|
Lähettäjä: Jamis
Päivämäärä: 3.12.15 15:11:38
Johanna K, maistuko herkku hyvältä? :) willa, kiva kuulla, seksikohtauksien kirjottaminen on oikeesti ehkä haastavinta ikinä. Haluan todellakin huomioida alaikäiset lukijat, joiden elämään seksi ei välttämättä kuulu niin oleellisena osana kuin vanhempien. Figaro, hahah, Iemel on niin lyhyt että Martin vois kävellä huomaamatta sen yli :D Joo, aion varotella jatkossakin korkeamman ikärajan pätkistä. jjs94, tää on erittäin alussa vasta, joten tapahtumat tulee heittelemään laidasta laitaan eikä mikään varma oo kuin epävarmaa :D ellie, Martin on ehkä vähän liian sokerinen tai jotain? Villielain, yritän säännöllisesti lisätä jatkoa, koska kokemuksesta tiiän, miten ärsyttävää on oottaa lisää lukemista päiviä/viikkoja/kuukausia. Eemeli on niin pikkuruinen, mutta rakastan sitä siitä huolimatta kovasti! Oon ite aivan koukussa kirjotustyyliin jota sanon taidepaskaksi ja haluaisin kirjottaa sillä tavalla, mutta se ei sovi tän tarinan tyyliin. Sen takia mä yritän pitää seksikohtaukset aika "tavallisina", kiertoteitse ja vähän suoraan, mutta silti hyvällä maulla. Joo, ymmärrän mitä hait takaa, en mäkään halua sellasta oloa että istuisin sängyn vieressä katsomassa, kun toiset lempii :D
A/N: Eemelillä on liikaa aikaa miettiä asioita. Voisin hyvinkin lähteä sen kans viettämään jouluista leffahetkeä, jos joku vaan ensin keksis koneen, joka siirtää oikeasta elämästä mun poikien elämään.
--
Joulupäivänä Martinin ja mun kupla poksahti rikki, kun Martinin herätyskello soi kahdeksalta. Jääkiekkomaailma ei tuntenut sanaa joululoma, joten Martinin oli lähdettävä aamutreeneihin, vaikka mä kietouduin tiukasti sen ympärille ja kielsin sitä nousemasta. Mä en halunnut vielä lopettaa meidän minilomaa, joka oli tähän aamuun asti ollut parasta ikinä. Me oltiin nukuttu myöhään, syöty sängyssä, suudeltu piparinmuruja suupielistä ja rakasteltu. Kolmeen päivään me ei oltu käyty ulkona muuten kuin roskia viemässä. Aattoiltana me oltiin istuttu vierekkäin ruokapöydällä ja katseltu ikkunasta ulos pimeään. Lunta ei ollut juuri lainkaan, mutta jouluvalojen valaisema pimeys oli ollut kaunista. Nyt se kaikki oli takana.
”Onko sun pakko mennä?” mä nurisin, kun Martin irrotti kärsivällisesti mun sormet sen käsivarresta. ”Laita teidän valmentajalle viesti, että oot sairas tai jotain.”
”En mäkään haluais mennä, mutta mun on pakko”, Martin hymähti ja suukotti mun päälakea. ”Sitä paitsi Aksu ja Simo tietää meidän minilomasta, eikä ne kuitenkaan malttais olla vihjailematta muille, jos mä sanoisin olevani sairas.”
”Lahjotaan ne hiljaisiksi”, mä ehdotin.
”Kuulostaa hyvältä, mutta mun on oikeesti mentävä nyt”, Martin sanoi ja nousi istumaan. ”Sä voit jäädä sänkyyn oottamaan mua.”
Mieluummin mä olisin ollut sängyssä Martinin kanssa, mutta ei auttanut kuin päästää se menemään. Ulkomaalaisvahvistuksena Martin koki olevansa suurennuslasin alla, varsinkin kun sen alkukausi ei ollut sujunut odotusten mukaisesti. Sen maalitilasto näytti nollaa ja se oli joutunut vaihtamaan kakkosketjusta kolmoseen, kun peli ei ollut alkanut kulkea kakkoskentän laitureiden kanssa. Vaikka kumpikaan meistä ei sanonut sitä ääneen, me molemmat tiedettiin, miten helposti alisuorittavista ulkomaalaisista hankkiuduttiin eroon. Helpommin kuin suomalaisista, ja se pelotti mua. Mä en uskaltanut sanoa sitä Martinille, koska tiesin miten paljon se stressasi tehottomuuttaan, mutta mä toivoin että se löytäisi pian oman tasonsa ja rupeaisi taas tekemään maaleja. Mä en kestäisi jos sen sopimus purettaisiin ja se joutuisi muuttamaan toiseen kaupunkiin tai vielä pahempaa, kokonaan pois Suomesta.
”Tuu sitten äkkiä takaisin”, mä sanoin Martinille, kun se veti housuja jalkaansa.
”Tuun heti kun pääsen”, se lupasi ja kumartui suutelemaan mua.
Mä yritin saada uudestaan unenpäästä kiinni, mutta pyörittyäni parikymmentä minuuttia lakanoissa, nousin tuskastuneena ylös. Oli ihan perseestä, että liigan piti jatkua niin pian joulun jälkeen. Mä olisin hyvin voinut jatkaa vielä pari päivää rötväilyä sängyssä, olin tottunut pelottavan nopeasti siihen, miten kivalta tuntui herätä Martinin vierestä aamuisin. Tavallisesti me ei vietetty toistemme luona öitä kuin harvoin. Me noudatettiin pääasiassa samaa kaavaa niin pesis- kuin lätkäkaudenkin aikana: pelipäiviä ennen ja niitä seuraavina öinä kumpikin nukkui omassa sängyssä. Se toimi, vaikka lipsumisia tapahtuikin välillä.
Mä kasasin aamupalani olohuoneen sohvapöydälle ja kirjauduin Netflixiin. Yksinolo tuntui ahdistavalta. Sen jälkeen kun me oltiin muutettu Kuopioon, mä olin harvoin ollut yksin. Kämpillä oli aina joku seurana, ja musta oli tullut aivan naurettava seuranarkkari. Kujanpäässä mä olin viihtynyt yksin, mutta nykyään mun oli vaikea keskittyä mihinkään, kun jouduin olemaan omassa seurassani. Sekin ahdisti mua vähän. Kyllähän mä tykkäsin hitosti jätkien, varsinkin Martinin, seurasta, mutta silti mä en ollut tottunut siihen, miten levottomaksi yksinolo mut teki.
Edellisen jakson päätapahtumien pyöriessä läppärin näytöllä, mä kävin lukemassa uusimmat päivitykset Twitteristä ja siirryin Instagramiin. Mä selasin kuvia alaspäin ja mun sormenpäissä asti sävähti, kun näytölle lävähti kuva Emiliasta ja Vilhosta. Mun oli pitänyt poistaa Vilho seuraajistani, mutta se oli unohtunut sen päivittäessä niin harvoin Instagramiaan. Kun mä katselin kuvaa, jossa Vilho oli kietonut kätensä Emilian hartioille ja ne molemmat hymyilivät kovin onnellisina, mä tunsin ohimenevän nipistyksen jossain sydämeni tienoilla. Se oli ihan nopea piikki, enkä mä jälkeenpäin osannut sanoa, mitä mä olin tuntenut sillä hetkellä. Kai se oli ollut vain normaalia haikeutta, kun muut saivat viettää joulupäivää läheistensä kanssa, ja mä istuin yksin sohvalla katsomassa Netflix-sarjoja. Hélvetin hyvää joulua vaan, mä ajattelin myrtyneenä ja nakkasin puhelimen lattialle. Vilhokin voisi tukehtua siihen onnellisuuteensa.
Mä jaksoin katsoa ehkä parikymmentä minuuttia yhtä sarjaa Netflixistä ennen kuin nousin ylös ja laitoin Mulanin pyörimään. Se oli oikeasti tosi hyvä leffa, vaikka en mä ikinä olisi paljastanut jätkille katsovani sitä. Se oli tosi nolo leffa silleen ”moi oon kohta kaksviis ja tyyliin mun lempileffa on Mulan”. Vilho oli edelleen ainoa, jolle mä olin myöntänyt, että Mulan oli vieläkin tosi kova. Tuskin Vilho enää edes muisti sitä, ja vaikka olisikin muistanut, niin ei sillä ollut mitään merkitystä. Eikä mun muutenkaan tarvinnut miettiä jotain Vilhoa, koska sillä oli se Emilia. Niin ja mulla on Martin, pieni ääni sanoi vähän ennen kuin mä ehdin masentua tai jotain.
Just kun Mulanissa oli tulossa paras kohta, Martin laittoi viestin, että se olisi ihan kohta takaisin mun luona. Vítutti ehkä vähän, mutta olin mä silti iloinen, ettei mun tarvinnut enää angstata yksinolosta. Mä otin dvd:n pois soittimesta ja kävin piilottamassa kotelon mun vaatekaappiin. Mä ehdin takaisin sohvalle, kun Martin kolisteli sisään. Mä olin antanut sille avaimen, joka oli jäänyt Veikalta, kun se oli muuttanut takaisin Kajaaniin. Manu oli kohotellut vain kulmiaan, mutta Simo oli heittäytynyt dramaattiseksi ja ulvonut, että miksi me ei annettu sillekin omaa avainta meille. Mä olin luvannut käydä teettämässä Simollekin omansa, jos se antaisi ensin mulle avaimen niiden asuntoon. Sen jälkeen Simo ei ollut kysellyt avaimen perään. En mä olisi Martinillekaan antanut avainta, ellei mullakin olisi vapaa pääsy sen asuntoon.
”Oliko edes kivaa?” mä kysyin, kun Martin tuli mun seuraksi sohvalle. Sen tukka oli kostea ja posket pakkasen punaamat.
”Aika nihkeää”, Martin myönsi. ”Huomenna pelipäivä, eikä oikein jalka kulje.”
”Tuu tänne”, mä pyysin valuessani selälleni. ”Mä pusuttelen sun päivän paremmaksi.”
Martin hymyili kevyesti ja ojentautui mun viereen pitkälleen. Mä kiedoin käteni sen ympärille ja täytin lupaukseni. Okei, oli se enemmän suutelua kuin pusuttelua, kun me käytettiin kieltäkin. Mun mielestä pussailu oli vaan niin söpö sana, vaikka olikin aika tyttömäistä ajatella niin.
”Tuuthan sä huomenna peliin?” Martin kysyi vetäytyessään vähän kauemmas mun huulista.
”Tullaan Manun kans molemmat”, mä vastasin.
”Millon Manu tulee takaisin?”
”Huomenna. Kai sä jäät yöksi?”
Martin virnisti vinosti ja kysyi, halusinko mä sen jäävän. Mä nipistin sitä leuasta. Kysyikin vielä. Mä halusin ottaa kaiken ilon irti niistä hetkistä, kun me oikeasti saatiin olla kahdestaan. Kerrankin me saatiin olla just niin äänekkäitä kuin haluttiin ja rakastella vaikka suihkussa, jos siltä tuntui. Manu oli ehkä sikeäunisin ihminen, mutta silti sen ollessa täällä, sen läsnäolo kummitteli takaraivossa. Tietenkin se tiesi meidän harrastavan seksiä mun huoneessa, mutta en mä silti halunnut tehdä sen olosta kiusallista huutamalla kuin hyeena. No en mä ikinä huutanut muuten kuin ollessani vihainen. Martin oli meistä äänekkäämpi sängyssä, joten Manun tultua takaisin, mun pitäisi varmaan muistuttaa siltä, miten rakasteltiin hiljaa. Uskokaa pois, että mulla oli keinoni siihen.
Me käytettiin viimeinen kahdenkeskinen ilta katselemalla leffoja, puhumalla ihan arkipäiväisistä asioista ja pussailemalla huulet aroiksi. Martin teki meille ruokaa ja me syötiin sohvalla telkkarin valossa, kun ulkona alkoi olla taas pimeää.
”Tää oli paras joulu ikinä”, mä sanoin, kun me pestiin hampaita vessassa ennen nukkumaanmenoa.
”Niin mustakin”, Martin myönsi ja suuteli mua.
Vasta myöhään yöllä mä muistin puhelimeni, jonka olin nakannut olohuoneen lattialle. Martin, joka oli nukahtanut jo kauan sitten, tuhisi hiljaa mun vieressä. Mä nousin sängystä varovasti, etten häirinnyt Martinin unia, ja hiivin olohuoneeseen. Mun puhelin lojui matolla näyttö alaspäin. Kirkas valo sai mun silmät räpsymään. Koska oli joulu ja kaikki ihmiset viettivät sitä läheistensä kanssa, eikä kenelläkään ollut aikaa räplätä puhelinta, mä yllätyin nähdessäni, että olin saanut uuden viestin. Tällä kertaa ihan oikean viestin, eikä mitään whatsapp-viestiä. Mun piti ehkä pari kertaa vetää terävästi henkeä, kun mä näin, kuka viestin oli lähettänyt.
Vilho:
Hyvää joulua.
|