Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   19.8.08 00:30:03

Edellinen

Kylläpä aika rientää!

Lähettäjä: tripi 
Päivämäärä:   19.8.08 01:43:42

no niin rientäää!! lisäää

Lähettäjä: aiskii 
Päivämäärä:   19.8.08 15:33:33

Artsin pisteet putosi aika roimasti nyt. Pöh. Se on kauheen kiva mut äääääh kuinka tuskastuttavan säälittävä. Olis nyt kuksinu edes jotain muuta ku Ilseä.

Mutta musta olis ihanaa jos Alille kehkeytyis joku huikee romanssi! :)

Lähettäjä: molli 
Päivämäärä:   19.8.08 15:42:25

aijai :D en ossaa oikee yhtää mittää snaoa..

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   19.8.08 16:12:20

Morkkis

Se oli ollut niin odottamatonta, Artsi puolustautui valvoessaan yöllä. Ilse oli iskenyt ihan yllättäen, ei hänellä ollut ollut mitään mahdollisuuksia. Sitten tyttö oli nukahtanut, onneksi ei sentään kesken kaiken vaan vasta jälkeenpäin. Artsi oli harkinnut kantaa hänet omaan sänkyynsä, muttei ollut raaskinut, oli vain vetänyt lakanan heidän alastomien vartaloidensa verhoksi siltä varalta, että Nita ja Ali tulisivat. Heitä ei kuitenkaan kuulunut, kumpaakaan, ja tuskin he olisivat heitä kovin ihmetelleetkään. Olivat he joskus nukkuneet samassa sängyssä ennenkin, kun Ilse oli ollut lohdutuksen tarpeessa.

Tyttö nukkui niin suloisesti käpertyneenä hänen kylkeään vasten, ettei hän ollut malttanut nukahtaa itse, torkahtanut vain hetkiksi. Pyyhe oli aikaa sitten karannut Ilsen hiustenkin ympäriltä ja ne olivat levinneet pitkinä, takkuisina suortuvina tyynylle niin, että niitä teki mieli sukia sormillaan ja siloitella. Epäinhimillisen aikaisin hän alkoi kuitenkin liikahdella. Artsi oli kuvitellut hänen sen viinamäärän jälkeen pysyvän tajuttomana jonnekin puoleenpäivään tai niille main, mutta kello oli vasta kuusi ja Artsi tajusi, että Nitan ja Alin oli täytynyt mennä yöksi Jonin ja Alexin kämpille. Joko niin tai sitten heidät oli kolkattu, ryöstetty ja murhattu. Hän toivoi äkkiä, että olisi sittenkin vienyt Ilsen toiseen huoneeseen. Jospa tyttö ei muistaisi edellisillasta mitään ja pelästyisi tai peräti suuttuisi herätessään hänen kainalostaan?

- Voi víttu, Ilse mutisi, eikä Artsi voinut tietää kiroiliko hän krapulaa vai oliko hän tajunnut tilanteen. Veri tuntui hyytyvän hänen suonissaan, kun hän odotti jatkoa. Ilse nosti päänsä tyynystä mutta painoi sen heti takaisin inahtaen kivusta.
- Anteeksi, hän sanoi seuraavaksi, yrittämättä enää liikkua.
- Mistä hyvästä? Artsi kysyi. Hän oli harkinnut teeskennellä nukkuvaa, jotta Ilse olisi saanut rauhassa kerätä ajatuksiaan, muttei se enää tuntunut reilulta.
- Mä olen sika.
- Sä muistat?

Ihan liian hyvin. Ilse ei ollut ikinä kokenut sellaista morkkista kuin mikä nyt iski.
- Mun ei olisi pitänyt yrittää vietellä sua, se oli sikamaista, hän sanoi.
- Yrittää? Artsi kakaisi ulos. Eikö hän muistanut onnistuneensa aika helposti?
- No… Ilsestä tuntui, että hän oli punainen koko naamaltaan. Onneksi huoneessa oli melko hämärää, kun vain keittiötason päällä oleva lamppu oli päällä.
- Ei, kuule, Artsi sanoi ja kiersi toisenkin kätensä hänen ympärilleen. – Mun tässä kai pitäis pyytää anteeksi. Mä olin selvin päin, tai ainakin melkein.
- Mä olen ällöttävä paska, Ilse sanoi, muttei vetäytynyt pois. Morkkiksesta huolimatta siinä oli aika hyvä olla – mutta Artsi olikin aina ollut jotenkin lohduttava. Sitten se kuitenkin kävi mahdottomaksi. Hän nousi istumaan, vaikka päässä vihlaisikin.
- Mitä likat?
- Ei niitä oo näkynyt.
- Hyvä… kai. Mä taidan yrittää mennä omaan sänkyyni nyt.
- Anteeksi etten mä vienyt sua.
- Älä. Mun niskoille vaan kaikki, Ilse sanoi tuskastuneena ja kiipesi Artsin yli pois sängystä. Tuntui turhalta ujostella alastomuutta enää tässä tilanteessa. Hän kävi vessassa, juomassa ja katsoi toiseen huoneeseen sulkien oven perässään. Päätä särki ja hän muisti kaatumisensa vasta, kun sormet osuivat tahmeisiin hiuksiin. Sekin vielä.

Nita ja Ali palasivat kymmenen aikoihin kauppakassien kanssa ja löysivät Artsin löhöilemästä sängyllään, tuijottamassa televisiota, josta tuli musiikkivideoita. Tiskit oli tiskattu ja oven vieressä lojui kiinnisolmittu roskapussi.
- Täällä on siivottu, sanoi Nita ilahtuneena.
- No enkö mä miesorjaksi tullut mukaan? Artsi kysyi kuivasti.
- Äläs ryppyile!
- Kiva, ettei teitä oo myyty orjiksi Marokkoon. Toitteko te ruokaa?
- Me tuotiin kaikkea ihanaa. Onko Ilse hengissä?
- Se taitaa nukkua, mutta ei se ihan ehjä ole, Artsi sanoi viitaten veritahraiseen pyyheläjään, jonka hän oli viikkaillut jalkopäähänsä.
- Jestas, ei kai se ole yrittäny katkoa ranteitaan? Ali kauhistui.
- Ei, mutta päänsä se on kolauttanut johonkin.
- Apua, aivotärähdys?
- En mä usko, kai se sillon olisi ollut jotenkin outo?

Nita ei kuunnellut enempää vaan paukkasi makuuhuoneeseen. Ilse oli onnistunut vastoin odotuksiaan nukahtamaan uudestaan ja heräsi nyt melko väkivaltaiseen ravisteluun.
- Mikä sun päässä on? Nita huusi.
- Kankkunen, sanoi Ilse ja painoi silmänsä takaisin kiinni.
- Vaanko? Artsi sanoo, että sulla on haava!
- Se ei koske ollenkaan, sisäpuoli vaan. Anna mä nukun lisää.
- Tuu kohta syömään, me keitetään kahvia ja tuotiin kaupasta kaikkia herkkuja, Nita houkutteli rauhoittuen ja Ilse lupasi yrittää.

Hän ei sulkenut ovea kunnolla perässään ja iloinen jutustelu kuului selvästi makuuhuoneeseen. Ainakin tytöillä kuului olleen hauskaa ja Artsi kiusoitteli heitä huvittuneen oloisena lomaromansseista. Ilse veti lakanan päänsä yli ja toivoi, että olisi voinut vain kuolla häpeästä tai nukkua lähtöpäivään asti. Tai palata ajassa taaksepäin edellisiltaan. Mikä tahansa yhdenillan seksisekoilu olisi ollut parempi kuin mennä sänkyyn Artsin kanssa, eikä hän voinut enää ymmärtää, mistä sellainen neronleimaus oli hänen päähänsä tullut. Kavereihin ei vaan sekaannuttu, ei etenkään, jos nämä saattoivat saada siitä vääränlaisia käsityksiä. Eikä muutenkaan. Kyllähän hänellä oli ollut ikävä, ja hän oli ollut surullinen, ja suoraan sanoen vähän puutteessakin, mutta ei se antanut oikeutta käyttää ystäviä hyväksi.

- Tuu juoppo syömään! sanoi Ali ovenraosta. Ilse ei ensin liikahtanutkaan, mutta huokaisi sitten. Ehkä oli parasta mennä hoitamaan väistämätön kohtaaminen pois. Tytöt tosin pilkkaisivat häntä, mutta eivät varmaan pahasti. Mitä Artsi sanoisi tai tekisi, sitä olikin vaikeampi arvata. Hän nousi varovasti istumaan, totesi päänsä kestävän sen ja veti päälleen isän vanhan valkoisen paidan, jonka oli ottanut mukaan siltä varalta, että polttaisi itsensä auringossa ja tarvitsisi jotain ilmavaa ylleen. Se meni hyvin myös aamutakista.
- Voi elämä, mikä peikko, varsinainen miss takatakku, Nita nauroi, kun Ilse istui vapaalle tuolille pöydän ääreen ja hän tunnusteli hämillään hiuksiaan. Ne tuntuivat tosiaan tupeeratulta metsältä ja taisi niissä olla vielä vertakin..
- Taisi jäädä kampaamatta eilen, hän mutisi ja piti katseensa visusti pöydässä. Tytöt olivat järjestäneet oikean juhla-aamiaisen. Siinä oli sämpylöitä ja tomaattia ja keitettyjä munia ja kylmää mehua, jota Ilse otti lasiinsa. Sitten hän voiteli itselleen sämpylänpuolikkaan ja laski sen eteensä pöydälle. Hän ei uskaltanut vilkaista Artsia.

Lähettäjä: Aqua 
Päivämäärä:   19.8.08 16:46:53

Okei, miulle käy mikä romanssi tahansa:) Osaat muuten kirjottaa tosi hyviä viimesiä lauseita;)

Lähettäjä: Nuotti 
Päivämäärä:   19.8.08 19:27:14

Noniin. Pitihän se arvata. Eiks kohta ole jo ilta? :D

Lähettäjä: Aqua 
Päivämäärä:   19.8.08 20:11:53

^^Nii miustkii:)

Lähettäjä: JamoBakteeri. 
Päivämäärä:   19.8.08 20:34:54

Nyt on kovastiki ilta!

Lähettäjä: kide 
Päivämäärä:   19.8.08 20:47:48

Nytton ilta :)

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   19.8.08 20:53:33

Ok, ja kiitos Aqua :)
Mun pitänee sitten ruveta työstämään Alille romanssia. Kyllä se rauka semmosen ansaitsisikin.
-----------

- Mitenkäs teidän ilta meni, hän kysyi heikosti.
- Se yrittää vaihtaa puheenaihetta, sanoi Nita Alille.
- Antaa sen vaihtaa, tämä sanoi suopeasti. – Me katseltiin tähtiä ja kahlattiin öisessä Välimeressä ja kaikkea ihanaa.
- Me oltiin yökylässäkin, paljasti Nita.
- Mähän sanoin, että ne on kivoja, enkö sanonut? Ilse kysyi piristyen hiukan. Hän haukkasi voileivästään, mutta tuli samalla katsahtaneeksi, miten Ali upotti lusikkansa munaan niin, että löysää keltuaista purskahti ulos kuin aivot haljenneesta kallosta. Hänen ruokahalunsa katosi jonnekin hyvin kauas, eikä hän saanut haukattua toista kertaa. Ensimmäisenkin nieleminen oli työn ja tuskan takana.
- Mä taidan mennä tekemään jotain näille hiuksille, hän sanoi saatuaan suupalastaan työvoiton.
- Mee ihmeessä, Joni ja Alex voi olla täällä minä hetkenä hyvänsä ja pelästyyhän ne tommosta, Nita sanoi.
Kylpyhuoneen ovelta Ilse uskalsi vilkaista taaksepäin ja näki Artsin tuijottavan ruokia ihan yhtä tiiviisti kuin mitä hän oli itsekin tehnyt. Onneksi tytöt taisivat olla niin tohkeissaan, etteivät olleet ihan valppaimmillaan. He olivat varmaan syyllisemmän näköisiä kuin pikkupoika käsi keksipurkissa, molemmat.

Kun Joni ja Alex rymistelivät sisään, istuivat he kaikki parvekkeella. Nita kampasi Ilsen pitkiä hiuksia marmattaen takkuja kuin väsynyt äiti.
- Mä laitoin hoitoainetta, Ilse mutisi.
- Seuraavan kerran et mee nukkumaan märillä hiuksilla kampaamatta. Tässä menee ikä ja terveys, sanoi Nita ja yritti löytää haavan. – Tossa se on, noin pieni ja niin paljon verta!
- Missä verta? kysyi Alex mennessään ohi. Hän hätisti Alin ylös tuolistaan, istui itse tilalle ja otti tytön polvelleen, Ilse huomasi sivusilmällä.
- Ilse on kaatunut eilen, Nita juorusi, ennen kuin tämä ehti itse sanoa mitään. Pojat riemastuivat kovasti.
- Blondi koheltaa etelässä, osa seitsemäntoista, mitähän ne sanoo töissä tosta! Joni virnisteli ja istui kynnykselle ottaen oluen, joita Artsi toi jääkaapista.

- Ette sano kyllä töissä mitään, Ilse kauhistui. Mitä ne kaikki… mitä Kimmo ajattelisi, jos kuulisi, miten hän oli juonut niin paljon liikaa, ettei tolpillaan pysynyt? Pitäisi häntä entistä varmemmin typeränä kakarana!
- Toi voi olla liian hyvä juttu, että raaskisi olla kertomatta, Joni mietti.
- Ei kun ihan oikeesti! Ette saa!
- Kiristetään sitä, ehdotti Alex.
- Se me voitais tehdä. Pitää vaan miettiä, mitä me sitten siltä halutaan.
- Mitä vaan, Ilse lupasi, vaikka tiesi, että se saattaisi käydä kalliiksi.

Kun Nita oli saanut Ilsen hiukset selviksi ja letitettyä, he lähtivät rantaan. Kaikki kuusi alkoivat olla syvänruskeita, mutta ei ollut oikein muutakaan tekemistä. Ali ja Alex ja Nita ja Joni suunnittelivat täyttä päätä illaksi uutta kuutamokävelyä meren rannalla ja Ilse tajusi kauhukseen, että hänen ja Artsin oli joko lähdettävä mukaan tai vietettävä toinen ilta hotellihuoneessa kahdestaan. Kummin päin tahansa, he olivat ylijääneitä. Siitä tulisi yhtä piinaa, elleivät he vähitellen saisi puhevälejä takaisin. Hän ei kuitenkaan keksinyt mitään, mitä olisi voinut sanoa Artsille, joka makaili silmät itsepintaisesti suljettuna auringossa. Jokapäiväisimmätkin lausahdukset alkoivat kuulostaa liian typeriltä, kun niitä oli vähän aikaa pyöritellyt mielessä.
- Sopiiko teille, aloitti Nita hypellessään kiireesti merestä yli kuuman hiekan, Joni perässään.
- Ilselle sopii, se lupasi mitä vaan, huomautti Joni.
- No? Ilse kysyi.
- Voisitko sä nukkua Alin sängyssä jos me tullaan Jonin kanssa meidän makuuhuoneeseen ensi yöksi? Ali ja Alex voi mennä niiden hotelliin.
Olihan tuo ollut odotettavissa, Ilse ajatteli turtana.
- Tietysti, hän sanoi sävyttömällä äänellä. – Jos ei Artsia haittaa.
- Ei kai nyt sitä, Nita arveli. Mainittu henkilö avasi silmänsä ja nousi istumaan.

- Ilse hei, mennään juomaan jotain, hän sanoi vastaamatta Nitalle ja auttoi tytön ylös. Kummallinen helpotuksen tunne tuli. Hän taisi sentään olla olemassa sittenkin, Artsi katsoi häntä ja puhui hänelle.
He tilasivat olutta ja jääkahvia ja istuivat rantabaarin pehmustetuille korituoleille. Bambunlehdistä punottu katto varjosti ihanasti, mutta Ilse ei osannut vieläkään sanoa mitään.
- Voidaanko me koittaa käyttäytyä edes nää pari päivää ennen lähtöä jotenkin normaalisti? Eihän tästä tule mitään, puuskahti Artsi lopulta.
- Ei noi huomaa mitään, ne on liian keskittyneitä toisiinsa, Ilse sanoi pisteliäästi.
- Kyllä nekin kohta huomaa, ja onko susta sitä paitsi kivaa kohdella mua kuin ilmaa?
- Ei, mutta mulla on niin kauhea morkkis!
- Älä väitä, ettei sulla koskaan ennen olisi ollut yhdenyönjuttua, Artsi sanoi ja kumartui vähän lähemmäs.
- Sun kanssasi ei ole. Eikä kyllä paljon muutenkaan.
- No, loppuloma olisi kumminkin helpompi, jos me yritettäis edes esittää kavereita eikä vihamiehiä.
- En mä haluaisi, että sä olet mun vihamies, Ilse sanoi ja alkoi taas tuntea itkun olevan pelottavan lähellä.
- No hitto, enhän mä olekaan! Sä voisit yhtä hyvin olla vihainen mulle kuin mä sulle.
- Miksi mä sulle olisin vihainen, itselleni mä olen. Mä sanoin sulle jo aamulla.
- Aselepo?
- Ei kun rauha, Ilse ehdotti ja uskalsi hymyillä vähän toisella suupielellään.
- Huh, sanoi Artsi helpottuneena ja lysähti takaisin selkänojaa vasten. Ilsen teki mieli halata häntä, mutta ei semmoista voinut tehdä tässä tilanteessa, eikä varmaan enää koskaan.

Nita ja Ali eivät osoittaneet mitenkään huomaavansa, että he puhuivat taas toisilleen, jos olivat huomanneet sitäkään, etteivät puhuneet. Tänäkin iltana disko jäi välistä ja he lähtivät iltamyöhällä rannalle kävelemään.
- Lomaromantikot, nauroi Ilse katsellessaan edellä kulkevia pariskuntia. – Saa nähdä, mitä noista tulee, kun päästään takaisin Suomeen.
- Lomaromansseilla on kai tapana loppua, Artsi arveli.
- Niin, ei kai ne oikeen kestä arkea. Ja mihin asti noi meinaa kävellä? Palmaan?
- Haluatko sä mennä pois? Artsi kysyi kohteliaasti.
- Mun tekisi mieli jotain makeeta. Mansikoita tai persikoita tai jotain.
- No mennään etsimään.
- Sitten voidaan mennä vaikka hotelliin pelaamaan korttia tai jotain.
- Tai jotain.

Lähettäjä: polli 
Päivämäärä:   19.8.08 23:21:14

uuuh :D mua jänskättää niin hirveesti tää :D

Lähettäjä: Aqua 
Päivämäärä:   20.8.08 14:15:35

Tai jotain:D

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   20.8.08 16:56:47

Vakavampaa flirttailua

Lomaromanssit kuolivat tosiaan heti Suomen viileämmässä ilmanalassa. Ne olivat henkitoreissaan jo ennen kuin matkalaukut tulivat koneesta hihnoille ja lopullisen kuoliniskun ne taisivat saada juhannuksena, kun Alin pihassa järjestettiin grillijuhlat ja Joni ja Alexkin oli kutsuttu. Juhlat olivat ihan onnistuneet sinänsä, mutta ei niissä ollut romantiikan häivääkään, ellei sitten laskenut Alin Terhi-ystävää ja tämän poikaystävää Rasmusta, mutta nämäkin olivat olleet yhdessä jo niin kauan, etteivät jaksaneet kuherrella koko iltaa.
- It was good while it lasted, Ali siteerasi Ilselle, kun muut olivat jo lähteneet ja he vielä istuivat pihakeinussa vahtien, tulisiko ollenkaan pimeää.
- Paska reissu, mutta tulipahan tehtyä, tämä heitti takaisin.
- Ei nyt mikään paska, sanoi Ali ottaen sen ihan kirjaimellisesti. – Ruskettuihan siellä.
- Äh, en mä sitä tarkottanut… puhuinpahan vaan lämpimikseni. Ihanampaa täällä oikeestaan on, Ilse hymähti ja tuijotti haaveellisena taivaanrantaa. Heinäkuuhun oli enää viikko.

- Mitä sä oikeen mietit? Ali kysyi epäluuloisena. – Sulla on kumminkin joku mies.
- No eikä ole.
- Mielessä ainakin.
- Keskeneräsistä ei kerrota, Ilse naurahti.
- Älä sitten. Mä jo pelästyin siellä reissussa, että sä pahastuit siitä, että mulla oli Alexin kanssa treffit.
- En tosiaankaan! Musta se oli hienoa! Ilse vakuutti.
- Niin hienoa, että sun piti sen kuultuasi vetää kaatokänni.
- Äh, ei se liittyny siihen asiaan mitenkään.
- Mä en sano, että sun pitäisi uskoutua kenellekään, mutta sanonpahan vaan sen verran, että Nita on aika loukkaantunut kun sä pidät siltä salaisuuksia, Ali huomautti. – Ja nyt mä en puutu tähän enempää. Pidä salarakkaasi.

Ilse oli laittanut kellon soimaan kuudelta sinä aamuna, kun Kimmon oli määrä palata töihin. Hän oli valinnut vaatteitaan edellisiltana lähes tunnin ajan ja havainnut koko ajan olevansa sortumaisillaan johonkin ihan sopimattomaan. Valkoinen pitsimekko oli vilkutellut hänelle kaapista hartaasti, ja se olisi näyttänyt ihanalta mallorcanrusketuksen kanssa, mutta se nyt oli vaan auttamatta liian hieno töihin. Hän olisi näyttänyt morsiamelta. Valkoiseen hän kuitenkin aikoi päätyä ja silitti lopulta huolellisesti lyhythihaisen paitapuseron ja kokeili sen pariksi yksinkertaista mustaa hametta. Se oli täydellinen. Hänen vaatteensa olivat kyllin asialliset vaikka kirkkoon, mutta hän itse siellä sisällä ruskeana ja vaaleat hiukset vähän villillä nutturalla ja vaikutelma olisi melkein pelottavan seksikäs.

- Isä, onko sulla mustaa kravattia? hän meni vielä illalla kysymään.
- On mulla jossain hautajaiskravatti, miten niin?
- Mä lainaisin.
- Yritätkö sä saada uskottavuutta työpaikalla kravatilla? hänen isänsä kysyi huvittuneena.
- Joo, just niin. Ne kun ei meinaa uskoa, että kakskymppinen vois olla jo aikuinen, Ilse runoili häpeämättä.
- Saanko mä autonkin? hän keksi kysyä, kun isä oli löytänyt solmion. Hän oli lopulta saanut lomansa jälkeen inssin läpi, tuhrattuaan sitä ennen autokoulussa suuren osan kevättä. – Sähän olet lomalla.
- Lomalla sitä kai eniten tarvitseekin?
- No mutta et kai sä ensimmäisenä lomapäivänä tee muuta kuin lepäät? Mä tulen kuitenkin viiteen mennessä takasin.
- Vie sitten sekin, mies huokaisi. – Vie tuhkatkin pesästä.
- Asuntorahat? Ilse sanoi toiveikkaana.
- Ehkä ensi vuonna. Ihan oikeasti.

Aamulliseen meikkaamiseen ja kampaamiseen sai hyvin kulutettua tunnin ja toisen mokoman Ilse varasi työmatkaan. Hän ei ollut ennen mennyt sinne autolla, eikä hänellä ollut mitään käsitystä siitä, kauanko matka kestäisi ja miten teillä olisi ruuhkaa. Muutenkin ajaminen vielä jännitti aika lailla, vaikka hän olikin jo muutamaan otteeseen saanut lainata autoa ja päästyään liikkeelle hän mietti, oliko tämä sitten ollut hyvä idea. Entäpä jos hän uisi tuskanhiessä, ennen kuin pääsisi työpaikalle asti? Se siitä vaikutelmasta sitten. Korkeakorkoiset kengätkin olivat vähän hankalat, korot tarttuivat automattoon ja polkimia oli paha painaa.

Siihen kuitenkin tottui armollisen pian, eikä kaupungilla ollut paljonkaan muuta liikennettä, olihan paras lomakausi. Seuraava tenkkapoo tuli, kun hän kääntyi työpaikan parkkihalliin. Siellä oli runsaasti tyhjiä paikkoja, mutta inhottavia pylväitä oli siellä täällä, eikä hän tahtonut millään saada pitkää autoa kääntymään ja osumaan ruutuun. Siinä tuli jo oikeasti hiki. Onneksi kello oli kuitenkin vielä vaille kahdeksan: hän ehtisi hyvin tarkistaa näyttävänsä ihmiseltä, ennen kuin Kimmo tulisi. Hississä häntä alkoi naurattaa. Mikä hiton hupakko hän olikaan! Ja hissin peili näytti kuitenkin hyvää, hiukset hapsottivat juuri sopivan huolettomasti ja isän kravatti, joka roikkui löysänä, oli piste i:n päälle.

Hän kävi ensimmäiseksi kahvihuoneessa laittamassa kahvin tippumaan ja palasi omaan huoneeseensa odottamaan ja vilkaisemaan muodon vuoksi, mitä hänellä oli jäänyt kesken perjantaina. Järjetön paniikki iski, kun käytävältä sitten alkoi kuulua ääniä. H-hetki, mutta oliko hän sittenkin liian pyntätty? Uskaltaisiko hän liikahtaa tuoliltaan koko päivänä? Sitten oli se suudelmakin kesäjuhlissa.
- Huomenta! sanoi Saara iloisesti tullessaan sisään.
- Sä olet aikasessa, Ilse sanoi hätkähtäen.
- Mä aion lähteä aikasin. Onkohan siellä jo kahvia?
- Mä laitoin äsken tulemaan.
- Sinne sitten, ei kai tää päivä muuten lähde käyntiin.

Pakkohan se oli mennä edellä lyllertävän Saaran perään. Viime hetkellä Ilse sentään potkaisi korkkarinsa pois jaloista. Hän näyttäisi puhelinpylväältä Saaran vieressä, jos pitäisi ne jalassa.
Oli Kimmokin jo siellä, istui tavallisella paikallaan pöydännurkassa ja toivotti huomenta.
- Miten sun loma meni? Ilse kysyi voipuneesti saatuaan mukiinsa kahvia ja kierrettyään pöydän toiselle puolelle. Onneksi Saara otti rupattelun huolekseen, sillä sen enempää sanottavaa hän ei tähän hätään keksinytkään, keskittyi vain kahviinsa ja vilkuilemaan, oliko Kimmo jotenkin eri näköinen kuin ennen lomaansa. Ei kai, ellei rusketusta laskettu. Hiljalleen Ilse sai itsensä hallintaan ja sitten tulivat Henriikka ja Joni. Alex harvoin ehti töihin ennen kymmentä.

- Kiva univormu, vai oletko sä menossa hautajaisiin tai johonkin ravintolaan iltatöihin? Joni kysyi, kun Ilse päätti hakea lisää kahvia.
- Sun hautajaisiin mä tulisin mielelläni, Ilse tuhahti, ja häntä harmitti, kun ei mitään parempaa keksinyt. Joni oli kuitenkin antanut hänelle kaipaamansa tönäisyn, eikä häntä enää ujostuttanut kuin teinityttöä. Hän pyörähti ympäri. – Eikö tää ole muka ihan hyvä toimistotyöläisen asu?
- Etenkin noi varpaat, myönsi Kimmo, ja kun Ilse pelästyneenä vilkaisi häntä löytäen ilmeestä pelkkää ihailua eikä paheksuntaa, kaikki tuntui loksahtavan taas kohdalleen.
- Mulla oli niin lyhyt loma, etten mä ehtinyt kävellä tarpeeksi paljain jaloin, hän naurahti.
- Ole kaikin mokomin ilman, Kimmo lupasi.
- Blondit voisi oikeastaan mennä ilman mitään. Se voisi olla työehtosopimuksessa määrätty, haaveili Joni ja Ilse läppäsi häntä ohimennessään päähän.
- Lapset! komensi Saara nauraen. – Pistä ne nyt kuriin, ne on olleet ihan mahdottomia koko kesän, hän juorusi Kimmolle.
- Au, yritätkö sä aiheuttaa mullekin aivovamman? Joni ähkäisi ja Ilse läppäsi varmuuden vuoksi uudestaan. Joni oli menossa vaarallisille vesille.
- Pitää kai mennä miettimään kurinpalautustoimia, Kimmo huokaisi ja nousi lähteäkseen. – Ja taitaa muutama muukin työ kutsua.

Ensimmäinen päivä siis meni hyvin. Kimmo oli kommentoinut hänen varpaitaan, Ilse mietti päivän päätteeksi, eikä voinut taas olla vähän nauramatta itselleen. Ihan näin höpsähtänyt hän ei ollut tainnut olla lähemmäs kymmeneen vuoteen, sen jälkeen kun oli ollut pihkassa Alin rapussa asuvaan Nipaan. Puuttui vain, että hän hommaisi päiväkirjan ja raapustaisi sinne iltaisin päivän tärkeydet. ”Rakas päiväkirja, tänään Kimmo katsoi mun varpaita”. Hänen teki mieli viivytellä töissä yhtä kauan kuin Kimmokin ja välttää pahin ruuhka parkkihallissa, mutta hänhän oli luvannut olla kotona viideksi, joten neljältä oli pakko lähteä.
- Huomiseen! hän huikkasi tyhjille käytäville tapansa mukaan ja painui hissiin.

Lähettäjä: tripi 
Päivämäärä:   20.8.08 17:16:11

jepjep :) kai se nyt sitte kolaroi kimmon autoa tai jotain? :D

Lähettäjä: anniku 
Päivämäärä:   20.8.08 20:13:19

heiei ei ei, kimmo painuu pyllyyn :D

Lähettäjä: aiskii 
Päivämäärä:   20.8.08 22:13:02

Eeeei Kimmo ei painu minnekään! Ilsen pitää tehä jotain 'kiellettyä' kun se on muuten niin tossukka. Nyt äkkiä iltsikkaa, tahdon sutinaa ja pian!

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   20.8.08 22:33:32

*sutsut*
--------

Kimmokin viivytteli tahollaan. Kotiin ei ollut kiire, kun Anna ei ollut siellä, eikä häntä huvittanut enää törmäillä Ilseen käytävällä. Saamarin tyttö vaaleanpunaisine varpaankynsineen. Kun hän kuuli tytön huikkauksen hän uskalsi ruveta pakkailemaan tavaroitaan ja lähti sitten mietteissään autolleen. Ehkä voisi kysyä naapuriosaston vetäjältä, josko tämä tarvitsisi harjoittelijaa?

Hetken hän luuli näkevänsä näkyjä astuessaan palo-ovesta autohalliin, kun oli ajatellut Ilseä niin kiinteästi, mutta tämä oli kai oikea, sillä tällä oli kengät jalassa, mustat korkokengät. Harhakuvalla olisi ehdottomasti ollut paljaat varpaat. Hahmo kaiveli pientä kassiaan, harppasi sitten parilla askeleella keltaisen fordin luo ja tyhjensi koko pussukan sen konepellille. Kuului kilinää ja kolinaa ja kiroilua, kun tavaroita alkoi vieriä joka suuntaan.
- Mitähän sä oikeen touhuat? Kimmo ei voinut olla kysymättä, vaikka ensimmäiseksi hänelle oli tullut mieleen hipsiä äkkiä ohitse omalle autolle siltä varalta, että seireeni olisi tahallaan järjestänyt kohtaamisen autohallissa. Tämä ei kuitenkaan näyttänyt siltä.

Ilse poimi jotain maasta ja nousi sitten selaamaan tavaroita. Avaimet, kulkukortti, bussilippu, sekalaisia meikkejä, kynsiviila, kampa... miten nuo kaikki olivat mahtuneet lompakon ja tupakka-askin lisäksi laukkuun, sitä Kimmo ei ymmärtänyt.
- Mä olen hukannut autonavaimet, tyttö sanoi harmissaan.
- Koska sulla oli ne viimeksi?
- No kun mä ajoin tänne, ainakin. Hän alkoi yksi kerrallaan tiputella tavaroita takaisin laukkuun.
- Onko sulla vara-avaimia?
- On kotona vara-avaimet, tai oikeastaan varsinaiset avaimet, mulla oli vara-avaimet. Mahtaa isipappa riemastua.
- Tuolla ne nimittäin on, Kimmo sanoi osoittaen auton sisään. Sinne hän oli vilkaissut toiseksi, katsottuaan ensin, ettei ovessa roikkunut mitään.
Ilse henkäisi ja tarttui ovenkahvaan, turhaan. – Mä olen piru vie lukinnu itseni ulos. Taitavaa, hän mutisi ja painoi päänsä auton kattoa vasten.
- Kerrankos semmosta sattuu. Mä en edes tiennyt, että sulla on ajokorttia.
- Mulla on ollu jo vaikka miten kauan, en mä oo mikään penska, Ilse sanoi ja vilkaisi häntä vihaisesti.
- Eli viikon?
- Suunnilleen, tyttö myönsi ja alkoi sitten nauraa. – Tää ei oo todellista. No, täytyy kai lähteä bussilla hakemaan ne, että isä saa autonsa tänään takasin. Se ei takuulla lainaa sitä mulle toista kertaa.
- Mä voin viedä sut, Kimmo kuuli lupaavansa, vaikkei hänellä ollut ollut aikomustakaan sanoa mitään sentyyppistä.
- Se olis kilttiä, Ilse sanoi edes yrittämättä kursailla.
- Tännepäin sitten.

He kiipesivät Kimmon autoon ja aloittivat matkan betonista luiskaa ylös ja ulos.
- Missä sä asuitkaan?
- Marjaniemessä, ei sulle tuu ees paljon ylimäärästä mutkaa.
- Mistä sä sen tiedät?
Ilse meni hetkeksi häkeltyneen näköisesi.
- Etkö sä ole joskus sanonut asuvasi Vuosaaressa?
- En mä muistaakseni siitä ole puhunut. Ja mä luulin, että sä asut jossain Vantaalla. Vai sun isäkö asuu Marjaniemessä?
- Me molemmat ja sen uusi perhe. Tai siis. Mä asuin ennen Vantaalla. Nyt mä asun isän luona, tai siis sen autotallissa. Ilse takelteli ymmärrettyään, että ajokortti tai ei, nyt hän vasta kuulostaisi kakaralta. Asua vielä vanhempien luona! Hänen oli pakko selvittää koko juttu juurtajaksaen.

- Mä hommaan jotain omaa sitten kun saan koulun selväksi, hän huokaisi lopulta tajuttuaan puhuneensa taukoamatta ainakin kymmenen minuuttia.
- Mikäs kiire sulla onkaan, isän autotalli kuulostaa ihan mukavalta paikalta, Kimmo totesi pidätellen hymyä. – Haluatko sä, että mä vien sut takasin hakemaan sitä autoa?
- Et kai sä nyt enää halua ajaa takasin sinne?
- Ei mulla mitään muutakaan ole ohjelmassa tänään.
- Sitten, ehdottomasti, Ilse sanoi ja uppoutui nautinnollisesti penkkiin. Enää hän ei pälpättänyt sanaakaan paitsi sanoakseen, mistä piti kääntyä ja missä pysähtyä ja lupauksensa mukaan onnistui hakemaan vara-avaimet kahdessa minuutissa.
- Saitko sä sapiskaa? Kimmo kysyi huvittuneena.
- Luuletko sä, että mä tossa ajassa mitään ehdin selittää? Mä opettelen jonkun hienon puheen ulkoa matkalla, Ilse nauroi.

Kun he ehtivät takaisin, hallissa ei seissyt enää juuri muita autoja kuin keltainen farmari.
- Aja varovasti kotiin, Kimmo sanoi ajaessaan omansa sen viereen.
- Joo, Ilse sanoi ja näytti ohimenevän hetken huolestuneelta. Betonipylväät näyttivät valmiilta hyppäämään kimppuun joka suunnasta. Hän ei tehnyt elettäkään noustakseen autosta, käänsi vaan katseensa Kimmoon. Sinisen katseensa. – Kuule, hän sanoi.
- Et tekis tota, Kimmo sanoi ja huomasi kuulostavansa anovalta.
- Mitä? Enhän mä ole tehnyt mitään.
- Katso mua. Puhu mulle. Pukeudu…
- Ai säkin haluaisit mun tulevan alasti töihin? Häpeä! Ilse alkoi nauraa ja painoi sitten kätensä suunsa eteen, kun se uhkasi muuttua hysteeriseksi hihitykseksi.
- Laita huomenna jotain muuta päälle, jooko?
- Eihän tää ollu edes mitenkään lyhyt hame, Ilse sanoi aavistuksen pahastuneena ja kiskoi sen helmaa polviensa peitoksi. Se ei ihan riittänyt.
- Silti.
- Jos sä viet mut huomennakin kotiin.
- Selvä, Kimmo huokaisi, eikä tiennyt oliko nyt sittenkään voittanut mitään vai päinvastoin. No, ainakin Ilse häipyi hänen autostaan. Se oli voitto sinänsä.

Lähettäjä: polli 
Päivämäärä:   20.8.08 22:42:31

kauheaa :D ilse rukka

Lähettäjä: aiskii 
Päivämäärä:   20.8.08 22:50:43

Okei, mä en tykkääkään Kimmosta. Toi oli tarpeetonta. Möh.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   20.8.08 22:52:56

Mikä oli tarpeetonta? *utelo*

Lähettäjä: JamoBakteeri. 
Päivämäärä:   20.8.08 23:02:04

Nyt ollaan jo oikeilla rateilla. Kimmo saisi olla ehkä aavistuksen verran jämympi. No jaa, mistäpä mä miehen mielen tiedän.

Lähettäjä: tripi 
Päivämäärä:   21.8.08 00:03:41

misson yökkönen?

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   21.8.08 00:06:44

Vieläkö siellä joku vinkuu? :D
Ajattelin odotella et Aiskii vastaa... mut olkoon.
--------

Tähtäys, laukaus, kaato

- Onko nyt parempi? Ilse kysyi seuraavana aamuna tullessaan aamukahville. Hänellä oli farkut, kumitossut ja korkeakauluksinen villapaita ja hän näytti jo hikoilevan otsalta ja hiusrajasta.
- Parempi, mutta sä voisit kokeilla huomenna jotain muslimikaapua. Mä alan ymmärtää niitä, Kimmo sanoi hetken mietittyään.
- No en mä ihan mitä vaan sun takias tee, tyttö tuhahti ja otti kahvia.
- Mitä isi sanoi?
- Ei mitään. Se heräsi päivätorkuilta vasta, kun mä tulin toisen kerran kotiin. Ja sori, mutta nyt mun on kyllä pakko riisua, Ilse sanoi, pyyhkäisi otsaansa ja kiskoi villapuseron pois. Hetken aikaa Kimmo ehti pelätä, mutta oli sen alla sentään T-paita.
- Mä voisin melkeen käräyttää sut seksuaalisesta häirinnästä työpaikalla.
- Juttele mun esimiehen kanssa. Vaikka en mä kyllä ymmärrä, mistä mua voi syyttää, Ilse sanoi katsoen häntä viattomasti, mutta suupielet nykien.
- Joo. Mä menen tästä töihin.
- Muista hakea mut mukaan kun lähdet.

Ilse olisi voinut päästää inkkarikiljahduksia tyhjässä kahvihuoneessa, mutta tyytyi nauramaan ääneen. Nyt hän ei vaan takuulla saisi mitään tehtyä odottaessaan vain kotiinlähtöä, se huono puoli tässä oli.
- Mitä sä täällä itsekses hihität? kysyi Joni.
- Muistelen vaan yhtä juttua, minkä Nita kertoi susta, Ilse sanoi. – Kaada mulle lisää kahvia.
- Hae itse.
- Enkä, mä menen sitten töihin, Ilse sanoi, kietoi villapaidan kaulansa ympärille ja nousi seisomaan.
- No älä oo tylsä. Kaadanhan mä. Miksei sulla tänään olekaan univormua?
- Pomon mielestä se oli siveetön tai jotain, Ilse nauroi.
- Hölmö mies.
- Niin mustakin, Ilse myönsi. – Mennäänkö pizzalle tänään vai soittoruokalaan?
- Kysytään mitä Alex haluu, mulle on ihan sama.

Kahdelta Ilse kävi tupakalla ja palasi sitten ankaran näköisenä päätteensä ääreen. Jo oli hitto, jos ei hän tänään edes jotain saisi aikaiseksi. Hommaisi vielä Kimmon hankaluuksiin, jos joku sattuisi tulemaan ja kysymään, miksi hän piti harjoittelijaa, joka ei tehnyt mitään muuta kuin istui kahvilla ja näytti nätiltä. Hän tuijotti ruskean ruudun meripihkanvärisiä kirjaimia, kunnes ne melkein tanssivat silmissä, mutta sai ohjelmanpätkänsä lopulta siihen kuntoon, että kääntäjä suostui syömään sen oksentamatta.
- Jes! hän ilmoitti ja pyöräytti tuolinsa pyörimään villisti keskellä lattiaa.
- Mitä sä riekut? Saara kysyi närkästyneenä ja väisti.
- Käännös meni läpi!
- Rieku sitten vasta kun se toimii älä potki viattomia ihmisiä.
- En mä potkinu, mulla oli jalat tuolilla, Ilse puolustautui.
- Mä menen joka tapauksessa pois alta, ennen kuin sä osut muhun. Ja mä tulen huomenna vähän myöhemmin, käyn aamulla labrassa.
- Selvä, Ilse sanoi helpottuneena. Hän oli jo vähän pelännytkin, että Saara viipyisi, kunnes Kimmo tulisi vinkkaamaan hänelle. Saara olisi saattanut ihmetellä, ja sitten kaiken maailman juorut olisivat lähteneet liikkeelle.
- Huomiseen!

Ilse heittäytyi hetkeksi tuolilleen löhöämään, mutta ryhdistäytyi kuullessaan askeleita. Äkkiä hän toivoi, että hänellä olisi vaikka silmälasit, saisi enemmän ammatillista uskottavuutta.
- Mä meen nyt, Kimmo sanoi ovelta, näyttäen varautuneelta ja torjuvalta. Vaivaantuneeltakin, kun hän katsoi Ilseä tunkien käsiään syvemmälle housuntaskuihin.
- Mulla menee puol minuuttia, Ilse sanoi kiireesti ja naputteli istuntonsa kiinni. Kimmo oli jo menossa ja hän sai juosta perään.
- Ei sun pakko ole mua kuskata, jos sä et kerran halua, hän sanoi kiukkuisena saadessaan tämän kiinni hissin edessä.
- Ei tässä siitä ole kysymys, Kimmo sanoi ja avasi hissin oven, kun se pysähtyi.
- Mistäs sitten?
- Siitä, etten mä halua haluta, mies sanoi, mutta kun ovi läimähti kiinni heidän perässään, hän laittoi kätensä Ilsen ympärille. – Haluatko sä ajaa?
- Mä en tiedä minne, Ilse sanoi.
- Miten niin et tiedä?
- No saisinko mä ajaa mihin vaan?
- Kai sä saisit, Kimmo huokaisi syvään.
- Neuvo sitten tie, mennään sun luokse.

- En mä taida sittenkään voida, Ilse sanoi, kun he olivat päässeet autohalliin asti ja Kimmo ojensi hänelle avaimia. Hän pisti kätensä selän taakse piiloon. – Jos mä naarmutan sitä, tai mällään sen ihan kokonaan.
- Okei, mä vien sut sitten kotiin, Kimmo sanoi.
- Ai, jos sä ajat niin sä viet mut kotiin ja jos mä ajan niin mä vien sut minne haluan?
- Kuski päättää, mies sanoi järkähtämättömästi, eikä Ilse löytänyt minkäänlaista hymynhäivää edes silmistä.
- No hitto, anna tänne, Ilse päätti. Tämä oli kai jonkinlainen valtataistelu. Tai testi. – Älä sitten kiduta mua jos siihen tulee skraadu, tapa ihan silleen nopeesti, jooko?

Hänen kätensä olivat hikiset, kun hän käynnisti auton ja niitä piti pyyhkiä farkkuihin. Auto oli paljon hienompi kuin isän käytettynä ostettu, mutta onneksi myös pienempi. Ilse onnistui sentti kerrallaan peruuttamaan sen pois ruudusta niin, ettei se osunut pylvääseen. Sitten olikin jo helpompaa, kun pääsi ajamaan suoraan eteenpäin. Radio oli mennyt päälle samalla kuin autokin ja hän väänsi sitä vähän kovemmalle ja avasi ikkunan raolleen, kun he pääsivät kadulle.
- Laita valot päälle, Kimmo neuvoi.
Ilse alkoi nauttia ajamisesta päätettyään suunnata kehätielle, missä sai mennä kovempaa. Auto kiihtyi rehvakkaasti, kun vähän painoi kaasua ja hänen teki mieli nauraa ääneen tehtyään sulavan ohituksen. Tämä alkoi olla hauskaa.
- Ja mä saan ajaa, minne huvittaa? hän varmisti vielä.
- Niin kauan kun bensaa riittää.

Tankki näytti olevan alle puolillaan, joten Ilse hylkäsi ajatuksen pidemmästä retkestä, mutta sai uuden idean. He olivat Alin kanssa käyneet muutaman kerran uimassa siellä, satoja metrejä matalana jatkuvalla rannalla, joka aukesi suoraan avomerelle. Ehkä sinne, kun ei Kimmo kerran näyttänyt mitään aikeita neuvoa häntä kotiinsa. Ilse oli toki yrittänyt puhelinluettelon avulla ottaa selvää siitä, missä mies asui, mutta sieltä oli löytynyt pelkkä puhelinnumero, ei osoitetta. Niinpä hän ajoi rantaan. Kimmo näytti purevan huuliaan, kun hän ajoi varovasti juurakkoista polkua ja auto keikahteli, muttei sanonut mitään, ennen kuin hän pysäytti auton männikköiselle paikoitusalueelle.
- Mitä nyt? hän kysyi sitten.
- Mennään kävelemään.

Rannalla oli aika paljon verran uimareita ja auringonottajia, mutta Ilse tarttui Kimmoa kädestä ja lähti menemään kohden niemen äärimmäistä kärkeä, missä oli liian kaislikkoista uida. Sieltä näkyi silmänkantamattomiin sinistä merta. Aurinko heijastui pienistä laineista niin, että silmiin välillä ihan koski jokin oikein terävä valonsäde.
- Eikö oo mahtavaa? Ilse huokaisi. – Tästä kun lähtisi niin vois päästä ihan mihin vaan.
- Mihin sä oikeen pyrit? Kimmo kysyi, kun tyttö nojasi selkänsä hänen rintaansa vasten ja veti hänen kätensä ympärilleen. Hän oli yrittänyt keksiä vastausta siihen edellispäivästä asti, muttei uskaltanut pitää mitään vaihtoehtoa oikeana. Selvästi Ilse oli kiinnostunut hänestä, mutta oliko se vain kesäromanssin etsimistä, silkkaa huvittelua vai oliko tarkoitus vain katsoa, saisiko esimiehen päänahan yhtä helposti kuin kenen tahansa muun?
- Tähän, suunnilleen, Ilse sanoi. – Näin lähelle. Vieläkin lähemmäs, jos mahdollista. Mä olen tainnu rakastua suhun.
- Mutta kun ei se oikein käy, Kimmo sanoi.
- Miksei käy? Ei ole mitään lakia, ettei työkaveriin sais rakastua. Saara ja Mikkokin seurustelee.
- Ne ei oo samassa ryhmässä töissä, eikä kumpikaan ole toisensa pomo.
- Anna mulle potkut sitten, Ilse nauroi ja kääntyi ympäri siirtymättä siltikään yhtään kauemmas.
- Haluaisitko sä työtodistukseen että erotettu palveluksesta esimiehen viettelemisen takia?
- Jos ei tästä muulla selvitä, tyttö lupasi ja suuteli häntä nopeasti ja kevyesti huulille, mutta jäi sitten katsomaan odottavan näköisenä.

- Kai säkin olet edes vähän kiinnostunut? hän kysyi sitten huolestuneena, kun ei Kimmo sanonut mitään.
- Miten mä voisin olla mitään muuta? Ei kai kukaan voisi, sen sun eilisen näytöksenkin jälkeen, mies ähkäisi.
- En mä ole pitänyt mitään näytöstä, Ilse loukkaantui.
- Etkö? Ne vaatteet, ja paljaat jalat, ja autonavaimet…
- Jalat? Ei paljaat jalatkaan mun tietääkseni ole laittomat, enkä mä tahallani niiden avainten kanssa sählännyt!
- Sä olet niin julmetun nuorikin!
- Et sä nyt ihan ikäloppu ole itsekään.
- Mutta kakskymmentä… mä olin jo koulussa, kun sä synnyit.
- Entäs sitten? Anna tulla nyt kaikki, mitä keksit ja mä haluan sut silti.
- Ja ainako sä saat, mitä haluat?

Ilse mietti vähän aikaa, mutta nyökkäsi sitten. – Melkein. Tai ainakin joskus. Pääsenkö mä nyt käymään sun luona? Mä haluaisin nähdä, miten sä asut.
- Mä en tiedä, uskallanko mä viedä sua sinne.
- En mä pure. Tai no, hyvin harvoin.
- Tää ei ole ollenkaan viisasta, Kimmo sanoi.
- Hei, mä en ole muuttamassa sinne. Voihan olla, että mä en kestäkään sua, jos me tutustutaan paremmin. Mä haluan vaan tietää, millanen sä olet. Mistä kohden sä puristat hammastahnatuubia?
- Päästä, aina päästä.
- Okei, yksi kohta selvä. Tarjoo mulle kupillinen kahvia niin mä selvitän lisää. Meidän ei tarvii kertoa töissä kenellekään, että mä kävin sun luona kahvilla.

Lähettäjä: tripi 
Päivämäärä:   21.8.08 00:27:04

kauheen nihkee mies

Lähettäjä: kide 
Päivämäärä:   21.8.08 16:26:03

Jtkoa?

Lähettäjä: aiskii 
Päivämäärä:   21.8.08 16:30:44

Aiskii oli jo tutimassa tohon aikaan. Tai no, ainakin tein jotain muuta kun olin koneella vissiin. :D Mutta siis mun mielestä Kimmo oli kauheen... no, tönkkö. Sen sanomiset niistä Ilsen vaatteista oli mun mielestä tarpeettomia. Mut ei se enää haittaa, nyt kun sai lukea tota vähän eteenpäin. Mä vaan vähän suutahdin kun se oli niin tönkkö. :D
Ja Ilse saa paljon plussapisteitä multa nyt ton edellisen kappaleen myötä.

Lähettäjä: anniku 
Päivämäärä:   21.8.08 16:56:36

ÖÖÖÄÄÄ KIMMO ON TYHMÄ :(

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   21.8.08 17:02:36

Oukei. :D
Anniku, miks?
(Musta on kiva tietää mitä te ajattelette :D)
---------

Tuntui helpoimmalta suostua. Ilse antoi autonavaimet takaisin ja Kimmo ajoi muutaman kilometrin matkan kotiinsa. Jossain alitajunnassa jokin naputti naputtamistaan, haukkuen häntä monennäköisillä ikävillä sanoilla, mutta hän yritti olla kiinnittämättä huomiota siihen. Ehkäpä Ilse pelästyisi nähdessään Annan huoneen. Ehkä hän oli unohtanut tytön olemassaolon.
- Mä laitan sitä kahvia, hän sanoi poimittuaan kynnysmatolta päivän postin. - Katsele sä ympärillesi mutta älä kaivele mitään luurankoja kaapeista.
- Selvä, Ilse sanoi ja käveli peremmälle. Asunto oli aika iso. Olohuoneesta pääsi pitkänomaiselle parvekkeelle ja eteisestä kahteen makuuhuoneeseen. Missään huoneessa ei ollut liikaa huonekaluja, vain välttämättömin. Olohuoneessa sohva ja sen edessä pöytä sekä yhden seinän levyinen kirjahylly, toisessa makuuhuoneessa parisänky ja televisio ja toinen makuuhuone oli selvästi lapsen. Sielläkään ei ollut kuin sänky, pieni pöytä ja tuoli ja muutama laatikollinen leluja. Kylpyhuoneessa oli melkeinpä eniten tavaraa: pesukone, pyyhkeitä, shampoopulloja ja kaksi erikokoista hammasharjaa hyllyllä. Kaikki näytti jotenkin vähän autiolta ja keskeneräiseltä ja Ilse mietti, kauanko Kimmo oli mahtanut täällä asua. Hän ei tiennyt, milloin tämä oli eronnut.

Hän jätti kurkistamatta kaappeihin, kuten oli luvannut, ja tassutteli keittiöön.
- No, joko sä säikähdit? Kimmo kysyi.
- Mitä mun olis pitänyt säikähtää? Annan hammasharjaako?
- Niin mä vähän toivoin. Tai tätä tylsyyttä.
- No, niin ei käynyt, Ilse sanoi ja käveli pistämään kätensä hänen ympärilleen. Tuntui hullulta, kun saattoi tehdä niin ilman, että piti vilkuilla ympärilleen, että kuka näki. – Kokeillaanko me, kokeillaanhan?
- Seurustelua?
- Niin. Pidetään se salassa työkavereilta, jos sä niin haluat. Kerrotaan niille vaikka vasta siinä vaiheessa kun laitetaan hääkutsu ilmotustaululle. Siinä vaiheessa ei kai kellään voi olla enää mitään sanomista?
- Menetköhän sä nyt vähän asioiden edelle?
- Mä olen kuule suunnitellut pidemmällekin kuin häihin asti, Ilse ilmoitti, mutta nauroi sanoessaan sen niin, ettei Kimmo voinut tietää, oliko se leikkiä.
- Ei seksiä, hän sanoi.
- Säkö haluat elää selibaatissa? Ilse hämmästyi.
- Joo, tai siis ei. Mä tarkotin, että ei vielä. Mä en ole ollenkaan varma tästä, enkä mä halua katua sitäkin, Kimmo yritti selittää, mutta Ilse vaiensi hänet.
- Sopii mulle. Mä vaan oletin, että sä haluaisit alottaa siitä päästä.
- Hullu mä kai olen muutenkin, mitä pieni lisä siinä enää vaikuttaa.

Ilse jäi yöksi, sillä he olivat uppoutuneet juttelemaan niin pitkäksi aikaa, ettei enää tuntunut mielekkäältä lähteä Marjaniemeen. Tosin Kimmo pisti hänet sohvalle nukkumaan.
- Ihan kuin ei tässä ois tilaa, Ilse nurisi ja siirtyi ihan sängyn laidalle, siinä he olivat makailleet ja katselleet toisella silmällä televisiota puhuessaan. – Kato, hyvin saa metrin raon.
- Jompikumpi meistä menee sohvalle tai mä vien sut kotiin, Kimmo sanoi kuitenkin päättäväisesti.
- Okei, mä menen. Saanko mä lainata jotain yöpuvuksi tai nää on aamulla aika ryppyset työasuksi?
- Voitko sä mennä noissa samoissa vaatteissa huomennakin töihin? Sulla ei koskaan ole kahtena päivänä peräkkäin samoja vaatteita, Kimmo pelästyi.
- En mä tiennytkään, että sä oot pitäny kirjaa mun vaatteistani, Ilse nauroi mielissään. – Kuvitelkoot vaikka, että mä olen ollut yöjalassa, jos nyt joku huomaa. Ja sitä paitsi on mulla siellä yksi varapaita, mä voin vaihtaa sen päälle.

Hän sai T-paidan, jonka vaihtoi ylleen sillä aikaa kun Kimmo etsi kaapista vuodevaatteita. Sohva oli valmiina ja mies seisoi sen vieressä peitonreuna käsissään, kun hän tuli kylpyhuoneesta.
- Tuu tänne, mä peittelen sut.
Ilse työnsi jalkansa peiton alle ja antoi Kimmon taputella sen tiiviisti ympärilleen, kunnes hänestä ei näkynyt paljon muuta kuin kasvot. Se tuntui huvittavalta, ihan kuin hän olisi ollut lapsi, mutta ehkä Kimmolla oli tapana peitellä tyttärensä samoin.
- Hyvää yötä, mies sanoi ja antoi hänelle suukon otsalle.
- Jos mä näen painajaisia, niin saanko mä tulla sun viereen?
- Et.

Mutta ei Ilse nähnyt painajaisia, pelkkiä ruusunpunaisia unelmia vaan, kunhan ensin onnistui nukahtamaan. Siihen meni kauan. Kaikki tapahtunut piti pureksia toiseen kertaan ja välillä pysähtyä ihmettelemään sitä, että hän tosiaankin oli täällä ja kuuntelemaan, kuuluiko makuuhuoneesta mitään. Kuuden jälkeen hän nousi laittamaan kahvia ja meni sitten makuuhuoneen sängynkulmaan istumaan, vetäen jalat alleen. Kimmo nukkui ja Ilse istui ja katseli häntä kuin painaakseen ikiajoiksi joka piirteen mieleen, tummat hiukset ja kulmakarvat ja ripset ja suun ja nenän. Kun kahvinkeittimestä ei enää toviin ollut kuulunut mitään, hän pujottautui varovasti peiton alle ja painautui lähelle.
- Herätys.
- Mm. Tähän voisi tottua, mies sanoi avaamatta silmiään.
- Sopii mulle, Ilse sanoi. – Mä laitoin kahvia.
- Kello ei oo soinut vielä.
- Sitä parempi.
- Kuule, mä en ole kuitenkaan ihan varma, että tää on fiksua, Kimmo sanoi sitten ja katsoi lopultakin Ilseä.
- Älä viitsi. Mulla ei ole ehkä ikinä ollut näin hyvä olo. Mennäänkö tänään yhdessä syömään?
- Ei.
- Okei, Ilse myöntyi. – Sähän voit myös jättää mut edelliselle bussipysäkille, ettei kukaan näe mun tulevan sun kyydissä.
- Joo, se olisi varmaan viisasta.
- En mä kyllä tosissani ollut. Saanko mä tulla takaisin illalla? Ilse kysyi arvellen taas saavan kieltävän vastauksen. Hänen yllätyksekseen Kimmo kuitenkin puristi häntä melkein rajusti ja sanoi:
- Uskallapas olla tulematta.

Siitä tuli hyvin hykerryttävä päivä. Ilsestä oli jännittävää kulkea töissä pokerinaamaisena, istua muina miehinä vakiopaikallaan Kimmoa vastapäätä kahvitunneilla ja olla olevinaan ihan sama villi sinkku kuin edellisviikollakin. Töiden jälkeen Kimmo vei hänet kotiin, mistä hän lupasi tulla vähän myöhemmin bussilla, kunhan keräisi vähän vaihtovaatteita mukaan ja ilmoittautuisi.
- Missä sä olet ollut? Tarja kysyi, kun hän tuli omalta puoleltaan aikomuksenaan mennä suihkuun.
- Töistä tulin, äitipuolikulta!
- Eilen taisit unohtaa tulla.
- Joo, ja niin taidan unohtaa huomennakin, Ilse hymyili.
- Käy kertomassa isällesi, se täällä huolehtii. Se on takapihalla.
- Kohta, Ilse lupasi ja meni sinne suihkun jälkeen kuivaamaan hiuksiaan.

- Anna tulla, hän sanoi isälleen, joka istui puutarhatuolissa toinen silmä lehdessä ja toinen poikien leikeissä. – Sä haluat kuitenkin saarnata ja mä olen tarpeeksi hyvällä tuulella kuunnellakseni.
- Olisit voinut ilmottaa, mies sanoi kuitenkin vain.
- Mä ajattelin, ettette te välttämättä edes huomaa.
- No, yleensä sä sentään käyt.
- Mä tulen käymään nyt vähän harvemmin. Mä menen leikkimään kotia.
- Kuka se on?
- Yksi työkaveri. Enkä kerro enempää, en nyt ainakaan vielä.
Hänen isänsä näytti epätietoiselta, mutta katsoi kai turhaksi sanoa mitään epäilevää.
- Pidä huoli itsestäsi.
- Koko ajan.

Ilse pakkasi vaatteita vain pariksi päiväksi, mutta kenkien, meikkien ja hiustenkuivaajan kanssa ne vaativat jo hyvänkokoisen kassin. Hän raahasi sen parin kilometrin matkan Vuosaareen menevän bussin pysäkille ja sitten Kimmon asunnolle.
- Voi luoja, että tää on ihanaa, hän puuskahti, kun Kimmo tuli avaamaan oven. – Mun sydän hakkaa koko ajan sataaviittäkymppiä.
- Se ei voi olla kovin terveellistä.
- Ehkä se rauhottuu jossain kohden, Ilse arveli ja katsoi tutkivasti miehen ilmettä. Hän oli melkein valmistautunut taas kuulemaan epäilyjä ja selittelyjä aiheesta miksi hänen olisi parempi saman tien kääntyä ja palata kotiin. Niitä ei nyt kuitenkaan tullut vaan Kimmo veti oven kiinni hänen perässään, nosti hänen laukkunsa tuolille ja suuteli häntä.

- Sä olet niin järisyttävän kaunis, hän sanoi ja tarttui Ilseä leuasta. – Mä olen täällä odottanut ja pelännyt, ettet sä tulekaan takasin, kun mä pistin sut nukkumaan sohvalla.
- Tarkotatko sä, että sä olet saanut ajatuksesi järjestykseen ja että mä pääsen sänkyyn asti tänä yönä?
- Niin kai. Anteeksi se eilinen.
- Mä meinaan nukkua seisaalleni, mennään heti, Ilse nauroi. – Ja nyt mun pulssi menee kahtasataa. Sä tapat mut vielä.
- Oikeesti? Kimmo kysyi huolestuneena.
- Ei. Huijaan. Tuletko sä? Ilse lähti menemään kohden makuuhuonetta katsomatta taakseen, mutta kuuli tyytyväisenä miehen seuraavan heti kannoillaan.

Lähettäjä: saltsi 
Päivämäärä:   21.8.08 17:42:11

Mua vähän ärsyttää toi Kimmo, sehän on vanha tai ainakin mä miellän sen sellaiseksi 28-30. Ja sillonhan niillä olis ikäeroa sellaset kymmenen vuotta, hyi.

minä paras puhuja, ehkä mun pitäis sulkea suuni.. :D Mutta toi Kimmo on silti vähän ärsy.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   21.8.08 18:23:19

Joo, suunnilleen sitä luokkaahan se on.

Lähettäjä: alavíívadésíré 
Päivämäärä:   21.8.08 18:56:50

Saltsi, tänks .D Musta ei olis yhtään tyhmää ottaa kakskasia miestä (itseasiassa en jaksa kauheesti ees kattella alle kaksvitosia, t. ikärasisti). Ja mä oon mieltäny Kimmon keski-ikäseks, eli 35-45, niin et niin olis jo Oikeesti ikäeroo. 10 v ei ees tunnu .D

Lähettäjä: saltsi 
Päivämäärä:   21.8.08 21:00:37

No mä en tiedä kuinka vanha sä olet, mutta silti. Tai mun kokemuksien mukaan ei toi suuri ikäero onnistu, tosin mun kokemukset onkin olleet henkiseltä iältään kolmivuotiaita. :D

Mutta mä olenkin vaan mä, en mä ketään tuomitse vaikka haluais seurustella 20 vuotta vanhemman kanssa. Sitten kun ikäeroa on 60 niin sitten kai saan jo katsoa kieroon? :D

Lähettäjä: Aqua 
Päivämäärä:   21.8.08 22:03:56

En ota kantaa ikäero asiaan, mutta ilttistä?

Lähettäjä: aiskii 
Päivämäärä:   21.8.08 22:07:06

Ilttistä juu ! Ja olkoon ikäeroa, kunhan on sutinaa! (mun oma elämä junnaa paikoillaan... siis ihan mukavasti, mut junnaapahan kuitenkin :D) Ja sitäpaitsi, ainahan ne miehet on vähän jälkijunassa.. ;)

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   21.8.08 22:10:24

:)
Voi että noiden lukujen nimiä on Vaikee keksiä! Puhh!
------------
Pienimuotoisia julkistuksia

Heinäkuu oli kuherruskuukautta. Elokuussa tuli Anna. Kuunvaihteen viikonlopun lauantaina Ilse ja Kimmo heräilivät kaikessa rauhassa ilman herätyskelloa, kuten viikonloppuisin saattoi, oli rauhallista eikä kiire minnekään.
- Mun pitäisi varmaan lähteä tästä kotiin, Ilse sanoi näpräten lakanan reunaa. He olivat tulleet siihen tulokseen, että olisi parempi, ellei hän olisi paikalla, kun pikkutyttö tulisi. Kimmo sanoi, ettei Anna välttämättä välittäisi, mutta ettei hän halunnut vielä altistaa entistä vaimoaan ja Ilseä toisilleen. Niin hän sanoi, altistaa.
- Älä hoppuile, Viivi sanoi, että ne tulee vasta puolenpäivän aikoihin.
- Silti. Mua vähän hermostuttaa, mä en taida olla oikein hyvää seuraa.
- Älä silti ihan vielä, Kimmo pyysi ja veti hänet lähelleen. He saattoivat edelleenkin tuntikausia tuijottaa toisiaan silmiin puhumatta mitään järkevää.
- Voi luoja, miten mä rakastan sua, Ilse huokaisi. Ja niin hän tekikin, tämä kulunut kuukausi oli ehdottomasti paras koko hänen elämässään. – Mutta mä taidan nousta silti, että ehdin pois alta. Kello on jo kymmenen.

Ilse oli kuitenkin vielä pakkaamassa kassiaan, kun ovikello soi.
- Ei kai ne oo ne, hän kysyi pelästyneenä.
- Saa nähdä. No, ei ne sua syö, Kimmo sanoi ja meni avaamaan oven. Pikkutytön ääni paljasti totuuden saman tien ja Ilse mietti hetken paniikissa, menisikö piiloon sängyn alle vai ehtisikö livahtaa ja sulkeutua kylpyhuoneeseen. Tietenkään hän ei tehnyt kumpaakaan, eiväthän ne tosiaan voisi häntä syödä. Hän heitti loputkin kotiinmenevät vaatteet ja meikkipussinsa laukkuun ja veti vetoketjun kiinni.
- Voitko sä ottaa tän turvaistuimen? kuului eteisestä. Ääni oli ehkä vähän töykeä, ellei peräti riitaahaastava.
- Jätä siihen. Mitä isin tyttö?
- Et kai sä ole ruvennut tupakoimaan? Ihan kuin täällä haisisi tupakansavu.
- Mä olen uinu mummin ja papan luona.

Äänet siirtyivät eteenpäin ja Ilse seisoi hetken aikaa epätietoisena makuuhuoneessa. Sitten hän petasi nopeasti sängyn ja veti syvään henkeä. Hän ei kyllä suostuisi piilottelemaan, hänellä oli täysi oikeus olla täällä. Sitä paitsi eteisessä oli kolme paria hänen kenkiään ja keittiön pöydällä kaksi kahvimukia ja aamiaislautasta. Viivi olisi sokea, ellei niitä huomaisi.
- Sillä oli korvatulehdus viime viikolla, kuului olohuoneesta, kun Ilse astui laukkuineen eteiseen. Olohuoneessa oleva nainen kääntyi katsomaan häntä. Kimmolla oli valokuvien pikkutyttö sylissään ja tyttökin katsoi.
- Hei, sanoi Ilse ja jäi nojaamaan ovenpieleen. Viivillä oli poninhäntä, löysät shortsit ja oranssia huulipunaa ja hänen katseensa oli peittelemättömän vihamielinen.
- Hyvä ihme sentään, oletko sä hankkinu kesäheilan? hän kysyi.
- Se on Ilse, tässä on Viivi, ja tässä on Anna, sanoi Kimmo.
- Hei, sanoi Ilse uudelleen.
- Mä menen leikkimään, sanoi Anna ihmettelemättä häntä vähääkään ja pyristeli alas sylistä juostakseen Ilsen ohi omaan huoneeseensa.

- Mun täytyy sanoa, että mä olen yllättynyt, Viivi sanoi ja hänen katseensa pyyhki Ilseä päästä varpaisiin.
- Ai, koska mulla on elämää sun jälkeenkin? Kimmo kysyi melko kireällä äänellä.
- No, siitäkin… ja mahtaako toi olla edes täysikänen? Ja mitä sä oikein ajattelet, kun täällä Annan tullessa on tommonen?
- Te tulitte aikasemmin kuin mitä sä sanoit, Kimmo huomautti.
- Mä olen menossa, Ilse sanoi. Tuntui kurjalta jättää Kimmo riitelemään, mutta se taisi kuitenkin olla viisaampaa kuin seistä siinä itse antamassa lisää aihetta. Miehen kiitollisesta katseesta päätellen se oli hänestäkin hyvä idea. Hän seurasi Ilseä eteiseen ja suuteli häntä nopeasti.
- Älä välitä siitä. Tuuthan sä huomenna?
- Tietysti tulen, Ilse lupasi ja laittoi kengät jalkaan. – Koita pärjätä.

Hän otti olkalaukkunsa ja ison kassinsa ja melkein juoksi ulos. Saattoi vain kuvitella, mitä Kimmo parka sai parhaillaan kuunnella! Tämä oli kertonut, että alun perin heidän eronsa ei ollut ollut kovin dramaattinen. Vasta kun se mies, jonka takia avioliitto oli hajonnut, oli kadonnut kuvioista, oli Viivistä tullut varsinainen riivinrauta.
- Se katuu pahoja tekojaan ja haluaisi sut takaisin, oli Ilse arvellut.
- Ei halua, tai ainakin osoittaa sen tosi omituisella tavalla. Eiköhän se ole vaan katkera, kun ei elämä pysynytkään ihanana eron jälkeen.
- Haluatko sä sen takaisin?
Se oli ollut vaarallinen kysymys, mutta pakko se oli ollut kysyä.
- En, oli Kimmo sanonut ja mennyt suuttuneen näköiseksi.
- Sä olet pitkävihainen.
- Taidan olla. Sitä paitsi mullahan on nyt sinut.
Niin että ihan ansionsa mukaan Ilse päätti Viivin nyt saaneen, kun hän kaikeksi onnettomuudeksi oli joutunut näyttäytymään. Itsepähän oli tullut liian aikaisin toteamaan, että Kimmo oli löytänyt uudemman, kauniimman, nuoremman ja epäilemättä myös kiltimmän. Nyt hänen vaan pitäisi jotenkin kuluttaa aikansa huomiseen asti, että Anna ehtisi kotiutua taas. Se vei kuulemma aina vähän aikaa, ja varmaan vähän enemmänkin nyt, kun hän oli ollut kokonaisen kuukauden poissa.

Tunnelma asunnossa Ilsen poistuttua oli melko jäätävä. Viivi oli lähtenyt kulkemaan ympäriinsä, kurkistellen huoneisiin, kuin etsien lisää naisia tai yleensä merkkejä siitä, ettei hän ollut nähnyt näkyjä. Ja löytyihän niitä, takkeja naulakossa, kenkiä naulakon alla, astiat keittiössä, hammas- ja hiusharjat ja kalliit shampoot kylpyhuoneessa.
- Enpä olisi uskonut sun sortuvan yhdenyönjuttuihin, nainen sanoi ilkeästi, vaikka selvästikään ei ollut kyse sellaisesta.
- Ei Ilse ole yhden yön juttu, Kimmo sanoi pitkämielisesti.
- No ei kai se sentään asu täällä?
- Näithän sä sen just lähtevän. Ja huomasitko postiluukussa kahta nimeä?
- Hyvä, koska enpä tiedä, haluanko mä Annan tutustuvan kaikkiin sun pikku hempukoihin.
- Hei, sanoinko mä mitään, kun te muutitte yhteen eron jälkeen? Mitäs Anna sanoi äidin uudesta poikaystävästä?

Viivi sipaisi hiuksiaan pois poskilta ja näytti murhanhimoiselta, mutta Kimmo ei aikonut antaa hänen jatkaa Ilsen haukkumista. Ilse ja Anna tulisivat varmasti hienosti toimeen, kunhan vain tutustuisivat. Tai niin Ilse ainakin itse vakuutti ja Kimmo toivoi kovasti samaa.
- Ja koska sä aioit kertoa mulle tyttöystävästäsi?
- Mitäpä se sulle kuuluu. Kaipa Anna olisi jossain vaiheessa kertonut.
- Olet sä páskiainen.
- Menes nyt siitä. Ei sun tarvitse olla noin katkera siitä, etten mä enää ole yksin. Mä tuon Annan ens lauantaina.

Lähettäjä: Aqua 
Päivämäärä:   21.8.08 22:14:37

Palvelu pelaa:D Pitänee lähteä nukkumaan unta varastoon viikonlopun varalle;)

Lähettäjä: aiskii 
Päivämäärä:   21.8.08 22:16:33

Nammmm draamaa! Tätä tahtoo lisää!! (join just puoltoista litraa kokista, käyn ylikierroksilla)

Ah tahon nähä (öh, siis lukea) jossain vaiheessa Ilsen ja ton Viivin nenät vastakkain. Ja että Ilse antaa sille turpaan. Siis ei ehkä kirjaimellisesti.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   21.8.08 22:27:03

Ei Ilse osaa lyödä :o

Lähettäjä: aiskii 
Päivämäärä:   21.8.08 22:33:28

No okei, ei siis ollenkaan kirjaimellisesti. Tai voihan se nipistää? Ei, ehkä sekin olis liian radikaalia... No en mä tiedä.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   21.8.08 22:45:32

No kyllä se vähän nokittaa, jossain vaiheessa.
Seuraavassa pätkässä tulee mukaan Jessin äiti, tiedoksi niille ketkä taannoin kyseli. :)

Lähettäjä: aiskii 
Päivämäärä:   21.8.08 23:05:08

Jee. Nimittäin luen jessiä alusta ja menin just hetki sitten sen ohi missä ne on itiksessä syömässä ja Stumppi pamahtaa siihen. Ja nyt mä haluan Tietää. :)
yökköpalaa odotellessa siis.

Lähettäjä: polli 
Päivämäärä:   21.8.08 23:05:19

oivoi :D äkkiä jatkoa, mie haluan lukea jessin äidistä :D

Lähettäjä: tripi 
Päivämäärä:   21.8.08 23:08:41

jeejee :)

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   22.8.08 15:09:17

Tsup ja kiireesti tallille ->
---------
Ilse valtasi puhelimen ensimmäiseksi päästyään Marjaniemeen. Nitalla tyyttäsi kuitenkin jatkuvasti varattua ja Alin äiti sanoi tämän olevan ratsastuskilpailuissa ja tulevan varmasti vasta iltamyöhällä. Pettyneenä hän meni pihalle, missä koko perhe istuskeli auringossa, jopa Kate.
- Päivää kaikille, hän sanoi.
- Kuule, vieläkö sä asut täällä? kysyi Kate ensimmäiseksi.
- Asun, ainakin tänään, Ilse sanoi ja istui vapaaseen tuoliin.
- Kun mä ajattelin, että enkö mä saisi sun huoneen? Kun et sä ole siellä koskaan.
- Et saa, tästä on puhuttu jo miljoona kertaa, sanoi Ilsen isä. – Siitä tulee seuraavaksi taas autotalli.
- Heti, kun mut ostetaan ulos tästä, Ilse huomautti, vaikka se asia ei enää vaivannutkaan häntä ollenkaan niin paljon kuin vielä keväällä. Mitä hän omalla asunnolla tekisi, kun Kimmolla kerran oli loistavasti tilaa.
- Tuliko teille ryppy rakkauteen? tiedusteli Tarja. – Sä et ole ollut täällä yhtään yötä neljään viikkoon.
- Ei tullut ryppyä, Ilse nauroi. – Tuli lapsiviikonloppu.

Hänen isänsä heräsi tarttumaan siihen.
- Mä tiedän, etten mä sun mielestä saisi kysellä mitään, mutta seurusteletko sä jonkun ukkomiehen kanssa?
- En, kyllä se on ihan virallisesti eronnut.
- Mutta sillä on lapsia?
- Tytär, Ilse myönsi. – Entäs sitten, olihan sullakin, kun te menitte yhteen Tarjan kanssa. Teillä molemmilla oli.
Se katkaisi tehokkaasti keskustelun siihen, mistä Ilse oli tyytyväinen. Hänen pitäisi varmaankin jossain vaiheessa esitellä Kimmo perheelleen ja päinvastoin, mutta vielä hän ei ollut suonut sellaiselle ajatustakaan. Ei hän ollut paljon mitään muutakaan ajatellut koko heinäkuun aikana, leijunut vaan.
- Musta sä olit tyhmä kun jätit Stumpin, se oli ihana, sanoi Kate murjottaen, joskin lähinnä kai huoneasian takia eikä Stumpin.
- Joistain harvoista kohdista vaan, sanoi Ilse. – Mä menen koittamaan taas Nitaa kiinni. On se kumma, että kun mulla joskus olisi aikaa, niin kavereita ei saa mitenkään puhelimeen.
- Hmm, sanoi Tarja viitsimättä kysyä, kuinka monta kertaa Ilse oli soittanut tytöille takaisin viime aikoina, vaikka he olivat ranteet särkien kirjoittaneet muistiin soittopyyntöjä koko perheen voimin.

Nita yritti ottaa ylhäisen kylmän äänensävyn, kun Ilse lopulta sai hänet puhelimeen, mutta ei hän jaksanut sitä säilyttää kuin sen aikaa, että kysyi, mistä nyt tuuli, kun häntäkin muistettiin.
- Älä ole kiukkuinen kun mulla on pelkkää aikaa ja mä kaipaan seuraa, Ilse nauroi. – Mitä tehtäis?
- No, mä olen menossa Kirsin ja Artsin ja parin muun kanssa Lintsille ja sitten illalla ulos.
- Voi! Lintsille!
- Kai me voidaan huolia sut mukaan, Nita arveli.
- Teidän on pakko tai mä tulen kumminkin ja seuraan teitä koko ajan kahden metrin päässä! Mä en ole ollut Lintsillä kahteen kesään. Tulenko mä teille heti vai kohta?
- Tule vaan heti.

Ilse tunsi itsensä taas ihan alaikäiseksi matkustaessaan Nitan luo bussilla ja ratikalla ja Linnanmäellä vasta pää täyttyikin muistoista. Tuoksu ja äänet olivat ihan samat ja niskahiuksissa kihelmöi sama jännitys kuin joskus nuorena, kun sitä odotti, mitä kivaa tänä iltana tulisi tapahtumaan.
- Musta on äkkiä suunnattoman surullista olla näin vanha, Ilse sanoi Nitalle ja seisahtui nenä rypistyen haistelemaan vohvelikojun kulmalle.
- Niin, ajat muuttuu, mehän ollaan jo ikäloppuja, tämä myönsi.
- Eikö ollakin? Ja eikö ole kauheeta, että jossain vaiheessa sitä asui täällä kaikki kesät ja yhtäkkiä ei enää käy edes yhtä kertaa vuodessa?
- Sulla on pitänyt kiirettä muutenkin, Nita sanoi happamasti. – Mä olen edelleenkin loukkaantunut, ettet sä muka ehdi edes kerran viikossa soittaa mulle jonkun miehen takia. Vanhoina hyvinä aikoina mä olisin saanut tarkastaa ja hyväksyä sen ennen kuin sä harkitsetkaan aloittaa mitään sen kanssa. Nyt sä muutat jumaliste jonkun luo ilman, että mä olen nähnyt sitä tai edes tietäisin sen nimeä!
- Ajat muuttuu, Ilse nauroi. – Ja sen nimi on Kimmo.

Nita näytti hetken siltä, kuin olisi kaivellut jotain pääkopastaan, mutta sitten hänen ilmeensä valaistui.
- Sun pomo Kimmo?
- Mun pomo Kimmo, Ilse vahvisti. – Mistä sä sen tiedät, en mä kai ole siitä juuri lörpötellyt?
- No Jonilta tietysti, ja olet säkin joskus nimen maininnut.
- Et sano Jonille mitään, Ilse pelästyi. – Ne ei saa tietää työpaikalla.
- Ilmeisesti kukaan ei saa tietää, Nita mutisi. – Ihme salailua.
- Anteeksi, sanoi Ilse katuvaisena. – En mä enää salaile sulta mitään.
- No, koska meidät esitellään?
- Mun täytyy kysyä Kimmolta, miten sille sopii. Ei nyt kuitenkaan tällä viikolla kun on sen vuoro pitää Annaa.
- Pitää mitä? Nita kysyi kauhistuneena, mutta pisti sitten suunsa kiinni, sillä he olivat tulleet terassin luokse. – Tohon palataan, mutta myöhemmin. Tuolla on toiset.

Ilse ei tuntenut kaikkia, mutta halasi ihastuneena Kirsiä ja Artsia. Tuntui siltä kuin ei hän heitäkään olisi tavannut vuosiin, vaikkei siitä ollut kuin kuukausi tai pari.
- Tässä on Kaide, me tavattiin pari viikkoa sitten, se on Artsin koulukavereita, Nita esitteli pisamaisen pojan, jolla oli porkkananvärinen tukka.
- Ja tää maanvaiva on mun pikkusisko, jonka mä hellyin ottamaan mukaan, kun ei sillä muuten ole elämää, poika puolestaan esitteli sievän, kiharahiuksisen tytön, jonka kasvoilla välähti nopeasti harmistus, mutta joka sitten alkoi nauraa.
- Älkää uskoko sitä. On mulla elämä, se on vaan nyt just lomalla. Mä olen Kaisa.

- Mihin sä oikeen olet kadonnut? Artsi kysyi syyttävästi Ilseltä, kun he lähtivät ostamaan lippuja laitteisiin. Vasta silloin Ilse muisti, pysähtyi ja punastui. Artsi-parka ei ollut saanut häneltä ajatuksenpuolikastakaan kokonaiseen kuukauteen.
- Kimmon luo, hän vastasi sitten uhmaavasti. Mitäpä sitä kaunistelemaankaan. Artsi näytti hetken siltä, kuin hän olisi lyönyt, mutta kohautti sitten harteitaan.
- Tämä selvä, hän sanoi ja lähti jatkamaan matkaa muiden perään. Ilsestä tuntui vähän aikaa siltä, kuin hän olisi litistänyt omin käsin kuoliaaksi pesästä pudonneen linnunpoikasen, mutta huokaisi sitten. Ehkä tuommoinen kuvaannollinen murha olikin tässä tilanteessa armeliain. Eikä Artsi noin kokonaisuudessaan näyttänyt siitä kovin piittaavan, hän nauroi ja jutteli muiden kanssa ihan normaaliin tapaan, kun he lähtivät kiertämään kaikkia kieputtimia.

Siitä tuli hauska päivä ja kun he päättivät lähteä kaupungille jatkamaan hauskanpitoa, Ilse vilkaisi vain ohimenevän kaipaavasti kohti Luolan suuaukkoa. Olisi ollut hauskaa käydä sielläkin vanhojen aikojen muistoksi, mutta ei hän viitsinyt ruveta taivuttelemaan muita, joilla oli jo kova kiire Kytikselle.
- No niin, ala puhua, Nita sanoi ja tarttui häntä käsivarresta matkalla ratikkapysäkille.
- Mä luulin että toi Kaide oli sun heiniä, Ilse sanoi katsellen edellä menevää poikaa, joka kulki Kirsin kanssa.
- Ei, ei, mä en voi sietää punapäitä, en oo ikinä voinut. Siinä mielessä siis. Mutta muuten se on kiva tyyppi. Anna?
- Anna on Kimmon tytär, Ilse paljasti.
- No niin mä melkein ymmärsin, mutten meinannut uskoa korviani. Se on siis joku perheellinen?
- Eronnut.
- Ja säkö meinaat ruveta äitipuoleksi? Sähän inhoat lapsia!
- En mä kaikkia inhoa, pikkubroiditkin on ihan kivoja, ja Anna on varmasti, kunhan me tutustutaan. Nyt mä en vielä ole nähnyt sitä kuin vilaukselta.
- Voi elämä, oletko sä nyt ollenkaan harkinnut, mihin sä olet pääsi pistämässä?
- Olen, ja tarkkaan olenkin, Ilse vakuutti.

Lähettäjä: anniku 
Päivämäärä:   22.8.08 20:28:46

oi nyt mä aloin tykkäämään kimmosta :D

Lähettäjä: Nuotti 
Päivämäärä:   22.8.08 21:37:10

Oliskohan kohta iltapalan aika? Alan pitää tarinasta hetki hetkeltä enemmän..

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   22.8.08 21:56:47

Kivat teille, molemmille :)
-----------
No more secrets

Anna hyväksyi Ilsen melko mutkattomasti, kunhan oli ensin pari päivää aika ajoin tuijotellut häntä pienen kulmakarvat miettiväisesti rypyssä ja Ilse alkoi miettiä, inhosiko hän sittenkään pikkulapsia. Isän ja Tarjan pojat olivat valloittaneet hänen sydämensä yhdellä rysäyksellä ja Anna oli tekemässä samaa, vaikka sitä hän ei ihmetellyt, olihan tyttö Kimmon lapsi, jota hän oli jo valmiiksi asennoitunut rakastamaan. Mikään helppo lapsi Anna ei kyllä ollut. Hän saattoi saada hirvittäviä raivareita mitättömästä syystä tai ilman syytä ollenkaan ja oletti olevansa maailmankaikkeuden keskipiste.
- Se on siinä iässä, Kimmo puolusteli. – Ja onhan sen rankkaa joutua muuttamaan joka viikko.
- Miksi te sitten vaihdatte sitä joka viikko? Eikö pari viikkoa tai kuukausi olisi parempi?
- Viivin töiden takia, se on aina viikon iltavuorossa ja viikon aamussa.
- Jaha, Ilse sanoi. Mikäs siinä sitten, syy oli hyvä, tai ainakin tarpeeksi hyvä hänelle. Ei hän kuitenkaan ihan mahdottomasti surrut, kun Kimmo seuraavana lauantaina vei tytön takaisin Viiville. Työmatkat olivat pidentyneet aika lailla, kun Anna oli matkalla pitänyt käydä viemässä päiväkotiin ja pian heillä olisi entistä vähemmän yhteistä aikaa, kun hänen pitäisi palata kouluun.

- Tehdään kaikkea hurjaa tällä viikolla, hän ehdotti Kimmolle. – Ens viikon jälkeen ei enää ehdi mitään.
- Miten niin ei ehdi?
- Koska sä olet palkannut mut tuntitöihin, Ilse muistutti. – Se tarkottaa sitä, että kun sä lähdet aamulla töihin, mä lähden kouluun ja kun sä lähdet töistä, mä tulen sinne. Minä ja Alex.
Kimmo näytti hetken ajan kauhistuneelta.
- Mutta ei sun ole pakko tehdä töitä.
- Mulla on työsopimus. Ja sitä paitsi te tarvitsette mua kyllä.
- Unohdetaan se työsopimus.
- Ei onnistu. Sussa ei ole miestä palkkaamaan mua uudestaan, kunhan mä valmistun keväällä ja jos mä yrittäisin muualle töihin ne kysyisi kuitenkin, että miksen mä jatkanut tuntitöissä, vaikka kaikki tekee niin. Mitä mä siihen sanoisin, häh? Että mun edellinen pomo tahtoi pitää mut mieluummin kotonaan seksiorjana?
- Voi hitto sun kanssasi, Kimmo alkoi nauraa. – Noin kun sä sen asettelet niin tottahan toi. Sitä myöten, että kyllä sua tarvitaan.
- Mä pystyn varmaan olemaan ahkerampikin, kun mun ei tarvitse miettiä tekosyitä päästä välillä nipistelemään sua, Ilse sanoi hurskaasti.
- No, mitä hurjaa sä haluaisit tehdä?
- Käydä vaikka jossain… tavata ihmisiä. Sun pitäisi tavata pari mun ystävää, tai ne haluaa kuollakseen tavata sut.
- Pyydä ne kylään, Kimmo ehdotti. – Joku lauantai vaikka. Laitetaan jotain hyvää ruokaa.
- Annan kanssa vai ilman?
- Ehkä ilman. Siitä ei ehkä vielä ihan ole päivällisseuraksi.

Meni kuitenkin neljä viikkoa, ennen kuin kohdalle osui sellainen lauantai, että Anna oli taas lähdössä eikä tulossa ja molemmille tytöille sopi, mutta sitten Nita ja Ali tulivat viralliselle vierailulle.
- Mitä jos se on joku hirveä, kuppanen vanha ukko? kysyi Ali kuiskaten, kun he olivat soittaneet ovikelloa ja rykineet kurkkunsa valmiiksi.
- No sitten sanotaan tyyliin jotain onpa isänsä näkönen tai mitä rumista vauvoista nyt yleensä sanotaan, sanoi Nita ja molemmat alkoivat hytkyä naurusta, jota oli melkein mahdoton saada loppumaan, vaikka ovea ei tullutkaan avaamaan Ilse vaan Se Mies. Mikä pahinta, Se Mies ei ollutkaan harmaantunut, viiksekäs pappa vaan tummahiuksinen, korkeintaan kolmekymppinen kaveri, jolla oli vihreänruskeat silmät.
- Päivää, onnistui Ali sanomaan virallisesti, mutta Nita puristi huuliaan epätoivoisesti yhteen ja alkoi punoittaa hetki hetkeltä pahemmin.
- Tulkaa sisään, Kimmo sanoi katsellen tyttöjä arvioiden. Tuo pitkä, tumma ja kaunis oli Nita ja lyhyempi, jolla oli suuret harmaat silmät, Ali, se oli selvää Ilsen puheiden perusteella. – Kelpaanko mä? hän jatkoi, kun kumpikaan ei näyttänyt pystyvän liikuttamaan jalkojaan.
- Sä et varmaan muistuta isääsi? Ali kysyi käsittämättömästi ja silloin Nita repesi niin, että toisen tytön oli pakko töniä hänet sisään, kun rappukäytävässä alkoi kaikua. Kimmo veti oven kiinni heidän perässään ja huusi epätoivoisella äänellä jonnekin peremmälle:
- Tuu apuun, nää puhuu jotain mitä mä en ymmärrä!

- Käyttäytykää nyt ihmeessä, sanoi Ilse vihaisesti tullessaan keittiöstä, ravisti Nitaa ja halasi Alia. – Mitä te oikeen käkätätte?
Ali vilkaisi Kimmoa, mutta päätteli, että tämän oli pakko olla sen verran huumorintajuinen, että kestäisi kuulla totuuden. Muuten Ilse olisi kyllä lyönyt kirveensä kiveen pahan kerran ja miehestä pitäisi joka tapauksessa päästä eroon mitä pikimmiten. Niinpä hän kertoi, vaikka Nita huitoi häntä, ja näytettyään hetken kummastuneelta Kimmokin alkoi nauraa.
- Luulitteko te, että mä oon joku kuusikymppinen?
- No ei me tiedetty susta muuta kuin nimi, nelikymppinen oisit ihan hyvin voinut olla, Ali puolustautui.
- Epäreilua, mä tiedän teistä suunnilleen kaiken, Kimmo paljasti.

Joka tapauksessa jää oli murrettu ja loppukin suli, kun he joivat ruoan kanssa pari pullollista viiniä.
- Miksi sä olet tänne hautautunut? Kimmo kysyi Ilseltä ihmeissään, kun Ali oli tullut maininneeksi, että Ollikainen kaipasi häntä ratsastamaan Maddella ja Nita oli kertonut, miten he olivat jo kuvitelleet Ilsen viruvan panttivankina jossain kellarikopperossa, kun viikkokausia oli mennyt ilman mitään yhteydenottoa.
- Siksi, etten mä ole malttanut irrottautua susta, Ilse sanoi ja taputti nopeasti hänen poskeaan. – Mikset itse käy missään?
- Käynhän mä, salilla ja lenkillä.
- Koska muka?
- Sillon kun sä olet töissä ja Anna Viivillä. Joka toinen viikko. Ei sun tarvitse ainakaan joka ilta käydä töissä, eihän semmosta jaksa kukaan. Mene ratsastamaan välillä. Vaikka vaatteet sun täytyy jättää jonnekin muualle – Anna on allerginen.
- Ja välillä tyttöjen ilta ulkona, sanoi Nita kostonhimoisesti.
- Ehdottomasti, sanoi Kimmo.
- Entäs poikien illat? kysyi Ilse epäillen.
- Tulee niitäkin, älä huolehdi, etteikö tulisi.

- Mä en tiedä, mitä Ilse näkee siinä, mulle ei kolahtanut ollenkaan, sanoi Nita, kun he iltamyöhällä lähtivät.
- Kyllä mä tavallaan ymmärrän, sanoi Ali miettiväisesti. – Mutta eipä sen meille tarvii kolahtaakaan. Ja olihan se mukava.
- En mä sitä sanonutkaan, ihan kiva se oli. Mutta ei me Ilsen kanssa olla kyllä ikinä piitattu samoista miehistä.
- Ja ainakin ne on rakastuneita.
- Sitä ne on, Nita myönsi. - Näitkö sä miten ne katseli toisiaan? Mulle meinasi tulla tippa linssiin, etenkin kun mä ajattelen, miten Stumppi kohteli sitä.
- Niinpä.
Ja niin he päättivät yhteistuumin hyväksyä Kimmon.

Lähettäjä: anniku 
Päivämäärä:   22.8.08 22:14:49

JEEE (=

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   23.8.08 00:10:46


Ilse totesi itsekin, ettei ollut järkevää pidemmän päälle kuvitella jaksavansa joka ilta koulun jälkeen matkustaa toiselle puolelle pääkaupunkiseutua olemaan tekevinään töitä. Ei niitä niin paljon hänelle edes jätetty, että olisi tarvinnutkaan, joten hän päätti keskittyä niihin kolmeen iltaan, jolloin saattoi pummia kyydin koululta töihin Alexilta, kun he pääsivät samaan aikaan jo iltapäivällä, ennen neljää.
- Eikö sun kannattaisi hommata oma auto? poika kysyi jossain vaiheessa.
- Tää on ainoa todella hankala matka, mikä mulla on, Ilse sanoi puolustellen. – Kannattaisko tätä varten muka?
- No ei kai, jos sä meinaat koko syksyn roikkua mun kyydissä. Mutta entäs keväällä? Silloin mä olen jo valmistunut, enkä enää käy täällä koululla.
- Täytyy harkita, Ilse sanoi mietteissään. Hän sai käyttää Kimmon autoa iltaisin miten mieli, kunhan piti huolen, ettei lähtenyt ajamaan tallivaatteissaan tai Anna alkaisi hinkua seuraavan kerran kyydissä ollessaan. Työmatkoille Kimmo kuitenkin tarvitsi sen itse eikä hän sillä ikinä olisi kouluun ajanutkaan. Alex olisi tunnistanut sen. – Ei mulla taida olla varaa, hän päätti sitten ja sen Alex nieli kyselemättä.

Kummasti Kimmo istui joinain iltoina myöhään töissä, tosin tietysti vain silloin, kun Anna oli Viivillä, niin että he saattoivat lähteä yhtä matkaa kotiin. Siitä kai Alex lopulta tajusikin koko asian. Tai ehkä poika yksinkertaisesti vain uskoi silmiään, sillä eräänä iltana marraskuussa, kun Ilse oli kuvitellut hänen jo menneen hän oli hipsinyt Kimmon huoneeseen kysymään, mihin aikaan he sitten lähtisivät. Kimmolla oli ollut jotain vielä kesken ja Ilse oli kiivennyt hänen pöydälleen istumaan. Siinä vaiheessa, kun Alex oli koputtanut oveen ja saman tien kurkistanut sisään, Ilse oli käärinyt säärensä Kimmon ympärille ja tämä oli puoliksi tytön puseron sisällä.
- A-anteeksi, Alex änkytti ovelta ja sai molemmat kääntymään punehtuneina ja säikähtäneen näköisinä.
- Piru sun kanssasi, mitä sä vielä täällä teet? Ilse heräsi ensin kysymään.
- Mulla oli Kimmolle yks asia… poika oli huvittavan äimistyneen näköinen.
- Sä voit varmaan kertoa sen sitten, Ilse sanoi, suoristi selkänsä, irrotti jalkansa Kimmon ja tuolin selkänojan välistä ja alkoi napittaa puseroaan. Hän näytti suunnattoman loukaantuneelta tultuaan tällä tavoin häirityksi.
- Mutta… te…
- Me, Ilse myönsi.

- Mitä sulla oli asiaa, Kimmo huokaisi.
- En mä tiedä, oliko se niin tärkeetä…
- No nyt on parempi, että se oli tärkeetä.
- Mä menen tästä, Ilse tirskahti ja hyppäsi pöydältä alas. – Tää ei kuulune mulle.
- Oikeesti, Alex sanoi ja istui Kimmon vierastuolille oven viereen. – En mä enää muista koko asiaa. Mä olen kuoliaaksi järkyttynyt.
- Tää taitaa olla tässä tää meidän salaisuus, sanoi Kimmo Ilselle, joka pidätteli naurua.
- Mä luulen niin kanssa. Toi Alex ei pysty pitämään suutaan kiinni kuitenkaan.
- Moneltako sä menet huomenna kouluun?
- Kymmeneltä mun vasta siellä tarvii olla.
- No jos sä tuut aamulla tätä kautta niin mitä jos pidettäis pieni julkistustilaisuus?
- Mutta eihän meillä oikeastaan oo mitään julkistamista, Ilse huomautti. – Mitä näille kuuluu jos mä asun sun luona? Vai ajattelitko sä julistaa, että me ollaan rakastuneita?
- Piih, kuului Alexista.
- Mä tulen, tuodaan pullaa, päätti Ilse. – Tässä ei mene viittä minuuttia kun se on jo soittamassa Jonille.

Kimmoa ei koko juttu sitten kuitenkaan niin kovasti huvittanut kuin Ilseä. Hän heitti kommentoimatta auton avaimet tytölle, kun tämä niitä pyysi ja räpäytti vain silmiään, kun Ilse vain muutaman millin marginaalilla peruutti auton pois pylvään vierestä.
- Älä murjota, kulta pieni, Ilse sanoi ja veti käsijarrusta. – Mitä ne voi tehdä? Lynkata meidät? Mä luulen, että joka ainoa porukasta on vaan ilonen meidän puolesta!
- Niinkö sä luulet? Kimmo kysyi epäilevästi.
- No, Saara on ainakin, ja Joni ja Alex, enkä mä ymmärrä miksei Henriikka ja Aila olisi, ellei ne ole salaa suhun rakastuneita? Ja Mänty nyt ei tule aamukahville kuitenkaan niin, ettei siitä tarvitse välittää. Voi, mä olen niin onnellinen!
Hän ojensi kätensä ja suuteli Kimmoa suoraan suulle ja tämänkin huolestunut ilme lientyi.
- Kunhan sä pidät huolen siitä, ettei kukaan pääse valittamaan sun työnteosta, hän sanoi.
- Mä yritän parhaani, Ilse sanoi juhlallisesti. – Ja mä kirjasin tänään puoli tuntia perehtymiseen siltä varalta, että joku joskus tulee tutkimaan. Perehdyithän sä mun rintsikoihin.
- Sä tapat mut vielä joskus nauruun, Kimmo sanoi piristyneenä. – Miten pian sä luulet ehtiväsi kotiin?
- Miten nopeasti sä kestät? Ilse kysyi uhkaavasti. – Mä olen uusi Rosberg.

Lähettäjä: JamoBakteeri. 
Päivämäärä:   23.8.08 01:12:27

Mulla tulee tuosta Männystä mieleen yksi meidän opettaja, vaikka ne ei muistutakaan toisiaan mitenkään.

Lähettäjä: alavíívadésíré 
Päivämäärä:   23.8.08 10:32:02

Aamupalaa työn raskaan raatajille?

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   23.8.08 10:41:37

Maalaiselämää

Ollikaisen syysmasennus oli sinä vuonna tullut tavallista aikaisemmin ja synkempänä. Se oli alkanut ihan tarkalleen heti, kun hän sammutti autonsa kiskottuaan Hiskin kotiin viimeisistä isoista kilpailuista. Ali oli ollut melko tyytyväinen kolmanteen sijaansa, itse asiassa oikeinkin tyytyväinen, sillä vastus oli ollut kova, mutta kun hän oli saanut hevosen hoidettua talliin ja palasi traikulle hakemaan varusteita, oli Ollikainen istunut takasillalla viinapullo kourassaan.
- Juhlitko sä meitä? oli Ali kysynyt, mutta paremminkin mies oli tainnut surra sitä, että kaikki kisa-aktiviteetit olivat ohitse siltä vuodelta.

Aiempinakin vuosina toiminta tallilla oli alkanut syyspimeiden tullen lipsahdella, mutta tämä vuosi oli entisiä pahempi. Ali yritti pitää järjestystä, mutta ei hänelle sentään tullut mieleen ajaa tallille aamuisin tarkistamaan, oliko Ollikainen mahtanut päästä sängystä ruokkimaan ja tarhaamaan hevoset, eikä hänellä siihen olisi ollut mahdollisuuttakaan ja ennen pitkää vuokralaiset päättivät viedä hevosensa muualle.
- Onhan täällä halpaa, mutta en mä näin paljon halua maksaa pelkästä katosta, kun hoitoa saa jos isäntää huvittaa, oli Lea sanonut, ja niin tallille olivat jääneet vain Ollikaisen omat hevoset ja Luvly, joka oli vähän niin kuin unohtunut, kun teinikiemurat olivat tulleet omistajien elämään. Asiaintila oli suunnattoman huolestuttava.

- Mä en oikeen tiedä, mitä mun pitäisi tehdä, Ali sanoi äidilleen, joka oli lähes yhtä huolestunut, joskin eri syistä. – Pitäisikö mun muuttaa sinne?
- Ei tosiaankaan pitäisi, äiti puuskahti. – Päinvastoin, sun pitäisi lakata käymästä siellä kokonaan. Mä en yhtään pidä ajatuksesta, että sä vietät aikasi jonkun juopon luona.
- Sen tallissa mä aikani vietän, en sen luona. Ja enhän mä voi jättää niitä hevosia oman onnensa nojaan.
- Hoitakoon eläinsuojeluviranomaiset sen puolen.
- No ei hitto, mun kisaratsuani ei kyllä anneta millekään eläinsuojeluviranomaisille! Ollikaisen pitäisi päästä jonnekin hoitoon.

Ollikainen itse vaan ei ollut ollenkaan samaa mieltä, mutta ryhdistäytyi sentään taas vähäksi aikaa, kun Ali sitä ehdotti ja saarnasi vähän muutenkin. Sitä ei kuitenkaan kestänyt kuin muutaman viikon, sitten Ali taas löysi illalla tullessaan kaikki hevoset sisältä pimeästä tallista. Kiukusta pihisten hän vei ne tarhaan, heitti perään läjittäin heinää ja marssi Ollikaiselle. Ovi oli kiinni, mutta hän tiesi, missä avainta pidettiin, joten ei ollut ongelma päästä sisään. Mies löytyi keittiön puusohvalta nukkumasta.
- Herätys! Ali huusi ja potkaisi sohvaa. Hän ei oikeastaan kuvitellutkaan saavansa Ollikaista hereille, kunhan halusi purkaa vähän kiukkuaan, mutta niin kuitenkin tapahtui.
- Mitä sä täällä teet? Ollikainen kysyi tajuttuaan Alin läsnäolon.
- Mä tulin katsomaan oletko sä kuollut. Miksei hevoset ollu ulkona?
- Mä en oo vielä ehtinyt…
- Kello on hei viis iltapäivällä. Sä olet hyvinkin kymmenen tuntia myöhässä. Mitäs kiireitä sulla on ollut?
- Ei se voi vielä olla viisi! Ollikainen säikähti.
- Mä en kestä enää katsella tätä, mä soitan eläinsuojeluviranomaisille, ellet sä mene katkasuun.
- Enhän mä voi mihinkään lähteä, sittenhän täällä ei ole ketään hoitamassa paikkoja!
- Mä hoidan jos sä menet, Ali sanoi ja nappasi pois Ollikaisen ulottuvilta pullon, jota kohden mies juuri ojensi kättään.

Sillä kertaa Ollikainen ei vielä luvannut, mutta Ali värväsi Juken avukseen ja tämä ilmeisesti myös heidän vanhempansa. Joko joka suunnasta pommitus auttoi tai sitten Ollikaisella itsellään välähti. Joka tapauksessa yhtenä iltana Juke oli tallilla odottamassa Alia, kun hän tavanomaisin pahoin aavistuksin tuli sinne. Tänään olivat kuitenkin asiat näköjään sujuneet; hevoset olivat ulkona ja jopa karsinatkin siivottu.
- Se suostuu, sanoi Juke ensimmäiseksi. – Se lupasi mennä heti ens viikolla, mutta yhdellä ehdolla.
- Ei sillä ole paljon varaa sanella ehtoja.
- Se sanoo, että sä olet luvannut hoitaa hevoset sillä aikaa. Se se ehto vaan on.
- Niinhän mä olen, Ali sanoi helpottuneena.
- Sun täytyy kai muuttaa tänne.
- Niin mä aion tehdäkin, Ali sanoi ja hymyili pitkästä aikaa. Paitsi, että asiat lähtisivät menemään oikeaan suuntaan, hän saisi ainakin joitakin viikkoja herrastella itsekseen Ollikaisen ihanassa vanhassa talossa ja katsella ikkunastaan tallille. Saattoiko olla mitään parempaa?

Ollikainen piti lupauksensa ja lähti sosiaalisairaalaan, vaikka Ali ehti sitä jo aika moneen kertaan viikonlopun aikana epäilläkin. Alin äiti kuskasi sitten Alin tallille: hän tarvitsi autonsa itse työmatkoihin ja Ali oli saanut luvan käyttää Ollikaisen nelivetoa päästäkseen kouluun ja kauppaan.
- Musta tää ei ole hyvä idea, ei ollenkaan, Alin äiti jupisi puolet matkasta.
- Sä sanot vaan, koska sulle tulee niin yksinäistä kotona, Ali arvasi.
- No niin mulle tuleekin.
- Joskus mä muutan kuitenkin pois, ainakin toivottavasti. Ja nyt on pakkorako.
- Ja se juoppo on varmasti poissa nyt?
- Olet sä sitä ennen voinut Ollikaiseksi sanoa, jatka vaan sillä linjalla. Ja joo, Juke sanoi vievänsä sen aamulla.

Lähettäjä: Aqua 
Päivämäärä:   23.8.08 15:57:20

Hahaa, viimein on selvitty synttäreistä ja jouti lukemaan päivän sanaa:D
Hyvä, että Ali sai ton Ollikaisen katkasuun.

Lähettäjä: tripi 
Päivämäärä:   23.8.08 18:06:10

mä oon ihan uuuuus! kattoo sennu mun kallerian :)

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   23.8.08 18:35:18

No niin oot :D
--------

Tilukset olivat tosiaan tyhjillään. Hevoset olivat ulkona ja kohottivat vain hiukan päitään auton tullessa, mutta jatkoivat sitten torkkumista kirpeässä syysauringossa. Ali kävi ensimmäiseksi viemässä niille vähän heinää. Hänellä menisi varmaan sen verran tänään aikaa aloilleen asettumisessa, ettei hän ehtisi ratsastaa, mutta ei se ollut niin justiinsa ollut tässä enää vähään aikaan.
Alin äiti älähti kauhusta astuessaan sisään taloon.
- Herrajumala, tää on sikolätti! Et sä voi mitenkään asua täällä!
- Ollikaista ei oo varmasti viime aikoina kiinnostanut siivota, Ali arveli. – Mä laittelen tän pikkuhiljaa kuntoon.
- Missä sä aiot nukkua? Mä en lähde täältä, ennen kuin sulla on sen näköinen nukkumasoppi, ettei siellä luteet tanssi.
- Jaa, en mä vaan tiedä. En mä itse asiassa ole kaikkia huoneita koskaan nähnytkään. Täällä voi olla vaikka vierashuoneita.

Ollikainen ei ollut elänyt kuin pellossa koko talossa, vaan ilmeisesti viime aikoina lähinnä keittiössä. Tosin olohuoneessa ja yhdessä makuuhuoneessakin oli elämisen jälkiä, muttei sentään sellaista kaaosta kuin keittiössä oli, ja muutama ylimääräinen makuuhuonekin löytyi, pölyisinä mutta muutoin selvästi jonkin ammoisen siivouksen jäljiltä.
- Mä voin ottaa tän, päätti Ali sellaisessa, jonka ikkuna oli tallille päin.
- No, tää kelpaa, hänen äitinsä arveli ja pyyhkäisi ikkunalaudalta pölyä sormellaan. – Onkohan täällä pölyrättiä?
- En mä tiedä. Mä lähden raivaamaan sitä keittiötä ja katsomaan, onko täällä mitään ruokaa.
Jääkaapissa oli ruokaa, mutta suurin osa oli niin antiikkista, että Ali viskoi kaiken surutta pois. Vain olutpullot näyttivät tuoreilta ja niillä kai Ollikainen oli viime ajat lähinnä elänytkin. Niitä ainakin seisoi pöydällä kokonainen armeija kaiken muun roinan seassa. Suurin osa siitäkin meni roskikseen. Äiti paukkoi ovia jossain sisemmällä talossa ja ilmestyi lopulta keittiöön hänkin, ämpäri toisessa ja rätti toisessa kädessä. Marmattaen hän pyyhki kaiken, mihin ylettyi, puhtaaksi.
- Lattiaa mä en kyllä pese, ehkä täällä kengät jalassa pärjää kunnes sä ehdit, hän sanoi kuitenkin.
- Joo, mä luulen, että tää saa ruveta kelpaamaan, Alikin sanoi. – Mä taidan mennä ottamaan hevoset sisään niin kauan kuin näkee vähän jotain.
- Mä kuuraan vielä ton kahvipannun, sanoi äiti luoden saaliinhimoisia katseita tummanruskeaksi palaneeseen lasikannuun.

Äiti oli epäillyt, uskaltaisiko Ali nukkua täällä yksinään, sanoi, ettei itse ainakaan olisi uskaltanut, mutta Ali viihtyi loistavasti. Meni tietysti hetken aikaa, ennen kuin hän alkoi tuntea olonsa mukavaksi Ollikaisen sotkujen keskellä, mutta muutamassa päivässä hän oli saanut raivattua talon asuttavaan kuntoon ja kotiutui. Hän nautti joka hetkestä, aina alkaen siitä, kun kello soi ja hän pääsi ruokkimaan hevoset siihen, kun hän illalla sulki television ja meni nukkumaan. Päivät siinä välillä olivat niin täynnä tekemistä, että hän mielellään olisi skipannut koulussakäynninkin ehtiäkseen ratsastaa ja hoitaa hevoset, suursiivota tallia ja raivata pihaa. Välillä tosin oli vähän yksinäistä, se oli pakko myöntää. Olisi ollut kiva, jos Elsa ja Lea olisivat vielä käyneet tallilla, mutta kyllä hän viihtyi omissa oloissaankin. Tapasihan koulussa joka tapauksessa ihmisiä ja Juke pistäytyi ensimmäisellä viikolla parikin kertaa kertomassa uutisia Ollikaisesta ja neuvomassa, miten lämmityskattila toimi.
- Mä olen aina sanonut, että tää paikka kaipaa naisen kättä, hän sanoi ensimmäisellä kerralla, katsellessaan ympärilleen talossa.
- Pysyy se rätti kai miehenkin kädessä, Ali tuhahti. – Ei täällä ole sisustettu, täällä on siivottu. Mitä Ollikaiselle kuuluu? Kauanko se joutuu siellä olemaan?
- Parista viikosta ne nyt alkuun on kuulemma puhuneet, mutta sitten saattaa rapsahtaa lisääkin. Ei tiedä.

Ollikaista ei kuitenkaan kuulunut kotiin kahden viikon jälkeen, eikä kolmen, eikä vielä sittenkään, kun tuli ensilumi. Siinä vaiheessa Alia alkoi jo vähän kypsyttää elämän tasainen tapahtumattomuus. Lumen tuntua oli niin hiljaistakin, kuin olisi ollut ypöyksin koko maailmassa. Lopulta hän sai sentään Ilsen suostuteltua ratsastamaan. Lupauksistaan huolimatta tämä ei ollut kovin usein saanut aikaiseksi käydä, eikä Ali ollut jaksanut maanitella, kun Ollikainen oli ollut pahimmillaan eikä hän koskaan ollut tiennyt, minkälainen näky tallilla odotti. Nyt hän maanitteli ja Ilse tuli, eräänä lauantai-aamuna vieläpä kaikista maailman päivistä.
- Mä lähdin karkuun, ettei mun tarvitse tavata Viiviä, hän sanoi avomielisesti noustessaan autosta. – Ja sitten Anna järjestää kauhean shown aina alkajaisiksi kun se tulee. Ihan kuin se yrittäisi kouluttaa Kimmoa muistamaan, kuka määrää.
- Ja kuka määrää?
- No Anna, omasta mielestään ainakin.
- Brr, sanoi Ali. Hänellä ei ollut senkään vertaa kokemusta lapsista kuin Ilsellä ja ajatus päällepäsmäröivästä pikkutytöstä puistatti. – Mä varmaan antasin sille selkään.
- Munkin on käynyt joskus mielessä, Ilse myönsi. – Mutta sillon kun sillä ei oo itkupotkuraivaria se on ihana. Mennäänkö me maastoon?
- Niin mä ajattelin, kun kerrankin on valosaa ja aurinkoista ja seuraa, Ali sanoi innostuen.

He tekivät pitkän, rauhallisen maastolenkin talvikarvaisilla hevosilla ja sen jälkeen Ilse auttoi vielä harjaamalla Luvlyn Alin hoitaessa Marumbaa, Madden nuorempaa varsaa, jota Ollikainen ei vielä ollut myynyt.
- Tule kahville vielä, Ali pyysi.
- Mä olen ollu jo aika kauan, Ilse sanoi epäröiden.
- Tallilla menee aina aikaa.
- No, enköhän mä ehdi. Saanko mä käydä suihkussa? Mulla on varmaan hevosenkarvoja hiuksissa ja korvissa ja sitten Anna saa kohtauksen.
- Tietysti saat. Ja mikset sä jättäisi ratsastuskamojasi tänne säilöön niin sun ei tarvitse käydä viemässä niitä Marjaniemeen? Ainakin siihen asti kunnes Ollikainen tulee takaisin.

- Koska se tulee? Ilse kysyi tultuaan hiukset märällä letillä suihkusta.
- Mulla ei ole mitään aavistusta. En mä edes tiedä, kauanko semmosessa yleensä menee? Mutta suoraan sanoen musta on alkanut tuntua, ettei se ole ihan simppelisti pelkkä juoppo, on sillä muutakin vikaa päässä, Ali mietti.
- Niin kuin mitä? Onko se hullu?
- Ei kai nyt sinänsä hullu, mutta mä luulen, että se juo masennukseensa eikä päinvastoin.
- Saa se olla onnellinen, kun sillä on sut, Ilse tuhahti.
- Saa nähdä, olenko mä täällä joulunkin, Ali sanoi ja huoahti.
- Mä en kestäisi olla täällä ypöyksin kaiket päivät ja illat. Ei ihme, että Ollikainen on pimahtanut.
- Musta tää on ihanaa ja just näin mä haluan joskus asua kanssa, hevoset omassa pihassa, sanoi Ali uskollisesti, mutta totuuden nimessä, kun Ilse ajoi pois, hän tunsi itsensä niin yksinäiseksi ja hylätyksi että melkein teki mieli itkeä. Tietysti hän halusi tällaisen paikan, juuri tällaisen, mutta ei hän haaveissaan siellä yksin ollut.

Lähettäjä: tripi 
Päivämäärä:   23.8.08 20:14:22

voi että kun odotan sitä että ali saa oman paikkansa :)

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   23.8.08 22:04:35

Hops etusivulle
-------------
Pikkujoulu juhlista jaloin

- Pärjäättekö te nyt varmasti? Kimmo vielä ennen lähtöään torstaina. Hän oli kysynyt samaa noin sadasti.
- Pärjätään, sanoi Ilse väsyneenä toistelemaan sitä. Hän ei ollut siitä ollenkaan varma, mutta mitä muutakaan hän saattoi sanoa? Heidän oli pärjättävä. Mitään kamalaa ei tietenkään tapahtuisi, ei hän sellaista pelännyt, mutta hän ei ollut viettänyt Annan kanssa aikaa kahden kesken vielä varmaan kymmentä minuuttia kauempaa.
- Mä tulen varmaan yhdeksään mennessä, kymmeneen viimeistään.
- Mene jo, Ilse sanoi ja nappasi Annan syliinsä. Hän alkoi pelätä, että pitkät jäähyväiset saisivat tytön aavistelemaan, että jotain elämää suurempaa oli tapahtumassa.
- Olkaa kiltisti, mun tytöt, Kimmo sanoi hellästi ja halasi heitä molempia kerralla. Sitten hän meni.
- No niin, mitäs me tehtäisiin? Ilse kysyi Annalta ja katui heti tekoreipasta äänensävyään.
- Katsotaan telkkaria.

Kimmo oli lähtenyt yksiin moninaisista pikkujouluistaan. Hänelle oli sadellut kutsuja varmaan tusinan verran, ja suurimman osan hän oli tuhahtaen sivuuttanut. Isoimmille asiakkaille ei kuitenkaan voinut tehdä niin, ja niin Ilse joutui lapsenvahdiksi. Seuraavana iltana heillä olisi omat työpaikan pikkujoulut, ja Viivi oli pitkin hampain luvannut silloin järjestellä työvuoronsa ja ottaa Annan päivää liian aikaisin, mutta kahta päivää aiemmin hän ei kyennyt. Ilse epäili, että yksikin päivä olisi ollut mahdottomuus, ellei hän itse olisi tarvinnut vastaavaa palvelusta edellisviikolla.

Ilse avasi telkkarin ja jätti Annan nököttämään heidän sängylleen ja katsomaan pikkukakkosta. Itse hän kaivoi esiin silitysraudan ja –laudan ja alkoi silittää mekkoa, jonka aikoi seuraavana iltana laittaa pikkujouluihin. Se oli uusi, mutta oli rypistynyt pahan kerran pussissa matkalla kaupasta kotiin. Hän sai rauhaa juuri sen verran, että sai sen valmiiksi, ennen kuin lastenohjelma loppui, tai sitten Annalta loppui mielenkiinto siihen.
- Mulla on nälkä.
- Mutta me syötiin just.
- Mulla on silti nälkä.
- Sun ois pitänyt syödä kunnolla eikä poimia pois kaikkia porkkanoita. Otatko sä samaa keittoa uudestaan?
- En. Mihin isi meni?
- Ulos. Ja se tulee vasta, kun me ollaan jo nukkumassa. ”Tai sinä”, Ilse jatkoi äänettömästi.
- Mä haluan isin.
- Niin tietysti haluat, niin mäkin.

Raivaria ei tullut vielä siinä kohden. Se tuli vasta, kun Ilse yritti saada Annaa syömään viiliä iltapalaksi. Hän ei halunnut viiliä, eikä leipää, eikä keittoa, eikä banaania.
- Sä et saa unta, jos sulla on nälkä.
- Mä en halua nukkumaan! Mä haluan isin! Suuret kyyneleet alkoivat valua silmistä kuin voidellakseen tietä, ja sitten alkoi huuto ja tyttö romahti lattialle parkumaan. Ilse katseli voimattomana. Kimmolla oli tapana ottaa Anna syliin, pitää siinä ja supatella rauhoittavia, mutta Ilsestä tuntui, että se vain yllytti tyttöä huutamaan kovempaa, joskin hän sitten tietysti jossain kohden lopetti.

Mitä hän olisi tehnyt Teemun tai Tero-Pekan kanssa? Todennäköisesti sana tai pari olisi riittänyt, mutta Anna ei palvonut häntä niin kuin pojat, eikä hän viitsinyt yrittääkään päästä läpi tuon kirkunan. Anna oli selvästi sulkenut kaiken muun ulkopuolelle eikä kuuntelisi mitään. Ääni viilsi korvia ja äkillisen murhanhimon puuskassa hän käveli pois keittiöstä. Huutakoon siellä sitten. Se taas ei sopinut Annalle ollenkaan, ei hän ihan omissa maailmoissaan ollutkaan. Hän seurasi Ilsen perässä kylpyhuoneeseen, missä tämä oli ajatellut ladata pesukoneen valmiiksi, ja heittäytyi uudelleen lattialle.
- Sä haluatkin vaan, että sua huomioidaan, senkin kauhukakara, Ilse sanoi lähinnä itselleen, mutta Anna kyllä vilkaisi häntä, vaikka hänen silmänsä olivat muuten kiukkuisesti umpeen puristetut. Ilse palasi olohuoneeseen ja asettui makaamaan keskelle lattiaa. Kuten hän oli arvannutkin, Anna teputti hetken kuluttua perässä, mutta taisi hämmästyä nähdessään hänet siinä.
- Miksi sä olet siinä? tyttö kysyi, nikottelevalla, vielä itkuisella äänellä, mutta uteliaana.
- Mulla on raivari, sanoi Ilse.
- Ei toi oo raivari, ethän sä edes itke.
- Ei aikuisten oo pakko itkeä.
- Eikö? Nyt Anna oli selvästi utelias.
- Ei. Haluatko sä tulla mun viereen niin raivotaan yhdessä?
- Joo.

Mutta ei Annakaan enää kiljunut, siinä he vain makasivat sitten vieretysten. Ilseä nauratti, mutta enemmän hän oli liikuttunut, kun tyttö tuli hänen kainaloonsa ja pisti peukalon suuhunsa. Hänen teki mielensä halata lasta, ja niin hän hetken kuluttua tekikin.
- Sä olet ihan hikinen, hän huomasi. – Vaikka ei ihme, tommosesta huutamisesta. Haluatko sä mennä kylpyyn vai pestäänkö sienellä?
- Kylpyyn, Anna sanoi.
- Mieti sitten siellä sitä iltapalajuttua.
- Mä haluan viiliä ja banaania.
- Sä olet ihan hassu, Ilse nauroi. – Äsken sä et halunnu mitään.
Nyt Anna kuitenkin halusi. Nukkumaan mennessä häntä alkoi itkettää taas, mutta se ei ollut raivari, se oli vain pientä surullista itkua ja johtui siitä, ettei kukaan tuttu, isä tai äiti, ollut siinä. Ilse silitteli hänen selkäänsä, kunnes hän nukahti.

Kimmo puolestaan palasi jo tosiaan vähän yhdeksän jälkeen, riisui inhoten tupakansavuisen pukunsa suoraa päätä parvekkeelle ja heittäytyi Ilsen viereen sohvalle. Tämä oli yrittänyt lukea kokeisiin, mutta kattoon tuijotteluksi ja haaveiluksi se oli paremminkin mennyt.
- Kunhan mä näistä pääsen eroon niin en enää ikinä lue mitään, tai en ainakaan opiskele mitään, hän ilmoitti ja nosti jalkansa Kimmon syliin.
- Menikö teillä hyvin?
- Ihanasti. Vaan yksi kohtaus.

- Mitä sä mietit? Kimmo kysyi, kun Ilse hiljeni, eikä edes kysynyt pikkujouluista mitään.
- Lapsia. Kun mä luulin aina, että mä en tykkää lapsista. Mutta mä taidan sittenkin tykätä ja nyt mä oon vähän ymmälläni.
- Miten niin? Kimmo kysyi ja väänteli hänen villasukkien peittämiä varpaitaan.
- No kun mä olen aina ajatellut, että ehkä niitä pitää kumminkin joskus hankkia. Tietysti sitten vasta, kun on vanha ja vakiintunut. Ja hyvä ihme sentään, mä en ollenkaan ole tajunnut olevani jo aika vakiintunut!
- Yritätkö sä sanoa, että sulla on vauvakuume? Kimmo kysyi ja vilkaisi häntä nopeasti. Ilse ei edes huomannut sitä, mutta palautui kuitenkin maan pinnalle ja naurahti.
- Voi olla. Mutta en mä aio miettiä sitä enempää nyt, ennen kuin valmistun. Ja mulla on vielä vähän bailaamista bailaamatta, sitä paitsi.

Lähettäjä: hih. 
Päivämäärä:   24.8.08 00:22:06

yöpalaa saiskos? :)

Lähettäjä: tripi 
Päivämäärä:   24.8.08 04:06:21

jooo yökkösiä :) just baarista kotiin, oli kivaa, ei tunnu humalaiselta mut en mä ees pysy pystyssä :D

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   24.8.08 12:33:43

Ei kun meni aamupalaks, menin nukkumaan ja heräsin vasta... :D ihanaa.
-----------

Ellei Ilsellä olisi ollut koulua, hän olisi varmaan viettänyt iltapäivän naispuoleisten työkavereidensa kanssa työpaikan kellarissa, laittautuen ja tälläytyen. Hänen teki mieli sinne joka tapauksessa, mutta olisi ollut älytöntä ja ajallisesti mahdotonta matkustaa edes takaisin moneen kertaan ja moneen suuntaan pukupussi kourassa, kun autokin oli Kimmolla. Niinpä hän meni vaan kotiin, tai siis Kimmon luokse. Hän ei enää oikein tiennyt, mitä paikkaa kutsua kodiksi. Valtaosa hänen vaatteistaan ja lähes kaikki tavarat olivat edelleen Marjaniemessä, mutta itse hän oli kyllä lähes sataprosenttisesti Kimmon luona.

Juhlaan laittautumisessa oli aina jotain erityistä. Siihen saattoi kuluttaa tunteja ja tunteja, mutta tänään Ilse ei toiminut pidemmän kaavan mukaan. Aikaa ei vain ollut. He saisivat lähteä liikkeelle varmaankin heti, kunhan Kimmo ehtisi kotiin lapsenvientireissulta – hänen vaatteiden vaihtamisensa ei kuitenkaan kestäisi viittä minuuttia kauempaa. Suihkussa Ilse kuitenkin kävi ja föönasi hiuksensa ja oli alusvaatteisillaan vessassa meikkaamassa, kun Kimmo tuli.
- Lopultakin sä tulit! hän sanoi tyytyväisenä ja paiskasi puuterin meikkipussiinsa. – Me voidaan lähteä vaikka heti, ne alottaa minä hetkenä hyvänsä. Hän kävi antamassa pikaisen suukon ja nappasi sitten pukunsa, joka roikkui eteisen naulakossa.

Kimmo nojasi hetken eteisen seinään ja huokaisi. Viivi oli ollut tavallistakin kirpeäsanaisempi, eikä häntä olisi juurikaan huvittanut lähteä yhtään mihinkään, vaikkei edellisiltana ollutkaan mennyt myöhään, puhumattakaan siitä, että hän oli ollut autolla.
- Sua ei taida ihan helposti saada vakuutettua siitä, että vois olla ihan kiva olla kotonakin ja katsoa telkkaria, hän arvasi. Ilse kiemurteli mekkoonsa sisään ja käänsi hänelle selkänsä.
- Ei. Mä en ole ollut ulkona ikuisuuteen, mä olen odottanut tätä viikkokausia. Laitatko sä vetskarin kiinni?
Kimmo totteli ja jäi sitten katsomaan. Puku oli näyttänyt ihan tavalliselta mekolta roikkuessaan hengarissa, säädylliseltäkin pitkine hihoineen ja helmoineen, ainoa myönnytys pikkujouluille oli näyttänyt olevan sen punainen väri. Nyt siitä oli tullut jotain ihan muuta.
- Onko sun pakko pistää toi? hän kuuli kysyvänsä. – Sä olet iskenyt mut jo, haluatko sä kaikki muutkin?

Ilse asetteli kaula-aukkoansa, joka sekin oli melko säädyllinen, tahtoi vain valua alas jommaltakummalta olkapäältä. Hän näytti vähän harmistuneelta.
- Etkö sä tykkää siitä? Pakko mun on se laittaa, ei mulla ole täällä mitään muutakaan. En kai mä voi lähteä farkuissa jos sulla on puku? Ja miksei sulla jo ole sitä pukua?
- Okei, odota sekunti, Kimmo huokaisi. – Otetaan taksi.

Pikkujoulujuhlat olivat täydessä vauhdissa, kun he ehtivät perille Kaisaniemeen, mistä oli vuokrattu kokonainen ravintola. Suurin osa työkavereista oli vielä seisovan pöydän kinkkuvadin ja laatikoiden kimpussa, mutta osa oli jo tanssimassa. Kimmo tunsi itsensä väkisinkin ylpeäksi, kun he käsikynkkää astelivat sisään. Tämä oli ensimmäinen virallinen esiintyminen yhdessä, vaikkei heidän seurustelunsa enää ollutkaan mikään salaisuus. Ilse katseli etsivästi ympärilleen, varmaankin hakien nuoria ystäviään.
- Mennäänkö ottamaan jotain syötävää ensin? Kimmo ehdotti.
- Mä en taida voida syödä tai tää puku ratkeaa… ja muutenkin mulla taitaa olla pahempi tanssinälkä. Mene sä ja tule sitten tanssimaan mun kanssa, Ilse sanoi malttamattomana ja lehahti menemään kohden tanssilattiaa. Kimmo hymähti ja jatkoi itse matkaansa ruokien suuntaan. Ei ollut ihme, jos Ilsellä oli tanssivajausta, hän ei ollut käynyt kuin muutaman kerran Nitan kanssa ulkona koko syksynä, mikä oli olemattoman vähän verrattuna joka viikonloppuun. Tanssikoon nyt.

Baari toimi niin tehokkaasti, että osoittautui hyväksi ideaksi lopettaa tarjoilu jo kello kymmeneltä, tai ehkä se oli vuosien varrella kerättyä kokemusta. Kimmo oli seurannut sivusilmällä Ilsen hyörinää tanssilattialla, käynyt siellä tämän kanssa muutaman kerran itsekin ja ihmetellyt vain, miten tämä jaksoi. Musiikki loppui ja tyttö näytti silti edelleen olevan täydessä iskussa purjehtiessaan ohi.
- Mihin sä nyt kaahotat? Kimmo kysyi ja nappasi häntä vyötäisiltä.
- Siinähän sä olet! Te kaikki pukumiehet olette samannäkösiä, Ilse sanoi ilahtuneena.
- Mä jo luulin, että sä etsit jotakuta muuta.
- Älä höpsi.
Kimmo oli sanonut sen ihan tosissaan, mutta tosissaan näytti Ilsekin olevan, hän hymyili kerrassaan rakastuneesti.
- Kuule, eikö me jatkettais vielä kaupungille? tyttö kysyi sitten anovasti. – Kello ei ole paljon mitään ja kun nyt kerrankin ollaan liikkeellä.
Kimmo ähkäisi.
- Oletko sä ihan tosissasi?
- Voi, olen mä!
- Noiden kanssako? Kimmo kysyi nyökäten kohti porukkaa nuorempia, joiden kanssa Ilse oli tanssinut.
- En mä tiedä niistä – vaikka varmaan nekin johonkin jatkaa. Nita on kuitenkin takuulla Rosessa, eikä sinne tästä kauan kävele. Sais vähän päätäkin selvitettyä.

Kimmolla ei ollut sydäntä kieltäytyä, eikä hänen mieleensä edes juolahtanut ehdottaa, että Ilse voisi jatkaa omin päin ja hän lähteä kotiin.
- Mennään sitten. Haluatko sä tosiaan kävellä? Pysytkö sä pystyssä noilla? hän kysyi vilkaisten Ilsen punaisia korkokenkiä.
- Mä pidän susta kiinni, Ilse nauroi. – Ei jaksa odottaa taksia, kahdeksankymmentä noista kollegoista on kumminkin jo tilannu semmosen.
He lähtivät kävelemään radanvartta kohden keskustaa. Uutta lunta ei ollut tullut vähään aikaan, eikä jalkakäytävä onneksi ollut niin liukas kuin olisi voinut olla. Kylmä kuitenkin oli, pakkasta oli varmaan kymmenen astetta, ja molempien varpaita särki, kun he kääntyivät tunneliin, jonka perällä oli pieni joukko ihmisiä oven takana. He ehtivät tuskin pysähtyä jonon päähän, kun ovi aukesi ja Ilse naurahti tyytyväisenä.
- Mä toivoinkin, että sä olisit töissä, hän ilmoitti pokelle, joka vinkkasi heidät ohi jonon. – Alko olla vilu.
Kimmon kummastukseksi kiltisti jonottavat ihmiset eivät näyttäneet ollenkaan pahastuvan, vaikka he pääsivät etuilemaan, ja sitten hän oli kuumassa, pimeässä helvetissä.

Onneksi ensivaikutelma oli pahempi kuin totuus. Ihan niin pimeää siellä ei ollut, eikä Kimmo ollut ainoa yli 25-vuotias tai edes ainoa pukuun pukeutunut. Ehkä täällä oli muitakin pikkujouluista karanneita, tai sitten hänellä oli ollut ihan virheellinen mielikuva, kun hän oli kuvitellut Ilsen juhlivan juuri kahdeksantoista vuotta täyttäneiden kanssa. Vaikka oli siellä toki senkin näköisiä. Joka kolmas ihminen näytti olevan Ilsen tuttu, ja yllätyksekseen Kimmokin näki muutaman omankin tuttavansa. Oli kuitenkin selvää, että vaikka hän saattoi olla pomo toimistossa, oli tämä puolestaan Ilsen valtakuntaa. Ja Nita oli siellä tosiaan myös.
- Kaikkea sitä näkee, hän sanoi nähdessään Kimmon.
- Meillä oli pikkujoulut, mies selitti. – Ilselle jäi vauhti päälle.
- Mä voin hyvin kuvitella. Haluatko sä ostaa mulle drinksun sillä aikaa kun se käy pörräämässä läpi kaikki tutut?
- Mielelläni, Kimmo sanoi kohteliaasti ja itse asiassa se oli tottakin. Hän vain näyttäisi hölmöltä kulkiessaan Ilsen perässä, kun tämä meni ympäri ravintolaa ja halaili ystäviään. He menivät istumaan pöytään, jossa oli pari vapaan näköistä tuolia, mutta Nita näytti yhtäkkiä siltä kuin olisi istunut nastan päälle.

- Hitto, hän sanoi ja tähyili ihmisjoukkoon.
- Mitä nyt?
- Mä en muistanut sanoa Ilselle että varoo…
- Mitä sen pitäisi varoa?
- Äh, olkoon, Ei se ole vaarallista. Stumppia vaan – tiedätkö sä kuka on Stumppi? Nitan mustat silmät kääntyvät katsomaan kysyvästi Kimmoa, joka nyökkäsi. Hän tiesi tosiaankin.
- Onko se täällä?
- Jep.
- Näytä se mulle, mä olen utelias, Kimmo sanoi, vaikkei sitä ollutkaan kovin helppo myöntää. Nita nyökkäsi ja jatkoi pälyilyään.
- Tossa on Artsi. Tiedätkö sä kuka se on? hän kysyi ja osoitti ruskeahiuksista nuortamiestä, joka oli mennyt ohi baaritiskille.
- Se, jonka kanssa te ootte matkustellu? Kimmo muisteli.
- Niin, ja Ilsen ihailija numero uno – ennen kuin sä tulit kuvioihin, tietysti. Nyt se on lopultakin tainnut päästä siitä yli, tai ainakin se on hommannut tyttöystävän, Nita juorusi ja osoitti pikkuisen pyöreää, iloisesti nauravaa tyttöä. – Hitto, olisi kai pitänyt varottaa Ilseä siitäkin. Teitäkään mä en taida esitellä.

Kaveri tiskillä ei tietenkään kuullut sitä, ja ojennettuaan tytölleenkin lasin hän huomasi Nitan ja molemmat lähtivät heidän suuntaansa. Hän sanoi nauraen jotain Nitalle, mutta musiikki oli niin kovalla, ettei Kimmo saanut siitä selvää. Ei mistään, mikä sanottiin puolta metriä kauempana, voinut saada. Nita vastasi eikä vilkaissutkaan Kimmoon, mutta poika katsoi häntä uteliaana tytön pään yli ja ojensi äkkiarvaamatta kätensä. Mitä ilmeisimmin hän kuvitteli Kimmoa Nitan uusimmaksi valloitukseksi.
- Äh, sanoi Nita harmissaan. – Tässä on Artsi, ja tää on Kimmo. Ilsen Kimmo.
Artsin ilme muuttui hetkeksi, mutta palasi melkein saman tien kohteliaan mitäänsanomattomaksi.
- Vai se, hän sanoi.
- Se. Kiva tavata, Kimmo sanoi ystävällisesti ja toinen nyökkäsi sen näköisenä, ettei kyllä ollut, muttei kehdannut muutakaan. Hän ei esitellyt tyttöystäväänsä vaan molemmat kääntyivät ja menivät sen tien.
- Artsi parka, Nita huokaisi, mutta kohotti sitten kätensä ja osoitti sormellaan ovelle. – Tuolla, ton sä halusit nähdä.

Ei tarvinnut kysyä, ketä Nita tarkoitti, sen verran Ilsekin oli kertonut entisensä ulkonäöstä. Se oli tuo pitkä vaalea, jolla oli ryppyinen pellavatakki ja kädet huolettomasti housuntaskuissa. Kimmo hengähti helpotuksesta. Tuon näköistä kaveria ei voinut mitenkään ottaa vakavasti. Sitä paitsi hän havaitsi silmäkulmassaan punaista ja näki Ilsen pujottelevan pöytien lomitse heitä kohti. Hän istui Kimmoon polvelle ja kietoi kätensä omistavasti tämän kaulaan.
- Onko Nita pitänyt sulle hyvin seuraa? Tulisitko sä tanssimaan mun kanssa? Tuuthan?

Lähettäjä: Aqua 
Päivämäärä:   24.8.08 15:52:54

:)

Lähettäjä: anniku 
Päivämäärä:   24.8.08 19:37:12

iltapalaaa <:

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   24.8.08 20:15:07

Mullistuksia ja myllerrystä

Alin ei ollut tarvinnut viettää joulua Sipoossa hoitaen hevosia, Ollikainen oli sentään palannut ennen sitä. Hän oli laihtunut, epäilemättä, koska olut ei enää ollut hänen pääravinnonlähteensä, mutta vaikutti muuten täysipäiseltä, joskin oudon surumieliseltä, eikä se surumieli kadonnut, vaikka hän näyttikin ilahtuvan hevosten näkemisestä ja kiitteli Alia vuolaasti kaikesta.
- Mulla oli kivaa, tyttö kiemurteli vaivaantuneena. – Mä tulen huomenna takasin.

Hän kävikin edelleen uskollisesti tallilla joka päivä, sillä meni useampi viikko, ennen kuin hän uskalsi taas luottaa siihen, ettei Ollikainen retkahtaisi. Sitä ei tapahtunut, mutta eräänä talvenharmaan päivän iltana Ollikainen huusi hänet sisään kahville. Ali aavisteli pahaa, oli liian aikaista ruveta suunnittelemaan kesän kisoja, mutta mitään näin pahaa hän ei ollut kyllä odottanut.
- Mä myyn tän paikan ja hevoset, Ollikainen sanoi valmistelematta mitenkään.
- Miksi? Ali inahti.
- Mun on pakko. Mä olen vararikossa. Koko syksynä en oikein saanut töitä tehtyä ja nyt kukaan ei enää tarjoakaan niitä, eikä tallivuokriakaan enää tule.
- Mitä töitä sä teet? Ali kysyi hämmästyneenä. Hänen mieleensä ei ollut koskaan tullut, että Ollikainen tekisi mitään muuta kuin pitäisi hevosia mutta tosiaan, eipä hän kai itse voinut rahaa painaa vaan jostain muualta sitä piti tulla.
- Käännöstöitä – kirjoja ja artikkeleita ja käyttöohjeita ja semmosia.
- No mutta ei kai käännöstyöt maailmasta lopu?
- Ei, mutta arvaa tarjotaanko niitä ennemmin säntillisille ihmisille kuin tuurijuopoille freelancereille.
- Ethän sä enää juo!
- En just nyt, en. Entäs ens viikolla? Siitä mä en tiedä. Ja sitten tää hiljasuus ja yksinäisyys täällä on välillä ihan pelottavaa.

Ollikainen riiputti päätään ja huljutteli kahvikuppiansa, eikä Ali tiennyt mitä sanoa. Tavallaan hän oli helpottunutkin. Oli ollut rankkaa ravata vahtimassa isoa ihmistä, mutta tietysti hänen oma elämänsä mullistuisi nyt vähän turhan radikaalisti.
- Kenelle sä meinaat Hiskin myydä? hän kysyi ja nuolaisi kuivia huuliaan.
- Mä sain siitä pari hyvää ostotarjousta viime kesänä, kaipa mä tarkistan ensin, onko ne vielä kiinnostuneita.
- Niinpä, Ali huokaisi. Hetken hän oli epätoivoissaan toivonut, että olisi käynyt niin kuin kirjoissa ja Ollikainen olisi tarjonnut hevosta hänelle palkkioksi kaikesta vaivannäöstä.

Mies taisi lukea hänen ajatuksensa, sillä hän puisti surullisesti päätään.
- Sulla ei taida olla ylimääräsiä kymppitonneja? Sä olisit kyllä ansainnu saada jatkaa sen kanssa, mutta ei mulla ole varaa lahjottaa sitä pois, siitä saa isot rahat.
- Ei mulla ole, Ali huokaisi, ja sitten seuraava kysymys tuli hänen mieleensä. – Miten sä raaskit myydä Madden?
- Se menee mun tuttavalle siitokseen. Siellä sillä on hyvät oltavat. Mutta varsa, ottasitko sä sen?
- Marumban? Alin sydän humpsahti sittenkin.
- Kaipa siitäkin muutaman tonnin saisi, mutta parivuotiasta kouluttamatonta on hankala myydä. Sä saat sen, jos haluat.
- Haluan, Ali sanoi ja puri hampaansa yhteen niin, että kirskahti. Hän ei voinut kestää ajatusta, että kaikki hänen hevosensa vietäisiin yhdellä kertaa. Jollain konstilla hän onnistuisi löytämään jostain halvan tallipaikan ja elättämään pikkuisen tamman. Hän pitäisi sen vaikka takapihalla, ellei muuta keksisi.
- Mä olen pahoillani, Ollikainen sanoi.
- Niin minäkin, Ali huokaisi. – Mutta oli se uskomatonta niin kauan kuin se kesti. Kiitoksia vaan sulle, kaikesta.

- Ei nyt ruveta tunteilemaan, Ollikainen katkaisi vaivaantuneen hiljaisuuden, ennen kuin se venyi liian pitkäksi. – Sinuna mä menisin käymään Tammelineilla. Mä satun tietämään, että ne etsii sinne jotakuta, joka voisi pitää tunteja ja vetää maastoja. Niiltä lähti se Saija litomaan uudenvuoden jälkeen. Vanha Tammelin taisi olla vähän turhan kärkkäästi sen kimpussa uudenvuodenvastaanottajaisissa.
Ali henkäisi. Tämä alkoi jo olla vähän liiaksi yhdelle kertaa. Hän olisi tainnut kaivata parit harkitsevaiset yöunet ennen lähtöä kiertämään Sipoon muita talleja.
- Ei musta ole pitämään tunteja, hän sanoi.
- Höpö höpö. Eihän siinä tarvitse muuta kuin neuvoa, minkä itse osaat.
- Mutta mulle menee pupu pöksyyn, jos mun pitää puhua ihmisille!
- Ei ne ole ihmisiä, ne on ratsastajia. Ja maastoja sä voit ainakin vetää.
- Niin voin, Ali myönsi.
- Ala mennä sitten, Ollikainen sanoi ja huitaisi kärsimättömästi kädellään. Häivähdys vanhasta hymystä sentään vilahti hänen kasvoillaan.

Ali meni ensin hevosten luo. Luvly ei päätään kohottanut heinäpaalista ja Hiskikin vain vilkaisi, mutta Madde ja Marumba tulivat rapsutettaviksi. Maddea Ali nyhjytti vähän korvan takaa, mutta keskittyi sitten varsaan. Se oli nyt puolitoistavuotias, ruunikko ilman merkkejä. Sen monta senttiä pitkä talvikarva sai sen näyttämään omituisenmalliselta islanninhevoselta, mutta Ali näki sen jo mielessään isona ja kiiltäväkarvaisena. Tuntui uskomattomalta, että Ollikainen oli antamassa sitä hänelle.
- Sä olet mun, hän sanoi ja varsa otti kuin pohtien suuhunsa kaistaleen hänen hihaansa. Tietysti vähän liikaa niin, että ihoakin nipistyi hampaiden väliin ja Ali ärjähti sille niin, että se otti kiireisen loikan kauemmas.

Se tuntui juhlalliselta, ensimmäinen oma eläin. Olisi ehkä voinut olla viisasta aloittaa vaikka marsusta mutta mitä hittoa – eikö hän ollut hoitanut Ollikaisen hevosia kuin omiansa jo niin paljon, että pärjäisi? Ja nyt hänen oma hevosensa tarvitsi uuden kodin. Ali päätti noudattaa Ollikaisen neuvoa ja ajaa suoraa päätä Tammelinille, hän tunsi nyt olevansa tarpeeksi innoissaan ja toisaalta tarpeeksi epätoivoinen yrittääkseen saada asiat hoidettua heti.

Tammelinin paikka oli suuri, siellä oli varmaan parikymmentä tuntihevosta ja muutama ravuri sekä joukko muita, yksityisiä ja joutohevosia ja nuoria. Ali oli käynyt siellä tunneilla aikanaan, kuten kaikkialla muuallakin, mutta tämä paikka oli ollut hänen makuunsa vähän liian iso ja tehdasmainen. Oppilaat hoputettiin satulaan, heille huudettiin ohjeita ja sitten olikin jo seuraava jonossa odottamassa vuoroaan. Tässä tilanteessa sillä ei kuitenkaan ollut väliä, ei hän ollut tullut tunteja kyselemään. Kentällä oli kuitenkin sellainen meneillään. Ali ei tuntenut opettajaa, mutta sama täti se ei ollut kuin hänen aikanaan. Tämä ei kiroillut kovinkaan, vaan yritti melko kärsivällisesti opastaa pieniä ratsastajia. Ali seurasi hetken aikaa, mutta jatkoi sitten matkaansa kiertääkseen tallit, joita oli kolme kappaletta. Hän halusi löytää omistajan, ei ratsastuksenopettajaa.

Kahdessa tuntihevostallissa oli vain pikkutyttöjä, jotka kihertelivät keskenään ja harjailivat hoitohevosiaan. Kolmannen tallin ovella oli mahtipontinen kyltti, jossa luki Pääsy kielletty, mutta Ali arveli sen koskevan asiakkaita ja käveli sisään silti. Sieltä hän löysi ensimmäisen aikuisen ihmisen, joka hänen pettymyksekseen oli vanha Tammelin. Mies ei ollut kutsumanimestään huolimatta vielä ihan ikäloppu, ainoastaan jossain viiden-kuudenkymmenen välillä ja sikäli kun Ali tiesi, hän oli omistajan setä.
- Ja mitäs sä täällä teet? mies kysyi epäluuloisesti rauhoittaen kädellään käytävälle kiinnisidottua hevosta, joka oli nostanut päänsä uteliaana Alin tullessa sisään.
- Mä etsin Juhania, Ali sanoi antamatta ukon säikähdyttää itseään. – Tai Ruusua. Onko ne täällä?
- On Juhani tuolla valjashuoneessa, ukko sanoi ja nyökkäsi ovea kohden. – Mitäs sä siitä?
- Jos mä kerron sen sille, Ali ehdotti ja meni puoliavoimesta ovesta sisään. Se oli yllättävän iso huone, jonka joka seinällä roikkui varusteita, niin satuloita kuin valjaitakin. Noin nelikymppinen mies raapusti jotain ruutuvihkoon käyttäen yhtä satulaa alustanaan.
- Päivää, Ali sanoi. Nyt häntä alkoi vähän jännittää.
- Päivää? Juhani sanoi kysyvästi. Ali muisti hänet ulkonäöltä, mutta mies ei tietenkään mitenkään voinut muistaa kaikkia tuntilaisia vuosien varrelta, etenkään sellaisia, jotka eivät olleet käyneet kymmenen kerran korttia kauemmin.

- Mä etsin töitä, Ali sanoi ja nielaisi. Väärä aloitus. – Tai itse asiassa mä etsin tallipaikkaa, ja oikeastaan molempia, jos mahdollista.
- Ja miksi sä luulet, että meillä olisi töitä? mies kysyi ystävällisesti.
- Koska Ollikainen sanoi niin.
- Ahaa! Miehen ilme kirkastui. – Mä ajattelinkin että sussa on jotain tuttua. Sä olet ratsastanut sitä sen valkosta hevosta.
- Olen, Ali sanoi helpottuneena. Mikä onni, että hevospiirit olivat niinkin pienet ja että juorut kulkivat. – Ali Andersen.
- Sillekö sä tallipaikkaa haet?
- En, vaan varsalle. Mä… ostan Ollikaiselta sen parivuotiaan, Ali selitti. Oli turha ruveta tässä kohden kerskumaan lahjahevosella.
- Ja mikäs vika sen tallissa on? Onko se täynnä?

Juhani tiesi ihan takuulla, että ei ollut. Juorut olivat varmaan osanneet jo kuukausia sitten kertoa senkin, että Ollikaisen vuokralaiset olivat äänestäneet jaloillaan ja ettei talli ollut täynnä.
- Se meinaa luopua kaikista hevosista ja koko paikasta, ja se kertoi, että te voisitte tarvita jonkun vetämään maastoja. Että jos sillä saisi korvattua osan tallivuokraa.
- Mutta entäs jos meillä ei ole tilaa? Juhani kysyi ovelan näköisenä ja Ali masentui. Siitä päästä hänen tosiaankin olisi pitänyt aloittaa eikä ruveta paljastelemaan Ollikaisen asioita.
- Eikö teillä ole sitten?
- On meillä, mies naurahti. – Aina meillä muutama loukko on. Ja yhtä opettajaa tosiaan tarvittaisiin.
- Mä en ole koskaan pitänyt tunteja, Ali sanoi kiireesti.
- Jos sä osaat ratsastaa, ja mä tiedän, että sä osaat, niin sä osaat opettaakin. Koska sä voit alottaa?
- Ei mulla oo mikään kiire, ei kai se Ollikainen ihan viikossa saa kaikkea kaupaksi, Ali sanoi kiireesti.
- Meillä on kiire. Essi tuolla kentällä tekee neljättä viikkoa yhdellä vapaapäivällä ja Ruusu ja isommat hoitajista on vetäneet maastoja, mutta Ruusu on niin varovainen, että oppilaat valittaa ja tytöt semmosia rämäpäitä, että mä pelkään joka päivä, että joku hevosista katkasee jalkansa tai joku oppilaista niskansa. Voisitko sä tulla huomenna jo?
- Mä olen koulussa päivät, ja enhän mä tunne hevosia, enkä maastoreittejä…
- No, mihin aikaan sä pääsisit huomenna?
- Kolmen maissa? Ali uskalsi arvella.
- No niin, sillon on vielä valosaa. Sä voit mennä mukaan maastoon ja opetella ainakin yhden reitin ja sittenhän onkin jo viikonloppu ja päästään itse asiaan.
- Te taidatte tarvita mua pahemmin kuin minä teitä, Ali arveli.

Juhani myönsi, että näin saattoi olla asianlaita ja Ali lupasi palata seuraavana päivänä. Hän ei ollut ihan varma siitä, että oliko hän nyt tekemässä ihan viisaita ratkaisuja, kaikki oli käynyt niin kauhean äkkiä, mutta eihän hän toisaalta ollut vielä sitoutunut mihinkään. Nyt alkoi joka tapauksessa jo olla sen verran myöhä, että hänen olisi parasta laittautua kotiin tai äiti alkaisi uskoa hänen tipahtaneen satulasta ja kuolleen. Jos hän nyt yön yli nukuttuaan ymmärtäisi olevansa ihan hullu, kaiken voisi vielä perua.

Lähettäjä: kide 
Päivämäärä:   24.8.08 20:16:30

nyt on ilta ;)

Lähettäjä: Aqua 
Päivämäärä:   24.8.08 22:07:28

Alin rintamallahan tapahtuu:)

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   24.8.08 23:39:03

Jep, ja yöpala :)
------

- Missä sä viivyit? Alin äiti kysyi tosiaankin, kun hän tuli kotiin.
- Järjestämässä uutta elämääni, Ali sanoi ja heittäytyi istumaan sohvalle. – Ja että siinä onkin järjestämistä!
- Miten niin? Äidilliset tuntosarvet taisivat vipittää vinhasti, sen verran huolestuneelta Kristiinan ääni kuulosti. Ali summasi muutamalla lauseella Ollikaisen suunnitelmat.
- Ja niin mulla ei enää ole hevosta, millä kilpailla – ellei sulla satu olemaan joutilasta noin viittäkymmentä tonnia mulle – mutta sen sijaan mulla on varsa ja työpaikka.
- Ethän sä voi mennä tekemään tommosta noin vaan!
- Tekemään mitä?
- Tommosia päätöksiä!
- Kukas ne sitten tekisi ellen minä? Ali hermostui. Hän oli varautunut siihen, että äiti olisi vastahankaan joka kohdassa, lukuun ottamatta ehkä sitä, että hän lakkaisi käymästä Ollikaisella, mutta tämä oli naurettavaa. Hän oli kuitenkin jo aikuinen ihminen, vaikka asuikin kotona.
- Mutta hankkia nyt yhtäkkiä joku hevonen, kesken opiskelujen ja kaikki!
- Mä taidan haluta saunaan, Ali sanoi väsyneesti ja nousi. Hän ei jaksanut nyt kuunnella moista naputusta. Oli ihan tarpeeksi rankkaa joutua yhtäkkiä eroamaan hevosista, joiden kanssa oli viettänyt vuosikaudet, ja kilpailemisestakin. He eivät Hiskin kanssa vielä koskaan olleet oikein räjäyttäneet pottia, mutta kuka sanoi, ettei se olisi tapahtunut ensi kesänä? Hiskillä oli vielä muutama vuosi hyvää aikaa jäljellä, ennen kuin se alkaisi olla liian vanha. Jos hän pystyisi tästä katastrofista pelastamaan edes Marumban niin sen hän tekisi. – Voisinko mä mitenkään ottaa auton huomenna? Mun pitäisi ehtiä sinne tallille valosan aikaan.

Pitkin hampain Kristiina suostui menemään bussilla töihin ja Ali lähti seuraavana aamuna ajaen liikkeelle. Hän kaasutteli koululta Ollikaiselle hakemaan saappaansa ja kypäränsä ja ilmoittamaan, että joutuisi muihin hommiin sinä iltana ja jatkoi sitten Tammelinille. Tallialue oli entistä ammattimaisemman näköinen nyt, kun ei ollut pimeää ja Alin teki vähän mieli kääntyä pois. Tietenkään hän ei tehnyt sitä vaan käveli isompaan tuntsaritalliin, missä hevostenjako hoidettiin. Siellä oli jo muutama ratsastaja ja Ruusu, Juhanin vaimo.
- Moi, Ali sanoi ja esitteli itsensä.
- Moi, Juhani sanoikin, että sä olet tulossa. Luojan kiitos, jos sallit mun sanoa.
- Minkä hevosen mä otan ja mihin aikaan me lähdetään ja montako ratsastajaa tulee? Ali kysyi päällimmäiset kysymykset pois mielestään.
- Listassa on kahdeksan, maasto on neljästä viiteen ja me ajateltiin, että sä voisit ottaa Winkin. Jos se nyt saa vähän liikuntaa niin sen voi ottaa vielä illalla tunnillekin.
- Asia selvä, Ali kuittasi ja pisti kypärän päähänsä. Hän ei tiennyt Winkistä mitään, mutta tiesi, mistä lähteä etsimään satulaa ja suitsia ja kai hevonenkin sitten tallista löytyisi.

Hevonen oli isonpuoleinen tumma ruunikko, jonka nimikyltissä luki Wink and Smile. Monilla hevosilla oli hoitaja, mutta tällä ei, joten Ali kaivoi karsinan edessä roikkuvasta pussista harjan ja suan ja suti sen nopeasti puhtaaksi. Ruuna luimisteli hänelle, muttei yrittänyt sen kummempaa, kun ei hän piitannut sen ensimmäisestä irvistyksestä. Myöhemmin hän tuli huomaamaan, että suuri osa tallin hevosista käyttäytyi samoin, ja ne muutamat, jotka eivät koskaan uhitelleet, olivatkin sitten kaikkien suosikkeja. Maastossa se käyttäytyi vähän hermostuneesti, tepastellen vähän väliä sivuaskeleita, mutta yrittämättä sentään sen suomenhevosen ohi, jolla Ruusu ratsasti.
- Oppilaat rakastaa näitä maastotunteja, mutta talvisin ei ehdi kuin tän yhden, ennen kuin tulee liian pimeetä, Ruusu selitti. Välillä hän osoitteli maanmerkkejä, joiden mukaan hän väitti Alin osaavan suunnistaa seuraavan kerran itsekin.
- Eikö toi ois ollu hyvä pätkä laukata? Ali kysyi, kun he olivat ravanneet pitkän pätkän suoraa tietä.
- Nää on niin alottelijoita vielä ja arkoja, en mä uskalla näiden kanssa laukata, Ruusu vähätteli ja Alin mieleen tuli Juhanin edellisiltainen kommentti että Ruusu oli itse arka. Saattoi ollakin, ainakin hän vilkuili huolestuneen näköisenä taaksepäin, kun Wink puhisten törmäsi hänen hevosensa häntään.

Vaikkei tästä mitään muuta kostuisi niin oli ainakin kiva päästä vaihteeksi ratsastamaan uudella hevosella, tuumasi Ali. Wink oli yllättävän herkkä ja mukava, mutta hän arvasi, että jos se teki vastaavia sivuhyppyjä ja steppiesityksiä tunneilla kuin maastossa, oppilaat eivät varmaan olleet kovin ihastuksissaan. Tunnin jälkeen hän riisui sen taas karsinaansa odottamaan, josko joku ratsastaisi sillä toisenkin kerran tänään ja kääntyi sitten odottavan Ruusun puoleen.
- Nyt mä näytän sulle tallit ja hevoset. Huomenna on kaksi maastoa, kai sä voit vetää jo ne?
- Kai mä voin, Ali lupasi. Hän ei ollut edes nähnyt Marumban boksia ja hänen persnahkaansa yritettiin jo nylkeä.

Ruusu esitteli hänelle perusteellisesti joka ainoan tuntihevosen, niiden taidot ja temput, ja millaisille ratsastajille niitä saattoi antaa, ja Ali oli onnellinen, kun Ruusu oli huomannut kehottaa häntä ottamaan toimistosta kynän ja paperia mukaansa. Hän ei olisi muuten ikinä pystynyt pitämään mielessään yli kahdenkymmenen hevosen tietoja.
- Sun olisi tietysti hyvä ratsastaa niillä kaikilla jossain vaiheessa, Ruusu sanoi, ja vaikka Ali huokaisi jo valmiiksi, hän ei voinut olla värähtämättä tyytyväisyydestä. Jos tämä nyt alkaisi sujua, hän saisi tehdä työkseen sitä, mistä oli eniten haaveillut: ratsastaa. Olkoonkin, ettei hän välttämättä näkisi palkasta mitään, tai ainakaan mitään muuta kuin Marumban.

- Entäpä mun varsa, hän sanoi sitten, kun Ruusu oli selittänyt, miten he Essin kanssa illan päätteeksi aina jakoivat seuraavan päivän hevoset valmiiksi.
- Mennään tänne, Ruusu sanoi ja johdatti hänet kolmanteen talliin. Senkin hevoset hän esitteli, ravurit ja ravivarsat ja yksityiset, joita oli kuusi kappaletta ja joista yksi oli ratsastuksenopettajan, Essin, iso irlantilainen hyppääjä Shenanigan. Nyt, nähdessään hevosen, Ali tajusi, että he olivat ainakin kahdesti edelliskesänä Hiskin kanssa kilpailleet sitä vastaan. Essikin oli siis esteratsastaja.
- Ja tänne me voidaan laittaa se sun varsasi, Ruusu sanoi lopulta, kun he päätyivät ihan tallin perukoille. Siellä oli kaksikin tyhjää boksia.
- Hienoa, Ali sanoi tyytyväisenä. Siinä oli tilaa vaikka kahdelle marumbankokoiselle.
- Koska sä tuot sen?
- Kunhan Ollikaiselle sopii.

Lähettäjä: tripi 
Päivämäärä:   25.8.08 13:27:00

voi että... aika surku tota Hiskiä... ellei sitte joku tuolta tallilta ostais sitä ja tarjois Alille ratsastettavaksi.

Lähettäjä: JamoBakteeri. 
Päivämäärä:   25.8.08 15:25:31

Mäkin toivoisin, että joku ostaisi Hiskin ja Ali saisi ratsastaa sillä.

Lähettäjä: tripi 
Päivämäärä:   25.8.08 16:52:25

saadaanko me lisää kohtapuolin?

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   25.8.08 17:00:03

Nyt
---------
Jälleennäkemisiä

Marumballe muutto oli kova paikka, sehän joutui eroon koko entisestä elämästään ja ainoasta paikasta, jonka se tunsi, mutta Ali alkoi viihtyä itselleenkin yllätykseksi melkein heti. Hän oli kuvitellut, ettei enää voisi kuin kiusaantua ratsastuskoulun hyörinässä saatuaan touhuta rauhallisella yksityistallilla, mutta kävikin ihan päinvastoin. Ehkä se johtui siitä, että hän oli nyt tavallaan henkilökuntaa, eikä joutunut käymään läpi hoitajajengin nokkimisjärjestystä. Ja hän sai ratsastaa, hyvä ihme, miten paljon hän sai ratsastaa! Se melkein korvasi sen, että hänen pahin kilpailijansa, Anttosen Marika, oli riemusta kiljuen iskenyt kyntensä ja hampaansa Hiskiin, kun oli kuullut sen olevan myytävänä. Alia oli itkettänyt ihan hävyttömästi, kun Marika oli tullut hakemaan hevosta, mutta oli toivottanut silti onnea tulevalle kaudelle.
- Kiitos, millä sä nyt kisaat? oli Marika kysynyt.
- Mä en enää kisaa millään, Ali oli huokaissut.

Maddekin oli lähtenyt, ja Luvlyn omistajat olivat, kun heitä oli muistutettu siitä, että heillä oli poni, myyneet sen ensimmäiselle vastaantulijalle. Jäljelle oli jäänyt vain Ollikainen, joka hänkin aikoi muuttaa kaupunkiin niin pian kuin mahdollista. Hän sanoi näkevänsä aaveita tyhjällä tilalla ja että kuuset kuiskivat hänelle hävyttömyyksiä öisin. Siitä Ali tajusi, että oli ollut onni, että mies oli ymmärtänyt tehdä radikaalin ratkaisunsa.

Tammelinin talli oli onneksi hyvän matkaa lähempänä kuin Ollikaisen paikka, mutta silti Ali sai ihan tarpeeksi pyöräilemisestä sinä keväänä. Hänen äitinsä ei ollut oikein leppynyt ensijärkytyksestään ja piti autonavaimet visusti itsellään. Hänen mielestään Ali oli hullu hommatessaan vastuulleen kalliin eläimen ilman minkäänlaisia tuloja ja Alin vieno toive siitä, että äiti ehkä auttaisi hiukan rahallisesti Marumban kulujen kanssa osoittautui turhaksi.
- Sun koulusi menee ihan poskelleen, kun sä luuhaat kaiket illat tallilla, hän marmatti. Alin ylpeys ei antanut myöten huomauttaa, että muutamallakin satasella hän saattaisi ostaa itselleen ylimääräisen vapaapäivän silloin tällöin.
- Niinhän mä luuhasin Ollikaisellakin, hän huomautti kuitenkin.
- Ja sekin oli hulluutta. Puhumattakaan siitä, että sinne sun ei ollut pakko mennä, sä et ollut vastuussa niistä elukoista.

Ali siis polki tallille joka päivä koulun jälkeen paitsi maanantaisin, jolloin ei ollut tunteja, ja milloin hän ei ehtinyt neljäksi, hän sitten piti myöhempiä tunteja Essin tai Ruusun hoitaessa maaston ja aikaisemmat. Hän ei tosiaankaan ollut aikonut ruveta ratsastuksenopettajaksi, mutta Juhani oli viekkaudella saanut hänet kokeilemaan yhtenä lauantaina alkeisryhmää, kun Essillä oli ollut menoa, eikä se ollutkaan ollut kovin kamalaa. Ali totesi taas kerran, että hevosista puhuminen ei aiheuttanut kurkun kuroutumista, kuten muu julkinen esiintyminen.

Paljon muulle ei sitten riittänytkään aikaa, mutta onneksi kevät tuli sinä vuonna aikaisin ja joutohevoset, mukanaan myös Marumba, pääsivät laitumelle jo toukokuussa. Se helpotti Alin rahahuolia huomattavasti. Tammelinit veloittivat laidunpaikasta paljon vähemmän kuin karsinasta ja Ali saattoi ihan oikeasti ansaitakin vähän.
- Mitenkäs kesä? Juhani kysyi yhtenä päivänä, kun Ali oli vetänyt molemmat maastonsa ja oli lähdössä kotiin.
- Onko kesässä jotain erityistä?
- Kaikki, verrattuna tähän, Juhani sanoi ja huitaisi kentän suuntaan. – Leirit. Tuletko sä oikein oikeisiin töihin leireille?
- Tarkoitatko sä oikeilla töillä oikeaa palkkaa? Sillä mun täytyy laskea tarkkaan, että kannattaako mun mieluummin paiskia koko kesäloma jotain mistä saa mahdollisimman hyvää palkkaa ja maksaa Marumban asumisesta rahalla, vai olenko mä täällä ja maksan selkänahallani.
- Me varmaan päästään siitä hyvään sopimukseen, Juhani lupasi. Sitä Ali ei uskonut. Juhani oli hyvä tekemään itselleen hyviä sopimuksia, mutta toinen osapuoli yleensä tuli jotenkin narutetuksi.

Tämä kuitenkin kuulosti hyvältä, se Alin oli pakko myöntää. Leirit kestäisivät aina sunnuntai-illasta perjantai-iltaan ja hän ja Essi saisivat jakaa leiriläiset keskenään ja hoitaa kumpikin puolet. Ja sitten Ali saisi asua tallilla leirien ajan.
- Ja laskutat mua asunnosta? Ali kysyi epäillen, mutta Juhani vakuutti, että asia oli päinvastoin. Kun tila oli tulvillaan eläväisiä lapsia, oli jokainen ylimääräinen silmäpari tarpeen. Harva se leiri, jolloin joku ei saanut päähänsä yllyttää kavereitaan yöratsastukseen tai muuhun hölmöyteen.
- Mä suostun, Ali sanoi kuullessaan, minkä arvoiseksi Juhani laski hänen työpanoksensa. Marumba eläisi niillä rahoilla melkein jouluun, ja ylikin, jos syksy olisi lämmin, ja laidunkautta saattaisi jatkaa jonnekin syys-lokakuulle.

Ei kai ollut ihme, ettei Alilla ollut juuri ollut aikaa muulle elämälle, mutta touko-kesäkuun vaihteessa hän piti lomaa kaikesta. Ratsastuskoulun hevosetkin saivat vähän laidunlomaa ennen leirien alkua eikä hän aikonut vilkaistakaan tallin suuntaan; Marumba pärjäisi siellä kyllä oikein hienosti itsekseen leikkiessään ravivarsojen kanssa ja opetellessaan hevosten tavoille. Terhi oli pyytänyt häntä mukaan kisareissulle, mutta sinnekään Ali ei aikonut. Häntä kirpaisi vieläkin se, että hänen oma kilpailu-uransa oli katkennut niin kertaheitolla. Hän aikoi pyhittää koko ajan löhöilemiselle ja oli varoittanut Nitaa ja Ilseä jo viikkoja aikaisemmin, että tulisi kaipaamaan seuraa. Molemmat, Nita ja Ilse, olivat nyt saaneet koulunsa loppuun ja Ali oli vähän kateellinen. Ei hänelläkään paljon ollut ensimmäiseen paperiin asti, mutta mitä sillä sitten tekisi, se oli eri juttu. Ypäjältä hänkin olisi valmistunut jo, jos vaan olisi päässyt sinne. Toisaalta, Ali tuumi ilahtuen, hän olisi varmaan ollut ihan samassa tilanteessa sittenkin, hevoshommissa töissä.

- Ja sä meinaat muuttaa sinne oikein asumaankin? Alin äiti toisti taas kerran, kun Ali pilkkoi selleriä ja omenaa salaattiin. Hän oli kutsunut Nitan ja Ilsen kylään, ja vaikka hän oli haaveillut grillaamisesta pihalla, sää näytti sen verran kolealta, ettei siellä ainakaan pidempään istuskeltaisi.
- Viikoiksi vaan, Ali sanoi tuskastuneena. Hänellä oli aina ollut hyvät välit äitiinsä, mutta Marumban jälkeen tästä oli tullut jotenkin omituinen. Olisi voinut kuvitella, että Ali oli tehnyt jonkin rikoksen tai kokeillut huumeita tai muuta vastaavaa, niin epäluuloisesti äiti häntä nykyään kohteli. – Se on hei työtä. Ja mä olen täysi-ikäinen. Pitääkö mun muuttaa sinne kokonaan, ettei mun tarvitse kuunnella tota marmatusta?
- Ei tietystikään, Kristiina sanoi kiireesti. Sitä hän ei tosiaankaan tarkoittanut, ei ollenkaan, ihan päinvastoin. Sen jälkeen, kun Ali oli talvella asunut Ollikaisen paikassa hevosia hoitamassa, hän oli huomannut olevansa hirveän yksinäinen vain omassa seurassaan. Mitä kauemmin tytär pysyisi kotona, sitä parempi.
- Joko sä kohta menet? Tytöt lupasi tulla kuuteen mennessä, mainittu tytär kysyi epäkunnioittavasti, ja hän huokaisi.
- Joo, menenhän mä. Meinaatteko te lähteä jonnekin sitten myöhemmin?
- No, niillä alkaa varmaan tanssijalkaa vipattaa jossain kohden, Ali arveli. – Ja mulla on semmonen olo, että saattasin vaikka lähteä mukaankin.
- Mä jätän sulle rahaa, Kristiina sanoi ja Ali jäi katsomaan hänen peräänsä, kun hän lähti etsimään lompakkoaan. Omituinen ihminen. Kun hän oli tarvinnut pari kymppiä lainaksi, jotta saisi maksettua vanhalle Tammelinille Marumban kavioiden vuolun, oli se aiheuttanut kovasti hampaiden kiristelyä. Ravintolasta kun tuli puhe, oltiin rahaa suorastaan tyrkyttämässä.

Ali ilahtui kovasti Ilsen ja Nitan näkemisestä.
- Mihin tää maailma menee, kun ei ehdi enää edes kavereitaan tavata, hän sanoi syyttävästi.
- Paraskin puhuja, tuhahti Nita.
- Mä olen ollut ihan kauhean kiireinen, puolusteli Ilse. – Mä olen käynyt töissä ja sitten meidän piti tehdä lopputyö ja siihenkin meni iltoja… ja samperi sentään, miten mä olen iloinen, että se on nyt ohi! Mä aloin jo uskoa, etten mä ikinä saa sitä paperia!

Hän näytti tosiaan siltä, että takana oli rankka kevät, vaikka tummat silmänaluset olikin taitavasti peitetty. Siitä kieli sekin, miten ahneesti hän joi pois oluen, joita Ali oli pistänyt jääkaappiin jäähtymään siltä varalta, että ne menisivät ruoan kanssa.
- Älkää puhuko mitään tärkeetä, mä menen sytyttämään grillin, Ali varoitti ja kun hän tuli takaisin, he eivät olleet päässeet sen mielenkiintoisempaan kuin Nitan uuteen työpaikkaan. Hän ei tosin tiennyt siitä vielä juuri mitään, joten siitä ei ollut paljon kerrottavaa.
- Saanko mä toisen oluen? Ilse kysyi.
- Saat tietysti, vai haluatko sä viiniä? Ali kysyi.
- Molempia, Ilse nauroi.
- Kova jano? arvasi Nita.
- No hitto. Mä en ole käynyt missään viikkoihin, mä en päässyt edes omiin päättäjäisiini kun Anna oli kipeenä.
- Ja missäs sen vanhemmat oli? kysyi Nita kuivasti.
- Kimmolla oli pakkorako mennä yhteen tilaisuuteen enkä mä sitä olisi äidilleen vienyt, kun kerran oli meidän viikko. Mä harkitsisin pari kertaa soittaako sille edes siinä tapauksessa, että se muksu halkaisisi päänsä tai jotain. Se vaan pahenee joka tapaamisella koko eukko.
- Sä missasit omat päättäjäisbileesi ollaksesi lapsenvahtina? kysyi Ali. Se tuntui uskomattomalta, kun tunsi tyypin.
- Kyllä sä sitten tajuat, kun sulla on omia lapsia, Ilse huokaisi, eikä Alilla ollut sydäntä huomauttaa, ettei kai tässäkään omasta lapsesta ollut kysymys.

Lähettäjä: tripi 
Päivämäärä:   25.8.08 17:28:34

<3 kauheen nopesti aika kuluu ilman että kuulee noista muista mitään. mites, seurataanko nitan tai stumpin elämää missään vaiheessa sen enempää?

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   25.8.08 18:26:23

Nitasta mä oon kirjottanu yhden luvun (vai puolikkaan?), mutta kyllä se muuten on aika sivuhenkilö. Stumppi nyt pörrää mukana, ja vaikka mä nyt just tänään kirjotin pienen pätkän sen kantilta niin taisi olla aika harvinaisuus.

Ja mulle meinaa tulla paniikki, kun mä yritän seurata noita aika- ja ikärajoja, mitä mä jessijutuissa tulin asettaneeksi! Saa nähdä joudunko jossain vaiheessa kuittaamaan jtn tyyliin "kahden/kolmen/neljän vuoden jälkeen" tjtn...

Lähettäjä: JamoBakteeri. 
Päivämäärä:   25.8.08 18:29:38

Mä haluaisin Nitan näkökulmasta jotakin pätkää, se on vähän tuntematon nimi mulle, vaikka onkin Ilsen paras kaveri.

Lähettäjä: alavíívadésíré 
Päivämäärä:   25.8.08 19:15:42

Mä just mietin niitä ikärajoja, et käy hassusti jos jessit sun muut ei kohta tuu jo .D

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   25.8.08 20:46:36

Ip
----------
He söivät muutaman pihvin salaatin kanssa ja Ali kertoi puolestaan, mitä hänelle oli suunnitteilla kesäksi. Ilse kuunteli vain puolella korvalla, sillä ruoka vajosi hänen vatsassaan ja sai olon vähän uniseksi. Lopulta hän huomasi niskansa nuokahtavan ja ryhdistäytyi nopeasti.
- Hei, lähdetään jonnekin ulos! hän keskeytti Alin kesken lauseen. Hänelle oli tullut kova hätä, että tämä vapaailta olisi tässä ja kohta hän olisi matkalla kotiin ja kaikki olisi ohi ja aamulla pitäisi taas nousta laittamaan Annalle aamiaista ennen kuin hän muuttaisi taas äidilleen ja he Kimmon kanssa kävisivät ruokakaupassa ja ehkä ajelemassa ja laittaisivat ruokaa ja katsoisivat telkkaria ja menisivät nukkumaan. Se oli… luoja, se oli tylsää! Hän oli ansainnut pitää tänään hauskaa, etenkin päättäjäisten surullisen kohtalon jälkeen, ja Kimmo oli ollut samaa mieltä, pyytänyt vain, että hän hiipisi sisään eikä herättäisi Annaa jos tulisi kovin myöhään.

- Mähän arvasin, Ali nauroi. – Se tuli vielä nopeammin kuin mitä mä kuvittelin, mä ajattelin että kyllä me nyt ehkä kahdeksaan asti jaksettaisiin jutella vaan.
- Sori, Ilse sanoi vähän nolona. – En mä tarkota, että te olisitte tylsiä tai mitään. Mun vaan tekee niin mieli tanssimaan.
- Haluatko sä käydä vaihtamassa vaatteita? Nita kysyi.
- Miksi? Ilse kysyi ja vilkaisi farkkujaan ja neulepaitaansa.
- Jestas, nainen, siksi että sä näytät perheenemännältä!
- Eikä näytä, Ali puolusteli. Hän olisi vallan hyvin voinut lähteä minne tahansa noissa vetimissä, mitä Ilsellä oli päällä, mutta kieltämättä ne olivat melko arkiset, kun tiesi, miten tällä oli ollut tapana pukeutua ulos.
- En mä voi mennä takasin vaihtamaan vaatteita, Anna huomaa, että mä olen juonut.
- Oletko sä muka jo muuttanut kaikki rytkysi tosta naapurista? Nita kysyi. Hän oli huolissaan. Ilse vaikutti siltä kuin olisi jäänyt jaloistaan kiinni jonnekin perhe-elämän märkään sementtiin, ja että jokainen askel sieltä pois oli työläämpi. Hän saattaisi tarvita auttavia käsiä, että pääsisi sieltä ylös, ennen kuin jämähtäisi kokonaan.

Ilsen ilme kirkastui.
- Voi mikä aarre sä olet. Siellähän mun kaikki bilevaatteet onkin. En mä ole niitä viitsinyt edes muuttaa, kun en ole tarvinnut. Kai te tuutte mukaan?
- Mun pitänee ensin etsiä jotain muuta näiden verkkareiden tilalle, Ali arveli.
- Mä voin tulla auttamaan, Ilse sanoi piristyneenä ja pomppasi pystyyn. Hän alkoi olla taas elementissään päästessään Alin vaatekaapin kimppuun ja melkein kyynelehti, kun he siirtyivät kadunvartta alaspäin, sivuovesta sisään autotalliin ja omansa eteen.
- Mun rakkaat diskovaatteet, hän sanoi ja puristi pinon puseroita rintaansa vasten. – Miten mä olen voinut hylätä teidät?
- Nyt se sekosi, Ali sanoi Nitalle.
- Vakava puutostila, Nita diagnosoi. – Hei, älä nyt jää joka riepua yksitellen tervehtimään tai me ollaan täällä vielä aamullakin!
Ilse pisti selaamansa vaatepinon takaisin ja etsi yllättävän suunnitelmallisesti ylleen mustan minihameen ja mustan puseron.
- Hitto, ettei ole vielä saanut yhtään aurinkoa, hän mutisi penkoessaan pientä kasaa sukkahousuja. – Sukkikset on kaikki Kimmon luona, eikä näin valkosia jalkoja kehtaa esitellä.
- Laita nää, Nita sanoi, ja kiskoi suurta palloa muistuttavasta kasasta kirkkaan pinkit. Ilse nappasi ne kyselemättä ja alkoi vetää niitä jalkoihinsa. Ali katseli huvittuneena. Ilsen ja Nitan laittautumista oli aina yhtä hauska katsella. He saattoivat pistää päällensä mitä tahansa ja näyttää silti tyrmääviltä.
- Mihin me mennään? Ilse kysyi harjatessaan vielä hiuksensa peilin edessä. – Roseen?
- EI. Metropoliin, sanoi Nita varmalla äänellä, joka antoi ymmärtää, että muun harkitseminenkaan olisi hulluutta.

Siitä, kun Ali oli käynyt viimeksi tanssimassa, oli taatusti vielä kauemmin kuin Ilsellä. Siitä oli niin kauan, että nyt loman kunniaksi ja rankan kevään päätteeksi hänestäkin oli yksinkertaisesti hauskaa lähteä ulos. Paikka, johon he olivat menossa oli mitä ilmeisimmin uusin muotidisko, sillä Ilsekään ei ollut siellä vielä käynyt. Nita vakuutti, että se oli nykyään paras ja hienoin ja oli suunnilleen näivettänyt kaikki muut tanssipaikat.
- Eli siellä on kauheasti väkeä, jotka huitoo kyynärpäillä suuhun ja tönii ja kaataa lasit ja talloo varpaat, suomensi Ali.
- Niin just, Nita myönsi.

Yllätyksekseen Ali törmäsi tuttuihin heti, kun he olivat päässeet sisään. Omiin tuttuihinsa vieläpä, tallilta, Essi-ratsastuksenopettajaan ja Miraan, joka omisti yhden yksityishevosista.
- Mun on pakko jäädä juttelemaan, mä tulen etsimään teidät sitten, Ali sanoi Nitalle ja Ilselle, vaikkei hän ollut ollenkaan varma, pystyisikö täällä löytämään ihmistä, jonka oli kerran kadottanut.
- Me mennään varmaan baaritiskille nyt ensin, Ilse sanoi ja sitten he jatkoivat matkaa ja Ali meni koputtamaan Essiä olkapäälle.
- Mitä te täällä teette?
- Mitäs itse? nainen kysyi yllättyneenä.
- Täällä onkin näköjään tallinväen kokoontumisajot, naurahti Mira ja käänsi ympäri vieressään seisovan kaverin. – Joko te ootte tavanneet?
- Ei, sanoi Ali heti, ei siksi, että poika olisi ollut jotenkin mieliinpainuva vaan siksi, että jos hän oli tallinväkeä niin hän oli ensimmäinen laatuaan itse Tammelinien lisäksi, miespuolinen siis.
- Tapsa alottaa kuun vaihteessa, Juhani ja Ruusu on kyllästyneet siivoamaan bokseja, Essi selitti.
- Jaha, no, tervetuloa, kai, Ali sanoi ja paiskasi kättä pojan kanssa. Hän oli kuvitellut, että leiriläiset saisivat hoitaa tallityöt kesän ajan, mutta ei kai sitten. Vaikka olihan tallilla muutakin tehtävää. Vanha Tammelin pyöritteli melkein yksinään kaikkia ravureita, hän varmasti oli kiitollinen avusta. Ihan mukavan näköinen kaveri hän oli, mutta Ali unohti hänen naamansa saman tien, kun he hetken juteltuaan lähtivät eri suuntiin. Kai siinä nenä ja silmät oli ollut, mutta muusta hän ei ollutkaan varma.

Ilsen ja Nitan etsiminen oli ihan niin vaikeaa kuin hän oli pelännytkin. Hän löysi kyllä baaritiskin, mutta tyttöjä ei näkynyt missään. Stoalaisesti hän katseli ympärilleen ja mietti, mihin suuntaan lähteä sitten. Seuraavaksi varmin paikka olisi tanssilattia, mutta missähän se sitten oli? Toisaalta, kun Ilse oli puhunut baaritiskistä, he varmaan ainakin palaisivat tähän sitten ennen pitkää, vaikka musiikki olisi miten kutsunut lattialle. Ali osti itselleen pullollisen lonkeroa ja kiipesi istumaan korkealle jakkaralle ihan kulkuväylän viereen. Jos ei hän tästä näkisi kaikkia tulevia ja meneviä niin hän saisi ihan vaan syyttää itseään.

Vahtipaikka oli hyvä, sillä hän ei ollut ehtinyt maistaa montakaan siemausta, ennen kuin hän näki Artsin. Ensin hänen katseensa kyllä kiinnittyi kyynärsauvoihin, joilla tämä eteni ja hän ehti ihmetellä, että kuka hullu tuli diskoon sellaisten kanssa, sitten hän vasta tunnisti pojan. Hänen ei tarvinnut kuin kurottua ja nyhjäistä tätä paidasta. Meni hetki, ennen kuin Artsi tunnisti hänet, mutta sitten hänen kasvonsa levisivät hymyyn. Melko varovaiseen sellaiseen kylläkin, ja sitten hän vilkuili etsivästi Alin ympärille.
- Mitä sulle on tapahtunut? Ali kysyi huomaamatta sitä ja viittasi keppeihin.
- Nivelside räjähti, Artsi sanoi ja Ali hoputti hänet jakkaralle istumaan sijastaan. – Ja miten sä olet tänne eksynyt?
- Nitan ja Ilsen kanssa tietysti, mutta mä olen hukannut ne. Niiden piti olla baaritiskillä. Haluatko sä jotain, mä voin hakea?
- En, kiitos vaan. Mulla on ihan tarpeeksi tekemistä näiden tikkujen kanssa pää selvänäkin. Tuolla edempänä on muuten pari muutakin baaritiskiä.
- Ahaa. No, mä menen sinne jossain vaiheessa. Kerro ensin, mitä sulle kuuluu! Vieläkö sä olet sen mikä-sen-nimi-nyt-olikaan kanssa?

Ali piti ilmeestä, joka levisi Artsin kasvoille. Se oli rakastunut.
- Olen, Kaisan.
- Ihanaa, Ali sanoi lämpimästi. – Eikä mun näköjään tarvitse edes kysyä, että miten menee, susta näkee päälle. Paitsi että missäs se sitten on?
- Jossain täällä tai tulossa. Pidätkö sä mulle seuraa vähän aikaa?
- Yritäpäs saada mua lähtemään, ennen kuin mä olen kuullut kaiken, mitä sulle on tapahtunut sitten viime näkemän.

Siinä meni hyvän aikaa ja kun Ali lopulta lähti eteenpäin Kaisan saavuttua, hän ei enää edes kuvitellut löytävänsä Ilseä ja Nitaa miltään baaritiskiltä, paitsi tietenkin, jos he sattuisivat juuri osumaan kolmannelle tai jotakin juomanhakureissulle. Se ei oikeastaan haitannut, hän havaitsi, että oli ihan hauskaa kävellä ja katsella ihmisiä omin päinkin. Ehkei hän ollutkaan ihan niin metsittynyt erakko kuin oli luullut olevansa. Oli tämä ainakin erilaista kuin polkea räntäsateessa ja vastatuulessa polkupyörällä vain ratsastaakseen samassa säässä. Tanssimaan hän ei kuitenkaan uskaltautunut yksinään, osti vain toisen lonkeron ja jäi nojailemaan kaiteeseen, joka reunusti alempana sijaitsevaa tanssilattiaa. Niitäkin oli pakko olla useampia, niin kuin baarejakin, ei Hesan suurin ja muodikkain disko voinut olla nimensä veroinen, jos tuo pienoinen läntti oli kaikki.

Hän väisti muutaman lähentymisyrityksen ja kun hitaat alkoivat, tanssijoiden katsominen alkoi tuntua vähemmän hauskalta. Kyllä hänkin olisi välillä kaivannut jotain säpinää elämäänsä. Ehkä Ilse oli oikeassa ja hän odotti miehiltä liikaa, kun oli kaikki ehdokkaansakin toivottanut hornan tuuttiin jonkin pikku yksityiskohdan takia, kuten tyhmyyden tai koskei kohta enää ollutkaan rakastunut. Ehkei kaikille vaan osunut kohdalle suuria rakkauksia ja hänen pitäisi vähän höllätä? Alkoi melkein tuntua siltä, että joku kesäkollikin olisi ihan kiva.

Siitä huolimatta hän tyrkkäsi täysin voimin kyynärpäällään, kun tunsi jonkun taas astuneen taakseen ja käyneen tuttavallisesti kiinni häneen. Ei niiden kollien tarvinnut sentään kuvitella, että oikea reitti oli suoraan iholle.
- Sä olet yhtä herttanen kuin aina ennenkin.
- Ja tapaanko mä seuraavaksi riparin isoset ja leikkikoulukaverit? puuskahti Ali ja kääntyi ympäri katsomaan Stumppia.
- Miksi sä ne haluat nähdä?
- En mä haluaiskaan, mutta jos kerran muutkin menneisyyden haamut niin kuin sinä alkaa pomppia esiin…
- Mä en ole haamu, mä olen ihan elävä, Stumppi vakuutti ja Ali huomasi ilahtuneensa hänen näkemisestään. Ihan henkilökohtaisista syistä, hänen virallinen kantansa oli edelleenkin, että kaveri oli paskiainen.

Lähettäjä: Hruuna 
Päivämäärä:   25.8.08 22:48:26

Loistavaa tekstiä :)

Vähän välillä menee satumaiseksi, mutta muuten ihan toimivaa.

Lähettäjä: saltsi 
Päivämäärä:   25.8.08 22:53:20

oijoi, oli paljon kivaa luettavaa kun olin pitkään pois koneelta. :D

Lähettäjä: Nuotti 
Päivämäärä:   25.8.08 23:18:59

I like it! Vieläkö sais yöpalaiset? :D

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   25.8.08 23:23:32

Jup ja sit nukkumaan, tulin just sulkemaan konetta.

Miten satumaiseksi, Hruuna? *utelias*
-------------
Yksinäiset aamut

Ilse heräsi vieraaltatuoksuvalta sohvalta ja totesi heti, että asiat eivät olleet oikein. Oli kuin morkkis olisi vain odottanut hänen heräämistään ja terottanut siinä odotellessaan hampaitaan. Se oli kimpussa jo ennen kuin hän sai silmänsä auki. Ei hän niitä kyllä ihan äkkiä avannutkaan. Hän kuunteli, mutta kaikki oli hiljaista, ja tunnusteli, mutta käden ja posken alla oli vain karheaa kangasta. Ainakin kaikki jäsenet tuntuivat olevan paikoillaan, joskin polvea jomotti vähän. Varovaisesti hän liikautti kätensä kokeilemaan vatsaansa ja lanteitaan ja helpotuksen aalto meni läpi mielen, kun hän totesi, että ainakin hänellä oli vaatteet päällä.

Varovainen silmienaukaisu paljasti, että oli valoisaa ja ensimmäinen tietoinen ajatus oli, että mitä Kimmo ajattelisi ja toinen, että miksi hitossa hänen oli pitänyt ruveta sekoilemaan nyt, kun ei hän hurjempinakaan vuosinaan ikinä ollut juonut itseään niin muistamattomaksi, että olisi herännyt ilman mitään käsitystä siitä, missä oli. Metropolin hän muisti, ja sen poikajoukon, jonka kanssa hän ja Nita olivat yltyneet tanssimaan portailla ja käytävillä ja… missä Nita oli?

Se kysymys vaati pikaisen selvityksen ja Ilse nousi istumaan. Yhdellä silmäyksellä hän näki, ettei Nita ainakaan täällä, tässä huoneessa ollut, eikä kukaan muukaan. Asunto muistutti hänen ja Stumpin opiskelijakämppää sisustukseltaan, kaikki oli vähän eri paria ja köyhäinavun näköistä, ullakoilta haalittua. Huimausta uhmaten hän nousi seisomaan ja astui pari askelta oviaukolle, nähdäkseen vain tyhjän keittiön. Tai ei se tyhjä ollut, pöydällä oli astioita ja papereita. Hän aikoi lähteä toiseen suuntaan, mutta vilkaisi uteliaisuudesta päällimmäistä paperia ja tajusi, että se oli kai tarkoitettu hänelle. Hei höpönassu, älä pidä kiirettä pois, vaikka mun piti lähteä töihin. Tai jos pidät niin soittele mulle! Jarde, ja sitten siinä oli puhelinnumero.

- Söpöä, Ilse sanoi itsekseen, mutta hänen teki mieli nauraa ilosta ääneen. Maailmassa oli sittenkin vielä herrasmiehiä! Tosin hänellä ei ollut mitään mielikuvaa siitä kuka ja minkänäköinen Jarde oli, mutta olisi ollut todennäköisempää hänen herätä alasti ja raiskattuna vessan lattialta kuin täysissä pukeissa sohvalta, jos kaveri vielä pyysi soittelemaan eikä siis ollut homo.

Rohkeammin hän tarkisti, ettei Nita ollut muuallakaan huoneistossa, mutta hän oli yksin. Eteisessä oli kuitenkin puhelin ja hän pyöräytti Nitan kotinumeron. Nitan äiti vastasi, eikä edes ihmetellyt, vaan lähti hakemaan Nitaa puhelimeen.
- Hemmetin aikaista, tämä sanoi haukotellen.
- Luojan kiitos sä olet siellä! Ilse puuskahti.
- Miten niin? Missä mun pitäisi olla? Missä sä olet.
- Mulla ei ole aavistustakaan, missä mä olen, Ilse sanoi ja päästi itkunsekaisen naurahduksen. – Jollain Jardella, yksin tosin. Sanooko se sulle mitään?
- Ei, mutta varmaan se on se kaveri, jonka taksiin me liftattiin. Te tiputitte mut ensin kotiin ja sitten teidän piti ajaa Marjaniemeen.
- Siellä mä en ole.
- No etsi joku lehti, katso siitä osoite ja soita taksi, Nita ehdotti.
- Loistava ajatus. Kerro nyt saman tien, mitä mä sanon Kimmolle!
- Sä jäit tietysti Marjaniemeen yöksi kun et viitsinyt kontata sinne aamunsarastuksessa.
- Vitsi sä olet fiksu ja mä en tulis toimeen ilman sua hetkeäkään!
- Joo joo, ja sitten sä soitat mulle seuraavan kerran heinäkuussa.
- Mä menen etsimään lehden. Ja mä soitan sulle tänään! Tai viimeistään huomenna!

Ensin hän meni kuitenkin vessaan ja kulutti vähän aikaa pyyhkimällä levinneitä meikkejä vessapaperilla, kunnes ei näyttänyt enää pandakarhulta. Salaperäinen Jarde oli selvästikin yksinäinen poikamies, sillä missään ei näkynyt mitään naisellista. Ei toista hammasharjaa, ei hiusharjaa, ei edes pumpulia. Ilse alkoi olla iloinen siitä, ettei tavannut eikä muistanut häntä. Ujo, piintynyt poikamies selvästikin. Ja täältä oli paras päästä ulos ja pian.

Puhelinpöydältä löytyi läjä varmaankin edellispäiväistä postia ja niistä Ilse löysi osoitteen. Hän tunnisti sen, se ei ollut Marjaniemessä mutta melko lähellä. Hän oli melkein kävelymatkan päässä kotoa, mutta hän uskoi myös tietävänsä, miten päästä oikeaan bussiin. Laukku vain mukaan ja nopea tarkistus, että siellä oli mitä piti, ja sitten pihalle.

Vasta bussipysäkillä Ilse huomasi, että hänen sukkahousunsa olivat polvista rikki. Hitto, mikä näky lauantai-aamuna! Onneksi hän oli sentään putsannut silmänsä – meikit poskilla ja polvet verillä hän olisi muuten ollut oikea luntun perikuva. Ihmiset olisivat voineet kuvitella hänen kontanneen jostain ojasta ihmisten ilmoille turhan rajun illan jälkeen. Nyt hän saattoi sentään roikottaa laukkuaan polviensa peittona ja olla kuin ei olisikaan. Ja saattoihan kuka tahansa kompastua! Siitä huolimatta hän suunnilleen juoksi pysäkiltä ja uskalsi hengittää kunnolla vasta, kun oli vihreässä autotallissaan. Hän ei menisi edes ilmoittautumaan isän ja Tarjan puolelle, ennen kuin olisi saanut nukuttua vähän lisää.

Kate tuli kolistelemaan ovelle joskus myöhemmin ja kun Ilse heräsi ja käänsi katseensa sinne, hän näki hämmästyneen näköisen tytön.
- Mä en tiennyt, että sä olit täällä, hän sanoi.
- Yritätkö sä taas muuttaa tänne? Ilse mutisi.
- Ei, kun se sun miehesi on puhelimessa, se väitti, että sun on oltava täällä kun et sä ole siellä.
- Mikä oli todistettavaa. Mä tulen.

Ilse veti seinällä naulassa roikkuvan kylpytakin päälleen ja tassutteli Katen perässä puhelimeen.
- Haloo, hän sanoi ja kuuli itsekin, miten karhea hänen äänensä oli.
- Oletko sä elävien kirjoissa, muru?
Voi, miten ihanalta Kimmon ääni kuulosti. Ilselle tuli kauhea ikävä häntä ja omatunto alkoi taas nakertaa.
- Siinä ja siinä, hän yritti naurahtaa.
- Mä olen lähdössä viemään Annaa. Haluatko sä, että mä haen sut samalla?
- Se ois ihanaa.
- Selvä, mulla menee semmonen nelkytviis minuuttia.
- Mä odottelen sua kadulla.
- Enkö mä edelleenkään pääse näytille?
- Mä en kestä näyttäytyä nyt edes itse, joku toinen kerta, jooko.
- Mä alan uskoa, ettet sä kehtaa esitellä mua… mutta miten haluat.
- Kehtaan, mutta ei tänään. Mä haluan vaan kotiin ja sänkyyn.

Lähettäjä: Nuotti 
Päivämäärä:   25.8.08 23:42:27

*Taputtaa yhteen pieniä karvaisia kämmeniään*

Mut eikai tää nyt voi jäädä näin auki? Selviääkö tää salaperäinen Jarde ikinä? :D Nyt ei sit nukuta, ku pitää ajatella!

Lähettäjä: Hruuna 
Päivämäärä:   26.8.08 14:36:30

Hruunis viittaa lähinnä siihen nuoreen hevoseen jonka Ali sai. Eli siis lähinnä siihen, että jotkut tuntuvat välillä saavan helposti kaiken haluamansa - reaalielämässä kyllä on sellaisia ihmisiä, joten ei mikään ratkaiseva ongelma, ja olet kyllä kompensoinut sitä hyvin muilla asioilla.

Tää on ehdottomasti yksi laadukkaimmista mitä mä olen täällä lukenut.Saakohan kopioida koneelle talteen, jos ei siis julkaise missään vaan omaksi luettavaksi?

Ihanan virheetöntä tekstiäkin, korkeintaan ihan pikkujuttuja. Hirmu usein tuntuu olevan isompiakin virheitä teksteissä täällä, joten siinä suhteessa lepoa miun silmille :)

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   26.8.08 17:02:55

Hruuna juu - mä mietin sitä toisenkin hetken, mutta en mä sitten nähnyt yhtään realistisempana sitä, että Ali olisi yhtäkkiä löytänyt lapsuuden säästöpossunsa tai saanut äidiltään rahaa. Ajattelin, että Ollikaisen oli helpompi antaa se hyväntahtoisesti pois kuin ruveta masennuksen syövereissä myymään vielä sitäkin.
Loppujenlopuksihan (halpoja) hevosia on helppo hankkia, niiden pitäminen se kallista on (etenkin halpojen) ;)

Ja juu, ei mua haittaa vaikka kopioisit. Mä varmaan piakkoin alan laittaa tätä tonne kotisivuille, toisin sanoen kun tulee seuraava tenkkapoo ja luova tauko. Sieltä voi olla helpompi kopsata ellei halua välispiikkejä ehdottomasti mukaan. Mutta laitan sitten osoitetta, kun sivuilla on jtn.

----------------
Isän ja Katen äänet kuuluivat keittiöstä, mutta Ilse ei vilkaissutkaan sinne vaan meni pitkään suihkuun ja sieltä sitten vähin äänin takaisin omalle puolelleen. Eiliset vaatteet takaisin päälle ja hiukset letille, sitten hän lähti äänettömästi kuin varas yöllä. Hän ei tosiaankaan halunnut näin krapulaisena jutella isänsä kanssa, joka sitä paitsi varmaankin päätyisi hyvin pian kyselemään samaa kuin Kimmokin. Ei Ilsellä ollut ollut mitään tietoista suunnitelmaa estää heitä tapaamasta toisiaan, hän oli itse asiassa yrittänyt järjestääkin sen muutamaan otteeseen, mutta tänään hän ei jaksanut mitään. Hän poltti viimeiset tupakkansa jalkakäytävän kanttikivellä istuen, ja kun Kimmon auto lopulta ajoi esiin tienmutkan takaa, hän tunsi suunnatonta helpotusta ja kiitollisuutta. Vikkelästi hän oli jaloillaan ja saman tien autossa.
- Mulla oli sua kamala ikävä, hän sanoi ja painoi päänsä nopeasti miehen olkapäälle. Ellei hän olisi arvellut henkensä haisevan kammottavasti vanhalle viinalle, hän olisi tehnyt enemmänkin. Kimmo ei juurikaan käyttänyt alkoholia, turha häntä oli löyhkäpusuilla kiusata.
- Mitäs viivyit sitten niin kauan?
- Sitten mulle ei olisi ehtinyt tulla näin ikävä.

Kimmo hymähti ja sipaisi nopeasti muutaman vielä kostean hiussuortuvan pois otsalta. Hänelläkin oli ollut yllättävän yksinäistä, vaikkei kyse ollutkaan kuin yhdestä yöstä. Hän oli herännyt aamuyöllä valvomaan ja miettimään, mihin Ilse oikein oli jäänyt, kunnes hänen oli ollut pakko soittaa.
- Mennään kotiin, hän sanoi pehmeästi.

Jos Ali olisi herättyään noussut ylös ja katsonut ikkunastaan, hän olisi kenties nähnyt Kimmon ja Ilsen ajavan ohi alhaalla kadulla, mutta hän venytteli vielä sängyssään äimistellen sitä, että oli muka tosiaankin nukkunut yli puolenpäivän. Koska sellaista muka oli tapahtunut? Tosin, koska hän muka tuli kotiin juostuaan itsensä ensin hengästyksiin, että ehtisi viimeiseen bussiin.
- Joko sä olet hereillä? kuului ovelta pienen, terävän koputuksen jälkeen.
- Olen mä hereillä mutten noussut, Ali sanoi.
- Haluatko sä aamiaista? Vai alanko mä laittaa ruokaa?
- Kuka nyt aamiaista syö tähän aikaan? Nyt on lounasaika!
- Niin onkin, Kristiina nauroi. – Sitten menee vähän aikaa.

Se sopi Alille loistavasti. Hän makailisi mielellään vielä vähän aikaa kaikessa rauhassa mietiskelemässä. Kunhan hän nousisi ylös, hän olisi taas oma, järkevä itsensä, realisti, pessimisti ja ehkä kyynikkokin. Vaakatasossa hän saattoi haaveksia ja miettiä, mitä tapahtuisi, jos Stumppi tosiaankin soittaisi, niin kuin oli vannonut tekevänsä. Ali oli antanut puhelinnumeronkin. Sen olisi voinut laittaa humalan syyksi, mutta ei se sitä ollut. Hän oli vaan tosissaan ilahtunut nähdessään tämän pitkästä aikaa. Sika tai ei, siinä oli kuitenkin ainoa tyyppi, jossa oli ollut minkäänlaista kipinää jäljellä parin viikon kuluttua. Olkoonkin, ettei se kipinä ollut ollut niinkään älyllinen kuin fyysinen. Toisaalta, välillä Ali oli nauttinut heidän sanailuistaan. Stumppi jaksoi aina ällistyttää sillä, miten totaalisen piittaamaton hän saattoi olla toisten ihmisten tunteista ja miten vähän hän viitsi peitellä omia paskamaisia asenteitaan.

Ali oli odottanut, että heidän tapaamisensa jäisi muutamaan vaihdettuun lauseeseen ja sitten joku upea naikkonen tulisi hakemaan omansa pois, epäilemättä katsellen häntä pitkin nenänvarttaan ja ihmetellen, että kuka hän oikein oli ja mitä asiaa hänellä oli koko diskoon. Ketään ei ollut kuitenkaan ilmestynyt ja lopulta Ali oli kysynyt siitä.
- Mä olen vapaa kuin taivaan lintu, oli Stumppi sanonut.
- No sitten sä varmaan haluat liidellä etsimään ihania tyttölintuja, Ali oli ehdottanut.
- Itse asiassa mä en halua löytää tipun tipua enää nyt kun mä löysin sut.
Ali ei ollut uskonut sitä hetkeäkään, mutta oli silti punastunut mielihyvästä, ja itse asiassa Stumppi oli kyllä käyttäytynyt ihan kuin olisi ollutkin tosiaan. Hän oli tarttunut Alia kädestä ja raahannut tätä perässään paikkaan, mihin päästyään Ali oli kuvitellut heidän jotenkin mystisesti eksyneen hänen huomaamattaan toiseen ravintolaan. Se oli näyttänyt paremminkin hotellin aulalta tai elokuvien pianobaarilta, siellä oli ollut mukavia sohvia ja tasainen tunnelmavalaistus, ja diskojumputus oli kuulunut sinne vain vaimeasti yli rauhallisemman musiikin.

- Mikä hiton kutemaluola tää on? oli Ali kysynyt epäluuloisena.
- No, sekin, mutta ainakin täällä kuulee oman äänensä. Mä haluan jutella sun kanssa.
- Sä et ole ikinä halunnut kuluttaa aikaa puhumiseen kenenkään kanssa, jos ei se ole välttämätöntä, että pääset pöksyihin.
- Voidaan me naida ensin ja jutella sitten, jos se sopii sulle paremmin. Mihin mennään?
Ali oli lyönyt häntä jonnekin aataminomenan tienoille ja poika oli vähän aikaa näyttänyt sitä, kuin tukehtuisi kuoliaaksi, mutta oli sentään selvinnyt hengissä ja kähissyt:
- No niin, nyt mä en enää voi puhua.

Mutta oli hän voinut. Hän oli jopa hakenut heille kummallekin juotavaa ja purkanut hyvän aikaa ihmetystään ja turhautumistaan siitä, miten omituisia naiset olivat. Mitä ilmeisimmin hän oli Ilsen jälkeen seilannut aina vain uusien tyttöystävien asunnoissa ja mitä ilmeisimmin näistä kukaan ei ollut ollut yhtä ymmärtäväinen kuin Ilse, saati kiltimpi.
- Ilse olikin ihan liian rakastunut suhun ja se olisi saanut jättää sut paljon aikaisemmin. Missä sä nyt asut? Ootko sä hurmannut jonkun pyörätuolissa istuvan isoäidin?
- En, Lädellä ja Korvasella on kimppakämppä ja mä olen ollut nyt jonkin aikaa siellä sen jälkeen kun Arja otti avaimet pois.
Alin kävi väkisinkin sääliksi moinen elämä, yhdestä nurkasta toiseen.
- Eikö sulla muka ole varaa omaan asuntoon? Kai sä olet töissä?
- Olenhan mä töissä, mutta vuokra-asunnot on kuule tiukassa nykyään. Vai joko sulla on?

Stumppi oli katsonut häntä vilpittömän näköisenä eikä Ali epäillyt hetkeäkään, että jos hän olisi vastannut myöntävästi, tämä olisi ollut tunkemassa sinne yöksi.
- Ei, mä asun aina vaan muorin luona. Paitsi että mä muutan kyllä tallille ens viikonloppuna, hän oli muistanut.
- Sinne heinäparvelleko taas? Mähän voin taas tulla pitämään sulle seuraa.
- Ei, Ali ei taaskaan selvinnyt punastumatta ja hän oli kiirehtinyt selvittämään, miten hänen hevoskuvionsa olivat muuttuneet. Hän oli innostunut puhumaan Marumbasta, vaikka oli jossain kyllä tajunnut, ettei Stumppia voisi mitenkään kiinnostaa ja sitten poika oli äkkiarvaamatta halannut häntä.
- Sä olet niin hassu. Kuka jaksaa innostua noin paljon jostain elukasta?
- Minä, oli Ali sanonut loukkaantuneena.
- Niin, koska sä olet hassu. Otatko sä lisää juotavaa vai ruvetaanko pussailemaan?

Silloin Ali oli muistanut, missä he olivat, ja että täällä oli tuttujakin. Ei sillä, että hän olisi ollut sinänsä pahoilla teillä, mutta takuulla herättäisi ihmetystä, jos Ilse tai Nita tai Artsi löytäisi hänet pussailemasta Stumppia. Hän oli katsellut pelästyneenä ympärilleen, mutta ei ollut nähnyt ketään tuttua. Mutta silti…
- Juotavaa, kiitos.
Stumppi oli hakenut jotain väkevää hyvin pienissä laseissa ja hakannut Alia selkään, kun tämä oli ollut vähällä tukehtua maistettuaan. Sitten he olivat suudelleet kuitenkin, mutta ei kai sillä ollut niin väliä. Niin olivat tehneet lähes kaikki muutkin siinä huoneessa. Ja sitten Ali oli jossain vaiheessa vilkaissut kelloa ja säikähtäen lähtenyt juoksemaan bussille. Stumppi ei ollut ehtinyt sanoa mitään, tai Ali ei ollut ehtinyt kuunnella.

- Ruoka on valmista! huusi Kristiina vaimeasti keittiöstä ja Ali nousi sängystä ankara ryppy kulmakarvojensa välissä. Tämä sai riittää hekumoinnista. Sikahan se oli joka tapauksessa, eikä sitä luvattua soittoa takuulla ikinä tulisi.

Lähettäjä: Aqua 
Päivämäärä:   26.8.08 20:02:35

Soittaa se kuitenkin:)

Lähettäjä: JamoBakteeri. 
Päivämäärä:   26.8.08 20:30:29

Kyllä se soittaa, oon varma siitä.

Lähettäjä: Aqua 
Päivämäärä:   26.8.08 22:05:04

Iltsikka?

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   26.8.08 22:08:27

Jup.

(Mulla on parhaillaan kauhea dilemma Jessin syntymäkohtauksen kanssa :x)
----------
Hevostelua

- Vai tämmönen, Ali sanoi hitaasti, kun Ruusu näytti hänelle, missä hänen oli tarkoitus asua. Hän oli olettanut, että jos työnkuvaan kuului pitää leiriläisiä silmällä öisin, hän asuisi tietenkin vanhassa päärakennuksessa, missä nämäkin. Se oli viehättävä, joskin vähän ränsistynyt vanha talo, joka oli jäänyt pois ympärivuotisesta käytöstä, kun Juhani ja Ruusu olivat rakentaneet itselleen modernin tiilitalon vähän kauemmas tallista. Ruusu oli kuitenkin vienyt hänet isomman koulutallin ylisille ja avannut oven, joka vei pieneen huoneeseen, jonka olemassaolosta Alilla ei ollut ollut aavistustakaan. Yksityistallin yläkerrassa oli asuintilaa myös, sen hän tiesi, sillä vanha Tammelin asui siellä paitsi talven pahimmilla pakkasilla, mutta tämä oli yllätys.

Huoneessa oli paljas sänky, kaappi, pieni pöytä ja kaksi tuolia sekä pienenpieni keittolevy ja pesuvadin kokoinen tiskipöytä. Ali meni epäillen avaamaan hanan ja kuunteli yskintää, jota se piti, ennen kuin purskautti rykäisyn ruosteista vettä altaaseen.
- Kyllä se siitä kirkastuu, Ruusu sanoi.
- Mä luulin, että mä asuisin talossa.
- Siellä ei ole tilaa. Kaikki leirit on täynnä, joka sänky on varattu koko kesän. Keittiötä ja suihkua sä saat tietysti käyttää siellä, ja pihasaunaa. Tuolla ykköstallin päällä olevat huoneet on kyllä paremmassa kunnossa, mutta en mä voinut sua sinne laittaa V.T:n kanssa niin kuin Tapsaa.
- Hyvä kai niin, Ali myönsi muistaen Ollikaisen maininnan edeltäjästään, joka oli suivaantunut vanhan Tammelinin lemmekkäistä yrityksistä. – Ei kai se tänne tule?
- No ei se nyt sentään sillä tavalla ole vaarallinen. Mutta oven saa lukkoon, Ruusu sanoi ja ojensi hänelle avaimen. – Ja sulla on sentään vessa tässä tallissa.
- Neljän tähden hotelli, vähintään, Ali jupisi.

- Mäpä jätän sut asettumaan, Ruusu sanoi pirteästi ja meni. Ali katseli vielä ympärilleen ja avasi ikkunan, joka vonkaisi valittaen, kun hän työnsi sen auki. Verhoista pöllähti pölypilvi, joka sai hänet aivastamaan. Täällä ei varmaan ollut kukaan käynyt sitten edelliskesän, tai sitä edellisen.
Hän oli tullut tallille jo päivällä ajatuksenaan ehkä ratsastaa läpi jokin hevosista ennen kuin leiriläiset saapuisivat, mutta ohjelma meni nyt uusiksi. Yksityistallin varustehuoneesta hän haki muutaman pyyhkeen ja ämpärin ja vietti iltapäivän pesten pölyjä kesähuoneensa joka nurkasta. Vasta sitten hän raahasi autosta tavarat, joita oli arvellut tarvitsevansa. Vaatteita oli kassillinen, radio, muutamia kirjoja, siinä tärkeimmät. Kun hän oli saanut pedattua puhtaat lakanat sänkyyn, alkoi huone jo tuntua omalta. Oli oikeastaan luksusta, ettei tarvinnut nukkua seinänaapurina ehkä yön läpi bilettävän ratsastusleiriläisjoukon kanssa, vanhasta Tammelinista puhumattakaan.

Tallipiha oli vielä autiona, kun hän lähti palauttamaan auton äidilleen, mutta kun hän palasi pyörällä takaisin, oli siellä jo Essin auto ja vanha Tammelin teki juuri lähtöä lenkille Claudemirin rattailla istuen. Hän huusi Alille jotain, mistä ei saanut selvää ja räkätti päälle ja Ali vilkutti takaisin. Tähän mennessä ukko oli ollut ainoastaan positiivinen tuttavuus, oli hänen maineensa millainen tahansa. Hyvin olevinaan hän oli omista hevosmiestaidoistaan ja pitkästä kokemuksestaan, mutta sen saattoi antaa anteeksi. Mitä V.T. ei tiennyt hevosista ei todennäköisesti ollut tietämisen arvoista. Tallipihalle jäi haahuilemaan enää Tapsa, jonka Ali oli tavannut Essin ja Miran seurassa diskossa.

- Mä olin ihan unohtanut sut, tervehti Ali ja olisi sitten halunnut läppäistä käden suunsa eteen. Olipa hän kohtelias! – Miten sä olet viihtyny? hän kysyi yrittäen korjata tilannetta.
- Mikäs tässä, hiljastahan täällä on nyt ollut. Vaan taitaa meno muuttua nyt, Tapsa sanoi. – Pitäskö meidän hakea hevoset sisään, jos leiriläisiä kerran alkaa tulla?
- Mä en tiedä, Ali tunnusti. – Mäkin olen täällä ensimmäistä kesää. Pitäisi kai etsiä Essi ja kysyä, miten tätä hommaa ruvetaan pyörittämään.
- No, mä olen tuolla, jos mua tarvitaan, poika sanoi ja lähti talliin, napaten matkalla mukaansa kottikärryt.
Essi löytyi satulahuoneesta, missä hän silmäili satularivistöjä ja kurkisteli satulahuopien alle.
- Perhanan Ruusu, se lupasi pyykätä nää kaikki tässä lomaviikon aikana, eikä yhtäkään ole vaihdettu, hän manasi.
- Viedään ne sille, Ali ehdotti. – Sä voit samalla briiffata mua siitä, mitä meidän oikeen pitäisi niiden leiriläisten kanssa tehdä.

He alkoivat vaihtaa satulahuopia sarjatyönä Essin jutustellessa samalla. Hän oli jakanut hevoset kahtia, Ali saisi puolet ja hän itse toisen puolen, ja saman he tekisivät leiriläisille. Sitten he hoitelisivat kumpikin oman ryhmänsä tunnit, yhden aamupäivällä ja yhden iltapäivällä.
- Yöratsastus jonain iltana kun ei sada, muuten Ruusu saa huolehtia niiden viihdyttämisestä iltasin. Se pistää ne putsaamaan varusteita ja järjestää letunpaistoa ja muuta sellasta, Essi luetteli.
- Leirikisat varmaan?
- Joo. Suunnitellaan ne yhdessä torstaina, kun tiedetään, mistä ne selviää, että laitetaanko pussijuoksua vai metrin esterata.
- Ja hoitohevoset?
- Ne meidän täytyy jakaa tänään. Odotetaan, että ne on kaikki tulleet ja saaneet iltapalaa ja viedään ne sitten laitumelle valitsemaan.
- Selvä, Ali sanoi tyytyväisenä. Essillä oli selvästi homma hanskassa. Hänen ei tarvitsisi kuin selvitä parista tunnista päivittäin. Toivottavasti lapset olisivat innokkaita maastoilijoita. Ja sitten olisi myös mukava välttyä näsäviisailta teineiltä ja sellaisilta, jotka olivat oikeasti liian pieniä olemaan yötä poissa kotoa. – Mä menen nyt katsomaan, tunteeko mun varsa mut vielä kun mä olen ollut viikon poissa.

Ilta oli yhtä hurjaa hälinää ja vilinää, kun autoja alkoi tulla. Ali ja Essi ja Tapsa istuivat koulutallin sivuoven portailla katsomassa sirkusta ja osoittelivat kaikkia epätietoisia leiriläisiä vanhempineen kohden vanhaa taloa, missä Ruusu ottaisi heidät vastaan. Valtaosa oli siinä kolmen-neljäntoista vanhoja ja kaikki tyttöjä. Tapsa piti kirjaa ja laski laukuista ulospistäviä raippoja ja kun hän oli päässyt kahteenkymmeneen, Essi sanoi:
- Hyvä tästä tulee.
- Mistä sä tiedät? Ali kysyi uteliaana.
- Ketään ei tuotu limusiinilla, kukaan ei tullut kisavaatteissa, eikä kellään ollut mustaksi värjättyä tukkaa ja puolta kiloa pakkelia naamassa, Essi luetteli ja sytytti vielä yhden tupakan. – Mulla alkaa olla nälkä. Mentäskö kohta alottelemaan iltapalan laittamista?
- Eikö se ole Ruusun hommaa?
- On, mutta sillä menee iäisyys kun se ratkoo huoneriitoja ja auttaa niitä petaamaan ja näyttää kaikille erikseen missä on vessat ja suihku. Mä haluaisin päästä kotiinkin vielä tänään.

Alille sopi ja Tapsallakin taisi olla nälkä. He siirtyivät leiritalon isoon tupakeittiöön ja Essin ohjeiden mukaan alkoivat keittää suunnattomassa pannussa teevettä ja viipaloida leipää ja erilaisia lisukkeita isoille vadeille pistellen siinä sivussa itse erinäisiä voileipiä. Siinä vaiheessa, kun Ruusu tuli keittiöön, oli kaikki suunnilleen valmiina tarjottavaksi.
- Te olette enkeleitä! nainen huudahti ja läpsäisi kätensä yhteen. Saman tien hän kääntyi kannoillaan napaten mukaansa ison kellon, joka seisoi tiskipöydän kulmalla ja palasi kilkattamaan sitä. Muutamassa minuutissa alkoi tyttölapsia valua keittiöön ja täyttää kahta pitkää pirttipöytää.
- Tässä on teidän opettajanne, Essi ja Ali, ja Tapsa huolehtii tallista, Ruusu esitteli, kun kaikki olivat saaneet itselleen mukillisen teetä tai mehua ja ainakin yhden voileivän. Ali tunsi itsensä punaiseksi kuin mansikka, kun kaksikymmentä paria innokkaita silmiä tuijotti häntä, eikä hän sillä hetkellä olisi saanut sanaakaan suustaan, vaikka olisi aseella uhattu. Onneksi Essi otti puheenvuoron. Hän selvitti tuntien aikataulut, kysyi nimet ja ratsastuskokemukset ja kirjoitti ne ylös ja ilmoitti sitten, että kunhan kaikki olisivat syöneet tarpeekseen he lähtisivät jakamaan hoitohevoset.

Tyttöjen ruokahalu tuntui kohtaavan äkkikuoleman, kun he kuulivat viimeisen ja Essi irvisti surkuhupaisasti.
- Olisi pitänyt muistaa antaa niiden syödä ensin, hän sanoi Alille, kun leiriläiset lähtivät pukemaan kenkiä jalkaansa, osa vielä voileipä kädessä. – No, jaetaan ryhmät sen jälkeen kun ne on saaneet hoitsut.
- Ja mitä jos me jaetaan ne väärin? Ali huolehti. – Jos joku kolme vuotta ratsastanut onkin ihan alottelija? Tai joku laski kaikki talutusratsastusvuodetkin mukaan?
- Sitten vaihdellaan niitä, kyllä jonkinlainen totuus heti huomisaamuna paljastuu, Essi lohdutti.

Tapsa jäi joukosta, kun Essi ja Ali lähtivät johdattamaan tyttöjoukkoa kohti tuntihevosten laidunta. Sen verran Essi oli vielä viivytellyt, että oli repinyt parikymmentä pikku lappusta, joihin oli kirjoittanut tyttöjen nimet ja hän heilutteli niitä kipossa, jonka oli keittiöstä napannut mukaansa.
- Tuolla ne on, hän osoitti sitten vihreää kaistaletta, jossa kaikki tuntsarit ahmivat vihreää ruohoa ja hiljentyi kuuntelemaan ihastunutta voihkintaa ja huudahduksia. Kun se vaimeni, hän esitteli hevoset yksi kerrallaan muutamalla lauseella, ja sitten Ali sai nostaa kiposta ensimmäisen lapun.
- Ensimmäisenä saa valita Emmi J.
Yksi tytöistä alkoi pomppia riemusta ja osoitti epäröimättä tallin kirjavaa ponia. – Mä haluan ton.

Kun kaikki olivat saaneet nimikon, Essi lupasi, että he saisivat käydä tervehtimässä niitä, mutta muuten laitumelle ei ollut asiaan muutoin kuin aamuisin hakemaan hevosia sisään päivän töitä varten. Lapsilauma lehahti aidanraoista hevosten sekaan.
- Tää oli nyt tässä, vai? Ali kysyi. Hänestä tyttöjen into oli liikuttavaa. He elivät todennäköisesti kesän parasta hetkeä kukin tutustuessaan juuri uuteen hoitohevoseensa.
- Joo, paimennetaan vaan ne kohta pois tuolta ja mennään jakamaan ryhmät ja hevoset aamuksi. Huolehditko sä siitä, että ne saa hevoset sisään ja harjattua niin, että mun ryhmä ehtii kymmeneksi tunnille?
- Sitä varten mä kai asun täällä, Ali arveli.

Lähettäjä: polli 
Päivämäärä:   26.8.08 22:23:05

oih, :D ihana lukea alista kun sillä on heppajuttuja

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   26.8.08 22:48:58

Polli, kiva :D Kauhean paljon tässä tarinassa ei tosiaankaan oo hevosjuttuja, kun tää paremminkin painottuu tohon Vanhemmuuteen (joskus tulevaan, siis). Ja kun mä kirjotin jessijuttuihin niin paljon hevosista, että musta tuntui, että alan jo toistaa itseäni.

Lähettäjä: Aqua 
Päivämäärä:   26.8.08 22:54:22

Taas tuli pätkä, kun tilauksesta:) Sie vahit tätä topsua ahkerasti;)

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   26.8.08 22:58:45

No mä napsuttelen tätä aina kun jään miettimään sanamuotoa :D Eli aika usein.
Tietysti vaan sillon kun oon kotona/koneella eli näin iltaisin.

Lähettäjä: tripi 
Päivämäärä:   27.8.08 13:23:41

kauhia kun iski jessiäkin ikävä :s

Lähettäjä: tökötti 
Päivämäärä:   27.8.08 14:46:08

JATKOA HEI (=

Lähettäjä: Hruuna 
Päivämäärä:   27.8.08 15:39:52

Oolrait, tuolta kannalta katsottuna kyllä joo. Ja näissä jatkopätkissä se kuitenkin on tasapainottunut huomattavasti (tyyliin ei loppuelämä onnea ja auvoa hevosenomistajana).

Heittele sitä osoitetta sitten joo, mieluummin laitan kirjanmerkkeihin kuin kopsailen ja säädän kommentteja pois.

Lähettäjä: anniku 
Päivämäärä:   27.8.08 16:15:46

jatkappppajeeeoooo saan muute vierotusoireita :D jee
kohta lähetää kattoo uudestaa kuusviikkosta pentua<3

Lähettäjä: Aqua 
Päivämäärä:   27.8.08 16:53:48

Jatkuu:)

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   27.8.08 17:02:54


Kymmeneltä talonkin pihalle laskeutui iltahiljaisuus ja Ali, joka oli heitellyt ajankulukseen Tapsan kanssa tikkaa, päätti mennä myös nukkumaan. Hän totisesti tarvitsisi huomenissa kaiken huomiokykynsä. Pitäisi opetella nimiä ja haukan silmin pystyä arvioimaan kunkin oppilaan osaamista ja epäilemättä revetä vähintään kolmeen eri suuntaan kerralla neuvomaan. Se jännitti vähän, muttei tuntunut ylivoimaiselta. Tästä voisi oikeastaan tulla aika hauska kesä.
- Mä taidan mennä, sanoi Tapsa kuitenkin, ennen kuin Ali ehti sanoa mitään. No, pojalla oli edessään vielä aikaisempi ylösnousu, jos hän aikoi hoitaa ravureiden ja yksityishevosten aamuruokinnan ja tarhauksen.
- Mä kanssa, Ali nyökkäsi.
- Mä meen saunalle suihkuun, jos et sä just halua sinne?
- Käy sä vaan, Ali sanoi. Hän ei ollut ajatellut suihkussa käymistä mutta ehkä sen voisi kuitenkin tehdä. Hän voisi mennä puolestaan taloon, tuskin hän vielä tähän aikaan pahasti häiritsisi leiriläisiä. Eivät ne kuitenkaan vielä olleet malttaneet nukahtaa.

Talon ulko-ovi oli vielä auki ja Ruusu istui keittiössä lukemassa, kun Ali hiljakseen käveli sisään pyyhkeineen ja shampoineen.
- Meinaatko sä viettää yösi täällä? hän kysyi yllättyneenä.
- En, mä katselen johonkin yhteentoista nyt ekana iltana ja sitten komennan niiltä suut kiinni ja valot pois. Sen jälkeen on herran hallussa, mitä ne keksii. Toivottavasti eivät tapa toisiaan tai mitään. Yhtenä kesänä…

Puhelimen vaimea kilinä keskeytti Ruusun kesken lauseen. Hän avasi oven, jonka Ali oli olettanut vievän ruokakomeroon, mutta jonka takana olikin pienenpieni toimisto, ja meni vastaamaan.
- Mä luulin, että ensimmäinen äiti jo soittaa ja kysyy, että saako pikku Peppipauliina nukuttua kun nalle jäi kotiin, mutta se olikin sulle, hän sanoi tullessaan takaisin.
- Mun äiti kysyy, olenko mä hengissä ja saanko mä nukuttua, sanoi Ali synkästi, sillä ei hän muille ollut ehtinyt antaa tallin puhelinnumeroita.
- Jos se on sun äiti niin käske sitä ostamaan kurkkupastilleja.
Kesti hetken, ennen kuin Ali ymmärsi, ja siinä vaiheessa hän oli jo ehtinyt tokaista luuriin kärsimättömän haloon. Sitten hän kiskaisikin oven kiinni Ruusun ja itsensä välistä ja istui pöydälle. Koko hemmetin viikon hän oli odottanut Stumpin soittavan, tai ei oikeastaan ollut odottanut, kun ei hän ollut uskonut niin tapahtuvan, mutta kuitenkin ajatus oli aina välillä käynyt mielessä. Ja nyt se sitten tapahtui, kun hän oli unohtanut jo koko jutun taas.

- Mä luulin, että sä muutat vasta ens viikolla, Stumppi sanoi moittivasti.
- Minkä mä sun luuloillesi voin? Tänään mä muutin.
- No, koska sulla on tuparit?
- Mun komerossa ei mahdu järjestämään tupareita, Ali nauroi. – Enkä järjestäis muutenkaan. Mähän olen töissä täällä enkä juhlimassa.
- Tulisinko mä käymään?

Sieltähän se tuli, mikä Alin niskaa oli pistellyt puhelun alusta asti. Ei Stumppi soittaisi vain rupatellakseen vaan vongatakseen yösijaa, jonka kanssa tulisi enemmän etuja kuin jätkien kimppakämpässä.
- Nyt ei käy, hän sanoi kuitenkin päättäväisesti.
- Miksei? Onko sulla siellä joku muu?
- Luuletko sä että mulla on joku jono ovella? Ei tää sen alan työpaikka ole. Mä haluan vaan nukkua kunnon kauneusunet, sillä mä epäilen, että huomenna on rankka päivä.
- Vai sillä lailla, sanoi Stumppi pettyneenä. – Ei sitten.
- Huomenna? Ali ehdotti varovaisesti. Ei olisi kovin ihmeellistä, jos poika olisi nyt loukkaantunut ja kieltäytyisi kokonaan. No, hän kestäisi kyllä, vaikka niin kävisi. Stumppi kuulosti kuitenkin ilahtuneelta.
- No, mä tulen huomenna. Miten sinne ajetaan? Mihin aikaan sä lopetat työt?

Ali istui seuraavana iltana tallinportailla läiskimässä hyttysiä. Hän oli hävinnyt kirkkaasti Tapsalle tikkaturnauksen ja poika oli virnuillen lähtenyt hänen pyörällään tutkimaan lähintä huoltoaseman baaria. Ali toivoi, ettei poika romuttaisi hänen ainoaa kulkuneuvoaan, muttei ollut raaskinut kieltääkään, kun kävelymatka oli kuitenkin useampia kilometrejä eikä hän sitä paitsi kaivannut ylimääräistä yleisöä, jos Stumppi tulisi, niin kuin oli lupaillut. Muutama leiriläinen pelasi vielä sulkapalloa taloa ympäröivässä, jokseenkin villiintyneessä puutarhassa, mutta siinä istuessaan Ali näki Ruusun jo patistelevan heitäkin sisään.

Ensimmäinen päivä oli mennyt oikeastaan ihan hyvin. Heidän ryhmäjakonsa oli osunut aika kohdalleen ja vain yksi ratsastaja oli pitänyt siirtää Essin ryhmästä Alin ryhmään. Hänen oli ollut vaikea päättää, kuka hänen oppilaistaan sitten olisi paras ja pärjäisi Essin kokeneempien kanssa, mutta pikkuinen ja sinnikäs Barbro oli ainakin alkuun pitänyt pintansa siellä. Kukaan ei ollut pudonnutkaan. Illalla Ruusu oli lämmittänyt pihasaunan ja yrittänyt tainnuttaa leiriläiset sen jälkeen tuoreella pullalla. Aika hyvin hän oli tainnut onnistuakin, sillä viimeisetkin lähtivät haukotellen yöpuulle juuri sopivasti ennen kuin Stumppi ajoi pihaan. Ali vilkaisi talolle ja toivoi, että tallin parkkipaikka olisi ollut jossain vähän vähemmän näkyvällä paikalla mutta toisaalta, miksei hänellä olisi saanut vieraita käydä.

- Tää on kyllä aika hemmetin noloa, hän puuskahti, kun Stumppi ehti hänen luokseen ja istui myöskin rappusille.
- Mikä on noloa?
- Sinä. Ja minä. Se, että sä olet täällä.
- Miten niin?
- No väitätkö sä, että sulla oli mitään muita tarkoitusperiä tulla kuin päästä harrastamaan vähän seksiä?
- Älä nyt… Stumppi aloitti, mutta Ali keskeytti hänet.
- Älä itse. Koska ei mulla ainakaan ollut, enkä mä usko, että sä pystyisit keksimään mitään sellaista minkä mä uskoisin.

Stumppi nauroi ja pörrötti hänen ennestäänkin saunan jäljiltä pörröisiä hiuksiaan.
- Sä oot niin huippu. Kiva, kun ei tarvii aina lirkutella. Missä sä täällä asut?
- Tuolla ylhäällä, Ali huokaisi ja osoitti päänsä yläpuolelle. – Mennäänkö sinne?
- No ellet sä halua metsästää enempää, Stumppi sanoi vilkaisten rappusenreunalla komeilevaa riviä hyttysenraatoja, joita Ali laski parhaillaan.
- Mennään. Himot ne on kuule hiirelläkin.
- Et sä ole mikään hiiri, Stumppi sanoi yllättäen ja painoi huulensa Alin otsalle. – Kissa paremminkin, ne ei nöyristele vaan vaatii.
- Sä olet sitten kanssa kissa, muista se. Kesäkissa.

Lähettäjä: Hruuna 
Päivämäärä:   27.8.08 19:14:32

Kesäkissapa hyvinni :D

Lähettäjä: suvi 
Päivämäärä:   27.8.08 19:20:41

Ja tuo Stumppi on vieläkin aivan ihana <3

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   27.8.08 19:39:07

Jestas, jo 99!
Onneksi huomasin ja kerkesin tehdä uuden

Lähettäjä: polli 
Päivämäärä:   27.8.08 20:11:21

:D ali ali.. naurattaa aina sen ja stumpin jutut :D