|
Lähettäjä: Sennnu
Päivämäärä: 20.7.08 23:02:52
No niin, sainpas tänään yhden luvun valmiiksi. :)
----------
Uusi jako
Ilse kuuli arviointivirheestään koulussa jo ennen ensimmäistä tuntia. Nita oli jäänyt odottamaan häntä luokan eteen, vaikka kello oli jo soinut. Ilse oli myöhässä, hän oli nukkunut pommiin, kun oli odotellut toiveikkaana aikansa, josko Stumppi jaksaisi raahautua yöksi.
- Miksi sä siinä kökötät, Ilse huohotti juostuaan koko matkan ratikkapysäkiltä.
- Manninen ei oo tullu vielä, Nita sanoi ja vilkaisi opettajanhuoneen suuntaan. – Joko sä kuulit, että sun rakas Stumppisi luuhasi jonkun tummatukkasen povipommin kanssa ainakin puol viime yötä. Tai mistä sitä tietää vaikka koko yönkin?
- Häh, Ilse sanoi siloitellen hiuksiaan. Kesti hetken, ennen kuin Nitan sanoma upposi tajuntaan. – Siis teki mitä?
- Nuoleskelua, kähmintää, kikatusta, salaperäinen katoaminen, Nita täsmensi, mutta silloin tummanpuhuva miesopettaja alkoi lähestyä ja tytöt joutuivat livahtamaan luokkaan ja omille paikoilleen. Ilse istui länsiseinustalla, mutta Nita oli muuttanut paikkansa Timpan taakse itälaitaan, joten enempää hän ei saanut siinä vaiheessa irti. Artsi tosin istui melkein viereisessä pulpetissa ja hänen myötätuntoinen vilkaisunsa sai Ilsen todella säikähtämään.
Oppitunti meni Ilseltä täysin ohi. Hän ei kuullut sanaakaan Mannisen puheista, eikä jaksanut olla edes kuuntelevinaan. Hän vain nojasi käsiinsä, tuijotti pulpetinkantta ja yritti pitää vatsansa aloillaan, oli vähän oksettava olo. Ajatus Stumpista jonkun muun kanssa teki hänet fyysisesti sairaaksi ja kun kello seuraavan kerran soi välitunnin merkiksi, hän ryntäsi ulos ja suorinta tietä vessaan.
Oksennusta ei kuitenkaan tullut, onneksi, sillä Nita oli kärppänä hänen perässään.
- Ilse, missä sä oot? tämä huuteli ja kokeili koppien ovia.
- Vessassa, hitto vie, Ilse vastasi kiukkuisesti ja huokaisi helpotuksesta, kun kuuli äänensä olevan jokseenkin normaali.
- No miksi?
- Miksi vessassa käydään, mitäs luulisit? Ilse kysyi ja nojasi otsaansa kylmään seinään. Hän odotti vähän aikaa, huuhteli tarmokkaasti ja astui ulos. Nita seisoi oven takana odottamassa ja hänenkin silmissään oli samanlainen ällöttävä, myötätuntoinen katse kuin Artsilla. Ilse olisi mieluusti läimäyttänyt häntä, mutta astuikin vain ohitse ja meni pesemään kätensä.
- Mitä sä aiot tehdä? Nita uteli.
- Miten niin?
- No kai sä nyt lemppaat sen? Heti kun sä selkäsi käännät niin se on imuttelemassa jonkun vieraan pikkunartun kanssa.
- Miksi mä sitä välittäisin? Ilse kysyi karskisti ja nojautui lähemmäs peiliä tutkimaan ripsiään. Niissä ei ollut paakkuja, ei niissä koskaan ollut, mutta hän oli silti nyppäisevinään sellaisen pois. Sitten hän siloitteli kulmakarvansa.
- Öö, jos siksi, että te kai ootte yhdessä? Nita ehdotti.
- Ei me olla mitään uskollisuuslupauksia tehty, Ilse huomautti. Se oli ihan totta. Ei sellaisista ollut ollut puhetta sen paremmin kuin rakkaudestakaan ja se ilahdutti häntä nyt kummasti. Stumppi ei ehkä vaan ollut tullut ajatelleeksi. Olisi ollut ihan eri asia, jos hän olisi joskus luvannut olla vilkaisemattakaan toisia tyttöjä.
- Yritätkö sä esittää, että teillä on jonkinlainen vapaa suhde? Nita kysyi epäuskoisena.
- No, jos sä haluat sen niin tulkita, Ilse sanoi kevyesti. – Mitä meillä on ens tunti?
- Ilse Nummela, sä et oo nyt tosissasi.
Nita kulki hänen perässään seuraavan luokan luokse papattaen kuin urheiluselostaja. Ilse ei sanonut mitään, istui vain luokan oven viereen lattialle ja alkoi selata seuraavan tunnin kirjaa. Ei hän sitä lukenut, mutta oli olevinaan uppoutunut siihen niin, ettei kuullutkaan Nitaa. Sivusilmällään hän huomasi luokkakavereiden seuraavan kiinnostuneena tapahtumia. Kun Nita sai suunsa auki, hänen oli joskus vaikea sulkea sitä.
- Sä olet omituinen idiootti, enkä mä ymmärrä sua, Nita puuskahti lopulta ja potkaisi Ilseä. Ei kovaa, mutta tuntuvasti. Sitten hän meni pois, mistä Ilse oli suunnattoman kiitollinen.
- Opettaja tulee, huomautti Artsi, joka nojaili seinään hänen vieressään ja ojensi kättään, kai auttaakseen hänet ylös.
- Mä pääsen itsekin, Ilse sanoi ylpeästi, eikä tarttunut tarjottuun apuun.
- Ilse, mitä… Artsi aloitti, mutta Ilse ei ollut kuulevinaan vaan käveli luokkaan. Hän toivoi enemmän kuin mitään muuta, että molemmat jättäisivät hänet rauhaan. Hän ei halunnut nyt paijauksia eikä lohdutteluja. Ne vain ajaisivat hänet vielä itkemään, eikä hän sitä aikonut tehdä, ei herra paratkoon ainakaan koulussa kaikkien nähden.
Nita yritti vielä muutaman kerran puhua Ilsen kanssa, mutta kun tämä ruokatunnilla meni istumaan ainoaan pöytään, jossa oli jäljellä vain yksi vapaa paikka, hän taisi suuttua ja Ilse sai olla rauhassa lopun päivää. Viimeisen tunnin jälkeen hän sai kaikessa rauhassa kerätä tavaransa, Nita oli jo häipynyt suureen ääneen Timpan kanssa ja Artsikin oli kadonnut, kai koripalloharkkoihin. Ilse oli helpottunut kummastakin seikasta. Koulupäivä oli mennyt ihan harakoille, hän ei muistanut yhdestäkään tunnista mitään, mutta ensimmäinen shokki oli kadonnut. Vielä viimeisen kerran hän harkitsi, mitä tehdä, mutta päätyi noudattamaan alkuperäistä suunnitelmaa, sitä, minkä kanssa oli aamulla herännyt ja joka päivän mittaan oli ruvennut tuntumaan sittenkin toteuttamiskelpoiselta. Stumppi pääsi maanantaisin koulusta puoli viideltä ja Ilse, joka pääsi neljältä, oli ottanut tavakseen kävellä sinne häntä vastaan. Miksei hän tekisi niin tänäänkin?
Tuntui ihan väärältä, että ulkona oli mitä ihanin syyspäivä. Oli hölmöä kävellä lämpimässä auringonpaisteessa ensimmäisten kellertävien puunoksien alla, kun päässä velloi talvimyrskyn kaltainen tunne. Ilse arveli muistavansa kävelyn Sturenkadulle lopun ikäänsä, niin ahdistava se oli. Vakaasti hän kuitenkin istui vakiopaikalleen matalalle muurille ja sytytti tupakan. Epäluuloisena hän katseli ohikulkevia tyttöjä. Mitä jos joku noista olikin se Stumpin edellisöinen? Jos sekin oli tullut vastaan? Kukaan ei kuitenkaan pysähtynyt odottelemaan hänen laillaan ja Ilsen mietittäväksi jäi vain, että mitä Stumppi sanoisi nähdessään hänet. ”Ai moi, mä löysinkin eilen uuden, että eiköhän tää ollu tässä”? Maailma todennäköisesti pysähtyisi siihen paikkaan.
Huudoista ja puheensorinasta päätellen koulu oli loppunut, mutta Ilse ei kääntynyt katsomaan. Ei uskaltanut. Mitä jos Stumppi hänet nähdessään kääntyisikin toiseen suuntaan? Sitä hän ei kestäisi nähdä. Vaistomaisesti hän painoi päänsä kumaraan hartioiden väliin kuin piiloutuakseen, huomasi sen hölmöksi ja päätti sen sijaan sytyttää toisen tupakan. Samassa hän tunsi kuitenkin lujan läimäyksen selässään ja sytkäri tipahti hänen kädestään. Se oli Paananen, Stumpin koulukaveri.
- Se tulee ihan kohta, poika ilmoitti, sipaisi viiksiään ja jäi toljottamaan Ilseä.
- Ai tulee, Ilse vinkaisi ja kumartui poimimaan sytkärinsä, hän oli säikähtänyt puolikuoliaaksi.
- Joo, sen piti vaan jäädä siivoamaan ja saamaan sapiskaa.
- Mä en halua kuulla, Ilse sanoi normaalimmalla äänellä ja pyöräytti silmiään. Paananen ei tainnut kuulla sitä, vaan alkoi selvittää, minkälaista tuhoa Stumppi oli saanut aikaiseksi. Hän vaikeni vasta horjahdettuaan jalkakäytävältä lähes ajotielle asti; Stumppi oli tullut ja tönäissyt häntä.
- Häivy sitä, hän määräsi ja Paananen kääntyi maleksimaan tiehensä. Ilse katsoi epäröiden ylös, mutta mikään Stumpissa ei antanut ymmärtää, että jokin olisi toisin kuin ennen. Poika veti hänet seisomaan, lujaan halaukseen.
- Moi, Ilse henkäisi ja halasi takaisin. – Sä et sitten tullut eilen.
- En, Stumppi myönsi. – Miten ois tänään?
- Tänään sopii hyvin.
Tummatukkaista puistolalaista ei koskaan otettu puheeksi. Ilse ei tiennyt, mitä oli tapahtunut, muuta kuin sen, mitä Nita oli juorunnut. Hänellä ei ollut aavistustakaan, mihin ne kaksi olivat sitten kadonneet Lintsin kallioilta. Stumpille, sille tytölle vai kumpikin omaan suuntaansa? Ei hän halunnutkaan tietää. Hän hymyili ylenkatseellisesti tytöille, jotka syysviikonloppuisin Kultsalla yrittivät Stumpin kanssa puheisiin, mutta jotka jäivät huomiotta, kun hän itse ilmestyi paikalle. Niin oli hyvä ja sopivaa. Ainakin näin julkisesti Stumppi oli hänen, he olivat diskon tunnetuin pariskunta.
Nita ei osannut suhtautua ollenkaan ja oli hyvin lähellä, ettei heidän ystävyytensä loppunut sinä syksynä. Nita huusi ja haukkui ja yritti puhua Ilselle järkeä, Ilse piti suunsa kiinni ja antoi toisen paasata kerran toisensa jälkeen. Vei kauan, viikkoja, ennen kuin hänen kärsivällisyytensä lopulta kului loppuun.
– Voisitko sä lakata sotkeutumasta mun asioihin, hän pyysi ja niin hiljainen hänen äänensä oli, että Nita innostui entisestään, kuvitellen, että oli lopultakin saanut työvoiton.
- Heivaa mäelle se uskoton paska! hän huusi voitonriemuisena.
- En. Ja jos et sä lakkaa puhumasta siitä tohon sävyyn niin mä heivaan sut mäelle, Ilse ilmoitti.
- Mutta… Nita hiljeni nähdessään Ilsen ilmeen. Tyttö oli tosissaan, mutta miten se oli mahdollista, sitä hän ei voinut ymmärtää. Hän itse oli äkkipikainen ja mustavalkoinen, ihmiset olivat hyviä tai pahoja ja Stumppi oli muuttunut vain epäilyttävästä pahaksi sillä hetkellä, kun Nita oli nähnyt hänen suutelevan toista tyttöä. Nitalle se olisi ollut kaiken loppu, hän ei ikinä unohtanut eikä antanut anteeksi. – Miten sä voit jatkaa sen kanssa?
- Ehkä mä olen antanut anteeksi, sanoi Ilse.
- Oletko? Millä se selitti sen jutun?
- Ei se ole mulle selityksiä velkaa.
- Sun mielestä on siis okei olla olevinaan jonkun kanssa ja silti pettää?
- Jos niin sovitaan, Ilse kohautti olkapäitään.
- No, oletteko te sopinu? Koska sä aiot pettää sitä? Mitä se siihen sanoo?
- Ja se ei kuulu sulle. Älä enää ikinä puhu mulle tästä asiasta, Ilse sanoi ja nosti varoittavasti sormeaan, kun Nita vielä aikoi sanoa jotain. – Alkaen nyt. Tai meidän välit on poikki.
- No jos sä noin sen otat, huokaisi Nita sitten. – Sä olet hullu, me ollaan oltu parhaat ystävät aikojen alusta asti ja sä olet valmis… ei, hullu sä olet.
- Ole sä rauhassa sitä mieltä, kunhan et sotkeudu mun asioihin. Meillä menee Stumpin kanssa ihanasti ja sillä selvä.
- Hullu, Nita mutisi, mutta säikähti Ilsen varoittavaa silmäystä niin, ettei tosiaan enää jatkanut. – Mä en kai sitten kerro sulle vastakaan, jos semmosta tapahtuu? hän kysyi purevasti.
Ilse oli sanomaisillaan että niin oli parempi, mutta pysähtyi miettimään. Oli lähes varmaa, että joskus Stumppi vielä pettäisi häntä uudelleen. Ehkä olisi parempi, että hän tietäisi, missä mentiin. Hänen olisi silloin helpompaa yrittää pitää ohjat käsissään, kun hän yrittäisi pitää tätä monin tavoin herkkää suhdetta pysymään polulla eikä ojassa.
- Miten sä muka voisit olla kertomatta, sun pitäisi leikata kielesi irti, että pystyisit, hän sanoi myrkyllisesti, mutta Nita näytti helpottuneelta.
- Niin pitäiskin. Hyvä ettei mun tarvitse.
Ali oli ymmärtäväisempi, tai ainakaan hän ei katsonut velvollisuudekseen kurmuuttaa Ilseä. He kyllä juttelivat asiasta, sillä Nita oli tietysti juorunnut Alillekin heti ensimmäisen sopivan tilaisuuden tullen. Alin kanssa jutteleminen oli kuitenkin ihan eri asia, hän kun oli paremminkin utelias kuin tuomitseva.
- Onko se sitten muka sen arvoinen, että sä elät jatkuvasti sydän kurkussa että jos se taas? hän kysyi eräänä iltana tultuaan taas istumaan iltaa Ilsen luo.
- Kuka sanoo, että mä elän sydän kurkussa? Ilse kysyi.
- No, mä ainakin eläisin. Mutta eipä kai sillä oo niin väliä, jos sä oot kerran päättänyt antaa kaiken aina anteeksi.
- Mä en aio luopua siitä, Ilse ilmoitti.
- Ai, onko se niin ihana?
- On se.
- Ja sä et ole vaan ihastunut siihen, että sä olet saanut napattua sen kaikkien muiden nenän edestä? Ali varmisti terävänäköisesti.
- Mä olen ihastunut, piste. Ootahan kun itse näet.
- Se ei tehnyt muhun kummostakaan vaikutusta.
- No ettehän te ole kunnolla tavannukkaan. Oota mun tupareihin niin saat tilaisuuden.
- Joko sä lopultakin saat pitää ne? Koska?
- Ei aavistustakaan, Ilse huokaisi. – Joko sä olet hankkinut jotain miesvipinää? Miten ne teidän abipirskeet meni?
- Meidän abit on kaikki järjestään joko tyhmiä tai sitten ne on niin pahan näkösiä, että niille pitäisi pistä pussi päähän, Ali naurahti. – Hemmetinmoinen vahinko, ettei ulkonäkö ja järki ikinä osu samaan päähän.
- Ali Andersen, sanoi Ilse ja nousi istumaan sängyllään. – Tiedätkö sä mitä?
- No?
- Sä väität, että sulla on alemmuuskompleksi ja ulkonäkökompleksi ja ettei kukaan halua seurustella sun kanssa.
- Niinpä.
- Tosiasia on, että sä olet itse niin hemmetin valikoiva, ettei sulle kelpaa kukaan!
|