli kuulemma nyt kipeämpi kuin ensimmäisellä kerralla. Vesku haukkui hänet pataluhaksi, ja haukkui ihan tosissaan. En ollut koskaan nähnyt miestä niin vihaisena. Hän jopa paiskasi jossain vaiheessa hanskat kädestään tallikäytävälle ja käveli ulos. Katsoin vähän kauhistuneena perään.

- Tolleen se suunnilleen teki se lääkäri sairaalassakin, sanoi Oona apeana mutta naurahti sitten hiukan. – Kaikki olisi mennyt ihan hyvin ilman Eivorin Bamsea.
- Jaa, se taas! oivalsin. Sen takia olin itsekin saanut luunmurtuman edelliskesänä. Pirun koirasta ei ollut kuin harmia, se olisi käsittääkseni ollut parhaimmillaan kissanruokana. – Mitäs nyt sitten?
- Mä lähetän nyt molemmat asiakkaat kotiin, Oona huokaisi. – Niille sopii, ja molemmat olisi kuitenkin lähteneet parin viikon sisään. Harmi, etten mä voi sanoa, että Vesku ois mun palkkalistoilla. Tää on vähän haavoittuvaista tää toiminta näin.
- Palkkaa Ville, ehdotin muistaessani, miten tämä oli minulle sanonut, ettei ”ehkä” lähtisikään pois pääkaupunkiseudulta.
- En mä tarvii ratsuttajaa näille myyntihevosille, jos sä ja Vesku olette maisemissa niitä välillä liikuttamassa, Oona sanoi ja huokaisi taas. – Eikä Villellä ole tarpeeksi nimeä, että voisin sen varjolla ottaa ratsutettavia, ellen itse pysty ratsastamaan. Onneksi syyskuuksi on sovittu tulevaksi yksi. Kaipa mä siihen mennessä paranen.

Siihen en osannut sanoa mitään. Vesku palasi takaisin ja poimi käsineensä tallinkäytävältä. Kun hän sanoi jotain hetken kuluttua Calistan karsinasta, oli se jotain ihan yleispätevää, tarpeetonta ja normaalilla äänensävyllä lausuttua, selkeästi jonkinlainen sanaton anteeksipyyntö räyhäämisestään. Mutta kyllä hän silti oli kiukkuinen, sen huomasin, kun lähdimme maastoon, minä Madnessilla.
- Toiset yrittää parhaansa mukaan korjata ja toiset hajottaa huvikseen, hän mutisi.

Katsoin toisaalle piilottaakseni pienen hymyn, vaikka asia ei ollutkaan hauska ja mietin, olisinko reagoinut samoin jos olisin yhtä pitkällä opinnoissani. Mutta enpä ollut edes aloittanut, ja tässä vaiheessa ymmärsin tavallaan yhtä hyvin Oonan halun hoitaa oma työnsä ratsastajana kuin Veskun harmistumisen jonkun lääkärin työn hukkaan heittämisestä.
- Mennäänkö laukkaradalle? ehdotin.
- En mä taida tän pikkulikan kanssa uskaltaa, Vesku sanoi pahoillaan.
- Sä tarvitsisit kunnon hevosen, sanoin vihaisesti.
- Ei mulla nyt olisi aikaa sille. Hän kuulosti edelleen vähän surulliselta, mutta se ei ollut yllätys, Olimmehan puhuneet saman asian juuria myöten jo lukemattomia kertoja.

Ratsastimme siis vain pitkin ratsastuspolkuja ja vähän umpimetsässä. Itsekseni päätin viedä Madnessin kyllä laukkaradalle lähitulevaisuudessa, vaikka ilman seuraa. Varmaan se osaksi täysiverisenä nauttisi kun saisi vaan päästellä niin kovaa kuin jaksoi.

Alkoi vaihtua elokuuksi, mutta eipä sitä huomannut muusta kuin palkkapäivästä. Oli edelleen kesä. Minä talletin Laakso-ojan suvun perintökorut kampauspöytäni ylimpään laatikkoon, näyttämättä niitä kenellekään. Miilalle ja Jinnalle olisin toki ne esitellyt, mutta molemmat olivat niin kiireisiä, etten viitsinyt ohimennen eteisessä heilutella niitä heidän nenänsä edessä. Ne vaativat arvoisensa tilanteen päästäkseen näytille. Aloin sitä vastoin miettiä Hangossa saamaani ajatusta; olisiko minun aika kutsua äitini kylään? En ollut kuullut hänestä mitään syntymäpäiväkorttia lukuun ottamatta ylioppilasjuhlieni jälkeen, ja korttikin oli tullut pari päivää myöhässä. Toisaalta olin aika vakaasti sitä mieltä, että yhteydenpidon aloitteiden pitäisi olla hänen käsissään, mutta toisaalta tunsin raskaana aikuisuuden paineen harteillani tässä pikkuasiassa. Jospa hän olikin mitään mainitsematta heittänyt pallon minulle? Ilse oli tietenkin ollut äitini toistakymmentä vuotta, mutta ei verenperintöä oikein voinut kieltääkään. Tai niin halusin uskoa. Niinpä valitsin hyvän päivän kutsua äitini kylään; sellaisen että minä ehtisin laittaa ruokaa tai ainakin leipoa ja Veskukin ehtisi näytille, ja soitin. Äitini kuulosti hyvinkin ilahtuneelta ja lupasi tulla.

Riikka, joka oli kotiutunut meille hyvin, tuli ihan pyytämättä avukseni. Epäilin, että hänellä oli yksinäistä Alppilassa, sillä hän oli jo muutaman kerran yöpynyt meillä keittiön viereisessä pikku varastohuoneessa. Mitä paremmin tutustuin häneen sitä enemmän pidin hänestä, ja tuona torstaipäivänä hän hyvän seuran lisäksi toi tuulahduksen äitinsä kokkaustaidoista – osittain kännykän kautta tarkistellen. Mietimme, olisiko meillä mitään jälkiruokaa tarjota kun tajusin etten ollut ymmärtänyt kysyä äidiltä, aikoiko hän ottaa pojat mukaan, ja kenties uuden miehensä, vai tulla yksin.
- Pakko kai käydä ostamassa vähän jätskiä, voihkaisin, sillä mitään makeaa ei äkkiä keittiöstä löytynyt, enkä uskonut pikkupoikien olevan tyytyväinen siihen asiaintilaan.
- Mene mene. Sä oletkin vaan tiellä, Riikka sanoi epäkohteliaasti mutta varmaan totuudenmukaiseksi. Minua jännitti ja kaduin, että olin keksinyt järjestää koko tilaisuuden.

Ehdin pyöräillä kauppaan ja takaisin hyvin ja kaikki oli juuri valmiina, kun ovikello soi. Keittiössä tuoksui lihapata mutta pöytää ei ollut vielä katettu, emmehän tienneet monelleko se pitäisi laittaa. Äiti tuli yksin ja ojensi minulle tuliaisiksi viinipullon. Paitsi ettei hän ollutkaan yksin: kun olin kiittämässä ja pohdin olisiko pullo pakko avata vai joisimmeko ruokajuomana vettä, kuten olin suunnitellut, astui oven takaa esiin myös mies, Stumppi, Miilan isä. Olin tipauttaa pullon ällistyksissäni ja mies ja äiti puhuivat yhteen ääneen. Toivoivat, ettei haittaisi että he olivat tulleet yhdessä. En saanut sanaa suustani. Haittasihan minua ihan helvetisti. Äiti oli naimisissa uuden miehensä kanssa ja oli silti raahaamassa tänne tuota rotjaketta. Näin sivusilmällä Riikan hahmon taaempana eteisessä ja olin jo astumassa sivummalle ja päästämässä heidät peremmälle, kun suutuin.

Suutun sillä lailla harvoin, yleensäkin suutun harvoin, mutta nyt kilahdin ihan totaalisesti. Mieleeni välähti ajatus, että olin täysi-ikäinen, eikä minun tarvinnut niellä ihan mitä tahansa, edes tai varsinkaan äidiltäni. Tönäisin pullon takaisin hänen syliinsä ja samalla koko naista vähän kauemmaksi.
- Kuinka sä kehtaat? kysyin hampaideni välistä. Ilmeistä päätellen olin ainakin onnistunut yllättämään heidät.
- Mutta, sano äiti avuttomasti.
- Miten sä liikut ton kanssa vaikka olet naimisissa? vaadin saada tietää. – Ja miten sulle… teille kummallekaan tuli mieleen tuoda toi änkeämään tänne? Tää on Miilan koti myös, eikä tuolla ole tänne mitään asiaa, ellei Miila sitä kutsu. Osoitin miestä ja havaitsin sormeni vähän tärisevän.
- Mutta, sanoi äiti uudelleen, Miilan isä ei sanonut mitään. Molemmat vain seisoivat ihmeissään terassilla kuin olisin käyttäytynyt jollain ihan epärealistisella tavalla. Tuijotin heitä hetken aikaa, mieleeni jo hiipi ajatus, että ehkä käyttäydyinkin, mutta sitten tuli mieleeni että mitä jos ottaisin nuo sisään ja ruokkisin ja Miila tulisi kotiin kesken kaiken? Paiskasin oven kiinni vasten heidän kasvojaan niin, että lasit helisivät koko talon länsipäässä. En jäänyt katsomaan lasiruudun läpi, mitä pariskunta teki, marssin itse keittiöön niin painavin kanta-askelin kuin kykenin. Riikka näytti sekä pelästyneeltä että ihmettelevältä. Minua itketti.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   15.2.09 19:26:25


- Mitä oikein tapahtui, haluatko kertoa? Riikka kysyi varovasti. Pudistin päätäni rajusti, sillä en olisi saanut sanaa suustani, avasin kaapin jossa säilytimme jauhoja ja pientä konjakkipulloa ja otin pullon. Toisesta kaapista otin lasin, kaadoin siihen vähän ja join. Yskittyäni aikani alkoi tuntua siltä, että voisin taas puhuakin.
- Mä en usko että se voi olla noin tyhmä, voihkaisin.
- Jaa, sanoi Riikka, istutti minut tuolille ja istui itse kulman toiselle puolelle. – Mä olen nyt ihan pihalla. Kokattiinko me turhaan ja jos niin miksi?
- Odota hetki, mä kerron koko jutun kunhan ensin vähän rauhoitun, lupasin. Kaipasin kauheasti yhtä tupakkaa, mutta mitäpä jos ne vielä olisivat terassilla? Ehdotin, että menisimme kellarin läpi takapihalle istumaan. Riikka nyökkäsi ja lähti seuraamaan minua, kääntyi vielä keittiön kynnyksellä ja nappasi konjakkipullon mukaansa.

- Ei mun tee enää mieli siitä, sanoin torjuvasti, kun istuimme puutarhakeinuun ja hän tarjosi. Mieleeni oli tullut äidin humalahakuinen juominen kun viimeksi olimme olleet syömässä ja tavanneet ensi kertaa Miilan isän, Tuomon, tai Stumpin. Pelkäsin tulevani samanlaiseksi.
- Ota silti tippa, sä olet ihan kalpea. Lääkkeeksi lääkäritkin sitä määrää, Riikka houkutteli. Olin maistavinani pullon suusta ja sytytin tupakan, sitten mieleeni tuli hiipiä talon nurkalle vilkaisemaan, etteivät oletetut päivällisvieraat enää seisseet siellä. Näin heidän poistuvan juuri kadulle ja huokaisin helpotuksesta.

Riikka katsoi minua tarkasti ja oli yhtäkkiä kovasti veljensä näköinen tutkivine katseineen. Hän ei sanonut mitään joten minun piti vain aloittaa omin päin.
- Mahdatko sä tietää minkälaisen sopan meidän vanhemmat on aikoinaan keittäneet? kysyin. Riikka pudisti päätään.
- Sen mä tiedän, että te ette ole oikeita sisaruksia Miilan kanssa. Oliko ne sitten jotain hippihörhöjä 60-luvulla? Vapaata rakkautta jossain kommuunissa? Minun piti naurahtaa.
- Ei, ei ne sentään niin vanhoja ole. Mutta mun isä ja Miilan äiti on tuntenut toisensa iän kaiken, ja samoin mun äiti ja Miilan isä, ja kai ne on seurustelleet nuorena vähän ristiin rastiin. Mutta sitten ne meni kumpikin naimisiin tahoillaan ja sai meidät. Mun vanhemmat erosi säällisesti mutta Ilse potkaisi Miilan isän ulos joskus kun Miila oli vielä ihan pikkuinen. Ja sitten ne totesi että ovat toistensa suuria rakkauksia, iskä ja Ilse siis, ja me ollaan oltu perhe siitä lähtien.
- Miten kauan?
- No melkein 15 vuotta.
- Ja nyt ne ylimääräiset vanhemmat oli tuolla ovella? tahtoi Riikka selvennyksen.
- Niin, sanoin ja tunsin miten aloin taas suuttua. – Mun äiti on mennyt aikoja sitten uusiin naimisiin ja saanut uusia lapsia mutta kerran keväällä kun me oltiin sen kanssa syömässä ravintolassa, sinne törmäsi toi mies myös. Siis Miilan isä, äitikään ei ensin meinannut tuntea sitä. Ilmeisesti ne on nyt sitten tavanneet toisenkin kerran sen jälkeen. Mutta Miila ei ole tavannut sitä sen jälkeen kun oli vauva, eikä taida edes haluta tavata. Enhän mä sitä voinut tänne kutsua, vai mitä?
- Et, sanoi Riikka ja oloni huojentui. Olin kai sittenkin ollut vähän epävarma.

- Hankalaa käännyttää oma äiti pois ovelta, mutta mua alkoi ihan kauheasti suututtaa, että sen oma perhe on kotona ja se on tulossa tänne käsikynkkää ton miehen kanssa. Ihan kuin niillä olisi joku suhde.
- Jos niillä on?
- Hyi olkoon! Minua puistatti ja sytytin uuden tupakan. Riikka siemaisi salavihkaa konjakkipullosta ja punastui, kun huomasi minun huomanneen. Mutta ei se minua haitannut, omat ajatukseni haittasivat. Olin vihainen äidilleni, joka oli lakannut olemasta hyvä, luotettava ihminen silmissäni ja tajusin, että minulla oli paha olo, kuin rinnassani olisi ollut ontto kohta. Minusta tuntui kuin olisin yhtäkkiä jäänyt orvoksi. En voinut ymmärtää sitä, äidillä oli kuitenkin ollut hyvin pieni osuus elämässäni, ja aina vaan pienemmäksi se oli kutistunut viimeisen vuoden aikana. Siltikin tunsin itseni kauhean onnettomaksi. Mieleni teki juosta kotiin – iskän ja Ilsen luo – hakemaan lohdutusta mutta tajusin, etten voinut. En kehtaisi kertoa heille, miksi en ollutkaan halunnut äidin tulevan kylään; että en ollut halunnut katsoa hänen taas kittaavan kokonaista viinipullollista aterialla sellaisen miehen seurassa, joka ei ollut hänen aviomiehensä. Miehen henkilöllisyys oli sitten vielä oma lukunsa. Jos kyseessä olisi ollut joku muu, en ehkä olisi ajanut heitä pois vaan istuisimme parhaillaan syömässä, mutta varmasti minulla olisi silti ollut yhtä tyhjä ja pettynyt olo.

- Onko uuni vielä päällä? havahduin tähän maailmaan. Riikkakin oli istunut hiljaa tuijottaen puutarhaan niin kauan kun ajatukseni vaelsivat. Nyt hän säpsähti.
- Ei, mutta se pata on kyllä uunissa. Ehkä se pitäisi ottaa pois.
- Olkoon, pysyköön siellä lämpimänä. Mä en ainakaan halua syödä nyt.
- Kukas sen sitten syö? Riikka näytti pettyneeltä, eikä ihme, kun hän oli nähnyt semmoisen vaivan laittaessaan ruokaa.
- Älä yhtään mieti sitä, mä takaan ettei siitä ole mitään jäljellä sen jälkeen kun alkuasukkaat kotiutuu.

Nostin jalkani mukavasti ylös keinuun, Riikka seurasi esimerkkiä ja vajutti taas konjakkipulloa.
- Aiot meidän sydänlääkkeen juoda pois? huomautin.
- Anteeksi, Riikka sanoi ja kysyi, minkälaista oli asua uusioperheessä.
- En mä ole ikinä pitänyt meidän perhettä uusioperheenä, sanoin mietteissäni.
- No mutta olettehan te, ettehän te ole mitään sukua Miilan kanssa.
- Niin niin, ollaan teknisesti, mutta ei se siltä ole tuntunut. En mä vaihtaisi Miilaa ja Ilseä omaan äitiini ja velipuoliin mistään hinnasta.
- Ettekö te koskaan ole edes olleet mustasukkaisia toistenne vanhemmista?
- Millä tavalla? Ei, sanoin, vaikken oikein ymmärtänyt mitä Riikka tarkoitti. Riistin pullon pois häneltä ja hetken aikaa leikillämme kiistelimme siitä niin, että jäljelläoleva neste siellä hölskyi vaarallisesti.
- Missä korkki on? kysyin ja aloimme etsiä sitä keinusta ja ympäristöstä.
- Ei sitä löydy, huolestui Riikka, ja ehdotti, että pullo pitäisi sitten juoda tyhjäksi.
- Et kyllä sinä juo. Riikan posket punoittivat jo siihen malliin, että saisin kohta Veskulta haukut.

Mainittu henkilö saapui vähän ajan päästä kun kihertelimme päät yhdessä. Hänen ilmeensä oli tyytyväinen joskin kummastunut.
- Oli se nopea, hän sanoi.
- Mikä? kysyin.
- Sun ruokavieraasi. Vai eikö se käynytkään? Ruoka oli ainakin hyvää, vaikka vähän tummaksi paistunutta kyllä.
- Kyllä se kävi, muttei sille ruokaa annettu, sanoin synkistyen hiukan ja kerroin koko jutun.
- Ja sitten rupesitte ryyppäämään suruunne? Vesku istui viereeni keinuun ja tarttui nyt jo tyhjenneeseen pikku pulloon.
- Se oli sun siskosi, mä en vaan voinut estää sitä.
- Olet säkin maistanut, arveli Vesku suudeltuaan minua.
- Juu, mutta maistoin vaan.
- Lääkkeeksi, vahvisti Riikka.
- Voisin vaikka ajaa autoa, vakuutin ja sitten keksin. – Mennäänkin tallille, mä kaipaisin vähän piristystä nyt. Maastolaukkaa.
- Mennään vaan, Vesku suostui. Oonan maasturi oli taas muuttanut meille päivähoitoon.
- Saanko mä tulla mukaan? kysyi Riikka heti.
- Ei sinne kehtaa viedä käkättävää lasta, joka lemuaa viinalle metrien päähän, sanoi hänen veljensä, ja huokaisten Riikka ojentautui keinulle makaamaan kun me nousimme siitä.

Maastolaukka oli hyvä ajatus. Pääni tuulettui ja äiti katosi sieltä. Laukkarata oli ihanassa kunnossa ja Oonakin oli tyytyväinen kun pari hevosta sentään sai tänään liikuntaa. Tunsin olevani taas tasapainossa itseni kanssa kun kävelimme pitkin ohjin takaisin tallille, minä Madnessilla ja Vesku Elkellä. Eihän minun tarvinnut hävetä jos äitini oli idiootti, en ollut hänen tekemisistään vastuussa. Eikö vaan? Sitä vähän mietin, että kertoisinko koko välikohtauksesta Miilalle, mutta en jaksanut enää vatvoa aihetta sinä iltana ja karkotin sen ajatuksistani.

Kun palasimme kotiin kaikki ruoka oli syöty.

Lähettäjä: álávíívádésíré 
Päivämäärä:   15.2.09 20:10:11

Pingo joo, ei hätää, ymmärsin sen just niinku pitiki .)

Lähettäjä: Pingo 
Päivämäärä:   15.2.09 21:15:30

Hyvä homma :)

Argh, aamulla alkaa taas arki, ei huvittais ollenkaan..

Lähettäjä: Aivokana 
Päivämäärä:   15.2.09 21:54:09

Jatkoa peliin =)) Kasvatan täällä tomaatintaimia ja pitää venata että ne on hyviä ja sitten tutimaan :---D Paska kun ne ehtii mennä pilalle yön aikana ;(

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   15.2.09 21:58:20

Aivokananen, luulinpa tosiaan hetken, että oikeita :D Että ehdin koko tarinan saada tänne ennen kuin ne on hyviä :D
-------

86.

Miilan ja Jinnan kesäloma päättyi ennen kuin Laurin, Veskun ja minun ja tytöt halusivat juhlistaa sitä pitämällä pihabileet. Riikkakin tietysti heilui innoissaan mukana, hänhän joutuisi myös palaamaan Hankoon ja koulunpenkille samoihin aikoihin. Olin ihan tyytyväinen sikäli, että heidän ideansa sai heidät siivoamaan koko talon, joskin yritin laskea miten usein meillä olikaan ollut ex-tempore –saunailtoja – alkoivatkohan naapurit kyllästyä? No, ainakaan mitään epämiellyttäviä kirjeitä ei ollut minun tietääkseni ilmestynyt postilaatikkoomme, joka sivumennen oli aika huvittava näky viisine nimineen.

Kiltteyttäni lupasin sinä lauantaina töiden jälkeen tulla kotiin auttamaan viime hetken järjestelyissä sen sijaan, että olisin mennyt tallille. Vesku aikoi käydä ratsastamassa Madnessilla. Elken oli Oona jo saanut kaupaksi, mutta se oli vielä Oonan tallissa ja uusi omistaja kävi sitä paapomassa siellä. Makea oli ruvettu lainaamaan ratsastuskoulun tunneille ja Oona elätteli toiveita, että Eivor ostaisikin sen sinne. Lähdimme yhtä matkaa töistä maasturilla; Vesku vain pysähtyi meidän kohdalla ja jatkoi sitten tallille. Talossa tuntui joka ikkuna olevan levällään ja sisältä kuului musiikkia. Se sai minut pysähtymään pihatiellemme ja hymyilemään leveästi. Kyllä oli kivaa, että olimme saaneet Huvikummun.

Sisällä oli puhdasta ja siistiä, sekä autiota. Kurkkasin kaikkiin huoneisiin ja vein kassini meidän huoneeseen, sitten menin pihalle, mistä löysin tytöt ripustelemassa valoja omenapuihin ja pensaisiin. Rapujuhlarekvisiittaa oli helppo löytää tähän aikaan vuodesta ja illat alkoivat jo pimetä.
- Mihin aikaan tänne on tulossa ja ketä? kysyin astuessani ulos.
- Kuuden jälkeen, kaikki ketä me vaan tunnetaan, ilmoitti Miila.
- Mitäs tarvitsee vielä tehdä?
- Ei oikeastaan mitään, Jinna arveli ympärilleen katsellen. – Kaikki on tehty mitä voidaan.
- Sittenhän mä olisin voinut ihan hyvin mennä ratsastamaan, totesin.
- Ei kun me ruvetaan nyt laittautumaan. Siinä menee ainakin kuuteen asti!
- Niin tietysti.

Kiiekin oli meillä, havaitsin. Hän ja Riikka ilmestyivät marjapuskien seasta kerien auki pitkää johtoa, joka ei sitten siltikään ylettänyt taloon asti. Pettyneinä he palasivat takaisin keräämään valosarjaa.
- Laittakaa se terassin kaiteen ympärille, ehdotin ja niin he lähtivätkin tekemään. Minä menin suihkuun saadakseni työpaikan hajun pois hiuksistani. Jinna ja Miila jäivät vielä pihalle kertaamaan, oliko kaikki suunniteltu varmasti tehty.

Sauna oli vähän pieni paikka meidän viiden meikata ja pukeutua yhtaikaa, joten menimme yläkertaan jakautuen siellä makuuhuoneisiin ja vessaan; joka paikkaan missä oli peili. Minä en viitsinyt hirveästi tälläytyä, meikkasin vain kevyesti ja jätin hiukset auki kuivumaan, sitten istuin sängylleni juomaan siideriä ja juttelemaan. Muut keräytyivät vähitellen sinne myös, Jinna vaihdellen vaatteita sen seitsemän kertaa, kuten tavallista. Mieleeni tuli kysyä, koska Ville aikoi palata kotiseudulleen vai aikoiko. Jinna punastui lievästi.
- Kyllä se ainakin toistaiseksi aikoo jäädä tänne, hän sanoi pieni, tyytyväinen hymy suupielessä.
- Oooo, minulta pääsi. – Se on tosissaan rakastunut suhun! Muutkin tytöt alkoivat vihellellä ja Jinna punastui oikein kunnolla.
- Lopettakaa, en mä sanonut että sillä asialla olisi mitään tekemistä mun kanssa!
- Onko, utelin?
- Kysy Villeltä! Jinna tokaisi.
- Kysynkin, kun sä kerran olet noin salaperäinen, uhkasin.

Alhaalta kuului ääniä ja vilkaisin ihmeissäni kelloa. Alkoihan se näyttää kuutta, mutta oliko joku vieraista vain kävellyt sisään soittamatta ovikelloa? Muistin, että talossa oli muitakin asukkaita vasta, kun Vesku käveli sisään ja pysähtyi kuin seinään löytäessään läjän enemmän tai vähemmän puolipukeisia tyttöjä sängystään.
- No tää on niin tätä, hän puuskahti aikoen kääntyä takaisin.
- Mitä niin? Miila kysyi nauraen.
- Poikamiehen unelmaa.
- Neljä misua sun sängyssä ja sitten tyttöystävä ei satukaan olemaan poissa, kikatin minä.
- No juu, jotain tommosta just.
- Tule sisään, me voidaan siirtyä meille, sanoi Miila ja johdatti muut kulkueena ulos. Vesku näytti hikiseltä mutta koukistin silti kutsuvasti sormeani.
- Tule tänne hetkeksi.

Hän totteli ja heittäytyi sängylle. Käytävän toiselta puolelta Miilan ja Laurin huoneesta alkoi kuulua naurua. Kiipesin hänen vatsansa päälle istumaan ja kumarruin antamaan suukon.
- Mitäs tallille kuului?
- Hyvää, hän sanoi ja kutitti minua vähän kyljistä.
- Älä, vääntelehdin. – Mitä teit?
- Miltä näyttää? @!#$ hikistä koulutreeniä. Sä saat siitä hyvän kisahevosen.
- Ai koulukisoihin?
- Ihan mihin vaan, vaikka kenttään.
- Ellei Oona myy sitä ensin. Kumarruin takaisin suukottelemaan ja tungin nenäni hänen kaulaansa oikein imeäkseni itseeni hänen ominaistuoksuaan, mutta minut kieräytettiin syrjään.
- Mun on pakko päästä nyt suihkuun. Palataan asiaan myöhemmin.
- Äh, tylsä, sanoin pettyneenä. Vesku nappasi siiderini lattialta, joi pitkään ja lähti huoneesta. Kuulin, miten suihkuhuoneen ovi väännettiin lukkoon. En siis pääsisi edes hiipimään perässä. Heittäydyin selälleni miettimään, mitä laittaisin päälleni. En ollut vielä päässyt alusvaatteita pidemmälle – ja silti mies oli karannut. Aioin juuri nousta ja mennä penkomaan kaappiani kun koko tyttösaattue marssi avonaisesta ovesta takaisin sisään.
- Etkö ole vielä valmis? Hop hop, Miila komensi.
- No mikä kiire mulla on, onhan siinä teitä emäntiä, tuhahdin.
- Unohdutte tänne kuitenkin jos olet täällä kun miehesi tulee suihkusta. Niin on ennenkin käynyt. Miila avasi kaappini ja heitti sängylle näköjään ensimmäisen vaatekappaleen, mikä hänen käsiinsä osui, oranssin kesämekon. Huokaisten nousin ja vedin sen päälleni.

- Booli täytyy tehdä loppuun, tohotti Jinna hypellessään portaita alakertaan jonon ensimmäisenä.
- Onko meillä boolia? Mitä me syödään? kysyin.
- Nää on nyyttärit, me syödään sitä mitä vieraat tuo. Booli on meidän osuus, valisti Miila.
Keittiön nurkassa seisoi tuolin päällä hurjan kokoinen saavi; kotiviinipönttö, minkä epäilin olevan kotoisin meidän kellarista. Toivoin, että siitä oli viitsitty pestä huolella pois pölyt, jos se oli boolimaljamme. Kurkistin sinne ja näin mansikoita ja hedelmänpaloja lillumassa jossain, jonka tuoksu meinasi tiputtaa ripset.
- Hiukan vahvaa, arvioin.
- Niin kai kun siitä puuttuu kaikki paitsi väkevät. Jinna alkoi nostella pakastelokerosta jääpalapusseja; aloin rikkoa niitä saaviin hänen avukseen. Riikka kaatoi sinne pari pullollista valkoviiniä ja Miila limsaa. Ovikello soi, mutta saman tien ovi aukesikin ja hälinä alkoi. Miila livahti eteiseen ja minä perässä kurkkaamaan, ketä oli tullut. Raisa ainakin oli etunenässä. Kellarin ovikin kävi samaan aikaan ja sieltä kiipesi yläkertaan Ville hiukset märkinä.
- Sinäkin täällä, ihmettelin.
- Tulin ihan sun kiusaksesi, mies virnisti ja irvistin takaisin. Olimme päässeet melkein ystävällisiin väleihin viime aikoina.

Katsoin parhaaksi häipyä keittiöstä viemästä tilaa kun Raisa kaikkine seuralaisineen tahtoi sinne nyyttärituomisineen. Vanhoja tuttujahan hänen kanssaan oli tullut, koulukavereita, Tiia ja Teresa, Susanna, Hanni, Veskun ja Riikan serkku ja Raul, Mika, Jaakko ja Arto.

- Susanna, moi! huudahdin ilahtuneena. Tyttö oli ollut paremminkin Jinnan ja minun kuin Miilan kaveri, enkä ollut nähnyt häntä koko kesänä – enkä rehellisesti sanoen ollut juuri ajatellutkaan. Nyt oli kuitenkin kiva nähdä ja halasimme eteisessä.

Joukon jatkona sisään käveli Lauri ja hänenkin takanaan tuli tuttuja ihmisiä, vaikken uskonutkaan Miilan tätä porukkaa kutsuneen. Annukka, Jari ja Sebastian, Laurin ja Veskun opiskelukavereita. Kiljaisin kun näin heidät.
- Joko kuulitte, mä pääsin sisään?
- Kuultiin, onnea vauva! mörisi Jari, joka oli karhun kokoinen ja vähän näköinenkin ja nappasi minut karhumaiseen syleilyyn.
- Päästä alas! yritin komentaa; pelkäsin pääni osuvan lamppuun ja sitä paitsi minusta tuntui, että hameenhelmani oli noussut kuin pikkutytöllä niin, että alushousuni, tai tässä tapauksessa melkein paljaat pakarani saattoivat hyvin olla esillä koko kansalle. Jouduin lyömään nyrkillä pari kertaa ennen kuin sain jalkani takaisin lattialle ja suoristin hätääntyneenä hamettani.

Valtava tungos oli eteisessä ja keittiössä ja heitin kellarin oven auki.
- Menkää tosta pihalle joutilaimmat, kehotin. Kukaan ei liikahtanutkaan siihen suuntaan. Kaikki halusivat käydä keittiössä viemässä ruokatuomisensa ja ajattelin jo, että kohta sinne ei mahdu enempää ihmisiä. Kestäisikö lattia vai löytäisivätkö kaikki itsensä saunasta kohta? Annukka sentään toimi järkevästi, jätti kassinsa eteisen lipaston viereen ja tuli luokseni.
- Mennään, hän sanoi ja kävelimme kellarin ja autotallin läpi pihalle.

Lähettäjä: Aivokana 
Päivämäärä:   15.2.09 22:14:44

Juu; oikeita melkeen :DD Ah, yksi seitsemästä tomaatista valmis :---D Mulle tulee vielä pitkä ilta jos ne tätä tahtia kypsyy..=)

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   15.2.09 22:35:05

Ohh, onnea esikoisesta! xD
-----------

Huomasin heti, että yhden asia juhlien emännät olivat unohtaneet. Tai kaksi. Pihalla ei mitenkään olisi istumapaikkoja kuin ehkä kahdeksalle ihmiselle, eikä myöskään yhtään tuhkakuppia. Pyrähdin takaisin kellariin ja kannoin sieltä ulos rullattuja mattoja, joita olimme ennenkin käyttäneet istuma-alusina ja sitten metallikeräyslaatikostamme tonnikala- ja ananaspurkkeja. Onneksi Jinna oli vaatinut, että kierrättäisimme kaiken mahdollisen, vaikka metallinkeräyspistettä ei ollut lähimaillakaan. Ja onneksi olimme olleet liian laiskoja raahaamaan purkkeja ja tölkkejä minnekään silloinkaan kun käytössämme oli ollut autoja.

- Onnittelen, sanoi Annukka virallisesti kun istuimme keinuun yhden tyhjän ananastölkin kanssa; muistin että viimeksi tavatessamme hän oli polttanut pikkusikareita, ja minä ainakin halusin
tupakan.
- Kiitos, sanoin yhtä virallisesti, mutta sitten uteliaisuuteni puhkesi. Halusin tietää, miltä tytöstä oli tuntunut aloittaa lääkis. Olin tentannut Veskua ja Lauria väsymykseen asti, mutta en oikein osannut selittää heille mitä tahdoin tietää. Totta kai he osasivat kertoa ensimmäisen lukukauden alkurutiineista, mutta nyt sain tilaisuuden kuulla naisnäkökulmaa. Annukka mietti kaikkia vastauksia hetken jos toisenkin tarkasti, ennen kuin sanoi mitään ja minulla oli hyvää aikaa tarkastella häntä. Ensivaikutelmani ensitapaamisella oli ollut suunnaton helpotus. Olin juuri kuullut, että Annukka oli ainoana tyttönä kelpuutettu mukaan Veskun ja kavereidensa jokavuotiselle viikonloppureissulle, jolla he juhlivat kuulemma kevätlukukauden vaihtumista tenttikaudeksi, jolloin ei enää ollut luentoja eikä harjoittelua ja olin ollut korviani myöten mustasukkainen. Kun Annukka sitten osoittautuikin erityisen pitkäksi, laihaksi naisihmiseksi, jolla oli 70-luvun jakaus-keskellä-päätä –kampaus ja epämuodikkaat silmälasit, olin helpottunut niin, että olin heti tuntenut hänet sydänystäväkseni.
Nyt havaitsin lisäksi, että hänellä oli jotain, mitä Miila olisi kutsunut jumalaisiksi poskipäiksi ja aikaa ja halua jutella kanssani, vaikka kysymykseni olivatkin vähän epämääräisiä. Hän näkyi kuitenkin tajuavan, mitä hain niillä.

Muitakin alkoi hiljalleen valua pihalle, joukon jatkona Kiie, jolla oli toisessa kädessään läjä kertakäyttömukeja ja toisessa ainoa lasikannumme, jossa lillui mansikoilla terästettyä juomaa.
- Otatteko boolia? hän huudahti hilpeästi, kaatoi meille mukilliset ja jatkoi kierrostaan niiden parissa, joilla ei vielä ollut juotavaa. Siitä lähtien kaikki alkoi mennä pieleen. Olikohan käynyt niin, että Kiie oli täyttänyt kannun saavista ennen kuin sinne oli kaadettu tarpeeksi limsaa; vahvalta booli ainakin minusta maistui, mutta hörpin sen ajatuksissani Annukkaa kuunnellessani, ja ehdin saada toisenkin mukillisen ennen kuin Kiie lähti yläkertaan täyttämään kannua uudelleen. En muista, koska olisin viimeksi juonut väkeviä ja kun Vesku ilmestyi suihkunraikkaana ja istui viereeni, annoin hänelle ilahtuneena tavallistakin intohimoisemman suudelman.

En nyt tietenkään tullut kaatokänniin heti juotuani pari mukillista boolia – niin vahvaa se ei sentään ollut – mutta pakko sanoa, että arvostelukykyni lähti nukkumaan. Taisin kitata aika paljon lisääkin ihan huomaamattani, ja tuskin aina omiani. Muistan ajatelleeni, että onhan kaikki juoma minun kotonani minun käytettävissäni, mikä kuvaa jo aika hyvin tilaani. Juttelin ihmisten kanssa ja tunsin olevani kauhean hauska. Ilmeisesti olinkin, sillä kaikki muutkin nauroivat. Näin jälkeenpäin toivon, että osa nauroi ihan omaa hyväntuulisuuttaan eikä minulle. Poltin kauheasti tupakkaa ja jälkeenpäin löysin mekostani palaneita reikiä. Syöminen ei tietenkään tullut mieleenkään, paitsi paria kourallista sipsejä. Siinä vaiheessa kun alkoi jo hiukan hämärtää ja pihavaloja alettiin sytytellä istuin matonpätkällä pihalle kannetun radion vieressä Jarin kanssa ja itkin valtoimenaan. Radiosta tuli Kolmatta linjaa takaisin ja vuoroin lauloin mukana ja vuoroin tyrskin laulun lohdutonta sanomaa siitä, miten nuoruus on jäänyt taa eikä sitä saa takaisin. Sitten asetin pääni Jarin syliin ja nukahdin, mistä Miila ja Lauri kuulemma vähän myöhemmin raahasivat minut keittiönvieruskamariin, päätettyään kellarin portaissa että yläkerran portaat olisivat jo liikaa.

Päässäni pyöri kuin olisin ollut jossain Linnanmäen pahimmista laitteista kun havahduin. En heti tajunnut missä olin, tietenkään, enhän tuossa pienessä palvelijanhuoneessa ollut ikinä nukkunut, enkä myöskään, mihin olin herännyt. Sitten tunsin miten lämmin käsi silitti reittäni siirtyen ylöspäin hameen alle ja ellei minulla olisi ollut niin huono olo olisin varmaan huokaissut tyytyväisyydestä; Vesku oli siis löytänyt minut. Mutta vatsassani pyöri yhtä epämiellyttävästi kuin päässänikin ja ymmärsin, että minun olisi pakko lähteä vessaan kohtuullisen nopeasti. Mumisin jotain ja yritin päästä istumaan patjalla, mutta käsiini tartuttiin ja ne nostettiin pääni yläpuolelle. Jokin oli nyt vialla, käsiä tuntui olevan liikaa.

Avasin silmäni ja samassa katosi pieni valoviiru ja kuulin oven loksahduksen. Yhdet kädet pitivät ranteitani ja toiset nostivat ensin hamettani ja sitten kiskoivat kaula-aukkoani alemmas niin, että olkaimet painuivat inhottavasti ihoon. Mitä @!#$ä oikein oli tapahtumassa? Huoneessa oli nyt niin hämärää, että näin vain hahmoja. Kuulin toki, mutta hahmot eivät puhuneet mitään, hengittivät vain. Toiset kädet lakkasivat kiskomasta kaulustani ja siirtyivät pikkuhousuilleni. Silloin aloin tajuta, että minua yritettiin raiskata. Säikähdin niin, että sydämeni taisi jättää parikin lyöntiä väliin ja yritin vääntelehtiä irti, mutta jalkojeni päällä oli raskas paino ja käteni olivat kuin käsiraudoissa. Tunsin, miten housujani kiskottiin alaspäin, mutta saadakseen ne pois, toisen oli pakko nousta pois polvieni päältä. Ennen kuin ehdin edes tajuta, polveni kohosi ylöspäin ja taisi ähkäisystä päätellen osua arimpaan paikkaan. En ollut ehtinyt sitä suunnitella, kunhan olin yrittänyt vapautua ja saanut onnekkaan osuman. En varmasti ollut ihan teräkunnossa, kun ajattelee miten paljon olin juonut, mutta adrenaliini kai selvitti päätäni niin, että tökkäisin uudestaan niin kovaa kuin pystyin. Hahmo kierähti kyljelleen pois päältäni ja kolahti vasten tyhjiä muovilaatikoita, jotka olimme varastoineet pikku huoneeseen. Olin raivoissani ja yritin potkia häntä enemmänkin, mutta satutin vain paljaat jalkani kun ne osuivat koviin polvilumpioihin. Mietin jälkeen päin, miksen tajunnut päästää ääntäkään aikaisemmin; olisiko se säikäyttänyt hyökkääjät, niin kuin neuvottiin? Sain nyt vasta suuni auki, joskaan en huutanut vieläkään vaan kirosin kuin turkkilainen. Toinen painoi kiireesti kätensä suulleni, mutta silloin toinen käteni pääsi irti ja sitä paitsi pystyin puremaan häntä. Aloin päästä voiton puolelle, kun kuulin toisen tuskanähkäisyn. Purin hampaani varmuuden vuoksi vähän tiukemmin yhteen, päättäneenä vaikka irrottaa palasen, ja toinenkin käteni pääsi vapaaksi, sain tosin sitten iskun päin naamaani.

Heidän pelinsä alkoi kuitenkin olla menetetty, keittiö oli hennon oven takana ja siellä liikkui koko ajan ihmisiä hakemassa ruokaa tai juomaa. Miehet eivät voineet ottaa sitä riskiä, että pääsisin huutamaan ja houkuttelemaan jonkun sisään. Kun ällistyksissäni lyönnistä hellitin hampaitani, katosi raatelemani raaja ulottuviltani ja näin hämärästi hämärässä – päässäni pyöri kovin – miten molemmat kömpivät pystyyn, potkimani huomattavan vaivalloisesti. Minua mäiskäistiin vielä kerran niin, että lennähdin patjalle makaamaan ja näin vain värivaloja ja sillä aikaa kuulin oven avautuvan ja sulkeutuvan hetken päästä uudelleen. Ei sillä väliä, olin tunnistanut heidät voihkaisuista, vaikkeivat he olleetkaan mitään puhuneet. Tuttujahan täällä kaikki olivat.

Makasin kippurassa patjalla haluamatta liikahtaakaan, enää ikinä. Päätäni jomotti kahden lyönnin jäljiltä ja silmissäni näkyi edelleen värejä, vaikka ne olivat kiinni. Luulen, että jos olisin pienenä harrastanut peukalon imemistä, olisin nyt laittanut peukalon suuhun. Maistoin suolaisen veren ja mieleni teki sylkeä. Mutta eihän semmoista voinut tehdä sisällä. Minua paleli ja yritin käpertyä vielä pienemmäksi, vaikka polvet olivat jo rintaani vasten. Yritin tajuta, että minua oli haluttu tieten tahtoen satuttaa ja loukata, mutta se oli kauhean vaikeaa, sillä sellaista ei ollut muistaakseni ikinä ennen tapahtunut. Hitaasti irrottauduin kerältä sen verran, että tunnustelin alustaani, josko siihen olisi jäänyt Riikan yöpymisten jäljiltä lakanaa tai peittoa, jonka olisin voinut vetää tärisevän ruumiini peitoksi, mutta en tavannut mitään sen tuntuista. Tyydyin siis makaamaan, tärisemään ja tuijottamaan tyhjyyteen.

Se, jota olin potkinut, oli ollut Jaakko, ja se, jota olin purrut, Mika. Sitä en vaan ymmärtänyt, että mikä heidät oli ajanut tulemaan kimppuuni. Livahtamaan salaa säilytyspaikkaani tuolla tavoin. Olivatko he kuvitelleet, että olisin niin sammuksissa, etten heräisi? Siinä tapauksessa he olivat varmaan yllättyneet aika lailla. Mutta kaikkein pahimmalta tuntui ajatus siitä, että minulle oli haluttu tehdä pahaa. Enhän ollut kauhean hyvin Jaakkoa kohdellut vaihtaessani hänet lennossa Veskuun, mutta silti. Onneksi he olivat olleet noin amatöörejä, vaikkakaan en osannut kuvitella, että minusta olisi voinut tuntua juuri tämän pahemmalta vaikka he olisivat onnistuneetkin aikeissaan. Olisi voinut kuvitella kahden miehen onnistuvan pitelemään yhtä naisihmistä, mutta aika kömpelösti he olivat toimineet.

Makasin siinä määrättömän pitkän ajan. Kauanko, siitä minulla ei ole aavistustakaan. Välillä vaivuin jonkinlaiseen horteeseen, josta taas hätkähdin aloittamaan ajatuskierroksen alusta. Välillä tärinäni lakkasi, mutta alkoi sitten uudestaan. Ainoa, mikä muuttui, oli vihreiden ja keltaisten salamoiden katoaminen silmistäni samalla kun kasvoihini asettui tasainen jyskyttävä jomotus. Mietin välinpitämättömänä, olinkohan kovinkin murjotun näköinen. Niin kuin sillä olisi väliä, en kuitenkaan ikinä menisi ulos tästä huoneesta.

Lähettäjä: Aivokana 
Päivämäärä:   16.2.09 08:37:43

Hui. :o Jatkoajatkoa, haluun tietää mitä noi muut sanoo tosta äskesestä tapahtumasta!

Nooh, esikoinen ja kuopus.. Menin sittenkin nukkumaan ja nyt ne oliki jo ihan mustia.:---D

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   16.2.09 16:56:07


Sillä välin, kuulin jälkeenpäin, sankarit olivat poistuneet keittiöstä, joka onneksi oli ollut tyhjä sillä hetkellä tai Mikan verta valuva käsi olisi kyllä herättänyt huomiota. Hän oli napannut astiapyyhkeemme ja käärinyt sen kätensä ympärille ja väittänyt sitten leikanneensa siihen vahingossa leipäveitsellä. En tiedä oliko Jaakon tarvinnut kyyristellä jossain kauankin parantelemassa perhekalleuksiaan, siitä ei kellään ollut havaintoja. Jos hän kävelikin vähän jäykästi, oli se pantu humaltumisen tiliin, kun he olivat vielä palanneet pihalle. Mutta sinne he olivat menneet, sillä Jaakko oli saanut päähänsä pirullisen idean. Hän oli joutunut kiertämään taajaa vierasjoukkoa hyvän aikaa ennen kuin löysi Veskun, joka istui syrjemmällä Laurin ja muiden kavereidensa kanssa viskipullon ympärillä, napsien palanpainikkeeksi viinimarjoja suoraan pensaasta.
- Terveisiä tyttöystävältäs, hän oli sanonut hymyillen leveästi ja ojentaen pikkuhousuni, joiden puuttumista en ollut itse huomannutkaan. Sitten hän oli poistunut yhdessä Mikan kanssa.

Voin kuvitella, että se rinki oli hiljentynyt aika tehokkaasti, tosin Jari oli ruvennut hermostumaan, muttei päässyt ylös maasta niin äkkiä, etteivät Jaakko ja Mika olisi olleet jo kaukana. En osaa kuvitella, mitä Veskun päässä oli liikkunut. Hän oli kuitenkin hetken kuluttua kömpinyt pystyyn ja lähtenyt sisään. Laurilla oli raksuttanut aika hitaasti kanssa, mutta kun Vesku oli ollut kadoksissa jo vähän aikaa, hänelle oli tullut mieleen, ettei kukaan tainnut tietää mihin he Miilan kanssa olivat minut raahanneet ja hän se lopulta ilmestyi pikkuhuoneeseen.

Minä liikahdin ja räpäytin pimeään tottuneita silmiäni kuin pöllö, kun Lauri avasi oven ja sytytti valon.
- Täällähän sä olet, hän sanoi, eikä sitten sanonutkaan enempää. Olin kuulemma ollut aika hirvittävän näköinen suunympärys kuivuneessa veressä. Käperryin tiukemmaksi nyytiksi ja pistin silmäni kiinni, toivoen että saisin taas jäädä yksin pimeyteen, mutta siitä ei enää ollut puhettakaan. Lauri kyykistyi viereeni, tarttui leuastani kiinni ja pakotti minut kääntämään naamani paremmin valoa päin.
- Oletko sä kunnossa? hän kysyi ja kun vastahakoisesti katsoin häntä, näin huolesta melkein mustat silmät. Ei kai siihen tarvinnut vastata, olin tunnustellut äsken poskeani ja todennut sen olevan turvoksissa kuin tennispallo. Varmasti päälle näki olinko kunnossa, ajattelin, enkä edes tiennyt olevani veressä kuin Hannibal Lecter. Enää ei pahasti pyörryttänyt, mutta näköni sumeni ja kesti vähän aikaa ennen kuin ymmärsin sen johtuvan kyynelistä. Vapinakin palasi.

Lauri ei kysellyt enempää typeriä. Hän oikaisi lyhyen hameeni vähän säädyllisempään asentoon, otti lattialla lojuneen peiton, jota en itse ollut pimeässä löytänyt, kääri minut siihen ja veti syliinsä. Se oli äärimmäisen lohduttavaa. Hän ei sanonut mitään eikä tehnyt mitään, piti vain minusta kiinni ja minä olin yhtä hiljaa, mitä nyt välillä jouduin nyyhkäisemään.

Pienen ikuisuuden jälkeen Lauri alkoi vääntelehtiä. Yritin päästä esiin peiton sisältä.
- Mä painan sua, arvelin.
- Etkä, meinaan vaan puutua. Jokohan meidän pitäisi putsata sut esiintymiskuntoon?
- En mä aio esiintyä missään, sanoin hiljaa mutta varmasti. Ovi aukeni taas ja painoin pääni paremmin piiloon, oli siellä kuka tahansa.
- Mitä täällä tapahtuu? Se oli Miilan ääni, enkä oikein osannut tulkita sitä. Oliko hän ihmeissään vai epäilikö hän keskeyttävänsä jonkun luvattoman lemmenkohtauksen.
- Tuo yksi märkä pyyhe, Lauri pyysi vastaamatta mitenkään kysymykseen. Ja sitten, hetken kuluttua he supattivat lisää. Minä olin vetänyt peiton pääni yli ja painanut kädet korvilleni, sillä en halunnut nähdä enkä kuulla mitään. Toivoin, että he jättäisivät minut rauhaan eivätkä alkaisi hälistä. Ovi kuului taas sulkeutuvan ja Lauri alkoi houkutella minua esiin peiton alta, mutta en suostunut, pidin peiton reunasta kiinni ja olin sen sisällä kuin pimeässä pesässä. Tiesin tietysti, ettei minun annettaisi jäädä sinne ja päästin lopulta huokaisten irti. Lauri rullasi peitonreunan pois kasvoiltani ja nousin vastahakoisesti istumaan kippurastani. Huomasin, että hartiani olivat jäykät ja kipeät kyyristelemästä ja voihkaisin hiukan. Silloin Miila palasi Veskun kanssa.

Kukaan ei sanonut mitään, ei edes Miila esittänyt miljoonaa kysymystä, joiden tiesin pyörivän hänen kielensä päässä. Vilkaisin heitä nopeasti itkusta turvonneiden luomieni alta ja puristin sitten silmät takaisin kiinni. En ollut vielä valmis kohtaamaan näin hyvin valaistua maailmaa.
- Tules tänne, kuulin Veskun äänen korvani vierestä ja tunsin tutut kädet ympärilläni, kun hän veti minut nojaamaan rintaansa vasten. Lauri alkoi pyyhkiä inhottavan kylmällä, märällä kankaalla kasvojani ja inahdin, kun hän osui poskipäähäni. Onneksi se ei kestänyt kauan, ja se piristi kummasti. Ihan kuin olisin herännyt pahasta unesta. Nyt uskalsin avata silmät ja katsella muita.
- Jaakkoko sua löi? kysyi Miila.
- Ei vaan Mika. Mä purin siltä melkein palan pois kämmenestä, kerroin pienen tirskahduksen saattelemana.
- Mä soitan poliisille, Miila totesi samaan sävyyn kuin olisi ilmoittanut, että maito on loppu.
- Älä soita, en mä jaksa nyt, pyysin.
- Pitäisikö vaan antaa olla, älä nyt ole hullu!
- Katotaan vaikka aamulla sitten, yritin ehdottaa. Lauri heitti pyyhkeen lattialle ja siveli varovasti sormillaan kasvojani. Ei se kauhean kipeästi sattunut.
- Etköhän sä ole ihan kunnossa, paitsi tota ruhjetta, hän sanoi. – Pyörryttääkö sua?
- Ei enää.
- Oksettaako?
- Ei enää, toistin.
- Tekikö ne jotain muuta? Tiesin ihan tarkkaan mitä hän tarkoitti.
- Ei, vastasin miedosti tyytyväisenä. Tiesin, että sitten olisi ollut pakko nostaa hälinä. Olisin joutunut käymään poliisiasemalla ja antamaan kerätä näytteitä itsestäni – niin ainakin amerikkalaisissa sarjoissa. – Mä olen ihan kunnossa. Nojasin päätäni vasten Veskua, joka silitteli hiuksiani samaan tapaan kuin äiti ja sittemmin Ilse olivat tehneet kun olin ollut pieni ja kuumeessa. Lopultakin minulla oli turvallinen olo taas.
- Okei, mutta voisit varmaan painua sänkyyn, Lauri huokaisi.
- En mä aio liikahtaa täältä mihinkään, ilmoitin. En halunnut kulkea läpi talon, joka vilisi vieraita.
- Me voidaan jäädä tänne vähäksi aikaa, Vesku ilmoitti ja Lauri ja Miila nousivat poistuakseen.
- Kiitos, kuiskasin Laurin perään kun hän meni ulos ja sulki oven heidän perässään.

- Onko kaikki ok? kysyi Vesku kun asettauduimme patjalle vierekkäin.
- Nyt on, sanoin. Ja sillä hetkellä olikin. Suljin silmäni ja nukahdin ennen kuin ehdin hengittää seuraavan kerran ulos.

Ei siitä tietenkään niin helpolla selvinnyt. Heräsin vähän myöhemmin painajaismaiseen kauhun tunteeseen ja tärisin taas ihan holtittomasti. Vesku oli kadonnut vierestäni ja sen kun huomasin, alkoi sydämeni laukata kahta hirveämpää vauhtia. Olin varma, että hän olikin miettinyt asioita nukkuessani ja päätellyt, että entä jos kuitenkin olin vielä kerran halunnut maistaa exää. Nousin istumaan ja kääriydyin miten parhaiten kykenin peiton sisään. Minua paleli. Ja minun piti pohtia, miten saisin Veskun uskomaan minua eikä Jaakkoa. Olin ehtinyt kehittää pienen paniikin, ennen kuin hän palasi. Katsoin häntä epäilevästi etsien merkkejä inhosta ja epäluottamuksesta.
- Mennään yläkertaan, talo alkaa olla tyhjä nyt, hän sanoi ja ojensi molemmat kätensä auttaakseen minut ylös.
- Missä sä olit? kysyin epäluuloisena.
- Kävin vessassa, ja katsomassa miten juhlat edistyy.
- Ai, no miten?
- Pihalla istuskellaan vielä, mutta ei siellä monta ihmistä ole.
Suostuin tarttumaan käsiin ja nousemaan ylös. Värähdin kylmästä kun paksu täkki valahti hartioiltani maahan. Hiukan huimasi, mutta seisoma-asento sai minut tuntemaan itseni taas ihmiseksi eikä mytyksi.
- Taidan haluta käydä suihkussa, ilmoitin.
- Okei.

Käytin yläkerran kylppäriä, sinne tuskin törmäisi jäljellä olevia vieraita, mikä saunassa pihan vieressä oli paljon enemmän mahdollista. Ja luojan kiitos sain pestyä hampaistani ja suustani lopulta pois vanhan veren maun. Vesku odotti minua makuuhuoneessamme sen näköisenä, että hän nukahtaisi minä hetkenä hyvänsä, eikä ihme, jos hän oli valvonut vierelläni kun minä nukuin. Nyt ulkona alkoi jo selvästi vaalentua, joskaan nyt pilkkopimeä ei vielä kauan kestänyt tähän aikaan vuodesta.
- Oletko sä kunnossa? hän kysyi unisesti kääriessään peitonpuoliskoa ympärilleni.
- Olen ollut paremmassakin, myönsin.
- Mun ei olisi pitänyt jättää sua yksin, Vesku mutisi ja silitti poskeani.
- Älä nyt sinä rupea mitään syyllisyyttä potemaan, sanoin terävästi.
- Mutta mun olisi pitänyt huolehtia susta.
- Eikä olisi. En mä ole mikään huollettava. Ihan itse join liikaa ja jouduin jäähylle.
- Silti. Hän kuulosti surulliselta ja silmät kiilsivät ikkunasta tulevassa hämärässä sinisessä valossa. Ei kai tavallista enemmän? Ajatus siitä, että hän itkisi vuokseni saisi minutkin itkemään ihan välittömästi. Pyyhkäisin sormellani hänen silmännurkkaansa mutta ei se kastunut. Hyvä, minunkaan ei tarvitsisi.
- Nukutaanko? ehdotin.

Minä en kuitenkaan saanut enää unta. Se inhottava, loukkaava ajatus, että Jaakko ja Mika olivat halunneet häväistä ja satuttaa minua, tuli takaisin ja kieltäytyi katoamasta. Märehdin sitä lähes aamuun asti ymmärtämättä mikä minussa oli vikana. Ehkä olin vaan niin ällöttävä.

Lähettäjä: Aivokana 
Päivämäärä:   16.2.09 17:19:43

Voi ei, ihana pätkä! Olisin varmaan alkanu itkemään tossa kohtaa jos Vesku olis itkeny.:')

Lähettäjä: Aivokana 
Päivämäärä:   16.2.09 17:20:16

Ja ei, en mä yhtään eläydy tähän(kään) tarinaan. :---D

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   16.2.09 20:07:02

87.

En mennyt töihin seuraavana päivänä, ensimmäistä kertaa soitin olevani sairaana. Mutta päätäni vähän särki ja huimasi edelleen ja poskipääni hehkui violetinsävyisenä ja turvonneena. Kaipa turvotus olisi maanantaiksi jo niin laskenut, että meikkivoide riittäisi naamioksi. Olisin mielelläni jäänyt sänkyyn, mutta Vesku houkutteli minut alakertaan aamiaiselle. Lauri ja Miilakin istuivat keittiön pöydän ääressä. Arvelin, että Riikka, Jinna ja Villekin olivat jossain päin taloa, mutta he pysyttelivät näkymättömissä, mistä olin iloinen.

Minut pakotettiin tekemään rikosilmoitus pahoinpitelystä. Vesku ja Lauri olivat järkkymättömiä ja Miila kiristi minua, kun pyysin, ettei hän kertoisi Ilselle ja iskälle mitään.
- Eihän tässä käynyt mitenkään, yritin selittää.
- Kato peiliin ja sano uudestaan, Miila komensi.
En saanut heitä ymmärtämään, että koko tapaus saattoi olla jotenkin oma syyni, että olin saanut ansioni mukaan. He eivät kuunnelleet minua edes sen vertaa, että olisivat kysyneet miksi sellaista kuvittelin – siihen en olisikaan osannut vastata.

Puoliväkisin annoin raahata itseni autoon. Miila oli se, joka sanoi tulevansa mukaani laitokselle ja pojat kai olivat sitä mieltä, että hänellä on pisin kokemus minun määräilemisestäni ja myöntyivät. En ollut ennen käynyt poliisiasemalla, muuta kuin ajokorttitoimistossa, enkä nytkään juuri halunnut katsella ympärilleni. Miila hoiti enimmäkseen puhumisenkin. Lopputulos ei ollut rohkaiseva. Yksityiskohdat kirjattiin muistiin ja naamani valokuvattiin polaroidkameralla ja se siitä.
- Mitäs nyt tapahtuu? Miila halusi tietää? – Tarvitaanko lääkärintodistus?
- Ei siitä haittaakaan ole, mutta ei tästä varmaan mitään juttua saada, totesi väsyneen näköinen naispoliisi.
- Miten niin? Sisareni kuulosti todella tiukalta, itse olisin pelästynyt.
- Jos kavereita oli kaksi niin kaipa ne vannovat että tyttö vain törmäsi juovuspäissään oveen. Siinä on sitten kahden sana yhtä vastaan.
Miila kirosi ja kiskaisi minut ylös keinonahkatuolilta, jolla olin istunut. Poistuimme parkkihalliin ja hän jupisi koko matkan.
- Älä jaksa, eihän tässä nyt kuinkaan käynyt, sanoin.
Mutta se ei vaan mennyt perille.

Sain illalla kun istuimme katselemassa telkkaria tekstiviestin numerosta, joka näytti vieraalta. Luettuani sen tajusin, että se oli Mikalta, vaikkei siinä ollutkaan allekirjoitusta. Oli minulla joskus ollut hänen numeronsa kännykässä, mutta olin senaikaisen elämäni jo siivonnut sen muistista pois aikaa sitten. ”Anteeksi”, siinä sanottiin, ”mutta mitään en tunnusta”. Miila kiljui riemusta kun näki sen.
- Täähän on selvä tunnustus! Mä ajan heti tän kanssa sinne poliisiasemalle. Ne on varmaan ottanu siihen yhteyttä tänään ja se on säikähtänyt.

Yritin napata puhelimeni pois, mutta Miila ei antanut sitä vaan vaati Veskulta Oonan maasturin avaimet ja katosi. Minä nojasin päätäni sohvan selkänojaan ja suljin silmäni. En olisi halunnut muuta kuin että koko juttu unohtuisi. Keräsin jalkanikin sohvalle ja kiedoin käteni niiden ympärille. Pikku sykkyrässä oli sekä lämpimämpää että turvallisempaa. Vielä paremmalta tuntui kun Veskukin laittoi kätensä ympärilleni. Torkahdin siihen ja heräsin kun Miila palasi.
- Sori vaan mutta sun SIM-korttisi jäi nyt sinne.
- Et oo tosissasi, sanoin ja mulkaisin häntä uhkaavasti.
- Huomiseen asti vaan, sitten saat sen takaisin.
Tuhahdin ja otin sohvan selkänojalta fleecepeiton, johon kääriydyin. Vedin sen nenään asti ja laitoin pääni Veskun syliin enkä puhunut Miilalle enää loppuiltana.

Tuntui kuin kaikki elämässäni olisi alkanut mennä huonosti. Töissä ei ollut maanantaina ollenkaan viihtyisää, tuskastuttavaa paremminkin ja ihmettelin, miten olin joskus töiden jälkeen ollut innoissani lähdössä tallille ratsastamaan useampiakin hevosia; nyt yksikin tuntui vuorenkokoiselta urakalta. Mietin voisinko usuttaa Veskun Madnessin selkään kun hän oli kuitenkin luvannut tulla seurakseni, mutta hän tahtoi pitää meille hikirääkkivalmennusta. Suostuin haluttomasti, mutta heitin kerta kaikkiaan ohjat pois puolen tunnin kuluttua kun mikään ei sujunut.
- Tule itse tänne, mä en vaan osaa, sanoin äkäisesti ja tunsin miten kyyneleet yrittivät kihota silmiin.
- Et sä voi noin lopettaa, Vesku sanoi yhtä äkäisesti ja vaati minua tekemään kunnolla viimeisen tehtävän. Nieleskellen yritin, onnistuen aavistuksen paremmin ja sitten aloitin loppukäynnit uudelleen.
- Tuu vaan pois sieltä, eihän se ole edes hionnut, sanoi Vesku parin kierroksen jälkeen ja helpotuksesta huokaisten hyppäsin alas satulasta. Hoidimme yhdessä hevosen takaisin laitumelle ja sitten halusin kotiin. Tahdoin mennä nukkumaan.

Samaa rataa meni loppuviikkokin. En ollut oikein tyytyväinen muuta kuin maatessani silmät suljettuina Veskussa kiinni. Hän oli hirvittävän kiltti ja hellä, mutta aloin epäillä, että hän pian väsyisi takertumiseeni ja päätin yrittää ottaa vähän etäisyyttä ennen kuin minua työnnettäisiin kauemmaksi. Otin sänkyyn oman peiton ja kääriydyin siihen sängyn minunpuoleiselle laidalle iltaisin, mutta heräsin aina aamuisin liimautuneena Veskun kylkeen.

Jinna aloitti koulunsa ja tuli kotiin pursuten intoa ja haluten kertoa joka ainoan yksityiskohdan minulle. Kuuntelin kärsivällisesti ja olin parhaani mukaan kiinnostuneen näköinen, mutta oikeasti en ollenkaan kuullut kaikkea. Onneksi Jinna ei tuntunut huomaavan, tai ei ainakaan sanonut mitään. Muutenkin olin kuin muissa maailmoissa. Kun kävelin, kuulin askeleideni kumun päässäni ja kun puhuin jonkun kanssa tuntui kuin olisin ollut pleksilaatikossa. Se oli pelottavaa.

Vesku sieti minua perjantaihin asti, silloin minulla piti olla aamuvuoro ja heräsin kuten tavallista hänen peittonsa alta puristautuneena ihan kiinni. Ihmettelin, että olin herännyt jo ennen kellon soittoa ja käännyin kurkottamaan kännykkääni nähdäkseni miten vähän se sitten näytti. Se näytti kahdeksaa, ja minun oli pitänyt olla puoli tuntia sitten töissä. Ihmettelin, miten kukaan ei ollut edes soittanut sieltä, kun sydän hakaten pongahdin pystyyn.
- Ei sun tarvii nousta, mumisi Vesku peiton alta ja laittoi kätensä vyötärölleni.
- Tarviihan, mä olen jo myöhässä!
- Mä laitoin sulle listaan saikkupäivän tänään.
- Mitä teit? Käännyin katsomaan häntä sydänjuuria myöten järkyttyneenä. Hän avasi silmänsä ja toisti.
- Kuinka sä menet mulle laittamaan sairaslomia? Enhän mä ole edes sairas?
- Tule nyt tähän takaisin niin jutellaan. Ei sulla oikeesti ole mihinkään kiire. Hänen otteensa vähän tiukentui ja valahdin takaisin. Minulla oli kuuma, kaksi peittoa ja lämmin vartalo vieressä, joten potkin vällyt pois. Vesku silitteli kylkeäni ja veti minua lähelle, vaikka olin jo. Pulssini alkoi tasaantua siitä kauhistuksesta, minkä kellonajan tajuaminen oli aiheuttanut. Tunsin kevyitä suukkoja kasvoillani ja tunsin itseni pieneksi hemmotelluksi prinsessaksi. En saisi antaa pidellä itseäni tällä tavoin, mies kyllästyisi minuun kokonaan, ajattelin, mutta juuri nyt en saanut siirryttyä pois, oli liian hyvä olla siinä. Taisin kuitenkin tehdä jonkinlaisen eleen poispäin, sillä ote ympärilläni tiukentui.

- Et viitsisi vältellä mua.
- Enhän mä välttele, sanoin ihmeissäni. – Mähän roikun sussa kuin liimapaperi.
- Ethän, joka ilta vetäydyt metrin päähän, hyvä ettet putoa reunalta.
- Mutta, sanoin.
- Ja oikein rullaudut omaan peittoosi. Etkö vaan?
- Mä ajattelin, että sä kyllästyt mun kiehnäämiseen, huokaisin.
- En, mä haluan pitää sua näin. Todisteeksi sain lisää suukkoja, kaulalle ja olkapäille. Tajusin, ettemme olleet rakastelleet koko viikolla, olin ihan unohtanut että ihmisillä oli joskus tapansa tehdä semmoistakin. Ajatus tuntui hyvältä, tai paremmalta kuin hyvältä, ja nyhersin sormeni Veskun niskahiuksiin yrittäen vihjata, että hän saisi jatkaa. Päästin irti kun hän puraisi minua mahasta ja se kutitti niin, että minun piti yrittää vääntelehtiä pakoon. Nauroin hengästyneenä ääneen mutta lopetin sen yhtäkkiä kun tajusin, etten muistanut sitäkään, minä päivänä olin rehellisesti nauranut viimeksi. Olin tirskahdellut kohteliaasti tilanteen niin vaatiessa, mutta semmoista ei voinut laskea.

Lähettäjä: Aivokana 
Päivämäärä:   16.2.09 21:19:31

AA jatkoa! Toivottavasti Jaakko ja Mika saa satikutia :D

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   17.2.09 18:12:26


- Mitä nyt? kysyi Vesku kohottaen huolestuneena päänsä.
- Se vaan kuulosti niin omituiselta.
- Mitä sä nyt hourit?
- Ettei mua ole naurattanut moneen päivään.
- No ei niin. Hän kutitti minua kokeilevasti ja pyörähdin karkuun ennen kuin tikahtuisin.
- Anna minä, sanoin, tönäisin hänet selälleen ja istuin päälle.
- Mitä sinä?
- Olen pomo.
- Ole, hän myöntyi heti ja kumarruin niin lähelle, että nenämme melkein kohtasivat.
- Tiedätkö sä miten paljon mä rakastan sua?
- Voi olla, hän vastasi varovasti.
- Epäilenpä. Kun ei se ole ihan käsitettävissä. Painoin huuleni hänen huulilleen ja suutelin häntä viipyen ja varovaisen kokeilevasti, kuin elokuvien ensisuudelmakohtauksissa.
- Jos sä aiot olla pomo noin hitaasti, mä en ehkä kestä, mies ähkäisi vaivautuneena ja keinautti itsensä takaisin päälleni.
- Ihan miten vaan, myönnyin ja upotin taas käteni hänen hiuksiinsa. Hän oli yhtä ihana kuin aina ennenkin, ellei parempi. Varmasti päivien taukokin teki tehtävänsä. Tuntui, ettei kouristusten ja värähtelyjen sarja ruumiissani ikinä loppuisi, kun hän sen kerran laittoi alulle. Halusin kiljua, mutta koska se ei ollut meillä tapana, naapurihuoneiden asukkaiden takia, puristin hampaani sen sijaan tyynyyn, jota olin ennenkin käyttänyt siihen tarkoitukseen. Syljin höyheniä vaipuessani lopulta mieheni viereen.
- Värisytä mua, pyysin vaimeasti, kun sain suuni tyhjäksi höyhenistä. Vesku tiesi, mitä tarkoitin; hän siveli sillä kädellään, minkä päällä en maannut, selkääni kevyesti kuin perhosen siipi tai höyhen ja värähtelin kuin aivan liian kireäksi pingoitettu vaijeri. Minun teki mieli itkeä. Miten elämä voikaan olla näin täydellistä?

Vesku ei antanut minun nukahtaa vaan tarttui minua pian hellästi niskahiuksista.
- Meidän pitää mennä.
- Mihin muka? kysyin raukeana, - Sähän olet jo laittanut mut sairaslomalle.
- Mä olen varannut sulle ajan lääkäriltä.
- Miksi, kysyin antamatta vastauksen hetkauttaa edes pikkusormeni kynttä.
- Psykologilta.
Ajatus ei ihan heti herättänyt minua, mutta kun se porautui aivoihini nostin pääni patjalta.
- Mitä sä oikein meinaat?
- Mä olen varannut ajan psykologilta. Se on puoliltapäivin.
- Miksi? kysyin ymmärtämättä mitään.
- Koska sä et ole ollenkaan kunnossa ja mä tahdon takaisin mun Jessin.
- Väitätkö sä mua hulluksi? kysyin ja Vesku hiljeni niin pitkäksi aikaa, että ymmärsin itsekin miten mieletön kysymykseni oli.
- Ajattelin, että sulle tekisi hyvää jutella jonkun kanssa siitä.
- Voinhan mä jutella sun kanssa.
- Mutta kun sä et juttele.
Minua alkoi paleltaa ja vedin peiton päällemme.
- Kai tää ohi menisi muutenkin.
- Mutta koska? Sun pitäisi alottaa opiskelu reilun viikon päästä ja mä pelkään, että jos olet tommosella mielellä kuin tämän viikon se menee ihan pipariksi. Alku ja sitä myöten jatkokin.

Siinä hän oli varmaan oikeassa. En ollut ajatellut koko kesän loppumista ja opintojen alkamista, ei ollut huvittanut. Niin kuin ei mikään muukaan. Ajatus heittäytymisestä aktiivisen, innokkaan opiskelijan rooliin tuntui ihan ylitsepääsemättömältä juuri nyt, ja niin kun olin sitä halunnut ja odottanut! Se sai minut nyökkäämään hitaasti.
- Okei, mä suostun.
- Hyvä tyttö. Vesku halasi minua taas, varmaan miljoonannen kerran tällä viikolla, mutta makasin kauhusta jäykkänä. Ajatus tapaamisesta jonkun kallonkutistajan kanssa pelotti. Mietin sitä koko lyhyen matkan terveyskeskukseen. Totta kai olin ehkä käyttäytynyt vähän pidättyväisesti, mutta en silti ymmärtänyt. En nyt sentään repinyt hiuksiani tai huudellut hävyttömyyksiä, tai nähnyt pieniä vihreitä miehiä.

Psykologi oli keski-ikäinen nainen, tehokkaan näköinen ja oloinen. Kävelin jäykästi hänen vastaanottohuoneeseensa ja istuin nojatuoliin, jonka vieressä pienellä pöydällä oli paketti nenäliinoja. Hyvänen aika, itkettiinkö täällä? Itkisinkö minäkin?
- Minkäs takia sä olet tullut tänne? kysyi nainen ystävällisesti esittäydyttyään.
- Koska mun poikaystävä halusi, että mä tulen, töksäytin.
- Miksi? Nainen oli istunut minua vastapäätä, hänellä oli sylissään lehtiö, johon hän näytti piirtelevän jotain.
- Mut yritettiin raiskata.
- Ahaa. Miten se kävi? Ihmettelin vähän kun hän ei lausunut yhtäkään ihmetyksen tai kauhistelun sanaa, kuin asia olisi ollut ihan jokapäiväinen. Toisaalta, en minä mitään kauhisteluja olisi halunnut kuullakaan. Kerroin lattiaa tuijottaen mitä kotibileissämme oli tapahtunut ja miten turhalta ja nololtakin oli tuntunut mennä käymään poliisiasemalla.
- Kuinka niin nololta?
Yritin selittää, miten olin ruvennut tuntemaan itseni kauhean huonoksi, mitättömäksi, ala-arvoiseksi ihmiseksi. Koska, ellen olisi ollut niin miksi pojat olisivat halunneet minua satuttaa? Yllättäen nainen ei väittänytkään vastaan kesken ensimmäisen lauseeni kuten Miila, kuunteli vain ja kyseli lisää, kunnes en enää keksinyt uutta sanottavaa. Sitten hiljenimme molemmat.

- Opiskeletko sä vai oletko töissä vai mitä touhuat, vaihtoi psykologi arvaamatta puheenaihetta.
- Sekä että, mun pitäisi aloittaa lääkiksessä nyt loppukuussa.
- Oho, sehän hienoa! Mutta miksi sanot pitäisi?
- Hirvittää vähän että miten mä pärjään siellä. Eikä kyllä nyt just huvita ajatellakaan koko asiaa. Ei mua nyt huvita mikään.
- Haitko monta kertaa sinne?
- En, mä kirjoitin vasta keväällä.
Keskustelu jatkui aika yleisellä tasolla, sain kertoa perheestäni ja elämästäni ja nainen kuulosti kovin kiinnostuneelta uusioperheestämme – tai molemmista, sekä Ilsen, iskän, Miilan ja minun, kuin Huvikummun kolhoosista. Ihmettelin vähän, miksi hän niistä oli niin kiinnostunut, vai halusiko hän vain tutustua minuun, ja montako kertaa minun pitäisi täällä käydä, jos hän halusi kuulla koko elämäntarinani vauvasta asti.

Lopulta nainen vilkaisi seinäkelloa, joka näytti jo kymmentä vailla yhtä.
- Oletko sä lukenut sitä teoriaa perheväkivallasta, että minkä takia se usein jatkuu vuosia? hän vaihtoi taas aihetta ilman varoitusta.
- Olen, mutta en mä ikinä ole kokenut minkäänlaista perheväkivaltaa, sanoin torjuvasti.
- Mutta olet kuullut, miten se pahoinpidelty osapuoli yleensä ei saa lähdettyä, koska on tilanteeseen niin tottunut ja alistunut ja alkaa uskoa että se onkin tavallaan omaa syytä, että toinen osapuoli joutuu käyttämään väkivaltaa, fyysistä tai psyykkistä?
- Joo? sanoin varovasti. Olihan tuollaisia lehtijuttuja vähän väliä.
- Vaikka ihan selvä fakta on, ettei semmoinen ikinä ole oikein?
- Niin, myönsin tietenkin.
- Mun mielestä tässä sun tapauksessa on jotain samankaltaista. Säkin olet nyt jotenkin kääntänyt ton tapauksen omaksi syyksesi, vaikka sussa ei ole mitään vikaa.
- Olin mä ainakin juonut liikaa, väitin vastaan.
- Saako sun mielestä sitten humalaisia kohdella miten haluaa?
Aloin nähdä, mihin hän pyrki ja pieni toivonkipinä paloi hetken mielessäni.
- Mieti sitä. Ja siltä varalta että uskoisit ihan puhetta, kun mä nyt kerran olen ammatti-ihminen, nainen naurahti miellyttävän ironisesti. – Sanon vaan, että sussa ei ole syytä eikä vikaa, ne pojat tässä toimi väärin ja rikollisesti. Potki pois toi alemmuuskompleksi jonka olet kehittänyt. Tulisitko alkuviikosta käymään uudelleen kun olet ajatellut viikonlopun yli?
- Voisin tullakin, sanoin yllättyneenä.

Sovimme toisen ajan ja sitten kävelin ulos vastaanotolta. Vesku istui lukemassa Suomen Kuvalehteä odotustilassa, mutta laittoi sen pois ja nousi seisomaan kun huomasi minut.
- Millasta oli? hän kysyi. Lähdimme kävelemään ulos.
- En mä oikein osaa sanoa. Mun pitää nyt kuulemma ajatella ankarasti koko viikonloppu.
- Menetkö sitten uudelleen?
- Menen, tiistaina. Eihän me olla luvattu mennä tallille tänään?
- Ei välttämättä, miten niin?
- Mä haluan mennä takaisin kotiin, sänkyyn ajattelemaan ja tuijottamaan kattoon.
- Selvä. Haluatko mutkin sinne?
- Haluanko sut sänkyyn? nauroin ja laitoin käteni hänen kainaloonsa. – Kyllä, todennäköisesti, jos sua huvittaa viettää päivä sängyssä.
- Mä voin keksiä kymmenen huonompaakin vaihtoehtoa.

Keitin kahvia termospulloon ja otin paketillisen keksejä mukaan yläkertaan valmistautuen viettämään piknikkiä. Ihan kuin joskus pienenä kun oli ollut kuumetta eikä ollut jaksanut muuta kuin lukea tai korkeintaan leikkiä sängyssä, missä saattoi välillä painaa pään tyynyyn ja nukkua hetken. Vesku makoili omalla puolellaan lukien ja nakertaen piparkakkua. Pelkkä ajattelemalla ajatteleminen oli vaikeaa; ihan yhtä mahdotonta kuin totella jos joku käskee olemaan ajattelematta jotain tiettyä asiaa – mitä sitä silloin muka pyörikään mielessä? Oli siis hyvä, että Vesku oli seurana. Juttelimme ja halailimme välillä. Nukuinkin hetken ja herättyäni jäin ääneti katselemaan lukevan miehen profiilia. En ollut ennen huomannutkaan, millainen poimu hänellä oli korvan edessä. Se oli hassun näköinen, mutta muuten hän oli täydellinen. Luulin, ettei hän ollut huomannut katsettani kunnes hän sanoi hiljaa:
- Sun piti tuijottaa kattoa eikä mua.
- Sussa on enemmän katsomista, nauroin ja vaikenin taas yhtäkkiä. Tämä oli jo aika mones kerta tänään kun olin nauranut. Tajusin, että se harmaa ahdistus, jonka sisällä olin räpiköinyt koko viikon oli alkanut hälvetä. – Mulla on parempi olo, sanoin hämmästyneenä.
- Johtuuko se siitä psykologista? Vesku katsoi minua kiinnostuneena.
- En tiedä, voi olla. Tai sitten vaan ajasta. Tai ehkä rakasteluterapiasta.
- Hmm. Siinä olis mielenkiintoinen erikoistumisala.
- Oliskohan se psykiatriaa vai fysiatriaa?
- Psykiatriaa varmaan jos se paransi sun mielialaa.
- Paransi se fyysistäkin olotilaa, tirskahdin ja ojensin käteni rullatakseni hänen T-paitaansa vähän ylöspäin.
- Mitä sä nyt aiot?
- Ajattelin purra sua mahasta, säkin purit mua aamulla.
- Voi sua. Pure sitten.

Lähettäjä: álávíívádésíré 
Päivämäärä:   17.2.09 19:11:24

Mä oon aina rakastanu tota vikaa lausetta.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   17.2.09 19:53:36

des, mä olin jostain syystä muuttamassa tota vikaa lausetta, mutta sitten totesin, että se on tosiaan aika hyvä :)
-------------
88.

Minusta oli viikon mittaan tullut nukkumisen asiantuntija. Olin nukahdellut mihin tahansa ja milloin tahansa. Nyt minua ei enää nukuttanut mutta sängyssä loikoilu tuntui edelleen turvalliselta ja kotoiselta. Venyttelin ja kääntyilin ja tunnustelin varpaillani lakanoiden sileyttä, tyynyjen erilaisia kankaita ja punaruudullisen torkkupeiton pehmeyttä. Lopulta Vesku nousi ylös ja ilmoitti, että hänellä oli nälkä.
- Pitäiskö meidän käydä kaupassa ja laittaa jotain ruokaa? ehdotin laiskasti. Sekään ei kuulostanut kauhean tylsältä, vaikkei minulla ollutkaan nälkä kun olin syönyt keksejä – ja murustellut niitä sänkyyn.
- Mitä sä haluaisit syödä?
- Enpä tiedä, ei mulla ole mitään erityisiä himoja nyt.
- Ja sen huomaa, sä et ole syönyt taas koko viikolla oikein mitään.
Seurasin Veskun katsetta ja totesin että kyllä, mahani näytti olevan jopa vähän kuopalla lonkkaluiden välissä.
- Mitä sä haluat? kysyin vaivaantuneena vaihtaakseni pian puheenaihetta.
- Mä menen katsomaan onko keittiössä mitään.

Seurasin häntä vähän ajan kuluttua, ja löysin keittiöstä Jinnankin. He olivat kai löytäneen jotain ruoka-aineita sillä he näkyivät aloittaneet kokkauspuuhat.
- Mitä te teette? kysyin uteliaana.
- Sä kävelet, sä puhut! totesi Jinna ja tuli halaamaan minua.
- Totta kai, sanoin vähän loukkaantuen. Ihan kuin en olisi aikaisemmin, olinhan sentään käynyt töissäkin. Halasin kuitenkin takaisin ja istuin sitten pöydän ääreen katselemaan heidän touhujaan; työpöydän ja hellan ääreen ei oikein mahtunut useampia. Jauhelihakastiketta ilmeisesti. Jinna puhui melkein taukoamatta ja kertoi, mitä oli tänään tehnyt koulussa. Moista intoa en ollut kyllä ennen nähnyt. Toivoin olevani yhtä innoissani itse parin viikon kuluttua.

Söimme kolmen kesken spagetti bolognesea ja sitten Jinna lähti suihkuun. Hän aikoi taas Villen kanssa elokuviin illalla. Luulen, että Ville oli yöpynyt meillä muutamana edellisenä yönä, mutta en ehtinyt kysyä varmistusta kun Jinna oli jo kadonnut. Vesku ja minä päätimme jatkaa laiskottelua ja katsella elokuvia ihan kotioloissa. Lauri tuli töistä ja vähän myöhemmin Miilakin; hekin häipyivät kaupungille. Me löhöilimme sohvalla ja tuijotimme DVDn toisensa jälkeen. Torkuin ja nautin.

Meidän työpäivät alkoivat käydä vähiin. Vain viikonloppu enää ja sitten tietoisesti ja harkiten laskettu viikon loma. Olin iloinen, että olin raaskinut ilmoittaa lopettavani jo vähän ennen koulun alkua, vaikka se tiesikin muutaman satasen vähemmän palkkaa. Ehtisin henkisesti valmistautua muuttumaan korkeakouluopiskelijaksi. Leivoin lauantai-iltana mustikkapiirakkaa vietäväksi töihin sunnuntaina ja yllätyksekseni osaston väki oli päättänyt muistaa minua, tai meitä yhteisesti Veskun kanssa, keräämällä kolehdin ja ostamalla meille läksiäislahjaksi pari isoa pyyhettä. Olin liikuttunut.

Miila oli hakenut Karoliinan meille hoitoon sunnuntaina ja he ottivat aurinkoa vierekkäin pihalla kun tulimme töistä. Menin loikoilemaan sinne viereen ja laskemaan vauvan sormia ja varpaita. Se kölli selällään yllään vain vaippa ja näytti itsekin laskevan omia varpaitaan.
- Jos mä en pääse nyt ylioppilaaksi mä voisin ruveta tekemään lapsia, mietti Miila.
- Et voi tossa iässä, kielsin.
- Miksen voisi? Eikö olisi ihanaa kun olisi tämmöinen talossa?
- Mutta entä sun loppuelämäsi? En mä ainakaan suunnittele tommosta lähimpään viiteen vuoteen.
- Sulla on ihan eri tilanne, sähän olet ohjelmoinut jo seuraavat viisi vuottasi. Mutta jos mä joudun vaan roikkumaan koulussa vielä puoli vuotta joidenkin yhden tai kahden kurssin takia mä voisin saman tien olla äitiyslomallakin.
- Mitäs Lauri siihen sanoo? kysyin. Miila vain kohautti harteitaan ja arvasin, että ei hän ollut katsonut tarpeelliseksi mainita koko suunnitelmasta. Vaikka mistäpä minä tiesin, olihan hän voinut keksiä koko jutun vasta minuutti sitten.

Samassa vatsassani jysähti ilkeästi ja sydämeni tuntui pysähtyvän.
- Mitä nyt, menit ihan kalpeaksi? Miila kysyi kuulostaen huolestuneelta. Minä tuijotin vauvan varpaita ja ruudullista huopaa sen alla ja yritin ajatella ankarasti, kauhistuen koko ajan enemmän.
- Mä olen unohtanut pillerit, sanoin. – Mä en ole muistanut niitä ainakaan viikkoon. Ääneni kuulosti omissakin korvissani värittömältä ja nousin pystyyn. Minun oli mentävä katsomaan miltä liuska yöpöydälläni näytti. Jospa olinkin kuitenkin automaattisesti nappaillut niitä ja vain unohtanut, olihan se yhtä rutiininomainen aamutoimi kuin hampaiden pesu. Todennäköisesti olin ne tänäkin aamuna pessyt, vaikken juuri nyt muistanutkaan sitä.

Yöpöytäni oli tyhjä, paitsi lamppua ja paria kirjaa, ja pudottauduin polvilleni kurkistaakseni sängyn alle. Missä koko saamarin napit olivat? Ei laatikossakaan. Kiskoin yöpöytää kauemmas seinästä kun Vesku tuli suihkusta pyyhe ympärillään.
- Etsitkö sä jotain?
- Niinkin voisi sanoa, mutisin ja kaivoin pöydän takaa folioliuskan johon oli tarttunut villakoiria. – Eilistä päivää, ja näköjään aika montaa edellistäkin.
- Mitä niin?
- Mä olen unohtanut syödä pillereitä, sanoin surkeana. Huoneeseen laskeutui hyytävä hiljaisuus, tai siltä se minusta tuntui. Kiipesin sängylle, turvapaikkaani ja vetäydyin mykkyrälle. Olisinpa muistanut pari päivää aikaisemmin. Torstaihin asti emme olleet edes harrastaneet seksiä mutta perjantaina sitten sitäkin enemmän. Siitäkin olisi voinut selvitä jos olisin tajunnut eilen, kun katumuspillerit kerran oli keksitty. Mutta mitäs nyt?

- Sano jotain, pyysin surkeana kun Vesku vain seistä törötti sängyn vieressä.
- En mä tiedä mitä sanoisin, hän sanoi mietittyään pitkään.
- No tulisitko edes tänne?
Hän tuli viereeni ja pistin pääni hänen olkapäälleen, miettien ankarasti, mutta ajatukseni menivät vain yhtä ympyrää.
- Eihän tässä nyt mitään ole välttämättä tapahtunut, huokaisi Vesku lopulta.
- Aiheutinpahan vaan pari helvetillistä viikkoa hölmöilylläni, sanoin purevasti ja kuulin viereltäni syvän huokauksen. En vastusteluja, mutta miksi olisinkaan. Odottelu ei tulisi olemaan hauskaa.
- Anteeksi, keksin sanoa. Vesku silitti minua hajamielisesti.
- Ei tarvii.
- Niin, ei kai tässä tommonen auta.
- No, ei auta rypeminenkään. Mies ryhdistäytyi ja nousi kyynärpäänsä varaan ja painoi otsansa minun otsaani vasten. – Katotaan mitä tapahtuu ja se siitä.
- Pitääkö sun aina olla noin @!#$ ajattelevainen ja pitkämielinen, hermostuin puoliksi leikilläni ja puoliksi tosissaan. – Rypisit nyt edes vähän surkeudessa mun seuraksi.
- Mitäs kivaa siinä ois, sä olet kyllä välillä niin omituinen, hän nauroi.

Palasimme yhdessä pihalle Miilan ja Karoliinan luo. Katselin vauvaa ihan eri tuntein kuin äsken. Olihan se ihana, kun tiesi, että sen sai illalla palauttaa, mutta jos olisin sen itse kasvattanut sisälläni ja punkenut ulos, se olisi kulkenut mukana kuin ylimääräinen raaja ties kuinka monta seuraavaa vuotta. En halunnut sellaista, en ainakaan nyt, enkä ollut ihan varma josko ikinä. Tiesin, että Vesku halusi, mutta eihän siihen hänen ruumistaan käytettykään kasvualustana. Aavistelin, että keskustelisimme siitä asiasta joitakin kertoja lähipäivinä.

Lähettäjä: ssfä 
Päivämäärä:   17.2.09 20:46:19

Ai hitto, oon unohtanu tän ihan kokonaan! :s
Pitääpä tässä ens viikolla kun on loma niin lukea kaikki väliin jääneet pätkät. (:

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   17.2.09 22:14:25

ssfä, mä oonkin miettiny mihin sä katosit! :)
--------------

Vietimme ensimmäisen lomapäivän, maanantain, tallilla viimeistelemässä pihattoa. Oonan isä oli saanut sen muutoin valmiiksi lomallaan, mutta oli aika maalata se. Tosin sataa tihutti vähän, joten jouduimme sen päivän sutimaan vain sisäpuolta. Hauskaa se silti oli. Oona tarjosi meille lounaaksi voileipiä ja kahvia – mietin, söikö hän itsekään ikinä mitään muuta – ja esitteli siinä samassa taas sähköpostistaan kuvia hevosista, joita hänelle nyt oli Virosta tarjolla. Mansikan ja meidän varsan kaveriksi tuleva tamma varsoineen kuulemma saapuisi kuun vaihteessa, seuraavalla viikolla siis. Oona olisi halunnut tietää Mansikasta, mutta ei meillä ollut mitään tietoa, miten kauan Ilse aikoi antaa sen olla kesäpaikassaan. En ollut jutellut kunnolla Ilsen kanssa ikuisuuteen. Enkä ollut Mansikkaakaan nähnyt viikkoihin. Olin minäkin osaomistaja.

Maalattuani itseni väsyksiin ajattelin ratsastaa vähän Madnessilla. Mielenvirkistysratsastusta, vaikka vähän pieniä esteitä. Jos Oonan talli ei olisi ollut tyhjääkin tyhjempi, olisimme voineet lähteä yhdessä Veskun kanssa maastoon, mutta Madness oli nyt ainoa ratsu yksäreiden lisäksi. Oona, joka könkkäsi jo aika hyvin vain välillä yhtä keppiä käyttäen, lupasi tulla höykyttämään minua, jos Vesku rakentaisi esteet.
- Ei mitään valmennustuntia, ihan vaan haluaisin huvitella, toivoin.
- Saat huvitella kyllä, Oona lupasi ja irvistin, sillä osasin hyvin arvata hänen käsityksensä huvista. Mutta yllättäen olikin kivaa kun sain välillä vähän asiantuntevaa ohjausta. Hevonen oli tietysti hyvä, se oli varma ja lahjakas hyppääjä, joka oppi aina yhdestä kerrasta tehtävän jujun.
- Mitenkäs isoja sä olet valmis kilpailemaan? kysyi Oona kun aloimme lopetella.
- En mä mihinkään metrin luokkiin hinkua, enkä uskaltaisi mennä, vastasin.
- Toi on aika hyvä hevonen. Sitä kannattaisi nyt kyllä näyttää, saisi kaupaksi.
- Mikset lopulta pidä itselläsi yhtä hyvää? ehdotin.
- Ei toi ihan niin hyvä ole kuin mitä mä haluaisin, Oona arveli.
- Mitenkäs hyvä neidille sitten pitäisi olla? naurahdin.
- No varma 130 hyppääjä vähintään. Vaikka…
- Huh huh, sanoin. Mietin, miltä tuntuisi mennä sellaisten esteiden yli. Varmaan siinä jo hypyn lentokaari muuttuisi niin, että olisi vaikeuksia pysyä selässä.
- Katotaan, mitä se menee, ehdotti Vesku.
- Katotaan vaan, Oona suostui.
- Ja kuka on selässä? yritin kysyä, mutta kumpikaan ei kuunnellut minua, kääntyivät vain korottamaan lähintä estettä.
- Tulkaa tämä, Oona sanoi minulle ja lisäsi äkäisesti, kun aioin avata suuni: - Ei se ole kuin 110 vasta, ei teillä sen kanssa ole mitään ongelmia.

Minua hirvitti ja kutkutti samalla. Mieleni teki ylittää este, mutta pelkäsin, että epäonnistuisimme. Mutta olin kyllä joskus hypännyt Mansikalla yli metrin yksittäisen esteen ja Madness oli paljon parempi. Kai se menisi. Ajattelin tiukasti, että korkeutta oli korkeintaan 80 senttiä ja annoin mennä. Ruuna loikkasi pystyn kuin se olisi tosiaankin ollut vain 80-senttinen ja sitten laukkasimme ympyrän kentän päädyssä.
- Tulkaa okseri myös, kehotti Oona ja osoitti kepillään punavakoista estettä, jota Vesku oli korottamassa.
´Huokaisin ja tähtäsin sille seuraavaksi. Tässä sitä nyt loikittaisiin niin kauan kun Oonaa huvittaisi. Kovetin luontoni ja yritin olla kiinnittämättä huomiota siihen, miten puomeja nostettiin. Onneksi reikien väli oli vain viisi senttiä, emme olleet vielä semmoisissa korkeuksissa mitä minun pääni ei kestäisi, vaikkakin melkein. Hyppäsimme puolen tusinaa kertaa ja sitten Oona oli tyytyväinen. Hän näytti vähän liiankin tyytyväiseltä.
- Mitäs virnuilet? kysyin uhkaavasti, kun olin mielestäni ravaillut tarpeeksi ja aioin lähteä kentältä pellonreunalla lopuksi kävelemään.
- En mitään. Nainen yritti näyttää viattomalta.
- Epäuskottavaa.
- No, mä kerron myöhemmin, painu nyt kävelylle sen kanssa.

Kävelin pellon ympäri kahdesti ja sitten vielä vähän mietittyäni kolmannenkin kerran löysättyäni reiällä satulavyötä. Madnessin hyppykyvyt olivat kyllä selkeästi sillä tasolla, että Oona saisi itse alkaa kilpailla sillä, kunhan saisi jalkansa taas sen verran kuntoon, että voisi käyttää jalustimia. Viimeiset hypyt olivat keikauttaneet minua jo aika lailla, ajatus radallisesta semmoisia ei ollut realistinen. Ja Vesku voisi mennä sillä koulukisoihin. Kun Mansikka muuttaisi taas Helsinkiin, jatkaisin sillä ratsastelua, se oli paremmin minun tasoani.

Vesku ja Oona istuskelivat vielä kentän laidalla kun palasin lopulta pellolta. Hyppäsin heidän kohdallaan satulasta ja katsoin kysyvästi Oonaa.
- Onko nyt jo myöhemmin?
- Miksei.
- No huvittaisiko sua kertoa mitä virnistelit? Älä nyt vaan keksi sanoa, että oot ilmottanut mut johonkin kilpailuun kysymättä multa?
- En ole, katotaan niitä yhdessä, kunhan olette vähän lisää treenanneet.
- No mitäs sitten? aloin jo turhautua.
- Noita esteitä vaan, mitä hyppäsitte. Että mahdoitkohan pysyä mukana miten korkeiksi ne nousi.
- No, jos toi aluksi oli 110 niin viiden sentin välein toi viimeinen pysty taisi olla jo 125. Kyllä se siltä tuntuikin, mä en meinannut pysyä satulassa alastulossa.
- Mähän sanoin, ilakoi Vesku.
- Nostelitte niitä kun mä en huomannut? tajusin. – Miten korkeiksi? Tai nostitkin kymmenen senttiä kerralla, liero! käännyin syyttämään Veskua.
- Mä vaan huijasin sun päätä vähän, tämä ilmoitti hyväntuulisena.
- Miten korkeita ne on?
- Mun laskujen mukaan 140. Pitääkin oikeastaan mitata. Vesku nousi seisomaan ja katseli ympärilleen nähdäkseen oliko mittakeppiä jossain.

Olin oikeastaan jo arvannut heidän ilmeistään. Salainen tyytyväisyys hiipi mieleeni ja virnistin itsekin. Hevonen ei ollut hetkeäkään epäröinyt, mutta jos minä olisin tiennyt mitä korkeus oli, olisin saanut sen epäröimään omalla epävarmuudellani. Minua ei huijattu ensimmäistä kertaa tuolla konstilla.
- Eikös se näytä tarpeeksi hyvältä sulle? kysyin Oonalta, joka alkoi nyökytellä.
- Ei pari yksittäistä ole vielä sama kuin mennä rataa, hän sanoi silti.
- Mutta jos noi oli 140 niin varmaan se menee 130 radan?
- No, se jää nähtäväksi.
Minä en voinut lakata virnistelemästä. Miila ei uskoisi korviaan kun kertoisin millaisia esteitä olin ylittänyt, onneksi Vesku oli mukana todistamassa. Hän näkyi löytäneen mittakepin ja minä talutin nuokkuvan Madnessin vielä perässäni kentälle. Tahdoin itse nähdä.
- Tää loppuu kesken, ilmoitti Vesku kun pääsin hänen ja okserin viereen. – Oletkos tyytyväinen? Sä olet hypännyt asteikon ulkopuolelle.
- Olen, sanoin, ja totesin, että puomi oli olkapääni korkeudella. – Vähänkö mä olen hyvä!
- Ei ihme jos vähän keikautti.

Mikä euforinen olo tulikaan moisesta itsensä ylittämisestä. Ei yhtään haitannut, etten tiennyt asiasta ennen kuin jälkeenpäin. Takuulla Oona ei ollut myöskään arvannut saavansa moista hevosta edellisessä vironlähetyksessä. Hoidin ruunan jalat, pyyhin ja harjasin hiestyneen selän ja vein sen vihreälle syömään palkkioksi hyvästä esityksestä. Vesku ja Oona kuuluivat suunnittelevan sille kisoja kun palailin talliin.
- Mä en mene sen kanssa hyppäämään, ilmoitin kuitenkin. – Vesku saa mennä, jollet sä Oona ole kunnossa vielä.
- En mä ole esteratsastaja, sanoi Vesku.
- Olit sä estekisoissa viime kesänäkin, Histeerialla, muistutin.
- No se nyt oli semmonen syrjähyppy.
- Hypi uudestaan vaan syrjään, mun luvalla.

Lähdimme pyörillä kotiin, Oona katsoi jo pystyvänsä ajamaan autoa ja olimme joutuneet palauttamaan maasturin, mikä oli ikävää. Mietin taas kerran, olisiko meillä jossain vaiheessa varaa autoon. Mutta ei kai siinä tosiaankaan ollut järkeä – ellen sitten saisi puhuttua myös Miilaa, Lauria ja Jinnaa mukaan jakamaan vakuutusmaksuja ja muita. Miksei kolhoosiautoa kun oli kerran kolhoosikotikin?

Kävin uudestaan psykologin luona, ihan eri mielellä kuin perjantaina. Matkalla sinne olin saanut puhelun poliisilaitokselta. Sieltä ilmoitettiin, että jutun tutkinta jäisi sikseen. Ei kuulemma löytynyt tarpeeksi näyttöä. Kun kysyin, että eikö edes saamani tekstiviesti, jonka Miila oli heti tuoreeltaan kiikuttanut nähtäväksi, merkinnyt mitään, oli vastaus ei. Pojat olivat kuulemma olleet ravintolassa sinä iltana, puhelimet levällään pöydällä. Kuka tahansa olisi voinut käydä lähettämässä viestin minulle sillä aikaa kun he olivat tiskillä tai vessassa, jopa sisareni tai vaikka minä itse. En viitsinyt enää ihmetellä poliisille, että kuka uskalsi nykyään jättää ravintolassa kännyköitä pöydälle ja lähteä itse pois, tai että Mika ja Jaakko eivät minun tietääkseni harrastaneet yhteisiä vessareissuja. Painoin punaista nappia ja paiskasin puhelimen laukkuuni takaisin. Tunsin itseni tultasyökseväksi ja savuavaksi lohikäärmeeksi kun istuin psykologin nojatuoliin.
- Näyttäisi siltä, että sun syyllisyyskompleksi on kadonnut, hän mainitsi kun sai suunvuoron.
Jatkoin paasaamista melkein koko tunnin ajan ja täti kuunteli kiltisti. Välillä hän sai väliin muutaman kysymyksen. Lopulta aloin rauhoittua mutta siinä vaiheessa hän taas vilkaisikin kelloa ja totesi, että aika alkoi olla lopuillaan.
- Haluatko tulla vielä uudestaan?
Hiljenin miettimään. En tiennyt.
- Voit soittaa ja varata ajan, jos alkaa tuntua siltä, nainen ratkaisi. – Jos tuntuu, että toi suuttumus ei mene ohi, esimerkiksi. Äläkä nyt ala miettiä mitään kostoa.

Kosto. Olipa ihana ajatus. En kuitenkaan viitsinyt kiittää ideasta, hyvästelin vain ja kävelin ulos. Loppupäivän maalasimme pihattoa ulkopuolelta.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   18.2.09 16:55:00

89.

Seuraavan lomapäivän olimme luvanneet käyttää lähtemällä Ilsen ja Karoliinan kanssa katsomaan Mansikkaa ja varsaa. Ilse näytti väsyneeltä, kun he tulivat ensin meille aamukahville ja sanoi, että ipana oli alkanut valvottaa.
- Sähän olet sanonut että ei lapset vikise kunhan ne saa vaan tarpeeksi ruokaa ja lämmintä, muistutin.
- Mä luulen että se tekee viisaudenhampaita tai jotain.
- Ota torkut takapenkillä sen kanssa, mä voin ajaa, ehdotin. Ilsen yksityisetsivää terävämpi katse mittaili minua päästä jalkoihin.
- Oletko sä kunnossa? Ainakin oot taas laihtunut.
- Älä viitti, puuskahdin. – Mä tulen turpoamaan kuin pullataikina nyt kun työt loppu eikä tule juostua kahdeksaa tuntia päivässä. Hyvä sun on marista kun et itse ikinä liho. Jos te ette olisi perhettä, niin mä inhoaisin teitä kyllä, Miilaa ja sua, senkin pitkät laihat blondit!
Sille Ilse nauroi niin, että uupumus katosi hänen kasvoiltaan kokonaan, ainakin väliaikaisesti.
- Mä nyt vaan näen sua niin harvoin nykyään, että taidan katsella turhankin tarkkaan kun näen, hän puolustautui.

- Joko olet rekisteröinyt varsan? kysyi Vesku kun lastauduimme autoon.
- Jo.
Vilkaisin äkkiä taaksepäin kuskinpenkiltä.
- Minkä nimen laitoit sille?
- Saatte kuulla sitten perillä, vietetään vähän kissanristiäisiä, hymyili Ilse salaperäisesti.
- Vietetään pois, sanoin ja avasin hyväntuulisena radion. Ilse oli aina keksinyt olemattomia juhlanaiheita. Muistin, miten kerran pienenä ollessamme olimme viettäneet yöpiknikin pihassa täysikuun kunniaksi. Semmoisia juttuja.

Alin pihassa oli hevosia enemmänkin. Mansikka, varsalainen ja Tiina-tamma olivat isolla vihreällä alalla, mutta kentällä oli myös yksi hevonen, pieni ruunikko. Ehdin jo miettiä, oliko joku hänen lämminverisistä vuokralaisistaan palannut talliin, mutta kun uteliaisuuttani kävelin sinne ensimmäiseksi, tietenkin, totesin, ettei tuo ollut mikään lämppäri. Pieni se oli mutta rotevahko.
- Mikäs toi on? kysyi Vesku, joka oli seurannut minua.
- Ei mitään aavistusta. Ei mulle kerrota mitään nykyään.
- Mennään moikkaamaan varsaa?

Livahdimme laitumelle ja saimme lähestyä hevosia kaikessa rauhassa. Varsa tuli luottavaisena meitä vastaan ja antoi rapsutella itseään joka puolelta. Se oli kasvanut hirveästi siitä, kun olin nähnyt sen viimeksi ja varsakarvaakin alkoi olla jäljellä enää selässä. Olisi voinut kuvitella, että joku oli jättänyt sille tumman lampaantaljan selkään.
- Se on ihan hävyttömän hieno ja kaunis, totesin ihastuksissani. Vesku yritti päästä katsomaan sitä kauempaa, sivulta, mutta varsa näytti ihastuneen häneen, tai luuli että hän halusi leikkiä, ja seurasi koko ajan. Tiina ja Mansikka sen kun söivät. Mansikan maha oli edelleen valtava, ja se näytti kerta kaikkiaan tyytyväiseltä kun pikkuriiviö oli vaihteeksi meidän kimpussa eikä sen. Kävin rapsuttamassa sitäkin ja silittelin mahaa.
- Sulla on vähän tekemistä että palaudut mittoihisi, huomautin sille.

Nappasin Karoliinan kainalooni Ilseltä kun palasimme pihaan ja se roikkui siinä tyytyväisen näköisenä. Se oli suloinen mutta muistin äkkiä synkän salaisuuteni ja mieleni teki ojentaa se pois, mitä en tietenkään tehnyt. Menimme pihalle istumaan ja siirsin odottavan katseeni vauvasta Ilseen ja Aliin.
- Alkakaas kertoa, vihjaisin.
- Mitä sä haluat tietää? Ali kysyi.
- Ensin että mikä toi kolmas hevonen tuolla on ja toiseksi että saitko sä Tiinaa kantavaksi?
- Odota, mä haen vähän syötävää ja juotavaa ja kerron sitten.

Ilse lähti auttamaan ja siinä vaiheessa aioin antaa vauvan Veskulle, mutta en tehnytkään niin. Hänelle tuli aina niin höpsö ilme, kun hän piti sitä sylissään enkä juuri nyt halunnut nähdä sitä. Kuvittelin tuntevani solurykelmän jakautuvan vatsassani ja ajatus oli vähän kuvottava. Tädit palasivat kantaen pärekoreissa astioita ja ruokaa, Alilla oli kädessään termoskannu ja Ilsellä kuohuviinipulloja. Siirsin lapsen kuitenkin Veskun syliin, minun teki yhtäkkiä kauheasti mieli tupakkaa ja menin auton taakse penkomaan laukkuani ja tupakoimaan salaa. Mieleeni oli tullut, että jos olisinkin raskaana, en voisi maistaa kuoharia. Toisaalta, en saisi polttaakaan. Toisaalta, potkaisin eturengasta äkäisenä, jos joku kärpäsentoukankokoinen ihan oikeasti olisi juurtunut sisälleni, se saisi sieltä kyllä piakkoin häädön.

Ehkä.

Ruunikon puoliveritamman, Hekaten, oli Ali ostanut; se oli astutettu kevätkesällä hyvällä oriilla ja ainakin toistaiseksi ultrat näyttivät sen olevan kantavana. Tiinakin oli saatu siemennettyä.
- Rupesit sitten hevoskasvattajaksi, Vesku totesi ja Ali nyökytteli tyytyväisen näköisenä.
- Oli tää sen verran tylsää tää elämä koko kevään kun oli talli tyhjillään. Ja kun ei Tiina osaa muuta tehdä kuin varsoa niin miksei sitten samalla vaivalla kaksikin. Vaikka olen mä sillä kyllä ruvennut ratsastamaankin.
- Oletko? Mutta eihän se osaa, ihmettelin. Oonan tallissa ollessaan koko hevonen oli jäykistynyt ja jännittynyt heti nähdessäänkin satulan.
- Enemmän se on matkustelua kuin ratsastelua. Eikä mulla ole sille satulaakaan. Kunhan vaan köpötellään.
- Jos se kaikki jännittäminen olikin satulasta kiinni, ehdotin. Käänsin katseeni Ilseen, joka yritti vääntää korkkia auki naama irvessä. – Ja sun uutiset?
- Odota nyt kun saan tän auki, pidetään sitten vasta ristiäiset.

Ali otti pullon ja avasi korkin näppärästi yhdellä kieräytyksellä. Se poksahti vaimeasti. Ilse kaatoi korista kaivamiinsa laseihin juomaa, yhteen vähemmän kuin muihin: sen hän piti itse.
- Mä voin ajaa takaisin, hän sanoi vilkaisten minuun. Olisin oikeastaan halunnut väittää vastaan, sen kärpäsentoukka-ajatuksen takia, mutta en kehdannut. Uhmapäissäni sitten holautin puoli lasillista suuhuni ennen kuin tajusin, että tässä kai oli tarkoitus kohotella maljojakin jollekin.
- Se nimi, sanoin alistuneesti. Siitähän tässä kai oli kyse.
- Must, sanoi Ilse. Hiljenimme kaikki hetkeksi maistelemaan nimeä, paitsi Karo, joka jokelteli ja taputteli Veskun poskea.
- Ei hullumpi, sanoin hitaasti. – Kun sitähän kuitenkin sanotaan Mustikaksi.
- Mä laitoin varanimeksi papereihin Myst, vaikka en löytänyt yhtään Must –nimistä hevosta. Mutta eiköhän jompikumpi mene läpi. Musta tuntui, että tommonen lyhyt nimi olisi hyvä, isän mukaan, sanoi Ilse tyytyväisenä.
- Teetä toinenkin, siitä voi sitten tulla Puol, ehdotti Vesku.
- Ja sitten Vad, jatkoin leikkiä. Alikin tarttui palloon ja alkoi luetella marjojen alkuja.
- Se toinen tamma kuulemma tulee Oonalle ensi viikolla, kerroin.
- Mekin voidaan muuttaa Mansikka takaisin kotiin heti kun saadaan jostain kyyti. Oonaa en ole nyt viitsinyt pyytää kun sillä on se vamma.
- Mä voin ajaa, kyllä Oona lainaa kalustoa, ehdotin.
- Et voi, sanoivat Ilse ja Vesku yhteen ääneen. Mulkoilin molempia.
- Ei isi, ei äiti! Ei sitten. Kauheeta miten te olette lainkuuliaisia, tuhahdin.
- Mä voin kyllä ajaa, Vesku lupasi.
- Mäkin voin, sanoi Ali.

Söimme pieniä pasteijoita ja juttelimme hevosista. Ihan uhmapäissäni join toisenkin lasillisen kuohuviiniä, ja kun Ilse avasi toisen pullon, ojensin lasini kolmattakin varten. Tunsin olevani kuin nuhdeltu koulutyttö, miksen siis käyttäytyisikin kuin sellainen. Veskun lasi oli lähes koskemattomana pöydällä. Hän tarttui siihen vasta, kun Karoliina nukahti ja hän oli käynyt viemässä sen turvakaukaloon nukkumaan. Ensimmäistä kertaa minua melkein suututti se, miten järkevä ja aikuinen hän oli. Minun teki mieli kapinoida ja käyttäytyä kuin 16-vuotias, tai nuorempikin.

Lähettäjä: ssfä 
Päivämäärä:   18.2.09 17:32:55

Hihii, hiihtolomalla onkin sitten huiiiiisin paljon lukemista! ^^) Joten panttaan tätä vielä ehkä lauantaihin asti. :p
Ohh, sitten mua ei kyllä näy muualla kun koneella tätä lukemas. ^^)

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   18.2.09 20:55:16

Lisää pantattavaa :P
----------

Ali sitten lainasi traikun ja toi hevosperheen kotiin. Ratsastuskoululla ei periaatteessa ollut mitään toimintaa päivisin nyt, kun koulut olivat alkaneet, mutta sana oli kiertänyt tallinmäellä ja aika moni hoitajista oli tallilla jo aikaisin iltapäivällä. Kai varsan saapuminen oli tapaus. Tytöt istuivat kentän aidalla kuin kanat orrella ja vahtivat silmä tarkkana, miten traileria avattiin. Mansikka ei juuri hötkyillyt, totesi kai vaan tulleensa kotiin ja Mustikka oli vielä sen verran pieni, että pysytteli siitä melkein kosketusetäisyydellä koko ajan. Ne saivat mennä suoraa päätä pihattotarhaan ja jäädä sinne. Ali näytti aika haikealta hyvästellessään niitä ennen kuin lähti kiireellä palauttamaan koppia.

- Sun ja mun hevoset, huokaisin Veskulle kun nojailimme aitaan ja katselimme niitä.
- Mitä meinaat?
- Eikös me puhuttu jo aikoja sitten että varsasta tulee sulle kisaratsu.
- Niin joo… pitäisi kai kysyä jossain vaiheessa muidenkin omistajien mielipidettä, tai siis Ilsen.
- Mitä mielipidettä? Me ollaan puhuttu siitä jo ihan itsestäänselvyytenä viikkokausia. Mä en ihmettelisi vaikka Ilse olisi rekisteröinyt sen suoraan sun nimiin.
- Ei kai nyt sentään? Vesku näytti hämmästyneeltä, mutta minä olin ihan tosissani. Miilan ja Ilsenkin mielestä oli ollut loistoidea tuupata varsa Veskulle. Ilseä näytti suoraan sanoen pelottavan se, ettei hän tiennyt mitä sen kanssa pitäisi missäkin vaiheessa tehdä. Hän oli talven mittaan lukenut niin paljon hevoskirjoja varsoista ja koulutuksesta, että oli sanonut olevansa hukassa kuin pyöreällä torilla kun osassa neuvottiin yhtä ja lopuissa ihan päinvastaista.

Vesku nojasi päätään käsiinsä ja näytti olevan ihan jollain toisella planeetalla tuijottaessaan laitumelle. Hän ei todellakaan näyttänyt tajunneen, että olin ollut ihan tosissani kun aikoinaan olin keksinyt koko ajatuksen, ja että olin saman tien puhunut siitä Ilsenkin kanssa. Tosin, vaikka en nyt enää muistanutkaan tilannetta ihan tarkkaan, olisi se tietysti voinut olla tavanomaista huulenheittoammekin. Nyt todellisuus iski näköjään vasten kasvoja, ja aika kovaa iskikin. Hän ei puhunut mitään ainakaan viiteentoista minuuttiin. Aloin seurata kelloa, kun hiljaisuus oli kestänyt jonkin aikaa. Lopulta tönäisin häntä kevyesti sormella. Mutta ei hän silti sanonut minulle mitään, alkoi vain kaivaa puhelinta taskustaan ja käveli vähän sivummalle. Minua vähän nauratti kun hän kuului soittavan Ilselle. En viitsinyt jäädä kuuntelemaan keskustelun kulkua vaan menin hakemaan Madnessin tarhasta, missä se seisoi aidan takana tuijottaen ihmettelevän näköisenä Mustikkaa, kuin miettien, että mikä tuo pieni eläin oli. Se ihan säpsähti kun napsautin riimunnarun kiinni riimuun, niin keskittynyt se oli ollut.

Oli ollut tarkoitus, että Vesku ratsastaisi sillä tänään, mutta hän itse oli näköjään unohtanut koko jutun maleksiessaan mietteissään paljon myöhemmin meidän luo. Olin harjannut hevosen niin kiiltäväksi että aurinko värjäsi sen kuparinkarvaiseksi lautasilta.
- Haluatko este- vai koulusatulan? kysyin.
- Öh, ratsasta sä sillä, jooko?
- Mitä nyt, onko sun pääsi niin täynnä varsaa nyt, ettet välitä edes ratsastaa?
- Ei kun puhuin äsken Villen kanssa, se pyysi mua ratsastamaan omallaan.
- Siis mitä ihmettä? Eihän sen hevosen selkään ole päässyt kukaan muu koko kesänä? Ei edes Oona.
- Ehkä se katsoo olevansa mulle jotain velkaa, tai ehkä se tarvitsee tosissaan apua. Se on kuulemma vielä Jyväskylässä eikä pääse pariin tuntiin vielä edes lähtemään tännepäin. Että jos mä otan Rassan niin mene sä tolla, mennään vaikka maastoon?
- Saako Villen hevonen maastoilla? mutisin itsekseni ja jatkoin Madnessin harjaamista vielä Veskun lähtiessä hakemaan toista hevosta tarhasta.

Ville oli tosiaan päättänyt jatkaa oleskeluaan Helsingissä. En tiennyt oliko pääsyy Jinnassa vai siinä, että hänen keskisuomalainen gurunsa oli kaivanut kaksikin nimivalmentajaa täältä etelästä, jotka olivat huolineet Villen valmennusporukkaansa ja Razzamatazz oli nyttemmin jopa pari kertaa viikossa matkalla valmennuksiin jonnekin päin Tuusulaa. Oonaa ei haitannut; hänen tallinsa ei ollut täyttymässä lähiaikoina, mutta Villen itsensä asuminen oli meinannut tuottaa ongelmia. Hänen opiskelijasoluhuoneensa vakinainen asukas oli palaamassa viikonloppuna ja sieltä tulisi lähtö. Jinnan kapea sänky nyt oli tietenkin aina olemassa, ja hätätilassa olin suostunut jopa harkitsemaan meidän palvelijanhuoneen väliaikaista lainaamista – muiden asukkaiden puolesta siinä ei ollut mitään ongelmaa, mutta Jinna oli katsonut parhaaksi varovaisesti kysyä minun mielipiteeni erikseen ja pehmitettyään minua ensin minttujäätelöannoksella.

Vesku oli kuitenkin tarjonnut Villelle alkuun Alppilan asuntoa. Sehän oli tyhjillään ainakin loppusyksyyn, ja jos nyt Riikka tahtoisi tulla joksikin viikonlopuksi Helsinkiin, voisi jompikumpi heistä yksinkertaisesti muuttaa meille siksi aikaa. Ville oli ottanut avaimet siltä seisomalta ja lähtenyt muuttamaan. Eilen hän oli tyhjentänyt soluhuoneen ja sitten illalla kääntänyt pakun nokan pohjoiseen. Oli kuulemma tullut alkukesästä tänne lähinnä shortseja ja T-paitoja matkalaukussa ja nyt pitäisi varautua syksyn tuloon. Ja sillä reissullaan hän siis oli vieläkin. Epäilin, että Veskun pyytäminen ratsastamaan oli enemmänkin avunhuuto kuin palkkio. Kaksi perättäistä vapaapäivää Razzamatazzin ohjelmoidussa maailmassa oli varmastikin ennenkuulumattomuus.

Ville olisi varmaan kauhistunut jos olisi nähnyt, miten suurpiirteisesti Vesku harjasi ja satuloi hänen silmäteränsä. Ei hutiloiden, sitä hän ei ikinä hevosten kanssa harrastanut, mutta nopeasti ja ajatuksissaan. Irvistellen hän tunki sille kankikuolaimet suuhun kun ei muita suitsia kuulemma löytänyt ja kiipesimme satuloihin. Minä lähdin edellä metsään päin. Veskusta ei juuri ollut seuraa sillä reissulla. Takaani ei kuulunut sanaakaan, paitsi muutamaa hajamielistä äännähdystä hevoselle, ennen kuin parinkymmenen minuutin kuluttua.
- Mä luulen että meidän olisi viisainta palata tallille, Vesku sanoi.
- Mitä ihmettä? kysyin, pysäytin ja käännyin katsomaan taaksepäin.
- Tää elikko on ihan kauhuissaan täällä. Varjot käy kimppuun.
Se näytti pitävän paikkansa. Razzamatazz hengitti puhisten ja pyöritteli silmiään. Minusta näytti että se oli aivan hikinenkin jo, mutta siitä en voinut olla varma kun puiden välistä siivilöityvässä valossa se näytti joka tapauksessa lähinnä seepralta.
- Okei, onneksi tästä pääsee pian takaisin kun mennään isoa polkua. Käänsin Madnessin tarkoittamaani suuntaan ja annoin sen kävellä, vaikka takaa kuuluikin raskaampia askeleita. Toiset taisivat tulla jotain piaffen tapaista askellajia. Kun pääsimme kentälle, Razzamatazz huokaisi selvästi helpotuksesta ja pärisytteli. Ja kyllä, sen kaulakarvat olivat ihan märät.
- Hevosparka, toi on kyllä vähän liian sivistynyt, totesin.

Ratsastelimme sitten vielä kentällä vähän aikaa. Siellä oli yksi este pystyssä ja annoin Madnessin loikata pari kertaa sen yli ihan molempien mielenvirkistykseksi, sitten aloin yllyttää Veskuakin ylittämään sen. Hän kuitenkin kieltäytyi ehdottomasti.
- En mä voi järkyttää tätä nyt enempää yhtenä päivänä. Ensin viedään metsään ja sitten pitäisi muka vielä loikkia puomien yli. Menee vielä maha sekaisin tai jotain.
Niinpä he vain nähdäkseni kokeilivat eri juttuja. Razzamatazz teki mielellään mitä pyydettiin nyt kun se kerran oli pelastettu varmalta kuolemalta viidakossa, mutta kauan Vesku ei viitsinyt sitä kiusata. Eikä hän halunnut viedä sitä enää loppukäynneille pellon ympäri vaan sain mennä yksin. Potkaisin jalat irti jalustimista ja lysähdin rennoksi perunasäkiksi satulaan antaen hevosen seurata tuttua polkua vaikka välillä napsien heinänkukintojakin. Päätin seuraavalla kerralla viedä sen laukkaradalle irrottelemaan. Jos siellä tuulettuisi omakin pääni, jossa pyöri sekasotkuna vähän liikaa asioita nyt. Koulun alkaminen, ehkäisypillerijupakka sekä Jaakko ja Mika. Jännitystä, jännitystä, suuttumusta ellei vihaakin ja kostonhimoa. Mieleeni oli tullut muutamakin kiva pikku juju millä antaa pojille takaisin ja mietin, oliko ajatus tullut psykologin lausahduksesta vai olisinko keksinyt sen ihan itsekin. Yritin kehitellä niitä kun löysin itseni seisomasta keskellä tallipihaa. Madness oli katsonut kävelleensä tarpeeksi ja tuonut minut kotiin.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   19.2.09 17:06:07

90.

Aloimme illan vieton hyvin hiljaisina. Vesku makaili olohuoneen sohvalla ja tuijotti kattoon, minä löhösin lattialla tyynykasan päällä ja olin tuijottavinani telkkaria, mutta oikeasti olin keskittynyt omiin ajatuksiini. Lauri oli vielä töissä ja Jinna ja Miila kokkasivat keittiössä, tuoksusta päätellen pizzaa. Seitsemän paikkeilla ovikello soi ja ovi avattiin saman tien; joku tuttu oli selvästi tulossa kylään. En viitsinyt päätäni nostaa, mutta Vesku loikkasi pystyyn ja katosi eteiseen, mistä kuulin Ilsen äänen. Harkitsin nousta ja mennä katsomaan mistä oli kyse, mutta en ehtinyt, kun he tulivat olohuoneeseen ja istuivat sohvalle. Ymmärsin, että Ilse oli raahannut kaikki varsakirjansa Veskulle.

- Tuliko noi kaupanpäällisinä? minun oli pakko virnistellen kysyä ja kääntyä vilkaisemaan heitä.
- Ei tässä nyt mitään kauppoja olla tehty, Vesku sanoi ja nosteli kirjoja paperikassista.
- Esisopimus vaan, llse tarkensi.
- No kertokaa nyt tarkemmin, mä en kestä kun kukaan ei koskaan kerro mulle mitään.
- Mustikasta vaan, Ilse sanoi erittäin informatiivisesti.
- Mistäs muusta? Ai että mä turhaudun! Mitä te sovitte siitä?
- Kauppahinnasta ja maksusuunnitelmasta.
- Kohta mä alan huutaa ja repiä hiuksiani, uhkasin ja nousin istumaan. – Mitä tapahtuu ja koska?
- Mä lunastan sen… jossain vaiheessa, sanoi Vesku.
- Missä vaiheessa?
- No jossain vaiheessa tänä vuonna. Ja huolehdin siitä alkaen huomenna.
- Seuraavaksi mä kutitan, ilmoitin ja konttasin lähemmäksi. – Nyt faktoja peliin! Onko se sulla ylläpidossa kunnes siitä tehdään paperit vai onko ne tehty jo vai miten nää jutut yleensäkään menee?

Ilse selvitti minulle.
- Mä maksan siitä Oonalle niin kauan kun se on Mansikan kanssa, sitten kun se on vierotettu Vesku saa hoitaa pihattomaksut miten haluaa, työllä tai rahalla. Mutta vastuu sen hoidosta ja käsittelystä alkaa nyt ja paperit tehdään sitten kun siltä tuntuu. Oliko nyt tarpeeksi selvästi sanottu?
- Joo, nyt mä ymmärrän. Katsoin Ilseä, joka näytti helpottuneelta. Tuskin minun ymmärtämisieni takia vaan koska oli saanut varsan omista käsistään osaavampiin.
- Kauheasti lukemista, mietti Vesku levitellen kirjoja sohvan käsinojalle ja syliinsä. – Mä en ole juurikaan ollut varsojen kanssa tekemisissä.
- Oona tietää kaiken, sanoin luottavaisena.
- Ei silläkään ole varsoja ollut, mä olen kysynyt.
- No sitten opetellaan yhdessä, tuleehan se toinenkin varsa tuonne.

Nojasin kyynärpääni Veskun reiteen ja aloin selailla kirjoja. Olihan tämä vähän niin kuin minunkin projektini, vähän kuin adoptiolapsi tai jotain. Ensisilmäyksellä kaikki kirjat näyttivät olevan englanninkielisiä, mutta kun tarkemmin pengoin, löysin pari ruotsinkielistäkin. Rehellisen ällistyneenä kohotin katseeni Ilseen.
- Oletko sä todella kahlannut nämä läpi?
- En kaikkia, enkä kaikkea, mutta aika paljon. Ilsen katsoi kirjaläjää kuin se olisi voinut käydä kimppuun. – Noiden lukeminen oli vielä pahempaa kuin lastenkasvatusoppaiden silloin kun Miila oli vauva. Lapsista sentään voi kuvitella selviävänsä maalaisjärjellä, mutta…
- Mun äiti aina kehuu, ettei se ole eläessään lukenut yhtään lastenkasvatusopasta, muistin.
- Ihan turhia kirjoja ne onkin.

Menimme keittiöön syömään pizzaa kun Miila huusi sen olevan valmista, puhuen edelleen vuoroin vauvoista, vuoroin varsoista.
- Mitä juotte? kysyi Vesku jääkaapilta. – Näkyy olevan pari olutta ja pari siideriä, mutta ei muuta. Ei maitoa, ei piimää, ei mehua. Täytyy taas mennä aamulla kauppaan.
- Miksette mehustaneet noita teidän viinimarjoja? Ilse kysyi hakien omaan lasiinsa vettä hanasta.
- Miten ja millä? ihmettelimme me.
- Meidän kellarissa olisi ollut vanha mehumaija. Vai oliko niissä pensaissa edes marjoja?
- Oli niissä, ja mä mietinkin niiden keräämistä, mutta sitten koulu alkoi ja mä unohdin, tunnusti Jinna.
- Tuhlaripullamössösukupolvi, tuhahti Ilse. – Menkää nyt huomenna poimimaan jos siellä on jotain jäljellä ja sitten jos löytyy ämpärillinenkin niin haette sen maijan tänne.
- Kuka halusi mitä? Vesku kysyi uudelleen jääkaapilta. – Miila, siideri? Jinna? Jessi… et halua?
- Haluanpas, siiderin, sanoin niin kipakasti, että Vesku oli tuskin ehtinyt lopettaa lausettaan. En tiedä miten pääni toimi niin nopeasti, mutta Ilsen kuullen en tosiaankaan halunnut ilmoille pientäkään vihjausta pienestä mahdollisuudesta olla raskaana. Se täti oli ihan liian tarkkanäköinen.
- Otetaan se puoliksi, sanoi Miila ja jakoi siiderin laseihimme. Toinen hyväkäs.

- Pidettäiskö huomenna bileet, kun meilläkin loppuu kesäloma, ehdotin hymyillen vinosti juotuani koko lasillisen yhteen menoon. Hain jääkaapista sinne jääneen toisen pullon. Sitten kaduin puheitani, kun kukaan ei saanut sanaa suustaan ja Ilsekin jo nosti ihmetellen katseensa lautasestaan.
- Pidetään pois, sanoi Miila, teeskennellen nielaisevansa suunsa tyhjäksi ja mulkaisi minua. – Ketäs haluat kutsua?
- Voidaanhan me olla ihan näin omalla porukalla ja grillata vaan, nyt kun on vielä lämmintä, sanoin ja kaduin vähän että olin sanonut mitään. Minua oli vaan ruvennut ärsyttämään. Ilsen ei tarvinnut tietää, jos olinkin unohtanut napsia pillereitä, eikä varsinkaan, minkä takia olin unohtanut, mutta ei Veskun ja Miilankaan olisi tarvinnut ruveta hänen läsnäollessaan ruveta säännöstelemään minun olematonta alkoholinkäyttöäni. – Koska Ville tulee kotiin, Jinna, oletko jo kuullut?
- Soitti se illalla ja sanoi päässeensä matkaan. Jinna keihästeli ihan tavallisen näköisenä katkarapuja. – Mä sanoin että ajaisi mieluummin tänne kuin sinne kaupunkiin keskellä yötä, kyllä mä teidän siellä asuessa näin, ettei sinne pakun kokoista autoa saa mihinkään aikaan yöstä mahtumaan parkkiin.

- Nyt mä menen, mä haluan ehtiä kotiin katsomaan illan elokuvan, sanoi Ilse syötyään meitä muita nopeammin ja nousi ylös.
- Etkä usko että Artsi osaa pitää Karoliinan tyytyväisenä, arveli Miila nauraen melkein ääneen.
- Höpsis, Ilse sanoi mutta hymyili vähän nolona laskiessaan lautasensa tiskialtaaseen. Hänen katseensa pyyhkäisi meitä kaikkia, ja sitten hän äkkiarvaamatta tuli halaamaan meitä jokaista, aloittaen minusta ja kiertäen koko pöydän Jinnaan asti. – Te olette niin ihania. Soitellaan.

Lähettäjä: ssfä 
Päivämäärä:   19.2.09 19:17:00

Mmmmh. Tulee kyllä ihan paras hiihtoloma. :p

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   19.2.09 20:49:23


Lähdin illemmalla pyöräilemään. Vesku oli niin syventynyt kirjapinoonsa, ettei tarjoutunut seuraksi, mikä sopi minulle erinomaisesti, eikä tyttöjäkään onneksi huvittanut. Otin pienen repun mukaan ihan varmuuden vuoksi ja hain keittiöstä sinne vähän evästä, vaikka en nyt aikonutkaan koko yötä ajella. Pyöräilin vanhoille kotikulmilleni ja totesin, että Ilse ja iskä näyttivät olohuoneen ikkunan sinisestä kajastuksesta päätellen katselevan telkkaria. Sitten jatkoin matkaani siihen suuntaan, missä Jaakko asui. Ajattelin tarkistaa, oliko hänen pyhä lehmänsä, saab, kotona, mutta en löytänyt sitä pihasta enkä lähikortteleista. Jatkoin sitten matkaa Mikan suuntaan, minne oli vähän enemmän matkaa, mutta olihan minulla koko yö aikaa eikä väsyttänyt polkea. Itse asiassa olin lähestymässä Huvikumpua kun siihen suuntaan lähdin, eli reitti oli ihan looginen.

Mikankin talo näytti tyhjältä, mutta pysähdyin kuitenkin portin viereen kurkkimaan pihalle. Pimeässä näytti siltä kuin autotallin ovi olisi ollut auki, mutta katulamput valaisivat vähän huonosti sinne asti. Minun piti jättää pyöräni ja käydä varmistamassa asia. Portti oli onneksi raollaan, kuten melkein aina, joten se ei narissut. Kiersin taloa takapihalle asti ja näin, ettei missään huoneessa ollut valoja. Palasin kadun puolelle ja totesin, että autotalli oli tosiaan auki, ja Jaakon saab siellä sisällä, kuten niin monesti ennenkin. En uskaltanut laittaa valoja, mutta minulla oli avaimenperässä pieni led-säde, jota saatoin käyttää taskulamppuna. Autoa oli näemmä tuunattu aika lailla sen jälkeen kun edelliskesänä itse olin ollut asiaa todistamassa. Mieleni teki viiltää kalliinnäköiset leveät renkaat rikki, mutta se olisi ollut tökeröä. Konepelti oli rakosellaan. Ilmiselvästi täällä oli taas korjailtu tai puunailtu jotain paikkaa ja sitten päätetty lähteä lähikuppilaan iltaolusille.

Ojensin jo kättäni auton ovenkahvaa kohden kun vetäisin sen äkkiä takaisin. Olin tainnut nähdä liikaa CSI-sarjoja. Sohvan päällä oli tuppo trasselia ja otin sen käteeni ennen kuin koskin kahvaan. Olin jo portista kävellessäni siirtänyt reppuni selästä etupuolelle roikkumaan ja nyt kaivoin sieltä pussillisen katkarapuja, jotka Jinnalta ja Miilalta olivat jääneet yli pizzasta. Pujottelin niitä kojelaudan ilmastointiritilöistä läpi ja piilotin mattojen alle; kuskinpenkin alle jousien päälle asetin paketin, jonka myös olin jääkaapistamme löytänyt; siellä oli sisällä kaksi vanhaa prinssinnakkia, jotka jo vähän tuoksuivat vastenmielisille. Katkarapuja oli aika lailla ja sujauttelin niitä myös autotallin sohvan tyynyjen alle. Tiesin, että pojat mielellään istuivat siinä puhumassa potaskaa ja juoden olutta, kun autonasennushommat alkoivat väsyttää. Seuraavaksi kaivoin esiin kuningasideani, jota olin vähän aikaa keittiössämme rakentanut. Olin pursottanut kondomin sisään juoksevaa margariinia ja kiittänyt onneani kun kukaan kämppiksistä ei juuri silloin ollut kävellyt sisään. Vedin sen vaihdekepin nahkaisen nupin päälle. Silloin vielä ontuva ajatukseni oli nyt, kun tilanne oli näin otollinen, selkiytynyt selväksi näytelmäksi. Pojat olivat tehneet jotain hommia auton kanssa, tulleet janoisiksi ja lähteneet kaljalle. Sieltä he tuskin tulisivat jatkamaan; korkeintaan Mika palatessaan sulkisi autotallin oven jos huomaisi ja muistaisi ja Jaakko menisi kotiinsa nukkumaan. Seuraavan kerran, kun Jaakko palaisi sydänkäpystään rassaamaan, hän voisi vain todeta Mikan käyttäneen sitä lemmenpesänä. Toivoin, että minua olisi oksettanut, olisi ollut loistava idea vielä oksentaa autoon, tai sohvaan, tai molempiin, mutta minulla ei ollut vähimmässäkään määrin paha olo, ihan päinvastoin. Sitä varten olin ottanut mukaani vajaan rasian perunasalaattia jääkaapistamme; roiskaisin sen takapenkille ja ainakin näin hämärässä se näytti ihan aidolta.

Vielä yhden idean sain; Mikalla oli yleensä ollut autotallin nurkassa aina olutta. Pienellä hakemisella led-lamppuni nytkin osui puolityhjään mäyräkoiranraatoon. Varovasti, trasselin avulla edelleen, kaivoin sieltä kaljapullon toisensa jälkeen ja tyhjensin niitä yhden kerrallaan auton jokaiselle penkille. Viimeiset jätin sohvalle kumolleen valumaan itsensä tyhjiksi.

Pää pystyssä marssin ulos autotallista ja pois pihalta ja pyöräilin kotiin kikatellen itsekseni koko matkan. En tietenkään voinut olla varma, miten hyvin katkaravut toimisivat, mutta eihän minun sitä tarvinnut tietääkään. Minulle riitti vallan ihanasti kuvitelma katoamattomasta löyhkästä niin Jaakon autossa kuin Mikan rakkaassa autotallissakin – ja mikä vielä ihanampaa, saatoin kuvitella heidät ilmiriidassa kun Jaakko syyttäisi Mikaa saabinsa sotkemisesta. Nauroin niin että olin törmätä liikennemerkkiin meidän kulmassa enkä pystynyt kunnolla vakavoitumaan edes törmätessäni ihan oikeasti Villen pakun takapuskuriin. Löin nenäni autoon ja se sain tyrskimiseni loppumaan, mutta vain hetkeksi. Talutin pyörän terassin viereen nojalleen ja istuin tupakalle miettien, mitä minun pitäisi tehdä, että rauhoittuisin tarpeeksi sisälle menoa varten.

Jinna ja minä lähdimme lauantaina shoppailemaan. Se tuntui hyvältä päätökseltä kesälomalle, emmekä olleet pitkään aikaan tehneet sitä yhdessä. Sitä paitsi toivoin löytäväni jonkin rievun, joka kuiskaisi minulle olevansa lääketieteenopiskelijan vaate. Oli enää kaksi päivää siihen, kun olisin oikeasti, todella, korkeakouluopiskelija, kaikkien niiden huippuälykkäiden ihmisten keskellä, jotka olivat saaneet pääsykokeessa paljon paremmat pisteet kuin minä. Miten pukeutui ikäiseni ihminen, joka halusi vakuuttaa kanssaihmisensä siitä, että oli fiksu ja pystyvä?

Mietin sitä odotellessani häntä Itäkeskuksessa; yllättäen Jinna oli lähtenyt yöksi Alppilaan heti sen jälkeen kun Ville oli ottanut haltuunsa meidän vanhan lemmenpesämme. Tavallaan tuntui vähän inhottavalta päästää sinne asumaan mies, josta en ollut ihan varma, oliko hän lintu vai kala. Mutta ainakin Jinna näytti onnelliselta, kun hän vähän myöhässä lähestyi penkkiä, jolla istuskelin pahvinen kahvimuki kourassa.
- Miten menee? kysyin, jokseenkin turhaan, kun olimme halanneet kuin kauan kadoksissa olleet sisaret.
- Teidän kämpässä on jotain taikaa, mä en ole ikinä ollut näin onnellinen, Jinna puuskautti ja punastui sitten korviaan myöten.
- Miksei olisi, sanoin mietteliäänä. – Muistatko kun pienenä luettiin Runotyttöjä ja niissä puhuttiin siitä peilistä? Jinnan ei edes tarvinnut kysyä mistä peilistä.
- Siitä, mihin tarpeeksi monet onnelliset, rakastuneet naiset oli katsoneet, että se näytti kaikki kauniina sen jälkeen. Se on vieläkin niin ihana ajatus että melkein itkettää, hän nyyhkäisi.
- Mennään ensin kahville ja jutellaan, ehdotin ja niin teimme. Ei rahan tuhlaus ollut niin kovin tärkeää, ettei ensin olisi ehtinyt parantaa vähän maailmaa – jos siinä nyt oli mitään parannettavaa.

- Mitä Ville oikein tekee työkseen, ei kai se vaan ole miljonääri joka elää koroilla ja ratsastaa? kysyin, kun olimme päässeet yhden kahvilan parvekkeelle, missä saatoimme tupakoidakin samalla kun seurasimme autojonojen jonotusta sisään ja ulos kauppakeskuksen parkkihalleista.
- Se on toimittaja, kirjoittaa ja valokuvaa, kertoi Jinna, vaikka en olisi ihmetellyt vaikka miljonääriajatukseni olisi osunut oikeaan.
- Onko? Miksen mä ole koskaan nähnyt sen nimeä missään?
- Se tekee juttuja sinne omille paikallislehdilleen ja parille hevoslehdelle, ja sitten kaiken maailman vaihtoehtolehdille. Ja tekee se välillä mallinkeikkojakin.
- No sitä mä en ihmettele, totesin, miettien miltä tuntuisi seurustella miesmallin kanssa. Mutta tuo tietysti selitti, miten mies saattoi yhtäkkiä muuttaa kirjansa monen sadan kilometrin päähän. Freelancer. – Ja teillä menee ihanasti?
- Paremmin kuin ihanasti, Jinna tunnusti. Minä huokaisin. Kai oli pakko myöntää, ettei yhden hyvä ollut kaikkien hyvä. Mutta olisihan ollut todella inhottavaa jos olisimme olleet tilanteessa missä olisimme himoinneet toistemme poikaystäviä.

Luottamuksellisuudenpuuskassa kerroin Jinnalle, miten olin huomannut unohtaneeni e-pillerit kun kaikki ajatukseni olivat keskittyneet Jaakon ja Mikan pahoinpitely-yritykseen. Se oli ollut Veskun ja minun, ja tietenkin sattumoisin Miilan, välinen salaisuus tähän asti. Jinna näytti pelästyneeltä.
- Kauheeta! Nyt te joudutte käyttämään kumeja herraties mihin asti?
- Ei se tässä nyt pahinta ole, se on oikeastaan vaihteeksi ihan kivaa, tai oli ainakin aluksi, tunnustin. – Tää @!#$ epätietoisuus vaan, ja kun miettii päivät yöt että mitä jos.
- No mitä jos?
- En mä tiedä. Mutta kai se tässä ensi viikolla selviää, toivottavasti ainakin. Ne joko alkaa tai ei. Jos ei niin sitten vasta pitääkin ruveta angstaamaan. Vaivuin hetkeksi takaisin synkkiin ajatuksiin. Ihan kuin en olisi jo pyöriskellyt yötunteja tähänkin mennessä, niin järjettömän hedelmätöntä kuin se olikin. Välillä olin sitä mieltä, että tein kärpäsestä härkästä ja seuraavassa hetkessä taas ihan päinvastaista. Ravistin päästäni moiset ajatukset pois, kun Jinna huomautti, että kuppimme olivat olleet tyhjät jo kauan. Lähdimme kaupoille.

Jinna oli muuttunut, totesin. Hän ei enää halunnut Seppälän ja H&M:n aletangoille vaan Stockan ja muiden parempien kauppojen. Ei hän sitten juuri mitään halunnutkaan, tai raaskinut, ostaa. Pohdin hiljaa mielessäni, että vaikka hän seurustelisikin miesmallin kanssa, ei se hänen opintorahaansa nostaisi. Itse löysin ihan tyytyväisenä KappAhlin poistotangolta pellavaiset caprihousut, jotka kuiskivat minulle sitä, mitä halusinkin. Ne jalassa voisin mennä maanantaina kouluun. Olin tyytyväinen ne löydettyäni ja valuin mieluusti Jinnan kanssa kenkäkauppoihin. Löysin housuihin sopivat korkkarit, ja myös pronssinväriset loaferit, joita en vaan voinut vastustaa. Alusvaateostoksilla sentään pääsimme entiseen shoppailuhurmioon ja sen jälkeen meillä oli nälkä. Menimme yläkertaan mennäksemme oikein syömään ja Jinna halusi yllättäen meksikolaiseen. Meinasin pistää hanttiin; minulla oli huonoja kokemuksia siitä paikasta, mutta en sitten viitsinyt. Olin viimeksi käynyt siellä äitini kanssa kuukausitapaamisella, mutta tuskin hän siellä omin päin kävi.

Söimme pikkuannokset ruokaa ja sitten Jinnalle tuli jo kiire kotiin. Hän vilkuili kelloaan ja sanoi, että Villen olisi jo pitänyt ehtiä tallilta pois. Minulle tuli kovin ontto olo. Olinkohan itse ollut yhtä piittaamaton edelliskesänä, kun meidän juttumme oli ollut yhtä tuore? Sitten ajattelin hetken ja totesin, että olin ollut niin piittaamaton, etten ollut suonut Jinnalle edes tätä puolta päivää, minkä olin nyt itse saanut. Silti minulle jäi aika tyhjä olo kun Jinna livahti metroon. Ja harmitti, kun juuri olin päättänyt uskoutua hänelle sen verran, että olin aikonut kuvailla mitä olin tehnyt Jaakolle ja Mikalle ja sitten hän livahti…

Lähettäjä: tripi 
Päivämäärä:   19.2.09 20:49:50

:)

Lähettäjä: Pingo 
Päivämäärä:   19.2.09 21:03:02

Aamulla oli mielessä jotain kommentoitavaa, mut en sillon ehtinyt ja nyt en enää muista mitä se oli.. näinpä se aina menee. Taidan tällä hetkellä käyttää kaiken aivokapasiteettini töissä, onneks sitä ei iltaisin ihan kauheesti tarviikaan :P

Ilse oli taas ihana tossa aiemmassa pätkässä :)

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   19.2.09 21:07:13

Pingo, hö! Mutta kerro ihmeessä, jos palaa mieleen!

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   19.2.09 22:46:46

91.

Illalla grillasimme, ihan vaan omalla porukalla, jos Villen jo laski siihen kuuluvaksi. Oli kyllä jo vähän viileää ja arvelin, että saisimme kohta siirtää grillin kellariin talveksi, ellei tulisi intiaanikesää. Vesku oli jo alkanut puhua taas; hän oli pari päivää istunut nenä kiinni varsakirjoissa ja pää täynnä varsa-asioita. Olipa ollut onnekasta, että hevoset olivat muuttaneet kotitallille ennen kuin opiskelukausi alkoi. En ymmärtänyt miten Vesku olisi pystynyt ajattelemaan yhtaikaa molempia tuolla kaikennielevällä keskittymiskyvyllään. Hän oli ihana, mutta putkiaivojen kruunaamaton kuningas. Nyt oli minun vuoroni, mikä sopi minulle mainiosti. Istuimme keinuun käpertyneinä ja toisiimme kääriytyneinä. Edes Jinna ja Ville eivät käyttäytyneet tänä iltana yhtä vastarakastuneesti vaan olivat uppoutuneet teoreettiseen keskusteluun ratsastuksesta. Vaikka Jinna ei ollut käynytkään hevosen selässä vuosiin, hän oli pakostakin hyvä teoreetikko; oli ollut jo aikoinaan harrastaessaan, ja joutuessaan olemaan minun seurassani niin paljon sen jälkeen oli edelleenkin. Lauri käänteli kananfileitä ja Miila tuijotti kaukaisuuteen ja näytti kauniilta. Hänellä oli kädessään ruotsinkirja, mutta oikeasti alkoi jo olla liian hämärää lukea pihassa.

- Mennään sisään syömään, hän ehdotti laiskasti käärien villatakkiaan paremmin ympärilleen, kun Lauri alkoi sulkea grillikastikepulloa. Jinna ja Ville vilkaisivat häntä ja hymisivät myöntävästi, mutta me emme ehtineet reagoida, sillä olin juuri kuiskuttamassa Veskun korvaan pitkää juttua ja hän tietysti kuunteli sitä eikä muuta maailmaa. Miila kävi tönäisemässä keinua, mutta nauroi kyllä päälle.
- Te olette ällöttäviä, hän ilmoitti. – Vanha pariskunta ja kuhertelee tolla lailla.
Nauroin hänelle päin naamaa.

Lauri lähti kantamaan lihoja sisään ja muut seurasivat kuin rotat pillipiiparia. Aloin vastahakoisesti irrottautua Veskusta sillä arvasin, että ruoka saattaisi kadota kokonaan, ellemme olisi muiden kanssa yhtaikaa pöydässä.
- Ei raaskisi mennä, Vesku sanoi ja tarttui minua tiukemmin vyötäisiltä.
- Ei niin, mutta muuten kuollaan nälkään.
- Mä ajattelin viime kesää.
- Mäkin mietin sitä juhannusta tässä yhtenä päivänä. Että miten sattumanvaraista kaikki on. Ei kai meidän kummankaan sinne Raisan mökille pitänyt alun perin mennä. Sitten ei oltais koskaan tavattu.
- Kammottava ajatus, sanoi Vesku ja hautasi kasvonsa rinnuksiini. Niin se olikin.
- Mennään syömään ja jatketaan sitten, sanoin lujasti ja nousin ylös. Minulla oli nälkä. Vesku seurasi minua huokaisten ja seurasimme muita. Ehdimme juuri ajoissa, kananpaloja oli enää kolme jäljellä.
- Ahneet porsaat, moitin.
- Viiniä? tarjoili Miila Veskulle.
- Mulle kanssa. Ojensin lasini ja riisuin sitten fleecepusakan pois. Keittiössä oli lämmintä ja valoisaa ja pimeys ikkunan takana sai tuntumaan todella syksyiseltä. Toivoin, että meillä olisi ollut kynttilöitä; ne olisivat sopineet tunnelmaan. Päätin yrittää muistaa seuraavalla kauppareissulla. Jos vaikka tulisi sähkökatko, ne olisivat tarpeen.

Juttelimme niitä näitä, pääasiassa siitä, mikä elokuva katsottaisiin syönnin jälkeen. Villekin aikoi näköjään jäädä yöksi, päätellen siitä, että hänkin joi viiniä vaikka paku oli pihassa.
- Mikä se oli se kauhea leffa mikä me katsottiin joskus viime kesänä? Jinna kysyi minulta. – Tai ei edes katsottu kokonaan kun se oli niin kamalan pitkä?
Yritin muistella, mutta olimme katsoneet muutamankin leffan edelliskesänä.
- Silloin kun me oltiin teillä yötä koko porukka, kun sä olit yksin kotona?
- Aa, nyt mä muistan. Se oli Tukikohta, mutta se kestää kahdeksan tuntia.
- Eli ollaan aamuun mennessä hyvin ehditty. Ei kai kellään ole aikaista ylösnousua?

Kukaan ei tunnustanut; jopa Lauri oli jo lopettanut kesätyönsä, joten etsin halutun leffan ja sillä aikaa Miila ja Lauri ehtivät vallata sohvan, joka edelleenkin oli olohuoneen ainoa huonekalu. Me loput saimme asettua lattialle tyynyläjiin. Vesku istui seinää vasten ja minä nojauduin mukavasti hänen vatsaansa. Kun elokuva alkoi muistin, miksi ajatus siitä oli tuonut niin hyvän mielen. Se mies oli Veskun näköinen; niin olin ajatellut sinäkin yönä, mitä Jinna muisteli. Vesku oli ollut Hangossa ja soitellut minulle pitkin yötä. Ja millaisia puheluita. Minun piti nousta pystympään ja supattaa hänelle koko tarina.
- Mä muistan, Hanni lähti kukonlaulun aikaan ajamaan takaisin ja mä hyppäsin kyytiin, koska mulla oli kauhea ikävä sua. Ja sä odotit mua puolialastomana eteisessä.
Minua nauratti; se piti paikkansa. Olin pukeutunut suunnilleen vyöhön, tai se oli ollut ainakin isoin vaatekappaleeni.

Suunnilleen puolivälissä elokuvaa Lauri ja Miila lähtivät sohvalta. Jinna ja Ville olivat luovuttaneet jo ainakin tuntia aikaisemmin.
- Nukutteko te vai vaihdanko vielä seuraavan levyn? Miila kysyi venytellen.
- Vaihda; mä ainakin haluaisin kerrankin katsoa tän kokonaan, sanoin.
Olohuoneen tyhjennyttyä nousin kasaamaan kaikki tyynyt keskelle lattiaa ja heitin sen päälle fleece-peiton sohvan selkänojalta.
- Tule tänne läjään, kutsuin Veskua. Hän haukotteli hartaasti mutta totteli. Makasin mahallani, mutta hän ujutti silti kätensä housunkaulukseni alle vatsaani vasten.
- Älä tunnustele mun läskejä, sanoin.
- En niin, mä tunnustelen vauvaa.
- Ei siellä mitään vauvaa ole, sanoin hätkähtäen, mistä se saikin päähänsä tuommoista sanoa.
- Ehkä ei, toivottavasti ei, mutta leikitään vähän aikaa että olisi.
- Sä olet niin omituinen! minua ajatus ei huvittanut ollenkaan.
- Mä tykkään ajatuksesta, hän sanoi, ja painoi poskensa hartioitani vasten. Käsi ei liikahtanut minnekään, tai korkeintaan muutama sormi vähän silitteli. Aioin sanoa jo aika kipakasti, mutta en raaskinut. Käsi tuntui mukavalta ja minua liikutti toisen hellyys, olkoonkin että se kohdistui toivottavasti vain minun sisäelimiini. Jos joskus todella hankkisimme lapsia, tuo mies olisi varmaan maailman paras isä.

Lähettäjä: tripi 
Päivämäärä:   20.2.09 12:39:34

Tuolla se muuten tuli muutama pätkä sitten, mikä mua veskussa ärsyttää:

Ensimmäistä kertaa minua melkein suututti se, miten järkevä ja aikuinen hän oli.

mutta ei se nyt vielä ole niin ärsyttävä, eikä tuo ole ainoa asia siinä :P

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   20.2.09 17:14:55

Mä haluun sit kuulla ne muutkin asiat!
-----------

Vietimme viimeisen lomapäivän tallilla. Emme olleet vielä raaskineet erottaa Mansikkaa ja Mustikkaa siksi aikaa, että Mansikka pääsisi töihin, kun ajattelimme, että ne saisivat ensin vähän tottua paikkaan. Nyt oli kuitenkin aikomus tehdä niin. Harjasin Mansikan laitumella, jotta erosta ei tulisi turhan pitkä sen takia ja Vesku yritti sukia myös varsan pörrökarvaa, mutta eihän se malttanut montaa hetkeä seistä paikoillaan. Riimua se osasi jo hyvinkin pitää, jos vain malttoi pysyä aloillaan sen aikaa että sen sai päähän. Minusta se muistutti strutsia, niin ulkonäöltään kuin sen takia, että sen aivot tuntuivat olevan korkeintaan pähkinän kokoluokkaa. Suunnattoman suuret kauniit silmät pitkän hontelon kaulan päässä, pieni pörröinen keskiruumis ja jalat jotka viuhtoivat ja potkivat joka suuntaan.

Veimme ne talliin. Mustikka olisi vielä seurannut emäänsä minne vain, mutta Vesku halusi taluttaa sitä, jotta se alkaisi tottua riimunnaruun. Tallissa lykkäsimme ne ensin hetkeksi yhteen karsinaan siksi aikaa kun hain Mansikan suitset, sitten Mustikka sai jäädä sinne oman onnensa varaan.
- Kun tuutte takaisin, mä laitan sen hetkeksi käytävälle kiinni, ilmoitti Vesku kun lähdin taluttamaan tammaa ulos.
Kiipesin kentällä penkiltä selkään ja Mansikka tuntui tutulta ja turvalliselta kuin kauan kaivattu ystävä allani. Se ei edes juurikaan huudellut talliin päin; vain jos sieltä kuului erityisen surkea hirnunta se seisahtui, jännittyi ja vastasi. ”Äiti tulee kohta töistä” kuvittelin sen vastaavan lohduttavasti.

Se ei ollut niin kammottava kuin olin pelännyt. Jäykkä, kyllä, mutta ilmiselvästi innokas taas tekemään jotain. Taivuttelin sitä hetken aikaa käynnissä volteilla ja ravasin muutaman kierroksen, sitten ajattelin riittävän näin ensimmäiseksi kerraksi. Kun Mansikka tajusi pääsevänsä takaisin poikansa luo sen askeleet kiihtyivät melkein raviksi ja se hirnui voitonriemuisena. Ja tallista vastattiin kiihkeästi.

Jälleennäkemisen ja ruokailun jälkeen minä heitin Mansikalle tupon kuivaa heinää karsinaan ja Vesku otti ipanan ulos. Hän naksautti muitta mutkitta narut kiinni sen riimuun ja siinä se törötti keskellä käytävää. Ikiliikkujan oli vaikea tajuta olevansa jotenkin jumissa nyt, pari sekuntia se seisoi ja aikoi sitten lähteä takaisin Mansikan luo. Ei toivoakaan. Se heilautti päätään eikä se liikkunut kuin vähän, sitten taas nykäisi. Sama juttu toiseen suuntaan. Se peruuttikin, mutta lopetti äkkiä, kai niskan takana painoi ikävästi. Se alkoi selvästi huolestua ja koitti vielä viskoa päätään.
- Kohta se varmaan pysähtyy miettimään, arveli Vesku. – Sitten irrotetaan se ja äkkiä.
Juuri niin kävikin. Varsa ravasi kaviot kopisten Mansikan luokse niin pian kun vain ehdin oven avata.

- Oppitunti numero yksi, hymyili Vesku leveästi.
- Mitäs jos se olisi istunut ja katkaissut niskansa, tai hajottanut riimunsa? kysyin.
- Ei se tolla painolla vielä olisi voinut mitään vahingoittaa. Mutta ajatteles jos se 300-kilosena ensi kertaa joutuisi seisomaan kiinni?
- Mitäs seuraavaksi ajattelit opettaa sille?
- On tossa vielä harjottelemista moneksi kertaa. Mutta sitten jalkojen nostamista.
- Ali on varmaan sitä tehnyt, arvelin.
- Voi olla. Mutta varmistetaan. Ja harjausta ja semmosta. Kaikkea mahdollista. Siitä pitää tulla mun sylikoirani. Vesku tuijotti mustuaistaan, joka pörräsi Mansikan ympärillä ja kurottui kokeeksi ottamaan kuivan heinänkorren suuhunsa.

- Sulla on merkillinen hoivaamisvietti mieheksi, totesin.
- On vai? Vesku näytti hämmästyneeltä.
- On, tai sitten mä olen tavannut aina vaan ihan vääriä miehiä.
- Sovitaan sitten niin, ettei sun tarvitse lähteä tekemään mitään tutkimusta. Hän nappasi minua niskan ympäriltä kiinni ja antoi pusun suoraan suulle. Minua nauratti. Olimme jotenkin valahtaneet takaisin kuherruskuukausivaiheeseen nyt lomaviikon lopuksi, vaan mikäs siinä. Aavistelin, että ensi viikolla hän taas uppoutuisi gynekologian harjoitteluun tai johonkin vastaavaan ja minullakin alkaisi olla kaikennäköistä muuta ajateltavaa. Jännitys kouraisi taas vatsanpohjasta. Aamulla kouluun. Tai ei kouluun; lääkikseen. Ero oli rotkon kokoinen.

Valvoskelin aamuyöstä vähän aikaa, mutta nousin aamulla kuitenkin hyvillä mielin. Jännitykseni ei ollut lamaavaa jännitystä vaan miellyttävästi kutkuttavaa ja odottavaa. Vesku lähti myöhemmin, mistä olin tyytyväinen. Tämä oli minun oma juttuni ja minun piti ihan omin päin mennä ja hoitaa se; ei neljännen vuoden opiskelijan käsipuolessa. Tämä makaili sängyssä inhottavan laiskan näköisenä kun itse yritin epätoivoisena valita oikeaa puserot uusiin housuihini ja antoi täysin sopimattomia ehdotuksia. Olisi pitänyt kysyä illalla Miilalta. Tuskaannuin täysin omaan päättämättömyyteeni ja arvoin kaapista paidan silmät kiinni.
- Pidä hauskaa, Vesku toivotti kun häivyin.
- Samoin, huikkasin portaista ja kuulin alas juostessani hänen nousevan ylös saman tien.

Ensimmäinen päivä ei ollut mitenkään lääketieteellisesti informatiivinen, mutta olin niin innostunut, että imin kuivahkosta tervetuliaispuheenvuorosta joka sanan. Tosin loppupuolella aloin jo vähän turtua ja aloin katsella satakuntaa opiskelukaveriani. Yritin arvioida, ketkä heistä tulisivat muodostamaan minun ydinjoukkoni; sellaisen kun Veskun Lauri, Jari, Annukka ja muut. Ihmisiä oli laidasta laitaan, melkein isäni ikäisestä miehestä pissiksen näköiseen blondiin, joka jauhoi purkkaa etupenkissä ja näytti minuakin nuoremmalta ja ehdottomasti ihan väärään paikkaan joutuneelta. Kumpikaan ei tuntunut todennäköiseltä uudelta ystävältä. Ällistyin, kun pääsimme vapaalle ja yritin tehdä tuttavuutta muutaman ihmisen kanssa. Moni näytti rautakangen nielleeltä ja siltä, että jos uskaltautuisivat puhumaan kanssani, imisin heiltä älyn päästä. Aloin miettiä, oliko otsaani jotenkin tatuoitu teksti ”pääsi vain rimaa hipoen” ja vetäydyin jo omiin mietteisiini, aprikoiden, tulisiko tästä sittenkään niin hauskaa. Olimme menossa syömään ja mietin, istuisiko joka ainoa omaan pöytäänsä, ettei vain tarvitsisi puhua kenenkään kanssa.

Välttyäkseni noloilta tilanteilta istuin itse tyhjään pöytään, kun sellaisen vielä huomasin. En haluaisi kysyä keneltäkään ”saako tähän istua” ja saada vastaukseksi vain niukkaa epäilevää nyökkäystä. Olin mielestäni jo osani tehnyt. Nyt joku saisi lähestyä minua ja harkitsin miten suhtautuisin siihen, katsoisinko tätä jotakuta kuin halpaa makkaraa. Ajatus sai minut tirskahtamaan ja huomaamattani viereeni hiipineet tyttö ja poika katsoivat minua vakavina. Hemmetti, ei kai ollut tarkoitus kuitenkaan esittää itsekseen naureskelevaa höpsöä? Niinpä yritin luoda heihin yhtä epäluuloisen katseen kuin mitä minä olin saanut osakseni, mutta en osannut.
- Sopiiko tähän istumaan? poika kysyi.
- Tietysti. En mä odota ketään kun en tunnekaan ketään, naurahdin ja vilkuilin ympärilleni.
- Ei mekään, sanoi tyttö ja istuutui tarjottimensa kanssa. – Paitsi toisemme.

He olivat kaksoset, vaikkeivat olleetkaan samannäköisiä, toinen tumma ja toinen vaalea. Ikänsä kulkeneet käsi kädessä, lastentarhasta aina tänne asti. He olivat mukavia ja mielialani parantui huomattavasti kun olimme syöneet yhdessä ja ihmetelleet muiden torjuvaa käytöstä. Tytön nimi oli Silja ja pojan Simo. Hekin olivat nuoria, ikäisiäni raakileita, ja päivittelimme uskomatonta onneamme kun olimme heti kirjoitusten jälkeen päässeet tänne.
- Ei se mitään onnea ole, se on omaa hyvyyttä, sanoi Simo sarkastisesti.
Olin iloinen, että olin tutustunut heihin.

Uskoin, että tulisin viihtymään, nyt kun muutama samanmielinen kaverikin oli löytynyt. Ja kai heitä löytyisi lisääkin. Ainakin meitä kovasti yritettiin saada sosiaalistumaan. Jo ensimmäiselle viikolle oli järjestetty pari melkein-pakollista vapaamuotoista tilaisuutta ja seuraavalle viikolle lisää. Luennoille ei ollut pakko osallistua ja olin jo ehtinyt kuulla perimätietona parista tyypistä, joiden luennot olivat materiaalin ääneen lukemista. Kaksosten isä oli lääkäri, ja vaikka hän olikin opiskellut jo vuosikymmeniä aikaisemmin, oli heillä jonkinlainen kotikenttäasenne koko opiskeluun. Mutta enköhän minäkin tästä selviäisi. Tietysti selviäisin kun kerran Veskukin oli selvinnyt.

Lähettäjä: karamelli 
Päivämäärä:   20.2.09 19:15:00

mä oon ollu tässä jonku aikaa jo aika uppoutunu sinne sun sivuilles, MUTTA Veskun loppusanat- osassa kaikki äät ja ööt sun muut on sellasia kysymysmerkeillä vaeustettuja laatikoita... ei pysty kykeneen lukeen niin saako niitä millään pois? :)

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   20.2.09 20:21:24

Karamelli, kiitos tiedosta! Jossain vaiheessa noi sivut tosiaan rupes ihan omia aikojaan muuttelemaan tekstejä tolleen, enkä mä itse asiassa saanut sitä nytkään korjattua (en millään muista, mitä syksyllä tein niille). Siellä on nyt kuitenkin linkki eteenpäin toiselle mun sivulle, toivttavasti se toimii!

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   20.2.09 20:24:24

92.

Olisin palavasti halunnut tietää, miten katkarapujeni, perunasalaattini ja nakkieni oli käynyt sen jälkeen kun olin lahjoittanut ne Jaakon autoon. En vaan mitenkään keksinyt että miten olisin voinut asiaa selvittää paljastamatta jollekin vieraalle mitä olin tehnyt. Miilalle tai Jinnalle olisin voinut kertoa, mutta tiesin, että kumpikaan heistä ei taas suostuisi, eikä epäilyksiä herättämättä pystyisikään kysymään asianosaisilta. Olin kuvitellut, että pelkkä ajatus mädän äyriäisen löyhkästä riittäisi tyydyttämään minut, mutta ei se mennyt niin. Tahdoin myös varmistuksen siitä, että olin onnistunut tekemään pahaa heille.

Keksin sitten, että Raisa taisi vielä, tai taas, seurustella poikaporukan kolmannen, Raulin kanssa, ja pyysin, että Miila pyytäisi heidät joskus kahville tai muuten käymään meillä. Miilalle piti tietysti selvittää, miksi semmoista halusin, mutta hän toimikin sitten vikkelästi. Itse en sattunut olemaan kotona juuri silloin – olin uusien lääkisläisten tutustumisillassa Simon ja Siljan kanssa – mutta Miila kertoi illalla palattuani kuulumiset. Ihan tarkkaan hän ei tiennyt, eikä ollut kehdannut tentata, mutta Mika ja Jaakko eivät kuulemma olleet puheväleissä. Onnekas sattuma oli, että Raul oli sattunut samana aamuna menemään Jaakon kyydissä kouluun ja mainitsi ihan sivumennen, että autossa oli ollut aika omituinen tuoksu. Ja tempustani oli vasta vajaa viikko, tuoksahdus muuttuisi varmaan vielä monin kerroin pahemmaksi! Nauroin riemastuneena ja mieleni teki heittäytyä lattialle potkimaan ilmaan kuin koppakuoriainen.

Vesku tuli niillä paikkeilla omista iltariennoistaan ja olin tyytyväinen, etten ollut ehtinyt lattialle asti. En ollut päättänyt, haluaisinko kertoa hänelle tempauksestani ollenkaan; pelkäsin vähän paheksuvaa katsetta ja jonkinlaista läksytystä.
- Ollaanpas täällä hyvällä tuulella, hän sanoi tullessaan kodikkaasti valaistuun keittiöön ja suukotti minua päälaelle. Haistoin oluen tuoksun, mutta olinpa itsekin ottanut muutaman siiderin.
- Mihin sä Laurin jätit? kysyi Miila tuimana.
- Mä luulin että se olisi tullut jo aikoja sitten?
- Eipä oo näkyny.
- En mä ole nähnyt sitä pariin tuntiin, kuvittelin että se lähti kotiin.
- No, kai se muistaa osoitteen, huokaisi Miila. Hän meni olohuoneeseen katsomaan telkkaria ja Vesku ja minä istuimme keittiön pöydän ääressä napsien chilipähkinöitä ja jutellen. Tai minä puhuin, enimmäkseen, kun halusin kertoa kaikista uusista tyypeistä, joihin olin tänään tutustunut.
- Eihän ne oo alkanu vielä? Vesku kysyi kun pidin hetken tauon.
- Ei, sanoin melkein loukkaantuneena. – Luuletko etten tekstaisi sulle suoraan vessasta sitten kun?
- Niin, niin kai. Nukkumaan?
- Mennään vaan. Mä ajattelin yrittää aamulla yhdelle luennolle. Yritin kuvitella, että vatsaani kouristaisi mutta valitettavasti siellä tuntui aivan mainiolle.

Luentoni alkoi kuitenkin vasta yhdeltätoista ja heräsin siihen nähden turhankin aikaisin. Havaitsin, että minulla oli merkillinen siivousvimma ja tiskattuani ja siistittyäni keittiön imuroin innokkaasti ja äänekkäästi alakertaa, sillä seurauksella, että kiukkuinen Miila tömisteli kohta portaissa.
- Hirviö, mitä sä luulet tekeväsi?
- Kuinka niin? Luulisi kelpaavan kun joku siivoaa, sanoin vähän loukkaantuneena.
- Mun ei olisi tarvinnut nousta kuin kahdeksitoista. Mitä sä täällä vielä luuhaat?
- Ei munkaan tarvitse mennä kuin yhdeksitoista.
- Kello on puoli.
- Ei voi olla, sanoin tyrmistyneenä. Puolessa tunnissa en ikinä ehtisi toiselle puolelle kaupunkia – mihin aamu oli kadonnut?
- On se. Oletko edes kahvia keittänyt?
- Olen, sanoin alistuneena. Ei kannattaisi enää lähteä, eikä tänään ollut muuta merkittävää tai mitään pakollista. Joutuisin pitämään vapaapäivän. Voisin kai sentään lueskella oppikirjojani, tai sitten mennä ratsastamaan. – Kenen vuoro mennä Mansikalla? kysyin. Enpä ollut muistanut koko hevosta pariin päivään.
- Ilsen. Mutta se pääsee vasta illalla kun voi jättää Karoliinan kotiin.
- No mä voin mennä sille vauvanhoitajaksi kun nyt kerran joudun lintsaamaan tänään, huokaisin.

Soitin puhelun samalla kun joimme aamukahvia ja llse lupasi tulla hakemaan minut kyytiin kunhan saisi laittauduttua. Miila haahuili ihan selvästi vähän aikaa mukaan lähtemisen ja kouluunlähdön vaiheilla mutta alistuen sitten otti laukkunsa ja käveli ovelle. Siinä kohden hän pyörähti takaisin ja sanoi:
- Hitto jos sä lintsaat niin minäkin! Hän meni vaihtamaan vekkihameensa farkkuihin ja istuimme molemmat terassilla odottelemassa kun Ilse ajoi pihaan. Ilse ei näyttänyt ihan loistavan hyväntuuliselta nähdessään meidät.
- Eikö teidän pitäisi olla koulussa, molempien?
- Me kuitataan nykyään omat poissaolomme itse, Miila hymyili suloisesti ja meni takapenkille. Minä kiersin auton ympäri ja istuin hänen viereensä.
- Mulla ei ole luentopakkoa, ilmoitin. – Mutta oikeesti kyllä vaan myöhästyin ainoalta luennolta tänään kun unohduin siivoamaan.

En ollut uskaltanut sopia Oonan kanssa mitään varmaa tallilla käymisistäni nyt ensimmäisellä viikolla, ennen kuin saisin jonkinlaisen käsityksen siitä, millaisia päiviä minulla olisi. Toivoin silti epämääräisesti, että voisin itsekin päästä satulaan, mutta sielläpä hän näkyi itse ratsastavan Madnessilla kun ajoimme pihaan. Ei sentään vielä hypännyt, ja jalustimetkaan eivät olleet jalassa, mutta muuten näkyi ratsukko tekevän töitä ihan kunnolla. Miila ja Ilse jäivät katsomaan heitä hetkeksi; kumpikaan ei ollut kesän mittaan paljon käynyt tallilla enkä uskonut heidän nähneet Madnessia aikaisemmin kuin korkeintaan tarhassa. Minäkin katsoin mielikseni.
- Kai mä olen kertonut sulle, että hyppäsin tolla metrineljäkymppisiä, kysyin Ilseltä tökkäisten häntä kyynärpäälläni.
- Joo joo, sanoi Ilse.
- Ei kun ihan oikeesti! Hän ei selvästikään edes harkinnut minun olevan tosissani.
- En usko.
- Kysy Oonalta, tuhahdin ja käännyin hakemaan Karoliinan istuimen autosta, mutta en sitten kumminkaan raaskinut ottaa sitä kun vauva nukkui. Menin sen sijaan katsomaan Mansikkaa.

Olin ihan unohtanut, että toinenkin tamma-varsa-pari oli ollut tulossa ja säikähdin melkein kun hetken luulin Mustikan riutuneen surkean näköiseksi, rusehtavaksi olioksi. Vasta kun näin aikuiset tammat, kaksi kappaletta, tajusin, että tuo varsa ei ollut Mustikka ollenkaan. Sen jalat näin Mansikan takana kun vähän aikaa kurkin; oli ruokatauon aika näköjään. Kun se nosti päänsä Mansikan mahan alta oli toinenkin varsa jo lähettyvillä ja ne pinkaisivat keskenään höseltämään. Ei se toinen oikeasti ollut surkean näköinen, se oli vain pienempi kuin Mustikka, ja ruskea. Ainakin niillä näytti olevan seuraa toisistaan. Ne menivät lampaanhännät vipattaen ympäri aukeaa laidunta eikä niitä voinut katsoa nauramatta. Mutta sitten autosta alkoi kuulua jotain ja jouduin hakemaan Karoliinan sieltä. Kummallista tavallaan, että sitä edelleenkin kutsuttiin uskollisesti Karoliinaksi eikä esimerkiksi Karoksi. Ehkä se oli vielä niin pieni että tarvitsi pitkän nimen vastapainoksi.

Miila vei Mustikan talliin Mansikan mukana. Emme edes harkittuamme kukaan halunneet ottaa riskiä, että se yrittäisi vaikka aitoa pihatosta äitinsä perään ja rikkoisi itsensä. Hoitakoon Vesku itse sen puolen. Minä jäin pihalle tallin oven viereen istuskelemaan vauvan kanssa. Se oli jo aika iso ja painava verrattuna siihen nyyttiin, jollaisena se oli tullut kotiin sairaalasta, ja siinä alkoi olla ihmisen piirteitä - se alkoi näyttääkin lapselta eikä nyytiltä. Ja piru vie; siitäkin näytti tulevan yhtä vaalea ja sinisilmäinen kuin Ilsestä ja Miilasta. Eloveenakaroliina.
- Mitäs sanoisit jos saisit kaveriksi siskontytön, kysyin ja Karoliina tuijotti minua silmät suurina kuin miettien tosissaan. Sitten tajusin hätäisesti vilkaista ympärilleni. Joku Ilse tai Oona vieressä kuuntelemassa tästä puuttuisikin. Onneksi ketään ei näkynyt ja seuraavaksi vauva tapaili poskeani kuin olisi halunnut silittää, tai ehkä jopa lohduttaa.
- No ei tässä nyt vielä ihan surkeita olla, hymähdin sille ja tunsin itseni idiootiksi.

Ilse lähti ratsain kiertämään peltolenkkiä ja Miila Mustikkaa taluttaen perässä, Oona lopetti ratsastamisen ja toi Madnessin vierelleni puomin luo. Hän hypähti alas varovaisesti ja irvistäen lyhyen hetken ajan, mutta halusi sitten kuulla mitä meille kuului. Vastailin niin hyvin kuin kykenin – olin vähän ymmälläni vielä kaikesta uudesta ja Veskun puolesta en osannut sanoa oikein mitään.
- Mä auttasin sua, mutta, sanoin kohentaen Karoliinan asentoa kun Oona kiinnitti riimun ja könkäten nosti satulan hevosen selästä puomin päälle.
- Kyllä mä pärjään, ei toi mun sylissä viihdy kuitenkaan.
- Et kai sä vielä tallia tee?
- Tän oman puolen vaan.

Tunsin värinää taskussani ja aloin kaivaa puhelinta esiin, vaikka Karoliina protestoi kun jouduin keikuttamaan sitä. Vesku soitti.
- Mun täytyy lähteä käymään Hangossa, hän sanoi ilman mitään alkumuodollisuuksia, sain tuskin tervehdittyä.
- Mitä miksi?
- Mun isälle on sattunut jotain, se on sairaalassa.
- Häh?
- Se oli saanut töissä jonkun kohtauksen. Ei Jaska tiennyt tarkemmin.
- Voi ei, sanoin avuttomana.
- Mä soittelen jossain vaiheessa, mä painun nyt junalle, etten joudu odottamaan tuntia.
- Mutta, aloitin avuttomana.
- Moi. Ja puhelu katkesi. Jäin tuijottamaan puhelinta. Onneksi Oona oli jo häipynyt Madnessin kanssa, vain satula ja suitset olivat puomilla jäljellä. Halusin hetken ajatella. Vesku oli kuulostanut siltä kuin kiipeilisi seinille. Olin jo aikaa sitten nähnyt, vaikkei siitä koskaan puhuttu, että hän oli isän poika ihan yhtä lailla kuin minä olin ollut pienestä pitäen isän tyttö. Soitin hänelle takaisin.

- No? vastaus oli niukka ja kuulin, että hän käveli puhuessaan.
- Tulisinko mäkin mukaan?
- Ei kun sulla on luentoja ja tekemistä. Ja katotaan nyt ensin mitä siellä on tapahtunut.
- Soita mulle, ehdin sanoa, ennen kuin hän taas katkaisi puhelun korvaani. Ei tehnyt mieli loukkaantuakaan, vaikka olisin kai voinut. Minullekin oli tullut inhottava olo. Pidin myös Karista, mutta pelkäsin ennen kaikkea Veskun puolesta.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   21.2.09 10:26:40


Karoliina alkoi onneksi kitistä joten saatoin olla keskittyvinäni hyppyyttämään häntä, kun Oona palasi hakemaan varusteita ja kun se ei toiminut, lähteä penkomaan autosta mitä välipalaa Ilse oli pakannut mukaan. Löysin vellipullon kassista päällimmäisenä ja istutin vauvan omaan turvakoppaansa sen kanssa. Minua paleli ja astuin vähän kauemmaksi autosta polttamaan tupakan. Puristin käsivarret ristiin ja mietin, miten hirveältä Veskusta täytyi tuntua juuri nyt. Kohtauksen? Sydänkohtauksenko? Mutta niistähän selvittiin kyllä. Näin sivusilmällä Miilan ja Mustikan palaavan talliin ja Ilsen ratsastavan kentälle ja sitten sain palata auttamaan vauvaa, joka oli onnistunut siirtämään pullon tutin kaulalleen niin, että velliä valui kauluksesta sisään. Hittolainen.

Ilse ja Miila suhtautuivat uutiseen pahoitellen, mutta rauhallisina ja järkyttymättä pahemmin. Mitäpä se heitä niin liikuttikaan jos joku suurivatsainen vanhemmanpuoleinen mies jossain parin tunnin ajomatkan päässä oli joutunut sairaalaan? Yritin suhtautua yhtä asiallisesti, mutta minulla oli kyllä ilkeä olo vatsassani koko iltapäivän siihen asti kun Vesku lopulta soitti uudestaan.
- No? vastasin.
- Ei mitään hirveän kamalaa, hän sanoi ja kuulosti paljon paremmalta kuin päivällä. – Tai siis on, mutta ei tappavaa.
- Sydänkö se oli? kysyin kiivetessäni ylös huoneeseemme, mihin voisin sulkeutua puhumaan kaikessa rauhassa.
- Aivoveritulppa varmaankin.
- Mitäs nyt? Kauanko sä aiot olla siellä?
- Ainakin viikonlopun yli. Mä en halua että äiti ja Riikka on kahdestaan ja lietsoo toisiaan hysteerisiksi. Eikä ne yllättäen halua kaikkia lapsiperheitä kylään.
- Miten se voi, Kari?
- Ei se pysty puhumaan, ja toinen puoli on halvaantunut, mutta se voi mennä ohi.
- Enkö mä saisi tulla sinne kanssa? kysyin surkeana. Minusta oli inhottavaa, että Vesku oli yksin siellä, ilman minua. Tai olihan siellä tietysti koko perhe, mutta minä en ollut.
- Katotaan huomenna, miltä näyttää, jooko?
Siihen sain tyytyä.

Nukuin kauhean huonosti yksinäni eikä minua ihme kyllä nukuttanut edes aamulla kuten yleensä unettomien öiden jälkeen vaan ehdin hyvin ensimmäiseen ryhmätapaamiseen. Yritin keskittyä oleellisempiin asioihin mutta jostain syystä enimmäkseen harmittelin sitä, että Silja ei ollut samassa pienryhmässä kanssani. Sen sijaan se todella nuoren näköinen purukumityttö oli. Hänen nimensä oli Ellen. Päätin ruveta kutsumaan häntä Elliksi, vaikka hän itse painotti, että kutsumanimi oli Elle, e:llä. Salaa näpräilin puhelintani ja kurkin olisiko Vesku lähettänyt jotain viestiä vastaukseksi aamulla lähettämääni, kun hänen puhelimensa oli ollut pois päältä. Hän soitti vasta kun olin syömässä.
- Mitä kuuluu? kysyin.
- No sitä samaa. Ei kuulemma kummoista muutosta, mutta me ei päästä katsomaan, muut kuin äiti, ennen kuin iltapäivällä.
- Tulisinko mä sinne? Mulla on ikävä sua.
Oliko Veskun ääni jotenkin torjuva?
- Odota kun mä käyn ensin sairaalassa ja pääsen juttelemaan lääkärin kanssa. Ja juttelen äidin kanssa. Mä soitan sulle sitten.
En uskonut, että Leenalla olisi kauheasti sitä vastaan, että olisin siellä. Ainakin luulin hänen pitävän minusta. En vaan ehtinyt sanoa mitään ennen kuin sain taas vain tyyttäyksen korvaani. Aloin ihan hiukkasen tulla huonolle tuulelle.

Vesku soitti uudelleen vasta iltakahdeksalta kun kävelin levottomana kotona ja yritin olla olematta vihainen. Raisa oli meillä, Miilan ja hän olivat lähdössä ulos ja he istuivat juomassa alkudrinkkejä keittiön pöydän ääressä, jonka ympäri vaelsin, Olin juuri turhautuneena päättänyt lähteä heidän mukaansa.
- No? töksäytin puhelimeen.
- No voit tulla, jos haluat. Isä voi jo aika paljon paremmin ja äiti kanssa.
- Mitä sille kuuluu?
- Puhuu, vaikka ei siitä paljon selvää saa, mutta on se ihan selvästi tässä maailmassa taas.
- Okei, mä hyppään aamulla junaan kunhan herään.
- Soittele mihin aikaan oot tulossa, mä voin tulla asemalle vastaan.
- Okei. Nähdään huomenna. Jokin pikkupiru meni minuun ja painoin punaista luuria siinä vaiheessa. Otin jääkaapista siiderin ja istuin tyttöjen seuraksi pöydän ääreen.
- Te ette sitten leperrelleet yhtään? Miila sanoi ja hänen kulmakarvansa nousivat puoliväliin otsaa. Minulle tuli heti huono omatunto.
- En kehdannu teidän kuullen, sanoin kevyesti.
- Kehtaat mitä tahansa meidän selän takana olohuoneessa jos katsotaan jotain leffaa etkä kehtaa lässyttää puhelimessa. Ei oo totta.
- Välikös sillä, sanoin ja maistoin pullostani. Raisa kilautti juuri silloin hilpeästi omaansa minun pullooni niin, että holautin naamalleni ja henkäisin nenäänikin. Jouduin ryntäämään tiskialtaan päälle yskimään kun siideriä tuntui pärskyvän joka aukosta ja kauhistunut Raisa tuli takomaan selkääni.
- Anteeksi anteeksi, hän hoki. Mutta ainakin Miila lakkasi utelemasta, eikä ollut ehtinyt ruveta pitämään mitään alkoholisaarnaakaan. Olin niin väsynyt siihen. Vastavuoroisesti en udellut, missä Lauri oli. Lähdimme lähikuppilaan ja vedimme hilpeät kännit.

Aamupäivällä junassa minulla oli semmoinen olo, että löyhkäsin. Kukaan ei tullut viereeni istumaan, mikä varmisti aavistustani, tosin ei matkalla monta ihmistä ollutkaan. Minulla oli moraalinen krapula, ja vähän fyysinenkin ja hiukan hävetti kohdata Vesku. Se olo onneksi meni ohi kun näin hänet aseman edessä. Jos tässä jollakulla oli kankkunen se oli tuo vastapäinen. Silmät olivat punaiset kuin särjellä ja tukka pystyssä.
- Taidetaan mennä kävellen, arvelin vähän vinosti hymyillen kun astuin puhe-etäisyydelle. Vesku näytti vaivaantuneelta ja nyökkäsi vaan lyhyesti. Hän ei tehnyt aloitetta halatakseen minua, enkä minäkään, vaikka tuskin minun eilen juomieni oluiden haju olisi voinut tunkeutua tuon vanhan viinan lemun läpi.

Pysähdyimme Veskun ehdotuksesta matkalla kahville, mitä vähän kummeksuin, mutta ehkä Leena oli kuitenkin niin poissa tolaltaan, ettei talossa ollut saanut aamiaista. Minulle sopi erinomaisesti, join lisäksi pullollisen kivennäisvettä ja olisin voinut syödä puolikkaan sian mutta jouduin tyytymään kinkkuvoileipään.
- Mitä uutta? kysyin lopulta, kun keskustelu ei ottanut lähteäkseen käyntiin.
- Ei sen kummempaa kuin eilisiltana.
- Sä sanoit että Leenakin oli ollut huonossa kunnossa?
- Kauhean järkyttynyt tietysti, mutta ei kai se ihme ole, kun toinen sairastuu kolmenkymmenen vuoden yhdessäolon jälkeen. Käveli ympäri taloa itkien ensalkuun puoli vuorokautta eikä suostunut ottamaan mitään rauhottavaa vaikka oli sairaalasta saanut mukaan.
- Miten sä voit? uskalsin kysyä ja lopultakin Vesku katsoi minua. Pelästyin hänen katsettaan, se oli jotenkin tuskainen.
- Kaipa tää tästä, hän sanoi vaisusti. Ojensin käteni pöydän yli hänen kätensä päälle ja hetken pelkäsin, että hän vetäisi omansa pois mutta taisin kuvitella. Aloin miettiä, oliko sittenkään ollut viisasta minun tunkeutua tänne.

Pitsihuvilassa oli kuitenkin hiljaista ja rauhallista ja kotoista kuten aina. Riikka löytyi keittiön pöydän äärestä juomasta kahvia. Hän näytti ehkä vähän punasilmäiseltä jos tarkkaan katsoi mutta hyräili radion mukana. Leena oli kuulemma juuri lähtenyt sairaalaan Karin vanhempien kanssa.
- Ne tulee kuulemma tänne syömään iltapäivällä. Pitäisi keksiä jotain sapuskaa, mä lupasin huolehtia siitä. Olisko ehdotuksia? Riikka kysyi.
- Kai pakastimessa on jotain, Vesku arveli. – Ei kai hunnilaumat oo tulossa tänne?
- Jaa rakkaat veljenlapset? Toivottavasti ei.
- Käännytetään ne ovelta jos yrittävät.
- Ei me voida. Voihan ne vaikka piristää äitiä.

Minä tunsin oloni vähän ulkopuoliseksi ja tarjouduin auttamaan Riikkaa pakastimen penkomisessa ja vaikka ruoanlaitossakin. Olin odottanut, että Vesku olisi kaivannut halauksia ja lohdutuksia, ylipäätään minua, mutta hän ei eleelläkään vihjaissut mitään siihen suuntaan vaan mutisi haluavansa saunaan ja lähti menemään rantaan päin. En edes tiennyt mihin veisin reppuni, missä huoneessa hän oli yöpynyt. Enkä jukoliste lähtisi saunalle perään kun ei kerran kaivattu. Aloin kuoria perunoita, jotka Riikka nosti kaapista työpöydälle enkä paiskonut niitä vaikka mieleni teki.

Riikka ei sanonut juuri mitään muuta kuin luetteli ääneen ruokakaappien sisältöä kunnes löysi pakastimesta kalaa.
- Tehdään kalakeittoa. Sen mä ainakin osaan. Ootteko te riidelly?
- Ei mun tietääkseni, sanoin ja vilkaisin häntä. – Vesku taitaa olla vähän järkyttynyt tosta teidän isän jutusta.
- Tietysti se on, se on aina ollut isin ykköslellikki. Paitsi mua tietenkin. Riikka hymyili hiukan.
- Mitä ne lääkärit sanoo, toipuuko se kokonaan?
- Voi toipua tai sitten ei. Voi olla että sillä menee kuukausia ennen kuin se pystyy taas puhumaan ja kävelemisestä ei tiedä sen paremmin.
- Pääseeköhän se töihin takaisin?
- Jaa-a. Hankalaa se on, jos ei puhe kulje.
Siirryin perunoista porkkanoihin ja sitten kuorin pari sipuliakin kun Riikka ei löytänyt purjoa mutta sitten hän otti veitsen minulta.
- Mene nyt sinne saunalle, hän sanoi lempeästi.
- Jos se haluaa olla yksin.
- Mene nyt, mua ahdistaa kun te ette ole toistenne kainalossa, vaikka Vesku tuli tänne jo monta päivää sitten. Hän kirjaimellisesti työnsi minut ulos keittiöstä.

Lähettäjä: ssfä 
Päivämäärä:   21.2.09 15:14:27

Hitsi kun en muista nytten yhtään missä olin menossa sillon kun luin viimeks tätä. :s Pitänee etsiä.. :/

Lähettäjä: karamelli 
Päivämäärä:   21.2.09 18:15:35

kiitti Sennnu :)

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   21.2.09 18:28:51

Ilm. toimi. Kiva :)
---------
93.

Askeleeni hidastuivat kun pääsin pihalle ja minua kummastutti ja hirvitti koko tilanne. Olin ikävöinyt Veskun luo mutta nyt hän tuntui välttelevän minua, eikä minunkaan tehnyt mieli kohdata häntä. Mikä hitto tässä nyt oikein oli vialla? Mieleni teki jäädä istumaan keskelle pihaa grillauspaikalle ja odottaa, tulisiko hän joskus saunalta, mutta Riikka saattaisi nähdä minut keittiön ikkunasta joten laahustin eteenpäin. Olisin voinut istua saunan terassillekin, mutta se taas oli saunan näköalaikkunan edessä, eikä tuntunut järkevältä antaa Veskun mahdollisesti ihmetellä, miksen tullut sisään asti, jos hän oli siellä. Ja pakkohan hänen oli olla kun ei meressäkään näkynyt. Potkaisin kengät saunakamarin kynnykselle ja astuin saunaan.

Vesku istui siellä alasti alalauteella, vaikkei siellä ollutkaan vielä kauhean lämmin. Hartiat kyyryssä kuin vanhalla ukolla ja liekkien loimotusta kiukaan pesässä tuijotellen. Hän katsoi minua melkein pelästyneenä kun avasin oven.
- Mikset sä pyytänyt mua mukaan, kysyin pettyneenä.
- Mä kai ajattelin että kyllä sä tulet, hän mutisi.
- En mä meinannut mutta Riikka…
- Mikset? Riikka sanoi mitä? Vesku katsoi minua epäluuloisesti.
- Että mun pitää tulla. Koko keskustelu kuulosti ihan järjettömältä meidän keskusteluksi. – Mikä sua vaivaa, puuskahdin. .- Mä en ole edes halausta saanut?
- En mäkään, senkin hölmö, sanoi Vesku ja kuulosti aavistuksen verran enemmän omalta itseltään. Hän ojensi kättään ja äkkiä kaikki oli taas kunnossa. Menin ja istuin hänen syliinsä ja totesin vasta sitten, että hän oli märkä.
- Kävitkö uimassa, hullu?
- Kävin. Ja saunassa on tapana riisua.
- Eihän täällä vielä tarkene riisua. Kuuskymmentä astetta jos sitäkään.
- Älä sitten riisu.
- En taidakaan, sanoin ja painoin poskeni hänen märkää tukkaansa vasten. Istuimme siinä ihan hiljaa puhumatta mitään, kunnes minulle tuli kuitenkin kuuma. Noustessani totesin, että vaatteeni olivat inhottavan nihkeät. Vesku naurahti kun yritin irrottaa farkkujen kangasta takapuolestani.
- Joko nyt suostut riisumaan? hän kiusoitteli ja tarttui vyöhöni.
- Mä taidan mennä uimaan kanssa, jos ei pihalle ole yhtäkkiä tullut kovin isoa yleisöä.
- Hullu, ei merivesi enää ole 20-asteista.
- Kävithän itsekin.

Riisuin vaatteeni saunakamarin sängylle ja otin hyllyltä pyyhkeen turvakseni. Piha näytti autiolta kun kurkkasin kulman takaa, joten kävelin sitten urheasti veteen. Se oli melkein sietämättömän kylmää, muttei ihan: sukelsin kerran ja kipitin takaisin saunaan. Vesku heitti löylyä kun sain oven kiinni takanani ja ihoa ja keuhkoja kirpaisi ihanasti kylmän ja kuuman yhteistunne. Piti ihan haukkoa henkeä.
- Tänne, hän komensi ja menin kylmine ihoineni viereen. Ei tehnyt mieli puhua mitään kun olisi ollut melkein pakko puhua Karista, joten olin hiljaa.

Lähdin iltapäivällä Veskun ja Riikan kanssa sairaalaan, vaikken oikeastaan tiennyt halusinko. Epäilytti vähän jaksaisiko ja haluaisiko Kari nähdä minua ja jäin ensin käytävälle lukemaan ilmoitustaulua kun Riikka ja Vesku menivät hänen huoneeseensa. Riikka kuitenkin tuli pian nykäisemään minuakin hihasta.
- Isi haluaa nähdä sutkin.
- Aha, sanoin ja minua hermostutti. Tunsin itseni vähän tunkeilijaksi. Valkoisessa huoneessa ei ollut muita potilaita, vain Kari makasi kelmeänä ja näytti jotenkin veltolta ja levinneeltä. Isohan hän oli mutta en ollut ennen nähnyt kenenkään leviävän melkein sairaalasängyn kaiteesta toiseen. Kasvoista näki halvauksen. Toinen poski roikkui veltompana kuin toinen mutta toisella suupielellä hän hymyili aavistuksen verran ja sen puoleinen käsi kohosi minua kohden. Hän ei yrittänytkään siinä vaiheessa sanoa mitään mutta tulkitsin tuon kädenojennuksen samoin kuin Veskun samanlaiset aina: menin ja halasin häntä. Vesku ja Riikka nojailivat toisen puolen kaiteeseen ja minä toiseen ja hetken arvailun jälkeen aloin saada aika hyvinkin selvää Karin mökeltävästä puheesta. Ellen olisi kuunnellut kaikenlaisia mummoja töissä niin pitkään se olisi ollut varmaan vaikeampaa, mutta korvani oli tainnut harjaantua.

Karille tuotiin päivälliseksi puuromainen ruoka-annos ja Riikka halusi urheasti syöttää häntä, vaikka näinkin että se oli kova paikka. Tytöllä oli melkein kyyneleet silmissä. Sen jälkeen tuli Risto perheineen ja me katsoimme parhaaksi poistua jotta joukkio mahtui paremmin pieneen huoneeseen. Melko hiljaisena kolmikkona kävelimme takaisin pitsihuvilaan. Karin vanhemmat olivat lähteneet jo kotiinsa mutta Leenan vanhemmat olivat tulleet tilalle ja istuimme heidän kanssaan olohuoneeseen. Riikka vääntelehti aikansa epämukavan näköisesti ja ilmoitti sitten lähtevänsä kaverilleen ja kaupungille. Leena avasi suunsa, mutta ei sieltä tullutkaan vastalausetta vaan pitkä huokaus.
- Mene ihmeessä, hyvä lapsi! hän sanoi. – Tekisi mieleni itsekin lähteä vähän tuulettumaan.
Leenan vanhemmat katsoivat vähän kauhistuneina ja anoppikokelaani sanoi puolustellen, että eihän tässä missään surutalossa sentään oltu. Päinvastoin, kaikki oli menossa parempaan suuntaan.
- Sun pitäisikin mennä, sanoi Vesku yllättäen. Hän oli istunut hiljaa sohvannurkassa ja tuijottanut uutisia televisiosta, kieritellen hajamielisesti yhtä hiussuortuvaani niin että välillä teki mieli vingahtaa kun hän tukisti.
- Mennään kaikki, innostui Leena ja nousi nojatuolinsa reunalle istumaan. – Mennään syömään ja tanssimaan.

Kukaan muu ei oikein näyttänyt kiinnostuvan mutta Leenan innostus oli hellyttävää. Hänen ulkonäkönsä oli järkyttänyt minua iltapäivällä kun olin nähnyt hänet ensi kerran, hän näytti harmaalta ja vanhalta ja siltä kuin olisi itkenyt viikon vuorokaudet ympäriinsä. Nyt silmissä alkoi olla aavistus entistä pilkettä. Minua hymyilytti ja nousin istumaan sohvalta, missä olin maannut pää Veskun sylissä.
- Mennään, sanoin, uhmaten julkeasti isovanhempien paheksuvia vilkaisuja.
- Mennään, sanoi Leena ja katsoi minua hymyillen.

- Me sitten vissiin lähdetäänkin tästä kotiin, arveli Leenan äiti.
- Tulkaa mukaan, taivuttelin onnistumatta, vaikka Leenan isä olikin kaihoisan näköinen kun joutui lähtemään kotiin iloisen ravintolaillan sijaan. Veskukin sanoi haluavansa jäädä mieluummin katsomaan telkkaria. – Miten tylsä sä olet, sanoin pettyneenä.
- Menkää te naisten kesken, hän sanoi ja ojentautui sohvalle ristien kätensä mukavan näköisesti niskan taakse.
- Hauskempaa meille niin tulee, Leena julisti ja lähti vaihtamaan vaatteita. Minä laskeuduin takaisin sohvanreunalle Veskun viereen siksi aikaa, käyden mielessäni läpi mitä vaatteita olinkaan pakannut mukaan. En kyllä mitään tanssiravintolakuteita.
- Tulisit mukaan, houkuttelin ja sivelin häntä poskesta etusormella.
- Ei voi, ei jaksa, ei pysty. Mies näytti vaivaantuneelta ja ajattelin hänen häpeävän krapulaansa.
- Tylsimys.
- Joo. Mutta samalla hän katsoi minua hellä ilme silmissään, laski kätensä niskaani ja lepyin saman tien. Tavallaan oli kutkuttavaa lähteä ulos kahdestaan tulevan anopin kanssa, joten en sitten nurkunut enempää.

Lainasin varmuuden vuoksi Riikan kaapista hameen, kun huomasin Leenan pukeutuneen siniharmaaseen leninkiin, minkä seuraan vähän nuhruiset farkkuni eivät ollenkaan sopineet. Kävelimme lyhyen matkan keskustaan ja menimme pieneen ravintolaan, jota en ollut ennen huomannutkaan, vaikka olimme Veskun kanssa täällä käydessämme kävelleet siitä ohitse vaikka miten monesti. Siellä oli valkoiset pöytäliinat ja kangasservetit ja Leena oli selvästi tuttu asiakas. Tarjoilija tuli halaamaan häntä ja pahoittelemaan Karin sairastumista ja Leena sai heti ottaa servettinsä käyttöön ja painella silmäkulmiaan.
- Kari on jo paremmassa kunnossa, sanoi hän sitten henkäistyään syvään. – Ei ainakaan ole odotettavissa mitään takapakkia.
- Hyvä, sanoi tarjoilija, vähän Leenaa nuorempi nainen ja hymyili lämpimästi. – Mitäs haluatte? Hänen kysyvä katseensa kääntyi minuun ja sitten takaisin Leenaan.
- Tämä on mun tuleva miniäni, ja me aloitetaan gintoniceilla, Leena naurahti.
- Mä laitan tuplat, sanoi tarjoilija ja käännähti kannoillaan.

Lähettäjä: tripi 
Päivämäärä:   22.2.09 15:43:44

Leena on aika ihana :)

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   22.2.09 17:54:32


Istuimme hetken hiljaa ja mietin sitä tuplagintonicia. Johan tästä nyt meinasi tulla viikonloppu, eilen likkojen kanssa paikallisessa ja nyt anopin kanssa oikeassa ravintolassa ja entä katkarapu? Leena väänteli lautasliinaansa ja katsoin häntä tarkasti. Ikäisensä näköinen nainen, neljän aikuisen lapsen äiti. Vähän pullea, vähän uurteinen mutta ystävällisellä tavalla, käytännöllisen lyhyiksi leikatuissa hiuksissa jo vähän harmaata.
- Kiva kun tulit mukaan, hän avasi keskustelun yllättäen ja saaden minut kiinni tuijottamasta.
- Kiva jos susta on kiva, sanoin yksinkertaisesti. Olisihan ollut ehkä hauskempaa jos Veskukin olisi tullut, mutta oli tässäkin oma viehätyksensä. – Mitä oikein tapahtui silloin torstaina?

Leena alkoi kertoa. Karin sihteeri oli soittanut hänelle aamupäivällä löytäneensä miehen röhisemästä työpöydältään kun oli ihmetellyt, miksei tämä lähde oikeudenistuntoon kuten kalenterissa sanottiin. Ambulanssi oli jo tilattu eikä Leena ollut tiennyt mihin lähteä, Karin työpaikalle vai terveyskeskukseen vai mihin sairaalaan, oli vain pyörinyt kuin väkkärä kotona. Kun sihteeri oli soittanut uudelleen ja ilmoittanut, että ambulanssi oli lähtenyt Tammisaareen, oli hän sentään saanut soitettua Jaskalle, jonka työpaikka oli lähimpänä. Aivoinfarktista oli siellä päivystävä lääkäri puhunut heti, kun Leena ja Jaska olivat päässeet perille ja säikäyttänyt heidät perin pohjin.
- Mutta eihän se kuitenkaan ole samaa kuin kuoleminen, sanoi Leena hiljaa.
- Se voi olla rankempaakin, jos toinen jää puhe- ja liikuntakyvyttömäksi, arvelin minä.
- No niin ei onneksi taida käydä. Ainakin Karin kunto on parantunut tässä parissa päivässä kauhean paljon. Se kai on hyvä merkki.

Saimme drinkkimme ja Leena puhui siitä, miten kaikki tulevaisuudensuunnitelmat menivät nyt uusiksi. Eiväthän he vielä olleet aikoneet ruveta lepäilemään laakereillaan ja suunnittelemaan maailmanympärysmatkaa. Eläkevuodet olivat kaukana kun molemmat olivat vasta viisissäkymmenissä, mutta kun Riikkakin oli muuttamassa kotoa pois oli iso elämänmuutos joka tapauksessa ollut tulossa. Nyt se vaan olikin vähän toisenlainen kuin mitä he olivat kuvitelleet. Ehkä pyörätuoliramppeja ja semmoisia.

Tarjoilija toi meille kulholliset salaattia, vaikka emme olleet tilanneet vielä mitään ja Leenan puhe katkesi.
- Mä tuon teille meidän paistettua kuhaa, ellette halua mieluummin jotain muuta. Se on ollut tänään oikein hyvää, nainen sanoi ystävällisesti. Hänellä oli hiekanväriset hiukset nutturalla.
- Tuo vaan, sanoi Leena hymyillen, kun olin nyökännyt hänen kysyvälle katseelleen.
- Otatteko viiniä sen kanssa?
- Otetaan, ja koko pullollinen, Leena ilmoitti. Huokaisin salaa. Jotenkin tuli äitini mieleen.

Leena ei kuitenkaan ruvennut kiskomaan viiniä kaksin käsin, itse asiassa emme olleet juoneet pullosta kuin lasilliset siinä vaiheessa kun olimme jo syöneet. Leena oli kuitenkin ruvennut jo puheliaammaksi ja taputti kättäni pöydän yli.
- Sä olet hyvä tyttö.
- Et säkään ole hullumpi anopiksi, sanoin virnistäen.
- Mitenkä tosissanne te oikein olette, Vesku ja sinä?
- Ai seurustelemassa? Mä olen ainakin ihan tosissani.
Minun ei tarvinnut harkita vastausta hetkeäkään ja Leenan ilme muuttui tyytyväiseksi. Mietin, mahtoiko hänkin ajatella sitä hiton perintöhääpukua, vai kenties jotain vähän kauaskantoisempaa.

En tiedä miten hänen ajatuksensa kulki välillä, mutta en olisi osannut seurata ketjua seuraavaan kysymykseen.
- Oletko sä sitä mieltä että Veskun pitäisi saada kunnon hevonen?
- Ei se halua semmosta just nyt mutta kyllä, vastasin. – Se on oikeasti hyvä. Se voisi olla Suomen huipulla, jos sillä olisi oikea hevonen ja se keskittyisi ratsastamiseen eikö opiskeluun.
- Kai se on pakko uskoa, kaikkien niiden rusettien jälkeen, Leena huokaisi. – En mä juuri mitään siitä ymmärrä, mutta kai on pakko uskoa että se on hyvä jos se mainitaan Helsingin Sanomien urheilutuloksissa.
- Onko se ollut sielläkin, eikä ole sanonut mulle mitään? äimistelin.
- Oli se, toissakesänä.
- Jollain Hannan hevosella epäilemättä, aavistin.
- Niin. Sen hevosen nimeä en kyllä muista. Mutta mulla on vähän huono omatunto, kun ei sille pojalle ostettu aikoinaan hevosta vaikka isoveljet sai kyllä lätkävarusteet.
- Onhan ne vähän eri hintaluokan urheiluvälineitä, munasuojukset ja kisahevoset, arvelin. – Ja onhan sillä nyt Mustikka.

- Mikä? Leena ei selvästikään tiennyt koko varsasta mitään, sillä hänen ilmeensä muuttui vilkkaasti ääripäästä toiseen kun kerroin siitä.
- Minä ostan ja maksan sen, hän sanoi tomerasti.
- Jaa. No ihan miten saatte keskenänne sovittua. Tuskin sillä paljonkaan hintaa on, mutta se on ihan hyvä ratkaisu mun mielestä Veskulle nyt kun ei se vielä vaadi paljon mitään vaan sitten vasta kun se alkaa aikuistua ja Vesku valmistua.
- Etkö sä tiedä mitä äitisi pyytää siitä?
- En, ei se mulle kuulu, sanoin ihmetellen.
- Eikä sinussa ole yhtään naisellista uteliaisuutta?
- On, mutta ei se tuohon kauppaan asti ulotu, nauroin. – Mua esimerkiksi kiinnostaisi kauheasti tietää kaikki Veskun ja Hannan jutusta, ja se kai on perimmäistä naisellista uteliaisuutta, vai mitä? Mutta en aio kysyä Veskulta, siltikään.
- Mikset kysyisi jos haluat tietää?
- No… piti pysähtyä miettimään. – En mä halua sen kuvittelevan että olen mustasukkainen tai jotain.
- Oletko sä sitten? Ja miksi olisit? Kai kaikilla on joku menneisyys, sullakin?
Mietin taas.
- En… en mä oikeastaan ole muuta kuin kateellinen. Kyllä mäkin olisin mielelläni pitkä ja kaunis ja rikas ja taitava.
- No sulla on jotain paljon parempaa, sanoi Leena ja hymyili velmun näköisenä. Jo pelkkä ilme nauratti minua.
- Mitä niin?
- Mun poikani.
- Oi, miten täydellinen äiti sä oletkaan, kikatin. – Omat pojat on tietenkin luomakunnan kuninkaita.
- Niin onkin. Odota vaan kun saat omia niin huomaat sen.
Ajatukseni palasivat heti kauan kaivattuihin kuukautisiini ja juomiini alkoholiannoksiin ja höläytin pian suustani ensimmäisen asian, mikä tuli mieleen, ettei Leena huomaisi mitään.
- Onneksi et sentään ole paaponut sitä niin pilalle, ettei se osaisi tiskata.
- No juu en. Isänsä oli semmoinen ja päätin että mä en mammanpoikia kasvata.

Joimme viinin loppuun ja lähdimme sitten takaisin kotiin, vaikka harkitsimmekin pitkään syödäkö vielä vähän jäätelöä. Olin tyytyväinen kun tämä oli riittänyt Leenalle pään tuuletukseksi eikä tarvinnut enää lähteä viisikymppisten tanssiravintolaan.
- Mihin mä menen nukkumaan? kysyin kun saavuimme hiljaiseen, pimeään taloon. – Tai siis, missä Vesku nukkuu?
- Se on vierashuoneessa. Muistatko reitin?
- Muistan, käyn vaan kylppärissä ensin. Hyvää yötä.
- Hyvää yötä. Ja kiitos seurasta! Leena hymyili vieläkin, mutta surullisemmin, lähtiessään oman tyhjän makuuhuoneensa suuntaan.

Kävin hoitelemassa iltapesut ja hiivin sitten reppuineni pitkin käytävää oikeaan suuntaan. Vierashuone oli pimeä ja vaikken olisi halunnut, minun oli pakko hapuilla oven vierestä valokatkaisija ja sytyttää lamppu. En muistanut huoneen kalustusta niin tarkkaan, etten olisi kuitenkin lyönyt varvasta tai polvea johonkin pimeässä.

Kaksoissänky oli sinisine lakanoineen tyhjä, vaikkakin siinä selvästi oli toisella puolella jossain vaiheessa nukuttu. Seisahduin ihmettelemään. Olin kuvitellut Veskun painuneen nukkumaan heti meidän lähdettyämme, jos hän kerran oli liian väsynyt lähtemään mukaan. Käännähdin palatakseni etsimään häntä olohuoneesta mutta sitten tajusin, että sekin oli ollut aivan pimeänä tullessamme, telkkarikin kiinni. Mutta ehkä hän silti oli jäänyt sohvalle?

Oli aavemaista hiiviskellä vieraassa pimeässä talossa mutta en löytänyt käytävän valokatkaisinta. Olohuonetta valaisivat valoverhojen läpi kaukaiset katulamput sen verran, että erotin huonekalujen hahmot. Menin kopeloimaan sohvaa ja totesin senkin tyhjäksi. Aloin vähän huolestua ja kopeloin itseni takaisin vierashuoneeseen etsiäkseni kännykkäni. Se sentään löytyi, ja onneksi Vesku vastasi heti parin piippauksen jälkeen.
- Missä ihmeessä sä olet? tiuskaisin.
- Mä tulen just, hän sanoi ja katkaisi puhelun. Harkitsin kiehahtaako hiukan, mutta päätin sen sijaan painua sänkyyn. Heittelin vaatteet sängyn jalkopäähän, sammutin valot ja kaivauduin peittojen alle teeskennellen nukkuvaa, kun oven takaa kuului jo askelia. Vesku sytytti valot, mutta sammutti ne saman tien kun en liikahtanutkaan vällyvuoren alla. Hän kömpi viereeni ja tunsin käden ympärilläni.
- Mä olin vaan ullakolla.
- Mitä sä sieltä nyt löysit? kysyin ja käännyn häneen päin viitsimättä enää murjottaa.
- Lueskelin vanhoja papereita vaan.
- Tuoksutkin vanhalle pölylle.
- Haittaako se?
- Ei, sanoin ja huokaisin tyytyväisenä. Hän oli lämmin ja hänen kätensä pehmeä. Muuta iloa hänestä ei ollutkaan sillä hän nukahti melkein heti, mutta tämäkin oli ihan ok, sen verran olin ikävöinyt.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   23.2.09 17:26:35

94.

Heräsin aamuyöllä ilman mitään syytä, yhtäkkiä silmäni vain olivat auki ja minä täysin valveilla. Vesku oli ollut liian omituinen koko päivän. Etäinen ja vetäytyvä, ihan kuin häpeissään. Olin tietysti kuvitellut, että hän oli vain poissa tolaltaan kun tilanne oli mikä oli, mutta entä jos olikin kyse ihan muusta? Oli vaikea kuvitella että hän olisi hankkinut tuonkokoisen, haisevan krapulan täällä kotona Leenan ja Riikan ja mahdollisesti vielä isovanhempienkin katsellessa, kyllä hän varmaan oli ollut ryypiskelemässä jossain muualla. Mutta kenen kanssa ja missä? Vääntelehdin kun sänky tuntui äkkiä kauhean epämukavalta. @!#$ Hanna oli tullut taas kummittelemaan minulle ja nousin istumaan seinää vasten ajatellen, että hän katoaisi päästäni jos olisin oikeasti ylhäällä.

Valitettavasti näköala ajatuksiini oli sieltä vielä parempi ja tuskastuneena tökkäsin kohta Veskua olkapäähän. Olin jo hetki sitten kuullut hänen hengityksestään, ettei hän enää nukkunut. Sekin oli epäilyttävä ja paha merkki, että olimme molemmat selvästi hereillä ja hän teeskenteli nukkuvaa selkä minuun päin.
- Mitä? kuului jurosti peiton alta, kuin pikkupoika joka oli saatu kiinni pikkuleipäpurkilta.
- Onko sulla mulle jotain kerrottavaa? Minä puolestani totesin kuulostavani ankaralta opettajalta. Jos tilanne olisi ollut jokin toinen se olisi huvittanut minua.
- Niinku mitä? Hän ei liikahtanut edelleenkään.
- Missä helvetissä sä olet ryypiskellyt viime yön ja kenen kanssa, sen mä haluaisin tietää!
- Kuinka niin?
- No tuskin täällä kotona perheen seurassa? Muut ei ainakaan näyttäneet krapulaisilta.
- Kävin ravintolassa.
- Olitko edes yötä kotona?

Ei vastausta. Paniikki alkoi levitä minuun, se alkoi jostain pallean tienoilta ja sujahti parissa sekunnissa varpaisiin, joita alkoi palella. Vähän hitaammin se nousi ylöspäin, mutta tunsin miten käsivartenikin nousivat kananlihalle. Kaduin rankasti, että olin ruvennut kyselemään mitään, ja vielä enemmän sitä, että olin ruvennut ajattelemaankaan. En halunnut vastauksia, ja kuitenkin niitä oli nyt pakko saada. Tökkäsin taas sormeni peiton peittämään hahmoon, nyt vielä kovempaa.
- Et viitsis pahoinpidellä mua, sanoi mies laiskasti ja kääntyi selälleen.
- No kun et vastaa.
- Mihin?
- Että täälläkö olit viime yönä?
- No en ollut. Mitä väliä sillä on? Et ollut sinäkään. Enkä mä silti kysele mitä sä olet eilen tehnyt.
- Ähh, mutta sä käyttäydyt niin omituisesti!
- Sinä tässä käyttäydyt omituisesti, herätät yhtäkkiä keskellä yötä ja alat syyttelemään ties mistä.
- En mistään oo syyttänyt, ihan yksinkertaisen kysymyksen vaan esitin.

Aloin hiljalleen täristä. Ensinnäkin minua pelotti edelleenkin se painajaismainen ajatus, mihin olin herännyt – Vesku Hannan kanssa – mutta vielä enemmän kauhistutti se, että me taisimme riidellä ensimmäistä kertaa enkä tiennyt yhtään miten hoitaa homma.
- Sun yksinkertainen kysymys alkoi ”mitä @!#$ä” kun olit ensin tökkinyt mulle mustelman. Vesku vilkaisi minua ylöspäin kulmakarvojensa alta ja näytti kerrassaan syötävältä. Minulla vaan ei ollut vähääkään ruokahalua. Olin kauhuissani mutta aloin myös suuttua.
- No täytyy myöntää, että mä olin vähän hidas. Nyt vasta sytytti kun aamusta asti olen katsellut sun pakoiluasi.
- Mitä ihmeen pakoilua?
- EI halauksia ei mitään, vaikka sä olet ollut täällä jumalan selän takan monta päivää ilman mua. Mutta ymmärränhän mä, että täältä voi löytää parempaa seuraa.
- Et säkään suorastaan hyökänny mun kaulaan asemalla.
- Sä et näyttäny siltä että olisit kaivannu sitä.
- Et sinäkään.
- No, haluatko sä kertoa missä sä olit ryyppäämässä?
- Haluatko sä tosiaan tietää?
- En varmaan, mutta haluan kumminkin.
- No me oltiin Jaskan kanssa Räkälässä.
- Missä ihmeen räkälässä? Onko täällä semmosiakin?
- Tietysti on. Halpaa viinaa ja epämäärästä porukkaa.
- Miten Jaska pääsi kotoa? Minun teki mieleni nauraa helpotuksesta.
- Ei se tainnu kauhean helppoa olla. Mutta kelpaako vastaus?
- Kelpaa, hymähdin ja oloni alkoi tuntua normaalimmalta. Vesku kääriytyi takaisin peittoihinsa mutta minusta tuntui, että piti käydä juomassa jotain. Nousin ylös ja vetäisin varmuuden vuoksi pikkuhousut ja T-paidan ylleni ennen kuin lähdin etsimään keittiötä pimeässä.

Puolimatkassa käännyin takaisin ja ryntäsin takaisin vierashuoneeseen. Vesku oli taas peiton uumenissa ja teeskenteli nukkuvaa.
- Missä sä olit yötä? vaadin tietää ja hyppäsin hänen päälleen istumaan.
- Ai @!#$, että sä runnot! kuului tukahtunut älähdys.
- Kohta mä vasta runnonkin. Ei Jaskan kotiin varmasti ole tervetulleita kaksi kaatokännistä kun lapset nukkuu.
- Sä et halua kuulla, kuului vaimeasti.
Ravistin ja vaivasin peittomyttyä kuin taikinaa.
- Kiva kun sanoit noin, nyt mun on pakko saada tietää, sanoin ja kiukun kyyneleet nousivat silmiini. Mutta mytty vaikeni kohtalokkaasti ja avuttomana lakkasin leipomasta sitä. Olisin voinut ruveta kiljumaan oikein tosissani mutta jokin arvokkuuden rahtu sentään oli vielä tavoitettavissa. Nousin hitaasti pois ja lähdin ovelle päin, hyvin hitaasti myös. Matkalla tein mutkan ja nappasin reppuni ja mutkittelin lisää ja tartuin peiton kulmaan. Valitettavasti Leena oli pedannut vierassänkyyn kaksi eri peittoa joten en saanut jätettyä Veskua sinne paljaana hytisemään. Raahasin peiton perässäni ulos huoneesta.

Silmät kyynelistä sumeina ja kiukusta melkein huohottaen maleksin pitkin käytävää miettien mihin menisin. Olohuoneen sohvalle ehkä, mietin, mutta ennen sitä tuli vastaan takaovi ja livahdin sinne terassille. Yöilma oli melko viileää, mutta ei se minua haitannut. Ihan muodon vuoksi käärin peiton ympärilleni kun asetuin yhteen korituoleista istumaan ja kaivoin repusta tupakat. Polttelin niitä useamman peräkkäin miettien vaihtoehtoja. Vesku ja Jaska olivat päätyneet jonkun vanhan ilolinnun asunnolle, ehkä. Tai kuten todennäköisesti minun onnellani oli käynyt, olivat horjuneet kaupungilla ja Hanna oli pelastanut heidät hoiviinsa. Koska Hanna ei olisi tullut vastaan kaupungilla kun me täällä olimme? Aina bailaamassa, se nainen.

Neljän tai viiden savukkeen jälkeen aloin palella ja hiivin takaisin sisään päättäneenä, että asettuisin olohuoneen sohvalle ja katsoisin filmikanavalta jotain elokuvaa, mitä tahansa. Jospa ajatukseni karkaisivat sinne mukaan eikä minun tarvitsisi miettiä Veskun ja Jaskan yömenoja. Herra jumala, jos Hannan oleskelutila tallillakin oli kuin bordelli, miltä mahtaisi hänen kotinsa näyttää?

Jouduin sytyttämään valot olohuoneeseen löytääkseni kaukosäätimen ja samalla katseeni osui baarikaappiin. Otin sieltä pienen pullon jotain ruskeaa seurakseni sohvalle. Tuskin Leena pahastuisi. Hörppäsin, haukoin henkeäni ja yskin samalla kun kelasin kanavia. Kesti hyvän aikaa ennen kuin löysin muuta kuin teksti-TV:tä tai chattia, mutta jäin lopulta katsomaan vanhaa amerikkalaista elokuvaa. Se oli mustavalkoinen ja naisilla oli sotilaalliset kävelypuvut, varmaan 1940-luvulta. Juonesta ei saanut kiinni, mutta henkilöiden vanhanaikainen hyveellisyys sai silmäni kyyneltymään uudestaan. Mitä ihmettä tuon ajan ihmiset olisivatkaan nykymaailmassa ajatelleet? Suhteita, nopeita suhteita ja irtosuhteita ja seksiä. Nuo eivät näköjään edes käyneet kahvilla ilman Vakavia Aikeita, tai maine meni.

Seuraava elokuva ei ollut sen lohduttavampi vaan traaginen pukudraama 1800-luvun Irlannista. Silmäni valuivat valtoimenaan kun sankaritar naitettiin väkisin rikkaalle miehelle, vaikka hän oli rakastunut toiseen. Loputonta kärsimystä oli sitten hänen elämänsä ja vanhana mummona vasta tuli vähän iloa elämään kun hänen lapsenlapsensa ja nuoruudenrakkauden lapsenlapsi löysivät toisensa.

Elokuvan loppuun mennessä oli jo melkein valoisaa ja pyyhin märkää naamaani peittoon ja niiskutin. Ajattelin lähteä palaamaan takaisin vierashuoneeseen, enhän halunnut Leenan löytävän minua tästä sohvalta vetistelemästä. Luulisi vielä meidän riidelleen, ja vaikka olimmekin, ei se muille kuulunut. Mutta sitten alkoi jostain ihmeen syystä, vaikkei ollut joulu, Ihmeellinen on elämä, enkä voinut pakottaa itseäni nousemaan. Ellei se elokuva saisi minua paremmalle mielelle ei sitten mikään, vaikka aika surkeaan suuntaan siinäkin elämä aluksi lähti viemään.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   24.2.09 18:18:54


Vesku ilmestyi ovelle tukka pystyssä vähän ennen kuutamolaulukohtausta.
- Tuletko sä takaisin nukkumaan jossain vaiheessa? hän kysyi sovinnollisesti.
- Enpä usko, sanoin kuivasti.
- No sopiiko jos mä tulen sinne?
- Jos kerrot missä olit viime yönä.
- No ei se nyt kummonenkaan salaisuus ole, voisithan sä kysyä Jaskalta koska tahansa. Parilla askeleella hän oli sohvan luona ja yritti aukoa peittopakettia ympärilläni. En tehnyt elettäkään auttaakseni, makasin vain raskaasti liepeen päällä ja tuijotin televisiota.
- Missä? kysyin ja vilkaisin häntä nopeasti ja vaativasti.
- Me nukuttiin Hannan luona.
- Mähän arvasin, sanoin ja kylmä surkeus valahti mieleeni.
- No se vaan tuntui siinä vaiheessa hyvältä idealta. Ei siellä mitään sen kummempaa tapahtunut. Vesku ujuttautui minun ja selkänojan väliin.

- Ellei tapahtunut niin miksi helvetissä sä et voinut kertoa mulle koko juttua heti eilisaamuna?
Kuulin hiljaisen vastauksen ihan korvani vierestä.
- Kun mä pelkäsin miten sä suhtaudut. Kai mulla oli huono omatuntokin. Lämmin käsi laskeutui varovasti, kuin lupaa pyytäen olkapäälleni. En ollut huomaavinani sitä, vaikka se tuntui niin ihanan tutun turvalliselta, niin kuin kaikki tilaa vaativat kahdeksankymmentä kiloakin kiinni selkäpuolessani. Minun teki niin hirveästi mieleni hyväksyä sovintoyritys enempää kyselemättä, mutta jokin sitkeä jänne pisti hanttiin.
- Miksi sulla oli huono omatunto ellei mitään tapahtunut kerran? kysyin jähmeästi, enkä siirtänyt katsettani ruudusta. Maryn kylpytakki oli juuri kadonnut ja hän piileskeli pensaassa.

- Koska mä tiesin ettet sä tykkäisi. Että kävisi just näin.
- Mitäs menit sitten, sanoin, mutta samalla huokaisin alistuen. En voisi enää jatkaa kiukuttelua. Olinhan itsekin saattanut itseni hankalaan tilanteeseen liikaa juotuani ja vain muutama viikko sitten. Annoin jäykkien lihasteni rentoutua ja kuulin Veskun henkäisevän kun kroppani alkoi paremmin myötäillä häntä.
- Mun kullannuppu, hän mumisi ja tunsin pienen suukon korvallani. Silmäni valuivat taas, vai olikohan se virta loppunutkaan missään vaiheessa, ja nostelin vuoroin yläselkää, vuoroin lantiota, kun peittoa kiskottiin altani uudemman kerran. En sanonut mitään. Ei minusta olisi varmaan lähtenyt ääntä. Tuntui kovin tutulla tavalla hyvältä, kun Vesku sai kätensä peiton alle ja ympärilleni, ja varmuuden vuoksi toisen jalkansakin. Hän alkoi kuiskutella korvaani mitä ihanimpia asioita ja aloin rentoutua kokonaan, kun paha mieli hitaasti valui pois ja aloin toipua kiukusta ja suuttumuksesta. Elokuvan lähestyessä loppuaan aloimme jo toistella mukana vuorosanoja, kuten meillä oli tapana, ja naureskella. Zuzu’s petals oli minusta aina kuulostanut hullulta, kai siksi että minulta oli vienyt vuosia ennen kuin olin oikein ymmärtänyt mitä siinä sanottiin.

- Mitä tapahtui? kysyin sitten kun elokuva oli loppunut ja yritin katsoa taakseni.
- Mähän sanoin ettei mitään.
- Ei kun mä tarkoitan että miten te sinne Hannalle päädyitte.
- No meitä kehotettiin lähtemään pois, ja se on kyllä aika paljon Räkälässä. Mutta Jaska kaatoi yhden pöydän ja meinasi saada turpiinsa niin kai ne meinasi että meidät on parempi pelastaa ulos. Sitten me horjuttiin keskustaan päin ja alkoi tuntua ettei pysy enää tolpillaan ja istuttiin yhdelle penkille lepäämään ja mä jo ajattelin että siihen saadaan jäädä yöksi jos ei poliisit aja ohi ja pelasta putkaan.
- Ja sitten Hanna ajoi ohi?
- Niin totisesti ajoi. Tai taksilla se oli, mutta kuitenkin. Taksikuski taisi olla aika vastahakoinen ottamaan meitä kyytiin, mutta suostui se lopulta ja sinne me sitten päädyttiin. Me nukuttiin vierashuoneessa, hän lisäsi ennen kuin ehdin kysyä. – Jos mua käytiin yöllä hipelöimässä niin ainakaan mä en herännyt siihen.

- Just, sanoin. Mitäpä muutakaan siihen olisi voinut sanoa, aika viattomaltahan tuo lopulta kuulosti. Ojensin käteni umpimähkää taaksepäin ja hän tarttui siihen ennen kuin osuin silmään tai sieraimeen.
- Mennäänkö nukkumaan vielä?
- Mennään ihmeessä. Tuntui kuin silmissäni olisi ollut hiekkaa ja aloin hitaasti siirrellä jäseniäni siihen malliin, että pääsisin peiton alta istumaan ja ylös, mutta olin edelleen aika hyvin kääriytyneenä siihen.
- Älä vaivaudu. Vesku nousi takaani vikkelästi ylös ja kaappasi minut peittoineni kaikkineen syliinsä. En aina tiennyt, pidinkö siitä, että hän niin mielellään piti minua sylissä ja kantoikin välillä ympäriinsä. Joskus se tuntui vähän liikaa isä-lapsi –jutulta mutta nyt en pannut pahakseni vaan painoin pääni tyytyväisenä hänen olkapäälleen. Riiteleminen ja vihaisena oleminen oli rankkaa. Minusta tuntui kuin olisin juossut kymmenen kilometrin lenkin, vaikka olinkin vain maannut sohvalla viime tunnit.

Leenan huoneesta kuului liikettä ja hän tuli vastaan kun Vesku astui olohuoneesta ulos.
- Mitäs te täällä kukutte? nainen sanoi säikähtäen.
- Me katsottiin yöleffoja, ja mennään nyt nukkumaan, sanoin.
- Ettekö tule kahville ensin?
Haukottelin leveästi, mutta Leenan ääni oli pyytävä. Veskukin pysähtyi.
- Niin… hän aloitti ja arvasin, että hän antaisi minun päättää.
- No miksei, sanoin sitten ja yritin vääntelehtiä paketistani esiin ja jalkeille mutta Vesku vaihtoikin vain suuntaa ja vei minut semmoisenaan keittiöön ja asetti tuolille istumaan. Leena avasi radion, latasi kahvinkeittimen ja heitti pikalevylle puurokattilan. Hän näytti levänneeltä vaikka olimmekin olleet illalla kaupungilla rälläämässä, mutta eipä hän ehkä ollutkaan herännyt aamuyöstä varmana siitä, että miehensä oli käynyt vieraissa. Ainakaan hän ei ollut voinut kehittää asiasta koko yön kestävää draamaa.

Aloin hiljalleen ravistella peittoa pois ympäriltäni ja laskosten uumenista kolahti lattialle se baarikaapista nappaamani pieni pullo. Olin ihan unohtanut sen ja nolostuin kun Leena ja Vesku kääntyivät katsomaan.
- Toivottavasti et tykkää huonoa, mä maistoin tästä, sanoin hamuiltuani sen pöydän alta. Täräytin sen keskelle pöytää, mitä tässä enää noloilemaan.
- Otetaan siitä sitten aamiaistömpsyt kun se on kerran avattu, sanoi Leena ja nosti kahvimukien lisäksi pöytään kolme pientä lasia.
- Äi-ti! Vesku näytti kauhistuneelta. Niin tosissaan järkyttyneeltä, että minun oli pakko nauraa.
- Hyväksi sydämelle, sanoi Leena ja kääntyi taas hämmentämään kattilaa, johon hän oli varistanut pikakaurahiutaleita.

Ihan älytöntä, mutta istuimme kuin istuimmekin sitten aamiaisella juoden jotain unkarilaista hedelmäviinaa kaurapuuron kanssa, paitsi Vesku, ja ennen pitkää olimme oikein loistavalla tuulella. Riikka tuli kotiin kesken kaiken ja istui hyväntuulisena seuraan, kaapien puurokattilasta loput ja pitäen huolen, että hänkin sai osansa viinasta, vaikka Leena vilkuilikin häntä. Meillä oli yllättävän hauskaa. Ilmapiiri oli jotenkin valoisa ja luottavainen, ja vaikka se minun osaltani johtuikin suuresti siitä, että olin saanut Veskun kanssa selvitettyä asioita, oli Karin odotettua parempi toipuminen varmaan pääsyy muille. Puhelimen yllättävä pirinä jähmetti kuitenkin kaikki aloilleen. Leena valahti kalpeaksi ja nousi vastatakseen. Oli liian aikaista saada kohteliaisuussoittoa keneltäkään.
- Niin? sanoi Leena kireästi vastattuaan keittiön seinäpuhelimeen ja kuunneltuaan hetken. Näin miten hän tarrautui tiskipöytään niin, että rystyset paistoivat valkoisina marmorikuulina. Luulen, ettei kukaan meistä hengittänyt sinä aikana kun tuijotimme häntä ja odotimme seuraavaa repliikkiä. Onneksi hän naurahti voipuneesti melko pian ja jatkoi puhelua normaalilla äänellä. Huokaisin helpotuksesta ja jatkoin syömistä.
- Mitä? kysyi Riikka kun Leena laittoi kuulokkeen paikoilleen hymyillen koko naamallaan.
- Kari halusi soittaa kotiin. Että toisin sen kesken olevan kirjan yöpöydältä päivällä kun menen. Mutta en kyllä monesti haluaisi tuommoisia puheluita että hoitaja se-ja-se täältä huomenta. Onneksi se tyttö sanoi heti ensimmäiseksi että älä säikähdä.
- Puhuitko sä isän kanssa?
- Puhuin, ja se kuulostaa paljon paremmalta kuin eilen! Hän kävi halaamassa molempia lapsiaan ja minuakin sitten joukon jatkoksi, etten tuntisi itseäni osattomaksi, luulisin.

Ei sitten tullut mentyä enää nukkumaan. Pitkän aamiaisen jälkeen, jolla naurettiin, muisteltiin ja vähän itkettiinkin, kävimme Vesku ja minä pukeutumassa ja pakkaamassa ja lähdimme Leenan kanssa katsomaan Karia. Jatkaisimme sieltä suoraan asemalle.

Miehen kunto oli tosiaan parantunut siitä mitä olin nähnyt edellisenä päivänä. Puhe kulki huomattavasti selkeämmin ja toinenkin käsi toimi jo hiukan, joskin jalka oli aika lailla kuollutta lihaa. Eniten oli muuttunut Karin mieliala. Ei hän nyt surkeuden perikuva ollut ollut eilenkään, mutta nyt hän kohotteli silmät loistaen kättään, joka ei eilen ollut suostunut kuin hiukan värähtämään. Kannatti nukkua tämän yön yli, hän toisteli.

- Nyt meidän pitää lähteä jos me halutaan ehtiä junaan, sanoi Vesku lopulta vilkaisten kelloa.
- Okkakaa auko, sanoi Kari.
- Sun autoko? Veskun silmät levisivät.
- Herrajjestas, se on varmaan vielä siellä sun työpaikalla! tajusi Leena.
- Etkö sä käytä sitä? Vesku kysyi äidiltään.
- Mä en todellakaan halua ajaa sillä. En mä osaa parkkeeratakaan poloa isompaa autoa. Missähän avaimet on?
- Kakin kaskussa, sanoi Kari ja osoitti kaappia. Leena nousi ja kaiveli siellä roikkuvan puvuntakin taskuja mutta totesi ne tyhjiksi.
- Nää on varmaan ottaneet arvoesineet talteen. Mä käyn kysymässä kansliasta. Hän palasikin pian roikottaen etusormessaan autonavainta. Vesku nappasi ne vaikka minäkin ojensin kättäni innokkaana.
- Kuka joi viinaa aamiaiseksi? Vesku kysyi ja sujautti avaimet housuntaskuun. – Haluatko sä äiti kyydin kotiin? Jos me haetaan auto niin ollaan tässä varmaan vartin kuluttua.
- Kyllä mä voin kävelläkin, sanoi Leena sen näköisenä, ettei aikonut vähään aikaan lähteä. Niinpä me hyvästelimme ja lähdimme kävelemään Karin työpaikalle, minkä lähes autiolta parkkipaikalta Vesku valitsi mustan mersun. Minkäpä muunkaan.
- Saanhan mä ajaa tällä ens viikolla, saanhan, anelin ja puristin Veskua reidestä kun hän lähti liikkeelle.
- Totta kai, jos sulla on miinus nolla promillea, Vesku naurahti ja avasi radion. Vajosin huumaantuneena pehmeään penkkiin ja olisin voinut kuvitella olevani lentokoneessa.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   25.2.09 16:25:12

95.

Aloin kiipeillä seinille seuraavalla viikolla kun ei kuukautisia kuulunut. Välillä saatoin luennoilla vajota ajatuksiini analysoiden, eikö vatsani ollutkin piukea ja arka ja välillä se tuntui siltä, välillä ei. Jos se varmasti tuntui, tuli sitten kuitenkin uskonpuute. Miksi se tuntui semmoiselta? Syystä a vai syystä b?

Onneksi Miila tohotti kotona niin että siellä ei ehtinyt miettiä omiaan. Laurilla oli keikka perjantaina. Hänen pääasiallinen musiikkiharrastuksensa oli kuorolaulu, mutta siinä sivussa hän oli myös mukana autotallibändissä, joka soitti jonkinlaista soulahtavaa iskelmämusiikkia. En ollut koskaan kuullut sen esiintyvän; ehkä koska sillä ei ollut vielä ollut keikan keikkaa, mutta nytpä näkisin ja kuulisin. Tietenkin joutuisimme koko kolhoosin väki raahautumaan paikalle vantaalaiseen hotelliin, jossa pojat saivat lämmitellä jotain nimekkäämpää artistia. Tuskin siellä paljon muuta yleisöä alkuillasta olisikaan, kai kauppamatkustajatkin pääsivät viikonloppua vasten lähtemään kotiin.

Olin ihan väärässä. Vesku ja minäkin, vaikka olimme olleet illalla tallilla, ehdimme paikalle ihan ajoissa ennen yhdeksää, jolloin Streetdancen oli määrä aloittaa. Hotellin ravintola oli jo tupaten täynnä kaikenikäistä porukkaa, keski-ikä kyllä taisi olla kolmenkympin päällä. Tanssilattialla pörräsi pariskuntia levymusiikin tahtiin ja tunsin lievää kuvotusta. Tuli vähän semmoinen olo kuin olisi saapunut lihamarkkinoille.
- Tää on käytettyjen kodinkoneiden osasto arkisin, näin viikonloppuna on sentään tarjolla uusiakin, ilmoitti Arto, kun löysimme oman porukkamme. Hän silmäili pitkään muutamaa bileasuista blondia, jotka näyttivät liian nuorilta tänne. Minua ei huvittanut vaan muksaisin häntä niskaan.
- Mikä @!#$ sovinisti susta on tullu?
- Mikä @!#$ tiukkapipo susta sitten? Arto älähti ja hieraisi niskaansa. – Musta se oli hyvä juttu.
- No mä nyt oon vähän tiukkis nykyään, myönsin ja kiskaisin häntä anteeksipyytävästi tukasta.
- Mitä sä haluat juoda? Vesku kysyi kun olimme raahanneet kaksi pallia muiden seuraan kolmen pikku pöydän ympärille.
- Tuo siideri, jos niillä on kuivaa, sanoin valmiina potkaisemaan, jos Vesku alkaisi väännellä naamaansa. Mutta ei hän sanonut mitään. Ei kai uskaltanut. Takaisin hän tuli kahden olutlasin kanssa ja sanoi, että kuivaa siideriä ei ollut ollut kylmänä.

- Ei voi mitään, sanoin kevyesti ja maistoin lasistani. Se oli pahinta mitä ikinä olin suuhuni kaatanut. Jokin etäinen oluen maku happamen liituisessa kuorrutuksessa. Teki mieli sylkäistä se pois. – Onkohan tää jotenkin pahentunutta, tää maistuu ihan kamalalle, valitin.
- Ai, tää on ainakin ihan ok, sanoi Vesku ja maistoi omastaan.
- Anna mä maistan onko se maku vaan mun suussani vai onko toi pullo pilalla. Saavat antaa kaksi tilalle sitten! Olin vähän tuohtunut.
- No vaihdetaan, Vesku sanoi ja väitti maistettuaan ettei minun lasissani ollut mitään vikaa.
- Tässä ei ole mitään vikaa, siinä on, ilmoitin tuimasti.
- Pidä sä sitten se, Vesku huokaisi.

Arto oli tullut Miilan ja Raisan kanssa, oletin, samoin Raul ja Teresa poikaystävineen, jota en tarkemmin tuntenutkaan, mutta sitten piirissä istuivat myös Mikael ja Sebastian, Laurin ja Veskun kavereita.
- Missäs Jari on? kysyä töksäytin heiltä kun olin saanut juoma-asiat selvitettyä ja sitten teki mieli läimäistä käsi suun päälle. Ihan kuin he eivät olisi kelvanneet. Kaverukset onneksi eivät tuntuneet huomaavan lapsustani.
- Kyllä se varmaan löytää tänne kunhan töistä pääsee, Mikael arveli. Jatkoin ympäristön silmäilyä ja totesin, ettei Jinnaa näkynyt missään. Olikohan hän tulossa? Niin, ja Ville tietenkin. Miila oli liian kaukana kuullakseen vaikka kysyisin kun musiikki soi aika kovalla. Ei auttanut kuin odotella.

Vilkaisin kelloani jo vähän tuskastuneena levymusiikkiin. En tuntenut artisteja keiden kappaleita siellä soitettiin, paitsi yhtä jonka aavistelin olevan Yölintu. Varmaan jotain Anne Mattilaa tai muita samantyylisiä suuruuksia. Ainakin väellä tuntui olevan hauskaa, lattialla oli tanssipareja vaikka miten. Vasta puoli yhdeksän, vielä joutuisi odottamaan.
- Käydään tanssimassa, kuulin korvani juuresta äänen. Hätkähtäen vilkaisin taaksepäin, siinä oli Raul.
- Tämmöistä musiikkia? Hulluko olet, en mä osaa.
- Kai niitä voi tanssia niin kuin mitä vaan hitaita. Tuu nyt, mulla on asiaa.
Vastahakoisesti nousin pöydästä ja lähdin seuraamaan häntä. Kun pääsimme hytkyvään ja pyörivään joukkoon, tarttui Raul minua vyötäröltä ja minä laitoin käteni hänen olkapäilleen, katsoen kysyvästi ylöspäin.
- Niin mitä?
- Eihän sulla ole mitään tekemistä sen kanssa mitä Jaakon autolle on tapahtunut? Poika katsoi minua kiinteästi.
- Mitä ihmettä? sanoin ällistyneenä ja olin onnellinen värivaloista. Ehkä äkillinen punastumiseni ei niiden välkkyessä ollut niin silmiinpistävää.
- Joku oli viillellyt siitä renkaita tossa yhtenä iltana.

Pidätin helpotuksen huokausta ja olin onnellinen, etten heti ollut heittäytynyt tunnustamaan.
- No onpa hölmöä, puuskahdin. – Ei, mä en todella ole ikinä harkinnut viilteleväni kenenkään renkaita.
- Mä vaan ajattelin tarkistaa. Jaakko tuntui ajattelevan, että sä voisit olla sille jostain suutuksissasi.
- No totta hitossa voisinkin, mutta en mä nyt sentään tommoista temppua menisi tekemään.
- Jaha, no oiskohan se se Mika sitten kumminkin.
- Mika? Mä luulin että ne oli kavereita.
- Oli, mutta eivät taida olla enää.
- Kuinka niin?

Raul kertoi miten hyvin minun jekkuni oli toiminut. Jaakko oli tosiaan pyhän vihan valtaamana olettanut kaikki sotkuni Mikan syyksi tämän vannomisista huolimatta ja he olivat ilmiriidassa. Ja auto kuulemma löyhkäsi nyt pahemmalta kuin kalatorin roskis iltasella ja Jaakko alkoi olla epätoivoinen. Kaikesta siivoamisestaan huolimatta hän ei ollut saanut hajua pois, vaikka olikin vanhat nakit penkin alta löytänyt. En voinut olla nauramatta ihastuksissani ja Raul katsoi minua ihmeissään.
- En mä nyt oikein ymmärrä, miksi sun pitää olla noin vahingoniloinen?
- Sä et tietysti ole kuullut, tajusin. Olimme pitäneet koko jutun aika visusti oman porukan keskuudessa. Ei ollut tainnut Miila kertoa edes Raisalle.
- Mitä kuullut?
- Jos lupaat pitää omana tietonasi niin voin kertoa, lupasin.
- Lupaan, en mä ole mikään juoruakka.

Viivyimme sitten lattialla toisenkin kappaleen ajan ja kerroin, joskin vähän takellellen, mitä viime bileissämme oli tapahtunut. Sitä en kuitenkaan kertonut, että kaikki Mikan niskoilleen saamat syytökset kuuluivat minulle. Raul näytti epäuskoiselta ja aika kauhistuneelta.
- Mutta mä en todellakaan ole koskenut Jaakon renkaisiin, vakuutin lopuksi.
- Entäs Vesku?
- No ei varmasti, sanoin kauhistuneena. – Ei se olisi yhtään sen tapaista. Ei se alentuisi mihinkään noin lapselliseen.
- Jaakko sanoi saaneensa siltä pari aika epämiellyttävää puhelua mutta ei se tietysti kertonut miksi.
- Jaa? Ei mulle ole tommosta kerrottu. En ollut kuvitellutkaan Veskun puuttuneen jälkiselvittelyihin, mutta jokin kumma tunne läikähti sisuksissani. Olin tainnut odottaa jonkinlaista toimintaa kuitenkin. Eikö miesten tehtävä ollut puolustaa naisiaan?

Kappale vaihtui taas ja pimeällä esiintymislavalla alkoi näkyä hahmoja. Huomasin ne silmäkulmastani ja ehdotin, että palaisimme pöytään, kohta keikka alkaisi. Raul saattoi minut herrasmiesmäisesti takaisin paikalleni, hyvä ettei kumartanut kiitokseksi.
- Tehän viivyitte, sanoi Vesku ja katsoi minua pitkään. Minä siirsin jakkarani lähemmäksi ja nojauduin häneen kevyesti.
- Meillä oli vähän puhumista. Anna suukko.
- Vaikka kaks.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   26.2.09 19:30:56


Ennen kuin ehdin saada yhtäkään vatsassani kouraisi niin, että minun oli pakko älähtää ja käpristyä kokoon.
- Mitä nyt? kysyi Vesku huolestuneena.
- En tiedä, mahaan sattui. Ojentauduin varovasti, mutta se iski uudelleen kun pääsin suoraksi ja minun piti kyyristyä takaisin. Mitäs @!#$ä nyt? Vai joko nyt?
- Mä taidan mennä käymään vessassa, sanoin heikosti ja nousin varovasti ylös juuri kun bändiä kuulutettiin esiin. Ehdin juuri ennen koko äsken tanssineen ikäluokan rynnistystä ja lukkiuduin viimeiseen koppiin pidellen vatsaani. Siinä vihlaisi heti kun nousin pystympään ja pyyhin otsaltani toisella kämmenselällä hikipisaroita, jotka sille olivat kihonneet matkalla, kun olin väkisin pitänyt itseäni pystyasennossa.

Odotin, että vihlonta helpotti, mikä tapahtuikin joidenkin minuuttien kuluttua, ennen kuin vilkaisin toiveikkaana pönttöön. Verta, lopultakin, litroittain verta, tai siltä ainakin näytti. Olin niin riemuissani että jäljelle jäänyt lievä kipukin alkoi tuntua vain hyvältä. Ovelta kuului vaativaa koputusta.
- Onko siellä joku? Oletko juuttunut sisään tai sammunut? kysyttiin.
- Kaikki hyvin, huikkasin ja aloin valmistautua poistumaan.
- Ei saa tolla tavalla varata vessaa puoleksi tunniksi kerrallaan, täällä on muillakin hätä, marmatti ehkä viisikymppinen täti, jonka tukassa oli häivähdys sinistä, kun avasin lopulta oven.
- Anteeksi vaan, mutta kun mulle tuli just keskenmeno, sanoin nenäkkäästi vasten hänen kasvojaan ja menin nauraen pesemään käsiäni. Täti jäi tuijottamaan perääni, eikä tajunnut mennä sisään vapautuneeseen koppiin, vai eikö hän uskaltanut sanomani jälkeen. Ainakin hän tuijotti sinne epäuskoisena vielä silloin kun olin suurpiirteisesti vedellyt vähän lisää huulipunaa ja käännyin poistumaan naistenhuoneesta.

Kävin baaritiskillä ostamassa pari salmiakkishottia juhlan kunniaksi ja siinä jonottaessani muistin, että Lauri poppoineen oli jo lavalla. Musiikki oli soljunut korvissani niin ammattimaisena, ettei ainakaan heti tajunnut soittamassa olevan ensikertalaisen harrastelijabändin. Tanssilattiallakin oli porukkaa, huomattavasti nuorempia kuin levysetin aikana. Kuulosti hyvältä, soljuvalta ja letkeältä. Laulajan ääni oli mielenkiintoisen käheä ja Laurin torven ääni taustalta antoi kappaleelle jotenkin kaihoisan sävyn, vaikkei se soittanutkaan mitenkään kaihoisaa teemaa, päinvastoin. Tanssahtelin pöytään shotteineni ja totesin Jarin tulleen ja vieneen paikkani. Istahdin sen sijaan Veskun syliin.
- Vieläkö sattuu? tämä kysyi.
- Vielä, mutta ei se mitään, ilmoitin ja tyrkkäsin toisen lasin hänen käteensä.
- Jaaha. Ilmeestä näki, että hän tajusi tarkkaan mistä oli kysymys. Tunsin miten hänen sormensa ujuttautuivat kyljelleni toppini alle ja uppouduimme pussailemaan.
- Lopettakaa nyt jo, olette julkisessa huvittelutilassa, mörähti Jari lopulta vierestä. Irvistin hänelle hilpeästi ja muistin juoda drinkkini pois. Huomasin Jinnan tulleen ja kävin kysymässä häneltä särkylääkettä – omassa laukussani ei ollut vaikka olin luullut niin. Miilalta onneksi lopulta löytyi ja se sai vähäisenkin jomotuksen katoamaan lähes olemattomiin.

Streetdance soitti tunnin verran ja sai pois lähtiessään yllättävänkin isot aplodit, varmaan johtuen siitä, että heidän ohjelmistoonsa kuului niin vanhojen kappaleiden uudelleenlämmityksiä, että ravintolan vanhempikin asiakaskunta tunsi ne omasta nuoruudestaan. Minä tunsin ne Ilsen ja iskän ansiosta, he olivat jossain määrin jumittuneet oman nuoruutensa musiikkiin. Illan pääesiintyjä ei kiinnostanut minua sitten tippaakaan joten aloin harkita kotiin ja nukkumaan lähtemistä. Vesku halusi selvästi vielä jäädä joten en viitsinyt häntä houkutella sen enempää vaan poistuin yksinäni pimeään iltaan. Onneksi pääsin läheltä lähtevällä bussilla ihan kohtuullisen matkan päähän kotoa ja onneksi se bussikin oli lähdössä. Istuin paikalle missä sain nostettua jalkani pyöränkotelon päälle ja siten taas kyyristeltyä vähän. Nyt kun ensimmäinen riemastus oli kadonnut ja lievä humalakin alkoi haihtua tunsin itseni taas kipeäksi kuin koira. Melkein teki mieli voihkia ääneen siinä vaiheessa kun havaitsin oman pysäkkini ja hirvitti ajatus kävelymatkasta. Yllättäen se kuitenkin tekikin hyvää; kävelyn rytmi lähetti hierovaa värinää vatsaani.

Ratsasin kuitenkin ensimmäiseksi lääkekaappimme ja vedin kuuman suihkun jälkeen villapaidan ylleni ennen kuin hautauduin sänkyyn. Yöpöydällä oli buranapaketti ja mukillinen kuumaa mehua ja hyvä kirja ja minulla alkoi olla oikein mukava olo. Oli ihana välillä hemmotella itseään. Avasin telkkarinkin, vaikka se oli pieni vanha matkamallinen, jonka kuva oli väkisin aina vähän rakeinen, mutta kyllä siitä nyt jotain näki, ellei ollut pakko elää tekstityksen varassa. Myöhäisuutisia saattoi seurata oikein hyvin ja unohduin tuijottamaan ruutua mitään näkemättä niiden jälkeenkin.

Olin edelleen sataprosenttisen iloinen siitä, etten ollut raskaana, mutta kumma kyllä pieni haikeuden häivä oli mielessäni silti. Olin kai jo ihan hiukan ruvennut miettimään että mitä jos sittenkin ja miltä sitten olisi tuntunut, vaikkakaan en todennäköisesti olisi päätynyt tätä pitämään. Mielessäni pyöri miltä Karoliina oli tuoksunut ihan pienenä ja jotenkin ajatus vauvasta ei tuntunut enää pelkästään pelottavalta ja ällöttävältä niin kuin silloin kun se oli syntynyt vaan itse asiassa aika jännittävältä, ihan kuin seikkailulta. Huokaisin enkä oikein tiennyt oliko henkäykseni itkun vai naurun sekainen. Eikö sitä mitenkään voinut olla vain yhtä mieltä kerrallaan ja tyytyväinen tilanteeseen?

Ilmeisesti ei, tai sitten olin vähän hormonipöllyssä. Totesin, että minua itketti ja sitten itkinkin pienen pätkän. Sen jälkeen nauroin itselleni ja mielenmuutokselleni ja sitten itkin vähän lisää. Nyt olin tyytyväinen ettei Vesku ollut lähtenyt kotiin kanssani. Oli kivempi rypeä omassa ailahtelevaisuudessaan ihan yksin, enkä halunnut hänen alkavan kuvitella, että ehkä olin muuttanut mieleni koko lastenteosta. Jos tämä nyt oli vaan joku hormonijuttu saattaisin olla parin päivän päästä taas ihan toista mieltä. Nyt oli kuitenkin jotenkin lohdullista ja helpottavaa saada itkeä ja kaivoin yöpöydän laatikosta rintsikoiden seasta ison kankaisen nuhanenäliinani ja kääriydyin sen kanssa kyljelleni peiton alle ja aloin rypeä terapeuttisissa kyynelissä. Nukahdin siihen ja heräsin hellävaraiseen ravisteluun vähän myöhemmin. Vesku istui omalla sängynpuolikkaallaan ja töni minua.

- Mitä nyt? ärähdin, en voinut ymmärtää miksi hän halusi herättää minut keskellä yötä.
- Miksi sä olet itkenyt? hän kysyi äänellä, josta saattoi tarkoin korvin kuulla, että hän oli jossain vaiheessa iltaa juonut jotain, mutta ei ilmeisestikään vähään aikaan eikä juuri paria drinkkiä enempää.
- Äh, en miksikään. PMS. Hormonit. Ei mitään vakavaa. Vilkaisin juoruavaa, rutistettua, kosteaa nenäliinaa nyrkissäni ja tungin sen tyynyn alle.
- Ihan varmastiko? Vesku intti.
- Tietysti ihan varmasti, tokaisin ja ojensin käteni. – Pistä suus kiinni ja tule tänne nukkumaan. Sammuta valot tullessasi. Kaipasin yhtäkkiä kauheasti hänen lähelleen mutta sitten kun hän oli totellut ja sammuttanut niin lamput kuin telkkarinkin ja olin saanut pääni mukavasti hänen olkapäälleen minua alkoi piru vie taas itkettää. Yritin nyyhkiä äänettömästi mutta kyyneleitä valui kuitenkin.

- No? Vesku kuiskasi ja tunsin miten hän pyyhki sormellaan silmiäni.
- No ne hemmetin hormonit vaan pyörittää. Taisin kuulostaa aika äreältä, mutta toinen ei säikähtänyt.
- Olisitko sä kuitenkin halunnut sen?
- Minkä sen? Ei ollut mitään sitä.
- Mutta jos olisi ollut.
- No sitä mä kai mietin, myönsin töksähtäen. – Mutta varmaan se menee yön aikana ohi. Puristin Veskua varoittavasti kyljestä kuin estääkseni häntä spekuloimasta yhtään pidemmälle, mutta se ei mennyt perille.
- No jonain päivänä, hän sanoi kaihoisasti ja alkoi silittää hiuksiani niin rauhoittavasti että aloin taas itkeä voimatta sille mitään. Minun oli pakko vääntäytyä kaivamaan se juoruileva nenäliina takaisin käteeni tyynyn alta ja sitten paruin ainakin kymmenen minuuttia tietämättä edes oikein mitä. Mutta se tuntui edelleenkin hyvältä ja terveelliseltä, itkeminen, ja omituinen mieheni jatkoi silittelyäni koko ajan sen sijaan että olisi karannut paikalta kuten ne perimätiedon mukaan useimmiten tekivät.

- Sä olet niin kummallinen, sanoin, kun en enää jaksanut itkeä enempää.
- Miten niin?
- Kuulemma yleensä miehet juoksee karkuun jos naiset alkaa itkeä.
- No sitä päivää saat odottaa, että mä juoksen sua karkuun, Vesku sanoi ja naurahti peittelemättömän hyväntuulisesti.
- Sä et ole tainnu nähdä mua vielä oikein kiukkuisena hirviönä sitten vielä, sanoin uhkaavasti, ja taas minua alkoi naurattaa. Voi elämä, kai taas itkisin kymmenen minuutin kuluttua.
- Kai mä nyt olen ehtinyt kaiken nähdä tässä vuoden mittaan.
- Vuoden ja melkein kolmen kuukauden, korjasin.
- Joo, no siinä tapauksessa ainakin.
- Tiedätkö sä mitä?
- En?
- Mulle tuli kauhea nälkä. Onkohan meillä mitään syötävää?
- Mennään katsomaan, sanoi Vesku heti valmiina nousemaan ja niin tassuttelimme alas keittiöön puolipukeissa molemmat.

Lähettäjä: .. 
Päivämäärä:   27.2.09 16:30:34

Noniin ja lisää tulemaan vaan :)

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   27.2.09 17:19:24

96.

Aamulla koko maailmani oli järjestyksessä taas, lukuun ottamatta pientä vatsakipua. Olisin mielelläni lojunut sängyssä pidempäänkin – olin yöllä muistanut että Jinnalla oli tätinsä Englannista tuoma kuumavesipullo, ja vaikka vähän hirvitti ajatus, että se aukeaisi ja löytäisin itseni vesisängystä, olin uskaltautunut lainaamaan sen ja se oli taivaallinen vehje. Mutta vähän houkutteli myös lähteä tallille. Oona oli saanut kaksi uutta ratsua ja olin luvannut tyypata ponin. Miilan oli pitänyt tulla ratsastamaan Mansikalla mutta hän vain mumisi sängyssään kun yritin saada häntä ylös samaan kyytiin ja ilmoitti vaihtaneensa vuoroa Ilsen kanssa. Niinpä lähdimme Veskun kanssa kaksin mustalla mersulla, jota edelleen silittelin kunnioittavasti ennen kuin uskaltauduin sisään. Tajusin yhtäkkiä ihmeissäni, ettei ollut mitään tietoa siitä, koska joutuisimme sen palauttamaan, josko ikinä. Kari oli jo päässyt sairaalasta, mutta autoa ajamaan hänestä ei olisi vielä hyvään aikaan. Hän vietti kuulemma suurimman osan aikaa pyörätuolissa, joskin pystyi jo liikkumaan muutamia askelia rollaattorin avulla.

- Meidän pitäisi käydä katsomassa sitä, ajattelin ääneen.
- Mitä? Vesku kysyi ratista.
- No Karia tietysti. Ihmettelin kun hän ei ollut pystynyt seuraamaan ajatusteni kulkua.
- Niin. Niin kai pitäisi.
- Mennään illalla? Saanko mä ajaa?
- Hmm, sä varmaan olisit tyytyväinen jos ne asuisi vielä vähän kauempana ja saisit ajaa?
- Varmaan, naurahdin.

Kävimme ensin Mustikan kimppuun kun kentällä oli vielä tunti ja ajattelin tarvitsevani paljon tyhjää tilaa nuoren poninvintiön kanssa. Varsa lähti muitta mutkitta mukaamme pihatosta ja Mansikka jäi tyytyväisen näköisenä nauttimaan vapaahetkestään. Lapsi alkoi olla sen verran iso ja terhakka riiviö, että se selkeästi kävi jo välillä äitinsä hermoille. Vesku laittoi sen käytävälle kiinni ja harjasi nimellisesti vähän ja kokeili jalat. Saman rutiinin olin nähnyt toistuvan jo vaikka miten monesti, ja vaikkei Mustikan keskittymiskyky riittänyt vielä juuri mihinkään, se jaksoi jo seistä tuossa paikoillaan jopa sen kymmenen minuuttia, mitä siltä nyt enimmillään pyydettiin. Tänään ei mennyt sitäkään kun se pääsi taas irti ja lähdimme pikku lenkille tallin ympäri. En voinut lakata ihmettelemästä, miten äkkiä se tajusi juttuja ja vaikka se unohtikin ne heti, muistuivat ne seuraavalla kerralla mieleen aina vaan nopeammin. Sitä se ei vielä kyllä ollut tajunnut, ettei hihasta ja usein samalla myös käsivarresta nipisteleminen ollut ihan fiksua. Se nyt vaan oli maisteluvaiheessa.

Uuden ponin nimi oli Sassy ja Oonan mukaan se oli ihan raakile. Selässä oli käyty ja jotain se tajusi eteenpäinmenosta ja pidätteistä mutta siinä kaikki. Se oli kohtuullisen iso ja Oona saisi kyllä hoitaa varsinaisen kouluttamisen itse mutta ajattelin kokeilla ymmärtäisikö se minun räpeltämistäni sen verran, että voisimme käydä vaikka maastolenkeillä joskus.

Ville ja Jinna päräyttivät tallille kun talutin ponia tarhasta harjattavaksi ja huolestuin vähän. Jos Ville aikoi kentälle treenaamaan olisimme pikkulikan kanssa hänen tiellään ihan varmasti. Mutta menköön hän sitten maneesiin hienoine hevosineen; minä ehtisin kuitenkin kentälle ensimmäiseksi ja hän saisi itse päättää näytimmekö vaarallisilta.
- Oliko vähän hieno konsertti se eilinen! tuli Jinna innoissaan ilmoittamaan ja rapsuttelemaan ponini otsaa.
- Olihan se, myönsin ja harjasin tarmokkaasti. Poni oli kiltin ja tyytyväisen näköinen ainakin toistaiseksi, eikä se pannut pahakseen edes satulointia.
- Pitäiskö ottaa liina ja juoksuttaa sitä vähän ensin? Vesku mietti.
- Ei kai se pahaakaan tekisi.

Jinna tuli meidän mukana kentälle. Häntä ei kuulemma huvittanut hoitaa Villen hevosta eikä edes pyöriä ympärillä kun se ”aina irvisteli” hänelle.
- Tämmöiset kiltit ponit on ihan toista, hän leperteli Sassylle.
Vesku juoksutti sitä viitisen minuuttia kumpaankin suuntaan ja se näytti vauhdikkaalta mutta tasaiselta. Hyvä niin. Vauhtikammoa minulla ei totisesti ollut, mutten erityisemmin nauttinut ratsastettavista, jotka sinkosivat milloin millekin sivustalle tai pukittelivat.

Mutta pukittelemaan se tyllerö yltyi kuitenkin heti, kun olin saanut jalkani jalustimeen. Ellei Veskulla olisi edelleen ollut liina kiinni, olisi se ehtinyt ties minne asti, kun minä lennähdin hiekkaan istualleni.
- Oho, sanoi ja pahat aavistukset alkoivat hiipiä mieleeni. Liekö tuosta sittenkään tulisi minulle maastokaveria.
- Jos Jinna punttaisi sut, se ei taida tykätä kun satula lähtee menemään vinoon, Vesku ehdotti.

Olisin mieluusti vetäytynyt hommasta siinä vaiheessa, mutta tiesin että oli jo myöhäistä. Pakko sinne selkään nyt olisi päästä, ja vielä pysyäkin siellä. Niinpä nousin ylös, pudistelin hiekat vaatteistani ja odotin, että Jinna tuli lähemmäs. Sassy näytti nyt melko epäluuloiselta ja lähti väistämään oikealle heti kun lähestyimme selvästi pahoissa aikeissa sen vasenta kylkeä.
- Hitto, vaihdetaan puolta, ehdotin, kun poni oli tanssinut kierroksen tai pari ympyrää välittämättä siitä, että Vesku läimi sitä toiselle kyljelle liinan päällä. Se ällistyi puolenvaihdostamme niin, että Jinna ehti keikauttaa minut selkään ennen kuin se huomasikaan, ja siellä sitten istuin toisella kädellä harjaan takertuneena ja toisella silitellen sitä. Ikuisuudelta tuntuvan ajan se seisoi paikoillaan mutta kun ei mitään sen kummempaa tapahtunut kuin että taputtelin sen kaulaa, se lopulta laski vähän päätään ja puuskahti.

- Kävelläänpäs, Vesku sanoi ja lähti taluttamaan sitä. Ei se enää kohta tuntunutkaan ruutitynnyriltä. Mikä lie ratsautumistrauma sillä oli.
- Voisit oikeastaan päästää irti, ehdotin kun olimme löntystelleet kerran kentän ympäri. Olin siinä salavihkaa jo kerännyt ohjat käsiini.
- Oletko varma?
- No en mutta mitenkäs tästä muuten selvän ottaa. Ja Oonahan sanoi että se ymmärtää pidätteet.
- Mutta onko Oona ratsastanut sillä vai onko toi vain sen virolaistrokarin kertomaa?
- Sitä mä en tiedä. Et nyt ois muistuttanut.
- Päästänkö?
- Päästä. Ei se tunnu säikyltä nyt enää kun en mä roiku kyljellä.

Kokeilin pysäyttämistä ja hidastamista käynnissä ensin ja totesin sen toimivan kyllä, kunhan olin salamannopea. Normaali tuntihevospidäte sai tamman nostamaan päänsä ja kiskomaan vastaan ikenet levällään, mutta silloinkin se palasi maan pinnalle heti, kun tajusin lakata vetämästä. Se oli kiehtovaa. Se kertoi ihan tarkasti minulle, mitä se sieti ja mitä ei ja yritin olla oikein nopea oppimaan. Havaitsin pian, että se toimi melkein parhaiten pelkällä istunnalla ja jos vain ajattelin ohjista kiristämistä. Päätin yrittää ravaamistakin, mutta kun painoin pohkeeni kylkiin se heilautti kiukkuisesti päätään ja tunsin miten molemmat takajalat kohosivat aavistuksen verran maasta.
- Miten sä sitten toimit? kuiskutin sille ääneen ja yritin turhaan ajatella istunnalla eteenajamista, miten se oikein näin tietoisesti tehtäisiinkään. Ihan sama juttu kuin jos rupesi pankkiautomaatilla miettimään tunnuslukua. Kyllä sen osasi mitään ajattelematta naputella mutta jos alkoi muistella lukusarjaa sitä ei voinut saada mieleensä.
- Mä en saa tätä ravaamaan, totesin tyynesti, kun ratsastin Veskun ja Jinnan ohi.
- Kokeile maiskuttaa, Vesku ehdotti.

Tein sen seuraavalla pitkällä sivulla ja keskityin ajattelemaan ravaamista tekemättä tietoisesti mitään ja sitten se lähti. Askeleet olivat miellyttävän tasaiset mutta tahti oli kuin Vermon etusuoralta. Minua alkoi naurattaa ja poni ilmeisesti tulkitsi sen pyynnöksi enemmästä vauhdista ja sen kun kiihdytti vaan lisää. Sain erinomaisen tilaisuuden kokeilla äsken opettelemiani pidätteitä. Onneksi ne toimivat, ravissakin, ja olisinhan sitten voinut aina ohjata sen aitaa päin tai nurkkaan.
- Se toimii näköjään nauramalla, ilmoitin kun seuraavan kerran menin yleisöni ohi ja yritin tosissani pysyä vakavana.
- No kääntyykö se?
- Todennäköisesti, se on kauhean herkkä istunnalle. Kokeilin ja sain ponin kiemurtelemaan haluamaani suuntaan miten tahdoin. Sitten vielä pari ravipätkää ja tarkistus, että se tosiaankin hiljensi kun pyysin ja päätin, että se riittäisi.
- Pitäisköhän kertoa Oonalle miten tää toimii vai antaako sen ottaa itse selvää, virnuilin kun lopulta hyppäsin alas.
- Mitä kertoa? kuului aidan takaa, missä Oona nojaili poikkipuihin.
- Että tää on ihan suunnattoman herkkä kaikelle, vastasin kiltisti. – Eikä halua päästää selkään.
- Jaa, sehän kuulostaa hyvältä, Oona sanoi poissaolevan näköisenä. – Pitää kokeilla kai itsekin jonain päivänä. Koskas sä Jinna tulet ratsastamaan?
- En mä tule, sanoi Jinna varmasti. – Mä en ole enää siinä iässä. Hän lähti kävelemään maneesin suuntaan, mihin Ville ja Razzamatazz olivat äsken menneet ja minä lähdin taluttamaan Sassya kentältä. Juuri sopivasti, näköjään, ratsastuskoululaisten iltapäiväryhmä alkoi taluttaa poneja ulos koulun tallista.

- Mitä sä mietit? kysyin Oonalta, joka seurasi meitä edelleen sen näköisenä että oli ihan muissa maailmoissa. Hän hätkähti hiukan.
- Mä yritän päättää mitä tekisin ton Madnessin kanssa. Se pitäisi saada radoille nyt ennen kuin kausi loppuu enkä mä kyllä ihan vielä pääse hyppäämään tällä jalalla.
- Pyydä Veskua, ehdotin.
- En mä lähde hyppäämään niin isoja luokkia kuin mitä Oona taitaa tarkoittaa, tämä kielsi. – En mä osaa. Pyydä Kimiä.
- Niin… no menisitkö sä koulukisoihin?
- Miksen, Vesku sanoi yrittäen selvästi peittää innostustaan.
- Selvä, mene selkään sitten ja sano mihin luokkaan se sun mielestä kelpaa.

Minua huvitti. Oona oli niin yksioikoisen suorapuheinen välillä, mutta se näytti toimivan ainakin miesten kanssa. Vesku lähti siltä seisomalta vaihtamaan ratsastuskamppeita päälleen ja laittamaan hevosta kuntoon. Seurasimme heitä maneesiin myös, Oona edelleen ontuen mutta jo ilman minkäänlaisia keppejä, joskin hän kiipesi katsomon korkeita portaita vaivalloisesti ja molemmin käsin tukea ottaen.
- Säkö aiot pitää sen sitten? utelin odottaessani, että hän pääsisi istumaan.
- Vähän alkaa houkutella, mutta katsotaan nyt ensin millasia tuloksia pojat saa sen kanssa.
- Mä voin mennä sen kanssa maastoesteradalle niin sä näet saatko siitä kenttähevosta, lupasin virnistäen. Tiesin vallan hyvin, ettei mitään maastoratsastuskilpailuja järjestetty, eikä tähän aikaan vuodesta enää kenttäkilpailujakaan.
- Sepä hauskaa. Oona tiesi sen ihan yhtä hyvin. – Mäpä ilmotan sut.
- Siitä vaan, koska?
- Ne on ensi lauantaina.
- Siis mitä? Pysähdyin niille sijoilleni toinen jalka portaalla ja toinen maassa.
- Keravalla maastoestekisat.
- Eikä oo, ei voi olla.

Lähettäjä: |katie| 
Päivämäärä:   27.2.09 20:09:22

tän pätkän loppu, ja seuraava pätkä on ihan mahtavia!:D

Jessi on ihana :D

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   27.2.09 20:16:29

Pitänee sitten pistää se seuraavakin *virn*
----------

- Onhan, ja itse lupauduit. Oona nauroi äänettömästi silmät sikkaralla. Hän tiesi ihan hyvin etten olisi puhunut mitään jos olisin kuvitellut joutuvani vastaamaan sanoistani. En mitenkään hinkunut kilpailemaan. Kirosin hiljaa ja kiipesin jupisten hänen perässään. Istuin mielenosoituksellisesti vähän matkan päähän Jinnan viereen ja mulkaisin Oonaa, joka nauroi edelleen. Jinna ei huomannut mitään. Hänen katseensa oli liimautunut Villeen ja Razzamatazziin. He näyttivätkin hyviltä, joskaan Ville ei näköjään ollut päässyt taipumuksestaan tahkota yhtä ja samaa asiaa niin kauan, että se oli jo liikaa ja hevonen kyllästyi ja ratsastaja hermostui. Näin miten Vesku pysäytti toisen ratsukon ja he juttelivat vähän aikaa. Olisin totisesti halunnut kuulla, mitä he sanoivat toisilleen. Yhtä kaikki Ville lopetti kokoamisharjoitukset ja alkoi laukata ympäri maneesia. Razzamatazz näytti äimistyneeltä mutta pidensi halukkaasti askeltaan kun kerran sai. Veskussa ei ollut vielä mitään katsomista, Madness käveli kaula pitkänä alkukäyntejä ja siirsin katseeni Jinnaan. Huokaisin vähän kateellisena. Noin rakastunut minäkin olin ollut viime syksynä tähän aikaan, ja vaikkei tässä nyt suuremmin valittamista ollutkaan, ei tuota samaa paloa kyllä tainnut saada ikinä enää takaisin. Tunsin olevani vanha ja kallistin pääni Jinnan olkapäälle. Silloin vasta hän taisi huomata minut.

- Mitä nyt? hän kysyi hätkähtäen.
- Äh, kunhan mietin… Oona meinaa pakottaa mut maastoesteratsastuskisoihin.
- Älä huijaa, itse ehdotit, sanoi Oona joka oli kuullut kaiken.
- Enkä ehdottanut, tai siis, eihän semmosia ole ikinä järjestetty ennen.
- Kiva antaa lupauksia jos kuvittelee ettei niitä ikinä tarvitse toteuttaa, Oona hykerteli. Hän oli ihan liian tyytyväinen.
- No oikeesti. Onkohan toi hevonen ikinä edes hypännyt maastoestettä?
- Meidän pitää varmaan huomenna kokeilla muutamaa, jos sulla on viikolla taas kiire.
- No sekin vielä, mä en ehdi edes kunnolla harjoitella jos se ei suostu ylittämään mitään tukin näköistä.
- Jos se ei kerta kaikkiaan suostu niin ei sun sitten tarvitse, mutta kyllä mä luulen että se on nähnyt semmosia ennenkin. Eikä siellä taso ole mikään paha. Hyvä jos rata on 70-senttinen eikä siellä ole vettä eikä mitään kovin kummallista. Kuntoa se vaan vaatii, mutta sitä tolla pitäisi olla kiitos teidän.

Rauhoitun hiukan kun Oona lupasi, ettei minun sentään tarvitsisi mahdottomaan tehtävään ryhtyä. Ja vähän alkoi kutkuttaakin ajatus kisaamisesta kun katsoin millaiseen raviin Madness lähti. Se oli kyllä hieno, vaikka tiesinkin ettei se minun kanssani liikkuisi noin. Mutta enpä ollut koulukisoihin menossakaan joten en pannut pahakseni. Saimme melkoisen ratsastusnäytöksen kun Ville palasi takaisin ruotuun annettuaan Rassan venyttää itseään välillä kunnolla eteenpäin. Sen jälkeen ruuna kokosi itseään halukkaasti kuin sillä olisi ollut kuminauhoja kroppansa ympärillä. Se taipui välillä melkein piaffeen asti ja siinä vaiheessa Ville tajusi lopettaa ja antaa sen venyttää kaulaansa kunnolla. Vesku jatkoi toisen ruunan rääkkäämistä kunnes se vaahtosi ohjien kohdalta ja takajalkojen välistä.
- Hyppää tolla nyt huomenna tukkeja, eihän se jaksa päätään nostaa pahnoilta, suhisin Oonalle syyttävästi.
- Eiköhän se muutaman jaksa kuitenkin. Jos siitä tulee kenttähevonen sen pitää jaksaa monipäiväisiä kisojakin, Oona sanoi välinpitämättömästi ja lähti könkkäämään pois katsomosta. Jinna oli häipynyt jo aikapäiviä sitten, samalla kun Villekin ja minä jäin yksin odottamaan Veskua.

- Sä ratsastit sen ihan puhki, sanoin vähän syyttävästi.
- Mitä sitten? Vesku kysyi ja löysäsi satulavyötä.
- No kun mun piti hypätä sillä huomenna maastoesteitä että nähdään voiko meidät ilmoittaa kisoihin ensi lauantaina.
- Mikä juttu toi nyt oli? Mihin kisoihin?
- Jestas, ethän sä ehtinyt kuullakaan siitä. Oona on löytänyt jotkut maastoestekilpailut ja mä höläytin että jos sä hoidat koulun ja Kimi rataesteet niin mä meen maastoon.
- Et tainnut olla ihan tosissasi, Vesku arveli.
- En tosiaankaan. En mä ole koskaan kuullut että ois järkätty mitään pelkkiä maastokisoja.
- Puhuit pääsi pussiin, sanoi Vesku hyväntuulisesti ja tarttui minua käsivarresta.
- Niin tein. Mutta ei mua enää kovasti harmita. Kerroin sen vähän mitä tiesin matkalla talliin. Vesku vei hevosen suoraa päätä koulun vesiboksiin suihkuun ja minä pitelin sitä satula kainalossani sen aikaa kunnes käteni alkoi täristä. Olisihan sen satulan kai voinut siksi aikaa laskea poiskin jos olisi vähän ajatellut, mutta minä nyt olin jo ajatuksissani maastoradalla. Oona tuli ovella vastaan heinäkärryjen kanssa, alkoi olla iltapäiväruokinnan aika.
- Paatko tän pihalle takaisin kun se on kuivunut, jos me lähdetään tästä? Vesku kysyi ja Oona nyökkäsi vain ohimennessään.
- Mihin aikaan tuut huomenna, Jessi? hän huikkasi peräämme hetkeä myöhemmin.
- Ihan sama, kymmeneltä? ehdotin.
- Selvä!

Ville ja Jinna löytyivät ihan sattumalta rehuhuoneesta istumasta kauralaarin päältä pussailemasta, kun hain elektrolyyttejä.
- Oho, sanoin ja hämmennyin ihan.
- Ota mitä otat ja mene, komensi Jinna epätavallisen tiukasti ja tottelin.
- Ihanaa nähdä tommosta nuorta lempeä, heitin sulkiessani oven perässäni. Taisin olla vähän myrtyneen näköinen palatessani talliin, sillä Vesku kysyi mitä murjotin.
- Ihan hölmöä, kai mä kaipaan vaan viime kesää, kun kaikki oli niin uutta ja me niin kauhean rakastuneita.
- Mä luulin, että me ollaan vieläkin.
- Ei se enää ole samaa vuotta myöhemmin. Äh! Tajusin että olin tainnut puhua sopimattomia.

Vesku sekoitteli elektrolyyttisoppaa vilkaisten minuun ja alkoi sitten hymyillä miedosti. Hän jätti ämpärin sikseen ja tuli luokseni tarttuen kiinni niskastani ja leuastani ja painaen minut vasten Madnessin karsinanseinustaa.
- Ei niin mutta eikö olekin vielä parempaa? Sain sen tuntuisen suudelman että polvissani tuntui tärinää.
- Miten helvetissä sä ton teit? kysyin kun toinnuin ja sain taas henkeä.
- Mä tiedän mikä suhun toimii, mies hymyili ja palasi ämpärinsä luo. – Sitäpäs en tiennyt vuosi sitten.
- Takasin, heti, sanoin ja ääneni kuulosti oudolta kun veri suhisi korvissani.
- Ihan hetki vaan, mä juotan tän hevosen. Mutta hän vain lykkäsikin ämpärin karsinaan ja palasi. Minusta tuntui että hänen kätensä olivat tulikuumat kun sain ne poskilleni ja ne valuivat siitä hitaasti kaulalleni. En saanut sanaa suustani enkä oikein tajunnut mitä hän teki ja miten, mutta minussa tuntui pehmeältä.
- Mikä muhun sitten toimii? kuiskasin.
- En kai mä sitä voi paljastaa. Sä alat analysoimaan mun tekemisiä ja sitten se lakkaa toimimasta. Hän puraisi minua silmäkulmasta, kevyesti ja näytti hävyttömän tyytyväiseltä itseensä.
- Sika, porsas ja hirviö. Vie mut kotiin, sanoin, ja tarrasin hänen kaulaansa.
- Mun pitäisi toi ämpäri tuolta karsinasta…
- Nosta se ruokakuppiin, ei se sitä sieltä saa kaadettua. En raaskinut päästää irti kun hän siirtyi mennäkseen karsinaan vaan kiehnäsin mukana. Loimitettu Madness oli hörppinyt puolet ämpärillisestään ja loput Vesku nosti kokonaan ruokakuppiin, minkä ääreen se sitten siirtyikin.

Ehdin saada vähän tasapainoani takaisin matkalla autolle. Vaatteita emme viitsineet jäädä vaihtamaan kun kaappimme olivat rehuhuoneessa, minkä Jinna ja Ville olivat omineet; en halunnut enää sinne häiritsemään.
- Mitenkäs kauan se sitten paranee? kysyin uteliaana jotain kysyäkseni kun kopistelin hiekkaa ja turvetta kengistäni eturenkaaseen.
- Ainakin kolmekymmentä vuotta, vastasi Vesku varmasti. Katsoin häneen yllättyneenä.
- Miten niin.
- Niin mun vanhemmat väittää, eikä mulla ole mitään syytä epäillä niitä.

Istuimme autoon ja lähdimme liikkeelle.
- Sun vanhemmat on erikoistapaus, ihan selkeästi. Harva kai nykyään on noin kauan naimisissa ja vielä onnellisina.
- Ehkä se on sukuvika. Eikä omasikaan kovin onnettomilta näytä.
- Mun vanhemmat on eronneet, sanoin kuivasti.
- Mä tarkotin tietenkin Ilseä ja Artsia. Jos ne on kerran rakastuneet 16-vuotiaina ja nyt on tossa yli nelikymppisinä…
- Ei ne kuulemma koskaan oikein seurustelleet nuorina.
- No en tiedä onko sillä niin merkitystä. En mä ainakaan voi kuvitella niitä eroamassa sen paremmin kuin munkaan vanhempia.
- En mäkään, myönsin. – Kyllä ne on tarkoitettu olemaan yhdessä.
- Niin meidätkin, Vesku sanoi ja siirsi kätensä vaihdekepistä reidelleni. Se ei ollut mitenkään toiveikas tai tavan vuoksi lausuttu toteamus, se kuulosti yksinkertaiselta faktalta enkä nähnyt mitään syytä epäillä sitä juuri nyt, valahdin vain alemmas pehmeällä penkillä ja uskoin. Ehkäpä hän oli oikeassa. Minun kokemukseni mukaan hän usein oli.
Ajoimme illalla käväisemään Hangossa ja löysimme sieltä tyynen tyytyväisen pariskunnan. Keittiön nurkassa seisoi pyörätuoli, mutta Kari istui omassa nojatuolissaan takan ääressä ja silmäili vuoroin televisiota, vuoroin kirjaa, joka hänellä oli sylissään. Leena istui vastakkaisessa nojatuolissa kutomassa ja näytti siltä kuin olisi ollut joka solullaan tyytyväinen elämäänsä. Pysähdyin ovelle katsomaan heitä ja minua alkoi itkettää. He olivat kuin postikortista.
- Lappet, totesi Kari, joka huomasi meidät ensin; TV oli ollut sen verran kovalla, ettei kumpikaan ollut kuullut sisääntuloamme.
- Jestas, sanoi Leena ja näytti siltä kuin olisi halunnut ponkaista pystyyn mutta hän oli niin sotkeutunut kirjoneuleeseensa, ettei se onnistunut ihan heti. – Mitä te täällä teette?
- Kunhan ajateltiin pistäytyä kun on auto millä ajella, sanoin kevyesti ja kävelin sisään. Mietin hetken mihin asettua, mutta Kari kohotti taas kutsuvasti kättään, kuten oli tehnyt sairaalassakin ja menin käpertymään hänen tuolinsa käsinojalle. En voinut ymmärtää miksi minulla oli ensi näkemästä asti ollut niin kotoinen olo näiden ihmisten kanssa. Jaakon äidin, joka nyt oli lähin vertailukohtani, olin tavannut puolen tusinaa kertaa ja niistä puolet hän oli katsonut suvereenisti ohitseni tai lävitseni, Jaakon isällä oli tapana tuijottaa rintojani tai sitten myöskin olla näkemättä minua ollenkaan, jos hän oli huonolla tuulella. Täällä olin ihan oikea ihminen, joka oli selvästi aina tervetullut.

- Miten sä voit? kysyi Vesku, joka istui pallille jalkojeni juureen ja jatkoi haastattelemalla isäänsä yksityiskohtaisesti. Leena sai lankansa ojennukseen ja katosi keittiöön. Karin puhe oli parantunut huomattavasti ja hän ojenteli ylpeänä molempia käsiään ja jalkojaan, kutakin vuorollaan. Töihin paluusta hän ei kyllä vielä sanonut mitään.
- Taidan äkkyttää vielä liian pahatti, hän totesi.

Leena tuli ilmoittamaan, että saisimme tulla kahville ja tuomaan Karille rollaattorin, joka oli ollut huomaamattomasti piilossa tuolin selkänojan takana. Hän tarvitsi apua seisomaan nousemiseen, mutta käveli sitten hitaasti mutta varmasti keittiöön, joskin huomasin hänen lopuksi jo melkein puuskuttavan ponnistuksesta. Joka tapauksessa hän oli selvästi taas elävien ja kuntoutuvien kirjoissa ja olin siitä suunnattoman iloinen.

Emme viipyneet myöhään; Veskulla oli kuulemma vielä hommia. Minä pujahdin mersun etupenkille ja harkitsin ajaa kotiin kiertotietä, vaikka Tampereen kautta, mutta alkoi jo olla sen verran pimeää että epäilin, löytäisinkö sinne. Auto oli ihana. Se hyrräsi hiljaisesti ja vastasi kuuliaisesti kun painoin kaasua isolla tiellä niin, että siitä tuli ihan orgastisia tuntemuksia.
- Mä haluan just tällasen, ilmoitin, kun vastahakoisesti ihan liian pian hiljensin sadastaneljästäkympistä lähestyessämme Ruoholahtea.
- Täähän on ihan pappa-auto, Vesku kiusasi.

Lähettäjä: tripi 
Päivämäärä:   27.2.09 23:15:14

on näitäkin aivan ihanaa lukea :) en mä muista oikein enää mitään viimeisistäkään pätkistä!

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   28.2.09 11:03:39

No kiva etten ihan turhaan laittele näitä :D
Kun ei viittis jättää kesken kun on alottanu.
1/4 tarinasta onkin jo kohta tässä, eli tätä riittää vielä joksikin aikaa x)
---------------

97.

Ei tullut mieleeni ennen kuin aamulla, että jos aioin päästä hyppäämään maastoesteitä, ne olisi ensin rakennettava. Ei semmoisia meillä ollut, osasin metsäpolut niin ulkoa, että tiesin kyllä. Mutta Oona yllätti.
- Kyllä siellä on muutama. Ne pitää vaan kääntää polulle kun en ole viitsinyt jättää muiden kiusaksi.
- Missä muka?
- Laita hevonen valmiiksi niin mä tulen näyttämään. Ei ne kaukana ole.

Hän otti varmuuden vuoksi yhden kyynärsauvan mukaan ja lähdimme kävelemään lähintä laukkapätkää kohden. Todennäköisesti koska siitä aina tuli mentyä kohtalaista vauhtia en ollut pannut kuin sivumennen merkille rankakasoja paikoitellen polun varressa. Oona osoitti ne, ja tukirakennelmatkin, jotka oli väsätty polun molemmin puolin. rangoista sai tukipuuparien väliin kasattua melkoisen pystyesteen. Hänen pidellessään hevosta minä kasasin liukkaita oksaisia puita paikoilleen. Toivottavasti kukaan ei juuri nyt pahaa-arvaamatta tulisi irrottelemaan tai näkisi tikkuisen yllätyksen.

Kahden pystyn lisäksi polun varressa oli vielä kauempana iso tukinpätkä, mutta se oli niin painava, etten saanut sitä yksin liikutettua joten saimme jättää sen sikseen. Jos Vesku olisi lähtenyt mukaan, olisimme saaneet sen varmasti paikoilleen, mutta hän oli jäänyt kotiin opiskelemaan. Oona yritti tulla auttamaan, mutta Madness ei halunnut lähestyä isoa tukkia, joka alkoi rahista epäilyttävästi heti kun saimme sitä vähän siirrettyä.
- Ei näytä oikein hyvältä, aavistelin ja katsoin silmiään pyörittävää hevosta.
- Ei se tota puuta pelännyt vaan sitä ääntä. Mutta kaipa noista kahdesta esteestä jo jonkin käsityksen saa. Mene selkään ja käy vähän verkkaamassa, mä odottelen tuolla laukkapätkän alussa, niin voin varottaa samalla, jos joku aikoo polulle.
- Selvä.

Tein pienen ravilenkin lähipoluilla ja palasin sitten Oonan luo, joka kökötti kannonnokassa siinä kohden missä polku leveni ja yleensä siirryttiin laukkaan. Madnesskin tiesi jo paikan ja alkoi stepata.
- Anna palaa sitten vaan, Oona sanoi huolettomasti ja nousi keppeineen ylös siirtyäkseen lähemmäs mutkaa, jonka takana ensimmäinen este oli.
Päästin ohjaa ja hevonen lähti. En kuitenkaan antanut sen revitellä kuten yleensä, tai aika usein, vaan yritin pitää mielessäni, että tahti pitäisi saada pysymään sellaisena, että voisi kuvitella hyppäävänsäkin. Ja sehän hyppäsi. Korvakarvankaan en huomannut värähtävän kun se huomasi lähestyvän risuläjän, yli vaan.

Kun polku taas kapeni, pysäytin ja päätin mennä samaa reittiä takaisinkin. Periaatteessa pätkällä oli vain yksi ratsastussuunta, jottei sattuisi kolareita kovassa vauhdissa, mutta päätin uhmata sitä. Olihan Oona alkumatkalla varoittamassa mahdollisia tulijoita. Loiks, loiks, loikki Madness ja pysäytin sen tällä kertaa Oonan kohdalle.
- Ei se mitään kattele, puhahdin, olin tapani mukaan pidättänyt hengitystäni.
- No niin, kisoihin sitten vaan. Mä voin ratsastaa sen kotiin, mene sä purkamaan noi esteet ja anna kypäräsi. Alkaa vähän kolottaa tää käveleminen, lisäsi Oona sitten kun meinasin ruveta protestoimaan.
- Niin varmaan, totesin vain, mutta en voinut oikein muutakaan. Jäin sinne sitten yhden kyynärsauvan kanssa keräämään rankoja pois polulta ja pääsin tallille vasta melkein puolta tuntia myöhemmin. Mutta oli siitä se ilo, että Oona oli hoitanut hevosen takaisin tarhaan asti sillä välin. Minä kävin hakemassa Mansikan seuraavaksi käsittelyyn ja otin Mustikankin mukaan. Laitoin molemmat kiinni käytävälle, ajatuksenani pistää varsa sitten karsinaan kunhan olisin hakenut harjapakin varustehuoneesta, mutta Oona olikin siellä ja halusi näyttää minulle kisakutsun niistä lauantaisista kisoista. Jäin lukemaan sitä ja sitten unohduimme suunnittelemaan jo strategiaa ja unohdin koko pirun varsan kunnes palasin talliin paljon myöhemmin.

- Apua, sanoin kun näin mustan pienen takapuolen.
- Mitä? kysyi Oona takaani.
- Ne on seissy tossa ainakin varttitunnin ellei enemmänkin, mä unohdin ne, sanoin avuttomana.
- Mitäs sitten, siinähän ne näkyy seisovan edelleenkin, kuului lakoninen vastaus, ja tottahan se tietysti oli. En ollut aiheuttanut mitään katastrofia. Mansikka torkkui ja Mustikkakin näytti alistuneelta, joskin käännähti ja hirnahteli surkeana kun kuuli äänemme. Päästin sen kiireesti irti ja Mansikan karsinaan, missä se tutki pärskähdellen paikat ja alkoi etsiä turpeen seasta heiniä kuten äitinsä, vaikkakaan en vielä ollut sen nähnyt niitä oikeasti syövän. Kunhan otti suuhunsa ja tiputteli pois.

Vein Mansikankin maastoon joskaan laukkaradalle asti en tohtinut lähteä. Kun pääsimme vähän kauemmaksi sille alkoi selkeästi tulla huoli varsasta ja se kiihdytti kiihdyttämistään askeleitaan ja kun yritin tuoda sen käynnissä takaisin tallille, hidasti se kyllä vauhtia, mutta ei se käyntiä ollut. Piaffea paremminkin. Palautin ne pihattoon ja vaikka minuakin odotti kotona tekemättömiä hommia maanantaiksi jäin hetkeksi katsomaan niiden touhuja. En ollut nähnyt toisen tamman ja varsan poistuvan aitauksesta kertaakaan sen jälkeen kun ne olivat tulleet, mutta enpä toki ollutkaan tallilla kaiken aikaa. En ollut nähnyt niiden omistajaakaan, tiesin vain että kyseessä oli joku Oonan tuttu. Vai tutuntuttu? En muistanut enää. Tammaa sanottiin Hussuksi ja varsaa Ruskoksi, tai niin Oona sanoi koska varsa-nimitys oli jo oikeastaan ollut varattu Mustikalle. Nykyään hän oli alkanut puhua enemmän Ruskosta ja Mustista. Aprikoin vaan sitä, että käsittelikö kukaan Ruskoa kuten me Mustikkaa, lähes päivittäin, vai kasvoiko se kuin pellossa. Ja minkälainen siitä siinä tapauksessa tulisi. Mutta en ehtinyt siitä nyt ruveta ottamaan selvää. Kävin tallinovella lakaisemassa kenkäni ja lähdin ajamaan kotiin.

Vesku oli vallannut sänkymme opuksineen, mutta se sopikin minulle. Vaihdoin verkkareihin häiritsemättä häntä edes tervehdyksellä ja kävin keittämässä teetä, sitten kiipesin takaisin yläkertaan toiseen huoneeseemme. Ovi avautui aavemaisesti nirskahtaen, vaikkei se nyt ihan käyttämättömänä ollut ollutkaan. Melkein kuitenkin.

Huoneessa oli vain kirjoituspöytä ja tuoli ja läppäri pöydän päällä. Täydellisen mitäänsanomaton työskentely-ympäristö siis. Käynnistin koneen ja hörpin teetäni yrittäen palauttaa mieleeni, mikä tehtäväni olikaan ollut. Onneksi tarkka tehtäväksianto oli tallessa sähköpostissani ja kaivoin sen sieltä antamatta katseeni harhautua valkeiden verhojen läpi puutarhaan muuta kuin siksi hetkeksi, että ajattelin, että pudonneita omenoita pitäisi kerätä tallille. Armeliaasti sain uppouduttua työhöni ja toivoin vain hajamielisesti, että Silja olisi suunnilleen samoissa puuhissa nyt. Meidän pitäisi huomenna koota yritelmämme yhdeksi.

Lukemaan menin ulos, pihakeinuun, jota emme olleet vielä purkaneet. Nyt kyllä raahasin pehmusteet saunaneteiseen, sillä kuluneen viikon yösateiden jälkeen ne olivat aika nihkeät, mutta kun minulla oli Mansikan toppaloimi mihin kääriytyä, ei siinä ollut kova eikä kylmä maata.

Koko seuraavan viikon satoi; satoi ja myrskysi. Minulla oli muutenkin kiire ja totesin, että minun pitäisi lintsata luennoilta jos mielin ehtiä maastotreeneihin ennen lauantaita. Se taas tiesi ylimääräistä pänttäämistä iltaisin mutta se ei oikeastaan haitannut; selvisin itse nopeammin luentoaineiston läpikäymisestä kuin jos olisin kuunnellut sitä luentosalin penkillä ääneen luettuna. Tosin ainakin yhdellä luennolla, kertoi Simo, oli päästy aika hyvään keskusteluun, joka oli rönsyillyt ties minne, mutta sain sitten lainata hänen muistiinpanojaan siitä. Palautin ne seuraavana päivänä tuskastuneena.
- Susta tulee kaikkien apteekkarien lempilääkäri. Mä en saanut selvää puolestakaan.
- Reseptit tehdään koneella nykyään, Simo kuittasi mutta suostui sisälukemaan minulle konseptinsa ruokatunnilla kanakeiton ääressä.

Enemmän minua haittasi se, että Madness osoittautui suunnattomaksi pelkuriksi mitä tuuleen tuli. Se näki pikku-ukkoja jokaisen heiluvan oksan hangassa ja se teki maastoratsastuksista todellisia koettelemuksia. Minun oli pakko lainata Oonan suihkua ennen kuin ilkesin sieltä lähteä koululle, niin rankkoja reissut olivat minullekin, ja päätin kyllä ehdottomasti kieltäytyä lähtemästä millekään maastoradalle jos lauantaina olisi samanlainen sää.

Huvikummussa oli kotoista iltaisin. Tosin sähköt osoittautuivat vähän epäluotettaviksi ja valot välkkyivät välillä kuin kauhuelokuvissa, mutta aloimme varautua jo alkuillasta ja joka huoneessa paloi jo valmiiksi kynttilälyhtyjä siellä täällä. Omenat ja puiden lehdet puutarhassa saivat kyytiä. Istuimme aika lailla mukavia iltoja neljän kesken olohuoneessa iltamyöhällä kun ei enää ollut mitään tekemistä rästissä. Aika ilahtuneena huomasin Miilankin lukevan kun ei meistä muistakaan ollut seuraa. Ehkä hänen ei tarvitsisi vielä tänä talvena ruveta lapsentekokoneeksi. Ilse ja iskäkin liittyivät yhtenä iltana seuraan Karoliinan kanssa, Jinna sitä vastoin oli kadonnut näköjään kokonaan Alppilaan. Minä pyörin Karon kanssa iloisena tyynyläjässä lattialla, enää minulla ei ollut mitään traumoja sen pienen ihmisen suhteen. Tosin totesin, että joku saisi taas siivota täällä. Se alkoi pelottavan pian muistuttaa harmaapartaista menninkäistä mönkiessään villakoirien seassa kuolaisine naamoineen.

Lähettäjä: Pingo 
Päivämäärä:   28.2.09 16:44:24

Nyt on ollu kivoja pätkiä taas, välillä oli sellasia joista en ihan niin paljoo tykänny.

Toi Jessin suhde Veskun vanhempiin on ihana :)

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   28.2.09 18:28:25

Nii - olispa mullakin semmonen!
--------

Valvoskelin perjantaina ja lauantain välisen yön kuunnellen pahaenteistä myrskytuulta, joka ei tahtonut jättää Suomenniemeä rauhaan. Ehkä se oli vähän hellittänyt, arvelin, tai sitten korvani olivat turtuneet suhinaan. Sateen ropinaa en ainakaan kuullut, kun nousin vähän ennen herätyskellon soittoa. Vesku oli luvannut lähteä mukaan jotta paikalla olisi joku tervejalkainenkin jonka kanssa kävellä rata läpi joten potkin hänetkin ylös ja hiljaisina lähdimme ajamaan tallille. Hän taisi olla vielä puoliunessa, minä olin hermostunut enkä halunnut jutella lämpimikseni niitä näitä, mitään järkevää tuskin olisin saanut sanottua kuitenkaan.

Puunasin hevoseni peilinkiiltäväksi ja pakkasin kaikki mahdolliset suojat mukaan, kurkkien aina välillä huolestuneena ulos. Harmaata, pahaenteisen harmaata oli. Tuuli puhalsi äkäisissä puuskissa, mutta kun Oona jo availi pihalla traikun takasiltaa en enää uskaltanut ilmoittaa, etten suostuisi lähtemään. Jonkinlainen kylmä, fatalistinen päättäväisyys valtasi minut ja kohotin hammasta purren leukaani. Olihan kypärä, ja turvaliivi. Jos niistä huolimatta menisin päreiksi vasten jotain hirttä niin kai se sitten oli tarkoitus.

Oona selitti matkalla kuviota, vaikka olimmekin sen jo käyneet läpi. Saisin kävellä radan läpi ja sitten lähtisimme määrätyssä järjestyksessä minuutin tai parin välein. Osanottajia hän ei arvellut tämmöisissä epävirallisissa kekkereissä olevan kovinkaan monta, joskin ehkä oli muitakin jotka halusivat tulla kokeilemaan hevosensa kuntoa ja kapasiteettia kun kerrankin oli tilaisuus. Varmaan ainakin viereisen ratsastuskoulun porukkaa olisi. Tehtävä kuulosti yksinkertaiselta, muutama kilometri maastolaukkaa ja silloin tällöin pikku esteen yli. Minua kuitenkin tökki jo alkaen siitä, että olin unohtanut kumisaappaat tallille. Nahkasaappaita en lähtisi pilaamaan mutaiselle parin kilometrin metsäpolulle ja saatoin jo kuvitella miltä läpimärät lenkkarit kohta tuntuisivat. Pitäisi muistaa riisua sukat että ainakin ne säilyisivät kuivina. En muuten saisi saappaita jalkaan.

Alkoi sataa kun pääsimme perille, kuinkapa muutenkaan. Olisi voinut hyvin olla marras- eikä syyskuu. Kaiken maksimaalinen surkeus alkoi oikeastaan olla jo huvittavaa, ajattelin riisuessani sukkiani. Epäilin, että sadetakkikin oli tipahtanut tavaroista tallipihalle mutta ei, se sentään löytyi takapenkiltä, ja Oona lainasi minulle sadehousunsa kun lähdimme Veskun kanssa radalle.

Reitissä ei ollut mitään valittamista. Se oli hyvin merkitty ja pohja oli ihanan joustava eikä ollut kerännyt juurikaan vettä. Esteetkään eivät näyttäneet pelottavilta, paitsi ehkä bankettia. Sade ei tuntunut puiden alla niin piiskaavalta, mutta tuuli kyllä pääsi heiluttelemaan pusikoita tännekin.
- Hermostuttaako? Vesku kysyi kun pääsimme avoimelle loppusuoralle.
- Ihan hirveesti.
- Kyllä se noista selviää, nehän on ihan pikkurisuja sille.
- En mä sitä, vaan tätä tuulta. Se on ihan pösilö kun tuulee.

Ja niin se oli. Varpaitani uhmaten halusin satuloida sen jo traikussa, mikä osoittautui ihan fiksuksi teoksi vaikka Oona juputti vastaan. Ulos päästyään se meinasi hypätä pystyyn, mitä se ei tietääkseni koskaan ennen ollut tehnyt ja suojien vaihtaminen kulkkareista jännesuojiin oli melko uhkarohkeaa hommaa, kunnes tajusimme taluttaa sen kopin tuulensuojaiselle puolelle. Muitakin hevosia oli saapunut paikalle erilaisilla kuljetuksilla ja kadehtien katsoin muutamaakin tyyntä suomenhevosta, jotka vain käänsivät takapuolensa tuuleen ja näyttivät kärsiviltä mutta eivät hötkyilleet vähääkään. Olin melko aikaisin lähtövuorossa, viidentenä, mistä olin tyytyväinen. Olisi ollut pahempaa kuin inhottavaa odottaa esimerkiksi numerolla kolmekymmentä. Nielaisin silti, kun ilmeisesti varuiksi paikalle tilattu ambulanssi rullasi pysäköintialueen reunaan.

H-hetki alkoi lähestyä ja vaihdoin sadehousut ja lenkkarit sukkiin ja saappaisiin sekä puin turvaliivin sadetakin alle. Eipähän ollut tullut sitäkään kombinaatiota sovitetuksi. Sadetakkini ei mahtunut kiinni ja kinnasi selästä niin, etten saanut käsiä liikutettua. Se oli pakko jättää pois. Katsoin kaihoisasti maneesia toivoen, että olisin voinut mennä sinne verryttelemään, mutta sinne talutettiin parhaillaan jonoa tuntihevosia. Kenttä oli varattu meikäläisille. Olisi kai ollutkin aika omituista verrytellä maneesissa maastoradalle lähtemistä. Nielaisin, huokaisin ja lähdin taluttamaan teutaroivaa Madnessia kentälle. En ainakaan nousisi satulaan ennen kuin siellä, missä se olisi aitojen sisäpuolella singottuaan minut satulasta. Ehkä satuttaisin itseni jo ennen lähtövuoroani eikä minun tarvitsisi mennä radalle ollenkaan. Alkoi jo oikeasti vähän naurattaa kaiken epätoivoisuus.

Kiristin satulavyön valmiiksi ja ponkaisin selkään Veskun pitäessä varmuuden vuoksi ohjista. Hänkin alkoi näyttää vähän huolestuneelta kun Madness teki capriole-tyyppisen loikan heti kun olin saanut jalustimet jalkaan ja hän oli irrottanut otteensa ohjista. Ei se sitten yhtä pahasti toista kertaa loikannutkaan, mutta tuo yksikin kerta oli saanut muut ratsastajat lakoamaan lähettyviltä ja pitämään pienen hajuraon meihin. Pidin alkukäynnissäkin ohjat varmuuden vuoksi käsissä ja ehdin saada muutaman hyvän ravikierroksen ennen kuin ensimmäinen ratsukko lähetettiin radalle. Tuuli alkoi pitää taukoa, mutta sade vain yltyi.

Ratsastin vuorollani lähtöpaikalle ja katselin miten edellinen ratsukko lähti hallitusti liikkeelle. Vähän turhankin hallitusti; pullea poni ylitti käynnissä lähtölinjan, suostui sitten vaivoin siirtymään raviin ja nostamaan laukan vasta monen metrin päässä. Mitenkähän pian pääsisimme sen ohi? Toivottavasti saisimme sen kiinni semmoisessa paikassa, missä oli hyvää tilaa ohittaa. Teki mieli tehdä ristinmerkki kun tanssitin Madnessin lähtölinjalle, mutta en halunnut irrottaa kumpaakaan kättä ohjista.
- Koitas nyt sitten olla ihmisiksi, komensin hevosta kun lähettäjä alkoi laskea kohti nollaa.

Ainakin meidän lähtömme oli lentävä. Minulle tuli huomattavasti varmempi olo kun hevonen alkoi käyttää energiaansa etenemiseen poukkoilemisen sijaan ja muutamassa lyhyessä hetkessä olimme jo lähestymässä ensimmäistä estettä. Yhtä helposti kuin kotimetsässä ruuna ylitti sen mutta laskeuduttuaan sen jälkeen oli yllättää minut pienellä pukkisarjalla. Onneksi se tajusi, että reitti jatkui ja alkoi taas panostaa liikkeeseen eteen- eikä ylöspäin. Saman tempun se kyllä teki toisenkin esteen jälkeen, mutta ei se enää yllättänyt minua yhtälailla. Kolmannella esteellä oli jotain häiriötä, sen näin jo kaukaa ja yritin hidastaa vauhtia. Onneksi reitti itse esteelle oli selvä ja ohi laukatessani huomasin sen pullean ponin seisovan metsässä tiukasti estevahdin otteessa ja ratsastajan kömpivän pusikosta. Hyvä, eipähän tarvinnut enää miettiä koska se tulisi perä edellä vastaan.

Lukuun ottamatta väistämättömiä pukkeja joka esteen jälkeen ja sitä, että pelkäsin Madnessin yrittävän hypätä yhdellä loikalla koko banketin yli, aloin nauttia vauhdista. Pukitkin olivat enemmän mieleeni kuin sivuhyppäykset ja kun osasin odottaa niitä, ne eivät olleet iso ongelma. En muistanut ihan varmasti missä kohden banketti oli tulossa ja se yllätti minut, jouduin hiljentämään vauhtia niin roimin ottein että melkein tuntui kuin hevonen olisi istunut allani sen yhtäkkiä tullessa eteen. Vauhtia kuitenkin riitti hyvin sen ylittämiseen parilla pitkällä laukka-askeleella ja sillä kertaa pukittelu unohtui, mikä oli onni, sillä olin alashypyssä heilahtanut niin pahasti eteenpäin, että silloin olisin varmaan pudonnut.

Omituinen on ihmisen mieli. Aloin yllyttää Madnessia vähän kovempaan vauhtiin sen sijaan että olisin yrittänyt säädellä sitä ja se vastasi lopettamalla pukittelun. Vasta kun viimeinen este erotti metsäpolun avoimesta kentästä se laskeutuessaan vielä kerran keikautti takapuoltaan niin, että irtosin oikein kunnolla satulasta mutta tipahdin onneksi takakaarelle takaisin ja potkaisin sitä kiukkuisesti. Se vastasi kiihdyttämällä vielä vauhtiaan ja annoin sen mennä viimeiset sadat metrit kaikella täykkärin innollaan. Meni useampi sata metriä että sain sen kiinni maalilinjan jälkeen, mutta onneksi siinä ei ollut enää suoraa kiitorataa vaan aukea, jolla jouduimme menemään ympyrää, mikä jo itsessään hidasti sitä. Ajattelin, että tämän kanssa lähtisin laukkakisoihin koska tahansa, ainakin tyynenä päivänä.

Olimme molemmat likomärkiä ja puuskutimme. En saanut huohotettua sanaakaan, heilautin vain kättäni, kun ohitin Veskun ja Oonan ratsastaessani takaisin kentälle rauhoittaakseni molempien hengitystä ravaamalla loputtomia kierroksia suuntaan jos toiseenkin. Madness ei enää viitsinyt poukkoilla ja saatoin jo antaa sen ojentaa kaulaansakin kunnes ravasimme melkein pitkin ohjin. Kun en enää jaksanut siirsin sen käyntiin ja tajusin olevani kuolemanväsynyt, kuin hakattu. Adrenaliini oli muuttunut joksikin painavaksi, lyijyksi ehkä, ja valunut raajoihini. Mielestä se ei kyllä ollut kadonnut vaan pulppuili siellä edelleen kuin taikajuoma noidan padassa. Oli aika voittaja olo. Ihmettelin, miten olin saattanut ajatellakaan, etten lähtisi radalle. Tällä hetkellä ajatellen koko ratsastus saattoi olla yksi elämäni tähtihetkiä.

- Se paskiainen pukitteli koko matkan, huokaisin kun pääsin portille ja keräsin voimia päästäkseni alas selästä. – Mutta kyllä siitä kenttähevosen saa.
Oona otti ohjat kommentoimatta mitenkään ja Vesku otti minua kainalosta kun horjahdin osuessani maahan. Tuntui kestävän ikuisuuden kävellä trailerille, jalkani eivät tahtoneet irrota maasta.
- Saatan kuolla tähän, totesin, kun pääsin lopulta takapenkille istumaan. Ja uskomatonta mutta totta, nukahdin, sammuin kuin saunalyhty.

Heräsin loimen alta Oonan ravisteluun.
- Et kai oikeesti kuollut? hän kysyi, oli kai kuullut viimeisen repliikkini.
- En… mitä nyt, joko lähdetään kotiin? Nukuinko mä tosiaan kisoissa? Nousin säikähtäen kunnolla istumaan kun tajusin missä olin.
- Kohta, mutta saat ensin mennä palkintojenjakoon.
- Mitä, saanko?
- No saat, piru vie, ylös nyt! Oona näytti tyytyväiseltä kirosanasta huolimatta ja kiskoi loimen pois päältäni. Satoi edelleen, mutta ratsuni seisoi auton vieressä odottamassa.
- Miten meillä meni sitten?
- Tulitte toiseksi. Selkään vaan, ja tonnepäin, Oona osoitti maalilinjan suuntaan. Tarkistin, että kypäräni remmi oli kiinni, ja olihan se, kun en ollut sitä avannut, vedin turvaliivin vetoketjunkin kiinni ja nousin taas satulaan, tarkistettuani ensin rutiininomaisesti satulavyön kireyden. En ollut ihan varma näinkö edelleen unta ja olisin toivonut vähän pidempää heräämisaikaa ja vaikka kupillista kahvia, mutta lähdin kuitenkin ratsastamaan osoitettuun suuntaan. Madness oli levännyt ja käännähteli taas virkeän oloisena siirtäen aina takapäätään siihen suuntaan mistä tuuli tuli, pariin otteeseen tuntui siltäkin kuin tuuli olisi tarttunut sitä isolla kouralla mahan alta ja kohottanut koko takapäätä ilmaan. Mahdoton kaveri. Minä värisin kun tuuli puhalsi läpimärkien vaatteitteni läpi iholle ja yritin miettiä, oliko minulla mukana mitään kuivaa mitä vaihtaa päälle kotimatkan ajaksi.

Voittajahevonen oli selvästi arabi ja meidän jälkeemme tuli pari sirorakenteista ponia. Vaikkei Madness ollut kauhean iso, tunsin olevani siellä ihan eri sfääreissä tuossa pienessä sirpakassa joukossa. Saimme ruusukkeet ja kädenpuristukset ja sitten vielä kunniakierros aukealla, jolla aiemmin olin jarrutellut Madnessia. Se meni ihan pipariksi. Takaani porhalsi yhtäkkiä kaksi kappaletta ratsastajattomia poneja ja sain totisesti tehdä töitä jottei hevoseni lähtenyt kisaamaan niiden kanssa viimeisestä voitosta. Kävelytin sen suunnilleen turpa polvessa mahdollisimman suoraa tietä pois alueelta ja hyppäsin alas jääden sieltä seuraamaan ponien kiinniottoyrityksiä. Molemmat ratsastajat ainakin nousivat omin avuin ylös surkean ryvettyneinä.
- Eiköhän me mennä, ehdotti Oona kun ponit saivat yleisön lakoamaan kauemmas laukatessaan läheltä harvaa ihmismuuria niin, että mutaroiskeita ja kokonaisia multapaakkuja lensi katsojien joukkoon. Yksi osui minuakin poskeen kun käännyin vastaamaan ehdottoman myöntävästi, mutta en viitsinyt edes harmistua. Oli kai vain syytä olla iloinen, ettei se ollut tullut silmään.

En enää välittänyt varoa saappaitani sen paremmin kuin vaatteitanikaan vaan hyörin mukana kun yritimme saada Madnessin mahdollisimman nopeasti matkakuntoon. Ei mennyt kauhean monta minuuttia ennen kuin se oli fleeceloimessaan kopissa ja me kokoilimme kuraisia ja kuraisempia tavaroita ympäristöstä.
- Olispa tallilla sauna, toivoin, kun kiipesimme itsekin autoon.
- Mä teidät saunotan, lupasi Oona ja laittoi lämmittimen puhaltamaan niin kuumaa ilmaa kuin mahdollista. Ensin viima oli kylmä, mutta kun pääsimme moottoritielle, alkoi auto tosiaankin muistuttaa saunaa jopa takapenkillä asti. Oona halusi käydä lävitse joka ainoan esteen, mutta enpä muistanut niitä tarpeeksi hyvin eritelläkseni. Joka tapauksessa kaikki olivat menneet samoin; sulava ylitys ja pukkisarja, siihen bankettiin asti ja sen jälkeen enimmäkseen pukeitta.
- Miten sä nyt sen olet pukittamaan opettanut? Oona tiukkasi.
- En mä mitään ole opettanut, ei se ole ikinä ennen tehnyt mulle niin. Se inhoaa tuulta, sitä se varmaan kiukutteli. Tai sitten se halusi mennä kovempaa koska se lopetti kun lisättiin vauhtia.
- No mutta hyvin hoideltu kumminkin.
Otin miedon kiitoksen vastaan tyytyväisenä. Oonasta harvoin sai irti tuonkaan vertaa - jos hän ei haukkunut olivat asiat jo aika hyvin, mutta se oli ihan okei kunhan siihen tottui.
- Mä en ole ikinä ollut niin kauhuissani kuin tänä aamuna, tunnustin, kun katseeni osui oikorataan, jonka vartta ajoimme ja muistin, miten olin aamulla tuijottanut sitä ja ohivilistäviä pylväitä sydän kurkussa. Nyt se olikin helppo sanoa. Aamulla en olisi päästänyt mokomaa suustani vaikka olisi uhattu villeillä tiikereillä.

Vein kotitallille päästyämme Madnessin suorinta tietä karsinaansa ja vaihdoin sille kuivan kuivatusloimen päälle, sitten lähdin penkomaan omasta kaapistani kuivia vaatteita. Onneksi niitä oli kertynyt sinne tarpeeksi asti joskin ainoat kuivat kengät olivat punaiset kesäavokkaat, jotka näyttivät aika mielenkiintoisilta ratsastushousujen kanssa. Kaikki märät ja mutaiset varusteet saappaita myöten heitin isoon Ikean kassiin. Ne saisi todennäköisesti kotona suihkuttaa ensin puutarhaletkulla ennen kuin niitä ilkeäisi laittaa pesukoneeseen. Vesku lisäsi pussiin omat farkkunsa ja lenkkarinsa käytyään ensin rapsuttelemassa Mustikkaa. Pihattoporukkaa ei näyttänyt sade ja tuuli häiritsevän, tai sitten yksikään niistä ei ollut tajunnut katoksensa merkitystä. Tai sitten niiden mielestä alueelle jätetty metsä vaan oli riittävä suoja tämmöistä pientä pahaa ilmaa vastaan.

- Mä olen niin tyytyväinen itseeni, hehkutin Veskulle kotimatkalla.
- En mä tajunnut että sua oikeasti pelotti, ennen kuin sanoit, tämä vastasi vähän anteeksipyytävästi. – Ajattelin vaan että olet ihmeen rauhallinen kun et aamulla puhunut mitään.
- Mä pelkäsin niin ettei meinannut henki kulkea. Samalla olin tyytyväinen siitä, että olin saanut hämättyä Veskua. Hän kun tuntui lukevan minua usein kuin avointa kirjaa ja tietävän mitä ajattelin paremmin kuin minä itse. Se ei ollut kivaa, jos sitä rupesi oikein miettimään, kun en tosiaankaan voinut vastavuoroisesti väittää tietäväni mitä hänen päässään liikkui. Se oli epätasa-arvoista ja jos oikein aloin pohtia, tunsin olevani vähän alakynnessä.

Toisaalta, siinä saattoi salaa olla koko tämän juttumme viehätyskin, kieroutunutta tai ei.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   1.3.09 09:39:26

98.

Itsensä voittaminen oli ihanaa ja ajatus siitä kantoi minua monta pimeää viikkoa eteenpäin. Ellei pelkkä ajatus tahtonut riittää, vilkaisin reissussa rähjääntynyttä, mutapilkullista sinistä ruusuketta, jonka olin tuonut kotiin ja tökännyt keskelle työhuoneemme paljasta seinää. Siinä se oli, konkreettisesti.

Minun ratsastuskilpailuni olivat siltä kaudelta ohitse ja kävin tallilla enää raittiin ilman ja liikunnan takia, ja viikonloppuisin välillä mukana kisoissa hoitajana, kun Madnessia kierrätettiin viimeisissä koetoksissa. Kimi oli suostunut ottamaan sen kakkosratsukseen silloin, kun oli itse menossa Kisun kanssa jonnekin ja Vesku kävi sillä koulukisoissa. Esteissä se pärjäsi luonnostaan paremmin, mutta kyllä sen helpot aatkin alkoivat jo olla aika vakuuttavia.

Ratsastin Mansikalla vanhaan tapaan joka kolmas päivä ja muulloin silloin tällöin Sassylla, kun ehdin. Toisen samalla kertaa tulleen virolaisen Oona oli myynyt melkein suoraan autosta ja hän itse keskittyi enimmäkseen pariin asiakashevoseen ja Madnessiin myös, kunhan alkoi taas pystyä hyppäämään parantuvalla jalallaan. Sassy oli herttainen pieni otus, josta tykkäsin kovasti ja Mansikka teki mielellään hommia niin kauan kun pyörimme kentällä niin, että Mustikka oli näköetäisyydellä. Maastossa ja maneesissa se hermostui. Kaiken muun ajan veikin opiskelu. Olisi se vienyt enemmänkin, kaiken ajan siihen olisi saanut kulutettua mutta pitihän päätä välillä lepuuttaa.

Iskä toi minulle töistään vanhan, laiterekisteristä poistetun kannettavan tietokoneen ja hihkuin riemusta kun näin sen. Se oli vähintään yhtä hyvä kuin Veskun oma ja tuli enemmän tarpeeseen kuin satanen rahaa, sillä meillä alkoi olla tietokonetarpeita molemmilla eikä mikään ollut tuskastuttavampaa kuin jonottaa toisen selän takana – oli kummassa roolissa vaan. Etenkin kun kummankaan koneenkäyttö ei ollut tyyppiä käyn-pankissa vaan vaati välillä tuntikausien näytöntuijottelun ja kynänpään tai kynsien pureskelun.

Muuten rakastin opiskelua. Nautin kun sain päntätä nippelitietoa ja nautin kun sain tehdä isompia juttuja ja nautin ylipäätään koulussa käymisestä. Kävimme yleensä Simon ja Siljan kanssa syömässä; ensimmäisen päivän arka tuttavuudenhieronta oli tuottanut pysyvän kaveruuden, vaikkemme nykyään enää juuri nähneetkään toisiamme kuin luennoilla, joilta joiltain välillä ja toisilta aina lintsasin mennäkseni ratsastamaan. Lisääkin porukkaa tietysti oli liittynyt ”piiriimme”. Minun pienryhmästäni oli löytynyt Camilla, jonka vasta ihan hiljattain olin tunnistanut samaksi punapääksi, jonka kanssa olin kesällä törmäillyt ilmoitustaululla, kun ei hän enää ollutkaan punapää. Simon kanssa tulivat usein syömään Pekka ja Julius. Siljan mukana liikkui milloin kukakin ja Ellikin osui usein samaan pöytään, vaikkei kukaan meistä oikein tainnut suhtautua häneen muuna kuin blondina väärässä paikassa.

Aloin oikein miettiä sitä asiaa yhtenä päivänä kun hänet sivuutettiin ruokapöytäkeskustelussa kokonaan, vaikka hän yritti saada sanotuksi jotain ihan asiaan liittyvää ja fiksua, minkä olimme juuri pienporukassa saaneet selville. Hän istui minua vastapäätä ja jäin katsomaan häntä ajatuksissani. Tyttö alkoi punoittaa lievästi ja painoi katseensa maitolasiinsa, mutta sattui sitten vilkaisemaan minua ja räjähti.
- Mitä säkin tuijotat siinä? hän kysyi myrkyllisesti ja lähti tarjottimineen kun pyörremyrsky. Koko pöytä hiljeni ja kääntyi katsomaan mitä tapahtui.
- Urpot, sihahdin ja nappasin oman tarjottimeni nousten yhtä vilkkaasti, ihan tajuamatta että niitä samoja urpoja olin itsekin, joskin juuri vasta valaistumisen kokenut.

Elli paineli jo ruokalan ovella kun paiskasin oman tarjottimeni kärryyn ja lähdin juoksemaan perään.
- Odota, huusin, mutta ääneni hukkui hälinään, ja olisihan se voinut olla tarkoitettu ihan kenelle vaan. Kun pääsin aulaan en ensin havainnut Elliä missään, mutta kun pysähdyin ja vilkuilin joka suuntaan näin vaalean kiharakampauksen ulko-ovella. Minulla oli tennarit, hänellä korkkarit, joten tavoitin hänet ihan vähän matkan päässä pihalla. Kuntoni ei kuitenkaan ollut ihan huippuluokkaa, eikä sadan metrin pinkominen yhtäkkiä maha täynnä ollut ollut ihan hyvä idea, tarrasin häntä käsivarresta ja sitten jouduin kumartamaan ja huohottamaan, melkein oksetti.
- Mitä @!#$ä nyt vielä? tyttö kysyi ja tuijotti minua silmät täynnä vihaa ja kyyneliä.
- Odota, huohotin ja aloin kohottautua pystympään. Hänen ilmeensä säikäytti minut. Miten kauhean kovaa olimmekaan ihan noin ohimennen häntä satuttaneet? Yritin saada hengitykseni tasaantumaan, mutta hän näytti siltä että aikoi riistäytyä irti sillä sekunnilla, joten jatkoin nopeasti: - Anteeksi, me ollaan... mä olen ollut idiootti.

Ellin ilme ei juuri muuttunut kun hän repäisi kätensä irti ja jatkoi matkaansa, mutta ei hän enää juossut enkä minä ehtinyt ajatella, seurasin vaan perässä ja hengitin syvään.
- Ihan oikeesti, anteeksi, pyysin.
- Älä viitti, oletko sä nyt heittäytyny yhtäkkiä uskovaiseksi tai jotain? Ääni oli kolea ja häijy.
- Enkä, kunhan… hitto, pysähdy nyt, multa loppuu kunto! En tohtinut enää ottaa tytöstä kiinni, mutta hän pysähtyi silti ja katsoi minua epäluuloisesti ja halveksivasti.
- Mä vaan tajusin yhtäkkiä että mehän jumaliste koulukiusataan sua, enkä mä semmosessa halua olla mukana, sanoin yhdessä henkäisyssä.
- No niin jumaliste teette, Elli matki ja kaivoi laukkuaan räpytellen silmiään. Hän ei tuntunut löytävän mitä haki ja kokeili seuraavaksi karvakauluksisen takkinsa taskuja turhautuneen näköisenä.
- Haluatko tupakan? kysyin toiveikkaana. Olin jo melkein lopettanut, mutta tiesin, että minulla oli vajaa aski laukkuni taskussa. Toinen katsoi minua vähän ystävällisemmin ja nyökkäsi.
- Mä olen kyllä yrittänyt lopettaa, mutta nyt vois polttaa yhden.
- Sama vika, täsmälleen, sanoin ja löysin oman askini. Tuntui kuin olisin saanut pienen voiton kun hän otti siitä yhden ja nappasi sytkärin kädestäni.

- Niin että anteeksi, sanoin sitten vielä kerran.
- Mikä suhun meni että tommosta tuut sanomaan?
- Ei aavistustakaan. Kai joku järjen häivähdys yrittää pintaan. Toi, ettet sä saanut suunvuoroa tuolla pöydässä oli hävytöntä.
- Mitä kenenkään kannattaa tyhmää blondia kuunnella, Elli sanoi kireällä äänellä ja tuijotti jonnekin olkapääni yli.
- Jos sä olisit tyhmä sä et olisi täällä, hei haloo. En välittänyt vaikka kuulostin pissikseltä.
- Silti mua pidetään sellasena, vaikka olen täällä, ja sain koko porukan toiseksi parhaan arvosanan ekasta tentistä. Tytön katse tuntui lävistävän minut enkä voinut muuta kuin käpristellä kuin muurahainen polttolasin alla.
- Sen mä just tajusin, sanoin nöyrästi.

- Sä olet itse ollut melkein pahin, sä olet tommosta hiljaista johtajatyyppiä jota täällä seurataan. Jos joku olisikin suoraan piruillu mulle, ei tää porukka siihen olisi kehdannut mennä mukaan. Mutta tommonen hiljanen ulossulkeminen…
- Minä, johtajatyyppiä? Olin ällistynyt.
- Sinä. Mikä sun horoskooppimerkki on?
- Leijona, mutisin häpeissäni, kyllähän minäkin sen verran tiesin, että niitä pidettiin johtohahmoina, vaikken sitä ikinä ollutkaan itsessäni tunnistanut. Samassa tilanteen mielettömyys valkeni minulle ja aloin nauraa. - Ei kai me oikeesti vedetä horoskooppimerkkejä tähän?
- Miksei vedettäisi? Luonnehoroskoopit pitää usein paikkansa. Vai luuletko sä että sekin on joku blondijuttu? Elli tuijotti minua vaativasti.
- Mä… en ole oikein perehtynyt luonnehoroskooppeihin, tunnustin. Oliko tuo tyyppi sittenkin henkinen blondi? Mutta ei, johan se oli tullut selväksi. Ja edelleen oli selvää myös se, että minä tässä olin anelevana osapuolena. Kävin pikaisesti läpi iltapäivän ohjelman ja tokaisin sitten:
- Mennään jonnekin kahville ja juttelemaan.
- Ajattelit lintsata perjantai-iltapäivän luennon? Elli tuijotti minua edelleen pistävästi.
- En ajatellut mutta tää tuntuu nyt tärkeämmältä. Tuijotin takaisin, lopultakin laskematta katsettani häpeissäni, ja lopultakin Elli hymyili.
- Lintsataan sitten, hän sanoi.
- Mihin mennään?
- Mennään Lastenlinnan kahvioon, musta on ihana katella niitä ipanoita.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   1.3.09 17:52:29


Se oli ehkä viimeinen lause mitä olisin odottanut kuulevani Ellin suusta mutta en pysähtynyt sitä nyt ihmettelemään, kaikkien muiden virhearviointieni jälkeen. Lähdimme kävelemään hyvinkin puolen kilometrin, ellei pidempääkin matkaa ja se meni sen verran puhumattomissa merkeissä, että mieleeni ehti tulla, miten Miila ja minä olimme saaneet päähämme kiusata yhtä Ilsen ensimmäisistä sijoituslapsista. Meistä se oli ollut vain hauskaa, liittoutumisemme sinetti, mutta Ilse oli asian selville saatuaan haukkunut meidät molemmat niin pataluhiksi että korvani kuumottivat vieläkin. Juuri sellainen oloni oli nytkin.

Keskustelunhaluni alkoi vähän jäähtyä kävellessämme viileässä syyssäässä, mutta en kehdannut enää peruakaan, vaikka tuntui siltä, että ehkä jo esittämäni anteeksipyynnöt olisivat voineet riittää. Ostimme kupilliset kahvia ja istuimme kahvion nurkkaan. Lusikat kilisivät kupeissa ja hiljaisuus oli painostava. Yritin kuumeisesti miettiä, mistä olin halunnut jutella, mutta sen hetken kiihkeys oli jäänyt toiselle puolelle sairaala-aluetta enkä enää saanut ajatuksesta kiinni. Katselin Elliä, hänen lyhyttä vekkihamettaan, ruumiinmyötäistä puseroaan ja ruudullisia sukkahousujaan.
- Miksi sä pukeudut noin? kysyin sitten todella tökerösti. Elli mulkaisi minua.
- Mä olen aina pukeutunut näin. Mä olen nipin napin yhdeksäntoista, pitäisikö mun siirtyä nunnankaapuun ja värjätä hiukseni jotta mulla olisi oikeus olla täällä?
- Äh, se oli typerä kysymys. Unohda.
- Eikä ollu. Sen takiahan te mua kohtelette kuin vajaaälystä. Vai mitä?
- Sä et jotenkin tunnu olevan ihan vakavissasi täällä, myönsin.
- Mutta mäpä olen. Mä olen aina halunnut lääkäriksi, ja se musta myös tulee. Ja te saatte sietää mun minihameita just niin kauan kun se kestää.
- Sähän olet kapinallinen, tajusin. – Mä kävin ostamassa siistejä ja asiallisia vaatteita jotta olisin sen näköinen että kuulun tänne ja olen fiksu. Pukeudutko sä kotona siististi ja asiallisesti ja vaan tänne bimboksi?

Voi luoja, minkähän kokoisen rupisammakon seuraavaksi päästäisin suustani? Odotin, että Elli olisi noussut ja vaikka heittänyt kahvinsa lähtiessään päälleni, mutta sen sijaan hän alkoi nauraa.
- Pukeudutko sä kotona bimboksi, senkin hiiri?
- Verkkareihin ja ratsastushousuihin enimmäkseen, kielsin. Vai hiiri.
- Kyllä mä ensimmäisellä viikolla kävin sovittamassa jakkupukuja sun muita, mutta mä näytin niissä niin mummolta että en mä niitä voinu ostaa, Elli tunnusti. – Ja sitten mua alkoi suututtaa, että edes olin harkinnut semmoista ja päätin, että saan kelvata tänne ihan semmoisenaan.
- Jos sä olisit punkkari tai nörtti, näyttäisit uskottavammalta, arvelin.
- Tietysti. Mutta kun mä en ole. Niele se.
- Mä alankin niellä, sanoin. – Ja eiköhän noi muutkin vähitellen.
- Saapa nähdä. Ellin ilme synkistyi hiukan. – Ja yks juttu vielä. Mua on vauvasta asti sanottu Elleksi. En mä ole sitä keksinyt teini-iässä jotta kuulostaisin enemmän mallilta tai mitään semmosta.

Pyysin vielä kerran anteeksi. Juuri niin olin kuvitellut, ja nyt minun keksimäni Elli oli tarttunut jo aika moneen muuhunkin suuhun. Tunsin itseni viheliäiseksi maan matoseksi. Kymmenen vuotta nuorempana olisin voinut sanoa yksinkertaisesti että ”ollaanko kavereita” ja olisimme voineet käsi kädessä juosta takaisin, hameenhelmat ja saparot heiluen. Nyt sellaista ei oikein voinut ehdottaa, enkä tiennyt edes kelpaisinko kaveriksi. En totuuden nimessä tiennyt sitäkään, halusinko itse Ellen ystäväksi. Sen saisi aika näyttää, kunhan nyt ensin päästäisiin vähän tutustumaan. Vaikka olimme viikkoja olleet samassa ryhmässä en tiennyt tytöstä muuta kuin että hän oli aika nopeaälyinen ja fiksu. Mistään ei ollut tullut juteltua, paitsi pakollisia opiskeluun liittyviä lauseenvaihtoja. Painoin kädet ohimoilleni ja häpesin kun muistin, miten alentuvasti olin häntä kohdellut kun oli ollut pakko olla jossain tekemisissä.

- Kärvistele vaan, kuului tyytyväinen ääni pöydän toiselta puolelta ja vilkaisin sinne vähän tuohtuen. Muutama tuontyyppinen kommentti lisää ja hän saisi ehkä itse jatkaa kärvistelyä. Mutta Elle ei näyttänyt kostonhimoiselta, vähän huvittuneelta vaan.
- Vaihdetaan puheenaihetta, hän ehdotti. – Eiköhän tätä oo nyt vatvottu ihan tarpeeksi.
- Sopii, sanoin helpottuneena. – Haluatko lisää kahvia? Mä voisin hakea toisen kupillisen.
- Joo, tuo vaan.

Jatkoimme juttua seuraavasta ryhmätyöstä ja seuraavista bileistä. Niitä oli alkuun ollut ihan tuhottomasti ja vieläkin jonkin verran, tasaiseen tahtiin. Olin alkuinnostuksen jälkeen jo oikeastaan kyllästynyt käymään kaiken maailman kissanristiäisissä; siksihän niitä järjestettiin että ihmiset tutustuisivat toisiinsa, mutta minä olin jo oman porukkani löytänyt. Ellen olin nähnyt aina kun olin ollut mukana ja hän kysyi kuin ohimennen enkö lähtisi nyt myös.
- Kuka ne nyt järkkää?
- Virkistyskerho.
- Ens perjantainako ne oli?
- Ei kun tänään, itse asiassa.
- No jestas, vähän lyhyt varoitusaika. En mä taida.
- Okei. Taidan mä mennä kuitenkin kurkkaamaan, vaikka ois ollu kivaa jos ois kerrankin ollut tyttöseuraa. Elle näytti aika pettyneeltä. – Tai seuraa yleensä.
- Mitä mä oon nähny niin sulla on kyllä hyvinkin ollu seuraa.
- Joo, miehet uskaltaa lähestyä kun ne on juoneet neljä kaljaa, ja arvaa mistä sitten puhutaan. Ei ainakaan opinnoista. Mutta aina mä vaan oon ollut toiveikas. Mä kokeilen ainakin vielä kerran.

- Ei kun mä tulen sun kanssa, päätin äkkiä. Ellen ilme kruunasi päätökseni, se oli ilahduttavan kiitollinen.
- Tuutko tosiaan?
- Niin mä kai sanoin? Missä ne on? Missä nähdään?
- Tule meille ensin etkoille?
- Missä sä asut?
- Westendissä.
- Siis Espoon Rivieralla? Eihän sinne pääse edes millään julkisilla. Tuu sä mieluummin meille.
- Niin… no mä kuljenkin yleensä autolla. Mutta voin mä tulla, missäs sä sitten asut?

Annoin osoitteen ja sovimme, että Elle ilmestyisi kuuden paikkeilla.
- Älä sitten ihmettele jos on kämppä täynnä väkeä, varoitin. – Se on kimppakämppä, ja mä ajattelin kyllä yrittää houkutella Siljan ja Simonkin mukaan, josko nekin haluais tulla meidän kautta.
Ellen kulmakarvat lennähtivät jonnekin lähelle hiusrajaa, mutta en tiennyt miksi, kimppakämpän mainitsemisen takia vai siksi että olin maininnut Siljan ja Simon.

Lähettäjä: venomous 
Päivämäärä:   2.3.09 00:57:51

Mahtavaa tekstiä, luin nyt koko tarinan 2 päivässä :D menee tässä yöunetkin mutta minkäs teet kun en osaa lopettaa kesken.. :>

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   2.3.09 01:37:20

Veno sepä hauskaa!
------
99.

Kun erosimme ja lähdin bussipysäkille aloin ihmetellä, mihin oikein olin pääni pistänyt. Lähdössä tiedekuntapippaloihin tiedekunnan oudon linnun kanssa. Mitä se tekisi minun maineelleni? Häpesin ajatusta saman tien, mutta jonkinlaista toimintasuunnitelmaa tässä kyllä ehkä tarvittiin. En ilennyt bussista soitella, mutta kun pääsin kotiin laitoin kännykän laturiin kiinni ja soitin ensin Siljalle, joka ei luvannut päästä mukaan ollenkaan. Hänellä oli pilates ja sen päälle joku muu jumppa.
- Sähän oot ihanan vetreä niiden jälkeen, etkä sä nyt kuitenkaan aamuyöhön jumppaa, rukoilin.
- No mä katon, mutta en todellakaan lupaa välttämättä jaksaa.
Seuraavaksi soitin Simolle, joka oli aina valmiina mihin tahansa. Hän lupasi tulla meille myös ensin.

Veskulle minun ei tarvinnut soittaa, sillä hän käveli sisään juuri sopivasti.
- Mä olen nyt kehittänyt aika sotkun ja mä tarviin sua apuun, ilmoitin.
- Jaa, no mitäs sais olla? Mieheni hymyili miellyttävästi, joskin väsyneesti ja rojahti syliini sohvalle.
- Virkistyskerhon bileet tänään. Meidän pitää mennä sinne, ja kaikkien sun kavereiden kanssa.
- Ehkä vähiten maailmassa mua kiinnostaa nyt lähteä johonkin virkistyskerhon pippaloihin.
- Kuule kulta pieni. Pörrötin hänen tukkaansa ja yritin näyttää suloiselta.
- Mitä sä muka oot järjestänyt?
- No, sähän tiedät Ellen…
- En?
- Tai Ellin.
- Jaa, joo, sen teidän Beebeen.
BB:ksi olivat kuulemma vanhemmat opiskelijat ristineet Ellen. Vesku ei tiennyt, tuliko lyhenne Brigitte Bardot’sta vai blondibimbosta.

- Sen nimi on Elle, sanoin kärsivällisesti. – Ja se on oikeesti ihan fiksu likka ja mä tajusin tänään että me ollaan oltu sille tosi ilkeitä ja nyt mä olen luvannut mennä sen kanssa niihin bileisiin ja mä tarvitsen tukijoukkoja. Vesku näytti edelleen väsyneeltä ja mietin, millä lahjoisin häntä.
- Lettuja aamiaiseksi? Hurjaa seksiä?
- Jos sä lähdet tänään ulos mä saan paistaa ne letut sulle, ja hurjaa seksiä luulen että saan muutenkin. Vesku silitteli naureskellen tukkaani.
- Luule vaan, uhkasin.
- Anna mä otan torkut ja katotaan sitten?
- Soittaisit ensin Jarille ja muille?
- Soita itse, täällä ne on kaikki mun kännykässä. Hän kaivoi puhelimen taskustaan ja lykkäsi käteeni.
- Painu sitten ylös nukkumaan ja jätä mut hoitamaan seuralaispalvelua.

Soittelin ja rupattelin Jarin ja Sebastianin kanssa, kumpaakaan ei ollut kovin vaikeaa houkutella ulos illalla, vaikka he taisivatkin vähän ihmetellä kutsuani. Mikael ei vastannut puhelimeen enkä jaksanut enää yrittää. Eiköhän tässä ollut tarpeeksi. Sitä paitsi minun piti mennä suihkuun, kello oli jo viisi. Kävin alakerrassa saunan suihkussa, sillä vaikka siellä olikin kylmä kun sauna ei ollut päällä, vedenpaine oli paljon parempi kuin yläkerrassa. Vanhan talon kirouksia kai sekin. Lauri ja Miila olivat tulleet kotiin sillä välin ja päätellen vaatekauppojen kasseista, joita lojui pitkin keittiötä, Miila oli taas ollut lempipuuhassaan.
- Lauri, tule mun kanssa ulos tänään, pyysin, kun kävelin sisään kylpytakissa ja pyyhe pään ympärillä. Melkein-vävyni kulmakarvat kohosivat kysyvästi ja Miila käännähti katsomaan minua naarasleijonan nopeudella.
- Meillä oli vähän muita suunnitelmia, Miila sanoi.
- Okei okei, älä nyt syö mua. Mä olisin vaan tarvinnut seuraa lääkisbileisiin. Istuin ja selostin koko jutun ja Miila alkoi näyttää leppyneemmältä, suorastaan ihastuneelta.
- Ihanaa kieroilua. Voi kun mäkin voisin tulla.
- En mä tiedä miten suljettuja noi bileet oikeesti on, sanoin, ja katsoin kysyvästi Lauria, joka kohautti olkapäitään.
- Ei mitään aavistusta mullakaan, en oo pariin vuoteen käynyt oikeastaan ollenkaan niissä.
- Mutta ainahan me voidaan kokeilla miten käy, päätti Miila. – Miten sinne pukeudutaan?
- Mä olen pukeutunut aika siististi ja tavallisesti, ja niin on mun mielestä muutkin. Ei mitään yökerhomekkoja.
- Otetaan vähän viiniä ja mietitään, sanoi Miila ja kaivoi yhdestä H&M:n kassista punaviinilaatikon. Sen mukana tuli esiin jotain hörhelöistä valkoista, jonka hän huolettomasti paiskasi takaisin kassiin.

Emme me mitään miettineet, vaan ajauduimme juttelemaan ihan muusta kun saimme tilkat viiniä laseihimme ja sitten yllätyin kun puhelimeni alkoi yhtäkkiä olohuoneessa soida. Kipaisin hakemaan sen ja vastasin vaikka numero näytöllä olikin outo eikä siinä ollut mitään nimeä.
- Jessi? sanoin.
- Elle täällä. Mä olen ihan eksyksissä. Osaatko sanoa missä mä olen?
- Riippuu siitä, missä sä olet, nauroin.
- Tämmösellä huoltoasemalla… hän antoi tuntomerkkejä ja tunnistin sen aika piankin.
- Et sä kaukana ole. Käännyt siitä takasinpäin ja… onko sulla hands free? Mä joudan kyllä neuvomaan vaikka perille asti. Hain keittiöstä viinilasini ja menin terassille istumaan tupakka-askini kanssa. Ei Elle kaukana ollut, siinä ajassa kun ehtisin polttaa yhden tupakan hän olisi jo perillä.

- Suojatiemerkin jälkeen keskeltä kuusiaitaa käännyt oikealle pihaan, sanoinkin hyvin pian ja samassa näin autonvalot. – Varo mersua, sanoin kiireesti.
Auto pysähtyi, valot sammuivat ja kuskinpaikalta nousi esiin hahmo, joka otti takapenkiltä olkapäälleen ison kassin, ennen kuin lähti tulemaan minua kohden. Elle näytti vähän epävarmalta ja istutin hänet viereeni polttamaan yhden tupakan ennen kuin menisimme sisään. Terassin himmeän lampun valossa näytti siltä, että hän oli pukeutunut tavallista konservatiivisemmin. Ainakaan hänellä ei ollut minihametta, ellei se sitten ollut isossa kassissa.
- Mä en ikinä löydä tänne toista kertaa, hän sanoi vähän epävarmasti kuin miettien, olisiko tarviskaan.
- Ei se päivänvalossa ole hankalaa, sanoin kevyesti ja maistoin lasistani. – Mä en ole vielä osannut päättää mitä mä laitan päälle.
- Mä jätin minihameen kotiin, Elle hymähti ja ojensi hoikkia sääriään.
- Farkutko sulla on?
- Niin.
- Mennään sisään, sanoin ja tumppasin tupakkani. - Kai munkin pitää johonkin pukeutua.

Miila ja Lauri istuivat edelleen keittiössä ja käänsivät uteliaina katseensa ovelle kun kuulivat meidän tulevan.
- Tässä on Miila, mun sisko, ja Lauri, neljänneltä vuosikurssilta, ja tässä on Ell… esittelin. Siitä hetkestä tuo nyt hämillisen näköinen kapinallinen sai meidän porukoissa nimen El. Miila tarkisti hänet yhdellä silmäyksellä päästä jalkoihin ja näytti pitävän näkemästään. Lauri oli todennäköisesti huomannut tytön jo aikaisemminkin syksyn mittaan. Olin ollut ymmärtävinäni, että useimmat miespuoliset opiskelijat olivat.
- Otatko viiniä? Miila tarjosi.
- En, mä olen autolla.
- Ei se mitään, tuut tänne yöksi ja ajat aamulla vasta kotiin.
- Mä en juurikaan juo, Elle hymyili anteeksipyytävästi..
- Mä käyn herättämässä Veskun ja pukemassa, sanoin ja kipaisin yläkertaan.

Makuuhuoneemme oli pimeä ja sieltä kuului raskasta hengitystä, kun avasin oven.
- Sori mutta mun pitää päästä pukeutumaan nyt, ilmoitin räväyttäessäni valot päälle. Vesku räpytteli silmiään kuin pöllö.
- Mitä kello on?
- Vähän yli kuuden. Lähdetkö sä mukaan bilettämään?
- Jos mä saan nyt kaks minuuttia sitä hurjaa seksiä mistä puhuit. Mä näin unta susta. Hän nosti polvensa koukkuun ja asetteli kätensä haaruksilleen.
- Jestas mikä iskulause. Saat vaikka kolme, ilmoitin miellyttävästi yllättyneenä ja loikkasin sängylle.
- Mä luulen että kaksikin riittää, sanoi Vesku ja kiskoi kylpytakkini vyön auki. Kymmenen siinä sitten kaikkiaan meni ja Veskukin lupasi lähteä mukaan kun kuuli, että olin saanut suostuteltua Jarin ja Sebastianin, ja varmaan Laurinkin.

Laitoin päälleni tiukat farkut kuten Ellelläkin oli, ja topin ja pitsijakkusetin, joka oli jostain syystä jäänyt kesällä kokonaan käyttämättä, vaikka olinkin sen jo silloin ostanut. Tai tiesinhän syynkin, se oli kesäauringossa ihan silmiinpistävän räikeä pinkki. Nyt sähkövalovuodenaikaan se ei tökkinyt silmää niin pahasti.
- Pitääkö mun vaihtaa vaatteita? Vesku arpoi ja katseli ryppyisiä housujaan.
- Pitää. Sä oot sen näkönen että oot nukkunut noissa.
- Niinhän mä nukuinkin.

Meikkasin naamani Veskun vaihtaessa haukotellen vaatteitaan ja mitä muuta hänen laittautumiseensa nyt kuuluikaan, ilmeisesti ainakin pään kasteleminen kylmällä vedellä. En ollut aikoihin tehnyt oikein kunnon meikkiä, mutta nyt innostuin käyttämään jopa rajaus- ja kulmakynää kunnes muistin äkkiä jättäneeni Elle-paran yksinään keittiöön ihan vieraaseen seuraan ja lopettelin kiireesti. Ei hänellä siellä kyllä mitään hätää ollut. Simokin oli tullut ilman, että olin yläkertaan kuullut mitään ja siinä kaikki istuivat jutellen ja juoden. Muilla oli kai punaviiniä mutta Ellellä jotain vaaleaa.
- Terve, huikkasin Simolle. – Osasit hyvin? Maistoin Ellen lasista ja tajusin, että hän joi hirveän hapanta italialaista sitruunamehua, jota Jinna oli jossain vaiheessa intoutunut haalimaan Stockalta, mutta oli tainnut sitten kyllästyä siihen jos sitä kerran oli vielä meillä eikä Villen luona.

- Silja heitti mut tänne matkalla jumppaan, Simo sanoi. – Sehän on käynyt täällä.
- Niin on. Haluatteko te nähdä talon? Vein Ellen ja Simon linnakierrokselle, vaikka kukaan ei tapansa mukaan ollut tälläkään viikolla ehtinyt siivota.
- Tässä on meidän olohuone, tuolla asuu periaatteessa Jinna silloin kun asuu. Ylhäällä on meidän muiden huoneet.
Kiipesimme jonossa sinne ja Vesku tuli vastaan portaissa, nyökäten ohimennen molemmille.
- Oliko Jari ja Sebbekin tulossa tänne, hän huomasi kysyä minulta.
- Ei, nähdään ne siellä. Meidän huoneet on tällä puolella ja Miilan ja Laurin tolla, jatkoin esittelyä. Simo näytti siltä, että kulki mukana vain kohteliaisuudesta mutta Elle kurkki kiinnostuneena sinne sun tänne ja kyseli. Kauanko olimme asuneet täällä? Paljonko vuokra oli? Työhuoneessamme Simokin sentään pysähtyi ja jäi tutkimaan kirjahyllyä.
- Sä olet oikeen varautunut tuleviin vuosiin, hän sanoi.
- Hölmö, ei ne mun kirjoja ole. Meillä on alan opiskelijoita täällä enemmänkin. Tai siis oikeastaan kaikki paitsi toi mun sisko.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   2.3.09 19:20:26


- Voi, tää on ihana talo! Elle huokaisi haltioituneen näköisenä niin, että melkein punastuin hyvästä mielestä.
- Niin on, vahvistin.
- Mitä te laitatte päälle, noiko vaatteet? kuului portaista ja Miila raahasi vaatekassejaan ylös.
- Jep.
- Okei, mä laitan jotain samantapasta, jos me vaikka tullaan sinne kuokkimaan myöhemmin. Ensin me kyllä mennään syömään.
- Mennään takaisin etkoilemaan, Simo ehdotti.
- Onko sulla ikävä lasiasi? piruilin mutta johdattelin heidät takaisin alakertaan. Simo palasi keittiöön mutta näytin Ellelle vielä kellarikerroksen, joka näin syksyllä oli alkanut tuoksua aina vaan kellarimaisemmalta ja huokaisi kasvoillemme kylmää kosteutta heti kun avasin oven. Toinen nuuhki ihastuneena.
- Mä rakastan tätä tuoksua, mun mummolassa tuoksuu tältä.
- Niin, on siinä jotain jännää, myönsin. – Täällä on vaan sauna ja autotalli. Tai siis varasto. Ja täällä on kylmä.
- Meillä tuoksuu vaan lattiavaha.
- Asutko sä vanhempiesi luona vielä?
- Joo, mutta oon kyllä alkanu miettiä asuntoa jostain Helsingistä, vähän lähempää.
- Omaa vai vuokra? kysyin uteliaana. Elle vaikutti kultalusikka suussa syntyneeltä, tai oli alkanut vaikuttaa siinä vaiheessa kun kuulin hänen asuvan Westendissä.
- En oikeen tiedä vielä. Vuokra-asunto vois olla parempi, eihän sitä tiedä mihin sitä oikeasti haluaa sitoutua. Ostaa vaikka vahingossa asunnon Alkon naapurista tai jonkun kesäterassin yläkerrasta.
- No sano muuta. Yritin eläytyä ongelmaan.

Palasimme keittiöön, missä pojat, Vesku ja Lauri, kuvailivat Simolle ensimmäisen ruumiinavauksen herkkiä hetkiä. Onneksi palasimme, minulle ei ollut kerrottu moisia tarinoita ja istuin kiinnostuneena kuuntelemaan, harjaten samalla hiuksiani harjalla, jonka olin napannut eteisen lipastolta.
- Pyörtyikö kukaan? kysyin ja lirautin itselleni vähän lisää viiniä. Sitä tipahti punaruudulliselle pöytäliinallekin, joka olisi pitänyt laittaa pesuun jo päiviä aikaisemmin. Elle kuunteli ihan yhtä kiinnostuneena ja vaikka kertojat näyttivät siltä, että olisivat halunneet nyt vaihtaa puheenaihetta, eivät he enää kehdanneet.
- Meidän porukasta, mitäs luulet? Lauri kysyi vakavana mutta silmät nauraen ja kävin kiireesti läpi, ketä heitä oli. Annukka – ei varmasti. Jari, Sebbe, Mikael.
- Ei, enpä usko. Ellei sitten Jari, sanoin kuin vitsinä ja molemmat rähähtivät nauramaan. Olin tainnut osua oikeaan. Siinä oli mahtanut jymähdys käydä. Kumpikaan ei tosin suostunut vahvistamaan olinko arvannut oikein.
- Näittekö te aivot? kysyi Elle ja nojasi poskeaan käteensä silmät loistaen kuin olisi kuunnellut iltasatua.
- Mitäs aivoista, suolisto se vasta oli mielenkiintoinen.
- Ei kun silmät, sanoi Vesku, ja oliko hänen äänensä ihan hiukan pirullinen? – Tai nivelsiteet.
Värähdin. Kestin silmät ja aivot ja suoliston mutta jostain syystä ajatus nivelsiteistä tuntui ällöttävältä. Vilkaisin muiden noviisien reaktiota, mutta Elle näytti edelleen pelkästään tiedonhaluiselta. Simo sen sijaan, alkoiko hän hiukan vihertää?
- Tai keuhkot.. arveli Lauri, mutta siinä vaiheessa kuulin ovelta äkäisen komennon ”lopeta”.

Miila astui sisään, harvinaisen nopean vaatteidenvaihdon jälkeen ja jupisi.
- Aina noita hemmetin yökötysjuttuja. Hulluja te ootte koko porukka.
- Mä olisin halunnut kuulla, protestoin.
- Jatkakaa sitten kun me ollaan häivytty. Sitä varten te kai olitte menossa yhdessä ulos että saatte siellä puhua mätänevistä haavoista ja revenneistä sisäelimistä?
- No suunnilleen, kai.

Puoli kahdeksan aikaan kiipesimme, Simo, Vesku ja minä, Ellen autoon, joka oli kiiltävä pikku citymaasturi. Ohjevähittäishinta ehkä kolme.neljäkymmentä tuhatta: kultalusikkatyttö tosiaan. Hän hurautti perille ja oli hyväntuulisempi kuin mitä olin vielä koskaan nähnyt – mikä ei toki sinänsä ollut paljon, mutta nyt hän oli hyvällä tuulella. Pojat olivat ensin suhtautuneet häneen vähän pidättyväisesti, mutta olivat sulaneet illan mittaan ja oikein vilkkaasti jutellen hyppäsimme autosta Ellen parkkerattua sen näppärästi. Aloin miettiä onnistuisimmeko tekemään oikean sisääntulon; olisiko paikalla vasta niin vähän hälinää, että saisimme aikaan Ellen toivoman efektin eli osoittaa ettei hän ollutkaan enää se yksinäinen ja hyljeksitty pahnanpohjimmainen. Suurin osa osallistujista olisi todennäköisesti kuitenkin meitä ekakurssilaisia. Olin havainnut, että vanhemmat opiskelijat harvoin enää viitsivät käydä näissä kaikissa pikkupippaloissa.

Entreemme oli lähes täydellinen. Paljon meidänkurssilaisia parveilemassa heti sisääntulon jälkeen, ehkä vähän liian ujoina menemään peremmälle. Joka ainoa kääntyi katsomaan meitä, kun Simo kompuroi ja kirosi äänekkäästi; hänen kengännauhansa oli auennut ja hän oli menossa klassisesti rähmälleen, mutta saimme Ellen kanssa häntä juuri ajoissa kiinni käsivarsista. Simo oli nolo ja me räkätimme.
- Mennääs peremmälle, sanoi Elle, kun Simo oli saanut kengännauhansa taas sidottua ja jatkoimme matkaa jäämättä ujostelemaan ulko-oven lähelle. Ellen pää oli pystyssä kuin kuningattarella, mutta niin se oli yleensäkin. Hetken mielijohteesta nappasin häntä käsikoukusta kiinni, vaikka sitten tuntuikin siltä, kuin olisimme olleet pari alakoululaista tyttöä jotka pröystäilivät välitunnilla parhaalla kaveruudellaan. Elle ei kuitenkaan näyttänyt panevan pahakseen. Mietin, mitä hän oikein haki tältä illalta. Luuliko hän, että minulla oli jo olemassa jokin valtaisa verkosto, mihin hän siivelläni pääsisi? Vai oliko tuo äskeinen sisääntulomme, jota niin moni kurssikaveri oli todistanut, se, mitä hän oli hakenut? Näyttää, että Simo ja minä ainakin hyväksyimme hänet?

En viitsinyt kysyä, enkä muutenkaan jäädä hautomaan asiaa, katselin vain ympärilleni arvioiden, mitä täällä tänään tapahtuisi. Olin ollut tervetuliaisjuhlissa, tutustumisjuhlissa, esittäytymisjuhlissa ja niin edelleen. Joissakin oli ollut jotain asiaakin, tai ohjelman tapaista, toiset olivat olleet tyyppiä ”suljetaan ne samaan tilaan ja ravistetaan”. Toiset olivat olleet yliopiston tiloissa, toiset ravintolassa, kuten tämä. Taisi olla ohjelmatonta osta-omalla-rahalla –juhlimista tällä kertaa. Katseeni osui baaritiskillä muita ylempänä keikkuvaan päähän ja kiskoin seurueen sinne. Jari, lempimörköni Veskun ystävistä. Hänen kanssaan oli Annukka ja huono omatunto valtasi mieleni kun tajusin, etten ollut hänelle soittanut Veskun kännykästä.

- Kiva nähdä suakin, sanoin silti, ja tarkoitin sitä.
- Samoin, vaikka aika pakkopullaa tää on. Annukka katseli ahdistuneen näköisenä ympäriinsä.
- Miten niin?
- Mut arvottiin virkistyskerhon puolesta tänne aktivoimaan uusia jäseniä. Ja onneksi muutama muukin. Hän vilautti merkkiä. joka oli piilossa kauluksen käänteen alla. En ollut muistanutkaan että hän oli siinä toiminnassa mukana.
- Loistavaa, tässä on pari joille voit harjoitella värväyspuhetta, sanoin ja tyrkkäsin Simon ja Ellen lähemmäs. - Mä en ehdi värväytyä, mutta voin kuunnella seuraksi jos haluat. Annukan ilme kirkastui hiukan. Hän ei oikein vaikuttanut tyypiltä joka kulkisi ihmisjoukossa kauppaamassa asiaansa, ja jos hän saisi edes pari ekavuosikurssilaista värvättyä, voisi hän pitää iltaa onnistuneena. Hän talutti kaverini lähimpään pöytään ja minä jäin tyytyväisenä nojailemaan baaritiskiin Veskun ja Jarin väliin. Katsoin tehtäväni suoritetuksi, ainakin siltä päivältä.

Lähettäjä: miiuska 
Päivämäärä:   3.3.09 16:28:32

Minä sain kolmessa päivässä tämän luettua, ja olen aivan koukussa :o
Aivan mahtavaa tekstiä. Lissee lissee!

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   3.3.09 18:04:37

Miiuska, kiva kuulla!
-----------
100.

Hitaasti mutta varmasti Ellen opiskelijaelämä näkyi alkavan valua uusiin uomiin. Seurasin sitä sivusta, sillä vaikka nyt olimmekin vallan ystävällisissä väleissä, ei meistä tullut ylimpiä ystäviä yhdessä vuorokaudessa. Yllätyksekseni hän oli minun mielestäni ihan liian kiinni opinnoissa. Hän oli hyvä juttukaveri, ja monesti verraton apu, kun piti puhua tehtävistä, joita meille lykättiin tehtäväksi, tai pohtia tärppejä tenttiin, mutta jos halusi rentoutua, etsi jonkun muun keskustelukumppanin. Minä etsin yleensä Siljan, vaikka tämä olikin vähän kärmeissään minulle. Simo oli nähnyt valon Virkistyskerhon bileissä joihin olin pojan raahannut ja oli hiljaisesti, ujosti ja korviaan myöten rakastunut. Silja piti sitä minun syynäni, mutta ei hän sentään silti lakannut puhumasta minulle, kunhan välillä töykki.

- Löytäisi se jonkun joskus kuitenkin, yritin lohduttavasti selittää. – Vaikka te miten ootte kaksosia, ei se tarkota että vietätte loppuelämän kahden kesken.
- Mä en todellakaan aio viettää loppuelämääni veljeni kanssa, on mullakin tarpeita, Silja kivahti. – Mua vaan loukkaa miten se on niin muissa maailmoissa nykyään. Se ei edes puhu mulle siitä tytöstä.
- Mitäs puhumista siinä sitten olisi? Olin äimistynyt. Jos Simo oli salaa hiljaa rakastunut Elleen, muttei uskaltanut tehdä asian eteen mitään, niin ei kai siinä mitään kerrottavaa ollut?
- No kun mä en edes tiedä kuka se on, Silja kiukutteli.
- Täh, mä luulin tietenkin, että se on Elle? ihmettelin.
- Niin mäkin pelkäsin, mutta mä olen alkanu epäillä. Katso miten Simo käyttäytyy sitä kohtaan, ei se vaikuta onnettomasti rakastuneelta. Ei se änkytä eikä mitään.
- Ei se änkytä mun nähdäkseni kenenkään seurassa. Oletko sä varma, että se änkyttää jos se löytää sen oikean?
- Ajattele miten hyvin mä tunnen sen. Se on aina änkyttänyt. Silja hymyili hellästi.
Huokaisin. Ei noista ottanut selvää.

Yritin panostaa kaikkeni opiskeluun, mutta aina ei vaan jaksanut. Yritin selittää itselleni, että välillä tarvitsi vapaatakin, ja raitista ilmaa, ja harrastuksia, mutta aina ei vaan jaksanut niitäkään, minun tapauksessani siis tallia. Raitis ilma loka-marraskuun vaihteessa oli märkää ja ilkeää. Sassy ei suostunut menemään maneesiin sisään ja jos Mansikan vei sinne, se oli kuin viulun kieli kun se ei nähnyt pihattoon. Rentoudu siinä sitten. Mustikka oli kuitenkin vasta neljän kuukauden vanha eikä sitä oikein vielä voinut vierottaakaan.

En ole ikinä ollut syksyihminen. Aina vaan enemmän alaa valtaava pimeys tuntui ahdistavalta. Nuorempana koulussa oli aina ollut jotain ylimääräistä säpinää, aina joku ihastus ellei parikin, jonka takia viitsi nousta seitsemältä laittamaan hiuksia. Viime syksy oli mennyt vaaleanpunaiset silmälasit silmillä ja arpoen aina aamulla, pääsisinkö tänään Veskun kämpille yöksi. Nyt aloin tuntea itseni aikuiseksi ja väsyneeksi ja kyllästyneeksi. Kaikki tärkeä maailmassa oli kohdallaan ja kynttiläillat kotona hyvässä seurassa mukavia, mutta… kun mitään ei oikeastaan odottanut. Vesku oli ihana, tietenkin, mutta olisin kaivannut jotain elähdytystä. Aloin olla samalla kertaa sekä levoton että vähän masentunutkin.

Tylsää! Tasapaksua! Yhtenä päivänä sain jopa päähäni kauhean kerettiläisen ajatuksen. Oliko tämä kuitenkaan se oikea juttu, oikea suunta? Pitäisikö minun erota Veskusta ja hankkia jotain vaihtelua elämääni? Mutta sen pirunsikiön ideaksi huitaisin äkkiä takaisin samaan tuntemattomuuteen mistä se oli tullutkin.

Aloin lohduttautuakseni käydä aika usein iltaisin kotona katsomassa Karoliinaa, ja tietysti Ilseä ja iskää. Saattoi siinä olla vähän koti-ikävääkin, tai jotain muuta kaihoa. Oli kiva mennä lämpimään ja valoisaan, tuttuun ja turvalliseen kotiin, jossa joku muu oli siivonnut eikä minun tarvinnut muuta kuin kutitella vauvaa ja valita kaadettiinko minulle mukiin teetä vai kahvia. Sieltä palatessa vaan oli kahta kurjempaa kompastella Huvikummun eteisessä Miilan korkkareihin ja tuntea miten hiekka ratisi sukanpohjissa.

- Onko kaikki ihan kunnossa? kysyi Ilse kun istuin siellä iltateellä aika monetta kertaa lyhyen ajan sisällä.
- On, minun oli pakko sanoa, eihän mikään oikeasti ollut vialla.
- Ette oo riidelleet Veskun kanssa?
- Ei mitään sellasta, mulla vaan taitaa olla vähän syysmasennusta tai jotain.
- Mitenkäs koulussa?
- Ihan hyvin, huokaisin. – Kauheasti pitää lukea mutta kyllähän mä sen tiesin etukäteen. Mä vaan mietin, että tätäkö tää nyt on koko loppuelämän.
- Joo. Tätä sanotaan elämäksi.
- Ai kun mä tykkään kun sä oot kyyninen.
- Miten se Veskun isä jaksaa?
- Aika hyvin, mutta sen kaasujalka ei kyllä toimi vielä, sanoin iloisemmin kun ajatus mersusta piristi mieltäni. Olin syvästi rakastunut autoon. – Eikä se puhu vielä niin hyvin, että voisi palata töihin, mutta kävelee kyllä jo yhden kepin kanssa. Kuulemma. Sittenhän sen näkee, kun päästään käymään Riikan YO-juhlissa.

Olin tyytyväinen Riikan puolesta mutta ennen kaikkea siksi, että Jinna palaisi kotiin. Minulla oli ollut ikävä häntä. Nainen oli kokonaan kadonnut asumaan Villen luo, mutta nyt Riikan koulun loppuminen veisi heiltä asunnon ja hän tulisi takaisin sinne minne kuului! Tulkoon sitten vaikka miehineen, minun puolestani, jos oli pakko, kunhan tulisi.

Miilakin oli ehkä eniten omaksi yllätyksekseen saanut loput aineet kirjoitettua. Luultavasti häneen oli vaikuttanut suotuisasti asuminen meidän lukutoukkien kanssa, vaikka hän alituiseen haukkuikin meitä hikipingoiksi. Mutta niinpä vaan oli hänkin istunut seuranamme lukemassa. Jos hän olisi asunut vielä kotona, olisi hän varmaan ollut enemmän menossa iltaisin; olihan hän bailannut ankarasti koko keväänkin. Tosin silloinhan Lauri ei ollut ollut kuvioissa.

- Mä olen miettinyt, sanoi Miila, jonka löysin yksinään keittiöstä istumasta kun palasin kotiin. Hänellä oli kynttilä pöydällä ja hän tuijotti ikkunasta pimeyteen.
- Mielenkiintoista ja yllättävää. Missäs miehet on?
- Ylhäällä.
- No mitä sä olet miettinyt? Istuin hänen viereensä hämärään. Yläkerrassa odotti kirja, joka minun olisi saatava luettua tämän viikon aikana, eikä minun tehnyt kauheasti mieli sinne.
- Että mä ehkä haluan tavata mun isän.
- Ai jaa. Olin vähän hämmästynyt, vai olinko sittenkään? – Miten sä ajattelit hoitaa sen?
- Sitä mä tässä mietinkin, että mikä olisi järkevä tapa.
- Soita sille ja kysy? Vai ajattelitko lähteä ratsaamaan Itiksen kuppiloita mieluummin?
- Mistä mä sen numeron taion? Tietäisköhän sun äiti?
- Olet sä vanhanaikainen, numerotiedustelusta tietysti, tuhahdin ja kaivoin kännykän taskustani. Kahdessa minuutissa minulla oli puhelinnumero sen näytöllä. Tai kaksikin, itse asiassa. – Kokeile näitä.
- Kumpikohan se näistä ois? Miila selasi numeroita ja tietoja epäröivän näköisenä.
- Missä päin ne asuu, voisi olettaa että se asuu tällä suunnalla kun me kerran keväällä törmättiin siihen Itiksessä?
- Ei nää osotteet sano mulle mitään. Jos mä soitankin väärälle ja sanon, että täällä on sun tyttäresi se voi olla aikamoinen shokki! Miilaa näytti naurattavan.
- Voi se olla shokki vaikka soittaisit oikeallekin.
- No mutta ainakin se tietää mun olevan olemassa. Lähetä nää numerot mun puhelimeen ja mene pois niin mä voin harkita soittamista.

Vähän pahoillani tein niin kuin hän pyysi ja lähdin kiipeämään kohti tenttikirjaani. Se makasi yöpöydällä viattoman näköisenä ja päätin käydä suihkussa ennen kuin pakottautuisin tarttumaan siihen. Vesku taisi olla koneella sillä makuuhuoneemme oli tyhjä. En viitsinyt mennä häiritsemään häntä, jotain elämää tärkeämpää siellä kuitenkin oli tekeillä.

Lämmin suihku ja makuuasento sen jälkeen eivät olleet hyvä yhdistelmä. En saanut lukemastani mitään otetta kun silmät alkoivat lupsua. Mutta ellen tänään saisi luettua viittäkymmentä sivua olisi huomiseksi sata, ja se oli jo vähän liikaa kun jotain oli tarkoitus saada pysymään mielessäkin. Nousin istumaan ja asetin kirjan jalkojeni väliin. En ainakaan istualleni voisi nukahtaa, enhän? Mutta totesin senkin olevan melkein mahdollista, jonkinlaiseen horrokseen vaivuin kuitenkin. Tuskastuneena lähdin etsimään kynää ja paperia. Viimeinen ja paras konstini; tekisin muistiinpanoja samalla.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   3.3.09 23:19:05


- Moi, sanoin varovasti työhuoneen ovenraosta ennen kuin astuin sisään, mutta ei konetta naputtava Vesku kuullut mitään. Huomasin, että hänellä oli kuulokkeet korvissa ja huomasin myös, että hän naureskeli itsekseen. Mahtoi olla hauska essee tai sitten hän puuhasi jotain ihan muuta. Pieni piru meni minun ja hiivin hänen taakseen ja puhalsin niskaan. Jestas, miten hän hypähti.
- Missä välissä sä tulit? hän kysyi tempaisten kuulokkeet pois.
- Aikoja sitten, en vaan viittiny tulla häiritsemään. Mutta et taidakaan tehdä mitään tärkeetä.
- En, mietin hevosjuttuja ja irkkaan. Vesku pyöräytti tuolinsa ympäri ja halasi minua kuin ei olisi nähnyt viikkoon. Huoahdin tyytyväisenä, tai oikeastaan ilmat vaan puristuivat keuhkoistani ulos.

- Mitä hevosjuttuja?
- Varsankasvatusjuttuja tietysti. Se Ruskon omistaja oli tänään tallilla.
- Älä, oli vai? Minkälainen se oli? En ollut tavannut ihmistä vielä koskaan joten olin utelias.
- Semmonen keski-ikäinen täti. Se sanoi aikovansa viedä tamman takaisin kotiin joulun jälkeen ja mä yritin esittää sille, että sen pitäisi hommata joku varsalle hoitajaksi ettei se kasvaisi ihan pellossa.
- Uskoiko se?
- No se tuntui olevan sitä mieltä, että se olisi Oonan asia.
- Siis totuttaa Ruskoa ihmisten käsittelyyn?
- Niin. Tarkistaahan Oona sen tietysti päivittäin, mutta en mä usko, että sillä on aikaa puuhailla sen kanssa juuri sen enempää. Tai halua.
- Kohta jonkun on pakko, sanoin epäilevästi. Mustikka oli jo kauhean fiksu. Se kulki talutuksessa ja seisoi kiinnitettynä vaikka miten kauan ja antoi koputella kaikkia kavioitaan kaviokoukulla. Viime viikolla olimme käyttäneet sitä vesiboksissakin ja suihkutelleet jalkoja. Ensimmäinen kerta oli ollut hurjaa tanssimista mutta toisella kaikki oli taas jo sujunut kuin vanhalta tekijältä, kuten uudet jutut sen kanssa yleensäkin. En uskonut, että toinen varsa olisi luonnostaan oppinut mitään noista asioista, enkä uskonut siihenkään, että Mustikka olisi sille kuiskutellut miten ihmisten kanssa tuli käyttäytyä.

- Haluatko sä sänkyseuraa? Vesku vaihtoi puheenaihetta.
- Mieluummin en. Mun pitäisi lukea vielä vaikka miten paljon. Synkistyin kun muistin miksi olin tullut ja irrottauduin. Kirjahyllyn päällä oli läjä vihkojani ja nappasin niistä sopivimman ja kynän.
- Mitä sä luet?
- Soluja. Piru vie.
- Haluatko sä katsoa mun tentit?
- Haluan tietysti, mutta ajattelin pyytää ne vasta jälkiruoaksi ja kattoa ne sunnuntai-iltana.
- Ota jälkiruoka tähän väliin, niiden lukemisessa ei mene kauan.
Ajatus oli houkutteleva mutta pudistin surullisena päätäni. En aikonut ruveta lipsumaan lukujärjestyksestäni tai huomenna ottaisi päähän niin, etten saisi aikaiseksi mitään. Hiihdin takaisin makuuhuoneeseen ja kirjoittelin muistiinpanoja lukemastani hyvinkin pari tuntia Veskun jäädessä seurustelemaan irkkiporukkansa kanssa. Ah, miten oli sen jälkeen hyveellinen olo! Uneliaisuuskin oli kaikonnut jonnekin.

- Mennään ajelemaan, menin ehdottamaan Veskulle, mutta nyt häntä vuorostaan väsytti. Hän riisui pöydälle silmälasinsa, joissa näytti hurmaavalta professorilta ja hieroi silmiään.
- Mitä iloa ajella keskellä yötä?
- Pelkkää iloa, maanittelin. – Kis kis.
- Ei kuulosta kivalta.
- No haittaako sua jos mä käyn ittekseni? Katsoin parhaaksi kysyä, olihan mersu tavallaan hänen hallinnassaan.
Vesku katsoi minua kuin hullua mutta pudisti päätään.
- Sen kun menet mutta älä riko sitä.
- En tietenkään.

Alakerrassa oli jo hiljaista ja pimeää, ja mietin, oliko Miila soittanut Stumpille ja lähtenyt tapaamaan tätä vai mennyt hiljaa nukkumaan. Mutta kaipa kuulisin aamulla. Vedin fleecehupparin yöpukuni päälle ja tennarit jalkaan; se asu saisi kyllä kelvata yöajelulle kun en aikonut mihinkään poiketa. Mersun avaimet olivat eteisen pöydällä kupissa, nappasin ne ja lähdin. Oli melkein puoliyö ja mustaakin pimeämpää mutta kuivaa, joten asfaltti näytti yllättävän vaalealta katulamppujen valossa. Ja mersun valojen, jotka olivat vahvat valokeilat. Avasin radion ja annoin mennä, suorinta tietä moottoritielle ja sitten painoin kaasua. Ikkuna oli raollaan ja vielä aika lämmin yöilma puhalsi sisään. Taivaallinen vapauden tunne valtasi minut, lauloin radion mukana ja tunsin tuulen viheltävän korvani ohi. Mitättömiltä asioilta tuntuivat nyt solujen rakenteet. Mieli teki mennä aina vaan kovempaa ja kovempaa, mutta pelkäsin vähän jossain liittymässä olevan piilossa poliisiauton enkä uskaltanut kiihdyttää kunnolla kuin ihan parin kilometrin verran. Kuin protestiksi auto piippasi ja kirosin ääneen. Se varoitti bensan olevan loppumassa ja tässä olin, puolimatkassa Porvooseen pyjamassa ja ilman lompakkoa.

Hiljensin vauhtia maltillisiin lukemiin ja ajoin seuraavasta liittymästä pois kääntyäkseni takaisin kotiin päin. En tiennyt paljonko bensaa oli jäljellä varoituksen lauetessa, joten oli parasta palata takaisin. Kyllä kai nyt ainakin sadaksi kilometriksi, mutta en viitsinyt ottaa riskiä, enkä myöskään ajaa tankkia ihan tyhjäksi kun en kerran päässyt tankkaamaan rahattomana. Rajoitusten mukaan ajelin takaisin, edelleen laulaen – radiosta tuli yllättävän hyviä kappaleita näin keskiyöllä. Uhmallanikin kiersin vielä pikkulenkin lähiseuduilla ennen kuin palasin kotipihaan. Oli melkein autiota ja suurin osa autoista, joita näin, oli takseja. Rauhallista täälläpäin oli.

- Sä et viipynykkään kauan, totesi Vesku kun palasin. Ei hän nukkunutkaan vielä vaan luki.
- Bensavalo alkoi vilkkua. En uskaltanut ajaa pidemmälle. Mutta oli se kivaa sen aikaa kun kesti. Kömmin peiton alle.
- Ajaa eteenpäin ilman mitään päämäärää? Kauheeta luonnonvarojen tuhlausta.
- Hyvää päänselvitystä.

En nähnyt Miilaa aamulla kun lähdin itsekin vähän kiireellä, mutta sain päivällä häneltä tekstarin. ”Tuutko mukaan jos soitan?” Vähän ehkä epäselvää, mutta ottaen huomioon mistä viimeksi olimme jutelleet luulin ymmärtäväni. Irvistelin vähän, mutta en oikein voinut kuin lupautua. Voisinhan aina karata kun alkujäykistelyt oli jäykistelty. ”Jos välttämättä haluat”, naputtelin vastaukseksi ja sain vajaata puolta tuntia myöhemmin treffipaikan koordinaatit. Aika tyttö kun oli soittanut, hymähdin. Ei ollut varmaan ollut ihan helppo homma. Ajatukseni siirtyivät äitiin ja tunsin edelleen suuttumusta viimeisimmän tapaamisemme johdosta. En aikonut ottaa häneen enää mitään yhteyttä, en ainakaan lähivuosina. Ehkä veri joskus taas muuttuisi vettä sakeammaksi mutta minulle oli ihan sama vaikkemme enää ikinä tapaisi.

Vesku oli kerrankin lähdössä samasta paikasta kuin minä, vieläpä samaan aikaan ja tapasimme matkalla 58:n pysäkille. Meidän oli ollut tarkoitus mennä yhdessä tallille, mutta ilmoitin joutuvani henkiseksi tueksi ensin.
- Miilalla on treffit isänsä kanssa. Mutta ei mulla siellä varmaan kauan mene. Jos niillä alkaa synkata mä voin karata ja jos ei niin me karataan molemmat.
- No nähdään kun nähdään, Vesku tuumi. Häntä ei näyttänyt juuri perumiseni häiritsevän. Jossain syvällä ajatuksissaan oli taas.

Katsoin kelloa kun hyppäsimme bussista Itäkeskuksessa. Olin varttitunnin verran etuajassa ja harkitsin juuri pyytää Veskua kanssani vaikka kahville tai jotain, mutta hän heilautti kättään jo kaukana, matkalla seuraavalle bussipysäkille. Vähän pettyneenä kohautin olkiani ja lähdin sitten katsomaan sattuisiko Miilakin olemaan etuajassa. Ja olihan hän, ei ihan sovitun kuppilan ovella mutta vähän matkan päässä. Hän näytti liikuttavan ilahtuneelta nähdessään minut.
- Mä mietin just lähteäkö karkuun, hän tunnusti.
- Älä hölmöile, eiköhän pahin ole jo ohi kun oot kerran saanut järjestettyä koko jutun, lohdutin ja katsoin häntä päästä jalkoihin. Kerrankin Miila ei selvästi ollut oikein tiennyt miten pukeutua, mutta ehkä tämmöisiin tilanteisiin ei ollutkaan pukukoodia. Hänellä oli farkut ja lenkkarit mutta niiden kanssa päällystakin alta näkyi bleiseri, millaista yhdistelmää en muistanut hänellä ikinä ennen nähneeni.
- Mennään sisään, mä tarviin jonkun drinksun, hän hoputti.
- Etkä tarvitse, sanoin tiukasti seuratessani häntä. Kuppila oli hämärä ja tummalla kalustettu ja se tuoksui kaljalla kyllästetyltä. Muutamia ostoksilla väsähtäneitä ja muutamia kanta-asiakkaan näköisiä siellä istui, sekä nurkassa pelikoneen ympärillä ryhmä nuoria miehiä, mutta tilaa oli hyvin. Miila oli marssimassa baaritiskille kun minä huomasin tutun miehen ikkunapöydässä.

- Tuolla se jo on, ilmoitin kun sain hänet kiinni.
- … ja sitten yksi tequilashotti, jatkoi Miila tilaustaan kuin ei olisi kuullut minua ollenkaan. Ilmeisesti hän kuitenkin oli, sillä shotin hän kiskaisi saman tien, jo odottaessaan vaihtorahoja. Se oli rohkaisuryyppy jos mikä. Sen lisäksi pöydälle nostettiin kaksi oluttuoppia.
- Olisit voinut kysyä mitä mä haluan, jos mitään, marisin kun hän ojensi toisen minulle. Tuopin juomisessa menisi vaikka miten kauan ja olin toivonut parhaassa tapauksessa pääseväni lähtemään noin kahden minuutin kuluttua. No, voisihan sen aina jättää.
- Sen aikaa kun toi kestää saat luvan olla mukana, Miila suhisi ja alistuen lähdin seuraamaan häntä ikkunapöydän suuntaan.

Oli omituista nähdä heidät, tytär ja isä, tuijottamassa toisiaan. Samankaltaisuus kasvoissa korostui, mutta vielä enemmän korostuivat erot. Miilalla oli Ilsen nenä, joka oli aavistuksen nykerömpi kuin Stumpilla, ja tuommoisia juonteita hän ei tulisi ikinä saamaan suupieliinsä.
- Mä otin Jessin mukaan näyttämään kuka sä olet, Miila ilmoitti ja istui miestä vastapäätä. Minä istuin vähin äänin hänen viereensä ja nyökkäsin tervehdykseksi.
- Näköjään. Stumppi ojensi kätensä Miilalle vakavana ja tämä tarttui siihen yhtä vakavana. Sitten he katselivat toisiaan arvioivasti pitkän aikaa puhumatta mitään. Mietin, kumpi avaisi ensin suunsa ja mitä sieltä tulisi ja maistelin oluttani melko vikkelästi kiireissäni. Yllättäen ensimmäinen repliikki tulikin minulle.

- Et ole kuulemma just äitisi kanssa jutellu viime aikoina, sanoi Stumppi minulle. Hätkähdin.
- En, myönsin jäykästi. – Ei ole ollut asiaa soitella.
- Tuntuu vähän kaipailevan sua.
- En oo huomannut senkään soitelleen, jatkoin yhtä jäykästi edelleen. En nyt aikonut ruveta uhoamaan, miten en koskaan enää haluaisi puhua koko naisen kanssa vaan toivoin äänensävyni viestittävän sen. Uteliaisuus kuitenkin voitti.
- Ilmeisesti sä olet sitten ollut sen kanssa puheissa? kysyin.
- Aina välillä, mies nyökkäsi hymyillen kevyesti ja jätti minut märehtimään sitä ajatusta kääntäessään taas katseensa Miilaan. Kuuntelin, miten he vaivalloisesti aloittivat yleisluontoista keskustelua, joka ei vielä mennyt sen vakavampiin asioihin kuin Miilan koulunkäyntiin ja Stumpin työpaikkaan. Litkin olutta hiljaa jonkin aikaa ja siirsin sitten päättäväisesti puoliksi juodun tuopillisen toiselle puolen pöytää. Nyt he varmaan jo pärjäisivät.
- Mun täytyy mennä nyt, ilmoitin ja livahdin pöydästä. Miila heilautti hiukan kättään jäähyväisiksi eikä sanonut sanaakaan vastaan, joten omatuntoani ei jäänyt mikään kaihertamaan.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   4.3.09 17:10:27

101.

Katsoin voivani mennä tallille vaikka olinkin juonut vähän olutta, ehtisi se haihtua päästäni kun odottaisin oikeaa bussia syksyisessä viimassa. Ja piti voidakin, minun piti huolehtia Mansikasta tänään. Olin selvinnyt kohtaamisesta armeliaan äkkiä ja laskeskelin selviäväni perille jopa Veskua nopeammin, jos hän oli pysähtynyt kotona syömään ja vaihtamaan vaatteita ennen lähtöään. Jouduin kuitenkin odottamaan bussia kauemmin kuin olin osannut pelätäkään ja olimme siellä suunnilleen yhtaikaa.

- Miten meni? hän kysyi noustessaan autosta samalla, kun kävelin tallitieltä Oonan tallin pihaan.
- Ei Miila ainakaan purrut siltä heti päätä poikki, sinne ne jäi juttelemaan.
- No hyvä… kai. Tuuli tuntui vain yltyvän ja arvasin ratsastuskoululaisten valloittaneen maneesin tänä iltana, vaikka niinpä he tähän aikaan vuodesta tekivät aina, ihan jo pimeydenkin takia. Kentällä oli onneksi kelvollinen valaistus myöskin joten olin tyytyväinen tilanteeseen, siinähän Mansikka paremmin viihtyi. Onneksi se ei ollut samanlainen tuulivoimala kuin Madness.

Kävin vaihtamassa vaatteet ja sitten rämmimme pimeään pihattoon etsimään hevosia. Se ei ollut yhtä kamalassa kunnossa kuin jotkut Oonan tarhoista kun näillä hevosilla ei ollut mitään erityistä syytä tallata portinedustaa mutavelliksi odottaessaan sisäänpääsyä tai heinäannoksia, jotka jaettiin katokseen, mutta kyllä sielläkin kumisaappaita olisi kaivannut. Tallipihan valot kantoivat sinne asti vain heikosti ja elleivät Mansikka ja Mustikka olisi kuulleet ääniämme ja tulleet innokkaina vastaan, emme olisi välttämättä ikinä löytäneet niitä sieltä. Kuuntelin, miten Vesku höpötti varsalle etsiessään riimusta riimunnarulle paikkaa ja tunsin pienen mustasukkaisuuden piston. Vaiensin sen välittömästi, hölmöhän olin.

Olin vikkelämpi Mansikan kanssa kuin Vesku varsan. Heillä näkyi olevan miljoona eri hommaa tänään, alkaen hännänselvityksestä ja päättyen ties mihin – en jäänyt katsomaan vaan lähdin Mansikan kanssa kentälle. Olin ruvennut ratsastamaan sitä jo oikein kunnolla, varsan ja eroahdistuksen asettamissa rajoissa ja nyt oli tavallistakin päättäväisempi olo. Olin laittanut jopa kannukset jalkoihin ja otin raipankin mukaan. Jo saisi nuori äiti luvan keskittyä edes puolen tunnin ajan minuun eikä varsalle huuteluun. Olin jokseenkin jämäkällä tuulella, en kyllä tiedä mistä johtuen, mutta röykytin Mansikka-parkaa pahemmin kuin kertaakaan äitiysloman alkamisen ja tämän hetken välissä. Totta puhuen pahemmin kuin ikinä; minulla ei ollut koskaan oikein ollut sydäntä komentaa sitä kunnolla kun se muutenkin oli niin miellyttämishaluinen. Kilttinä hevosena se nytkin teki nöyrästi mitä halusin kun tajusi, miten tosissani olin ja vasta, kun annoin sille pitkät ohjat ja taputin sitä se huokaisi ja päästi pitkän värisevän hirnunnan tallin suuntaan. Olin aikonut vain välikäyntejä ja jatkaa vielä vähän aikaa ratsastusta, mutta tuo ikäväntäyteinen huuto sai minut muuttamaan mieleni. Johan se oli ollut hemmetin hienosti pitkän aikaa, antaen minun ottaa vallan äidintunteilta. Ihana, kiltti hevoseni!

Löysäsin satulavyötä ja laskeuduin halaamaan sen kaulaa, niin kuin minulla oli edelliskesänäkin ollut tapana. Tunsin poskeani vasten harjassa kovia mutakökkäreitä ja totesin olleeni vähän huolimaton harjaaja tänään. Mutta mikä parasta, tunsin löytäneeni uudelleen yhteyden tähän hevoseen. Se oli ollut hukassa siitä lähtien kun se alkukesällä oli lähtenyt maalle varsomaan ja nyt vasta se tuntui taas omalta. Nyt vasta olin päässäni ottanut sen alas jalon myyttisen äititamman jalustalta ja kohdellut sitä kuin hevosta.
- Mä taidan olla vähän omituinen, naureskelin sille ja kurotuin pörröttämään otsatukkaa ja sivelemään korvia. Kävelimme vielä vähän aikaa ja sitten hyppäsin alas ja vein tamman talliin. Se ravasi innoissaan vierelläni. Kiire oli tullut takaisin sillä hetkellä kun olin laskeutunut satulasta.

Mustikka odotti karsinassa, mutta en päästänyt tammaa sinne ennen kuin olin vielä vähän koetellut sen hermoja ja riisunut varusteet käytävällä. Hiukan sadistista kai mutta eipä siinä montaa hetkeä mennyt. Talli oli muuten tyhjä, paitsi Razzamatazzia, joka seisoi nurkkapaikallaan loimitettuna ja torkkuen. Ville oli varmaan käynyt aika myöhään iltapäivällä kun oli raaskinut jättää sen jo sisään. Veskua ei näkynyt mutta kuulin rehuhuoneesta puhetta joten suuntasin sinne vietyäni ensin Mansikan kamat satulahuoneeseen.
- Mitäs touhuatte? kysyin.
- Suunnitellaan miten mä rupean elättämään hevostani, Vesku huokaisi. – Onneksi talliemäntä on aika suopea.
- Mitä suunnittelette sitten? Istuin rehusäkkipinolle. Jos toinen tamma vietäisiin pois joulun-uudenvuoden tienoilla olisi se looginen hetki Ilsen ja Veskun tehdä paperit Mustikasta, ja silloin elatusvelvollisuuskin siirtyisi.
- Väännetään just kättä siitä että montako tallivuoroa viikossa kattaa sen heinät sun muut.
- Missä hiton välissä sä mitään tallia ehdit tekemään, kysyin rehellisen ällistyneenä.
- Iltatalleja vaan, sanoi Oona nopeasti.
- Eihän tommonen pikkunen syö mitään, sähän ratsastat sen tallivuokran edestä Oonalle, sanoin ja tuijotin uhkaavasti molempia. Jos nuo meinaisivat nipistää Veskun liian vähästä vapaa-ajasta isonkin palan, antaisin kyllä kuulua.
- Yks tai kaks kertaa vaan viikossa, ei tässä sen kummemmasta ole kyse, Vesku vähätteli. – Käynhän mä täällä melkein joka päivä joka tapauksessa. Tai no, useamman kerran viikossa kuitenkin.
- Paljonko sä velotat Ruskon omistajalta? kysyin Oonalta vaativasti.
- Se riippuu ihan siitä mitä se tahtoo mun tekevän sen varsan kanssa, Oona tuhahti. – Jos siihen kuuluu käytöstavoille opettaminenkin se tulee melko lailla kalliimmaksi.
- Diplomaattisesti vastasi hän, sanomatta mitään, totesin. Ei Oonasta enempää saisi irti kun ei kerran heti paljastanut. Palasin talliin aikoen vielä vähän harjata Mansikkaa ja sain kuivuneen kuran pois järkyttävän pitkäksi kasvaneesta harjasta ennen kuin Vesku ja Oona tulivat rehuhuoneesta. En viitsinyt kysyä, olivatko he päässeet sopimukseen vai eivät, kai minulle joskus kerrottaisiin.

- Nytkö kokeilet? kuului Oona kysyvän.
- Samapa se, käy se nytkin, Vesku vastasi.
Minun oli pakko pistää pääni käytävälle ja kysyä, mitä he suunnittelivat.
- Mä ratsastan Pinolla, sanoi Vesku, tarkoittaen Oonan koulutettavaksi tullutta nuorta lusitanoa. Hän otti Mustikan ja minä Mansikan ja veimme ne ulos sillä aikaa kun Oona haki Pinon yhdestä vähemmän mutaisista tarhoista.
- Mä ratsastin sillä jo päivällä niin että se on kyllä harjattu tänään.
- Okei, sanoi Vesku ajatuksissaan ja otti ruunan riimunnarun Oonalta, katsellen hevosta silmiin kuin olisi yrittänyt porautua sen ajatuksiin. Se oli niitä satukirjahevosia, mitkä tulivat mieleen jo kun kuuli sanan lusitano – tai andalusialainen, ei sen puoleen – tummanharmaa pitkäharjainen kimo. Oona satuloi sen valmiiksi sillä aikaa kun Vesku kävi vaihtamassa ratsastuskamppeisiin ja kypärää päähänsä asetellen hän ojensi minulle puhelimensa.
- Pidä sä tätä, näissä housuissa ei taas oo taskua.

Ei huvittanut ruveta putsaamaan kamoja tai ruokakuppeja joten maleksin Oonan, Veskun ja Pinon perässä kentän suuntaan haettuani kaapista yhden ylimääräisen villapaidan päälleni ja pipon päähän. Pipo nyt ehkä oli vähän liioittelua mutta se putosi ylähyllyltä villapaidan mukana ja ajattelin, ettei vara venettä kaada. En kaivannut syysflunssaa masentamaan lisää.

Vesku nousi selkään ja käveli ympäri uraa, Oona harppoi hänen vieressään enää tuskin ontuen ja he puhuivat. En tietenkään viimassa kuullut mitä. Aikanaan Oona väistyi keskemmälle kenttää ja Vesku lähti pyytämään hevosta raviin. Sillä oli luonnostaan korkea, komea, askel ja saatoin kuvitella sen jossain Välimeren lähellä, fiestassa, kukueen kärkihevosena loimitettuna ja koristeltuna. Se ei tuntunut ihan sopivan loppusyksyn Suomen pimeyteen ja surkeuteen; sen olisi pitänyt saada syödä auringossa appelsiineja suoraan puusta.

Lähettäjä: Pingo 
Päivämäärä:   4.3.09 18:14:54

Syökö hevoset appelsiineja kuorineen? Itse ei ole tullut koskaan kokeiltua.. :P

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   4.3.09 18:20:18

Syö! Tosin mä yritän ehtiä kuoria ne, kaikkia myrkkyjä kumminkin niissä kuorissa. :)

Lähettäjä: Pingo 
Päivämäärä:   4.3.09 18:47:31

Meillä syö koira melkeen kuorineen..

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   4.3.09 21:03:21


En tiedä ratsastiko Vesku tavallista huonommin vai oliko Pino tavallista kapinallisempi tapaus. Muuta kaunista en kuitenkaan nähnyt kuin hevosen liikkeet niin kauan kun se sai edetä omassa tahdissaan. Kun siltä alettiin jotain pyytää se alkoi jäkittää ja töpöttää. Hassua. Olin kuvitellut lusoja järkeviksi ja ennen kaikkea miellyttämishaluisiksi hevosiksi, mutta ehkä tämä oli poikkeus. Tai ehkä tämä sää oli vaan sille liikaa.

Tuuli alkoi tunkea takkini läpi ja ajattelin juuri lähteä talliin lämmittelemään, kun kuulin vaimeasti Veskun puhelimen soivan vasemmassa takintaskussani. En ensin ajatellut vastata, mutta sitten tuli mieleeni että eihän se vaan ollut Leena tai Riikka ja Karille ollut sattunut mitään takapakkia. Näytöllä luki Hanni, mutta kun nyt kerran olin vaivautunut kaivamaan kännykän esiin päätin vastata siihen. Tuskin serkkutytöllä olisi mitään niin kauhean salaista ettei hän voisi minulle kertoa, tai sitten ottaisin vaan soittopyynnön.
- Niin? vastasin typerästi, unohtaen sillä hetkellä, etten ollutkaan omassa numerossani. Toisessa päässä oli hiljaista, tai ei oikeastaan, kuului musiikkia ja ihmisten ääniä, mutta kukaan ei puhunut puhelimeen. Kuvittelin jo, että puhelin oli Hannin taskussa itsekseen soittanut mutta sitten kuului innokas ääni:
- Kultsipuppeli?

Vetäisin puhelinta vähän kauemmaksi ja minua huvitti. Hanni oli selvästi viihteellä ja soittanut väärään numeroon.
- Kenelle luulet puhuvasi? kysyin pidätellen naurua.
- Kuka siellä on?
- Jessi.
- Ai… vastasit Veskun puhelimeen?
- Niin vastasin. Se on ratsastamassa.
- Just just. Toisessa päässä hiljeni ja minä aloin miettiä. En ollut muistaakseni puhunut Hannin kanssa puhelimessa koskaan mutta jotenkin ääni ei sopinut hänen äänensä.
- Kukas siellä sitten on? kysyin varovasti.
- No tota. Hannahan täällä vaan. Ajattelin kysyä että koska Vesku on tulossa taas tännepäin. Mulla olisi yksi mielenkiintoinen hevonen, ääni lisäsi hyvin nopeasti – mutta kuulostiko se silti vähän vahingoniloiselta. Ja jotenkin sana ”vaan” ei sopinut hänen suuhunsa. En voinut kuvitella Hannan ikinä olevan omasta mielestään ”Hanna vaan”, ellei ollut ihan poissa tolaltaan.
- Mä voin pyytää sitä soittamaan sulle, sanoin kuivasti.
- Teepä se.

Puhelu katkesi ja jäin tuijottamaan puhelinta. Ei siinä ollut lukenut Hanni vaan Hani. Miksi Veskun puhelimessa luki hani ex- tyttöystävän numeron kohdalla? Miksi siellä oli exän numero? En pyytäisi häntä soittamaan takaisin. Kädet vapisten selasin puhelutietoja, mutta sieltä en löytänyt useampia hani-merkintöjä, en soitettuja enkä vastaanotettuja.

Entä miksi Hanna oli kysellyt kultsipuppelia? Ei kai kukaan voinut kutsua ketään sillä nimellä, oikeasti? Mutta sitten tuli kyllä mieleen muutama vielä ällöttävämpi nimitys joita itsekin välillä käytin. Vapina levisi käsistäni muuallekin ja minua palelsi. Harkitsematta pidempään poistin kaikki puhelutiedot ja lähdin kävelemään tallin suuntaan. Ei kiinnostanut enää vähääkään miten Vesku Pinon kanssa pärjäsi. Päässäni humisi ja mietin olinko sittenkin tulossa kipeäksi.

Jotain touhutakseni aloin tiskata ämpäreitä, rutiininomainen liike lohdutti ja oli helpompi ajatella. Tietysti Hannan soitolle oli jokin luonnollinen selitys – ehkä jopa juuri se hevonen mistä hän oli maininnut. Ehkä oli vain Hannan kiusoittelua kultsipuppeloida Veskua, ehkä Vesku ei pitänyt koko nimityksestä. Ja iän kaikenhan Hanna oli yrittänyt pitää Veskuun yhteyttä, kutsua kylään, kutsua ratsastamaan, jopa houkutella palkkalistoilleen. Jos Vesku olisi odottanut Hannan soittoa, jos tällä oli tapana pirautella päivittäin niin ei kai hän olisi antanut puhelintaan minun haltuuni?

Kaikki oli ihan kunnossa, ei missään ollut mitään epäilyttävää.

Paitsi minun päässäni. Siellä pyöri kauhukuvia, jotka saivat karvani nousemaan pystyyn ja rintakehän puristumaan kokoon. Mikä juttu se syksyinenkin oli ollut, äkillinen yöpyminen Hannan vierashuoneessa? Enpä ollut tullut sen todenperäisyyttä ikinä varmistaneeksi Veskun veljeltä.

Kun ämpärit loppuivat jatkoin pakonomaisesti kuuraamista ja pesin mittamukit, kauhat ja kapustat, vaikka kuulinkin sivukorvalla Oonan, Veskun ja Pinon jo palaavan talliin. Hinkkasin jo teräksistä pesuallasta kun Vesku kurkkasi sisään rehuhuoneeseen.
- Joko lähdetään?
Hätkähdin ja totesin, että minulla oli kuuma, pipo tuntui kostealta otsallani ja tässä hommassa villapaita oli ihan liikaa.
- Joo, mä vaihdan vaan vaatteet. Ääneni kuulosti ihan tavalliselta.
- Samoin.

Siinä sitten strippasimme vieretysten kaappiemme edessä, puhumatta mitään. Vesku tuntui olevan mietteissään mutta ei siinä ollut mitään uutta, niinhän hän aina oli päästyään uuden hevosen selkään. Minä halusin vaan päästä jonnekin yksinäiseen, rauhalliseen paikkaan ajattelemaan. Mietin hetken että josko mainitsisin kuitenkin Veskulle Hannan soitosta, mutta päätin etten uskaltaisi. En kestäisi nähdä, jos hän pelästyisi tai muuten paljastaisi ilmeellään mitään mitä en tahtoisi tietää.
- Sä varmaan haluat ajaa? hän ojensi minulle mersun avaimia. Otin ne sanomatta mitään ennen kuin autossa.
- Ajetaan pieni lenkki, joohan?
- Aja vaan. Vesku asettui mukavasti pelkurinpenkille ja minä avasin radion. Ohjasin auton suorinta tietä moottoritielle ja painoin kaasua. Olisin halunnut unohtaa että Vesku oli mukana, olisin halunnut oikeastaan olla yksin, mutta toisaalta hänen hiljainen läsnäolonsa oli mukavaa. Siinä hän löhöili rauhallisena ajatuksissaan eikä osoittanut mitään levottomuuden merkkejä vaikka kiihdytin raskaalla jalalla ja annoin painaa kuin ammus pimeälle tielle. Oikealla kaistalla vilahti perävaloja ohi kuin vastaantulijoita kun ohitin niitä ja äkkiä mieleeni tuli, että taisi olla jo talvirajoituskausi, taisin ajaa vähän liikaa ylinopeutta. Pakottauduin hidastamaan ja päätin lähteä seikkailemaan vanhalle tielle tämän autobaanan sijaan.

Enemmän haastetta siellä ajamisessa oli. Tie mutkitteli ja oli paikoin liukas. Risteyksiäkin oli. Mietin, mitä Vesku ajatteli niin hiljaisena, Pinoako vai Mustikkaa – vai… radiosta kuulin Freddie Mercuryn äänen ja laulu tuntui sopivan mielialaani niin täydellisesti että saattoiko se olla sattumaakaan. ”I’m going slightly mad”, hän lauloi. ”It finally happened!” Olisin nauranut jos olisi naurattanut. Tuo ”I’m going slightly mad” –kohta rimmasi pelottavasti lauseen kanssa, joka kaikui päässäni: ”Oi kultsipup-pe-li”.

Kiihdytin taas vähän vauhtia sillä nyt halusi päästä äkkiä turvallisesti kotiin ennen kuin räjähtäisin tai romahtaisin tai alkaisin itkeä. Ihmettelin, miten olin voinut vasta vähän aikaa sitten tosissani harkita Veskun jättämistä, olkoonkin että vain hetken. Enhän halunnut päästää hänestä ikinä, enkä lainata kenellekään edes pikkusormea. En edes katsetta enkä lausetta.

Lähettäjä: miiuska 
Päivämäärä:   5.3.09 15:10:02

Haa hienoa tekstiä jälleen, mutta ai että mua kiehuttaa tuo prkleen Hanna. Pysyypähän mielenkiinto yllä :D
Lisää kiitos.

Lähettäjä: tripi 
Päivämäärä:   5.3.09 15:45:53

mua taas kiukuttaa jessi :P vaikka voisi hanna vähän lievittää veskun tuskaa vielä tässä vaiheessa ja puhua jessille järkeä :D

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   5.3.09 20:03:28

Miksi ihmeessä Hanna haluaisi lievittää kenenkään tuskaa? :D Hanna haluaa vaan hämmentää lisää!
----------
102.

En tullut hulluksi kuitenkaan. Saatuani mahani täyteen ja nukuttuani yllättäen oikein hyvin totesin ehkä ylireagoineeni, ja kun Vesku ihmetteli miten hänen puhelimessaan ei enää ollut soitettuja puheluita tallessa sanoin pahoitellen, että olin tainnut vahingossa poistaa ne räplätessäni sitä lämpimikseni. Mutta en saanut mainittua Hannan puhelusta, silläkään uhalla että tämä soittaisi uudelleen ja juoruaisi minun luvanneen kertoa. Tunnustan myös, että en siitä lähtien häpeillyt ollenkaan kuunnella parhaani mukaan Veskun puheluita ja arvailla kenen kanssa hän milloinkin puhui. Päinvastoin, aloin oikein harrastaa sitä.

Olin alkusyksyllä ajatellut, ettei aikani riittäisi opiskelun lisäksi mihinkään muuhun kuin hätäisesti ratsastamiseen, mutta ei asianlaita ihan niin hullusti ollut. Simo, jolla ei kuulemma ollut muita harrastuksia kuin lukeminen, alkoi haikailla tanssikurssille, josta oli ilmoitustaululla mainos. Silja ja minä nauroimme hänelle säälimättömästi ja kieltäydyimme lähtemästä partnereiksi. Elle istui kanssamme syömässä, mutta oli syventynyt johonkin monisteeseen ja minun piti tönäistä häntä ennen kuin hän muisti läsnäoloamme – tai ateriaansa – ollenkaan.
- Mitä?
- Lähde Simon kanssa opettelemaan seuratansseja, ehdotin. Olin edelleen aika varma siitä, että hän oli Simon unelmien kohde, vaikka Silja olikin eri mieltä.

Elle katsoi minua pöllämystyneenä mutta kun tajusi sanani, käänsi katseensa Simoon ja hymyili ystävällisesti.
- En mä, hän sanoi.
- Mikset, sanoin minä pettyneenä. – Oishan se kiva osata tanssia, eikö vaan?
- Niin, mutta kun mä harrastan tanssia muutenkin. Kilpatanssia, ja jazzbalettia.
- Et sä ehkä tarvitse paritanssien alkeita sitten, Silja arveli. – Mene sä, Jessi. Armahda poikaparkaa, ja armahda mua ettei mun tarvitse.
- Koska se oli? kysyin epäilevänä.
- Yksi vaivanen parituntinen viikossa, torstaina alkuillasta. Eikä se kestäkään kuin kymmenen kertaa, Simo sanoi innokkaana. Mietin ankarasti vähän aikaa ja hellyin sitten.
- Okei, ehkä multa liikenee sen verran aikaa. Täytyy kai sun opetella tanssimaan että pääset joskus naimisiinkin.
- Kullannuppu, riemastui Simo, ja muiskautti suukon poskelleni.
- Mitäs Vesku siihen sanoo? kysyi Elle.
- Miten niin? Esitin ymmärtämätöntä.
- No jos alat joka viikko käydä Simon kanssa korva suussa tanssimassa.
- Ei korvien nuolenta kuulu kauppaan, ja kyllä kumpikin meistä saa viettää vapaa-aikansa niin kuin haluaa. Koskas te muuten tuutte ratsastamaan? Katsoin haastavasti kaikkia kolmea vuoronperään eikä kukaan kiirehtinyt vastaamaan. Simo painoi katseensa äkkiä viimeisiin nakinpalasiinsa lautasellaan, pelkäsi kai että haastaisin hänet vastavuoroisesti ensimmäisenä hevosen selkään. Naurahdin ja annoin olla. Ellei kiinnostanut niin ei, en viitsisi ruveta käännyttämään.

Tanssikurssille kuitenkin menin, itse asiassa aika innostuneena. Vanhojentansseja varten koulussa opetellut askelkuviot olivat unohtuneet jo ja tuntui kuitenkin, että jonkinlainen alkeellinen tanssitaito voisi olla ihmiselle hyväksi. Kai ainakin häävalssin verran pitäisi osata. Muitakin oli sentään ilmoittautunut, vaikka olin vähän pelännyt, että Simo oli ainoa tarpeeksi hullu halutakseen oppia jotain näin vanhanaikaista, ja koko touhu osoittautui aika hauskaksi. Simo yritti oikein tosissaan mutta hänellä tuntui olevan kaksi vasenta jalkaa. Onneksi olin vikkelä väistelemään kun hänen askeleensa kävivät minun suuntaani.
- Mä taidan olla ihan toivoton, poika-parka nauroi lopuksi.
- Etköhän sä tosta kehity, sanoin diplomaattisesti ja ehdotin, että hän kuivaharjoittelisi kotona.
- Mehän voidaan treenata jonain päivän vaikka ruokiksella tai labrojen jälkeen, Simo pyysi.
- Katotaan. Voi kai sitä jossain välissä. Epäröin kun ajattelin meitä tanssimassa ruokalan edessä käytävällä tai kemian laboratoriossa.
- Kiitos kun lähdit. Mitä Vesku tykkäsi?
- Eihän se mitään, mitä se nyt ois voinu tykätä? Se liehuu itse joka tapauksessa jossain tähän aikaan.

Tuli melkein joulukuu ennen kuin Simo alkoi oppia melko luotettavasti varomaan varpaitani, mutta sitten hänellä taisi naksahtaa jokin paikka päässä kohdalleen ja tanssitunneilla käyminen alkoi olla hauskaa ihan tanssimisen takia. Yritin harjoitella kotona välillä Veskun kanssa, mutta hän kieltäytyi aina miedon välinpitämättömästi.
- Sä lupasit ettei meille tule häävalssihäitä, hän muistutti silmälasiensa yli vilkaisten kun yritin vedota siihen.
- Mutta jos me joskus joudutaan vaikka lavatansseihin? Kiipesin hänen syliinsä lirkuttelemaan.
- Miten me voitaisiin muuten vaan joutua semmosiin?
- Jos Riikka pitää lavatanssihäät? Jos meidän lapset?
- Ai niin, Riikan lakkiaisiin tuli kutsu! Jäädäänkö me sinne yöksi? Ne on itsenäisyyspäivän aattona?
- Jäädään vaan jos sä haluat, myönnyin.

Muutosten aika alkoi siis koittaa. Vaadin Jinnaa lähtemään kanssani syömään yhtenä iltana, sillä olin tuskin nähnyt häntä koko syksynä ja se oli sentään vähän epäreilua. Hän suostuikin ja ilmestyi yllätyksekseni kohtauspaikalle Kiien, kesällisen työkaverimme, kanssa.
- Sua ei ole näkynyt, huudahdin ilahtuneena ja nousin halaamaan tyttöä. Tai siis molempia, mutta Kiieä ensin.
- Paraskin puhuja, itte et ole vaivautunut soittamaan ainakaan kahteen kuukauteen, tämä näpäytti takaisin.
- Hmm… no, et säkään.
- Onneksi Jinnaa sentään välillä näkee töissä niin että pysyy kärryillä teidän tekemisistä. Tuletko säkin jouluksi töihin?
- Mä kävin tänään sopimassa vuoroista, Jinna kertoi. – Ja tapasin Kiien siinä pihalla lähtiessäni.
- Ja oot tehny viikonloppujakin näköjään, päättelin. Miten kauhean vähän tiesinkään parhaan ystäväni touhuista. @!#$ miehet kun tulevat sotkemaan ystävyyksiä.
- Olen.

Istuin paikoilleni ja katsoin heitä molempia tyytyväisenä, jopa oikeastaan onnellisena. Tuntui kauhean ihanalta istua nokikkain ystävien kanssa. Hiljalleen Kiien kysymys pääsi perille.
- Jaa jouluksi? Mä en ole oikein ajatellutkaan että se on jo ihan kohta. Mun täytyy tulla käymään, josko siellä olisi vielä hommia mulle. Mille osastolle sä Jinna menet?
- Sinne missä kesälläkin olin, ja enimmän osan syksystä.

Tarjoilija tuli mielenosoituksellisesti ojentamaan meille ruokalistat, jotka olivat seisseet telineessä pöydän päässä. Ilmeisesti meidän olisi pitänyt tajuta ottaa ne siitä itse ja ruveta selaamaan, mutta emme olleet kiinnittäneet niihin mitään huomiota, jutelleet vaan innoissamme. Keskityimme niihin pikaisesti hetkeksi ja jatkoimme juttelua saatuamme tilauksemme tarjoilijalle. No, aika paljon paikassa oli asiakkaitakin, ehkä hän halusi vain olla tehokas ja ahkera.

- Mitä uutta? Koska sä tulet kotiin? Katsoin Jinnaa vaativasti.
- Kotiin? Jaa siis sinne teille. Meille. Jinna pyöritteli hiuksiaan sormiensa ympärille ja katseli katonrajaan.
- Niin, meille!
- Riikka on ilmottanut muuttavansa joulukuun puolessavälissä. Tai mä ymmärsin kyllä, että se aikoo karata heti suoraan lakkiaisista Helsinkiin teidän mukana, mutta se puoliväli on silleen kiva virallinen päivämäärä. Kai se aikoo nukkua mun huoneessa siihen asti. Tai siellä keittiönvieruskamarissa.
- Mulla on niin ikävä sua, puuskahdin.
- Me ollaan vähän harkittu… aloitti Jinna hitaasti. – Tai siis Ville on harkinnut.
- Muuttaa jonnekin muualle vai? Älkää nyt. Sano Villelle että mä lupaan olla sille maailman kiltein, rukoilin.
- No puhetta se on vasta ollukkin. Kyllä me nyt ainakin alkuun muutetaan sinne, vaikken mä ymmärräkään miksei Riikka voi asua teidän kanssa. Siellä se roikkuu kaiken aikaa joka tapauksessa kuitenkin.
- Siihen mä en taida oikein voida puuttua, arvelin, vaikka minustakin tuntui että tuo ratkaisu olisi voinut olla mahdollinen. Mutta kyllä siltikin mieluummin halusin asuinkaverikseni parhaan ystäväni vaikka Riikka olikin kiva.
- Ehkei se halua olla isoveljen vahdittavana Kiie puuttui puheeseen.

Saimme salaattimme ja söimme ne, vaihtaen puheenaihetta kiistelyksi siitä, olisiko järkeä aloittaa jouluostokset jo nyt vai ei. Jinna ja Kiie päättivät lähteä kauppoihin, mutta minä laistin. Meidän pitäisi joka tapauksessa Veskun kanssa käydä ostamassa Riikalle lakkiaislahja, eikä kaupoissa kiertely monena iltana peräkkäin tuntunut houkuttelevalta. Jinna epäili minun olevan sairas.
- Mä olen väsynyt ja mulla on lukemista, vastustelin vaisusti, vaikka itseänikin huolestutti, ettei shoppailu kiinnostanut.

Lähettäjä: tripi 
Päivämäärä:   6.3.09 11:44:21

mulla oli jäänyt monta pätkää jostain tuolta välistä lukematta! kauhistus.. olipahan vähän tekemistä töissäkin ;) olo on kyllä ihan hirveä. flunssa ja vähän paha olokin

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   6.3.09 16:47:17


- Mitä me ostetaan? kysyin kun Vesku seuraavana iltana parkkeerasi mersua.
- Mä tiedän, mitä se haluaa, tämä sanoi, luojan kiitos, ja johdatti minut suoraa päätä elektroniikkaliikkeeseen. Ei mennyt kymmentä minuuttia ennen kuin marssimme sieltä ulos uuden kännykän kanssa. Ei ihan halvinta mallia edes.
- Oliko tohon varaa? uskaltauduin kysymään. Onneksi olin Miilan lakkiaislahjan hommannut jo viikkokausia sitten, kun minulla oli ollut vielä kesätyörahoja hyvä summa säästössä.
- Älä sä siitä huolehdi, Vesku hymyili ja puristi kättäni.
- Okei, sanoin ja lakkasin huolehtimasta. Tiesin, että Veskulla oli samaan tapaan kerättyä opiskelurahastoa kuin minunkin lapsilisätilini; ei meidän kummankaan tarvinnut pelkillä kesätyöansioilla sinnitellä. – Oisko sulla yhtä hyviä ja nopeita joululahjaideoita? Jouluun ei ole kuin kolmisen viikkoa.
- On mulla itse asiassa pari, voiskin olla hyvä hommata ne nyt.
Niinpä jatkoimme kirjakauppaan, mistä keräsimme kuvakirjoja kaikille Veskun veljenlapsille ja Karille yhden tiiliskiven kokoisen opuksen.

- Täähän alkaa olla aika hyvällä mallilla, totesin tyytyväisenä; olin ostanut iskälle saman kirjan kuin Vesku Karille, ja Ilsellekin houkuttelevan näköisen romaanin. – Enää Leena, ja Miila, ja Riikka, ja Karoliina tietysti, ja Lauri ja Jinna ja… keskeytin tajutessani miten pitkä listani oli vaikka olin jo ehtinyt riemuita.
- Onhan tässä vielä päiviä.
- Ruuhka täällä pahenee päivä päivältä, sanoin onnettomana. Nyt olisi hyvä hoitaa loputkin pois, mutta minua ei yhtään innostanut ajatus kiertää läpi kaikkia kauppoja tietämättä mitä etsi ja kenelle. Olisi pitänyt olla edes jotain ajatuksia.
- Mihin aikaan sä olet syönyt? Käydäänkö hampurilaisella niin vois miettiä mitä ostaa kenelle? Vesku oli tainnut lukea ajatukseni.
- Päivällä söin, ja mennään vaan. Tiesin, että Vesku oli rakastunut Big Carolinoihin, joita ei saanut enää kuin muutamasta hampurilaispaikasta sen jälkeen kun Carrolls oli myyty. Yksi niistä oli täällä ja pois se minusta että estäisin häntä syömästä sellaista tilaisuuden tullen.

Vesku meni tiskille jonottamaan ja minä varasin kasseinemme meille pöydän. Olin vasta saanut riisuttua takkini ja istunut siinä muutaman minuutin odottamassa kun nimeäni huudettiin. Tuskin ehdin päätäni kääntää äänen suuntaan kun olin jo tukehtumaisillani, kasvot vasten liukasta toppatakkia. Painoin käteni sitä vasten ja yritin irrottautua melkein paniikissa. En voinut kuvitella kuka voisi tuolla tavalla käydä kimppuun, mutta tajusin sen heti kun sain vilkaistua ylöspäin.
- Voi ei! kiljaisin, nousin seisomaan ja halasin poikaa takaisin yhtä lujasti kuin hän minua. Krisu, parin vuoden takainen tuttavuus, ajalta, joka nyt tuntui kaukaiselta unelta, ajalta ennen Veskua.
- Vappupanokulta, kehtasi poika julistaa, eikä ihan hiljaa.
- Suus kiinni, nyt on joulu eikä vappu, nauroin. – Ja eri vuosilukukin. Ihan eri! Rutistin häntä uudelleen.
- Onko sillä väliä? Krisu pussasi minua moiskahtaen poskelle.
- No on, itse asiassa.

Katsoin häntä tarkasti. Ainakaan yhtään aikuisemman näköinen hän ei ollut kuin aikoinaan tavatessamme, paremminkin päinvastoin. Hän oli pukeutunut urheiluvaatteisiin ja vaaleat hiukset hapsottivat pipon alta. Hän näytti teiniskeittarilta, joskaan housut eivät onneksi roikkuneet puolipolvessa, totesin vilkaistuani alas.
- Istu? ehdotin.
Krisu vilkaisi siihen suuntaan mistä oli ilmeisesti tullut, pöydälliseen nuoria kavereita, jotka katselivat meitä naureskellen ja istuutui. Samalla Veskukin saapui tarjottimineen ja katsoi Krisua uteliaana.
- Mä en taida tuntea sua? hän sanoi.
- En mäkään sua, sanoi Krisu.
Minulla oli hetken ajan epämukava tunne, mutta sitten hyvä mieli Krisun tapaamisesta voitti ja esittelin heidät toiselleen.
- Vesku, tässä on mun vanha yhdenyönjuttu… ja Krisu, tämän mä löysin kun sä lähdit. Itseäni nauratti sanavalintani, jotka jokin jumalallinen johdatus tuntui heittäneen suuhuni, mutta nuoret miehet tuijottivat toisiaan vähintäänkin epäluuloisen näköisinä.
- Kahden yön juttu, Krisu korjasi.
- Mielenkiintoista, Vesku totesi eikä koskenut hampurilaiseensa. Minä nappasin ranskalaisen ja aloin Krisun tenttaamisen.

- Mä tulin takaisin vasta nyt alkusyksyllä, Krisu kertoi.
- Sunhan piti olla vaan muutama kuukausi vai muistanko mä väärin?
- Niin piti mutta sitten mä jäin syyslukukaudeksi, ja sitten kevätlukukaudeksi, ja sitten vielä kesäksi. Mä sain stipendejä, vaikka kyllä se koulunkäynti jäi aika vähiin.
- Mä en tiennykkään että ulkomaalaiset voi saada urheilustipendejä.
- Tää oli paikallisen kirkon stipendi. Oman koulun joukkue oli niille maailman tärkeintä. Mutta sitten mä kyllä jouduin käymään kirkossakin joka viikko. Krisun ilme oli huvittavan tuskainen.
- Mitä sä sitten pelaat? Vesku päätti liittyä keskusteluun.
- Korista. Krisu katsoi meitä vuorotellen. – Ootteko te ollu kauankin yhdessä?
- Puolitoista vuotta, vastasimme yhteen ääneen ja vilkaisin Veskua hymyillen.
- Okei, mä taidankin tästä jatkaa matkaa. Sano siskollesi terveisiä. Krisu nousi tuolilta mutta kumartui vielä halaamaan minua. – Oli kiva nähdä!
- Niin oli, sanoin täysin totuudenmukaisesti ja halasin takaisin. Vasta kun koko urheilijanuorukaisporukka oli kadonnut ravintolasta Vesku alkoi törkkiä ruokia. Hän ei sanonut mitään, mutta minä ehdin ajatuksissani syödä koko hampurilaiseni ennen kuin tajusin sen.
- Olenhan mä kertonu sulle Krisusta? kysyin vähän huolissani, tuommoinen murjotus ei ollut ollenkaan Veskun tapaista.
- Etköhän. Toiko oli se joka lähti jenkkeihin eikä ikinä antanut kuulua itsestään?
- Jep. Tai pari sähköpostia muttei muuta.
- Ei sua näyttäny enää harmittavan.
- Ei tietenkään enää, sehän oli suunnilleen edellistä elämää. Mutta oli kiva nähdä että se on hengissä.
- Niin, niin kai. Lähdettäiskö kumminkin kotiin?
- Sopii, eihän tässä nyt tullu mietittyä joululahjoja kenellekään, huokaisin.

Vesku ajoi tavallista varomattomammin mutta sitten vasta todella yllätyin kun pääsimme kotiin. Talo vaikutti tyhjältä ja lähdin viemään ostoksiamme yläkertaan, kun hän nappasi minusta kiinni ja painoi lujasti seinää vasten. Ei liian lujasti vaan juuri niin, että pulssini alkoi kiihtyä, kun hän painautui minua vasten ja painoi nälkäisesti huulensa suulleni. Minulla ei tosiaankaan ollut mitään sitä vastaan, mutta oli jo jonkin aikaa siitä kun olin nähnyt semmoista innostusta. Tai tuntenut itsekään, sen puoleen, se oli aika hemmetin hienoa.
- Eikö siirrytä peremmälle tästä, ehdotin kun sain taas henkeä.
- Mitä vaan haluat, Vesku lupasi ja kantoi minua loput portaat huoneeseemme. Yritin tahallisen hitaasti päästä eroon vaatteistamme mutta aika äkkiä peuhasimme sängyllä kuin ensimmäistä kertaa. Vannon, etten ajatellut Krisua hetkeäkään.

- Auh, inahdin kun tunsin Veskun hampaat kaulassani juuri kun muuten alkoi tuntua oikein hyvältä ja mutta en sillä hetkellä ehtinyt ajatella pidemmälle, vasta jälkeen päin minulle välähti
- Ei sulla ole tapana pureskella mua, onko tää nyt joku omistajan polttomerkki? kysyin ja hivelin arkaa kohtaa.
- Mitä? Näytä? Veskukin kosketti sitä sormellaan.
- Sä olit mustasukkainen musta! iloitsin kun ymmärsin. Vesku ei sanonut mitään hyvään aikaan mutta totesi lopulta, vähän ihmettelevällä äänellä:
– Arvaa mitä, sä voit olla oikeassa.
Minun teki mieli ilkkua lisää, että siitäpä sai ja tajusi ehkä nyt minun ajoittaiset Hanna-fobiani, mutta se ei tuntunut oikein reilulta. Toisaalta mieleeni tuli sitten kultsipuppeli-puhelu ja ajatukseni sekoittuivat ihan kokonaan.
- Ei sulla ole mitään syytä, mä en ole ajatellu koko kaveria hetkeäkään sen jälkeen kun tapasin sut, sanoin väsyneesti, kun olimme maanneet hyvän aikaa vierekkäin, puhumatta, kattoon tuijottaen. Veskun epätyypillinen käytös oli ensin tuntunut imartelevalta mutta Hannan muistettuani se ei enää tuntunut tärkeältä. Käännyin ja käperryin häntä vasten, sillä jostain tunsin tarvitsevani lämpöä ja lohtua. Ehkä hänellä oli samanlainen olo, tai sitten hän vain tapansa mukaan tajusi mielentilani ja rutisti minua kovasti takaisin.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   7.3.09 10:15:00

103.

Jotain ehkä pikkuisen kitkerää tai vähintäänkin oudonmakuista taisi tulla välillemme silloin. Miila oli riemuissaan kuullessaan että olin tavannut Krisun, enkä pitänyt Veskun ilmeestä, kun siskoni alkoi suunnitella pikkujoulubileitä Huvikummussa, kaikki vanhat kaverit ja Krisu tietysti myös. Ei Laurikaan näyttänyt ehdottoman ihastuneelta. Siitä tilanteesta oli tavallaan helpotus päästä hetkeksi eroon kun lähdimme ajamaan Riikan lakkiaisiin, joskin Hangossa sitten odotti muu mörkö. Mutta lohduttauduin sillä, että emme varmaan törmäisi Hannaan perhejuhlissa, ja minähän nyt olin joka tapauksessa jo tottunut.

Minä ajoin, tietenkin. Ei ollut vieläkään mainittavasti lunta, tai sitä oli ollut, mutta se oli sulanut pois täältä etelärannikolta. Talvet taisivat tosiaan olla lämpenemässä. Emme päässeet lähtemään tarpeeksi ajoissa ehtiäksemme varsinaiseen lakitustilaisuuteen, kun Miilakin sai aamulla lakin, mutta Leena oli luvannut ojentaa meidänkin puolestamme onnitteluruusun ja me olimme puolestamme luvanneet aloittaa kahvinkeiton jos ehtisimme pitsihuvilaan ennen vieraita.

Emme olleet riidoissa, emme edes puhuneet toisillemme mitenkään jäykästi ja kohteliaasti. Itse asiassa juttelimme koko matkan innokkaasti ensimmäisistä ruumiinavauksistamme. Minä olin onnistunut pääsemään ensimmäiseeni, mikä ei kuulemma ollut ihan aina varmaa ensimmäisen vuoden opiskelijoille, vaikka se periaatteessa kuuluikin opinto-ohjelmaan. Vesku vertaili kertomaani omaansa ja olimme molemmat yhtä mieltä siitä, että koko homman kamaluus oli suuresti liioiteltua. No, oli asioita joita en ollut pitänyt suorastaan miellyttävinä mutta en ollut pyörtynyt enkä oksentanut. Niin kammottavalta kuin se kuulostikin olin vähän aikaa näkemääni haudottuani tullut siihen tulokseen, että saattaisin joskus uskaltaa koittaa laittaa jotain liharuokaa. Sitä en kuitenkaan uskaltanut sanoa äänen edes Veskulle, se kuulosti niin makaaberilta.

Jotenkin tuntui kuitenkin kahta pahemmalta käyttää koko matka sellaiseen pälpätykseen opiskeluista. Ihan kuin emme olisi uskaltaneet olla hiljaa tai puhua mistään henkilökohtaisemmasta. Turhautuminen kehittyi ja kasvoi palaksi kurkkuuni ja kun lopulta käänsin auton Veskun lapsuuskodin pihaan ja sammutin moottorin, taputin häntä varovasti polvelle. Hän laski yhtä varovasti oman kätensä siihen päälle ja mietin epätoivoisesti mitä oikein voisin sanoa, että tilanne laukeaisi edes yhteen luonnolliseen lauseeseen tai hymyyn. En keksinyt yhtään mitään ja sitten pihalle saapui oikea autosaattue. Emme olleet ehtineet napsauttamaan kahvinkeitintä päälle.

Tunsin jo useimmat eri autoista nousevat ihmiset edellisiltä vierailuiltani, Veskun lähisukulaisia he vain olivat, joten minun oli helppo solahtaa joukkoon. Kävin onnittelemassa Riikkaa, jolla oli se tavoiteltu lakki päässään ja ruusuja sylissä ja sitten autoin seisaalleen Karin, jolla oli vähän hankaluuksia päästä jaloilleen vaikka olikin tullut Jaskan tila-autolla, jossa oli penkit korkealla. Puolivuotinen huonojalkaisten mummojen auttaminen oli näköjään jotenkin jäänyt selkärankaani. Leena oli juossut avaamaan oven ja viittoili väkeä sisään ja hälinään oli niin helppo hukkua ja unohtaa.

Tämä sukurakas sakki oli ottanut minut omakseen melkein saman tien enkä voinut kieltää, ettenkö olisi pitänyt heistä monista enemmän kuin joistain omista sukulaisistani, äitini mukaan lukien. Suosikkini olivat Veskun isoäidit ja linnottauduin heidän väliinsä sohvalle kun Leena ajoi minut ulos keittiöstä kannettuani jääkaapista pari voileipäkakkua muuten valmiiksi katettuun pöytään, hänellä oli kuulemma siellä kaikki hallinnassa. Ella-mummi oli vanhentunut silmin nähden siitä kun olin nähnyt hänet viimeksi, hän oli laihtunut ja näytti sen takia paljon ryppyisemmältä. Katsoin häntä tarkasti, kuin minulla olisi muutaman kuukauden opintojen jälkeen ollut mitään kykyä diagnosoida mitään, mutta sitten Mirja-mummi vei huomioni haluamalla tietää hääsuunnitelmistamme.
- Ei niitä ole vielä tulossa, nauroin. Kuinka monta kertaa tämä sama keskustelu pitäisi käydä lävitse? Kunnes väsyisimme ja menisimme painostettuina vihille?

Huomasin, että Ellalle vaivihkaa kannettiin eteen kahvikuppia ja kakkulautasta niin, ettei hänen tarvinnut nousta itse hakemaan, vaikka me muut haimme syötävämme pöydästä. Minun ei tosin tehnyt mieli syödä, kävin vain keittiössä juomassa pari kupillista kahvia ja palasin sitten isoäitien väliin. Loviisa, nuorin Veskun veljenlapsista, änkesi Ellan syliin istumaan ja tuijotti minua vakavana. Ensi kertaa tavatessamme hän oli tykästynyt minuun aika lailla mutta nyt hän näytti unohtaneen sen. Kai vuosi oli liian pitkä aika niin pienelle.

Istuin samoilla sijoillani hyvinkin pari tuntia, sitten Veskun veljet alkoivat kokoilla perheitään ja alle metrin mittaisten jouduttua lähtemään juhlatunnelma rauhoittui huomattavasti. Koko talo tuntui huokaisevan hiljaa helpotuksesta. Vesku oli jostain syystä joutunut pahimpaan pyöritykseen tänään; ties miksi hän oli saanutkaan Kuukauden Sedän arvonimen. Hän tuli ja heittäytyi nojaamaan polviini.
- Muistuta mua ettei me ikinä hankita viittä lasta, hän puuskahti ja minä nauroin ihastuneena. Juuri jotain tuon tapaista huomautusta olin kaivannut. Kiskaisin häntä niskahiuksista ja kysyin että entä jos olin juuri päättänyt haluta vähintään puoli tusinaa.
- Älä kiusaa, Vesku pyysi.
- Mitä jos mentäis hakemaan meidän kamat autosta ja asetuttaisiin taloksi? ehdotin. Ajattelin, että nyt pitäisi käyttää tilaisuus hyväksi kun vaikutti siltä, että pystyimme taas suhtautumaan toisiimme normaalisti. Kaipasin ihan kauheasti vähän suukottelua ja halailua.

- Me saadaan ottaa mun huone, Riikan kummisetä ja -täti jää yöksi ja saa kuulemma vierashuoneen, Vesku selitti kun nostimme kassejamme autosta.
- Hyvä, sanoin. Ajatus ahtautua Veskun kapeaan sänkyyn tuntui mukavammalta kuin nukkuminen aavikon kokoisessa vierassängyssä, missä sai helposti metrin väliä toiseen niin halutessaan. Ei niin, että olisin halunnut, mutta mistä sitä tiesi mihin tässä kummankaan mieli kääntyisi. Tartuin Veskua hihasta pimenevällä pihamaalla.
- Niin? Hän oli jo menossa, mutta pysähtyi ja katsoi minua kysyvästi.
- Anna suukko. Ääneni kuulosti omissa korvissani vähän surkealta, mutta ehkä se oli vain kuvittelua. Ainakin Vesku näytti ja tuntui ihan normaalilta, samoin nopea suukko, jonka sain ja joka paransi mielialaani melko lailla.

Riikka oli tietenkin lähdössä ulos juhlimaan kavereidensa kanssa ja oli häipynyt muuttumaan juhlakalusta bilettäjäksi. Jäljellä olevat vieraat mahtuivat jo ruokasalin pitkän pöydän ääreen ja joivat siellä ties kuinka monetta pannullista kahvia. Minä käperryin olohuoneen sohvannurkkaan ja avasin telkkarin, joku oli jo aiemmin sytyttänyt takkaan tulen ja siellä oli ihanan lämmintä ja kotoista. Vesku oli tapansa mukaan kadonnut vintille mutta palasi sieltä tällä kertaa todella nopeasti vanha kirja kädessään ja heittäytyi viereeni lukemaan. Huokaisin helpotuksesta. Vaikutti siltä. että viettäisimme rauhallisen koti-illan eikä hän haluaisi minnekään kaupungille, missä oli aina uhkana törmätä Hannaan. Sitä paitsi olin kuolemanväsynyt. Tuijotin vain etäisesti mitään mistään tajuten miten Dr. Phil muutti taas yhden ihmisen elämän ohjeillaan ja huomasin vasta kun Vesku tönäisi minua, että Riikka viittoili ovella minulle.

- Tuu auttamaan mua, Jessi, mulla on ongelma.
Piristyen nousin ylös. Nukkuminen oli houkuttelevaa mutta olisi ollut noloa nukahtaa kesken ylioppilasjuhlien isäntäväen sohvalle.
- Toivottavasti sulla ei ole vaateongelmaa, en mä semmosissa osaa auttaa, varoitin ja seurasin Riikkaa tämän huoneeseen. Totesin hänen sisustaneen sen uudestaan sen jälkeen kun olin sinne viimeksi kurkistanut. Silloin se oli ollut vielä melko lailla vaalea ja romanttinen, nyt värit olivat tummia, melkein mustia niin verhoissa kuin vuodevaatteissakin. Maalaamaan hän ei sentään ollut ruvennut, seinät ja huonekalut olivat edelleen vaaleita.
- Oletko sä ruvennut angstiseksi aikuiseksi?
- Mä vaan kyllästyin ruusuihin ja raitoihin, Riikka totesi ja nappasi käteensä kaksi eri vaatepuuta kaapinovesta. - Mutta sano nyt mitä mieltä sä olet näistä.
- Mähän sanoin ettei musta ole apua vaatejutuissa, Miila munkin vaatteet aina päättää. Hänen mielikseen kuitenkin katsoin vaihtoehtoja.
- Onko tää liian kesäinen? Mä meinasin laittaa tän mutta mulle tuli uskonpuute. Riikka nosti vasemmassa kädessään olevaa vihertävää mekkoa. Toisessa hänellä oli musta hame ja pusero.
- Noi taitaa sopia paremmin tähän pikkujouluaikaan, myönsin ja vilkaisin tummia vaatteita.
- No niin mäkin ajattelin. Hyvä.
- Saisko olla muuta? kysyin ja istahdin Riikan sängylle, joka sekin näytti ihanan pehmeältä ja houkuttelevalta.
- Ei oikeestaan, paitsi kyyti huomenna. Kai se sopii? Niin, ja nukkumapaikka vähäksi aikaa!
- Sopii, tietysti. Mitä sä aiot ruveta tekemään Hesassa?
- Etsin töitä ja mietin mikä musta tulee isona. Riikka oli saanut vaatteet päälleen ja katseli itseään arvostelevasti peilistä. Hän oli jo meikannut ja kammannut ja alkoi kiinnittää korviinsa korvakoruja. Valkolakki nökötti pöydänkulmalla. Tunsin olevani ikivanha ja väsynyt, kuin minun juhlistani olisi ollut vuosia aikaa. Olisikohan välivuodessa sittenkin ollut järkeä?

Lähettäjä: ssfä 
Päivämäärä:   7.3.09 15:27:33

Ei hemmetti oikeesti en ole vieläkään saanut luettua tänne asti. :s

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   7.3.09 17:50:30

Ei tää karkaa :D
-------------

Riikka lähti ja minä palasin telkkarin ja Veskun luo. Tämä oli uppoutunut kirjaansa ja alkoi hajamielisesti silitellä hiuksiani kun heittäydyin pitkäkseni sohvalle. Mietin, että olisin yhtä hyvin voinut olla koira tai kissa ja sitten ajattelin, että se olisikin ihanaa. Voisin elää tässä hetkessä, tarvitsematta huolehtia edes seuraavasta ateriasta, saati sitten mistään sen monimutkaisemmasta. Vähitellen Vesku kuitenkin siirsi kätensä hieromaan kipeää kohtaa niskassani ja aavistelin, ettei hän kuitenkaan kuvitellut minun olevan Kazan, aavikon villi koirasusi, tai Tim, tai mistä hän nyt lukikaan. Tunsin miten rentouduin väkisinkin, kunnes Veskun puhelimen ääni epämääräisen ajan kuluttua sai minut taas jäykistymään. Olin hetken ajan varma, että Hanna oli vainunnut mieheni olevan kaupungissa ja soittaisi luritellakseen seireeninlaulujaan.

- Moi! Vesku kuulosti ilahtuneelta ja jatkoi kohta samaan sävyyn, myöntelyillä ja lupauksilla. Nousin istumaan ja katsoin häntä kysyvästi. Ei se Hanna voinut olla, ei Vesku kehtaisi kuulostaa noin innostuneelta tämän soitosta jos minä olin vieressä. Tai sitten minä jumaliste antaisin hänelle aihetta olla mustasukkainen itsekin.
- Mennään käymään kaupungilla, jooko? hän ehdotti laittaessaan puhelimen takaisin taskuun.
- Kuka se oli?
- Naapurin Pate. Ja pari muuta. Vai haluatko sä mieluummin jäädä tänne? Ootko sä väsynyt? Hän katsoi minua tarkasti.
- Olen, mutta mä tulen silti. Ei puhettakaan, että päästäisin hänet yksinään liikenteeseen.
- Selvä.
- Mistä se arvasi sun täällä olevan?
- Kai äidit juttelee keskenään aidan yli. Tai ehkä se on tavannu Riikan ja kuullut siltä. Mennään.
- Mihin me mennään? Pitääkö vaihtaa vaatteet? Olimme vähän tavallista paremmissa vetimissä Riikan kunniaksi. Minullakin oli hame.
- Kyllä nää kelpaa.

Kelpasivat tosiaan. Olimme äkkiä arvioiden koko kuppilan parhaiten pukeutunut pari, mutta emme nyt sentään niin pistäneet silmään että olisi tarvinnut pois kääntyä. Kävimme ostamassa olutta ja siideriä ja ahtauduimme loosiin, missä Veskun vanhat kaverit istuivat. Olin tavannut heidät joskus aiemminkin kun olimme täällä käyneet, mutta en olisi muistanut mikä naama kuului Patelle, mikä Teemulle ja mikä Analle ilman pikaista uudelleenesittelyä. En olisi heitä noin virallisesti viitsinyt kutsua pojiksi, minua erinäisiä vuosia vanhempia tyyppejä, kaikki hyvinkin yli kahdenkymmenen jo, mutta he kyllä taantuivat ihan lukiolaisiksi tavatessaan toisensa. Kuuntelin itsekseni hymyillen ja olin ihan tyytyväinen kun sain pysytellä sivussa ja ajatella omia juttujani poikien puhuessa joistain minulle tuntemattomista suuruuksista.

Kyllä minutkin välillä muistettiin vetää mukaan keskusteluun, vaikka välillä kävin omia aikojani vessassa ja tiskilläkin. Kun tärkeimmät kuulumiset oli poikien kesken vaihdettu alkoi se tavallinen jäynäys, jota olin jo odottanutkin.
- Te käytte täällä niin harvoin, etten mä ole edes tutustunu sun tyttöystävääsi, sanoi Teemu ja laittoi kätensä harteilleni. Annoin sen olla siinä, se kai oli vain ystävällisyydenosoitus.
- En mäkään ole teitä Hesassa nähnyt, mainitsin.
- Meitä ei oo kutsuttu edes mihinkään tupaantuliaisiin! sanoi Pate ja vilkaisi Veskua syyttävästi. Tämä nauroi ja nosti kätensä pystyyn, saaden ilmeisesti saman tien vuoden idean.
- Meillä on kuulemma pikkujoulukotibileet, tulkaa sinne.
Kaverit ilmoittautuivat välittömästi saapuviksi. Päivää emme Veskun kanssa vielä osanneet sanoa, vaikka Miila oli puhunut perjantaista, kolmannestatoista, mutta senhän ehtisi vielä varmistaa.

Pub meni kiinni puoliltaöin ja toisten lähtiessä jatkamaan jonnekin muualle lähdimme me Veskun kanssa takaisin pitsihuvilaan. Oli siinä jo useampia tunteja mennytkin, ja vaikka siideri oli ensin tuntunut piristävän, olin nyt todella uninen. Veskun vanhemmat ja Riikan kummit istuivat kuitenkin vielä olohuoneessa juttelemassa, mutta emme jaksaneet liittyä seuraan, enkä olisi pikkuhiprakassa kehdannutkaan. Mietin vain, aikoivatko he odottaa niin kauan, että Riikkakin tulisi kotiin. Toivoin että eivät.

Nukahdin saman tien kun olin saanut vaatteet päältäni ja vasta Veskun ääni, ei edes puhelimen soittoääni, veti minut unen läpi takaisin valvemaailmaan. En halunnut, mutta väkisinkin heräsin.
- Et kai? Ihan totta? Ei hitto, pakko kai mun on… mutta mä kyllä tarkistan ensin mitä mieltä Jessi on.
- Mistä? mumisin, kun nimeni mainittiin. Totesin, että joutuisin lähtemään vessaan.
- Mä soitan sulle aamulla, sanoi Vesku puhelimeen ja pani sen pois. Minä nousin ja livahdin päiväpeite ympärilläni pissalle ja palattuani olin jo melkein hereillä.
- Mitä mun pitää sanoa mihin asiaan? kysyin. Vesku makaili tummana hahmona sängyssä enkä nähnyt hänen ilmettään, mutta hän kuulosti huonotuuliselta.
- Hanna on ostanut Wotin.
- Kukapa muukaan sulle soittaisi aamuyöllä, sanoin myrkyllisesti ennen kuin tajusin lopun lauseesta.
- Niin niin, kuka muukaan. Tahtoi ilmottaa tärkeän uutisen kun kuuli että mä olen täällä.
- Mistä se sen tiesi?
- Oli kuulemma tavannut pojat.
- Mä en ymmärrä mikä tallinpitäjä voi riekkua kaiket yöt kaupungilla. Vaikka ei kai sen tarvitse itse aamutalleja tehdä. Kömmin takaisin Veskun ja seinän väliin. Näin juuri olin pelännytkin tässä, täällä, käyvän.
- Se kysyi haluanko tulla huomenna ratsastamaan.

Niin, tosiaan, sitä kai Vesku oli halunnut minulta kysyä. Suljin silmäni ja tajusin sen edellisenkin puhelun, sen, mihin olin itse vastannut. Hanna oli silminnähden ihastunut nuoreen oriin nähdessään sen keväällä Oonan luona, ja vaikka en olisi uskonut Wotin omistajien haluavan myydä sitä sen jälkeen, kun se oli saanut upeat pisteet laatuarvostelussa, oli Hanna kai yksinkertaisesti tehnyt tarjouksen, mistä ei voinut kieltäytyä. Hän oli hyvä siinä.

En ollut ihan niin hölmö, että olisin kuvitellut Hannan ostaneen hevosen houkutellakseen Veskua takaisin töihin, ratsastamaan, lähelleen. Järjellisesti ajatellen Vesku ei voinut Hannan mielestä edes olla mitenkään hyvä saalis, mutta minun mielikuvani hänestä olikin, että kaikki miespuoliset olivat hänen mielestään jossain määrin saalistamisen arvoisia. Etenkin jos saattoi samalla nujertaa jonkun onnettoman vaimon tai tyttöystävän. Ei, Wotin hankkimisen takana oli varmasti Hannan oma kasvatustoiminta, joka sai melko mielenkiintoisen uuden kantaoriin nuoresta lupauksesta. Jos nyt sen avulla sitten saattoi vikitellä entistään ja tehdä minulle kiusaa, sitä parempi, niin minä kuvittelin asian olevan.

Oli turha kysyä Veskulta halusiko hän välttämättä mennä huomenna Hannan tallille. Tiesin, että hän haluaisi ja minä halusin ihan ehdottomasti nähdä Wotin. Edes se, että joutuisin kohtaamaan Hannan ja päästämään Veskunkin sinne ei muuttanut asiaa. Olihan se sentään Mustikan isä ja sillä hevosella oli muutenkin oma kolonsa sydämessäni.

- Mitä sä sanot? Vesku kysyi epäröiden, ja huomasin, etten ollut hänelle kommentoinut mitenkään Hannan kutsua.
- Mä en jättäisi mistään hinnasta näkemättä Wotia, sanoin yksinkertaisesti ja ujutin käteni Veskun ympärille.
- En mäkään. Kuulin helpotuksen ja pienen hymyn toisen äänessä.

Lähettäjä: Campsu 
Päivämäärä:   7.3.09 20:37:20

Sain vihdoinkin kiinni tämän, ollu niin paljon kaikkee että olin hirveesti jälessä =D

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   7.3.09 20:57:46

No sit vaan lisää pökköä pesään.
---------
104.

Aamulla piti siis nousta ajoissa. Jouduin turvautumaan viileään suihkuun ja kuumaan kahviin ennen kuin tunsin olevani hereillä, ja sitten minun piti laittautua huolellisesti. En todellakaan aikonut kohdata Hannaa meikkaamatta, vaikka tiesinkin jääväni ulkonäkövertailussa kakkoseksi missä tahansa tällingissä. Psyykkasin itseäni kuin olisin ollut menossa kilpailemaan. Olisin asiallinen ja viileä, en missään nimessä olisi lähtenyt vahtimaan Veskua vaan nähdäkseni Wotin. Onnistuin lopulta itsekin uskomaan sen. Ja niinhän asia tarkkaan ottaen olikin.

Ajoimme lumettomalle, moitteettoman siistille tallipihalle vähän ennen kymmentä. Aurinko pilkahti esiin hetkittäin ja olisi voinut kuvitella, että on syyskuu eikä itsenäisyyspäivä. Nurmikotkin loistivat vihreinä kuin kesällä. En voinut olla kadehtimatta Hannaa kun katselin ympärilleni. Olihan hän minua useita vuosia vanhempi, mutta silti tällaisen paikan omistaminen ja pyörittäminen sen ikäisenä, reilusti alle kolmikymppisenä, oli aikamoinen saavutus. Ei minunkaan elämäni aineellisessa puolessa valittamista ollut, mutta sen kultalusikan, jonka kanssa Hanna oli syntynyt, täytyi olla kaurakuupan kokoluokkaa. Ei kai semmoisesta voinut edes selvitä tulematta muista piittaamattomaksi ja aina vaan lisää haluavaksi, huokaisin. Vesku vilkaisi minua terävästi.
- Mä mietin vaan, että miten iso bisnes tää on niinkin nuorelle ihmiselle, kiiruhdin selittämään.

Hanna lienee jostain huomannut tulomme, nähnyt tallin ikkunasta tai kuullut auton äänen, sillä hän käveli vastaan tallista kun nousimme autosta.
- Tulkaahan katsomaan sitä! Kyllä piti vähän aikaa suostutella ennen kuin kaupat tuli! hän naureskeli tervehdittyään meitä.
- Kauanko se on ollut sulla? kysyin yrittäen laskea montako päivää oli siitä puhelusta, mihin minä olin vastannut.
- Pari viikkoa. Ai että, millasia suunnitelmia mulla on sen varalle!

Wot seisoi yksinään sisällä toisessa päässä viimeisen päälle hienoa tallia. Kuullessaan tulomme se pyörähti ympäri ja yritti pistää päänsä käytävälle kaltereiden yli, kuin se olisi siihen asti seissyt turpa ikkunassa ja tuijottanut ikävissään ulos päässeitä toisia hevosia. Yllätyin siitä, miten paljon ilahduin sen näkemisestä ja livahdin lupaa kysymättä karsinaan. Oli hassua, että oli hevosia, joista vaan sattui pitämään ja sitten toisia, joista ei. Wot oli ehdottomasti suosikkini kaikista maailman hevosista, tietysti Mansikka ja Mustikka poislukien.

Minusta näytti kuin ori olisi vielä kasvanut siitä millaiseksi sen muistin, mutta se ei kai ollut ihme. Olihan se vasta neljän ja se oli lähtenyt Oonan koulutuksesta huhtikuussa, kokonainen laidunkausi sitten. En uskaltanut arvailla muistiko se minut vai ihan ystävällistä uteliaisuuttaanko se tunki turpaansa kainaloihini ja kaulaani ja puuhki lämmintä hengitystä päin. Se oli niin hellyttävä otus, oli aina ollut. Tungin sormeni sen korvaan ja rapsutin sieltä sisäpuolelta, mistä tiesin sen pitävän ja nauraa kihersin hiljaa, kun sen silmät alkoivat heti painua nauttien kiinni. Se oli tietenkin hyvinhoidettu ja kiiltävä, arvolleen sopivalla tavalla, ja sillä oli uusia lihaksia, joita kurotuin silittämään vapaalla kädelläni. Musta karva oli kuin satiinia. Nostin käteni korkealle, sen säälle, ja yritin arvioida oliko se kasvanut korkeuttakin vielä vaiko ainoastaan massaa. Tulisikohan Mustikasta yhtä iso? Toivottavasti ainakin yhtä hyväluontoinen.

En ollut niin hevosen lumoissa, etten olisi malttanut toisella korvalla kuunnella mitä Vesku ja Hanna ovenraossa puhuivat. Hanna kävi läpi suunnittelemaansa näyttely- ja kilpailukalenteria seuraavalle kesälle. Joitain omista tammoistaankin hän aikoi astuttaa.
- No, haluatko ratsastamaan? hän kysyi sitten reippaasti.
- Mulla ei ollut täällä kotona enää mitään kamoja, oisko täällä lainata?
- Eiköhän. Käydään katsomassa yläkerrasta, Heikin ridakamat vois sopia sulle ja sillä on tänään vapaapäivä.
- Jessi, mä käyn vaihtamassa vaatteet, Vesku ilmoitti minulle erikseen. Nyökkäsin hänelle välinpitämättömästi ja jatkoin Wotin rapsuttamista. En änkeäisi mukaan, se olisi jo naurettavaa, vaikka mietinkin, aikoiko Hanna jäädä pornonpunaiseen lepohuoneeseen auttamaan Veskua pukeutumisessa… tai riisuutumisessa.

Ilmeisestikään Hanna ei sellaista aikonut, sillä jo joidenkin minuuttien kuluttua hän palasi kantaen satulaa ja suitsia.
- Haluatko heittää sille nää päälle? hän kysyi. – Se on harjattu jo aamulla.
- Selvä, vastasin ja tartuin puhtaankiiltävään mustaan satulaan. Se oli painavampi kuin Wotin Oonalla käyttämä satula ja sain todellakin käyttää käsivoimia, että jaksoin nostaa sen tarpeeksi korkealle. Suoristin huovan ja kiinnitin satulavyön, sitten Hanna ojensi minulle suitset. Edelleen vain tavalliset nivelkuolaimet, totesin tyytyväisenä. Saatoin kuvitella, että monikin olisi tunkenut nuoren orin suuhun jotain vahvempaa ihan vain varmuuden vuoksi, mutta Wot oli näköjään välttynyt siltä kohtalolta. Hanna nojaili ovenpieleen ja katseli miten suitsin hevosen, pyöritellen pitkää vaaleaa lettiään. Äkillinen epävarmuus käväisi mielessäni. Miksi hän vahti minua? Suoristin huolellisesti hihnat ja järjestelin jouhet ojennukseen niskassa, sitten taas järki pääsi vallalle. Ehkä kuitenkin osasin tämän homman jo, vaikken ollutkaan ammattilainen.

- Tulkaa molemmat tänne kesäksi töihin? Hanna ehdotti esipuheitta kun olin saanut soljet kiinni.
- Mitä sä meinaat? ehdin kysyä ällistyneenä ja sitten olisin halunnut vetää sanani takaisin. Miten typerä kysymys, eihän Hannan ehdotuksessa ollut mitään tarkennettavaa.
- Vesku ei näytä harkitsevankaan, mutta ehkä tilanne muuttuisi jos säkin tulisit?
- Miksi sä sitä tänne haluat, sitä mä en ymmärrä. Luulisi sulle olevan ratsastajia jonossa, puuskahdin.
- Se on hyvä ja mä tulen toimeen sen kanssa. Tai… Hanna naurahti ja näytti ensimmäistä kertaa pienen murenan minua miellyttävää itseironiaa. – Se tulee toimeen mun kanssa. Mä en ole välttämättä kaikista helpoin pomo.
- Etkö? Mitenkähän mä sitten tulisin sun kanssa toimeen.
- Jaa-a, en mä nyt sentään hirviö ole. Ainakaan joka päivä.
- Mä kyllä luulen, että meillä on molemmilla tarpeeksi sitoumuksia Hesassakin ensi kesänä. Oikeita töitä ja omia hevoshommia.
- Sä voisit tietysti ottaa hevoses mukaan.
- No kun ei se ole yksin mun, kolmasosa vaan.
- Harkitse nyt kumminkin, Hanna sanoi ja hymyili minulle salaliittolaishymyä, kun betonikäytävältä alkoi kuulua läheneviä askeleita. – Maneesiin vai kentälle? hän kysyi Veskulta, jolla oli jalassaan ratsastushousut, jotka olivat niin saastaiset että Hannana olisin kieltänyt häntä nousemaan niillä puhtaaseen satulaan, ja matalat jodhpur-kengät.

Aurinko alkoi pilkahdella vähän rohkeammin joten he menivät kentälle, joka sekin oli samaa tasoa muun ympäristön kanssa. Tasainen, kuiva ja kimmoisa, niin talvi kuin olikin, ja niin suuri, että siihen mahtui varmasti ongelmitta pitkä koulurata. Kiipesin istumaan aidalle ja Hanna jäi viereeni nojailemaan siihen. Yllättävän ehdotuksensa jälkeen hän ilmeisesti halusi näyttää miten mukava osasikaan olla ja ennen kuin huomasinkaan olin täyttä päätä kertomassa ratsastamistani Oonan hevosista. Olihan aina mukava puhua itsestään ja Hanna osasi salavihkaa houkutella. Kun tajusin, mitä olin tekemässä vaihdoin äkkiä puheenaihetta ja kysyin, miten Hanna oli tullut ruvenneeksi tällaiseen hommaan. Paljastelkoon omia asioitaan välillä.

- En mä ole ikinä muuta halunnut tehdäkään. Se taitaa olla sukuvika. Vanhukset halusi vetäytyä meidän toiselle tilalle ja mä jäin sitten tänne.
- Kuulostaa helpolta.
- Oisinhan mä tietysti voinut olla ylpeä ja lähteä kiipeämään omin käsin onneen, jos sä sitä meinaat. Mutta miksi olisin halunnu tuhlata vuosikaudet aikaa kun tätä paikkaa olisi sitten pitäny pyörittää palkkatyövoimalla?
- Ongelmansa kullakin, jupisin niin hiljaa, ettei Hanna voinut kuulla, ääneen kysyin, oliko hänellä joku alan koulutus.
- Ei, mä olen oppinut kaiken mitä osaan mun vanhemmilta. En mä muuta elämää tiedä kuin hevosten kanssa pelaamisen. Niin kuin toi tuolla. Hanna osoitti Wotia, jota Vesku ravautti kentän toisella laidalla. – Mä näin heti, että siitä tulee jotain.
- Kummasta, minulta livahti ennen kuin ehdin estää ja Hanna vilkaisi minua huvittuneena.
- Molemmista, ystävä hyvä. Mulla on silmää. Senkin takia mua harmittaa ettei Vesku ratsasta.
- Ei muut kuin tommoset perintöprinsessat pysty elämään hevosbisneksellä, muut tarvitsee ammatin, väitin vastaan.
- Vai perintöprinsessa.

Ajattelin jo, että olin onnistunut suututtamaan Hannan, mutta ei, hän nauroi. Mahtoivatko puheeni oikeasti huvittaa häntä vai esittikö hän vain? En varmaan ikinä saisi tietää. En kuitenkaan viitsinyt piikitellä enempää vaan jäin katselemaan ratsukkoa. Yritin arvioida miten paljon Wot oli keväästä edistynyt, mutta se oli vaikeaa. Kauniissa muodossa se kyllä kulki, mutta ei minun silmäni oikein ollut tarpeeksi harjaantunut kertomaan sen enempää. Vesku kuitenkin näytti tyytyväiseltä, ellei peräti ihastuneelta. Hän laukkasi vielä vähän, ja siinä huomasin minäkin hevosen harjaantumattomuuden. Se näytti leviävän joka suuntaan kauniista asennostaan, turpa nousi ja selkä piteni. Se alkoi ehkä väsyäkin jo. Ainakin Vesku alkoi lopetella.
- Haluatko sä? hän kysyi minulta ratsastettuaan meidän luo.
- Ai kävellä? Miksen. Jos ei toi kypärä tipahda ihan harteille.

Vesku ojensi lievästi nihkeän kypärän minulle ja kokeilin sitä päähäni. Ei se nyt suorastaan pyörinyt joten huitaisin häntä laskeutumaan satulasta ja kiipesin itse aidalta tilalle. Wot ei oikein arvostanut akrobatiaani vaan luimisti epäluuloisena korviaan, muistutin kai aidan päältä selkään hyökkäävää puumaa tai jotain. Se kuitenkin rauhoittui heti kun pääsin satulaan ja olin taas asiankuuluvalla paikalla. Puristin sitä kevyesti pohkeillani ja se lähti kävelemään aidanvierustaa. Minua ei enää huolettanut jättää Veskua juttelemaan Hannan kanssa – jos tuo mörkö naisekseen joutui käyttämään jopa minua avukseen Veskun suhteen ei tainnut olla paljon syytä huoleen. Viheltelin aurinkoisessa, omituisen keväisessä säässä ja nautin ajatuksesta, että allani oli kaikista maailman hevosista Wot. Olisin kai antanut sen kävellä siellä vaikka iltapäivään, mutta Hanna halusi viedä hevosen takaisin sisään.

Tallityöntekijä otti Wotin ohjat minulta sillä Hanna halusi tarjota meille kahvit lepohuoneessa. Se ei ollut yhtään vähemmän punainen kuin oli ollut aiemminkaan, paremminkin päinvastoin, kun aurinko paistoi verhojen lävitse sisään. En voinut olla värähtämättä vastenmielisyydestä kun kävelin sisään, sillä muutamat pahimmista näkemistäni painajaisunista olivat sijoittuneet tänne. Vesku vaihtoi muitta mutkitta nurkassa olevan kaapin luona takaisin siviilivaatteisiinsa ja istui sohvannurkkaan ja minä hänen viereensä, vaikka punainen sohvakin ällötti minua. Hanna jutusteli niitä näitä kantaessaan meille mukeja ja kahvipannua. Wotin tulevista varsoista ja mitä niistä tulisi, millaisia tammoja hän sille huolisi jotta saisi parhaat mahdolliset jälkeläisnäytöt uudelle aarteelleen. Mitä Wot itse saisi isona tehdä paitsi jälkeläisiä. Kilpailla tietysti, mutta Hanna toivoi sen osoittavan lahjoja ennen kaikkea koulupuolelle. Siinä tuskin koskaan sattui loukkaantumisia radalla, ja olihan hän itsekin kouluratsastaja.

- Mä ajattelin tuoda Katrinankin mantereelle ensi kesäksi, sanoi Hanna lopulta lyöden kai viimeisen korttinsa pöytään. Tiesin, että se oli ollut Veskun nimikkoratsu, tai yksi niistä silloin kun hän vielä oli ratsastanut Hannan hevosilla.
- Jaa, kilpailemaan? Vesku kysyi kiinnostuen.
- Jos sille löytäisi sopivan pilotin. Ja sittenhän sitä voisi tietysti miettiä Wotille kanssa… Hanna jäi hetkeksi tuijottamaan kaukaisuuteen nähden kai pieniä mustia varsoja. – Siitä saisi teille hienon pienen tilausvarsan, eikö vaan?
- Ei meillä olisi varaa siihen, sanoin minä.
- Ja meillähän on jo. Veskun ääni oli mitäänsanomaton ja hän joi kahviaan, mutta puristi samalla vaivihkaa minua takapuolesta ja salaliittolaisuuden tajuaminen sai minut melkein nauramaan ääneen.
- On jo mitä? Hanna ei tietenkään ymmärtänyt.
- Wotin varsa, Vesku sanoi hitaasti.

- Mitä? Kerro, miten se on mahdollista. Se on vasta neljän ja se on mun.
- Se pääsi kerran karkaamaan edelliskesänä ja nyt meillä on varsa, kerroin.

Hanna näytti tyrmistyneeltä. Olimme tainneet romahduttaa hänen unelmansa Wotin varsojen monopolista, arjalaisesta määräysvallasta sen suhteen, mitä tammoja sen geenien pariksi hyväksyttäisiin. Pieni tilastotammani ei varmasti olisi päässyt listalle millään rahalla.
- Kiitos kahvista, meidän pitää varmaan mennä. Riikka haluaa päästä muuttamaan meidän kyydissä tänään, sanoi Vesku reippaasti ja nousi seisomaan. Minä varjona perässä.
- Ei kestä, Hanna sanoi kuin ei olisi muutakaan keksinyt, kun poistuimme.

- Sä olit ihan kauhea, sanoin Veskulle syyttävästi kun kävelimme autolle, vaikka minua nauratti. Roikuin hänen käsivarressaan.
- Niin olinkin, mä en tiedä mikä muhun meni, Veski myönsi, irrotti kätensä otteestani ja laittoi sen ympärilleni.
- Hanna ajatteli lahjovansa meidät töihin puheella Wotin varsasta eikä se nyt voikaan.
- Mitä sä tarkotat, meidät?
- Se lupasi palkata mutkin jos tuon sut mukanani. Painoin Veskun auton kylkeä vasten ja halasin häntä. Ensimmäistä kertaa minulla oli hyvä olo tässä paikassa, Hannan valtakunnassa.
- Mitäs vastasit? Vesku kysyi parin suukon välissä.
- Että eiköhän meillä ole hommaa kotipuolessakin.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   8.3.09 10:15:41


Riikalla oli kauhean huono olo ja saimme odottaa häntä. Puolikuolleelta hän näytti vielä silloinkin kun lopulta saapui parin ison kassin kanssa huoneestaan.
- Taisi olla hyvät juhlat, arvelin myötätuntoisesti. Riikka ynähti jotain ja käveli hakemaan jääkaapista puolitäyden limsapullon. Leena näytti melkeinpä hätääntyneeltä ja luulen, että saatoin kuvitella mitä hänen päässään liikkui. Ainoa tytär, nuorimmainen, kauheassa krapulassa päästyään ensi kertaa ”aikuisena” juhlimaan. Ja nyt lähdössä pois kotoakin, mitä siitä oikein tulisi. Urheasti hän kuitenkin oli sanomatta mitään.
- Kyllä me siitä huolehditaan, lupasin, kun Vesku lähti raahaamaan Riikan kasseja autoon ja tyttö itse lantusteli perässä. Leena hätkähti hiukan muttei sanonut mitään muuta kuin että saisin odottaa hetken, hän pakkaisi vielä vähän ruokaa mukaan.
- Eiköhän meillä ole, yritin vastustella.
- On varmaan, semmosia mä vaan mitä meillä ei muut syö kuin Riikka. Tuli tosta limsapullosta mieleen. Hän pakkasi muovikassiin pari limsapulloa lisää, suklaavanukkaita, -muroja ja sipsejä.
- Tuleepahan tytölle kotoinen olo heti, totesin kun kurkistin kassiin.
- Ajakaa varovasti, hän sanoi perääni, kun kävelin ulos.

Kävimme leppoisassa tunnelmassa läpi viikonlopun ohjelmaa matkalla Riikan nukkuessa takapenkillä kassiensa päällä. Vielä lukemista, enimmäkseen, mutta kohta se hellittäisi!
- Mun täytyy huomenna soittaa saisinko joululomaksi töitä, muistin.
- Mä en aio. Mä lomailen, Vesku ilmoitti. Vilkaisin häntä yllättyneenä.
- No okei, pari viikkoa menee varmaan pariin harjotustyöhön, tämä tunnusti sitten.
- Mulle ei pitäisi jäädä lomalle kouluhommia, arvelin, mutta jouduin kuitenkin vähän epäilevänä kertaamaan kurssejani mielessäni.
- Älä ota kauheesti vuoroja. Sun keväästä tulee kuitenkin vielä rankempi kuin tästä syksystä, Vesku neuvoi ja jollei hän olisi samalla silittänyt käsivarttani olisin todennäköisesti suuttunut moisesta isällisyydestä.
- Olispa ihanaa päästä taas jonnekin matkalle, sanoin kun tajusin, että kohta oli vuosi kanarianlomastamme.
- Ei kai se pahaa tekisi…

Kun pääsimme Huvikumpuun Riikka heräsi ja näytti jo paljon paremmalta.
- Haluutko sä syödä jotain? kysyin kun pääsimme sisään. – Vai lämmitettäiskö sauna?
- Joo, hän sanoi. – Ei teillä sattuis olemaan pekonia? Tai mitään muuta oikein suolasta?
- Katso jääkaapista, kehotin ja avasin oven pikku huoneeseen keittiön takana tarkistaakseni, että se oli yöpymiskunnossa. Miksei olisi ollut, olinhan itse sen tarkistanut ennen kuin lähdimme Hankoon, vaikka ankeahan se oli kun siellä oli vain patja lattialla ja tuoli yöpöytänä. Samalla tulin katsoneeksi ympärilleni muutenkin vähän niin kuin vieraan silmin. Huvikumpu oli ihana talo, mutta näki, että sinne oli muuttanut neljä yksilöä, joilla ei oikein ollut joko halua, aikaa tai rahaa sisustaa sitä. Kaikki oli eriparia. Keittiö oli paras huoneemme, sillä siellä oli ainakin tarpeeksi huonekaluja, mutta olohuoneemme oli aina vaan jotenkin vajaa ja ankea. Kukaan ei ollut sattunut kantamaan meille toista sohvaa vielä sen lisäksi, minkä Jinnan vanhemmat olivat lahjoittaneet, eikä kukaan meistä varmasti semmoista lähtisi ostamaankaan. Olihan tämä ihanuus kuitenkin niin väliaikaista; kukaan meistä ei varmasti asuisi täällä enää muutaman vuoden kuluttua.

- Mä kävin laittamassa saunan päälle, ja pesukoneen, ilmoitti Vesku kävellessään keittiöön. Riikka paistoi aavistuksen vanhalta tuoksuvaa pekonia munien kanssa, joi jaffaa korkeasta lasista ja käänsi äkkinäisesti päätään.
- Säkö peset pyykkiä?
- Tietysti se pesee pyykkiä, sanoin loukkaantuen Veskun puolesta. – Se jopa tiskaa.
Riikka vilkaisi meitä epäluuloisena, muttei vängännyt vastaan. Avasin radion ja tajusin, että on itsenäisyyspäivä.
- Hei, täytyy etsiä kynttilöitä, ja sitten pitää tehdä joulutorttuja! huolestuin. Nyt katsoivat molemmat sisarukset minua kysyvästi.
- Kaksi kynttilää kaikille ikkunoille kuudelta, ja sitten täytyy saada syödä joulutorttuja kun katsoo linnanjuhlia, niin meillä on aina tehty, puolustauduin. Katsoin heitä vuorotellen, eivätkö he nyt tajunneet mitään perinteistä?
- Mä etsin kynttilöitä, rupea sä leipomaan sitten, sanoi maailman kiltein poikaystäväni, vaikka selkeästi hän ei tajunnut ollenkaan miten tärkeältä tuon tradition noudattaminen minusta tuntui. Olihan hän asunut omillaan jo useamman vuoden, tämä oli ensimmäinen vuoteni poissa vanhempien luota. Ellen tietäisi saavani syödä joulutorttuja itsenäisyyspäivän iltana minulle tulisi kauhea koti-ikävä. Aloin huolestua siitä, miten selviäisin joulusta. Ei.
- Kynttilät saa riittää, päätin. – Mä en mistään saa aineksia joulutorttuihin tähän hätään, ja kai meidän pitää ruveta tekemään omia perinteitä.

Vesku hoiti kynttilät ikkunoihin ja sitten saunoimme ja lojuimme sohvalla katsomassa juhlapukuja nakerrellen kaupan piparkakkuja, joita meillä sentään oli. Mutta kun Miila ja Lauri tulivat kotiin kahdeksan aikoihin Ilsen ja iskän luota, missä olivat olleet syömässä ja toivat laatikollisen tuoreita joulutorttuja, jouduin pyyhkäisemään liikutuksen kyyneleen silmäkulmastani.

105.

Miila sai Riikasta enemmän kuin innokkaan apulaisen pikkujoulubileiden järjestämiseen, ja hyvä niin sillä me kaikki muut ahersimme kouluhommien kanssa kuin viimeistä päivää. Viimeisiä päiviä itse asiassa vietettiinkin tätä lukukautta. Luennot alkoivat vaihtua töiden palautuksiin, tentteihin ja näyttöihin, ainoa mikä vielä jatkui entisellään oli tanssiminen Simon kanssa. Muussa hullunmyllyssä se tuntui suorastaan lohduttavalta, jonain mikä jatkui samanlaisena.

Bileet eivät muutenkaan tuntuneet minusta niin kauhean hyvältä ajatukselta, mutta sitä en kertonut kenellekään, sillä ajattelin sen johtuvan vain siitä, että minulla oli edellisistä niin huonoja kokemuksia. Mutta siltikin – talvipippalot? Huvikumpu oli iso mutta miten sinne mahtuisi montakymmentä vierasta kun pihaa ei tarkenisi käyttää? Miila lienee laskenut vierasjoukkoon lähinnä omat kaverinsa, mutta olihan niitä nyt muitakin. Tuskin hän oli ajatellut Laurin ja Veskun opiskeluporukkaa, hankolaisia, ja minun koulukavereitani. Niistä tuli jo äkkiä toistakymmentä lisää. Koko talossa ei ollut edes toistakymmentä tuolia.

Minulla oli siis kiire. Nukuin lyhyitä öitä lukemiselta, ehdin tuskin käydä tallilla ja aloin käsittääkseni muistuttaa kävelevää zombia. En edes muistanut soittaa sairaalaan joululomasijaisuuksista ennen kuin niin myöhään, että työhönottaja pahoitellen sanoi, että kaikki pidemmät sijaisuudet oli täytetty, mutta että hän ottaisi numeroni talteen sairastapausten varalta. Sekin tuntui oikeastaan helpotukselta juuri nyt. Onneksi perjantai olisi vapaata, luennot ohitse eikä tenttiä. Torstai tuntui kilometrin mittaiselta.

- Kaipa sä pääset ensi viikollakin? Simo kysyi ruokatunnilla.
- Mihin? kysyin hölmönä.
- Tanssitunnille tietysti.
- Voi ei. Sen olin kokonaan unohtanut ja ajatuskin melkein itketti. Olin aikonut äkkiä kotiin ja nukkumaan, enkä voinut olla katsomatta Simoa onnettomana.
- Oletko sä lähdössä jonnekin reissuun? tämä kysyi huolestuneena.
- En, ei ens viikosta oo mitään ongelmaa, tätä päivää mä ajattelin. Olin ihan unohtanut.
- Onko sulla joku este vai?
- Ei kun haaveilin nukkumisesta vaan. Mä olen ihan kuollu.

Simo tuijotti minua tasan yhtä onnettomana takaisin enkä saattanut ehdottaa, että skipattaisiin tämäniltainen tanssitunti, kun katsoin häntä.
- Tarjoa mulle tuopillinen kahvia ton viimesen näyttötilaisuuden jälkeen niin ehkä mä pystyn siihen, lupasin äänellä, joka kyllä omissa korvissani kuulosti pelottavan ohuelta.
- Saat tuopillisen ihan mitä vaan, Simo lupasi.
- Mä unohdin kengätkin kotiin, tajusin ja vilkaisin jalkoihini; minulla oli vain söpöt piikkikorkoiset talvisaappaani. Tennarit roikkuivat muovikassissa Huvikummun eteisen naulakossa ja pelotti antautua sukkasillaan Simon armoille.
- Mä en viime viikolla astunut kertaakaan sun varpaille, muistutti Simo.
- Miten sä voit olla noin eläväinen tähän aikaan vuodesta? Etkö sä ole lukenut puolta yötä? kysyin turhautuneena.
- En. Mä luen joululoman ja tentin tammikuussa osan.
- Ahh, tunsin piristyväni. Minä sentään uskoin pääseväni kaikista lävitse nyt. Joululoma olisi oikeasti lomaa, ainakin ellei minua soiteltaisi joka aamu seitsemältä töihin.

Lähettäjä: Campsu 
Päivämäärä:   8.3.09 17:45:32

laitahhan lisää :>

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   8.3.09 19:11:28


Saimme Ellen kanssa olla parina näyttötentissä, mikä oli paras mahdollinen vaihtoehto ja mitä olin toivonutkin. Tietenkin meidät arvosteltaisiin erikseen, mutta hänestä oli silti apua ja ennen kaikkea henkistä tukea. Kun se oli ohi, lähdimme kahviautomaatille, minkä ääreen Simo ja Siljakin ennen pitkää saapuivat. Minä tunsin olevani taas ihminen juotuani kupillisen, tai oikeastaan kaksi, espressoa ja kun Elle oli syöttänyt minulle proteiinipatukan.
- Tosi ystävä, hymyilin hänelle kiitollisena.
- Än pee, hän hymyili takaisin.
- Niin mitä?
- No problem. Ei kestä.
- Löydänkö mä varmasti teiltä itselleni huomenna jonkun ihanan miehen? tahtoi tietää Silja, joka makasi penkillä lähinnä lapaluidensa varassa.
- Mä olen liian väsynyt arvioimaan sitä mutta on siellä ainakin tarjontaa, lupasin. Itse makasin pitkin pituuttani penkeillä.
- Meidän pitäisi mennä, sanoi Simo ja ojensi minulle kätensä.
- Okei. Kampesin itseni pystyyn ja jätimme Siljan ja Ellen suunnittelemaan pukeutumista ja kuljetuksia.

Jouduin jättämään talvisaappaani eteiseen; niiden koroilla ei kerta kaikkiaan voinut mennä hiotulle ja lakatulle lattialle. Niistä olisi jäänyt reikiä vaikken olisi painanut viittätoista kiloa enempää. Kai solidaarisuudesta Simokin riisuutui sukkasilleen, vaikka hän tosiaankin oli oppinut varomaan varpaitani. Ja nyt olikin minun vuoroni olla tumpelo.

- Mä lupaan olla ensi kerralla parempi, lupasin, kun aloin vain haluta pois mokailemasta.
- Me voidaan lähteä, jos sä haluat, Simo lupasi, ja kiitollisena tartuin tarjoukseen. Jäljellä oli kuitenkin enää tuskin kymmentä minuuttia.
- Minkälainen on Siljan mielestä ihana mies? kysyin kun pukeuduimme. Tuntui, että olin velvollinen tarjoamaan kaksosille jotain hauskuutta huomenna, kun olin heidät kerran kutsunut mukaan, ja Simo varmaan saisi tarpeeksi iloa siitä, että Elle olisi mukana.
- Joku täydellinen tietysti. Mua paremman näköinen ja fiksumpi, Simo naureskeli.
- Just. No täytyy vielä miettiä josko jostain sais semmosia tilattua huomiseksi meille.
- Hyvään saumaan nää teidän bileet. Melkein tässä loma alkaa itse kullakin huomenna.
- Luojan kiitos.

Simo saattoi minut bussipysäkille, jääden odottamaan kanssani kunnes bussini saapui ja jatkoi sitten vasta ratikkapysäkilleen. Hän hukkasi siinä ainakin vartin aikaa, vaikken sitä silloin tullutkaan ajatelleeksi. Toisaalta, raitiovaunuthan kulkivat kauhean usein poikittaislinjojen busseihin verrattuna. Kun pääsin kotiin, söin jääkaapista pois pari päivää vanhan perunamuusin ja menin olohuoneen sohvalle muka katsomaan telkkaria. En ollut kuvitellutkaan muuta kuin että nukahtaisin siihen noin kolmessa minuutissa ja niinhän siinä kävi.

Heräsin helvetilliseen hälinään ja siihen, että kattolamppu sytytettiin paistamaan suoraan silmiini. En jaksanut kommentoida mitenkään, nousin vaan ylös ja yritin hakeutua yläkertaan avaamatta silmiäni, etten heräisi yhtään sen enempää. Kukaan ei onneksi pysäyttänyt minua matkalla vaan pääsin jatkamaan uniani omalla sängylläni. Vasta noin kuusitoista tuntia myöhemmin aloin tuntea itseni taas ihmiseksi. Minulla oli vain hämärä aavistus siitä, että Vesku oli jossain vaiheessa tullut sänkyyn, eikä häntä nytkään näkynyt. Joku oli kuitenkin riisunut minut ja olin omalla puolellani sänkyä peiton alla enkä poikittain levälläni. Olihan kai tuo unenpöpperössä saattanut onnistua ihan itseltänikin, mutta missä siinä tapauksessa oli Vesku?

En jaksanut huolehtia siitä vaan venyttelin nautinnollisesti, lopultakin levänneenä. Kyllä hän jostain ilmaantuisi. Pitäisikö tänään hoidella jouluostoksia? Vai viettää päivä tallilla? Alakerrasta kuului imurin raivoisa kolina ja muistin bileet – niiden eteen en ainakaan tekisi mitään. Tajusin, että Veskullahan oli tainnut olla vielä tentti tänään. Odottaisin häntä ennen kuin päättäisin päivän ohjelmasta.

Veskulla olikin suunnitelma selvillä.
- Juosten tallille.
- Juosten? Sä olet niin omituinen.
- Mä en oo ollu lenkillä aikoihin, nyt on hyvä hetki alottaa.
- Mutta sitten sieltä pitää juosta takaisinkin?
. Entäs sitten? Tuutko mukaan? Ei se nyt paljon rankempaa oo kuin pyöräily.
- Eipä, mutisin mutta päätin lähteä mukaan silti. Ei kai minullekaan pieni lenkki pahaa tekisi ja meiltä oli sentään lyhyt matka. Sitä paitsi ulkona oli lenkkeilymielessä houkutteleva sää, oli niin kosteaa ja usvaista että tuskin eteensä näki, saatoin jo kuvitella miltä tuntuisi hengittää sitä ilmaa keuhkojen täydeltä.
- Tekis mieli maastoon, huohotin kun aloimme lähestyä tallitietä.
- No siitä vaan sitten.
- Tuu mukaan?
- Katotaan onko mulle hevosta.
- Kato sä tota, toi ei oo totta. Pysähdyin kentän kulmalle, jonka olimme juuri saavuttaneet. Ville ja Jinna olivat siellä, Razzamatazzin kanssa, mutta satulassa olikin Jinna. – Sehän on iän kaiken vannonut, ettei enää koskaan ratsasta. Vesku mutisi jotain, mistä ei saanut selvää, liekö puhunut Villen vaikutuksesta. Jäimme nojailemaan aitaan siksi aikaa että hengityksemme tasaantui ja seurasimme, miten Jinna siirsi hevosen raviin. Näki, ettei hän ollut pitkään aikaan ollut satulassa, ensimmäiset askeleet pompauttivat hänet hyvinkin parikymmentä senttiä ilmaan, mutta sitten hän sai kevennyksen rytmistä kiinni ja alkoi näyttää paremmalta. Hän näytti punaiselta mutta innostuneelta ratsastaessaan ohitsemme.

Olisi ollut kiva katsoa pidempään, mutta hikiset vaatteet alkoivat tuntua kylmiltä ja lähdin talliin vaihtamaan ne ennen kuin saisin kuolemantaudin. Ratsastushousuja oli hankala kiskoa hiestä nihkeisiin jalkoihin, mutta onnistuin ennen kuin Vesku tuli perässä. Odottelin, että hänkin sai lenkkivaatteet pois päältään ja vein koko läjän kuivamaan lämpöpuhaltimen eteen.
- No niin! sanoin reippaasti. – Mihis ruvetaan?

Lähdimme maastoon, Vesku yhdellä Oonan uudella hevosella, ja se oli mukavampaa kuin juokseminen. Ilma oli yhtä ihanaa ja happipitoista. Mansikka ei ollut niin kauhean huolestunut Hussun ja Ruskon seuraan jääneestä Mustikasta kun sillä oli seuraa, ja kävimme laukkaradalla asti päästelemässä pari kierrosta. Kun palasimme, pörräsivät Ville ja Jinna vielä tallilla.
- Mä luulin että te oisitte mennet jo aikoja sitten.
- Touhuttiin kaikennäköstä, ja sitten ajateltiin odottaa, jos te haluatte kyydin. Teille me ollaan menossa kuitenkin, muuttokuorman kanssa.

Jinna auttoi minua hoitamaan Mansikan takaisin tarhaan, edelleen innoissaan ratsastuksestaan.
- Miten sä lopulta suostuit taas kokeilemaan? ihmettelin.
- Jos mä sanon että Ville käytti miehisiä taivuttelukonsteja? tämä naureskeli.
- Okei, niistä mä en ehkä halua tietää enempää. Tuuttehan te illalla?
- Tullaan me ainakin katsomaan, tuodaan samalla vähän tavaraa.
Jinna tuli kai solidaarisuussyistä kanssani istumaan pakun takakonttiin, jossa oli muutama pahvilaatikko ja muutama kassi. Eihän heillä kauheasti muutettavaa voisi olla, vaatteet lähinnä.

Mitä pidemmälle päivä ehti sitä vastenmielisemmältä alkoi tuntua ajatus juhlista. Tunsin suorastaan lievää paniikkia ja päätin jo pysytellä verkkareissani ja villapaidassani ja olla juomatta mitään – ihan kuin joku haluaisi hyökätä kimppuuni aina kun meillä oli vieraita. Tajusin järjettömyyteni kyllä sitten itsekin ja istuin sängylle jooga-asentoon psyykkaamaan itseäni. Jos en olisi kutsunut Simoa, Siljaa ja Elleä, olisin voinut ehkä hautautua tänne omiin oloihini tai lähteä evakkoon iskän ja Ilsen luo, mutta enhän nyt voisi. Eikä nyt tulisi ikäviä vieraita. Kaikki olisivat ystäviäni, joka ainoa. Mutta siltikin näin vastapäisellä seinällä olevasta peilistä epämiellyttäviä kuvia kesämekkoisesta tytöstä.

- Mitä sä murjotat? kysyi Vesku tullessaan huoneeseen. Hän oli Miilan pyynnöstä käynyt ostamassa vielä vähän olutta ja siideriä.
- Mä yritän vakuuttaa itselleni että tästä tulee vaan ihan kivaa. Harmikseni ääneni värähti vähän lauseen lopussa, vaikka vähiten maailmassa halusin antaa itsestäni mitenkään heikkoa vaikutelmaa juuri nyt. Pelkäsin alkavani itkeä, jos Vesku alkaisi lohdutella minua.
- Eiköhän tällä kertaa tuu vähän mieluisampia vieraita, hän kuitenkin sanoi vain puoliksi vaatekaapista, ja huokaisin helpotuksesta. Vaan oliko hänen äänensä jotenkin omituinen?

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   9.3.09 17:10:55

Ajatukseni olivat kuitenkin vielä Jaakossa ja Mikassa ja muistin äkkiä kysyä:
- Eihän sulla ollut mitään tekemistä sen kanssa, että Jaakon autosta oli viillelty renkaat rikki?
- Mitä? Koska? Vesku käännähti esiin.
- On tästä jo aikaa. Joskus alkusyksyllä.
- Luuletko sä että mä tekisin semmosta?
- En tosiaankaan. Tuli vaan mieleen, etten oo koskaan kysynyt sulta.
- Mielenkiintoista, Vesku mutisi ja vaihtoi puhtaan paidan päälleen. – Eihän sulla?
- Mulle ei tulisi mieleenkään tehdä mitään niin tökeröä, ilmoitin arvokkaasti ja tulin paremmalle tuulelle. Nousin ylös sängyltä ja menin halailemaan Veskua, joka hetken mietittyään vastasi ja kysyi, aioinko vaihtaa vaatteita ennen kuin vieraita alkaisi valua.
- En ajatellu, kai nää kelpaa, mukavat kuteet.
- Käys katsomassa mitä emännillä on päällä, jos vaikka muutat mielesi.
- Mä en ole emäntänä, mä vaan asun täällä.
- No mikäs siinä sitten. Kelpaat sä mulle noinkin.
- En mä tiennyt että miehet ymmärtää naisten vaatteista muuta kuin että onko niitä vai ei, kiusasin. Ei Vesku tosiaankaan yleensä juuri tuntunut kiinnittävän huomiota siihen, miten olin pukeutunut, mutta ymmärsin kyllä mitä hän tarkoitti mennessäni alakertaan. Ero minun ja Miilan, Riikan ja Jinnan välillä oli niin silmiinpistävä, että sen näki miesihminenkin. Heillä oli minihametta ja toppia ja koruja, ja kun Kiie saapui juuri, oli hänkin oikeasti kuin pikkujouluihin menossa.

- Et saa glögiä ennen kuin oot pukeutunut, sanoi Miila.
- En mä haluakaan glögiä, enkä mä halua pukeutuakaan, sanoin ja vääntäydyin keittiön pöydän ääreen istumaan. Vesku sen sijaan kauhoi kattilasta mukiinsa höyryävää juomaa muidenkin tyttöjen kuin Miilan käydessä verbaaliseen hyökkäykseen kimppuuni. En kuulemma saisi esiintyä moisissa rytkyissä.
- Polvipussit ja persuksistakin melkein päivä paistaa läpi! sanoi Miila tuohtuneena.
- Okei, mä voin vaihtaa sitten tuulihousut, myönnyin, mutta en sitten kuitenkaan jaksanut jatkaa vastaan väittämistä, kun he painostivat. Kävin vaihtamassa verkkarit mustiin farkkuihin ja villapaidan mustaan T-paitaan. Sitten näytin niin kalpealta, että oli pakko vähän meikatakin. Miilan ilmeestä päätellen en ollut ihan chic vieläkään, mutta porukkaa alkoi tulla, ja hänellä oli niin kiire jaella glögiä, ettei hän ehtinyt läksyttää minua enempää.

Simo ja Silja ja Elle tulivat Ellen autolla ja Jari päräytti taksilla pihaan valmiiksi pienessä nousuhumalassa kuivakankälpeän Sebastianin kanssa, he olivat näköjään noukkineet Laurinkin mukaan töistä matkalla. Ovi kävi vähän väliä enkä tosiaankaan ehtinyt noteerata kaikkia. Talo alkoi tuntua ihan niin ahtaalta kuin olin pelännytkin. Hankolaisetkin olivat jossain vaiheessa päässeet saapumaan, sillä kuulin heidät ja Jarin kuuluvan äänen meidän työhuoneesta kun kävin yläkerrassa vessassa; alakertaan oli jo jonoa. Kävin kurkkaamassa heitä, ja totesin heidän löhöilevän siellä ja kierrättävän viskipulloa.
- Kaikki naiset on alakerrassa, ilmoitin lyhyesti. – Ja ruoat.
- Mitä me sitten täällä homehdutaan? vastasi Jari hyväntuulisesti ja alkoi kömpelösti yrittää pystyyn.

Hälinä ja talontäysi vieraita ei oikein jaksanut sytyttää, vaikken ollutkaan enää pakokauhun vallassa. Miksi piti kaikki tutut saada kerralla saman katon alle? Eihän kaikkien kanssa ehtinyt edes jutella? Ja niitä, joiden kanssa oli jotain puhuttavaa tapasi muutenkin paremmissa olosuhteissa. Olin luullut jo päässeeni eroon tupakanpoltosta – olin ollut toista viikkoa ihan ilman ja ennen Hangon baarikäyntiäkin pitkään, silloin oli lipsahtanut – mutta nyt en vaan keksinyt muuta kuin kaivaa eteisen lipaston laatikosta piilottamani tupakka-askin ja mennä terassille polttelemaan. Oli siellä muitakin, Jinna, Arto, Raisa ja Miila, ja minun perässäni tulivat yläkerrasta Teemu ja Pate. Saatoin sentään tehdä jotain hyödyllistä ja esitellä heidät toisille. Sytyttelin myös ulkotulia, jotka oli nostettu valmiiksi portaille, mutta joihin kukaan ei ollut muistanut laittaa tulta, vaikka vähän turhaahan se alkoi olla, eivätköhän kaikki olleet jo tulleet. Ainakin toivoin niin tai sisällä ei kohta enää olisi kivaa. Mietin, olisiko minulla hauskempaa jos sittenkin joisin vähän, ja maistoin Miilan glögimukista. Hän oli terästänyt ainakin omansa niin että ripset olivat tipahtaa päästä kun höyry nousi silmiin ja laskin kupin nopeasti pois.

- Moi! huusi Miila pimeälle pihalle napatessaan juomansa ennen kuin ehtisin verottaa sitä toistamiseen. Niin kuin olisin edes halunnut. Käännähdin minäkin katsomaan, keitä vielä tulisi, ja naamani uppoutui taas toppatakkiin. Enää minun ei tarvinnut arvailla kuka se mahtoi olla.
- Sä aiot ottaa ihan tavaksi tukehduttaa mut, nauroin Krisulle.
- Mikä etten, on niitä pahempiakin tapoja kuolla, hän nauroi vastaan ja vilkaisi tupakkaa kädessäni.
- Älä nyt ala saarnata, vaikka ootkin urheilijanuorukainen. Rutistin häntä takaisin. Jotenkin tälle urheilijanuorukaiselle oli jäänyt lämmin kolo sydämeeni.
- Väistä, sanoi Miila ja halusi myös halailemaan. Vetäydyin kiltisti.

Uskaltauduin sitten illan mittaan kuitenkin juomaan vähän siideriä ja jumituin haastattelemaan Patea siitä, millainen Vesku oli ollut pienenä. Hän kertoi juttuja, jotka saivat minut välillä nauramaan kippurassa ja välillä vähän vähemmän. Jotkut jutuista olivat aika liikuttaviakin, vaikka Pate taisi pitää niitä vain hauskoina. Saatoin niin hyvin kuvitella Veskun pienenä naarmupolvisena poikana, että ihan näin hänet mielessäni, etsimässä hädissään vastapäisen talon mummon karannutta koiraa esimerkiksi. Pojat olivat saaneet viedä sen kävelylle ja sitten se oli päässyt irti ja kadonnut – he olivat etsineet sitä ikuisuuden uskaltamatta mennä tunnustamaan, kun pelkäsivät vanhuksen saavan sydänkohtauksen.
- Kai se löyty sitten? kysyin.
- No se pirun piski oli juossut kotiinsa! Jos ei Veskun veli olis etsinyt meitä ja kertonut, että se oli tallessa, me varmaan haettais sitä vieläkin.
- Voi ei! Luulin tietäväni miltä pikku-Veskusta oli tuntunut, omatunnontuskissa kun oli pettänyt mummelin luottamuksen ja huolissaan varmaan niin koirasta kuin omistajan reaktiostakin. Aloin katsella etsivästi ympärilleni, minusta tuntui, että minun piti saada nähdä aikuinen Vesku nyt heti, vaikka olin aikonut saman tien puristaa Patesta kaiken Hannasta.

- Jatketaan kohta, mun täytyy kävästä… sanoin Patelle ja lähdin keittiön suuntaan olohuoneen nurkasta, missä olimme istuskelleet parilla isolla tyynyllä. Koska olin nähnyt Veskun viimeksi? Yläkerrassako illan alkajaisiksi? Ei, olivat he käyneet Jarin kanssa keittiössä hakemassa syötävää, Jari oli huojunut huomattavasti ja kantanut edelleen viskipulloa.

Nyt keittiössä olivat Kiie ja Elle, jotka nojailivat ikkunalautaan ja napsivat porkkanatikkuja – kukahan niitäkin oli tuonut? Pöytä, jolle kaikkien tuomat ruoat oli kasattu, alkoi näyttää hiukan autiolta, vaikka Simo ja Krisu olivat näemmä saaneet vielä rakennettua itselleen mahtavat lihapullapatonkivoileivät, joita he ahmivat. Vilkaisin tiskipöytää ja varmuuden vuoksi jääkaappiinkin ja löysinkin lisää nakkeja ja lihapullia ja itse asiassa vaikka mitä muuta. Talo oli täynnä mutta niin olivat ruokavarastommekin.
- Tehkääs tilaa, niin saatte lisää, sanoin ja tunkeuduin heidän välistään pöydän ääreen kaatamaan lisää lihapullia kippoon.
- Vappu-kulta, sanoi Krisu ja yritti painaa suukon poskelleni ja ilmeisesti siitä intoutuneena Simo teki samoin toisella puolellani.
- Hyi, lopettakaa, pyyhitte kaikki leivänmurut mun naamaan! kielsin, mutten voinut olla kikattamatta, sillä jompikumpi kutitti minua kylkiluista. – Tarjoilkaa sitten itse itsellenne!

Jatkoin matkaa seuraavaksi terassille, vaikken nyt oikeastaan uskonutkaan Veskun olevan siellä, mutta voisihan tuon tarkistaa. Siellä värjötteli sillä hetkellä vain Raisa ja poltin hänen seurakseen puolikkaan tupakan. Oli lämmin joulukuuksi, muttei sentään T-paitakeli. Päättelin, että Veskun oli pakko olla yläkerrassa, mutta makuuhuoneemmekin oli tyhjä ja kun meidän työhuoneessa istuivat vain Silja ja Sebastian tiukasti syventyneinä keskusteluun aloin hermostua. Tarkistin Laurin ja Miilankin huoneet löytämättä muuta kuin heidät itsensä – hittoako hekin siellä piilottelivat? Lakkasin miettimästä hienotunteisuusnäkökulmaa ja kurkkasin kummemmin koputtelematta myös vessat ja Jinnan ja Riikan huoneet ja jäin lopulta neuvottomana seisomaan keskelle eteistä.
- Mikä hätänä? kysyi kellarin ovesta sisään kävelevä Ville.
- Mä en tajua mihin Vesku on kadonnut. Ootko sä nähny sitä?
- Olen.
- No missä? En ymmärtänyt, miksei hän heti voinut vastata kunnolla.
- No tuolla saunassa. Hän heilautti peukaloaan kellarin portaisiin ja huomasin helpottuneena, että hänen hiuksensa olivat märät.
- Huh, mä olin unohtanut koko saunan. Luulin että se on pudonnut ikkunasta tai jotain.
- Kyllä se oli ihan yhtenä kappaleena.

Fiksua tai ei, päätin käydä tarkistamassa tilanteen. Saunan yhdistetyn pesu- ja pukuhuoneen ovi oli levällään ja se oli tyhjillään, mutta saunasta kuului remakkaa puhetta, naurua ja kiukaan sihinää. Sinne en sentään viitsinyt pistää nokkaani, kun nuo kuuluivat olevan elossa. Palasin Paten luo, joka istui edelleen olohuoneen nurkassa hörpsimässä olutta.
- Haluatko sä saunaan? huomasin kysyä. – Se on alakerrassa, Vesku ainakin on siellä.
- Ei kiitos.
- Okei. Kerro mulle Hannasta.

Lähettäjä: ssfä 
Päivämäärä:   9.3.09 18:25:17

Hitto että ärsyttää oikeesti! Nytten ois aikaa lukea, mutata en nyt oikeesti henkilökohtasista syistä pysty keskittyä mihinkää. :s
Kakkaaaa. Nää mut valitukset voi olla jonkunlaisia nostoja. Olen hengessä mukana kuitenkin. :--D

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   9.3.09 21:05:15

:)
-----------
106.

- Mitä Hannasta? kysyi Pate ja vilkaisi minua jotenkin varuillaan olevan näköisenä vaalean otsatukkansa takaa.
- Millanen se sun mielestä on? En oikein tiennyt mitä olisin sanonut, kun hän tuolla lailla kysyi.
- Miksi sä haluat tietää?
- Koska se kysyi multa että eikö me tultaisi sille molemmat töihin kesällä, sanoin rehellisesti, ja päätin sitten olla vielä rehellisempi ja jatkoin: - Ja sitten on aika tuskasta olla seuraava tyttöystävä sen jälkeen.
Sitä tuntee itsensä jotenkin vähän…
- Sen mä voin ymmärtää, Pate sanoi ystävällisesti ja jollain tavalla hän onnistui sanomaan sen siten, etten heti tuntenut itseäni kakkosluokan kansalaiseksi tai hätävaraksi.
- Kerro!
- En mä ole tavannut koko Hannaa kunnolla kuin pari kertaa, en mä sitä sillä tavalla tunne. Tiesin mä sen tietysti jo ennen kuin Vesku alkoi sen kanssa tekemisiin, se oli jonkinlainen pikkujulkkis siellä meillä päin. Me kiusattiin Vesku melkein kuoliaaksi kun se sanoi päässeensä Hannalle töihin. Kiusattiinhan me sitä hevostouhuista muutenkin minkä kerettiin, mutta sitten me sitä vasta kiusattiinkin, rattopojaks ja muuta.
- Miksi ihmeessä rattopojaksi?
- No kuvittele nyt, vähän vanhempi kuuma nainen, pomona. Että mitä se on palkattu tekemään.
- Just, sanoin ja tunsin miten naamani kurtistui kuin rusina.

- Poikien juttuja, kiirehti Pate sanomaan.
- Joo, mä ymmärrän, kai. Vaikkei mulla ookkaan veljiä. Sen takia mä vaan irvistelin, että eikö siinä vähän niin käynytkin.
- Tais käydä. Arvaa kiusattiinko enää. Arvaa oltiinko vaan kateellisia. Pate huokaisi ja saatoin aistia siitä jotain, mikä sai oloni oikeasti epämukavaksi. Aloin katua että olin ottanut koko akkaa puheeksi, mutta Pate taputti minua nopeasti polvelle.
- Älä huolehdi, sehän on mennyttä.
- Oletko sä varma, ettei Vesku enää haikaile sen perään? kysyin. Kysymys, joka oli painanut mieltäni melkein puolitoista vuotta, siitä asti kun olin itse nähnyt edeltäjäni ensi kerran.
- Hullu se olisi jos haikailisi, kyllä se sen verran sai näpeilleen, Pate sanoi, vastaamatta itse asiassa kysymykseeni mitenkään. Hän nousi vähän jäykästi ja lähti keittiön suuntaan tyhjentyneen kaljapullonsa kanssa. Minä kipitin perässä, mutta Pate ei näyttänyt aikovan lähteä keittiöstä enää enkä voinut siellä kuulustella häntä enempää, sillä Krisu ja Simo seisoivat edelleen syömässä ja muutenkin ihmisiä kulki sisään ja ulos koko ajan.

- Miten teihin mahtuu, kysyin pojilta ja taisin kuulostaa aika kiukkuiselta. Se vähä, mitä Pate oli kertonut, ei ollut keventänyt mieltäni mitenkään ja se, että hän kieltäytyi kertomasta enempää, tuntui vielä pahemmalta. Otin uuden siiderin ja painuin tupakalle, naulakosta otin takinkin sillä polttaisin ainakin kaksi. Ellen viisi. Harmitti, että olin ollenkaan ruvennut puheisiin Paten kanssa, mutta en ollut tullut ajatelleeksikaan, että voisin kuulla jotain muuta kuin miten hirveä ihminen Hanna oli. Mikä idiootti olin! Istuin terassin kaiteelle ja kiskoin kiihkeästi vuoroin siideriä ja tupakkaa, yrittäen rauhoittua ja ajatella järkevästi; mikä muka oli muuttunut siitä, että olin kuunnellut Patea? Ei mikään. Omat epätietoiset ajatukseni vaan olin onnistunut kiskomaan pinnalle. Oma epävarmuuteni minua vaivasi. Etten ollut siitä voinut päästä eroon kaikkina näinä kuukausina oli käsittämätöntä – tai olinhan jo, melkein. Mutta sitten oli tullut Veskun salamyhkäinen yöpyminen Hannan residenssissä, ja kultsipuppelipuhelu.

Hyppäsin tömähtäen lautalattialle ja kävin heittämässä tumpin tuhkakuppiin. Olin jo juonut pulloni puolilleen, mutta joku oli jättänyt terassin pöydälle melkein täyden. Otin sen toiseen käteeni ja kiipesin takaisin kaiteelle, kun ovi kävi ja katsahdin sinne kiitollisena, saisin juttuseuraa ja joutuisin lopettamaan ajattelemisen. Kun tunnistin Krisun ja Simon, hymyilin vielä tyytyväisempänä, tuskin olisi paremmin voinut käydä vaikka olisin saanut itse valita.
- Tulitte tupakalle? kysyin kiusoitellen.
- Ei kun me tultiin katsomaan sua, sanoi Simo hiukan sammaltaen.
- Sä lähdit niin vihasen näköisenä, sanoi Krisu. – Me huolestuttiin susta.
- Koska me ollaan sun faniklubi, jatkoi Simo. He kuulostivat Aku Ankan veljenpojilta puhuessaan vuorotellen.
- Simo, sä olet kännissä, sanoin.
- Joo. Simo tuli oikealle puolelleni ja laittoi kätensä selkäni taakse, Krisu painautui vasempaan kylkeeni ja otti minua hartioiden ympäriltä kiinni. Totesin, että se tuntui kivalta, lohduttavalta. Jollei minulla olisi ollut pulloa kummassakin kädessäni, olisin halannut takaisin. Nyt vain painoin pääni Krisun käsivartta vasten – olkapää oli liian korkealla, nyt vasta oikein tajusin, että hän tosiaan oli koripalloilija – ja Simo puolestaan painoi kasvonsa minun hiuksiini. Aika merkillisessä kasassa me siinä kökötimme, mutta oloni parani hetki hetkeltä, ihan kuin pojat olisivat johtaneet jonkinlaista voimaa minuun.

- Vai faniklubi? sanoin sitten kun aloin olla paremmalla mielellä ja vilkuilin heitä kumpaakin. – Mitä te nyt oikeen houritte?
- Me ollaan sielunveljiä, me ollaan koko ilta vaan ylistetty sua kilpaa, Krisu sanoi ja nauroi. Minä punastuin, luullakseni, ainakin hämmennyin. Onneksi oli pimeää.
- Kaikkea sitä saa tyttö kuulla, yritin sanoa kevyesti ja minusta tuntui, että olisi ehkä asiallista irtautua molemminpuolisesta halauksesta. Simo ei tahtonut päästää irti ja tönäisin häntä kevyesti.
- Sinäkin siinä, mikset sä ole liehittelemässä Elleä kun olisi näin hyvä tilaisuus?
- Miksi mä sitä haluaisin liehitellä?
- Sähän olet rakastunut siihen, etkö vaan?
- Enkä ole, mistä sä olet tommosta saanu päähäsi? Simo katsoi minua kuin marsilaista.
- Niin mä oon koko syksyn luullu.
- No syytön kai mä siihen olen jos sä kuvittelet omiasi. Suhunhan mä olen ihastunut.

- Etkä ole, sanoin, kun olin nielaissut lumpsahduksen kurkustani. – Et voi olla, mehän ollaan kavereita. Huijaat vaan, kun oot juonu liikaa.
- En huijaa. Mutta älä sä siitä välitä.
- Miten mä voisin olla välittämättä? kysyin ja vetäydyin lopultakin eroon heistä kummastakin. Kymmenen ajatusta tuli mieleeni saman tien, ensimmäisenä tanssitunnit, joilla olimme käyneet. – Sen jälkeen kun me ollaan opeteltu tanssimaan vaikka miten monta viikkoa?
- Mitä se nyt tähän liittyy?
- No kun… ajatukseni kulkivat hurjaa vauhtia. En olisi suostunut koko juttuun jos olisin aavistellut, että takana olisi jotain muutakin kuin Simon halu opetella tanssimaan. – Jos sä ehdotitkin sitä vaan että pääset halailemaan mua?
- No en, se oli vaan bonus, Simo hymyili. – Hei, älä nyt kiipeile seinille!
- Älä, puuttui Krisukin puheeseen.

Totesin, että minulla oli edelleen kummassakin kädessäni siideripullo ja join toisen niistä tyhjäksi. Faniklubini katsoi minua odottavasti, kuin nähdäkseen, hyppäisinkö kohta seinälle vai en, ja he näyttivät niin kahdelta koiranpennulta, että yllätyksekseni huomasin suupielteni alkavan nykiä ylöspäin.
- En mä kiipeile, lupasin.
- Ja mitä pahaa halailussa on? Krisu kysyi ja veti minut takaisin heidän väliinsä.
- Mä olen kihloissaoleva nainen, ellet oo sattunut huomaamaan.
- Kai sä halailet tyttökavereitaskin?
- Mä en ole ihan varma voiko teistä kumpaakaan laskea tyttökaveriksi.
- Onko sillä sun kannalta mitään eroa, jos kerran oot onnellisesti kihloissa?

Lähettäjä: Campsu 
Päivämäärä:   9.3.09 23:11:23

Öyh, tykkään tosta Krisusta, iha harmittaa ku Vesku on tiellä. =D

Lähettäjä: miiuska 
Päivämäärä:   10.3.09 15:38:49

Hienoahienoahienoa edelleen, jatkuuu

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   10.3.09 17:05:10


En tiennyt mitä sanoa, Krisun järkeily tuntui tavallaan ihan aukottomalta ja totisesti tiesin, että minulle oli tullut hyvä olo aiemmin kun he molemmat olivat olleet vieressäni. Kun en ollut ihan varma miten onnellisesti kihloissa juuri sillä hetkellä olin. Sa’atanan Hanna, ja missä Veskukin oikein luuhasi? Taisi oikein vältellä minua. Enkä kai olisi ollut ihan normaali nuori nainen, ellen olisi ollut imarreltu kundien huomiosta.
- Missä Vesku muuten on? kysy Simo kuin olisi lukenut ajatukseni.
- Mä en tiedä, viimeksi näin sen saunassa. Tai en siis nähnyt, mutta siellä se kuulemma oli.

Ulko-ovi kolahti ja käännähdimme kaikki katsomaan sinne päin silmät suurina kuin olisimme olleet pahanteossa.
- Me ruvetaan lähtemään, sanoi Elle, joka sieltä ensimmäisenä astui ulos. Hänen perässään tulivat Kiie ja Silja sekä Raisa ja Teresa.
- Tuutko sä kotiin jo? kysyi Silja Simolta, joka oli unohtanut kätensä vyötärölleni.
- En mä vielä.
- Hyvä, meille oiskin tullu liian ahdasta autossa.
- Mihin te aiotte? kysyin uteliaana. Ymmärsin, että Elle saattoi haluta kotiin ennen kuin kaikki ympärillä olisivat ihan sikahumalassa, ja ehkä Siljakin, mutta Raisa ja Teresa eivät takuulla.
- Elle lupasi heittää meidät keskustaan, Raisa ilmoittikin.
- Ja sinäkin brutukseni, me ei olla ehditty jutella yhtään, huomasin ja menin halaamaan Kiieä.
- Ihan niin kuin tavallista, se ei oo mun vikani, tyttö ilmoitti ja irrottautui pikaisesti.
- Ei munkaan, väitin vastaan ja vaikka olin aikonut jatkaakin jäin sanattomaksi kun näin katseen, minkä Kiie kääntyessään heitti Elleen. Jumaliste, näinkö väärin?
- Mennään, kiiruhti Raisa ja seurasin katseellani tyttölaumaa, joka käveli Ellen autolle.
- Kiie, soita mulle huomenna tai mä tulen sun oven taakse paukuttamaan! huusin heidän peräänsä terassin kaiteen yli nojautuen kun sain ajatukseni koottua. Kiie heilautti kättään ja kiipesi autoon, etupenkille.

Katselin vaitonaisena, miten pikku maasturi peruutti, kääntyi ja lähti rullaamaan pois pihasta. Illan muut tapahtumat alkoivat menettää väriään kun mietin, mitä olin äsken kuvitellut näkeväni. Kiie ja Elle? En tiennyt Ellestä paljoakaan, esimerkiksi voisiko hän olla kiinnostuneempi tytöistä kuin pojista, mutta Kiieä tunsin sen verran, että melkein kiehuin uteliaisuudesta housuissani.
- Etkö sä tuu jo sisään, täällä alkaa olla vähän viileetä? Krisu kysyi selkäni takaa ja hajamielisesti vilkaisin häntä. Pojilla ei ollut takkeja päällään.
- Mä tulen ihan kohta, taidan polttaa vielä yhden tupakan. Menkää te vaan, mä tuun etsimään teidät, lupasin.
- Varmasti?
- Niinhän mä sanoin.
He häipyivät ja minä jäin miettimään asioita vielä muutamaksi hetkeksi. Olisin sen tupakankin kai polttanut, mutta aski oli tyhjä. Parempi niin.

Veskua ei vieläkään näkynyt olohuoneessa eikä keittiössä kun menin sisään ja niinpä lähdin toistamaan aiempaa kierrostani. Olisi kiva kuulla miksi hän vältteli minua. Tai sitten ei olisi, mutta aioin ottaa siitä silti selvää. Aloitin tällä kertaa saunasta, vaikka tuskin he siellä enää voisivat olla?

Mutta ei, kuulin jo kaukaa, että olivat, humalainen mekastus kuului yläkertaan asti heti kun avasin kellarin oven. Laskeuduin kiviportaat ja yritin huutaa edelleen avoimen saunan oven pielestä varoitusta, mutta ei kukaan tainnut kuulla minua joten kurkistin sisään. Onneksi he olivat suunnilleen vaatetettuina kuitenkin, tai siis Vesku ja Teemu olivat saaneet housut jalkaansa. Jari röhnötti penkillä kuorsaten, alastomana paitsi pyyhettä muhkeilla lanteillaan ja jos nyt viskipulloa voi sanoa vaatetukseksi niin sekin oli edelleen hänen kädessään, nyt tyhjänä. Saunastakin kuulu vielä sihinää, mutten jaksanut miettiä kuka siellä sitten olisi.
- Te aiotte olla täällä koko illan? kysyin kovalla äänellä, sillä minua ei huomattu, eikä vaisua koputustakaan, minkä olin onnistunut saamaan aikaan. Nyt vasta ensin Teemu ja sitten Vesku kääntyivät hitaasti katsomaan minua.

- Moi, mongersi Teemu. Vesku horjahti minun suuntaani ja astuin vaistomaisesti puoli askelta taaksepäin. En ollut koskaan nähnyt häntä oikein humalassa, tai jos olin, olin varmaan itsekin ollut samassa kunnossa, ja vaikkei minua nyt suorastaan kammottanut, inhottanut tai pelottanut, oli tilanne outo.
- Me ollaan just tulossa pois, sanoi hän hitaasti ja arvokkaasti kun oli saanut tasapainonsa takaisin. Se tosin katosi saman tien uudestaan, ja hän joutui ottamaan tukea seinästä.
- Sä olet tainnu auttaa aika hyvin ton viskin kanssa, arvelin ja nauroin päin hänen vakavaksi pinnistettyä naamaansa.
- Ei meillä ole viskiä.
- Juu ei varmaan enää olekaan. Aiotteko te tulla ylös? Pääsettekö te portaat? Ei kai Jaria voi tänne jättää tolla lailla?
- Älä huolehdi, Vesku sanoi ja taputti minua poskelle, nojaten edelleen toisella kädellään seinään.
- Okei, enhän mä.
Samassa saunan ovi kävi ja katkaravunpunainen Pate pölähti sieltä ulos, hänen takanaan näin Arton. Käänsin katseeni äkkiä pois heistä ja päätin kadota paikalta.
- Kiivetkää varovasti noi raput, neuvoin lähtiessäni melko vikkelästi.

Ylhäällä tuskin huomasi, että viisi naista oli jo kadonnut seurasta. Olohuone oli edelleen täynnä, ja Ville ja Jinna olivat lakanneet purkamasta tavaroitaan ja olivat keittiössä tyhjentämässä ruokapöytää, yllättäen Krisun ja Simon kanssa. Riikka tölmähti keittiöön perässäni ja käveli suoraan jääkaapille. Hän hyräili itsekseen ja näytti kauhean tyytyväiseltä elämäänsä.
- Tuu Jessi tupakalle, hän sanoi napattuaan sieltä itselleen juotavaa ja tarttui minua käsipuolesta.
- Mulla ei ole.
- Mulla on.
- Odota, mäkin otan sidun mukaan.

- Onko sulla kivaa? kysyin, kun pääsimme terassille.
- Arvaa vaan! Riikka puhahti ja hymyili leveästi. – Ihanaa, että mä olen täällä jo nyt enkä vasta muuttamassa viikonloppuna!
- No kuka se on?
- En mä ole päättäny vielä! Riikka kikatti ja hänen naurunsa tarttui minuunkin. Ketähän täällä oikein olikaan? Ainakin Tomi, vanha luokkakaverini, ja sitten pari Raisan tuttua, joita en oikein tuntenutkaan, en edes muistanut nimiä. Oli kuka tahansa, vai lienevätkö kaikki vielä samalla viivalla tällä hetkellä, Riikka ei halunnut jäädä tuhlaamaan aikaa kanssani sen enempää kuin mitä tupakan polttamiseen meni, kun kerroin, etten oikeastaan tuntenut kavereista kuin Tomin.

Arto tuli jo saunasta ja sanoi minulle ihan ohimennen, että sinne jääneet olivat edelleen hengissä, ennen kuin ehdin kysyäkään. Keittiössä kuului olevan hauskaa ja kun kävelin sisään sain taas Krisun ja Simon kummallekin kyljelleni.
- Nää on perustanu Jessi-faniklubin, kerroin Jinnalle, joka katsoi meitä silmät pyöreinä.
- Niin ollaan, sanoi Simo ja halasi minua.
- Mitäs Vesku siihen sanoo? kysyi Ville, joka ei ilmeisesti nähnyt asiassa mitään huvittavaa.
- Mä en tiedä kun se on suvainnut piilotella jossain kavereidensa kanssa koko illan, ilmoitin.

- Ehkä mä en viitsi häiritä, sanoi Vesku keittiön ovelta. Niin Krisu kuin Simokin suorastaan hypähtivät eroon minusta ja itsekin hätkähdin. Tuli vähän huono omatunto, tiesihän minä, että tämä oli vain hevosenleikkiä ja nahistelua, mutta miltä se mahtaisikaan näyttää muille? Kuten Veskulle, joka kääntyi ovelta takaisin ja äänestä päätellen lähti kiipeämään yläkertaan, hiukan kompuroiden. Liikahdin lähteäkseni perään, mutta pysähdyin sitten. Kannattiko minun?

Hitto, kannatti tietenkin. Vesku oli saunassa näkemääni horjuvaan olotilaan nähden päässyt yllättävän äkkiä toiseen kerrokseen, hän oli jo sulkemassa makuuhuoneemme ovea, kun sain hänet kiinni.
- Ei se mitään ollu, sanoin livahdettuani hänen perässään sisään ja suljin oven. Vesku ei ollut kuulevinaan, heittäytyi vain sängylle. Epäröin hetken, mutta hyppäsin sitten perässä.
- Kuulitko sä mitä mä sanoin? kovistelin.
- Kuulin, ei se ole mitään, jos sulla on joku toinen mies lääppimässä sua, tai kaksi. Ihan sama.
- Ei niin! Ei noilla oo mitään merkitystä!
- Mee pois. En mä nyt jaksa ajatella.
- Enkä mene! Istuin Veskun mahan päälle hajareisin.
- Mene. Hän kääntyi kyljelleen ja tönäisi samalla minut kauemmas, omalle puolelleni. Tuuppaus oli yllättävänkin raju, kierähdin ihan sängyn reunalle asti. Olin sekä säikähtänyt että hiukan suuttunut siitä, että minua tuolla lailla tönittiin. Enemmän kuitenkin säikähtänyt. Vesku ei ollut ikinä ennen puhunut minulle tuollaiseen sävyyn, saati mitenkään fyysisesti suutuspäissään kajonnut. Ei hän ollut tainnut ikinä ennen suuttuakaan minulle. En keksinyt mitä minun pitäisi tehdä, joten jäin siihen niille sijoilleni. En jumaliste liikahtaisi siitä, ennen kuin Vesku suostuisi puhumaan minulle, vaikka siinä menisi huomiseen iltapäivään tai ensi viikkoon.

Melko pian toiselta laidalta alkoi kuulua kuorsausta, ja vähän aikaa sitä kuunneltuani minusta tuntui siltä, että minun pitäisi päästä sinne viereen, oikein lähelle. Möngin Veskun kainaloon, haistelin saunapuhdasta ihoa ja mietin kuumeisesti, oliko hän tosissaan vihainen, siis vielä aamullakin selvittyään. En oikein uskonut sitä, aamulla varmaan nauraisimme yhdessä koko jutulle, tai ainakin saisimme puhuttua sen selväksi. Hivutin varovasti käteni hänen ympärilleen, ja pian tajusin, miten hän unissaan kääntyi ja tarttui tutusti minuun. Ei hän ainakaan nukkuessaan kiukutellut.

Lähettäjä: Pingo 
Päivämäärä:   10.3.09 17:30:21

Tollasta bileiltaa en muistanu ollenkaan. Ne on pahoja noi tollaset ex-möröt jos sellasia pääsee tulemana.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   10.3.09 20:40:44

Sanos muuta. Ei sais kasvattaa semmosia mörköjä.
-----------
107.

Mutta eivät sen yön omituiset tapahtumat siihen vielä loppuneet. Nukahdin jossain vaiheessa mietteisiini minäkin, ja heräsin siihen, että minulla oli kauhean kuuma. No, harvoinhan nukuin kaikissa vaatteissani, joten ei ihme. Yritin tarttua T-paitani helmaan kiskoakseni sen pois, mutta en mahtunut liikahtamaan, kummallakin puolellani oli jotain, tai joku. Taisin olla jalkeilla sängyn päässä ennen kuin kunnolla tajusinkaan ja tuijotin sänkyyn. Pimeässä huoneessa en erottanut kuin möykkyjä ja kuulin tuhinaa, minulla ei ollut aavistustakaan mikä komppania oli vallannut sänkymme, mutta ainakin kolme sinne vielä oli jäänyt. Uskaltaisinko sytyttää valot ja katsoa keitä siellä oli vai karkaisinko? Valitsin jälkimmäisen vaihtoehdon ja menin vessaan, miettien mitä kello mahtoi olla. Olisi pimeää kuitenkin aamukahdeksaan asti, joten se saattoi olla melkein mitä tahansa.

Olisin halunnut jotain muuta päälleni hiestä nihkeiden vaatteideni tilalle, mutten halunnut lähteä kylpytakissa alakertaan, jos siellä vielä olikin vieraita. Tahdoin kuitenkin käydä katsomassa miten myöhä oli ja olisiko ketään hereillä, keittiössä oli kello ja kai kännykkänikin oli jossain siellä. Keittiössä oli valotkin ja kurkistin sinne varovasti ennen kuin menin sisään. Miila ja Jinna istuivat pöydän ääressä napostelemassa rääppeitä tarjoilukulhoista ja kello seinällä näytti viittä.
- Kuin te täällä vielä kukutte?
- Jäätiin juttelemaan, Jinna hymähti.
- Mistä? Nostin pöydältä typötyhjät astiat tiskipöydälle ja vedin itsellenikin tuolin. Lihapullia ja sipsejä oli vielä ja aloin syödä niitä muiden seuraksi.
- Siitä, kuka siivoaa huomenna.
- Helppo juttu, sun bileet, sä siivoat, sanoin minä Miilalle. Huomasin hillosipulipurkin ja vetäessäni sen kokonaan itselleni kysyin ketkä kaikki olivat jääneet tänne yöksi.

- Tuolla on Riikka, Miila osoitti keittiönvieruskamarin ovea. – Jamo ja Tomi ja Juuso on olohuoneessa. Ja Teresa jäi meidän työhuoneeseen, teidän työhuoneessa on kai joitakuita… hankolaiset? En mä edes tiedä.
- Ketkä on sitten meidän sängyssä? kysyin.
- Itse kai sä sen paremmin tiedät?
- Enkä tiedä, kun mä nukahdin niin siellä ei ollut ylimääräsiä mutta nyt on niin ettei meinannu sekaan mahtua.
- Etkö sä tiedä kenen vieressä nukut? Jinna ihmetteli.
- No en, hitto vie, mä lähdin siitä heti kun tajusin, että siinä on liikaa jengiä, eikä siellä pimeässä nähny ketä ne oli.
- Sun faniklubisi lähti Veskun kanssa yläkertaan, jos se otti ne teidän sänkyyn?

Katsoin Jinnaa ymmälläni. Oliko Vesku muka herännyt tajuttomuuden tilastaan ja päässyt nousemaan huomaamattani ylös? Saati palaamaan takaisin parin muun kanssa ilman, että olin herännyt? Ja vielä Krisun ja Simon kaikista maailman ihmisistä?
- Ne istu täällä juttelemassa pitkät pätkät tossa tunti sitten, ja katosi kyllä yläkertaan, todisti Miilakin. – Ja jos ne on teidän sängyssä mä haluan nähdä sen. Hän pompahti pystyyn ja lähti menemään yläkertaan. Menin perässä, ja Jinna myös. Miila käveli suoraan makuuhuoneeseemme ja räväytti valot päälle.

Kukaan pojista ei herännyt. Vesku nukkui omalla paikallaan ja minun puolikkaallani sängystä olivat tosiaan Krisu ja Simo. Tai ehkä he olivat vähän levittäytyneet kun minä olin noussut pois välistä. En olisi voinut mahtua tuohon kymmenen sentin rakoon Veskun ja Krisun välissä.
- Voi hellanlettas, sanoi Miila ja katsoi kolmikkoa pää kallellaan.
- Aika söpöjä, sanoi Jinnakin ja näkyi pidättelevän naurua.
- Mä haen kameran, kuiskasi Miila ja oli jo poissa.
- Mihin mä menen nukkumaan? voihkaisin. En halunnut nousta ylös vielä näin viideltä, minua väsytti, enkä saattaisi tunkea tuonne poikien sekaan. Ilmeisesti koko talossa ei sitten ollut tarjolla lattiaa parempaa paikkaa ojentautua.
- Saunaan? Jinna ehdotti, kun Miila palasi, ja muistin yhtäkkiä Jarin. Vieläköhän hän makasi siellä pukuhuoneen penkillä? Pitäisi mennä katsomaan.

Miila nappasi kuvan sängystäni, eikä yksikään nukkuvista herännyt. Simo tosin ynähti ja käänsi kylkeään, kietoen samalla hellästi kätensä Krisun ympärille ja Jinna alkoi tyrskiä niin, että minun piti kiskoa hänet ulos huoneesta. Nauratti kyllä itseänikin. Tavallaan olisi kauhean kivaa olla kärpäsenä katossa kun he alkaisivat heräillä; ehkäpä menisin sinne huoneennurkkaan kumminkin nukkumaan, jos löytäisin jotain pehmikettä alleni. Mutta ensin pitäisi käydä tarkistamassa, ettei Jari ollut kuollut saunaan. Tai paleltunut.
- Onkohan mitään peittoja enää missään ylimääräsenä? kysyin Miilalta.
- En mä tiedä.
- Kun mä luulen, että meillä on saunassa yks alaston mies. Sille tulee kyllä kylmä siellä.
- No ota meidän päiväpeitto, Miila uhrautui ja kävi hakemassa sen oman sänkynsä päältä.

Hain jääkaapista myös limsaa mukaan, arvelin, että jos saisin Jarin hereille, se olisi tervetullutta. Mutta ei hän tainnut oikein tajuta, missä oli, hän nukkui edelleen penkillä seinään nojaten, jalat melkein vastapäisen penkin alla. Vähän häntä ravisteltuani sain hänet vaihtamaan tyhjän viskipullon limsapulloon, ja kai siitä juominen vähän virkisti; hän suostui kallistumaan penkille pitkälleen ja peittelin hänet Miilan päiväpeitteellä. Kiuas ei enää lämmittänyt ja kellarikerros oli kylmä; olin todella iloinen, että olin muistanut hänen jääneen sinne pelkässä pyyhkeessä.

Jinna ja Miila olivat kai livahtaneet miestensä viereen molemmat ja olin jäänyt yksin tietämättä mihin pääni kallistaa. Olohuoneen sohvalla nukkui joku, samoin lattialla tyynykasoissa. Laitoin siitä piittaamatta sinne valot ja keräsin mukaani isompia tyynyjä niistä, jotka vielä lojuivat lattialla ilman, että kukaan makasi niiden päällä. Raahasin ne yläkertaan ja kasasin makuuhuoneemme nurkkaan. Peitoksi otin kylpytakkini; kun vaihdoin päälle collegehousut ja –paidan, tarkenisin kyllä. Kukaan kolmikosta ei tainnut huomata asettautumistani, ainakin kaikkien hengitys jatkui yhtä tasaisena koko sen ajan minkä puuhailin huoneessa, kunnes sammutin valot, ja senkin jälkeen. Yritin psyykata itseni heräämään heti, kun kuulisin sängystä jotain ääntä, halusin totisesti kuulla, mitä he sanoisivat toisilleen aamulla.

Nukahtamisesta ei kuitenkaan ollut pelkoa. Ensin valvoin kun aloin miettiä, miten ruokkisimme koko sekalaisen seurakunnan aamulla. Kaurapuurolla? No, ehkä suurin osa haluaisi vain kahvia tai vettä. Toivottavasti. Sitten ajatukseni siirtyivät kolmeen nukkujaan sängyssäni. Minkä @!#$ sotkun ne olivat kehittäneet? Olin minä tietysti varautunut siihen, että tulisin illan mittaan ehkä vähän flirttailemaan Krisun kanssa vanhojen aikojen muistoksi, mutta en ollut kuvitellut Veskun sillä lailla välttelevän minua tai saavan kohtausta. Ja Simo oli varsinainen yllätyssektori, jonka ajatteleminen sai minulle edelleen epämukavan olon. Ei, nämä bileet olivat olleet huono idea, ihan niin kuin olin aavistellutkin.

Tyynyt karkailivat altani suuntaan jos toiseenkin ja kun lopulta torkahdin, heräsin siihen, että kova lattia painoi lonkkaluutani. Sängystä kuului kuitenkin sen verran kahinaa, että vastustin kiusausta parantaa asentoani ja pysyin äänettömänä myttynä nurkassani. Kurkin luomieni välistä pimeyteen ja olin näkevinäni, miten joku nousi istumaan, kuului jupinaa ja älähdyksiä ja sitten tunnistin Veskun äänen:
- Mitä @!#$ä sä siinä teet?
- Entäs itte? kysyi Krisu ja kuulosti hämmästyneeltä, ellei kiukkuiselta.
- Missä Jessi on?
Kuului enemmän kahinaa ja liikettä, lienevätkö haroneet ja tunnustelleet ympäriinsä, sillä seuraavaksi kuului uusi urahdus. Vesku sytytti lukuvalonsa yöpöydällään ja saatoin nähdä sänkyyn. Simo punnersi parhaillaan istumaan hänkin.
- Ai niin, sanoi Vesku nähdessään seuralaisensa.
- Sä halusit tarjota meille yösijan, muistutti Krisu kuin varmuuden vuoksi.
- Joo mä muistan nyt. Mutta missä se Jessi edelleenkin on? Ilmeisesti minua ei ollut helppo havaita hämärästä nurkasta.
- Ehkä se ei tykännyt vieraista sängyssään.
- Ja mä kun luulin että se ihastuis teidän tulosta. Mun olisi kai pitänyt häipyä itse pois tieltä, Vesku sanoi happamasti.
- Älä nyt leiki marttyyria, jos me yritettiin vängätä sen seuraan eilen niin ei se sitä tarkota, että se olis ollu samaa mieltä, Krisu sanoi.
- Ei se siltä näyttäny.
- Mitä säkin näit? Eihän sua näkyny koko iltana missään.
- No mä ajattelin antaa teidän seurustella rauhassa.
- Kiitos vaan siitä, mun puolesta, mutta ei Jessi näyttäny yhtä ihastuneelta.
- Ai eikö? Kuulostiko Vesku vähän ilahtuneelta.
- Ei kai sekään sun entisille hoidoille oo mustis?
- On se, avasi Simo suunsa lopultakin. Aloin miettiä, pitäisikö minun ilmaista itseni ennen kuin joutuisin kuuntelemaan poikien juoruamista itsestäni kauemmin. Saattaisin joutua kuulemaan jotain mitä en halunnut. En kuitenkaan ehtinyt kun kuulin kauhukseni Simon jatkavan ja muistin, että olin joskus tuskaisena hetkenä kertonut hänelle ja Siljalle Hannan puhelusta.
- Vai onko ne edes niin entisiä jos ne soittelee sulle vieläkin lässytyspuheluita.
- Siis mitä tekee?

Simon selitys hukutti äänen, joka syntyi, kun äkkinäisesti liikahdin, ja sitten taas jäin aloilleni, vaikka lonkkaani painoi kahta pahemmin, melkein alkoi polttaa. En kehdannutkaan muka-herätä juuri nyt, ja jouduin kuuntelemaan miten olin muka huolehtinut ja kiukutellut puoli syksyä Hannan takia. Simo kyllä väritti mielestäni juttua aika lailla. En ollut ollut noin onneton, en ainakaan omasta mielestäni.
- Perhana sentään, kuulin Veskun sanovan, ja sitten hänkin nousi istumaan, tosin vain laskeutuakseen saman tien takaisin makuulle. Taisi pää painaa.
- No kyllä mä lohdutan sitä jos sä olet paskiainen, ilmoitti Krisu.
- Menes nyt siitä ennen kuin mä hermostun, sanoi Vesku ja Simo totteli välittömästi. Kiertäessään sängyn kulman ympäri hän potkaisi minua ja pääsin lopultakin esittämään heräävää.
- Hitto, siinäkö sä raukka nukut? Simo pelästyi ja voihkaisin ihan aidosta kivusta, kun lopulta sain siirrettyä painoni pois oikealta lonkaltani. Teeskentelin toivottavasti uskottavasti unenpöpperöistä, kun voihkaisin uudestaan noustessani istumaan.
- Huomenta, sanoin vaisusti. – Te veitte kaiken tilan. Ja olitte kauheen kuumia.

Lähettäjä: Campsu 
Päivämäärä:   10.3.09 21:40:41

laitas jatkoa ;o

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   10.3.09 21:52:05

Okei :)
-------

Simo ojensi kätensä ja auttoi minut ylös vain, jotta pääsin toteamaan, että oikea jalkani oli niin puutunut, ettei sille voinut oikein astua. Istahdin sängynkulmalle ja vältin katsomasta Veskua ja Krisua, hieroin vain reittäni.
- Mitä kello on? Haluattekste kahvia? kysyin hetken kuluttua kun kukaan ei sanonut mitään.
- Ei kiitos, mä lähden tästä kotiinpäin, sanoi Krisu ja katosi, pörröttäen hiuksiani mennessään. Simo mutisi menevänsä vessaan ja katosi hänkin. Vesku ojensi kättään minuun päin ja mutisi jotain, mikä kuulosti anteeksipyynnöltä.
- Mistä hyvästä, kysyin, ja konttasin hänen viereensä.
- Että jouduit lattialle nukkumaan. En mä arvannut että tässä tulisi niin ahdasta.
- Ei se ahtaus mutta arvaa tuliko mulle kuuma. Onko sulla krapula? kysyin yrittäen unohtaa kaiken äsken kuulemani ja tavoitellen huvittunutta äänensävyä.
- Taitaa olla.
- No Jarilla on varmaan vielä pahempi.
- Ei kannata sääliä, itse hommattu.
- Sori, mun kännykkä tais jäädä tänne, sanoi Simo ovelta ja käveli taas sisään.
- Mitä kello on?
- Kahdeksan. Taidan lähteä kotiin.
- Saat kahvia ensin, jos haluat, tarjouduin, ja aloin kömpiä ylös. Minua ei huvittanut juuri nyt jäädä selvittelemään Veskun kanssa asioita ja lähdin alakertaan Simon vastusteluista huolimatta.

Keittiössä olikin jo elämää, Riikka tietenkin oli pirteänä pystyssä ja siellä tuoksui jo kahvi. Joku hänen kavaljeereistaan istui pöydän ääressä ja Krisukin nojasi tiskipöytään muki kourassaan, kun pölähdin sisään Simon kanssa.
- Huomenta, toivotin kollektiivisesti.

Veskua ei ilmeisesti miellyttänyt ajatus päästää minua aamukahville faniklubini kanssa vaan hänkin seurasi perässä parin minuutin kuluttua tukka pystyssä ja vaikkei hän kahvia huolinutkaan veti hän minut paljonpuhuvasti käsivarttensa suojaan sen sijaan, että olisin nojaillut pelkkään ikkunalautaan. En ollut vieläkään ihan ratkaissut, pitäisikö minun olla hänelle vihainen vai mitä, mutta aloin kallistua vastakkaiseen suuntaan. Syleily tuntui lämpimältä ja turvalliselta ja saatoin kuvitella miten hän mulkoili pääni yli Krisua ja Simoa ilmeellä, joka sanoi ”tämä on minun”.

Menimme takaisin sänkyyn kun Krisu, Simo ja Jamo lähtivät ja Jinna ja Ville ilmestyivät huoneestaan. Ville oli mitä ilmeisimmin luvannut viedä Riikan matkatavaroineen Alppilaan samalla kun he hakisivat Jinnan kanssa sieltä viimeiset kassinsa.
- Jari on edelleen saunassa, mainitsin Veskulle siltä varalta, että hän haluaisi käydä katsomassa ystäväänsä.
- Ei kai oikeen saunassa? Ei kai se enää ole päällä?
- Ei kun pukuhuoneessa. Mä kävin viemässä sille peiton viiden aikaan. Ja juotavaa.
- Okei, sitten olkoon siellä ihan kaikessa rauhassa.
- Muistatko sä että sä yritit heittää mut sängystä viime yönä? kysyin kun olin saanut mukavan asennon oikein levälläni, vastakohtana sillipurkkiin, mistä olin herännyt.
- En yrittäny, mutta anteeksi silti, siitäkin.
- Ei se mitään, en mä luullutkaan että tarkotus ois ollu yhtä paha kuin teko. Mutta miksi ihmeessä sä roudasit ne jätkät meidän sänkyyn?
- Mä ajattelin että sä tykkäisit.
- Mähän nukuin! Ja miksi helvetissä mä niitä muutenkaan tänne olisin halunnut? Luulitko sä ehkä että mä haluaisin olla kolmen kanssa yhtaikaa?
- Et sä näyttänyt tykkäävän pahaa siitä, että ne rutisteli sua.
- Mitä sä tiedät mun rutistelemisistani. Piilottelit koko illan mahdollisimman kaukana musta. Olipa kiva ilta, puuskahdin katkerana.
- Näinhän mä.
- Joo, näit ainakin kymmenen sekuntia. Enimmän osan iltaa mä pidin sun kaverillesi Patelle seuraa.
- Ai. Vesku vaikeni vähäksi aikaa.

- Simo sanoi, että sä olit saanu Hannalta jonkun merkillisen puhelun?
Taisin jäykistyä vähän, vaikka olinkin osannut odottaa tätä.
- Niin, sanoin.
- Mitä se sanoi?
- Mä satuin vastaamaan sun puhelimeen ja se luuli sun olevan siellä.
- Miten niin satuit?
- Sillon kerran kun sä olit ratsastamassa. En olis vastannut, mutta luulin, että näytössä luki, että se on Hanni, joka soittaa. En jotenkin voinut kuvitella, että Hani tarkottaisi Hannaa. Ääneni kuulosti katkeralta omiinkin korviini.
- Ei hitto, mä en ole siivonnut puhelimen muistia ainakaan kolmeen vuoteen, Vesku sanoi ja kääntyi minua päin.
- Niin, et kai sitten. Mutta mua kyllä ihmetyttää, että alottaako Hanna aina puhelunsa sulle kullitteluilla.
- Ähh, Vesku sanoi ja hautasi päänsä kainalooni. – Kyllä se tuppaa, nykyään.
- Mikä on nykyään? Sen jälkeen kun se osti Wotin? Vai sen jälkeen kun mä tulin kuvioihin? Vai sen jälkeen kun sä nukuit sen luona syksyllä?
- Sen jälkeen kun se keksi että musta voisi olla sille taas hyötyä. Tai, no, Vesku nosti kasvonsa esiin. – Oikeastaan sen jälkeen kun mä tapasin sut ja se ymmärsi ettei se voikaan enää vaan koukistaa sormeaan sillon kun huvittaa.
- Ai. Etkö sä enää vastaa sen koukisteluihin?
- No en. Millä mä saisin sut uskomaan sen?

- En mä tiedä, sanoin väsyneesti. Olin liian kauan, melkein koko yhdessäolomme ajan miettinyt samaa asiaa, keksimättä siihen vastausta. En halunnut olla luottamatta siihen, mitä Vesku sanoi, eikä minulla ollut siihen mitään syytäkään. Paitsi se, että tunsin aina olevani huonompi, jos Hannaan vertasi.
- Sun täytyy ruveta tietämään. Mua alkaa väsyttää toi, että sä jatkuvasti epäilet mua.
- Paraskin puhuja, sä epäilet mua jostain ihme jutuista Simon ja Krisun kanssa!
- Ne näyttää kovasti ihastuneilta.
- Minkä mä sille voin miltä ne susta näyttää? Krisu oli ennen kuin olin ikinä tavannut sua, ja Simon tekemisiin mä olen kyllä ihan syytön, mä olen koko syksyn eiliseen asti luullut, että se on Elleen ihastunut.
- Hannakin oli ennen kuin mä olin tavannut sua. Enkä mä suostu ottamaan vastuuta sen tekemisistä.
- Voi @!#$ kun elämä on vaikeeta, sanoin pahoillani. – Miksi sä et voi vaan luottaa muhun? Olenko mä ikinä tehnyt mitään ettet vois?
- Ihan samat sanat sulle. Vesku kääntyi pois kyljestäni ja heittäytyi selälleen hänkin, tuijottaen kattoon, joka alkoi jo näkyä sinisenhämäränä kun päivä oli valjennut. Minua alkoi itkettää, ei onneksi niin, että olisi tarvinnut nyyhkyttää, mutta tunsin, miten silmäkulmiini alkoi tulla kosteaa. Alkoi kirvellä, kun sitä kertyi enemmän ja jouduin kääntämään päätäni ja pyyhkimään sitä lakanaan. Oli hirveän paha olo, enkä tiennyt miten tästä pääsisi eteenpäin ilman, että kaikki tuntuisi tästedes erilaiselta. Halusin vain, että olisimme niin kuin ennenkin, ilman tarvetta syyttäville sanoille ja epäilyille, mutta saisikohan niitä ikinä pyyhittyä pois?
- En mä halua epäillä sua, kuiskasin märästi ja käännyin käpertymään vuorostani Veskun kainaloon.
- En mäkään sua, hän sanoi, ja kääntyi ottamaan minusta kiinni. Lämmin helpotuksen tunne valahti ylitseni ja yksi äänetön nyyhkäisy värisytti minua, ennen kuin huokaisin sen pois. Vahinko, ettei se kestänyt kovin kauan.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   11.3.09 16:53:21

108.

Muistin myöhään iltapäivällä, kun vapaapäivä alkoi olla maattu, että Kiien oli pitänyt soittaa minulle, mutta minulla ei ollut aavistustakaan, missä puhelimeni oli.
- Missä sun puhelin on? kysyin Veskulta kömpiessäni ylös.
- Kuin niin?
- Mun oma on hukassa, jos mä soittelisin siihen.
- Tässä, Vesku ojensi sen yöpöydältä. Etsin oman numeroni ja lähdin alakertaan kuuntelemaan pirinää, se kuului vaimeasti eteisen lipaston takaa. Pikainen tarkastus osoitti, ettei muita puheluita ollut tullut. Siis aika lähteä kylään. Kaipasinkin vähän tuuletusta.
- Mä lainaan autoa, käyn Kiiellä, kävin ilmoittamassa Veskulle palauttaessani puhelimen.
- Ai, miksi?
- Koska mä haluan tietää miksi ne lähti eilen Ellen kanssa yhdessä täältä.
- Aina vaan yhtä utelias! Etkö sä voi soittaa?
- Sen piti soittaa mulle, tai mä uhkasin mennä sinne.
- Entäs jos ei se ole tilanteessa avata sulle?
- Hmm, hyvä pointti. Ehkä mä yritän sitä soittamista ensin kuitenkin.

Mutta soittooni ei vastattu ja edelleenkin kaipasin päästä ulos. Lähdin, jätin mersun sairaalan parkkipaikalle ja menin nojaamaan Kiien summeriin rapun alaovelle. Aloin jo uskoa, ettei hän ollut kotonakaan, kun vastauspärähdys lopulta tuli.
- Mä olin nukkumassa, ilmoitti Kiie tullessaan avaamaan ulko-ovea kääriytyneenä kainaloista alaspäin lakanaan. Asuntola oli aika hirveä; pitkä käytävä jonka varrella oli työsuhdehuoneita sekä yhteissuihkut, vessat ja –keittiö. Huoneissa itsessään oli sentään lavuaari, ettei joka vesilasillista tarvinnut hakea kahdenkymmenen metrin mittaisen käytävän toisesta päästä. En olisi halunnut asua siellä, ainoa etu oli tosiaan lyhyt työmatka.
- Saisko kahvia? kysyin toiveikkaana ja yhtä toiveikkaana Kiie osoitti ikkunalaudalla seisovaa kahvinkeitintä.
- Kelpaisko toi? Ei se ole kuin reilun tunnin vanhaa?
- Mä kokeilen, uhrauduin ja otin hyllyltä mukin itselleni. Kahvi oli aika kamalaa, mutta ei ihan juotavaksikelpaamatonta. –No, sanoin kehottavasti. Kiie istui viereiselle tuolille pyöreän pöytänsä ääreen ja hymyili arvoituksellisesti.
- No mitä?
- No sitä! Mä näin!
- Jaa… Kiien hymy ei kadonnut mihinkään, tuli vain ehkä velmummaksi.

- Oliko Elle täällä yötä? kysyin suoraan, jos se nyt sitten edes toimisi.
- Oli.
- No voi jestas! Ällistyin sittenkin, vaikka olin tavallaan puoliksi odottanut myönteistä vastausta. – En mä olis kuvitellut että se on lesbo.
- Kuka semmosta on väittäny? Me vaan istuttiin iltaa ja juteltiin ja juotiin teetä.
- Ai?
- Et kai säkään suoraa päätä painu sänkyyn kun tapaat jonkun kivan tyypin?
- En tietenkään… siis minäkö? Kiien seurassa saatoin nauraa itselleni. – Veskun olin tavannu suunnilleen vuorokautta aiemmin, ja sitä edellisen kaverin tuntenut ehkä kaks tuntia. Mutta ei, en mee sänkyyn kaikkien kivojen tyyppien kanssa.
- Voivoivoi, et oo tosissas, en olisi ikinä uskonut susta, kiljaisi Kiie ihastuneena.
- Öh, mitäs musta, entäs te? Et sä sitä katsonut eilen niin kuin teekutsuvierasta.
- Saa nähdä. Ehkä mä saan sen ymmärtämään oman parhaansa.
- Joka on sinä?
- Niin, ehkä. Kiie hymyili edelleen kuin sfinksi.
- Sä et ole ikinä yrittäny iskeä mua, sanoin enkä oikein tiennyt kuulostinko syyttävältä, helpottuneelta vai mitä.
- Sä et ollut mitenkään potentiaalinen, se kävi aika äkkiä selväksi.
- Niin pussasithan sä mua sentään kerran, muistin ja jostain omituisesta syystä ilahduin vähän.

Istuimme ja juttelimme pitkään, purin Kiielle kaikki yön aikana kertyneet huoleni ja toistin sanasta sanaan keskustelumme Veskun kanssa. Tai niin hyvin kun muistin, kuitenkin. Kiie kuunteli käsi poskella ja osoittautui viisaaksi nuoreksi naiseksi.
- Te ootte ihan idiootteja molemmat. Tahallanne kehräätte ittellenne hankaluuksia tyhjästä. Kaikilla on joku menneisyys, ja muu elämä, vähän löysää nyt naruun molemmille. Osta joku pumpattava cowboynukke jos sä haluat jonkun joka ei oo eläissään ketään naista vilkassut.
- Niin tietysti, sanoin ihmetellen. Se kuulosti niin yksinkertaiselta kun sen kuuli.
- Et sä olisi kelpuuttanut koko Veskua kuitenkaan jos se olis ollut nynny neitsyt kun te tapasitte.
- En varmaan, minun oli pakko nauraa. – Voi kun sä olet piristävä. Nyt mä jaksan lähteä kotiin takasin.
- Mene, mä otan vielä torkut ennen kuin lähden töihin.
- Sano mummoille terveisiä, toivotin.

Mikä vahinko, ettei Veskukin ollut ollut mukana kuuntelemassa Kiien parisuhdeneuvontaa. Palasin hyvällä tuulella Huvikumpuun ja aloin tehdä pyttipannua kaikista ylijääneistä naposteltavista porkkanasuikaleita myöten, ja ilmeisesti tuoksun houkuttelemana saapuivat Vesku ja Lauri sekä Jari, joka ei näköjään ollut ihan tukevasti tolpillaan vieläkään, pörräämään keittiöön.
- Moi muru, sanoin Veskulle, ja kävin antamassa hänelle suukon.
- Oletpa sä iloinen – löysitkö hyvää seuraa? hän kysyi, enkä pitänyt äänensävystä.
- No löysin, @!#$ sentään, Kiien, leimahdin ja tallasin tulistuksissani hänen varpailleen.
- Ai! Anteeksi, se oli olevinaan vitsi! Hän tarttui olkapäihini, mutta liimauduin kiukkuisena hellan ääreen kääntelemään nakinpalasia isoimmassa kattilassamme.
- Tarkotit kysyä että kävinkö mä tapaamassa Krisua!
- Enkähän… mähän sanoin että se oli vaan huono vitsi. Vesku kuulosti hätääntyneeltä, joskin oli omituista kuvitella, että hän erehtyisi laskemaan noin huonoa leikkiä kaikista päivistä juuri tänään. Mutta hän näyttikin vilpittömältä ja vähän pelästyneeltä, ja kun katsoin pöydän ääreen, Lauri ja Jarikin katsoivat minua kummissaan. Eivät olleet kumpikaan takuulla ikinä nähdä meitä riitelemässä, tai minua raivoamassa. Heidän ilmeensä huvittivat minua.
- Okei. Annoin hänen pitää kätensä siinä missä ne olivat ja jatkoin hämmentelyä. Nojauduin jopa vähän taaksepäin häntä vasten. Ehkä se oli tosiaan ollut vain lapsus, ja ellei ollutkaan, saatoin ainakin tuntea ylemmyydentuntoa siitä, etten ollut ikinä itse käyttäytynyt yhtä idioottimaisesti.

Lähettäjä: Pingo 
Päivämäärä:   11.3.09 20:51:04

Haha, toi viimeinen lause on huippu! Kaikki naiset ovat tunteneet joskus noin :D

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   11.3.09 21:17:25

Näinpä :D
--------

Miila oli ottanut tavakseen käydä välillä isänsä kanssa kaljalla. Luulen, ettei Ilse tiennyt siitä mitään, enkä minäkään ollut katsonut asiakseni kertoa vanhuksille koko miehestä muuta kuin että äitini oli keväällä osoittanut hänet minulle ollessamme yhdessä syömässä – se ei nyt ollut suorastaan valehtelua, ainoastaan törkeää vähättelyä. Kaikki paukahti kuitenkin pahasti silmille yhtenä iltana joulun alla, kun iskä ja Ilse olivat tulleet Karoliinan kanssa kylään – tai itse asiassa Ilse oli iltapäivän auttanut minua leipomaan piparkakkuja, minkä Karoliinalta ehti, ja iskä oli tullut illalla valmiille antimille. Olimme olohuoneessa, Ville, iskä ja Ilse katselivat uutisia, Jinna ja Lauri olivat töissä ja Vesku ja minä peuhasimme lattialla tyynyjen seassa Karoliinan kanssa, jolla oli suunnattoman hauskaa. Unohduin istumaan yksi erityisen sievä tyyny sylissäni ja katsomaan, miten Karoliina unohti sen houkutuksen ja mönki mieluummin Veskun rinnan päälle antamaan tälle märkiä suukkoja. Halusin oikeastaan päätä osaksi tuota näytelmää ja tartuin Veskua polvesta, ihan vaan ettei hän unohtaisi että minäkin olin läsnä.

Silloin tuntui kuin myrskytuuli olisi puhaltanut sisään ja ulko-ovi läimähti. Ennen kuin ehdimme kaikki päitämme kääntää Miila seisoi ovella, ulkovaatteissaan.
- Jessi, tänne!
En katsonut tarpeelliseksi vaivautua ihmettelemään vaan nousin ja seurasin siskoani takaisin ulos, napaten vain kengät jalkaani ja takin päälle – enhän tiennyt mihin asti olimme menossa. Miila kuitenkin pysähtyi terassille ja tarttui minua käsivarsista.
- Koska sä olet viimeksi kuullut sun äidistä?
- Sillon kun mä käännytin sen pois täältä kun sen piti tulla syömään ja se toikin Stumpin tullessaan, sanoin, sitä ei tarvinnut miettiä.
- No arvaatkos mitä ne on nyt keksineet?
- Ne? Keskenäänkö?
- Nimenomaan. Sun äitisi on muuttanut mun isän luokse.
- Eikä oo! Ensimmäinen reaktioni oli ruveta nauramaan. Toinenkin reaktioni oli ruveta nauramaan, kun ajattelin miten kimuranteiksi Miilan ja minun perhekuviot menisivät. Miilan äiti ja minun isäni yhdessä ja päinvastoin. Mutta sitten muistin, että minullahan oli myös isäpuoli, ja pieniä velipuolia. Äitini aikoi jättää heidät samoin kuin oli luopunut minusta kun olin pieni? Enää ei naurattanut. En erityisemmin ymmärtänyt pieniä velipuoliani, mutta ymmärsin kyllä miltä tuntui joutua äidittömäksi, vaikka minulle aina olikin ollut isä tärkein ja olin saanut Ilsen ja Miilan vaihtokaupassa hyvin pian. En tiennyt, oliko pojilla yhtä onnellinen tilanne – ei varmasti voinut olla.

Turvauduin tavanomaiseen paniikkireaktiooni ja pummasin Miilalta tupakan, ja kun sain sen sytytettyä, Ilsekin käveli ulos.
- No? hän sanoi vaativasti.
- No mitä, sanoin.
- Niin, mitä? Mitä te juonitte?
- Meidän loputkin vanhemmat aikoo pariutua, tokaisi Miila esipuheitta. – Kaisa on muuttanu Stumpin luo.
- Ai, sanoi Ilse kiinnostuneena.
- Eikö sulla ole muuta sanottavaa? Miila hermostui.
- Miksi pitäis olla, sehän on loistava ajatus. Ne kaksi ansaitsee toisensa täydellisesti.
- Ilse! puuskahdin mutta hänen suhtautumisensa vapautti kyllä tilannetta huomattavasti.
- Mutta mistäs sä sen tiedät? Sinähän tässä uutisia tuli tuomaan, vai mitä? Ilse katsoi tarkkaan tytärtään.
- Mä olen aina välillä tavannut i… Stumppia, Miila sanoi.
- Jaaha. Etkä ole mulle uskaltanut sanoa?
- No… oli harvinaista nähdä Miilaa hämillään.
- Luulitko sä mun pahastuvan tai jotain, hölmö lapsi?

Minusta alkoi tuntua siltä, että olin liikaa, mutta en halunnut pistää pois melkein kokonaista savuketta, joka tuntui jo päässä suloisena huippauksena. Kävelin vain vähän kauemmas heistä. Ensijärkytys oli mennyt, mutta minulla oli kauhean paha mieli Janin ja Jerin puolesta. Ja Matin tietysti, ei kai se hänellekään mitenkään helppoa ollut. Mahtaisikohan iskä suhtautua yhtä hyväntuulisesti kuin Ilse? Todennäköisesti. Oma suhtautumiseni huoletti. En tahtonut tulla äitiini, en ollut ennenkään halunnut, ja nyt halusin vielä vähemmän. Hulttio. Vanha, homssuinen horo. En halunnut enää ikinä nähdä häntä, puhua hänelle enkä kuulla hänestä mitään.
- Kerrotko sä iskälle? käännyin kysymään Ilseltä. Minua ei huvittanut.
- Juu, heti kotimatkalla viimeistään, tämä lupasi. – Ja meidän varmaan pitäiskin lähteä menemään että lapsi ehtii rauhottua ennen kun sen nukkumaanmenoaika on. Te ootte taas villinny sen ihan.
- Ette lähde mihinkään ennen kuin mäkin olen saanut villiinnyttää sitä, sanoi Miila ja lähti äkkiä sisään.

Vesku jäi makaamaan lattialle kuin nalli kalliolle kun Miila nappasi vauvan joten menin tarjoutumaan tilalle. Olin ruvennut ajattelemaan mustasukkaisuusriitojamme siltä kannalta, että oli oikeastaan aika imartelevaa, jos olin sen väärtti, se oli huomattavasti mukavampi asenne kestää itse kuin kiehua sen takia, ettei hän ehkä oikein luottanut minuun. Jos Vesku huolehti minusta, hän ei ehtinyt miettiä Hannaa, eikö vaan? Ja muutenkin aika auttoi, kuten yleensä, bileistä oli jo monta päivää.
- Tuliko sulle taas vauvakuume? naurahdin kun näin hänen ilmeensä.
- Mm.
- Sun pitää varmaan ruveta lastenlääkäriksi. Tai ruveta pistämään adoptiopapereita maailmalle jos haluat koko lauman omia. Tai sitten ainakin pihistää mulle jostain työpaikastas jotain hedelmällisyyspillereitä, että mä saan sitten pungertaa ne kaikki yhdellä repimisellä, eiks vaan?
- No en varmaan, onko sulla mitään käsitystä miten hankalia monisikiöraskaudet on? Vesku käänsi katseensa Karoliinasta minuun ja kuulosti yllättäen ihan vieraalta.
- Nyt sulla heitti ammattivaihde päälle, totesin. – Mä en ole ihan varma tykkäänkö enemmän sun isivaihteesta vai tohtorivaihteesta.
- Et tykkää kummastakaan?
- En mä niin sanonut, kielsin ja pistin pääni hänen mahansa päälle. Päinvastoin, molemmissa oli oma viehätyksensä. Hetken mietittyäni sanoin sen ääneenkin, mitäpä sitä hautomaan. Ihmiset sanoivat toisilleen ihan liian vähän kauniita asioita. Sain vastineeksi hiusten hivelyä.
- Mitä Miilalla oli? hän kysyi sitten.
- Meidän loputkin vanhemmat on löytäneet toisensa. Tai siis mun mutsi on muuttanu Ilsen isän luo. Se lehmä. Suuttumus alkoi taas vallata mieleni ja hiljenin, mutta ei se auttanut, kun Ilse ja iskä keskustelivat sohvalla samasta asiasta. Kevyeen sävyyn, ei se näyttänyt heitä mitenkään vaivaavan, huvittavan paremminkin.
- Ajatelkaas niitä poikia, sanoin ja nousin äkeänä istumaan. – Taas se hylkäsi pari lasta.

Kukaan ei sanonut siihen mitään. Ei yhtään mitään, mutta iskä kyllä vastoin tapojaan halasi minua kun he nousivat lähteäkseen. Hän näytti surulliselta.
- Välillä musta on niin kurjaa, että sä olet muuttanut pois, hän sanoi.
- Mun oli jo aika muuttaa, ja mullakin on välillä ikävä sua, sanoin. Oloni tuli paremmaksi, vaikkakin tunsin itseni taas kovin pieneksi.
- Ootteko te miettineet miten vietätte joulun, ja missä, vaihtoi Ilse topakasti puheenaihetta pukiessaan Karoliinaa.
- Ei, tunnustin. Olin vähän vältellyt koko ajatusta eivätkä siitä olleet muutkaan puhuneet. – Pitää kai ruveta miettimään. Jos me vietetäänkin täällä oikein iso sukujoulu? Kaikki viisi sukua?
- Kunhan jossain välissä ehditte meillekin.
- Mä menen käymään Laurin vanhempien luona, ilmoitti Miila, joka myös oli tullut eteiseen ja näytti kerrankin vähän kauhistuneelta.

Lähettäjä: tripi 
Päivämäärä:   12.3.09 09:34:11

Huomasitkos?
Tai siis mun mutsi on muuttanu Ilsen isän luo.

Voi että.. tossa ehkä orastavaa ärsyttävyyttä tossa veskun ammattivaihteessa. vaimolle se puhuu eikä potilaalle.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   12.3.09 17:05:25

No enpä tosiaan meinannut huomata vieläkään, ennen kuin luin noin kolmannen kerran :o
-----------
109.

Tapani mukaan tympäännyin lomaan jo muutamassa päivässä. Jouluostokset olin tehnyt jo heti alkuviikosta ja parin päivän kuluttua totesin, että joko keksin jotain hommaa tai päädyn räkimään kattoon koko loman ajaksi. Kun olin päässyt löhöämisen makuun, oli hyvin hilkulla että jaksoinko lähteä Simon kanssa viimeiselle tanssitunnille, tai saattoihan siinä olla vähän muutakin vastentahtoisuutta mukana. Ainakin Simo itse oli vähän vaivautuneen näköinen odottellessaan minua salin ovenpielessä, kun hitain askelin lähestyin sitä, tennarit pussissa.
- Sä tulit sentään, hän sanoi ja vilkaisi vain minua pikaisesti, painaen sitten taas katseensa varpaisiinsa.
- Tietysti tulin, kai mä nyt olisin ilmottanu ellen ois ollu tulossa. Simo-parka oli niin hämillisen näköinen, että tönäisin häntä toverillisesti käsivarteen.
- Ei kai sulle tullut mitään hankaluuksia…? hän kysyi reipastuen.
- Ei, ei ainakaan mitään ylitsepääsemättömiä, eikä ainakaan sun takia. En halunnut huolestuttaa poika-parkaa yhtään enempää, enkä myöskään kertoa asioistani tarkemmin. Sitä paitsi ei Simo ollut se, josta Vesku oli hermostunut. Vaihdoin kengät ja työnsin käteni hänen kyynärtaipeeseensa, sitten kävelimme sisään.

Tanssiminen sujui paremmin kuin vielä ikinä, emme tallanneet toistemme varpaille kertaakaan, kumpikaan, ja lopuksi Simokin lakkasi jäykistelemästä.
- Kahville? hän kysyi, kun olimme lopettaneet ja toivottaneet opettajalle hyvää joulua ja tämä oli mainostanut muita kurssejaan ja jakanut lehtisiä.
- Mennään ihmeessä. Vai mennäänkö kaljalle? Olis enemmän kylmänjano.
- Mihin? Simo oli heti valmis, mikä nyt ei oikeastaan yllättänyt minua. Itseäni alkoi kaduttaa, mitäs jos puheenaiheet loppuisivat heti kohta kesken ja joutuisimme tuppisuina naputtelemaan sormilla pöytää, vilkuilemaan kattoon ja keksimään väkinäisesti sanottavaa?
- Eiköhän tossa Manskulla ole kuppiloita, otetaan ensimmäinen, ehdotin ja kiskoin saapikkaita jalkaan. Mietin jo valmiiksi puheenaiheita.

Ei niitä onneksi tarvinnut keksiä, Simo oli lakannut ujostelemasta ja saatoimme jutella ihan normaalisti. He olivat Siljan kanssa lähdössä joulunpyhiksi viettämään sukujoulua jonnekin maalle ja minä tuskistelin kun en tiennyt, mitä tekisin.
- Vesku tekee jotain kouluhommaa kaiket päivät ja kaikki muut on vielä koulussa tai sitten niillä on töitä – mä en jaksais vaan maata!
- Voisko olla parempaa tapaa viettää lomaa? Vaakatasossa kaksneljäseittemän?
- Ei kun sitten mulle tulee huono omatunto. Ihme ettei kukaan edes sairastu tuolla sairaalassa. Jaa! Ilahduin ja vedin äkkiä nenäni pois tuopista.
- Mitäs keksit? Joulusiivousta?
- No en tosiaan. Mutta tallilta voisi löytyä tekemistä. Kaivoin puhelimeni esiin ja vilkaistuani kelloa laitoin Oonalle viestin saman tien. Olisin soittanut, mutta hän oli varmaan tähän aikaan kädet täynnä hommia. – Se siitä, totesin tyytyväisenä. Saisin jotain mielekästä puuhaa, ehkä, ja sitten tajusin, että voisin tienata pankkiin Mustikan ylläpitoa varten vaikka miten moneksi viikoksi eteenpäin. Jos vaan Oona kaipaisi apua.
- Se siitä sitten, Simo totesi ja laski tyhjän tuopin pöydälle.
- Samoin, kulautin omani tyhjäksi myös.
- Hyvää joulua!
- Samoin, toistin, ja kun nousimme pöydästä, halasimme, toverillisesti. Lähdin kävelemään bussipysäkin suuntaan kun muistin jotain ja käännähdin takaisin. – Simo, odota!
Mutta ei hän ollut vielä mihinkään lähtenytkään vaan seisoi vielä kuppilan ovella.
- No?
- Teidän joululahjat! Kaivoin olkalaukustani kaksi pientä pakettia ja ojensin ne pojalle.

Oona ilmoitti mielellään ottavansa tallityöapua vastaan ja niin ryhdyin ruumiillisen työn tekijäksi. Nousin peräti innoissani jo seuraavana aamuna kuudelta ja ajoin tallille. Ehdin ennen Oonan tuloa heittää heinät hänen tallinsa hevosille ja täyttää kärryt uudelleen ratsastuskoulun puolta varten. Loimituksien, tarhausten ja karsinoiden putsauksen jälkeen lähdin koulun puolelle auttamaan häntä paskanlapossa; siellä oli kolmattakymmentä karsinaa kun Oonan pikkutallissa oli vain yhdeksän. Saimme samalla tilaisuuden jutella palkastani ja vaikka hän ei montaa euroa luvannut pikku tallinsa aamuhommista, totesin, että saisin Veskulle äkkiä ylimääräisen joululahjan; lahjakortin Mustikan elättämisestä pitkälle kevääseen. Siitä tuli mieleeni soittaa Ilselle, kunhan olin saanut ensimmäisen aamun hommat hoidettua.
- Ettehän te oo salaa vielä tehneet kauppoja Mustikasta? kysyin kun hän vastasi.
- Ei vielä, miten niin? Joko se toinen tamma on lähdössä?
- En mä siitä tiedä, ei täällä ainakaan mitään traikkua näy. Mulle tuli vaan mieleen, että kerran syksyllä Veskun äiti keksi että se ostaa sen sille. Mietin, että pitäiskö mun sitä muistuttaa siitä? Mitä sä ajattelit siitä pyytää?
- Ei aavistustakaan. Ei siitä oo ollu vielä oikein ylläpitokulujakaan, maitovarsasta.
- No mieti jotain, mä kysyn Leenalta onko se vielä samaa mieltä ja pyydän soittamaan sulle.
Ilse lupasi ja kysyi, kauanko aioin viipyä tallilla ja haluaisinko vahtia Karoliinaa jos hän tulisi kohta myös. Lupasin, tietenkin.

Lisäsin vielä turvetta bokseihin ja lakaisin käytävän ja sitten istuin kaikessa rauhassa rehuhuoneen nurkkaan soittamaan Leenalle. Veskun äiti oli ilahtunut joskin vähän hämmästynyt kuullessaan minusta, mutta kun kysyin oliko hän ollut tosissaan syksyllä puhuessaan varsakaupoista, innostui hän tosissaan. Kyllä oli, joskin hän oli kaikessa syksyn hässäkässä unohtanut idean.
- Onko teillä sitten varaa elättää se? hän varmisti.
- No melkein me saadaan sen oleminen tallitöillä kuitattua. Jos ei vaan tule mitään odottamatonta, isoja eläinlääkärikuluja tai semmosta. Mutta sitähän ei koskaan voi tietää etukäteen.
- Annapas äitisi puhelinnumero niin mä soitan sille. Niin, ja kai te tulette jouluksi tänne?
- Tullaan varmasti jouluna, mutta en mä vielä tiedä minä päivänä, lupasin. Olisi kai pakko ruveta suunnittelemaan pyhien aikataulua – kannattaisikohan heittää kolikolla että kenelle lupaisi tulla milloinkin kun vierailumme tuntui olevan kaikille niin tärkeä?

Tapoin aikaa kunnes Ilse saapui ja tuli lykkäämään Karoliinan minulle. Pikkutyttö ei ollut ollenkaan sillä tuulella, että olisi halunnut rauhoittua syliini vaan kiemurteli kunnes en nähnyt muuta mahdollisuutta kuin päästää sen käytävälle. Lakaisin lattiaa minkä ehdin, jottei lapsi söisi ylen määrin turvetta ja heinää, mutta söihän se silti. No, minkäs teit. Lähdimme maneesiin Ilsen ja Mansikan mukana. Aidoin suljetussa katsomossa olisi ehkä vähän puhtaampaa ja ainakaan Karoliina ei sieltä pääsisi katoamaan mihinkään joskin varmaan pistäisi suuhunsa hiirenpapanoita tai vastaavaa. Kun Ilse lopetti olin siitä huolimatta hermoromahduksen partaalla ja huokaisin syvään helpotuksesta.
- Sulla täytyy olla enkelin hermot, sanoin Ilselle.
- Niinhän mulla onkin.
- Se oli kivempi sillon kun se ei vielä mönkinyt noin kauheeta vauhtia joka paikkaan, arvelin, ja katsoin vauvaa epäilevästi.
- Odotas kun se oppii juoksemaan. Ilsekin huokaisi.

Olin aika poikki päästessäni kotiin, olinhan tottumaton huhkimaan monta tuntia perätysten talikon kanssa, mutta se oli hyvää väsymystä. Heittäydyin puoleksi tunniksi sängylle lukemaan mutta sitten tajusin, että lihakseni sen kuin jäykistyivät jäykistymistään siinä. Nousin venytellen ylös ja menin työhuoneeseen, mihin Vesku oli ollut sulkeutuneena koko viikon.
- Miltä näyttää? Ootko sä syöny mitään? Montako päivää sä aiot vielä hautua täällä?
Jouduin kysymään uudestaankin ennen kuin sain vastauksen, ja aika epämääräisen. Olin ymmärtävinäni, että kyllä tässä lähipäivinä tapahtuisi jotain, joten kävelin tympääntyneenä pois. Menin leipomaan joulukakkua ja sen paistuessa paketoin loput joululahjani. Saisin ilmeisesti tästedeskin huvittaa itse itseäni, vaikka olin toiveikkaasti ajatellut, että Vesku tekisi kouluhommiansa silloin kun minä olin tallilla ja sitten voisimme tehdä jotain kivaa yhdessä muulloin.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   13.3.09 16:51:54


Touhuilin sitten seuraavina päivinä kaikessa rauhassa tallilla, vaikka hommat oli hoidettu. Otin mukaan eväitä ja termospullossa glögiä ja jatkoin iltapäivällä hoitelemalla Mustikkaa ja Mansikkaa. Yritin ihan huvin vuoksi tarhassa ottaa Ruskoakin narun päähän, mutta se ei pitänyt ollenkaan siitä, että tunsi yhtäkkiä olevansa kiinni ja alkoi teutaroida niin, että olin onnellinen että minulla oli paniikkilukollinen riimunvarsi. Tuli se kuitenkin uteliaana takaisin luokseni todettuaan taas olevansa irti, joten en ehkä ollut aiheuttanut sille pysyviä traumoja. Yhtenä iltapäivänä ruinasin Oonan neuvomaan minulle, miten irroitetaan kenkä, kun yhdellä koulun hevosista kilkkasi pahan kerran. Väänsin ja ähelsin hänen ohjeidensa mukaan varmaan lähemmäs puoli tuntia, ennen kuin onnistuin.
- Haluatko lyödä sen takaisinkin? Oona kysyi.
- Haluaisin, mutten pysty. Nousin irvistäen pystyasentoon, tuntui kuin selkääni olisi tungettu tikareita. Niinpä Oona vain näytti, kuinka hän ensiavuksi laittoi uudet naulat vanhoihin reikiin, jotta viritys kestäisi oikean kengittäjän tuloon saakka.

Kimi ja Ville kävivät molemmat tallilla jo päivisin, ja vähitellen meille kehittyi tavaksi istua rehuhuoneessa juttelemassa ja ryystämässä kuumaa glögiä kolmestaan, välillä Oonakin ehti seuraan. Aloin hiljalleen olla sitä mieltä, että ehkä Villekin oli ihan mukava tyyppi, ehkä ensitapaamisemme oli vain sattunut hetkeen, jolloin tähdet olivat huonossa asennossa. En kai voinut epäillä Jinnan arvostelukykyä niin, että hän seurustelisi paskiaisen kanssa? Näin monta kuukautta? Ja kyllä Villekin oli muuttunut, mietin. Hänelle oli tainnut tehdä hyvää huomata, ettei hän tai hevosensa ollutkaan maailman napa. Syyskuukaudet samassa tallissa Kimin kanssa, joka kohteli Kisua kuin käyttöesinettä eikä posliinihevosta ja silti pärjäsi kilpailuissa, olivat varmaan vähän muokanneet hänen ajatusmaailmaansa.
- Veskua ei ole näkynyt pitkään aikaan? kysyi Kimi jossain vaiheessa.
- Se kirjottaa jotain fakin tutkielmaa, en tiedä aikooko se käyttää siihen koko loman, sanoin mököttäen. – Saa nähdä ehditäänkö me edes joulua viettää.
- Mä olisin kaivannut vähän sen apua, mutta mahtaako se sitten edes puhelimeen vastata, Kimi mietti.
- Apua mihin? Uteliaisuuteni heräsi ja Villekin näytti kiinnostuneelta.
- Kysy meiltä vaan, me autetaan, hän lupasi.
- Mitä Vesku muka osaa semmoista mihin me ei Villen kanssa yhdessä pystyttäisi? maanittelin.
¨
Kimi mietti vähän aikaa mutta päätti sitten uskoutua meille.
- Mä meinaan hankkia toisen hevosen, halusin vaan toisenkin mielipiteen noista mitä olen harkinnut.
- Meinaat vai? Miten sulla on varaa? minulta pääsi ennen kuin ehdin ajatella, oliko se kohteliasta. – Siis, sä nyt varmaan kuitenkin etsit jotain millä pääsee kilpailemaan?
- Joo, jotain millä olisi kapasiteettia enemmän kuin Kisulla. Mutta en mä mitään valmista tykkiä etsi, en mä ole miljonääri. Nuorta mä etsin.
- Osta Madness Oonalta, ehdotin.
- Ei kun mulla on jo ehdokkaat valmiina. Nuorempia ja potentiaalisempia.
- Suomestako? kysyi Ville.
- Ei.
- Virosta? Saksasta? utelin ja näin jo itseni matkustamassa Kimin kanssa katsomaan varsoja jonnekin saksalaissiittolaan.
- Ruotsista. Ja mä melkein olen jo valinnut, yhden tamman, mutta sitten siellä olisi toinenkin, ruuna.
- No jos sä tohon kysymykseen haluat vastauksen niin ostat tietysti tamman. Sitä voi sitten varsottaa, sanoin minä uskollisena Mansikalle.
- Osta ruuna, tammat on kilivinttejä, sanoi Ville yhtaikaa kanssani.
- Kiitos avusta, tehän ratkasitte koko mun ongelman, Kimi nauroi.
- Mä voin tulla sun kanssa katsomaan niitä, lupasin auliisti.
- Katotaan nyt, Kimi sanoi epämääräisesti.
- Ota mut reppuun, mä en paina paljon!

- Mihin sä olet lähdössä? kuului ovelta ja Vesku astui ryminällä sisään. Säikähdin ihan nähdessäni hänet odottamatta.
- Hevoskauppaan. Miten sä olet pystynyt irtautumaan tietokoneesta? kysyin.
- Pystyin kun oikein yritin. Nyt saa riittää tälle vuodelle ne hommat! Vesku näytti tyytyväiseltä ja punakalta. Vaatteistaan päätellen hän oli juossut tänne.
- Siinä paha missä mainitaan, sanoi Kimi tyytyväisenä.
- Onko mua kaivattu? kysyi Vesku hyväntuulisena ja meni penkomaan kaapista kuivaa paitaa päälleen. Kimi kuvasi ongelmansa ja Ville jatkoi ruunan puolustamista.
- Minkälaiset suvut niillä on?
- Ruunalla on parempi, myönsi Kimi. – Mutta varsottamista mäkin mietin, jos jotain sattuu...

Keskityin glögin juomiseen ja annoin poikien väitellä. Mietin Mustikan tulevaisuutta, sitä ei ainakaan sukunsa puolesta ostettaisi sokkona ulkomaille. Vaikka eihän se ollut myytävänäkään.
- Oliko sulla jotain asiaa? tokaisin äkkiä Veskulle keskelle heidän keskustelunsa.
- Mitä? hän kysyi ja muillakin jäi lause kesken.
- Siis tulitko sä tänne tekemään jotain vai tulitko vaan katsomaan mua?
- Oikeestaan mä tulin katsomaan sua, Vesku sanoi ja hymyili ystävällisesti. – Tarviitko sä sitten apua jossain?
- En, mä olen hoitanut kaiken mitä tarvitsee. Mietin vaan.
- Ootko sä huonolla tuulella?
- Ehkä vähän, myönsin.
- Voi pientä.
Mieleni teki kysyä, ettenkö saisi vähän möksähdellä jos minua on laiminlyöty päiväkausia, mutta en tahtonut Kimin ja Villen kuullen, huokaisin vain syvään.
- Mä käyn auttamassa Oonaa päiväheinien kanssa, lähdetään sitten kotiin jos te olette juorunneet tarpeeksi? ehdotin ja lähdin huoneesta.

Olin vähän enemmän kuin huonolla tuulella yhtäkkiä, piti myöntää. Ensin olin vain ilahtunut tajuttuani, että Veskun sulkeutuminen omaan professorimaailmaansa oli taas tällä erää ohitse, mutta sitten jostain oli kuohahtanut pintaan kaikki kauna, mitä olin kerännyt kaikkina näinä päivinä, kun minut oli kerta kaikkiaan jätetty huomiotta. Se oli hölmöä. Se oli vastoin sopimustamme – tai eihän meillä mitään sopimusta ollut. Olin kuitenkin tiennyt alusta asti, mihin olin pääni pistämässä ja pistänyt sen silti peliin vapaaehtoisesti. Olin ollut tässä samassa tilanteessakin jo ties kuinka monesti, mutta tämä oli ensimmäinen kerta kun olin vihainen siitä. Ehkä olin vihainen kaikkien edellistenkin kertojen takia nyt? Ainakin paiskoin heiniä kärryihin kuin heikkopäinen.
- Kappas? Kaikki valmiina, kuulin Oonan ilahtuneen äänen kun heittäydyin hikisenä heilumisestani säilöpaalinpuolikkaaseen.
- Joo, piti vähän purkaa paineita, sanoin.
- Mitä paineita sulla nyt on? Oona ei näyttänyt siltä että hänellä olisi kiire mihinkään.
- Kunhan riehuin. @!#$ kun Vesku ei oo taas ehtiny edes päivää sanoa ainakaan viikkoon ja nyt se kävelee tänne kuin mitään ei olisi tapahtunut.
- Kouluhommia vai?
- Niitä.
- No, kai ne joskus loppuu nekin, Oona sanoi kevyesti.
- En tiedä. Mä en ihmettelisi vaikka se jatkaisi tommosta lopun ikäänsä. Maisteri. Tohtori. Professori. Väitöskirjoja ja artikkeleita. Ei se mua oikeesti häiritse, kai, nyt vaan kiehahdan vähän yli.
- No kiehu siinä rauhassa, mä menen hommiin. Oona nappasi täydet kärryt ja hävisi, antaen minun jäädä omiin oloihini. Hän oli aika usein aika ymmärtäväinen, mutta siltikin se joka kerta yllätti minut.

Makoilin heinäkasassa niin kauan kuin tarkenin ja lähdin sitten katsomaan, olisivatko pojat saaneet asiansa puhuttua. Ilmeisesti, sillä he kaikki marssivat vastaan Oonan tallin ovella.
- Mennäänkö? sanoin Veskulle ja totesin, ettei ääneni ollut enää kireä ja kiukkuinen.
- Mennään, hän sanoi ja kaappasi minut kainaloonsa.

- Mitä me tehdään jouluna? tahdoin tietää, kun tyhjensimme jääkaappia kotona. Minulla oli vähän hiukova tunne päivän hommien jälkeen mutta Vesku söi kuin ei olisi nähnytkään ruokaa viikkoon. Sikäli kun tiesin se saattoi hyvinkin pitää paikkansa.
- Käydään sun vanhemmilla ja mun vanhemmilla? Vesku ehdotti kun oli saanut suunsa tyhjäksi. – Käydäänkö me sun molemmilla vanhemmilla?
- Ei, me ei enää ikinä käydä mun äidillä, tulistuin sekunniksi. – Mutta ei, en mä sitä tarkottanut. Koska me käydään kenelläkin? Missä me ollaan aattoilta?
- Voi luoja, ollaanko me jo tässä vaiheessa? Vesku voihkaisi.
- Mitäs odotit?
- Mä olen aina ollut Hangossa ja sä olet tietysti aina ollut kotona. Molemmissa paikoissa ne taitaa olettaa meidän olevan siellä?
- Loistavasti kiteytetty, sanoin sarkastisesti ja hain lisää maitoa jääkaapista. Olin lukenut tällaisista ongelmista kymmeniä kertoja, lehdistä ja netistä. Nuoren parin dilemma.
- Missä sä haluat olla?
- Voi voi, siinähän se ongelma onkin. Mä haluaisin olla joka paikassa enkä loukata ketään.
- Mitäs muut tekee, Miila ja Lauri ja Jinna ja Ville? Onko meillä täällä joulua?

En viitsinyt sanoa mitään siitä, että Veskun tarvitsi kysyä minulta parhaan ystävänsä suunnitelmia, olin jo päässyt yli aiemmasta puuskastani.
- Lauri on töissä aattona, yövuorossa. Niin että Miila menee kotiin. Jinna menee omaan kotiinsa ja Ville menee mukaan. Sillä ei kuulemma ole mitään tarvetta olla muualla.
- Eli jos me ollaan täällä niin ollaan ihan kahdestaan. Aika houkuttelevaa vai mitä?
- Musta se kuulostaa kyllä vähän ankealta, värähdin. – Jouluna kyllä kuuluisi olla perheen kanssa.
- Enkö mä ole sun perheesi?
- Sä tiedät mitä mä tarkotan. Perhettä... siis…
- No tiedän tiedän. Kyllä me pystytään hoitelemaan ne molemmatkin. Mennään ensin teille ja ajetaan sitten illalla meille. Niinhän sä teit viime joulunakin.
- Taitaa olla parasta, huokaisin. En ollut itsekään päätynyt sen parempaan lopputulokseen, vaikka olin miettinyt jo joitakin päiviä.

Lähettäjä: miiuska 
Päivämäärä:   14.3.09 13:41:41

Kivan pituisia pätkiä, ja muutenkin samantasoista tekstiä kuin ennenkin :) jatkoa kiitoss.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   14.3.09 17:32:54

110.

Söimme siis alkuillasta jouluaterian llsen, iskän ja Karoliinan luona. Kaikki oli ihan kuten aina ennenkin, paitsi sitä, että Karoliina ja Vesku olivat mukana. Samat vanhat koristeet, joulukuusi – jota Karoliina tuijotti edelleen pelokkaana, vaikka se oli varmaan ollut siinä jo ainakin päivän – samassa paikassa kuin aina ennenkin. Minulla oli kauhea koti-ikävä, vaikka olin siellä, hyvä etten alkanut itkeä kun aloimme tehdä lähtöä Hankoon. Naamioin sen kuitenkin niistämiseksi ja tuijotin syyttävästi sinisiä hyasintteja, joita Ilse oli kerännyt joka huoneeseen.
- Ajakaa varovasti, meille toivotettiin, kun puimme takkeja päällemme ja kokoilimme saamiamme lahjuksia. Tietysti ajaisimme varovasti.
- Ajattele miten hirveetä ois jouluyönä saada soitto, että sun lapsesi on ajanut itsensä kuoliaaksi, sanoin Veskulle miettiväisesti käynnistäessäni mersua.

Matka meni hyvin, keli oli hyvä, muuta liikennettä ei ollut nimeksikään. Vesku torkkui, kai syötyään liikaa, ja minä huudatin siitä huolimatta radiota melko kovaa. Musiikki sai minut iloisemmalle mielelle ja kun ajoin pihaan perillä herätin Veskun pitkällä suukolla ja nauroin kun hän yllättyneenä räpytteli silmiään.
- Kiitos seurasta, nauroin. – Ihanaa kun pidit mut hereillä koko matkan.
- Eipäs piruilla siinä, en mä nukkunut.
- Etpä!
- Mennään tonne hullunmyllyyn nyt. Mitenkäs täällä on jotenkin vähän näköisesti autoja? Vesku ihmetteli noustessaan ylös etupenkiltä, jouluvalojen valaisemalle pihalle.
- Ehkä lapset on jo lähteneet, sanoin toiveikkaana.

Osa olikin. Risto perheineen oli joutunut poistumaan äkkiä kun lapset olivat tulleet kipeiksi, ja Karin vanhemmat olivat myös jo lähteneet. Muut, Veskun vanhemmat, Jaska-veli perheineen, Riikka ja Leenan vanhemmat istuivat olohuoneessa takan ympärillä. Paitsi lapset tietenkin, he istuivat joulukuusen alla uusine leluineen ja arvelin, että kolme oli huomattavasti parempi kuin viisi, ainakin äänen puolesta. Titan ja Jaskan uusimmainen, pieni poika, nukkui kaikessa rauhassa Riikan makuuhuoneessa, missä kävimme sitä kurkkaamassa, mutta se oli niin umpiunessa, ettei sitä raaskinut kaivaa esiin vällyjen alta. Tutustuisihan siihen aikanaan.

Kieltäydyimme istumasta ensimmäiseksi ruokapöytään, vastahan olimme edellisestä nousseet muutama tunti sitten, ja niin päädyimme olohuoneen sohvalle glögimukien kanssa. Siellä oli hämärää ja tunnelmallista, vain takkatuli, kuusenkynttilät ja pari pöytälamppua valaisivat. Jaskan vanhin kantoi touhukkaana kuusen alle jääneet vielä avaamattomat paketit Veskulle ja minulle. Huomasin mukana ison punaisen kirjekuoren ja vilkaisin nopeasti Leenaa, joka tuijotti takaisin tutkimattomin ilmein mutta suupielessään pieni väre. Tein asiaa eteiseen ja hain laukustani pienemmän kirjekuoren, jonka Veskun huomaamatta sujautin isompaan sisään. Menköön sinne ylläpitolahjakorttini, samaan pakettiinhan ne kuuluivat. En ollut halunnut antaa sitä vielä meillä, ettei Vesku olisi ruvennut aavistelemaan mitään.

Veskun ilme oli näkemisen arvoinen kun hän löysi Mustikan paperit.
- Mitä sä olet menny tekemään? hän kysyi ja hänen katseensa harhaili jokaisessa vuoroin, kuin syyllistä etsien.
- Syytön minä siihen olen, kielsin nopeasti kun hän vilkaisi minuakin. – Ihan totta! sanoin, kun hänen katseensa uudelleen pysähtyi minuun. – Se en ollut minä eikä kukaan mun huoneestani! Silloin vasta Vesku alkoi tutkia paremmin kirjoitusta kirjekuoren päällä ja tunnisti ilmeisesti Leenan käsialan.
- Äiti, hän sanoi avuttomana. – Ei sun olis tarvinnut. Mulla oli koko homma hanskassa.
- No, eiköhän se nyt ole vielä paremmin hanskassa, Leena sanoi pirteästi ja alkoi puhua Jaskalle ja Ristolle menneinä vuosina ostetuista jääkiekkovarusteista. Kari puuttui pian puheeseen, kai vaihtaakseen puheenaihetta ennen kuin Vesku alkaisi muistuttaa kirsikkaa ja Riikka melkein yhtä nopeasti ehdotti, että pelaisimme jotain.

Kokoonnuimmekin sitten pitkän ruokapöydän ääreen pelaamaan Trivial Pursuitia ja siihen uppouduimme niin, koko porukka, ettei Leena tahtonut muistaa ruveta tarjoilemaan iltapalaa ennen kuin Taneli tuli olohuoneesta ilmoittamaan, että hänen pikkusisarensa olivat molemmat nukahtaneet ja että hänellä oli nälkä. Mirja-mummi, joka oli haka kirjallisuuskysymyksissä, näytti toden totta vähän harmistuneelta, mutta suli sitten hymyilemään, kun Taneli laahasi pikku-Loviisan hänen syliinsä.
- Ruokaa, tajusi Leena ja alkoi ravata keittiön ja ruokapöydän väliä. Hän oli muuten mukava nainen mutta joutui jonkinlaisen höperön hurmion valtaan aina kun sai tilaisuuden ruokkia jotakuta, ja mitä useampaa sitä jumalaisempaa. Siirtelin kysymyskortit ja nopat pelilaudan päälle; jospa pääsisimme vielä jatkamaan. Syödessäni tajusin, että olin unohtanut koti-ikäväni, mutta en ihmetellyt sitä ollenkaan. Tämän talon joulu oli kun jostain vanhasta ruotsalaisesta lastenohjelmasta, Marikista vaikka. Tuntui ihan siltä, että olisi pitänyt pukeutua pyhämekkoon, ihan niin kuin pienenä olimme jouluaattoisin tehneet.

Jaska ja Titta pakkasivat sitten puoliksi nukkuvan katraansa ja lähtivät kotiin, ja niin tekivät Leenan vanhemmatkin. Jatkoimme peliä vähän aikaa Karin, Leenan ja Riikan kanssa, mutta sitten Karikin halusi nukkumaan. Hän könkkäsi todella hankalan näköisesti keppinsä kanssa ja mietin, oliko kuntoutuminen pysähtynyt vai oliko epäilemättä pitkä päivä vain vaatinut veronsa. Hän oli maininnut, ettei töihin paluusta ollut vielä ollut puhettakaan, ja kuunnellessani, miten hänen puheensa vielä kangerteli, uskoin sen. Tuomari voisi kulkea kepeillä tai istua vaikka pyörätuolissa, ymmärtääkseni, mutta puheen piti kai toimia.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   14.3.09 17:47:58

Ja uusi!