|
Lähettäjä: cendrill0n
Päivämäärä: 27.10.08 15:31:59
Pihla
Taivas tummeni. Taas yksi päivä oli lähestymässä loppuaan. Musta tuntui omituisen haikealta, ihan kun joku jakso loppuisi mun elämässä. Uusi sivu mun paksussa kirjassa.
”Miltä tuntu soittaa?” Terhi kysy ja mä mietin vastausta. Miltä se tuntui? Oli vaikeeta pukea se tunne sanoiksi. Mä olin kyllästynyt vastaamaan yksitoikkoisesti, musta sai liian helposti töykeän kuvan.
”Se oli kivaa. Musta jotenkin vapautu energiaa, jos tajuut mitä tarkotan”, mä sanoin. Bussi liikahteli puolelta toiselle verkkaisesti, joku kuunteli musiikkisoitintaan liian äänekkäällä volumella.
”Kyllä mä tiedän. Aina kun mä laulan niin tuntuu että sillon mä elän kaikista eniten”, Terhi vastas ja hymyili, lämmintä ja ystävällistä hymyä. Koko tyttö oli läpeensä hyväntahtoinen, viaton kuin Neitsyt Maria. No en mä viattomuudesta tiedä..
Se jatkopaikka oli suuri talo jossain metsän lähellä, aika kaukana kaupungista. Me oltiin kävelty puol kilsaa paikan päälle bussipysäkiltä.
”Aika massiivinen, vai mitä?” Terhi virnisti ja mä nyökkäsin.
”Joku Kossun kaveri omistaa tän kämpän, tai niiden perhe. Vanhemmat on jossain ulkomailla. Saa nähdä minkä näkönen toi talo on näiden bileiden jälkeen”, Terhi jatkoi ja me käveltiin sisälle.
”Aika hienoo”, mä mumisin, sanat juuttu kurkkuun ja epäilin että Terhi luuli mun vaan yskivän tai jotain.
”Moi Terhi, moi Pihla”, joku tuntematon tyttö sanoi ja tuli oitis kättelemään mua.
”Mä olen Viivi, Terhin kaveri”, tyttö sanoi. Se ei näyttänyt Terhin kaltaiselta, enemmänkin merkkituotteiden suurkuluttajalta ja massateiniltä. Mutta mieli oli pidettävä avoinna kaikenlaisille ihmisille ulkonäöstä piittaamatta, sitä mutsi oli yrittänyt takoa mun kalloon jo lapsesta asti.
”Mä oon Terhi”, sanoin ja hymyilin ystävällisintä hymyäni. Kaikille piti näin alussa olla ystävällinen.
”Sä soitit hyvin! Kauan sä oot soittanu bassoa?” Viivi uteli siniset silmät välkehtien.
”Jostain seitsenvuotiaasta. Faija osti mulle basson, kun pyysin vaikka en osannu soittaakaan”, mä sanoin ja Viivi nauroi.
”Mut haluuttekste jotain juomista? On boolia ja kaikkee”, Viivi sano ja Terhi sano ei kiitos, mä pyysin boolia.
”Me päätettiin Kossun kanssa pitää kunnon bileet ku kerta oli teillä eka kunnon keikka”, Viivi sano. Se kai sitten tunsi Kossunkin.
”Asutko sä täällä?” mä kysyin ja Viivi nyökkäsi. Terhi pysy aikalailla hiljaa, tarkkaili vaan haukkana ympärilleen.
”Se on kyllä aika ärsyttävää että asutaan näinkin syrjässä, mut ihan kiva talo tää on”, Viivi sano ja en ihmetelly enää yhtään sen ulkomuotoa. Porvareita ikä kaikki. Viivi anto mulle kirkkaan vihreää boolia korkeassa lasissa. Se oli näköjään ottanut asiakseen mun seurana olemisen, Terhistä ei koskaan tienny aikoiko se juosta karkuun ja jättää mut aivan yksin, niin se mahto ajatella.
Ihmisiä lappo sisään kiitettävällä tahdilla. Viivi otti jokaisen sisään, hymyili jokaiselle Pepsodent-hymyä. Kai se oli sisimmiltään ihan kiva tyttö.
”Terhi!” mä kuulin tutun äänen läheltä. Linan kalpea käsi kosketti mua olkapäälle.
”Mitä sä täällä teet?”
”Tää on mun koti”, Lina virnisti leveästi.
”Mitä?” mä huudahdin ja Lina nauroi. Viivi oli siis sen pikkusisko, Lucaksen entinen. Mä tunsin ilkeän piston sydämessäni. Mä en ollut kuin Viivi, kiiltokuva tyttö suoraan muotivaatekuvastoista. Oltiinkohan me liian erilaisia? Mä en ollut se mitä Lucas etsi. Koko poika raastoi mun hermoja joka päivä, koetteli mun mieltä yöllä. Pitäisi vaan päästää irti.
”Pihlaa? Ootko sä tässä maailmassa? No, soittiko Sami sulle?” Lina oli ratketa liitoksistaan ja mä käänsin katseeni hitaasti sen silmiin.
”Joo, soitti”, mä sanoin hitaasti.
”No, tapaatteko te?”
”Torstaina, keskustassa jossain kahvilassa”, mä vastasin hieman skarpimmin ja yritin saada jotain ilmettä kasvoille.
”Moi Viivi!” Kossu huudahti ovelta ja Viivi virnisti leveästi. Me oltiin juututtu Linan kanssa lähelle oviaukkoa.
”Mennään tonne sohvalle, alkaa tulemaan aika täyttä”, Lina sanoi ja mä nyökkäsin. Me vallattiin valtava, punainen sohva olohuoneesta. Lina hyppäsi sohvatyynyjen päälle makaamaan ja vei suurimman osan koko sohvasta muttei missään mitään valittamista ollut. Mulla oli mukava olo, Linan hyvä tuuli tarttunut muhunkin.
Mä tarkkailin ihmisiä ja ihastelin olohuonetta. Mä olin astunut toiseen aikaan. Kaikki oli vanhanaikaisesti sisustettu, 1800-luvun tyyliin.
”Teillä on tosi kaunista”, mä ihastelin.
”Siihen kyllästyy”, Lina sanoi mutta hymyili kuitenkin kohteliaisuudesta. Mä en voinut olla vahtimatta ulko-ovea. Mä samalla odotin palavasti erään saapumista, samalla pelkäsin. Vítut koko tyypistä.
Viivi hengaili Kossun kanssa, keimaili sille. Viivi ja Lina, ne ei muistuttanut toisiaan yhtään. Toinen goottikuningatar, toinen samanlainen kuin Iina konsanaan. Outoa.
Lucas sitten tuli, puoli kymmenen maissa. Me oltiin jo Linan kanssa maisteltu ties mitä, booleja ja drinkkejä. Viivi oli jo kyllästynyt ottamasta vieraita vastaan. Se nauroi estottomasti, se oli kai itekin jo nauttinut jotain vettä vahvempaa. Mutta Lucaksen nähdessään sen kasvot muuttui totisiksi, Lucas taas näytti eksyneeltä koiranpennulta.
”No katos katos Lucas”, Lina hymyili ja katto muhun merkitsevästi. Olinhan mä sille joskus puhelimessa vuodattanut. En kenellekään muulle, en mä luottanut muihin yhtä paljon. No Terhiin, mutta mä en uskonut, että sitä kiinnostaisi.
”No niimpä näyttää”, mä sanoin ”välinpitämättömästi”.
”Sä tykkäät siitä”, Lina virnisti.
”No empäs.”
”Sä kuulostat ihan kakaralta.”
”Niin säkin”, mä virnistin takaisin. Valoja oli laitettu pois, oli melko hämärää, mutta silti mä saatoin nähdä Linan valkeat hampaat ja ilkikurisen hymyn. Musiikki laitettiin päälle ja se valtas mun korvat.
Lucas katosi aulasta nopeasti. Viivi seurasi sitä, miksiköhän. Mutta mä en jaksanut välittää.
Lucas
Mä tiesin heti että Viivin reviirille tuleminen oli virhe. Mä olisin mieluusti jättänyt sen rauhaan.
”Lucas, odota!” se lumppu huus ja mä etsin väkijoukosta jotain tuttua, ketä vaan kenelle vois mennä puhumaan.
”Oota!”
”Miks?” mä kysyin ja pysähdyin Viivi sävähti taaksepäin, se varmaan luuli että mä en jaksaisi puhua sille. No en jaksanutkaan.
”No vaihdettais kuulumisia.”
”Mua kiinnosta vaihtaa sun kanssa kuulumisia”, mä sanoin viimeisen sanan tahallaan kimeästi ja pyöräytin silmiäni.
”Mä mietin, että eikö me voida olla frendejä? Millään?” Viivi kysy ja mä ravistin päätäni.
”Ei koskaan.”
_
(8
|