|
Lähettäjä: Sennnu
Päivämäärä: 14.9.08 23:19:35
Jes, mä olen ollut ihan nalkissa kolme tai neljä päivää ton jutun kanssa mut nyt alko taas kulkea :)
Eli pitkähkö yöpala siitä ilosta.
-------------
Autokauppoja
- Se on aika namu, Stumppi sanoi ja tunsi sormiaan syyhyttävän sillä lailla kuin joskus, kun näki oikein kauniin naisen. Tämä ei kuitenkaan ollut nainen, tämä oli auto, kirkkaanpunainen jenkkikaunotar, joka sai kuolan valumaan, ja joka ei ollut saanut katsastusasemalla leimaa seistyään ruostumassa koko talven, aina tähän hetkeen asti, jolloin kaikki kesäjenkit alkoivat heräillä eroon ja kaivata ajolupia. Sen omistaja, typerän näköinen kaveri, jolla oli silmälasit, pystynenä ja majavanhampaat, jotka näyttivät kahta naurettavammilta hiusrasvalla Fonzie-tyyliin taakse vedettyjen hiusten kanssa, naksautteli kuitenkin kieltään harmissaan.
- Joo, mutta kymppitonni? Ei mulla semmosia rahoja ole. Mä ajan sen mereen ennemmin.
- Niin kai mäkin sinuna tekisin, Stumppi myötäili ja katsoi kaveria inhoten. Että aikuinen mies viitsi pukeutua noin, liian lyhyisiin farkkuihin ja teddy-kenkiin. Oli vain oikeus ja kohtuus, että noin typerä ihminen tuli huijatuksi. Tai no, vähän jujutetuksi. – Se kymppitonni on tietysti vaan arvio peltitöistä, hän jatkoi ja toinen ähkäisi.
- No, mitäs muuta?
- Moottori on ihan löysä, se pitäisi porauttaa ja vaihtaa isommat männät.
- Ei se voi olla löysä! Se on paljon uudemmasta, vasta vaihdettu!
Stumppi katsoi asiakastaan säälivästi hymyillen, antaen ilmeensä sanoa sen, että tätä oli kúsetettu pahemman kerran, vaikka tietenkään moottorissa ei ollut mitään vikaa.
- Olkoon, ei mulla ole varaa tämmöseen enää. Mä myyn sen ja ostan jonkun 100A:n, kaveri päätti.
- Mä voin vaihtaa sen sulta pois, Stumppi ehdotti.
- Mitä sä sitten tommosella páskalla tekisit?
- No, mähän voin aina laitella sitä tässä pikkuhiljaa sillon kun ei ole asiakkaita.
- Mikä sulla sitten on?
- Toi valkonen granada pihassa.
He kävivät potkiskelemassa renkaita ja Stumppi yritti tingata itselleen muutaman tonnin välirahaa, onnistumatta. No, ehkä se olisi jo ollut härskiä. Tosin hänen autonsa oli uudempi, mutta ei se sentään ollut punainen urheiluauto.
- Olkoon sitten, pupuhammas päätti lopulta. – Vaimo tykkää, kun on enemmän tilaa.
Stumppi mietti, minkänäköinen vaimo tuonnäköisellä tyypillä mahtoi olla, muttei sanonut mitään, meni vain penkomaan toimiston laatikostosta luovareita täytettäväksi. Hänen kätensä melkein tärisivät jännityksestä. Jokamiehen unelma oli vain parin allekirjoituksen päässä.
Hän ehti nostaa uuden rakkaansa ylös vielä samana iltana ja tutki uudenlaisella huolella koko pohjan. Ei se hinta-arvio kauhean pahasti ollut vedetty yläkanttiin, kyllä siitä asiakkaalta olisi tosiaan nypätty useampi tonni. Itse hän saisi sen kuntoon omakustannushintaan ehkä viikossa, jos jäisi joka ilta hallille töiden jälkeen hitsaamaan. Sinä ensimmäisenä iltana hän kuitenkin vain tarkisti tilanteen ja lähti sitten kotiin hakemaan Ilsen kyytiin. Kuulaansininen kevätilta oli täydellinen pikku ajelulle.
Ilse kyhjötti sohvalla kutomassa. Hän oli innostunut väkertämään sellaista, ja olisi kyllä saanut olla innostumatta. Stumpille tuli ikävästi mieleen äitinsä, joka kutoi niitä loputtomia sukkiaan ja lapasiaan, joilla kukaan ei tehnyt mitään, kaiket illat, vuodet ympäri.
- Pistä pois se mummoharrastus ja pue päälle, hän sanoi eteisestä.
- Miksi? Ilse kysyi ja nosti katseensa neuleesta.
- Mä olen ostanut jotain aika nättiä.
- Miksi sitä varten pitää pukea päälle?
- Se on ulkona, Stumppi sanoi hykerrellen sisäisesti.
- En mä viitti jos se on uusi pakoputki autoon tai jotain muuta, mistä mä en ymmärrä mitään.
- Sä ymmärrät tästä, Stumppi lupasi, otti naulakosta Ilsen nahkatakin ja meni kiskomaan hänet ylös sohvalta. Huokaisten hän seurasi, selvästikään odottamatta kummoisia.
- Missä? hän kysyi, kun he pääsivät kadulle ja katseli ympärilleen etsien valkoista fordia.
- Mä jouduin jättämään sen kulman taakse, Stumppi sanoi ja laittoi kätensä Ilsen silmille vähän ennen kuin he pääsivät talon nurkalle. Tyttö alkoi nauraa.
- Jo on salaista!
- Nyt saat avata, Stumppi sanoi, kun he olivat kohdalla. Hän oli saanut veten sopivasti katulampun alle, joten pimeässäkin näki sen punaisuuden. Ilse katsoi sitä sanomatta mitään vähän aikaa ja sipaisi juuri sopivan kunnioittavasti kaartuvaa konepeltiä.
- Kenen se on? hän kysyi sitten.
- Mun. Mä ostin sen.
- Eikö sun mielestä auton kokosista ostoksista pitäisi neuvotella etukäteen?
- Älä ala marista, sano vaan, eikö se oo makee?
- Se on ihana, Ilse myönsi, ja sinänsä se olikin. Mutta kuitenkin, autot maksoivat, etenkin vanhojen autojen pitäminen, vaikka Stumppi osasikin korjailla itse kaikennäköistä.
- Mennään heittämään lenkki, Stumppi sanoi ja avasi hänelle etuoven.
- Mihin sä meinaat tarvita tämmöstä munanjatketta? Eihän tänne mahdu edes turvaistuinta, Ilse sanoi istuessaan sisään ja kurkistaessaan sinne, missä olisi pitänyt olla takapenkki, mutta minne ei olisi saanut istumaan edes kolmea ankanpoikasta.
- Et olisi voinut itsekään olla ostamatta siinä tilanteessa, Stumppi puolustautui ja lähti hyvin hiljaa lipumaan kohden Hesaria. – Ja mitä hiton turvaistuinta? Ei tää ole mikään perheauto.
- Ei tosiaankaan, Ilse myönsi. – Mutta me tarvitaan kohta perheauto. Et kai sä myynyt fordia?
- Mä annoin sen vaihdossa ja mitä víttua sä oikein tarkotat?
- Sitä, että mä olen raskaana.
Stumppi oli vähällä ajaa läpi punaisista valoista raitiovaunun kylkeen säikähdyksissään ja Ilse päästi pienen kiljaisun. Järkyttyneenä poika ohjasi auton kadunvarteen niin pian kuin vain löysi tyhjän kolon, bussipysäkille.
- Mitä sä olet menny tekemään? hän kysyi vihaisena ja koko ilo uudesta autosta oli kadonnut.
- Me saadaan vauva, Ilse sanoi ja katsoi häntä varuillaan. – Enkä mä ole sitä ihan yksin tehnyt.
- Miten se on mahdollista?
- Semmosta sattuu joskus, etenkin jos ei käytä ehkäsyä.
- Mutta sähän käytät!
- En enää, Ilse sanoi eikä näyttänyt olevan siitä mitenkään pahoillaan, vaikka näyttikin vähän pelästyneeltä. Hänen leukansa oli silti aika jämäkästi tanassa.
- Miten niin et käytä? Ethän sä voi huijata mua isäksi puhumatta mitään etukäteen!
- Mä sanoin sulle talvella, että mä haluan vauvan. Sä sanoit että ruvetaan hommiin.
- En mä ole semmosta ikinä sanonut, en ainakaan tosissani!
Sitten takaa kuului kumea tööttäys, ja Stumppi joutui antamaan tilaa bussille, joka halusi pysähtyä siihen, missä he seisoivat. Hän ajoi hampaitaan yhteen purren eteenpäin Brahenkentän ympäri, kunnes löysi paremman paikan pysähtyä huoltoaseman pihasta.
- Sun pitää hankkiutua siitä eroon, hän sanoi sitten.
- En ikinä, sanoi Ilse ja tuijotti eteenpäin. Hän oli arvannut Stumpin hämmästyvän, muttei sentään noin paljon. Okei, ehkä hän ei ollut ihan rautalangasta vääntänyt tälle, että hän oli ihan tosissaan lakannut syömästä pillereitä, mutta oli hän jutellut vauvajuttuja koko kevään. Hän oli toivonut Stumpin osaavan lukea rivien välistä sen, mitä hän ei ollut uskaltanut suoraan sanoa.
- Mä en halua sitä, Stumppi sanoi ja Ilse totesi tilanteen alkavan valua suunnitelman b puolelle katsellessaan tämän kiukustunutta profiilia. Häntä kylmäsi, mutta kyllä hän tietysti oli tämänkin mahdollisuuden ottanut huomioon. Stumpin kanssa piti aina ottaa ikävätkin vaihtoehdot lukuun.
- No, me ollaan nyt samassa paketissa. Vauva, minä ja asunto. Kerro, kun päätät, kelpaako, Ilse sanoi ja avasi oven päästäkseen ulos. He eivät olleet ehtineet vielä kovin pitkälle, hän saattoi vallan hyvin kävellä kotiin. Tosin hän odotti Stumpin sanovan jotain, estävän häntä lähtemästä, mutta mitään ei kuulunut ja niin Ilse paukautti auton oven kiinni ja lähti kävelemään kirpakassa kevätillassa poispäin.
Ei ihan täydellinen lopetus tälle päivälle, joka oli alkanut niin jännittävästi. Ilse huomasi, miten silmissä sameni, eikä se ollut ainoastaan viileän ilman syytä. Hän kuitenkin räpytteli, kunnes näki taas selvästi ja muisteli sitä aamullista riemukasta tunnetta, kun testi oli lopultakin näyttänyt positiivista. Se oli ollut ehkä hänen elämänsä paras hetki ja se sai hymyilemään nytkin ja luottavaisen levollisuuden palaamaan mieleen. Kyllä hän pärjäisi yksinkin, jos Stumppi ei muuttaisi mieltään. Niinkin saattaisi vielä tapahtua, kunhan hän vain toipuisi ensijärkytyksestä.
Vaasankadulla hiljensi auto hänen kohdallaan ja Ilse vilkaisi toiveikkaana, olisiko se Stumppi järjettömässä, mutta ihanassa uudessa autossaan, mutta ei. Tämä oli tylsä, harmaa, perheauto, ja nähdessään keski-ikäisen miehen rullaavan ikkunaa auki, Ilse käänsi katseensa pois ja jatkoi matkaansa. Yleensä hän kiersi kotiin Hesarin kautta säästyäkseen kyselyiltä, mutta nyt hän oli ollut liian ajatuksissaan. Hän ei ollut kuulevinaan miehen huuteluita, nopeutti vain vähän askeleitaan ja alkoi kaivella avaimia lähestyessään kotitalon kulmaa.
Hänellä ei ollut niitä. Stumppi oli raahannut hänet ulos sellaista vauhtia, ettei hän ollut tajunnut napata laukkuaan. Taas yksi kirjoittamaton sääntö elämässä Stumpin kanssa: älä koskaan lähde ulos olettaen, että palaatte yhtä matkaa. Harmaa auto oli kääntynyt hänen perässään poikkikadulle, eikä Ilse uskaltanut pysähtyä ovisyvennykseen, se kuvittelisi vielä hänen pitävän toimistoaan siinä. Hän jatkoi matkaansa alas Helsinginkadulle ja oli menevinään ratikkapysäkille, kunnes näki auton katoavan uudelle kierrokselle.
Nopeasti hän haarukoi vaihtoehtonsa. Stumppi tuskin seisoisi enää siellä huoltoasemalla, ainakaan siinä vaiheessa, kun hän ehtisi kävellä sinne takaisin, ja tiedä koska hän päättäisi palata. Joskus tokikin, olihan lähes koko hänen omaisuutensa Ilsen luona, mutta ei välttämättä tänä yönä. Talonmies asui pihan puolella, mutta hän vaatisi parikymppiä vaivanpalkkaa oven avaamisesta. Nitan luo meneminen yöksi ei oikeastaan ollut optio, ei hän voisi sieltä aamulla lähteä töihin ilman käsilaukkua, jossa olivat lompakko ja työavaimetkin, sisään oli vaan pakko päästä. Huokaisten hän lähti häiriköimään talonmiestä ja toivoi, ettei olisi antanut töissä tupakoitaan Sadulle. Nyt olisi maistunut yksi.
Onneksi ei ollut vielä myöhäisempi, talonmiehen piha-asunnossa oli valot, eikä rouva, joka tuli avaamaan oven, edes murahtanut, kun Ilse nöyrästi pyysi ovenavausapua. Hän myöskin tyytyi pelkkään kymppiin, mikä sai Ilsen paremmalle tuulelle. Maailmassa oli vielä hyviäkin ihmisiä. Hän istui takaisin ihmettelemään kudintaan, joka oli alareunasta tiukkaa ja jäykkää kuin pelti ja ylempää epätasainen ja häntä alkoi naurattaa ja itkettää yhtaikaa. Hänen vauvansa ei totisesti pukeutuisi mihinkään niin rumaan, tätä hommaa hän saisi nähtävästi harjoitella vähän lisää. Toivottavasti hänellä olisi enemmän luontaisia äidintaitoja kuin taipumuksia neulomiseen.
|