|
Lähettäjä: Jamis
Päivämäärä: 18.1.16 15:37:25
Lynda, ihana tuo Vikke, tuitui :D tuplapiste, nyt ei enää tarvii oottaa, nyt tulee lisää!
Figaro, toimiihan se tosiaan, kiitos taas! Hahah, hyvin todennäköistä että joku muukin kuin Manu ja Vilho on huomannut Eemelin, se ei kovin piilossa suudellut italiaanoa.
Redeia, se että hahmo alkaa ärsyttää, on hyvä merkki mulle, jotain on tehty oikein :D
Villielain, Eemelin kaverina ois varmasti haastavaa olla, mutta sen kanssa bilettäminen ois vielä haastavampaa. Jatkuvasti sais olla vahtimassa, että mihin se nyt livahti. Eikö olekin kottarainen hauska sana, mä en muista missä yhteydessä törmäsin siihen ja sen jälkeen se on vakiinnuttanut paikkansa mun sanavarastossa IP:stä tutun mirmelin lisäksi. Lisätään sutkin Kuopioon lähtevien listalle.
Beeko, aattelin mennä perjantaina kattomaan, miltä se viime kauden hopeajoukkueen peli näyttää, oon aivan innoissani! Mun on ehkä pakko kirjottaa joku ekstrapätkä tyyliin Vodkaperseet, jossa Manu pääsee rauhassa bilettämään ilman, että sen täytyy vahtia Eemeliä. Ja voi shittilä, toivottavasti saat asiat hoidettua tietovarkauden osalta.
anonyymi, Eemeli sais ruveta tipattomalle :D Joo, voi jessus että mä nauroin yksikseni, kun kirjotin tuota pätkää ja näin silmieni edessä, miten Manun silmät leviää ja sen jälkeen verenpaine räjähtää tonniin kiukkusopulin takia.
RK, Manulla taitaa olla jokinlainen isällinen suhtautuminen kiukkuperse-Eemeliin, eikä se siksi potki sitä pois elämästään. Mäkin haluaisin tietää, että miks yks joukkue vaan kampeaa vuodesta toiseen itsensä mestaruuteen, vaikka muuten kausi olisi mennyt alavireisesti. Kai se sitten on se urheilulukio, pesislinja ja se, miten tehokkaasti ne kasvattaa pelaajansa pelipaikoille. Tekis mieli lähteä väijymään niiden treenejä ja muuta, koska eihän tollasta voi kuin ihailla!
öö, Manu nauttii teidän lukijoiden suurinta suosiota, enkä mä ihmettele lainkaan. Kiitos että kommentoit, vaikka pysytteletkin haamulukijana tavallisesti :) Toivottavasti jatkossakin kommentoit ilman mun kerjäämistä ;D
Zera, ehkä sun toiveesi kuullaan pian ;) Auts, kuinhan vanhoja tarinoita sä kaipailisit?
Kuopion tyttö, eikö vaan, humala-Eemeli on kamala!
Maea, Manu on monellakin tapaa aivan ihana. Eemeli aloittakoon tipattoman, kun ei osaa käyttäytyä :D
mato, voi kiitos ihanan pitkästä kommentista! Seurusteleva Eemeli oli huomattavasti rauhallisempi kuin tää hylätty kiukkuperse, joka se nyt on. Täytyy vain ihailla Manun hermojen pituutta :D Mä rakastan Manua niin paljon kuin vaan sydämeltäni voin ja ihan varmasti se tapaa elämänsä naisen tässä tarinassa, mutta onko se porkkanapää vai ei, se jää nähtäväksi. Kai nyt intistä sen verran saa lykkäystä, että pääsee kesäksi Kuopioon asumaan Manun kanssa? :D
jjs94, Eemeli on ärsyttävä, myönnän. Laitan sutkin lähtijälistalle, niin pääset Kuopioon kesäksi.
A/N: Huijui kuin paljon kommentteja olitte laittaneet, kiitos niistä! Pitääköhän mun enemmänkin ruveta ulisemaan ja kerjäämään ;) Noei. Rysäytetään tätä tarinaa nyt eteenpäin pari harppausta. Kirjoituksellisesti (mitä nää mun sanat on!) tää ei oo parhainta tekstiä multa, mutta pidän tästä silti ihan mielettömästi. Mitä mieltä ootte, onko mun vastakommenttien erottelu omille rivilleen parempi vai mennäänkö vanhalla kaavalla, että kaikki putkeen? Vai ehkä niin, että jos kommentteja on paljon niin laitan kaikkien vastaukset eri riville?
--
Mulle tuli déjàvu-olo, kun me käveltiin hiljaisuudessa kohti hotellia. Eemeli laahusti pari askelta mun edellä ja potki pikkukiviä tieltään. Meidän molempien ilta oli jäänyt pahasti kesken, mutta tällä kertaa mua ei ärsyttänyt lainkaan. Ainakin me oltiin saatu Eemeli pelastettua.
”Päätit sitten tuoda sen jätkän koko joukkueen eteen”, mä sanoin, kun meidän hotellin valot kajastivat edessä.
”Ei ne mitään tajunnut”, Eemeli tuhahti, se oli edelleen vihainen, kun me oltiin estetty sitä tekemästä virhettä.
”En ois niin varma”, mä sanoin. ”Sä et erityisemmin piilotellut sitä, että haluat panna sen kans.”
”Miks se edes kiinnostaa sua?” Eemeli kysyi. ”Miks mun elämä kiinnostaa sua, kun sulla on tyttökaveri ja kaikki niin vítun ihanasti.”
”Koska mä välitän susta ihan liikaa, vaikka en sais”, mä sanoin suoraan.
Eemeli meni hiljaiseksi ja puhui seuraavan kerran vasta, kun me seistiin käytävällä, jonka varrella meidän huoneet olivat. Sen aiempi uhmakkuus oli pyyhkäisty pois ja se näytti vain väsyneeltä. Mulla ei ollut mitään käsitystä, mitä sen päässä liikkui tällä hetkellä.
”Mä en tajua, miks sä jaksat mua”, Eemeli sanoi. Sen ääni kuulosti vähän nuhaiselta. ”Oon ihan perseestä.”
Mun sydän oli hajota pieniksi sirpaleiksi, kun mä katsoin sitä. Eemeli ei ollut pitkään, pitkään aikaan ollut noin romuna mun edessä. Se näpersi t-paitansa helmaa ja vältteli katsomasta mua. Mun jalat veivät mut sen luokse, vaikka mun olisi pitänyt perääntyä, mennä omaan huoneeseen.
”Halaa mua, jooko?” Eemelin ääni sortui.
Halasinhan mä, oikein mielelläni halasinkin. Eemeli kietoi kätensä mun vyötärön ympärille, painautui lähemmäs mua ja hautasi kasvonsa mun olkapäätä vasten. Mä olisin voinut kuvailla senhetkisiä tunteitani hélvetin monilla sanoilla, mutta kaikki ne tuntuivat liian kliseisiltä. Eemelin hengitys poltti mun ihoa ja sen kyyneleet kastelivat mun paidan. Mä vaan halasin sitä niin lujaa kuin uskalsin. Portaista kuuluva puhe säpsäytti Eemelin irti musta ja hetken aikaa mua palelsi. Mä olisin voinut jatkaa sen halaamista vaikka loppuyön.
”Tiiän että oon ollut ihan paska sua kohtaan, mutta voitko tulla mun seuraksi?” Eemeli kysyi. ”En halua olla yksin.”
Mä seurasin Eemeliä niiden huoneeseen välittämättä siitä, että mun vaisto sanoi, ettei se ollut fiksua. Eemeli oli aika hajalla ja itseni tuntien mä antaisin sen hakea läheisyyttä musta, enkä mä raaskisi pakottaa sitä puhumaan meidän väleistä. Mikä hélvetti siinä olikin, että normaalisti mä hallitsin ihmissuhteeni, mutta Eemelin kanssa mä olin täysin voimaton? Se sai tehdä mitä se halusi ja silti mä välitin siitä niin lujaa, että mahaan koski.
”Istu vaan siihen sängylle”, Eemeli sanoi napsautettuaan valot päälle.
Mä hymyilin toispuoleisesti nähdessäni, että Eemeli ja Manu olivat nukkuneet parisängyssä koko viikon ajan. Nyt selvisi sekin, miksi niillä oli ollut niin levotonta läppää lusikassa nukkumisesta. Mä vedin lattialla lojuvan päiväpeiton sängylle ja istuin sen päälle. Eemeli jäi nojaamaan pöytää vasten ja repi hampaillaan peukalonkynttä. Mulla oli ihan hélvetin kiusaantunut olo. Mä halusin sanoa jotain, mutta en saanut avattua suutani. Mulla oli käsillä täydellinen tilaisuus pyytää anteeksi Eemeliltä sitä kännipuhelua. Sen sijaan että olisin tehnyt jotain, mä vaan tuijotin Eemeliä. Sen harmaa t-paita oli kostea ja liimautunut sen vatsalihaksia vasten. Oli epäreilua, miten se onnistui surullisenakin näyttämään niin kuumalta.
”Kiitti, kun tulitte väliin.”
”No prob, vaikka Manua sun pitäis kiittää”, mä sanoin.
”Manu ja Veikka on ihan oikeessa”, Eemeli jatkoi ja puraisi alahuultaan estääkseen sitä vapisemasta. ”Mä oon paska ihminen.”
”Etkä oo”, mä sanoin. ”Ehkä sä oot vähän draamaqueen, mutta silti sä oot hyvä jätkä.”
Eemeli kääntyi katsomaan ikkunasta ulos. Se pidätteli itkua, sen leuka vapisi lähes huomaamattomasti ja se puri tiukasti hampaitaan yhteen. Mä olisin halunnut mennä halaamaan sitä uudestaan, mutta jokin esti mua nousemasta. Ehkä se oli selkärankaan asti jämähtänyt uskollisuus Emiliaa kohtaan. Tosin se uskollisuus oli helposti murenevaa laatua. Eemelin ei tarvitsisi kuin vihjaista, niin mä olisin valmis tekemään sen takia ihan mitä vain. Mä olin niin sen vietävissä, onneksi se ei ollut itse vielä huomannut sitä.
”Anteeksi”, mä huokaisin hiljaisuuden käytyä liian painostavaksi.
”Mistä?”
”Tiiät kyllä. Siitä puhelusta – ” mä kohautin olkiani ” – ja kaikesta muustakin.”
”Annetaan sen olla”, Eemeli sanoi. ”Ollaan molemmat kohdeltu toista vähän paskamaisesti.”
”Ai?”
”En mä oo sulle sen puhelun takia kiukutellut”, Eemeli tunnusti. ”Mua on vaivannut se, miten sä vaan hylkäsit mut, kun muutit pois Kujanpäästä.”
Öö, anteeksi mitä? Siitähän oli hitosti aikaa ja sen jälkeen oli ehtinyt tapahtua kaikenlaista. Miksi Eemeli ei ollut aikaisemmin sanonut mitään? Miksi se oli antanut mun olettaa, ettei sitä kiinnostanut enää? Ja miksi, víttu miksi se oli alkanut seurustella Martinin kanssa, jos se oli halunnut olla mun kanssa?
”Mä luulin, että säkin olit sitä – tai hítto, en mä ois ikinä jättänyt sua, jos oisin tiennyt”, mä änkytin. ”Miks sä et sanonut mitään?”
”En mä tiiä”, Eemeli kuiskasi. ”Kai mä oon vaan niin vítun tyhmä tai jotain.”
”Kai sä uskot, että mä oisin halunnut jatkaa silloin?” mä kysyin.
Eemeli nyökkäsi ja työnsi itsensä irti pöydästä. Se käveli mun eteen, laski kätensä mun poskille ja pakotti mut katsomaan itseään silmiin.
”Oonko mä nyt jo myöhässä?”
”En mä – Emilia ja mä – en tiiä”, mun oli vaikea muodostaa lausetta, kun Eemeli siveli peukaloillaan mun poskia ja se katsoi mua niin läheltä.
”Kai me voidaan olla taas kavereita?” Eemeli kysyi välittämättä mun änkytyksestä.
”Joo, tietenkin – ”
Mä en saanut sanottua sitä loppuun, kun Eemeli tarttui mua olkapäistä ja työnsi mut sängylle selälleen. Se kiipesi hajareisin istumaan mun lantion päälle.
”Mitä sä nyt?” mä kuulostin ihan säikähtäneeltä lapselta.
”Ootko muka unohtanut, miltä tää tuntuu?” Eemelin silmissä välähti kiusoitteleva hymy.
”Mikä?”
”Miltä tuntuu olla siinä, mun alla.”
Hélvetti se oli humalassa. Mä yritin päästä kiemurtelemalla kauemmas Eemelistä, mutta se puristi polvensa tiukasti mun lantiota vasten. Mun pitäisi laittaa stoppi tälle ennen kuin mä tekisin jotain, mitä mä katuisin. Muista Emilia, mä yritin jankuttaa itselleni, sun tyttöystävä on Suomessa, muista että sä seurustelet.
Eemeli painoi mun kädet patjaa vasten. Sen silmät tutkivat mun kasvoja ihan kuin mä olisin ollut sille tuntematon. Mä rypistin kulmiani Eemelille ja itselleni, kun olin antanut sen selättää mut niin helposti. Yhtäkkiä Eemeli laski päätään ja suukotti mua huulille. Se tapahtui niin nopeasti, että mä en olisi välttämättä tajunnut sitä, ellei Eemeli olisi heti perään kurtistanut otsaansa kuin kysyäkseen, miksi mä en ollut estänyt sitä. Mä vaan tuijotin sitä suu raollaan. Sitten se tuli uudestaan lähemmäs. Se pussasi mua ensin suulle, jatkoi kaulaa pitkin rintakehälle. Eemeli katsoi mua varovasti, lupaa kysyen. Mä en voinut liikkua. Järki huusi mua perääntymään, mutta tunteet sanoivat toisin. Jos mun mieli olikin unohtanut, miltä Eemelin suukot tuntuivat, mun vartalo muisti kaiken. Mun silmät painuivat kiinni Eemelin huulien hyväillessä mun ihoa. Ne kulkivat rinnalta takaisin kaulalle ja poskensyrjälle. Se kiehnäsi mun sylissä kuin huomionkipeä kissa, liu’utti kätensä mun paidan alle ja hieroi päätään mun leukaa vasten. Mun yllättymisestä johtuva kireys alkoi sulaa. Eemelin suusta purkaantui sairaan ihanan kuuloista vikinää, kun mun käsi nousi puristamaan sen hauista. Se painoi pari suukkoa mun korvan alle ja – yhtäkkiä sen pää retkahti mun olkapäälle.
”Eemeli?” Mä kutsuin sitä nimeltä, mutta en saanut vastausta. Kun mä työnsin Eemelin kyljelleen mun viereen, mä näin sen silmien olevan kiinni. Se hengitti rauhallisesti. Se oli nukahtanut kesken kaiken. Vaikka tilanne olikin aika huvittava, musta tuntui kuin joku olisi pelastanut mut heikoilta jäiltä just ennen putoamista veteen.
|