Lähettäjä: Koi 
Päivämäärä:   16.7.13 10:18:20

Mä sanon nyt heti tähän alkuun, etten ole koskaan eläissäni kirjoittanut homotarinaa. Eikä tästäkään alunperin pitänyt sellaista edes tulla, mutta kun kynä alkoi kirjoitella ihan omiaan paperille. ;) Voi olla, että tää jää vähän lyhyemmäksi jatkotarinaksi. Katsotaan nyt miten pitkälle juonta saa venytettyä. Kaikki kommentit on tervetulleita, varsinkin rakentava kritiikki. :)
.
.

VIELÄ YHDEN KERRAN

Mä törmäsin Joonakseen, kliseisen kirjaimellisesti, ensimmäisen kerran meidän rapussa tasan viikko sen jälkeen kun olin muuttanut samaiseen kerrostaloon. Jätkä oli tullut kulman takaa niin yllättäen, että kun mä nostin katseeni kuluneiden kenkieni kärjistä ylös, oli jo liian myöhäistä väistää. Se oli hamunnut tukea pitkillä sormillaan mun hupparin etumuksesta ja mä tarrasin seinään kiinnitettyyn kaiteen virkaa suorittavaan metalliputkeen toisella kädellä ja kiersin toisen käden vaistonvaraisesti sen vyötärön ympärille. Kuin ihmeen kaupalla me pysyttiin molemmat pystyssä. Mä en heti irroittanut otettani jätkästä eikä Joonaksellakaan tuntunut olevan kiire päästää irti. Lopulta mä tajusin tilanteen näyttävän todennäköisesti melko epäilyttävältä ulkopuolisen silmin ja suorastaan kavahdin kauemmas. Joonas irroitti kätensä mun paidasta hitaasti ja sen kasvoille kohosi leveä virne kun se tajusi mun häveliäisyyteni. Mä olin pikkupitäjän kasvatteja eikä mun lähipiirissä oltu koskaan osoitettu kiintymystä tai mitään muutakaan koskemalla. Eikä nyt ollut kyseessä edes mikään tuttu, vaan ventovieras jätkä, johon olin mennyt törmäilemään.
“Kiitti kun otit koppiin. Mä oon Joonas” se sanoi ja ojensi kätensä mua kohti uudelleen. Mä tartuin siihen hetken epäröinnin jälkeen.
“Mika” mä totesin lyhytsanaisesti ja olin jo jatkamassa matkaa kun Joonas avasi suunsa uudelleen.
“Oletko sä uusi täällä?”
“Joo, muutin viime viikolla tuohon toiseen kerrokseen.”
“Ai se olet sä, ketä siihen tuli. No tervetuloa taloon. Törmäillään taas toiste” se sanoi naurahtaen ja vinkkasi silmää ennen kuin lähti kipuamaan rappuja ylös seuraavaan kerrokseen. Mä tuhahdin jätkän sarkastisille sanoille ja työnsin alaoven auki suunnaten askeleeni kohti lähintä mahdollista kauppaa.

Mulla oli ollut kaksi viikkoa aikaa järjestää kämppä kuntoon ennen kuin työt alkaisi. Yllättäen mä en ollut saanut aikaiseksi paljoakaan vaan purkamattomia laatikoita lojui tyhjien seassa edelleen melkoinen määrä. Mä olin muuttanut töiden perässä niin kuin sadat muutkin ihmiset, mutta mä olin jostain syystä masentavan vähän innoissani siitä. Mä olin aina sanonut haluavani pois maaseudulta, mutta nyt kun mun haaveeni oli muuttunut todeksi, ei se ollutkaan niin täydellistä kuin olin luullut. Ensinnäkin musta tuntui, että ilma ei ollut raikasta hengittää edes ulkona. Sateen jälkeen maasta ei noussut tuoreen nurmen tai mullan tuoksua. Aurinko tuntui paahtavan kaduille 20 astetta lämpimämmin ja tuuli oli puuskittaista, eikä suonut juurikaan helpotusta. Mutta ne olivat vain pikkuseikkoja, sillä toiseksi, mä en saanut nukuttua. Liikenne ei pysähtynyt edes öisin ja kolahtelut ja paukahdukset vanhasta talosta itsestään sai mut säpsähtelemään hereille jatkuvasti jos olinkin hyvällä tuurilla kyennyt nukahtamaan. Sen lisäksi seinän, joka tuntui olevan äänieristyksiltään paperin tasoa, takana asui joku, joka harrasti makuuhuoneessaan rivouksia vähintään joka toinen yö. Mun oli tehnyt mieli muutamana yönä käydä rimputtamassa kelloa tai potkimassa ovea tai ihan mitä tahansa saadakseni ne lopettamaan puuhansa, mutten sitten lopulta ollut kehdannut. Kai ihmiset nyt sai tehdä omassa asunnossaan mitä ne halusi. En vaan voinut mennä takuuseen ystävillisistä tervehdyksistä sen jälkeen kun saisin tietooni naapurieni henkilöllisyydet. Mä en tuntenut kaupungista entuudestaan ketään muuta kuin työnantajani, joten odotin innolla ensimmäistä työpäivääni. En mä mihinkään huippuduuniin ollut tullut, eikä musta varmasti rikasta tulisi tällä hommalla, mutta jos ei muuta niin ainakin olisin kokemusta rikkaampi. Ja mä pidin sitä tärkeänä.

Kun mä sitten ensimmäisen kerran hiippailin ulos pienestä yksiöstäni kohti hotelliravintola Kultasiipeä, mä tunsin jännityksen kihelmöivän vatsani seutuvilla. Ei tää mulle ihan vierasta hommaa ollut. Olinhan mä opiskellutkin alaa ja ollut kotipaikkakunnalla töissä yhdessä pikkupuljussa, mutta Kultasiipi oli iso konserni lukemattomine asiakkaineen ja mua pelotti, että mä töppäisin heti alkuun niin pahasti, että Kimmo passittaisi tällaisen typerän maalaispojan ensimmäisellä junalla takaisin kotiin. Mä näytin varmaan ihan eksyneeltä koiranpennulta kun kuljin läpi salin kohti tarjoilutiskiä. Sen takana hääri vaaleatukkainen suurinpiirtein ikäiseni nainen, joka esitteli itsensä Sanniksi kera leveän pepsodenthymyn.
“Kimmo tulee varmaan ihan justiinsa. Se näyttää sulle itse paikat” se sanoi vielä ja mä työnsin alleni korkean baarijakkaran jääden odottelemaan Kimmoa ja seuraamaan sivusilmällä miten Sanni hoisi taidokkaasti hommiaan.
“Kimmo sanoikin, että joku sen sukulaispoika aloittaa hommat tänään” Sanni avasi keskustelun uudelleen nojaten käsillään tiskiin.
“Joo, se on mun setä. En mä tänne muuten oliskaan päässyt.”
“Älä nyt heti ota mitään tappiomielialaa, kaikki me on joskus oltu ekaa päivää töissä” Sanni sanoi mulle ja huikkasi tervehdyksen miehelle, joka tottuneesti asteli tiskin taakse Sannin viereen.
“Ootko sä se uusi? Mä oon Hemmo” se sanoi ojentaen suurta kouraansa. Mä tartuin siihen ja täytyy myöntää, että jutellessani niitä näitä tulevien työkavereideni kanssa, mun jännitys alkoi huveta.

“Sori, sori, sori! Mä oon myöhässä” Kimmo hoki kun se asteli hetken päästä meidän luokse tukka kammattuna turkoosi kauluspaita päällään. Se oli ohittanut keski-iän jo vuosia sitten, mutta Kimmo oli säilyttänyt nuorekkaan huumorintajunsa ja se tuli toimeen melkein minkälaisten ihmisten kanssa tahansa. Mä olin päättänyt jo pikkupoikana, että musta tulee isona samanlainen kuin Kimmo. Olin sen sanonut ääneenkin joskus jossain sukujuhlissa ja Kimmo oli nauranut hyväntuulisesti, näyttäen kovin otetuilta mun sanoista.
“No mutta, Mika, jokos sä olet tutustunut tähän kauhukaksikkoon?” se kysyi saaden Sannin ja Hemmon pyöräyttämään silmiään.
“Ei me nyt niin kauheita olla.”
“Huono puolustus” Kimmo heitti takaisin naureskellen ja lähti johdattelemaan mua tiskin takaa pukuhuoneisiin ja toimistoon.
“Mitä Tainalle kuuluu?” Kimmo kysyi tarkoittaen siskoaan, mun äitiä.
“Ihan hyvää sille. Vähän ne oli Penan kanssa murheissaan kun näin kauas muutin, mutta kai ne siihen tottuu.”
“Tottuu tottuu. Taina nyt vaan on aina ollut sillä tavalla herkkä. Mä olen varma, että se soittaa sulle kymmenen kertaa päivässä.” Mä naurahdin sen sen sanoille ja totesin sen olevan harvinaisen oikeassa.

Lopulta me oltiin saatu asiat sovittua Kimmon kanssa ja mä olin saanut mukaani kasan papereita, jotka heitin uuteen kaappiini pukeutumistiloissa. Kimmo oli antanut mulle myös kauluspaidan ja esiliinan, joita kaikki Kultasiiven työntekijät käyttivät. Juuri kun mä sain kiskottua T-paidan päältäni ja seisoin kaappini edessä farkut jalassa yläkroppa paljaana, Sanni pyyhälsi sisään. En mä varsinaisesti ollut sillä tavalla ujo, mutta jotenkin se oli musta silti kiusallista kun mä olin olin muutenkin hämmennyksissä kaikista niistä uusista asioista mitä mun pitäisi oppia.
“Ai anteeks, en mä tiennyt, että sä oot täällä. Tai siis mä luulin, että sä puhut vielä Kimmon kanssa” se sanoi ja kääntyi omalle kaapilleen, yrittäen olla kurkkimatta mun suuntaani. Pienessä ja ahtaassa pukuhuoneessa se oli helpommin sanottu kuin tehty.
“Ei se mitään” mä sanoin ja kiskoin kauluspaitaa päälle alkaen napittaa sitä kiinni.
“Tota, millaiset vuorot sä sait?”
“Pelkkiä ravintolan puolen vuoroja näin alkuun. Kimmo meinas et on parempi aloittaa niistä ensin ja opetella vasta sitten baarin puoli.”
“Hitsi, baarille ois kyllä tarvittu kipeemmin porukkaa. Monet vanhemmista ei halua tehdä niitä vuoroja ja mä ajattelin, että sä voisit olla niistä innoissas.” Siinä Sanni oli oikeassa. Mä olin odottanut paljon enemmän hämyisen baarin tunnelmassa työskentelyä kuin päivävuoroja hotellin ravintolan lapsiperheitä täyteen ahdetussa salissa. Kaikki aikanaan, mä ajattelin ja sain lisämotivaatiota oppia nopeasti taloin tavoille saadakseni enemmän vuoroja illoille ja öille.

Mä en edes muistanut koko Joonasta enää ennen kuin tapasin sen toisen kerran. Se istui kerrostalon pihaa reunustavan kiviaidan päällä tukka sotkussa ja mustelma poskessa. Sen suussa roikkuva tupakka oli tippumaisillaan, eikä se olisi varmasti edes huomannut mua jos en mä olisi juuri silloin kompastunut omiin jalkoihini.
“Joko sä taas uhkaat kaatua?” se kysyi vino hymy huulillaan, mutta mä en pystynyt keskittymään kuin sen sinertävään poskeen ja Joonaskin tuntui tajuavan sen. Se huitasi epämääräisesti ilmaa kädellään.
“Pieni tapaturma vaan” se sanoi huolettomasti. Mä tunsin itseni idiootiksi seistessäni siinä tuppisuuna, mutta mä en ollut luonnostani mikään kovin puhelias ja mun aivot raksuttivat tyhjää nytkin kuten aina.
“Olitko sä menossa sisälle?” sen kysymys havahdutti mut lopulta horroksestani.
“Joo, töistä tulossa.”
“Ai, missä sä oot töissä? se kysyi uteliaana kun me lähdettiin yhtämatkaa alaoville.
“Mä oon Kultasiivessä. Tiedätkö paikan?” Joonaksen ilme synkkeni, mutta vain hetkeksi ennen kuin se vastasi tietävänsä. Mä avasin oven ja päästin sen edelläni sisälle kuin mikäkin herrasmies. Hiljaisuudessa me harpottiin ylös rappuja ja mä pysähdyin ovelleni kaivaen avaimia taskustani Joonaksen tehdessä samoin. Mä en osannut sanoa sille enää mitään kun tuijotin sen avaavan naapuriasunnon oven tottuneesti ja katoavan sisälle asuntoon huikatessaan vielä tervehdyksen mun suuntaan. Mä pudistelin epäuskoisena päätäni. Sekö mun seinänaapurini olikin. Joonasko tosiaan oli se, joka mekastuksellaan valvotti mua öisin.

Lähettäjä: Varma 
Päivämäärä:   16.7.13 11:01:44

Kivan kuulonen alku, jään innolla oottelemaan jatkoa. :)

Lähettäjä: BeLLe 
Päivämäärä:   16.7.13 11:43:26

Jatka ihmeessä, vaikuttaa tosi hyvältä! :)

Lähettäjä: Redeia 
Päivämäärä:   16.7.13 22:58:41

Jatka vain :3

Lähettäjä: uaa 
Päivämäärä:   17.7.13 00:24:44

Mä en kauheasti tälläsistä homotarinoista välitä, mutta tää tuntui erittäin hyvältä. Jatkoa jään odottamaan. :)

Lähettäjä: Koi 
Päivämäärä:   17.7.13 11:59:56

Seuraava pätkä olkaas hyvät. Mä unohdin varoitella tuossa ekassa viestissä, että aihepiirinsä takia tää saattaisi kaivata jonkinlaisia ikärajoituksia, mutta koska olen niitä äärimmäisen huono arvioimaan, en nyt laita mitään tarkkaa rajoitusta. Ihan nuorimpien kannattaa ehkä skipata tän yli.
.
.

Mä olin jännittänyt ihan turhaan töppäileväni ensin alkuun. Sanni ja Hemmo olivat molemmat loistotyyppejä ja mä viihdyin niiden seurassa paremmin kuin hyvin. Viikon jälkeen mä tunsin jo kuuluvani porukkaan. Tottakai mä olin viikon aikan tehnyt virheitä, vienyt vääriä annoksia, erehtynyt pöydistä ja sen sellaista, mutta kuten Kimmo oli mulle joskus sanonut, ystävällisellä asenteella ja hymyllä sai korjatuksi paljon tekemiään virheitä. Joten mä en ollut kovin ihmeissäni kun se sitten otti puheeksi baarivuorot aiottua nopeammin. Me oltiin sovittu, että mä tulisin keskiviikkona ensimmäisen kerran baarin puolelle hommiin eikä mulla tietenkään ollut mitään sitä vastaan. Hemmo oli vuorossa silloin myös ja se lupasi käsi sydämellä katsella mun perääni. Sillä oli räiskyvä luonne ja mä saatoin vain arvailla tarkoittiko se sanojaan kirjaimellisesti vai ei ja me oltiin kaikki kolme purskahdettu kova ääniseen nauruun. Kun mun työvuorostani oli enää puolituntia jäljellä, Sanni hiippaili mun viereen ja jäi nojailemaan seinään kun mä pyyhin rievulla pöytää.
“Mitä sä teet töiden jälkeen?” Mä käännyin katsomaan sitä utelias ilme kasvoillani yrittäen tulkita mitä se ajoi takaa.
“En kai mitään ihmeitä. Pitäisi kai yrittää vähän järjestellä kämppää. Mulla on vieläkin muuttolaatikoita purkamatta” mä myönsin totuudenmukaisesti.
“Ei kai. Sähän oot asunut kaupungissa jo monta viikkoa.”
“No niinpä. Ehkä olisi korkea aika oikeasti purkaa ne” sanoin ja väläytin Sannille hymyn johon se vastasi samantien.
“Tarviitko sä apua niiden kanssa?”
“Jos sulla sattuu olemaan yhtään sisustussuunnittelijan silmää, niin mikä ettei.” Sanni hykersi tyytyväisenä mun sanoista ja me sovittiin lähtevämme yhtä matkaa töistä. Mä en ollut ihan varma oliko se hyvä idea. Sannin katseessa oli jotain sellaista, mihin mä tiesin etten pystyisi koskaan vastaamaan sen haluamalla tavalla.

Kun me sitten Sannin kanssa saavuttiin ankean näköisen kerrostalon pihaan, mä olin ehtinyt katua lupaustani ottaa se mukaan jo monta kertaa. Tällä kerralla piha ei ollut autio, vaan ensimmäisen kerroksen mummot, Aili ja Tyyne, istuivat puutarhatuoleilla juoruten. Mä en yleensä kiinnittänyt huomiota sellaisiin puheisiin, mutta nyt mielenkiintoni heräsi väkisinkin kun kuulin sukunimeni vilahtavan niiden keskustelussa, josta päätellen ne eivät olleet huomanneet mua ja Sannia.
“Minä pelkään, että se Valtosen poika on samaa maata naapurinsa kanssa. Ei sellaista olisi toista tarvittu tähän taloon.”
“Minäkin olen nähnyt ne pihalla juttelemassa ja jatkoivat matkaa sisälle yhdessä.”
“Yläkerran Tuire sanoi, että oli nähnyt ne rapussa heti sen uuden pojan muuton jälkeen. Eivät olleet saaneet pidettyä näppejään erossa toisistaan.”
“Se Mika vaikuttaa fiksulta nuorelta mieheltä. Minä niin toivon, ettei se naapurin hunsvotti vedä sitä mukaan niihin, niihin kuvottaviin juttuihinsa mitä se tekee.” Ailin sanat saivat mut hämmennyksen valtaan. Mä en ymmärtänyt alkuunkaan mistä ne puhui. Vasta silloin mä tajusin etten ollut ainoa, joka oli kuulemassa niiden puheita ja vilkaisin varovasti Sannia. Sen kasvoille jämähtäneestä ilmeestä ei pystynyt päättelemään mitään.

Sanni avasin suunsa vasta kun ovi sulkeutui mun takanani ja se oli kiertänyt mun pienessä yksiössä nopean kierroksen.
“Mistä ne mummot tuolla ulkona oikein puhui?”
“Rehellisesti sanottuna, mä en tosiaankaan tiedä” totesin.
“Et vaan ois löytänyt naapurista samantien jotain söpöä tyttöä” Sanni sanoi kooten itsensä ja virnisti vielä päälle. Mä tuhahdin.
“Mun naapurin nimi on Joonas. Voit päätellä sukupuolen nimestä.”
“Söpö poika?” Sannin ääni oli tyrmistynyt enkä mä ehtinyt reagoida sen sanoihin.
“Sä et vaan näytä tai siis vaikuta siltä, että katsoisitkin miesten perään. Mutta hei, en mä tuomitse” se sanoi väläyttäen leveän hymyn ja levittäen käsiään. Mä tuijotin sitä hetken sanattomana.
“En mä tarkoittanut, että mä...” aloitin, mutta Sanni vaan huitaisi huolettomasti ilmaa kädellään ja keskeytti mun lauseen.
“Älä huoli. En mä kerro kellekään. Mä oon itseasiassa aina halunnut homon kaverin.” Mä en jaksanut alkaa korjailemaan sen käsitystä mun seksuaalisesta suuntautumisestani kun se kerran oli siitä niin innoissaan. Lisäksi mun ei tarvitsisi selittää sille tai kenellekään muullekaan tytölle, että mä pidin niistä vain kavereina. En mä ollut tullut kaupunkiin etsimään elämäni rakkautta vaan luomaan uraa. Joten jos Sanni halusi luulla, että mä olin homo, niin olkoon sitten niin. Me käytiin mun asunnon kimppuun melkeinpä samantien ja näytti siltä, ettei Sanni ollut valehdellut väittäessään olevan hyvä tällaisissa jutuissa.
“Tästähän tulee kodikas” mä ihailin lopulta työmme jälkiä kädessäni höyryävän kuuma kahvikuppi.
“Tää on ihana kämppä. Voi kun mulla olisi samanlainen. Tässä on niin paljon potentiaalia vaikka pieni onkin. Nyt vaan tarvitaan vielä yksi shoppailukierros ja tästä tulee älyttömän makea” Sanni hehkutti ja hörppäsi kahvistaan polttaen kielensä.
“Mennäänkö heti huomenna?” se kysyi ääni intoa pursuillen.
“Mulla on eka vuoro baarissa huomenna. Etkös sä ollut aamussa?”
“Ai joo, enhän mä enää muistanut. No ei me sitten huomenna ehditä” se sanoi harmistuneena.
“Mennään loppuviikosta” mä lupasin.

Mä en ollut jaksanut tehdä enää mitään järkevää illalla. Olin käynyt nopeasti kaupasta hakemassa pakastepizzan ja hetken mielijohteesta olin kassalta napannut ostoksiini askin tupakkaa. Mä olin yleensä vain satunnainen viikonloppu tupruttelija, mutta nyt mulla oli hyvä fiilis ja päätin palkita itseni istuskelemalla puutarhatuolissa tupakka rennosti sormien lomassa roikkuen. Ilta-aurinko paistoi kirkkaana lämmittäen mun kasvoja ja mä nautiskelin olotilastani silmät kiinni. Ehkä sen tähden huomasin kerrostaloa lähestyvät hahmot niin myöhään. Kun avasin silmäni, mun verkkokalvoille piirtyi kuva Joonaksesta, joka käveli takaperin mustat hiukset vallattomasti sekaisin. Sitä vastapäätä kulki keski-ikäinen mies, jonka hiukset olivat harvenneet jo aikoja sitten ja maha roikkui housujen vyötärön päällä. Mua iljetti tapa, jolla mies katseli Joonasta kuin saalistaja saalistaan odottaen tilaisuutta saada upottaa hampaansa lihaan. Ne pysähtyi kun vieras mies tarrasi molemmin käsin Joonakseen ja suuteli sitä kovakouraisesti saaden sen älähtämään. Mä aion jo nousta tuoliltani ja mennä apuun, mutta sitten kädet irtaantuivat ja Joonas lähti taluttamaan miestä kohti ovia. Mä tuijotin niiden perään hölmistyneenä. Mitä ihmettä mä olinkaan juuri nähnyt? Sinä iltana mä ymmärsin mistä Aili ja Tyyne olivat puhuneet aiemmin päivällä. Seinän takaa kuuluva ähinä ja voihke ei jättänyt epäselväksi mitä Joonaksen asunnossa sillä hetkellä tapahtui.

Seuraavana iltana mä sitten astelin ravintola Kultasiipeen, joka oli muuttunut ruokapaikasta juottolaksi. Mä omaksuin roolini tiskin takana nopeasti ja mun sopeutumista nopeutti se seikka ettei keskiviikkoillat olleet yleensä kovinkaan kiireisiä. Mulla ja Hemmolla oli hauskaa yhdessä ja Hemmo ylipursuavan iloisella elämänasenteellaan sai mutkin heittämään lennokasta läppää. Me naurettiin edelleen kun tiskin taakse tuli brunette hoikka nainen ruskeat silmät loistaen. Se yritti epätoivoisesti flirttailla mun kanssa enkä mä asiakaspalveluhenkisesti osannut sanoa sille tarpeeksi suoraan ettei mua kiinnostanut. Se jämähti siihen tiskille notkumaan ja jutteli mulle aina tilaisuuden tullen. Mä loin epätoivoisen anovia katseita Hemmon suuntaan, joka yritti vähintään yhtä kovasti olla tikahtumatta nauruun. Lopulta mä kysyin Hemmolta kuiskaten tiskin toisessa päädyssä, että hittoa mä nyt teen.
“No kyllä sä nyt jotain keksit, millä saat sen vakuuttumaan” se vaan sanoi ja lähti laskemaan hanasta olutta tuoppiin. Mä palasin sinnikkään bruneten luokse ja kun se aloitti taas lirkuttelunsa, mä kumarruin sitä kohti ja sanoin sille matalalla äänellä:
“Sori, mä oon miehiin päin” luoden vielä pahoittelevan katseen naisen ruskeisiin silmiin. Harmistuneena se poistui tiskiltä mumisten jotakin aina kaikki hyvännäköiset on homoja tyylistä ja mä huokaisin helpotuksesta. Hemmo taputti mua hetken päästä olalle virnistäen.
“Se kuulosti vakuuttavalta. Vai hetkinen, olitko sä tosissas?” se kysyi kulmiaan kohotellen.
“Mietipä sitä” tyydyin virnuilemaan ja vinkkasin Hemmolle silmää. Se purskahti nauruun.

Torstai aamuna mä raahauduin töihin rättiväsyneenä ja mua vastassa ei tällä kertaa ollut Sanni tai Hemmo vaan kaksi vanhempaa naistyöntekijää. Ne olivat todella taitavia työssään ja musta tuntui, että Kultasiiven päivittäiset rutiinit olivat kasvaneet kiinni niiden selkärankaan. Niiden kanssa oli ilo työskennellä vaikkakaan ei samalla tavalla hauskaa kuin Sannin tai Hemmon kanssa. Mä olin kertakaikkisen uupunut kun työvuoro oli ohitse ja samalla iloitsin, että seuraavana päivänä menisin baarin puolelle niin kuin lauantainakin. Sen jälkeen mulla olisi kaksi ansaittua vapaata. Mä olin hyvä jos ehtinyt lukkiutua asuntooni kun äiti soitti ääni täynnä huolta. Se murehti mun jaksamisesta, syömisistä ja siitä etten vaan tuntisi oloani yksinäiseksi. Se sepusti pitkään miten kovin ne Penan, mun isäpuolen, kanssa mua kaipasivat ja se pisti mut vannomaan, että heti kun saisin vapaan viikonlopun, mä tulisin käymään kotona. Kyllähän mä kotiseutuja kaipasin, äitiä ja Penaa ja kavereita, jotka olivat jääneet taakse. Eniten mun mieltä vaivasi se ettei me oltu puhuttu edes puhelimessa Kallen kanssa, jonka mä olin tuntenut kerhoikäisestä asti. Kalle oli vetänyt pellollisen palkokasveja nenäänsä kun olin kertonut vaihtavani maisemaa. Se ei ollut ollut juttutuulella sen jälkeen. Nyt inspiroituneena puhelusta äitini kanssa, näppäilin esiin Kallen numeron. Linja tuuttasi pitkään ja mä olin jo luovuttamassa kun kuulin tutun äänen.
“Moi, mitä jätkä?” se kysyi ja musta tuntui, että sotakirves oli lopultakin haudattu. Me vaihdettiin kuulumisia kuin pahaiset virkkuukerholaiset, mutta jostain syystä mä en kertonut Joonaksesta muuta kuin, että mulla asui naapurissa joku hullu seksiaddikti. Kalle oli nauraen kysynyt tarkennusta ja mä olin vastannut ettei mua vois vähempää kiinnostaa tietää tarkemmin. Kallen kanssa oli ihanan tuttua ja helppoa puhua.

Perjantai aamupäivällä mä treffasin ostoskeskuksen edessä Sannin kanssa. Se oli saanut mut puhuttua ympäri shoppailemaan vakuuttamalla, että se tiesi tarkalleen mitä mun kämppä oli vailla. Mä tunsin oloni kovin eksyneeksi ja orvoksi heti kun me astuttiin suurista liukuovista sisälle. Mä en ollut koskaan nauttinut kauppojen kiertelystä ja jos totta puhuttiin, mä kävin ostoskeskuksissa yleensä vain paria päivää ennen joulua eli kerran vuodessa. Sanni nauroi mulle ja se sanoi mun olevan tyypillinen mies, ei lainkaan homomaista. Mä olin jo ehtinyt unohtamaan miksi se mua luuli. Lopulta me palattiin mun kämpälle kädet täynnä kantamuksia. Ensimmäiseksi me käytiin noutopizzojen kimppuun ja vatsat täysinäisinä alettiin Sannin johdolla ripustaa verhoja sun muita sen mielestä tuikitärkeitä juttuja. En mä olisi ollut ihan niin tarkka sellaisista asioista, mutta olin ihan mielissäni nähdessäni lopputuloksen.
“Äiti tykkäisi näistä. Mun täytyy pyytää se ja Pena käymään.”
“No juu, nyt kyllä kelpaa esitellä asuntoa kelle vaan.”
“Äiti tykkäis sustakin” mä sanoin Sannille sen kummempia ajattelematta.
“Sä et oo kertonut sille?” se kysyi vaivaantuneena.
“Ai mitä?”
“No mitä luulet?”
“En kai mä nyt sellaista menisi sille täräyttämään. Sais ties vaikka sydänkohtauksen. Ja varmasti se toitottais Kimmollekin ja mä saisin potkut ja..”
“Kimmo on suvaitsevaisempi kuin sä luuletkaan.”
“Mä oon tuntenut Kimmon koko ikäni. Mä luulen tietäväni miten suvaitsevainen se on tai ei ole.” Meidän keskustelu tyssäsi siihen kun mä tajusin kellon olevan jo ties mitä. Työvuoron alku lähestyi uhkaavan nopeaa vauhtia. Sanni toivotti mulle hyvää vuoroa kun mä lähdin harppomaan kohti Kultasiipeä.
“Saattaa olla, että nähdään vielä yöllä. Tytsyt yrittää ylipuhua mua viihteelle.”

Lähettäjä: .. 
Päivämäärä:   17.7.13 14:06:52

Kuulostaa hyvälle!! Jatkoa!

Lähettäjä: varma 
Päivämäärä:   17.7.13 15:58:07

Tää kuulostaa ihan mahtavalta ! Jatkoa odotellessa ..

Lähettäjä: BeLLe 
Päivämäärä:   18.7.13 09:53:20

Paranee vaa<3

Lähettäjä: Koi 
Päivämäärä:   18.7.13 17:46:28

Tässä tän päiväinen pätkä. Aikatauluista riippuen huomenna en välttämättä ehdi lisätä uutta, mutta viikonloppuna viimeistään palaillaan. :)
.
.

Perjantai- ja lauantai-illat olikin sitten ihan toista maata verrattuna keskiviikkoon. Musiikin jytinän tahtiin heiluvia ihmisiä oli lattia täynnä, pöydät oli kaikki varattuja ja tiskillä oli jatkuvasti porukkaa jonoksi asti, vaikka me Hemmon kanssa laskettiin juomia hanoista niin paljon kuin ehdittiin. Mä huomasin pitäväni siitä kiireestä. Viikkojen kuluessa musta tuli melkoisen näppärä baarimikko ja me toimittiin Hemmon kanssa niin hyvin yhteen, että kun olin joskus jonkun muun kanssa tiskin takana, vuorot ei tuntunut sujuvan lainkaan niin sulavasti. Kimmo oli huomannut mun kykyni baarissa ja se oli ehdottanut, että ottaisin enemmän vuoroja sen puolelta. Mä olin tyytyväisenä suostunut, vaikka se tarkoittikin, että mulla olisi vähemmän yhteisiä vuoroja Sannin kanssa.

Kesä oli vasta hyvä jos puolessa välissä ja mä olin palaamassa kotiin työvuoron päätyttyä aamuyöstä kun huomasin kerrostalon pihalla makaavan hahmon. Joonaksen mustat hiukset peitti sen kasvot eikä se vastannut mun huhuiluihini. Se makasi siinä asfaltilla tajuttoman näköisenä ilman paitaa mustat risat farkut roikkuen. Mä en käsittänyt mistä se oli siihen oikein tupsahtanut tuolla tavoin puoli alastomana. Eihän sillä ollut kenkiäkään jalassa saatika sukkia. Harkitsin vakavasti soittavani hätäkeskukseen ja kaivoin puhelinta taskustani samalla kun ravistelin Joonasta varovasti olkapäästä.
“Jättäisit mut nyt vaan jo rauhaan, etkö sä muka saanut mitä halusit?” se sanoi mun suureksi yllätykseksi. Joonaksen äänestä puuttui täysin se kujeileva sävy, jonka kanssa se oli puhutellut mua niiden kuluvien viikkojen aikana nopeissa härnäävissä kohtaamisissa rapussa tai pihalla.
“Mut enhän mä voi sua siihenkään jättää” totesin neuvottomana ja samaan aikaan haluttomana uskomaan, että se sanoi mulle niin.
“Mika, mun pelastava enkeli” sen sun suusta pääsi ja mä huomasin miten jännittyneisyys hävisi sen kropasta. Mä naurahdin ja autoin Joonaksen jaloilleen. Se tärisi kylmästä ja mä riisuin hupparini asetellen sen Joonaksen harteille. Me kuljettiin hitaasti kohti ovia ja vielä hitaammin rappuja ylös. Mä käytännössä kannattelin toisella kädelläni Joonasta pystyssä koko matkan toiseen kerrokseen. Oman oveni takana pysähdyin ja käännyin katsomaan sitä silmiin.
“Haluatko kahvia?”
“Haluun mä.” Ensimmäistä kertaa mä näin sen silmissä aidon vakavan katseen. Se katse oli täynnä kiitollisuutta, hellyyttä ja luottamusta. Mä en ollut ihan varma mistä syystä mä olin ansainnut ne.

Joonas istui mun pikku yksiössäni sängyn laidalle kun mä menin suorinta reittiä kahvinkeittimen luo. Mä mittailin puruja kaikessa rauhassa kun se katseli ympärilleen.
“No mitäs pidät?” mä kysyin ohimennen kaivaessani kuppeja kaapista.
“Mä en tiennyt, että tällaisesta kämpästä saa tehtyä näin viihtyisän.”
“En mäkään. Mun yksi työkaveri tän on loihtinut tän näköiseksi.” Kohautin harteitani kuin se ei olisi mulle kovinkaan suuri juttu. Joonaksen kasvoille nousi miettivä ilme.
“Se nainenko?” se kysyi vaisulla äänellä.
“Ootteko te pari tai jotain?” Multa meinasi purskahtaa kahvit tiskipöydälle.
“Mä ja Sanni? No ei tasan olla. Mä itseasiassa sanoin sille vahingossa, että mä oon...” vaikenin ennen kuin sain lopetettua lauseeni. Miksi ihmeessä mä tätä Joonakselle kerroin?
“Sanoit sille mitä?” se tarttui mun sanoihin ja käänsi siniharmaat silmänsä tuijottamaan mua kiusallisesti. Mä nielaisin kuuluvasti.
“Äh, ei mitään. Unohda koko juttu.” Mutta Joonashan ei unohtanut. Mä käännyin nojailemaan käsilläni tiskipöytää vasten koittaakseni estää sitä näkemästä hämmennystä ja punaa, joka kohosi mun poskille. Mä en tajunnut ollenkaan mikä muhun oli mennyt. Olinhan mä jättänyt Hemmonkin siihen luuloon, että mä pidin enemmän miehistä, eikä se ollut moksiskaan. Miksi mä sitten häpesin sanoa sitä Joonakselle. Mä tajusin sen johtuvan ehkä siitä etten ollut tosissani tarkoittanut sitä sanoessani niin työkavereilleni, mutta Joonas oli eri asia. Mua kauhistutti myöntää edes itselleni, että sen kohdalla mun perättömänä alkanut valhe itseasiassa muuttui todeksi. En mä ollut valmis sanomaan sitä sille ääneen. Mä kuulin kahahduksen kun Joonas nousi mun sängyltä, paljaiden varpaiden läpsytys lattiaa vasten kun se tuli mun viereen. Se laski vasemman kätensä mun alaselälle ja kurotti oikeallaan mun edestä kohti täysinäistä kahvikuppia. Mä värähdin tahtomattani ja suljin silmäni nojaten päätäni astiakaapin reunaan. Joonas tuoksui tupakalta ja asfaltilta, pikkuisen pakokaasultakin ja mä pidin siitä. Mä olin varma, että se tajusi sanomattakin mitä olin jättänyt kertomatta.

Joonas nukahti mun sängylle ja vain puoleksi juotu kahvikuppi unohtui yöpöydälle. Mä peittelin sen siihen kun en tohtinut sitä enää herättää. En myöskään uskaltautunut menemään makuulle sen viereen vaan rojahdin kahden istuttavalle sohvalleni jalat käsinojan yli roikkuen. Pitkästä aikaa mä nukuin sikeästi vaikka kerrostalo heräsi mun ympärillä samaan aikaan kuin ennenkin. Lähes aamuun asti Joonaksen takia venähtänyt yö oli saanut mut uuvuksiin ja heräsin vasta reippaasti yli puolenpäivän ovikellon rämpytykseen. Mä olin ihan tokkurassa kun viskoin ärtyneenä huovan pois päältäni ja manaillen ääneen lampsin ovelle. Sen enempää Joonasta kuin mun pukeutumistakaan miettimättä nykäisin sen auki. Sanni seisoi siinä hymy korvissaan asti pikkuruisissa minishortseissaan ja se jäi tuijottamaan mun räjähtänyttä olemustani. Vasta silloin mun silmät rävähtivät kokonaan auki, tartuin Sanniin työntäen sen takaisin rappukäytävään ja suljin oven melkein kiinni asti.
“Etkö sä kutsu mua sisälle?” se kysyi närkästyneenä.
“En mä sitä. Mä vaan... Et sä voi tulla... Sä tulit vähän pahaan aikaan.” Sen ilme muuttui närkästyneestä hämmästyneeksi mun selittelyiden takia ja nopeasti ymmärtäväiseksi kun mun asunnosta alkoi kuulua ääniä.
“Mika? Voinko mä keittää kahvia?” Mä jähmetyin paikalleni ja olisin vain halunnut juosta karkuun.
“Sulla on siellä joku mies” Sanni kuiskasi intoaan peittelemättä.
“Mä haluan nähdä sen!” se sanoi tyrkäten mut kovakouraisesti sivuun ovelta ja asteli mun kämppään jättäen mut nojailemaan rappukäytävän seinään. Yläkerran Tuire paukkasi rappusia alas juuri sillä samalla hetkellä luoden muhun paheksuvia katseita ja mua hävetti kun tajusin seisovani siinä pelkät bokserit jalassani. Tyydyin pakenemaan yksiööni vaikka musta tuntui kuin olisin mieluiten vajonnut maan alle. Sanni oli varmasti tehnyt jo omat johtopäätöksensä tilanteesta eikä se uskoisi enää vaikka koittaisin sille jälkikäteen selittää. Hermostuneena kävelin peremmälle asuntoon vain nähdäkseni miten Joonas hääräsi keittokomerossa pelkät risat farkut jalassaan. Sanni tervehti sitä iloisesti kun mä noukin sohvan vierestä omat farkkuni ja kiskoin niitä jalkaani. Mä tunsin Joonaksen katseen kiertävän mun keholla ja vilkaisin varovasti sitä kohti. Eilisen katseen tilalle oli tullut jotain muuta. Tummuutta, sähkö, himoa kenties? Mä olin niin pulassa.

Joonas oli ollut koko sen aamuisen episodin ajan kuin viilipytty. Se ei hätkähtänyt Sannin intoa tai kysymys tulvaa eikä sitä tuntunut häiritsevän istua rennosti sohvalla ilman paitaa. Se käyttäytyi kuin se olisi sille täysin normaalia ja mä aloin epäillä, että ehkä se olikin. Kun mä lopulta sain tyrkättyä Sannin ovesta ulos lupaamalla soittaa sille illalla, huokaisin helpotuksesta. Joonas hymyili mulle velmua hymyään.
“Sori. Mä en tiennyt, että Sanni oli tulossa.”
“Ei se mitään. Sehän oli tosi kiva tyyppi. Mä oon aina kuvitellut sen erilaiseksi.”
“Tunnetko sä sen?” mä kysyin kulmat koholla.
“Ei kun mä oon vaan nähnyt sen Kultasiivessä tiskin takana.”
“Ai, mä en oo huomannut sua siellä.”
“Ehkä mä en oo halunnut, että sä huomaat mut” Joonas vastasi nopeasti ja ehkä mä kuvittelin vain, mutta musta tuntui, että se oli häpeissään.
“Tuu moikkaamaan tiskille joskus. Mä voin tarjota” sanoin vaikka mun olisi tehnyt mieli kysyä miksei se halunnut mun näkevän sitä.
“Voin vaikka tullakin, mutta nyt mun täytyy päästä röökille.”
“Mä tuun seuraksi.” Me poistuttiin mun asunnosta kun olin saanut T-paidan päälleni. Joonas ei ollut huolinut hupparia, se sanoi ottavansa aurinkoa ja mä nauroin sille, ettei miehet ota aurinkoa. Se näytti mulle lapsellisesti kieltä mun pudistellessa päätäni huvittuneena. Me poltettiin tupakat hiljaisuuden vallitessa ja palattiin takaisin sisälle. Mä pysähdyin oveni taakse osaamatta sanoa mitään, mutta ei mun tarvinnutkaan. Joonas tuli seisomaan mun eteeni niin lähelle, että mä tunsin sen kehon lämmön vain senttien päässä omastani.
“Kiitos kun korjasit mut talteen eilen tuolta pihalta” se sanoi ja kurottautui aina vain lähemmäs. Mä hengitin pinnallisesti ja vatsanpohjassa kihelmöi. En uskaltanut liikahtaakaan. Mä tunsin Joonaksen hengityksen kaulallani ja lopulta korvallani.
“Kerro, jos mä vaan jotenkin voin korvata sen sulle” se kuiskasi ja näykkäisi hampaillaan mun korvalehteä. Sitten se vetäytyi pois, kääntyi ja katosi omaan kämppäänsä. Mä tuijotin sen perässä sulkeutunutta ovea ties miten pitkään.

Yksikään nainen ei ollut koskaan saanut aikaan sellaista himoa, jota mä tunsin Joonasta kohtaan sillä hetkellä. Ei edes amiksessa ollut Anna, jonka platinanvaaleat hiukset ja timmi kroppa oli kietoutunut muhun yksissä bileissä. Ja hitto, Anna oli pirun kuuma mimmi. Mä tassuttelin hermostuneena edestakaisin hiuksiani haroen ja vähän väliä mun silmät harhailivat tuijottamaan seinää, jonka takana mä tiesin Joonaksen olevan. Lopulta mä painelin suihkuun farkkujen käydessä haarojen kohdalta aina vain ahtaammiksi ja helpotin omaa oloani muistellen näykkäisyä korvalehdellä ja Joonaksen täysin häpeilemätöntä vihjailua siitä, millaista korvausta mulla oli ilmiselvästi lupa siltä pyytää.

Illalla mä sitten soitin Sannin aivan kuten olin luvannutkin. Me sovittiin tapaavamme läheisessä kahvilassa ja saavuin sinne tyylikkäästi kymmenen minuuttia myöhässä. Mua alkoi ahdistaa jo kahvilan ovella kun näin nurkkapöydässä innosta hehkuvan Sannin. Ja sitten se ristikuulustelu vasta alkoikin. Sannin harmistukseksi mä vastasin suurimpaan osaan kysymyksistä en mä vaan tiedä tai jotain muuta yhtä ympäripyöreää.
“Etkö sä tosiaan oo ennen kuullut yhden illan jutuista?” mä kysyin siltä sarkastisesti. Mä lähdin Sannin leikkiin mukaan heittämällä ilmoille suoraan kysymyksen, joka väitti mun ja Joonaksen tehneen viime yönä ihan jotain muuta kuin nukkumista eri vuoteissa.
“Et sä oo sen tyylinen jätkä, joka raahaa baarista kotiinsa jonkun vieraan miehen vain yhden illan huviksi.”
“No enhän mä sitä nyt mistään baarista raahannutkaan. Se on mun naapuri. Uskoisit nyt jo” mä parahdin äänessäni rahtunen epätoivoa. Sanni vaikeni hetkeksi ja mä hörppäsin suuren kulauksen jaffastani.
“Onko se erilaista? Olla miehen kanssa?” Se suuri kulaus jaffaa päätyi vääränkurkkuun ja mä yskin ja köhin vetäen kummastuneita katseita suuntaani joka puolelta kahvilaa.
“Et sä voi tosissas kysyä tuollaista.”
“Miksen voisi? Sä olet ainoa jolta mä voin kysyä.”
“En mä aio vastata.”
“Tylsimys” Sanni totesi ja virnisti. Mä tiesin sen tekevän mulle kiusaa.
“Hei en mäkään kysy sulta oliko sun edellinen pano hyvä.”
“Et niin, mutta jos kysyisit, niin mä vastaisin, että yllättävän hyvä” Sanni sanoi virnuillen.
“Sanni, mä en oikeasti halua tietää.”

Tiistaina mä palasin töihin suoraan aamuvuoroon. Mä olin ilahtunut muistaessani, että me oltiin kaikki kolme samaan aikaan vuorossa, mutta kun Sanni otti puheeksi jälleen Joonaksen, mun ilo loppui siihen.
“Mä en vaan tajua, miten sä et tiedä siitä sen enempää” Sanni marmatti.
“Enkä mä tajua miten sä jaksat aina vaan jauhaa siitä?”
“Mistä te oikein puhutte? Mä en oo nyt ollenkaan kärryillä” Hemmo kysyi ja jäi notkumaan meidän seuraksi keittiön läheisyyteen. Päivä oli poikkeuksellisen hiljainen ja ravintolan pöydät olivat lähes tyhjillään. Mä loin Sanniin varoittavan katseen, mutta tapansa mukaisesti se viis veisasi siitä.
“Mikalla oli viikonloppuna mies. Se oli mukava ja komea ja kuuma ja kertakaikkisen täydellinen ja tää pässi väittää mulle vakavalla naamalla, että se oli yhden yön juttu” Sanni kertoi Hemmolle happamana. Mua vähän pelotti sen reaktio. Mehän oltiin vaan kerran ihan läpällä puhuttu tästä aiheesta. Mun helpotukseksi Hemmo purskahti nauruun.
“Niin sitä pitää! Heitä yläfemma!” se sanoi ja me läpsäytettiin kätemme yhteen. Sanni tuhahti ja harppoi mielenosoituksellisesti pois paikalta.
“Sä olit siis tosissas silloin yhtenä iltana” Hemmo totesi sen kummemmin vastausta odottamatta.
“No sehän tässä mättääkin kun en mä tiedä. Se on vaan Joonas, ei kukaan toinen mies mua saa tällälailla käyttäytymään” mä sanoin hiljaa ja hieroin vasemmalla kädelläni silmiäni. Mun pää oli alkanut särkeä ja mä olin ihan varma, että se oli Sannin vika.
“Ei se sitten kyllä kuullosta vaan yhden illan jutulta.” Mä naurahdin Hemmon sanoille.
“Ei se tosiaan edes ollut mikään juttu. Joonas nukahti mun luo. Mä nukuin sohvalla. Sanni sattui pyyhältämään aamulla paikalle ja mä avasin sille oven pelkissä boksereissa Joonaksen loikoillessa mun sängyssä. Siitä voi tietysti saada vähän väärän mielikuvan.” Hemmo virnisti mulle ja pudisteli päätään.
“Miksi sä sitten annat Sannin uskoa jotain ihan muuta?”
“No kun se ei kuuntele mitään selityksiä!” mä parahdin.
“Onko näin?”
“Kyllä sä Sannin tiedät. Ei se kuuntele kun se innostuu jostain.”
“Vai olisiko niin, että sä toivoit itsekin sinä yönä tapahtuvan jotakin sellaista mitä Sanni luulee tapahtuneen?” Hemmo heitti ilmoille kysymyksen, napautti sormillaan pöydän pintaa ja jätti mut yksin sekavien ajatusteni kanssa.

Lähettäjä: ?? 
Päivämäärä:   18.7.13 18:10:27

En ole vielä kerennyt kaikkea lukea, mutta sujuvaa ja kiinnostavaa tekstiä, joten toivon, että kerkeän pian lukea loputkin!

Ja ensimmäisestä pätkästä huomiointi, että eikös Kimmo ole Mikan eno kerran on siskonlapsi? Sellainenkin sana kun Suomessa on :)

Lähettäjä: Koi 
Päivämäärä:   18.7.13 18:17:23

??, totaallinen ajatus virhe. Hyvä kun korjasit. Kimmo siis tosiaan on Mikan eno eikä setä. :)

Lähettäjä: .. 
Päivämäärä:   19.7.13 06:51:22

Juu, tää on tosi hyvä! :)

Lähettäjä: +-0 
Päivämäärä:   19.7.13 08:54:38

on sujuva tarina, tykkäsin lukea :) jatka vaan, täältä sait yhden lukijan lisää :)

Lähettäjä: ?? 
Päivämäärä:   19.7.13 19:59:54

Ei mitään suurempia virheitä, kun sain luettua nyt kaikki pätkät kestohymy huulillani :) Jokseenkin nopeasti etenee, mutta tarinan kulku kuitenkin sujuva, joten ei oikeastaan haittaa mitenkään. Lisää odotellaan, kunhan kerkiät!

Lähettäjä: Koi 
Päivämäärä:   20.7.13 21:22:17

Road tripiltä palattu takaisin netin ääreen! Seuraavassa pätkässä sitten tapahtuu monien mielestä jo varmasti liikaa liian nopeasti, mutta näin tän täytyy nyt vaan loogisesti mennä, vaikka kuinka pohdin miten muutoin tän voisi tehdä.

?? Kiitos paljon kommentista. Hyvä, että pistää hymyilyttämään. :)
.
.

Jos mä olin ollut sekaisin jo päivällä, mä tunsin järkeni katoavan kokonaan kun illalla mun ovikello soi. Joonas seisoi oven takana päällään valkoinen hihaton paita ja mustat tiukat pillifarkut. Sen tukka oli sekaisin ja se puri alahuultaan vaivaantuneena. Se näytti pirun hyvältä.
“En mä muuten tulis sua häiritsemään enää tähän aikaan, mutta multa on tupakat loppu. Ei sulla olis heittää yhtä?”
“Sä voit tulla mun oven taakse mihin aikaan päivästä tahansa etkä sä siltikään häiritsis mua” sanoin ennen kuin ehdin edes ajatella mitä suustani päästin. Joonaksen kasvoille kohosi hymy kun mä nappasin hupparin mukaani ja me lähdettiin pihalle.
“Hyvä tietää” se vaan sanoi. Me poltettiin tupakat kiireettä ja mä heitin sille vielä toisenkin. Lopulta se nousi puutarhatuolistaan ja venytteli.
“Mun täytyis lähtee töihin, vaikkei yhtään huvittais.”
“Mitä sä teet työkses?” mä kysyin saaden Joonaksen kasvoille kohoamaan välttelevän ilmeen. Mä en ollut ennen kysynyt ku olin pelännyt vastausta.
“Vähän sitä sun tätä. Yleensä jotain sellaista mistä saa parhaiten rahaa.” Se ei katsonut mua päinkään vastatessaan. Mä valvoin myöhään sinä yönä yksin sängyssäni pyörien, kuunnellen seinän takaa kuuluvia ääniä. Mä tiesin Joonaksen olevan siellä, niin kuin monena muunakin iltana sitä ennen. Tällä kertaa äänet olivat erilaisia. Anovaa huutoa Joonaksen pyytäessä lopettamaan ja voihketta kun toinen vain jatkoi. Mä tiesin Joonakseen sattuvan enkä voinut tehdä sille mitään. Mä vaan kuuntelin ja voin pahoin.

Mä en ollut tavannut Joonasta tiistain jälkeen. Mun rohkeus petti joka kerta kun seisoin sen oven takana valmiina painamaan ovikelloa. Mä en ollut uskaltanut kun en tiennyt mitä olisin sille sanonut. Täytyihän Joonaksen käsittää, että mä kuulin mitä se touhui asunnossaan. Perjantaina me oltiin Hemmon ja Sannin kanssa tajuttu riemuksemme, että meillä oli kaikilla kolmella vapaa lauantai-ilta, joten me oltiin sovittu ottavamme ilon irti moisesta harvinaisesta tuurista. Mä vedin päälleni tummansiniset farkkuni, mustan kauluspaidan ja laitoin lyhyeksi nyrhityt hiukseni nopeasti ojennukseen. Takataskuun sujautin lompakkoni, nappasin sixpackin olutta mukaani ja paiskasin oven lukkoon. Me oltiin sovittu aloittelevamme Sannin luona ja ne oli molemmat kyselleet multa, että oliko ok jos ne kutsuisivat illan viettoon mukaan muitakin kavereitaan. Eikä mulla ollut tietysti mitään sitä vastaan. Mä olin itseasiassa ollut itsekin samoilla linjoilla ja olin soittanut Kallelle. Sillä oli ollut töitä tänä viikonloppuna, joten se ei päässyt tulemaan, mutta ainakin olin kysynyt.

Mä saavuin Sannin kerrostalolle kuinkas muutenkaan kuin myöhässä. Musiikin jytke kuului rappuun asti ja mä jouduin hetken aikaa rimputtamaan ovikelloa ennen kuin Sanni tuli avaamaan ovea.
“Sä oot myöhässä. Mä ehdin jo luulla ettet sä tuu ollenkaan” se sanoi ja halasi mua nopeasti. Sannin kaverit koostui pääasiassa naisista ja muutamasta pariskunnasta. Hemmo sen sijaan oli raahannut mukaansa kolme tavoilleen uskollisesti sinkkua jätkää, jotka esittelivät itsensä Tommiksi, Eeroksi ja Olliksi. Mä istuin niiden seuraan olohuoneeseen korkaten ensimmäisen oluen. Mulla oli hauskaa niiden kanssa ja kiitin hiljaa mielessäni tuuriani kun olin saanut työkavereikseni Sannin ja Hemmon kaltaiset tyypit. Kolmannen oluen jälkeen mä etsin ensin vessan ja sen jälkeen suuntasin kulkuni parvekkeelle. En ehtinyt seisoskella siellä yksinäni kovinkaan pitkään kun Kaisa ja Laura tulivat mun seurakseni iloisesti rupatellen. Mä poltin niiden seurassa tupakan jos toisenkin ja me naureskeltiin hyväntuulisesti toistemme jutuille. Kun mä palasin takaisin olohuoneeseen jätkien luo, Tommi mulkoili mua happamasti.
“Jätkä vie kaikki hyväperseiset pimut” se sanoi. Mä vaihdoin Hemmon kanssa nopean, paljon puhuvan katseen ja me purskahdettiin nauramaan yhtäaikaa. Tommi ei tajunnut vitsiä.
“Tommi, mä luulen ettei sun tarvii pelätä sen takia. Tällä meidän Mikalla tässä on ihan muunlaiset perseet mielessä” Hemmo sanoi naurunsa lomasta ja taputti mua olalle poistuen hakemaan jääkapista lisää juotavaa.
“Ja mitä hittoa toi nyt oli tarkoittavinaan?” Tommi kysyi vielä, mutta mä tyydyin vain virnistämään sille leveästi.

Mä, Hemmo ja Sanni oltiin yllätys yllätys ainoat, jotka ei olisi halunnut mennä Kultasiipeen. Me yritettiin vedota siihen ettei nekään haluaisi viettää vapaailtaansa työpaikaallaan, mutta meidän vastalauseet jyrättiin ja pian meidän enemmän ja vähemmän humalainen porukka jonottikin Kultasiiven edessä. Me ei haluttu vaikuttaa siltä, että meidän kuuluisi saada erityiskohtelua, mutta kun Kultasiiven vakiopoke Hartsa näki meidät jonossa, se viittoili meidät luokseen.
“Mitäs hittoa te siellä jonossa oikein notkutte? Sisälle siitä niin kuin olisitte jo.” Sen sanat ja meidän yli kymmenpäinen porukka sai jonossa aikaan huutelua ja levotonta liikehdintää. Me hipsittiin nopeasti narikan ohi Hartsan jäädessä paimentamaan ulos jääneitä juhlioita. Mä en ollut oikeastaan missään vaiheessa ajatellut Kultasiipeä minään muuna kuin työpaikkana, joten yllätyin iloisesti kun huomasin sen olevan näin asiakkaankin kannalta mainio menomesta. Musiikki pauhasi, viina virtasi ja meillä oli ihan helkkarin hauskaa, vaikka meidän porukka levittäytyikin melko nopeasti baarin tanssilattialle ja pöytiin.

Mä istuskelin Hemmon ja Tommin kanssa pöydän ääressä kulauttaen viimeiset sentit tuoppini pohjalta kurkustani alas. Mä aloin olla melkoisen tukevassa humalassa, mutta se ei estänyt mua lähtemästä uudelleen kohti tiskiä. Kun Jaana oli naureskellen ojentanut mulle uuden tuopin tiskin takaa ja ilmoittanut talon tarjoavan, mä käännyin palatakseni takaisin pöytään. Se jäi pelkäksi haaveeksi. Tanssilattialla oli nimittäin pillifarkkuihin ja tiukkaan T-paitaan pukeutunut tuttu hahmo hiukset sekaisin kuten aina. Mä laskin tuoppini lähimpään pöytään välittämättä siitä ketkä siinä istuivat ja suuntasin askeleeni kohti Joonasta. Se huomasi mut vasta sitten kun mä laskin käteni sen kyljelle. Joonas säpsähti ensin poispäin, mutta kun se tunnisti mut, sen kasvoille levisi tyytyväinen hymy. Mä pidin siitä kiinni kun me tanssittiin täydellä lattialla musiikin tahtiin välittämättä lainkaan siitä jos joku olisi sattunut näkemään. Se tuli lähemmäs mua, ihan kiinni ja mä murahdin sen olkaa vasten jotain epämääräistä. Lopulta Joonas veti mut sivuun tanssilattialta syrjäiseen kulmaan lähelle vessan ovia. Ohikulkevat humalaiset loivat meihin oudoksuvia katseita, mutta kumpikaan meistä ei huomannut niitä.
“Älä sano, että sä oot töissä tänään” mä kuiskasin Joonakselle saaden sen sävähtämään.
“Mun on pakko, Mika” se vastasi vaisusti ja mä huokaisin.
“No aiotko sä kertoa mulle miten tää homma menee?”
“Mitä sä tarkoitat?”
“Mä en halua, että sä oot töissä tänään. Jos sä et voi olla tekemättä töitä, mä voin aina olla sun asiakkaasi.” Mä en olisi ikimaailmassa selvinpäin kyennyt sanomaan niitä sanoja, mutta mä todella tarkoitin sitä. Mä en halunnut taas olla kuuntelemassa seinän takana miten joku satutti Joonasta, miten joku toinen mies oli sen sängyssä vaikkei Joonas millään tavalla ollut mulle vastuussa teoistaan.
“Lähdetään” Joonas kuiskasi mun korvaan ja me puikkelehdittiin tanssivien ihmisten ohi viilenevään kesäiltaan.

Me saavuttiin tutulle kerrostalolle enkä mä juurikaan kiinnittänyt huomiota siihen seikkaan, että mä olin ensimmäistä kertaa Joonaksen kämpässä. Heti kun ovi sulkeutui meidän takana Joonas painoi mut seinää vasten silmät kiiluen.
“Haluatko sä tätä varmasti? se kysyi karhella äänellä. Mä hengitin siinä vaiheessa jo melkoisen raskaasti ja alkoholi sumensi pahasti mun järkeä.
“Sä et tiedäkään kuinka kovin.” Mä vastasin varovasti sen suudelmaan kun se painoi kuumat huulensa vasten mun omia. Jossain kaukana alitajunnassani ymmärsin sen olevan väärin, mutta mä olin jo antanut himolleni vallan eikä sitä voinut enää pysäyttää. Joonas maistui tupakalta ja oluelta ja kielletyltä hedelmältä, jota mä janosin aina vaan lisää.

Se kiskoi mut perässään leveälle vuoteelle ja tottunein liikkein availi mun vyötä. Mun huulilta karkasi syvä huokaisu kun se hipaisi niillä pitkillä sormillaan mun haaroja boksereiden läpi. Mä kiskoin Joonakselta paidan pois ja sivelin kevyesti sen vatsaa epäröiden selkeästi. Mun jokainen liike varmasti kertoi Joonakselle mun kokemattomuudestani, mutta se ohjaili mua hienovaraisesti taittamalla selän kaarelle ja tarttuen mun käsiin liikutellen niitä tutkimusmatkalle ympäri sen kehoa. Mä en muista, että mä olisin koskaan aiemmin halunnut ketään enemmän kuin Joonasta sillä hetkellä. Kun mä sitten asetuin alastomana allani makaavan miehen päälle ja työnnyin hitaasti sisään, Joonaksen huulilta pääsi voihkaisu. Se sai mut muistamaan miksi olin siellä. Mä halusin Joonaksen nauttivan tästä yhtä paljon kuin nautin itsekin ja liikuin hitaasti ja hellästi kuunnellen Joonaksen suusta karkaavia ääniä. Tänä yönä mä olin seinän oikealla puolella.

Lähettäjä: ?? 
Päivämäärä:   20.7.13 21:36:14

Haha, odotus palkitaan, sen verran tiheään tahtiin olen vieraillut täällä tänään :D

Ja etkös sä alussa kertonutkin, että tästä tulee lyhyempi tarina, joten annetaan anteeksi juonen nopea kulku :)

Lähettäjä: varma 
Päivämäärä:   20.7.13 22:09:55

tosi kiva että tänne tulee näin usein jatkoa ! :) kirjotat tosi selkeesti ja nätisti. kerrassaan ihana tarina.

Lähettäjä: Ten 
Päivämäärä:   20.7.13 23:58:16

Hell yeah! Asiaa! :) hyvin kirjotat eiä oikeestaan oo mitään valittamista :p

Lähettäjä: Koi 
Päivämäärä:   21.7.13 20:03:00

Oi kiitos kommentoijille. :) Mulla on tätä koneella valmiina yli 20 sivua ja vihkossa vielä puhtaaksi kirjoittamatonta settiä (ja lisää tulee koko ajan) joten voin teidän iloksi lisäillä kerran päivässä matskua niin pitkään kun sitä riittää. Ei tästä välttämättä tullutkaan ihan niin lyhyttä tynkää kun mä alkuun luulin. Sorry. :)
.
.

Aamulla mä en ollut enää ihan niin vakuuttunut eilisten päätösteni ja puheitteni järkevyydestä. Mä heräsin alastomana vieraan näköisessä kämpässä alkava krapula päässä jyskyttäen. Vasta kun Joonas ilmestyi keittokomerosta päällään pelkät collegehousut ja käsissään kaksi kahvikuppia, mä muistin tarkalleen mitä me oltiin viime yönä tehty. Voihkaisten painoin pääni takaisin tyynyyn ja katumus tuntui ahdistavana vanteena mun rinnassa. Ei sen pitänyt näin mennä. Ei mun pitänyt ostaa Joonasta itselleni. Mä halusin sen tulevan mun luo enemmän kuin mitään muuta, mutta ei näin, ei rahasta. Se ei tuntunut häiritsevän Joonasta, mutta kai se oli ehtinyt jo tottua tällaiseen toisin kuin minä, joka podin huonoa omatuntoa joka solullani. Mä otin kahvikupin vastaan Joonakselta hiljaisena vilkaisematta edes sitä kohti. Mä häpesin käytöstäni ja huonoa itsehillintääni. Mun olisi pitänyt pystyä lopettamaan ajoissa.
“Kaduttaako sua?” Joonaksen hiljainen kysymys sisälsi vivahduksen loukkaantuneisuutta ja mä vilkaisin nopeasti sen ilmeettömiä kasvoja.
“Joonas mä.. mä en halunnut tän menevän näin.” Se katsoi mua kummastuneena pää kallellaan ymmärtämättä mitä mä tarkoitin.
“Ei mun pitänyt.. mä halusin vaan.. sä olit siinä ja mä en voinut itselleni mitään. Mä en halunnut, että...” mä yritin ja yritin selittää, mutten löytänyt oikeita sanoja kipeästä päästäni. Joonas laski kuppinsa pöydälle ja tuli hitaasti sänkyä kohti. Se laskeutui varovasti istumaan mun lantion päälle hajareisin ja kumartui lähelle niin, että mä haistoin kahvin sen huulilta.
“Sä et voi vakavissasi väittää ettet pitänyt siitä” Joonas mutisi ja liikautti itseään mua vasten saaden mut henkäisemään. Mä tunsin kovettuvani jo pelkästään niin pienestä liikkeestä.
“Ei se siitä johdu, hitto Joonas, se oli upeaa” mä ähkäisin.
“No mistä sitten kiikastaa?” se kysyi viattomalla äänellä suudellen mun kaulaa ja sivellen toisella kädellään mun paljasta rintakehää. Mä en kertakaikkiaan kyennyt hetkeen puhumaan.
“Mä vaan toivon, että säkin halusit sitä. Ettet sä luule, että mä haluan sut vain yhdeksi yöksi rahasta. Koska mä en halua, mä tahdon sut kaikkina öinä ja toivon, että sä tahtoisit samaa.” Mun sanat sai Joonaksen pysähtymään. Se tuijotti mua pitkään siniharmaat silmät täynnä epäuskoa. Joonas saattaisi heittää mut ulos hetkenä minä hyvänsä tai se voisi haluta puhua lisää tai sitten se painaisi huulensa mun huulille. Mä en tiennyt muuta kuin jotenkin tilanteeseen täysin sopimattoman pakottavan tunteen jalkovälissä, joka oli Joonaksen ansiota tälläkin kertaa.

Lopulta Joonas kohottautui ylös ja jäi istumaan mun päälle. Sen täytyi olla tietoinen mun tukalasta olotilastani.
“Ootko sä tosissas kun sanot noin vai yritätkö sä vaan saada persettä ilmaiseksi?” se kysyi suoraan.
“Hëlvetti sentään, Joonas! Mä myönnän, etten mä halua maksaa sulle tästä rahalla. En mä halua, että sä oot mun kanssa vain setelitukon takia. Sellaisessa illuusiossa eläminen vaan satuttaisi mua. Mä pidän susta ihan liikaa, etten tiedä pystyisinkö edes siihen. Olla sun kanssa tietäen, ettet sä tosissasi halua..” Joonas keskeytti mun puheen painamalla kätensä mun suun eteen. Mä tuijotin sen silmiä epätoivoisesti etsien niistä vastauksia, joita en löytänyt. Lopulta Joonas nojautui takaisin eteenpäin yhden käden varassa. Se otti toisen kätensä pois mun suun edestä, sipaisi sormillaan mun poskea ja painoi huulensa mun huulille. Mä vastasin suudelmaan halukkaasti ja urahdin kun Joonaksen käsi lähti seikkailemaan pitkin mun vartaloani.
“Mä haluan sua, Mika” se kuiski mun korvaan.

Kello oli pitkälti iltaa kun mä heräsin uudelleen Joonaksen sängystä. Tällä kertaa en ollut yksin. Joonas makasi toisella puolella vuodetta tyyni ilme kasvoillaan. Se oli ollut hereillä todennäköisesti jo paljon pidempään kuin mä. Käännyin kyljelleni nähdäkseni sen paremmin.
“Kai sä tajuat, etten mä voi vaan lopettaa? Etten mä voi olla kokonaan sun?” Joonas kysyi ja sen sanat riipaisivat jossain mun sydämen seutuvilla.
“Tajuan mä. Mutta kai sä tajuat, että jos sä ikinä tarvitset apua, mä kuulen kyllä” sanoin ja koputin seinää sängyn päädyssä. Joonaksen kasvoille kohosi kummallinen ilme.
“Sä oot kuullut kaiken” se totesi ja käänsi katseensa pois.
“Ja mä tarkoitan sanojani. Mä en halua enää koskaan kuulla kun suhun sattuu” mä sanoin tarttuen hellästi Joonasta leuasta ja käänsin sen kasvot niin, että näin sen silmät. Joonas näytti surulliselta.
“Se aina välillä vaan menee niin” se sanoi yrittämättä peitellä vastenmielisyyttään ajatellessaan sitä iltaa. Mä en tiennyt mitä olisin sanonut. Mun teki mieli kertoa sille, ettei sen ollut pakko tehdä tätä, ettei se ansainnut tällaista, mutten osannut.

Seuraavana päivänä mä raahauduin aamuvuoroon ja mua vastassa oli äkäinen Sanni. Ensin mä en tosiaankaan ymmärtänyt mistä se mulle kiukutteli, kunnes tajusin lähteneeni lauantaina ilmoittamatta kenellekään mitään. Mä en ollut myöskään vastannut puhelimeen sunnuntaina enkä ollut noteerannut Sannin lähettämiä viestejä maatessani kiinni Joonaksen kyljessä. Lopulta kun ei tiuskimisesta ollut tulla loppua laisinkaan, mä vedin Sannin tiskin taakse ja katsoin sitä kysyvästi.
“Aiotko kertoa mikä sua oikein vaivaa vai oletko tuollainen koko loppu päivän?”
“Sä oisit voinut tulla sanomaan, että aiot häipyä tai laittaa viestin mihin olet mennyt. Mä olin huolissani” se ilmoitti happamana.
“Sanni, anteeksi, mä en vaan kertakaikkiaan ehtinyt.”
“Mihin sulla muka kiire tuli?”
“Sanotaanko nyt vaikka näin, että sä olit oikeassa.”
“Mistä?” Sanni kysyi epäilevänä.
“Joonaksesta. Ei se ollut vaan yhden illan juttu.”
“Yritätkö sä vaan lepytellä mua vai oletko tosissasi?” se kysyi unohtaen kiukkunsa ja innostus nosti päätään.
“Kumpaakin” mä vastasin ja hymyilin sille.
“Sä saat kyllä sitten hyvitykseksi luvan kertoa mulle ihan kaiken” Sanni vaati ja lisäsi vielä:
“Yksityiskohdat kanssa.”
“Sä oot kyllä outo. En mä sulle nyt mitään tarkkoja kuvailuja aio antaa.”
“Mä haluun tietää mitä tapahtui. Ihan sama kuinka tarkkaan kerrot.”

Työvuoron jälkeen me sitten suunnattiin Sannin kanssa siihen samaan pieneen kahvilaan, jossa me oltiin ennenkin käyty puimassa tätä ihan samaa aihetta. Sanni oli tällä kertaa maltillisempi eikä se hyökännyt suinpäin mun kimppuun kysymyksillään.
“Sä siis tapasit sen lauantaina baarissa, niinkö?” Mä nyökyttelin vastaukseksi ja haukkasin palan tilaamastani kinkkusämpylästä.
“Joo, se oli tanssilattialla ja mä vaan unohdin kaiken muun” sanoin totuudenmukaisesti.
“Mä en nähnyt sua enää sen jälkeen kun hävisit pöydästä tiskille hakemaan uutta kaljaa.”
“Et varmaan nähnytkään. Me livettiin paikalta melkeinpä samantien.”
“Ja mitä sitten tapahtui?” Sanni painosti.
“Me mentiin Joonaksen kämpälle ja loput sä voitkin vaan päätellä” sanoin virnistäen. Mä jätin kertomatta, että meidän puuhat oli jatkunut vielä sunnuntainakin enkä ollut silloinkaan ollut kovin kiinnostunut puhelimeni olinpaikasta.
“Ootteko te nyt sitten pari tai jotain?” Sanni kysyi ja mun ilme valahti miettiväiseksi.
“Ei me olla” totesin hetken hiljaisuuden jälkeen ja käänsin katseeni ulos kahvilan ikkunasta.
“No mut jos teillä synkkaa niin mikä estää?”
“Sanni, se ei oo niin yksinkertaista. Mä en oo varma vielä olenko ihan sinut tän jutun kanssa itsekään ja Joonas on... Se on monimutkaista.” Sanni olisi ollut typerä jos se ei olisi huomannut mun ääneeni hiipinyttä ahdistusta.
“Älä sitten tee siitä monimutkaista jos sä haluat Joonaksen.”
“Suurimmaksi osaksi se ei olekaan musta kiinni. Mä tiedän, että mä haluan sen, vaikken ehkä olisikaan valmis toitottamaan sitä koko maailmalle, mutta Joonaksella on asioita, jotka estää sitä sitoutumasta vain yhteen mieheen.” Sanni mutristi huuliaan miettiväisenä.
“Kuulostaa pahalta. Älä vaan sano, että se on joku sitoutumiskammoinen sekopää.” Mä naurahdin Sannin tulkinnalle.
“Ei se sellainen ole. Se vaan tarvii aikaa saadakseen asiansa järjestykseen.”
“Sä puhut kuin se kantaisi mukanaan jotain suurta mysteeriä.”
“Niin kai. Mä en haluaisi puhua siitä.” Mun hämmästyksekseni Sanni antoi asian olla eikä kysynyt enempää, vaikka sen täytyi huomata miten kovin asia mun mieltäni painoi.

Keskiviikko aamuna mä olin jo todella turhautunut. Joonas tuntui kadonneen kuin tuhka tuuleen. Mä olin käynyt koputtelemassa sen oven takana tuloksetta ja lopulta olin masentuneena raahannut itseni pihalle. Vastoin kaikkia normaaleja käytöstapojani istuin puutarhatuolilla polttaen tupakkaa ja naputtelin sormillani puista kädensijaa. Aski hupeni poikkeuksellisen nopeaa tahtia ja mä suljin silmäni sytytettyäni jo ties kuinka monennen natsan. Kuulin hitaat askeleet viereltäni, mutten kääntynyt edes katsomaan kun keskittyneesti pureskelin kynsiäni.
“Täällähän sä olet.” Mä olin loikata ilmaan säikähdyksestä kun kuulin Joonaksen tutun äänen vierestäni. Se nappasi puoliksi poltetun marlboron mun sormistani ja vei sen omille huulilleen katsoen mua silmiin. Mun ajatukset lähtivät samantien suksimaan luvattoman rivoja latuja pitkin, kun katselin Joonasta, joka seisoi rennon itsevarmana mun edessä. Sillä oli päällään löysät vaaleat farkut ja valkoinen T-paita. Mustat hiuksensa se oli vetänyt ponnarille niskaan ja sieltä oli karannut muutamia suortuvia kehystämään sen kasvoja. Hitto, kerää nyt itses Mika, mä ajattelin ja nuolaisin huuliani. Joonas naurahti mun hämmennykselle ja tumppasi tupakan väärinpäin käännettyyn kukkaruukkuun.
“Mitä sä täällä yksinäs istuskelet?” se kysyi.
“Odotan sua” mä vastasin lyhyesti ja tuijotin Joonaksen silmiä.
“Mua?” se kysyi kuin pyytäen tarkennusta asiaan, jonka se jo valmiiksi tiesi. Mä vaan nyökäytin päätäni kun Joonas tuli istumaan mun syliin. Se vei kätensä mun niskaan ja veti mut lyhyeen suudelmaan.
“Kai mä saan tehdä näin?” se kysyi kasvot ihan kiinni mun kasvoissa.
“Sä saat tehdä mulle ihan mitä vaan” vastasin ja annoin sen suudella mua uudelleen. Mä en välittänyt nuoren koiraansa ulkoiluttavan tytön pitkästä tuijotuksesta tai siitä, että Aili kulki pihan poikki paheksuvan näköisenä. Juuri sillä hetkellä mun jokainen aistini oli keskittynyt seuraamaan sylissäni istuvan jätkän liikkeitä. Huolimatta siitä, etten mä olisi enää kiihkoltani vastustellut vaikka Joonas olisi ottanut mut juuri siinä keskellä kerrostalon pihaa olevalla puutarhatuolilla, se sai mut kiskottua perässään sisälle. Se oli jo melkein omalla ovellaan kun mä tartuin sen käteen hetken mielijohteesta ja ohjasin sen sisään omaan kämppääni.

Myöhemmin mä havahduin vilkaisemaan kelloa ja kauhukseni totesin, että jos en pistäisi vipinää kinttuihin, myöhästyisin töistä. Joonas jäi raukeana loikoilemaan mun sängylle kun säntäsin suihkun kautta vaatekaapilleni. Heitin märän pyyhkeen tuolin selkänojalle ja vilkaisin Joonasta, joka oli nostanut kätensä päänsä alle ja tutkaili mun touhuja viettelevä ilme kasvoillaan.
“Lopeta toi” mä ähkäisin lopulta, saaden Joonaksen hymyn levenemään.
“Enhän mä edes tee mitään” se sanoi viattomasti.
“Mä kohta soitan Kimmolle, että olen sairas enkä voi tulla töihin.”
“Houkutteleva tarjous” se sanoi riisuen mua katseellaan. Mä purin huultani.
“En mä voi” totesin hetken päästä ja kumarruin sängyn ylle kurkottaen suutelemaan Joonasta.
“Lukitse ovi kun lähdet” mä pyysin ja vetäydyin vastahakoisesti pois sängyn luota. Mä loikin kaksi porrasta kerrallaan alas ja säntäsin pihalle pää sekaisin. Aili ja Tyyne istuivat puutarhatuoleilla juoruten ja ne molemmat tuijottivat mun ripeitä askelia myrkyllisesti. Mä saatoin vain arvailla mitä ne musta puhui. Todennäköisesti Aili oli ystävällisesti informoinut kaikkia virkkuukerhokavereitaan aamuisesta episodista samaisilla puutarhatuoleilla ja mua lähinnä nauratti kun ajattelin niiden keskustelua Valtosen fiksusta nuoresta miehestä, joka oli langennut naapurin hunsvotin pauloihin. Totaallisesti ja täydellisesti.

Lähettäjä: ~Rtu 
Päivämäärä:   21.7.13 20:38:16

oioioioioioioioi täällähän on jo kunnon toimintaa :3
Sun tyylis kirjottaa on niin ihana, siitä ei vaan voi olla tykkäämättä! Teksti on virheetöntä, ja etenee sopivasti kuvailun eikä vuoropuhelun mukana. Eikä eteni liian nopeaan, jos kerran on lyhyemmän puoleinen tarina. Aivan mahtavaa tekstiä on:)

Lähettäjä: BeLLe 
Päivämäärä:   21.7.13 21:37:46

Oli pakko täällä keskellä mettää käydä ees puhelimella kattomassa onko tullu jatkoo ja täällähän oli kaks aivan ihanaa pätkää<333 *hymyilee ku Naantalin aurinko*

Lähettäjä: Koi 
Päivämäärä:   22.7.13 19:32:50

Voi miten ihanan mieltä lämmittäviä kommentteja täältä löytyykään piristämään mun muuten äärimmäisen huonosti kulkenutta päivää. :) Kiitos, kiitos Rtu, ihanaa tietää että kirjoitustyylini on kohdallaan, itse sitä on niin vaikea arvioida. Ja BeLLe mäkin hymyilen parhaillaan kuin naantalin aurinko. :)
.
.

Me nojailtiin Hemmon kanssa laiskasti tiskiin kun keskiviikko illan asiakaskunta koostui lähinnä hotellissa yöpyvistä ihmisistä. Meillä ei siis todellakaan ollut mikään järin kiireinen vuoro, joten me pelleiltiin suurimmaksi osaksi aikaa ihan omiamme. Lopulta Hemmo kuitenkin vakavoitui.
“Mä näin kun sä lähdit sen tyypin matkaan lauantaina” se tokaisi.
“Ja?” mä kysyin kun en ymmärtänyt mitä se ajoi takaa.
“Kai sä tiedät mikä se on?” Mä käännyin katsomaan Hemmoa säikähtäneenä. Kuinka paljon se tiesi Joonaksesta?
“Kyllä mä tiedän” sanoin vaivaantuneena ja lisäsin mielessäni etten olisi välttämättä halunnut Hemmon tietävän.
“Se on pyörinyt täällä jo pitkään. Ja joka kerta se poistuu eri miehen matkaan. Mä halusin vaan varoittaa sua, mä en nimittäin ollut ainoa, joka huomasi sun lähtevän sen kanssa. Susta liikkuu huhuja, ei sillä, että mä uskoisin niitä.”
“Ei se ollut ihan mikä vaan tyyppi. Se oli Joonas” mä sanoin vaisusti.
“Se Joonas, josta sä mulle puhuit jo aiemmin?”
“Se sama Joonas” mä vahvistin.
“Hitto, Mika. Oo varovainen sen kanssa.” Meidän keskustelu katkesi kun tiskille saapui seurue vanhempia miehiä. Hemmon sanat jäivät pyörimään mun mieleen ja ne kiersi kehää vielä siinäkin vaiheessa kun poistuin aamuyön tunteina Kultasiivestä.

Tavanomaiseen tapaan mä kuljin pimenneitä katuja pitkin kohti kotia kun mut pysäytti kaksi keski-ikäistä miestä. Toinen niistä oli selkeästi mua pidempi ja siististi pukeutunut ja toinen tukevahko kaljupää.
“Me kuultiin, että sä oot uusi seudulla” humalainen ääni tokaisi mulle ja mä aioin vaan ohittaa ne noteeraamatta niitä sen kummemmin.
“Äläs karkaa” pitkä mies sanoi tarttuen mua käsivarresta. Jostain syystä mä en ollut yhtään huolissani tai ymmärtänyt pelätä vaikka tilanne muuttuikin kovaa vauhtia uhkaavaksi.
“Mitä maksaa?” kaljupää kysyi ja mun kesti hetki tajuta mitä ne yritti multa ostaa.
“En mä tee sellaista rahasta” vastasin kylmästi ja ravistin käden irti.
“Me ollaan odotettu sua täällä jo tunti. Luuletko sä jätkä tosiaan, että me annetaan sun vaan mennä?” Mua kylmäsi niiden pahaenteinen virnuilu ja räjähdin toimimaan ennen kuin ne saisi ajettua mua nurkkaan. Mun vasen nyrkki heilahti kaljupäätä kohti tipauttaen sen hetkeksi pois pelistä. Pitkä mies kuitenkin ehti tarrata mun paidan etumukseen ja mä tiesin heti olevani ongelmissa. Mä tappelin vastaan minkä pystyin, mutta siitä huolimatta iskuja sateli mun kasvoihini ja vatsaani. Mä taivuin kaksinkerroin kivusta kun miehet yhtäkkiä irroittivat otteensa musta. Ne peruuttivat muutaman askeleen pois päin ja mä kiitin mieletöntä tuuriani nähdessäni katua pitkin hiljakseen rullaavan poliisiauton. Siinä kohtaa mä otin jalat alleni ja juoksin.

Mä olin lysähtänyt sänkyyni vaatteet päällä ja nukuin hirvittävän huonosti ne muutamat tunnit, jotka mulla oli jäljellä käytettäväksi nukkumiseen ennen aamuvuoroa. Aristavaa ja mustelmaista kylkeäni varoen riisuin vaatteeni pujahtaen kylmään suihkuun jo kauan ennen kuin herätyskello pärähti iloisesti soimaan. Mä näytin järkyttävältä, mutten voinut sille juuri mitään, joten lähdin hidastellen kohti Kultasiipeä. Pukuhuoneessa mä sain vain vaivoin kiskottua paidan päältäni vaihtaakseni ylleni turkoosin kauluspaidan ja juuri niin mun tyypillisellä onnellani Sanni paukkasi sisään pahimmalla mahdollisella hetkellä. Se aukoi ja sulki suutaan kuin kala kuivalla maalla.
“Mä haen Kimmon” se sanoi ja kääntyi kannoillaan silmät suurina.
“Sanni, älä!” mä koitin huutaa sen perään, mutta se ei joko kuullut tai halunnut kuulla. Mä huokaisin raskaasti. Kimmo oli viimeinen ihminen, jolle halusin joutua selittämään eiliset tapahtumat.

Kimmo saapui Sanni kannoillaan pukuhuoneeseen nopeammin kuin olin ajatellut enkä ollut ehtinyt vielä napittaa paitaa kiinni. Sen yleensä huolettomille kasvoille jämähti synkän kireä ilme.
“Sanni, soita Hemmolle jos se pääsis tulemaan. Tai Jaanalle jos Hemmo ei pääse” se sanoi ja Sanni poistui vähin äänin kohti toimistoa.
“Alahan kertoa minkä jyrän alle sä oot jäänyt” Kimmo murahti vaativalla äänellä ja veti mun kauluspaidan sivuun paljastaen ruhjotun kyljen. Mä huokaisin uudelleen, haroin hiuksiani ja koitin epätoivoisesti keksiä Kimmon vakuuttavaa hätävalhetta.
“Mä jouduin tappeluun eilen kotimatkalla. Ei siinä kuinkaan käynyt.”
“Mä oletan, että sä olet katsonut peiliin sen jälkeen. Yritätkö sä muka vakavalla naamalla kertoa mulle, että se oli vaan joku pikku tappelu?”
“Yritän” mä sanoin hiljaa ja tiesin, että Kimmo näkisi minkä tahansa valheen läpi.
“Mika, mä oon kuullut mitä susta puhutaan. Älä vaan sano, että niissä jutuissa on jotain perää? Ymmärräthän sä, että jos sulla on rahasta pulaa niin mä autan sua kyllä mielelläni.”
“Mä en käsitä mitä sä tarkoitat.”
“Itsesi myymistä! Sitä mä tarkoitan!” Kimmo huusi vasten mun kasvoja saaden mut ottamaan askeleen taaksepäin ja värähtämään inhosta.
“En mä myy itseäni” sanoin hiljaa, loukkaantuneena Kimmon sanoista.
“Ihan tosi, Kimmo. En mä tekis sellaista.”
“Mee kotiin, Mika. Sä et ehkä olis tehnyt sellaista kotiseudullas, mutta sä oot muuttunut täällä ollessas. Missä tahansa ongelmissa sä sitten oletkaan, sun on paras selvittää ne ja äkkiä.”
“Ethän sä soita Tainalle?” mä kysyin peläten sen vastausta.
“Tainalle? Mistä lähtien sä oot puhutellut äitiäs nimellä? Se on mun sisko, sä oot mun siskonpoika. Miten mä voisin jättää kertomatta jotain tällaista?” Kimmo sanoi kylmästi poistuen pukuhuoneesta jättäen mut seisomaan lamaantuneena paikoilleni.

Se päivä oli yhtä suurta alamäkeä aamusta asti. Kun mä maleksin takaisin kotiin, näin Joonaksen istuvan puutarhatuolissa tupakka kädessään. Mä harkitsin hetken aikaa kääntymistä pois, mutta tiesin etten pystyisi loputtomiin välttelemään sitä. Sen reaktio oli hyvin samanlainen kuin Sannin, mutta kun me saavuttiin mun kämppään, se oli jo raivoissaan.
“Mitä hittoa ne ääliöt susta oikein luulee? Sä et oo sellainen, sä et koskaan voisi olla. Mä en ikinä antaisi sun tehdä sellaista!” Joonas meuhkasi ravatessaan ympäri mun kämppää kerrottuani sille viime yön tapahtumista.
“Tunsitko sä ne tyypit?” se pysähtyi kysymään ja mä pudistin päätäni.
“Hëlvetti!” Joonas hieroi otsaansa kädet täristen.
“Mä tarviin röökiä” se sanoi ja poistui. Mä jäin tuijottamaan seinää hajamielisenä enkä juurikaan yllättynyt puhelimeni pärähtäessä soimaan. Äiti vilkkui ruudussa sinnikkäästi, mutta mä en kyennyt vastaamaan. En mä tiennyt mitä olisin sille sanonut. Kimmo oli varmaan selittänyt sille epäilyksistään tapahtumien kulusta ja mä en vaan halunnut puhua siitä juuri nyt. En varsinkaan äitini kanssa. Mä jätin kännykkäni soimaan pöydälle ja liityin Joonaksen seuraan puutarhatuoleille. Se rummutti hermostuneesti jalallaan ja veti pitkiä henkosia tupakastaan.
“Joonas, lupaa mulle ettet sä yritä etsiä niitä miehiä” mä pyysin. Joonas kääntyi katsomaan mua silmissään tulta ja tappuraa.
“Lupaa mulle” mä pyysin uudelleen anovalla äänellä.
“Mä en halua, että sulle käy kuinkaan” mä sanoin vielä ja hiljaisuuden jälkeen Joonas lupasi.

Mä lojuin sängylläni silmät kiinni kun ovikello soi. Joonas hyppäsi mun viereltä ylös niin nopeasti etten ehtinyt itse juurikaan edes reagoida kun se jo tarmokkain askelin lähestyi ovea.
“Kukas hitto sä oikein olet?” se sihahti saatuaan oven auki ja mä odotin jännittyneenä vastausta.
“Mä oon Mikan työkaveri” kuulin Hemmon äänen sanovan.
“Joonas, se on Hemmo! Päästä se sisään.” Mä kuulin miten ovi sulkeutui ja könysin istumaan sängyn laidalle juuri kun Hemmo asteli mun näköpiiriini. Se vihelsi kummastuneena.
“Sanni ei siis valehdellut” se totesi ja heitti nahkatakkinsa tuolin selkänojalle.
“Sä näytät kamalalta.”
“Kiitti, Hemmo. Mä en vielä tiennytkään tota” sanoin irvistäen.
“Otatteks te kahvia jos keitän?” Joonas kysyi ohimennen ja me nyökättiin molemmat. Hemmon katse viipyili Joonaksen selässä pidempään kuin mun mielestä olisi ollut tarpeen.
“Kimmo on ihan hiilenä” se aloitti varovasti.
“Se soitti sun mutsille. Mä kuulin ohimennen kun ne puhui.” Mä tuin kyynärpääni reiteen ja laskin otsani nojaamaan kämmeneeni.
“Kimmo varasi sille huoneen hotellista huomisesta lähtien.” Mä nostin pääni salaman nopeasti ylös ja tuijotin kauhistuneena Hemmoa.
“Se teki mitä?!”
“Sinuna varautuisin siihen, että sun mutsis on huomenna rimputtamassa ovikelloa tuon oven takana” Hemmo sanoi ja osoitti sormellaan eteiseen.
“Voi hëlvetin hëlvetti” mä ähkäisin ja nousin sängyltäni hermostuneena.
“Mitä hittoa mä sille oikein sanon?” Mä katsoin neuvottomana ensin Joonakseen ja sitten Hemmoon. Kumpikaan ei osannut vastata mulle mitään.

Joonas oli juonut kahvinsa, suuteli mua hellästi suulle ja lähti.
“Mun täytyy mennä, töihin tiedäthän” se sanoi, saaden Hemmon pälyilemään vaivaantuneesti keittokomeron suuntaan. Kun ovi sulkeutui sen perässä, Hemmo avasi ihmetellen suunsa.
“Mä en tajua miten sä voit olla ton kanssa noin luontevasti.” Mä tiesin ettei Hemmo sanonut niin tuomitakseen mua tai sen pahemmin Joonastakaan vaan, että se oli oikeasti hämillään.
“Mä olen aina ollut pirun suvaitsevainen. Hitot, mä oon itsekin joskus kokeillut yhtä jos toista, mutta en mä silti pystyis tohon mitä sä teet. Sehän ihan suoraan sanoi lähtevänsä etsimään panoa, jättäen sut tänne ilmeenkään värähtämättä.”
“Ei me olla pari. Ei Joonaksella ole edelleenkään mitään velvollisuuksia mua kohtaan, enkä mä voi sitä kieltääkään. Joten jos mä haluan Joonaksen, mun täytyy tyytyä siihen osaan minkä se mulle itsestään suostuu antamaan” vastasin.
“Tiedätkö, Mika, sun kaltainen tyyppi ansaitsis paljon parempaa kuin Joonas” se sanoi päätään pudistaen.
“Siinä tapauksessa sä näet mut jossain ihan eri valossa kuin muut.”
“Ei kun mä oon ihan tosissani. Kai sä oot harkinnut tätä nyt ihan loppuun asti?”
“Ei mulla ole tapana harkita asioita niin kovin paljoa.”
“Joo, mä huomaan sen kyllä” se totesi ja hiljaisuus laskeutui meidän välille.
“Tyypit luulee sua samanlaiseksi kuin Joonas. Tyypit luulee sua huoraksi” Hemmo sanoi lopulta ja mä vaikenin. Kukaan ei ollut sanonut sitä niin suoraan, ei edes Kimmo, vaikka se itsensä myymisestä olikin puhunut. Hemmo lähti pian sen jälkeen ja mä jäin istumaan sänkyni laidalle pyöritellen puhelinta kädessäni.

Lähettäjä: ?? 
Päivämäärä:   22.7.13 21:40:52

Hyvä, hyvä edelleen :)

Eikä haittaa, vaikka tästä kehittyisikin pidempikin tarina. Toivottavasti ei vain rupea junnaamaan pidempänä paikoillaan, se kun on usein pitkillä tarinoilla tapana...

Lähettäjä: BeLLe 
Päivämäärä:   22.7.13 22:19:47

Samaa mieltä edellisen kanssa, ei todellakaan haittaa, jos venyy pidemmäks, jos kirjotat jatkossakin näin mahtavasti<3 Ja sit kun tää loppuu niin tulee jatko-osa, eiks nii? ;) Toivottavasti Mika sais paskanjauhajat hiljasiks ja Joonas(<3) asiansa kuntoon:))) *jälleen mökin pöydällä virnuilemassa*

Lähettäjä: Koi 
Päivämäärä:   23.7.13 14:50:23

37 sivun jälkeen laitoin tälle tarinalle pisteen. Nyt on vielä edessä aikamoinen urakka läpilukua ja korjailua, mutta sen enempää ei tuu uutta tekstiä. Älkää huoliko monta pätkää on vielä jäljellä silti. :) Ja teidän tehtäväksihän sitten jää arvioida, tuliko tarinaa venytettyä liikaa. (Oikeesti, mä vannon, että kirjoitin vain kaiken sen mitä alusti asti kuului juoneen mukaan.)

BeLLe: Haha. Virnuilu on hyvästä. :) Mä en mee lupaamaan tai sanomaan ääneen mitään jatko-osaa tälle tarinalle, mutta Joonas hahmona on sen verran allekirjoittanutta itseään miellyttävä, että alitajuntainen suunnitelma tarinasta Joonaksesta ennen Mikaa on käynyt mielessä. Tosin ennen kuin alan sellaista kynäilemään, mun täytyy malttaa puhkaista ajatuskupla kertaalleen ja antaa aivojen levätä. Muuten tulee jäljestä pelkkää sekundaa. :D
.
.

Mä en tarkalleen ottaen tiennyt miten olin sen tehnyt. Mä olin lopulta kerännyt rohkeuteni ja soittanut äidille. Se oli vastannut hysteerisenä ja mä olin joutunut ensin rauhoittelemaan sitä puoli tuntia ennen kuin pystyin edes selittämään sille mitään. Mä olin kertonut sille ensin alkuun avoimesti että kuten Kimmo oli varmaan sille jo maininnut, mä deittailin miestä. Sen jälkeen mä jouduin rauhoittelemaan sitä lähes toisen puoli tuntisen ennen kuin saatoin jatkaa. Mä kerroin sille naapurin söpöstä jätkästä, jonka kanssa mä olin hengaillut ja että tää kaikki oli vaan yhtä suurta väärinkäsitystä. Mä sanoin saaneeni turpaani parilta homofoobikolta ja että ne juorut joita Kimmo oli kuullut olivat vaan ilkeitä juttuja joiden oli tarkoitus loukata mua.
“Oletko sä nyt ihan varma tästä, tästä homoudesta?” Äidin suusta kuultuna kysymys tuntui hirveän väärältä ja mä vastasin totuudenmukaisesti etten tiennyt. Jostain syystä halusin jättää sen siihen uskoon, että tää oli vaan joku ohimenevä ajanjakso. Ja kuten mä hiljaa mielessäni mietin, niin ironisesti se saattoi ollakin juuri niin. Se sanoi tarvitsevansa aikaa sulatella tätä kaikkea ja lupasi soittaa Kimmolle ja perua varauksensa hotellista. Mä olin helkkarin helpottunut kun puhelu päättyi. Kello oli ehtinyt jo pitkälle kun mä lopulta kaaduin sänkyyni. Päivä oli tuntunut normaalia paljon pidemmältä ja mä olin varma, että nukahtaisin samantien. Siinä olin kerrankin aivan oikeassa.

Mä poistuin asunnostani jo ennen puolta päivää tietäen, että mun pitäisi selvittää asiat Kimmon kanssa ennen kuin menisin illalla töihin. Mä soitin sille varmistaakseni, että se oli toimistolla ja hermostuin tulevasta keskustelusta kuullessani sen vihaisen äänen. Mua jännitti vähintään yhtä paljon kuin ensimmäisenä työpäivänäni kun saavuin Kultasiipeen. Sanni kantoi annoksia kauempana kiireisenä ja mä nyökkäsin sille nopean tervehdyksen. Tiesin, että mun olisi puhuttava vielä senkin kanssa, mutten ollut siitä keskustelusta lainkaan niin kauhuissani kuin tulevasta Kimmon kanssa. Mä koputin rystysillä toimiston oveen ja astuin sisälle jääden odottamaan kun Kimmo puhui puhelimessa. Se katsoi mua synkästi alta kulmiensa laskettuaan kännykkänsä kädestään.
“Taina soitti mulle eilen illalla. Sä olit puhunut sen kanssa” se avasi keskustelun ja mä istuin tuoliin pöydän toiselle puolen.
“Mä kerroin sille olevani homo” sanoin suoraan ja tuijotin Kimmoa nähdäkseni sen reaktion. Kimmon ilme ei muuttunut millään tavoin.
“En mä olis halunnut tehdä sitä puhelimessa, mutta järjetöntähän sen nyt olisi paukata tänne junalla niin kaukaa yhtäkkiä.” Kimmo nyökkäsi ja vaikutti olevan samaa mieltä.
“Mä en tiedä mitä sä sille sanoit, mutta se oli ihan hysteerinen kun soitin sille. Sun ei ois pitänyt, Kimmo. Sä oot käsittänyt kaiken ihan väärin.”
“Olenko? Puheet sun touhuistas on olleet aika vakuuttavia parina viime päivänä.” Mä huokaisin ymmärtäen ettei tästä tulisi helppoa.
“Mä tapaan yhden kivan kundin, josta ihan oikeasti välitän ja sä luulet heti, että se käyttää mua jotenkin hyväkseen? Kimmo, mä lupaan, että jos joskus oikeasti olen niin epätoivoisessa tilanteessa rahan suhteen, tulen suoraan sun puheille.” Kimmo tutkaili mua pitkään katseellaan ja mä näpräsin levottomana farkkujeni saumoja.
“Sun pitäis kiertää Joonaksen kaltaiset tyypit kaukaa” Kimmo sanoi lopulta ja mun silmät laajeni yllätyksestä. Miten Kimmo tiesi Joonaksesta?
“Ihmiset saa susta ihan vääränlaisen kuvan.”
“Mä en välitä muiden ihmisten mielikuvista. Mä osaan kyllä pitää huolen itsestäni.”
“No niin näkyy” Kimmo tuhahti ja yksi vilkaisu mun ruhjottuihin kasvoihini riitti kertomaan, että se oli eri mieltä.
“Jos sä enää ikinä tuut tänne tuon näköisenä tai jos mä kuulen, että sä valehtelet mulle tästä asiasta, voin taata, että raahaan sut henkilökohtaisesti juna-asemalle” se sanoi äänellä, joka kertoi asian olevan loppuun käsitelty.

Tavalliseen tapaan Kultasiipi oli perjantai illan kunniaksi täynnä humalaisia ihmisiä. Me oltiin Hemmon kanssa kiireisiä eikä juuri ehditty vaihtaa kuin yksittäisiä sanoja silloin tällöin. Mä poistuin tiskin takaa lähtien puikkelehtimaan ihmisten joukossa keräten tyhjiä laseja pinoksi syliini. Mä kumarruin yhden pöydän ylitse ja kurkotin kohti tyhjiä laseja kun pöydän ääressä istuvasta seurueesta tummatukkainen kaapin kokoinen korsto tarttui mua paidan kauluksesta vetäen mut melkein kumoon pöydän päälle. Se tarttui mua toisella kädellä niskasta ja painoi mun pään vasten pöydän pintaa.
“Mä oon kuullut juttuja susta. Taidat vaan nauttia tästäkin, @!#$ hintti” se sanoi saaden seurueensa nauramaan mun ympärillä. Mä tunsin itseni todella avuttomaksi enkä saanut sanaa suustani säikähdykseltä. Mun pelastus saapui Hartsan muodossa kun se kiskaisi mut sen korston otteesta ja työnsi leveän selkänsä taakse.
“Herrojen on nyt aika poistua” se sanoi ääni pelottavan rauhallisena auktoriteettia uhkuen. Se kulki joukon perässä ovelle asti ja mä luikin tiskin taakse ja suoraan pukuhuoneeseen jossa valahdin kyykkyyn nojaten selkäni seinää vasten. Hautasin kasvoni täriseviin kämmeniini ja yritin kasata itseäni. Hemmo tarvitsisi apua tiskillä, mä hoin hiljaa mielessäni. Pukuhuoneen ovi raottui ja Hartsa tuli nojailemaan oven karmiin katsellen mua hetken valppaana.
“Oot sä ok?” se kysyi kun mä en sanonut mitään.
“Joo, mä vaan tarviin hetken” sanoin ja loin siihen kiitollisen katseen.
“Älä välitä tuollaisista idiooteista” Hartsa sanoi ja poistui. Mä nousin lattianrajasta, vedin syvään henkeä ja palasin tiskin taakse tekemään drinkkejä aivan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Todellisuudessa mun sisällä kupli ja kovaa.

Mä en oikeasti ole mitään helposti säikkyvää sorttia, mutta kun mä lähdin kotimatkalle työvuoron jälkeen, mun askeleet oli lähempänä juoksua kuin kävelyä. Mun hengitys kiihtyi ja sydän hakkasi rinnassa joka kerta vastaantulevien ihmisten kohdalla ja vainoharhaisena vilkuilin jatkuvasti ympärilleni. Tutun kerrostalon tullessa näkyviin mä tunsin suunnatonta helpotusta, livahdin nopeasti raput ylös ja lukitsin kämppäni oven huolellisesti perässäni. Mä olin tietämättäni lykännyt lusikkani sellaiseen soppaan jonka mausta en pitänyt laisinkaan. Jos ei laskettu mukaan Joonasta. Mä kävin pikaisesti suihkussa hangaten iholtani baarin tunkkaisen löyhkän ja mun ajatuksiini eksyi väkisinkin kysymys siitä, oliko mun tulevaisuuteni nyt sitten tällaista täynnä? Pitäisikö mun jatkuvasti olla vilkuilemassa olkani ylitse ja varoa jokaista lähestyvää miestä kun ne luulivat musta jotain sellaista mitä en ollut. Mustelmainen kylki oli omiaan muistuttamaan mua siitä miten mulle voisi käydä jos olisin liikkeellä huonon onnen kanssa. Mun väsyneet aivot eivät keksineet juuri silloin minkäänlaista ratkaisua käsillä oleviin ongelmiin.

Seuraavana päivänä mä kolkutin Joonaksen ovea kun kello oli ehtinyt jo iltapäivään. Se avasi oven vasta heränneen näköisenä ilman paitaa farkut jalassaan. Mä ristin käteni rinnalleni ja katsoin sitä moittivasti.
“Nukuitko sä muka vielä?”
“Älä jaksa nalkuttaa, mua väsyttää” se hymähti.
“Lähde tupakalle mun kanssa” mä pyysin sitä ja Joonaksen ilme kirkastui.
“Oota mä otan kahvia mukaan. Otaks sä ja?” Kahvikupit kourissamme me valloitettiin tuttuun tapaan puutarhatuolit ja nautiskeltiin hienosta kelistä. Mä vilkuilin Joonasta sivusilmällä ja huomasin pian sen tekevän samaa. Meidän molempien kasvoilla viipyili typerä hymy.
“Mikä toi juttu on, että sä kuljet pitkin pihoja aina ilman paitaa?”
“Mä härnään sua” se sanoi ja iski leikkisästi silmää.
“Ei kun oikeesti. Sä oot varmasti kulkenut täällä ilman paitaa jo kauan ennen kuin mä edes muutin kaupunkiin.”
“Mä kiusaan Ailia ja Tyyneä” se sanoi leveästi virnistäen ja vei tupakan huulilleen.
“Sä oot kauhee.”
“No ne vanhat kurpat nyt tykkää juoruilla ja mä annan ystävällisesti niille aiheita. Molemmat hyötyy” se sanoi yrittäen pysyä vakavana kun nauru levisi sen kasvoille.
“Mut ei vanhoja ihmisiä sais kiusata” mä vastasin hymyni lomasta.
“No enhän mä niitä tavallaan kiusaakaan. Mitä kauhistelemista mun paidattomuudessa muka on? Tai siinä jos mä haluan tehdä näin?” se kysyi, tumppasi tupakkansa ja nousi tuolistaan. Mä katsoin sitä epäileväisenä kun se istui mun syliin hajareisin nojaten mua vasten. Mä en kuitenkaan estellyt kun se sujautti kätensä mun paidan alle. Puutarhatuoli natisi uhkaavasti meidän alla kun se liikutti itseään hitaasti mun sylissä. Mä ymmärsin Joonaksen pointin nopeasti kun en enää kyennyt hillitsemään itseäni ja tarrasin sitä lantiosta. Olisihan se pitänyt arvata ettei se vanha tuoli kestäisi sellaista touhua ja me rysähdettiin maahan liitosten antaessa periksi. Siinä me maattiin päällekkäin tuolin kappaleiden seassa nauraen. Joonas nojasi otsallaan mun olkapäähän ja mä silitin sen selkää. Tyyne kulki kauempana pihalla ja mä erotin sen mutinasta vain sanat hävytöntä ja syntistä. Huolimatta siitä, että mun valmiiksi ruhjottu kylkeni kipristeli kivusta, mä en voinut estää itseäni nauramasta vielä kovempaa. Sillä hetkellä mun mielessä ei edes käynyt eilisiltana niin ylitsepääsemättömiltä tuntuneet ongelmat.

Lauantai oli mun onnekseni hyvin samankaltainen kuin ilta missä tahansa kaupungin baareista. Mä sain olla täysin rauhassa häiriköiltä, enkä mä törmännyt ongelmiin edes kotimatkalla. Seuraavana päivänä mä nukuin omasta mielestäni ansaitusti myöhään ja pitkän suihkun, tuhdin aamupalan ja tupakan jälkeen soitin Sannille. Se oli kotonaan viettämässä samansuuntaista rentoa vapaapäivää ja mä lupasin mennä käymään. Sanni pyysi mua tuomaan kaupasta jotain herkkuja ja täysin tietämättömänä mitä se tarkoitti koppasin mukaani sipsipussin ja suklaalevyn. Sanni avasi oven päällään löysät yöhousut ja kolme kokoa liian suuri metallica paita. Mun naamalle nousi väkisinkin virne.
“Älä sano mitään. Nää on kertakaikkiaan mun viihtyisimmät kotona rötväily kuteet.” Enkä mä sitten sanonutkaan mitään vaan ojensin sille tuliaiseni, jotka se omi hetkessä itselleen ja kaivautui huopien sekaan sohvalle. Mä nostin sen jalkoja ja hivuuttauduin istumaan laskien sen sääret syliini. Sanni ei pistänyt pahakseen.

“Kerrotko sä oma aloitteisesti kuka sun naamas leipoi uuteen uskoon vai täytyykö mun kysyä?” Sanni kysyi miltei samantien. Vaikka mä en aiheesta innoissani ollutkaan, mä naurahdin sen sanavalinnoille.
“Kuinka paljon sä tiedät Joonaksesta?” mä aloitin kysymällä.
“Mä oon kuullut huhuja siitä, mutta niin mä oon kuullut huhuja sustakin, enkä mä usko sellaisiin höpö höpö juoruihin.”
“Ei ne kaikki oo ihan tuulesta temmattuja juttuja” sanoin vaivaantuneena. Sannin kasvoilla kävi miettivä ilme ennen kuin sen silmät levisi lautasen kokoisiksi.
“Et kai sä vaan?”
“Ei, en mä. Sen tähden mä turpaani sainkin.” Sanni näytti helpottuneelta, mutta kurtisti kulmiaan tajutessaan mun aiempien sanojen merkityksen.
“Joonas sen sijaan, no se on se monimutkaisuus, josta mä sulle puhuin jo silloin aiemmin.”
“Sun täytyy olla syvästi rakastunut tai hullu” Sanni sanoi vakavana ja mä purskahdin nauruun.
“Hulluhan mä oon ollut aina.”
“Entä rakastunut?” Sanni kysyi, sillä huolimatta Joonaksen taustoista se oli aina yhtä innoissaan kunnon rakkaustarinoista.
“Rakastunut?” mä maistelin sanaa suussani enkä osannut vastata. Mä olin aina ollut hyvin skeptinen uskomaan mihinkään rakkautta ensisilmäyksellä juttuihin, joten en suostunut myöntämään olevani rakastunut. En ainakaan vielä.

Lähettäjä: Koi 
Päivämäärä:   23.7.13 15:07:56

Ohops! Sensurointi iski, tuolla välissä siis pitäisi lukea:
Taidat vaan nauttia tästäkin, hëlvetin hintti.

Lähettäjä: varma 
Päivämäärä:   23.7.13 15:11:14

Tää on kyllä tosi kiva tarina. Juoni on kivan erilainn kuin useimmissa muissa mun lukemissa tarinoissa.

Lähettäjä: ForLove 
Päivämäärä:   23.7.13 21:28:48

Äkkiä lisää, kuoleen! <3

Lähettäjä: Koi 
Päivämäärä:   24.7.13 17:16:57

Mä olen kuunnellut viimeaikoina ihan hirveästi musikkia laidasta laitaan ja hitto nuo alla olevat sanat sitten kolahti ja kovaa juuri tähän pätkään tarinasta. Joten heitetään vähän visailua peliin, kuka ehtii ensimmäisenä tunnistamaan mikä kappale kyseessä? (Tän pitäis olla helppo) ;) Ja kiitos varma ja ForLove kommenteista. :)
.
.

“Every time we touch we get closer to heaven
And at every sunrise our sins are forgiven
You on my skin this must be the end
The only way you can love me is to hurt me again
And again, and again, and again”

Poikkeuksellisesti mä lompsin maanantaina aamuvuoroon ja tein vielä päälle oman iltavuoroni Jaanan sairastuttua. Mun päässä vaan surisi tilaukset pihveistä, salaateista ja mistä lie etanoista kun lopulta saavuin kotiin. Kimmolla oli todellinen työvoima pula kun kolme tyyppiä oli huono-onnisesti samaan aikaan sairaana. Hemmo oli niistä yksi ja mä kauhulla jo ehdin ajatella kenet saisin keskiviikko illan parikseni. Mä en ollut jaksanut käydä edes suihkussa vaan kaaduin puolikuolleena sänkyyni tietäen, että seuraava päivä töissä olisi tismalleen kopio edellisestä. Hyvänä puolena moisessa hullun tavalla raatamisessa oli se, että Kimmo oli luvannut mulle vapaata lauantaista maantaihin jos porukka olisi kunnossa palaamaan töihin. Mä en ollut ajatellut asiaa vielä sen tarkemmin, mutta vaivihkaa suunnittelin lähteväni käymään kotiseuduilla. Mä en ollut nähnyt Joonasta kuin kerran lauantain jälkeen nopeasti rapussa ja mä olin huolissani omista tuntemuksistani, sillä mulla oli sitä ikävä. Mä koitin karkoittaa moiset ajatukset alkuunsa, siinä täysin onnistumatta. Mulla oli hitto vie ikävä sitä renttua, sen hymyä, naurua ja kosketusta vaikken halunnutkaan myöntää.

Tiistai illalla, jos vaan mahdollista, olin vielä väsyneempi kuin maanantaina. Mä olin juuri kaivelemassa puolinukuksissa avaimia jostain taskujeni syövereistä kun kuulin tutun äänen takaani.
“Mika, odota!” Yhtäkkiä mä olin huomattavasti paremmin hereillä nähdessäni Joonaksen loikkivan ylös portaita. Se oli tullut kovaa vauhtia ja oli hengästynyt.
“Sua ei oo paljoa näkynyt” Joonas totesi ja mä olin kuulevinani sen äänessä harmistuneen sävyn.
“Joo on ollut aika hirvee työputki. Ootko sä koittanut tavoitella mua vai?”
“Tavallaan, mut en oo löytänyt sua mistään.”
“Oisit soittanut tai tullut Kultasiipeen. Siellä mä olen nyhvännyt viime päivät. Porukkaa on kipeenä” selitin enkä pystynyt estämään haukotusta. Joonas nyökkäsi.
“Ootko sä syönyt mitään?” Joonas kysyi kurtistaen kulmiaan.
“Sä kuulostat mun äidiltä” naurahdin väsyneenä.
“Joo, mä oon varsinainen kanaemo. Ei kun oikeesti, tuu, mä teen sulle leivän tai jotain.” Mä jätin taskujeni penkomisen sikseen ja seurasin Joonasta. Se naksautti valot päälle ja mä suuntasin suoraan sen sänkyä kohden rojahtaen makuulle.
“Hei, sun piti syödä! Et nyt nukahda siihen” se sanoi huvittuneena.
“Ei mun oo nälkä. Tuu tänne mun viereen.” Mä vedin Joonaksen kainalooni heti kun se oli tarpeeksi lähellä ja nukahdin melkein samantien. Mulla oli siinä ihan luvattoman hyvä olla.

Onneksi mulla oli seuraava aamu vapaata. Herättyäni mä jouduin hetken aikaa räpyttelemään silmiäni ennen kuin muistin nukahtaneeni Joonaksen viereen. Nyt jokatapauksessa vaikutti siltä, että olin asunnossa yksin. Vaikka mun ikävä oli helpottanut hetkellisesti eilen illalla, nyt se palasi kahta kauheampana kun olin tavallaan niin lähellä, mutta niin kaukana. Joka puolelta leijui nenään Joonaksen tuoksu, mutta miestä itseään ei näkynyt. Syy selvisi kun ovelta alkoi kuulua rapinaa jonkun avatessa lukkoa. Joonas asteli sisään tupakalta haisten ja sen kasvoille ilmestyi ilahtunut hymy kun se huomasi mun olevan hereillä.
“Ruusunen suvaitsee siis lopulta herätä” se härnäsi.
“Mä en oo mikään prinsessa” vastasin esittäen loukkaantunutta.
“Et niin, mutta prinssi sä oot.”
“Sulla on outo käsitys prinssiydestä, mä oon aina ollut siinä lajissa hirveen surkee.”
“Älä nyt, oothan sä mutkin jo kertaalleen pelastanut. Ihan pesunkestävä prinssi” Joonas selitti vakavalla naamalla ja lopulta mun pokka petti.
“Mistä me edes puhutaan?” kysyin Joonaksen kaatuessa selälleen sängylle mun viereen.
“Ei meidän tarvitse puhua lainkaan.”
“Mä oon avoin vaihtoehtoisille toimintamalleille.” Joonas hymähti mun sanoille ja hivuttautui lähemmäs mun kylkeä.
“Niin mäkin.”

Kasvoilleni jämähtänyt kestohymy olisi varmaan levinnyt entisestään jos se ei olisi jo ylettynyt mua korvasta korvaan. Sanni nimittäin oli ilmoittanut olevansa baarissa tiskin takana tänään mun kanssa. Mä tartutin hyväntuuleni siihen välittömästi ja vaikka mulla yleensä oli Hemmonkin kanssa todella kivaa niin vaihtelu todentotta virkisti. Lopulta Sanni ei enää kyennyt pitämään suutaan kiinni.
“Sä oot ihan epänormaalin aurinkoinen vaikka sulla on alla kaksi ihan hirveetä päivää. Jätkä taitaa olla saanut?” Mä en voinut edelleenkään olla ihmettelemättä Sannin suoraa tapaa kysyä kiertelemättä sitä mitä se halusi tietää.
“Itseasiassa ei. Ei mitään sellaista. Mulla oli muuten vaan hyvä aamu Joonaksen kanssa.”
“No kerro, ennen kuin mä tikahdun uteliaisuudesta.”
“Mä nukuin sen vieressä viime yön ja me loikoiltiin, vitsailtiin ja naurettiin koko aamupäivä.”
“Sä oot niin rakastunut” Sanni hymyili tietäväisenä ja mä naurahdin. Se oli hyvä vuoro baarissa. Juuri sopivan hiljainen muttei tylsä ja ihmiset tuntui kaikki olevan mainiolla tuulella. Mä saavuin kotiin uupuneena, mutta kaikinpuolin onnellisena. Olin varma, että nukahtaisin samantien kun kömmin peiton alle, mutta sitten juuri kun sain silmäni suljetuksi, seinän takaa kantautui mun korviini tuttu voihke. Se oli kuin isku suoraan palleaan. Mun silmät rävähtivät auki ja mä pomppasin ylös sängystä irvistäen. Mä tunnistin Joonaksen äänen ja pystyin kuvittelemaan miten se makasi sängyssään jonkun vieraan miehen alla. Kädet täristen kiskoin vaatteet takaisin päälle ja poistuin asunnostani tupakka aski seuralaisenani. Mun onnellisuuteni oli kuin pois pyyhkäisty ja musta tuntui, että nyt mä ymmärsin mitä ihmiset tarkoittivat kun ne sanoivat olevansa ahdistuneita.

Kello oli reippaasti yli puolen yön kun alaovi aukesi ja rapusta kiirehti ulos vanhempi liikemies. Sillä oli puku päällään ja prameat kengät ja mä tiesin hyvin, että tuollaisille tyypeille Joonas oli vain väline. Mä en silti pystynyt sulkemaan mielestäni sitä tosiasiaa, että mä olin ihan pirun mustasukkainen. Tuokin liikemies todennäköisesti hoiti hommansa nauttien jokaisesta irstaasta Joonaksen kanssa viettämästään sekunnista jättäen sen sänkyynsä häpäistynä ja vailla tyydytystä. Sytytin jälleen uuden savukkeen synkkänä ja hätkähdin kun alaovi aukeni uudelleen. Mustat hiukset oli sipaistu hätäiselle ponnarille eikä Joonaksella ollut päällään muuta kuin collegehousut, jotka roikkuivat kiusoittelevan alhaalla sen lantiolla. Sen kesti hetki tajuta mun istuvan pihalla.
“Mika? Mitä sä siinä teet?” se kysyi hämmästyneenä ja tuli mun luo.
“Mä en saanut nukutuksi” mä sanoin hiljaa ja Joonaksen ilmeestä näki, että sä ymmärsi nopeasti miksi en.
“Sori” se sanoi vilpittömästi.
“Mä en oikeasti tajunnut, että...”
“Ei se oo sun vika, Joonas!” mä huudahdin keskeyttäen sen ja nousin puutarhatuolista turhautuneena.
“Ei se oo sun vika” toistin hiljaa ja loin siihen katseen, joka oli täynnä kaipausta.
“Mika, mä olen pahoillani” Joonas sanoi ja siveli mun edelleen arpista huultani ja poskeani varovasti pitkillä sormillaan. Mä tartuin nopealla liikkeellä Joonasta niskasta ja painoin nälkäiset huuleni sen huulillle. Se tarttui muhun yhtä kovakouraisesti ja sen kiihkeän suudelman jälkeen Joonas huohotti raskaasti vasten mun kasvoja. Mä tunsin sen kovana lantiotani vasten kun se veti mut tiukemmin kiinni itseensä. Hitto, että mä halusin sitä. Joonas veti mut mukanaan kämppäänsä ja mä tunsin itseni jotenkin likaiseksi kun me kaaduttiin alastomina siihen samaan sänkyyn jossa Joonas oli vain hetki sitten ollut toisen miehen kanssa.
“Sä saat tehdä mulle ihan mitä vaan” kuiskasin Joonaksen korvaan sanat, jotka olin sille sanonut kerran aikaisemminkin. Nyt Joonaksen reaktio oli erilainen. Kun se viimeksi oli hillinnyt itsensä loppuun asti, tällä kertaa sen silmiin syttyi palo, josta mä tiesin, että se oli menoa nyt. Mikään mitä mä sanoisin tai tekisin ei saisi Joonasta enää lopettamaan. Sinä yönä mä annoin Joonaksen ottaa sen tyydytyksen jota se kaipasi enkä välittänyt kivusta tai verta vuotavasta huulesta, josta se oli kiihkossaan purrut vanhat haavat auki.

Mä heräsin aamulla Joonas käpertyneenä kainalooni. Silittelin varoen sen hiuksia ja katselin sen rauhaisia kasvoja kauan ennen kuin se avasi silmänsä.
“Huomenta” mutisin ja painoin kevyen suukon sen otsalle.
“Tää on ainoa oikea tapa herätä” sen uninen ääni vastasi. Mä hymyilin sille.
“Mä pelkäsin ettet sä oo siinä enää kun mä herään” se jatkoi siniharmaissa silmissään totinen katse.
“Miksen olisi?” mä kysyin yllättyneenä sen sanoista.
“Mä luulin, että sä kauhistuisit mun yöllistä käytöstäni. Mä taisin olla aika kovakourainen” se sanoi hiljaa häpeää äänessään.
“En mä niin pienestä säikähdä. Sitä paitsi mä halusin sitä.”
“Eihän sua sattunut?” se kysyi huolissaan ja mä pudistin päätäni.
“Mun ois pitänyt silti olla varovaisempi. Mä en vaan voinut itselleni mitään.”
“Sitten sä tiedät miltä musta tuntuu kokoajan.” Mä olin ymmälläni siitä miten epävarmalta Joonas yhtäkkiä vaikutti.
“Mä en halua satuttaa sua, Mika. Mä en halua, että sä joudut koskaan kokemaan mitään sellaista mitä mä olen joutunut kokemaan. Mä olin heikko viimeyönä” se sanoi surkeana.
“Joonas, älä. Jos voisi palata ajassa taaksepäin, mä tekisin kaiken samoin. Mä en tehnyt viimeyönä mitään sellaista mitä en olisi halunnut.”
“Varmasti?” se kysyi.
“Varmasti, mutta ei oteta uusintaa silti ihan heti” sanoin virnistäen. Joonas rojautti päänsä takaisin tyynylleen.
“Mä tiesin, että suhun sattui” se sanoi ääni täynnä syyllisyyttä.
“Ei Joonas, mä en oo vaan tottunut. Vielä” härnäsin Joonasta, joka kääntyi katsomaan mua uudelleen silmät palaen.
“Ei uusintaa vielä, mutta pian?” Mä vastasin sen matalalla äänellä kysyttyyn kysymykseen suudelmalla.

Lähettäjä: tito_man 
Päivämäärä:   24.7.13 20:49:29

HIM ♥ Tää tarina on kyllä yks parhaimmista mitä tääl nyt on! Ja kivaa kun tää on vähän erilaisempi mitä muut homotarinat. :) Heh, oli nyt pakko hypätä piilosta pois ja tulla vihdoin kommentoimaan vaikka mä oonki seurannu tätä ihan alusta asti!

Tito kiittää, kuittaa ja mönkii pimeään koloonsa takaisin.

Lähettäjä: BeLLe 
Päivämäärä:   25.7.13 00:28:46

lyhyesti: vitsit mä rakastan tätä tarinaa<3

Lähettäjä: Koi 
Päivämäärä:   25.7.13 21:32:48

Kiva kuulla, että tykkäätte vähän erinnäköisestä tarinasta kuin yleensä. Mua kun vähän arvelutti ensin alkuun, voiko tällaista edes mennä julkaisemaan. Ja nyt se onkin sitten lukijat rakkaat sillä tavalla, että Koi hipsii huomenna autoonsa ja suuntaa nokan kohti Kuopiota ja kuninkuusraveja. Joudutte odottamaan seuraavaa pätkää maanantaihin asti. Sorry. Pitäkää lippu korkealla sillä välin! :)

tito_man: Ja tietoa näköjään on. ;) Äläkä möngi takaisin mihinkään pimeään koloon (tai jos möngit, niin kiitos kuitenkin kommentistasi). Mukava tietää, että siellä ruudun toisella puolen on lukijoita. :)
.
.

Mä meinasin väkisin myöhästyä töistä Joonaksen vetäessä mua puoleensa kuin magneetti. Kun mä lopulta saavuin Kultasiipeen hengästyneenä, Kimmo huikkasi mut luokseen. Ensin mä säikähdin tehneeni jälleen jotain väärin, mutta mun ilokseni sillä oli jotain ihan muuta asiaa.
“Jaana ja Hemmo tulee huomenna jo takaisin. Sä saat pitää vapaasi päivän etuajassa jos sopii, että tuut maantaina iltaan.”
“Käyhän se. Mä itseasiassa ajattelin mennä käymään kotiseuduilla” kerroin sille suunnitelmastani ja Kimmo näytti siltä kuin se olisi taas tiennyt jotain sellaista mitä mä en.
“Taina varmaan ilahtuu. Joko sä oot sopinut sen kanssa?”
“En mä vielä. Soitan sille töiden jälkeen.”
“Lähetä sille terveisiä ja pidä hauskaa maalla.” Mä puikkelehdin pöytien välissä yhtäkkiä kovin huolettomana ja jo valmiiksi innoissani tulevasta reissustani.

Työvuoron jälkeen mä soitin kerrasta oppineena Sannille ja kerroin sille viikonlopun suunnitelmistani. Se oli naurahtanut linjan toisessa päässä ja Kimmon tavoin käski mun pitää hauskaa. Lopetettuani puhelun kaivoin äidin numeron ja painoin vihreää luuria.
“Moi äiti. Mitäs sinne?” mä kysäisin iloisesti.
“Hyväähän tänne.” Vastaus oli kovin lyhyt sanainen ja mä vaistomaisesti ajattelin, jonkin olevan huonosti.
“Mä ajattelin tulla käymään viikonlopuksi. Onko siellä varmasti kaikki hyvin?”
“On, on, ei täällä mitään hätää ole. Kiva kun tulet” kuului äidin kireä vastaus. Mä juttelin sille vielä hetken saaden yhtä epämääräisiä ja lyhyitä vastauksia. Lopulta sujautin puhelimen takaisin taskuun hämmentyneenä. Kiva kun tulet? Siinäkö kaikki?

Kerrostalolle saavuttuani mä kävelin oman oveni ohi ja painoin Joonaksen ovikelloa. Hetken luulin ettei se ollut kotona kun se viimein tuli ovelle pelkkä pyyhe lanteillaan. Sen tukka valutti vettä eteisen lattialle, pisarat kimmelsi sen iholla ja mä melkein kaduin päätöstäni lähteä pois viikonlopuksi. Mä tuijotin näkymää edessäni häpeilemättömästi. Joonaksen naurahdus tai viimeistään sen sanat saivat mut havahtumaan.
“Kuola valuu” se sanoi silmissään naurua.
“No minkä mä sille voin jos sä tuut avaaman ovea tuon näköisenä.” Joonas päästi mut ohitseen sisälle ja lähti penkomaan vaatekaappiaan. Pian se jo heitti pyyhkeen tuolin selkänojalle ja kiskoi vaatteita päälleen.
“Ootko sä kipeä?” mä kysyin ja Joonas katsoi mua hämmästyneenä.
“Sä laitat paidan päälle” mä tarkensin virnistäen ja se löi mua leikkisästi takaraivoon.
“Pöljä” se vielä murahti.
“Mulla oli itseasiassa sulle ihan oikeetakin asiaa” sanoin katsellen miten Joonas siirtyi hääräämään kahvinkeittimen kimppuun. Se kääntyi hetkeksi katsomaan mua kysyvänä jatkaen sitten puuhiaan.
“Mä en oo maisemissa viikonloppuna. Lähden käymään kotona. Ajattelin ilmoittaa ettet ihmettele mihin katosin.” Joonaksen liike pysähtyi ja se kääntyi kokonaan mun suuntaani kädessään kahvipurumitta, josta valahti kolmasosa sisällöstä lattialle. Se ei sanonut mitään, tuijotti vain.
“No älä nyt näytä noin järkyttyneeltä. Kyllä sä tiedät etten mä oo kotoisin täältä vaan maalta. Käyn nopeasti moikkaamassa äitiä ja kavereita.” Joonas kääntyi takaisin kahvinkeittimen puoleen.
“Mä vaan luulin, että sä olisit aina lähellä” se mutisi.
“No mut niinhän mä oonkin. Mä lähden huomenna ja tuun sunnuntaina viimeistään takaisin. Pari päivää vaan, et sä siihen kuole jos en mäkään.” Mä olin jossain määrin yllättynyt Joonaksen reaktiosta. Se antoi itsestään aina niin huolettoman ja vahvan kuvan, toisinaan se vaikutti jopa täysin tunteettomalta. Mä olin elänyt siinä uskossa, että meistä kahdesta se olin minä jolla oli ongelmia ikävöinnin sun muiden sellaisten juttujen kanssa. Mä olin itseasiassa luullut ettei Joonas ikävöinyt mua lainkaan. Joonas naksautti kahvinkeittimen päälle ja mä menin sen viereen kiertäen käteni sen ympärille.
“Mä tuun saattaa sua juna-asemalle” se vielä mutisi mun paitaa vasten.

Perjantai aamuna siis istuin junassa matkalla takaisin sinne mistä olin kotoisin. Joonas oli tullut lupauksensa mukaisesti saattamaan mua asemalle ja mä hymyilin vieläkin typerästi kun muistelin sitä hetkeä. Mä olin nostanut ison urheilukassini maasta kun se oli tarrannut muhun kuin hukkuva oljenkorteen. Mun huulia kihelmöi pelkkä ajatus siitä pitkästä suudelmasta täpötäydellä laiturilla ihmisten ryntäillessä kiireisinä meidän ohitse. Jossain vaiheessa mä torkahdin siihen junan epämukavalle istuimelle ja heräsin onnekseni parisen kymmentä minuuttia ennen asemaa jolla mun piti jäädä pois. Kurtistin kulmiani kun kolmannenkaan yrityksen jälkeen äiti tai Pena eivät olleet kumpikaan vastanneet puhelimiinsa. Lopulta juna hidasti vauhtiaan ja pysähtyi. Mä keräsin kamppeeni ja hyppäsin ulos laskien jalkani pienen kaupungin maaperälle. Tähyilin ympärilleni näkemättä ainoatakaan tuttua naamaa ja lähdin hitaasti valumaan ihmisvirran mukana kohti parkkipaikkaa. Äidin punaista mazdaa tai Penan sinistä seattia ei näkynyt missään. Ne teki mulle oharit, mä ajattelin kiukun nostaessa päätään. Siksikö äiti oli niin haluton puhumaan mun kanssa, ettei se halunnut mun tulevan tänne. Mä ihmettelin miksei se sitten vain ollut sanonut niin suoraan. Mä annoin kassini rysähtää maahan ja istuin kävelytien päässä olevan betoniporsaan päälle kaivaen taskuni pohjalta rypistyneen tupakka askin. Muutaman henkosen vedettyäni ja todettuani ettei ne tosiaan vastanneet puhelimiinsa tai aikoneet tulla hakemaan mua, mä soitin Kallelle. Se vastasi onnekseni nopeasti ja ilahtui kuullessaan mun olevan seudulla. Kalle lupasi hypätä autoonsa samantien. Sen puolituntisen ajan kun mä istuin yksinäni tutussa kaupungissa, tunsin olevani hyvin kaukana kotoa.

Kallen ikivanha bemari pysähtyi mun kohdalle jarrut kirskuen. Mä heitin laukkuni taakse ja rojahdin istumaan etupenkille. Se puheli mulle iloisesti koko matkan maisemien vaihtuessa hitaasti meidän ympärillä. Viimein se kaarsi bemarin keulan tuttuakin tutummalle hiekkatielle. Sillä samalla tiellä me oltiin useasti pikku naperoina hurjasteltu polkupyörillä, sittemmin mopoilla ja lopulta autoilla. Mun lapsuuden kotini tönötti siinä paikallaan niin kuin ennenkin. Punainen tupa ja perunamaa, mä ajattelin ja tajusin nykyisten kuvoideni olevan kuin toiselta planeetalta. Sekä äidin että Penan autot seisoivat pihassa ja mä näin Kallen kummastuneen ilmeen.
“Etkö sä sanonut ettei ne oo kotona?”
“Niin mä luulin kun ne ei vastanneet puhelimiinsa” vastasin keräten rohkeutta poistua autosta. Kalle huomasi heti mun epäröintini.
“Onko sulla kaikki ihan ok äitis kanssa?”
“Mä en tosiaan tiedä, mä luulin, että on.”
“Mä ootan tässä hetken, tuu sit sanoo kuinka kävi.” Mä nyökkäsin Kallelle kiitollisena ja kävelin hitaasti kohti ovea. Maalaisten tapaan pääovi ei ollut lukossa.

“Äiti? Pena? Ootteko te täällä?” mä huusin eteisestä.
Äiti tuli mun vastaan ensimmäisenä, mutta vastaanotto poikkesi mun kuvittelemasta siinä määrin, että hämmennyin itsekin. Äiti ei sanonut mitään, katseli vaan mua surullisena. Pena tuli pian sen takaa kantapäät lattiaa vasten kumisten.
“Minä luulin, että sä oisit jätkä tajunnut vihjeestä ettei sua kaivata tänne enää” Pena sanoi ja mä pudistin täysin epäuskoisena päätäni. Se ei ollut koskaan puhunut mulle niin kylmästi.
“Mitä sä nyt oikein sekoilet? Onhan tää kai nyt vielä munkin koti?”
“Ei enää. Ei sen jälkeen kun aloit pelleillä siellä isossa kaupungissa!” Mä en voinut uskoa kuulemaani. Pena ei voinut olla tosissaan. Katsoin sen vihaisia kasvoja ja aloin hitaasti ymmärtää.
“Johtuuko tää siitä, että kerroin olevani homo? Luuletteko te tosiaan, että se muuttaa mua jotenkin?!” mä huudahdin ja näin miten Penan lyhyt pinna läheni katkeamispistettään.
“Sano nyt säkin jotain!” mä huusin siirtäen katseeni äitiini. Se seisoi kauempana kuin peura ajovaloissa.
“Jätä Taina rauhaan! Me ei haluta kuulla susta mitään!”
“Älä sä tuu keuhkoo mulle mitä saan ja en saa tehdä. Jos mä haluan puhua äitini kanssa, se ei kuulu sulle pätkän vertaa!” Jos mä olinkin järkyttynyt jo valmiiksi, mä luulin näkeväni pahaa unta kun horjahdin kasvoihini kohdistetun lyönnin voimasta. Pena tärisi raivosta kun mä tuijotin sitä lamaantuneena. Sanaakaan enää sanomatta mä käännyin kannoillani ja poistuin tutusta talosta tuntien itseni tunkeilijaksi niiden pienessä idyllissä. Kallen bemari odotti pihalla ja mä hyppäsin kyytiin poskipää punoittaen.
“Vie mut pois täältä” sanoin ahdistuneena ja Kalle nosti vaitonaisena kytkintä.

Mä siis päädyin lohduttomaan tuttuun pikku kaupunkiin kauas mun kotoisasta yksiöstäni, kieroutuneesta suhteestani Joonakseen ja uusista ystävistäni vailla paikkaa punkata. Se ei ollut varsinaisesti sellainen viikonlopun aloitus kuin olin toivonut. Kalle vilkuili mua huolestuneena koko ajomatkan ja mä käyttäydyin kuin en olisi huomannut. Lopulta se ei saanut enää pidettyä suutaan kiinni.
“Löikö Pena sua?” Mua nauratti. Pena oli sellainen isäpuoli, jonka monet olisi ottanut oikeaksi isäkseen riemusta kiljuen. Niin mäkin olin tehnyt, joten mä ymmärsin miksi Kallen oli vaikea uskoa mua, kun vastasin myöntävästi.
“Miksi?” se kysyi epäuskoisena ja mä huokaisin.
“Se on pitkä juttu” mä totesin vaisusti ja kosketin varovasti sormenpäilläni kihelmöivää poskea. Jos vastaanotto täällä tuppukylässä olisi tän kaltainen, mä koin parhaaksi sulkea suuni siitä mitä mä olin viime aikoina puuhannut Joonaksen kanssa. Sitä paitsi, Kalle tunsi mut läpikotaisin. Se tiesi kaikista mun ei aina niin onnistuneista säädöistäni aina yläasteaikaisesta Kiirasta Annaan enkä mä halunnut ottaa mitään riskejä menettääkseni ystävyyteni sen kanssa. Bemari kääntyi tottuneen tarkasti rivitalon pihaan kaupungin liepeillä ja mä kuljin Kallen perässä sen asuntoon.
“Sini on talovahtina niiden porukoiden luona kun sen vanhemmat on etelässä. Meinattiin pitää vanhan kaavan mukaiset illan istujaiset niiden luvalla. Lähde mukaan” Kalle sanoi pitkän hiljaisuuden jälkeen. Mä havahduin ankeista mietteistäni ja ajattelin sen olevan hyvä idea.
“Onko paljon tuttuja liikenteessä?”
“Kaikki” Kalle totesi virnistäen ja mä hymyilin sen vastaukselle.
“Hyvä on. Kun mä nyt kerta jo olen täällä, mä voin aina ottaa ilon irti vanhojen kamujen kanssa.” Mä todellakin pidin ajatuksesta. En ehkä siksi, että tapaisin kaikki vanhat tutut vaan siksi, että vanhan kaavan mukaiset illanistujaiset tarkoittivat suomeksi täyttä nollausta. Juuri nyt mä olin sen tarpeessa.

Lähettäjä: ?? 
Päivämäärä:   25.7.13 21:33:41

Samaa mieltä edellisen kanssa :)

Jotkin asiat hieman ihmetyttää, mutta annan olla kerran taiteilijat saavat ottaa vapauksia :)

Lähettäjä: Koi 
Päivämäärä:   25.7.13 21:37:26

Ei kun kerro toki ?? mitkä jutut vaivaa mieltäsi. Ihan mielelläni ruodin kyllä läpi näitä juttuja ja olisi oikein mielenkiintoista tietää, miten muut tän tarinan näkee. Omassa päässään kaikki vaan tuntuu niin itsestään selvältä, että voi hyvinkin unohtua jotain oleellista.

Lähettäjä: hanoi 
Päivämäärä:   26.7.13 18:06:06

Oon seuraillu tätä melkein alusta asti ja nyt voisin kans tullan esiin piilostani, eli täälläkin yks innokas lukija. (: Kirjotat tosi sujuvasti, virheitä ei oo mun silmiin osunu ja muutenkin selkeetä, hyvää tekstiä. En keksi oikeestaan mitään moitittavaa. Tapahtumatkaan ei ainakaan mun mielestä etene yhtään liian nopeaa. Juoni on mielenkiintonen, ei mikään perus rakkaustarina ainakaan. ;D Joonas varsinkin on kiinnostava hahmo, ois kiva kuulla lisää siitä ja sen menneisyydestä, miten se on päätyny tohon "ammattiin".
Ja ei hitto et mua ärsyttää jopa pelkissä tarinoissakin tollaset Penan kaltaset ahdasmieliset paskat, miks sellasia pitää vielä olla. Ja on siinäkin Mikalla äiti... :/ Mut joo, erittäin todentunusta tekstiä ja odottelen innolla taas jatkoa. :)

Lähettäjä: patrickk 
Päivämäärä:   29.7.13 17:13:54

uuuuuuu jatkoa nyt heti! tää on paras :D

Lähettäjä: Koi 
Päivämäärä:   29.7.13 19:07:55

Huh, noin 900 kilsaa myöhemmin on selvitty hengissä kotiin ja takaisin tietokoneen äärelle. Kuopiossa oli aivan mahtava fiilis! (Pakko hehkuttaa vieläkin :D) Kovin montaa pätkää ei enää ole jäljellä, mutta tässä nyt seuraava.

hanoi: Oi, suur kiitos kommentistasi! Kuten jossain välissä jo aiemmin totesin, Joonaksesta varmaan tulee ihan oma tarinan pätkänsä myöhemmin. Ja samaa mieltä tuosta ahdasmielisyydestä, vihaksi pistää moinen käytös, mutta tarinan kannalta on lähes pakollista se ettei Pena ja Mikan äiti hyväksy. Kiitos vielä kerran, mä hymyilen varmaan koko loppu illan tän kommentin johdosta. :)
.
.

Mun ja Kallen ilta alkoi jo aiemmin kuin muiden. Me käytiin kaupungin keskustassa kiertelemässä bemarilla vanhaa lenkkiä kuin pahaiset juuri ajokortin saaneet jannut ja häivyttiin vasta kun maija tuli kytikselle reitin varteen. Kalle oli luvannut hakea kyytiinsä porukkaa ja mä nyökyttelin tyytyväisenä kuunnellen kajareista pauhaavaa suomipoppia. Silti mä yllätyin kun Kalle veti bemarinsa parkkiin cittarin autiolle pihalle kolmen hahmon seistessä odottamassa. Mun kasvoille levisi leveä hymy kun tunnistin ne. Mä hyppäsin ulos etupenkiltä ja samantien sain osakseni iloisen kiljahduksen.
“Mika! Miten sä oot täällä?” Annan vaaleat kutrit kutitteli mun nenää naisen sännätessä halaamaan mua. Ella nosti kätensä tervehdykseen ja Jussi seisoi Ellan vieressä käsi sen vyötärön ympärillä. Mikään ei siis ollut muuttunut.
“Mun erehtymätön bilevainuni haistoi teidän suunnitelmat kilometrien päästä” vastasin Annalle, joka katseli mua pelottavan tyytyväisenä. Mä vilkaisin Kallea, joka nosti vaivihkaa peukalonsa pystyyn virnistellen. Ei hitto, mä tajusin nopeasti, että jokin oli sittenkin muuttunut. Mä en halunnut Annaa, en vaikka se vaati mut tulemaan se viereen bemarin takapenkille pakottaen Jussin eteen. Mä en halunnut sitä edes viiden kaljan jälkeen, kun se laski kätensä mun reidelle. Mä en halunnut, vaikka Anna flirttaili ja leikitteli mun edessä pelkkä pyyhe päällään saunan raikkaana. Mä tiesin tasan tarkkaan kenet halusin ja se tyyppi odotti mua kaupungissa kerrostalossa paperin ohuen seinän toisella puolen. Jos Sanni olisi ollut siellä, mä olisin sanonut sen olleen jälleen kerran oikeassa. Mä en keksinyt mitään muuta selitystä tunteilleni, kuin sen, että mä jumalautá rakastin Joonasta.

Aivan liian monta kaljaa, Kallen karpalomehuun tekemää vodkapaukkua ja saunakierrosta myöhemmin me istuttiin terassilla, Sinin kiehnätessä Kallen kyljessä. Mä olin kyllä jossain vaiheessa iltaa ymmärtänyt, että niillä oli jotain juttua keskenään ja ajattelin itsekseni, että jo oli aikakin. Kalle oli ollut lääpällään Siniin niin kauan kuin saatoin muistaa. Lopulta Sini sanoi menevänsä sisälle etsimään Annaa ja Ellaa, jättäen mut ja Kallen kahdestaan pihalle. Mä kohensin hieman asentoani ja maailma heilui hulvattomasti mun ympärillä. Mä nauroin ääneen rekisteröityäni sen tosiasian, että nollaustila oli valmis.
“Sä et oo jätkä ihan terve” selkeästi selvempi Kalle sanoi katsellen mua kulmiaan kurtistaen.
“Mitä sä nyt oikein höpötät. Mä oon elämäni kunnossa.”
“Anna on piirittänyt sua koko illan ja sä hyvä jos olet vilkaissut sitä kohti.”
“Äh, anna olla, Kalle. Mä en jaksais puhua siitä.” Mun välttelevä olemus sai tietysti Kallen mielenkiinnon heräämään.
“Mitä sä et kerro mulle?” se kysyi tietäen, että humalassa mä en hallinnut kielenkantojani aivan niin taidokkaasti kuin yleensä.
“Liittyykö nää jotenkin yhteen? Se, että Pena löi sua ja että sä et huoli Annaa vaikka se tekis mitä? Mitä sä siellä kaupungissa oot oikein duunannut?”
“Mun naapuria” mä vastasin täysin harkitsemattomasti ja hymyilin ajatellessani Joonasta.
“Sitä hullua seksiaddiktiako?” Kallen äänensävy oli huvittunut vielä siinä vaiheessa.
“Ei Joonas oo mikään hullu tai seksiaddikti. Mä en vaan tiennyt siitä vielä tarpeeksi..” Suljin suuni kauhuissani kun tajusin mitä olin möläyttänyt.
“Joonas?” Kalle toisti epäuskoisena. Mä nousin tuoliltani ja säntäsin horjuen pois terassilta. Ei hitto mikä idiootti mä olinkaan. Kalle sai mut nopeasti kiinni ja pysäytti mut kädellään.
“Mitä sä oikein yrität sanoa, Mika?” se kysyi yrittäen ymmärtää mun puheitani. Mä olin varma, että se tajusi kyllä. Se vaan halusi kuulla mun sanovan sen itse.
“Mä oon duunannut mun naapuria, Joonasta. Mä oon pannut sitä ja se mua, enkä mä @!#$ soikoon suostu häpeämään sitä, vaikka täällä mua ei sen jälkeen enää hyväksyttäiskään” mä totesin viileästi ja vasta jälkikäteen käsitin, että olisin voinut kertoa Kallelle vähän hienovaraisemminkin.
“Sä siis.. Mitä?” Mä työnsin lamaantuneen Kallen tieltäni ja harpoin pois pihalta napaten kassini Kallen autosta.

Mä olin soittanut taksin, nukkunut juna-aseman alikulkutunnelin vessojen syvennyksessä ja noussut ensimmäiseen mahdolliseen junaan. Jos multa olisi otettu verikoe, se olisi taatusti osoittanut mun olevan edelleen päissäni. Nukuin huonosti koko matkan takaisin kaupunkiin ja pyörittelin katastrofaalista reissua mielessäni. Vaikka mä miten koitin vakuuttaa, etten tarvinnut elämääni kotiseudun ihmisiä tai maisemia, en onnistunut. Mulla oli ihan helkkarin paha olla niin henkisesti kuin fyysisestikin kun jäin junasta pois. Kello ei voinut olla aamu yhdeksää enempää ja kuin vaistoten mun jo valmiiksi kulahtaneen mielialani, puhelin alkoi täristä mun taskussa. Mä vastasin katsomatta soittajaa ja yllätyin kuullessani Kimmon äänen.
“Joko sä ehdit lähteä? Meillä on täällä tilanne päällä. Jaanalle nousi uudestaan kuume ja Sanni on saanut sen saman saakelin pöpön.” Mä hieraisin kipeää otsaani ja huokaisin.
“Joo, mut mä tulin jo takaisin.” Linja hiljeni pitkäksi aikaa ja mä ehdin jo luulla puhelun katkenneen.
“Puhuitko sä äidilles?” Kimmo kysyi viimein.
“En. Pena teki harvinaisen selväksi, ettei mua kaivata siellä enää.”
“Mä oon pahoillani, Mika. Mä epäilin jotain tällaista, mutten tajunnut niiden olevan oikeasti niin tosissaan.”
“Tarviitko sä mut vuoroon illaksi?” mä kysyin sivuuttaen täysin Kimmon viimeiset sanat.
“Pystytkö sä tulemaan?”
“Joo, mä tarviin vaan vähän unta ja suihkun ensin.” Puhelun päätyttyä mä raahauduin kotiin ja tunsin oloni huomattavasti paremmaksi seistessäni keskellä yksiötäni. Tänne mä kuuluin. Lämmin tunne levisi hitaasti mun väsyneeseen kroppaan muistaessani ajatukseni Joonaksesta.

Mä olin valmiiksi jo huonolla tuulella kun olin astellut tiskin taakse ja aloittanut hommat sairaslomalta palannut Hemmo tavalliseen tapaan työparinani. Pikku hiljaa illan pidetessä mun mielialani vaan laski, jos se ylipäätään oli mahdollista, sillä koskaan aikaisemmin mun aikanani ei Kultasiivessä ollut ollut niin levotonta. Hartsa joutui tämän tästä puuttumaan pienistä sanaharkoista tappeluiksi kasvaneisiin tilanteisiin ja se nakkeli porukkaa pihalle enemmän kuin edellisten kahden kuukauden aikana yhteensä. Mun olisi tehnyt mieli passittaa koko baariin ängennyt porukka kotiinsa tai vähintään siirtää ne vesilinjalle. Yleensä niin leveästi hymyilevän Hemmonkin kasvoilla kasvoilla oli kireyttä, jota mä en ollut koskaan ennen nähnyt. Mä en ensin edes tajunnut sen yhdenkin jätkän puhuvan mulle ennen kuin se alkoi kovaan ääneen karjumaan solvauksia mun suuntaani. Se yritti tarttua käsillään muhun, mutta tällä kertaa mä olin tiskin takana turvassa ja Hartsa oli tilanteen tasalla samantien.
“Mikä hëlvetti tätä porukkaa oikein riivaa tänään?” mä kysyin Hemmolta synkkänä ja se kohautti harteitaan.

Ja ihan niin kuin kaikki ei olisi jo muutenkin mennyt metsään, mä havaitsin tanssilattian ylitse vessan ovien luona jotain mikä sai munkin vereni kiehumaan. Joonas oli painettu selkä seinää vasten jonkun nuorehkon kundin toimesta eikä se tilanne näyttänyt lainkaan uhkaavalta, päinvastoin. Joonas taivutti päätään sivulle kun toinen hamuili huulillaan sen kaulaa eikä se tosiaankaan laittanut vastaan kun vieraat kädet kierteli sen vartalolla. Sillä samalla hetkellä kun olin nähnyt Joonaksen, unohdin täysin olevani töissä. Mä laskin kädessäni olleen tyhjän lasin pöydälle ja otin askeleen kohti vessoja katse nauliintuneena sen vieraan miehen selkään. Hemmo tarttui mua kyynärvarresta pitäen mua paikallaan.
“Anna olla, Mika. Sä oot töissä, se on töissä, etkä sä voi tehdä mitään.” Hemmon sanat olivat kivuliaan tosia. Mä jatkoin konemaisesti hommia ja katselin miten ne poistui baarista Joonaksen johdolla narikan kautta pihalle.

Kun Hartsa sitten paimensi viimeisenkin humalaisen ulos ja lukitsi oven perässään, me oltiin kaikki helpottuneita. Täysin tapojensa vastaisesti Hemmo nosti tiskille kolme snapsilasia ja kaatoi ne piri pintaan kirkasta viinaa, joka me kaikki oltiin ansaittu jos multa kysyttiin. Hartsa lähti nopeasti sen jälkeen ja me Hemmon kanssa siirryttiin pukuhuoneeseen, jossa se kiskoi jo auki napittamansa paidan pois päältään heittäen sen mytyksi kaappinsa pohjalle. Mä aloin ajatuksiini vaipuneena näprätä ylimpiä nappeja kun Hemmo jo veti T-paidan päänsä yli.
“Sä oot kyllä ihan ihme tyyppi” se avasi lopulta suunsa ja mä käännyin katsomaan sitä kummastuneena.
“Sä tunnet ihan liian vahvasti sitä jätkää kohtaa. Etkö sä näe ettei se välitä vähääkään?” Hemmon sanat tuntuivat siltä kuin joku olisi kaatanut saavillisen kylmää vettä mun niskaan.
“Älä sä puutu asioihin joista et mitään tiedä” sanoin silmät kiukkua kipunoiden. Hemmo otti askeleen lähemmäs.
“Olisit nyt järkevä, Mika. Joonas ei voi ikinä antaa sulle sitä mitä sä haluat.” Mä tyrkkäsin Hemmon kauemmas niin, että sen selkä osui metalliseen kaapin oveen päästäen kovan rämähdyksen. Tartuin sen T-paitaan pitäen sitä aloillaan ja löin kämmeneni oven pintaan sen pään oikealle puolelle. Jos Hemmo olisi oikeasti tiennyt miten vahvasti mä tunsinkaan, se olisi varmasti sanonut mua typerykseksi.
“Lopeta” mä sanoin ääni täristen.
“Miksi? Pelkäätkö sä noin kovin uskoa, että se on totta?” Hemmo kysyi hiljaa tarttuen mua niskasta ja pakottaen mut katsomaan sitä silmiin.

Mä en tiennyt mitä olisin tehnyt. Sen verran mäkin sentään ymmärsin, että Hemmon sanoissa luultavasti piili totuus, mutta se ei tarkoittanut ettenkö voisi yrittää huijata itseäni aina silloin kun Joonas oli mun käsien ulottuvilla. Mä päädyin lyömään kädelläni uudelleen kaappia.
“Antaisit mun auttaa sua” Hemmo pyysi pehmeällä äänellä pelkäämättä mun raivoamistani.
“Miten sä muka pystyisit mua auttamaan?” mä mutisin hiljaa ja kiukku suli pois mun silmistä epätoivon astuessa tilalle.
“Mä pystyn auttaa sua unohtamaan Joonaksen” se sanoi vetäen mut yhtäkaikki yllättävään, mutta hellään suudelmaan. Ja mä vastasin siihen silmät kiinni kuvitellen sen olevan Joonas. Mun sormet rutisti sen paitaa ja mä ajattelin, etten koskaan suostuisi irroittamaan otettani. Kunnes vetäydyin pois, avasin silmäni ja näin Joonaksen sijaan Hemmon edessäni. Mä nojasin otsani sen otsaan häkeltyneenä.
“Hemmo, tää on väärin. Mä rakastan sitä” irroitin otteeni ja vaivautumatta vaihtamaan valmiiksi auki napitettua työpaitaani pois, astuin takaovesta aamuyön hämyyn. Mä en kertakaikkiaan käsittänyt miten asiat saattoi mennä niin pahasti solmuun niin lyhyessä ajassa.

Lähettäjä: - 
Päivämäärä:   29.7.13 21:00:04

Mulla kävi tossa “Mä pystyn auttaa sua unohtamaan Joonaksen” kohassa jo mielessä, että se suutelee Mikaa.. OMG, en mä silti uskonu et tosiaa kirjotit sitte nii. :--D

Ihanaa, jatkoa! <3

Lähettäjä: patrickk 
Päivämäärä:   30.7.13 01:10:20

APUA tää on ihana!

Lähettäjä: hu 
Päivämäärä:   30.7.13 10:58:49

HOLY @!#$ HEMMO!! :D JATKOA JA VÄHÄN ÄKKIÄ! <3

Lähettäjä: Koi 
Päivämäärä:   31.7.13 22:12:48

:D Voi te ihanat kun jaksatte piristää mua kommenteillanne. Ja pahoitteluni ettei eilen tullutkaan uutta pätkää. Extempore mökki reissu pisti suunnitelmat sekaisin ja vasta nyt olen jälleen päässyt kotiin. Tää on nyt sitten toiseksi viimeisin pätkä, eli yksi enää tulossa.
.
.

Mä kävelin pitkään katuja pitkin tietämättä lainkaan mihin olin oikein menossa. Sen olin tiennyt heti häivyttyäni Kultasiivestä, että en voisi mennä kotiin, jossa mua ei odottanut mikään muu kuin aavemainen tyhjyys ja äänet joilta en pystynyt sulkemaan korviani. Yhtäkkiä tunsin kuin en kuuluisi tännekään, että mua varten ei kertakaikkiaan ollut sopivaa paikkaa. En voisi palata äidin ja Penan luokse, Kallekin todennäköisesti inhosi mua ja nyt Joonaskin satutti mua vaan uudelleen ja uudelleen teoillaan. Osansa oli tietysti myös Hemmon sanoilla ja kirosin jälleen sokeuttani nähdä asiat niin kuin ne olivat Joonaksen suhteen. Mä ymmärsin myös kauhukseni, että ei mun yksiöni tuntunut kodilta siksi, että asuin siinä vaan siksi, että Joonas asui naapurissa.

Päädyin ostamaan hajamielisenä kahvin huoltoaseman kahvilasta ja istuin ikkunapöytään. Väsymys painoi mun raajoissani kellon lähestyessä jo ties mitä aamulla ja hörpin kahviani irvistäen sen palaneelle maulle. Mä olin istunut siinä samassa paikassa jo hyvän aikaa, kun mua vastapäätä olevan tuolin jalat raapivat lattiaa vasten.
“Voiko tähän istua?” matala ääni kysyi. Mä nostin katseeni pöydän pinnasta ja vilkaisin siististi pukeutunutta kolmissakymmenissä olevaa miestä.
“Sen kun istut” vastasin välinpitämättömästi ja katselin miten se laski kuppinsa pöydälle.
“Onko huolia kun tuon näköisenä istut yksin kahvilassa tähän aikaan päivästä?” se kysyi ja mä pysyin vaiti. Mä en ollut juttutuulella eikä mua tosiaankaan huvittanut jakaa huoliani jonkun ventovieraan miehen kanssa. Mä en käsittänyt miksi se oli ylipäätään tunkenut istumaan siihen kun kahvilassa oli useita tyhjiäkin pöytiä.
“Sä et taida olla puhe miehiä?” se hymähti ja mua alkoi ärsyttää.
“Voisitko sä nyt vaan sanoa mitä sä musta oikein haluat?” mä sanoin huokaisten kyllästyneesti ja olin jo kahden vaiheilla lähteä kalppimaan koko huoltsikalta.
“Mulla on hotellista huone” se sanoi vilkaisten tien toiselle puolelle ja mun katse synkistyi.
“Yksi yö, tai aamu oikeastaan, ja sä saat hyvät rahat.” Mun huulilta oli samantien livahtaa kieltävä vastaus kun pysähdyin miettimään. Entä jos tää oli joku Kimmon lähettämä testi. Entä jos mä suostuisin ja se lähettäisi mut pois. Mitä jos mä en suostuisi ja mä vajoaisin vaan syvemmälle siihen suohon, johon Joonas oli mua vetämässä. Mun pää oli sekaisin, ahdistus puristi rintaa ja mä olin kertakaikkiaan lopen uupunut.
“Näytä tietä” mä sanoin itselleni vieraalla äänellä ja nousin tuoliltani. Mies mua vastapäätä nousi myös, lähtien tyytyväisenä harppomaan mun edellä kohti kadun toisella puolella nököttävää nuhjuista hotellia. Mä makasin tunnottomana sen alla, antaen sen tehdä mitä se halusi ja kivun tunne pakotti mut nopeasti unohtamaan Joonaksen. Ei sillä, että se olisi tuonut mulle sillä hetkellä minkäänlaista helpotusta toisenlaisilta ajatuksilta, jotka valtasivat mun mielen. Hitto, jos tyypit kerta luuli mun olevan huora niin kuin Hemmo mua oli aiemmin valaissut, niin olkoot sitten niin.

Yhdeksän aikoihin mä hoipertelin ulos hotellista setelitukko farkkujeni taskussa poltellen. Mä tunsin itseni likaiseksi, iljettäväksi ja ennen kaikkea syylliseksi. En todellakaan kyennyt käsittämään miten Joonas pystyi käyttäytymään niin luonnollisesti poistuessaan vuoteestaan ja kohdatessaan ihmisiä ympärillään. Kun mä saavuin tutulle kerrostalolle, Aili tuli alaovella vastaan. Mä ohitin sen tervehtimättä, sillä en todellakaan kehdannut katsoa edes sitä kohti. Se huusi mun perään jotain mistä en saanut selvää, mutta oletin sen liittyvän jotenkin mun nuhjuiseen olemukseeni. Mä en välittänyt sen puheista pätkääkään. Mä kiirehdin oveni taakse edes vilkaisematta naapurihuoneistoa kohti. Juuri kun mä olin astumassa sisälle, Joonas astui ulos omasta kämpästään. Mä kohotin vaistomaisesti katseeni ja sen siniharmaat silmät pysähtyivät yllättyneinä tuijottomaan mun tuskaisaa ilmettä, rypistynyttä työpaitaa ja kaikin puolin lyötyä olemusta.
“Mika? Mitä sulle on tapahtunut?” se kysyi äänessään pelonsekaista huolta ja otti askeleen mua kohti. Sanaakaan sanomatta mä vedin oven kiinni perässäni ja kuuntelin miten lukko päästi lohduttoman napsahduksen. Mä teeskentelin etten kuullut kun Joonas jäi rappukäytävään hakkaamaan sulkeutunutta ovea.

Mä makasin valveilla sängyssäni, nukuin muutaman rauhattoman tunnin ja valvoin taas. Sitä jatkui maanantai iltapäivään asti kunnes otin puhelimen kouraani, sivuutin lukemattomat viestit ja puhelut ja soitin Kimmolle. Ei ollut kovin vaikea saada sitä uskomaan, että mä olin sairas vallitsevan tautitilanteen takia. Mun ääni oli karhea ja ponneton ja Kimmo sanoi ettei se haluaisi nähdä mun naamaani ennen torstaita. Joten mä rojahdin takaisin sänkyyni ja uppouduin itsesääliin. Aina silloin tällöin Joonas kävi paukuttamassa mun oven takana ja sen ääni kävi kerta kerralta epävarmemmaksi ja pelokkaammaksi. Mä en ollut jaksanut edes syödä mitään vaan litkin kuppi tolkulla vahvaa kahvia. Mua ahdisti ja masensi oma typeryyteni ja aloin jo ajatella, että ehkä olisi kaikkien kannalta parempi jos vain häipyisin johonkin uuteen kaupunkiin ja alottaisin alusta. Yksin. Mä irvistin ajatuksen painavuudelle. Säpsähdin hereille ajatuksistani kun oven takaa kuului jälleen ääniä.
“Mika, ihan totta, avaisit nyt oven. Mä oon hëlvetti huolissani susta!” Mä en vastannut Joonakselle, saatika avannut ovea niin kuin se pyysi.
“Vastaa edes jotain, että mä tiedän sun olevan hengissä.” Sen ääni kävi todella epätoivoisen ohueksi. Mä nousin sänkyni laidalta ja laahustin ovelle lyhyttä parransänkeäni raapien. Nojasin ovea vasten ja älähdin kun juuri korvani seutuvilla Joonas löi toisella puolella nyrkkinsä puuta vasten.
“Mika?” se henkäisi ja mä kuulin helpotuksen sen äänessä.
“Mee pois, Joonas” mä totesin tylysti vaikka mun sydäntä riipaisikin. Palasin keittiöön penkomaan kaappejani kunnes löysin sen mitä etsinkin. Pyöräytin ennestään avaamattoman kossupullon korkin auki ja vaivautumatta etsimään plannaria tai lasia mä otin pitkän kulauksen tietäen olevani idiootti tehdessäni niin.

Vaikka se pullo olikin upottanut mut autuaaseen unettomaan uneen sen juominen kostautui mulle seuraavana aamuna. Ensin mä luulin, että joku takoi mun ohimoita vasaralla ennen kuin ymmärsin paukkeen olevan erittäin aitoa ja kuuluvan itseasiassa mun oven takaa.
“Mika! Jos et sä tuu avaamaan tätä ovea tällä punaisella sekunnilla, mä vannon, että haen talkkarilta avaimen tai soitan poliisille!”
Mä suljin hetkeksi silmäni pahoinvoinnin pyrkiessä pintaan, mutta en voinut olla huomioimatta Sannin sanoja. Mä tiesin, että se oli hyvin tosissaan ja varmasti toteuttaisi uhkauksensa. Joten oksennusta vastaan urheasti taistellen mä käytin seinää tukena raahautuessani kohti ovea ja naksautin lopulta lukon auki. Sanni astui sisälle kiukkuisena kuin ampiainen ja nyrpisti nenäänsä.
“Sä näytät hirveältä ja haiset vielä pahemmalta. Koska sä oot viimeksi käynyt suihkussa?”
“En mä muista” sanoin olkiani kohauttaen ja nojasin eteisen seinään.
“Mikä teitä kaikkia oikein vaivaa?! Hemmo käyttäytyy kuin mikäkin kuolemanrangaistusta odottava vanki ja Joonas istui koko eilisillan baarin tiskillä kieltäytyen puhumasta kenellekään. Hartsa joutui heittämään sen pihalle kun se löi jotain nuorta kundia turpaan. Ja sitten olet sä, jonka Kimmo sanoo sairastuneen ja mä löydän sut täältä ton näköisenä!” Jos Sannin saarnalla oli jotain muuta tarkoitusta kuin purkaa omaa turhautumistaan, mä en sitä huomannut. Se sai mut vaan muistamaan jälleen miten pahasti mun kuviot olikaan sotkussa.
“Ryhdistäydy nyt hyvä mies!” se huudahti vielä ja mä vaan nyökkäsin poissaolevana. Siinä kohtaa Sannikin, kaiken sen kiukkunsa keskellä, käsitti ettei kaikki ollut kunnossa. Se huokaisi ja katseli hetken ympärilleen.
“Mee suihkuun ja aja herran tähden toi kamala sänki. Mä teen sillä aikaa sulle jotain aamupalaa. Puhutaan sen jälkeen.” Sanni tyrkkäsi mut sisään pieneen kylpyhuoneeseen ja kohtalooni alistuen kiersin vesihanan auki.

Lähettäjä: tito_man 
Päivämäärä:   31.7.13 23:05:02

Voi Mika ;__; Itken tää on niin ihana vaikka onkin samalla niin kamala. :D
Psst en mä pystynytkään mönkimään koloon. Hih luin tän kokonaan taas uudestaan, jännityksellä odotan vikaa pätkää. :] ♥

Lähettäjä: Serbi 
Päivämäärä:   1.8.13 00:24:27

Ihana :3 tää on niin hyvä !:) innolla ja samalla myös haikein mielin odotan viimeistä pätkää.:)

Lähettäjä: BeLLe 
Päivämäärä:   1.8.13 00:31:45

Et sä saa vielä lopettaa!:'( Kerrankin löysin ees yhen virheen-> puhemies yhteen, mä tuun sokeeks virheille heti, jos luen tekstiä josta tykkään tosi paljon (tai sitten sä vaan kirjoitat virheettömästi:3). Ja mitä Mika meni tekemään?! Kumpa ne nyt vaan sopis välinsä Joonaksen kanssa... Onko sulla muuten joku kuva päässäs/koneella minkä näkösiks sä ajattelet nää? Mut juu tyksin<333 Ja sori, kun on kaikki pötkössä, ei puhelimen enter suostu ht.netin kanssa yhteistyöhön.

Lähettäjä: heitiiiih 
Päivämäärä:   1.8.13 00:35:40

jatkooo

Lähettäjä: - 
Päivämäärä:   1.8.13 00:45:59

hei sori mut multa on menny vähä ohi et about minkä ikänen hemmo on? :D ja jatka pliis nopeesti!!!

Lähettäjä: patrickk 
Päivämäärä:   1.8.13 01:42:44

ösöskdksksnsnsmzbzb jatkoaaaa :D

Lähettäjä: Koi 
Päivämäärä:   1.8.13 16:16:02

Ei tätä nyt parane pitkittää tän enempää, kai. :) Kiitos kaikille, jotka ovat jaksaneet seurata jätkien kommelluksia alusta loppuun ja hurjan suuret kiitokset myös jokaiselle joka on kommentoinut. (Titokin, joka suostui hylkäämään kolonsa ja kaivautui esiin. ;) )

Mulla itseasiassa ei ole kovin hyvää kuvaa Joonaksesta edes itselläni, kai se on vaan liian täydellinen ollakseen oikeasti olemassa. Sen sijaan meinasin Kuopion yöelämässä saada lauantaina terassilla slaagin kun vieressä seisova nuori ja komea järjestysmies oli ihan Mikan näköinen. Siinä meinas kuulkaa purskahtaa siiderit rinnuksille. Onneksi en sentään mennyt mitään järjetöntä sille sanoa paukauttamaan. :D Mika ei ole kovin pitkä, hyvin lyhyet vaaleat hiukset ja kirkkaan siniset silmät. En osaa sen paremmin kuvailla. Ja nuo iät sitten. Hemmo on varmaan semmoinen 26 jotain sinne päin. Mika suunnilleen 22 ja Joonas nuorin, ehkäpä 20 tai 21.

Nyt Koi kiittää, kumartaa ja päästää teidät lukemaan viimeisetkin rivit. Olkaapas hyvät. :)
.
.

“I’ve been looking for some love,
I spent hours in those bars,
all I found is just the broken heart.
You are quilty of this pain,
but I think it’s all the same,
cause your love has stole my soul and heart.”
Zero Nine - I’ve been looking for some love

Suihkun ja buranan jälkeen tunsin oloni vähän enemmän ihmiseksi. Me istuttiin vierekkäin sohvalla ja mä huomasin, että Sanni oli menettämäisillään hermonsa uudelleen kun mä vaan tuijotin tylsistyneenä kerrostalon ikkunasta ulos.
“Mä oletan, että sä kerrot mikä sua vaivaa” Sanni totesi ja mä vilkaisin sitä varovasti, miettien ymmärtäisikö se.
“Mä.. Mun on vaan niin paha olla” kuiskasin ja Sanni näytti entistä huolestuneemmalta.
“Sä olit oikeassa, Sanni. Ei mulle riitä vain vähän, mä haluan kaiken” vaikenin hetkeksi Sannin tutkaillessa mua katseellaan.
“Mä tein tosi tyhmästi lauantaina. Mä en tiedä mikä muhun meni” sanoin vaikka tunsin välittömästi valehtelevani ja jatkoinkin samantien.
“Tai siis tiedänhän mä. Pena löi mua, äiti ei halunnut edes puhua mulle ja sitten mä vielä möläytin Kallellekin kaikkea tyhmää. Ja hiton Kimmo ja sairaslomalaiset pakotti mut töihin kauheessa krapulassa kun Kultasiivessä oli vuosisadan kaoottisin ilta. Joonas oli siellä sen tyypin kanssa ihan mun silmien alla. Eikö se jumalautá tiedä kuinka kovin se sattuu? Ja sitten vielä Hemmo sanoineen ja...” mä katkaisin vuodatukseni siihen harkiten tarkkaan kertoisinko Sannille loppuja ollenkaan. Juoksisiko se karkuun jos kertoisin?

“Mitä Hemmosta?” Sanni kysyi ja mä en osannut tehdä muuta kuin kertoa sille totuuden.
“Se suuteli mua. Kai se tarkoitti hyvää, mut mä olin jo valmiiksi niin sekaisin, että se vaan horjutti mua lisää, painoi mut maan rakoon” mä annoin sanojen lipua hiljaa mun huulilta sellaisina kuin ne ajattelin, jättämättä mitään pois.
“Mä vaan häivyin ja olin yksin ja eksyksissä ja ajattelin, että mun pitää tehdä jotain, jolla saan ajatukset katkaistuksi. Ja sitten se mies tuli siihen kahvilaan... Mä lähdin sen mukaan.” Sanni tuijotti mua kun mä vilkaisin pöydälle unohtunutta rypistynyttä setelinippua. Se kääntyi katsomaan mitä mä vilkaisin ja sen naama venähti.
“Mä olin sellainen kuin ne huhut sanoo, Sanni” kuiskasin vaikeasti ahdistuksen kuristaessa mun kurkkua. Mä hautasin kasvoni toisen kämmenen taakse turvaan uskaltamatta sanoa enää enempää. Mä odotin, että Sanni nousisi sohvalta ja lähtisi ovet paukkuen, joten yllätyin kun se siirtyikin lähemmäs ja veti mut halaukseen.
“Voi, Mika” se vaan sanoi ja mä tartuin siihen itkun partaalla. Mä nieleskelin, koitin tehdä kaikkeni estääkseni kyyneleitä valumasta, mutta lopulta en kyennyt. Mä vollotin kuin mikäkin pikku lapsi Sannin olkaa vasten ja mua hävetti. Hävetti vaan niin kovin.

Sanni viipyi mun luona koko tiistain. Se sai mut tuntemaan oloni huomattavasti paremmaksi ja mä kaduin tylyyttäni Joonakselle. Ei mun typeryyteni ollut sen syy. Sanni ei ollut tuominnut mua, se ei ollut haukkunut tai nimitellyt ja se kuunteli mun sekavia selityksiä kärsivällisesti. Se sanoi mulle miten typeriä äiti ja Pena olivat kun eivät ymmärtäneet ja arveli, ettei Kalle olisi mulle vihoissaan vaan hämmentynyt. Saipa se mut uskomaan vielä Hemmonkin tulevan pyytämään anteeksi käytöstään ja se lupasi, että tekisin mä sitten mitä vaan ei se saisi Sannia kääntämään selkäänsä mulle. Mä olin ollut vähällä purskahtaa uudelleen itkuun, mutta olin tyytynyt vetämään Sannin lujaan halaukseen. Se ymmärsi mua ja mä tunsin oloni kevyemmäksi kuullessani jonkun muun kertovan mulle, etten ollut tehnyt mitään peruuttamattoman tyhmää.

Keskiviikko aamuna mä heräsin hiljaiseen koputukseen seinän takaa ja mua hymyilytti väkisinkin. Mä nostin käteni hitaasti vasten seinää ja koputin takaisin. Toisella puolella tuli hiljaista ja koska olin keskittynyt kuuntelemaan ääniä seinän takaa, säpsähdin ovikellon pärähtäessä soimaan. Oven takana seisoi Joonas silmiensä alla tummat pussit, hiukset harjaamatta ja kädessään yksi ainoa verenpunainen ruusu.
“Anna anteeksi, Mika. Mitä ikinä mä teinkään väärin, anna anteeksi.” Muhun lähes sattui fyysisesti nähdä se sellaisena ja mä käsitin, miten kovin Joonakseenkin oli täytynyt sattua nähdessään mut samanlaisessa jamassa sunnuntai aamuna. Erotuksena oli, että mä olin kiduttanut sitä epätietoisuudella kolme kokonaista päivää. Mä kurkotin ottamaan ruusun sen kädestä ja kun meidän sormet hipaisivat kevyesti toisiaan, Joonas värähti. Vapaan käteni ojensin hivelemään varovasti sen poskea ja huulia Joonaksen sulkiessa silmänsä. Se tärisi mun kosketuksen alla ja mä pohdin tärisikö se odotuksesta, kaipuusta vai pelosta kenties? Otin nopean askeleen hävittäen tyhjän tilan meidän välissä ja painoin huuleni sen huulille. Joonas tarttui muhun kuin ei haluaisi enää koskaan päästää irti enkä mä halunnutkaan sen päästävän. Se suudelma oli pitkän kaipuun säveltämä. Se suudelma sai yleensä niin vahvalta vaikuttavan Joonaksen silmäkulmaan ilmestymään jotain kosteaa, jonka mä pyyhin hellästi pois sormenpäilläni.

Mä olin vetänyt Joonaksen sisälle kämppääni ja me oltiin puhuttu, oltu hiljaa ja puhuttu taas. Se oli jostain suhteidensa kautta jo kuullut mitä mä olin tehnyt ja mä häpeissäni käänsin katseen varpaisiini. Joonas tarttui mua leuasta ja katsoi vakavana suoraan silmiin.
“Mika. Luuletko sä, että mun kaltainen mies voisi tuomita sua yhtään mistään mitä sä olet tehnyt. Jos mä vielä kymmenien kertojen jälkeenkin kelpaan sulle, mä en voi tehdä muuta kuin palvoa maata sun jalkojen alla ja toivoa, ettet sä koskaan tuu järkiisi ja juokse mahdollisimman kauas musta. Koska niin sun ois kuulunut tehdä. Mä olin luopunut toivosta ja aikoja sitten ja sitten sä tulit, etkä välittänyt siitä mikä mä olen.” Mä katselin Joonasta surkeana. Jos se vaan joskus aiemmin jo olisi puhunut tunteistaan tuolla tavoin, mä en olisi varmaan edes uskonut sitä. Mutta nyt sen väsyneillä kasvoilla ei ollut leikittelevää virnettä tai naurua. Se oli hyvin tosissaan.
“Mutta mä välitän, Joonas, ja se sattuu” mutisin hiljaa.
“Mä tiedän ja olen pahoillani siitä, oikeasti, mutta mä tarviin rahaa. Mä joudun kadulle jos en maksa vuokria. Ja jos mä joudun kadulle..” se pudisteli päätään ponnettomasti. Joonaksen ei tarvinnut lopettaa lausettaan ääneen. Mä tajusin kyllä mitä se tarkoitti.
“Mä en oo mikään rikas kartanonperijä, mutta mieluummin mä olen köyhä ja onnellinen kuin pakotan itseni seuraamaan vaan sivusta sun ahdinkoa. Tuu mun luo. Me mahdutaan tänne kyllä molemmat.” Joonas tuijotti mua hetken hämillään ja sanattomana. Se näytti siltä kuin se haluaisi sanoa jotakin, mutta tuntui unohtaneen miten puhutaan. Joonas veti mut lähelleen, suuteli mua nälkäisenä ja mä lähes vapisin halusta pitää sitä hyvänä kun sen poltinrautaakin kuumemmilta tuntuvat huulet aloitti leikkinsä mun kaulalla. Se veti paidan pois mun päältä ja mä annoin sen tehdä niin kun se kaatoi mut sohvalle selälleen. Se jätti huulillaan palavia läiskiä mun rintakehälle, vatsaan ja aina vaan alemmas. Se mitä Joonas teki huulillaan sai mut uskomaan silmänräpäyksessä taivaan olemassa oloon.

Me oltiin nukahdettu sylikkäin siihen ahtaalle sohvalle ja vasta illansuussa mä heräsin Joonaksen tuijotukseen. Se näytti miettivän ankarasti jotakin ja mä kurtistin automaattisesti kulmiani peläten jonkin olevan yhä vinossa.
“Sä et voi olla todellinen” se sanoi saaden mut hymähtämään.
“Et säkään.”
“Mun täytyy pyytää sulta jotain.” Mä katsoin sitä huolestuneena, mutta ajattelin, että mitä vaan Joonas pyytäisikin multa, mä olin valmis sen sille antamaan.
“Älä oo kotona tänä iltana” se sanoi hiljaa ja mä hätkähdin ymmärtäessäni sanoihin piiloitetun tarkoituksen. Jo niin tutuksi käynyt ahdistus otti mut valtaansa välittömästi.
“Mun täytyy tehdä se vielä yhden kerran, Mika. Sen jälkeen mä olen kokonaan sun.” Joonaksen sanat olivat pelkkä kuiskaus, enkä mä ollut varma kestäisinkö mä. Kestäisinkö kun tietäisin mitä se aikoi tehdä tänä iltana tai sitä miten se oli luvannut olla kokonaan mun.

Mä olin todella hermostunut palatessani töihin torstai aamuna. Kuten olin Joonakselle luvannut mä olin lähtenyt jo aikaisin illalla ja palannut kotiin vasta myöhään yöllä ja mä tunsin ylimääräisten valvottujen tuntien painavan raajoissani. Sanni oli yrittänyt virittää keskustelua mun kanssa, mutta kun mä en osannut keskittyä sen puheisiin, se luovutti ja vilkuili mun haparoivia liikkeitäni kantaessani lautasia pöytään. Kun ajatuksissani tipautin toisen kerran nipun tyhjiä lautasia lattialle, se otti mua kiinni kädestä ja tyrkkäsi rievun ja suihkepullon mun kouraan. Lannistuneena pyyhin pöytiä salissa kunnes mun silmät tavoitti Kultasiiven ovelta tutun hahmon. Joonas oli pukeutunut poikkeuksellisen siististi tummiin farkkuihin ja mustaan kauluspaitaan. Sen hiukset olivat tiukasti kiinni, se seisoi epävarmana ovien edessä ja mä mietin oliko se koskaan ennen edes käynyt Kultasiivessä tähän aikaan.

Mä unohdin suihkepullon ja rievun pöydälle, en kuunnellut Sannin hämmästynyttä huudahdusta vaan astelin määrätietoisesti kohti ovia. Joonas huomasi mut kun olin vain muutaman metrin päässä siitä ja sen kasvoille kohosi varovainen hymy. En välittänyt täydestä ruokasalista selkäni takana, Sannista, joka tuijotti mun perääni tai edes Kimmosta, joka nojaili keittiön oveen katse suunnattuna mun selkääni. Mä näin vaan Joonaksen, en mitään muuta. Tartuin sen niskaan kaksin käsin suudellen sitä kevyesti. Se haisi tupakalta ja partavedeltä, sen iho tuntui pehmeämmältä kuin koskaan ennen sormien alla ja hitto, se oli kokonaan mun.
“Mä rakastan sua, Joonas” kuiskasin katsoen sitä silmiin.
“Niin mäkin sua” se vastasi saaden mut hymyilemään.

Lähettäjä: Serbi 
Päivämäärä:   1.8.13 16:58:46

Aaww.. <3 aivan ihana tarina ja aivan ihana loppu :3 ootko ajatellut kirjoittaa tästä koskaan mitään jatko-osaa? Kiitos ihanasta tarinasta!:3<3

Lähettäjä: tito_man 
Päivämäärä:   1.8.13 18:20:19

"sitten sä tulit, etkä välittänyt siitä mikä mä olen.”

Ja tito purskahtaa kyyneliin. ;__; Aivan ihanaihana tarina. ♥
Niin selkeetä ja hyvää tekstiä. Ja niinkuin sanoin jo aiemmin ihanan erilainen homotarina.

Ps. kirjotathan pian lisää jotain :] Kiitos tästä. ♥

Lähettäjä: viikeri 
Päivämäärä:   1.8.13 20:38:49

Nätti, nätti tarina. Kirjoitit luontevasti Mikan ja Joonaksen suhteen kehittymisestä. Takkuilevaa tekstiä en nähnyt, ja vauhtikin oli vähän lyhyemmälle tarinalle sopiva :)

Ja pyysit rakentavaa kritiikkiä, niin tässä sitä tulee. Toi lopun ”Mä rakastan sua”-lause sai tunnelman hiukan lässähtämään. Outoa tai ei, mä en pidä ollenkaan siitä, että hahmot sanovat rakastavansa toisiaan. Tykkään enemmän siitä, että rakkaus osoitetaan muulla tavoin. Loppu oli omiin silmiini muutenkin vähän kiirehditty, mutta toisaalta tästä lauseesta tykkäsin erityisen paljon: ”Se haisi tupakalta ja partavedeltä, sen iho tuntui pehmeämmältä kuin koskaan ennen sormien alla ja hitto, se oli kokonaan mun.” (*tyytyväistä hyminää*)

Oon katsellut muitakin tekstejäsi täällä, ja sulta kyllä kirjoittaminen onnistuu tosi hyvin :)

Lähettäjä: Arrrr 
Päivämäärä:   1.8.13 22:02:54

Okei. Mä en tajua vielä mmitä haluan sanoa, näiden kyynelien lomasta mutta tulen joku päivä avautumaan tänne kunnolla. Rakastan tätä.

Lähettäjä: patrickk 
Päivämäärä:   1.8.13 22:57:14

:3333

Lähettäjä: Redeia 
Päivämäärä:   2.8.13 05:19:03

Mä ihan ekana aattelin et tää on joku tylsä tarina, mut helvettì täähä oli aivan ihana <333333333 :DDDDDDD

Lähettäjä: BeLLe 
Päivämäärä:   2.8.13 10:45:16

Yks parhaimmista tarinoista, jonka oon lukenut<3

Lähettäjä: Koi 
Päivämäärä:   2.8.13 13:43:26

Kiitos vielä kerran kommenteista. Kirjoitan ihan varmasti vielä lisää teidän kiusaksi juttujani tänne, mutta koska, sitä en osaa vielä sanoa. Jatko-osaa tälle en ole ajatellut, mutta tosiaan Joonaksesta varmaan kuulette joskus vielä lisää. Seuraavaksi taidan keskittyä taas tuohon keskeneräiseen fantasia tarinaan ja palailen sitten Joonakseen myöhemmin. :)

viikeri: Oi kiitos ihanista sanoistasi ja rakentavasta kritiikistä. :) Mä itseasiassa pohdin todella pitkään, että jätänkö nuo viimeiset puheenvuorot tarinaan vai en. Pyyhin ne pois monta kertaa ja yhtä monta kertaa kirjoitin takaisin. Lopulta ne siihen sitten jäivät. Olisi ehkä sittenkin pitänyt jättää ne pois. (Huomaatko? Vieläkin mä jahkailen saman asian kanssa. :D)

Lähettäjä: maiy 
Päivämäärä:   4.8.13 23:09:59

Luin koko tarinan yhteen putkeen ja täytyy sanoa että oikeesti yks parhaimmista mitä olen ikinä lukenut <3

Mukavaa kun oli kerrankin erilainen, lisäksi tää ei jäänyt jumittamaan ja edennyt liian nopeasti missään kohdassa. Virheitäkään ei löytynyt kuin muutamia näppäilyjuttuja, jotka eivät todellakaan haittaa lukemista.

Musta tuntuu kuin vois sanoa vaikka mitä ja toisaalta vaan aivot seisoo päässä ja kelaa vaan tätä eikä suostu toimimaan : D

Mutta vielä tuosta lopusta, se oli täydellinen. Ehdottomasti. Kaikki ne yksityiskohdat, vaatteet ja tuntemukset ja varsinkin juuri ne rakkaudentunnustukset. Onneksi et jättänyt niitä pois <3

Jatka kirjoittamamista, sun kuvailusi on todella aidontuntuista ja muutenkin. Sussa on ainesta ; ) (ja hei hokasin vielä että myös otsikko on täydellinen :) )

Hieno kommentti eikös vaan, mutta mun aivot ei oikeesti jaksa ajatella, hymyilen täällä vaan typerästi.. Kiitos!

Lähettäjä: kOKO 
Päivämäärä:   5.8.13 19:33:31

hyvän kuulonen!! :)

Lähettäjä: Redeia 
Päivämäärä:   28.11.13 16:28:57

Mä vieläkin rakastan tätä <3 :3

Lähettäjä: rainbow 
Päivämäärä:   15.8.14 13:32:07

Eikö tämä tarina kirjotettu vielä Joonaksen näkökulmasta? :) ois kiva lukea se kans uudestaan! Jos joku omistaa linkin niin voisiko linkata sen tähän?

Lähettäjä: Arliina 
Päivämäärä:   25.8.14 20:42:13

Tän siitä saa kun lomailee ja lomailee myös hötönetistä että missaa tällasia tarinoita, löysin tän vasta nyt :) Mukavan erilainen tarina ja hyvin kirjotettu, kuten sulla on tapana. Mä en oo niin erityisesti tollasten mustaharmaiden sävyjen ystävä, mutta sä kirjotat ne aina tyylillä, joten ne on helppo lukea.

Tekstistä bongattua yhdyssanahiontaa:

"Torstaiaamuna", "Perjantaina aamupäivällä".

Mutta tätä lausetta mä rakastan:
"...oli langennut naapurin hunsvotin pauloihin. Totaallisesti ja täydellisesti."

Seuraavaa tarinaa odotellessa :)

Lähettäjä: Koi 
Päivämäärä:   26.8.14 17:29:57

rainbow: Sellaisesta tarinasta kuin Vielä yhden kerran Joonaksen näkökulmasta taisi olla vain puhetta, mutta koskaan en sellaista kirjoittanut, enkä mielestäni edes lupaillut sen suurempia asian suhteen. :) Eli linkkiä ei ole, koska tarinaa ei ole luettavaksi.

Arliina: Lomailu on pahasta.. ei kun miten se nyt oli? :D Kiitos kommentista ja ihanista sanoistasi jälleen kerran. Mustaharmaat sävyt, kuten sanoit, on valitettavasti jollain lailla juurtuneet muhun aika syvälle. Mä en usko, että osaisin kirjoittaa mitään kovinkaan vaaleanpunaista, vaikka haluaisin. Eli samoilla värisävyillä tulen varmasti jatkamaan jahka sopiva inspiraatio ilmaantuu paikalle. :)