|
Lähettäjä: Sennnu
Päivämäärä: 26.8.13 16:43:28
Aloitetaan vähän pidemmällä pätkällä, kun tää hitaasti lähtee liikkeelle.
-----------------------
1. Vihreät oksat
Katselin, miten auringonvalo säteili omenapuun lehtien välistä ja ajattelin, että minun pitäisi olla täydellisen tyytyväinen, kun sain loikoilla siinä riippumatossa hyvä kirja käsissäni ja pehmeä peitto päälläni, sillä vaikka juhannuspäivä oli kaunis, se ei ollut helteinen. Mutta en ollut muuta kuin epämääräisen ahdistunut. Olimme vasta saaneet juhannusvieraat matkoihinsa ja olin suurieleisesti ilmoittanut meneväni pihalle lukemaan vähäksi aikaa, mutta kohta hunnit alkaisivat vaatia ateriaa, eikä minua alkuunkaan huvittanut miettiä ruoanlaittoa, kun olin tehnyt sitä koko viimeisen vuorokauden. Kyllä, Olli oli huolehtinut grillaamisesta, mutta minä olin hakenut pihvit ja makkarat kaupasta, tehnyt salaatit, pessyt ja keittänyt perunat, pilkkonut sillin, leiponut täytekakun ja kalapiirakan yön tuntien hiukopalaksi, paistanut letut, joita ilman lasten juhannus ei ollut kohdallaan ja päälle päätteeksi tiskannut, tiskannut ja tiskannut. Luojan kiitos tänä aamuna ei kukaan ollut vaatinut englantilaista aamiaista vaan keitetyt munat ja sillivoileivät olivat kelvanneet.
Tämä pariskunta, Raila ja Jussi, olivat olleet juhannusvierainamme sitkeästi jo kuusi tai seitsemän vuotta. En oikeastaan voinut valittaa, sillä itse olin heidät aikoinaan ensimmäisen kerran kutsunut. Raila oli silloin ollut minun työkaverini, ja kun olimme ymmärtäneet, että Jussi ja Olli olivat myös samassa työpaikassa, olimme pitäneet sitä kohtalon sormena ja ikuisen perheystävyyden sinettinä. No, ei se ihan niin mennyt, enkä minä Railan kanssa enää ollut pitänyt muuta yhteyttä sen jälkeen, kun hän vaihtoi työpaikkaa, mutta joka kesäkuun puolivälissä Olli ilmoitti sopineensa Jussin kanssa, että juhannuksen ohjelma olisi entinen. Meillä ei ollut mökkiä, jonne karata, eikä heilläkään, mutta meillä oli iso piha. Vastavuoroisesti meitä sitten kutsuttiin heidän luokseen uudenvuodenjuhliin, mutta siellä oli aina sammioittain boolia, iso joukko vieraita ja meillä lapset mukana, mikä oli hankalaa, joten jos eivät isovanhemmat sattumoisin halunneet kullanmuruja hoitoon, pysyimme kotona.
- Se on annettu, mikä on tarjottu, oli Olli sanonut, kun viimeksi olin protestoinut tätä yksipuolista emännöimistä vastaan.
- No eihän lapsia voi yksin kotiinkaan jättää!
- Ja mikäs hätä tässä, vieraat istuu pihassa, ei tarvitse edes siivota. Ja mä hoidan grillaamisen, niin ei sun tarvitse sitäkään surra.
Joskus ajattelin, että mieheni luki salaa naistenlehtiä ja tarttui kiusallaan pahimpiin kliseisiin matkiakseen niitä, mutta toisaalta en uskonut hänellä olevan niin paljon huumorintajua.
Kyllä illasta oli ihan siedettävä tullut tälläkin kertaa. Toivoin vain, että Raila ja Jussi olisivat joskus varautuneet siihen, että iltamyöhällä taksin soittaminen ei onnistunut tai keskeytyi ja unohtui, kun päätettiin vielä kerran käydä saunan jälkilöylyissä – Jussi muisti aina vuolaasti kehua puusaunaamme. Sitten, kun aurinko alkoi jo taas pikkutunneilla paistaa, kaikki huomasivat, että oli kauhean myöhä ja ettei heidän kannattanut enää minnekään lähteä, kun olohuoneessa oli vuodesohva, jonka kätevä emäntä heille näppärästi petasi. Minä vihasin lakanoiden vaihtamista muutenkin, saati sitten aamuyöllä.
Mutta niin, se siitä valittamisesta. Nyt se ainakin oli vuodeksi ohitse, ajattelin ja katselin lehtiä ja yritin nähdä jo, tulisiko paljon omenoita.
- Äiti! Äiti!
Epätoivoinen kiljuminen lähestyi talon suunnasta ja tuskin ehdin päätäni kääntää, kun ikäisekseen iso pojankoltiainen tömähti kylkeeni. Säikähdin putoavani, kun riippukeinu heilahti rajusti ja meni vähän aikaa, ennen kuin sain sanaa suustani.
- Mitä ihmettä sä kiljut?
- Tellu lukee mun päiväkirjaa!
- Älä anna sitä sille, tiuskaisin.
- Se on sillä jo!
- No ota se pois ja piilota parempaan paikkaan.
- En mä saa sitä siltä!
- Pyydä, että isä ottaa, sanoin, sillä en olisi halunnut nousta.
- Se nukkuu.
- Niin mäkin yritin.
- Äiti!
Nousin huokaisten istumaan pelastaakseni runopoikani päiväkirjan. Kuka muka oli ikinä kuullut kaksitoistavuotiaan pojan pitävän sellaista? Yritin uskoa, että Teposta tulisi vielä kuuluisa kirjailija tai runoilija, mutta oikeastaan olin sitä mieltä, että hän oli kyllä vähän omituinen ja että parempi hänen olisi ollut sekin aika pyöräillä ympäriinsä kavereiden kanssa ja pelata potkupalloa. Nurmikko oli märkä, kun laskin jalkani sille.
- Sä potkaisit nurin mun mehulasin, sanoin äkäisesti.
- Enkä potkassut! Siinä on epätasanen kohta!
Sisällä tilanne oli rauennut. Tellu istui viattomana selaamassa mainoslehtiä ja Teppo ryntäsi omaan huoneeseensa palatakseen sieltä seuraavassa hetkessä aarre tiukasti rintaansa vasten puristettuna.
- Mä piilotan sen niin, ettet sä löydä sitä ikinä, hän lupasi.
- Löydä mitä? Tellu ihmetteli. Minä en jaksanut kuunnella enempää vaan menin katsomaan, voisinko omin silmin todistaa Ollin nukkuvan, vaikka hän oli ollut menossa remontintekoon. Voinpa hyvinkin. Keskeneräinen huone oli yläkerrassa vinokaton alla, mutta se oli tyhjä eikä yhtään sen valmiimpi kuin edellispäivänä. Tai edellisviikolla. Olli makasi omalla puolellaan parisänkyämme ja kuorsasi vienosti.
- Onko sulla krapula? kysyin ja hän hätkähti hereille.
- Ei tietenkään.
- Mä luulin, että sä hiot lattialautoja.
- Kunhan suunnittelin.
Se ei ansainnut vastausta. Palasin alakertaan ja etsin pakastimesta kaksi pakettia pinaattikeittoa. Hunnilauma saisi pärjätä niillä.
Minä olin ollut tukevasti raskaana ja vasta seitsemäntoista vanha omissa lakkiaisissani. Olin ollut fiksu ja kunnianhimoinen tyttö, joka oli suorittanut kansakoulun säädetyn oppimäärän kolmessa vuodessa, tosin vastoin omaa tahtoani. Opettajani oli sitä ehdottanut ja isä oli päättänyt, että se oli hyvä ajatus, enpähän tuhraisi turhaa ylimääräistä vuotta koulunpenkillä, ennen kuin pääsisin ansaitsemaan ja omilleni. Hän oli mielestään jo osuutensa tehnyt kasvattaessaan kolme vanhempaa sisartani. Mutta eipä ollut isä enää katsomassa, kun minä jatkoin lukujani ja olisin jatkanut lukion jälkeenkin, ellei Tellu olisi ollut niin päättäväisesti tulossa. Onneksi niin, isä olisi antanut minulle vyöremmillä pitkin reisiä, jos olisi kuullut, että yhdentoista vuoden koulutus päättyisi minun kohdallani äitiyteen. Onneksi ei sentään häpeällisesti yksin vaan Olli ja minä ehdimme naimisiin ennen Tellun syntymää. Ehken olisi ollut niin vikkelä sen asian kanssa ilman vauvaa tulossa, tai sitten olisin. Oli ollut kauhean jännittävää, kun kolme vuotta vanhempi naapuritalon poika oli ollut niin tosissaan riiustellessaan minua, kun melkein kaikkien tyttökavereideni seurustelut kestivät maksimissaan kaksi tai kolme viikkoa.
Sen jälkeen kaikki oli vain rullannut eteenpäin omalla painollaan. Olli oli valmistunut opistosta insinööriksi ja saanut hyvän työpaikan isossa yrityksessä; kun minun äitiyslomani oli ohitse, pääsin harjoittelijaksi yhtä vakavaraiseen firmaan, ja vakinaiseksikin ennen kuin Teppo alkoi tehdä tuloaan. Kun palasin siltä äitiyslomalta töihin, halusi Olli ostaa kodin ja löysi tämän rintamamiestalon, jossa edelleen asuimme, ja joka oli jo nyt hyvinkin yli puoliksi maksettu. Se oli ollut melkoisen huonossa kunnossa ostaessamme sen, mutta mitäs siitä, Ollihan oli insinööri. Valitettavasti hän vain oli kovin verkkainen ja käsistään kömpelö insinööri. Hän halusi alkuun ehdottomasti tehdä kaiken itse säästääkseen rahaa ja myöhemmin kai, koska ei halunnut kenenkään eli minun näkevän, miten paljon nopeammin ja paremmin joku ammattimies olisi hoitanut hommat. Mutta mihinkäs tässä kiire, valmiissa maailmassa, olin tuuminut, kun meillä kuitenkin oli toimiva keittiö, vessa ja sauna, eikä asuinhuoneissakaan kuluneisuutta kummempaa vikaa ollut ollut. Mukavampaa siellä oli kuin mitä meillä oli ollut kerrostalokolmiossamme, kolmella siskollani, vanhemmillamme ja minulla.
Niihin alkuvuosiin verrattuna aloimme päästä jo hyvinkin vihreälle oksalle. Meillä oli jo kummallekin lapselle sekä meille oma huone ja neljäs huone valmistumassa, arkkupakastin ja kaksi autoa. Niiden kanssa Olli oli paljon kätevämpi kuin remontoimisen, vaikka työkseen piirtelikin vain suunnitelmia paperille. Meillä oli vielä muutama vuosi sitten ollut kuplavolkkari, jolla hän oli ajanut, kun olimme seurustelleet. En ollut suostunut luopumaan siitä, kun hän oli alkanut haluta uutta autoa Tepon ollessa pieni, sillä meiltä Espoon perukoilta bussit kulkivat harvoin ja pysäkille oli pitkä matka. Olli tarvitsi autoa työmatkoihinsa, mutta niin tarvitsin minäkin siinä vaiheessa, kun molemmat lapset piti viedä hoitoon. Nyt kaupunki oli levinnyt jo niin lähelle, että he saattoivat kävellä tai pyöräillä kouluun, ja kupla oli myyty jollekin nostalgiannälkäiselle. Tilalle olin saanut hyvän, käytetyn Ford Escortin ja Teppo oli ostanut itselleen melkein uuden Toyotan niin, että Espoon Liikenteelle saatoimme yksinkertaisesti haistattaa pitkät.
Niin vihreä oksasta ei vielä ollut tullut, että olisin päässyt jäämään kotirouvaksi, enkä olisi halunnutkaan. Mitään tarvettakaan siihen ei enää ollut, kun lapset olivat molemmat jo isoja, ja sitä paitsi minä pidin työstäni. Marisin siitä tietysti aina kun muutkin ja laskin päiviä lomaan, mutta totuus oli, että se oli henkireikäni ja työkaverit parhaita ystäviäni. Rahallista korvausta siitä ei mainittavasti saanut, mutta sen verran, että pystyin huolehtimaan siitä, että perheellä oli ruokaa ja minulla ja lapsilla vaatteita. Ja Ollillekin minä ostin paidat, sukat ja kalsarit.
Juhannuksen jälkeen oli työpäiviä vielä muutama jäljellä, ennen kuin alkaisi heinäkuu ja meillä töissä siirryttäisiin säästöliekille. Suuri osa ihmisistä sai aina käskyn lomailla hiljaisen heinäkuun ajan, niin minäkin. Minä huolehdin talon kirjastosta, lehtikierrosta ja mikä mielenkiintoisinta, uutiskoosteista. Se tarkoitti, että luin läpi suuren kasan lehtiä, leikkelin irti uutiset, joissa firmamme tai joku kilpailija mainittiin, liimasin ne paperille ja kopioin viisisataa kappaletta jaettavaksi kaikille työntekijöille. Siinä oli se hyvä puoli, että joskus joissakin lehdissä oli mielenkiintoisiakin uutisia ja sarjakuvia. Kirjastonhoidostakin pidin ja sen huippuhetkiä oli, kun joku päätti tarvita jotain opusta. Minä tilasin sen Akateemiseen kirjakauppaan ja kävin hakemassa sen sieltä. Samalla ostin aina yhden tai kaksi halpaa rakkausromaania, joita rakastin. Tietenkään en vienyt niitä kotiin tai pitänyt itse, en minä mikään varas ollut. Niillä oli omat hyllynsä kirjaston perimmäisessä nurkassa, jonne harvoin eksyivät muut kuin ne, jotka tiesivät niitä sieltä hakea.
Heinäkuuksi kirjasto kuitenkin pantiin kiinni ja minä lomailin. Aioin kuluttaa nämä viimeiset päivät muutenkin lähinnä kahvilla. Pomoni ja monet muut silmäätekevät, joilla oli ikälisiä ja pitkät lomat, olivat jääneet lomalle jo juhannuksesta. Minä aioin olla hiiri, joka hyppeli pöydällä. Ja hyppelevänä hiirenä pukeuduin maanantaina rennosti, farkkushortseihin ja hihattomaan toppiin. Ei meillä varsinkaan kirjaston uumenissa mitään pukukoodia ollut, mutta en minä muuten niitä vaatteita olisi valinnut.
Starttasin kotoa aniaikaisin. Halusin tieheni ennen kuin lapset ja Olli heräisivät ja sen lisäksi mitä aikaisemmin ehtisin töihin, sitä aikaisemmin voisin lähteä pois. Olin ehtinyt jo juoda kokonaisen mukillisen kahvia, ennen kuin seuraavaksi aikaisin lintu tuli. Se oli Liina, kesäharjoittelija. Hänen ensimmäisenä päivänään olin mokannut niin, että vasta muutama viikko sitten olin lakannut punastelemasta sitä muistaessani. Hän oli marssinut aamukahvipöytäämme, esittäytynyt reippaasti ja minä olin tokaissut:
- Tää on Sisäisten palveluiden kahvipöytä.
En tiedä, mistä sekin oli päähäni pälkähtänyt: olin saanut sen kuulostamaan siltä kuin siihen ei olisi enää muita sopinut, vaikka siinä vieraili koko siipi. Aija oli ollut paremmin tilanteen tasalla ja näyttänyt tytölle, mistä löytyi kahvimukeja ja miten kahvikassa toimi.
- Mä toin mansikoita, tyttö sanoi tänään ja otti itselleen kahvia. Hän oli hirvittävän kaunis kasvoiltaan ja hänellä oli ihanat värit: lemmikinsiniset silmät, ruusunpunaiset huulet, mustat ripset ja kullanväriset hiukset, mutta hän oli ryhditön kuin onkimato. En tiennyt olinko enemmän harmissani vai vahingoniloinen siitä. Jos hän olisi vaivautunut vetämään hartiat taakse ja lakannut könöttämästä lantio edessä, hän olisi ollut missiainesta. Minulla oli silmää sellaisille asioille, niin kaikki sanoivat.
Seuraavaksi saapuivat Aija, Emilia ja Marianne ja lopuksi kahvipöytäämme tuli vierailulle Sauli naapuriosastolta, joka taisi jo olla muista työntekijöistä tyhjillään. Siinä vaiheessa minä totesin istuneeni kahvilla jo pari tuntia ja lähdin. Saulin näkemistä en enää punastellut, vaikka pitkään siinä oli mennyt sen jälkeen, kun olin viime pikkujouluissa tanssinut hänen kanssaan himokkaita hitaita. Morkkis ei ollut ollut tappava – olinhan ollut kännissä kuin käki, lieventävä asianhaara – mutta en kauheasti enää viihtynyt hänen seurassaan.
Se työpäivä oli täysin turha. En saanut aikaan mitään, eikä ollut mitään tehtävääkään. Viimeisen tunnin ajan kirjoitin itselleni kauppalistaa ja kiroilin, sillä sellainen ajan tuhlaaminen kellokortin palvonnan nimissä tuntui kertakaikkisen typerältä.
Kaupunki ei ollut näköjään vielä hiljentynyt, vaikka niin olisi voinut luulla, tai sitten kaikki, jotka eivät olleet vielä lähteneet lomalle, olivat änkeytyneet samaan kauppaan minun kanssani. Hetken harmittelin, etten ollut mennyt suoraan kotiin ja odottanut Ollia seurakseni, mutta tänään se ei olisi ollut mahdollista, vaikka etenkin näin loppukuusta palkkapäiväni aattona jouduin joskus niin tekemään. Juhannuskin oli ahmaissut aikamoisen loven pankkitililleni, kun olin hommannut juhlaruokaa useammalle ihmiselle. Pitkän viikonlopun jälkeen kaapit ammottivat tyhjyyttään ja Olli tuskin ehtisi kotiin, ennen kuin Tellun ja minun pitäisi kiirehtiä ratsastustunnille. Sitä paitsi hän oli kammottava kaupassakävijä. Hän oli äärettömän hidas pysähtyessään joka kohdassa tekemään hintavertailuja ja laskemaan kilohintoja.
|