|
Lähettäjä: Sennnu
Päivämäärä: 27.2.09 20:18:42
Olkoon, viikonlopun kunniaksi - ja palkkapäivän!
-----------
Vesku totesi sormiensa vapisevan hienoisesti, kun hän seuraavana iltana kiinnitti solkia Carmina Buranan suitsissa, ja sellaista ei ollut sattunut sen jälkeen, kun hän ensi kerran oli saanut luvan mennä Zairella, ja sitä ennen ei ehkä koskaan. Hanna oli ollut tallissa tutkimassa yhden hevosensa jalkaa, kun hän oli tullut ja oli vain osoittanut valmiiksi sisään tuotua punaruunikkoa tammaa ja telineeseen tuotuja suitsia ja satulaa. Harjata ei kuulemma tarvinnut, tallityöntekijä harjasi kaikki hevoset aamuisin.
- Mee vaan maneesiin kävelemään, kun oot valmis, Hanna sanoi sivumennen ja Vesku lähti. Kun hän pääsi satulaan asti, jännitys alkoi laueta. Pahinta, mitä Hanna saattoi tehdä, oli käskeä hänet alas ja lähettää tiehensä, siihen asti hän voisi käyttää tilaisuuden hyväkseen ja nautiskella. Buranalla oli pitkä, joustava käynti, ja kun hän aikansa oli tunnustellut sitä, hän päätti ottaa ohjat käsiinsä ja kokeilla ravia. Olivathan ne eilisetkin ratsukot ravailleet Hannan tullessa.
- Pysäytä! kuului kuitenkin melkein saman tien ovelta ja syyllisenä Vesku seisautti hevosen. - Pidennä jalustimia pari reikää, Hanna komensi ja mielessään irvistäen Vesku totteli. Hänen olisi turha haaveilla keventämisestä enää sen jälkeen.
Hanna ei onneksi ruvennut pyytämään häneltä asioita, joiden merkityksestä hän ei tiennyt muuta, kuin mitä oli lukenut Reinen edellisiltana lainaamasta ratsastusoppaasta. Sen sijaan hän pisti Veskun ratsastamaan ihan siedettävän tavallisia juttuja ja korjasi loppumattoman kärsivällisesti hänen istuntaansa.
- Jalat alas, hän sanoi ainakin viisitoista kertaa, vaikka Veskusta tuntui, että niiden oli pakko jo kohta ylettyä maahan asti, niin hän niitä venytti. Ja kun hän sitten halusi nähdä vähän avotaivutusta, hän neuvoi, miltä sen kuului näyttää ja tuntua, ja miten Vesku saisi sen aikaan.
Alle tunnissa Veskusta tuntui, että hänestä oli puristettu kaikki mehut. Ellei hän olisi ratsastanut koko kesää, hän olisi todennäköisesti nyykähtänyt jo varttitunnissa, mutta nytkin hän tunsi kivistystä paikoissa, joissa ei ikinä ennen – eikä se tarkoittanut vain takapuolta.
- Mun kunto ei kuule kestä paljon enempää!
Sitä oli nolo sanoa ääneen, mutta pakkohan hänen oli. Ehkä Hanna ei vain ollut huomannut ajan kulumista.
- Jaa. No kai se siitä ajan mittaan kohoaa, Hanna sanoi hienoisesti paheksuen. – Mutta olkoon. Ota vähän ravia ja anna sen venyttää kaulaansa, pari kierrosta, ja sitten käyntiin. Voitko sä käydä iltaisin?
Vesku tunsi iloisen ihmetyksen tuulahduksen. Se halusi hänet sittenkin, vaikkei hän hallinnut piffejä ja paffeja!
- Ehkä joskus, mutta en välttämättä joka viikkokaan. Mulla on lukio ja autokoulu ja ratsastustunti…
- Ratsastustunnit sä saat tästä lähtien täällä, Hanna sanoi. – Autokoulu? Oletko sä sentään niin vanha? Minkä kortin sä aiot ajaa?
- AB, mitä mä enemmällä.
- Vaihda se. Aja saman tien kuorma-autokortti, niin, ja sitten pikku-e, että saat vetää traikkua.
- Miksi?
- Mä saatan joskus tarvita kisakuskia. Ja vaikkei meidän yhteistyö jatkuiskaan niin kukaan hevosihminen ei pärjää pelkällä henkilöautokortilla. Mutta viikonloppuna siis? Mä näytän sulle lukujärjestyksen ja miten se toimii, kunhan oot kävelyttäny sen ja tuut talliin.
- Mitä sä sanoit ratsastustunneista? Vesku kysyi varovasti.
- Että mä opetan sua. Kyllä me susta kouluratsastaja vielä tehdään. Niistä tunneista sä et tietenkään saa palkkaa, Hanna kiirehti lisäämään, mutta ei hän toisaalta sanonut, että Vesku joutuisi niistä maksamaankaan.
Siitä se lähti. Alle kuukauden kuluttua Vesku totesi Hannan olleen oikeassa. Hän ei tosiaankaan enää kokenut saavansa paljonkaan irti Järssin tunneista. Lauantaisesta hän ei kuitenkaan raaskinut luopua, hyppytunnistaan. Hannan tallilla oli muutama este, mutta ne olivat lähinnä vuokralaisten käytössä, ja joskus Hannan ratsuttaja, Ekku, hyppyytti nuorimpia hevosia niiden yli ihan mielenvirkistykseksi. Vesku oli eräänä iltana kuullut, miten Hanna oli jollekulle arvioinut puhelimessa hevostensa hintoja ja hänen hyppyhalunsa olivat kadonneet heti. Hän ei ottaisi vastuuta siitä, että sen hintaluokan ratsut kolistelisivat puomeja ja saisivat mustelmia tai muitakaan vammoja niistä.
Muuta henkilökuntaa Ekun lisäksi olivat Mika, joka asui tallin yläkerrassa erillisessä pikku yksiössä ja vastasi tallista noin kokonaisuutena, sekä Kata, jonka Vesku muisti hämärästi joskus menneinä vuosina käyneen Järssillä ratsastamassa. Sittemmin hän oli käynyt hevosenhoitajakoulun ja kävi nyt Mikan apuna ja tekemässä viikonlopputallit. Täällä tunnettiin työehtosopimukset. Muita tallilla ei sitten pyörinytkään, paitsi niitä hevosenomistajia, joiden ratsut olivat siellä, eikä siellä vieraita toivotettukaan tervetulleiksi. Vesku oli kerran suostunut ottamaan Reinen mukaansa, kun tämä oli aikansa kinunnut ja Hanna oli melkein lytistänyt heidät pelkällä katseellaan.
- Tää ei oo mikään turistinähtävyys, hän oli sanonut, eikä Reine ollut halunnut tulla toista kertaa, vaikkei häntä ollutkaan suorastaan ajettu pois.
Hanna itse, vaikka oli alkuun tuntunut hevosharrastajan hyvältä haltiattarelta, osoittautui ajan kanssa vähän erilaiseksi. Alkuopastusten jälkeen Vesku ei tavannut häntä juurikaan, paitsi silloin, kun Hanna jonain arki-iltana ujutti hänet mukaan jollekin valmennustunneistaan, aina sen mukaan, miten Vesku oli onnistunut hamstraamaan ajotunteja ja ehti tallille. Viikonloppuisin, jolloin Vesku vietti päivänsä tallilla ratsastaen yleensä kolme tai neljä hevosta, Hanna oli joko kisoissa tai sitten pysytteli muuten poissa. Henkilökunta kuitenkin, vaikka kuuluikin kunnioittavan hänen hevostaitojaan, kunnioitti häntä myös lempinimillä noita-akka ja orjapiiskuri, ja muutamalla rumemmallakin. Paljonkin rumemmalla. Eräänä sunnuntai-aamuna Vesku oli tullut tallille jo niin aikaisin, että kisaporukka vasta lastasi ja hän pääsi ihan itse todistamaan, että Hanna tosiaan osasi olla aika inhottavakin. Koko ajan siihen hetkeen asti kun auton ovet paukahtivat kiinni, hän sätti Ekkua ja Kataa ja Mikaa – Vesku pysyi viisaasti näkymättömissä siihen asti ja välttyi siltä – ja asioista, joihin näillä ei välttämättä ollut osaa eikä arpaa. Mika sylkäisi tallipihalle, kun auto lopulta katosi näkyvistä ja Vesku uskalsi tulla esiin.
- @!#$ narttu, mies sanoi synkästi. – Mä alan olla kurkkuani myöten täynnä sitä.
- Eihän se aina tollanen oo?
- Aina kisa-aamusin on. Ja sillon, kun se on huonolla tuulella. Ja sillon kun tuulee luoteesta. Ja aina ennen kymmentä. Se luulee, että aurinko paistaa sen perseestä – mutta hélvetin hyvä perse se kyllä on, Mika vuodatti, mutta sulki sitten yhtäkkiä suunsa, kuin olisi huomannut sanoneensa vähän liikaa.
Veskua ei pomon tuittupäisyys kuitenkaan häirinnyt. Hän sai ratsastaa minkä jaksoi, enemmänkin, ja silloin, kun Hanna opetti häntä, hän käyttäytyi aina asiallisesti, olihan läsnä lähes aina maksavia asiakkaitakin. Paljo ratsastaminen ja intensiiviset valmennustunnit tekivät hänelle ihmeitä. Järssinkin, joka oli ensin tyrmistynyt kuullessaan Veskun uusista puuhista, oli pakko myöntää se.
- Susta voisi tulla hyvä esteratsastaja, hän myönsi vähän ennen kuin ensimmäiset pakkaset tulivat ja hänen kenttänsä jäätyi hyppykelvottomaksi. Mutta siinä vaiheessa Vesku oli jo alkanut viehättyä kouluratsastuksesta, eikä häntä harmittanut juurikaan sanoa, että hän taitaisi lopettaa tämänkin vakiotuntinsa. Järssi taisi vähän pahastua, mutta Reinen mielestä Vesku oli toiminut ihan fiksusti.
Niin, Reine. He olivat edelleen kavereita, mutta Vesku oli lakannut vonkaamasta suukkoja. Ne olivat mukavia, mutta niissä ei ollut heidän ystävyytensä juju vaan siinä, että he olivat kiinnostuneita samoista asioista ja heillä oli samantapainen huumorintaju. Ja Reine lakkasi jakelemasta kaverisuukkoja, kun hän alkoi seurustella heidän luokkakaverinsa Tanelin kanssa. Vesku huomasi olevansa iloinen hänen puolestaan. Taneli oli ihan ookoo kaveri, vaikkei kuulunutkaan hänen lähimpiin ystäviinsä. Sitä paitsi hän oli itsekin vähän ihastunut ja ihan ymmällään tilanteesta. Salla oli ollut hänen luokallaan viisi kokonaista vuotta, tämä oli kuudes, ja olisi voinut luulla että jos heidän oli ollut määrä rakastua toisiinsa, se olisi tapahtunut joskus aiemmin. Jostain syystä se vaan oli tapahtunut vasta nyt. Eräänä marraskuisena aamuna Vesku vain tajusi, että Sallan älykkäät, ruskeat silmät kapeasankaisten silmälasien takana saivat hänen sydämensä heittämään volttia, ja että hän itse asiassa oli samaa mieltä aina, kun tyttö avasi suunsa väitelläkseen opettajien kanssa, mikä oli hänen lempipuuhaansa.
Tosin ei Salla vaikuttanut olevan mitenkään kiinnostunut hänestä, niin että Vesku päätteli vain kärsivänsä jonkinlaisesta ehkä ohimenevästä mielenhäiriöstä. Se oli kuitenkin ihan mukava mielenhäiriö ja hän yritti osallistua mahdollisimman monen abiriennon järjestämiseen, sillä Salla oli niissä aktiivisimpana.
- Sä tuijotat sitä kuin lehmä uutta porttia, Reine kiusasi.
- Mutta miksei se tuijota takasin? Mikä mussa on vikana? Vesku tuskaili.
- Ei mikään, hömppä. Käy kimppuun.
Mutta Vesku ei halunnut vain käydä kimppuun. Hän haaveili, että jonain kauniina päivänä Salla ymmärtäisi pitävänsä hänestä ja ujosti tunnustaisi sen. Toistaiseksi vaan se päivä ei ollut tullut, ei muuta kuin hänen unissaan.
|