Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   1.12.13 20:40:42

Edellinen.

Lähettäjä: des. 
Päivämäärä:   2.12.13 17:19:48

Huijausta! Ei aloituspätkää :(

Lähettäjä: flanu 
Päivämäärä:   4.12.13 22:22:49

desin kanssa ihan samaa mieltä!!

Lähettäjä: whisky. 
Päivämäärä:   4.12.13 23:27:40

Alan päästä tähän vähitellen sisään. Päähenkilön ajatusmaailmaa ymmärtää jo paremmin, eikä hän ärsytä sillä tavoin kun aluksi. Olli sen sijaan on raivostuttava, uh!

Lähettäjä: des. 
Päivämäärä:   10.12.13 16:49:40

Eikä vieläkään pätkää :/

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   10.12.13 19:57:38

10. Äiti-lapsi-päivä
Kuten kesälomalla aina kävi, etukäteen pitkiltä tuntuneet viikot vilahtivat alkuun päästyään kiihtyvällä vauhdilla viimeiseen. Kun päiviä oli enää seitsemän jäljellä, kertasin lannistuneena tekemisiäni. Olin siivonnut kirjahyllyn ja pakastanut mansikat, mutta pitkästä listastani mikään muu ei ollutkaan toteutunut. Sen sijaan olin ratsastanut persnahkani kirjaimellisesti verille, kuusi kertaa kuluneiden puolentoista viikon aikana ja nyt keikuin luovuttamisen partaalla. En ollut tullut päivätunneista huolimatta yhtään paremmaksi ja kohtahan minun piti ne joka tapauksessa lopettaa. Hevosetkin pitäisivät parin viikon loman ennen syyskauden alkua. Mutta, muistin, luovuttaminen ei tullut kyseeseen. Olin maksanut syyskauden varausmaksut jo kesäkuussa. Minun piti vain päättää, jäisinkö tätitunnilleni vai yrittäisinkö pärjätä Lennun mainitsemalla junnuratsastajatunnilla. Jos hän nyt enää oli sitä mieltä, että sinne kelpaisin.

- Oletko sä tyytyväinen sun tuntiin? kysyin tunnustellen Tellulta, joka ei kyllä vieläkään ollut palannut ratsaille.
- Mihin tuntiin? hän kysyi ja kuulin äänestä, että piikit olivat nousemassa.
- Ratsastustuntiin.
- Olen, kai, hän sanoi vaisusti. Sitten hän availi suutaan pari kertaa kuin kala kuivalla maalla, muttei saanut sanotuksi mitään.
- Anna tulla, kehotin, sillä jotain hänellä selkeästi oli sydämellään ja aloin päästä jyvälle siitä, mitä se oli.

Se sitten tuli kuin räjähdys.
- Mä en halua enää ratsastaa! Se on joutava pikkutyttöjen harrastus!
Minulla oli ollut aihetta ja tilaisuuksia suunnitella erilaisia lähestymistapoja Tellun puuskiin ja tällä kertaa päätin yrittää pitkämielistä ja järkevää.
- Hassua, että sä yhtäkkiä olet tota mieltä.
- Kai mä saan muuttaa mieleni!
- No sitten ois ollu ihan kiva, jos sä olisit muuttanut sen, ennen kuin mä ehdin maksaa varausmaksun sun tunneista. Se oli kuitenkin monta sataa.
- Myy ne jollekin! Tai… tai ratsasta itse, kun oot kerran noin höpsähtänyt nykyään!
- Entäs Anu ja muut? Eikö nekään aio enää jatkaa?
- Ei… tai en mä tiedä.
- Siitä putoamisestako tää johtuu? tiedustelin.
- Ei! Tellu huusi ja katosi paikalta tömistellen, mistä päättelin, että saatoin olla oikeassa. Se ei paljon lohduttanut. Jäin istumaan ja miettimään, olisinko voinut tehdä jotain toisin jossain vaiheessa, jotta hän ei olisi päässyt hautomaan kammoaan näin monta viikkoa. Vai pitäisikö minun nyt mennä ja ilmoittaa, että hänen oli ratsastettava vielä ainakin kerran, sillä jos putosi, piti aina nousta takaisin. Itsekin olin pudonnut jo muutaman kerran lisää ja aina olin… mutta ei. Se ei varmastikaan toimisi. Millä minä hänet muka pakottaisin?

Minulla oli kuitenkin ylevä hyvä äiti –olo, joten seurasin Tellua.
- Oisit sanonut aikasemmin. Me oltais ehkä voitu keksiä jotakin, sanoin myötätuntoisesti koputettuani hänen huoneensa oveen ennen sen avaamista.
- Tässä mitään tarvii keksiä! Mä oon vaan kasvanu ohi ratsastuksesta!
- Selvä, kivahdin, sillä rajansa oli silläkin, miten paljon hyviä äitejä sai läimiä märällä rätillä päin naamaa.

Asian selvittäminen puhdisti kuitenkin ilmaa, mutta totuuden nimessä en olisi ottanut asiaa niin kevyesti, ellen itse olisi sittenkin ilahtunut ajatuksesta päästä ratsastamaan kahdesti viikossa. Ja siitä, että saisin ihan virallisesti omia Tellun ratsastushousut. Ehkä voisin ostaa oikeat saappaatkin jossain vaiheessa, kun katsoisin oppineeni jotain – sillä kai minä sillä tahdilla jossain vaiheessa väkisinkin edistyisin?

Ylimääräinen bonus oli, että Tellu rupesi yhteenoton jälkeen taas oikein herttaiseksi. En uskonut sen kestävän kauan ja se varmaankin liittyi kouluvaateasiaan.
- Voisinko mä saada vähän rahaa, että voin käydä ostamassa farkut ja pari puseroa, hän esitti. Mutta vaikka hän oli osoittanut pystyvänsä kavereidensa kanssa löytämään Linnanmäelle ja takaisin en voinut ajatella, että antaisin hänelle sellaisen summan rahaa ja päästäisin irti. Olin varma, että siinä kävisi samoin kuin työkaverini Emilian tyttärelle. Tämä oli palannut vaateostoksilta mukanaan vain huonolaatuinen paita ja farkkurahat olivat huvenneet huomaamatta limsaan, hampurilaisiin, meikkeihin ja karkkeihin.
- Mennään yhdessä, tein vastaehdotuksen.
- Mutta mä haluan mennä Essin ja muiden kanssa!

Lähettäjä: Jenna 
Päivämäärä:   16.12.13 17:07:54

Hyvää tekstiä!

Lähettäjä: muru 
Päivämäärä:   16.12.13 17:37:44

Laadukasta tekstiä! Tosi miellyttävä lukea kun ei silmään pistä kirjoitusvirheitäkään. Jatkoa odotellen :)

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   17.12.13 23:25:55

:) Kiitos, kiva kuulla!
----------------------
Minä, joka tunsin itseni yli-inhimillisen hyväksi äidiksi jatkoin kaupankäyntiä sanomalla, että jos me menisimme yhdessä ostamaan farkut, kengät ja syystakin, voisi Tellu saada puserorahaa ja käydä kavereidensa kanssa tuhlaamassa ne. Kompromissi sopi hänelle, mutta seuraavan stopin teki Teppo.
- Mä en halua lähteä vaateostoksille, hän sanoi, vaikka hänelle se oli paljon tarpeellisempaa kuin Tellulle. Hän oli kulkenut koko kesän samoissa verkkareissa, jotka hiutuisivat puhki ennen kuin syyskuu saapuisi. Poika oli kasvanut, mutta ikävä kyllä myös lihonut ja sen pistin ainoastaan tietokoneen syyksi.
- Sä et mene kouluun noissa housuissa, sanoin tiukasti.
- No kyllä sä osaat ostaa mulle uudet. Vähän isommat vaan kun nää, hän sanoi huolettomasti.
- Kenkiä en ainakaan osta sovittamatta!
- Me voidaan käydä isän kanssa äkkiä jossain.
- Ostakaa samalla sulle se uusi koulupöytä, sanoin ja luovutin siihen paikkaan. Olisi ihan oikein Ollille joutua ostoksille ja Tepolle joutua toteamaan, miten mahdotonta Ollin kanssa oli käydä missään ”äkkiä”, kun hän jäisi pähkäilemään materiaaleja, työn laatua ja hintoja.

Koska emme olleet enää käyneet yhdessä ratsastustunneilla yritin tehdä tästä ostosreissusta sellaisen mukavan tyttöjen jutun, joita tallireissut olivat parhaimmillaan olleet. Päätin, etten olisi kalkkis, mitä tuli nuorisomuotiin ja yrittäisin muutenkin olla siedettävä ja kaverillinen. Tellu näytti päättäneen jotain samansuuntaista ja menomatkalla meillä oli suorastaan mukavaa. Juttelimme asioista, joista nyt sen ikäisen kanssa voi jutella, kuten videoista, joita Tellu oli kavereidensa kanssa sinä kesänä katsonut ja tulevasta koulun alusta ja mitä sitten yläasteen jälkeen. Kumpikaan ei kilahtanut mistään, ennen kuin olin löytänyt parkkipaikan keskustasta.
- Seppäläänkö mennään? kysyin.
- Minnekäs muuallekaan?

En tiennyt ja hyvä niin. Joskus tulevaisuudessa varmaan tulisi hetki, jolloin Seppälän rievut eivät enää Tellulle kelpaisi, mutta toivottavasti hän siinä vaiheessa maksaisi ne itse. Nyt kauppa sopi meille paremmin kuin hyvin. Annoin Tellulle ohjeet siitä, minkä hintaisia farkkuja ja takkia hän voisi katsella sillä aikaa, kun menin itse poikien osastolle keräämään Tepolle tavaraa. Minua inhotti ajatella, että hän kulkisi koko talven koulussa verryttelyhousuissa, joten valitsin samettihousut, jotka näyttivät siltä, että saattaisivat mahtua ja muutamia puseroita sekä sukkia ja kalsareita. Talvitakkikin pitäisi kai uusia, mutta niitä ei vielä ollut esillä ja sitä ostamaan Teppo saisi kyllä lähteä mukaan.

- Mä menen sovittamaan, Tellu sanoi kasa vaatteita käsivarrellaan.
- Mä tulen odottamaan, tuu sitten näyttämään, sanoin ja parkkeerasin itseni sovitushuoneiden ulkopuolelle. Jo ensimmäinen asu sai minut räpäyttämään silmiäni, kun Tellu asteli kopista ulos leikkien selvästi mannekiinia: hän asteli hitaasti ja pyörähteli edessäni pukien sitten päälleen takin, jota oli ensin roikottanut olallaan.
- Herrajumala, sustahan on tullut ihan aikuisen näköinen, minulta pääsi, mutta se taisi olla ihan oikea reaktio. Ainakin Tellu hymyili ujosti ja livahti takaisin sovitushuoneeseen. Seuraavan vaatekerran kohdalla tajusin, että iso osa aikuisuutta johtui siitä, että hän oli vaihtanut lököttävän t-paitansa kaupan naistenmalliseen ja että sen alla oli kunnolliset rintaliivit. Sitä en toki maininnut, mutta en myöskään ollut huomaavinani, kun rintsikat ja puserokin päätyivät kassalle. Minusta se oli lähinnä liikuttavaa.

- No niin, entäs kenkäkauppa? sanoin, kun kannoimme isoja kasseja kaupasta.
- En mä välttämättä tarvitse, Tellu sanoi suureksi hämmästyksekseni, mutta lause ei päättynytkään siihen. – Mutta voisinko mä käydä kampaajalla?
- Nytkö?
- No vaikka.

Se oli aika looginen jatke rintsikoille, kieltämättä.
- Mitä sun hiuksille sitten pitäisi tehdä? kysyin varovaisesti. Tähän asti minä olin leikannut Tellun hiukset, välillä pidempää polkkatukkaa, välillä lyhyempää, välillä otsatukka ja sitten taas siihen ei saanut koskea. Mutta niin minä olin ostanut rintaliivien korvikkeetkin, pään yli vedettäviä toppeja, joita kaupattiin jo 120-senttisille. Olin ajastani jäljessä tässäkin asiassa.
- Semmoset kuin Niinalla, Tellu sanoi hartaasti, enkä oikeastaan ihmetellyt. Ystäväni oli ollut todella tyylikäs ja hän ja Tellu olivat jutelleet aiheesta ja pienestä kampaamosta, joka oli Niinan liikkeen vieressä.
- Voidaanhan me mennä katsomaan, lupasin yltiöpäisesti. Ei ehkä ollut kovin todennäköistä, että siellä olisi vapaata aikaa Tellulle juuri nyt, mutta jos olisi, voisin minä houkutella Niinan kanssani jonnekin lounaalle sillä aikaa. Ja jos minä nyt jatkaisin kilttinä äitinä olemista, ehkä Tellukin pysyisi kilttinä tyttärenä.

Lähettäjä: muru 
Päivämäärä:   20.12.13 16:09:27

Juhuu jatkoa tullut, kivaa :) hyvä pätkä taas!

Lähettäjä: flanu 
Päivämäärä:   23.12.13 23:37:18

Äääk! Miksi tämä oli päässyt putoamaan kakkossivulle :o

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   24.12.13 17:00:41

Hauskaa joulua kaikille!
-------------------
Niinan liike ei ollut ihan keskustassa, joten jatkoimme autolla Töölön suuntaan ja taas onnistuin löytämään hyvän parkkipaikan. Casanina oli hänen putiikkinsa nimi eikä Tellulla ollut mitään sitä vastaan, että menisimme sinne ensin. Siellä oli ihania tavaroita ja ainahan oli mahdollista, että hän innostuisi vaihtamaan kampaajakäynnin johonkin samettityynyyn, josta Niina ottaisi minulta tukkuhinnan jos sitäkään.
- Mitä saisi olla? henkäisi hyvin nuori tyttöihminen ujosti, kun Casaninan ovenpielessä roikkuva kilikello paljasti meidät. Niina oli maininnut kesäapulaisestaan ja siitä, että tämä saisi kasvattaa kolmisenkymmentä kiloa itsevarmuutta lisää, ennen kuin pääsisi takaisin hänelle töihin.
- Onko Niina täällä? Tellu kysyi kursailematta, mutta samassa tämä ilmestyikin takahuoneesta iso laatikko sylissään.
- Hei, mitenkäs te olette tänne eksyneet?

Tilanne oli pian selvitetty eikä Niina onneksi ollut vielä syönyt. Kampaamo oli tyhjillään ja Tellu istutettiin tuoliin maininnalla, että häntä kannattaisi tulla hakemaan aikaisintaan tunnin kuluttua.
- Ennemmin sinäkin tarvitsisit kampaajaa kuin syömistä, Niina arveli.
- En mä halua koko päivää täällä kaupungilla roikkua ja mikä mun hiuksissa on vikana? kysyin ja ravistin päätäni. Ei kai siinä suoranaista vikaa ollut, mutta en kyllä ollut helmikuun jälkeen tehnyt hiuksilleni mitään.
- Ennen luokkakokousta sun pitää.
- Etkö sä ajattele enää mitään muuta kuin sitä luokkakokousta? Mitä sä aiot ruveta ajattelemaan sen jälkeen, kun se on ohi? tiedustelin.
- Jaa, varmaan joulutavaroita.
- Pärjääkö se sun apulaisesi jos me käydään syömässä jotain?
- Kyllä se tunnin pari aina tulee toimeen. Nyt on vielä heinäkuu. Ei sinne kukaan eksy. Ens kesänä mä pidän koko kuun lomaa. Se yksi japanilaisbussillinen, joka oli lähtenyt vaeltamaan väärään suuntaan Temppeliaukion kirkolta, oli semmonen onnenkantamoinen, ettei se takuulla tule toistumaan.

Niina vei minut tyylikkääseen kahvilaan Runeberginkadun varrelle ja tilasimme salaatit ja kivennäisvettä. Hitto että se oli hauskaa! Kuvittelin olevani nuori juppi New Yorkissa ja että lasissani oli chardonnayta.
- Mitä sä aiot panna päälle luokkakokoukseen? Niina kysyi.
- Oikeesti sä et mieti muuta?
- No en mä nyt.
- Varmaan sen raidallisen leningin, joka mulla oli anopin synttäreillä, arvelin ja Niina irvisti.
- Raidallisen! Ja leningin! Se kuulostaa mummomaisuuden perikuvalta! Tai tanttamaisuuden, ja se on vieläkin pahempaa.
En ollut alun perin ollut sitä mieltä, mutta nyt mekkoparkani alkoi yhtäkkiä tuntua rumalta, väärästä paikasta pussittavalta ja liian pitkältä. Tämän jälkeen en kyllä voisi enää ikinä pitää sitä paitsi ehkä siivotessani. Hiton Niina!
- Jokohan se Tellu kohta valmistuisi, sanoin ja vilkaisin kelloa.
- Ei, vastahan me tultiin!

Mutta aikaa olikin kulunut jo yli puoli tuntia. Niina halusi välttämättä tarjota jälkiruoaksi kahvia ja suklaakakkua, mistä minua ei huvittanut kieltäytyä ja niiden jälkeen oli jo aika lähteä lunastamaan Tellu kampaajalta.
- Tässä on pari kivaa pikku putiikkia, Niina huomautti matkalla. – Tossa toisessa oli ikkunassa yksi unikkohame, joka muistutti mua susta joka kerran, kun kävelin ohi.
- Mä olen allerginen kukkakuvioille! muistutin.
- Ei se ollut kukallinen, se oli unikon värinen. Sun pitäisi ehkä käydä katsomassa sitä.
- Ei, mun pitäisi hakea Tellu pois, sanoin varmasti.

Tyttö oli melkein valmis; hänen hiuksiaan föönattiin juuri viimeisiä sekunteja.
- Noin, mitäs tykkäät? kampaaja kysyi ja käänteli peiliä niskapuolella. Tellun hiukset olivat lyhyemmät kuin koskaan sen jälkeen, kun hän oli ollut vauva ja hän näytti suloiselta isolta tytöltä.
- Kiva, hän sanoi armollisesti nyökäten ja nousi tuolista. – Kuule äiti, sun pitäisi kanssa. Tässä ollaan nyt ihan hilkulla, että kehdataanko me Niinan kanssa kulkea sun seurassa.
- Kiitos vaan, puhahdin, mutta katsahdus peiliin puolsi hänen sanojaan.
- Mulle tulee ihan kohta joukkio hääväkeä harjoituskampauksiin, pahoitteli kampaaja. – Haluaistiko sä tulla huomenna aamupäivällä?

Minun teki mieli sanoa kaiken Niinan päällepäsmäyksen jälkeen, että samoilla suortuvilla selviäisin kyllä hyvin jouluun asti, mutta ei minussa vaan ollut miestä siihen. Olisi ihanaa antaa jonkun pestä, leikata ja hoitaa ja enkö nyt ehkä ollut itsekin jonkin pienen palkinnon ansainnut, kun olin upottanut Telluun suuren summan rahaa ja paljon kärsivällisyyttä ja hyvää tahtoa?
- No jos sulla on vapaata aikaa niin kai sitten, sanoin epäröiden.
- On mulla! Käykö kymmeneltä?

Kävihän se. Vielä oli lomaa jäljellä.
- Tule sitten sen jälkeen taas poikkeamaan, täytyy mun huomennakin syödä, Niina vannotti ja minä lupasin. Ehtisin siitä huolimatta vielä iltapäivän ratsastustunnille, viimeiselleni.
- Mennään kotiin, mä kuolen nälkään, Tellu sanoi dramaattisesti huokaisten, joten maksoin ja lähdimme paluumatkalle.

Lähettäjä: des. 
Päivämäärä:   28.12.13 19:31:27

upup!

Lähettäjä: Keijokeiju 
Päivämäärä:   28.12.13 20:33:24

Liian harvoin tekstiä, mutta tätä on aina ihana tulla lukemaan! :3

Lähettäjä: jf 
Päivämäärä:   29.12.13 11:14:33

Jep, ainut vika tässä tuntuu olevan se, että on kesken ja osia tulee niin tavattoman harvoin!

Ehkä pitäisi suosiolla unohtaa koko tarinanurkka vähintään puoleksi vuodeksi, josko sitten löytyisi paria pätkään enemmän luettavaa. Toki olen erittäin kiitollinen näistäkin pätkistä, mutta olen sellainen himomlukija, että ei näin lyhyen tarinan lukeminen kuin harmita :)

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   29.12.13 15:02:18

Joo, mä en näköjään enää mitenkään pysty tohon joka päivä julkasemiseen. Ihan kuin jostain ois tupsahtanu elämä tai jotain, joka vie aikaa! Mutta kiva silti, jos tykkäätte :)
Lyhyt pätkä, kun luku loppuu.
-----------------
Merkillistä kyllä kotona ei ollut ketään enkä voinut muuta kuin olettaa, että Olli ja Teppo olivat ottaneet vihjailuistani vaarin ja lähteneet omille ostoksilleen. Ollin autokin oli poissa. Tellu viipyi kotona kymmenen minuuttia, ja siinä ajassa hän söi ja vaihtoi vaatteet – ei toki uusiin koulua varten hankittuihin, lukuun ottamatta niitä rintaliivejä – ja häipyi sitten omille teilleen soitettuaan kolme puhelua.
- Älä ole myöhään, sanoin automaattisesti ilman mitään syytä.
- En en, hän vastasi ja olin varma, ettei hän olisi pystynyt kertomaan, mitä oli luvannut, kunhan oli automaattisesti vastannut totuttuun tapaan.

Lomapäiviä oli jäljellä yksi vähemmän, tekemättömät työt listastani taas eivät olleet vähentyneet ollenkaan. Päätin, etten huolehtisi siitä asiasta ja että Olli ja Teppo varmaankin ymmärtäisivät syödä jotain ostoksilla ollessaan. Otin kirjan ja painuin pihalle lukemaan ajatellen, etten huolehtisi mistään muustakaan ja kai sen päätöksen myötä se iltapäivä jäi mieleen koko kesälomani täydellisimpänä. Kääntelin kylkeä riippumatossa, jos siinä nyt sellaista pystyi tekemään, täysin syventyneenä Corinnan järkyttävään rakkaustarinaan, jossa hän vasta kahden onnettoman avioliiton jälkeen sai nuoruudenrakkautensa ja loppusuudelman jälkeen nukahdin. Tai itse asiassa jo ennen sitä, mutta tiesinhän, että juttu päättyisi intohimoiseen rakkauskohtaukseen, joita olin lukenut sadoittain, joten sillä ei ollut väliä. Riippumatossa ei suoranaisesti voinut saada makuuhaavoja, mutta vähän jäykkä olin, kun heräsin ja lähdin tallustelemaan sisälle.

Eteisen lattia oli vuorattu isoin aaltopahvilevyin ja tuoreen lastulevyn tuoksu löi kasvoille, kun menin sisään. Humpsahdin heti takaisin lapsuuteen ja muistin, miten jännittävää oli silloin harvoin ollut, kun meille oli ostettu jotain ihan uutta. Sitä oli kierrellyt uutta huonekalua, hypistellyt sitä ja nuuskinut kevyttä tärpättimäistä tuoksua, kunnes se oli kokonaan haihtunut ja hylly tai lipasto vain osa sisustusta.
- Mitäs te teette? kysyin.
- Kootaan mun koulupöytää, Teppo sanoi tohkeissaan. Osia ja palasia oli olohuoneen lattialla ja sohvalla ja sekä Teppo että Olli näyttivät innokkailta ja onnellisilta. Se oli miellyttävä näky. Ehkä tuo askare oli tietokoneen tulosta lähtöisin, mutta ainakin nyt masiina oli hiljaisena ja hylättynä nurkassaan ja perheen miespuoliset tekivät oikeita miesten töitä.

Hyvän päivän loppu ei ollut vielä siinä eikä edes omenapannukakussa, jonka tein iltapalaksi ja palkkioksi ahkerille puusepilleni. Teppo pysytteli loppuillan huoneessaan järjestelemässä aarteitaan uuden pöydän laatikoihin ja kaappiin ja Ollikin antoi tietokoneen olla.
- Menikö sulla kauheasti rahaa tänään Tellun kanssa? hän kysyi, kun löhösimme sohvalla katsomassa televisiota.
- Aika lailla.
- Mä kävin automaatilla ja nostin sulle vähän, hän sanoi ja kaivoi housujensa taskusta pienen käärön seteleitä. Se tuntui paksulta, mutta kun ilahtuneena sitä selasin, totesin kaikki setelit pieniksi. Oli siinä silti aikamoinen summa.
- Kiitos, sanoin.

Lähettäjä: whisky. 
Päivämäärä:   2.1.14 08:30:32

Pakko tulla jälleen kerran kiittämään Sennnua :) Tarinasi ovat olleet niin monen unettoman yön pelastus, etten jaksa edes niitä laskea. Edellisyö kului aivan sujuvasti Vanhempieni tarinan parinkymmenen ensimmäisen luvun parissa. Tarinoitasi jaksaa lukea aina vain uudelleen, kerrasta toiseen.

Lähettäjä: des. 
Päivämäärä:   6.1.14 23:54:16

Upup :)

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   7.1.14 17:23:35

Kiitos kiittämästä, whisky.!
-------------------
11. Kaikkea sitä kuulee
Kiitos epäilemättä Niinan näin unta, että olin saapunut luokkakokoukseen ja muut osallistujat olivat pönäköitä viisikymppisiä ukkoja pitkien pöytien ääressä; he kaikki olivat pukeutuneet tummiin pukuihin ja heidän kravattinsa kiristivät niin, että pulleat posket ja kaksoisleuat näyttivät punakoina ja hikisinä makaavan kovien kaulusten päällä. Mikä pahempaa, olin itse jostain epäselväksi jääneestä syystä pukeutunut kirkkaanpunaiseen lyhyeen mekkoon, jolla oli pituutta korkeintaan kolme senttiä pakaroiden alapuolelle. En siis uskaltanut riisua poplariani, kiskoin vain sen vyötä tiukemmalle. Valitettavasti se ei ollut paljonkaan pidempi. Herättyäni en tiennyt pitäisikö minun nauraa vai mitä. Tunsin itseni edelleen puolialastomaksi, vaikka pukeuduin pitkiksiin kaupunkireissua varten. Nyt tuntui typerältä lomapäivän tuhlaukselta ajaa sinne uudestaan, kyllä minun hiukseni olisivat kelvanneet ihan hyvin toisenkin puoli vuotta. Mutta en viitsinyt jättää menemättäkään, se olisi voinut olla kova kolaus sen kampaajan kukkarossa.

Matkalla, kun ihan omassa rauhassani ajelin aamuruuhkan jälkeen kohti Töölöä, mieleni muuttui. Tämä ei paljon hävinnyt luksusiltapäivälle riippukeinun rauhassa. Oikeastaan tämä oli vielä parempaa. Kukaan ei voisi tulla häiritsemään minua minkään asian kanssa, ennen kuin näkisin hyväksi palata kotiin. Kävelin kampaamon ovesta viittä vailla kymmenen ja pääsin heti istumaan.
- Leikataanko sullekin lyhyt? kampaaja kysyi ja vaikka olin siihen asti ollut sitä mieltä, aloin nyt epäröidä. Minulla oli aina ollut pitkät hiukset, sillä kuten Tellulla, meilläkin oli äiti huolehtinut lasten kampauksista niin kauan, etten enää uskaltanut pitkiä kutrejani leikkauttaa, kun omilla rahoillani ensi kertaa menin kampaajalle. Sitten joitain vuosia myöhemmin olin kerran kokeillut ja muistan vieläkin, miten orvolta olo oli tuntunut ne pitkät viikot, kun olin vain odottanut hiusten kasvamista takaisin edes niskan peitoksi.
- Voisko olla mitään lyhyttä, joka ei näyttäisi lyhyeltä? kysyin ja tunsin itseni hölmöksi.
- Voi kuule, voi hyvinkin! nainen tirskahti ja alkoi selata lehtipinoa sivupöydällä. Hän toi nähtäväkseni kuvan kampauksesta, joka tosiaan oli suunnilleen epälyhyt lyhyt. Otsatukka oli pitkä poskille asti, korvat pilkistivät esiin ja niska oli melkein näkyvissä.
- Anna palaa, sanoin rohkeudenpuuskassa ja antauduin hänen käsiinsä.

Pian muistin, miten nautinnollista olikaan käydä kampaajalla. Vahvojen sormien hieroessa shampoota hiuksiini tunsin, miten kaikki maailman huolet valuivat viemäriin huuhteluveden mukana ja puoliksi nirvanassa istuin katselemaan peilistä, miten suortuvani tipahtelivat lattialle.
- Haluatko sä väriä?
- Eiköhän tää kelpaa, arvelin. Hiukseni olivat syvän tummanruskeat luonnostaan, kuin vasta keitetty kahvi ja tumma suklaa ja näin pesun jälkeen ne näyttivät mustilta.
- Nää on kyllä vähän auringon haalistamat, kampaaja arveli ja alkoi puhua kiiltohuuhtelusta ja kullan ja kuparin sävyistä. Annoin puhua itseni ympäri.

Kevein jaloin ja kukkaroin poistuin tuntia myöhemmin ja toivoin, että olisin sittenkin aamulla valinnut jotain uuteen tukkaani sopivampaa päälleni. Ja meikatakin olisi voinut. Kampaus tuntui kuuluvan eri ihmiseen kuin saippuapuhdas pärstä, raidallinen t-paita ja tennarit. Olin jo lähdössä senkertaista parkkipaikkaani kohden, kun muistin, että Niina oli puhunut uudemmasta lounaasta. Vaihdoin suuntaa ja kävelin Casaninaan. Ujoa tyttöä ei nyt näkynyt vaan Niina kauppasi koristetyynyjä permanentatulle rouvashenkilölle.
- Näytä nyt! hän huudahti heti, kun täti oli mennyt pois.
- Näytä mitä? Kai sä nyt mut näet näyttämättäkin, tuhahdin, mutta pyörähdin ympäri ja Niina taputti käsiään yhteen.
- Lopultakin sä näytät joltain muulta kuin leikkipuistoäidiltä!

Se oli loukkaavaa, mutta ehkä siinä oli vähän totuuttakin, joten en suuttunut.
- Tule tänne, mulla on sulle jotain, Niina hoputti ja veti sivuun verhon takahuoneensa oviaukosta.
- Mitä? utelin ja seurasin häntä.
- Mä kävin hakemassa sulle vähän vaatteita sovitettavaksi.

Sekin oli melkein loukkaus, mutta koska olin juuri harmitellut arkista asuani, nielin senkin.
- Sun maku ja mun maku ei kyllä oo samalta planeetalta, huomautin.
- Ja sulla on kuitenkin kiire kotiin imuroimaan tai jotain muuta ylen tärkeetä, joten mä kävin ihan sua auttaakseni hakemassa ehdokkaita tänne, Niina virnisti. – Älä huolestu, en mä ottanut yhtään kukkamekkoa.

Lähettäjä: Meow_ 
Päivämäärä:   8.1.14 20:20:16

.. ihan ku mun ei ois tehny valmiiks mieli kampaajalle, kiitos tästä pätkästä :D

Lähettäjä: jackets 
Päivämäärä:   13.1.14 14:18:35

sama täällä, tuli hirvee hinku kampaajalle! enkä oo käynyt yli vuoteen, koska pelkään että pyydän sitä vahingossa leikkaamaan lyhyeksi, vaikka yritän kasvattaa tätä reuhkaa!

Lähettäjä: Sennu_w 
Päivämäärä:   13.1.14 14:22:39

Kaverilta leikattiin just lyhyeks ihan pyytämättä, vaikka se yritti kasvattaa reuhkaansa. Kommunikaatiokatkos.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   16.1.14 22:26:43

Takahuoneen seinällä roikkui koukussa joukko vaatepuita vaatteineen ja ensiajatukseni oli, että en kyllä pistäisi niistä yhtäkään päälleni tämän huoneen ulkopuolella.
- Oletko sä varma, ettei mistään löytyisi enää mitään värikkäämpää? kysyin.
- Voi löytyä, mutten mä ehtinyt käydä kierroksella kovin kaukana. Alahan stripata, Niina komensi, ja koska tämä oli vain leikkiä, tottelin ripeästi. Muistin, miten olimme joskus pieninä leikkineet Mian äidin vaatekaapissa ja kokeilleet kaikki hänen juhlaleninkinsä ja korkokenkänsä. Kokeilin punaista hametta ja sähkönsinistä puseroa ja näytin kymmenvuotiaalta. Tumma violetti- ja mustakuvioinen kapea hame oli sinänsä kaunis, mutta se ei mennyt kiinni.
- Sä olet levinnyt, sanoi Niina silmät suurina. Hän roikkui edelleen verhon ja ovenkarmin välissä, vaikka olisihan oven kilikello varoittanut, jos joku olisi tullut liikkeeseen.
- Kai mä nyt hitto vie kouluajoista olen! Mä olen tehnyt kaksi lasta sen jälkeen!
Jätin hameen napin auki ja puin sen seuraksi kirkkaankeltaisen jakun, joka oli koko joukosta mahdottomin – kunnes katsoin peiliin. Väri sopi minulle ihanasti nyt, kun olin ruskettunut. Mutta ei kai aikuinen ihminen voinut sellaista väriä pitää? Tai vaaleanpunaista? Sillä sitäkin Niina oli valinnut, vaahtokarkin värisen kotelomekon. Ja housut, jotka olivat sinänsä ankaraa kukonaskelkuviota, mutta kalpeanvihreät ja ruskeat, kuin minttusuklaa, mutta tokikin liian tiukat levinneille lanteilleni.

Yhtäkään vaatekappaletta en olisi itse kaupassa katsahtanut kahta kertaa, mutta Niinan mieliksi kokeilin kaikkia ja ihastuin enemmän tai vähemmän moniin.
- Nyt me päästään syömään, toi tuli pankista, sanoi Niina, kun kaupan puolelta kuului kilahdus. – Käydään matkalla maksamassa noi ja katsomassa, olisko sopivampia kokoja noista, joiden kanssa mä olin liian optimistinen.
- Ei mulla ole varaa näitä kaikkia ostaa! Eikä haluakaan, sanoin rehellisesti.
- No ne mitä haluat. Toi keltainen takki sun on ainakin pakko ottaa.

Arvuuttelin mielessäni takin hintaa ja laskin, mitä oli Ollin antamasta rahatukusta jäljellä ja arvelin, että siihen se melkein jäisikin. Mutta niin vaan mieleni muuttui matkalla pikku putiikkiin, että ostin sitten myös yhden hameista, siihen sopivan puseron ja ne kukonaskelhousut, kun näin siellä perinteiset mustavalkoiset omaa kokoani.
- Mä olen törsännyt enemmän kuin mulla olisi ollut varaa ryysyihin, jollaisia mä en ole koskaan tiennyt haluavani, sanoin surullisesti, kun sain ostokseni tyylikkääseen paperikassiin. Silti minulla oli oikein hyvä olo niin kuin vain silloin, kun tiesi tehneensä ihanan ostoksen.
- Se on sen arvoista, Niina vakuutti ja lupasi tarjota lounaan, koska oli osasyyllinen.
- Kokonaan syyllinen, korjasin.

Minua ei olisi huvittanut palata kotiin, mutta palasin vastahakoisesti ja minua kadutti koko ajan enemmän. Hittoonko minä sellaista vaatemäärää oikeasti tarvitsin? Okei, menisin kai siihen luokkakokoukseen ja siellä voisin niitä ulkoiluttaa ja housuja voisin pitää töissä, mutta en minä niitä oikeasti olisi tarvinnut. Kun ei se Jassukaan ollut ikinä soittanut uudelleen eikä minulla ollut mitään muuta menoa tiedossa ennen työpaikan pikkujouluja. Ja hiusten laitattaminen oli ollut ihan turhanaikaista myös. Olli ei varmaan edes huomaisi.

Tellu kuitenkin huomasi.
- Mitä sä olet mennyt tekemään? hän huudahti.
- Kävin kampaajalla. Kävit itsekin.
- No mutta sä olet ihan eri asia. Sähän olet vanha!
En jaksanut sanoa vastaan, sillä vanhalta oloni tuntuikin. Olisin mieluummin hautautunut sänkyyn kuin lähtenyt tallille, mutta ei näin hilkulla voinut peruakaan. Lennu tulisi sinne tänään yksin minun takiani. Roikotin ostokseni yläkertaan ja vaihdoin Tellun ratsastushousut jalkaan. Ehken sentään ollut ihan pilalle levinnyt ikävuosistani huolimatta, kun saatoin käyttää neljätoistavuotiaan tyttäreni pöksyjä? Vaikka enemmän se taisi Tellusta kertoa kuin minusta.
- Mä menen tallille, sanoin Tepolle, joka oli jumittunut tietokoneen eteen. – Etkö sä hitto vie pääse siitä vehkeestä irti? Kuule, kaikki sun kaverit on unohtanu sut siihen mennessä, kun koulu alkaa ja kenen kanssa sä sitten siellä olet?
Kaduin melkein saman tien, kun olin päästänyt sen suustani, mutta sanottu mikä sanottu, enkä ollut varma, oliko Teppo edes kuunnellut.

Lähettäjä: Emsku 
Päivämäärä:   22.1.14 15:08:28

Oi, täällä OLIKIN uus pätkä! Luulin, ettei olis ja tulin vaan nostamaan. Ihana yllätys!

Lähettäjä: whisky. 
Päivämäärä:   26.1.14 12:07:57

Nyt kun kaikki on luettu Mustaojan myöhempiin tarinoihin asti, on pakko tulla kyselemään missäs tätä pääsee jatkamaan. Henriikaan tämä taisi hypätä seuraavaksi, ja muistaakseni Sennnu ne joskus laittoi nettisivuille. Linkkiä kaipailisin :)

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   26.1.14 14:56:32

http://henriikan.webs.com/

------------
Lennu oli jo tallissa, kun kävelin sisään. Pysähdyin kynnykselle vetämään keuhkoihini hevosentuoksuista ilmaa ja kuuntelemaan rouskutusta ja pim, tulin paremmalle tuulelle. Auringonvalo luikerteli sisään, pöly tanssi siinä ja kaikki oli rauhallista ja uneliaan odottavaa.
- Sä saat ottaa tänään Solen, Lennu sanoi ja sulki Kenzon karsinan oven perässään.
- Häh, sanoin filmaattisesti, sillä en ollut ollut Kenzolle uskoton koko lomani aikana.
- Kenzolla on yks jalka tukkina. Toivottavasti se on vaan nyrjähtänyt eikä sen pahempaa, mutta ei sitä nyt juoksuteta.

Sole? Se tarkoitti sitä keväällä tullutta uutta ponia, joka oli saanut aikaan hulabaloon silloin Tellun tunnilla.
- Eikö se ole mulle liian pieni? kysyin, kun en kehdannut kysyä, että riehuisiko se minunkin allani, jos sattuisi ukkonen jyrähtämään.
- Ei hemmetissä ole, sehän on leveä kuin virtahepo.

Olihan poni vähän jykevänpuoleinen vikkelistä liikkeistään huolimatta, joten lakkasin ruikuttamasta ja laitoin sen kuntoon ratsastusta varten. Sen selkään pääsin pahemmin ponnistelematta toisin kuin Kenzon ja sen satula oli mukavan littana. Kiersimme kenttää ja poni katseli virkeästi joka suuntaan ja käveli reippaasti toisin kuin Kenzo, jonka askel tässä kohden tuntia oli aina puolet hitaampi.
- Ota ohjat, Lennu sanoi.

Viidessä minuutissa olin umpirakastunut. Sole liikkui niin pehmeästi ja tasaisesti, että kuvittelin voivani ratsastaa sillä vaikka ilman satulaa ilman minkäänlaisia vaurioita ja se totteli minua herkästi. Tosin Lennulla oli paljon sanottavaa minulle niin käsistä, jaloista kuin ryhdistänikin, mutta se saattoi johtua siitäkin, ettei hänellä tällä kertaa ollut muuta silmätikkua kuin minä. Minä ainakin nautin vilpittömästi ja tuntui lähinnä hauskalta, kun Sole pelästyi kentän kulmalle pyöräilevää pikkutyttöä ja otti hatkat. Ei se loikkinut kuin ehkä kymmenen metrin päähän jääden sitten korvat hörössä katsomaan taakseen ja minusta tuntui, että se oli vain leikkisällä päällä.
- Älä anna sen hölmöillä tolla tavalla, Lennu sanoi ankarasti ja pisti minut ratsastamaan ympärillään. Laukkaa, mainittakoon. Kenzon kanssa laukkaaminen oli edelleen vähän haastavaa ainakin, jos piti kääntyä samalla, mutta tällä ratsulla saatoin edetä pienellä ympyrällä kuin karusellihevosella, näkemättä ollenkaan vaivaa.

Lennu pisti meidät hidastamaan ja kiihdyttämään vauhtia ja vaikka minulla olikin hauskaa, olin iloinen, kun hän lopetti. Ei minulla ollut kuntoa ratsastaa kokonaista tuntia tällä tavoin yksin, kun en voinut välillä lintsata kulmissa tai opettajan selän takana.
- Se siitä sitten, nähdään parin viikon päästä, Lennu sanoi, eikä kuulostanut ollenkaan surulliselta.
- Just kun mä aloin päästä tän homman makuun, sanoin minä haikeasti.
- Niinkö? Pääsikö hevoskärpänen purasemaan?
Minusta se oli hassu kysymys, kun olin kuitenkin rampannut täällä viikoittain monta vuotta, mutta nyökkäsin myöntävästi.
- Ratsastuskärpänen, tarkensin. – Pari viikkoa kuulostaa kauhean pitkältä ja musta tuntuu, että mä olen just päässyt vauhtiin. Tää oli hauskin tunti ikinä! Pitääköhän mun mennä jonnekin muualle ratsastamaan siksi aikaa, kun te olette lomalla.

Se oli vain sanahelinää: en aikonut tosissani ruveta totuttelemaan uuteen paikkaan tai edes etsimään sellaista. Loma tekisi hyvää niin minulle kuin kukkarollenikin. Lennu kuitenkin otti minut vakavasti.
- Jos sä tosiaan olet tota mieltä, niin mulla on yksi ystävä, joka kaipaa liikutusapua hevosilleen.

Yksi yksinkertainen lause keikautti koko kesäpäivän uuteen asentoon. Hetkeä aikaisemmin olin ollut tuntiratsastaja, nyt olin vakavasti otettava harrastaja, jonka katsottiin kykenevän itsenäiseen toimintaan. Sitä piti pureskella vähän aikaa.
- Luuletko sä, että mä pystyisin? kysyin ihmeteltyäni tarpeeksi.
- Mikset pystyisi? Kyllä sä sen verran pysyt selässä, että osaat metsäteitä ravailla. Mä voin antaa puhelinnumeron, jos sä haluat.

En minä tiennyt, halusinko tai uskaltaisinko, mutta tuntui sanoinkuvaamattoman hyvältä, että olin kuullut sellaisen ehdotuksen ratsastuksenopettajani suusta. Samalla ymmärsin, etten voisi nukkua yön yli ja palata asiaan seuraavalla tunnilla, sillä näkisin Lennun seuraavan kerran vasta syyskauden alkaessa.
- Anna vaan, mä mietin, sanoin sen takia, ja kun pääsimme talliin, Lennu kävi toimistossa raapustamassa sen paperilappuselle. – Eveliina, luin ääneen, kun sain sen käteeni. Se kuulosti harmittomalta ja hyväenteiseltä nimeltä ja tajusin lopultakin kysyä, minkälaisesta hevosesta oli kyse.
- Sillä on kaks suomenhevosta. Mutta soita sille, kertokoon itse lisää.

Lähettäjä: . 
Päivämäärä:   30.1.14 13:10:59

Ihana pätkä, toivottavasti saadaan paljon heppailupätkiä mukaan :)

Tämä tosiaankin saa jatkoa ihan tuskastuttavan hitaasti! Pitäisi lukaista vanhemmat tarinat taas läpi odotellessa, tosin en ole päättänyt, että mistä sitä aloittaisi.

Lähettäjä: polli 
Päivämäärä:   5.2.14 12:55:22

Uppista

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   5.2.14 21:06:50

12. Kymi
Teppo oli sittenkin kuunnellut, huomasin, kun pääsin taas kotiin. Koko kotimatkan ajan olin mielessäni ratsastanut liinaharjaisella suomenhevosella pitkin metsäpolkuja ja heräsin siitä unelmasta ikävästi, kun minut otti vastaan hyvin nuorten miesäänten kuoro.
- Älä noin! Anna mä!
- Ei kun nyt on mun vuoro!
- Sä pelasit just!
Kuulosti siltä, että meillä oli koko Tepon luokka, mutta ei olohuoneessa ollut kuin kolme poikaa omani lisäksi: Samu oli pieni, laiha ja silmälasipäinen, Kari eli Kakku, joka näytti ulkomuotonsa perusteella pitävän niistä erityisesti kaiken muun syötävän lisäksi ja kolmas, jota en tuntenut. Hän oli vähän Vaahteramäen Eemelin näköinen hapsottavaa hiuspehkoa myöten. Lippalakki oli vähän uudempaa muotia, mutta hän näytti juuri yhtä ilkikuriselta.
- Kukas tämä on? kysyin kuuluvalla äänellä, lähinnä tehdäkseni tiettäväksi, että he eivät olleet enää pelkästään omassa seurassaan ja hätkähdytinkin heidät hiljaisiksi.
- Se on vaan Kakun serkku, Teppo kuittasi ja työnsi Samun pois tuolilta. – Mun vuoro.

Sen enempää huomiota minuun ei kiinnitetty, ennen kuin olin käynyt suihkussa ja valmistauduin ruoanlaittohommiin, joita kukaan muukaan ei ollut ottanut haltuun. Silloin Teppo tuli keittiöön.
- Saaks jätkät tulla syömään kans?
- Jos sä haluat jakaa oman pihvisi neljään osaan, tuumasin, sillä olin juuri itsekin harmitellut sitä, ettei Olli näköjään ollut muistanut käydä kaupassa kuten olin aamulla pyytänyt. Missä hitossa hän sitten oli, sitä en tiennyt.
- Ei sitten, Teppo sanoi pettyneenä ja meni pois. – Tai voiko ne syödä Tellun pihvin? Ei se kuitenkaan tuu.
- Jooei. Mene nyt siitä, hätistin. Minua harmitti, etten voinut olla aurinkoinen äiti ja ruokkia poikiakin – vaikka eivät he olisi mahtuneet pöydän ääreen yhtaikaa meidän muiden kanssa – mutta en voinut muuttua kyljykseksi.

Olli tuli kotiin, kun sapuska alkoi olla valmista. Hän puhkui hyvää tuulta ja raahasi neljää muovikassia.
- Missä sä olet ollut koko päivän? tiedustelin.
- Sähän käskit käydä ruokakaupassa.
- Siellä näin kauan?
- No, kävin mä vähän muuallakin. Joko sä teit ruoan?
- Se on valmista, sanoin enkelin kärsivällisyydellä ja aloin tyhjentää Ollin ostoksia kaappeihin. Hän oli ostanut kaikkea, mitä olin pyytänyt ja paljon, paljon enemmänkin. Nyt olisin voinut hyvin paistaa Tepon kavereillekin pihvejä, mutta perunat olisivat loppuneet kesken, joten he saivat edelleen mennä omiin koteihinsa syömään. Tellukin sattui tulemaan touhuistaan sopivasti, kun huusin Tepon koneen äärestä syömään, joten luvassa oli oikein perheonnen perikuva. Paitsi että minä olin räjähtämispisteessä. En olisi osannut sanoa yhtä syytä siihen, kun se oli kaiken summa: oman tuhlailuni aamulla ja siitä johtuneiden omantunnonpistosten, Ollin viipymisen ja poikalauman olohuoneessa, ja ahdistustani vain lisäsi se, ettei minulla ollut kunnollista syytä. Niinpä nielin kaiken valkosipuliperunoiden kera ja totesin, että joku olohuoneen poikalapsista olisi hyvinkin voinut syödä minun liha-annokseni, sillä minulle ei maistunut.

- Mä en ota lihaa, ja eikö meillä ole mitään salaattia? Tellu kysyi paheksuvasti.
- Tomaattia ja kurkkua, tokaisin ja työnsin lautasta häntä kohden. – Mikä vika lihassa nyt on?
- Mä olen miettinyt kasvissyömistä. Ajattele nyt, että tää on tehty jostain samettisilmäisestä lehmästä!
- Ei oo, se on possua, totesin ja aloin itse asiassa ruveta hiukkasen huvittuneeksi. Voisiko perheeni mitenkään ruveta enää yhtään ärsyttävämmäksi?
- No silti ihmisten pitäisi syödä kasviksia!
- Peruna on kasvis! mutisin ja kirskautin veitseni lautaseen niin, että koko perhe hiljeni. Se oli vielä pahempaa kuin se, että he höpöttivät typeryyksiä, enkä kestänyt sitä kuin hetken.

- Mä olen miettinyt vuokrahevosen hommaamista, sanoin rikkoakseni hiljaisuuden. Tuskin se ketään kiinnostaisi mutta olisipa vähän taustamelua syömiselle. Tellu kuitenkin tarttui siihen kuin ahne hauki matoon.
- Vuokrahevosen? Oletko sä hullu?
- En, sanoin loukkaantuneena.
- Mistä sä vuokrahevosen saisit, tommonen täti?
- Itse asiassa Lennu ehdotti sitä mulle, sanoin. – Meidän ratsastuksenopettaja, jos muistat. Joka on opettanut mua tässä sen jälkeen, kun sä et enää halunnut jatkaa ratsastamista. Sillä on ystävä, joka kaipaa hevosilleen liikutusapua.

Lähettäjä: tripi 
Päivämäärä:   7.2.14 12:04:48

Hei vaan!!
Nyt on muutama kuukausi hiljaiseloa takana, ja aikamoisia kuukausia onkin ollut. Nyt alkaa taas elämä rullaamaan, eli taas on energiaa avata internet-selain ja vierailla ht.netin ihmeellisessä maailmassa!

Nyt on nämä pari topiccia luettu läpi, ja juuri kun pääsit vauhtiin, nämä pätkät loppuivat! Kesti hetken päästä sisään tämän hahmon pääkoppaan, mutta tarpeeksi kun keskittyi niin kyllä se siitä lähti. Mulla on kyllä nyt vaikeuksia tuottaa minkäänlaista tekstiä, mutta halusin silti ilmottautua! Odottelen seuraavia pätkiä innolla :)

(ens viikolle tuli otettua äkkilähtö espanjaan, eli kai täällä on ainakin yksi pätkä odottamassa kun sieltä pääsen takaisin pakkaseen?)

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   7.2.14 20:37:51

Takuulla on (odottamassa), ainakin jos kerrot mihin lähdet ja muutenkin voisit kyllä vähän päivittää kuulumisia, oon viimeks kuullu susta kesäkuussa, Tirppana!

Lähettäjä: flanu 
Päivämäärä:   7.2.14 23:12:55

Mä edelleen odotan tripsua kattelemaan Aapelia! Kuinkahan monta kertaa sitäki on suunniteltu, mut koskaan saada sovittua ajankohtaa :D.

Oooh, mä niin odottelen lisäpätkiä, päivittäin käyn tarkistamassa ja sit kun pätkä tulee, ni kaikki muu katoaa, kun se pitää lukea heti paikalla! Toisaalta ois kiva kun tulis useemmin pätkiä, mut toisaalta on tosi kiva, kun joutuu vähän odottamaan, sit sen uuden pätkän lukee paljon suuremmalla antaumuksella.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   7.2.14 23:23:49

Flanukin sais vähän raportoida mulle olemisistaan ja tekemisistään :D

Lähettäjä: des. 
Päivämäärä:   8.2.14 12:57:46

Oletko sä kopioinut ton Kari eli Kakun mun elämästä? Kai se kuuntelee pelkkää Black Metallia ja juo parin vuoden päästä paljon olutta, koska kirkkaita juodessaan se hakkaa bussipysäkit tohjoksi? :D

Lähettäjä: flanu 
Päivämäärä:   8.2.14 20:19:19

Me on siirrytty Vantaalle poniinin kanssa, alotettiin syksyllä kisailu (käytiin kahet estekisat ja yhet koulukisat, koulutuuppauksista saatiin 51,83%, kun kuski unohti radan :D) ja tällä kaudella jatketaan. Poniini on toiminut myös hienona lastenratsuna, kun toi oma 1v likka ratsastelee sillä ja lisäks tädin 2v tyttö käynyt selässä. Ruunattiin vuos sitten, kun siitä tuli ihan tyhmä käsitellä (ts. haasto ihmistä painimaan, kun ei ollut kavereita, ni alko olemaan vähän vaarallista).

Et eipä sen ihmeempää, mä vaan lueskelen aina, mut en jaksa koskaan kommentoida :D. Oon kauheen laiska kommentoimaan nykyään, enkä edes kirjottele ite mitään, kun ei oikein oo kirjottelurauhaa ja inspiskin on kadoksissa :/.

Lähettäjä: Tirppana 
Päivämäärä:   10.2.14 14:40:33

Fuerteventuralla ollaan.. Taivas pilvessä, aikamoinen myrsky ja flunssa vaivaa edelleen :D

Mitäs tässä.. Oli isoja ongelmia viime vuoden puolella.. Helmikuussa ne alkoivat ja sain vihdoin tehtyä niille stopin loppuvuodesta. Nyt elän taas omaa elämääni :) sain uuden miehen, ja lopetin tupakoinnin joulun tienoilla. Nyt on taas hyvä olla, kun on saanut kadotetut kilot takaisin :)

Lähettäjä: flanu 
Päivämäärä:   10.2.14 21:38:35

Tirpsuli, mitä sä teit saadakses kilot takasin? Mä painan vaivaset 46 kiloa ja siinä on ainaki 6 kiloa liian vähän. Toi lapsi on vieny mun kaikki kilot ja mä haluun ne takasin :D

Lähettäjä: des. 
Päivämäärä:   16.2.14 00:09:22

Nostellaanpa

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   16.2.14 11:17:38

Tuli mieleen kiirehtiä tänne ennen kuin Tripi ehtii takasin :D
-----------------------
Tellu hiljeni kerta kaikkiaan ja katsoi vain hämmästynein, pyörein silmin. Olin tiennyt, että hän ymmärtäisi, miten iso asia tämä oli ja olin iloinen edes tästä pienestä voitosta. Olli sen sijaan ei ymmärtänyt.
- Vuokrahevonen? Mitä se tarkottaa? hän kysyi.
- Sitä, että mä kävisin lainaamassa toisen ihmisen hevosta välillä, selitin.
- Lainaamassa?
- No, vuokraamassa, kai, tunnustin. Enhän minä tiennyt, oliko se Lennun ystävä vailla apua vai rahaa.
- Mutta etkö sä nyt jo harrasta ihan tarpeeksi ratsastamista? Olli kysyi. – Sä olet käynyt monta kertaa viikossa siellä. Miten sä aiot ehtiä, kun loma loppuu?

Raivo, jos sitä voisi laittaa auton tankkiin, ei tarvitsisi huolehtia bensan hinnoista!
- Eiköhän mulla ole sen verran aikaa, sanoin suloisesti ja puristin rakettipolttoainetta tiiviimpään tilaan. - Mihin muuhunkaan mulla aikaa menisi paitsi teidän passaamiseen, enkä mä sitä ajatellut laskea harrastukseksi. Vai eikö mulla saa olla harrastuksia? Jos te ootte Tepon kanssa nenät tietokoneessa kahdeksan tai kymmenen tuntia päivässä niin te harrastatte ihan @!#$ paljon enemmän kuin minä, joka harrastan vaan kodinhoitoa! Mihin teitä ei saa sitten kirveelläkään!
- Kävinhän mä kaupassa, Olli sanoi pelästyneenä, sillä harvoin minä noin kovilla kävin kimppuun.
- Ja siitäkö nyt sitten saa kuulla jouluun asti? Odota, mä merkkaan sen kalenteriin! sähisin ja nousin todellakin tekemään niin. Samalla nostin lautaseni tiskipöydälle, sillä ellen kohta poistuisi kunniakkaasti, poistuisin nolosti, kyyneleet silmissä. – Siivotkaa jälkenne, kun ootte syöneet!

Kiipesin portaat yläkertaan pyyhkien poskiani. Ellei Tepon hovi olisi vallannut olkkaria, olisin mennyt sinne ja pistänyt soimaan jonkin levyn, jolla olisi ollut kovaa kolinaa ja pauketta, mutta en sentään kehdannut. Heittäydyin sängyllemme, mutta adrenaliini kohisi korvissani ja räminäpunkki olisi kyllä auttanut. Eipä sillä, että meillä olisi punk-levyjä ollutkaan. Ollin peruja oli alakerrassa hyvä kokoelma Hurriganeseja ja sen jälkeen aikuisempaa musiikkia, jota olimme yhdessä ostaneet. Minulla ei ollut levyjä nuorena ollutkaan, vain kasetteja. Mutta ne olivat kyllä jossain…

Ponkaisin pystyyn. Yläkerrassa oli meidän huoneemme ja sen, jota Olli remontoi, lisäksi toinen pääty, josta olin joskus haaveillut saavani harrastushuoneen lapsille ja meillekin: televisio ja stereot, mukavia sohvia ja sinne olisi mahtunut vaikka biljardipöytäkin tilan puolesta. Tällä vauhdilla vaan lapset ehtisivät muuttaa kotoa ja tehdä meille lapsenlapsia, ennen kuin remontti etenisi sinne asti. Nyt se oli romuvarasto, jonka raivaaminen oli ollut yksi asia kesäloma-askarelistallani. Ehkä siellä riehuminen helpottaisi kiukkuani.

Avasin oven, joka narisi pahaenteisesti kuin kauhuelokuvassa ja silmäni osuivat ensimmäiseksi lasten pieniksi jääneisiin sänkyihin. Niiden myyminen oli ollut mielessä, mutta helppouden vuoksi ne oli vain raahattu tänne, kun uudet oli ostettu. Poissa silmistä, poissa mielestä, niin siinä oli käynyt ja siinä ne olivat nököttäneet siitä asti, kun Tepollekin oli koulun alkamisen kunniaksi ostettu isojen ihmisten peti. Ei enää! En sentään ruvennut raahaamaan niitä ulos sieltä, mutta suunnittelin päässäni myynti-ilmoituksen, jonka kirjoittaisin viimeistään huomenna ja veisin lähikaupan seinälle. Samalla raivolla heivasin oven ulkopuolelle kolme isoa pussillista lasten pieniksi jääneitä vaatteita. Ne oli aikoinaan ollut tarkoitus kierrättää tuttavaperheelle, mutta jostain syystä emme olleet pitäneet yhteyttä pariin vuoteen ja siinä ajassa näiden lapset olivat kasvaneet isoiksi niihin. Veisin ne Uffiin, sillä mieleeni ei nyt tullut ketään, jolla olisi ollut pieniä lapsia. Ei kai niitä tutuille enää olisi kehdannutkaan tyrkyttää, pois muodista menneitä ryysyjä.

Lakkasin leikkimästä äitihenkilöä, kun näin laatikon, jota olin alitajuisesti tainnut tulla etsimään. Siellä olivat vanhat c-kasettini. Ne olivat saaneet lähdön olohuoneesta jossain vaiheessa, kun meillä oli alkanut olla enemmän edustuskelpoisia levyjä. Olli oli lempannut omansa suoraan muovikassiin – joka sivumennen oli täällä tallessa myös eikä roskiksessa, kuten hän oli aikonut – mutta minä olin pakannut omani hellästi laatikkoon. Halusin säilyttää muistoni. Nyt avasin laatikon ja aloin etsiä Maukka Perusjätkää. Melkein kaikki kasettini olivat itse nauhoitettuja, sillä ei minulla ollut ollut pennosia pistää ostokasetteihin, jotka olivat yhtä kalliita kuin oikeat levyt ja paljon helpommin solmulla tai kiharalla. Jos jokin levy oli ollut pakko saada, olin ostanut sen kahteen tai kolmeen pekkaan Niinan ja Mian kanssa. Jompikumpi heistä oli nauhoittanut minulle kasetin ja pitänyt itse levyn, ja jos olin soittanut nauhan puhki, olin pyytänyt uuden kasetin.

En löytänyt Maukkaa, mutta jäin ihmettelemään kaikkia muita kasetteja. Että olinkin jaksanut väkertää niihin kaikkiin moniväriset kannet ja tekstata kappaleiden nimet. Muistaakseni olin jonain vuonna jopa tehnyt kaikkiin uudet kannet, kun Iiriksen ja minun huoneeseen oli vaihdettu uudet verhot ja halusin kasettieni sopivan niiden väriin. Miten kauheasti teinillä olikaan aikaa! Minun pitäisi muistaa se seuraavan kerran, kun Tellu väittäisi, ettei ehtinyt tehdä jotain. Ja sitten halusin hänen korvalappustereonsa. Ikivanhojen kappaleiden nimet saivat ne soimaan päässäni, mutta kaikkia en muistanut. Saturday Night Fever oli ollut iso juttu silloin ja mietin, vieläkö löytäisin pääkopastani askeleet sen tanssikuvioihin. Niitä oli harjoiteltu Mian huoneessa useammin kuin sata kertaa.

- Mitäs sä täällä touhuat?
Olli palautti minut silmänräpäyksessä nykyhetkeen ja se oli suurensuuri virhe, vaikka hänen äänensä olikin sovitteleva ja anteeksipyytävä. Olisin tarvinnut enemmän aikaa.
- Miten niin? kivahdin.
- Me siivottiin keittiö.
- No vau! Piirtäisinkö mä papukaijamerkin?

Minua alkoi melkein säälittää mies, joka ymmärsi tökänneensä väärään kohtaan ja alkoi vetäytyä. Minä tönäisin aarrelaatikkoni takaisin vanhalle paikalleen ja ryntäsin hänen ohitseen alakertaan. Soittaisin sille Eveliinalle heti, tällä sekunnilla.

Lähettäjä: flanu 
Päivämäärä:   16.2.14 23:26:48

Oivoi, tää on niin parhautta, et mun piti ihan pistää Teharijakso paussille ja lukea välissä :D. Aivan loistava pätkä, voi kun mun mankka toimis, voisin soittaa tytölle mun vanhoja C-kasetteja (lastenlauluja ja äänikirjoja).

Lähettäjä: tripi 
Päivämäärä:   19.2.14 14:34:43

Olit myöhässä, palasin kotiin JO sunnuntaina :)

Ei kyllä ollut montaakaan hyvää auringonottopäivää. Kovin tuulinen saari tuo Fuerteventura. Kyllä siellä vissiin vähän väriä sai pintaan, ja tuli syötyä harvinaisen hyvin! All Inclusive -pakettiin sisältyivät aamiaiset, lounaat, päivälliset, välipalat JA juomat ruokailujen aikana ja niiden välillä :)

Heppakuume on iskenyt taas.. Tekisi mieli kokeilla jotain kesäkurssia, mutta en uskalla yksin lähteä edes vanhaan tuttuun dumiin. Tarttis jonkun paikan missä kuuluu porukkaan :(

Lähettäjä: . 
Päivämäärä:   19.2.14 18:00:31

Tätä tulee ihan tuskallisen hitaasti lisää! ;)

Aloin taas (en edes halua tietää monennenko kerran) lukemaan jessijuttuja alusta :)

Lähettäjä: des. 
Päivämäärä:   21.2.14 21:41:01

Tripi, luulis et kesäkursseilla olis paljon ulkopuolisiakin?

Ja porukkaan pääsee, kun vaan menee :) Tai sit mä oon ollu aina vaan kivoilla talleilla..

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   21.2.14 21:59:09

No se on ainakin varmaa, ettei porukkaan pääse menemättä siihen ensin :D

Mä pyydän syvästi anteeksi hitauttani, kauheesti vaan on kaikkee muutakin nyt. Mutta viimeistään, kun olympialätkän mitalit selviää, lupaan!

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   23.2.14 11:01:11

Kelloni soi puoli kahdeksalta; minä käänsin kylkeä ja heräsin neljäkymmentäviisi minuuttia myöhemmin. Se oli kamalaa. Eveliina oli kuulostanut puhelimessa niin töykeältä, että ellen olisi taistellut asian puolesta, olisin sanonut ei kiitos ja kieltäytynyt mistään yhteistyöstä hänen kanssaan.
- Sun pitää olla tallilla viimeistään yhdeksältä, jos huomenna aiot tulla. Muuten mä en ehdi näyttää sulle mitään, ennen kuin mun pitää painua töihin, hän oli sanonut ja minähän olin luvannut auliisti. Nyt syöksyin pystyyn sydämeni hakatessa miljoonaa ja pukeuduin tuulispäänä. Aamiainen sai jäädä, kun painuin autolleni muun perheen jäädessä uinumaan ihanien lomaunien parissa.

Aamu oli ihana. Yöllä oli satanut, mutta nyt aurinko jo lämmitti viimeisiäkin lätäköitä olemattomiin ja ellen olisi tuntenut olevani matkalla työhaastatteluun, olisin nauttinut. Nyt en voinut. Minua jännitti liikaa. Onneksi tiesin tien tallille, joten en eksynyt matkalla. Se oli työmatkani varressa yhden bussipysäkin vieressä ja olin usein ajatellut, että jos Tellu olisi suostunut käymään siellä nykyisen tallimme sijasta, minun ei olisi tarvinnut aina kuskata häntä.

Ajoin autoni parin muun vierelle ja otin minuutin vetääkseni henkeä. Ei ollut mieltä rynnätä talliin soperrellen kuin tunnilta myöhästynyt koululainen, olinhan aikuinen nainen. Sitä paitsi kello oli vasta kymmentä vaille ja minun piti päättää, ottaisinko kypärän ja raipan mukaani takapenkiltä. Päätin olla ottamatta. Niiden kanssa näyttäisin alkeiskurssille pyrkijältä. Muistaisin ikäni, olisin asiallinen, enkä ottaisi mitään paskaa vastaan tytöltä, joka varmasti oli minua nuorempi, olkoonkin, että hän omisti kaksi hevosta ja oli siten ylivertaisten ihmisten kastissa.

Menin talliin ja kysyin ensimmäiseltä vastaantulevalta ihmiseltä – tytöltä, joka lakaisi käytävää – oliko, hän Eveliina.
- Tuolla, hän viittasi peremmälle tuskin nostaen katsettaan luudasta, joten jatkoin matkaa. Viimeisissä bokseissa oli kaksi suomenhevosta ja toisen häntää harjasi nuori nainen, jonka miedon punaiset hiukset olivat poninhännällä. Hän huomasi minut oitis, joten minun ei tarvinnut rykäistä tai mitään.
- Oletko sä Unikko? Mä jo ajattelin, että mä säikäytin sut tulemattomaksi, hän sanoi eikä kuulostanut enää ollenkaan pelottavalta.
- En mä niin pienistä säiky, sanoin ylpeänä.
- Mikko vaan oli ihan mahdoton ja mä halusin vaan kiivetä seinille.
- Mikko?
- Mun poika. Uhmaikä. Jokin ylimääräinen uhmaikä, se on jo viiden.

Annoin saman tien anteeksi. Tiesin hyvin ne ylimääräiset uhmaiät. Eveliina tuntui jo luonnostaankin olevan melko lyhytsanainen ja töksähtelevä, joten kai hän oli vain ollut oma itsensä puhelimessa.
- Tässä on Elsa ja toi on Kymi. Mä olen harjannut ne jo tässä sua odotellessani. Elsa on mun kisaratsu, mutta Kymi on jo kakskymmentä ja meinaa jäädä jäykistymään, kun ei mulla vaan aika riitä. Mun vuokraaja meni jäämään ratikan alle ja sillä on jalka kipsissä nyt ainakin kuus viikkoa. Sinä aikana toi vanhus muuttuu vaatepuuksi, ellen mä keksi sille jotain liikuntaa.

Kaksikymppinen suokkivanhus kuulosti lupaavan leppoisalta minulle, joka olin vähän pelännyt, etten olisi kelvollinen mihinkään ilman Lennun opetusta. Ehkä minä tuosta selviäisin.
- Haluatko sä, että mä ratsastan sillä nyt? kysyin.
- Mä ajattelin, että voidaan mennä maastoon ja mä näytän sulle vähän reittejä niin osaat sitten omin päin.

Minut oli näköjään valittu jo, ajattelin kummallisen onnellisena. Hain kypäräni autosta ja Eveliina näytti minulle satulahuoneen. Kymi ei näyttänyt sen paremmin ilahtuneelta kuin pahastuneeltakaan, kun vein satulan sen karsinaan ja nostin sen sen selkään. Se oli vaaleanruskea ja valkoharjainen kuten Elsakin ja sillä oli valkoinen läiskä sieraintensa välissä. Se oli jo merkittävä hevonen elämässäni, vaikka en nähnyt mitään mielenkiintoa persoonaani kohtaan, enkä itsekään voinut väittää rakastuneeni ensi silmäyksellä.

Yritin pysytellä asiallisena ja antaa kokeneen vaikutelman ja luojan kiitos pääsin satulaan ilman ongelmia. Kymi ei ollut kovin suuri. Elsa sen sijaan oli, sen satula ja Eveliinan kypärän nuppi keikkuivat suunnilleen samalla korkeudella.
- Onko se nuori? kysyin, kun se kuopi ja pureskeli kuolaimiaan niin, että kilinä kävi, kuin ei olisi malttanut odottaa liikkeelle pääsemistä.
- Seitsemän vasta. Pelkkä penikka. Mennään tännepäin.

Lähettäjä: L-R 
Päivämäärä:   24.2.14 21:36:30

"Menin talliin ja kysyin ensimmäiseltä vastaantulevalta ihmiseltä – tytöltä, joka lakaisi käytävää – oliko, hän Eveliina."

Ylimääräinen pilkku. Ups :)

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   24.2.14 22:29:54

Tackar oi esilukijani :D Vai minäköhän olin huolimaton enkä korjannut? :D

Lähettäjä: L-R 
Päivämäärä:   27.2.14 21:26:34

Mä en muista :D

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   4.3.14 17:22:55

Seurasi ihana maastoretki auringonvalon kirjavoittamassa metsässä. Siellä puiden lehdet vielä tippuivat vettä ja lätäköt lotisivat varjoisissa paikoissa. Olin syvästi onnellisessa olotilassa. Kymi seurasi tyynesti Elsan keikkuvaa, ruskeaa takapuolta, kun ratsastimme pitkin pieniä polkuja ja vähän isommalla polulla laukkasimme pätkän. Eveliina kysyi minulta huomaavaisesti luvan ensin ja huolettomasti lupasin. Laukkahan oli vain yksi askellaji muiden joukossa ja jos Kymi vastoin kaikkia odotuksiani innostuisi liikaa, voisin vain ratsastaa päin Elsaa ja se takuulla pysähtyisi.

- No niin, mitä sä olet mieltä? Eveliina kysyi, kun palasimme tallille yli tunnin myöhemmin.
- Olipa kivaa, vastasin, sillä en ollut ihan varma siitä, mistä hän kysyi mielipidettäni.
- Sä siis voit ruveta käymään?
- Voin, lupasin. – Joka päiväkö?
- Ehtisitkö sä joka päivä? Eveliina kysyi epäileväisesti ja luojan kiitos pysähdyin ajattelemaan, ennen kuin sanoin mitään.
- Nyt mä olen vielä lomalla, mutta ei tässä enää monta päivää sitä ole jäljellä ja sitten en välttämättä, sanoin. Alkaisivathan ratsastustunnitkin taas parin viikon päästä enkä minä nyt kahdelle tallille työpäivän jälkeen voisi venyä. – Ja riippuu se siitäkin, haluatko sä rahaa.
- Mä olen ottanut Annilta kympin kerta, Eveliina sanoi ja se oli paljon vähemmän, mitä olin pelännyt. – Lähinnä sen takia, että jos se on maksanut sen, ei tuu semmosta kynnystä lähteä tallille vaikka sataisi tai jotain. Mutta mä voisin ottaa sulta vitosen, koska tää on vähän niin kuin molemminpuolista apua, vai mitä?
- Niin on, sanoin tyytyväisenä. Olin jopa harkinnut lopettavani tupakanpolton, jos minun täytyisi se pahe vaihtaa vuokrahevoseen, mutta nyt minun ei tarvitsisi. Summa oli niin nimellinen, että voisin sen sijaan luopua viikoittaisesta suklaapatukka-annoksestani, eikä minun sitäkään tarvitsisi oikeasti tehdä. Tämä harrastus ei pahasti puraisisi kukkaroani.
- Hyvä. Nyt mä pärjään viikonlopun yli, mutta tulisitko sä maanantaina?
- Tulen, lupasin.

Jäin tallille Eveliinan kiiruhdettua töihin, sillä sitten, kun kaikki oli sovittu, hän oli maininnut sivulauseessa, että karsinat pitäisi siivota.
- Mä saan vähän alennusta tallivuokrasta kun siivoan itse, tai Anni on tietty siivonnut silloin, kun se on käynyt. Sopiiko sulle?
Miten minulle olisi saattanut olla sopimatta? Ikinä en ollut sellaista tehnyt ja mahdoinkohan edes osata, mutta lupasin silti.

Tallissa ei ollut ketään, mutta oven vieressä oli pari talikkoa ja kottikärryt. Otin ne ja yritin näyttää siltä, että tiesin, mitä tein, kun kärräsin ne käytävän perälle. Miten vaikeaa tämä nyt muka saattoi olla? Siivosinhan päivät pääksytysten muutenkin.

Kymin boksissa oli kikkareita pitkin takaseinää ja ne oli melko helppo lapioida sieltä pois. Katsoin olevani valmis sen suhteen, kun jalkani lipsahti liukkaassa kohdassa ja havaitsin, että turpeen alla oli maanalainen luolasto hevosenpissaa. Sen pois kaivaminen oli hankalampaa, mutta onnistuin lopulta selvittämään senkin. Elsa sen sijaan näkyi asuvan suossa. Märkää, pistävän hajuista turvetta oli niin paljon, että olisi voinut luulla sen kaataneen sinne vesiämpärin tai pari. Ehkä se olikin, mistäs minä tiesin. Paitsi että vesi ei kai löyhkännyt niin, että silmiä kirvelsi?

Minulta meni melkein tunti siihen, että sain kaiken märän pois ja siinä vaiheessa kottikärryt alkoivat olla melkein täynnä. Eveliina oli maininnut, että lantala oli jossain tallin takana, joten lähdin etsimään sitä, ja vasta, kun olin keikannut kaiken moskan kasan jatkoksi uskalsin oikaista selkäni ja tunnustella oloani. Hauiksia särki ja vyötärönseutu kiljui kuin mustalaisen viulu. Olin varmaankin kumarrellut jotenkin hassussa asennossa. Mutta olinpahan selvinnyt! Kummallisista asioista sitä saattoikin tuntea itsensä ylpeäksi ja onnelliseksi. Palautin kottarit ja talikon paikoilleen ja päätin vielä käydä katsomassa uutta vuokrahevostani ennen kuin lähtisin kotiin. Se ja Elsa jakoivat pienen tarhan, jossa ne seisoivat silmät puoliummessa, hännät laiskasti heilahdellen. Toivoin, että minulla olisi ollut kamera. Ehkä huomenna muistaisin sen.

Lähettäjä: Tripi 
Päivämäärä:   12.3.14 09:30:42

Nyt pitää itse kunkin vähän hävetä... Meillä on ollut täällä tarinanpätkä yli viikon odottamassa, eikä kukaan ole edes kiitosta sanonut!

Miten voi olla, että tämä on selvinnyt näin pitkään tekemättä tallitöitä? Hurja ajatus.

Mä löysin mun Prinsessa-ponin!!

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   13.3.14 18:39:07

Missäs Prinsessa on???
-------------
13. Äidillä
Lihakseni tuntuivat väsyneiltä ja jäykiltä vielä, kun kopistelin kotieteiseen. Saappaat olivat vieläkin turpeen kuorruttamat ja sukat olivat kosteat, elleivät suorastaan märät. Minun pitäisi hommata jotkut toisenlaiset tallikengät, jos aioin jatkaa harrastamista tätä tahtia, tai varpaani homehtuisivat piloille kumisaappaissa.

- Äiti, sulle soitettiin! Teppo kiljui olohuoneesta.
- Kuka? kysyin.
- Mä kirjotin lapun!
Käännähdin ja tosiaankin puhelinpöydällä oli paperinpalanen. Puhelinkin oli paikoillaan, joten Tellu ei tainnut olla kotona. Olin yrittänyt saada penikoita oppimaan sen, että soittopyynnöt kirjoitettiin ylös eikä unohdettu viikkokausiksi, mutta oppi oli mennyt huonosti perille. Tepon oli syytäkin mainostaa tekostaan.

”Jassu soitti”, lapussa luki ja ilahduin. Istuin alas ja soitin hänelle saman tien.
- Sähän olet vielä lomalla? Jassu sanoi ohittaen alkulätinät. – Tai ainakin sulla on viikonloppuna vapaata?
- On on, miten niin?
- Me ollaan menossa lauantaina terassille Päkän kanssa ja sä tulet mukaan.
- Ai niinkö? totesin. Lauantai oli yhtä kuin huomenna.
- Joo. Heidikin tulee, se haluaa tavata sut.

En tiennyt, oliko se plussaa vai miinusta, hämmentävää ainakin. Me emme olleet eronneet riidoissa, ainoastaan ajautuneet erilleen, mutta olisiko kiusallista tavata sellaisen ja kaikkien näiden vuosien jälkeen? Ja sitten terassille meneminen ihan sinänsä… mitä Olli sanoisi? Ja sitten muistin.
- Meillä on mutsin synttärit huomenna, sanoin. Äiti oli samaa ikäluokkaa Pinnen kanssa, mutta parin vuoden erolla. Hänellä ei ollut tasavuosisynttäreitä, mutta kahvilla meidän olisi käytävä yhtäkaikki.
- Koko illanko? Jassu kysyi pettyneenä.
- Ei, ne on paremminkin iltapäivällä, sanoin ja ymmärsin, että sehän tarkoitti vain, että olisin valmiiksi vanhoilla kotikulmillani lähellä Heidin ja Päkän kotia illansuussa. Rasittavan matkan kauas Helsinkiin saattoi siis vetää yli miinuslistasta. – Mihin te aiotte mennä?
- Kartanoon kai, ellei sulla ole parempia ehdotuksia. Onko se susta liian kaukana?

Tässä tilanteessa se ei ollut.
- Mulla ei ole mitään ehdotuksia, siitä on yli vuosi, kun mä olen käynyt terassilla, naurahdin ja aloin keikahtaa plussapuolelle. Kai äiti-ihminenkin kerran kesässä sai käydä terassilla? Ollikin oli alkukesällä käynyt työpaikkansa kesäjuhlissa, joten ei hänellä voinut olla mitään sanomista.
- No mutta jos Kartanolla sitten? Sopiiko sulle jo viideltä?
- Pannaan sopimaan, sanoin yltiöpäisesti. Tunsin pientä kihinää, samanlaista kuin hyvin nuorena, kun mainokset koulun seuraavista bailuista ilmestyivät seinille.

Ruokapöydässä olimme kaikki koolla ja katsoin hyväksi muistuttaa perhettä tulevasta ohjelmanumerosta.
- Huomenna on sitten mummin synttärit, sanoin.
- Ai niin, totesi Olli. Teppo vain vilkaisi minua osoittaakseen, että oli noteerannut sanomani ja Tellu huokaisi teatraalisesti.
- Onks pakko? hän kysyi.
- Tietysti on pakko, äyskäisin.
- Mutta mulla ois…
- Sä lähdet mukaan ja sillä hyvä. Ei siellä kauan mene ja mummi loukkaantuu. Kävithän sä toisenkin mummin synttäreillä.

Lähettäjä: Tripi 
Päivämäärä:   14.3.14 08:12:13

Prinsessa asustaa Tampereen nurkilla. Ei tarvinnut kuin pikku vilkaisun sukupostiin ja sitä kautta löytyi talli, missä se saa elää lokoista elämää pienellä rasituksella. Sillä on hevoskavereita ja pari hoitajatyttöä jotka varmasti rakastavat sen puhki :)

Omistaja sanoi että enää ei tarvitse ponin muualle muuttaa, vaikka ei siitä kunnon ratsuksi koskaan olekaan :)

Lähettäjä: Jamis 
Päivämäärä:   14.3.14 13:18:59

Vähänkö tätä on kiva lukea. Oon ihan onneton kommentoija, mutta kyllä mä silti käyn aina tsekkaamassa uudet pätkät. Ihanaa lukea arkielämästä, kun oma tarina ui vähän syvemmissä vesissä. Tai jotain. Mutta niin, pointtihan oli se, ettei sun tarvii edes kirjottaa mitään älyttömiä draamakuvioita ja juonenkäänteitä ja silti tää on kuin lukis hyvää romaania.

Lähettäjä: flanu 
Päivämäärä:   22.3.14 23:55:20

Mä kanssa käyn varmaan päivittäin tarkastamassa onko tullu uutta pätkää (vanhasta tottumuksesta sitä kattoo aina päivittäin :D), mutta oon huono kommentoimaan. Nyt kyllä kaipaan jo seuraavaa pätkää, poni pisti mut maistelemaan märkää hiekkaa tänään -.-

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   23.3.14 19:38:17

Hui, onpahan hujahtanu päivät!
-----------------
Tellu painoi katseensa pahantuulisena takaisin lautaseen ja katsoin voittaneeni.
- Ja mä menen sitten sen jälkeen ulos, jatkoin.
- Mihin ulos? Tellu kysyi haastavasti.
- Vähän terassille vanhojen koulukavereiden kanssa.
- Nytkö se sun luokkakokous jo on? Olli ihmetteli. Minä ihmettelin sitä, että hän muisti koko luokkakokouksen.
- Ei vielä, meillä on vaan vähän yhteisiä tuttuja Jassun kanssa ja me päätettiin tavata, sanoin, kuin se olisi aivan jokapäiväinen juttu.
- Terassille, Tellu sanoi inhoten.
- Mitä pahaa siinä muka on? ihmettelin. – Ihmisillä on joskus tapana kesäisin tehdä niin.
- Et kai sä aio juoda itseäsi humalaan? tyttö jatkoi siihen sävyyn, että tein niin jatkuvasti.
- En ja vaikka aikoisin niin se ei ole rikollista! paukautin takaisin.
- Jaha, ton mä muistan.
- Sulle se on rikollista, sä olet alaikäinen, niin että älä edes mieti semmosia!

- Mitä me viedään synttärilahjaksi? kysyi Teppo käytännöllisesti ja katkaisi lupaavan kinastelun.
- En mä tiedä, ehkä teidän tädit on keksineet jotain isompaa, johon me voidaan osallistua, huokaisin. Niin useimmiten kävi, onneksi, sillä minun oli äärettömän vaikea aina keksiä äidille lahjoja. Tällä kertaa olin alkanut kutoa hänelle sukkia jo keväällä, syksyhän oli jo kulman takana syntymäpäivän jälkeen ja vanhojen ihmisten jalat palelivat muutenkin. Olin unohtanut tekeleen koko kesäksi ja niin vaiheessa se oli, etten enää ehtisi. Ehkä joululahjaksi.

Yritin illalla soitella sisareni läpi, mutta Iiriksellä ei vastannut kukaan ja Ruusu oli kuulemma iltavuorossa. Liljan kanssa pääsin puheisiin ja hän kertoi Iiriksen olevan lomalla ja ettei Ruusukaan töiltään pääsisi äidille lauantaina.
- Onko meillä joku yhteinen lahja? kysyin toiveikkaana.
- Ei, Iiris haluaa tuoda jotain omaa reissusta ja mä sain joululahjaksi kaksi vatkainta. Mä vien niistä toisen.
- Tarviiko se uuden vatkaimen?
- Kyllä kai, sillä on edelleen se vaaleanpunainen, joka sillä oli, kun me oltiin pieniä.
- No mitähän muuta se saattais tarvita? kysyin huokaisten ja valmistauduin vastaanottamaan nuhteita siitä, etten itse pitänyt sen vertaa yhteyttä, että olisin tiennyt. Mutta ei Lilja ruvennut ripittämään minua sillä kertaa, sanoi vain, ettei osannut ehdottaa mitään.
- Mun täytyy nyt lopettaa, mulla on leipätaikina nousemassa, sisareni ilmoitti sitten, kun velvollisuudentuntoisesti olin kysynyt, mitä hänelle kuului. En kauheasti pitänyt yhteyttä heihinkään. – Me ehditään jutella lauantaina äidin luona, hän totesi ja meni leipätaikinansa kimppuun.

Minun ei auttanut muu kuin liittää viikonlopun ruokaostoksiin syntymäpäivälahjan hankkiminen. Olli ja lompakkonsa lähtivät mukaan ja tuskailin ääneen koko menomatkan.
- Ostetaan sille semmonen villapeitto, joka me vietiin mun äidille, hän ehdotti.
- Ne on kamalan kalliita!
- No ei nyt niin kamalan.
- Sä tiedät äidin. Se alkaa marmattaa rahan tuhlauksesta joka tapauksessa. Ja jos se saa semmosen peiton, se alkaa marmattaa siitä, että pidetäänkö me sitä vanhuksena, joka ei jaksa enää muuta kuin maata.
- No hyvä. Entäs joku talousväline, jos Liljakin antaa vatkaimen?

Ehdotus ei kuulostanut suorastaan tyrmäävän hyvältä, mutta kodinkoneosasto oli tuli marketissa ensimmäiseksi vastaan, joten tutkimme sen. Siellä oli vedenkeitintä ja voileipägrilliä, mutta kuulin päässäni, mitä äiti niistä sanoisi. Täysin aivottomia keksintöjä. Paistinpannu ja kattila ajaisivat saman asian.
- Joku nätti maljakko? Olli ehdotti, kun häilyimme kodintekniikan ja sisustuksen välillä. – Koristetyyny? Seinälautanen?
- Äiti ei paljon koristeista piittaa, totesin, mutta aloin olla paniikissa. Ellen kohta keksisi jotain, joutuisin sujauttamaan satasen kirjekuoreen ja siitäkös äiti vasta äityisi naputtamaan. Että vaikkei eläke suuri ollutkaan, hän oli oppinut elämään suu säkkiä myöten eikä kaivannut köyhäinapua.
- Tommoset ois alennusmyynnissä, Olli sanoi osoittaen pinoa villashaaleja.
- Otetaan semmonen, päätin ja nappasin päällimmäisen. Jos äiti marisisi sen hinnasta, voisin mainita alennuksesta ja jos hän haukkuisi sitä vanhusten tavaraksi, voisin muistuttaa, että hän nyt kuitenkin oli jo eläkeiässä. Mitä väliä, en minä kuitenkaan osaisi ostaa mitään, mihin hän olisi tyytyväinen.

Lähettäjä: Figaron_haamu ek 
Päivämäärä:   23.3.14 23:42:06

Hahaha, voi noita sisarusten nimiä.. :D

Lähettäjä: des 
Päivämäärä:   29.3.14 12:39:38

Joko lisempää?

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   29.3.14 16:05:27

No jo.
Ja mihin taas katos kuus päivää? Apua!
----------------

Uudet hiukseni olivat kauhean kivat. Ne saivat minut näyttämään veikeältä ja nuorekkaalta ja niistä sai vaikka minkä näköiset hieromalla niihin Tellun muotovaahtoa ja vain rypistämällä niitä eri muotoihin. Päädyin rutistelemaan ne lievästi laineikkaiksi ja laitoin korvakorutkin. Meikkipussini oli surkeassa jamassa: värivoidepurtilo suhisi kuivaa ilmaa ja pigmenttihiutaleita ja ripsiväriä piti elvyttää vedellä, ennen kuin se luovutti mitään. Muistin, miten pienenä olin seurannut isosiskojen ja heidän ystäviensä meikkausta. Ruusun kaveri Tuire oli tavannut sylkäistä Filmstar-rasiaansa, ennen kuin hankasi sieltä väriä pieneen mustaan harjaan. Se oli näyttänyt ällöttävältä. Vaatteissa ei ollut paljon valitsemista. Niinan kanssa shoppailemani hame ja takki olivat ainoat, joita saatoin ajatella, jos tapaisin illalla Jassun ja Heidin siskoineen. Kaikki muut vaatteeni näyttivät niiden rinnalla tanttamaisilta.
- Alkakaa laittautua! kävin aina välillä huutamassa alakertaan, mutta ilman mainittavaa menestystä, totesin mennessäni sinne itse valmiina lähtöön. Perheeni oli samoissa ryysyissä kuin aamullakin, ainakin miesväki. Tellua ei näkynyt, joten ehkä hän oli huoneessaan pukeutumassa, kuten halusinkin.

- Me ollaan lähdössä synttäreille, ilmoitin.
- Joko nyt, Olli havahtui koneen äärestä.
- Nyt, sanoin ja menin ulos. Olin oikeastaan hilpeällä tuulella, vaikka he olivat tampioita. Minua hykerrytti ajatus siitä, että olin menossa terassille, joten hipsin salatupakalle. Kyllä heillä sen aikaa menisi väkisinkin.

Olin puolessavälissä ihanaa savuketta ja syvissä ajatuksissa, kun Tellu pölähti paikalle. Nolostuen yritin ensin piilottaa tupakan jonnekin helmoihini, mutta sitten tulin ihmetelleeksi, että mitä hän siinä teki.
- Tulitko tupakalle? kysyin purevasti. Olin ollut huomaavinani, että askini tyhjenivät nopeammin nykyään.
- En tietenkään! Mä tulin katsomaan sua, Tellu sanoi tuomitsevasti ja mittaili minua päästä jalkoihin. – Luuletko sä olevasi joku teini?
- Luuletko sä olevasi joku aikuinen? heitin takaisin. – Vaikka ei yksikään aikuinen käyttäisi tommosta määrää meikkiä. Joko ne ukkelit vaihtoi vaatteensa?
Kysymykseni oli tarkoitus lopettaa alkava riita ja Tellu harhautuikin.
- Joo, tuolla ne on, hän sanoi vilkaistuaan kulman taakse.

Äiti oli muuttanut pienempään asuntoon, kun me tytöt olimme muuttaneet pois kotoa ja asui nyt Itäkeskusta vastapäätä. Talo oli yhtä vanha kuin edellinenkin ja siivooja taisi käyttää samaa lattiavahaa rappukäytävässä, sillä se tuoksui kotoisalta.
- Täällä on aina sama löyhkä, Tellu nyrpisteli.
- Puhtaus ja pesuaine, sanoin opettavaisesti. – Mistä tuli mieleen, että koska sä olet siivonnut huoneesi? Tai Teppo?
- Äh, älä aina jaksa, Tellu sanoi ja juoksi viimeiset rappuset soittamaan ovikelloa.

Minussa ei ollut miestä sanomaan ääneen kenellekään, etten pitänyt äidistäni, mutta en minä hänen kanssaan kauhean mielelläni ollut tekemisissä. En myöskään sanoisi, että hän oli tahallaan hankala ihminen, mutta hän oli loukkaavan suorasukainen eikä ollut koskaan tainnut kuulla hienotunteisuudesta. Joten kyllä hänen kanssaan oli vaikea tulla toimeen. Nyt hän tuli avaamaan oven monitaskuisessa Marimekon mekossaan, jota hän käytti aina juhlapäivinä ja valkoiset hiukset ehkä vielä ankarammin leikattuina kuin tavallisesti. Otsatukka ulottui viivasuorana täsmälleen otsan puoliväliin ja epäilemättä niska oli samalla viivoittimella vedetty. Korvien päällä oli muutama kihara. Hänen paljaat, laihat nilkkansa nousivat muovisista suihkutossuista. Olin aina ihmetellyt niiden nimeä. Käyttikö muka joku oikeasti tossuja suihkussa, vai oliko niille keksitty nimi, koska ne pantiin jalkaan suihkun jälkeen?
- No, tulittehan te lopultakin, äiti sanoi ja päästi meidät sisään. Kukaan meistä ei haaveillutkaan halaavansa häntä. Hän ehkä haluaisi halata lapsia, kun olisimme lähdössä, mutta ehkä ei.
- Onko Lilja tullut? kysyin potkaistessani ballerinatossuni eteisen nurkkaan.
- On tietysti, mähän sanoin, että kahdelta.

Kai sen olisi voinut arvata kengistä. Liljan kengännumero oli nafti 42 ja hänen kahdella pojallaan vielä isompi. Pojat, Lassi ja Lennu, istuivat parvekkeella ja Lilja oli keittokomerossa laskemassa mittoja kahvinkeittimeen. Emme olleet mitenkään katastrofaalisesti myöhässä.
- Paljon onnea, sanoin ja ojensin punaiseen paperiin käärityn peittomme. Se ei ollut joulupaperia, mutta olisi käynyt sellaisesta ja toivoin, ettei äiti muistaisi sitä joululahjoistaan.
- Mitä te nyt taas olette hassanneet, hän tuhahti samalla, kun kääri pakettia auki.
- Se oli poistomyynnissä, kiiruhdin sanomaan.
- Shaali, äiti totesi saatuaan paketin auki, eikä yllättäen näyttänytkään vihaiselta. – Tää onkin mukava parvekkeella, kun alkaa tulla syysviileät.

Leukani loksahti auki, mutta suljin sen saman tien.
- Ja miksi sä olet pukeutunut papukaijaksi? äiti kysyi ja tipautti minut takaisin maan päälle. Okei, punainen hame ja keltainen jakku. Itsepähän kerjäsin.
- Mä olen menossa tän jälkeen ulos vanhojen koulukavereiden kanssa, kerroin. – Ja Ollin veljen uuden tyttöystävän. Se on käynyt samaa koulua mun kanssa.
- Jaha, äiti sanoi kiinnostumatta sen enempää.

Lähettäjä: Meow_ 
Päivämäärä:   9.4.14 23:42:49

Tää oli tipahtanu kakkossivulle, mitä ihmettä!

Lähettäjä: des 
Päivämäärä:   16.4.14 20:28:50

Kaks ja puol viikkoa? :(

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   16.4.14 21:24:35

Ei voi olla? Hyvät hyssyrät!
--------------
Saimme samanlaista täytekakkua, jonka muistin jo varhaisimmilta syntymäpäiviltäni. Siinä oli neljä kerrosta, yhdessä välissä tölkkiananasta, toisessa muussattua banaania ja kolmannessa mansikkahilloa. Päällä oli kermavaahtoa ja sitkeitä marmeladikaramelleja. Äiti ei ollut erityisen kokeilunhaluinen. Pienenä kakku oli ollut parasta, mitä tiesin, mutta sittemmin oli mennyt vuosia, etten tahtonut maistaakaan, etenkään koristeita, jotka jäivät inhottavasti pyörimään suussa, kun kaikki muu oli jo tullut nieltyä. Mutta ehkä se jossain vaiheessa alkaisi maistua nostalgiselta.

- Eikös Jarkko tullutkaan? Olli kysyi tarkoittaen Liljan miestä, joka oli hiljainen, seinänvärinen mies, jonka kasvot eivät jääneet mieleen. Epäilen, että olisin voinut kävellä hänen ohitseen kaupungilla tunnistamatta. Ehkä olinkin.
- Jarkolla taisi olla pää kipeä, äiti huokaisi. Miesparka oli kerran tullut kylään niin krapulaisena, että oli vain maannut toisessa huoneessa äidin sängyllä koko ajan. Siitä lähtien äiti oli ollut vakaan vakuuttunut siitä, että Jarkolla oli alkoholiongelma. Saattoihan hänellä ollakin, mutta minusta asiasta ei ollut tarpeeksi todisteita, jotta sitä olisi voinut aina ja ikuisesti riepoa.
- Flunssa sillä on, Lilja tokaisi ja puristi suunsa tiukaksi viivaksi.

Vierailu kesti ja kesti. Kun olimme juoneet kahvit ja keskustelleet kaikki sukulaiset ja poissaolevat sisaret perheineen, oli kello vasta vähän yli kolme.
- Me taidetaankin tästä ruveta lähtemään, Lilja sanoi ja minä aloin toivoa, että olisimme tulleet pahemmin myöhässä. Tässä pitäisi nyt seurustella äidin kanssa vielä ainakin puolitoista tuntia, ennen kuin minun olisi aika lähteä. Olin keskittyvinäni ET-lehteen, jonka olin jo selannut läpi mutta muutakaan lukemista ei näkynyt. Äiti ei haalinut keräyspaperia. Kaikki lehdet päätyivät oikopäätä lehtiroskikseen tai naapureille, kun ne oli tutkittu.

Teppo huolehti juhlakalun viihdyttämisestä kertomalla innoissaan tietokoneestamme. Äiti kuunteli paheksuvan näköisenä eikä takuulla ymmärtänyt pojan puheesta mitään. Minäkään en ymmärtänyt.
- Mutta mitä sillä tehdään? hän kysyi sitten.
- No, pelataan ja vaikka ohjelmoidaan, Teppo vastasi hiukan nujerrettuna. Äiti katsoi minua ja minusta hän näytti syyttävältä. Ainakin tunsin itseni syylliseksi, kun olin antanut sellaisen helvetinkoneen tuoda kotiini.
- Voihan sitä käyttää vaikka kirjanpitoon ja sähköpostin kirjoitukseen, mutisin.
- Mikä vika tavallisessa postissa on? Ja kirjanpitoon riittää ruutuvihko, sanoi äiti, joka varmasti tiesi, etten ikinä ollut pitänyt kirjaa menoistani ja tuloistani kahta päivää kauemmin, vaikka hän oli näyttänyt hyvää esimerkkiä vuosikaudet. Tämä päivä sujui ihan täsmälleen sillä tavalla kuin olin odottanutkin.
- Tietokoneet on tulevaisuutta, tai oikeastaan ihan nykypäivää. Mullakin on töissä ollut semmonen jo vuosia, sanoin sillä jos minun piti valita lojaalisuudelleni kohde, se ei ollut äiti. Hän oli kuitenkin jo kääntänyt huomionsa Telluun.

- Sinäkin alat näköjään jo olla ihan teini. Enhän mä meinannut tunnistaa sua, tommonen tukka ja meikkiä.
Tellu hymyili ja sipaisi hiuksiaan, mutta äiti ei tahtonut pelkästään kehua. Ei varmaan mollatakaan, mutta hänen nyt vaan oli pakko aina saada sanotuksi totuus, koko totuus.
- Onko sulla rintaliivitkin, kun näytät niin täyteläiseltä? Et kai sä vielä ulkona juokse?
- Totta kai mä käyn ulkona kavereiden kanssa, Tellu sanoi loukkaantuneena.
- Sun äitisi oli ihan mahdoton, kun se tohon ikään tuli. Kaakatti kuin pikku kananen ja liesusi kaikki viikonloput jossain tansseissa.
- Enpäs, puuskahdin. – Mähän olin kauhean kiltti lapsi!
- No yhtä hössötystä se oli, äiti julisti oman totuutensa, joka käveli minun totuuteni yli kuin tyhjää vain. – Pelkkiä poikia ja juhlia ja poikia. Oikein hävetti välillä, että millaisen pinnallisen pyryharakan sitä onkin tullut kasvattaneeksi.
- Lakkaa vertailemasta mua lintuihin, äyskäisin ja nielin haluni ilmoittaa, että ainakaan en ollut sortunut viinaan, tupakkaan tai huumeisiin tai hankkiutunut raskaaksi, sillä olihan bileissä aina silloin tällöin alkoholia kulunut ja tupakkaa poltettu, ja mitä raskaaksi tulemiseen tuli…
- No niin, ihan hyvähän susta sitten tuli, äiti sovitteli. – Omakotitalo ja kaikki. Ja lapsilla kalliita harrastuksia. Tietokoneita ja ratsastusta.

Olin ikionnellinen, kun kello tuli neljä ja sanoin, että minun piti lähteä. Saisin kulutettua loppuajan hyvinkin, jos kävelisin treffipaikallemme ja jos kävelisin Itäkeskuksen läpi, voisin katsella ikkunoitakin vähän aikaa.
- Mä haluan jäädä Itikseen, Tellu sanoi yllättäen.
- Sullahan oli kiire jonnekin, muistutin.
- Ei mulla vielä ole kiire. Te voisitte antaa mulle vähän rahaa ja mä voisin käydä kaupoissa.
- Sä et todellakaan jää tänne maailman ääriin yksinäsi lauantai-iltana, Olli jyrähti.
- Mutta mä pääsen sitten metrolla kaupunkiin ihan helposti!
- Ei!

Olli ja Tellu alkoivat harvinaisen vänkäämisen. Minustakin Tellun oli turha jäädä tänne pyörimään, mutta ennen kaikkea en halunnut häntä kannoilleni. Ymmärsin Olliakin, joka joutuisi yksin kotona odottamaan, että osasiko pikkuteini varmasti tulla yksin julkisilla kotiin näin kaukaa. Häiritsisi ajatus minuakin, vaikka olinkin menossa ulos, enkä aikonut vaivata päätäni kotihuolilla lähitunteina.
- Painukaa kotiin siitä koko konkkaronkka ja heti, sanoin painavan sanani lopulta ja harvoin on oloni ollut yhtä kevyt kuin nähdessäni rasittavan perheeni nousevan autoon, kun itse jäin kauniina kesäiltana vapaalle.
 

Lähettäjä: .. 
Päivämäärä:   18.4.14 21:43:12

Tää on kyl loistava !

Lähettäjä: Meow_ 
Päivämäärä:   21.4.14 01:21:23

Jee, jatkoa! Tätä aina mielellään lukee, on semmosta realistista aina :)

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   27.4.14 20:05:21

14. Way back
Kesälauantai, lämmin auringonpaiste, iloisia ihmisiä kesävaatteissa kuten minä itsekin. Taitoin jakkuni käsivarrelleni ja yksinkertaisesti nautin kauppakeskuksen ruuhkasta. Kulutin siellä puoliväkisin parikymmentä minuuttia, mutta oloni oli liian levoton keskittymään todelliseen shoppailuun ja halusinko minä muka mitään ylimääräisiä kasseja mukaani terassille? Lähtisin kävelemään ja menisin näköalareittiä. Ensimmäiseksi kävelisin vanhan kotitaloni ohitse.

Yllätyin huomatessani, miten paljon nautin kauniista vaatteistani. Olin kauppakeskuksessa kävellessäni pannut merkille, etteivät muidenkaan aikuisten naisten hameet olleet sen pidempiä kuin omani ja ymmärsin, että olin tainnut Tellun syntymästä asti alitajuisesti pukeutua äidiksi, tai sellaiseksi, joka minun mielikuvissani oli aikuinen nainen. Sellaiseksi kuin Tellun ja Tepon koulukavereiden kymmenen vuotta vanhemmat äidit. En ehkä ollut enää niin nuori kuin olin joskus ollut, mutta kyllä minä hitto vie aika nuori vielä olin!

Vanha kotitaloni tuli vastaan nopeammin kuin olin odottanutkaan ja pysähdyin katsomaan sitä. Tuo oli ollut minun ikkunani ja melkein vastapäätä oli ollut Mian huoneen ikkuna. Pihalla kasvoi edelleen laaja ruusupusikko, jossa olimme leikkineet. Sinne oli rakennettu salamajoja ja siellä oli lymyilty, kun oli leikitty kirkonrottaa.

Muutaman minuutin seisomisen jälkeen aloin tuntea itseni hölmöksi, vaikkei jalkakäytävällä muita juuri silloin kulkenutkaan, ja jatkoin määrätietoisesti matkaa. Kävelin koulun ohitse pysähtymättä muistelemaan kaikkea, mitä siellä oli tapahtunut, sitten tein ylimääräisen kiemuran päästäkseni kävelemään Heidin, Päkän ja Rudin talon ohitse. Sen kohdalla oli bussipysäkki ja sen suojissa olin joskus haaveillut kurkkien Rudin ikkunaa. Muutamankin kerran. Mutta se oli sentään liian noloa muisteltavaksi joten jatkoin edelleen matkaa.

Kartano oli oikeasti vanha kartano, joka oli nyttemmin muutettu ravintolaksi. Se oli varmaan vieläkin paikallisen nuorison suuri olohuone, seikka, joka minulta henkilökohtaisesti oli jäänyt vähemmälle huomiolle. Olinhan ollut vakiporukkaani nuorempi silloin, kun he olivat jo abivuonna alkaneet ahkerasti siellä vierailla. Muutaman kerran olin päässyt livahtamaan siivellä mukaan, mutta yksi pokeista oli ollut naapurirapusta ja tiesi ihan tasan, minkä ikäinen olin. Iiris-siskoni oli seurustellut hänen kanssaan lyhyesti ja eron jälkeen minun oli ollut ihan turha yrittää sisään ravintolaan. Siinä oli varmasti yksi syy, miksi olin haksahtanut Olliin, joka oli jo täysi-ikäistymisjuoksunsa juossut. Tai jättänyt juoksematta, paremminkin. Hän ei ollut koskaan ollut kummoinen baarikärpänen.

Terassi oli tänä kesänä rakennettu suuren tammen alle kartanon pihaan ja se oli melkein täynnä. En nähnyt Jassua, enkä ketään, joka olisi voinut olla Heidi. Päkän aikuisulkonäköä en edes ruvennut arvailemaan, kun muistin hänet alle alakouluikäisenä pyryharakkana. Pari pöytää oli sentään tyhjillään, joten ostin kiireesti pienen tuopin olutta ja istuin puiselle penkille. Odottaminen oli tympeää, mutta olin ehtinyt paikalle etuajassa. Tapoin aikaa arvioiden toisten asiakkaiden ulkonäköä.

Olueni oli jo alkanut väljähtyä, kun lopulta näin Jassun ja hänen mukanaan olivat toisetkin. Heidi oli lihonut, totesin melkein säikähtäen ja tunsin vahingonilon sävähdyksen, jonka hätistelin häveten pois. Heidi oli ollut pitkä, hoikka ja kadehdittavan luonnonkaunis, mutta nyt hän oli ainakin kokoa neljäkymmentäneljä. Muuten hän oli hyvin samannäköinen kuin muistikuvissani. Hänen vaaleanruskeat hiuksensa olivat edelleen leikatut yksinkertaiseksi polkkatukaksi, jonka hän sai näyttämään tyylikkäältä.

- Siinä sitä nyt ollaan, sanoin hölmösti, kun he seisahtuivat pöytäni ääreen ja nousin seisomaan. Kai näiden kaikkien vuosien jälkeen kuului halata?
- Hei, oletko sä odottanut kauan? Jassu kysyi ja hän tosiaankin halasi minua.
- Ton verran, sanoin ja osoitin muovimukiani. Heidi katsoi minua viileästi arvioiden ja minulle tuli epämiellyttävä tunne, että hän olikin halunnut tavata minut vain ripittääkseen minua jostain ikivanhasta synnistä, kuten siitä, että en ollut pitänyt enää mitään yhteyttä koulun loputtua. Mutta sitten hän väläytti loistavan hymyn.
- Kaikkea sitä näkee, vanha Unikko, hän totesi. Minä en keksinyt muuta kuin jatkaa latteuksien linjalla.
- Ja Päkäkin on kasvanut viimenäkemästä.
- Semmosta on päässyt tapahtumaan, tämä myönsi kuivasti. – Mennään hakemaan juotavaa.

Lähettäjä: flanu 
Päivämäärä:   27.4.14 22:30:58

Olipas kiva, että täällä oli uusi pätkä odottamassa. Meillä kun oli vähän epäonnistunut kirppis tänään tallilla...

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   27.4.14 23:27:38

Ai millä lailla? Kukahan mun tutuista just on mainostanu ja painostanu heppatavarakirppikselle, Tussulassa kai, oisko ollu sama?

Lähettäjä: flanu 
Päivämäärä:   28.4.14 10:09:17

Fb:ssä oli kauheesti osallistumisaikeissa olevia, mutta lopulta myyjiä oli kymmenkunta ja ostajia saman verran. Tai siis kun fb:ssä tein tapahtumakutsun, ni 37 oli laittanu osallistuvansa ja tuolla ratsastuspuolellakin mainostelin, mutta paikalle ei tosiaan kovin montaa saapunut, ulkopuoliset myyjät lähtivät paikalta jo parin tunnin jälkeen... Liekkö sit Keravan ja PH:n kisat ja Hyvinkään kirppis rajottanut meidän kirppisväkeä...

Lähettäjä: Minna 
Päivämäärä:   29.4.14 23:08:16

Sennnu yhyy en pääse lukemaan Veskun nuoruusvuosia! Tulee vaan teksti "We're sorry, this site is frozen." :(

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   30.4.14 16:39:06

Hmm, Mustaojan myöhemmissä tarinoissakin on kuulemma ollut ongelmaa. Mutta toi oli selkeesti joku vika, laitoin sinne postia että WUTTAFAK.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   30.4.14 19:33:46

Hauskaa vappua kaverrit!
----------------------

Jutteleminen kävi alkuun vähän kankeasti, mutta ei se kestänyt kauan ja onneksi puheenaiheita kuitenkin riitti siksi aikaa, kun jäykkyys hälveni. Olihan viidessätoista vuodessa tapahtunut asioita itse kullekin, vaikka tyytyisi luettelemaan pääkohdat. Auttoi oluenlipittelykin varmaan.
- Mitä teidän äidille sitten kuuluu? kysyin, kun työpaikat ja olemattomat tai olevaiset lapset ja miehet oli käsitelty.
- Sairaseläkkeellä se on ollut jo vuosia. Vaikka ei sitä päällisin puolin mikään vaivaa, sitä ei vaan huvita tehdä mitään tai mennä minnekään, summasi Heidi ja näin silmissäni, miten heidän äitinsä käytti päivänsä katsellen ikkunasta ulos tai ehkä pyyhkien pölyjä huonekasveista.
- Ja entäs Rudi? jatkoin. Se tuntui luonnolliselta jatkumolta edelliseen kysymykseeni, mutta Päkä alkoi nauraa ja katsoin häntä kummissani.
- Sä olit aina kauhean ihastunut Rudiin, etkös ollutkin, hän ilakoi. – Me kiusattiin sitä aina susta.
- No enhän! sanoin, mutta tunsin samalla, miten puna alkoi levitä kasvoilleni. – Tai no, ehkä vähän.
- Ehkä vähän, toisti Heidikin. – Ihan kuin mä en ois tiennyt, että sä olit mun kaveri vain Rudin takia. Ja sitten kun se ei halunnut sua ja sä löysit toisen niin hei, hei Heidi, ei soitella enää.

Minut oli siis paljastettu täysin, mikä oli noloa.
- En mä pitänyt yhteyttä paljon kehenkään enää vauvan jälkeen, puolustauduin. – Teillä oli niin eri elämä kuin mulla.
- No, mitä sitä muistelemaan, ne on menneitä, Heidi sanoi helpotuksekseni. – Kiva kuitenkin tavata nyt! Mä olen monesti miettinyt, että mitä sulle kuuluu!
- Niin onkin kiva, vakuutin kiitollisena siitä, että tapaamista ei sittenkään ollut sovittu minun löylyttämisekseni.

Joimme lisää olutta aina siihen asti, kunnes alkoi tulla vähän viileä.
- Siirrytään jonnekin sisätiloihin, Päkä ehdotti.
- Ai kartanoon? kysyin. Se ei ollut näyttänyt kauhean kutsuvalta paikalta, kun tihenevin välein olin käynyt siellä vessassa. Ajatus paikan vaihtamisesta toi mieleeni sen tosiasian, että olin ihan hemmetin kaukana kotoa ja että sinne ei mennyt busseja kovin myöhään.
- No eikä, mennään jonnekin keskustaan! Päkä sanoi ja sanoista tekoihin: häsläsimme ehkä kymmenen minuuttia viimeisten juomatilkkojen ja vessareissujen kanssa ja kiistellen siitä, millä menisimme. Enemmistö halusi mennä taksilla ja minut oli helppo taivuttaa siihen, vaikka ajattelin, että saisin luultavasti tehdä toisenkin taksimatkan vielä tänään, keskustasta kotiin. Vähät rahasta, kävinhän tuskin koskaan tällä tavoin ulkona. Sitä paitsi en ehkä selviäisi liityntäbussi- ja metromatkasta ilman vessapysähdystä.
- Menee hyvää juoma-aikaa hukkaan, Päkä perusteli ja sekin oli tietysti totta.

Taksissa muistin, etten ollut vielä saanut vastausta kysymykseeni Rudista ja toistin sen.
- Sille tuli jotain rahajuttuja ja se lähti jonkun vosun perässä ulkomaille, Päkä kertoi piikittelemättä minua enempää. Yksinkertainen lause antoi pelottavan valmiin mielikuvan siitä, millainen ammoisesta ihastuksestani oli tullut: vähän rassukka häntäheikki. Ja kaukana poissa, ilmeisestikin.
- Se ei sitten varmaan aio tulla meidän luokkakokoukseen, huokaisin.
- Ai, onko teillä semmonen? Heidi kysyi.
- On, ens kuussa.
- No tuskin sille kukaan on sanaa saanut. Tai kyllä me aina välillä lähetetään sille postia perään.
- Missä se on? kysyin kuvitellen Rudin espanjalaisella aurinkorannikolla, ikävä kyllä jonkun Juanitan seurassa. Se sopisi hänelle täydellisesti, rantapojan elämä. Ja onneksi, keksin, Juanitoille tapasi vanhemmiten kasvaa viikset samalla, kun heidän vyötärönsä venyisivät muodottomiksi. Ainakin sikäli kun minä tiesin.
- No ei se Viroa kauemmaksi lähtenyt, Heidi naurahti.

Viro, huh sentään. Neuvostoliiton hajoamisesta oli niin vähän aikaa, etten automaattisesti oikein mieltänyt Viroa omaksi valtiokseen. Kaikki mielikuvani sieltä olivat ainoastaan harmaita ja äärimmäisen ankeita.
- Voi raukkaa, minulta pääsi.
- Älä raukoittele, hyvin se tuntuu siellä viihtyvän. Kai se muuten tulisi pois.
Ajattelin hämärästi, etten edes yrittäisi ruveta pukemaan sanoiksi ajatuksiani leipäjonoista ja neuvostomafiasta: elleivät Rudin sisaret hänestä tuon enempää huolissaan olleet, miksi minun tarvitsisi. Eihän hän ollut kuin hailea muisto menneisyydestä, joskin katkeransuloinen sellainen. Ei, oli parempi huolehtia nykyhetkestä. Tuntui jännittävältä olla matkalla keskustaan Heidin kanssa, vaikka nyt olimmekin paljon aikuisempia kuin edelliskerralla. Silloin tällaiset lauantai-iltaiset reissut olivat aina olleet mahdollisia seikkailuja. Kai tämäkin voisi olla.

Lähettäjä: des 
Päivämäärä:   30.4.14 19:42:17

No olitpa sä nopea, hyvä että ehdin tänne asti :D

Ja hauskaa Vappua sinnekin :)

Lähettäjä: henni 
Päivämäärä:   1.5.14 01:33:27

Ihan mahtavaa tekstiä taas kerran. Olen seurannut siitä asti kun julkaisit täällä Miilan tarinoita (mikä mahtoi olla vuosi?) ja käynyt siitä asti vähintään viikoittain lukemassa. :) Pari kertaa olen kommentoinutkin.

Sennnu minua kiinnostaa kovasti että millä vuosikymmenellä olet syntynyt? :)

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   1.5.14 23:35:52

Heh, mä en oo ajatellu kertoa sitä täällä :D
En muista, koska Miilan tarinat ois ollu. 2006 mä alotin Jessijutut. Herraisä että siitä on kauan! :o

Lähettäjä: K 
Päivämäärä:   5.5.14 19:05:31

aivan mahtava tarina! luin koko lastin pötköön ja ai että, tästähän saisi kirjan hyllyyn!

Lähettäjä: Toi 
Päivämäärä:   5.5.14 21:05:21

Oh my, enpäs mä ole aikoihin huudellut mitään, vaikka täällä ollaan ja varmaan viikoittain käyn kurkkaamassa, olisiko jatkopätkyläisiä luettavana. Mä suhtaudun tähän jotenkin kovin kaksjakosesti: taattua laatuahan tää on ja ihanan taitavasti luotu tarina, mutta jossain määrin mä välillä ahdistun siitä, miten todellinen tää on! :D Ei pääse arkielämää pakoon tarinan pilvilinnasyövereihin, kun ei ole pilvilinnoja vaan sitä itteään, oikeeta elämää ja tässäkö-se-elämä-nyt-sitten-on -pähkäilyä. Sitä ihan unohtaa, että itsellähän on vielä kaikki ihan auki ja mahollisuuksia tehdä ja kokea ihan mitä vaan, kun kiirehtii miettimään, oonko mäkin sitten ihan urautunut, kurpahtanut ja ravistelun tarpeessa joskus vuosien päästä. :D

Mutta joo, kaukana elämänsä tutuille urille vakiinnuttaneesta teini-ikäisten äidistähän mä olen ja kaukaisia murheita on nuo. Tällä hetkellä murehdin lähinnä huomista pääsykoetta, johon oon lukenut ihailtavan ahkerasti tapoihini nähden! Sormet ristissä toivon, että saisin tämän illan tai huomisen päivän aikana vielä lukea pätkän. ;)

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   7.5.14 10:27:06

Hei vaan hei Toi! Toivottavasti meni pääsykokeet (minne?) kunnollisesti!
Mullapa on kuulkaa syntymäpäivä (en kerro monesko, silti :D) ja istun Hangossa aamukahvilla yrittäen löytää radiosta jotain kivaa. Toi radio kadottaa äänensä heti, kun mä käännän sille selkäni :D Junat ja rekat pöristää tosta ikkunan edestä satamaan ja pois sieltä ja aurinko paistaa ^_^
-------------

Saapui aamu harmaana ja inhottavana ja heräsin omassa sängyssäni. Olin yksin ja lakanat olivat ryppyiset ja hikiset allani. Pohdin vähän aikaa ja tulin siihen tulokseen, että minut oli kerta kaikkiaan juotu pöydän alle. Jassulla, Heidillä ja Päkällä oli varmasti kymmeniä kertoja vankempi kokemus mietojenkin väkijuomien nauttimisesta ravintolaympäristössä, sillä muistin vain, miten hauskaa meillä kaikilla oli ollut, mutta en sitten enempää. Kuten sitä, miten olin tullut kotiin. Se oli kamalan ahdistavaa, pahempaa kuin fyysinen huonohko olo, mutta kun epäröiden nousin istumaan, mieleeni palasi väläyksenä kuva siitä, miten Heidi oli istuttanut minut taksin takapenkille. Niin kai se oli käynyt, se oli järkeenkäypää.

Epävarmakin muistikuva oli parempi kuin ei muistikuvaa ollenkaan ja nousin ylös. Herätyskello näytti yhtätoista, ja se oli paljon. En halunnut hukata viimeistä päivää ennen töihin paluuta makaamiseen, vaikka sänky houkuttelikin minua takaisin. Voisin ottaa pienet päivänokoset kohta, mutta nyt tuntui tärkeimmältä saada jotain juotavaa, mieluiten kylmää ja kuplivaa. Vaatteeni olivat lattialla ja näin niitä koskemattakin mustan tahran jakussani. Hitto vie, toivottavasti se lähtisi pois! Missä lienenkään rymynnyt – siitäkään ei ollut mielikuvaa. Mutta kuten äiti oli sanonut, kun olin ollut pieni ja yrittänyt saada nukuttua papiljotit päässä synttärikutsujeni aattona, kauneuden eteen piti kärsiä. Ehkä sama päti tähän asiaan ja hauskanpidostakin oli säädetty sopiva annos harmia ja epämukavuutta.

Pukeuduin verkkareihin ja t-paitaan ja marssin alakertaan hippavaatteet myttynä sylissäni. Heivasin ne kellarin portaisiin odottamaan, että ehtisin viedä ne pyykkikoriin sillä tärkeintä oli nyt saada juotavaa. Jääkaapissa oli onneksi pepsiä ja kiskaisin sitä ison lasillisen ensi hätään. Olipa onnellista, ettei Teppo ollut vielä saanut tuhottua sitä kaikkea. Hän imi limonadeja kuin sieni, kun silmä vältti.
- Onko sulla kankkunen?
Käännähdin ja näin tyttäreni kävelleen taakseni. Hän näytti myös vasta heränneeltä; hiukset sojottivat toiselta puolelta pystyssä ja silmämeikin putsaaminen oli selvästi jäänyt aamuksi. Jestas, näytin varmasti ihan samanlaiselta pesukarhulta itsekin.
- Ei tietenkään ole, sanoin ylväästi. Mitään en tunnustaisi.
- Ai. Ihme. Semmosella ryminällä sä tulit kotiin.
- Hmph, tuhahdin, sillä en keksinyt mitään muutakaan. Meikeistäkään en voisi valittaa, ennen kuin olisin tarkistanut oman peilikuvani.

- Mitä me syödään tänään? oli Tellun seuraava kysymys ja minulle tuli välittömästi huono olo, kun ajattelin jauhelihaa, jonka olin ostanut helpoksi sunnuntairuoaksi.
- Sä saat tehdä ruoan tänään, jauhelihakastiketta ja spagettia, sanoin nopeasti.
- Mitä? En mä osaa!
- No sitten on korkea aika opetella. Jauhelihakastike on maailman helpoin ruoka, kivahdin, vaikka Tellun yrityksiä aiemmin katsoneena tiesin kyllä, että häneltä menisi ainakin tunti siihen, minkä minä tekisin vartissa. Normaalioloissa. – Pilkot vaan sipulin ja ruskistat sen ja…
- Mä en halua koskea sipuliin!
- No sitten ei syödä tänään! Mulla on kamalasti pyykkäämistä, jos mä aion saada jotain siistiä päälleni huomenna töihin!
- Eikö me voitais kerrankin tilata pizzaa? Essilläkin ne syö pizzaa joka viikko ja meillä ei oo ikinä!

Ajatus oli loistava. Huomasin himoitsevani pizzaa vielä enemmän kuin äsken olin halunnut juotavaa.
- Voidaan mun puolesta. Käske isän tilata, mun täytyy mennä laittamaan pesukone päälle.
- Minkä sä otat?
- Salamin, sanoin. – Ekstrajuustolla.

Lähettäjä: Viivi 
Päivämäärä:   13.5.14 12:17:34

Veskun nuoruusvuodet ei toimi mullakaan :( tylsää, kun juuri sinne olin siirtymässä tässä tarinassa.

Lähettäjä: Tripi 
Päivämäärä:   13.5.14 17:35:09

Voi kamala.. syötiin eilen illalla sunnuntain krapulapitsan loput.. Siitä asti on ollu ihan järkyttävä pitsanhimo.. pepperonia, fetajuustoa ja vihreetä chiliä <3 Tää pätkä ei helpottanut lainkaan.. Mies lähti jo kaupan kautta kotiin hellan äärelle, mutta tekisi niiiin mieli tehdä ylläripitsatilaus...

Joo, vähän tätä lukiessa olen alkanut ajatella, että haluanko sittenkään Sitä perhettä, mistä olen koko ikäni haaveillut. Kaikki ne odotukset mitä lapsilla on.. Kaikki ne kotityöt pitäisi muka yksin tehdä.. Vaikka onneksi mun mies ei ole yhtä vässykkä kuin tuo Olli.. Tekee mua enemmän kotihommia eikä me olla ainakaan vielä ihan noin välinpitämättömiä toistemme suhteen :)

Lähettäjä: flanu 
Päivämäärä:   13.5.14 22:51:20

Tripsu, mä voin antaa lainalapsen joskus hoitoon!

Lähettäjä: Salli 
Päivämäärä:   19.5.14 22:38:10

Olen pahoillani tää ei kuulu tänne mutta sennun blogin viereaskirja näyttää sen verran kuolleelta et siellä saa varmaan vastausta odottaa :D joten tuleeko tuo hymyile ja vilkuta nyt joskus johonkin luettavaksi kun pitkään on haluttanu jo lukea se uudestaan? :)

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   19.5.14 23:28:38

Hymyile ja vilkuta oli Hazzin, ei mun :)

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   19.5.14 23:47:29

...ja mun muistaakseni se oli kyllä Hazzin Kyyhkyslakka-sivulla, mutta onkohan se mennyt samaan taivaaseen Veskun nuoruusvuosien kanssa? Koko webs-sivusto taitaa kaakkua kuoleman partaalla!

Lähettäjä: flanu 
Päivämäärä:   20.5.14 10:05:00

Sennulle pikkuvinkki, pyydä sivutilaa Arkusta, kotimainen sivutila, tosin ei valmiita sivupohjia niinkuin websissä, mutta valmisulkoasujahan löytää netistä helposti ;)

Lähettäjä: Salli 
Päivämäärä:   20.5.14 13:27:16

upss sori :D

Lähettäjä: Meow_ 
Päivämäärä:   20.5.14 19:11:08

Onko sun webs-sivut siis kadonneet? Ts. näyttää että page not found? Jos näin, niin kirjaudu sisään ja päivitä sun sähköposti, varmistusviestin jälkeen sun sivujen pitäis jälleen toimia normaalisti :)

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   20.5.14 22:52:52

Nope, yks mun sivuista sanoo olevansa frozen. Oon tehny siitä vikailmotuksen ja kokeilin tota sun neuvoa nyt myös varmuuden vuoksi, mutta mutta...

Pitäis muutenkin koota kaikki yhdelle sivulle (kunhan ois aikaa). Mietitään sitten vaikka tota arkku.nettiä, kiitti vinkistä, flanu!

Lähettäjä: PV 
Päivämäärä:   23.5.14 12:25:57

Jotenkin tää tarina ei nyt vaan oikein vedä. Voi toki johtua siitä, ettei muhun uppoa onneton perhearki ja tarinan ajankohtakin taitaa olla mun syntymän kieppeissä ajalta ennen kuin tajusin mitään. Mutta päällimmäisenä tuntuu, ettei Sennnukaan jaksa kirjoittaa. :( Mutta hyvää tekstiä tää on, ei siitä pääse mihinkään.
Sennu vois jatkaa laadukkaampaa hevostelua ja romantiikkaa, kiitos. :)

Lähettäjä: Meow_ 
Päivämäärä:   23.5.14 21:21:36

Aa, no puuttuuko sieltä sivuilta siinä tapauksessa semmonen websin banneri? Joitakin tunnuksia meinaan on poistettu sen takia.

Lähettäjä: kelt. 
Päivämäärä:   27.5.14 14:08:19

Onko tää loppunut kokonaan kun pätkiä ei enää kuulu? :(

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   27.5.14 16:27:19

Ei, kyllä täällä vielä ollaan! Ja banneria mulla ei taida tosiaan olla - eikä oo kyllä millään sivustolla!
------------
15. Vuokraaja
Herätyskelloni soi viittä vailla seitsemän ja viiden minuutin kuluttua siitä soi Ollin. Aamu alkoi siis ärtymyksellä. En muutenkaan ollut aamuisin parhaimmillani ja operoin mieluiten yksin. Olli samaan aikaan kylpyhuoneessa ja keittiössä saisi minut kiehumaan, etenkin kun hän vihelteli. Ihan kuin olisi ollut mielettömän ihanaa päästä loman jälkeen töihin! Ehkä hän vihelteli, koska olimme rakastelleet illalla – se ajatus ärsytti minua vielä enemmän kuin kaikki muut. Ei naiminen ollut ärsyttänyt, se oli ollut ihan okei, mutta ei kai se nyt enää aamulla voinut laulattaa, kun oli pitkä yö ja herätyskellon pirinä takana ja työpäivä edessä?

Yritin parhaani mukaan olla eri paikassa kuin Olli ihan omien hermojeni takia ja onnistuin hoitamaan aamupalan, meikkaamisen ja pukeutumisen sanomatta mitään poikkipuolista.
- Moikka, sanoin lyhyesti, kun olin valmis lähtemään. Olli istui Hesarin kanssa keittiön pöydän ääressä kuin hänellä ei olisi ollut kiire mihinkään tässä maailmassa.
- Hauskaa työpäivää!
Niin kuin loman loppumisessa olisi mitään hauskaa ollut.

Mutta oli siinä tavallaan, sillä huomasin itsekin hymiseväni autoradion mukana, kun ajoin kohti kaupunkia. Olisi ihan kiva saada taas vähän rutiineja elämään ja omaa aikaa aikuisseurassa. Etenkin jälkimmäistä. Olin iloinen siitä, että lapset alkoivat olla jo teini-iässä, mutta kyllä heistä tuli kamalan tilaa ja huomiota vaativia vanhetessaan. Nyt saisin ainakin kahdeksan päivittäisen tunnin hengähdyksen heistä päivittäin.

Kello oli niin vähän, että parkkihalli oli vielä melkein tyhjä, mutta jotain siellä kuitenkin oli: olin hilkulla ajaa päin lippusiimaa, joka erotti ison osan paikoista. Ihmettelin sitä vähän, mutta otin sitten paikan, joka oli vapaana ajatellen, että ehkä toiselle puolelle oli maalattu uusia merkkiviivoja tai jotain. Menin sisään ja avasin kirjastoni oven kuukauden mittaisesta lukosta. Siellä oli vähän pölyistä ja ummehtunutta, joten avasin ikkunankin, pistin käsilaukkuni alalaatikkoon ja lähdin kahvinkeittohommiin. Tai ensin kävin vessassa tarkistamassa, että näytin edelleen levänneeltä ja raikkaalta. Kaikki oli kunnossa. Kukonaskelkuvioiset housuni istuivat hyvin ja valkoinen paita korosti sitä rusketusta, jonka sentään olin ehtinyt hankkia, vaikka loma tuntui nyt taaksepäin katsoen olleen lyhyt kuin kolme henkäystä. Oma turhamaisuuteni vähän hymyilytti, mutta eipä se haitannut. Parissa päivässä se karisisi. Tämä nyt vaan tuntui vähän samalta kuin koulun alkaminen pienenä. Silloinkin oli kaivettu kaapista, ellei nyt pyhämekkoa, niin vähän parempaa kuitenkin.

Kahvihuoneen ovella pysähdyin, sillä se oli muuttunut. Siellä haisi tuore maali ja huoneen peräosaan oli rakennettu lasinen komero, vähän kuin suihkukoppi mutta isompi sentään.
- Mikä toi on? kysyin Liinalta, joka istui jo siellä selaamassa Hesaria. En ollut odottanut, että monikaan olisi ollut töissä vielä tähän aikaan, mutta Liina oli tietysti kesäapulainen. Ei hänellä mitään lomaa ollut ollutkaan. Mitä hän oli sitten tehnyt täällä koko heinäkuun, sitä en voinut tietää. Syönyt mansikoita ja nostanut palkkaa todennäköisesti.
- Se on meidän uusi tupakkakoppi. Tässä ei saa enää polttaa, tyttö valaisi minua.
- Miksei saa?
- Tupakkalaki.
- Pysyykö se savu sitten muka tuolla? kysyin epäilevästi. Kopissa ei ollut ikkunaa, ei räppänää katossa tai mitään. Liina kohautti olkapäitään kuin häntä ei olisi ollenkaan kiinnostanut, eikä varmaan kiinnostanutkaan. Ei minuakaan oikeastaan kiinnostanut.

- Mitäs autotallissa sitten tapahtuu? kysyin ja otin kahvia. Paikalla olleena Liina varmaan tietäisi vastauksen siihenkin.
- Siitä on vuokrattu osa pois.
- Kenelle?
- Jollekin toiselle lafkalle.
- Mutta mihin me sitten pannaan meidän autot?
Sitä Liina ei tiennyt, eikä se jaksanut kauheasti minuakaan askarruttaa. Olin joka tapauksessa useimmiten niin aikaisin töissä, että tyhjiä paikkoja oli valikoitavaksi asti.

Sitten alkoi tipahdella muita työkavereita ja kerta toisensa jälkeen päivittelimme uutta tupakkakoppia ja kävimme kokeilemassa sitä. Kerroimme kesäkuulumisia ja kadehdimme toistemme lomia. Siinä meni aika rattoisasti lähes kymmeneen ja sen jälkeen tyhjensin postilaatikkoani lopun päivää. Ei työhön palaaminen ollutkaan yhtään hullumpaa.

Lähettäjä: Campsu 
Päivämäärä:   29.5.14 13:01:20

Eih, nyt menny jessijututkin frozeniin :( just kun oli niiden lukeminen kesken..
Kai sulla on itelläs ne kuitenkin tallessa? Nyt nimittäin loppu lukeminen, kun olin vsrautunut että noissa riittää hetkeksi :\ Kun tätäkin ilmestyy niin harvoin. Ootko lähiaikoina tekemässä uutta sivua tai pystytkö niitä lähettämään ?

Lähettäjä: Viivi 
Päivämäärä:   30.5.14 17:24:55

Mäkin nyyhkin samaa asiaa, Jessijututkin meni jäähän! Onko mahdollista saada uutta sivustoa tarinoille..? Lukijoita kun kuitenkin riittää...

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   30.5.14 18:31:33

Hävytöntä toimintaa :(
Joo, mä teen kyllä uudet sivut, mutta saattaa mennä hetki, että löydän hyvän uuden sivuston - etenkään yhtä helppokäyttöisen!

Lähettäjä: H 
Päivämäärä:   30.5.14 23:17:23

Suntuubi ja Weebly ainakin helppoja!

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   10.6.14 00:37:03

En mä näköjään ehdi ruveta tohon kotisivuasiaan perehtymään ennen lomaa (parin viikon päästä) mutta jossain vaiheessa kyllä! Kiitos vaan kaikista vinkeistä!
--------------------

Hullumpaa ei ollut sekään, että minulla oli tallipäivä. Minua jännitti kyllä. Miten minä osaisin ilman Eveliinaa ja muistaisinko kaiken, mitä minun kuului tehdä? Mutta sitten ripitin itseäni, sillä eikö aikuinen, fiksu ihminen muka selvinnyt yhden hevosen ratsastamisesta ja kahden karsinan siivouksesta aiheuttamatta mitään katastrofia? Vaihtaisin vain vaatteet ja lähtisin vihellellen nauttimaan harrastuksestani.

Siinä kohden erehdyin. Tellu hyökkäsi minua portaille vastaan kuin olisi ollut päiväksi yksin jätetty esikoululainen.
- Mitä me syödään? Mä kuolen nälkään!
- Etkö sä nyt muka mitään ruokaa oo täältä koko päivänä löytänyt? ihmettelin.
- No en mitään hyvää!
- Ja mikä sitten ois hyvää?
- No vaikka joku ihana salaatti.
- Mikset sä ole tehnyt ihanaa salaattia? napsautin, sillä aineksia olisi kyllä ollut. Luulisin.
- Koska Teppo ei halunnut!

Minä en jaksanut ymmärtää, miten Tepon haluamiset saattoivat vaikuttaa Tellun syömiseen, mutta tämä selitti tohkeissaan, miten Teppo kavereineen oli ruvennut vaatimaan häneltä kunnon ruokaa heti, jos hän oli lähestynytkin keittiötä.
- Kavereineen, toistin.
- Niin, ne on pelannu aamusta asti. Hemmetin haisulit.

Ihmettelin, ettei Tellu sen pahemmin sanonut, sillä minua kyllä alkoi syljettää, kun pääsin sisään. Olohuoneesta kuului kiljahteluja, kannustuksia ja kirouksia ja ovelle asti tuoksui se jokin, jonka olin viime kuukausina oppinut yhdistämään esiteini-ikäisiin poikiin, kun aikuisten miesten hormonit alkoivat heräillä, mutta tytöt eivät vielä kiinnostaneet sen vertaa, että piereskely ja pesemättömyys olisivat olleet epätoivottava asia. Jos Tellu oli sietänyt sitä koko päivän, hän ansaitsi pyhimysrenkaan.
- Ikkunat auki, kone kiinni ja ulos! karjaisin olohuoneen ovelta. Meni hetki, ennen kuin läsnäoloni havaittiin.
- Äiti, Teppo aloitti vänkäävään sävyyn.
- Oliko jotain puhetta siitä, että koko päivää ei istuta koneella pelaamassa? Mä otan sen huomenna töihin mukaan! uhkasin.
- Et sä sitä jaksa kantaa! Teppo sanoi nenäkkäästi.
- No virtajohdon jaksan!

Nuriseva poikalauma poistui, eikä Tellu enää halunnut ihanaa salaattia vaan kunnon ruokaa. Minä heitin pottuja kattilaan, säädin ajastimen ja menin vaihtamaan tallivaatteisiin.
- Syökää, kun kello soi, neuvoin. Ottakaa silliä perunoiden kanssa. Mä menen tallille.
Jätin ”mutta äidit” taakseni ja lähdin. En ollut mielestäni erityisen julma, sillä kyllä he osasivat jo, enkä viipyisi kuin pari tuntia. Kai Ollikin jo sinä aikana ehtisi kotiin. Minulla oli oikeus vapaahetkeeni ja harrastamiseen.

Matkalla äitiadrenaliini haihtui ja mahaani alkoi kipristellä. Aikuinen, joo, fiksu, ainakin kohtuullisen, mutta fakta oli, että olin ensimmäistä kertaa menossa tallille touhuamaan omin nokkineni, ilman ketään kokeneempaa. Toivoin kovasti, ettei Tellu olisi ruvennut pelkäämään vaan olisi ollut mukanani. Hänestä olisi ollut ainakin seuraa.

Kymi kökötti tarhassa Elsan kanssa eikä lotkauttanut kirjaimellisesti korvaansakaan, kun hain sen sieltä. Ei se pannut hanttiinkaan, oli vain etäinen ja juro ja kuin minua ei olisi ollut. Vein sen talliin ja harjasin huolellisesti sen loppukesää kiiltelevän vaaleanruskean karvan ja perhoset vatsassani saivat minut päättämään, että menisin sittenkin kentälle ratsastamaan näin ensimmäisellä kerralla. En halunnut ottaa riskiä lähtemällä maastoon yksin, ennen kuin olisin vähän tutustunut herrahevoseen. Se oli ollut kiltisti Elsan ja Eveliinan ollessa mukana, mutta entä ilman? Satuloin ja suitsin ja talutin ruunan ulos, ennen kuin aloin kiskoa satulavyötä tiukemmalle. Se natisi ylellisesti satulasiipeä vasten ja ajattelin, että Eveliinan täytyi olla varakas, kun oli hommannut nahkaisen satulavyön. Nuorena, tai pienenä, olin hevoshulluusnälkääni käynyt Partioaitasta käynyt noukkimassa hevostarvikkeiden hinnaston. Nahkainen satulavyö oli kolme tai neljä kertaa kalliimpi kuin kankainen tai naruvyö, sen muistin. Tuskin asiat siinä suhteessa olivat kovin paljon muuttuneet.

Minua tuskastutti olla niin ummikkona vieraalla tallilla. Viimeksi olimme ratsautuneet siinä tallin edessä, Eveliina ja minä, mutta nyt tahdoin mennä kentälle. Oliko täällä sallittua ratsastaa kentän portista sisään, vai pitikö hevonen taluttaa sinne, kuten meillä kotiratsastuskoulussa? Mutta toisaalta, jos halusin laittaa portin kiinni, minun oli käveltävä sinne, suljettava se ja vasta sitten noustava selkään. Sitä paitsi ei tallipihalla näkynyt ketään, joten sen puolesta voisin vaikka kantaa Kymin kentälle.

Lähettäjä: Ei /,- 
Päivämäärä:   10.6.14 10:08:40

Lyäj

Lähettäjä: Ei /,- 
Päivämäärä:   10.6.14 10:08:57

Googkc

Lähettäjä: Ei /,- 
Päivämäärä:   10.6.14 10:09:14

Paskaa

Lähettäjä: Ei /,- 
Päivämäärä:   10.6.14 10:09:43

Ivvgdxyukh

Lähettäjä: Ei /,- 
Päivämäärä:   10.6.14 10:10:00

Nbnkk

Lähettäjä: Ei /,- 
Päivämäärä:   10.6.14 10:10:18

Jjjj