|
Lähettäjä: vanamo
Päivämäärä: 6.7.13 14:17:04
Edellinen
http://forum.hevostalli.net/read.php?f=11&i=868682&t=868682
Ja jatkoa
-
Mutta isän saaminen hoitoon ei ollutkaan niin helppoa, kuin Oona olu kuvitellut. Jo se, että hän sai ajan psykiatrille, vaati pitkää jonottamista. Oli toukokuun loppu, ennen kuin päätös tuli ja isä sai lähetteen Auroran psykiatriselle vuodeosastolle. Se tarkoitti tietysti vierailuaikoja, jotka tarkoittivat, että Oonan oli vaikea päästä katsomaan isäänsä edes viikoittain töidensä takia. Mutta yhdessä asiassa hoito toi helpotuksen; Oonan ei tarvinnut kantaa jatkuvaa huolta isästään. Hän tiesi, että hoito vaihtuisi jossain vaiheessa avohoitoon, mutta vielä ei tiedetty milloin, joten Oona sai tehd työnsä rauhassa. Hän levittäytyi asumaan koko taloon, sillä asioiden epävarmuuden takia hän ei uskaltanut laittaa sitä vuokralle, ja oli tyytyväinen, että hänen vanhempansa olivat saaneet asuntolainan maksettua kaksi vuotta sitten.
Jotain muutakin oli tapahtunut kaksi vuotta sitten. Juhannus nimittäin lähestyi, ja juhannuksen ajatteleminen toi väkisinkin Oonan mieleen Royn. Hän ei halunnut ajatella koko miestä, heidän viimeisemmästä kohtaamisestaan oli kulunut melkein puoli vuotta, ja sinä aikana myös muut olivat lakanneet puhumasta Roysta. Elena näytti hyväksyvän vihdoin sen tosiasian, ettei Oonasta ja Roysta koskaan tulisi mitään ja Jani, Oonan suureksi riemuksi, näytti olevan ainoastaa tyytyväinen, että mies oli poistunut Oonan elämästä.
- Miten sulla on töitä juhannuksena? Elena kysyi.
- Perjantaina aamuvuoro ja lauantaiksi sain puhuttua illan, Oona sanoi. Hän oli ottanut tarkoituksellisesti pyhäpäivät, sillä niistä sai tuplapalkan. Mutta se harmitti häntä silti, hän ei ollut juhlinut pitkään aikaan.
- Mutta tuut siis perjantaina juhliin?
- Tietysti, siksi se lauantai onkin vasta ilta.
Elena hymyili.
- Ihanaa. Säkin saat sitten ajatukset jonnekin muualle.
Oona ei vastannut. Niin, hän toivoi saavansa ajatukset muualle, mutta pelkäsi pahoin, ettei se onnistuisi. Äidin kuoleman jälkeen ei ollut kulunut tuntiakaan, joina hän ei olisi ajatellut äitia tai isää tai todennäköisesti molempia.
- Keitähän sinne tulee?
- Varmaan puoli Helsinkiä. Tiedäthän sä nää yleiset juhlat.
Oona mietti todennäköisyyttä, että Roy kuuluisi juuri siihen puoleen Helsinkiä, joka tulisi paikalle. Niinhän se oli ollut kaksi vuotta sittenkin. Sitten hän karkotti ajatuksen mielestään. Jos Roy tulisikin, niin millä todennäköisyydellä hän mieheen törmäisi? Ja jos hän törmäisi, Oona ajatteli vihaisena, hän ei olisi miestä huomaavinaankaan.
Juhannus saapui ja toi mukanaan kesän siihen mennessä kuumimman päivän. Oona vaihtoi työvaatteet arkivaatteisiin hikisessä pukuhuoneessa. Väkeä oli sillä kertaa vähemmän vaihtamassa vaatteita, sillä suurin osa oli lomalla.
- Mitä suunnitelmia teillä on? eräs Oonan työkaveri kysyi tultuaan suihkusta.
- Juhlat, Oona sanoi ja pujotti sandaalit jalkaan. - Pitää mennä kotiin laittautumaan. Ihanaa näyttää pitkästä aikaa ihmiseltä.
Ja hän puikahti ulos ovesta ja suuntasi kotiin.
Sankarittaremme, kaikista ulkonäkökeskeisistä vuosistaan huolimatta, oli melkein unohtanut, miten laittaudutaan. Hänellä ei ollut mitään uutta päällepantavaa, mikä oli erittäin dramaattista, mutta hän tuunasi uuden vaateyhdistelmän, kiharsi hiuksensa entistä kiharammiksi, meikkasi huolellisesti ja näytti ihan entiseltä itseltään, kun oli aika lähteä. Eikä hän ollut ainoa, joka suuntasi juhannustansseihin.
- Ihana mekko! Elena kiljaisi ja hypisteli Oonan vanhan punaisen hameen helmaa.
- Kiitti.
Oona hymyili Janille, joka hymyili takaisin. Tänään olisi poikkeuksellinen ilta, sen näki Janin silmistä, siitä, miten mies ei saanut katsettaan irti Oonasta. Nyt, jos Oona löytäisi jonkun komean miehen, jolla saada mustasukkaisuuden kärpänen puraisemaan...
- Harri! Elena huudahti ja heilutti kättään, kun mies tuli heidän luokseen. Oona vilkaisi miestä, harkitsi, ja hylkäsi ajatuksen. Ei, Harri oli mukava, mutta ei silti. Sen pitäisi olla joku vieras, joku
Elena tökkäsi Oonaa kylkeen.
- Roy on tuolla.
Tahtomattaan Oona katsoi. Ja siellä Roy tosiaan oli, pitkänä, kuten aina. Hän oli ruskettunut. Ja juuri silloin, kun Oona katsoi häntä, hänkin katsoi Oonaa. Royn kasville nousi selittämätön hymy, hän nykäisi päätään taaksepäin ja kääntyi pois.
- No just, Oona mutisi. Hän jätti Elenan Harrin ja Janin seuraan ja käveli Royn luo puhkuen kiukkua. Häntä ei noin kohdeltaisi, huomiotta jättäminen kuului hänelle!
- Iltaa, Roy tervehti huomatessaan Oonan lähestyvän. - Kaunis ilma tänään, eikö totta?
Oona heilautti hiuksiaan.
- Sä se et oo muuttunut pätkääkään, hän sanoi pisteliäästi.
- Kuin myös, kiitos vain, Roy virnisti. - Paitsi että oot ilmeisesti antanut mulle anteeksi talvisen, hmm, varsin rohkean tekoni.
- Sitä, Oona sanoi ylimielisesti. - Sä et tuu saamaan anteeksi ikinä.
- Mikä tragedia, mikä murhe, Roy virnuili.
- Sua ei oo näkynyt, Oona sanoi vaihtaen puheenaihetta.
- Mä en oo ollut Suomessa.
Oona kohotti kysyvästi kulmiaan, mutta Roy ei jatkanut. Hän nojasi tanssilavan reunaan lihaksikkaat käsivarret ristissä rinnalla ja katseli Oonaa.
- Mitäs sä oot puuhaillut?
Hetken ajan, ehkä vain sekunnin murto-osan, Oona ajatteli kertoa kaiken. Kertoa, että äiti oli kuollut ja että isä oli Aurorassa, kertoa, että hän teki surkeapalkkaista siivoojantyötä ja eli hädintuskin palkasta toiseen. Mutta hän vaihtoi mieltään, ennen kuin avasi suunsa.
- Mitäs mä, mulla on nyt loma ja ajattelin, että voisin vaikka lähteä jonnekin etelään.
Hän ei ollut aivan varma, miksi valehteli. Mutta silmänurkastaan hän näki Janin, ja Jani katsoi heitä, eikä Oona voinut olla ajattelematta, että tässä oli se mies, jolla Janin saisi mustasukkaiseksi. Tarvittaisiin vain vähän viehätysvoimaa, ripaus flirttiä ja Roy olisi ansassa.
- Kuulostaa hyvältä.
- Joo, no, pitihän sitä rahaa aika kauan säästää, mutta pääsen mä äkkilähdöllä jonnekin Espanjaan. Tai Milanoon, voisin mennä sinne shoppailemaan. Vaatekaappi kaipaisi uudistusta.
Hän heitti Roylle nauravan hymyn ja astui vähän lähemmäs, vakavoitui.
- Mutta oikeasti. Ootko sä ollut koko tän ajan ulkomailla? Mä oon ajatellut sua... aina välillä.
Hän laski katseensa hieman ujosti alas.
- Ootko? Roy kysyi. Oona katsahti häneen ja taas pois.
- Tietysti. Me erottiin riidoissa silloin talvella ja mä mietin... ettei... koskaan pitäisi erota niin. Jos jotain vaikka tapahtuu. Ja sitten kaduttaa. Kaikki sekin, mitä mä silloin sanoin...
Hän puri huultaan kuin olisi huolestunut siitä, että Roy ajatteli vielä asiaa. Roy suoristi selkänsä, mutta ei sanonut mitään. Juuri silloin Elena pöllähti paikalle.
- Roy! Ihanaa nähdä! Eikö olekin mahtavaa, että Oona sai töistä raivattua aikaa päästä tänne? Me ei oltais varmaan ikinä enää nähty, jos niin ei olisi käynyt!
Ja hän halasi Royta ja Oonaa ja juoksi taas pois. Kuuma häpeän puna kohosi Oonan kasvoille. Hän ei kehdannut edes katsoa Royta.
- Niin, se lomahan on vähän paikkaansa vaihteleva käsite, mies sanoi harkiten. Oona kohotti kasvonsa ja huomasi, ettei Roy näyttänyt vihaiselta, vaan pikemminkin kysyvältä.
- Voi, mua vaan hävetti kertoa, Oona sanoi. Häntä alkoi itkettää. - Mikään ei oo hyvin mun elämässä, en mä ole mihinkään Espanjaan lähdössä.
Ja äkkiä hän huomasi purkavansa ulos kaiken, mitä hänellä oli sydämellään. Hän tiesi, että teki siten vain hallaa tavoitteelleen, mutta ei voinut sille mitään. Roy kuunteli häntä keskeyttämättä, ja kun Oona pääsi loppuun, hän sanoi hiljaa:
- Entä miksi sä oikeastaan valehtelit? Et kai vaan häpeän takia?
Oona riiputti päätään.
- Et kai sä kuvittele, Roy sanoi. - Että mä oon saanut kaiken tässä elämässä helpolla? Että oon syntynyt kultalusikka suussa ja kymppitonnit takataskussa? Kuule, mä oon raatanut niska limassa tän eteen, mitä mulla nyt on. Kukaan ei ole mua auttanut. Miksi sä kuvittelet, että mä halveksisin sua, kun sä teet työtä elättääksesi itsesi ja isäsi?
- En mä tiedä, Oona sanoi hiljaa.
- Katso muhun.
Oona piti katseensa maassa. ROy nosti hänen kasvonva ylös leuasta.
- Katso muhun, hän toisti, ja Oona avasi silmänsä ja kasoi Royta suoraan tämän mustiin silmiin. Niissä oli yllättävää lempeyttä.
- Hupsu tyttö, mies sanoi karheasti ja Oona oli varma, että Roy suutelisi häntä. Hän vilkaisi nopeasti Janiin päin silmänurkastaan ja piilotti hymyn, verhosi silmänsä ripsillään. Roy vilkaisi Janiin ja päästi irti. Hänen kasvoilleen palasi niille luonteenomainen tutkimaton ilme.
- Ole ylpeä siitä, mitä teet, häpeäminen ei auta mitään. Ja mene nyt takaisin ystäviesi luokse, mullakin on omaa seuraa.
Ja hän käänsi selkänsä Oonalle, joka jäi katselemaan hänen peräänsä melkein pettyneenä.
|