|
Lähettäjä: Sennnu
Päivämäärä: 15.8.08 15:34:21
Haa, taas uus naama :) Kiva kuulla, heycamel.
Tripi jaa-a :D Meinaaks että pitäis yrittää?
--------
Kohtaamisia
Stumppi oli ollut oikeastaan ihan varma siitä, että häntä odottaisi rapussa jätesäkki, tai pahimmassa tapauksessa vain läjä levyjä, vaatteita ja kenkiä. Siltä Ilse oli kuulostanut, kun hän muutaman kerran oli tässä viikon aikana soittanut ja yrittänyt vielä lepytellä tätä ja sen takia hän oli pyytänyt Lassea lainaamaan äitinsä auton ja hakemaan hänet varuskunnasta.
- Ei sulla olekaan muuttokuormaa, Lasse totesi, kun he astuivat hissistä.
- Mulla taitaa olla vielä mahdollisuuksia, Stumppi ilahtui. – Mee autoon odottamaan.
- Jos sun tavarat on eteisessä?
- Älä manaa, ne ei oo ulkona ja sillä hyvä. Se ehkä haluaakin vaan vähän anelua ja taputtelua.
- No, älä koko iltaa anele, en mä jaksa odottaa, Lasse huokaisi ja astui takaisin hissiin. Stumppi järjesteli hetken aikaa ilmettään sopivan katuvaiseksi, ennen kuin kaivoi avaimen esiin. Koko juttu oli harmittava, mutta ehkä tästä vielä hyvä tulisi sittenkin.
Ilse istui keittiössä tekemässä sanaristikkoa vaalean letin pää miettiväisesti suussa, mutta hän nosti sentään katseensa, kun Stumppi astui sisään. Ilme ei luvannut hyvää, eikä pöydällä lojuva kihlasormus, ja oudosti Stumppi kaipasi sitäkin, miten hän aina muulloin oli juossut vastaan ja halaamaan.
- Moi, hän sanoi.
- Sun tavarat on muovikasseissa makuuhuoneessa, Ilse sanoi.
- Hei, eikö me voitais vielä jutella?
Tytöt rakastivat aina sitä, että halusi jutella. Ilsenkin ilme muuttui hiukan.
- No, puhu sitten, hän sanoi vastahakoisesti.
- Et tekis tätä meille, Stumppi pyysi ja katsoi parhaaksi romahtaa lattialle Ilsen tuolin viereen. Kaikki olisi helpompaa, jos hän pääsisi kosketusetäisyydelle. Ilse kuitenkin siirsi tuoliaan sen verran kiukkuisesti kymmenen senttiä etäämmälle, ettei tainnut vielä kannattaa yrittää.
- Sä loukkasit mua, tyttö sanoi.
- No niin tein, mutta ei se ollut mun tarkoitus. Mä olen vaan tämmönen tyhmä páska ja mulla oli ikävä sua.
Jessus, tämä oli tuskallista, mutta olisi myös inhottavaa joutua ajetuksi ulos. Sepin ilmeen ajatteleminen antoi kummasti potkua nöyristelyyn.
- Etkö sä voisi antaa mulle anteeksi?
- Mä olen antanut sulle anteeksi ennenkin, Ilse sanoi surullisen näköisenä.
- Niinpä, sä voit tehdä sen taas.
- Eikä siitä ole ollut mitään hyötyä. Ja mä alan epäillä, että sä olet pettänyt mua monta kertaa enemmän kuin mitä mä olen osannu kuvitellakaan.
- Kuka semmosta väittää? Stumppi kysyi nopeasti. Hänen ymmärtääkseen Ilsellä ei pitänyt olla minkäänlaista havaintoa mistään sen onnettoman risteilyn jälkeen, ja siitä oli sentään jo yli vuosi.
- Ei kukaan, ihan itse oon vaan laskeskellut pikkuasioita yhteen. Mä oon tainnu olla sokea hölmö.
- Mä lupaan parantaa tapani, kunniasanalla, kunhan sä vaan annat anteeksi! Mä rakastan sua!
Se sai Ilsen lopultakin katsomaan häntä silmiin. Hyvä merkki!
- Nytkö sä sen sanot, hän sanoi.
- Niin – etkö sä muka enää rakasta mua?
- Ehkä vielä vähän, mutta ei se auta enää, Ilse sanoi ja hänen äänensä oli äkkiä muuttunut niin päättäväiseksi, että Stumppi arvasi viimeisen yrityksensä olevan ohi.
- Et selvästikään, hän sanoi pää painuksissa.
- Annatko sä sen avaimen.
- Hei, enkö mä edes saisi asua täällä vielä? Ei musta ole sulle kauheesti häiriötä, jos mä joka toinen tai kolmas viikko käyn. Eihän mulla enää ole edes sänkyä kotona. Tuskin Sepi antaa mulle edes patjaa!
Stumppi yritti näyttää mahdollisimman säälittävältä, ja varmaankin Sepin mainitseminen sai Ilsen epäröimään, ennen kuin kuitenkin pudisti päätään.
- Ei, mä en voi kuvitella, että nukkusin enää sun kanssa samassa kämpässä. Sori. Mee vaikka Lasselle.
- No et kai sä vaadi, että mä nyt lähtisin raahaamaan kaikkia tavaroitani? Stumppi kysyi nöyrästi. Tässä kohden oli turha mainostaa Lassea ja autoa, jotka odottivat pihalla. Jos hän oli päässyt sisään selittelemään kerran, toisella kertaa hän voisi jo onnistua.
- En mä niin julma ole, että pistäsin sut odottamaan bussia kaikkien niiden kanssa, Ilse lupasi sentään, ja antoi Stumpin käydä vaihtamassa makuuhuoneessa siviileihin. Avaimen hän kuitenkin vaati takaisin, kun tämä tuli sieltä vaaleissa kesähousuissa ja –paidassa, yksi muovikassi kädessään ja aurinkolasit paidankauluksessa roikkumassa.
- Mä en olisi ikinä uskonut, että tää loppuu näin, Stumppi sanoi ja pyöritteli avainta pitkään, ennen kuin ojensi sen.
- Hassua, nyt kun mä vähän ajattelen, niin mä olin aina ihan varma siitä, että tää loppuis just näin, Ilse sanoi ja kieltäytyi halaamasta hyvästiksi.
Kun Stumppi oli mennyt, Ilse meni makuuhuoneeseen ja heittäytyi levälleen sängylle. Se oli ollut ihan niin vaikeaa kuin hän oli pelännytkin, mutta hän oli kyllä mielestään hoitanut homman aika hyvin. Kiitos sen, että hän oli edelleen vihainen. Sen myös, että hän oli ehtinyt totutella asiaan ja harjoitella tämän viikon, kun Stumppi oli ollut kiinni. Eniten hän oli pelännyt alkavansa itkeä, ja oli se lopuksi ihan lähellä ollutkin. Jos he olisivat halanneet, hän olisi itkenyt, tai jos hän olisi itkenyt, he olisivat halanneet, ja sitten koko asetelma olisi keikahtanut eikä lopputulosta olisi voinut ennustaa kukaan.
- Olen mä aika hyvä, hän sanoi ääneen katolle ja naurahti ääneen muistaessaan, miten poika oli polvistellut hänen vierellään, sulokielisenä ja krokotiilinkyyneliä poskillaan. Se kuva kyllä teki hyvää loukatulle itsetunnolle.
Puhelin kilahti, mutta Ilse ei tehnyt elettäkään noustakseen vastaamaan. Se olisi kuitenkin Nita, joka vaatisi raporttia ja suoraan sanoen hän oli juuri nyt varsin kyllääntynyt ystäväänsä. Koko viikkona ei hetken rauhaa, ei vapaailtaa, ihan kuin hän olisi ollut sairastunut lapsi, joka kaipasi päänsilitystä ja hoivaa, ja siinä sivussa hienovaraista manipulointia. Nita varmasti kuvitteli tekevänsä kuten parasta oli ja tarkoitti pelkkää hyvää, mutta jossain kohden Ilsen mielessä oli jo käynyt, että ihan kapinoidakseen soittaisi Stumpille ja sopisi kaiken.
Hiljennyttyään hetkeksi puhelin aloitti uudelleen, vaativammin, ja sitten taas kymmenen minuutin kuluttua. Lopulta Ilse ei enää kestänyt sitä, vaan kävi kiskaisemassa johdon seinästä. Eivätkö ne voineet ymmärtää, että hän ehkä halusi setviä ajatuksiaan kaikessa rauhassa? Ei sitä sentään joka päivä purettu kihlauksia. Hänellä oli omituisen kevyt, vapaa olo, vaikka hän oli kuvitellut parkuvansa silmät päästään Stumpin lähdettyä. Kaipa se viimeistään todisti ratkaisun oikeaksi.
Stumppi oli ottanut mukaan tärkeimmät tavaransa ja lomaunivormun, jonka joutuisi vetämään päälleen taas sunnuntaina ja ne käytiin tipauttamassa Lassen luo, sitten pojat lähtivät kaupungille. Mitäpä sitä muutakaan koditon sotilas saattoi kuin mennä ravintolaan?
- Kohta on autorahat juotu, Stumppi manaili pankkiautomaatilla, kuten aina, mutta ei näyttänyt ottavan sitä tänään kauhean vakavasti.
- Mä tarjoan, sanoi Lasse myötätuntoisesti. Hän näytti olevan enemmän pahoillaan tapahtuneesta kuin Stumppi itse.
- Ai koko illan? Stumppi kysyi piristyen ja Lasse säikähti.
- Sun juomatahdilla? En mä nyt sentään miljonääri ole! Sanotaan, että sen aikaa kun ollaan terassilla.
He onnistuvat valtaamaan pöydän Häppärin aidan vierestä, mistä oli paras näköala sekä Espan puistoon että itse terassille ja Lasse kantoi lupauksensa mukaan kaljaa pöytään.
- Mitä sanot, noi kaksi valkopuseroista vai noi pari vähän vanhempaa? Stumppi kysyi maistaessaan.
- Joko sä katselet naisia?
- Enkö mä aina?
- Mutta että tänään?
- Nimenomaan tänään! Nythän mulla ei varsinkaan oo mitään menetettävää, päinvastoin tarttis jostain voittaa yösija.
- Mä luulin, että sä tuut meille.
- Samassa huoneessa sun sukkien kanssa mä nukun vaan, jos ei mitään muuta tästä kaupungista löydy.
- Unohdit palauttaa sormuksenkin, Lasse huomasi.
- Niin unohdin. Mä voin vielä tarvita sitä Ilsen kanssa, ja arvaa mitä tekee tädeille, kun mä alan pyöritellä sitä ja itkeä, että kihlattu just jätti. Ja lopuks sen voi aina myydä.
- Oot sä aika sika.
Parin ehkä 25-vuotiaan naisen, joita Stumppi oli aurinkolasiensa takaa seurannut, pöytään tuli pari miestä ja hän käänsi etsivän katseensa eteenpäin. Poikaystävät olivat vain hidaste, mutta tänään hän ei hidasteita kaivannut, jos aikoi päästä jonnekin muualle yöksi kuin Lassen jalkojen seuraan. Valkopuseroiset vilkuilivat heidän pöytäänsä kyllä lupaavasti, mutta näyttivät niin nuorilta, että saattoivat hyvinkin vielä nukkua äidin ja isin makuuhuoneen vieressä. Mutta muitakin oli, ihan riittämiin.
- Terassit on sitten hienoja paikkoja, pelkkiä tissejä ja perseitä, hän huokaisi tyytyväisenä.
Lassen lähdettyä hakemaan toisia kaljoja koputti joku Stumppia olkapäähän aidan yli puiston puolelta. Hän kääntyi katsomaan ja näki melko sievän, punahiuksisen tytön.
- Onko siinä pöydässä tilaa? Kauheen täydeltä näyttää koko paikka, tämä kysyi.
- Tähän voi tehdä tilaa, Stumppi sanoi todettuaan, että tytön takana seisoi toinenkin, blondi, jolla oli lupaavan antelias kaula-aukko kesämekossaan.
- Kiitos, punapää sanoi ja hymyili kauniisti. Hän lähti ystävineen kiertämään sisäänkäynnille ja Stumppi nousi nostamaan nurkassa olevasta tuolipinosta pari ylimääräistä tuolia pienen pöydän ympärille.
- Joko sä ehdit iskeä jonkun, kysyi Lasse tuodessaan lisää olutta.
- Katotaan nyt. Noi tuolla, jotka nyt menee tiskille. Valkonen mekko ja toisella ruskea pusero.
- Kumman sä haluat?
- Sen, jolla on oma kämppä, Stumppi virnisti. – Ja jos molemmilla on niin sä saat blondin, vaikka sillä onkin paremmat tissit. Mä pidän mieluummin vähän hajurakoa vaaleatukkasiin vähän aikaa.
- Mä olen Berit, esittäytyi punapää, kun tytöt tulivat. – Ja tää on Heidi. Kiva kun teitte tilaa.
- Te saatte nyt kiitokseksi pitää meille seuraa, sanoi Stumppi. – Missäs te asutte?
- Me ollaan täällä käymässä Heidin tädin luona, me ollaan oikeasti Uudestakaupungista, Berit sanoi iloisesti.
- Päätettiin lähteä katsomaan, mitä täällä tapahtuu perjantai-iltana, Heidi säesti.
- Me voidaan… aloitti Lasse, mutta Stumppi potkaisi häntä.
- Vahinko, että meillä on jo muuta sovittuna loppuillaksi, muuten me oltais voitu näyttää vähän paikkoja, Stumppi sanoi ja veti naamalleen pahoittelevan ilmeen. – Ettei ne hei nyt tullu. Mä käyn katsomassa.
Hän nousi ja lähti pujottelemaan pöytien väliin. Valkopuseroiset vilkuilivat häntä edelleen, mutta hän oli iskenyt silmänsä ehkä parikymppiseen tyttöön, joka istui sisäänkäynnin vierellä ja jonka kaveri oli juuri lähtenyt kai vessaan.
- Moi, mä teen galluppia, Stumppi sanoi ja nosti aurinkolasejaan. – Sattuuko sulla olemaan takka tai poreallas?
Tyttö katsoi häntä huvittuneena.
- Ei, mutta mulla on mikroaaltouuni ja kylpyamme. Entäs sitten?
- No saisko niistä kysellä tarkemmin?
- Istu alas, tyttö sanoi naurua äänessään.
|