|
Lähettäjä: Prisse
Päivämäärä: 28.5.10 00:01:19
Hui, irtopala kuulostaa nykyisin omaan korvaan pahemmalta kuin kirosana ja lonkka+ell vielä pahemmalta. Kovasti nyt onnea ja tsemppiä, että kaikki selviäisi suht vähällä!
Uh, aika hiukan vierähtänyt. Piti olla kiirettä muutenkin, mutta vesiboilerin öine halkeaminen veti pikkuhevosenomistajan kevään lievästi sanottuna enemmän kuin mullinmallin.
Nyt näyttäisi siltä, että koti on asuttavassa kunnossa parin viikon sisällä, jos hyvin käy. Päädyin sitten kuitenkin monen asian summana pistämään Kuvandykin orilaitumelle - nyt on aikaa järkkäillä omia asioita ja pikkuheppa saa vääntää yli 10 ha tilassa neljän samanikäisen (sen perusteella miltä nyt vaikuttaa yhtä teini-idiootin) kanssa. Pitää joskus kertoilla sosiaalisista peleistään, ihan uskomatonta ankkalampidraamaa...
Mekin kävimme noissa KE-tilaisuuksissa, mutta vähän eri tavalla kuin piti. Harjoitussessio meni ihan penkin alle. Meidän vuoromme oli joskus 21:30 ja hevosella, joka on asunut edelliset 8 kk tallissa, jonka ovet menevät poikkeustilanteita (HIHS-visiittimme) lukuunottamatta kiinni klo 20, oli kylvyn jälkeen lämpimikseen ähkymäärää vetänyt pikkuheppa ihan valmis kaikkeen muuhun kuin irtohyppäämiseen. Kaiken viimeisteli liian hienot nahkasuojat, jotka näin kapeajalkaisella on vaikea saada natsaamaan kune ne vähän jäykkinä joutuu vetämään ihan viimeisiin reikiin ja silloin taas tahtovat puristaa aivan sairaasti.
Käytiin kolmasti treenaamassa Ehon maneesissa tuota hyppäämistä mikä on muuten ollut ojan ylityksiä lukuunottamatta totaalisen tuntematon juttu. Vikalla kerralla noista suojien kapeista "nahkanauhoista" jäi painaumat seuraavaan päivään asti, joten vedin sammalistoon ne vähän löysemmälle. Heh, eikö ekasta kolauksesta pudonnut vasurin päältä tuo luja nahkalenkki suoraan vuohisnivelen päälle ja painoi varmaan aika kipeästi joka laskeutumisella, kun yhtäkkiä kolauksen jälkeen pikkuheppa rupesi viistämään vastakkaista laitaa ja muutenkin kieltelemään oudosti. Ja tiesti itse huomasin tuon suojan "tilan" vasta lopetettuamme. Emme sitten ehtineet ennen varsinaista tilaisuutta kertaakaan hyppäämään "ilman ylimääräisiä tuntemuksia", mutta onneksi pikkuheppa parin kierroksen jälkeen palasi "keskilinjalle" ja tuli paremmin tasajaloin alas.
Turhamaisuudesta saa maksaa. Parinkympin halpissuojat olisivat toimineet paremmin.
Niin, sitten tuli tuo vesivahinkoyö, jota reilun tunnin unien jälkeen seurasi kettumainen työpäivä, jonka päätteeksi käväisin tallilla tarkoituksena ottaa pikkuheppa sisään ja mennä sitten ihmettelemään vesivahinkohelvettiämme. Sattui niin, että tallissa laiteltiin pois ratsastuksessa olleita hevosia, joista tamma oli heti ulko-oven edessä. En siis ruvennyt vaihtamaan suitsiin, joissa olisi ollut pidempi liinanaru vaan lähdettiin takaisin ulos pois tieltä ja keksin, että ensimmäinen kevätilta olisi kiva käyttää mennen tutkimaan lähipelloille noussutta järveä.
Jälkeenpäin ajatellen ei ollut ehkä paras idea, kun tätä harjoitussessiossa väsähtänyttä pikkuheppaa oli nyt pidetty tarhassa yksin tai ruunavanhuksen kanssa ja eteen oli sattumalta parkkeerattu ihana luso-tamma, johon pikkuheppa oli välittömästi aivan rakastunut. (Niin, kyllähän tallilla muitakin tammoja on nykyisin ollut, mutta tämä yksi kiimattomanakin on aivan yli muiden.) Yhdessä lisääntyneen kaura-annoksen kera tälläinen joutilaisuus ei ehkä ollut parasta pohjustusta sille, että puolentoista kuukauden jälkeen lähdetään harjoituslenkille, jossa on viimeksi tullut täpöllä ravanneita ja laukanneita hevosia vastaan ja muutenkin peltojen avaruus on aina selvästi houkuttanut laukkahevosten rotua olevaa pikkuheppaani.
Pikkuheppa hyppäsi poikkeuksellisesti jo pari kertaa tallipihalla pystyyn (tädin katsellessa tyhmästi "onpa se kaunis") ja oli muutenkin energiaa pursuavalla tuulella yrittäen rynnätä laukalla eteenpäin. Täti kiskoili poikkeuksellisesti hiukan turhasti narusta, mutta jatkoi päättäväisesti eteenpäin. (Vetoamme näin jälkeenpäin väsymystilaan - ja siihen, että mikä tahansa levottomuus on aina kuitenkin jollain lailla rauhoittunut vähän matkaa kuljettua.) Ehkä kaikki olisi muuten mennytkin, mutta rospuutto ei ollut täysin ohi ja hypättiin taas alle puolen kilsan päässä pellon puolelle vähän kuivemmalle. Pikkuheppa sai siinä riimunarun koipien väliin ja pysähtyi vielä ihan nätisti, mutta sitten viimeiset muistikuvat ovat, että kun ei käännyttykään tallille, niin se lähti kiertämään laukalla niin kaukaa kuin riimunaru antoi myöten tallia kohti. Meikäläinen on ilmeisesti vetäissyt niin lujaa kuin pystyi, koska hanskoista oli pinta palanut ja pikkuheppa varmasti pukitti, koska ihan vika muistikuva on kaksi pientä pukkikaviota tulossa kohti kuin hidastetussa leffassa.
No, hyvä kun olivat pienet ja pikkuhepalla tarkka sihti. Toisesta tuli mustelma hauikseen ja toinen osui nenänpieleen niin, että täti otti pienen hetken lukua ja päätyi siihen, että ortopedisetä työnsi sormensa nenään ja nosti sitä paikalleen. Great!
Onneksi sentään vanhat itsepuolustuslajiopit istuvat lujassa - se oli nimittäin nenää säästänyt täydellinen eteenpäinkaatumisasento mistä heräsin pienen hetken päästä. (Pieni hetki päätellen siitä mitä kesti kipittää takaisin tallialueelle ja asiattoman vapaana paikalle saapuneen pikkuhepan heti bonganeelta tallinpitäjältä pikkuheppa sisälle vietäväksi.)
Sitten menikin pari viikkoa hyppien keikkuen rempan/kuivatuksen/yms järkkäilyn kanssa niin, että ehdin tasan kaksi kertaa tallille ottamaan pikkuhepan sisälle ennenkuin päästiin tuosta "nenä-systeemeissä" ohi menneen KE-tilaisuuden korviketilaisuuteen ypäjälle. Tuntui vähän hurjalta tiesti, että kun ei oltu mitään tehty yhdessä pariin viikkoon, että nappasin pikkuhepan tarhasta, pesin ja pakkasin traikkuun loimissa ja ajoin viime hetkessä ypäjälle (edellinen heppa meni juuri sisään, kun me oltiin päästy traikusta ulos ja ypäjän aikataulut olivat muuten yllättävän pitävät eli vartti jäi aikaa).
Tilaisuus ei mennyt arvioiden puolesta niin hyvin kuin olisin ehkä toivonut alunperin. Saatiin askellajeissa aika paljon pyyhkeitä puuttuvasta eteenpäin pyrkimyksestä (kun pikkuheppa juoksi normaaliin tapaansa talutuksessa "perässä hissuttaen", mikä toisaalta oli tosi hyvä - jos olisi lähtenyt yhtä reippaasti kuin mitä runsaasti palkitsemalla oltiin jo saatu aikaiseksi, niin olisin varmaan friikahtanut ihan täysin, kun "lentävä lähtö" oli juuri päätynyt kuten päätyi). Laukka sai myös huonon arvosanan ja omastakin mielestä jälleen ihan aiheesta. Pikkuheppa pysähteli kohdalleni elikkä suoralla kun olisi voinut vain mennä, niin hidastettiin "tikkujalkalaukkaa", jota muuten pikkuhevonen painalsi kuin liian pienelle kehälle laitettu laukkahevonen tai liikaa pidätelty kenttähevonen konsanaan.
Hypyissäkin takapäähän toivottiin voimaa ja vaikka etu- ja takapäätä käytti, niin se selvästi jännitti ja olen ihan samaa mieltä siitä, että selkä ei ollut nyt niin hyvin mukana, vaikka "ojensikin" kaulaansa. Oltiin muuten sitten loppupeleissä suojitta monen mutkan takia paikan päällä (huono muisti suurimpana syynä), kun ainoa vaihtoehto olisi muuten ollut ne nahkasuojat, jotka aion kyllä myydä jollekin isompijalkaiselle.
En ole varma kävikö edes korkeuskaan maksimissa. Tuskin, koska tiputti kerran kun okseria oli juuri levennetty "oikeaksi" (meillä "tyyppivika", että ekasta tulee sen jälkeen "huti", jos näin voi muutaman harjoituskerran jälkeen sanoa) ja sen jälkeen hyppyyttivät vain kerran. Aikataulujen puolestakaan tuskin tuota 6:tta hyppykierrosta (käyntitalutuksineen ja lämppärihyppyineen) enempää olisi ollut varaa. (Nostan kyllä hattua, että arvioijat pitivät niin hyvin kutinsa "urakan kanssa".)
Ja, jos arvostelu ei ollut huippu, niin kaikkien rimojen alitus oli, että vuokratraikussa oli maton liimaus epäonnistunut ja se lähti jalan alta juuri traileriin kiivetessä niin, että pikkuhepalta meni tasapaino ja kun 3x0:n jalka kuitenkin jotenkin onnistui jäämään maton myttyyn ja trailein lava "pompahti" Kuvandykin hakiessa sen reunalta tukea, niin hetken aikaa pelkäsin, että pikkuheppa tulee voltilla alas. Ainut hyvä puoli tilanteessa oli, että oltiin aika tasan klinikan edessä, joten varmaan apu olisi ollut suht lähellä. Huh - todella pelottava tilanne ja sitähän ei helpottanut se, että maton alta paljastunut pohja oli paljaalle kaviolle sairaan liukas ja osa niin iso, että pikkuhepan tasapaino oli oikeasti koetuksilla kiivetessämme uudestaan traikkuun ja etenkin sieltä kotitallilla peruuttaessa. Jos tämä olisi käynyt jo lastatessa niin ei oltaisi tietenkään lähdetty minnekään, mutta 100 km päässä kotoa "piti" sitten yrittää toistamiseen ja onneksi "ilman mattoa" traikkuun pääsy kuitenkin vielä oli jotenkin ok.
Itselleni suurin anti reissusta oli ehkä se, että a) selvittiin siitä hengissä b) pikkuheppa oli "normi-rauhallinen itsensä" muuten ja se oli tällä kertaa tädille henkisesti tärkeämpää kuin se kovasti treenattu lennokas ravi.
Mutta - tästä melkein-voltista on nyt seurannut se, että lastaus ei olekaan ollut yhtä helppoa suoraa sisääntalutusta kuin aiemmin.
Kun seuraava reissu oli vielä vermoon kontrollikuviin ja ekaan kunnon hammashoitoon, mikä tarkoitti ikävää rauhoitusta, niin jo vermon reissulla ennen sisäänkiipeämistä muutaman kerran ensin trailerin ohi kävellyt ja sitten mattoa epäillen etusella koputellut ja sitä "koemaistanut" pikkuheppa meinasi iskeä jo kaviot maahan seuraavalla reissulla, elikkä kesälaitumille lähtiessä, ja "askel kerrallaan"-tyylin lastaukseen meni vähintään viitisen minuuttia.
Sinällään vermon reissu oli positiivinen. Kontrollikuvat (viime kesän kinnertälli) olivat onneksi täysin ok, jalat ehjät, mikä on kiva tietää ennen orilaitumelle pääsyä, ja se syksyllä vielä poikkeuksellisesti rtg:ssä näkynyt pehmytkudosarpikin oli jo hävinnyt.
Kasvurajatkin ovat jo aika lailla umpeutumisen puolella, joten enää jonkin verran tuohon (ryhdikkäästi seistessä 158 ja) vähintään 155 säkään on tulossa.
Hampaat raspattiin samalla rauhoituksella ja hyvä olikin, että oli rauhoitettu, koska maitohampaan irtoaminen raspatessa sai pikkuhepan nostamaan rauhoitettuna päätä niin, että ilman rauhoitusta olisi luultavasti reagoinut dramaattisemmin.
Ja valmiiksi jo kotitallin mutaisimmassa (mutta pitävimmässä) tarhassa pikkaisen ikäistensä lusitanon ja suomenhevosen kanssa arpiintunut pikkuheppa siis matkusti tuon suokkikaverinsa kanssa tuonne orilaitumille, jossa vääntökaverina on kolme muutakin suokkia. Noloa tunnustaa, mutta parhaiten syöneimpien joukossa jo sinne matkannut pikkuhevonen oli jo nyt alkuviikosta "discrace for his race" elikkä kaukana varjonkevyestä ahaltekestä.
Siinäpä taisi olla tärkeimmät. Tuli vähän tälläisellä tajunnanvirtatekniikalla, kun kävin mielessäni läpi viime viikkoja.
Mukavaa kesänalkua muuten kaikille, kun on jäänyt toivottamatta!!
|