Hevostalli.netin foorumi - Tarinatuokio

Kirjoita uusi viesti | Alueen etusivu | | Etsi Alas ⇓

Vanhempieni tarina

Lähettäjä: Sennnu
Päivämäärä: 4.7.08 21:51:17

En malta odottaa.
Kertokaa mitä tykkäätte, kannattaako jatkaa tänne?
-----------
Leirin loppu

Viimeisen leirin viimeiset osanottajat vilkuttivat viimeisen lähtevän auton takaikkunasta ja Ilse vilkutti mekaanisesti takaisin. Lopultakin!
- Lopultakin, huokaisi Nikke, nuori ratsastuksenopettaja, kuin olisi lukenut tytön ajatukset.
- Sun ei tarvinnut keksiä niille iltaohjelmaa ja kukkua läpi yön komentamassa niitä hiljasiksi, Ilse huomautti.
- Väitätkö sä, että sulla oli helpompaa? Nikke kysyi uhkaavasti. Viimeiset leiriläiset olivat olleet isompia tyttöjä, ja yli puolet heistä oli rakastunut Nikkeen. Sitä pörräystä hänen ympärillään tuntien välillä, flirttailevia katseita ja naisellista avuttomuutta ratsastaessa! Puolialastomia viuhahduksia pihan yli ja suoranaista lähentelyäkin.
- Joo en, Ilse naurahti ja ihmetteli mielessään, mitä tytöt olivat muka olleet Nikessä näkevinään. Tai ehkä se riitti, että hän oli ainoa mies lähistöllä, ellei laskenut 10-vuotiasta Mikkoa ja Ilsen setää, joka omisti paikan, mutta hän olikin jo lähemmäs viisikymppinen, tukevahko ja punakkakasvoinen.

- Ja nyt mä lähden lomalle, Nikke ilmoitti ja kääntyi marssiakseen autolleen. Ilse jäi katselemaan ympärilleen tyhjällä tallipihalla. Puomien alle oli jäänyt muutama harja ja seinänvierustalle jonkun kypärä. Hän keräsi ne pois ja vei talliin, joka oli kuin hirmumyrskyn jäljiltä. Kaikki karsinanovet repsottivat auki ja käytävälle oli kulkeutunut purua. Unohtuneita harjoja ja raippoja lojui lattialla täälläkin ja hän keräili ne parempaan talteen varustehuoneeseen. Siellä, toimistopöydän alla, lojui Niken kassi. Mahtaisi miestä harmittaa, jos huomaisi sen unohtumisen vasta siellä mihin nyt olikaan menossa!

Ilse nappasi kassin ja lähti ulos, ehkä Nikke ei vielä ollut ehtinyt lähteä. He melkein törmäsivät tallin ovella.
- Mä unohdin, Nikke aloitti ja huomasi mitä Ilsellä oli kädessään.
- Niin unohdit. Tässä.
- Kiitos. Joko sä muuten lähdet kotiin?
- Joo, illalla, jos joku vaan ehtii heittää mut bussille, Ilse irvisti. Setä, täti ja serkut olivat itsekin lähdössä lomamatkalle ja koko talo oli kuin hullunmylly, kun he pakkasivat ja etsivät tavaroitaan.
- No, hyvää loppukesää sitten vaan, mies sanoi ja lähti uudemman kerran. Ilse tarttui luutaan ja alkoi sutia käytävää puhtaaksi. Hänen pitäisi pakata omatkin tavaransa, mutta niitä ei ollut paljon. Aikaa sen sijaan oli. Elleivät serkut olisi olleet niin tohkeissaan lomareissusta, heidät olisi ehkä saanut houkuteltua vielä ratsastamaan, mutta nyt ei tainnut olla paljon toiveita onnistua, sitä paitsi hevoset oli jo päästetty laitumelle, Leiriläiset olivat saaneet olla mukana viemässä niitä ja kamerat olivat räpsineet ahkerasti, kun lauma oli ottanut ilon irti tilasta ja vapaudesta.

Lopulta tallissa ei oikein enää ollut tehtävää ja Ilse lähti sisään. Hän oli pitkä tyttö, jonka vaaleat hiukset roikkuivat hapsuisena lettinä selässä, ja hän oli pukeutunut polvien yläpuolelta katkaistuihin farkkuhaalareihin, harmaaseen T-paitaan, jonka hihat oli leikattu pois ja puukenkiin. Viimeksi mainitut hän potkaisi ulko-oven viereen, suureen kenkäkasaan. Tosin se ei ollut enää mitään verrattuna siihen, minkä kokoinen se oli ollut, kun siinä oli lojunut perheenjäsenten kenkien lisäksi viidentoista leiriläisen lenkkarit, varvastossut ja ratsastussaappaat.

- Phuuh, sanoi Ilsen Meija-täti, kun he osuivat yhtaikaa eteiseen. Meijalla oli kädessään ämpäri, jossa huljui harmaata vettä.
- Teetkö sä suursiivousta ennen matkaa? Ilse kysyi.
- Pakko mun oli siivota leiriläisten huoneet. Että ne on possuja. Eikö lapsille opeteta enää nykyään kotona alkeellisiakaan siisteyskäsityksiä? Elävät kuin pellossa, purkkaa ja karkkia ja limsalätäköitä lattioilla… jupina muuttui hiljalleen kuulumattomaksi, kun täti katosi vessaan tyhjentämään ämpärinsä. Ilse kiipesi toiseen kerrokseen kokoamaan omat tavaransa valmiiksi lähtöä varten.

Hän jakoi huoneen serkkujensa kanssa. Ahdasta siellä oli, mutta kun koko alakerta oli täynnä leiriläisiä, ei kenelläkään muullakaan ollut liiemmin tilaa. Nyt sinne tuskin mahtui sisään. Keskellä lattiaa oli avonainen matkalaukku ja Raila ja Laila heittelivät sinne vaatteita kuin olisivat muuttamassa kuukaudeksi toiselle mantereelle. Tytöt olivat kaksoset, mutta eivät identtiset, Raila oli tummempi ja tukevampi, Laila pidempi ja vaaleampi ja hänellä oli silmälasit.
- Mä luulin, että te olisitte jo valmiita, Ilse sanoi seisahtuen ovelle. – Mä olen paimentanut niitä likkoja autoihinsa jo tuntikausia ja siivonnut tallinkin ja aina te vaan pakkaatte.
- Nyt saakin riittää, Raila sanoi ja alkoi kääntää matkalaukkua kiinni. Ihme kyllä se suostui sulkeutumaan ilman päälleistumista. Ilse pujottautui sisään huoneeseen heti kun mahtui ja kyykistyi kaivamaan oman laukkunsa sen varasängyn alta, jolla nukkuen hän oli kiduttanut selkäänsä koko kuukauden. Häntä vähän potutti se, että kaksoset olivat jättäneet hänet yksin vahtimaan hakemista odottavia leiriläisiä, mutta sellaisia he olivat, luistivat mielellään kaikista hommista, jos vain pystyivät.

- Etkö sä haluaisi lähteä kanssa Espanjaan? kysyi Laila ja istui sängylleen katsomaan, miten Ilse tyhjensi kaapista hänelle varatun hyllyn suoraan kassiin, jättäen sängylle vain vaaleat farkut.
- En tosiaankaan, kiitos vaan, hän sanoi ja alkoi katsella etsien ympärilleen.
- Mä toin pesusta aamulla tähän sängylle ne paidat, mitkä meinasin laittaa päälle matkalle. Oottekste nähny niitä?
Laila meni omituisen näköiseksi ja kun Ilse vilkaisi häntä toistamiseen, oli puna levinnyt tytön koko naamalle.
- Oletko sä varastanut mun vaatteeni? Ilse kysyi uhkaavasti.
- Ehkä ne on menny ihan vahingossa meidän laukkuun, meillä oli vaatepinoja joka paikassa, ehdotti Raila ja avasi avuliaana juuri sulkemansa matkalaukun. Ilse ei yllättynyt, kun paidat löytyivät sieltä kaiken muun alta.
- Varkaat, hän tuhahti. Kumpikaan kaksosista ei sanonut mitään, mutta nolon näköisiä he olivat.

Ilse kävi suihkussa ja jätti tallilla käyttämänsä haalarit roikkumaan Lailan pyyhkeen päälle. Pitäköön ne, jos kerran himoitsi hänen vaatteitaan! Kaupungissa niille ei kuitenkaan olisi käyttöä. Sitten hän meikkasi hiukan, harjasi tukkansa lähes kuivaksi ja lampsi kasseineen alakertaan.
- Kuka vie mut bussille? hän kysyi tädiltään, joka nyt touhusi keittiössä.
- Nytkö? Ei kai se vielä lähde? Ruoka on just valmista!
- Se lähtee neljältä.
- No sitten sä ehdit syödä. Laita lautaset pöytään, ole kiltti.
- Ainakaan mulla ei ole tiskivuoroa, Ilse sanoi tyytyväisenä.

Hän oli ollut kuukauden päivät tätinsä ja setänsä luona ratsastusleiriavustajana. Ehdotus oli tullut kuin salama kirkkaalta taivaalta, sillä he eivät olleet juuri pitäneet yhteyttä, Ilse ei ollut serkkujaankaan nähnyt vuosiin. Kesän alussa Meija ja Martti olivat kuitenkin tulleet Helsinkiin Ilsen mummin hautajaisiin ja ties mistä kohtalon oikusta olivat tarjoutuneet ottamaan hänet mukaansa. Kun muuta kesätyötä ei ollut löytynyt ja kun kuukausi poissa kotoa oli tuntunut siinä kohden paremmalta idealta kuin jäädä sinne, oli Ilse suostunut.

Ei se nyt suorastaan kammottavaa ollut ollutkaan, vaikka serkut olivat välillä rasittavia ja kavereita oli ikävä. Paras ystävä Nita oli kuitenkin Italiassa. Jos hän olisi ollut Hesassa, olisi Ilse miettinyt lähtemistään toisenkin kerran. Nyt Nita oli kuitenkin palannut, leirit olivat loppu ja talonväkikin lähdössä reissuun niin, että oli aika palata.
- Olisit sä tietysti voinut ajaa meidän kanssa yöllä, kun me kuitenkin lähdetään lentokentälle, Martti sanoi, kun he lopettelivat ruokailuaan.
- Ei autoon olisi mahtunut, sanoi Ilse ja kuvitteli hetken yöllistä matkantekoa ahtautuneena moneksi tunniksi takapenkille Railan, Lailan ja Mikon kanssa. Ajatuskin puistatti.
- Lähdetään sitten sinne bussille.

Eteisessä Martti pysähtyi ja tunki salamyhkäisesti muutaman setelin Ilsen käteen.
- Vähän palkkaa.
- Kiitos, Ilse sanoi ja silitteli ilahtuneena rahoja. – Ei me kyllä puhuttu mistään palkasta mitään.
- Ei puhuttukaan, mutta olet sä sen ansainnut.
Ilse oli samaa mieltä, joten hän ei väittänyt vastaan.
- Tuletko ens kesänä taas? Martti kysyi.
- Saa nähdä, Ilse kierteli. Se oli erittäinkin epätodennäköistä. Ensi kesäksi hänen olisi pakko saada jo jokin kunnon työpaikka. Jotain, mistä saisi palkkaa enemmän kuin nuo muutamat sataset ja mitä saisi tehdä kaupungissa, missä kaikki muutkin olivat. Hänelle alkoi tulla kova ikävä takaisin ja hän alkoi hoputtaa setäänsä.

Paikallinen linja-autoasema oli tuskin muuta kuin kyltti huoltoaseman pihassa ja Ilse oli tyytyväinen, kun Martti jäi hänen seurakseen odottamaan bussia. Mitä hän olisi tehnyt, ellei sitä olisi tullutkaan? Lähtenyt raahaamaan tavaroitaan takaisin ja kuollut pölyyn ja rakkoihin talsiessaan maantien laitaa? Bussi kuitenkin tuli ajallaan ja Ilse antoi kassinsa kuskille laitettavaksi matkatavaratilaan ja kiipesi itse sisään vilkuttaen sedälleen. Hänellä oli koko ajan kiireempi takaisin, mutta matka veisi väistämättä neljättä tuntia. Se olisi vain pakko kestää.

Hän kulutti matkan alun katsellen maisemia, mutta kun ne olivat vain joko metsää ja peltoa tai peltoa ja metsää, oli ne pian katsottu. Muissa matkustajissakaan ei ollut paljon katselemista, vaikka bussi näin sunnuntai-iltana olikin aika täynnä. Ei perheitä, ne matkustivat autoillaan, mutta aika paljon vanhempia rouvia ja nuorta porukkaa, jotka olivat kyläilleet viikonlopun maalla, niin Ilse kuvitteli. Ei ketään erityisen potentiaalisen näköistä, vaikka vinosti vähän edessäpäin istuva poika vilkuilikin häntä. Ilse ei ollut huomaavinaan. Hän oli tottunut siihen, että häntä katsottiin. Miten todennäköistä kuitenkaan oli, että löytäisi elämänsä miehen linja-autosta, joka kuljetti juntteja, jotka olivat käyneet kotona äiteen luona ja palasivat nyt ihmisten ilmoille? Ei kovin.