|
Lähettäjä: Koi
Päivämäärä: 23.12.13 23:35:44
Huomisen aikataulut näyttää siltä, etten ehdi koneella juurikaan istumaan, joten tässä teille joulubonus jo nyt. Tää siis EI OLE jatkoa Vialliselle sielulle, vaikka tässä topikissa onkin, vaan irrallinen pätkä, no näette kyllä mistä kunhan luette. ;)
.
.
Hiljaista lunta (aka Hyvää joulua 2013!)
A/N: Koska on joulu, koska mä rakastan Joonasta ja Mikaa, koska te olette ihania ja koska kirjoittamiselle ei aina tarvita niin mielettömän hyvää syytä. Ja tietysti koska mä en voi postittaa joulukortteja teille, enkä joulumieltä tai edes konvehtirasiaa. Koska mä halusin kirjoittaa tämän ja jakaa sen teidän muiden kanssa, jotka Joonaksen ja Mikan tarinoita on seurannut. Mua hymyilytti, itketti ja nauratti samanaikaisesti kun kirjoitin tätä. Toivon, että teitä muitakin hymyilyttää, edes ihan pikkuisen. Pidemmittä puheitta: Hyvää joulua kaikille rakkaille lukijoille!
I visualize the first time we’re together,
I close my eyes and for a moment all I see is you,
Turn off the lights,
Don’t look outside,
The world’s gone crazy,
But it’s perfect here with you.
I’ve never felt so alive,
Like I feel right now in this moment,
I’ve never felt so alive,
Like I feel right here standing next to you,
I’ve never felt so alive.
Good Charlotte - Alive
Joulukuu oli ollut hyvin synkkä ja sateinen, pitkästä aikaa lumi ei ollut satanut marraskuun puolella. Nyt oli sentään jo jouluaatonaatto eikä ensilunta ollut kunnolla satanut vieläkään. Maa oli täynnä vesilätäköitä ja puut seisoivat luurankoina vasten taivasta. Nurmikkokin oli yhä yhtä vihreä kuin kesällä. Kaupunki oli silti virittäytynyt juhlatunnelmaan. Joka puolelle oli ripustettu jouluvaloja, ikkunoissa oli kynttelikköjä ja torille oli pystytetty valtava aito kuusi. Tavan mukaisesti joku uhkarohkea kävisi sen kuitenkin jossain vaiheessa yötä kännipäissään kaatamassa. Niin se oli ollut jo vuosia, joku humalainen joulurauhaa uhmaava idiootti halusi aina yrittää leikkiä metsuria keskellä kaupunkia. Mä en oikeastaan ymmärtänyt miksi jonkun mielestä se oli hauskaa tai hienoa. Mun mielestä kuusi oli kaunis juuri sellaisenaan, pystyssä valoineen kaikkineen. Mä jatkoin matkaani tupakka suupielessä roikkuen, toinen käsi taskussa ja toinen kietoutuneena muovipussin sankojen ympärille.
Ankean harmaa kerrostalo näkyi jo kauas ja tottuneesti mä askelsin kohti alaovia. Piha oli autio tähän aikaan päivästä, edes mummot alakerrasta eivät jaksaneet vaivautua ulos enää pimeällä. Mä loikin rappuset toiseen kerrokseen tottuneesti ja pysähdyin oikean oven taakse. Kyltissä luki Valtonen ja sen alla maalarinteipillä lisättynä Korte. Mä hymyilin avainnippu kourassani ja näytin varmasti äärettömän typerältä. Seistä nyt siinä oman ovensa takana virnuilemassa kuin pahemman luokan psykopaatti, mutta mä en voinut itselleni mitään. Valtonen ja Korte, Korte ja Valtonen. Mika ja mä, yhdessä me. Se yksinkertainen ajatus sai lämpimän tunteen leviämään raajoihin ja jääkalikoiksi paleltuneisiin varpaisiin asti. Mä kiersin avainta lukossa ja astuin sisään.
Mika istui sohvalla viltti mytättynä sylissään. Se ei huomannut mun saapumistani, niin keskittyneesti se katseli television ruutua. Sen kulmat oli söpösti kurtussa ja siilimallista ulos kasvaneet hiukset sojottivat joka suuntaan. Mua hymyilytti yhä ja jäin nojailemaan seinään roikottaen muovikassia edelleen kädessäni.
“Hei”, mä kuiskasin saaden Mikan säpsähtämään. Viltti valahti sen sylistä lattialle kun se kääntyi katsomaan mua kohti. Säikähdys suli sen kasvoilta nopeasti leveäksi hymyksi.
“Sä säikytit mut”, se vastasi kallistaen päätään.
“Niin taisin tehdä. Anteeksi, ei mun ollut tarkoitus”, mä sanoin tietäen ettei Mika ollut ottanut nokkiinsa.
“Mitä sä toit?”, se kysyi uteliaana ja mä vilkaisin kädessäni roikkuvaa pussia ja sitten taas Mikaa.
“Kaikenlaista”, mä vastasin hyvin ympäripyöreästi tietäen, että Mikan uteliaisuus alkaisi ihan näillä sekunneilla pursuilla yli äyräidensä.
“No näytä.”
“En.”
“Mikset?”, se kysyi turhautuneena ja nousi sohvalta kurottaen kättään mua kohti.
“No kun se on sun joululahja. Sä saat sen sitten huomenna”, mä naurahdin ja piilotin kassin selkäni taakse.
“Mut nyt on jo aatonaatto, ei kai se nyt yhdestä päivästä kiinni ole. Joonas, ihan oikeasti, mä kuolen uteliaisuuteen”, se marisi yrittäen vedota siihen osaan mun tunteista, joka antoi sille aina periksi.
“Mä voin herättää sun uteliaisuuden johonkin muuhun”, sanoin virnistäen ja vinkkasin silmää. Mika hymähti ja mä kurotin suukottamaan sitä hellästi suulle.
Mika kiskoi mut viereensä sohvalle ja siihen me käperryttiin kylki kyljessä. Mä kiskoin polvet rintaa vasten ja nojasin Mikaan sen käsi mun ympärillä. Mulla oli ihan laittoman hyvä olla siinä ja mä tunsin miten silmäluomet alkoivat painaa enemmän ja enemmän. Lopulta mä torkahdin ja sen enempää Mika ei aikaa tarvinnutkaan. Kun mä heräsin, se oli varovasti asetellut mut sohvalle sen paikalle ja hiippaillut mun muovipussini luokse. Yhtäkkiä mä olinkin täysin hereillä ja heitin jalat lattialle.
“Et pêrkele, Mika, et varmana avaa sitä”, mä huudahdin ja Mika nosti pussista voitonriemuisena pienen paketin. Se ei ollut ehtinyt avata sitä, mutta mä tiesin, että mulla olisi aikamoinen suostuttelu edessä, että saisin paketin pois sen käsistä. Hitto, mun olisi ihan ehdottomasti pitänyt piilottaa se heti jonnekin sellaiseen paikkaan mistä Mika ei olisi sitä ymmärtänyt ikinä etsiä, kuten muropaketin pohjalle tai pakastimeen.
“Antaisit mun nyt avata tän, mä niin haluaisin”, se pyysi hymynsä lomasta.
“Huomenna vasta, joohan? Mä haluan kunnioittaa perinteitä”, mä yritin kehnonlaisesti saada Mikaa ylipuhuttua. Lopulta se antoi periksi ja ojensi pienen paketin takaisin mulle. Se näytti samaan aikaan iloiselta ja harmistuneelta. Mua nauratti.
Aattoaamu valkeni aurinkoisena. Ei ilma kovin kaunis ollut vieläkään, mutta ainakaan ei satanut vettä. Mika tuhisi mun vieressäni edelleen unisena ja mä tökin sitä etusormellani kylkeen. Olisinhan mä voinut herättää sen jollain vähän söpömmällä ja suloisemmallakin tavalla, mutta jatkoin silti tökkimistäni. Lopulta Mika raotti silmiään ja kääntyi katsomaan mua. Me oltiin molemmat ihan hiljaa, niin me tehtiin usein aamuisin, jolloin kummallakaan ei ollut kiire mihinkään. Mä olisin voinut tuijottaa Mikan kasvoja, sen sinisiä silmiä ja pehmeitä huulia vaikka maailman loppuun asti. Sitä mitä Mika näki, katsellessaan mun pitkiä mustia hiuksia ja tylsän harmaita silmiäni, en ihan täysin ymmärtänyt. Se sanoi mua usein kauniiksi ja mä leikin toisinaan hieman loukkaantunutta, sillä millainen mies halusi kuulla olevansa kaunis komean sijaan? Koskaan se ei suostunut kertomaan millä tavalla mä muka olin kaunis. Mä hymähdin ajatuksilleni ja silitin peukalollani kevyesti Mikan leukaa.
“Sä oot suloinen vasta heränneenä”, mä kuiskutin ja Mikan silmät tuikkivat.
Puutarhatuolit olivat aamukosteuden peitossa vielä kymmeneltäkin, joten tyydyin seisomaan niiden vieressä sytyttäessäni tupakan. Mika oli jäänyt puuhastelemaan kahvinkeittimen kimppuun ja mä olin livahtanut rappuun päästäkseni hermosauhuille. Ei mulla hermot Mikaan ollut mennyt vaan mua kauhistutti, pelotti ja jännitti meidän illan suunnitelmat. Mitä mä olin ymmärtänyt Mikan puheista, se ei ollut enää kovin lämpimissä väleissä perheensä kanssa. Tai no Kimmon kanssa se nyt tietysti oli väleissä. Sehän oli sen työnantaja ja kaikkea, mutta sen isäpuoli ja äiti olivatkin sitten ihan oma lukunsa. Mika ei ollut koskaan oikein halunnut puhua siitä, mutta ilmeisesti ne eivät olleet kauheasti ilahtuneet kuullessaan poikansa seurustelevan toisen miehen kanssa. Ja se mies olin minä. Mä vedin savua syvälle keuhkoihini ja yritin rauhoittua. Mikalle mun pitäisi esitää urheaa, sillä mä tiesin, että sitä pelotti vähintään yhtä kovin kuin muakin. Mun ajatukset katkesivat kun pihan poikki taapersi hitaasti kaksi vanhaa mummoa. Aili ja Tyyne puhuivat supatellen omia juttujaan ja mä nostin käteni hymyillen tervehdykseen.
“Hyvää joulua arvon rouvat!”, mä huudahdin iloiseen ääneen. Ne mulkoilivat mua epäluuloisina ja kiristivät tahtia. Eivät asiat olleet muuttuneet sentään ihan niin paljoa.
Mika pureskeli hermostuneena huultaan ja pyöritteli kädessään kahvikuppia kun mä paukkasin takaisin sisälle.
“Kävitkö sä jo tupakalla?”, se kysyi ja mä nyökkäsin.
“Hitto, mäkin olisin voinut olla nyt sen tarpeessa.” Mä virnistin Mikalle kaksimielisesti.
“Niin siis minkä tarpeessa?”
“Siis tupakan tarpeessa.”
“Tupakanko vain?”
“No jos sä muotoilet sen noin…”, Mika vastasi hymähtäen ja laski täysinäisen kahvikuppinsa pöydälle. Mä nuolaisin huuliani ja tuijotin Mikaa kun se asteli mua kohti.
“Miten hitossa sä oikein teet tuon?”, se murahti matalaan sävyyn. Mä en ymmärtänyt sen kysymystä, mutta en antanut sen häiritä kun Mika painoi huulensa rajusti mun huulia vasten ja mä vastasin hyvinkin innokkaasti suudelmaan. Kahvikuppi unohtui pöydälle ja pannu päälle. Me oltiin yhtäkkiä keksitty jotain paljon parempaa, millä aloittaa se päivä.
Ennen kuin mä tajusinkaan, meillä oli jo hirveä kiire. Mä ryntäsin suihkuun ja Mika sinkoili asunnossa edestakaisin keräillen syliinsä lahjanaruja ja -papereita. Se ei ollut paketoinut niitä vähäisiä lahjojaan vieläkään ja mua väkisinkin nauratti. Se oli jotenkin niin tyypillinen mies ettei mitään rajaa. Mun ainoa lahjapakettini oli osoitettu Mikalle ja sen mä olin antanut taitavampien kääriä kultaisiin nauhoihin ja punaiseen paperiin. Mä en muistanut koska mä olisin viimeksi ylipäätään paketoinut yhtään mitään. Kun mä astelin kylpyhuoneesta pyyhe lanteilleni kiedottuna, Mika puhui puhelimessa.
“Ai, mut hei, Joonas tuli just suihkusta. Annanko mä sille?”, se kysyi ja mä katsoin sitä hieman yllättyneenä. Ei mua yleensä kukaan kaivannut, muu kuin Mika ja sekin seisoi mun vieressäni, joten mulla ei ollut hajuakaan kenen kanssa joutuisin puhumaan ottaessani luurin vastaan Mikalta.
“Joonas”, mä totesin varautuneeseen sävyyn puhelimeen.
“Moi! Mä en tiennyt mitä muuta kautta olisin sut tavoittanut, joten arvelin, että Mikan puhelimesta sutkin saa kiinni”, Lehtilän hyvinkin tuttu ääni kaikui mun korvaani ja helpottunut hymy levisi mun kasvoilleni.
“Joo, tästäpä hyvinkin. Mitäs sulle?”, mä kysyin ja katselin huvittuneena, miten Mika jatkoi tuskasteluaan lahjanarujen kanssa.
“Eipä mitään kummempia. Mä oikeastaan vaan halusin kysellä onko kaikki hyvin ja toivottaa hyvää joulua.”
“Täällä on kaikki hienosti”, mä vastasin liikuttuneena Lehtilän huolenpidosta. Se tiesi, että joulunaika oli monesti ollut mulle käänne huonompaan suuntaan mun elämässäni ja kai se edelleen pelkäsi, että mä romahtaisin. Tilanne oli nyt vaan niin täysin erilainen. Mulla oli Mika, joka kannatteli mua. Mä en ollut yksin, eikä mulla ollut aikomustakaan vajota synkkyyteen.
Aurinko oli hävinnyt jonnekin pilvimassojen taakse heti aamuisen pilkahduksensa jälkeen. Me kuljettiin Mikan kanssa rinnakkain jalkakäytävällä ja tällä kertaa Mika roikotti kädessään muovikassia. Mä olin tunkenut ainoan pakettini takkini povitaskuun ja näpräsin sormissani tupakkaa. Toisen käteni mä kurkotin kohti Mikan vapaata kättä ja kiersin sormeni Mikan sormien lomaan. Se nosti yllättyneen katseensa muhun ja hymyili.
“Ollaanko me ikinä ennen edes kuljettu näin?”, se kysyi ilahtuneena.
“Käsikädessäkö?”, mä kysyin varmistukseksi.
“Niin. Eikö tää ole vähän teiniä?”, Mika kysyi naurahtaen ja nosti meidän yhteen punottuja käsiä hieman ylemmäs.
“Mä en välitä jos et säkään”, mä vastasin ja puristin hellästi sen kättä. Mika suikkasi nopean suukon mun poskelle ja sivusilmällä mä näin miten keski-ikäinen nainen ruokakaupan edessä hymyili lämpimästi katsellessaan meitä. Se toivotti meille hyvää joulua kun me kuljettiin ohi ja me vastattiin sen toivotukseen samalla mitalla.
Kello oli neljä kun me saavuttiin kerrostalon pihalle. Meillä ei ollut varsinaisesti vielä kiire meidän iltasuunnitelmien kannalta, mutta Mika oli ehdottomasti halunnut käydä toivottamassa hyvät joulut Sannille vielä aattona ja Sanni oli lähdössä viettämään joulunsa vanhempiensa luokse. Me kiivettiin rappusia ylös ja mä painoin ovikelloa tutun oven takana. Sanni pelmahti ovesta iloisena ja kapsahti Mikan kaulaan sellaisella voimalla, että Mika oli horjahtaa. Jos mä en olisi tiennyt Sannia ennestään ja luottanut Mikaan niin vahvasti kuin luotin, olisin saattanut olla hieman kateellinen viimeistään silloin kun Sanni suikkasi suukon Mikan poskelle. Sitten se irroitti otteensa Mikasta ja mun yllätykseksi mä sain samanlaisen kohtelun. Kun Sanni lopulta malttoi irroittaa otteensa meistä molemmista se avasi suunsa.
“Mitä mun lempihomoille kuuluu? Tulitte toivottamaan hyvää joulua vai?” Me purskahdettiin Mikan kanssa yhtäaikaa nauruun. Sanni oli juuri tuollainen ja se sanoi juuri sen mitä se ajattelikin.
Sanni oli ylitsepursuvan onnellinen. Se keitti kaksilevyisellä hellallaan glögiä ja mä irvistelin sen hajulle, sillä glögi ei varsinaisesti kuulunut mun suosikeihin. Mä join kahvia mustana, piste, mutten kehdannut kieltäytyä kun se kantoi mun eteen jouluaiheisen mukin täynnä punaista nestettä ja rusinoita. Mä irvistin varmuudeksi niille rusinoillekin ennen kuin join. Mika vilkaisi mua sivusilmällä hyvin tietoisena siitä, etten mä pitänyt glögistä. Mä näytin sille kieltä ja keskityin kuuntelemaan Sannia, joka kantoi pöytään joulutorttuja ja pipareita.
“Mun velikin tulee! Mä olen ihan innoissani kun en ole nähnyt sitä melkein vuoteen”, se kertoi ja sen innostuksen saattoi kyllä ihan nähdäkin, ei sen olisi välttämättä tarvinnut sitä kertoa. Me juteltiin hyvä tovi kunnes poistuttiin kaikki kolme pihalle. Sannilla oli selässään reppu ja se halasi meitä uudelleen, tällä kertaa vaan hieman hillitymmin ja me jatkettiin matkaa eri suuntiin. Mika näytti onnelliselta mun vieressä ja sen muovipussista oli sekä lähtenyt yksi lahja, että tullut yksi lisää, jossa luki päällä Sannin kauniilla käsialalla Mika ja Joonas.
Me käveltiin rauhallisesti kohti Kultasiipeä, jossa meidän oli tarkoitus liittyä Mikan sukulaisten seuraan seitsemän aikoihin. Kimmo oli luvannut ruokkia ja majoittaa sen veljen Jyrkin perheineen sekä Mikan äidin Tainan ja sen uuden miehen Penan. Mukana menossa pitäisi olla myös Kimmon vaimo Marjatta ja jotain Mikan serkkuja. Mä ymmärsin hyvin miksi Mikaa jännitti. Kimmo, sen äiti Taina ja Pena olivat mun käsittääkseni ainoat, jotka tiesivät musta. Niistäkin kolmesta Kimmo oli ainoa, joka hyväksyi Mikan sellaisena kuin se oli ja mut sellaisena kuin mä olin. Ilta voisi olla täysi katastrofi, ainakin kaikki ainekset olivat kasassa. Me oltiin hiljaa, molemmat ajatuksiinsa vaipuneina, kunnes mä hätkähdin nähdessäni tutun hahmon jalkakäytävällä. Vahingossa mä puristin Mikan kättä lujempaa ja nielaisin.
“Mitä nyt? Ootko sä okei?”, Mika kysyi samantien huolestuneena ja mä en saanut sanaa suustani.
Arttu näytti samalta edelleen ja se vaikutti ihan hyvinvoivalta. Siitä oli pitkä aika kun mä olin viimeksi nähnyt koko tyyppiä, mutta mä tunnistin sen ja Artun ilme kertoi, että sekin oli tunnistanut mut.
“Joonas”, se sanoi vaan ja pysähtyi. Sen kasvoille kohosi lämmin hymy. Mä en osannut hymyillä sille takaisin.
“Mä mietinkin mihin sä silloin hävisit, mutta ilmeisesti sulla on kaikki ihan hyvin. Mä pelkäsin, että sä… että sulle tapahtui jotain pahaa”, Arttu totesi ja se näytti ihmeellisen huojentuneelta. Mika tuijotti Arttua hämillään, mutta ei sanonut mitään.
“Mä tapasin… Arttu, tässä on Mika, mun miesystävä”, mä sanoin yhtäkkisessä rohkeudenpuuskassani ja mun yllätykseksi Arttu naurahti ja ojensi kätensä Mikaa kohti. Ne kätteli toisiaan kohteliaasti.
“Vai niin, mä oon onnellinen sun puolesta, Joonas. Siitä, että sulla on kaikki hyvin ja että sä lopetit, tiedäthän”, Arttu takelteli sanoissaan, tietämättä mitä uskaltaisi sanoa Mikan kuullen.
“Niin mäkin”, mä totesin, annoin hymyn levitä kasvoilleni ja käännyin katsomaan Mikaa, joka vastasi mun hymyyn.
“Hyvää joulua, Joonas. Mun täytyy jatkaa matkaa, vaikka eipä mulla kiire ole. Dashiin mä oon menossa niin kuin aina ennenkin, Jouni ja Markku siellä jo odottelevat.”
“Hyvää joulua sullekin, Arttu”, mä vastasin vilpittömästi. Arttu astui meidän ohi ja sen selkä loittoni hitaasti, mutta varmasti. Mika katsoi mua kysyvästi, mutta mä tuijotin Artun perään.
“Arttu! Vie Samille terveisiä multa, sano sille hyvää joulua munkin puolesta”, mä huusin sen perään ja Arttu kääntyi vielä katsomaan mua, huiskautti kättään ja jatkoi matkaansa.
Kultasiiven oven edustalla me pysähdyttiin kuin yhteisestä sopimuksesta. Me oltiin molemmat ihan hermoraunioita ja mä lykkäsin tupakan suupieleeni rauhoittuakseni. Mika pummasi mun askista itselleenkin ja siinä me sitten seistiin epävarmoina ja pelokkaina tietämättä mitä ilta toisi tullessaan.
“Mitä jos Pena saa raivarin taas nähdessään mut?”, se kysyi hiljaa odottamatta vastausta. Mä tiesin, että sen isäpuoli oli huitaissut Mikaa kun se oli saanut kuulla Mikan olevan homo.
“Mä puolustan sua”, mä vakuutin ja Mika tyrskähti epäterveen kuuloisesti.
“Sinäkö muka? Tuollainen kuikelo”, se kiusasi ja tuuppasi nyrkillään mun olkapäätä.
“Mä oon valepuvussa oleva ninja, enkö mä oo muistanut kertoa?”, mä jatkoin vakavana. Mikan pokka petti ja se purskahti nauruun.
“Just joo”, se hekotteli. Me astuttiin hyväntuulisesti naureskellen sisään ovista jännityksen edelleen kipristellessä vatsanpohjissa. Keskellä muuten tyhjää salia istuivat Kimmo ja Marjatta ympärillään paljon ihmisiä. Muita mä en tunnistanut, mutta joku jäljelle jääneistä naisista oli Mikan äiti ja miehistä sen isäpuoli. Mä seurasin Mikan katsetta arvellen löytäväni juuri ne ihmiset joiden reaktiota me molemmat pelättiin niin kovasti.
Kun me lähestyttiin ujoina pöytää, Kimmo huomasi meidän saapuneen. Se nousi tuolistaan rivakasti ja hymyili niin, että koko hammasrivistö näkyi.
“Mika ja Joonas, mahtavaa, että pääsitte tulemaan!”, se huudahti niin kovaan ääneen, että jokainen silmäpari kääntyi katsomaan meitä. Mä olin ihan pyörällä päästäni kun Mika tervehti iloisesti sukulaisiaan. Se vaikutti yhtäkkiä paljon itsevarmemmalta ja se jutteli toisen enonsa, Jyrkin, kanssa pitkän aikaa ja esitteli mut miesystävänään. Jyrkin kulmat kohosi asteen verran, se vilkaisi Tainaa, sitten Kimmoa ja lopuksi mua. Sen jälkeen se ojensi suuren kouransa mua kohti.
“No, mutta perhana, mukava tavata. Mä oon Jyrki, tuon Mikan eno”, se oli miellyttävän huolettomalta vaikuttava mies. Seuraavaksi mulle esiteltiin Jyrkin vaimo Jaana, joka hymystä päätellen ei heti kättelyyn inhonnut mua ja niiden lapset Jere ja Elina. Elina oli Mikaa vuoden vanhempi ja Jere vuoden nuorempi. Ne näyttivät hämmästyneiltä, mutta omalla tavallaan ilahtuneilta kun me Mikan kanssa istuuduttiin vierekkäin niitä vastapäätä. Mikan äiti ja Pena eivät tervehtineet meitä, ehkä niillä oli vielä sulateltavaa siinä, että ne oikeasti näkivät poikansa tuovan miehen mukanaan jouluillalliselle.
Ruoka oli hyvää ja mä söin itseni valehtelematta ähkyyn asti. Mika nauroi ja ilakoi serkkujensa kanssa ja mä kuuntelin niiden juttuja huojentuneena. Mä olin pelännyt ihan turhaan ja mua väsytti kaikesta siitä turhasta jännittämisestä. Mä noukin lautasliinan sylistäni ja rypistin sen palloksi lautaselleni ennen kuin nousin. Mika kääntyi kesken lauseen katsomaan mua kysyvästi.
“Mä meen käymään ulkona, jää sä vaan tänne. Ei mulla mee kauaa.” Mä kuulin miten se aikoi jatkaa juttuaan, mutta Elina keskeytti sen hiljaiseen ääneen.
“Vitsit, Mika. Mikset sä oo kertonut? Te ootte niin helkutin söpöjä”, se kuiskutti ja mä tyrskähdin yrittäen peitellä sen yskähdykseksi. Mun ei kai ollut tarkoitus kuulla Elinan sanoja. Mä naureskelin itsekseni sytyttäessäni tupakan kun ovi mun selkäni takana kävi uudelleen.
“Mähän sanoin, että tuun takaisin ihan…”, mun lause jäi kesken kun tajusin, ettei tulija ollutkaan Mika, vaan Pena. Mä nielaisin ja katselin synkän näköistä miestä hieman varuillani.
Pena asteli mun viereen, kaivoi sanaakaan sanomatta takkinsa taskusta pikkusikari laatikon ja huokaisi. Sitten se puhalsi vaniljaista hajua ympärilleen ja vilkaisi mua. Mä koitin seistä siinä rauhallisen näköisenä, vaikka tosiassa mä olisin halunnut paeta takaisin sisälle. En mä oikeasti ollut ninja, vaikka Mikalle niin aiemmin väitinkin.
“Mitä Mikalle kuuluu?”, se avasi suunsa ja mun hämmästyksekseni sen ääni oli kovin surkea. Mä vilkaisin sitä syrjäkarein ja totesin sen näyttävänkin melko surkealta.
“Hyväähän sille, mutta voisithan sä sitä siltä itseltäänkin kysyä”, mä vastasin ja vedin henkoset tupakastani.
“Onkohan se meille kauhean vihainen, mulle ja Tainalle siis?”, se kysyi varovasti ja mä kohotin hämmästyneenä kulmiani.
“Ei Mika oo vihainen. Sillä on ikävä teitä, mä luulen. Ja se on peloissaan kun.. no kyllä sä tiedät”, mä sanoin ja toivoin, että ehkä asioihin voisi tulla muutoksia. Mikan isäpuoli ainakin vaikutti kovin katuvalta tekosistaan.
“Niin, tiedänhän mä. Se oli typerintä mitä mä olen ikinä elämässäni tehnyt”, Pena tunnusti punastuen ja tumppasi sikarinsa peltiseen tuhkikseen.
“Sä vaikutat ihan mukavalta mieheltä. Lupaathan pitää Mikasta huolen?”
“Tietysti”, mä vastasin. Pena katosi oven kolahduksen saattelemana takaisin sisälle ja mä sytytin toisen tupakan hämmentyneenä. Mä olin odottanut katastrofia, mutta sain jotain ihan muuta. Jotain paljon parempaa. Hyväksyntää.
Mä olin seisoskellut ulkona melkein puoli tuntia ennen kuin päätin palata takaisin. Mika ja Pena juttelivat vakavan näköisinä erillään muista. Taina ja Kimmo loivat vuorotellen huolestuneita katseita niiden suuntaan, mutta mä tiesin ettei syytä huoleen ollut. Ne teki ihan selkeästi sovintoa, näkihän sen nyt jo kauas. Mä kaarsin tiskille tutkimaan pulloja, jotka Kimmo oli nostanut esiin. Raavin hajamielisesti leukaani ja nappasin toiseen käteeni Caol Ila pullon.
“Viskin tarpeessa?”, Kimmon ääni kysyi mun vierestä ja mä hymähdin.
“En mä tiedä, ei se varmaan olisi järkevää”, mä vastasin ja Kimmo naurahti.
“Kai sitä nyt joulun kunniaksi voi vähän maistella”, se sanoi, nappasi kauempaa kaksi lasia ja mä nyppäsin pullon korkin auki ojentaen sen Kimmolle. Kaadettuaan juomat se laski pullon pöydälle ja ojensi mulle toisen laseista. Me kilautettiin lasin reunoja ja juotiin. Viski ei ehkä ollut ihan mun juttu, mutta ei se niin pahaltakaan sillä hetkellä maistunut. Kimmo huokaisi ja laski lasin tiskille kädestään.
“Kai sä tiedät, ettei Pena vihaa sua tai Mikaa henkilökohtaisesti”, se aloitti ja vilkaisi mua nopeasti. Mä naurahdin, vaikka toinen oli selkeästi vakavissaan.
“Tiedän. Mä luulen, että ne tulee olemaan ihan okei”, mä vastasin ja käännyin katsomaan Mikaa ja Penaa. Kimmo näytti synkältä, joten mä päätin valaista sille tilannetta hieman.
“Pena sanoi mua mukavaksi”, mä totesin virnistäen ja Kimmon silmät laajeni hölmistyksestä.
“Täh?”
“Niin, niin. Se sanoi, että mä vaikutan ihan mukavalta mieheltä.”
“Siis Pena? Puhutaanko me nyt samasta ihmisestä? Tuo tuolla Mikan kanssa?”
“Joo, joo. Pena, Pena”, mä jankutin ja Kimmo pudisteli päätään.
“No jo oli aikakin, että se kaivaa päänsä ulos pensaasta ja pyytää anteeksi”, Kimmo taputti mua olkapäälle ja lähti silminnähden helpottuneena kohti iloista illallisseuruetta.
Mä kaadoin itselleni toisen viskin ja maistelin sitä kaikessa rauhassa, kunnes käsi laskeutui mun alaselälle. Mika kurotti ottamaan lasin mun kädestä, haistoi ja rypisti kulmiaan.
“Sä juot viskiä”, se naurahti ja tyhjensi mun lasin yhdellä kulauksella.
“@!#$, että osaa olla pahaa.”
“Ei kukaan sua pakottanut juomaan, se oli sitäpaitsi mun”, mä sanoin hymyillen ja aioin kaataa uuden juoman. Mika keskeytti mun aikeeni työntämällä mut selin tiskiä vasten.
“Mitä sä?”, mä kysyin yllättyneenä, mutta mun huulille tuli yhtäkkiä puhumista paljon parempaa tekemistä. Se oli hellä ja hidas suudelma, joka sai mun hengityksen tihenemään ja sydämensykkeen kohoamaan.
“Onkohan tää ihan fiksua?”, mä kysyin kuiskaten huomatessani katseet, jotka oli suunnattu meitä kohden.
“Sä oot mun mieheni, mä saan suudella sua missä vaan ja milloin vaan”, Mika sanoi varmalla äänellä ja me suudeltiin uudestaan.
Mulle tyrkytettiin glögiä sinä iltana varmaan seitsemän kertaa ennen kuin sana meni perille, että mä oikeastaan ottaisin mieluummin vaan sen kupin kahvia. Kimmo kuitenkin vielä sen seitsemännenkin kiellon jälkeen kiikutti mun eteeni mukin ja sanoi matalaan ääneen sen olevan ihan spesiaali makuinen. Todennäköisesti siinä juomassa oli glögiä vain värin vuoksi, ainakaan siinä ei maistunut muu kuin kirkas viina. Kun kahvi näennäisesti oli juotu, ihmiset vaihtoivat pieniä lahjoja toisilleen ja mä ojensin Mikalle omansa. Se otti sen vastaan innokkaana ja repi paperin pienen rasian ympäriltä malttamattomasti. Mä olin ostanut sille sormuksen. Mika haukkoi henkeään ja vilkuili vuoroin mua, vuoroin rasiassaan lepäävää sormusta.
“Onko tää mitä mä luulen tän olevan?”, se kuiskasi nojautuen lähemmäs.
“Haluaisitko sä sen olevan?”, mä kysyin kiusallani ja kaivoin taskusta toisen, identtisen sormuksen. Mika kapsahti mun kaulaan ja se oli kuristaa mut hengiltä siihen paikkaan. Sen tunteenpurkaus ei jäänyt muilta huomaamatta. Eikä myöskään se, miten me pujotettiin vasemman käden nimettömiin yksinkertaiset hopeiset sormukset. Lopultakin kaikki oli hyvin ja vaikken mä sitä nähnytkään, taivaalta satoi hiljaa lunta.
|