|
Lähettäjä: Sennnu
Päivämäärä: 28.8.08 22:01:41
I'm bäk!
Tallinnassa satoi ja paistoi aurinko.
Ja viime yönä noita sivuja väkertäessäni huomasin, että mä olin unohtanut yhden luvun kokonaan välistä. Tää olisi kuulunut tonne pikkujoululuvun jälkeen, mutta tulkoon nyt.
----------
Kaisa
Artsi ei ollut kaikennielevän rakastunut, eikä hän kuvitellut ikinä enää olevansakaan. Ne tunteet hän oli kerta kaikkiaan tuhlannut loppuun, vieläpä ihan turhaan. Kun Ilse oli kesällä Lintsillä suurisilmäisesti kertonut muuttaneensa taas jonkun toisen luokse, hän oli ollut hyvin lähellä kuristaa tytön siihen paikkaan. Tietenkään hän ei ollut tehnyt mitään sen suuntaistakaan. Pahinta, mihin hän oli pystynyt, oli ollut antaa pikkuisen Kaisan roikkua loppuillan käsipuolessaan ja näytellä, että se oli hänestä hauskaa, mutta hän pahoin pelkäsi, ettei Ilse ollut sitä huomannutkaan. Ja vaikka olisikin niin olisiko välittänyt? Ei, se ei ollut luultavaa.
Sen jälkeen Kaisasta oli kyllä ollut kummasti lohtua. He olivat ajautuneet tapaamaan toisenkin kerran, ja sitten kolmannen, ja hiljalleen Artsi oli alkanut kaivata häntä, kun he eivät olleet yhdessä. Ei samalla tavalla kuin kaipasi Ilseä edelleenkin, mutta Kaisa oli hauska ja sievä ja hyvää seuraa. Hiljalleen Artsi alkoi sittenkin kuvitella, ettei koko elämä ollut ohitse, vaikka Ilse olikin päättänyt haluta leikkimään kotia jonkun perheellisen, vanhan ukon kanssa. Omapahan oli vahinkonsa.
Ilsen ja sen miehen tapaaminen ravintolassa oli kuitenkin ollut isku vyön alle. Mikä pahinta, mies ei ollut edes näyttänyt vanhalta ja perheelliseltä, jolloin olisi voinut ihmetellä ja olla vahingoniloinen, eikä hän ollut mikään adoniskaan, jolloin Ilseä olisi jotenkin voinut ymmärtää, ihan tavallinen tyyppi vaan. Ei pätkääkään paremman näköinen kuin Artsi itse, ellei pukeutumista laskettu, mutta pikkujouluaikaan ihmiset kyllä pukeutuivat tavallista paremmin. Hän oli tainnut olla aika huonoa seuraa sen jälkeen, kun he olivat ilmestyneet Roseen, tai ainakin Kaisa oli pahastunut kovasti.
- Sun ei tarvitse roikkua mun kanssa enää, jos sä teet sen vaan paremman puutteessa, hän oli sanonut lopulta ja lähtenyt niine hyvineen, vaikkei valomerkki ollut vielä lähelläkään. Siinä kohden se oli tuntunut vain helpotukselta, mutta jo kymmenen minuutin kuluttua Artsi oli toivonut, ettei olisi päästänyt tyttöä menemään. Omatunto kävi täysillä hänen kimppuunsa ja hän oli lähtenyt perään, juossut selaamaan Rautatientorin molemmat taksijonot läpi, turhaan. Ei mitään pientä, yksinäistä, ruskeaverikköä, laumoittain pikkujoulunviettäjiä vain.
Artsin oli ollut pakko sinnitellä yön yli, mutta jo aamukahdeksalta hän oli soittamassa Kaisalle. Tämä asui yhdessä veljensä ja isosiskonsa Katrin kanssa isossa kolmiossa Kontulassa. Heidän vanhempansa olivat muuttaneet takaisin maalle, synnyinsijoilleen, kun nuorimmainen oli täyttänyt kahdeksantoista, ilmeisesti olettaen Katrin pystyvän hyvin pitämään nuoremmat sisarukset kurissa ja herran nuhteessa. Artsin mielestä Katri onnistui varsin hyvin, ainakin päällisin puolin. Kaisa valitti, että hän oli ankarampi kuin vanhemmat yhteensä.
Katri siellä tietysti vastasi puhelimeenkin. Jos oli yksi asia, missä häntä vastaan kapinoitiin, se oli se, että viikonloppuna tarvitsisi nousta aamupäivällä ylös.
- Artsi täällä, hei, pyydätkö Kaisan puhelimeen? hän kysyi peläten saavansa korviinsa pelästyneen tai huolestuneen sanaryöpyn siitä, ettei Kaisa ollut edes tullut kotiin. Hän kuuli kuitenkin vain närkästyneen tuhahduksen.
- Sehän nukkuu. Mikä on niin tähdellistä tähän aikaan?
- Mä taisin… se taisi suuttua mulle eilen, Artsi sanoi vaisusti.
- No, haluatko sä tosiaan, että mä raahaan sen puhelimeen kesken unien? Jos sä haluat sovitella niin mä ehdotan, että raahaat persoonasi tänne ja yrität henkilökohtaisesti, Katri sanoi. Hän kuulosti ystävälliseltä, mutta hänellä tuntuikin olevan varattuna jokin pehmeä kohta Artsia varten.
- Okei, mä lähden tulemaan, Artsi päätti.
Metron tultua matkat itäsuuntaan olivat periaatteessa nopeutuneet, mutta sitten joutui kyllä Itäkeskuksessa kävelemään ympyrää ja odottamaan, että liityntäbussi lähtisi. Artsi ehti toivoa moneen kertaan, että olisi herättänyt isänsä ja pyytänyt auton lainaksi, ennen kuin ehti perille. Lopulta hän kuitenkin oli soittamassa ovikelloa ja Katri tuli saman tien avaamaan. Hän toi mieleen teologianopiskelijan pilakuvan ankaran meikittömine kasvoineen ja silmälaseineen, eivätkä hänen hiuksensa olleet porkkananpunaiset, kuten Kaidella, tai edes kastanjanruskeat, kuten Kaisalla, vaan rehellisen maantienväriset.
- Tuu sisään. Haluatko sä kaakaota?
- Nukkuuko se Kaisa vielä?
- Kyllä se äsken jotain ynisi, kun mä huusin sille.
- Ehkä mä katon ensin, mitä se sanoo mulle, Artsi päätti ja potkaisi kenkänsä pois. Saattoihan olla, että hänen kaakaonjuontiaikansa tässä taloudessa olivat ohitse.
Kaisan huone oli asunnon pikkuisin, mistä hän oli vähän katkera, mutta ei oikein voinut tehdä muuta kuin tyytyä tilanteeseen. Siellä ei ollut muuta kuin sänky ja lastulevyinen koulupöytä, joka nyttemmin oli muutettu peilin avulla kampauspöydäksi. Kaisa oli jo lopettanut koulun käytyään muutaman vuoden kauppakoulua ja oli nyt töissä naistenvaateliikkeessä. Ja nyt hän nukkui. Artsi seisoi hetken aikaa ovensuussa miettien, mitä oikein tekisi, mutta kun ei muutakaan keksinyt, istui tytön sängynlaidalle ja tarttui tätä varovasti olkapäästä. Hän ei ollut ymmärtänyt, miten kylmät hänen sormensa olivatkaan, mutta kun ne vahingossa koskettivat tytön unesta lämmintä ihoa, tämä heräsi heti.
- Mitä… ai, sinä, Kaisa sanoi, eikä hänen äänestään voinut päätellä, oliko hän vielä unessa vai edelleen loukkaantunut. Artsi risti kätensä syliinsä ja yritti lämmittää sormiaan.
- Mä tulin pyytämään sulta anteeksi, hän sanoi.
- Minkä takia?
- No, eilisen… mä lähdin sun perään, mutta sä olit jo kadonnut jonnekin, enkä mä löytänyt sua enää.
- Lähditkö? Kaisa kysyi ällistyneen näköisenä.
- No lähdin. Miksen ois lähtenyt? En mä halunnut sua loukata kuitenkaan.
- Sä sitten välität mustakin vähäsen? Kaisa kysyi ja hänen vihreät silmänsä alkoivat näyttää epäilyttävän kiiltäviltä.
- Tietysti mä välitän susta, Artsi puuskahti ja sitten tuntui ainoalta oikealta asialta kumartua ja halata Kaisaa.
Tyttö oli ihanan pehmeä ja lämmin ja tarttui tiukasti hänen kaulaansa, mutta se oli se nyyhkäisy, mikä häneltä pääsi.
- Voi sua pientä, Artsilta pääsi.
- Tuu mun viereen, Kaisa niiskaisi.
Artsi mietti hetken, mutta riisui sitten takkinsa lattialle ja totteli. Hän oli peiton päällä ja Kaisa alla ja niin oli hyväkin, Katri huomioon ottaen. Saattoivat he silti suudella ja Kaisa tuntui nauttivan, kun Artsi puristi häntä lähemmäs.
- Mä luulin, ettet sä välitä musta vähääkään, tyttö sanoi syyttävästi.
- Välitän, Artsi vakuutti. Eihän siinä voinut muuta sanoa ja sitä paitsi se oli totta. Ei ollut Kaisan vika, ettei hän ollut Ilse. Eikä hän ollut hassumpi itsenäänkään.
Luja koputus ovelle keskeytti hellän hetken.
- Jos te ette oo kuristanu toisianne vielä niin tulkaa aamiaiselle, sanoi Katri. Kaisa alkoi hihittää.
- Sillä on joku tutka. Meidän ois ehkä pitäny huutaa välillä kovaan ääneen niin se ois kuvitellu, että me riidellään, eikä ois vaivautunu tulemaan.
- Lähetetään se kauppaan hakemaan sokeria tai jotain, Artsi ehdotti ja siveli Kaisan hiuksia.
- Se lähtee töihin kohta, sitten me saadaan olla rauhassa.
- Entäs Kaide?
- Se nukkuu iltaan asti, se tuli vasta mun jälkeen kotiin. Mee sä nyt pitämään seuraa Katrille niin mä puen, Kaisa sanoi ja tönäisi häntä hellästi. Artsi totteli ja meni keittiöön, missä Katri selasi sanomalehteä muki kädessään. Pöydällä oli paketti kaakaojauhetta, ruisleipää ja paprikarenkaita.
- Saitteko te sovittua? Katri kysyi näyttäen hitusen huvittuneelta siitä ajatuksesta, että joku oli viitsinyt matkustaa puolen kaupungin halki puhumaan hänen pikkusiskonsa kanssa.
- Taidettiin me saada, Artsi sanoi ja istui pöydän ääreen.
- Käykää hei kaupassa. Olisi Kaiden vuoro, mutta mä en jaksa uskoa siihen, että se pääsee ylös ennen kuin ne menee kiinni. Lista on jääkaapin ovessa. Ja Kaisa, tiskaa tänään.
Kaisa tassutteli keittiöön edelleen unisen näköisenä mutta oli saanut farkut ja T-paidan yöpaitansa tilalle.
- Tiskaa, käy kaupassa, mitä vielä? Mulla on vapaapäivä.
- No, matot vois viedä ulos… Katri aloitti, mutta lopetti kesken. – Et sä tainnutkaan kysyä tosissasi.
- En tosiaankaan. Eikö sun pitäisi jo mennä?
Katri vilkaisi kelloaan ja lähti melko vikkelästi. Kaisa tirskahti ja istui Artsin viereen. Hän ojensi kätensä kohti voileipätarvikkeita, mutta antoi sen sitten tipahtaa, kun ulko-ovi kävi.
- Onko sulla nälkä?
- Ei, Artsi sanoi.
- Mitä jos mentäis sitten takasin nukkumaan?
Artsi ei vaivautunut vastaamaan vaan nousi ja he palasivat suoraa päätä takaisin Kaisan sängylle.
- Ollaanko me nyt yhdessä? Kaisa kysyi ja katsoi häntä vakavasti silmiin.
- Mä luulin, että me oltiin jo, Artsi sanoi ymmällään. Hehän olivat sentään tapailleet koko syksyn.
- Mä tarkotan vakavasti yhdessä. Ei niin kuin ajankuluksi vaan.
- Vaan kunnes kuolema erottaa?
- No ei nyt pakosti niinkään. Mutta ei se sua ikinä huoli, kai sä sen tiedät.
Se oli kuin isku vasten kasvoja.
- En mä siitä enää välitä, Artsi valehteli ja tunsi omantunnonpistoksen Kaisan ilahtuneesta ilmeestä. – Mutta sä olet suloinen, hän jatkoi nopeasti.
- Voi, Kaisa sanoi ja painautui häntä vasten. Hänen huulensa olivat pehmeät ja vaativat keskittymistä. Vähän ajan kuluttua Artsi olisi voinut kertoa paljon vakuuttavammin, ettei enää välittänyt Ilsestä, mutta siinä vaiheessa se ei enää tullut hänen mieleensäkään. Hän oli saanut Kaisan paidan pois ja farkut avattua, mutta siihen tyttö pysäytti hänet.
- Rakastatko sä mua? hän kysyi vaativasti.
- Joo, Artsi vakuutti.
- Sanot vaan, Kaisa tuhahti ja Artsi ymmärsi, että siltä se tosiaan saattoi vaikuttaa. Kuinkahan monet valheelliset rakkaudentunnustukset tässä kohden olikaan lasketeltu. Hän tarttui tyttöä leuasta ja katsoi tätä syvälle silmin.
- Ei kun mä tarkotan sitä. Mä rakastan sua. Eikä meidän tarvii, jos et sä halua.
Kaisa näytti vähän aikaa puntaroivan hänen sanojaan, mutta hymyili sitten.
- Mä uskon sua. Suhun voi luottaa, hän sanoi ja jatkoi itse riisumistaan.
Ei Artsi huijannutkaan, häneen saattoi tosiaan luottaa. Ehkä hänen sanansa olivat vähän tilanteen värittämät, mutta kyllä hän rakasti Kaisaa, vaikkei se ollutkaan saanut alkuaan jalat alta vievästä rakastumisesta. Kaisaa oli helppo rakastaa, hän oli niin nauravainen ja miellyttämisenhaluinen. Tilanne alkoi tuntua vakavalta viimeistään siinä vaiheessa, kun Katri alkukeväällä pakotti Kaiden vaihtamaan huonetta Kaisan kanssa.
- Kaisa ja Artsi tarvii isomman huoneen ja sängyn kuin sinä yksin, hän sanoi.
- Jumalauta, ei Artsi asu täällä, Kaide oli älähtänyt.
- No, ainakin se tekee enemmän kotitöitä kuin sinä.
- Ja tiskivuorojen perusteellako täällä jaetaan neliöt?
- Niin, sanoi Katri. Hän hallitsi itse olohuonetta, jossa oli eniten tilaa ja parveke.
Katrille ei oikein voinut laittaa hanttiin, hän oli sentyyppinen ihminen, ja niin he vaihtoivat huoneita, vaikka Artsista se olikin vähän noloa. Ei hän sentään asunut Kaisan luona, vaikka viettikin siellä kyllä aika lailla aikaa. Katri oli vähän nipo ja omalaatuinen, mutta muuten sisaruskämpässä oli rattoisaa istua iltoja. Vuokraan hän ei sentään tarjoutunut osallistumaan, Katri ja Kaisa kävivät molemmat töissä ja olivat paljon paremmin varoissaan kuin opiskelevat Kaide ja Artsi, mutta ruokaostoksia hän teki silloin kun opintotuesta liikeni.
- Kyllä mä silti kaipaisin ihan omaa pientä kotia, sanoi Kaisa kaihoisasti vihjaillen.
- Sitä sä joudut odottamaan vielä ainakin vuoden verran, kunnes mä valmistun, ja sitten mulla on inttikin, sanoi Artsi. Ei enää ollut epäilystäkään siitä, etteikö sellaista joskus tulisi, yhteistä kotia, mutta ei hän suostuisi semmoisen perustamista miettimään ennen kuin pääsisi töihin. Hän ei antaisi Kaisan elättää itseään.
- Meinaatko sä valmistua jo vuoden päästä? Kaide sano, että sillä menee vielä ainakin kaksi.
- Kaide taisi ottaa alkuun vähän rennommin, sanoi Artsi ympäripyöreästi viitsimättä paljastaa, että kaveri otti opiskelun melko löysin rantein edelleen. Kaksi vuotta vaatisi ihmeen tai perusteellisen valaistumisen.
|