Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   25.9.08 20:57:38

Edellinen

Lähettäjä: polle 
Päivämäärä:   25.9.08 21:08:57

lissää :D

Lähettäjä: otusvaan 
Päivämäärä:   25.9.08 21:23:39

Nälkä! :D

Lähettäjä: Aqua 
Päivämäärä:   25.9.08 22:12:17

Matikka on ihan kivaa, mut miul oli hetkellinen motivaationpuutos tossa muutama viikko sitten ja tietysti sinä aikana käytiin liuta asioita läpi... Eli ne asiat on hieman hämärän peitossa.
Tekstistä tykkäsin (jälleen), alkaa Kaisan oikea luonto paljastua. Viel yks pätkis?:)

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   25.9.08 22:18:45

Joo, aikanen yöpala, sillä mä menen nyt nukkumaan. Kerrankin ihmisten aikoihin.
------------
Kaisan viimeinen tempaus

Lontoossa oli joulu paljon pidemmällä. Ilse ja Ilona olivat ruvenneet koristamaan taloa jo marraskuussa ja Kate, joka nykyään oli lähes kaikki illat Polarbear-pubissa hanan takana, oli kanniskellut kotiin joululahjoja jo syyskuusta lähtien. Ilse oli iloinen siitä, että Kate oli suostunut alun perin lähtemään hänen mukaansa, mutta vielä enemmän hän onnitteli itseään siitä, että oli keksinyt kysyä. Se Kate, joka oli muutama vuosi sitten oli vain löysänä lahnana tappanut aikaa kotona ilman opiskelupaikkaa tai töitä oli nyt ihan toinen ihminen. Olkoonkin, ettei tarjoilija ehkä ollut maailman hohdokkain ammatti, mutta Kate vaikutti tyytyväiseltä ja hänellä oli mitä ihanimpia uusia ystäviä. Ei enää pelkästään au paireja – niillä oli aina tapana kadota – vaan myös aitoja englantilaisia, pubin henkilökunta esimerkiksi. Hän osasi puhua luistavaa cockneya niin halutessaan ja olisi käynyt englantilaisesta ainakin kenen tahansa ulkomaalaisen silmissä.

Ilse ei aikonut Suomeen sinä jouluna. Ehkä hän olisi harkinnut, ellei Nita olisi ollut siellä Alin kaverina, mutta Nita aikoi mennä Alin luo viettämään maalaisjoulua, niin ettei Ilsen tarvinnut huolehtia siitä, että ystäväparka pyörisi unettomana ja itkisi joulunpyhät yksinäisyyttään. Ei sillä, että Ali olisi enää vaikuttanut kauhean surulliselta, olihan Tapsan kuolemasta jo puolitoista vuotta. Hän oli sähköposteistaan ja kirjeistään päätellen jotenkin hyväksynyt sen, miten asiat olivat ja pienesti tyytyväinen siihen, mitä hänellä oli nyt, eikä hänen kuulumisiensa lukeminen enää tehnyt kipeää. Ali ei juurikaan ollut valittanut sen tapahtuessa, eikä hän nytkään heittäytynyt yltiöiloiseksi. Hänestä jotenkin huokui hiljainen alistuminen kohtaloon. Ilse ei voinut kuvitella, miten olisi itse selvinnyt vastaavassa tilanteessa.

Katen oli mentävä. Tarja ei suostunut mihinkään muuhun vaihtoehtoon ja lupasi maksaa lentoliput, hän oli jopa pyytänyt Ilseä puhumaan Katelle ja niin Ilse ja Ilona tekivät yhdessä.
- Äideistä kannattaa pitää kiinni, Ilse sanoi.
- Mun äiti voisi olla mukavampi jos mä en ensin näkisi sitä kymmeneen vuoteen tai niillä main, Kate jupisi.
- Sun äitisi on oikeesti kiva niin että älä valita.
- Niin, on se sulle. Ei mulle.
Mutta hän lähti kuitenkin ja se tarkoitti sitä, että Ilsenkin oli pakko pyytää pari päivää vapaata töistä ennen joulua ja käydä toimiston joulubileissä Miilan kanssa. Ne eivät olleet samanlaiset pikkujoulut kuin mihin Ilse oli Suomessa tottunut vaan porukka jäi yksinkertaisesti työajan jälkeen toimistolle syömään ja juttelemaan ja juomaan munatotia ja sinne saattoi ihan hyvin ottaa lapsen mukaan. Miila riehaantui joulukoristeista ja ihmisten huomiosta kerta kaikkiaan ja pyrähteli ihmisten jaloissa ja kulki sylistä syliin ja ällistyksekseen Ilse kuuli hänen vastailevan sulavalla englanninkielellä, kun Ilsen työkaverit juttelivat hänelle. Jossain välissä salaa tyttö oli opetellut kieliä.

- Mitä sä oikeen touhuat, Ilse kysyi Miilalta englanniksi, kun tämä lopulta päätyi taas hänen luokseen ja tyttö katsoi häntä silmät leviten jouluomenan kokoisiksi.
- Älä puhu noin! hän sanoi närkästyneenä ja Ilse oli nauraa itsensä tärviölle.
- She’s just lovely, sanoi Margaret, heidän äidillisen näköinen, vanhempi sihteerinsä ja ojensi kätensä, jotta Miila tulisi vaihteeksi hänen syliinsä. Ja tulihan Miila, ja jutteli jokseenkin sujuvalla englannilla naiselle, mutta sitten Ilse päätti, että heidän oli aika ruveta lähtemään. Kaikki eivät välttämättä välittäneet siitä, että vilkas kolmivuotias vilisti jaloissa heidän office partyssaan ja sitä paitsi lähes kaikki ruoka oli jo syöty ja jäljellä oli vain juomaa, joten juhlien luonne alkaisi varmaan muuttua.

He matkustivat metrolla kotiin ja osuivat ovelle samaan aikaan Ilonan kanssa.
- Nytkö sä vasta tulet töistä? Ilse kysyi paheksuvasti. Ilona teki aina vaan pidempiä päiviä.
- Mä en pitänyt kiirettä kun mä tiesin, että te ette ole kotona, tein vaan rästitöitä pois niin että ehdin aattona lähteä aikasemmin. Mä toin ruokaa. Kiinalaista.
- Me syötiin jo, kiitos vaan.
- Mä haluan ruokaa, ilmoitti Miila ja Ilse jätti heidät keittiöön tyhjentämään pahvirasioita ja kiipesi itse toiseen kerrokseen, Ilonan työhuoneeseen, missä tämän uusi tietokone vei puolet työpöydästä. Hän ei ollut toimistolla iljennyt mennä käynnistämään konettaan tutkiakseen sähköpostejaan ja hän halusi ehdottomasti nähdä, oliko tänään tullut Suomesta mitään. Sähköposti oli jumalainen keksintö! Hän rupatteli ystäviensä kanssa lähes päivittäin nykyään ja ellei hänen tarvinnut kotoa ottaa modeemiyhteyttä se ei maksanut niin mitään, ei edes postimerkin hintaa.

Alilta oli postia, missä hän ilmoitti aloittavansa joululoman ja toivotti hyvää joulua, hänellä ei tietenkään ollut kotona konetta. ”Nita tulee jo tänä iltana ja viipyy pyhien yli – ihan kauhean kivaa! Me saadaan parannettua koko maailma kun meillä on niin monta iltaa aikaa jutella! Jospa säkin vielä olisit täällä niin olisi vielä kivempaa”, niin hän kirjoitti.
”Nyt mua melkeen alkaa kaduttaa, etten mä ole siellä, mutta kyllä mä toisaalta olen tyytyväinen, että päätin jäädä äidin luokse”, Ilse kirjoitti vastaukseksi ja avasi sitten sen toisen postin, josta oli kiinnostunut, Artsin. Työasiat saisivat jäädä joulun jälkeiseen elämään.
”Elämä on edelleen aika hyvää”, Artsi kirjoitti. ”Kaisa touhuaa ihan kauheesti, mutta parempi niin kuin että se juoksisi ulkona. Mä en edelleenkään ymmärrä, mikä hiton baarikärpänen sitä syksyllä puraisi. Onko sulla ollut semmosta vaihetta? Ja joko sä olet päässyt treffeille? Sä olet liian hyvä kuivettumaan yksinhuoltajana lopun ikääsi.”

Siihen Ilse ei vastannut ihan heti. Häntä suututti ja suretti se, miten Artsikin aina välillä tuntui usuttavan häntä etsimään jotain miestä itselleen.
”Kiva juttu jos Kaisa on rauhoittunut ja ei, mulle ei ole tullut tommosta. Mihin mä Miilan muka laittasin jos haluaisin riekkua ulkona? En mä viitsi äitiä vaivata, kun se muutenkin tekee kymmentuntisia päiviä ja Katella on iltamenonsa. Enkä mä haluakaan. Mun luja putki rilluvuosien saa luvan olla takanapäin, vaikken mä olekaan vielä kolmikymppinen. Sama pätee miehiin niin että älä edes yritä.”
Sitten hän luki sen uudelleen ja totesi lopun kuulostavan säälittävältä, mutta ei hän keksinyt muutakaan tapaa sanoa mitä halusi ja lähetti viestin. Vasta sitten hän ymmärsi, että se oikeastaan kuulosti myöskin siltä, kuin hän olisi kieltänyt Artsia yrittämästä mitään hänen suhteensa.
- Äh! hän sanoi kiukkuisena ja sulki modeemiyhteyden. Säälittävän sijasta hän taisikin kuulostaa omahyväiseltä.

Artsi ei siitä kuitenkaan näköjään pahastunut, hän vastaili taas seuraavana päivänä, jouluaattona, ja toivotteli hyvät joulut. Ilse vastasi samoin ja sitten he aloittivat Miilan kanssa joulunvieton. Englantilaiset juhlivat vasta joulupäivänä, mutta Ilona sanoi, ettei kukaan kieltänyt heitä viettämästä joulua kuten suomalaisten kuului. He valmistivat niin suomalaisen jouluaterian kuin Lontoossa oli mahdollista, tai Ilse valmisti, ja parantelivat sitä englantilaisilla jälkiruoilla. Ilseä oli katsottu kuin aivokuollutta, kun hän oli etsinyt lanttuja, mutta onneksi merimieskirkko oli auttanut siinäkin asiassa. Lahjatkin he jakoivat jo aattoiltana eivätkä vasta jouluaamuna, tosin niitä ei paljon ollut. Miilalle oli tietysti kertynyt yhtä ja toista, sitä ei vain voinut välttää, ja hetken aikaa Ilse muisti sitä joulua, jonka oli viettänyt Kimmon ja Annan kanssa. Sellaista läjää Miilalla ei tosiaankaan ollut, eikä hän kiukutellut niistä. Samalla Ilse tunsi syvää kiitollisuutta siitä, ettei lapsi kiinnostanut Stumppia vähääkään. Olisi ollut hirvittävää yrittää hänen kanssaan sopia tapaamisista sun muista.

Miila oli nukahtamaisillaan, kun Ali ja Nita soittivat ja se oli ehkä paras joululahja, vaikkeivät he kauan puhuneetkaan.
- Siellä on lunta, sanoi Ilse tyytyväisenä lopettaessaan. – Ai että mä olen tyytyväinen, että Miila on edes kerran eläessään nähnyt lunta, viime jouluna!
- Kerran? Ilona sanoi kulmakarvojaan kohottaen. – Etkö sä aio tosiaankaan ikinä palata?
- Ei mulla ole siitä aavistustakaan, sanoi Ilse kevyesti. – Mikä mua sinne vetäisi?

Lähettäjä: Jekku 
Päivämäärä:   26.9.08 11:50:24

Kylläpäs on tullu 3 päivässä paaljon tekstiä :) oikein hyvä.. lisää toivotaan täälläkin!

Lähettäjä: Kielo_Kokaiini 
Päivämäärä:   26.9.08 14:48:26

iiks.. vähänkö oon jäljessä, oon lukemassa vasta 8 topiccia... :D

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   26.9.08 15:27:28

Kielo_k, sua ei ookkaan näkyny :)
-------------
Juuri parhaillaan kuitenkin käynnistyi tapahtumasarja, joka saisi aikanaan Ilsen mitä pikimmiten ostamaan ensimmäisen lentolipun Suomeen. Se lähti liikkeelle vanhassa omakotitalossa Vartiokylässä, missä Matti-niminen nuori mies sovitti päälleen äidiltään saamaansa neulepaitaa.
- Se on vähän liian pieni, hän sanoi.
- Sun pitää käydä vaihtamassa se, onneksi mä säilytin kuitin, sanoi hänen äitinsä, ja niin Matti päätyi paita kassissa vaatekauppaan, missä hän tapasi Kaisan.
- Voinko mä auttaa? Kaisa kysyi ystävällisesti, kuten asiaan kuului. Hän oli hyvällä tuulella, joulu oli mennyt mukavasti joskin hän oli tyytyväinen päästessään takaisin töihin. Hän ei voinut enää käsittää, miten hän oli kestänyt vuosikaudet kahdestaan kotona Jessin kanssa. Hänen teki välillä mieli ravistaa näsäviisas pikku letukka hiljaiseksi. Artsi ei, kumma kyllä, tuntunut hermostuvan Jessiin millään, he olivat parhaillaankin Alin luona viettämässä talvipäivää, kun Jessin tarha oli kiinni ja Artsi oli joutunut ottamaan lomaa.

- Lähtisitkö sä kahville tai jotain? Matti kysyi unohtaen liian pienen paitansa, kun näki sievän vihreäsilmäisen myyjättären, joka hymyili hänelle ja tuijotti suoraan silmiin.
- Mä voisin tietysti lähteä ruokatunnille, Kaisa sanoi ja ajatteli henkeään pidättäen, ettei tämä voinut olla totta. Rakkautta ensi silmäyksellä. Hän kävi vikkelästi ilmoittamassa työkavereilleen, että kävisi ulkona syömässä ja hakemassa takkinsa ja laukkunsa ja alkoi vasta kahvilassa ihmetellä, mitä hän oikein oli tekemässä.
- Mä olen Matti, mies sanoi.
- Mä olen naimisissa, vastasi Kaisa.
- Ai. Niin tietysti. Kuinkas muutenkaan. Onko sulla nimeä, rouva?

Kaisa oli vähällä unohtaa palata töihin, mutta Matti muisti itse, että oli tullut kauppaan oikein asialle. Kaisa etsi hänelle oikean kokoisen vaatteen ja katsoi surullisena, kun mies otti kassinsa ja kääntyi poistuakseen. Miten epäreilua! Hän tunsi kummallista vipinää sydänalassaan, mutta ei voinut tehdä mitään. Hänhän oli naimisissa, hemmetti sentään. Ja joka tapauksessa mies oli jo mennyt, ovi kävi. Jotenkin haikeana hän palasi illalla kotiin, kuunteli Artsin ja Jessin päivän kuulumiset ja tunsi itsensä romanttisen elokuvan päähenkilöksi.
- Sä olet jotenkin vaisu, ihmetteli Artsi.
- Ei mua mikään vaivaa, sanoi Kaisa urheana ja meni nukkumaan miettien kohtaamansa miehen silmiä ja maagista kahvituntia.

Aamulla hän ei enää muistanut koko tyyppiä kuin hämärästi ja häntä ihan nauratti. Miten hupsu sitä saattoikaan olla? Ei sitä voinut rakastua kertasilmäyksellä, ja oliko ollut vähän hölmöä kuluttaa ruokatunti juomalla vain kupillinen kahvia? Hänellä oli ollut kauhea nälkä illalla. Artsi havahtui hänen tirskahdukseensa ja kiersi unisena kätensä hänen ympärilleen.
- Näitkö sä hassuja unia?
- Olen mä jo hereillä, sanoi Kaisa ja käpertyi mukavasti miettien, riittäisikö se vastaukseksi. – Mä muistelin vaan yhtä eilistä asiakasta, hän lisäsi mutta sitten parven alta kuului jo Jessin ääni:
- Isii!
- Mä tulen, Artsi huikkasi ja lähti kiipeämään parvelta alas. Kaisa vilkaisi kelloaan ja totesi, että hänenkin pitäisi kohta nousta, mutta hoitakoon Artsi lapsen ensin keittiöön asti. Kaisa saisi tunkea sitä vaatteisiin ihan tarpeeksi sitten, kun sen taas voisi viedä hoitoon ja Artsi lähtisi aikaisemmin töihin.

Matti muukalainen palasi seuraavalla viikolla ja Kaisa tönäisi Hennan tieltään huomatessaan miehen liikkeen ovella.
- Mä otan ton, se on mun tuttu.
- Kaikin mokomin, sanoi Henna välinpitämättömästi ja siitä se lähti. Matti ei halunnut ostaa mitään, ei edes näön vuoksi. Hän oli vain tullut tarkistamaan, eikö Kaisa lähtisi hänen kanssaan illalla jonnekin.
- Mä voin soittaa kotiin ja sanoa, että mun pitää jäädä iltaan asti, että joku on sairastunut, Kaisa lupasi epäröimättä. – Sitten mulla on seitsemään asti aikaa.

Siitä se alkoi. He tapailivat pitkin kevättä aina tilaisuuden tullen ja Kaisa alkoi keksiä mitä kiemuraisimpia tekosyitä jottei Artsi alkaisi ihmetellä hänen poissaolojaan. Paras idea oli, että hän oli päättänyt ruveta käymään aerobicissa ensin kerran, sitten kahdesti viikossa. Sillä sai kaksi kokonaista vapaailtaa. Matilla oli oma asunto keskustassa ja se alkoi käydä Kaisalle kovin tutuksi.
- Koska sä voisit jäädä yöksi? Matti kysyi, kun hän taas kerran oli lähdössä.
- Enhän mä voi, sanoi Kaisa yllättyneenä siitä, että koko kysymys oli noussut esiin.
- Mikset voi? Kai sä joskus käyt jossain yksinäsi? Risteilyllä vaikka?
- Hmm, Kaisa sanoi mietiskellen. Se saattaisi onnistuakin.
- Ja sitten mä oikeastaan haluaisin että sä muuttaisit tänne kokonaan, rohkaistui mies sanomaan seuraavaksi ja pysäytti Kaisan niille sijoilleen.
- Mitä sä tarkotat?
- Sitä mitä mä sanoinkin. Jätä Artsi ja muuta tänne.
- Mutta entäs Jessi?
- Kyllä se tänne sopii, Matti sanoi urheasti. Hänen mieleensä ei ollut juolahtanutkaan muu kuin ottaa lapsi samassa paketissa, eikä kumma kyllä tullut Kaisallekaan, kun hän alkoi pyöritellä asiaa mielessään. Totta kai äiti ja lapsi kuuluivat yhteen. Mutta miten hän muka voisi sillä lailla myllertää elämänsä? Mitä Artsi sanoisi? Miten hän uskaltaisi? Miksi hän edes haluaisi?

Mutta Matti oli niin paljon jännittävämpi. Hänellä oli suloiset siniset silmät ja hänellä oli melko lailla rahaa – nuoresta iästään huolimatta hänellä oli jo oma yritys, joka poiki töitä tekevälle ihan niin paljon kuin viitsi tehdä. Kaisasta alkoi tuntua, että hän voisi olla paljon onnellisempi Matin kanssa kuin Artsin, mutta siltikin hän epäröi. Miten hän voisi kertoa Artsille, että hän halusi jättää tämän?
- Rakkaus voittakoon, hän mutisi matkustaessaan kotia kohden, mutta ei hänellä ollut sanoja, joilla olisi voinut selittää Artsille. Niitä pitäisi etsiä ja järjestellä vielä.

Lähettäjä: hruuna 
Päivämäärä:   26.9.08 15:44:35

Ahaa, näin siis kävi Kaisan suhteen. Nyt vain odotellaan Artsin tulevaisuuden näkymiä (joskin ne ovat helposti arvattavissa).

Lähettäjä: kide 
Päivämäärä:   26.9.08 16:12:54

Sennu voisin soittaa sun töihin ja sanoa et tarviit yhden palkallisen vapaapvän lisää et ehdit kirjottaa!

parasta <3

Lähettäjä: Erektiohäiriö 
Päivämäärä:   26.9.08 16:49:53

Miteshä Artsi suhtautuu ku Kaisa kertoo sille, tai entäpä Jessi? :D

Lähettäjä: Aqua 
Päivämäärä:   26.9.08 16:59:10

^^Hhhmmmm...

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   26.9.08 18:54:36

Tiedäthän sä?

Ilse oletti saavansa syntymäpäiväonnittelun, kun hänen sähköpostinsa kilahti sinä perjantaina. Niitä oli tullut jo muutamia, tietysti kotona sanallisesti Katelta ja Ilonalta, ja Alikin oli jo ehtinyt laittaa meilin. Tässä ei kuitenkaan viitattu sanallakaan hänen juhlapäiväänsä ja Ilse ymmärsi sen luettuaan oikein hyvin, ettei moinen pikkujuttu ehkä ollut ihan päällimmäisenä Artsin mielessä juuri nyt.
”Kaisa käveli täältä ulos matkalaukun kanssa tänään. Sillä on kuulemma joku uusi mies, jonka luokse se muuttaa Jessin kanssa. Mä en ymmärrä mistä se on sellaisen löytänyt, mutta sitä on kuulemma jatkunut jo useamman kuukauden. Mä en nyt oikein tiedä mitä tehdä. Pää on ihan tyhjä, tai sekasin, tai molempia jos se on mahdollista.” Ilse luki sen uudelleen kai kolme kertaa, ennen kuin pomppasi rajusti pystyyn tuoliltaan.

- Voinko mä saada loppupäivän vapaata? hän kysyi hengästyneenä juostuaan pomonsa huoneeseen ja keskeytettyään jonkin pienimuotoisen neuvottelun, mikä olisi normaalisti saanut hänet nolona pyytelemään anteeksi. Mies vilkaisi kelloaan, vieraitaan ja kohotti kulmakarvojaan ja Ilse selitti nopeasti, että hänen piti pikimmiten lähteä pistäytymään Suomessa.
- Ihan pikaisesti vaan? mies kysyi ironisesti ja Ilse nyökkäili tarmokkaasti. – Iltakoneella takaisin?
- Kyllä mä varmaan maanantaiksi ehdin palata. Jos vaan saan paluulennon sunnuntaille. Hei, tää on hätätilanne!
- Mene, mene ihmeessä! Soita, koska ehdit tulla takaisin.
- Ihana mies, Ilse sanoi ja painoi innostuksissaan suukon miehen kaljulle otsalle. Palkatonta vapaata, tietysti, mutta sentään luvallista. Jos ukko olisi ollut huonolla tuulella hän olisi pitänyt Ilsen istumassa kello seitsemääntoista vaikkei koko talossa olisi ollut mitään tekemistäkään ja istunut itse vieressä vahtimassa, ettei hän karkaisi.

Hän ehti vähän rauhoittua metromatkalla kotiin, mutta vain vähän.
- Mitä sä teet täällä tähän aikaan? Kate kysyi ihmeissään, kun hän kopisteli sisään.
- Mun täytyy lähteä käymään Suomessa. Voisitko sä mitenkään katsoa Miilaa viikonlopunkin vai otanko mä sen mukaan? Tai siis kai äitikin voi mutta tän illan jos se taas istuu myöhään töissä?
- Mitä siellä on tapahtunut? Ei kai äiti… Kate kysyi pelästyneenä.
- Ei kukaan ole kuollut, Ilse vakuutti ja pysähtyi. Se oli totta. Ei kai hänen tarvinnut ihan päättömästi ryntäillä. – Eikä sairastunut. Parisuhdekriisi.
- Kenellä on semmonen parisuhdekriisi, että sun pitää yhtäkkiä lentää sinne? Kate kysyi epäilevästi.
- Artsilla.
- A-haa! Sitten mä ymmärrän, Kate sanoi helpottuneena.
- Ymmärrät mitä?
- Ymmärrän sun kiireesi, hömelö, Kate sanoi ja tökkäsi häntä vatsaan sormellaan. – Mene, mä hoidan Miilan. Jossei se pubi pysy pystyssä ilman mua niin kaatukoon.

- Kiitos, Ilse henkäisi eikä voinut olla virnistämättä. Katen ilme ja sanat kertoivat selvästi, ettei hän ollut niin hyvä salaisuuksien kätkemisessä kuin mitä hän oli kuvitellut olevansa, mutta juuri nyt sillä ei kuitenkaan ollut väliä. Hän antoi Miilalle suukon ja kiipesi yläkertaan, pysähtyen kuitenkin toiseen kerrokseen Ilonan työhuoneeseen. Nopea soittokierros paljasti, että hän saattaisi juuri ja juuri ehtiä Heathrowhun lennolle, jossa oli jäljellä vielä muutama ensimmäisen luokan paikka, mutta luojan kiitos Stanstedistä löytyi hiukan myöhempi lento, jossa oli tilaa turistiluokassakin. Sen hän varasi ja sai samalla sopivasti aikaa pakata vähän vaatteitakin. Pariksi päiväksi ei tietysti paljon mitään tarvitsisi, mutta jotain sentään. Reppu sai kuitenkin riittää.

Samalla vauhdilla hän jatkoi lentokentälle, koko matkan päässä rummuttaen vain ajatus, että ehtisikö hän kuitenkaan. Olisi voinut kai jättää vaatteidenvaihdonkin väliin, mutta onneksi hän ei sentään ollut unohtunut meikkaamaan. Vasta koneeseen päästyään hän ymmärsi unohtaneensa meikkipussin kotiin ja se sai hänet oikein ymmärtämään, miten tohkeissaan hän oli ollut. Onneksi sentään lompakko ja passi olivat mukana, todistettavasti, kun hän oli kerran pystynyt ostamaan lipun ja päässyt koneeseen. Sille oli pakko vähän nauraa. Tämä oli tempauksia, joista ei varmasti kerrottaisi lapsenlapsille.
- Lomalta tulossa? kysyi hänen vieruspenkillään istuva mies uteliaana.
- Viikonloppulomalle menossa, Ilse vastasi iloisena juttuseurasta. Hänen ajatuksensa pyörivät sellaista härdelliä, että oli mukavampi jutella kuin yrittää selvittää niitä. Ehkä ne asettuisivat paikalle itsekseen lennon aikana.
- Hassua, että joku matkustaa Lontoosta Helsinkiin lomalle, mies arveli. – Vaikka alkaahan sielläkin tietysti jo olla kevät.
- Ei kai siinä mitään hassua ole jos asuu Lontoossa?

He jutustelivat koko sen kolmetuntisen minkä kesti, ennen kuin koneen ovet avattiin Helsinki-Vantaalla ja vilkuttivat sitten toisilleen hyvästiksi. Ilse heilautti reppunsa olalle, harppoi läpi passintarkastuksen ja tullin ja suoraan lentokenttäbussin pysäkille. Ellei se ollut pahasti muuttanut reittiään se menisi suunnilleen niin lähelle Artsin kotia kuin bussilla oli mahdollista päästä ja maksaisi vain murto-osan siitä, minkä taksi. Vasta sillä matkalla Ilseä alkoi vähän arveluttaa. Mitä hän oikein oli tekemässä? Oliko Artsi sanallakaan pyytänyt häntä lohduttamaan, oliko? Mitä jos Kaisa oli ymmärtänyt sinä aikana kun Ilse laukkasi pitkin lentokenttiä olevansa idiootti ja palannut takaisin? Se ajatus sai ähkimään ääneen, mutta tällä kertaa vieruskaveri ei ollut kuulevinaan eikä alkanut virittää keskustelua, vilkaisi vain paheksuvasti. Oltiinhan jo Suomessa.

Sen huomasi siitäkin, ettei ollut pimeää. Oli jo hyvinkin ilta, kello oli melkein yhdeksän, kun Ilse hyppäsi bussista ulos ja hänen oli pakko pysähtyä vain katsomaan ympärilleen ja hengittämään syvään. Ilma tuntui paljon puhtaammalta ja raikkaammalta täällä, vaikka hän seisoikin yhden kaupungin vilkkaimman sisääntuloväylän varrella, ja aurinko oli varmaan vasta hetki sitten laskeutunut taivaanrannan taakse. Hiukan häntä vieläkin puristi ajatus mennä näin yllättäen soittamaan Artsin ovikelloa, mutta hitotko siitä oikeastaan. Jos hän oli ollut tarpeeksi hassu lentääkseen tänne halki puolen Euroopan saisi hän todellakin luvan olla tarpeeksi hassu mennäkseen perille asti. Sen verran häntä kuitenkin jännitti, että hän pummasi ohimaleksivalta nuorelta pojalta tupakan, mikä oli virhe. Se alkoi huimata niin, että hän joutui katua ylittäessään ottamaan sivuaskeleen, kun tasapaino tuntui katoavan, ja hän heitti sen pois, ennen kuin kaatuisi auton alle.

Alaovet olivat jo kiinni. Ilse manasi, ettei ollut tullut sellaista ajatelleeksi. Mitä nyt? Käydäkö etsimässä puhelinkioski ja koittaa soittaa, että Artsi tulisi avaamaan sen? Paitsi että sitten hänen pitäisi jostain hommata suomalaisia kolikoita, hän oli saanut bussikuskilta takaisin vain vitosen setelin ja kaikki muutkin hänen markkansa olivat seteleitä. Vielä hänen miettiessään hän kuitenkin näki, että rappuun syttyi valo ja salamannopeasti hän alkoi kaivella reppuaan kuin olisi etsinyt avaimiaan. Kun joku naisihminen tuli ulos, hän livahti itse samalla sisään, eikä nainen tarrannut häntä takista eikä letistä, niin kuin hän hetken pelkäsi. Olipa hyvä, ettei hän näyttänyt spurgummalta.

Hän pysähtyi hetkeksi tasatakseen hengitystään ennen kuin soitti ovikelloa oikean oven takana, mutta sitten ei tapahtunutkaan mitään. Hän ehti hengitellä monta pitkää kertaa, ennen kuin soitti varovaisesti uudelleen. Jos Artsi ei olisi kotona, hänen kai pitäisi hilpaista Nitan luokse ja toivoa, että tämä olisi, vaikka olikin perjantai-ilta tai sitten yrittää jotenkin päästä Marjaniemeen. Mutta sitten sisältä alkoi kuitenkin kuulua askelten ääntä.

Lähettäjä: hruuna 
Päivämäärä:   26.9.08 18:59:21

Olinko nopein tänään? Nälkä vaivaa vieläkin.

Lähettäjä: ellis 
Päivämäärä:   26.9.08 19:31:23

Äh, ei tämmöseen kohtaan voi jättää.. Koko päivän oon päivystäny että milloin tulee jatkoa. Lisää vain. :)

Lähettäjä: tripi 
Päivämäärä:   26.9.08 19:46:58

oijjoiii :)

Lähettäjä: Böö 
Päivämäärä:   26.9.08 21:43:30

jatkoo

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   26.9.08 22:01:29

Tässä kohden mä otan käden pois sydämeltä (sori, Jamis) ja ottakaa snorkkeli viikonlopuksi, ettette huku siirappiin.
-----------

Artsi avasi oven ja hänen suunsa avautui raolleen, kun hän näki Ilsen, joka vaihteli hermostuneena painoa jalalta toiselle.
- Mitä? hän sai sanottua ja Ilse pelkäsi, että hänen silmänsä tipahtaisivat päästä.
- Mä tulin.
- Mä luulin, että mä näen näkyjä!
- Saanko mä tulla sisään vai pitääkö mun halata sua täällä rapussa, Ilse ehdotti.
- Tule sisään, hemmetti sentään, Artsi sanoi ja tarttui häntä olkavarresta. Hän veti oven kiinni ja sitten he totisesti halasivat. Ilse ei ennättänyt reppuaan tipauttaa selästä.
- Mitä sä teet täällä? Artsi kysyi suunnilleen minuutin kuluttua.
- Mä lähdin heti, kun luin… ei hitto. Mä taisin unohtaa töissä koneen päälle, Ilse naurahti hiukan itkuisella äänellä ja nosti poskensa Artsin olkapäältä.
- Mutta miksi sä tulit?

Olisi ollut houkuttelevaa töräyttää totuus, mutta sen verran Ilsen ajatukset olivat selkiytyneet, ettei hän voinut ruveta tässä kohden esittelemään rakkauttaan. Artsilta oli sinä päivänä kadonnut koko perhe, ammoisen ihastuksen mielenmuutos ei varmasti voinut paljon siinä tilanteessa lohduttaa.
- Mä ajattelin, että sä voisit kaivata ystävää, hän sanoi sen takia yksinkertaisesti ja tipautti repun olaltaan.
- Mä en luullut että kaipaisin – mä en antanut Nitan tulla tänne pitämään mua kädestä, mutta mä en voi uskoa, että sä olet siinä! Artsi sanoi ja halasi häntä vielä uudestaan, kun hän oli riisunut takkinsa naulaan ja potkinut avokkaat jaloistaan.
- No, mä olen.
- Tosi ystävä.
- Niin kai, Ilse sanoi ja hänen mielialansa tipahti pari piirua. Ystävä. Aina vaan ystävä. No, itsehän hän oli sen saanut aikaan. Mutta sitten räjähti. Artsi katsoi häntä alaspäin ja sanoi:
- Tiedäthän sä, etten mä ole ikinä lakannut rakastamasta sua?

Ilsen polvet notkahtivat ja hänestä tuntui kuin hänen kaikki sisäelimensä olisivat muuttuneet velliksi, lämpimäksi sellaiseksi. Onneksi Artsi oli niin lähellä, että hänestä saattoi ottaa tukea. Aika tuntui pysähtyvän siihen paikkaan
- Etkö? hän kuiskasi.
- Anteeksi… en mä aikonut taas alottaa.
- Kuule. Mä en mitään muuta halunnut kuullakaan, Ilse sanoi ja alkoi nauraa pientä, tyytyväistä, hengästynyttä naurua. – Mä olin väärässä, niin väärässä! Mä olen ollut suhun rakastunut jo vuosikaudet. Siitä lähtien kun te aloitte… kun Kaisa alkoi odottaa Jessiä.
- Sä mitä? Artsi kysyi ja katsoi häntä taas kuin marsilaista.
- Mä rakastan sua, Ilse lausui hitaasti ja huolellisesti. – Sen mä halusin sulle tulla kertomaan. Ja tietysti tulla pitämään sua kädestä ja kaikkea.

- Sä et sitten kuitenkaan ole siinä, mä vaan näen unta, Artsi arvasi.
- Mä olen. Haluatko sä, että mä puren sua? Ilse nauroi ja kun heidän otteensa tiukentuivat, hän nousi varpailleen ja kurottui ylöspäin. Hän oli valmis suutelemaan miestä ahneesti ja ehtikin tehdä niin hetken verran, ennen kuin Artsi vetäytyi irti. Ilse nolostui suunnattomasti. Okei, he saattoivat rakastaa toisiaan mutta siltikin kylmä fakta oli se, että Artsilla oli aamulla vielä ollut perhe ja nyt ei ollut. Häntä ei todennäköisesti juuri kiinnostanut nyt muu.
- Älä syö mua, Artsi sanoi kuitenkin ja naurahti. Hän kumartui ja kosketti Ilsen huulia niin höyhenenkevyesti, että sitä tuskin huomasi, tai korkeintaan se vain hiukan kutitti. Ilse ei oikein ymmärtänyt, miksi hän niin teki, ellei sitten ajaakseen hänet hulluuden partaille, kostoksi kaikista menneistä vuosista.
- Mitä sä vaan haluat, hän sanoi kuitenkin tyytyväisenä siitä, että oli missä oli, metrin päässä ulko-ovelta. Oli kai hyvä merkki, että he olivat juuttuneet siihen eivätkä kyenneet edelleenkään päästämään toisistaan irti. Oli ihan sama, mitä Artsi hänelle nyt tekisi. Kaikki olisi kuitenkin tervetullutta.

- Tulisitko sä sisään asti tästä eteisestä? Artsi kysyi lopulta.
- Jos mun on pakko, sanoi Ilse ja päästi otteensa.
- Haluaisitko sä kahvia tai jotain?
- En mä tarvitse mitään. Mulle riittää katsella, Ilse nauroi ja istui sohvalle. Sitten hän vakavoitui. Tilanne ei edelleenkään ollut pelkästään onnellinen, vaikka hän olikin. – Kerro nyt, mitä oikein tapahtui? Kaisa vaan otti ja lähti?
- Niin, Artsi sanoi tuikeasti. – Se on kuulemma rakastunut.
- Mutta kehen? Koska? Miten? Onko se hullu?
- Mä en tiedä miten, mutta sen nimi on Matti ja joskus talvella. Nyt mä alan ymmärtää, ettei se missään jumpissa tainnut käydäkään koko kevättä. Sen tyypin kanssa se oli.
- Sulla on varmaan kauhea ikävä sitä, Ilse sanoi myötätuntoisesti.
- Sun ilmestyminen tänne helpotti sitä asiaa valtavasti, Artsi sanoi ja katsoi häntä hellästi. – Tietysti mä rakastan Kaisaa, tavallaan, mutta aina sä olet ollut ykkönen.
- Mutta Jessi?
- Siitä mä en oikeastaan ole huolissani. Ellei Kaisa tuo sitä takasin nyt viikonloppuna niin maanantaina mun on kuitenkin haettava se tarhasta, kun Kaisa on illalla töissä. Mutta mä luulen, että se palautetaan kotiin viimeistään sunnuntai-aamuna. Ei sen kanssa mitään kuherruskuukautta pääse viettämään, se on varma. Mä ihmettelen, että Kaisa edes päätti ottaa sen mukaan.

Se ilkeä ajatus palasi Ilsen mieleen.
- Entä jos Kaisa muuttaakin mielensä? Jos sekin haluaa palata kotiin jo sunnuntaina? Jos se mies osoittautuu hulluksi psykopaatiksi?
Loukkaantunut ja leppymätön ilme levisi Artsin kasvoille.
- Tota mä pyörittelin mielessäni, kun sä soitit ovikelloa. Voisiko se tehdä sellasta?
- Leikitään, että se voisi. Jos se tulee ens viikolla itkien rukoilemaan, että sä ottasit sen takaisin, että se teki virheen?
- Mä en taitaisi pystyä. Ja miten mä voisin ottaa sen takaisin jos sä olet täällä? Artsi kysyi.
- Mutta enhän mä voi jäädä. Mun pitää yrittää päästä maanantaiksi takaisin töihin.
- Niin tietysti, Artsi ymmärsi ja hänen ilmeensä muuttui taas, masentuneeksi ja ehkä vähän noloksi, kun oli mennyt olettamaan niin paljon.
- Mulla on kuukauden irtisanomisaika ja varmaan ainakin sen verran menee, että mä saan järjestettyä itselleni töitä täältä ja Miilalle hoitopaikan ja koko muuton…

Artsi katsoi häntä ihmeissään.
- Sä aiot sittenkin palata?
- Jos sä huolit meidät niin mä olen ennen juhannusta taas suomalainen, Ilse sanoi juhlallisesti.
- Tää päivä alkaa olla vähän liikaa mulle, Artsi huokaisi, kallisti päänsä selkänojan varaan ja sulki silmänsä. – Ensin kauhea järkytys… ja sitten toinen järkytys.
- Mä olen pahoillani, että mä järkytin sua, Ilse sanoi.
- Mä en. Nyt mä en vaan enää tiedä, onko tää mun elämäni pahin vai paras päivä. Ei kai se voi olla molempia yhtaikaa?
- Tää saattaa olla mun paras, Ilse sanoi ja kietoi taas kätensä hänen ympärilleen. – Pahinta tää ei ainakaan ole lähelläkään.

Lähettäjä: JamoBakteeri. 
Päivämäärä:   26.9.08 22:15:26

Ei, ei, ei ja ei!

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   26.9.08 22:17:33

Sori, mut jos oisin pitäny Artsin ja Kaisan yhdessä, oisin saanu heittää kaikki jessijutut roskikseen :x

Niin ja hruunikselle piti sanoa edelliseen väliin, että tietysti olit ensimmäinen. Nytpä et ollut :D

Lähettäjä: hruuna 
Päivämäärä:   26.9.08 22:25:28

Olin mie nytkin aika ensimmäinen, mutten jaksanut kommentoida, kun päähän särkee. Tosin ilta-ateria kelpaisi paremmin kuin hyvin.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   26.9.08 22:34:57

*pillereitä Hruunalle* o o o o o

Lähettäjä: hruuna 
Päivämäärä:   26.9.08 22:41:10

Sennnu tietysti hahmotti matemaattisen kaavan:

hruunan pillerit = Sennnun tarjoama ateria hooteenetin Vanhempien tarina-ketjussa, jossa ateria ei saa olla ruokaa vaan tekstiä aiheeseen liittyen

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   26.9.08 22:42:21

Ei kun noi oli vaan ibumetiiniä :D
Laitan mä vielä yöpalan mut yritän tehdä jtn sitä ennen.

Lähettäjä: tripi 
Päivämäärä:   26.9.08 22:44:25

khihhiiii :)

Lähettäjä: hruuna 
Päivämäärä:   26.9.08 22:44:41

Pöh. Mutta pääasia että mie saan mitä haluan, oli se sitten minkä ansiota tahansa :) Ja eipä sillä tuo matemaattinen kaavakin oli niin epäselvä että huh huh. Ei ole ihan miun vahvin alani enää nuo laskukaavat.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   26.9.08 22:48:34

Ei munkaan (enää) mutta toistan itseäni: matikka on kivaa :)

Lähettäjä: JamoBakteeri. 
Päivämäärä:   26.9.08 23:51:51

Keksi mulle joitaki pillereitä, millä saan hakemuksen väsättyä :D

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   26.9.08 23:57:54

Jamis <3 o o o o o o 0 0 0 0 o o o o o o o o o o o o o
ja pienempiä kans .......................... x)

Lähettäjä: Aqua 
Päivämäärä:   27.9.08 00:14:41

Yöppistä vielä? Alkaa jo silmät painua kiinni...:)

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   27.9.08 00:22:40

Sori! Mä meinasin unohtaa teidät kun mulla oli muuta pohdittavaa!
-------------
Asuntoon laskeutui yhtäkkiä hiljaisuus, joka tuntui äänekkäämmältä kuin se tasainen hurina, jota Ilse ei ollut aikaisemmin rekisteröinytkään. Artsi alkoi vääntäytyä pystyyn.
- Mun täytyy mennä laittamaan pyykit kuivumaan. Mun oli pakko vaihtaa lakanat. Mä en voinut ajatella, että olisin mennyt nukkumaan samoille, missä Kaisa on nukkunut.
- Mä ymmärrän.
- Jäätkö sä yöksi? Artsi kysyi käännähtäen ovella.
- Ellet sä heitä mua ulos. Kukaan muu ei tiedä, että mä olen täällä. Mutta kai Nitalta löytyisi mulle joku nurkka, jos sä haluat mieluummin olla yksin.
- Älä unta näe. Haluatko sä nukkua sohvalla vai mun vieressä?
- Sun vieressä tietysti, jos mä saan valita.
- Hyvä.

Ei paljonkaan myöhemmin he kiipesivät parvelle. Artsin selkää alkoi vihloa sohvalla istuminen, niin hän vähän nolona sanoi.
- Älä luule, että mä yritän vaan saada sua sänkyyn.
- En mä luulekaan, vakuutti Ilse. Hän arveli Artsin olevan vielä sen verran vereslihalla ja loukkaantunut koko naissukukunnalle, että oli yllättynyt jo siitä, että pääsi tämän viereen. Hän kääriytyi toiseen peittoon, asettui säädyllisen matkan päähän ja jäi pää käden varassa katselemaan Artsia.
- Eikö sua nukuta? tämä kysyi.
- En mä malta nukkua. Luuletko sä, että teille tulee kauhea kiista Jessistä?
- Voi tulla tai voi olla tulematta. Jos tulee niin se on kyllä ihan piruilua Kaisalta.
- Miten niin?
- Koska sen mielestä se on vaan vaivalloinen. Mutta tietysti mä voin aliarvioida äidintunteet, ehkä se salaa rakastaakin sitä enemmän kuin miltä näyttää.
- Todennäköisesti. Miten ihmeessä sä annoit sen viedä sen?
- En mä oikein tiedä, Artsi tunnusti. – Mä olin jotenkin niin pöllähtänyt aamulla, etten mä osannut sanoa siihen mitään. Siihenkään. Mutta sille se ei jää, vaikka siitä pitäisi tosiaan verissä päin tapella, niin että varaudu siihen, jos sä ajattelit, että meistä tulisi jotain.
- Ihanaa, Ilse sanoi tyytyväisenä. – Ihan niin kuin Italiassa, muistatko sä, kun me leikittiin kotia.
- Paitsi ettei me nukuttu näin, Artsi naurahti ja käännähti vähän lähemmäksi. – Mä toivoin, että me ois voitu.
- Niin minäkin. Mutta mä kuvittelin aina jälkeenpäin että me oltais, kun mä muistelin sitä.
- Muistelitko sä sitten?
- Kaiken aikaa. Se on ollut tähän asti melkeinpä mun paras muisto, mutta eiköhän tästä tule parempi.

- Mun on edelleen vähän vaikea uskoa, että sä olet siinä, Artsi sanoi hetken hiljaisuuden jälkeen. – Että sä lähdit noin vaan tulemaan.
- Mä en tullut yhtään harkinneeksi, Ilse myönsi. – Mä en edes vastannut siihen sun sähköpostiin. Sä mahdoit pitää mua tunteettomana.
- Mä ajattelin, ettet sä ehkä jostain syystä ollut vielä lukenut sitä. En mä luullut, että se pistäisi sut lentämään Suomeen.
- Sä et tiennyt, että mä rakastan sua.
- Mun on kai pakko uskoa se tommosen tempun jälkeen, mutta voisit sä sanoa sen vielä muutaman kerran, Artsi ehdotti ja otti hänestä varovasti kiinni.
- Tää menee hirveeksi lässytykseksi, mutta mä voin hokea sitä vaikka aamuun asti, jos sä haluat, Ilse lupasi nauraen. – Kaikkien näiden vuosien edestä.

Artsi kuitenkin suuteli häntä kevyesti, ennen kuin hän ehti sanoa sitä uudelleen yhtään kertaa. Se sai kylmät väreet menemään pitkin selkää ja Ilse otti häntä kiinni niskan takaa, jotta saisi paremman.
- Ei. Nyt ei kiirehditä, Artsi sanoi.
- Sä kiusaat mua, Ilse syytti.
- Voi olla.
- Okei. Kiusaa vaan. Ehkä mä olen sen ansainnut, kun olin niin hölmö niin monta vuotta.
Hänen alistuva äänensävynsä näytti huvittavan Artsia, joka painoi seuraavan kevyen suukon kaulalle ja sitten T-paidan peittämälle olkapäälle.
- Haluaisitko sä ehkä riisua? hän kysyi.
- Haluaisin, ellei sua häiritse.
- Mä pystyn ehkä just ja just kestämään sen, että mun sängyssä on alaston nainen.
- Rakastellaanko me? Ilse kysyi asiallisesti noustessaan kiskomaan T-paitaansa pois.
- Musta se alkaa näyttää aika väistämättömältä, Artsi sanoi ja antoi hänelle seuraavan suukon solisluun paikkeille.
- Hyvä.

Lähettäjä: Aqua 
Päivämäärä:   27.9.08 00:31:21

Kiits:)

Lähettäjä: tripi 
Päivämäärä:   27.9.08 04:57:40

ihanaa. päivä parani just piirun verran. kilvet meni

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   27.9.08 10:13:21

Tripi o.O miks??
---
Uuden elämän ensimmäinen päivä

He nukkuivat katkonaisesti koko yön ja vain herätessään kahdeksan aikoihin kai kolmannen kerran Artsi tunsi vihlaisevaa ikävää. Näihin aikoihin Jessi varmasti heräisi jossain, missä nyt mahtoikaan olla ja huhuilisi kokeilevasti isiä, kuten hänellä oli tapana. Ajatus tuntui rusentavalta ja hetken Artsi mietti kauhuissaan, miltä se tuntuisikaan, jos hän olisi yksin. Nyt hän saattoi sentään vetää lämpimänä nukkuvan Ilsen kainaloonsa ja nähdä, miten tämän kasvoille levisi uninen hymy ja silmät raottuivat hieman.
- Huomenta. Taas. Pitääkö meidän jo nousta?
- Ei meidän tarvitse nousta koko päivänä.
- Voi, kyllä meidän pitää. Mun täytyy käydä Finskin toimistossa ja koittaa saada huomiseksi paluulento.
- Okei. Kai mun pitää käydä ruokakaupassakin siltä varalta, että Jessi tulee kotiin kohta. Mutta ei vielä.
- Ihanaa, Ilse mutisi ja nosti pari raajaa hänen kylkensä päälle. – Mä olen aika onnellinen tässä.
- Samoin, Artsi vakuutti ja silitti hänen hiuksiaan. Se oli totta. Yön kuluessa Kaisa oli haaltunut kaukaiseksi haamuksi hänen mielessään ja koko juttu sinänsä tuntui paljon kaukaisemmalta kuin eilen tapahtuneelta. Olisiko Kaisa lähtenyt ollenkaan, jos olisi tiennyt, että siitä seuraisi tällaista? Kyllä kai, jos hän kerran oli rakastunut, Artsi päätteli. Hän ei kuitenkaan epäillyt sitä, etteikö Kaisalla olisi tarjota muutamakin pureva sana jos ja kun hän joskus kuulisi, että Ilse oli kiivennyt hänen sänkyynsä tuskin kahtatoista tuntia sen jälkeen kun hän oli sen itse hylännyt. Artsi päätteli, että se olisi hänelle ihan oikein ja tunsi hiukan vahingoniloa. Totta kai hän oli loukkaantunut sydänjuuria myöten, kukapa ei olisi tultuaan yhtäkkiä hylätyksi, ja vahingonilo siitä, että hänelle oli kuitenkin tainnut käydä tässä parhain päin, tuntui oikeutetulta.

Puoliltapäivin he nousivat ja lähtivät käymään kaupungilla. Ilse manaili ennen lähtöä kymmenen minuuttia sitä tosiasiaa, että oli unohtanut pakata meikkipussinsa mukaan, kunnes Artsi melkein hermostui.
- Sä olet ihana noin – mihin kohtaan sä muka meinasit sutasta jotain maalia?
- Joka kohtaan, Ilse sanoi, mutta tuli sitten nauraen pois peilin edestä.

Viimeinen sunnuntain kone Lontooseen oli jo täynnä, mutta Ilse sai lipun aikaisempaan, joka lähti kuudelta ja palatessaan hän mietti, pitäisikö hänen ilmoittautua äidilleen ja Katelle.
- Soita pois, Artsi sanoi.
- Ulkomaanpuhelu. Kallista. Mutta jos mä ihan nopeasti vaan kerron, että millä koneella mä tulen takaisin. Mä voin selitellä loput sitten perillä. Ja soitettaisko me Nitalle?
- Se lupasi pistäytyä käymään tänään, Artsi muisti.
- Hahaa. Sitten se saa elämänsä yllätyksen. Laittasinko mä jotain ruokaa?
- Mä en taida saada mitään syötyä, Artsi sanoi ja suuteli häntä liikennevaloissa.
- Mä tiedän tunteen, Ilse nauroi. Hänelläkään ei ollut vähääkään nälkä, mutta he nyt joka tapauksessa olivat käyneet kaupassa ja olisi kai hyvä olla jotain valmiina siltä varalta, että Kaisa toisi Jessin takaisin. – Mutta okei, mä voin laittaa illemmalla, kun on tärkeimmät hoidettu.
- Mitkä tärkeimmät?
- Mennään takasin sänkyyn ja sä saat kertoa miten ihana mä olen ja mä kerron sulle miten paljon mä sua rakastan. Oletko sä vähän hidas vai tyhmä?
- Ai sitä! Taidan mä olla, Artsi myönsi.

Sängyssä he makasivat supattelemassa, kun ovikello iltapäivällä soi. Ilse painoi käden suunsa eteen, kun Artsi kömpi avaamaan, hänen teki mielensä tirskua jännityksestä.
- Miten sä jaksat? kuului Nitan huolestunut ääni eteisestä, kun ovi oli avautunut.
- Loistavasti, Artsi kuului vastaavan iloisesti, mykistäen Nitan kerrankin.
- Mikä sua vaivaa? tämä kysyi varovasti. – Mä luulin, että sä olisit edes järkyttynyt.
- Mä olinkin, ja olen mä vieläkin, mutta silti mä voin loistavasti.
- Hmm. Anna mä kokeilen, onko sulla kuumetta. Vai onko Kaisa tullut takasin?
- Ei ole, Artsi nauroi ja Ilse kuuli heidän siirtyvän eteenpäin eteisestä. Hän ei voinut vastustaa kiusausta vaan kurkisti parven kaiteen yli ja sanoi hiljaa: - Kukkuu! Nita katsoi hämmästyneenä ylöspäin.
- Mitä sä teet siellä? hän kysyi.
- Ällistytän sua, näköjään, Ilse sanoi hilpeästi.
- No mitä sä teet täällä. koko maassa? Koska sä olet tullut? Tule alas sieltä senkin possu, joka ei ilmoita ystävilleen kun tulee Suomeen. Vai oletko sä edes pukeissa?
- Olen mä, Ilse sanoi ja heitti jalkansa parven portaille. – Mä tulin eilen enkä mä ehtinyt siinä mitään ilmotella kenellekään.
- Mitä sä teit Artsin sängyssä? Nita kysyi syyttävästi samalla kun rutisti häntä.
- Nita-kulta, me ollaan rakastuneita, Ilse paljasti ja sai ystävänsä uudelleen sanattomaksi. Niinpä hän jatkoi: - Mä tulin iskemään korppikotkankynteni Artsiin ennen kuin Kaisa ehtii tulla katumapäälle. Mä en enää anna sen liehua muiden kanssa. Mä aion pitää sen ihan itselläni.

- Tarkottaako toi, että sä aiot muuttaa takaisin? Nita kysyi istuttuaan nojatuoliin.
- Sitä se varmaan tarkottaa, jos Artsi haluaa enemmänkin kuin etäsuhteen. 
- Mä ajattelin käydä etsimässä Kaisan käsiini ja kurmuuttaa sen kaljuksi, Nita sanoi hitaasti. – Mutta mä taidankin ostaa sille kukkia. Miten tässä nyt näin kävi?
- Mä olin hidas, mutta en mä nyt loputtoman tyhmä ollut, Ilse sanoi vaatimattomasti.
- Mä aloin jo uskoa, että sä olit. Voi että mä olen iloinen, jos sä olet tullut järkiisi! Teidän olisi pitänyt päätyä yhteen jo aikapäiviä sitten! Mutta mä en ymmärrä. Missä välissä sä keksit tulla takasin?
- Eilen, kun mä luin Artsin sähköpostin, että Kaisa on lähtenyt, Ilse selitti ja istui sohvalle pitämään tätä kädestä.
- Ja siitä sulle yhtäkkiä välähti että hei, tää onkin mun elämäni mies?
- Ei, se välähti mulle jo joku vuosi sitten, mutta silloin Kaisa oli jo raskaana ja mä ajattelin, että koko peli on menetetty.
- Ja mulle et kertonut mitään?
- Miten mä olisin uskaltanut? Sä olisit vaan sanonut että mitä mä sanoin ja haukkunut mua tyhmäksi.
- No sitähän mä olen tehnyt koko ajan muutenkin. Ja sä et ilmeisesti harkitsekaan, että te voisitte palata Kaisan kanssa yhteen? Nita kysyi kääntäen katseensa Artsiin joka näytti säpsähtävän sitä, että häneltäkin kysyttiin jotain.

- Miten mä voisin? Jos se rakastuu johonkin niin, että päättää lähteä kävelemään antamatta mulle edes mitään varotusta niin miten me voitaisiin palata yhteen? hän sanoi jurosti.
- Mutta jos se muuttaa mielensä? Jos se rakkaus lopahtaa?
- Ei, Artsi sanoi ja pudisti päätään. – Mä miettisin vaan ikuisesti, että koska se tekisi sen uudestaan.
- Entä jos se alkaa kiristää sua tapaamisoikeuksilla tai jotain?
- Ei kun tää juttu päättyy niin, että mä voin kiristää sitä tapaamisoikeuksilla, jos haluan, Artsi sanoi varmasti. – Jessi jää kyllä mulle, vaikka mun pitäisi mennä korkeimpaan oikeuteen asti riitelemään siitä.
- Mitä sä siihen sanot? tenttasi Nita katsoen nyt Ilseä.
- Mitä mä nyt sanoisin? Siinä kai niitä menee kaksi missä yksikin, ja mä olen hyvä äitipuoli. Mähän olen harjoitellut jo. Ja jos Kaisa ei edes halua sitä…
- Miksei se haluaisi omaa lastaan, sehän vei sen, eikö vienyt? Nita kysyi vihaisesti.
- Se tuo sen varmaan huomenna viimeistään takaisin, Artsi sanoi luottavaisesti ja Ilse katsoi häntä myötätuntoisesti, toivoen todellakin, että niin kävisi.

Lähettäjä: hruuna 
Päivämäärä:   27.9.08 10:58:50

Hruunis tarttee niitä pillereitään, eli lisää luettavaa. Ja syynä se, että yli puolet ruokaostoksien hinnasta meni koiralle ostettaviin ja sit se retku vielä nukkuu ketarat oikosenaan mun sängyssä.

Lähettäjä: JamoBakteeri. 
Päivämäärä:   27.9.08 13:06:53

Mä tässä mietin, että olis kamalaa jos parvi romahtaisi kesken rakkauden jakelun :D

Lähettäjä: Aqua 
Päivämäärä:   27.9.08 13:19:11

^^Jyrkkä paluu arkeen:D

Lähettäjä: tripi 
Päivämäärä:   27.9.08 15:35:32

joku on jättänyt verot maksamatta.. ei siinä sitten mitään mutta mulla on 2e tilillä. mutta kyllä tää tarina pelastaa päivän ku päivän :)

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   27.9.08 17:29:53

Ajjkamala, viekö ne siitä hyvästä kilvet :o
---------------

Nita viipyi tunnin verran ihmettelemässä maailman menoa, mutta nousi sitten lähteäkseen.
- Mä jätän teidät kuhertelemaan. Teillä on selvästi hankaluuksia pitää näppejänne irti toisistanne, ja jos Ilse lähtee jo huomenna pois niin en mä halua tuhlata enempää teidän aikaa.
- Sä olet aina niin huomaavainen, Ilse hymyili hänelle. – Ala painua jo.
- Koska sä tulet uudestaan?
- Ei mitään tietoa. Varmaan sitten vasta, kun mä olen saanut kaikki asiat järjestykseen. Tämmöset viikonloppupyrähdykset ei tule ihan suoranaisesti halvoiksi.
- No me kirjotellaan pikku viestejä. Ja voi että mä olen ilonen nyt! Nita sanoi ja hypähti pikkuisen. – Mä menen kotiin ja soitan Alille.
- Tee se.

Tuskin hän oli häipynyt, kun puhelin soi ja Artsi oli saman tien vastaamassa. Ilse arvasi tietävänsä, kenen hän toivoi siellä olevan.
- Haloo?
- Hei, minä täällä, Kaisa kuulosti vähän pahantuuliselta, mikä ihmetytti Artsia. Olisi luullut kaiken olevan mitä ruusunpunaisinta nyt.
- Niin?
- Voisitko sä ottaa Jessin hoitoon? Mä yritin viedä sen Katrille mutta se onkin menossa teatteriin just tänään kaikista maailman päivistä.
- Miksi sä otit sitä mukaan ollenkaan, ellet sä kokonaista vuorokautta jaksa sitä hoitaa? Artsi kysyi.
- No kun me vasta keksittiin, että vois olla kiva mennä ulos syömään.
- Tuo vaan, Artsi sanoi päättäen jättää enemmän kädenväännön sikseen. Olisi Kaisaa voinut kiusata vaikka miten, mutta hänestä oli nyt tärkeintä saada lapsi takaisin kotiin.
- Etkö sä voisi hakea? Turvaistuin on sun autossa, Kaisa pyysi ja Artsi suutahti.
- En. Itse veit, itse saat tuodakin.
- Okei, Kaisa sanoi. Ilmeisesti hän oli vain kokeillut kepillä jäätä ja oli enemmän kuin tyytyväinen pelkkään hoitolupaukseenkin.

- Nyt jo? Ilse kysyi, kun Artsi laski luurin paikalleen ja tämä nyökkäsi.
- Joo. ne haluaa mennä ulos syömään. Oisko mun pitänyt sanoa että niin mekin?
- Ei tietystikään olisi. Sehän ois ollu huijausta. Lähtisinkö mä jonnekin siksi aikaa kun se käy täällä?
- Tietenkään sä et mene mihinkään. Mä haluan että sä olet just siinä ja nostat Kaisan verenpainetta.
- Hei, se ei ehkä ole ihan viisasta.
- Miten niin ei ole?
- Se voi loukkaantua.
- Arvaa kiinnostaako mua sen loukkaantumiset paljonkaan? Ja saahan se kuitenkin tietää ennemmin tai myöhemmin, vai ajattelitko sä ihan salaa päästä muuttamaan Suomeen?
- Älä turhaan suututa naisia, sanoi Ilse vakavasti. – Älä ainakaan sellasia joiden kanssa saatat joutua taistelemaan huoltajuudesta. Mä luulen, että Kaisa kiipeilee seinille joka tapauksessa, kun kuulee, että me aiotaan yhteen, saati sitten jos se löytää mut täältä seuraavana päivänä siitä kun se on lähtenyt. Se voi ihan kiusallaan päättää haluta mieluummin huolehtia Jessistä kuin antaa mun olla missään tekemisissä sen kanssa.
- Mutta tehän olette ystäviä? Artsi sanoi ymmällään.
- Ei, kultapieni, ei me olla. Ei ainakaan enää. Usko mua.
Artsi näytti miettiväiseltä.
- Mutta en mä halua että sä lähdet vaeltelemaan tonne sateeseen. Ole sitten vaikka parvella jos sä haluat piiloutua, ei sinne näe täältä alhaalta.
- Okei, suostui Ilse. Jos kohtalo päättäisi olla ivallinen ja käskeä Kaisaa kiipeämään parvelle etsimään nallekarhuaan tai yöpaitaansa niin sitten olisi. Mieluummin hänkin olisi istunut ylimielisenä sohvalla katsomassa Kaisan ilmettä kuin vetäytynyt näkyvistä.

Kun ovikello soi, hän kiipesi ylös parvelle vain kääntyäkseen saman tien palaamaan. Hänen takkinsa ja kenkänsä olivat eteisessä. Jos Kaisa huomaisi ne, olisi maailman nolointa piileskellä parven perukoilla, eikä hän ehtisi enää niitä piilottamaankaan. Oven taakse kuuluisi myös varmasti, jos hän huutaisi Artsia odottamaan ennen oven avaamista, ja sitä paitsi tämä avasi sen jo.
- Hei! sanoi Kaisa pirteästi, mutta hänen äänensä hukkui Jessin ääneen, kun tämä riemuitsi päästessään kotiin, eikä Ilse kuullut Artsin vastaustakaan, kun papatus jatkui vähän aikaa.
- Mitä sä olet touhunnu? Kaisa kysyi, kun tyttö hiljeni.
- Mitäs luulisit? Ihmetelly maailman menoa, sanoi Artsi kuulostaen vähän katkeralta.
- Kyllä se siitä, Kaisa lohdutti. – Ja nythän sulla on sentään Jessi seurana. Se kyllä varmaan simahtaa kohta, se riekkui ja huuteli koko viime yön.
- Mun sängyssä oli muhkuroita, ja te katoitte telkkaria liian kovalla, Jessi puolustautui.
- Ainahan täälläkin katotaan telkkaria, sä olit vaan mahdoton, sanoi Kaisa napakasti.
- Sä voit nyt varmaan mennä, Artsi ehdotti.
- Joo, mä tulen jonain iltana hakemaan tavaroitani, Kaisa sanoi ja helpotuksekseen Ilse kuuli oven taas käyvän. Kaisa ei ollut huomannut hänen kenkiään, eikä tullut olohuoneeseen asti todistamaan hänen läsnäoloaan. Kohtalo oli päättänyt olla armollinen.

Artsi tuli olohuoneeseen Jessi kaulassaan roikkuen.
- Meillä on vieras, katsohan, hän sanoi ja Jessi kääntyi tuijottamaan parven portailla istuvaa Ilseä epäluuloisena.
- Muistatko sä mua? Ilse kysyi ja tyttö katsoi ja katsoi kunnes kysyi:
- Missä Miila on?
- Se on kotona, mutta mä otan sen ens kerralla mukaan. Onko sulla nälkä?
- On, Jessi sanoi ykskantaan ja Ilse nousi naurahtaen ylös.
- Vaihtakaa te kuulumiset niin mä meen tekemään jotain, lopultakin.

Kaisa oli ollut oikeassa siinä, että Jessi oli väsynyt. Hän nukahti jo kahdeksalta omaan turvalliseen sänkyynsä.
- Se herää kuuden jälkeen, ellei ennemminkin, Artsi varoitti.
- Sitten meidänkin kai pitää mennä sänkyyn, vai mitä? Ilse ehdotti. – Siellä on joka tapauksessa kivempi jutella.
- Mä haluan vaan jutella, mutisi Artsi.
- Meillä on paljon suunnittelemista, ellet sä ole muuttanut mieltäsi, Ilse huomautti.
- Ai sun suhteen?
- Mun ja Miilan.
Artsi otti hänen kasvonsa käsiensä väliin ja katsoi häntä tiukasti silmiin.
- Älä ikinä epäile mua. Ellei sua kuulu kuukaudessa takasin, mä tulen hakemaan sut. Teidät.

Ilsestä tuntui kuin hän olisi uponnut jonnekin, syvään viileään mereen ehkä. Tuntui mahdottomalta olla yhtäkkiä näin onnellinen. Häntä ei häirinnyt vähääkään edes se, että Jessi kiipesi ylös parvelle viittä vaille kuusi aamulla ja jäi totisena istumaan heidän väliinsä.
- Miksi sulla ei ole yöpaitaa? hän kysyi Ilseltä.
- Mä en muistanut ottaa semmosta mukaan, Ilse sanoi, ihan totuudenmukaisesti, ja kiskoi peittoa paremmin päälleen.
- Ja miksi te nauroitte yöllä? Mä heräsin.
- Heräsitkö? Anteeksi!
- Ei se mitään, tyttö sanoi jalomielisesti. – Koska Miila tulee?
- Kesällä, Ilse lupasi.

Lähettäjä: hruuna 
Päivämäärä:   27.9.08 17:40:17

Ja sit ei kun odottelemaan iltapalaa.
Kaisalla on ainakin pitkät hermot :)

Lähettäjä: tripi 
Päivämäärä:   27.9.08 17:43:15

Ihana Jessi :) mä vaan niin toivon että tää kestäisi vielä pidempään.. :s

niin joo, ajoneuvo on ajokiellossa niin pitkään kun on veroja maksamatta, ja nehän on autokohtaset. Jos joku vanha omistaja on jättänyt maksamatta, niin se velka seuraa auton mukana seuraavalle omistajalle. Ja koska mä ajoin autolla, jossa on verorästejä, sain sakon ajoneuvoverorikkomuksesta ja kilvet vietiin. Reilu peli, kiitti kaveri. (ostin auton siis kaverilta, jolta on jäänyt vero maksamatta siltä kuukaudelta jonka hän autonsa omisti)

Lähettäjä: Aqua 
Päivämäärä:   27.9.08 21:07:23

:)

Lähettäjä: nöpö 
Päivämäärä:   27.9.08 22:05:17

jatkoa? tää on tosi hyvä :))

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   27.9.08 22:33:56

Yöpalanen
------------
Tuhlaajatyttären paluu

Ilse oli kotona yhdentoista aikaan sunnuntai-iltana ja hänen yllätyksekseen Miila oli vielä hereillä.
- Se ei halunnu mennä nukkumaan ennen kuin sä tulet, mutta me voidaan nukkua aamulla pidempään, Kate puolusteli.
- Miten sun reissu meni? kysyi Ilona, kun Ilse nappasi lapsen syliinsä ja istui haukotellen heidän seuraansa olohuoneeseen.
- Mä olen niin onnellinen, Ilse huoahti.
- Kerro nyt ihmeessä! Kate hoputti.
- Me muutetaan takasin. Me mennään Artsin ja Jessin luo.

Se sai Ilonan taputtamaan käsiään yhteen, mutta Katen naama vähän venähti.
- No olipa uutinen. Tai siis, ihanaa sun kannalta, lopultakin, ja mä olen vilpittömästi iloinen, mutta multa menee työpaikka ja asunto.
- Miten niin asunto? Ilona ehätti kysymään. – Saathan sä asua täällä.
- Mutta, Kate sanoi avuttomana. – Ei, mun pitää nyt vakavasti miettiä. En mä saa Polarbearista kuin taskurahaa. Ehkä munkin pitäisi palata.
- Et sä paljon muuta kuin taskurahaa ole saanut multakaan, Ilse huomautti.
- Mutta sä olet maksanut mun ruoan ja asunnon, en mä voi jäädä Ilonan vaivoiksi ilman teitä.
- Mä olen pahoillani, että mä sotken sunkin elämäsi, Ilse sanoi tajuten nyt vasta, että teki niin. Tähän asti hän oli vain pulppuillut.
- Mulle tulee kauhea ikävä, mutta mä olen niin onnellinen sun puolestasi, ettei se haittaa, Ilona sanoi lämpimästi, kun Ilse haukotteli taas.
- Mun on pakko päästä nukkumaan, ja niin varmaan Miilankin, hän sanoi ja nousi lähteäkseen yläkertaan.
- Hyvää yötä, jutellaan lisää huomenna, Ilona sanoi.

Ilse päätti yrittää ensin yli aidan matalimmasta kohdasta. Palattuaan töihin hän varasi audienssin esimiehensä kanssa ja kysyi, haluaisiko tämä auttaa häntä siirtymään töihin firman pieneen Suomen haarakonttoriin. Ilse tiesi, ettei siellä ollut juuri muuta kuin sihteeri ja pari myyntimiestä, mutta toimisto siellä oli kuitenkin ja hän voisi ihan hyvin jatkaa sieltä käsin nykyisiä hommiaan, jos tietoliikenneyhteydet viitsittäisiin laittaa toimimaan.
- Mä tulen halvemmaksi siellä, Ilse huomautti ovelasti, sillä vaikka Helsingin palkoissa oli Helsinki-lisä verrattuna muuhun Suomeen, ei se ollut likikään niin suuri kuin Lontoo-lisä täällä. Näin kalliissa kaupungissa ihmisille vaan oli pakko maksaa enemmän palkkaa.
- Mä selvitän, mies lupasi ja Ilse jätti sen asian sikseen ruvetakseen miettimään muita juttuja. Hän tietysti muuttaisi Artsin luo, sillä ei hän aikonut ainakaan tähän hätään ajaa Nitaa ulos omasta asunnostaan. Niistä molemmat olivat niin pikkuisia, ettei niissä voinut kuvitella neljän hengen asuvan mukavasti. Heidän pitäisi keksiä jotain muuta, mutta sen ehtisi myöhemminkin, kunhan nyt ensin pääsisi edes siihen yksiöön.

Se kutitteleva onnentunne ei kärsinyt edes parintuhannen kilometrin välimatkasta. Artsi ja Ilse eivät raaskineet soitella, mutta sähköposteja sinkoili edes takaisin useampi päivässä ja Ilse tulosti niistä edelleenkin joka ainoan. Välillä viikonloppuisin häntä saattoi puraista epäilyksen kalvava kyy ja hän alkoi miettiä, mitä tapahtuisi, jos Kaisa päättäisi yrittää saada perheensä taas kokoon, mutta sitten tuli maanantai ja hänen huolensa hälveni taas ensimmäisen viestin myötä. Ei hän sitä paitsi epäillytkään, että Kaisa pystyisi enää palauttamaan asioita ennalleen. Artsi oli kieltänyt häntä epäilemästä, eikä hän olisi epäillyt muutenkaan maailman luotettavinta miestä. Kaisa vaan pystyisi halutessaan heittelemään aika lailla kapuloita kaikkiin rattaisiin ja se Ilseä vaivasi. Hän ei kuitenkaan kuulunut tekevän niin. Artsi kirjoitti, että he olivat yhteistuumin täyttäneet avioerohakemuksen ja ettei Kaisa ollut pullikoinut vastaan kuin vähän muodon vuoksi, kun he olivat ruvenneet jakamaan lasta.

Hankalinta oli Englannista käsin järjestää Miilalle hoitopaikkaa, mutta Artsi oli sen asian suhteen korvaamaton apu. Ilsen teki mieli nauraa ilosta, kun hän raportoi soittamistaan puheluista ja siitä, miten asiat etenivät. Olisiko Stumppi ikinä tehnyt sellaista? Ei tässä elämässä eikä todennäköisesti seuraavassakaan. Hitto, hänen asiansa olivat lopultakin aika hyvin!
- Aiotteko te mennä naimisiin? Ilona kysyi kun Ilse teki radikaalia siivousta vaatekaapeissaan, kaikkea kun ei oikein voinut ottaa mukaan. Onneksi Miila kasvoi sellaista vauhtia, että puolet hänen vaatteistaan saattoi hyvällä omallatunnolla jättää muuttamatta, syksyllä pitäisi kuitenkin ostaa uusia.
- Ei me olla siitä puhuttu, Ilse sanoi ajatuksissaan. – Onko sillä jotain merkitystä?
- Ei kai, kunhan olin utelias.
- No ei ainakaan lähimpään puoleen vuoteen, ennen kuin niiden avioero on selvä. Jos me mennään niin tuletko sä häihin?
- Tulen.

Viikon verran mietiskeltyään Kate päätti yllättäen myös palata Suomeen.
- Mä ajattelin, että asun loppuelämäni täällä, mutta nyt kun te lähdette mullekin on tullut kauhea koti-ikävä, hän sanoi ihmeissään. – Mä haluan saunaan! Ja järveen uimaan! Sitä paitsi sä tarvitsisit puolijoukkueen avuksi tavaroiden raahaamisessa.
Ilona otti sen melko tyynesti, mistä Ilse päätteli, ettei häntä ihan mahdottomasti surettanut koko porukan poistuminen hänen huushollistaan. Olihan siellä tietysti ollut vähän enemmän elämää nyt muutaman vuoden ajan, mutta hän varmasti arvostaisi sitä enemmän rauhaa ja hiljaisuutta, kunhan he olisivat menneet. Kyllä hän silti vähän vetisteli, kun he kävivät viemässä muutamia laatikoita etukäteen lähetettäväksi. Ne olivat menossa Marjaniemeen autotallin perukoille toistaiseksi. Kaikki Ilsen tavarat eivät mitenkään mahtuisi Artsin luo, vaikkei hänellä paljon muuta muutettavaa ollutkaan kuin vaatteita.
- Ajattele, miten ihanaa, kun kukaan ei enää hälise eikä huudata telkkaria iltaisin kun sä tulet töistä, Ilse yritti lohduttaa ja Ilona näytti harmistuneelta, kai siitä, että hän oli huomannut.
- Niin, mä tiedän. Se voi olla aluksi vähän outoa, mutta kyllä sekin on ihanaa, hän myönsi. – Ja joka tapauksessa oli ihanaa, että te olitte täällä. Se oli jo enemmän kuin mitä mä toivoin sillon, kun päätin lähteä tänne sun ollessa vielä pieni.

Lähettäjä: Aqua 
Päivämäärä:   27.9.08 23:07:07

Tuolla Lontoossakin meni sitten pari vuotta:)

Lähettäjä: hihi 
Päivämäärä:   28.9.08 00:17:04

yöpalaaaaaaaa saiskos =)

Lähettäjä: tripi 
Päivämäärä:   28.9.08 06:09:10

joooo yöpalaaa!

Mulla oli niiin ihana ilta tänään :) Olin kuskina kaverin autolla, ja mut maksettiin sisään hotlalle.. Tanssin 3-4 tuntia melkein tauotta... Ja ÖLJYSIN KUUUSI ahhhh niin ihanaa miestä.. ja itseni :D kaikki ilman paitaa, minä myös, ainoana naisena! :D Ja todennäköisesti ainoa selvinpäin oleva. Gladiators on kuuuumaa kamaa :D Musta otettiin paljon kuvia ja LUPAAN pasteta osotteen tänne kun ne kuvat ilmestyvät nettiin :D

oon niiiin ihastunut. sainpahan tanssin tai pari siltä ihanalta jota mä kattelin koko illan :)

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   28.9.08 10:22:08

Tripi sun kanssas :D
------------
Lähtöpäivä oli kesäkuun kahdeksastoista ja silloin Ilona itki ihan peittelemättä, mikä sai Miilan vähän hätääntyneeksi.
- Alkakaa mennä nyt ennen kuin sekin alkaa parkua, Ilona sanoi ja hätisteli heitä kohden passintarkastusta.
- Mitä se hyödyttää jos mekin kerran itketään? Ilse kysyi ja niisti nenänsä. Se menisi kyllä ohi, mutta tämä hetki nyt vaan oli liikuttava. Hän oli soittanut aamulla Artsille ja se puhelu oli venynyt vähän turhankin pitkäksi, kun he olivat riemuinneet pian koittavasta jälleennäkemisestä. Artsi oli vakuuttanut kolmeen eri otteeseen päivystävänsä lentokentällä varmasti ajoissa, ellei etuajassa. Se oli hykerryttävää ja kun he pääsivät portille asti Ilse oli unohtanut koskaan kyynelehtineensäkään.

- Miltä mä näytän? hän kysyi Katelta huolissaan ja kiristi Miilan saparoita. Ne eivät missään tapauksessa pysyisi ojennuksessa perille asti, mutta ellei niitä välillä kohentanut, katoaisivat kumilenksut, joilla ne olivat kiinni.
- Mitä sillä on väliä? Kate tuhahti. – Jos se ukkeli on edes neljäsosan yhtä innoissaan kuin sinä se ei huomaisi vaikka sä olisit muuttunut neekeriksi.
- Kyllä se ehkä sen huomaisi, Ilse nauroi. – Ja kyllä se on.
- Mä totisesti toivon niin, kun sä olet myllertänyt koko elämäsi sen takia.
- Se sanoo olevansa, joten se on.
- Mä muistan sun joskus varottaneen mua uskomasta miesten puheisiin.
- Artsi on eri asia. Se on poikkeus, joka vahvistaa säännön.
- Artsi ja Jessi, sanoi Miila mietteliäästi. Nimet olivat hänelle tämän kuukauden jälkeen tutumpia kuin Babar tai Nalle Puh, ja hän suunnitteli Jessin kanssa leikkimistä innokkaasti, mutta ei hän varmaan ymmärtänyt miten erilaiseksi elämä muuttuisi. Perhe kasvaisi kaksikertaiseksi ja Katen sijaan hän saisi ruveta kuluttamaan päivänsä kokonaisen lapsilauman kanssa. Se kohta epäilytti Ilseä eniten. Hänen varjeltu pikku kukkasensa, miten tyttö sopeutuisi päiväkotiin?

Se selviäisi kuitenkin aikanaan ja sitä oli turha murehtia etukäteen. Oli tässä murehtimista jo siinäkin, että ihmisten koneeseenmarssi tuntui kestävän ikuisuuden ja sitten kesti vaikka miten kauan ennen kuin lupa siirtyä kiitoradalle tuli. Ilse olisi mielellään ollut ohjaamossa painamassa kaasua ja hänen teki mielensä huomauttaa lentoemännille, että voitaisiin jo päästä liikkeelle, heillä oli kiire! Miilakin taisi vaistota hänen levottomuutensa ja alkoi itse kiipeillä penkillä, mikä oli sinänsä onnellista, että Ilse saattoi keskittyä pelkän odottamisen sijaan viihdyttämään häntä.
- Kai mä saan tulla katsomaan Miilaa välillä, Kate kysyi auttaessaan sitomaan isoa servettiä tytön kaulaan.
- Totta kai sun pitää tulla. Sähän olet viettänyt sen kanssa enemmän aikaa kuin minä viime vuodet. Mitä se sanoisi jos sä yhtäkkiä häviäisit kuvioista, sinäkin? Ilse sanoi vihaisesti niin, että Kate katsahti häntä hämmästyneenä.
- Älä nyt hiilly, kyllä me ehditään perille, vaikket sä kehitäkään lisähöyryä.

Ja se piti paikkansa. Kyllä lento lopulta päättyi, joskin Kate hiillosti Ilseä vähän lisää kieltäytymällä nousemasta käytävälle ottamaan esiin käsimatkatavaroita, ennen kuin kiireisimpiä jo päästettiin ulos.
- Me joudutaan joka tapauksessa odottamaan matkalaukkuja, niin ettet sä olisi voittanut mitään ryysimällä ensimmäiseksi, hän todisti. – Sitä paitsi Miila olisi jäänyt jalkoihin tungoksessa.
Ilse ei jaksanut enää pyydellä anteeksi, nosti vain nukahtaneen lapsen syliinsä ja antoi Katen kiskoa lentolaukkuja, kun he viimeisten joukossa lähtivät ulos. Kate hoiti heille myös kärryt ja kävi metsästämässä heidän kolme suurta matkalaukkuaan ja siinä vaiheessa Miila alkoi heräillä ja Ilse saattoi laittaa hänet istumaan matkatavarakärryjen koriin.
- Nyt et kyllä enää toppuuttele mua, hän sanoi uhkaavasti.
- Älä juokse, joudut vielä tullin käsiin tota menoa, ja sitten vasta meneekin aikaa, Kate nauroi ja kipitti perässä.

Heillä oli kokonainen vastaanottokomitea vastassa. Ilse näki ensimmäiseksi Nitan, joka jostain syystä oli katsonut hyväksi ottaa mukaan pienen suomenlipun, jota hänen sylissään oleva Jessi heilutti. Sitten Ilsen isä ja Tarja olivat siinä, ja sitten tietysti Artsi, johon Ilsen etsivä katse vasta pysähtyi. Tuli lämmin olo, kuin olisi päässyt sisälle talvipakkasesta ja hän pysähtyi niin, että Kate törmäsi hänen selkäänsä.
- Nyt riittää. Mene, Kate sanoi ja tönäisi hänet sivummalle ottaen itse kärryt haltuunsa. Hän työnsi ne maltillisesti perheensä luo ja antoi Ilsen jäädä seistä töröttämään keskelle hallia niiksi muutamiksi hetkiksi, jotka kuluivat, ennen kuin hän taas tajusi liikuttaa jalkojaan.

- Nyt mä uskon, Artsi sanoi ja tarttui häntä olkapäistä.
- Uskot mitä? Ilse kysyi ja astui vielä viimeisen puolikkaan askeleen niin, että he olivat ihan kiinni toisissaan.
- Että sä tosiaan tulit.
- Luulitko sä, että mä olisin soittanut illalla ja sanonut että sori, mä muutinkin mieleni? Ilse kysyi loukkaantuneena ja nosti kätensä hänen niskahiuksiinsa kuin tukistaakseen, mutta Artsi ei välittänyt vastata vaan puristi häntä lujasti.
- Kuuluisko meidän pussatakin? Ilse ehdotti katse lukkiutuneena miehen silmiin. Ne tuntuivat puhuvan enemmän kuin tuhat sanaa, tai tuhat kuvaakaan, sen puoleen.
- You may kiss the bride, mutisi Artsi ja totteli.
- Riittää jo, muutkin haluaa halailla ja teillä on koko elämä edessä, sanoi Nita kärsimättömästi vierestä. Hän oli nostanut Jessin matkalaukkupinon päälle niin, että tytöt saattoivat ottaa ensituntumaa toisiinsa ja rutisti vuorostaan Ilseä myrskyisästi.

Siinä meni varmaankin kymmenen minuuttia, ellei kauemminkin, tärkeimpien kuulumisten vaihtamiseen, sitten Kate lähti kohti Marjaniemeä Ilsen isän auton kyydissä ja loput alkoivat ahtaa matkalaukkuja Artsin auton takakonttiin. Nita istui tyynesti keskelle takapenkkiä, kahden turvaistuimen väliin ja sanoi tulevansa auttamaan tavaroiden kantamisessa, olivat he mitä mieltä hyvänsä.
- Tuu ihmeessä, Ilse sanoi ja kurkki vähän huolestuneena takapenkille nähdäkseen oliko Miilalle ok, että äiti istui etupenkillä eikä siellä vieressä. Tytöt kuitenkin kurkistelivat toisiaan Nitan laukun yli vetäytyen välillä piiloon sen taakse ja hihittivät kuin mielipuolet.

Lähettäjä: hruuna 
Päivämäärä:   28.9.08 11:12:18

Kiitoksia, rauhoitit vähän minua. Tää kaupunki ainakin on koiravastainen ja ihmiset niin töykeitä kuin olla ja voi, että vähemmästäkin alkaa keittää.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   28.9.08 11:17:43

Hruuna :( Mitä tapahtu?

Lähettäjä: hruuna 
Päivämäärä:   28.9.08 11:24:21

Erehdyksessä oikaisin puiston poikki ja siinähän oli tietysti vieressä se lasten alue, mikä lie nyt onkaan nimeltään. Joku aikuinen sitten näki asiakseen tulla ilmoittamaan oikein kärkevästi, että "Sinua ei sitten näköjään koirankusetuskielto koske" ja muutenkin valittamaan ihan onnessaan.

Yritä siinä sitten sanoa, että enpähän tullut huomanneeksi, kun siellä toisessa päässä josta minä tulin ei ole sitä kieltomerkkiä ja kun se on suoraan kotimatkan varrella, arvelin sitten kulkea siitä läpi. Kyllä minäkin tiedän, ettei siitä koiran kanssa saa kulkea kun siinä on se lasten leikkipaikka, mutta kun epähuomiossa siitä satuin kulkemaan, niin ei tosiaankaan tunnu mukavalta saada hirmu syytteitä siitä, että ei ota lapsiperheitä huomioon.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   28.9.08 11:29:33

No just niin. Mä sain kerran haukut siitä, että kävelin yhden pihan _ohi_ koiran kanssa. Mies tuli sieltä oikein portille ärhentelemään, etten saa antaa koiran kusta heidän pensasaitaansa, vaikkei sillä ollut kyllä aikomustakaan.
Kissat on paljon vaivattomampia tossa mielessä :)

Lähettäjä: hruuna 
Päivämäärä:   28.9.08 11:45:18

Njoo. Noh, onneks koiraihmiset ei oo tollaisia, ainakaan useimmat.

Tiedän ja ymmärrän kyllä vanhempien huoltenaiheen pikkulasten kohdalla, mutta ainahan ystävällinen huomautus tyyliin "anteeksi, mutta tästä ei saisi kulkea koiran kanssa" lämmittäisi enemmän kuin julmettu syyttely siitä, että minä olen koiran kanssa paha ihminen joka ei ota muita huomioon.

Mutta jospa saisi vähän ruokaa, niin tulisi vielä parempi mieli?

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   28.9.08 11:56:40

Njaa, no tässä loppuluku. Tätä menoa tää ei kyllä riitä kahdeksi viikoksi :D
-------------

Asunto oli erinäköinen kuin Ilsen viimeksi käydessä, paljon tyhjempi.
- Kaisa on saanut haettua suunnilleen kaiken, mitä se täältä halusi, Artsi sanoi välinpitämättömästi.
- Niin kuin sohvan ja nojatuolit, Ilse totesi.
- Joo, Matin omat oli kuulemma epämukavia, ja nytpähän on ipanoilla tilaa leikkiä.
- Me ei sitten vanhemmanpuoleisia vieraita kutsuta kylään, eihän ne pääse lattialta ylös.
- Ostetaan uusia, kunhan tiedetään millasia halutaan ja minne, Artsi naurahti.
- No, siitä mä olen ihan iloinen, että se vei kaikki koriste-esineensä, Ilse totesi. Ne olivat olleet tavallaan hauskoja ja asunto oli ollut sievä ja kaisanoloinen, mutta hän oli ajatellut hankkiutua joka tapauksessa eroon söpöistä koristetauluista ja kukka-asetelmista seinillä. Sitten hänen otsansa rypistyi enemmän, kun hän totesi keittiön kaapitkin melkein tyhjiksi.
- Olisi ehkä ollut ystävällistä jättää sulle enemmän kuin pari lautasta ja lasia, hän huomautti.
- Eipähän kerry tiskiä, Artsi sanoi edelleen huolettomasti ja pujotti sormensa Ilsen farkkujen vyölenkkeihin. – Lakkaa hösäämästä. Musta on ihan sama, miten paljon tavaraa se vie, kunhan jättää Jessin.
- No sikäli tää oli huomaavaista, että nyt mun astiat mahtuu paremmin, kunhan mä vaan muistan, onko ne säilössä Marjaniemessä vai Alin luona, Ilse myönsi.

- Äiti, meillä on oma huone, tuu katsomaan, tuli Miila ilmoittamaan innoissaan ja nyki Ilseä paidanhelmasta. Parvenalusen oli Artsi pistänyt uusiksi. Poissa oli hänen työpöytänsä, joka siellä oli toimittanut aikoinaan vauvanhoitopöydänkin virkaa ja Jessin sängyn vieressä oli toinen samanlainen pikkusänky värikkäine lakanoineen, eikä sinne sitten muuta mahtunutkaan, paitsi paria julistetta seinällä.
- Tää on ehkä söpöin pikkutyttöjen huone, mitä mä olen nähnyt, Ilse vakuutti liikuttuneena siitä, että Miila sai tällaisen vastaanoton.
- Mennään nukkumaan, ehdotti Jessi Miilalle ja tytöt hyppäsivät kiljuen kumpikin omaan sänkyynsä.
- Se on selvä peli, ne on jo kavereita, Artsi totesi.

Ihan niin saumatonta se ei kuitenkaan ollut. Kaikki sujui hyvin niin kauan, kun tytöt olivat pirteitä ja innostuksissaan uudesta kaverista, mutta kun he väsyivät peuhaamiseen alkoi nokkapokka.
- Sä et saa koskea mun isiin, julisti Jessi illalla roikkuen Artsin reidessä ja paljastaen pienet hampaansa ensin Miilalle ja sitten varmuuden vuoksi Ilsellekin. Miilan alahuuli alkoi väpättää ja Ilseä salaa nauratti, ipana oli kuin Pikku Myy. Hänestä kuitenkin tuntui, että oli parasta katkaista tuo leikki alkuunsa.
- Tässä talossa saa tästä lähtien kaikki koskea kaikkiin, hän ilmoitti nostettuaan Jessin ilmaan silmiensä korkeudelle.
- Et sä määrää täällä!
- Määrään mä tästä lähtien, Ilse sanoi äänellä, joka ei houkutellut väittämään vastaan. Tyttö tuijotti häntä vähän aikaa takaisin äitinsä vihrein silmin – että he olivatkin samannäköisiä – mutta nyökkäsi sitten.
- Selvä, hän sanoi asiallisesti ja alkoi pyristellä päästäkseen takaisin maahan.
- Ja nyt saatte mennä kylpyyn, Ilse ilmoitti ja se palautti loppuillaksi rauhan. Kylpykaveri oli jotain, mistä kumpikaan ei ollut koskaan osannut edes haaveilla. Kun heidät sen jälkeen syötettiin täyteen, olivat molemmat valmista kamaa nukkumaan.

Ilse ja Artsi löhösivät lattiatyynyillä, jotka Kaisa sentään oli armollisesti jättänyt, katsellen laiskasti melkein äänetöntä televisiota ja kuunnellen lasten hengitystä.
- Kaikki sujui paremmin kuin hyvin, Ilse huokaisi ja haukotteli.
- Miksei olisi sujunut?
- No hitto. Matkusta itse lapsen ja koko omaisuutesi kanssa maasta toiseen ja mieti mikä kaikki voi mättää. Lentokone ois voinu vaikka pudota. Likat ois voinu purra toisiaan. Meidän matkatavarat ois voinu lentää Kööpenhaminaan Helsingin sijaan. Mä olisin voinut hukata meidän passit tai unohtaa lentoliput Ilonan eteisen pöydälle. Mä olen ihan puhki.
- No ei ihme, jos kaikkea tota ajattelee, Artsi sanoi hellästi ja pyyhki hänen hiuksiaan pois poskelta. – Laitanko mä sutkin nukkumaan?
- Laita vaan, Ilse tirskahti. – Pääsenkö mäkin kylpyyn ensin?
- Jos sä haluat. Osaatko sä riisua itse jos mä menen laskemaan veden?
- Mä voin kokeilla. Etköhän sä auta mua sitten jos ei siitä tule mitään.

Hän oli nukahtaa lämpimään veteen ja tajusi vasta siellä, kun hänen silmänsä alkoivat vuotaa, miten rankka päivä oikeasti olikaan ollut. Häntä ei oikeastaan itkettänyt mutta itketti kuitenkin. Samanlaiselta tuntui joskus, kun oli paiskinut ylipitkiä työpäiviä, eikä osannut niiden jälkeen rauhoittua vaan jatkoi ylikierroksilla.
- Tules pois jo, Artsi tuli sanomaan ja Ilse huuhtoi äkkiä kasvonsa, etteivät märät juovat juoruaisi mitään. Artsi piteli houkuttelevan pehmeän näköistä isoa pyyhettä edessään, valmiina kietomaan hänet siihen ja sitten kyyneleille ei enää voinut mitään, ne vaan tulivat. Artsi ei kuitenkaan kysynyt mitään hölmöä, eikä viisastakaan, kunhan piteli häntä ja kuivasi pyyhkeenkulmalla hänen silmiään.
- Mä taidan itkeä ilosta, Ilse mutisi ja häpesi sitten hätävalhettaan. – Ei kun väsymyksestä. Älä vaan luule, että mä kadun tänne tuloa tai mitään sellasta.
- En mä luulekaan, vaikka en mä ihmettelisi, vaikka sulla olisi koti-ikävä. Nukkumaan siitä.
- Tuletko säkin?
- Joo, kunhan sammutan valot ja kurkkaan tyttöjä.

Ilse nousi portaat ylös parvelle ja tuli vasta siellä ajatelleeksi, että hän itsehän se aina oli, joka viimeisenä sammutti valoja ja tarkisti, ettei Miila ollut potkinut peittoaan pois. Tuntui omituiselta, kun oli joku muukin, jonka huoleksi saattoi jättää tuollaista sinänsä pientä ja arkista, ja turvalliselta. Lopultakin hänellä oli joku, joka halusi pitää hänestä huolta. Sen sijaan, että olisi antanut itsensä nukahtaa heti hän kuunteli Artsin askeleita, jotka tassuttelivat pienessä asunnossa ja valokatkaisijoiden napsumista kunnes tämä kiipesi ylös myös ja kiipesi hänen ylitseen.
- Kiitos, Ilse sanoi.
- Mistä ihmeestä? Artsi kysyi ihmeissään.
- Kaikesta. Valojen sammuttamisesta. Miilan sängystä. Siitä että sä olet siinä. Siitä että mä olen tässä.
- Jatka vaan, tässähän alkaa tulla ihan jumalallinen olo! Ilse kuuli hiljaisen naurun.
- Mä olin tosissani, hän sanoi vähän loukkaantuneena.
- Puhutaan tasaverosesta suhteesta joskus toiste. Pääasia että te ootte nyt täällä.
- Niin onkin, Ilse sanoi ja tunsi piristyvänsä kummasti. – Me ollaan täällä ja sä olet sinä ja mä olen tässä ja lapset nukkuu eikä me olla nähty kuukauteen ja mulla on tarpeita.
- Älä lyö päätäs kattoon, Artsi sanoi Ilsen kiivetessä hänen päälleen, mutta tarttui niin ahnaasti kiinni hänen lanteiltaan, että Ilse arveli löytävänsä sieltä mustelmia seuraavana päivänä. Eipä silti, ei sillä ollut väliä. Ei juuri millään muulla ollut, kun veri alkoi tällä tavalla suhista korvissa.
- Meidän pitää kai yrittää olla aika hiljaa, ettei parvi romahda niiden päälle, hän kuiskasi ja kumartui suutelemaan miestä suulle.

Lähettäjä: hruuna 
Päivämäärä:   28.9.08 12:06:08

Tacks :) Ja ei saa riittää kahdeks viikoks, hruunis ei muuten ehkä ehdikään lukemaan.

Lähettäjä: Kielo_Kokaiini 
Päivämäärä:   28.9.08 12:22:18

haa, nyt sain luettua kaikki pätkät. hyvä että pistit Artsin ja Ilsen yhteen... :)

Lähettäjä: tripi 
Päivämäärä:   28.9.08 15:07:14

ihanaa :)

Lähettäjä: Jekku 
Päivämäärä:   28.9.08 15:13:15

Lisää lisää! Mite ois sitte tarina ALista? Ois kiva lukee miten sille käy ja muutenki sen juttuja on kiva lueskella :)

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   28.9.08 19:10:51

Jekku, mutta Alilla on kauhean tylsä elämä, noin kertomuksellisesti.

Ja etusivulle.
--------------
Uusioperhe

Ilse heräsi siihen, että joku töni häntä, ja potki, ja hän oli hyvin vähällä huitaista ja ärähtää jotain, ennen kuin muisti missä oli ja avasi silmänsä. Jessi oli ahtautunut hänen ja Artsin väliin ja työnsi häntä pontevasti molemmilla pienillä jaloillaan kauemmaksi. Tyttö näytti vihaiselta.
- Mulle ei oo tilaa tässä, hän sanoi. Se tuli hyvin samalla äänensävyllä kuin edellisiltainen ”mun isi”, mutta nyt Ilseä ei naurattanut. Ei tähän aikaan vuorokaudesta.
- Joko te heräsitte? hän kysyi sen sijaan ja nosti päätään katsoakseen ympärilleen.
- Miila ei uskalla tulla portaita ylös, Jessi sanoi ja jatkoi työntämistään. Ilse nousi puolittain istumaan ja katsoi parven laidan yli portaisiin. Ne olivat onneksi melkein kuin oikeat portaat eivätkä mitkään tikapuut, mutta Miila seisoi kuitenkin epäröivänä niiden alla.
- Huomenta muru, tuu säkin tänne, Ilse sanoi ja ojensi kätensä. Miila oli epätavallisen aran oloinen, mutta ei kai se ollut ihmekään, kun hän oli yhtäkkiä joutunut ihan oudolle reviirille. Se varmasti menisi ohitse, kunhan hän kotiutuisi.
- Mä en tiennyt missä sä olit, tyttö sanoi syyttävästi, kun hän oli rohkaistunut kiipeämään ylös asti.
- Tää on nyt mun sänky, Ilse selitti ja siirtyi niin, että molemmat lapset mahtuivat heidän väliinsä. Hän alkoi herätä ja tuntea taas sitä onnea mitä suurimman osan edellispäivää. Heistä oli Miilan kanssa yhtäkkiä tullut perheellisiä, olkoonkin että uusioperheellisiä.

- Pitäiskö meidän hei hankkia omakotitalo ja kultainen noutaja? Ilse kysyi. Artsi oli heti juonessa mukana.
- Ja puolikas lapsi lisää?
- Niin kai, farmariautohan sulla jo on.
- Mutta sun pitäisi olla sairaanhoitaja, sitten me vasta oltaisiin kunnon keskivertoperhe.
- No anteeksi vaan, mutta siihen mä en kyllä rupea.

Sinä päivänä he kyläilivät. Artsin vanhempien luona oli kuulemma pakko käydä heti tänään ja Artsin äiti, Tuula, taputteli ihastuksissaan Ilseä aina ohi mennessään.
- Mä aina toivoin, että teitä alkaisi vanha suola janottaa.
- Ei ollut mitään vanhaa suolaa, Ilse yritti selittää. – Ei me koskaan olla seurusteltu, tää on ihan uutta.
- Niin niin, miten vaan, mutta hyvä että palasitte yhteen. Ahdasta teillä vaan siellä on.
- Pikkusen, mutta onneksi ei ole paljon huonekaluja tiellä, Ilse myönsi.
- Mitäs Kaisa sanoo kun Jessi sai tämmösen pikkusiskon? nainen kysyi ja yritti houkutella Miilaa syliinsä.
- Mä en ole kertonut sille, Artsi ilmoitti.
- Ja Jessikin on malttanut pysyä hiljaa?
- Ei ne ole tavanneet kuin ohimennen kun Kaisa on hakenut tavaroita. Pari viikkoa sitten sen piti hakea Jessi viikonlopuksi mutta sitten ne päättikin lähteä johonkin kylpylään eikä se hakenutkaan.
Tuula kohotti kysyvästi kulmakarvojaan, mutta päätti sitten ilmeisesti olla sanomatta mitään, eikä Ilsekään viitsinyt kommentoida. Hän oli salaa iloinen siitä, ettei Kaisa vielä ollut kuullut hänestä. Hän tahtoi kovin mielellään olla läsnä ja nähdä tämän ilmeen, kun se tapahtuisi.

Kotimatkalla he poikkesivat Jessin päiväkodissa. Miila aloittaisi siellä myös, mutta Ilse ei ollut halunnut työntää häntä sinne heti paikalla, ennen kuin tyttö vähän tottuisi edes uuteen kotiin ja Jessiin ja Artsiin, eikä tässä muutenkaan kiire ollut. Artsi oli aloittanut lomansa heidän tulopäivänään, eikä Ilselläkään vielä ollut töitä, muutama sovittu haastattelu vain ja englantilaisen pomonsa roikkumaan jäänyt lupaus, että sieltä otettaisiin yhteyttä, jos he haluaisivat suomalaisen etätyöntekijän. Sen varaan Ilse ei juuri laskenut.
Onneksi Miila näytti ihastuneelta katsellessaan ympärilleen päiväkodin pihassa. Hän mahtoi kuvitella olevansa tivolissa nähdessään kiipeilytelineet ja keinut ja lelut, sellaisiin hän ei ollut tottunut. Jessi kiskoi hänet mukaansa laskemaan mäkeä siksi aikaa kun Ilse kävi tervehtimässä henkilökuntaa.

- Mitäs sitten tehtäis? Ilse kysyi, kun he jatkoivat matkaa. – Marjaniemessä pitäisi käydä, ja Alin luona, mutta ei kai me viitsitä kaikkea yhtenä ja samana päivänä.
- Nyt me mennään Lintsille, sanoi Artsi.
- Nytkö?
- Nyt, ihan heti.
- Selvä, sanoi Ilse vilkaisten edellään käsi kädessä käveleviä pikkutyttöjä. – Sä yrität taas saada ne simahtamaan kahdeksalta. Mutta ei siinä mun puolesta mitään.
- Ne on nyt sivuseikka, Artsi naurahti ja laittoi kätensä hänen vyötärölleen. – Mä olen aina halunnut kulkea tällä lailla Lintsillä sun kanssa, ja katsoa miten muut kadehtii kun me pysähdytään pussailemaan.
- Voi että sä olet sulonen, Ilse puuskahti ja pysähtyi siihen paikkaan, vilkaisten vain, että tytöt osasivat pysähtyä oikean auton viereen ja suuteli häntä. – Näinkö? Luuletko sä muka, että teinipojat on vielä musta kateellisia?
- Eiköhän, ja mun ikäset on varmasti.

Lähettäjä: aatamifisu 
Päivämäärä:   28.9.08 19:19:37

MUIKELOO :)
meni joku tunti näiden lukemisees ;D

Lähettäjä: Erektiohäiriö 
Päivämäärä:   28.9.08 19:23:01

Mä tykkään jotenki älyttömästi ku Ilse ja Artsi on yhdes. jatkoa :)

Lähettäjä: aatamifisu 
Päivämäärä:   28.9.08 19:27:23

Sun pitää sitte laittaa vielä tänäää miljoona pätkää ku oon kipee ni pitää saada jotai luettavaa :>

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   28.9.08 19:29:45

Sori af mut kun ei mulla oo miljoonaa pätkää enää :x

Lähettäjä: aatamifisu 
Päivämäärä:   28.9.08 20:18:37

:(((((((((((((((

Lähettäjä: hruuna 
Päivämäärä:   28.9.08 20:29:44

Viiskin riittää :D

Lähettäjä: Aqua 
Päivämäärä:   28.9.08 21:09:35

Kaisan ilme on varmasti näkemisen arvoinen:)

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   28.9.08 22:38:18

Sitten tuli päivä, jota Ilse oli odottanut, Kaisan kohtaaminen. He olivat juuri palanneet kotiin vietettyään juhannusta Alin luona, kun puhelin soi. Ilse oli menossa vastaamaan, mutta Artsi oli lähempänä ja ehti ensin. Ilse saattoi kuitenkin hyvin kuulla Kaisan pirteän äänen, vaikka luuri oli Artsin korvalla. Varmuudeksi tämä muotoili hänelle äänettömästi huulillaan Kaisan nimen.
- Hei, mitä teille kuuluu? Oletteko te kotona tänään? Me tultiin just Italiasta ja mä toisin Jessille vähän tuliaisia ja sitten mä voisin ottaa pari pöytäliinaa ja sen kultaköynnöksen, joka on keittiön ikkunalla, ellet sä ole onnistunut tappamaan sitä.
- Täällähän me, Artsi sanoi lyhyesti tasaisen ilmeettömällä äänellä, joka särähti Ilsen korvissa. Yrittikö Artsi peittää sitä, että Kaisan kanssa puhuminen herätti jotain, ikävää, tuskaa? Mustasukkaisena hän yritti lukea tämän kasvoista kumpaako ja näki kummakseen, että tämä yritti pidätellä hymyä. – Joo, tule vaan, Artsi sanoi ja lopetti.
- Mikä sua naurattaa? Ilse tuiskahti, vaikkei hänellä tietenkään ollut mitään oikeutta tiuskia, vaikka Artsista olisi ollut miten hauskaa tavata lapsensa äiti ja tuleva entinen vaimonsa.
- Sinä, kultapieni, sä et varmaan ikinä muutu! Artsi sanoi ja nauroi ääneen.
- Minä? Mähän en ole sanonut yhtään mitään!
- Sä ajattelit, mä näin! Heti kun sä kuulit, kuka siellä on, sä katsoit vaatteitasi ja aloit miettiä, että mitä vaihtaisi päälle.

- Piru vie, sä luet mua kuin avointa kirjaa, Ilse sanoi ihmeissään, sillä se oli totta. – Mutta sun ääni oli omituinen. Ihan kuin sulla olisi ollut ikävä sitä. Vaikka tietysti sulla saa olla, en mä sitä tarkota, mutta…
- Mä yritin vaan olla nauramatta sulle, Artsi väitti. – Mihin sä nyt sitten aiot pukeutua?
Ilse vilkaisi uudelleen vaatteitaan. Hän oli rymynnyt näissä samoissa verkkareissa koko viikonlopun ja niissä oli ruohotahroja ja hevosenkuolaa, samoin T-paidassa.
- Voin mä pitää nääkin, hän sanoi arpoen pahastuako Artsin vitsailusta vai ei. – Saanko mä vaihtaa edes puhtaan puseron?
- Sä saat vaihtaa ihan mitä haluat, hölmö. Ja tytöt kanssa pesulle, te näytätte luolamiesten lapsilta, Artsi sanoi hätistäen lapsia kylpyhuoneeseen.

Kun Kaisa soitti ovikelloa vajaan puolen tunnin kuluttua olivat tytöt puhtaita ja kammattuja ja Ilse oli kiskonut päälleen polvista katkaistut farkut ja mustan puseron. Artsi oli onneksi lakannut virnuilemasta hänelle ja Jessi juoksi ovelle Miila kannoillaan messuten ”Äiti! Äiti!” Hänen sormensa eivät kuitenkaan olleet tarpeeksi näppärät saamaan lukkoa auki, vaan Artsin piti mennä apuun.
- Hei kulta! kuuli Ilse olohuoneeseen ja toivoi Kaisan sanoneen sen Jessille eikä Artsille. Niin varmaan olikin, sillä tarina jatkui: - Onko sulla kaveri kylässä? Mikäs sun nimi on?
- Miila-Maria Nummela, vastasi Miila varmasti ja eteiseen laskeutui hiljaisuus.
- Tule ihmeessä sisään, Artsi sanoi. – Ilsekin on täällä.
Kaisa käveli yllättävän tyynen näköisenä olohuoneeseen, missä Ilse istui lattiatyynyllä risti-istunnassa ja hymyili hänelle.
- Mä en tunnistanut Miilaa, sanoi Kaisa. – Se on kasvanut kauheasti.
- Niin se on, Ilse myönsi. – Istu alas. Me ei olla saatu vielä hommattua tänne uutta sohvaa, mutta ehkä me katsotaan ensin millaseen taloon me muutetaan.

Kaisan pokerinaama piti täydellisesti, Ilsen oli pakko ihailla sitä. Hän istui tyynylle ja alkoi penkoa kassiaan, kunnes löysi laatikollisen karamelleja, jonka vieressä odottavat pikkutytöt saman tien veivät parven alle ja tyhjensivät Miilan sängylle. Ilse katsoi Kaisaa tarkasti. Uusi mies taisi sopia tälle, hän oli onnellisen näköinen ja ruskettunut ja hänen hiuksensa olivat vaaleammat kuin mitä Ilse muisti.
- Mun ei kai pitäisi yllättyä siitä, että sä olet täällä, Kaisa sanoi. – Oletko sä nyt muuttanut kokonaan Suomeen?
- Olen, Ilse nyökkäsi.
- Koska?
- Ollaan me oltu jo vähän yli viikko.
- Vikkelää toimintaa, pakko sanoa.
- No jaa, oltais me tietysti tultu nopeamminkin, mutta mä en päässyt ihan heti eroon töistä, Ilse huokaisi. Oliko Kaisa oikeasti noin jäinen? Olisi nyt hänen mielikseen vähän kiehahtanut!

Tuli se sieltä sitten, kun Kaisa oli ruvennut etsimään haluamiaan pöytäliinoja ja löytänyt kaappinsa täynnä Ilsen vaatteita.
- Mä laitoin liinavaatteet sinne yläkaappiin pois tieltä, Ilse opasti. – Ja haluatko sä hei nyt viedä mukanasi ne astiat, mitä sulla vielä täällä oli? Me ei tarvita niitä enää, eikä ne paljon tilaa sun kassissa vie.
- Sä piruilet, Kaisa sanoi ja meni hakemaan keittiöstä tuolin.
- Ihan pikkuisen vaan.
- Ihan kuin mä en olisi aina tienny, että teillä on jotain.
- Nyt meillä ainakin on. Sä teit mulle isomman palveluksen kuin mitä kukaan ikinä on tehnyt. Tai meille, mä uskosin, Ilse lisäsi ja vilkaisi Artsia, joka oli mennyt ratkaisemaan kiistaa punaisista karkeista.
- Pidä hyvänäsi. Matti on paljon hauskempi, ja sillä on enemmän rahaa… se vie mua joka paikkaan ja meillä on ihanaa! Me mennään loppukesällä vielä jonnekin! Kaisa ilmoitti suureen ääneen.
- Kaisa-kulta, mä olen melkein yhtä ilonen sun puolesta kuin omastani, Ilse sanoi tyytyväisenä. – Mulla on nyt varaa.

Kaisa lähti hyvin pian sen jälkeen, tuhahdellen mennessään, mutta onneksi kuitenkin ihan sivistyneesti. Ilse hyökkäsi halaamaan Artsia saman tien, kun ovi sulkeutui.
- Mä olen idiootti! Anna anteeksi! Mä tajusin vasta, kun sain sen suuttumaan, että se voi ruveta kiukuspäissään tappelemaan Jessistä.
- En mä edelleenkään usko, että siitä kannattaa huolestua, Artsi sanoi ja kurotti avaamaan telkkarin.
- Etkö? Ilse sanoi helpottuneena ja laskeutui Artsin viereen lattialle.
- Kai se silloin olisi edes vihjaissut, koska se haluaa sen seuraavan kerran kylään?
- Niin, nyt se vaan mesosi, miten ne matkustelee, Ilse sanoi helpottuneena ja änkeytyi miehen kainaloon. Hän ei ollut vielä viikossakaan ollenkaan kyllästynyt alituiseen halaamiseen ja joka välissä varastettuihin suukkoihin. Ehkä sekin päivä tulisi, että ne alkaisivat tuntua arkisilta, mutta koska, sitä hän ei välittänytkään tietää.

Lähettäjä: Aqua 
Päivämäärä:   28.9.08 22:48:38

Ootin suurempaa kohtausta Kaisalta, mut ehkä se on vähän jo aikuistunu:)

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   28.9.08 22:51:29

Sillä on asiat nyt niin hyvin :)
Ja se on paremminkin hautovaa, vuosikymmenet nalkuttavaa tyyppiä.

Lähettäjä: tripi 
Päivämäärä:   29.9.08 00:40:58

eikö tässä pitäisi tulla jonkunmoinen välirikko?

Lähettäjä: aatamifisu 
Päivämäärä:   29.9.08 07:39:02

Lisäää, voit olla varma et mä sekoon ku tää loppuu.
sitte ei oo enää mitää tasokast mun superduper aivoilleni sopivaa luettavaa :(

Lähettäjä: Böö 
Päivämäärä:   29.9.08 14:57:28

minnes stumppi on hävinny?

Lähettäjä: tripi 
Päivämäärä:   29.9.08 16:00:18

mä oon nyt vahvasti hanna-tarinan kannalla.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   29.9.08 16:19:45

Stumppi on painunu maan alle ja kadonnu jäljettömiin eikä nouse sieltä ennen kuin noin 15 vuoden kuluttua. Luulisin.

Jaa Hanna. Just aloin kotimatkalla vähän pyöritellä Kiieä. Ans kattoo nyt.
-------------

Kaisa meni Artsin luota lähdettyään käymään Nitallakin. Kun hän oli tehnyt radikaalin päätöksensä ottaa Jessi ja muuttaa Matin luo, oli hän aika lailla pahoillaan päättänyt olla ottamatta Nitaan yhteyttä. Se oli ollut katkera päätös, sillä Nita nyt kuitenkin oli hänen parhaita ystäviään, mutta tilanne oli ollut hankala. Artsin ystävä Nita oli ollut paljon kauemmin, eikä Kaisalla ollut harhaluuloja siitä, kumman puolelle tämä heidän erojutussaan päätyisi. Haukut hän vain olisi saanut kerrottuaan jättäneensä Artsin, ehkä Nita olisi kiukuspäissään sanonut koko heidän tuttavuutensakin irti. Sitä paitsi hänellä oli ollut silloin alkuun ihan tarpeeksi tekemistä keskittyessään uuteen, ihanaan elämään Matin kanssa.

Siinä vaiheessa, kun Matti oli ehdottanut lomamatkaa ja he olivat päätyneet Italiaan, Kaisa oli kuitenkin rohkaissut mielensä ja soittanut. Nita olisi varmaankin jo toipunut ensijärkytyksestä ja jotenkin Kaisasta tuntui, että jos ihminen lähti Italiaan, siitä oli pakko kertoa italialaissyntyiselle ystävälle. Ja kaipa hänen pitäisi jossain vaiheessa kuunnella kauhistelut siitä, että oli sillä tavalla romuttanut avioliittonsa ja hajottanut perheensä. Kaisan yllätykseksi Nita ei ollutkaan kovin haukkunut häntä, lausunut vain muutamia happamia huomautuksia, mutta kuunnellut sitten kiltisti, miten ihana Matti oli ja pyytänyt häntä tuomaan itselleen tiettyä oliiviöljyä, jos matkatavaroihin mahtuisi. Kaisa oli pitänyt tarkasti huolen siitä, että parille pullolle oli jäänyt tilaa.

Vähän Kaisa silti ujosteli astuessaan sisään Nitan luo.
- No miltäs elämä maistuu uuden kanssa? Nita kysyi vihjailevasti.
- Meillä on Matin kanssa ihanaa! Kaisa sanoi nostaen leukansa pystyyn. – Älä ala saarnata siitä, että mä jätin Artsin, sillä mä en ole koskaan ollut näin onnellinen.
- En mä alakaan. Se oli parasta, mitä olisi voinut tapahtua. Otatko sä kahvia? Tai lasin viiniä?
- Parasta? Kaisa kysyi hämmentyneenä. – Joo, viiniä, jos sulla on.
- Parasta, niin! Ajattele nyt, että se sai Ilsen korjaamaan luunsa takaisin Suomeen ja että ne lopultakin löysi toisensa. Mä voisin pussata sua siitä hyvästä! Nita nauroi ja nosti pöydälle kaksi lasia ja jääkaapista avatun pullon viiniä.

- Ai, sitä sä tietysti tarkotit, sanoi Kaisa happamasti ja nosti oliiviöljypullot laukustaan tiskipöydälle.
- Loppu hyvin, kaikki hyvin! Kaikki on onnellisia. Otetaan sille!
- Mä tiesin aina, että niillä oli jotain meneillään, Kaisa sanoi istuessaan ja antaessaan Nitan kilauttaa lasinsa reunaa omallaan, mutta siitä Nita ei pitänyt.
- Ei tasan ollut. Ei ikinä ole ollut.
- No et voi väittää, ettei Artsi olisi aina ollut ihastunut Ilseen.
- Kaipa se on, enemmän tai vähemmän, mutta ei niillä mitään vipinää ole ollut! Mä olen ihan loukkaantunut siitä, ettei Ilse mullekaan kertonut mitään, mulla ei ole aavistustakaan siitä, missä vaiheessa se alkoi rakastaa takaisin, Nita sanoi. – Meinasin pyörtyä, kun se yhtäkkiä oli siellä.
- Oli missä? kysyi Kaisa valppaasti.
- No teillä… ei kun siis Artsin luona tietysti, ei kai enää voi sanoa teillä.
- Eikö Ilse muka kertonut sulle etukäteen, että se aikoo muuttaa takaisin?
- Kertoi, kertoi, mä tarkotan sillon aikasemmin, kun se kävi täällä. Kun sä olit lähtenyt ja mä menin lohduttamaan Artsia. Sitä ennen mä halusin kuristaa sut, kun sä sillä tavalla menit tekemään Artsille, mutta kaikkihan kääntyi sitten parhain päin, kun sä veit Jessinkin takaisin, Nita selvitti avomielisesti.

Kaisa siemaisi lasistaan mietiskellen. Kaikki oli parhain päin, tietenkin, mutta ei hän ihan täydellisen tyytyväinen ollut. Olisi ollut sopivaa, että Artsi olisi edes vähäsen surrut hänen lähtemistään, oli Kaisallakin sentään välillä ollut ikävä häntä, mutta Nitan puheista sai selvän kuvan siitä, että hän oli lohduttautunut äärimmäisen nopeasti.
- Olenko mä susta kamala äiti, kun jätin lapsen isälle? hän kysyi.
- Et, musta se on huippujuttu. Ajattele nyt, miten kivaa niillä on Miilan kanssa.
- Kyllä mä sitä silti rakastan, Kaisa puolustautui. Niin rakastikin, se oli totta, mutta tyttö oli vaan niin pahuksen vaivalloinen. Sen lyhyen vuorokauden aikana, minkä Jessi oli ollut mukana hänen seikkailussaan, oli ehtinyt tapahtua vaikka mitä. Jessi oli hajottanut kokonaista kaksi lasia, kaatanut maitoa sohvalle ja purrut Mattia, puhumattakaan siitä, ettei ollut nukkunut koko yönä. Matti oli suhtautunut stoalaisesti, mutta Kaisa oli ollut kuolla häpeästä. Sitä paitsi mitä heidän lomastaan olisi tullut Jessin kanssa? Pelkkä katastrofi. Matti kyseli kyllä aina silloin tällöin, että eikö Kaisa hakisi tyttöä edes viikonlopuksi tai pariksi päiväksi kylään, mutta toistaiseksi Kaisa oli keksinyt heille muita menoja. Tietysti jossain vaiheessa Jessin olisi pakko tulla uudelleen, tai Matti alkaisi pitää häntä tunteettomana.

- Mun täytyy varmaan ottaa se ensi viikonlopuksi, hän huokaisi tajutessaan, että hän oli ollut omillaan jo yli kuukauden ja nähnyt tytärtään vain käydessään hakemassa jotain Artsin luota.
- Älä ensi viikonlopuksi, me ollaan menossa taas Alille, Nita sanoi kiireesti. – Sillä on siellä laitumella yksi poni ja tytöt ihastu siihen niin, että ne haluaa sinne uudestaan heti.
- Ai, Kaisa sanoi vähän pettyneenä, ei siksi, ettei voisi hakea Jessiä, vaan koska hänet oli niin selvästi suljettu ulos jengistä. Tietysti hän olisi mieluummin Matin kanssa, mutta tuntui siltä kuin toisten porukka olisi hitsautunut uudestaan yhteen entistä tiukemmin, kun hän oli poistunut siitä. – Ehkä me sitten voidaan mennä vaikka risteilylle tai jotain, hän sanoi ilahtuen. – Olenko mä kertonut, että Matin firma tuottaa ihan hirveästi?
- Sepä mukavaa, Nita sanoi ja hymyili hänelle.

Lähettäjä: tripi 
Päivämäärä:   29.9.08 16:55:27

Nita on ihan paras :)
ei et sä voi kiiestä kirjottaa, sehän ei oo hevosihminen!

Lähettäjä: Aqua 
Päivämäärä:   29.9.08 17:10:43

Hannasta vois olla hauska lukea, se on omanlaisensa:)

Lähettäjä: JamoBakteeri. 
Päivämäärä:   29.9.08 18:37:46

Sanoin, että mun pitää harkita lukemista uudelleen, jos Ilse ja Artsi menee yhteen. Niin mä teinkin ja aion jatkaa, joskin erittäin pettyneenä kohtalosta :D

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   29.9.08 20:02:38

Ne kuuluu yhteen!
Tästä alkaa neljänneks viimenen luku.
------------------
Hirvipaistia

Ilse oli jotenkin ruusunpunaisesti kuvitellut, että kunhan he vain pääsisivät Suomeen ja Artsin luokse, kaikki olisi ihanaa ja täydellistä siitä alkaen ja ikuisesti, mutta eihän se niin tietenkään mennyt. Kun he palasivat juhannuksenvietosta, tuntui kaupunkiyksiö kaikkea muuta kuin pieneltä kotoiselta pesältä, jollaisena Ilse yritti sitä ajatella. Enemmänkin se muistutti nyrkkiin puristuvaa kouraa, joka sai seinät ahdistamaan. Onneksi oli kesä ja heillä pelkkää aikaa niin, että he saattoivat olla ulkona. Ilse odotti silti kovasti jo seuraavaa viikonloppua. Alilla oli heille tilaa ihan loistavasti ja pihaa melkein silmänkantamattomiin tyttöjen purkaa energiaansa.

Asunnon lisäksi häntä ahdistivat työasiat. Hän oli olettanut laman hellittäneen näinä muutamina vuosina, ja että hänen olisi helppo löytää töitä, olihan hän sentään saanut helposti sovittua työhaastattelujakin Englannista käsin. Ne eivät vaan olleet kovin rohkaisevia. Kukaan ei luvannut mitään, kaikki lupasivat vaan palata asiaan syksyn tullen. Syksyn tullen! Oltiin vasta kesäkuussa, eikä hän ollut varautunut loisimaan ilman töitä koko kesää Artsin elätettävänä.
- Hei, tää on pahin mahdollinen aika hakea töitä, oli Artsi huomauttanut. – Joka paikassa on isot pomot lähteneet lomalle juhannuksena, kukaan ei uskalla tehdä mitään päätöksiä ennen kuin ne tulee takaisin töihin.
Se saattoi olla totta, mutta ei se ihan hirveästi lohduttanut, eikä sekään, kun Artsi kielsi häntä huolehtimasta raha-asioista, hänhän sai kuitenkin palkkaa.
- Mutta mä en halua olla sun elätettävänä. Kaisakin sentään kävi töissä, Ilse möksähti.
- Sen palkka ei näkynyt täällä ollenkaan, muuta kuin jääkaapissa ja sen omassa vaatekaapissa, ja musta on ilo ja kunnia saada elättää sua. 

Onneksi sentään Artsi oli täydellinen, ja lapset melkein täydellisiä. Ilse oli tosin saanut kohtauksen nähdessään, miten Artsi pesi pyykkiä – kaikenväriset vaatteet sekaisin – mutta hän sentään pesi, mikä sinänsä oli hienoa. Hän pesi astioitakin. Ja jos tytöt nyt välillä nahistelivat niin se oli ymmärrettävää. Molemmilla oli totuttelemista uuteen elämänjärjestykseen. Jessi sai edelleen välillä mustasukkaisuuskohtauksia omasta reviiristään ja omasta isästään. Miila, joka ei enää joka välissä vilkuillut kysyvästi Ilseä kuin tarkistaakseen, oliko se, mitä hän oli tekemässä tässä uudessa maailmassa, sopivaa, oli saanut takaisin omaa jämäkkää persoonallisuuttaan ja saattoi kyykyttää Jessiä ihan surutta. Enimmäkseen he kuitenkin olivat samaa mieltä ja viihtyivät yhdessä.
Siltikin Ilse oli iloinen siitä, että he saattoivat taas viikonloppuna siirtyä vähän väljemmille vesille Alin luo. Mikään ei olisi heitä estänyt viettämästä siellä koko viikkoa paitsi Ilsen työhaastattelut, mutta Nita oli töissä, joten he odottivat häntä ja lähtivät perjantai-iltana.

- Ryhmä Rämä, suunta tämä! sanoi Nita iloisesti kiivetessään autoon, mutta sitä hänen ei olisi pitänyt tehdä. Pikkutytöt nappasivat lauseen ilmasta ja alkoivat rallattaa sitä kuorossa ja sitä kesti koko matkan, vaikka Nita yritti pistää heidän suuhunsa mitä tahansa muita fraaseja ja jopa pastilleja laukustaan.
- Mä rakastan niitä tolkuttomasti molempia, mutta mä olen iloinen siitä, etten mä asu niiden kanssa vakituisesti, hän sanoi, kun he lopulta pääsivät perille.
- Mä olisin, jos voisi välillä pistää jonkun oven kiinni niiden ja itseni välistä, Ilse naurahti. – Ihan vaan joskus.

Alia ei näkynyt missään, mutta ei hänen hevostaankaan, joten vieraat olettivat hänen olevan ratsastamassa ja päästivät itsensä sisään. Huoneet, joissa he olivat majailleet juhannusviikonlopun, olivat ennallaan, kun he olivat jo sopineet palaavansa pian ja keittiössä tuoksui hyvälle.
- Uunissa on jotain, se ei voi olla kaukana, Nita sanoi ja raotti luukkua ja Ali saapuikin ihan kohtsillään.
- Te ootte aikasessa, vai olenko mä myöhässä? Mä kyllä jäin suustani kiinni naapuriin, hän sanoi.
- Joko tai, väliäkö sillä kun me tiedetään, missä avain on, Nita kuittasi. – Mitä sulla on uunissa?
- Hirveä – mun oli pakko kokeilla saanko mä siitä syötävää vai myrkytyttekö te. Huomenna täällä on hirvijuhlat.
- Täällä? Kylällä vai? Vai täällä sun luona? Ilse kiinnostui.
- Täällä mun luona. Toinen naapuri tyhjensi pakastintaan mansikoiden tieltä ja tunki mulle puolikkaan hirveä. Tai no, ehkä kuudestoistaosan noin todellisuudessa. Joka tapauksessa enemmän kuin mitä mä mitenkään pystyn syömään niin, että mä päätin kutsua vieraita, Ali selitti.
- Selvä, Ilse sanoi miellyttävästi yllättyneenä. Ali näytti innostuneelta ja olisi totisesti hauska nähdä, millaisia hänen uudet ystävänsä olisivat. Sillä ystäviä kai juhliin vain kutsuttiin?

Lähettäjä: tölkki 
Päivämäärä:   29.9.08 20:02:56

Hei tätsy! Viittisiks paiskata lukemisella?! Pliiiiiiis *räpytiräps*

Lähettäjä: tölkki 
Päivämäärä:   29.9.08 20:07:50

thx

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   29.9.08 20:10:32

Tytsy on vähän hidaaaas? :D

Lähettäjä: tölkki 
Päivämäärä:   29.9.08 20:16:52

No hei! Ei ollu ees puolikasta minuuttia erona! Et tätsy on ihan vaan kuittailematta siel =D

Lähettäjä: álávíívádésíré 
Päivämäärä:   29.9.08 22:12:54

Nyt loppu se setäily hei!

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   29.9.08 22:16:53

Lapset, lapset :x
------------

He usuttivat tytöt riekkumaan ulkona niin, että hirvipadan ja saunan jälkeen molemmat olivat punaposkisia ja lupsuvaluomisia ja nukahtivat minuutissa. Ilse avasi huoneen ikkunan, jotta he kuulisivat ulos, jos jompikumpi heräisi – oli ihana ilta ja Nita ja Ali olivat jääneet jo pihalle istumaan. Sinne Ilsekin oli kiirehtimässä, mutta Artsi pysäytti hänet sängyn viereen.
- Mitä nyt? Ilse kysyi painautuessaan häntä vasten. Kun oli melko tarkkaan neljä ja puoli vuotta jaksanut unelmoida toisen kosketuksesta, siihen ei kyllästynyt muutamassa viikossa. Se oli kuin sähköisku edelleenkin.
- Että mä en kyllästy kattomaan niitä. Oletko sä huomannut, että ne on yleensä aamuun mennessä molemmat jommankumman sängyssä?
- En, koska mä yleensä herään siihen, että ne herättää mut, Ilse nauroi ja tunsi syvää kiitollisuutta. Siihenkään hän ei ollut vielä tottunut, ettei ollut automaattisesti yksinään vastuussa lapsesta, tai lapsista nykyään. – Kuule, halutaanko me mennä ulos juttelemaan ollenkaan vai mentäiskö mekin nukkumaan?
- Mennään me ulos, Artsi sanoi ja sipaisi hänen suupieltään, mutta hänen suunsa oli tyytyväisessä hymyssä. - Meillä on kaikki maailman aika.
- Aamukuuteen asti, Ilse huomautti.

Ali ja Nita olivat innostuneet puimaan Ilsen ja Artsin asuntoasioita oikein tosissaan, kun he palasivat ulos.
- Tässä, kai tekin otatte viiniä, tarjosi Nita ja kaatoi.
- Kai sä voit hommata isomman työsuhdeasunnon? Ali kysyi Artsilta.
- Voin, tietysti, mutta meillä on nyt kaikki semmoset ihmiset lomalla, jotka voisi hoitaa sen, Artsi sanoi. – Pomo ja henkilöstöpuoli… voitaisiin me tietysti etsiä jotain valmiiksi ja toivoa, että ne suostuu odottamaan lomien loppumista paperitöiden kanssa.
- Te olette kyllä maailman kilteimpiä, kun ette myy mun kotia, Nita sanoi ja venytteli.
- Sen hinnalla ei saisi niin isoa kämppää kuin mitä me tarvitaan, ja sitä paitsi asuntojen hinnat on nyt niin alhaalla, että mieluummin mä pidän sut siellä maksamassa lyhennyksiä, sanoi Ilse.
- Mä haen lehtiä niin voidaan selata sopivia, Ali innostui.

Ilse osasi Hesarin Vuokralle tarjotaan palstat suunnilleen ulkoa mutta Alilla oli myös Keskiuusimaa –lehtiä, joissa oli ilmoituksia. Valitettavasti vaan heillä ei ollut kummempaa hinkua muuttaa Tuusulaan tai Järvenpäähän.
- Helsinki tai Vantaa, tai korkeintaan Espoo, Ilse luetteli. – Vaikka ehkä olisi fiksua ensin katsoa, saanko mä jostain töitä ja jos niin mistäpäin.
- Etsitään sulle töitä, Nita innostui.
- Kiitos vaan, mutta mä olen kyllä lukenut nekin ilmoitukset.
- Täällä haetaan ihmisiä sun entiseen työpaikkaan, huomasi Ali selatessaan Hesaria ohi asuntoilmoitusten. Ilse puistatti.
- Mä en menisi sinne mistään hinnasta. Mulle tulee paha maku suuhun kun mä ajattelenkin sitä, miten ne heitti mut pellolle vain ja ainoastaan, koska se yksi eukko ei sietänyt mua.
- Ei se paikka vaan entinen-entinen. Ennen sitä.
- Jaa. Näytä, Ilse sanoi miedosti kiinnostuen. Siellä oli Kimmon poislukien ollut hauskaa. Ilmoituksessa oli vieläpä yhteyshenkilönä hänen viimeisin esimiehensä, se ystävällinen naisihminen, joka oli ollut pahoillaan Ilsen lähtiessä. – Tota kai voisi kokeilla. Ei mua tässä paljon muuallekaan olla näköjään repimässä.

Se saisi nyt kuitenkin jäädä maanantaihin. Ilse taitteli lehden päättäväisenä pois.
- Kerro sun juhlista. Ketä sinne tulee? hän kysyi.
- Naapureita vaan enimmäkseen, sanoi Ali huolettomasti. – Niiden kanssa on parempi olla hyvissä väleissä, että saa hiipiä hevosten kanssa niiden mailla. Mulla on aika vähän ratsastusmahdollisuuksia tässä tontilla, niin kuin näette. Joskus mä vielä teetän kentän, mutta millä vuosikymmenellä, sitä en tiedä.

Lähettäjä: hruuna 
Päivämäärä:   29.9.08 22:24:13

Nälkä, mutta kiitos viimeisimmästä.

Lähettäjä: tölkki 
Päivämäärä:   29.9.08 22:26:53

des, sun paikka on mun nyrkin ja sun hellan välissä! Missä mun ruoka viipyy, nainen vauhtia!

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   29.9.08 23:07:09

Tässä on yöpala, ja oikeestaan viimeiset Alin kuulumiset. Sanokaa hei-hei Alille!
------------

Alia huvitti se, miten Ilse ja Nita parkkeerasivat seuraavana iltana itsensä terassille muka palmikoimaan pikkutyttöjen hiuksia, kun kello läheni kuutta. Tietysti hän esittelisi heille kaikki vieraat virallisestikin, mutta tuossa heillä oli täydellinen sijainti supattaa ensivaikutelmat keskenään jo ennen sitä. Oli ihan selvää, että he toivoivat näkevänsä toinen toistaan komeampia nuoria isäntämiehiä, joiden saattaisivat kuvitella konttailevan iltaisin hänen ikkunoidensa alla ulvomassa. No, sellaisia he eivät tulisi näkemään.
- Tuolta tulee ekat, hän ilmoitti ja Nitan tummanruskeat ja Ilsen siniset silmät käännähtivät salamannopeasti hänen osoittamaansa suuntaan, hevosten laitumelle, jonka takaa lähinaapurit tallustivat polkua pitkin jonossa.
- Ahaa, Ilse sanoi ja Ali nielaisi naurahduksen kuullessaan pettymyksen hänen äänessään. Naapurin pönäkkä, nelikymppinen mies yhtä pönäköine vaimoineen ei ollut mitenkään romanttinen näky. Perässä marssivista lapsistakaan ei edes vanhin, jurona ruohotupsuja potkiskeleva Jari, ollut tarpeeksi vanha, vaan vasta sen ikäinen, että hän olisi selvästi ollut mieluummin jossain muualla, mutta joutui vielä taipumaan vanhempien tahtoon.

- Ja tossa tulee Johanssonit, Ali osoitti pihaan ajavaa autoa saatuaan ensimmäiset tulokkaat toivotettua tervetulleiksi ja esiteltyä – Pekka ja Irma, Jari, Juulia ja Juha. Johanssonien autosta purkautui vanhempien lisäksi pari lasta, vähän Miilaa ja Jessiä vanhempia, mutta ei paljon. Lapset katselivat toisiaan vähän aikaa, mutta riitteenohut jää suli melkein silmänräpäyksessä.
- Me ei saada niitä vähään aikaan kiinni ja syömään, Johanssonin Minna ennusti.
- Ei ole vielä kiirekään, Lasse ja Lucia tulee vielä, sanoi Ali. – Haluaako joku juotavaa? Tulkaa hakemaan keittiöstä.

Hän meni edeltä ja jakoi jääkaapista olutta ja kaatoi viiniä ja kivennäisvettä ja mehua. Naapurin Jari tuli toiseksi viimeisenä, empi, kunnes kaikki muut olivat saaneet juomansa ja poistuneet paitsi Nitaa, joka oli pysähtynyt kokeilemaan perunoiden kypsyyttä.
- Mä voisin ottaa viiniä, poika sanoi toiveikkaasti ja tapitti Alia.
- Niinkö? Ali sanoi ja rypisti kulmiaan. Poika oli korkeintaan kolmentoista. – Se on pahaa.
- Oon mä pahempaakin maistanut, poika rehvasteli.
- Niin varmaan. Vähän olutta?
- No ei, näyttääkö se muka sun mielestä mehulta? Mutsi näkisi heti, että mulla on kaljaa.
- Sun vanhemmat tappaa mut, jos me jäädään kiinni, Ali nauroi, mutta kaatoi lasiin pari sormenmittaa viiniä. Jari lähti tyytyväisenä keittiöstä luvaten pysyä kaukana vanhuksista.
- Sinä paha nainen! sanoi Nita hellan äärestä, mutta hänkin nauroi.
- Joo, mutta se katsoi niin kauniisti – ja mä olen nähnyt sen kylällä ihan pöllyssä, en mä johdata sitä paheen poluille, Ali puolustautui.
- Se alkaa tulla sun luokse alkupaukuille aina kun on lähdössä viihteelle, Nita ennusti.
- Yrittäköön. Ei mulla yleensä ole kaapit täynnä juotavaa.

- Lasse ja Lucia? Nita vaihtoi puheenaihetta ja kaatoi itselleenkin viiniä.
- Ei mitään romantiikkaa sielläkään, Ali huokaisi ja oli näyttävinään surkealta.
- Pariskunta?
- Äiti ja poika.
- Tommonen teininatiainen? Nita tarkisti vielä, mutta pihalta kuului taas auton ääntä ja Ali kääntyi mennäkseen takaisin ulos. Nita meni perässä.
- Tässä on Lucia ja Lars-Erik, Ali esitteli hänelle ja Ilselle ja Artsille. – Se hirvenmetsästäjä.
Lasse ei ollut teininatiainen, vaan ehkä kolmekymppinen mies, jonka pahin vika ensi näkemältä näytti olevan käsipuolessa roikkuva äiti. Molemmat olivat epätavallisen tummia niin iholtaan, silmiltään kuin hiuksistaan, joskin äidin hiuksissa oli jo harmaata.

- En mä sitä ampunut, Lasse kiirehti sanomaan, kai peläten heidän säikähtävän moista murhanhimoisuutta.
- Mitäs sitten?
- Löysin tienposkesta. Samassa läjässä oli auto.
- Ja poimit raadon mukaan? Nita kysyi alkaen hiukan vihertää ja Lars-Erik nauroi.
- Ei se sillon vielä ollut raato, poliisit lopetti sen siihen.
- Otatteko te jotain juotavaa? Päästään kohta syömään, Ali sanoi.
- Vettä vaan, sanoi Lucia nopeasti. – Molemmille.

Ali lähti hakemaan ja hymyili itsekseen mennessään. Hän ei ollut etsimässä miestä, kukaan ei kuitenkaan koskaan voisi korvata Tapsaa, mutta jos hän olisi ollut, Lasse olisi ollut potentiaalinen ehdokas. Luojan kiitos Lucia vahti ainokaistaan kuin silmäteräänsä, hänelle tuskin olisi kelvannut Ruotsin kruununprinsessakaan. Ilse ja Nita varmasti tajuaisivat tilanteen muutamassa minuutissa. Peräkammarin mammanpojat eivät koskaan olleet poikaystäväainesta. Eivät, vaikka olisivat kuinka avuliaita ja ystävällisiä ja vilkkusilmäisiä.

Lapset istutettiin syömään keittiön pöydän ääreen. Ilse ja Johanssonin Minna jäivät syömään keittiöön ehtiäkseen apuun, jos uusia perunoita alkaisi lennellä ympäriinsä tai joku kaataisi mehulasinsa syliin tai tulisi jokin muu katastrofi, mutta aikuiset hajaantuivat kuka minnekin lautasineen ja laseineen. Ali istui terassin rappusille ja ihan kuten hän oli odottanutkin, sai Lassesta seuraa, kunhan tämä oli katsonut äitinsä päässeen hyvin istumaan terassin pikkupöydän ääreen.
- Mitä mamma sanoo? hän kysyi kiusallaan.
- Se sanoi, että aika hyvän hirvipadan sä olet saanut aikaseksi, Lasse sanoi vakavasti, ennen kuin ymmärsi olevansa pilkan kohteena. – Ali, älä ole ilkeä.
- Anteeksi, Ali tirskahti.
- Mä en oikeesti kysy siltä lupaa joka asiaan.
- Et tietystikään, mä vaan piruilin. Te vaan olette kuin jostain sketsistä, ja sunkin on pakko myöntää, että se vahtii sua kuin haukka.
- Sopiihan sen yrittää, Lasse mutisi. – Lähde mun kanssa joskus vaikka elokuviin, jooko?
- Ihanko totta? Saatko sä luvan? Ali kysyi yllättyneenä, mutta tarrasi sitten miestä käsivarresta, kun pahastus vilahti tämän kasvoilla. – Anteeksi taas. Oletko sä tosissasi?
- No en mä lämpimiksenikään jutellut. Täällä on ihan tarpeeksi lämmin.
- Voin mä, Ali lupasi rupeamatta tekemään tilanteesta sen dramaattisempaa. – Sano vaan koska.

Lähettäjä: tölkki 
Päivämäärä:   29.9.08 23:11:07

Hei hei, Ali!

Lähettäjä: álávíívádésíré 
Päivämäärä:   29.9.08 23:30:26

Hei, hei, Ali!

Mut onks Johanssonin Juha niinku Juha?

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   29.9.08 23:33:30

Ei kun huomaathan, ettei se ollut Johanssonin Juha vaan sieltä laitumientakaisesta naapurista ;)
Eli juuei, tai siis sekä että.

Lähettäjä: tripi 
Päivämäärä:   29.9.08 23:33:36

onko tämä sama lasse kuin jessi-jutuissa? :)

Lähettäjä: aatamifisu 
Päivämäärä:   30.9.08 13:35:20

ouuu lisäääääää

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   30.9.08 16:04:43

Tripi, jep jep
-------------
b]Perusasioita

Ilse soitti maanantaina vanhaan, vanhaan työpaikkaansa Alin löytämän ilmoituksen perusteella ja sai saman tien sovittua haastattelusta. Raija, se hänen entinen esinaisensa, kuulosti aidosti iloiselta hänen soitostaan ja Ilsenkin teki mieli taputtaa käsiään lopetettuaan puhelun. Siinä talossa oli ollut kiva olla töissä ja ilman Kimmoa hän ei ehkä olisi koskaan sieltä lähtenytkään. Kimmo tuskin oli siellä enää, hän mietti. Mies oli ollut uraputkessa jo silloin heidän juttunsa aikoihin, hän oli varmaan jo kolmannessa uudemmassa, paremmin palkatussa työpaikassa.
- Sä pääsit haastatteluun, arvasi Artsi vain vilkaisemalla häntä, kun hän nosti puhelimen takaisin seinälle parven portaiden viereen.
- Pääsin! Mä menen nyt heti!
- Ohoh, nopeeta toimintaa!
- Mä lupasin olla tunnin päästä siellä, ennen ruokatuntia. Voinko mä ottaa auton vai otanko mä taksin?
- Ota auto, ystävä hyvä! Ehditkö sä meikata?
- Sä olet sitten häijy välillä! Ilse kiljaisi ja kävi nyrkit pystyssä miehen kimppuun. Artsi nappasi kiinni hänen ranteistaan ja pyöräytti hänet näppärästi vasten seinää. Miila ja Jessi vilkaisivat heitä, mutta keskittyivät sitten uudelleen lego-palikoihin. Alkuun he olivat innostuneet kiljumaan mukana ja loikkimaan ympärillä kuin freneettiset pikku fretit, mutta kun nuo sinänsä jännittävät välikohtaukset päättyivät aina samoin, heitä ei enää jaksanut kiinnostaa.

- Ei mun tarvitse meikata tän enempää, Ilse sanoi selkä vasten seinää, nauraen hengästyneenä.
- Ei niin, Artsi sanoi ja painoi huulensa hänen huulilleen, mutta hiukan hämmästyneeltä hän kuulosti.
- Siellä on Raija. Mä tunnen sen. Se tuntee mut. Ja vaikkei tuntisikaan niin on se joka tapauksessa eri asia mennä naisen haastateltavaksi kuin miehen, Ilse selitti.
- Okei, noinko sä menet? Artsi kysyi ja vilkaisi Ilsen repaleisia farkkushortseja.
- No en sentään. Jos sä olisit ystävällinen ja päästäsit irti niin mä vaihtaisin vaatteet, Ilse sanoi osoittamatta merkkiäkään siitä, että hän olisi halunnut liikahtaa johonkin.
- Mene, ettet myöhästy, Artsi sanoi ja irrotti hyväillen otteensa. Hän meni keittiöön juomaan lasillisen kylmää vettä Ilsen siirtyessä vaatekaapille penkomaan. Oli vieläkin vaikea uskoa, että nykyhetki oli totta. Että Ilse oli yhtäkkiä muuttanut mielensä ja niin päättäväisesti tullut haluamaan hänen elämäänsä. Halunnut hänet elämäänsä. Oli kuin olisi saanut kaikki elämänsä syntymäpäivä- ja joululahjat yhdellä kertaa.

- Toivota onnea, Ilse sanoi vain muutaman minuutin kuluttua, kun hän saapui keittiöön letittäen samalla hiuksiaan pitkälle letille niskaan.
- Onnea, Artsi sanoi katsahtaen hiukan uteliaana mikä sitten oli Ilsen mielestä sopiva asu työhaastatteluun naisihmisen kanssa. Hänellä oli punavalkoraidallinen pusero ja tummansiniset melkein polviin ulottuvat shortsit ja hän näytti siltä, kuin olisi ollut messistä karannut laivatyttö. Sievä, kyllä, vähintäänkin, mutta ehkei sentään uhka koko naissukukunnalle.
- Kiitos, Ilse sanoi, suuteli häntä nopeasti leukaan ja lähti menemään.

Hänen oli pakko pysähtyä tankkaamaan matkalla ja kelloa vilkuillen hän ei uskaltanut syöttää automaattiin kuin yhden setelin. Olihan haastattelu sovittu nopeaan, mutta hän oli luvannut olla paikalla tunnin päästä, joten hänen oli oltava. Älä ikinä myöhästy työhaastattelusta. Kaikenlaisia takautumia alkoi palata hänen mieleensä, kun hän oli jo kääntymäisillään parkkihalliin, mutta onneksi hän tajusi ajoissa, ettei pääsisi sinne ilman avainkorttia. Hän ajoi sen sijaan pääoven eteen vieraspaikalle ja käveli aulaan ilmoittautumaan. Se tuntui hullulta.
- Mä tulin tapaamaan Raija Metsäketoa, hän sanoi ja tiskin takana istuva nainen hymyili hänelle ja soitti yläkertaan, eikä aikaakaan, kun häntä tultiin hakemaan. Hetken Ilse luuli, että Raija aikoi halata häntä, mutta ei sentään, hän vain ojensi kätensä.
- Tule, mennään ylös, hän sanoi vain ja avasi hissin oven. – Ja anteeksi vaan, mutta mä en nyt sitten haastattelekaan sua yksin.
- Se on ihan ookoo, Ilse sanoi. Hän oli juossut niin monissa haastatteluissa jo, että tiesi läsnä voivan olla yhdestä useaan pomoporrasta, mahdollisia tulevia työkavereita, henkilöstöpäällikköä tai ihan mitä tahansa. Hän tajusi Raijan pahoittelevan ilmeen kokonaisuudessaan vasta, kun tämä ohjasi hänet neuvotteluhuoneeseen, missä istui Kimmo odottamassa.

- Herra Koistinen, totesi Ilse sävyttömällä äänellä. Tämä ei kyllä ollut ihan reilua. Raija olisi voinut varoittaa häntä hississä.
- Neiti Nummela, Kimmo vastasi ihan yhtä asiallisesti, mutta suupielet hiukan nykien. – Vai oletko sä nykyään jo rouva jotakin?
- En ole, Ilse sanoi asiallisesti. – Yllättävää. Mä kuvittelin sun olevan jo Nokian johtoportaassa.
- Täkäläiset työajat sopii paremmin yksinhuoltajalle, Kimmo sanoi kevyesti. Hän oli lihonut vähän, muttei haitaksi asti, ja hänen kasvonsa olivat juonteikkaammat, mutta se vain puki häntä. Ilse totesi, että ensisäikähdyksen mentyä ohi häntä saattoi katsella ihan tyynin mielin. Kaikesta oli niin paljon aikaa ja hyvä ihme sentään, jos hän oli joskus kuvitellut rakastavansa Kimmoa niin nyt hän ainakin tiesi sen asian oikeamman laidan, sen, mitä oikeasti rakastaminen tarkoitti.

- Pää pystyyn, hän komensi äänettömästi itseään ja istui. Ei ollut ihan helppoa kohdata Kimmoa näin yhtäkkiä, mutta äskeinen tajunnanvälähdys kyllä helpotti huomattavasti. Mitä väliä Kimmolla, tai millään menneellä, nyt enää oli, kun hänen elämänsä muuten oli niin täysin kunnossa Artsin ja tyttöjen kanssa. Niinpä hän vain veti henkeä ja hymyili.
- No niin, mitä te haluatte tietää? hän kysyi.

Haastattelu meni Ilsen mielestä erittäinkin hyvin. Raija ja Kimmo kuulostivat kiinnostuneilta ja vaikuttuneiltakin kaikesta sitä, mitä hän oli tehnyt sen jälkeen, kun hän oli täältä lähtenyt, ja se, mihin he taas hakivat ihmistä, kuulosti Ilsestä mielenkiintoiselta. Ei ihan siltä, mitä hän oli tähän asti tehnyt, mutta mielenkiintoiselta.
- No niin, meidän pitää varmaan vähän miettiä, sanoi Raija lopulta nousten ylös. – Mä soitan sulle niin pian kuin mahdollista. Nyt mun täytyy juosta seuraavaan palaveriin.
- Selvä, Ilse sanoi nousten itsekin. Raija hävisi ja Ilsekin aikoi, mutta Kimmo tarttui häntä käsivarresta.
- Onko sulla nälkä? Mä voisin tarjota lounaan.

Ilse olisi mieluummin kieltäytynyt, mutta Kimmolla mitä ilmeisemmin oli kuitenkin jotain sanomista siihen, huolittaisiinko hänet vai ei. Kai heidän silloin pitäisi olla edes puheväleissä.
- Sama kai se, hän sanoi kohauttaen olkapäitään ja niin he laskeutuivat kellarikerroksen ruokalaan. Kun Kimmo kerran oli luvannut tarjota, hän otti jälkiruoankin ja sitten he löysivät tyhjän kahden hengen pöydän.
- Sun elämäsi kuulostaa olevan hyvin kohdillaan nyt, Kimmo sanoi voidellessaan leipiään.
- Voi, sä et arvaakaan miten hyvin, Ilse naurahti. – Jos mä olisin ollut yhtä viisas kuin nyt ja ymmärtänyt oman parhaani jo kymmenen vuotta sitten, mä en olisi koskaan vilkaissutkaan sua. Mutta kerro mitä Annalle kuuluu?

Kimmo kertoi, mitä Annalle kuului, miten koulussa meni, ja miten hän nykyään oli kuukauden kerrallaan kummankin vanhempansa luona.
- Kerro Annalle terveisiä, Ilse sanoi.
- Mä kerron. Ja kuule, ymmärräthän sä, ettei me mitenkään voida palkata sua, Kimmo sanoi sitten. Ilsestä tuntui, kuin mies olisi roiskauttanut vesilasillisensa päin hänen kasvojaan.
- Mitä sä meinaat? hän kysyi jäykistyen.
- Raija varmaan palkkaisi sut, kyllä, mutta mä en voi suostua siihen. Meillä oli jo viimeksi tarpeeksi hankaluuksia, ei sitä farssia enää voi uusia.
- Miksi sä kuvittelet, että tässä mitään oltaisiin uusimassa? Ilse kysyi raivosta matalalla äänellä.
- En mä kuvittelekaan, mutta kolme neljäsosaa ihmisistä oli täällä jo sillon, kun me oltiin yhdessä. Arvaa, mitä ne ajattelisi, jos mä ottaisin sut uudelleen töihin?
- Sä olet tota mieltä ja annoit mun silti raahautua tänne haastateltavaksi?
- Mä halusin kuulla, mitä sulle kuuluu, Kimma sanoi vilpittömästi, ilmeisesti aavistamatta ollenkaan, miten oli suututtanut Ilsen.
- Sä pakotit mut tapaamaan sut ihan turhan takia? Sä riistit multa pari tuntia mun kallisarvosta elämää vaan, jotta sä saat mut tulemaan tänne ja kuvittelemaan, että mä voisin saada kivan työpaikan? Syö kuule jätkä tahmaa, Ilse sanoi raivostuneena ja nousi ylös. Hän ei ollut vielä ehtinyt lopettaa ateriaansa ja kiukunpuuskassa hän ei voinut vain marssia ulos. Hän tarttui jälkiruokakuppiinsa, jossa oli herkullinen kauhallinen mansikkarahkaa ja kaatoi sen Kimmon päähän. Se ei tuntunut sillä hetkellä ollenkaan liioittelulta, joskin siinä vaiheessa, kun hän pääsi ruokalan ovista ulos sisäpihalle, häntä alkoi jo kaduttaa. Aikuisen ihmisen olisi kai voinut kuvitella käyttäytyvän vähän fiksummin, vaikka miten olisi saanut pakit työhaastattelussa. Miten noloa! Mutta se häntä harmitti, ettei ollut ymmärtänyt sanoa, ettei hän olisi tänne tullutkaan töihin. Ei mistään hinnasta.

Lähettäjä: Aqua 
Päivämäärä:   30.9.08 18:55:39

Loistavaa Ilse!:D
Mie en ees muista kuka on Lasse... Pitäis vissiin kahlata Jessit kertaalleen läpi:)

Lähettäjä: mimi 
Päivämäärä:   30.9.08 20:16:11

missä on joku jessi juttu? haluun lukee ;>

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   30.9.08 20:55:43

Jessijutut

Taitaa olla turha miettiä niiden laittamista tänne uudelleen, toi osote on ollu täällä niin monesti.
-------------
- Miten meni? Artsi kysyi, kun Ilse palasi kotiin. Kiukku oli vähän hellittänyt matkalla, mutta ei häntä nyt varsinaisesti naurattanutkaan, kun hän kertoi kaiken.
- Et sä kaatanut sen päälle ruokaa, Artsi henkäisi epäuskoisena.
- Voi, kyllä mä kaadoin, Ilse sanoi ja huokaisi.
- Olisinpa mä nähnyt! Mä en osaa kuvitella sua niin vihasena, Artsi haaveksi.
- Mua vähän nolottaa, Ilse tunnusti ja siirsi oman lattiatyynynsä lähemmäs sitä minkä päällä Artsi makaili kirja rinnan päällä. Tytöt hän oli saanut päiväunille, joten oli ihanan hiljaista.
- Unohda se, Artsi sanoi päättäväisesti. - Oli joka tapauksessa hävytöntä ensin haastatella sua ja sitten sanoa, ettet sä kelpaa jostain herran henkilökohtasesta syystä.
- En mä olisi sinne mennytkään, Ilse mutisi. – Mä luulin, ettei se olisi enää siellä töissä.
- Hei! Artsi sanoi pongahtaen pystyyn juuri, kun Ilse oli ottamassa hänestä kiinni lohduttautuakseen.
- Hei?
- Sulle soitettiin. Mä melkein unohdin, kun ajattelin, että osuupa kaikki päällekkäin, just kun sä olet muualla haastattelussa.
- Soitettiin ja tarjottiin töitä?
- No ei se mulle asiaansa kertonut, mutta aika harvoin sitä kai ilmotellaan että sori, emme palkkaa sinua, vai mitä? Mihin mä laitoin sen lapun? Jäiköhän se keittiön pöydälle?

Siellä se oli ja Kimmon autuaasti unohtaneena Ilse soitti takaisin ja kuuli saaneensa työpaikan. Se viimeistään häivytti hänen mielestään kaiken siellä nakertaneen. Elämä alkoi taas hymyillä täysillä.
- Nyt kun tästä tuli näin hyvä päivä niin lähdetään ajelemaan ja katsomaan asuntojakin, Ilse ehdotti. Edellispäivän lehdessä oli ollut muutamakin uusi tarjolla.
- Mikäs siinä, Artsi tuumasi. – Koska sä alotat?
- Elokuun alussa vasta. Niillä on kuulemma lomalla kaikki, jotka vois perehdyttää mua, eikä ne halua mua sinne istumaan ja pyörittelemään peukaloita. Jospa me onnistuttais muuttamaan ennen sitä? Se olisi hienoa! Mä soitan hei noista asunnoista, koita sä saada ipanat hereille.

Ilsellä ei enää ollut mitään lähiöitä vastaan. Pienen lapsen kanssa sitä alkoi ajatella toisella tavoin. He kävivät ensin katsomassa kolmiota Pohjois-Helsingissä, saivat kuulla varoituksia siitä, kuinka moni siitä oli ollut kiinnostunut, ja jatkoivat sitten Espooseen.
- Mä kyllä vähän vierastan lähteä Helsingistä, Ilse aprikoi.
- Sun uus työ on Espoossa, Artsi huomautti.
- Sun ei, sulle tulis kauhea työmatka.
- No hävyttömän helppo se on tähän asti ollutkin, pari kilometriä.
- Mutta tää on talo.
- Oliko toi positiivinen vai negatiivinen kommentti? Artsi naurahti.
- Sekä että. Ehkä enemmän positiivinen, Ilse sanoi mietiskellen.
- Ruohonleikkuu? Lumityöt? Sä olet hei naimi… siis asut lapiotyörajoitteisen miehen kanssa.
- Hih, Ilse sanoi huvittuneena Artsin lapsuksesta. – Mun kaapin vika, aina vaan, mutta mä korjaan jälkeni. Mä menen ilomielin sun kanssasi naimisiin ja hoidan sun lapiotyösi.
- Menetkö? Artsi kysyi yllättyneen näköisenä.
- Voi kultapieni, tietysti menen. Sun ei tarvitse kuin vihjasta. Jos sä haluat, tietysti.
- Nyt sä kalastelet, Artsi huomautti.
- No mä en ole huomannut sun kosineen vielä.
- Mä olen vielä laillisesti naimisissa.
- Sä voit varata mut silti, Ilse sanoi kevyesti ja vilkaisi liikenneopastetta, jonka he juuri ohittivat. – Me aletaan olla lähellä.

Talo oli varsin omituisella tontilla. Se oli melkein tien varressa niin, että jos auton ajoi pihaan, se hädin tuskin mahtui jalkakäytävän ja portaiden väliin, ja kummallakin sivulla oli tilaa tuskin kävellä talon ja tuuhean pensasaidan välistä. Kummallakin naapurilla sen sijaan näkyi olevan pihaa monin verroin enemmän.
- Saako tämmöselle postimerkille edes rakentaa? Artsi ihmetteli, mutta kun he pääsivät sisään selvisi, että kaikki tila oli takapihalla. Ei sitä nyt sielläkään ihan kauheasti ollut, mutta oli kuitenkin.
- Tää on lohkottu ton idänpuoleisen talon tontista, selitti välittäjä.
- Miksi tää on vuokrattavana eikä myytävänä? kysyi Ilse ensimmäiseksi.
- Ei mene kaupaksi. Täälläpäin ei nyt saa mitään kaupaksi, ennen kuin uuden kehätien paikka vahvistetaan, välittäjä puuskahti.
- Jaa, että tää puretaan alta ensi kesänä, Ilse sanoi pettyneenä.
- Ei se niin nopeasti käy. Viisi vuotta – todennäkösemmin kymmenen – mutta ei kukaan halua ostaa tässä tilanteessa, ymmärrättehän te.

Ilse vilkaisi Artsia kuin nähdäkseen, mitä tämä mietti moisesta tilanteesta, mutta mies ei näyttänyt mitenkään häiriintyneeltä, katseli vain ympärilleen Jessi roikkuen käsivarressaan kuin apina liaanissa. Hänestä itsestään viisi vuotta kuulosti paljolta ja kymmenen ikuisuudelta – mistä sitä tiesi, mitä he itsekään haluaisivat silloin? Ehkä he eivät viihtyisi omakotitalossa ollenkaan? Ehkä he olisivat liian kaupunkilaisia tänne?

Talo oli kuitenkin kauhean kiva ja käytyään yläkerrassa laskemassa monta makuuhuonetta Ilse oli myyty. Tilaa oli suorastaan liikaakin heille neljälle, mutta kolmenkymmenen neliön yksiöstä tullessa se tuntui vain houkuttelevalta. Hän havaitsi haluavansa tänne.
- Mennään katsomaan pihaa, hän ehdotti ja avasi lasiset pariovet, joiden takana oli loppu tontti. Miila meni portaat alas kuperkeikalla, mutta hänellä oli niin kiire Jessin perään, ettei hän ehtinyt ruveta itkemään. Piha oli enimmäkseen hiekkaa, mikä Ilsestä näytti oudolta, mutta aidanreunoilla sentään kasvoi pensaita. Muutamia puitakin oli, ja niissä näkyi kasvavan omenoita. Takaoven edessä seisoi pitkä, paksuista puunrungoista tehty pöytä, joka penkkeineen näytti siltä kuin se olisi kasvanut siihen eikä tuotu jostain.
- Artsi, hän sanoi ja tämä pysähtyi.
- Niin?
- Voidaanko me ottaa tää?
- Haluaisitko sä? Artsi kysyi ja katsoi häntä vakavana.
- Haluaisin, Ilse nyökkäili.
- Sitten me otetaan.
- Oletko sä varma vai haluatko sä vaan hemmotella mua?
- Mä haluan varmasti hemmotella sua.

Lähettäjä: hruuna 
Päivämäärä:   30.9.08 21:14:17

Lisää sapuskaa? Hruuniksella alkaa olla kiire ehtiä lukemaan tämä.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   30.9.08 21:15:29

Hruunis, koska sä lähdet? Tätä on enää kaks lukua jäljellä.

Lähettäjä: hruuna 
Päivämäärä:   30.9.08 21:21:20

Keskiviikko-iltana olen varmaankin viimeistä kertaa paikalla vähään aikaan.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   30.9.08 21:22:32

Hahaa, no niin minäkin. Tää loppuu huomenna tai ylihuomenna. Väkisinkin.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   30.9.08 21:25:13

Ja viimeinen topic on täällä.