|
Lähettäjä: Sennnu
Päivämäärä: 16.9.08 19:41:40
Vette ja muruja
Kauhean kauan Stumppi ei jaksanut pysyä ihanana. Heinäkuussa kesäloman tullessa Ilsen maha tuntui jo inhottavan häntä, eikä hän suostunut koskemaan siihen edes kokeillakseen, miten vauva potki.
- Mä en ymmärrä, miksi sä haluat tehdä ton ittellesi, hän sanoi syyttävästi. – Sulla oli hyvä kroppa ja nyt sä olet kuin joku valas.
- Se menee ohi!
- No tuntuu menevän hiton hitaasti – ja luuletko sä, että sä saat sen takasin? Mun mutsilla on ainakin hirvee pömppömaha ja se väittää, että se jäi lapsista.
- Odota vaan niin näet, Ilse mutisi. Vaikka hän joutuisi juoksemaan maratoneja ja olemaan syömättä jouluun asti, hän hankkiutuisi eroon mistä tahansa pömpöstä, joka vauvan jälkeen mahdollisesti jäisi, ihan vaan näyttääkseen Stumpille. – Ja oletko sä nyt sanonut kaiken, mitä sä tänään aiot víttuilla? Nita ja Kaisa on tulossa tänne, enkä mä halua, että Kaisa kuulee tommosta.
- Vieläkö se pääsee liikkeelle muuta kuin pyörimällä? Vaikka sama se mulle, en mä aio jäädä katsomaan. Pitäkää valaskokousta rauhassa, mä menen kaljalle.
Ilse ei itkenyt, vaikka mieli teki, olisi ollut ajanhukkaa ottaa Stumpin sanoista niin itseensä. Hän vain puri hammasta ja irvisti sulkeutuvan oven perään. Tämänkin olisi tietysti voinut välttää, mutta olisiko ollut nahjusmaista kieltää tyttöjä tulemasta, olisiko, kun heillä kerrankin oli asiaakin? Aina avulias Kaisa oli nimittäin bongannut vastapäisen kivijalkamyymälän kirpputorilta vaunut, joista hän oli epäröiden soittanut Ilselle.
- Mä en kyllä ostaisi vaunuja kirpputorilta, tiedä vaikka niissä ois kirppuja, mutta nää näyttää ihan uusilta ja kun sä puhuit käytetyistä… hän oli sanonut.
- Kirpparivaunut kelpaa mulle ihan upeasti! oli Ilse vakuuttanut.
- Okei, mä käyn hakemassa ne ja tuon sulle.
- Mä voin tulla hakemaan, oli Ilse sanonut nopeasti. Ei siksi, että olisi sillä hetkellä ajatellut Stumpista olevan hankaluuksia, vaan koska Kaisa alkoi olla jo niin viimeisillään, että Ilseä pelotti ajatella häntä töpsöttämässä pitkin Kalliota.
- Etkä tule, mä haluan harjotella vaunujen työntämistä! Ja mä voin pyytää Nitan mukaan nostamaan portaissa.
Sillä asialla he siis olivat tulossa ja Ilse meni tyhjentämään parvekkeelta tuhkakupin ja vaihtamaan sinne puhtaan pöytäliinan. Heinäkuu oli jo hyvässä vauhdissa, melkein lopussa, ja oli kuuma. Heidän olisi mukavampi istua varjoisalla parvekkeella kuin sisällä, vaikka miten avaisi läpiä, varmaan ainakin Kaisan. Hänellä oli kuuma ja tukala olo itselläänkin, ja hän kävi läträämässä vähän viileää vettä päälleen ja vaihtamassa ylleen naruolkaimisen mustan topin, joka vielä suostui venymään tarpeeksi ja sitten ovikello soikin. Kaisa näytti punakalta ja hikiseltä farkkuhaalareissaan ja Ilse jäi kuikuilemaan hänen taakseen rappukäytävään.
- Me ei mahduttu kaikki yhtaikaa hissiin, niin että Nita tulee vaunujen kanssa, Kaisa puhahti.
- Mee parvekkeelle, siellä on viileintä! Ilse hätisti.
- Mun ei käy sua kateeksi, ilmoitti Nita taiteillessaan itsensä ulos hissistä ja vetäen perässään tummanpunaisia samettivaunuja.
- Meidän hissi ei sentään oo pienimmästä päästä, Ilse huomautti. – Ja Kaisalla ei ole hissiä ollenkaan. Mitäs siihen sanot?
- Mä sanon, että jos mä joskus mielenhäiriössä hankkiudun raskaaksi niin siitä tulee ainakin talvivauva.
- Jaa, niin että joudut kulkemaan isäsi toppatakissa ja näyttämään vielä paksummalta?
- Hmm, sanoi Nita epäilevästi. – Tossa voi olla perää. Ota kärrysi.
Ilse tarttui vaunujen aisaan, joka tuntui lämpimältä ja hikiseltä Nitan käsien jäljiltä ja tunsi kumman humpsahduksen mielessään. Näiden kanssa hän parin kuukauden kuluttua liikkuisi joka paikassa, oma pikku vauvansa siellä tuhisten. Tukala, hikinen olo ja Stumpin typeryys unohtuivat ja hän jäi unelmoimaan, kunnes Nita tönäisi häntä.
- Pääseekö täältä sisään? Vai onko sulla supistuksia?
Nita ei näyttänyt ihmettelevän Stumpin puuttumista ja Kaisakin kysyi vain ohimennen, missä hän oli.
- Kavereiden kanssa kaljalla, Ilse sanoi. Olisi kai sitä voinut keksiä jonkin hätävalheenkin, mutta mitä se ketään olisi hyödyttänyt? Nita ei olisi uskonut kuitenkaan ja totta puhuen hän olisi mielellään itsekin ollut kavereiden kanssa terassilla kaljalla juuri nyt, jos asiat olisivat olleet toisin. – Eikö mekin mentäis? hän ehdotti yltiöpäisesti.
- Ei tietystikään, Kaisa sanoi kauhistuneena.
- Ajattele jotain ihanaa varjoisaa terassia, mihin puhaltaisi merituuli. Eihän sun ja mun tarvii juoda kuin limua.
- Eikä. Luuletko sä että kukaan katsoisi, mitä meillä on laseissa, ihmettelisi vaan että miten raskaanaolevat naiset on sellasessa paikassa. Sitä paitsi limsoissa on kauheesti säilöntäaineita. Ne kertyy sikiöön.
- Sun kanssasi, Ilse nauroi ja meni hakemaan jääkaapista jääteetä, jota oli laittanut sinne kylmenemään Stumpin pilkasta huolimatta. Hän sanoi sen näyttävän pissalta.
He ihastelivat vaunuja, jotka Ilse oli myös lykännyt parvekkeelle pyyhkiäkseen ne mielenrauhansa vuoksi kostealla rätillä niin sisältä kuin ulkoa ja juttelivat niitä näitä. Kaisa istui paikoillaan aina vain lyhyen hetken ja nousi sitten pitelemään selkäänsä.
- Ethän sä vaan ala synnyttää täällä? Nita kysyi epäluuloisena, kun hän ähki välillä.
- Mieluummin en, vaikka en mä kyllä sairaalaankaan haluaisi, ne pelottaa mua, Kaisa irvisti.
- Sitä on nyt kai vähän myöhästä surra, Ilse arveli, mutta sitten Kaisa alkoi näyttää levottomalta.
- Musta alkaa tuntua vähän omituiselta, hän sanoi ja niin Ilse kuin Nitakin katsoivat häntä pelästyneinä ja silmät suurina, sitten toisiaan kuin apua hakien. Pitäisikö heidän tehdä jotain ja jos, niin mitä?
- Mä taidan haluta kotiin, Kaisa sanoi ja istui taas alas.
- Pystytkö sä muka kävelemään takasin sinne? Nita kysyi epäilevästi.
- Mistäs mä tiedän? Ja meneehän ratikoita!
- Haluatko sä ruveta synnyttämään raitiovaunussa?
- No en, Kaisa sanoi ja näytti kauhistuneelta, hänen silmistään alkoi valua kyyneleitä. – Mä haluan Artsin luo!
- Taksi, sanoi Nita.
- Ja hitot, sanoi Ilse ja ponnahti pystyyn adrenaliini korvissa suhisten. – Onhan meillä auto. Ei Stumppi sillä voinut lähteä kaljalle. Jos Kaisa mahtuu sinne, siis, ja jos mä mahdun vielä ratin ja penkin väliin.
- Entäs minä? Nita kysyi vähän hätääntyneen näköisenä.
- Sä saat mennä takakonttiin tai kävellä, Ilse sanoi.
- Takakonttiin?
- No, penkkien taakse.
- Hitto, Nita mutisi, mutta Kaisa nousi taas seisomaan.
- Mennään, hän pyysi. – Ei mua oikeastaan satu, mutta ihan kuin koko vatsa olisi muuttunut keilapalloksi. Se on ihan kova.
Ilse tunsi olonsa ihmeellisen hilpeäksi, kun hän nappasi eteisen lipaston päältä autonavaimet ja he lähtivät ulos. Lopultakin tapahtui jotain! Hän tajusi olevansa kuolemanväsynyt kököttämään vain kotona, ilman muuta lomahuvitusta kuin kaupassa käynti. Oli parempi leikkiä taksikuskiakin, tai ambulanssikuskia, miten vaan.
- Mitä Stumppi sanoo? Nita kysyi, kun he pääsivät kadulle pitäen Kaisaa varmuuden vuoksi kainaloista kiinni.
- Mitä se voisi sanoa? Hätätapaus, Ilse sanoi tähyillen ylös ja alas mäkeä, etsien autoa. Se oli niin matala, että onnistui melkein maastoutumaan ison volvon taakse, mutta myös niin punainen, että sen huomasi sieltäkin. Ellei hän saisi sitä samaan paikkaan takaisin palatessaan, Stumppi saisi kohtauksen, mutta Ilse oli valmis ottamaan riskin. Eihän Kaisaa nyt oikeasti voinut raitiovaunuunkaan lähettää.
He auttoivat Kaisan ensin oikeanpuoleiselle etupenkille. Hän mahtui sinne kyllä, mutta se oli muuten hankalaa, kun auto oli niin matala.
- Kuka hullu suunnittelee tämmösiä autoja, joissa perse viistää maata eikä matkustajia mahdu mukaan? räyhäsi Nita pujotellessaan penkkien taakse käytännöllisesti katsoen takaikkunalle makaamaan. – Tai kuka idiootti hommaa tämmösiä perheautoiksi?
- Stumppi hommasi tän, ennen kuin se kuuli mitään perheenlisäyksestä, sanoi Ilse iloisena siitä, että hänellä kerrankin oli tarjota totuudenmukainen puolustus. – Ja musta tää on oikeesti ihana!
- Ja sä et tee tällä mitään sitten, kun sulla on vauva ja vaunut kuljetettavana!
- En niin. Mutta tää on silti ihana.
He pääsivät tuskin liikkeelle, kun Kaisa päästi kipeänkuuloisen vingahduksen.
- Mä vien sut suoraan Kättärille, Ilse päätti vilkaistuaan hänen tuskaisia kasvojaan.
- Ei kun mä haluan Artsin luo!
- Me ajetaan Kättärille, sä jäät sinne Nitan kanssa ja mä käyn hakemassa Artsin ja tuon sen perässä, Ilse sanoi sellaisella äänellä, ettei Kaisa uskaltanut tai viitsinyt vastustella enempää, ja Ilse painoi kaasua. Hän saattoi kuvitella olevansa Bonnien ja Clyden Bonnie pakomatkalla, kun hän pujotteli liikennevaloja vältellen pikkukatuja Mäkelänkadulle ja antoi sitten mennä. Matkaan ei mennyt kymmentä minuuttia, hyvä, jos viisi.
- Sä olet hullu kanssa, Nita sanoi, kun hän ajoi pääoven eteen luiskalle.
- Voin olla, Ilse myönsi. Ajaminen oli ollut ihanaa ja hänen teki mielensä huutaa ja nauraa, mutta hän kömpi vain vaivalloisesti ylös ja kiersi toiselle puolen autoa auttamaan Kaisaa. Hoikka Nita saisi itse selvitä ulos kolostaan, heillä valailla oli paljon hankalampaa.
- Haetko sä Artsin? Kaisa kysyi surkeana, kun hänet oli saatu kammettua ylös penkiltään.
- Haen, kultapieni, me ollaan täällä varttitunnissa, jos se vaan on kotona, lupasi Ilse ja halasi Kaisaa äkkinäisessä säälinpuuskassa. Sitten hän rypisti otsaansa tajutessaan, että kohta hän olisi samassa tilanteessa todennäköisesti ypöyksin. Stumppi saattaisi tuoda hänet, jos olisi ajokunnossa, tai soittaa taksin, mutta tätä pidemmälle hän ei tulisi. Niin hän oli selvin sanoin ilmoittanut. Ei Ilse ollut saanut lahjottua häntä edes synnytysvalmennukseen, ei millään konstein.
No, se oli hänen ongelmansa eikä sitä tarvinnut Kaisa-paran niskoille sälyttää. Hän vääntäytyi takaisin autoon ja lähti jatkamaan matkaa. Oli kovin onnekasta, että he kaikki asuivat ihan lähellä. Jos he olisivat Ilsen luota lähtiessään ymmärtäneet soittaa Artsille, tämä olisi ehtinyt jo pyöräillä tänne.
|