|
Lähettäjä: Sennu
Päivämäärä: 13.6.07 02:16:45
Uusien suunnitelmien innostamana Karoliina nousi aamuvarhaisella organisoimaan kotimatkaa, ja oli jo saanut sovittua yhden etelään menossa olevan ravimiehen kanssa, että vielä samana päivänä osa hevosista pääsisi tämän rekassa kotiin. Kyseinen mies oli vinkannut toisestakin samaan suuntaan aikovasta valmentajasta, ja kun Karoliina oli näppäilemässä tämän numeroa, soikin kännykkä.
- Huomenta, vastasi Karoliina ihmeissään todettuaan, että soittaja oli Kristian. Hän oli löytänyt pojan kirjelappusen, mutta oli aikonut soittaa ja ihmetellä öistä karkaamista vasta vähän myöhemmin, Kristian kun oli tunnetusti aamu-uninen.
- Äiti, et ikinä usko mitä on tapahtunut. Pojan ääni oli melkein hätäinen.
Ellei Karoliina olisi istunut hän olisi pudonnut takapuolelleen lattialle kun Kristian nopeasti kuin jääkiekkoselostaja kertoi Tuukan paluusta.
- E-ei voi olla totta! nainen änkytti.
- Totta! On se! Hän on menettänyt muistinsa, mutta vähän alkoi järjen valoa jo näkyä, kun äsken kävimme tallissa. Mutta lähdemme kohta ajamaan sinne niin saatte omin silmin nähdä.
- Ei, pysytte siellä. Mekin olemme lähdössä, ja ensimmäiset hevoset tullaan hakemaan pain tunnin päästä. Olkaa tallilla valmiina ottamaan ne vastaan.
Karoliinan vauhti vain kiihtyi kun hänen päässään pyöri kuljetusjärjestelyjen lisäksi Tuukka. Se kultainen poika! Miten oli mahdollista, että hän kaiken tuskan ja surun jälkeen sukelsi esiin kuin feeniks-lintu tuhkasta?
- Ylös, ylös, ylös! hän kävi kolistelemassa niin Niklaksen sängynpäädyssä kuin tyttöjen aitassa ja poikien makuupaikassakin. – Me lähdemme nyt kotiin! Tuukasta hän ei kuitenkaan maininnut mitään – tulkoon yllätyksenä kaikille!
Ferrari istui myrtyneenä rappusilla katsomassa tohinaa ja hevosten lastausta. Kerrankin kun hänellä oli ollut hauskaa, paljon seuraa ja mikä parasta, uusia ihmisiä jotka eivät olleet osanneet varoa yhtäkään hänen kepposistaan! Miksi heidän piti lähteä näin pian?
- Mun elämä on ihan paskaa, hän meni valittamaan Kristiinalle ja potkiskeli pöydänjalkaa. – Mulla ei ole enää mitään tekemistä ennen koulun alkua ja siihenkin on monta viikkoa.
- Lapsi-parka, sanoi Kristiina myötätuntoisesti, sitten hänellä välähti. – Haluaisivatkohan Niklas ja Karoliina ottaa sinut vähäksi aikaa kylään?
- Että pääsisin heidän mukaansa? Ferrarin silmät alkoivat loistaa. – Voi, se olisi mahtavaa!
- Minäpä juttelen Niklaksen kanssa, päätti Kristiina.
Tarina ei kerro minkälaista kiristystä tuima Kristiina-täti käytti, vai riittikö hänen olemuksensa saamaan aikaan sen, että Niklas ei voinut muuta kuin lammasmaisesti toivottaa pienen sukulaistyttönsä tervetulleeksi lomalle. Itsekseen mies kyllä vannoi, että samanlaisia koirankujeita ei heillä kotona siedettäisi, kertakin olisi liikaa.
- Minä olen oikein kiltisti, lupasi Ferrari hymyillen enkelimäisesti, kuin olisi lukenut Niklaksen ajatukset.
Alkuiltapäivästä osa hevosista oli jo kaukana matkalla ja loput trailereissa, kun tuli vastaan onglma, jota Karoliina ei ollut osannut organisoida. Koska Kristian ja Tallukka olivat yöllä lähteneet ja vieneet yhden auton, kaikki eivät mitenkään mahtuisi kyytiin, etenkään nyt kun Ferrerikin oli lisänä joukossa.
- Jospa me istutaan kuin sillit suolassa Seinäjoelle asti ja sitten osa voi hypätä junaan, ehdotti Sennu käytännöllisesti, ja niin he joutuivat tekemään. Rautatieasemalla kyydistä nousivat Sennun lisäksi Tripi, Anita ja Duende. Looks ei raaskinut irrottautua Tuomon kainalosta, vaikka Sennu vilkutteli hänelle merkitsevästi silmäänsä.
- Meidän on aika pitää marttakokous, ilmoitti Sennu kun he olivat saaneet ostettua junaliput. – Toivottavasti löydetään jostain sen verran rauhallinen nurkkaus, ettei puoli junaa kuule.
Autot jatkoivat matkaansa etelään, ja jossain vaiheessa heidät ohitti panssaroitu pakettiauto, jonka ikkunoissa oli kalterit. Vaikkei siihen kukaan arvannutkaan kiinnittää huomiota, vietiin siinä Jannea pidätyssellistä vankimielisairaalaan mielentilatutkimusta varten.
|