|
Lähettäjä: dunderdoi
Päivämäärä: 2.8.13 02:30:36
No nyt sain tän kirjotettua!:)
_____________________________________________________
Avasin silmäni ja sokaistuin hetkeksi auringon säteiden tuottamasta valosta. Huone ympärilläni alkoi selkiytyä, ja unenpöpperössä tuijotin viereisellä patjalla makaavaa Emmaa. Tytön silmät olivat kiinni ja tämä hengitti syvään ja tasaisesti. Ilmeisesti hän nukkui vielä. Sieraimiini tulvi kahvin tuoksua, ja kohottauduin istumaan ohuella patjallani. Alina virnisti minulle pikkuruisen pöydän äärestä ja hörppäsi kahvistaan. Tyttö oli ollut jo hetken hereillä, sillä hän oli ehtinyt jo meikkaamaan, harjaamaan punaiset hiuksensa sekä pukeutunut vaaleanpunaisiin pillifarkkuihin ja mustaan toppiin. Venytellen nousin ylös ja kävelin pieneen keittiönurkkaukseen. Tarvitsin kipeästi kahvia.
– Heräisköhän toi toinenkin unikeko joskus? Alina kuiskasi mulle ja vilkuili Emmaa.
Kohautin olkiani ja kaadoin itselleni ison kupillisen kahvia. Emma tykkäsi yleensä nukkua viikonloppuisin pitkään, mutta minulla ei ollut aavistustakaan, mitä kello oli. Alina huokaisi ja vilkaisi kännykkänsä näyttöä.
– Se on jo 11, mä haluisin päästä jonakin vuonna sinne kaupungillekin, tyttö mutisi ja joi loputkin kahvistaan.
Hörpin omasta kupistani mustaa, tai siis tumman ruskeaa, nestettä ja tuijotin puolikoomassa nukkuvaa Emmaa. Alina otti keittiön kaapista lasin ja täytti sen vedellä. Tyttö käveli Emman patjan viereen, ja meinasin vetää kahvia väärään kurkkuun, kun tajusin, mitä tyttö aikoi tehdä.
– Emma tappaa sut tosta hyvästä! kuiskasin ja leveä virne levisi naamalleni.
– Mitäs nukkuu niin pitkään, Alina kuiski takaisin iskien silmää ja jatkoi:
– Sitä paitsi mää olen aina halunnut tehdä tän jollekin.
Sen sanottuaan tyttö heitti vedet Emman naamalle ja virnistäen perääntyi kauemmas. En voinut olla nauramatta, kun Emma nousi istumaan kiljaisten ja tähyili hurjana ympärilleen. Emman nähdessä minut ja Alinan nauramassa kippurassa hän alkoi rauhoittua ja mulkoili meitä vihaisena.
– Hyi hélvetti, toi vesiki oli ihan jääkylmää! Mä kostan tän vielä! tyttö puhisi vihaisena ja tuli itsekin hakemaan kahvia.
– Seuraava on meidän pysäkki, Alina sanoi ja nousimme kaikki kolme ylös penkeiltämme. Joku oli jo ehtinyt painaa punaista nappulaa, joten meidän ei tarvinnut tehdä sitä. Bussi pysähtyi ja astuimme ulos keskiovista Hämeenkadulle. Olimme sillan vieressä, jonka alitse virtasi Tammerkoski ja minä ja Emma tähyilimme kiinnostuneina ympärillemme, mutta Alinaa ei näyttänyt ympäristö kiinnostavan. Hänhän toisaalta asui täällä Tampereella, kun minä sekä Emma olimme kaupungissa ensimmäistä kertaa.
– Mennään tosta tien yli ja tonne Koskarille, siellä on yläkerrassa niitä mekkokauppoja, Alina selitti hajamielisesti.
Kun jalankulkijoiden valo muuttui vihreäksi, seurasimme Alinaa yli mukulakivien.
– Mä taidan kuitenkin ottaa tän limenvihreän, tää on niin ihana! Emma huokaisi ja pyörähti peilin edessä.
– Se on kyllä tosi kaunis sun päälläs, sopii tosi hyvin sulle, myyjä sanoi kannustavalla äänellä.
Olivatpa sanat vilpittömiä tai vain myyntipuhetta, niin ne olivat täyttä totta. Kehotin itsekin Emmaa valitsemaan kyseisen puvun, sillä se oli kuin luotu Emmalle. Toisena vaihtoehtona Emmalla oli pinkki vähän tyköistuvampi mekko, kaunis sekin, mutta vihreä sopi mielestäni paremmin. Itse olin jo päätynyt yksinkertaisen malliseen, hopeaiseen mekkoon. Olin yksinkertaisesti rakastunut siihen, vaikka kaupan ”prinsessamekot” olivat ihania nekin.
– Onko tää keltanen liian räikee mun hiuksia vasten? Alina mietti ja tutkaili itseään peilistä.
Alinan päällä oleva mekko oli ehdottomasti niin sanottu prinsessa mekko. Oli tylliä ja vähän kimaltavaakin.
– Mun mielestäni ei, katsos miten kivasti ne tuo esille toinen toisiaan, siis tää mekko ja sun hiukset…, myyjä riensi palvelemaan Alinaa.
Alina kuunteli myyjän puheita ja näytti vakuuttuneemmalta. Emma ja minäkin ilmaisimme positiiviset mielipiteemme, minkä jälkeen tyttö painui pukukoppiin varmana valinnastaan. Emmakin meni omaan koppiinsa ja minä menin kassalle maksamaan omaa mekkoani.
– Miten olis nää mustat? Tukevat, sopivasti korkoo ja kävis muidenkin mekkojen kanssa, mietiskelin ääneen ja kääntelin nupukinnahkaisia kenkiä käsissäni.
Kengät eivät olleet ehkä halvimmasta päästä, mutta ne olivat ainakin klassisen kauniit, jotka sopisivat myös jatkoille. Päätin kokeilla niitä.
– Mä ottaisin nää hopeiset, mutta mä vaan mietin, että käyköhän nää mun jatkojen mekon kaa… Tai siis kun mä en yhtään tiiä millasen mekon hommaisin jatkoille, Emma huokaisi.
– No kunhan et kultaista mekkoo hommaa niin eiköhän ne käy. Hopee menee kuitenkin aika monen kanssa, Alina rohkaisi.
Mustat kendät tuntuivat hyvältä jalassa ja piikkikorosta huolimatta tukevilta. Kävelin testimielessä kaupan ympäri ja rakastuin joka askelmalla kenkiini enemmän. Minun olisi pakko ostaa ne, vaikka pystyin jo kuvittelemaan isäni ilmeen, kun hän kysyisi niiden hintaa.
– Onneks mulla on jo hyvät kengät, säästyy vähän rahaa. Ne on tosin aika korkeet, mutta Kasper on niin pitkä, ettei se haittaa, Alina puheli.
– Sä tanssit Kasperin kaa? Onko teillä ennenki ollu jotain säätöö? kysyin samalla kun vedin Peakin luonnonvalkoiset nahkatennarit takaisin jalkoihini.
Alina tyytyi vain pudistelemaan päätään.
– Mitä Mikalle kuuluu muuten nykyisin? Mä en oo sitäkään nähny pitkään aikaan, Alina kysyi kun kävelimme kassoille.
– Ihan hyvää, viettää aika paljon aikaa Helin, siis sen tyttöystävänsä kanssa, vastasin samalla kun Emma maksoi kenkänsä. Alina vain nyökkäsi, kun toiselle kassalle riensi nuori miespuolinen työntekijä palvelemaan mua.
Istuimme kahvilassa ja juttelimme siitä, miten laittaisimme hiuksemme vanhoihin. Emman puhelin piippasi tekstiviestin merkiksi, ja leveä hymy levisi tytön kasvoille, kun tämä oli lukenut viestin.
– Tosta ilmeestä päätellen viesti tais tulla Villeltä, naurahdin ja hörppäsin kaakaota.
Emma nyökkäsi iloisena ja näpytteli vastausta kiivaasti.
– Onnellisia likkoja kumpikin, kun onnellisesti parisuhteessa, Alina huokaisi.
– Niin, no, en olis siitä mun parisuhteestani niin varma, huokaisin ja Emma heitti muhun pahoittelevan katseen.
– Ai niin, anteeks! Mää ihan unohdin teiän riidat, kun muistelen vieläkin sitä onnellista paria yhdeksännellä luokalla, Alina pahoitteli.
– Ei se mitään. Mutta siis, onko sulla ollu mitään vakavampaa Petrin jälkeen? vaihdoin huomion itsestäni Alinaan.
– Ei. Se Akin juttuhan nyt ehtiny edes alkaakaan kun… Anteeks, Salla, ei ollu tarkotus muistuttaa siitä! Mutta siis, varmaan Mikan kanssa olis ollut, jos en olis muuttanut tänne…
Tällä kertaa vedin oikeasti kaakaota väärään kurkkuun ja aloin yskimaan sen takia. Emmakin näytti unohtavan puhelimensa ja tuijotti Alinaa.
– Mika? Sä muutit tänne Tampereelle yli vuosi sitten, eikä sulle oo tullu tän reilun vuoden aikana mieleen mainita, että teillä oli jotain juttua! Emma huomautti vähän närkästyneenä.
– Mä luulin teidän olevan vaan kavereita! säestin Emmaa kun sain yskimiseni loppumaan.
– No siis, niinhän me periaatteessa oltiinkin, mutta sitten se suuteli mua kun mää pakkailin kamojani ja sittenhän mää jo muutinkin ja silleen, Alina selitti vaivaantuneena ja alkoi nakertaa berlininmunkkia.
Avasin suuni nyhtääkseni lisätietoja, mutta Alina pelastui ristikuulustelulta, kun takaani kuului iloinen pojan ääni.
– Moro, tytöt!
Eetu istui tuolille mun ja Emman väliin ja laski kahvinsa pienelle pöydälle. Kasper veti itselleen tuolin viereisestä pöydästä ja ahtautui taas Alinan ja Emman väliin.
Vastasimme tervehdykseen ja pojat alkoivat jo kovaa kyytiä selittämään, mitä bileissä oli tapahtunut meidän lähdön jälkeen. Laura oli oksentanut keskelle olohuonetta ja Eetu oli joutunut siivoamaan jäljet. Olin entistäkin kiitollisempi, että olimme lähteneet takaisin Alinalle suhtaikasin.
Tuijotin hermostuneena junan ikkunasta pihalle. Tampereella oli ollut mukavaa, shoppailun jälkeen olimme poikenneet Nokialle Edeniin uimaan, hyödyntäen jälleen ”Jessen taksipalvelua”. Viimeyönä olimme pääasiassa valvoneet ja juoruilleet. Oli ollut haikeata taas hyvästellä Alina. Alakuloisuuttani lisäsi se, että juna vei mua kokoajan lähemmäksi kotia, enkä vieläkään tiennyt, mitä tekisin Teemun kanssa. Entä jos en huomenna olisikaan enää parisuhteessa? Entä jos olisin, mutta Teemu ei vieläkään luottaisi muhun?
– Mitä sä mietit?
Käänsin katseeni ikkunasta Emmaan, joka tuijotti mua kysyvästi. Olin vähän kateellinen Emmalle. Tällä oli Ville, jonka kanssa asiat olivat loistavasti. Ihana Ville, huomaavainen, ymmärtäväinen, söpö ja kaiken lisäksi ihan hulluna Emmaan.
– Teemua, vastasin ja Emma nyökkäsi ymmärrettyään asian laidan.
– Tiedätkö vielä, mitä meinaat tehdä sen kanssa?
Pudistin päätäni ja käännyin taas katsomaan ikkunasta ulos.
– Mä oon varma, että te päädytte oikeeseen ratkaisuun, mikä se sitten onkin, Emma lohdutti ja kuulosti vilpittömältä.
– Kiitos, sanoin hiljaa.
En tiennyt mitä muuta sanoa. En tiennyt, mitä keskustelu Teemun kanssa toisi tullessaan, joten en ollut ollenkaan varma, että päätyisimme ”oikeaan” ratkaisuun. Emman sanat kuitenkin olivat lohduttavia, ja olin kiitollinen siitä, että Emma tulisi tukemaan ratkaisujani.
Pääsetkö rannalle vartin päästä?
Lähetin viestin Teemulle ja odottaessani vastausta purin laukkuani. Isä oli kauhistunut kuullessaan, kuinka paljon olin tuhlannut Wanhojen päivän asukokonaisuuteen, mutta äiti oli ollut ymmärtäväisempi. Mekko ei ollut se kaikkein kallein vaihtoehto, ja olin sentään ostanut sellaiset kengät, jotka sopivat moniin eri tilaisuuksiin. Ostamani kirjekuorilaukkukin oli ajaton, joten se kävisi monissa muissakin juhlissa. Sain kännykkääni myönteisen vastauksen Teemulta, joten puin trenssin päälleni ja vedin tennarit jalkaan. Lähdin takaovesta, sillä pääsisin vähän oikaisemaan rannalle takapihamme takaisessa metsässä kulkevan lenkkipolun kautta. Kuusenneulaset vaimensivat askelteli äänet, ja koska minua hermostutti tuleva keskustelu Teemun kanssa, joten yritin miettiä kaikkea muuta. Ilma oli yhtäkkiä viilentynyt tällä viikolla, syksy oli selvästikin siis syrjäyttänyt kesän. Vaikka tämä kesä olikin ollut poikkeuksellisen sateinen ja viileä.
Tuijottelin järvelle ja odotin. Viileä tuulenvire sai mut värisemään kylmästä, mutta olin silti iloinen, että olin valinnut tapaamispaikaksi rannan. Vaikka siellä tuulikin enemmän, kuin missään muualla paikkakunnallamme, niin ainakaan siellä ei ollut ketään muuta. Eihän kukaan täysjärkinen tällä ilmalla uimaan menisi.
– Moi.
Käännyin ympäri ja näin Teemun kävelevän mua kohti.
– Moi, vastasin ja väläytin epävarman hymyn.
– Miten Tampereella meni? Teemu kysyi ja veti mut haliin.
Halaus. Se oli niin tuttu ja turvallinen, mutta en pystynyt nauttimaan siitä kunnolla, kun mietin vain mitä Teemun päässä liikkui.
– Mites siellä, oli kiva nähdä Alinaa. Käytiin yksissä bileissä ja shoppaileen ja kylpylässä. Tietysti juteltiin paljon ja silleen. Mites sun viikonloppu?
– Näin kavereita. Ja… mietin meitä, Teemu vastasi ja katsoi mua silmiin melko ilmeettömästi.
– Ja mihin lopputulokseen sä päädyit? kysyin varovasti, odottaen malttamattomana vastausta. Samalla pelkäsin mitä tulisin kuulemaan.
Teemu oli hetken hiljaa, ennen kuin vastasi. Sen hetken me vain tuijotettiin toisiamme silmiin. Teemun vihreät silmät, kuinka usein mä olinkaan vain unohtunut tuijottamaan niitä. Ja kuinka niistä nyt paistoikaan sama epävarmuus, kuin mitä itse tunsin.
– Mä välitän edelleen susta. Tosi paljon. Mutta mä en voi olla miettimättä, että ollaanko me yhdessä ennemminkin tottumuksesta? Me molemmat ollaan muututtu tässä vuodessa jonkin verran, haluttiin me sitä tai ei, Teemu huokaisi ja laski katseensa maahan.
Mieti poikaystäväni sanoja hetken. Kyllä, me oltiin muututtu tänä aikana. Pidin entistä enemmän asioita itselläni, en esimerkiksi halunnut kertoa kellekkään painajaisista, joita edelleen näin Tommista. Eikä se varmasti ollut ainoa muutos. Teemu taas oli entistä epäileväisempi ja jotenkin etäisempi. En tarkalleen osannut sanoa, kuinka ja miten paljon olimme muuttuneet, mutta tilanteemme oli kieltävättä eri, kuin vähän yli vuosi sitten. Roikuimmeko väkisin yläasteajoissa? Tietysti vieläkin välitin Teemusta paljon, mutta riittikö se? Teemu nosti taas katseensa hiekasta mun silmiini, kysyvänä, ilmiselvästi odottaen mun vastaustani. Vastausta, jota en itsekään tarkalleen tiennyt.
– Mäkin välitän susta tosi paljon, mutta kieltämättä meidän tilanne on eri nykyään kuin ysillä, kuiskasin, sillä en halunnut mun ääneni särkyvän.
Hiljaisuus laskeutui taas meidän välille. Tässä ei ollut kysymys meidän typerästä riidasta, vaan syistä sen takana. Kumpikaan ei tuntunut tietävän, mitä sanoa tai mitä tehdä, joten me oltiin vain hiljaa. Teemu veti mut sanaakaan sanomatta taas varovaisuun haliin ja painoi suukon mun päälaelleni. Suljin silmäni ja kuuntelin pojan sydämentykytystä.
– Jos…
Teemu aloitti, mutta vaikeni. Avasin taas silmäni ja taivutin päätäni ylöspäin kohdatakseni taas pojan silmät, jotka katsoivat vähän surullisina takaisin.
– Mitä? kysyin käheällä äänellä, kannustaen Teemua sanomaan lauseensa loppuun.
– Jos me ollaan näin epävarmoja, niin eiköhän se jo kerro, mitä meidän pitäis tehdä, Teemu sanoi hiljaa.
Mä ymmärsin. Meidän suhde olisi ohi, sillä mitä järkeä oli seurustella, jos ei ollut siitä varma?
– Ehkä niin on parempi, myönnyin ja irrottauduin Teemun halista.
Me oltiin hetki hiljaa, tuijotettiin taas vain toisiamme. Tunnelma oli kuitenkin erilainen. Ei epävarmuutta, päätös oli nyt tehty.
– Mä… Mä taidan lähteä kotiin… Nähdään, Teemu sanoi ja kääntyi pois.
– Näkyillään, huikkasin pojalle matalalla äänensävyllä.
Käännyin taas järvelle päin ja tuijotin aaltoilevaa vettä. Muutama kyynel karkasi silmäkulmastani, enkä vaivautunut pyyhkimään niitä pois. Vaikka oloni oli aika surullinen, olin myös helpottunut. Päätös oli nyt tehty. Ja mehän oltiin vasta niin nuoria, joten tässä ei tehty mitään loppuelämän valintoja. Pari kyyneltä lisää vyöryi mun poskilleni ja käänsin selkäni järvelle. Mä halusin kotiin.
|