|
Lähettäjä: Sennnu
Päivämäärä: 2.8.08 23:01:30
Kkisu, olenhan mä :)
Ja mä jatkan kaiken aikaa. Nolife.
Yöpala.
---------
Gaudeamus igitur
Alin ylioppilasjuhlat olivat hyvin pienet, sillä hänen äitinsä suku oli hyvin pieni eikä isänpuoleiseen pidetty yhteyttä kuin joulukortein, nämä kun asuivat Tanskassa. Äidillä oli yksi täti ja yksi serkku, joista täti tuli juhliin, lisäksi oli äidin paras ystävätär jo opiskeluajoilta, joka oli myös Alin kummitäti. Ali oli enemmän kuin tyytyväinen tähän asiaintilaan, eikä hän ollut kutsunut Elsaa ja Leaakaan tallilta, vaikka nämä olivat vähän vihjailleet. Tosin he ilmestyivät silti.
- Mihin te menette illalla? tytöt utelivat katsellessaan, miten Ali avasi pakettia, jonka he ilmoittivat olevan heiltä ja Ollikaiselta yhteisvastuullisesti.
- Oi, sanoi Ali unohtaen vastata, kun paketista löytyi tyylikäs plastrong-neula.
- Älä kadota sitä, se on kultaa ja makso maltaita, sanoi Lea ja Elsa tönäisi häntä.
- Ei nyt sentään maltaita.
- Mikä koru se on? Karin-täti kysyi ja kohotti silmälasejaan. – Solmioneula?
- Se kuuluu ratsastusasuun, Ali selitti. – En mä käytä solmioita.
- Tulkaa kahville, Alin äiti sanoi tytöille ja Ali meni heidän seurakseen pöytään. Oli omituista, kun tallikaverit olivat kotona. Hänen oli vaikea keksiä heille mitään puhumista siinä ympäristössä, mutta onneksi tytöt huolehtivat siitä itse.
- Niin, mihin te menette illalla?
- Meidänkoululaiset menee Kulosaaren kasinolle, mutta mä en mene, Ali sanoi varautuneena kysymysryöppyyn, joka tulikin.
- Mitä, mikset mene?
- Koska mä olen katsellut niitä nyt kolme vuotta, enkä halua nähdä yhtäkään enää. Mä sanoin niille, että me lähdetään matkoille tänään, hän tunnusti, vaikkei hän siitä ollutkaan mitenkään ylpeä. Olisi pitänyt olla sen verran rohkea, että olisi vaan sanonut, ettei seura kiinnostanut, mutta toisaalta, miksi pahoittaa luokkakavereiden mieli?
- Aiotko sä sitten jonnekin muualle juhlimaan? Lea kysyi.
- Mä olen suunnitellut, että istun joutilaana puutarhakeinussa lakki sylissä ja luen pääsykoekirjoja, Ali naurahti.
- Mihin sä haet opiskelemaan? kysyi Eeva, kummitäti. Ali vilkaisi syyttävästi äitiinsä.
- Mä aioin hakea ainoastaan Ypäjälle hevostalouskouluun, mutta joku tässä huoneessa on sitä mieltä, ettei sieltä valmistuneet saa töitä kuin minimipalkalla tai alle. Niin, että mä nyt sitten luen maa- ja metsätieteelliseen kanssa.
- Ehkä sä et edes pääse sinne Ypäjälle, hänen äitinsä sanoi toiveikkaasti.
- Huomatkaa, miten mua kannustetaan ja rohkaistaan, huomautti Ali.
Vieraiden lähdettyä Ali ravisteli muruset leningiltään ja huokaisi.
- Mun täytyy kai mennä käymään Ilsellä, mä lupasin. Ilkeisköhän vaihtaa vaatteet ensin?
- Ei ilkeä, hänen äitinsä sanoi. – Ja lakki päähän. Sä näytät ihan ihanalta.
- Mä vihaan mekkoja, Ali valitti, muttei nyt suorastaan itkenyt pysähtyessään peilin eteen. Leninki oli hänen äitinsä kaapista ja vanhanaikaisuudessaan jotenkin suloinen, pitsikankainen vaaleansininen kotelo. Heidän oli tarvinnut lisätä vain pari muotolaskosta ja se oli ollut täydellinen.
- Se on mun hääpuku, Kristiina huomautti.
- Tämä? Ali käännähti. – Olenko mä sun hääpuvussa? Oletko sä mennyt sinisessä naimisiin?
- Ei kun oli se sillon valkoinen. Mä värjäsin sen sitten, että sillä olisi enemmän käyttöä.
- Oho, Ali sanoi ja katsoi pukua kunnioittavasti. – Onneksi mä en tiputtanut sille kahvia tai kakkua tai mitään.
- Hyvä, että se pääsi vielä kerran tuulettumaan.
Alilla ei enää ollut niin kiire päästä eroon mekosta. Olihan jotenkin hellyttävää, että äiti oli lainannut hänelle hääpukunsa. Tosin oli hän ollut valmis ostamaan uudenkin mekon, Ali vaan ei ollut suostunut sellaiseen tuhlaukseen, kun tämä oli löytynyt.
- No, mä käyn siellä, en mä viivy kauan.
- Mä siivoilen täällä ja sitten mä menen illalla elokuviin.
- Ai kenen kanssa?
- No Eevan, just sovittiin.
- Ai, mä jo toivoin, että sulla ois ollu treffit.
- Ei ole, äiti nauroi.
Ilsellä oli vielä jonkin verran vieraita, mutta hän näytti ilahtuneelta, kun Ali käveli sisään avoimesta ulko-ovesta.
- Hiton kissanristiäiset, hän sanoi puoliääneen. – Mennään pihalle. Ota kakkua.
- Kiitos, mun kakkukiintiö on täynnä, Ali nauroi.
- Tarja teki aika hiton hyvää voileipäkakkua.
- Ai? No voin mä sitä. Makee tulee jo korvista.
Lautanen kädessään hän käveli Ilsen perässä takapihalle, missä istuskeli vielä muutama esiäiti ja pojat leikkivät muutaman samanikäisen kanssa. Ei Nitaa eikä onneksi Stumppiakaan.
- Odota, ennen kuin istut, mä haluan katsoa sun pukua, Ali sanoi kiireesti. Ilsen äiti, joka ei töiltään päässyt matkustamaan lakkiaisiin, oli lähettänyt hänelle puvun Lontoosta, eikä hän ollut vielä nähnyt sitä.
- No katso, Ilse sanoi ja pyörähti ympäri. Hänkin oli kalpeansinisessä, eikä tämä puku ollut yhtä julkean seksikäs kuin se musta cocktailmekko, jonka Ilse oli talvella saanut vaan paremminkin tyttömäinen.
- Aika tyylikäs, Ali arvioi, mutta Ilse tuhahti.
- Arvaa, onko mun ollut pakko käydä solariumissa, että saatoin laittaa tän? Talvivalkosella iholla mä näytin ihan joltain juustolta tänvärisessä.
- Mä luulin, että täällä olisi tupa täynnä vieraita, Ali sanoi katsellen ympärilleen.
- Ne kävi jo, suurin osa. Monilla on monet juhlat, joissa käydä. Ja arvaa, Stumppi on lainannut jonkun tuttunsa auton, se tulee viemään mut sillä ravintolaan! Se on kuulemma joku järjettömän makee avoauto!
- Pitäkää hauskaa, Ali hymyili.
- Säkö et edelleenkään ole menossa?
- En edelleenkään.
- Sä olet tyttö omituinen!
- Olen, omituinen erakko, Ali myönsi ja nauroi päälle, mutta sitten hän alkoi tehdä lähtöä takaisin kotiin. Hän ei halunnut roikuskella täällä Stumpin tullessa, kun oli kerran onnistunut tulemaan niin, ettei tämä ollut paikalla.
Kyllä Ali tunsi pienen epätietoisuuden vihlaisun vaihtaessaan kotona shortseihin ja T-paitaan ja heittäytyessään puutarhakeinuun lakki ja pääsykoekirja sylissään. Olisiko hänen sittenkin pitänyt lähteä ravintolaan luokkakavereidensa kanssa? Menettäisikö hän jonkin elämänikäisen muiston itsepäisyyttään?
- Tuskin, hän sanoi puoliääneen. Yhtäkään niistä hän ei ollut tavannut kirjoitusten jälkeen, vaikka muutama tytöistä olikin soitellut. Joka tapauksessa oli liian myöhäistä muuttaa mieltään, pöytävaraukset oli tehty jo viikkoja sitten.
Ilta-aurinko paistoi ihanasti keinuun ja Ali päätti sittenkin olla ihan tyytyväinen valintaansa. Hän viihtyi omissa oloissaan hyvin, ja pääsykoekirja läjästä, jonka hänen äitinsä oli lupaa kysymättä käynyt ostamassa, ei ollut ollenkaan tylsä. Agronomi A. Andersen kuulosti oikeastaan aika hauskalta, joskin hän edelleen mieluummin menisi Ypäjälle opiskelemaan pelkkiä hevosia kuin koko maanviljelysalaa.
- Ali? Kristiina huusi takaovelta.
- Jaa, joko sä menet? Ali havahtui.
- Menen, ja sulle tuli vieras.
Ali kääntyi niin vikkelästi, että oli tipahtaa keinusta. Ei hänelle mitään vieraita voinut tulla, kaikki kaverintapaisetkin olisivat juhlimassa lakkiaisiaan ja Lea ja Elsa olivat jo käyneet. Pahat aavistukset valtasivat hänen mielensä ja osoittautuivat oikeiksi, Stumppi seisoi hänen äitinsä vieressä ja hymyili enkelimäisesti.
- Mitä sä täällä teet? Ali kysyi vihaisesti.
- Mä ajattelin tulla katsomaan, kelpaako seura. Ilse lähti juhlimaan.
- Mikset sä ole jossain kapakassa?
- En mä malta mennä kapakkaan, kun mulla on auto, Stumppi sanoi ja maleksi laiskasti keinun toiseen päähän. Hän näytti siltä, kuin olisi karannut omista häistään vaaleissa housuissa, valkoisessa paidassa ja löysälle kiskotussa kravatissa.
- No musta ei varmaan ole sulle seuraa, mä luen, Ali sanoi pienellä äänellä ja pudisti päätään, kun hänen äitinsä ehdotti mehua ja lakkiaiskakkua.
- Hakekaa itse sitten, jos alkaa tehdä mieli. Mä menen nyt.
- Mene, Ali sanoi, veti jalkansa koukkuun kilveksi eteensä ja valmistautui riitelemään Stumpin kanssa.
Poika ei kuitenkaan tuntunut muistavan heidän viimekertaisia tapaamisiaan, tai ainakaan hän ei vihjaillut mitään, eikä naljaillut vaan alkoi jutella kuin normaalille ihmiselle. Mitä Ali luki, miksei hän ollut lähtenyt juhlimaan, kuten kaikki muut ylioppilaat, mitä hän aikoi tehdä kesällä? Ilmeisesti hän yritti iskeä vain humalassa, Ali päätteli ja rentoutui vähän.
- Mä en paljon piittaa ravintoloista, hän sanoi. – Edelleenkin mä ihmettelen, että sun mielestä joku laina-auto on syy olla menemättä ryyppäämään.
- Ajeleminen on kivaa, ja tänään on varmaan aika hiljasta kaikkialla muualla, paitsi missä on ylioppilaita. Näin hyvä sääkin.
- Mä en näe sun ajelevan.
- Mä ajattelin mennä Kaivariin vähän myöhemmin, mutta ei siellä vielä ketään ole. Haluisitko sä päästä jonnekin?
- Tarjoatko sä mulle kyytiä? Ali kysyi epäuskoisena.
- Joo. Tai tuu mun kanssa ajelemaan.
- Ei mun tarvii päästä mihinkään – ellet sä sitten halua heittää mua käymään tallilla, Ali keksi. Ollikainen ei odottanut häntä tänään, mutta hänellä itsellään alkoi olla vieroitusoireita, ja sitä paitsi hän oli raahannut saappaansa kotiin viikolla lankatakseen ne kunnolla. Niiden köyttäminen pyöränpakkarille oli ollut varsinainen haaste, ne voisi palauttaa jos kerran saisi kyydin.
- No totta kai mä haluan, Stumppi sanoi ja nousi seisomaan, kaivaen taskustaan autonavaimet, joita hän hypisteli hellästi.
- Selvä, Ali sanoi ja tassutteli sisään. Hän nappasi keittiön työpöydältä leivänkannikat, jotka olivat viikon mittaan kertyneet ja takaeteisestä saappaansa sekä eteisestä varvastossut jalkaan. – Mä olen valmis.
- Menoksi sitten vaan, Stumppi sanoi innokkaana ja pyöritteli avaimia etusormessaan. Ali oli huvittunut. Toinen oli viimeisen päälle hienona ja hän itse raahusti perässä shortseissa ja varviksissa ja syli täynnä roinaa. No, tallin suuntaan ei varmasti olisi paljonkaan liikennettä, tuskin kukaan ihmettelisi heidän epäsuhtaansa.
Auto seisoi kadulla portin edessä kiiltäen punaisena kuin joulukonvehti. Se oli tosiaan oikea katseenkääntäjä – Ali oli Juken seurassa oppinut vilkuilemaan vanhoja jenkkejä. Samassa hänen mieleensä tuli ajatus.
- Mistä sä tiesit, missä mä asun? hän kysyi syyttävästi Stumpilta.
- Noi portaat, poika sanoi nyökäten niitä kohden. – Ilse on manannut niitä niin monta kertaa, että mä oletin vaan, kun ne osui silmään. Ja oikeen oletin, vai mitä?
- Näköjään. Mitä jos siellä olisikin asunut joku muu?
- Sitten olisi, Stumppi sanoi ja avasi Alin yllätykseksi hänelle oven. – Olisin sanonut että anteeksi väärä osoite.
Etupenkki oli leveä kuin sohva ja mustaa, auringon polttavaksi lämmittämää nahkaa. Alin oli pakko älähtää, kun hän istui siihen paljaine reisineen.
- Palovammoja, apua! hän vingahti ja nosti jalkansa ilmaan. Stumppia nauratti. Hän näytti nauttivan elämästään suunnattomasti kiertäessään kuskinovelle ja käynnistäessään moottorin ja kunhan Ali sai varovasti nahkansa totutettua kuumaan penkkiin, hänenkin täytyi myöntää, että tässä oli jotakin. Tuulilasin kromireunus tuntui hymyilevän auringossa ja moottorin jyrinä kuulosti näennäisesti kesytetyltä villipedolta. Tällaisessa kyydissä oli pakko kuvitella olevansa filmitähti tai jotain.
- Mihin? Stumppi kysyi avatessaan radion ja lähtiessään liikkeelle kadunreunasta.
- Itäväylälle.
|