Lähettäjä: vanamo 
Päivämäärä:   27.2.13 17:11:25

Hellou lukijat. Tämä tarina syntyi päässäni joskus lukioaikana ja nyt viimein sain sen aloitettua. Nyt sitten laitan sen tänne saadakseni siitä jotain irti. Nimittäin kommentia. Risut on erityisen tervetulleita, koska niistä oppii eniten.
Kyseessä on siis tarina, kertomus, mikä ikinä haluatte sen olevan. En sanoisi rakkaus, sanoisin draama.
Olkaa hyvät.

Tarina Nartusta ja Kusípäästä, eli Tuulen viemää 2000-luvulla

Oona oli kaunis. Kuka tahansa olisi sanonut niin nähtyään hänen pitkät, kullanhohtoisiksi ruskettuneet säärensä, täydellisen tiimalasivartalonsa, kastanjanruskeat luonnostaan kihartuvat hiuksensa ja syvänruskeat silmänsä, joita reunustivat pitkät, tuuheat ja tummat ripset. Niin, Oona oli kaunis, ja tiesi sen. Ei hän kauneudellaan ylpeillyt, pikemminkin piti sitä itsestäänselvyytensä. Hän oli niitä nuoria naisia, joilla riitti ihailijoita. Hän käänsi miesten katseet kaupungilla sama se mitä hänellä oli yllään. Sanottakoon tosin, että hän mietti aina tarkkaan, mitä hänellä oli yllään. Ja tietysti hänellä oli kavereita. Sanon ’kavereita’, koska ystäviä hänellä ei juuri ollut. Oona ei ollut täydellinen ihminen, sillä se, mitä hän oli ulkoisesti voittanut, oli otettu sisältä pois. Miespuolisia ystäviä hänellä riitti, ja hän osoitti heille huomiota sen mukaan mitä halusi ja miten heitä tarvitsi. Loukkaukset hän sai heiltä helposti anteeksi hymyllä ja kehuilla. Sen sijaan naispuoleiset henkilöt pyrkivät yleisesti karttamaan häntä. Ei siksi, että he olisivat olleet kateellisia (vaikka varmasti silläkin oli osuutensa asiassa) vaan siksi, ettei Oona yksinkertaisesti tullut toimeen toisten naisten kanssa. Oikeastaan Oonalla oli vain yksi naispuoleinen ystävä, hänen serkkunsa Elena. Ikävä kyllä Oona ei antanut paljoakaan arvoa Elenan ystävyydelle. Osasyy oli se, että Elena oli mitäänsanomaton, hiljainen seinäruusu, joka oli helposti taivuteltavissa ja jolla ei tuntunut olevan omaa mielipidettä juuri mistään asiasta. Suurin syy, sen voin kertoa, oli kuitenkin se, että Elenan uunituore poikaystävä oli myös Oonan pitkäaikainen ihastus. Kysytte varmaan miksi Oona ei ollut hurmannut kyseistä poikaa itselleen, jos kerran hänen sydämensä veti tämän puoleen? Sitä en osaa kertoa. Ehkä Oona ei osannut olla hurmaava sellaisen seurassa, josta todella välitti. Tai ehkä Jani oli immuuni Oonan kauneudelle. Ottakaa itse selvää.

Se päivä, josta tarinamme alkaa, oli, kuten niin usein tällaiset tarinat, äärettömän kaunis kesäpäivä. Oona oli suunnannut rannalle ja odotti sinne saapuvaksi Elenaa ja Satua, Elenan ystävää. Hän oli levittänyt rantapyyhkeen melko kauas rantaviivasta ja katseli merelle päin aurinkolasiensa läpi. Siellä seisoi joukko nuoria miehiä. Ranta oli ainoa paikka, jossa Oona tunsi joskus jäävänsä liian vähälle huomiolle. Fakta oli, että bikinikeleillä muutkin näyttävät naiset riisuutuivat kuoristaan helpommin. Yksi joukon miehistä, hän oli ehdottomasti mies eikä poika, kuitenkin katsahti Oonaan päin ja katsoi sitten uudestaan. Oona soi hänelle hymyn ja mies virnisti takaisin. Itsetyytyväisenä hän sitoi hiuksensa löysälle nutturalle ylös säästääkseen ne kastumiselta uimisen yhteydessä. Hän odotti, että mies tulisi juttelemaan. Se ei usein kestänyt kovinkaan kauaa. Siispä Oona otti laukustaan Cosmopolitanin ja avasi sen. Jonkin ajan kuluttua hän nosti katseensa hieman hämmästyneenä. Mies ei tullut, ei ollut matkalla eikä edes katsonut häneen. Hän, Oona räpytti silmiään ja nosti aurinkolasit otsalleen, kyllä vain, hän jutteli toisen nuoren naisen kanssa! Oona nyrpisti nenäänsä. Tuo nainen ei edes ollut kovin kaunis. Vatsa pömpötti ja bikinien turkoosi riiteli ikävästi naisen maantienruskeiden lyhyiden hiusten kanssa.
- Oona!
Hän hätkähti ja käänsi katseensa tuosta röyhkeästi nuorukaisesta Elenaan, joka seisoi auringon edessä ja hymyili leveästi. Satu murjotti hänen takanaan. Oona ja Satu eivät olleet koskaan tulleet hyvin toimeen, mutta kumpikaan ei antanut sen näkyä toisen seurassa. Olennaista oli, että Satu kadehti kaikkea, mitä Oonalla oli ja Oona tiesi sen.
- Moi.
Elena levitti pyyhkeensä Oonan viereen, riisui tunikansa ja istui.
- Ihana ilma.
Kommentti oli niin Elenan tyylinen, että Oonan oli vaikea estää pyörittämästä silmiään. Sää. Elena puhui aina säästä. Kukaan itseään arvostava nuori nainen ei puhuisi ystäviensä kanssa säästä.
- Joo, Oona myhähti. Hän toivoi, ettei hänen tarvitsisi olla Elenan seurassa, ettei Elena olisi hänen serkkunsa ja voi! ettei ainoa keino päästä lähemmäs Jania olisi Elenasta kiinni.

- Mä meen uimaan, Oona sanoi, nousi ylös ja venytteli pitkää, solakkaa varttaan. – Kuka tulee mukaan?
Satu ilmoitti olevansa valmis. Lukijalle kerrottakoon, että Satu oli käynyt läpi tiukan treeniohjelman talven ja kevään aikana päästäkseen rantakuntoon ja onnistunutkin kohtuu hyvin. Oona myönsi, joskaan ei ääneen, että Satu oli laihtunut ja näytti itse asiassa aika hyvältä. He lähtivät ja jättivät tunnontarkan Elenan levittämään kolmenkympin suojakerrointa harteilleen. Tarkoituksellisesti Oona kiersi pidemmän mutkan rantaviivalle. Hän huomasi, että hänelle aiemmin virnistänyt nuori mies oli jälleen siirtynyt kavereidensa luo. Lähemmäs päästyään hän huomasi, että tuo mies ei ollut mitenkään erityisen komea, joskaan ei ruma. Hän oli pitkä ja harteikas, selkeästi paljon treenannut mies, jolla oli tummat laineikkaat hiukset. Oona arveli hänessä olevan eteläeurooppalaista verta. Miehen kulmakarvat olivat hieman liian paksut ja leuka hieman liian kapea ollakseen komeat. Silmät olivat pistävät ja melkein mustat. Lisäksi hänellä oli raamiparta. Oona oli aina inhonnut miehiä, joilla oli jotain partaan viittaavaa, mutta tästä miehestä parta teki miltei viehättävän.

Mies kääntyi ja huomasi hänen tuijotuksensa. Hän sanoi jotain kavereilleen ja käveli sitten hänen luokseen.
- Nauttiiko neiti näkemästään?
Oona jäi harvoin sanattomaksi, olkoot tämä yksi niistä kerroista.
- Mitä?
Mies virnisti.
- Roy, hän esittäytyi ja tarjosi kättään. – Ja sä olet Oona.
- Ja mistä sä sen tiedät?
- Sanooko juhannus ilta mitään?
Ah! Oona alkoi hymyillä. Hänellä ei edelleenkään ollut aavistusta kuka tämä epämiellyttävä olento oli, mutta hän epäili aavistavansa. Juhannus ilta oli vietetty rantabileissä ja siellä oli ollut useampikin Royn kaltainen pitkä, tumma mies, joka oli Oonaa lähestynyt. Tämän täytyi siis olla yksi heistä. Nyt Oona osaisi käyttäytyä. Hän tiesi, miten ihastuneita nuoria miehiä käsitellään.
- Ja sulle tuli ikävä? hän kysyi hymyillen juuri sopivan leikillisesti.
- Sinä se tässä jäit kiinni katselemisesta.
Vieno puna nousi Oonan poskille, mutta hän ei laskenut katsettaan.
- Anteeksi, hän sanoi nyt jo melko kylmästi. – Mutta mä olin menossa uimaan.
Roy kumarsi naurettavasti ja astui pois laineiden ja Oonan välistä.

Roy. Oona istui kahvilassa Elenan ja Satun kanssa ja miettiä Royta. Ei ollut lainkaan miesten tapaista kohdella häntä noin… pilkallisesti! Kumpikaan hänen seuralaisistaan ei ollut huomannut koko tapausta ja Oona paloi halusta puhua asiasta jonkun kanssa. Mutta kenen? Muut tytöt eivät halunneet kuunnella häntä, eikä asiasta voinut puhua miestenkään kanssa. Oikeastaan Oona olisi halunnut mennä kotiin, mutta Elena oli kertonut Janin tulevan päästyään töistä eikä Oona halunnut menettää ainoatakaan tilaisuutta puhua Janin kanssa. Mutta Jani ei ehtinyt tulla ennen kuin kahvilan ovi avautui ja kaikista Helsingin asukkaista sisään astui Roy. Oona käänsi katseensa välittömästi pois. Tuo retku ei ollut hänen katseensa arvoinen. Mutta mitä ilmeisimmin Roy oli eri mieltä, sillä hän asteli heidän pöytänysä luo hymyillen leveästi.
- Oona, hän sanoi ja kosketti otsaansa kuin sotilas. Sitten hän kääntyi kahden muun puoleen.
- Hyvää päivää nuoret naiset, hän sanoi. – Lienette tämän hurmaavan nuoren naisen ystäviä.
Oona tuijotti kiinteästi lasissaan kuplivaa siideriä eikä kiinnittänyt mitään huomiota mieheen, joka kysymättä istui hänen viereensä. Elena hymyili kohteliaasti.
- Joo. Mä olen Elena, Oonan serkku, ja tässä on Satu.
Roy nyökkäsi heille ja kääntyi sitten katsomaan Oonaa.
- Mä olen varmaan loukannut sua jotenkin, hän virnuili. – Kun kohtelet mua noin kopeasti. Viikko sitten oli ihan eri ääni kellossa.
- Viikko sitten, Oona sylkäisi, koska ei kestänyt enää olla hiljaa. – Sä et ollut tuollainen… tuollainen…
Roy kohotti kulmiaan.
- Jännittävää, hän kuiskasi. – Minkä tuomion sä mulle langetat?
Oona puuskahti raivoissaan.
- Ja kuka sulle antoi luvan tulla siihen istumaan? Me odotetaan seuraa.
- Aah, Roy sanoi ja nojautui penkin selkänojaa vasten. – Jania, epäilemättä.
Elena alkoi hymyillä pehmeästi, niin kuin aina, kun Janista puhuttiin.
- Tunnetko sä Janin?
- En! Mutta kuolen halusta tutustua.
Äkkiä Oona muisti jotain. Hän tunsi kuuman punan uhkaavan nousta kasvoilleen, mutta nielaisi sen pois.
- Miksi? Elena kysyi vilpittömän kiinnostuneena. Hän ei huomannut Royn äänen ivallisuutta lainkaan. Roy sen sijaan huomasi Elenan lempeän kiinnostuksen asiaa kohtaan ja hänen kovan sarkastinen ilmeensä suli.
- Nähdäkseni sen miehen, joka osaa arvostaa sun kaltaista nuorta naista, hän sanoi, eikä Oona osannut sanoa oliko tämä tosissaan vai ei.

Jani saapui. Oona oli suunnattoman helpottunut kun hontelo, lyhyttukkainen mies asteli pöydän luo. Nyt Royn täytyisi lähteä. Mutta ei, kyseisellä miehellä ei ollut aikomustakaan nousta. Kun Jani tuli paikalle ja Elena nousi halaamaan häntä (he eivät ikinä suudelleet julkisesti) Roy kääntyi katsomaan Oonaa. Katse näytti yllättyneeltä.
- Tässäkö on kuuluisa Jani? hän kuiskasi Oonan korvaan. – Olen vaikuttunut!
Oona puristi huulensa tiukasti yhteen eikä sanonut mitään.
- Oona, Jani sanoi ja nyökkäsi hymyillen. Oona taikoi kasvoilleen kauneimman hymynsä, joskin Roy vieressä häiritsi häntä. Janikin huomasi miehen ja katsoi tätä kysyvästi.
- Roy, tämä esittäytyi, mutta ei sanonut itsestään enempää. – Me ollaan tässä odoteltu sua.
- Ai? Miksi?
Roy kohautti harteitaan. Oona ihmetteli, miten tämä sai tuohon mitättömään liikkeeseen niin paljon viestintää. Se tuntui sanovan hänelle itselleen kaiken, mutta ei muille oikeastaan mitään.
- No mutta, Roy sanoi aivan äkkiä ja nousi. – Minä tästä häivynkin.
Hän katsahti Oonaan ja lähti ovelle.
- Sori, Oona mutisi ja seurasi Royta ripeästi. Miehelle pitäisi puhua pian, ennen kuin tämä menisi avaamaan suunsa kun ei pitäisi.

Lähettäjä: B-) 
Päivämäärä:   27.2.13 22:56:49

Kiva!(: jään lukemaan

Lähettäjä: Secretariat 
Päivämäärä:   28.2.13 12:42:31

Tykkäisin enemmän, jos tarina olisi oonan kertomana, eli minä-kertojana. Silloin teksti olisi sujuvampaa. :)

Lähettäjä: Tampio 
Päivämäärä:   28.2.13 14:03:01

Tykkään. Milloin laitat jatkoa?

Lähettäjä: vanamo 
Päivämäärä:   28.2.13 19:25:19

Jee kiva kun tykkäätte! Laitan jatkoa viikonloppuna.
Secretariat: voipi olla, mutta mä haluan pitää kertoja yleisluontoisena, koska jatkossa pitää saada avattua myös muita henkilöitä :)

Lähettäjä: Alina 
Päivämäärä:   28.2.13 20:06:56

Äh, pyysit risuja joten täältä tulee. Klisee. Klisee. Liian monessa tarinassa on päähenkilönä joko Oonan kaltainen (pitkät hiukset, hyvä kroppa, upea suosittu, mutta sisältä tyhjä yms) tyyppi tai sitten vaihtoehtoisesti sellainen silmiinpistämätön syrjään vetäytyjä, johon kuin ihmeen kaupalla koulun komein poika ihastuu. Ja liian monessa tarinassa pääparin kohtaaminen noudattaa juuri tuon kaltaista kaavaa. (Mies suhtautuu kiusoittelevasti, naisesta mies on ärsyttävä, mutta jää päähän pyörimään...yms) Voin jo aavistaa miten tarina kulkee. Kissa hiiri leikkiä alussa, vähän draamaa, rakkautta, vihaa ja lopuksi taas rakkautta. Tämä nyt on tietysti vasta eka pätkä ja olisi kiva jos osoittaisit ennusteeni vääräksi.

Ettei nyt menisi pelkäksi mollaamiseksi niin täytyy sanoa, että vaikka juoni vaikuttaa köyhältä niin tekstiäsi on erittäin mukava lukea. Sujuvaa on. :)

Lähettäjä: Nikke 
Päivämäärä:   2.3.13 18:07:43

Tarinan nimi....

Lähettäjä: moimoi 
Päivämäärä:   2.3.13 22:12:19

Tää on ihan kiva jään seuraileen.

Lähettäjä: vanamo 
Päivämäärä:   3.3.13 12:25:13

Alina: Oi kyllä mä tiedän, että tämä on klisee. Kliseet on elämän suola :) kliseissä olen hyvä. Eikä mun mielestä se oli kiinni siitä, kuinka monta kertaa tarina on kirjoitettu, vaan siitä miten se on kirjoitettu. Mutta kuten aloitusviestissä sanoin, en kutsuisi tätä tarinaa rakkaustarinaksi, vaan draamaksi. Niissä on iso ero. Enempää en kerro, etten pilaa tätä teiltä.

Tässä jatkoa!

--

Lukija varmaan tietää, että joskus elämässä tulee eteen tilanteita, joihin on pakko myöntyä, vaikka ei haluaisi. Sellaiseen tilanteeseen oli sankarittaremme nyt ajautunut. Hän, kaikista maailman ihmisistä, oli lähtenyt treffeille epämiellyttävän miehen kanssa vain saadakseen tahtonsa läpi. Tosin Oona ei kutsunut tapaamista treffeiksi eikä liioin olisi sanonut menevänsä tapaamaan jotakuta vastakkaisen sukupuolen edustajaa siinä mielessä. Enemmänkin hän ajatteli liiketapaamista. Tapaamalla Royn hän maksaisi tämän hiljaisuudesta.

Heillä oli tapaaminen kahvilassa ja Oona saapui paikalle harkitusti myöhästyen, ei enempää kuin viisi minuuttia. Hän tiesi, että se oli välttämätöntä, ettei vain sattuisi tilannetta jossa hän joutuisi odottamaan Royta. Tyytyväisenä hän pisti merkille, että Roy oli paikalla. Vähemmän tyytyväisenä hän huomasi, että tämä luki lehteä. Toisin sanoen hän ei katsellut malttamattomana ympärilleen odottaen saapuisiko Oona paikalle vai ei. Oona istui häntä vastapäätä, mutta Roy ei vieläkään kohottanut katsettaan vaan luki jutun tyynen rauhallisesti loppuun, taitteli lehden ja katsoi sitten kaunottareen, joka istui häntä vastapäätä.
- Ja herra suvaitsee huomata seuralaisensa.
Roy virnisti. Oona pisti merkille, että hänen toinen suupielensä kohosi ylemmäs kuin toinen.
- Ja neiti suvaitsi saapua paikalle.
- Oliko mulla vaihtoehtoja?
- Tietysti, ei kukaan sua tänne pakottanut.
Oona kohotti kulmaansa hymyilemättä.
- No mutta, mitäs saisi olla, mä tarjoan.
- Ensin sä saat luvata, ettet ikinä missään olosuhteissa kerro kenellekään mitä kuulit ja näit niissä juhlissa.
- Puoli valtakuntaa kuuli ja näki mitä tapahtui.
Siinä vaiheessa Oona tajusi, että hänen pitäisi vaihtaa taktiikkaa. Hän nojasi leukansa käsiinsä ja laski silmäluomensa alas.
- Mä vaan pelkään niin paljon, että menetän Elenan ystävyyden, hän sanoi ääni väristen. Sitten hän kohotti silmänsä Royhin ja hymyili varovasti. – Etkö sä tekisi palveluksen, ihan vain… ihan vain tosiystävyyden nimeen?
Ja hän kosketti Royn kättä pöydän päällä. Koko esityksen ajan Roy hymyili ivallisesti.
- Mä voin harkita sitä, hän sanoi. – Pientä maksua vastaan.
- Oi, mitä vain sä pyydät! Oona kujersi kieritellen kiharaa sormensa ympärille. Roy kumartui lähemmäs pöytää, sen yli kohti Oonan kasvoja, pysähtyi ja hymyili.
- Sä et ole sen arvoinen, hän tokaisi ja vetäytyi pois. – Okei, mä lupaan pitää sun pienen salaisuutesi.

Roy otti taas lehden ja avasi sen eteensä. Kesti hetken, ennen kuin Oona löysi kielensä. Hänelle ei ollut koskaan ennen käynyt näin. Tuossa miehessä oli jotakin merkillistä, häneen ei tepsinyt lainkaan Oonan lumovoima. Juuri nytkin Oonasta tuntui, että mies piti häntä pilkkanaan.
- Mitä sä oikein haluat musta? Oona äyskähti. Roy kohotti katseensa lehdestä.
- En mä halua susta yhtään mitään.
- Ihan muuten vain pyysit ulos vai?
- Halusin vain nähdä mihin susta on.
- Mitä?
- Täytyy sanoa, että olen vähän pettynyt.
Oona sai tarpeekseen. Hän nousi ja oli jo lähdössä ennen kuin kääntyi takaisin.
- Sä olet ihan käsittämätön ääliö. Mä oon tavannut miehiä lyhyen elämäni aikana ihan tarpeeksi paljon tietääkseni sen. Sä oot, mitä, kolmekymppinen, eikä sulla ole minkäänlaisia tapoja. Käyttäydyt ihan ristiriitaisesti ilman mitään syytä ja luulet sillä tavalla jotenkin tekeväsi vaikutuksen. Arvaa mitä? Ei onnistu. Niin että hyvää elämää vaan ja toivottavasti ei koskaan enää tavata.
Ja hän marssi ulos kahvilasta.

Sillä hetkellä Oona oli niin raivoissaan, ettei jaksanut edes hymyillä vislaavalle pojalle puolivälissä Esplanadia. Hän näytti tälle keskisormea vilkaisemattakaan ruskettuneita kasvoja ja marssi eteenpäin. Kaksi korttelia myöhemmin hän tajusi unohtaneensa laukkunsa, pysähtyi ja kirosi ääneen. Kaikista päivistä ja kaikista kahviloista sen piti olla juuri tänään ja juuri tuo kahvila, minne Oona laukkunsa jätti. Hän kääntyi ympäri ja oli törmätä Royhin, joka tuli häntä vastaan. Tämä kohotti laukkua ja hymyili miltei ystävällisesti.
- Elämä voisi olla vähän vaikeaa ilman tätä, hän sanoi. Oona valmisteli terävää vastausta, mutta ei ehtinyt sanoa sitä ennen kuin huomasi, ettei Royn äänessä ollut lainkaan pilkkaa.
- Kiitti.
Roy virnisti. Tuo virnistys oli oikeastaan aika hurmaava, Oona pisti merkille. Hän hymyili takaisin.
- Mä oon pahoillani, jos loukkasin sua jotenkin, Roy sanoi yllättäen.
- Ai ’jos’?
- Okei, kun.
Oona oli hetken hiljaa ja nyökkäsi sitten.
- Anteeksipyyntö hyväksytty. Tämän kerran.
- Tarkoittaako tuo, että tulee seuraavakin kerta?
- Jotenkin musta tuntuu, etten mä pääse susta ihan näin helpolla eroon.
- Voi olla.
Hiljaisuus levisi heidän välilleen. Oona heilautti ruskeat hiukset niskaansa ja hymyili.
- Selvä, hyväksyn sut mun kaveriksi. Kunhan pidät suusi kiinni.
- Tai mitä?
- Saat maistaa kostoni suloista miekkaa.
Roy nosti kätensä ylös antautumisen merkiksi.
- Okei, armoa! Lupaan pyhästi olla sanomatta sanaakaan asiasta kenenkään kuullen koskaan.
Oona nauroi, vilpittömästi nauroi, ja he lähtivät yhdessä jatkamaan matkaa.

Koskaan ennen ei Oona ollut tuntenut oloaan niin sekavaksi kuin sinä iltana. Tämä Roy, tämä omituinen mies, oli käyttäytynyt aivan päinvastoin kuin Oona oli olettanut. Ja se, että hän oli melkein suudellut, mutta ei kuitenkaan! Tietenkin oli selvää, ettei Oona missään vaiheessa ollut toivonutkaan Royn suutelevan ja oli pelkästään tyytyväinen, ettei tämä ollut. Mutta hän ei ymmärtänyt, mitä mies oli tarkoittanut sanoessaan, ettei Oona ollut sen arvoinen. Ei ollut minkä arvoinen? Suudelman? Siitä voisi keskustella uudestaan. Oona tiesi montakin miestä, jotka olisivat olleet hyvin eri mieltä asiasta. Lukija, älä ymmärrä nyt väärin, ei Oona ollut sellainen nainen. Ei, ei hän ollut kovin montaa miestä suudellut. On muistettava, että Oona oli rakastunut, eivätkä rakastuneet naiset suutele vastaan tulevia miehiä ihan vain huvikseen. Mutta niitä miehiä, jotka pitivät Oonan kauniita, täyteläisiä, selväpiirteisiä huulia suutelemisen arvoisina, oli useampia. Jopa Jani… mutta ei, ajatus sai Oonan punastumaan. Oli tilanne mikä tahansa, Roy oli nyt Oonan puhelinnumeroissa eikä sieltä lähtisi kovin nopeasti pois.

Niin helpolla Oona ei kuitenkaan selvinnyt. Edessä olivat nimittäin kaverit, ennen kaikkea Jani. Mitä Jani ajattelisi siitä, että Roysta tulisi osa heidän elämäänsä? Selväähän oli, että Oona ja Roy eivät seurustelleet eivätkä koskaan seurustelisi, mutta Jani ei välttämättä ymmärtäisi sitä. Tai Elena. Oonahan ei välittänyt Elenan mielipiteestä, kuten lukija varmasti hyvin tietää, mutta pelkäsi Elenan mielipiteen vaikuttavan Janiin. Ja eihän hän voisi mitenkään selittää Roylle mitä hän pelkäsi! Mies piti häntä muutenkin pilkkanaan, saati sitten jos hän avautuisi tässä huolessaan. Ei, Oona pitäisi suunsa kiinni ja toimisi kuten aina ennenkin.
- Ai niin joo, hän sanoi kuin ohimennen eräänä päivänä. – Roy liittyy seuraan. Muistatteko? Se yksi jätkä silloin kahvilassa.
- Ai se pitkä ja tumma? Jani kysyi. – Miksi?
Oona kohautti harteitaan katse tiukasti viinipullossa, jota hän kaivoi laukustaan.
- Se halusi tulla piknikille.
- Oi, Elena sanoi ja hymyili. – Kyllä se saa tulla.
Tietäen täsmälleen mitä Elena ajatteli, Oona tuhahti.
- Se on kaveri, että se siitä.
- Eikös se ole aika vanha? Jani kysyi.
- Kolmekymppinen, Oona sanoi. – Miten niin?
- Ei mitenkään. Ei kun sitä vaan, että teillähän on kahdeksan vuotta ikäeroa.
- Me ei seurustella!
- Mutta voisitte, vai mitä? Elena kysyi hymyillen.
- Ei, ei edes voitais, Oona sanoi. – Se ei ole mun tyyppinen.
- Miksi se sitten tulee?
Oona kohautti harteitaan.
- Se halusi tulla. Enkä mä voinut kieltääkään.
- Mikset? Jani kysyi.
Sekunnin murto-osan ajan Oona mietti, miksi ei. No, ehkä siksi, että Roylla oli hallussaan arkaluontoista tietoa Oonasta, eikä sitä tietoa saanut päästää ilmoille. Joten jos Roy halusi tulla, niin Oonalla ei ollut mitään sanomista vastaan. Ongelmana toki oli, että Roy oli saapumassa juuri niiden ihmisten seuraan, joiden korvat piti kaikkein tarkimmin sulkea kaikelta tiedolta. Ehkä Roy halusi tulla juuri siksi! Oonalle nousi pala kurkkuun. Pitäisikö koko juttu perua? Soittaa Roylle ja sanoa, ettei kannattanut tulla? Mutta siinä vaiheessa, kun ajatus nousi Oonan mieleen, saapui Roy paikalle.

- Siinä paha, missä mainitaan, Jani sanoi nousten ylös. – Terve.
He kättelivät, Roy hymyillen vinosti.
- Puhuttiin just susta, Elena sanoi hymyillen leppeästi. – Mikä sut ajoi Oonan seuraan?
Oonan ja Royn katseet kohtasivat. Mies hymyili Oonalle miltei rauhoittavasti.
- Jaa. Sattuma. Juhlat. Mikä nyt ihmisiä yleensä yhteen saattaa.
Hän istui Oonan viereen ja hymyili tälle.
- Tai ehkä se oli vain Oonan säkenöivä ulkonäkö.
Puhuteltava punastui lievästi ja keskittyi kaatamaan viiniä vielä yhteen pahvimukiin.
- Älä turhaan ujostele, Roy sanoi. – Sä tiedät varsin hyvin, että näytät hyvältä. Älä esitä vaatimatonta.
- Sä se osaat imarrella naista.
Roy virnisti ja otti mukin vastaan. Heidän sormensa hipaisivat toisiaan ja Oona veti kätensä nopeasti pois.
- No Elena ja Jani, mies sanoi kääntäen huomionsa kokonaan pois Oonasta. – Oona on puhunut teistä. Mitenkäs te päädyitte yhteen?
- Ootko sä puhunut meistä? Elena kysyi ilahtuneena. – Mitä?
- Kertoi vaan, että te olette se ideaalipari.
Katse Oonan silmissä tummeni ja Roy virnisti leveästi.
- Että?
Elena otti huikan viinistään ja katsoi Jania hymyillen.
- Me ollaan oltu kavereita vaikka miten pitkään, hän sanoi. – Sitten, juhannuksena, Jani kysyi voitaisiinko me olla jotain enemmänkin.
- Romanttista.
Oona kuuli ivan Royn äänessä, mutta Elenan ilmeestä päätellen tämä ei sitä kuullut.
- Ja mitenkäs tämä herra päätyi kyseiseen ratkaisuun? Voisin vakuuttaa, että sun kaltaisella miehellä olisi paljon naisia tarjolla.
Jani punehtui.
- Me vaan sovitaan Elenan kanssa yhteen.
Oona kumartui lähemmäs Royta.
- Sä liikut vaarallisilla vesillä, hän kuiskasi miehen korvaan. Roy käänsi päätään niin, että heidän kasvonsa olivat vastakkain. Oona ei perääntynyt, tätä erää Roy ei voittaisi. Hän tunsi miehen kuuman hengityksen kasvoillaan.
- Älä pelkää, kaunotar, hän naurahti hiljaa. - En ylitä rajoja.
- Te ootte söpöjä, Elena huokaisi. Sekä Roy että Oona kääntyivät häneen päin.
- Me ei olla pari, Oona tuhahti. – Usko jo.

Lähettäjä: minä vaan 
Päivämäärä:   4.3.13 23:01:12

Aika hyvä kyllä 2010 -luvun Tuulen viemääksi. Jään odottelemaan jatkoa.

Lähettäjä: vanamo 
Päivämäärä:   9.3.13 15:54:14

Heipähei, tässä on lyhyempi jatkopätkä :)

-

Jotkut sanovat, etteivät miehet ja naiset voi olla ystäviä, sillä vähintään toisella osapuolella on mukana muitakin ajatuksia. Mutta Oona ja Roy olivat, jos niin voi sanoa, ystäviä. Ainakin heidän suhteensa täytti ystävyyden määritelmät. He tapasivat, juttelivat ja erosivat, eikä heidän suhteessaan ollut mitään sen kummempaa.

Yhtenä elokuun päivänä he tapasivat mennäkseen elokuviin. Se oli Oonan ehdotus, ja mukaan oli alkusi pitänyt tulla muitakin, mutta sattuneista syistä he olivat loppujen lopuksi menossa kahdestaan. Tällä kertaa Oona oli paikalla ennen Royta. Ja vain vähän ennen miehen saapumista sankarittaremme sai tekstiviestin.
- Moi, Roy sanoi tullessaan paikalle. Hän huomasi puhelimen Oonan kädessä, naisen kalvenneet kasvot ja lakkasi hymyilemästä.
- Huonoja uutisia?
Oona hätkähti. Hän kohotti katseensa Royhyn ja katsoi taas puhelintaan.
- Mun koira… äiti laittoi just viestin, että se pitää lopettaa.
Ja saatuaan lauseensa loppuun hän alkoi itkeä. Vihaisena itselleen siitä, että häpäisi näin itsensä Royn edessä, hän alkoi kaivaa nenäliinapakettia laukustaan. Roy oli hiljaa Oonan kirotessa sekaista laukkuaan.
- Naura vaan, hän sanoi uskaltamatta vilkaista ylös. – Mutta se koira oli mun tuki ja turva kaikkein vaikeimpina vuosina.
Sanaakaan sanomatta Roy veti Oonan syliinsä ja halasi tätä.
- En mä naura, Roy sanoi yllättävät lempeästi. Hän otti taskustaan puhtaan nenäliinan ja ojensi sen Oonalle. – Kun mä olin pieni, mulla oli koira nimeltä Mars. Mä olin hillitön avaruusfani, joten tietysti se piti nimetä planeetan mukaan.
Oona naurahti tukkoisesti Royn rintaa vasten.
- Se piti lopettaa aika pian sen tulon jälkeen. Se oli mun paras ystävä. Mä olin aika yksinäinen lapsi.
Hän nojasi leukansa vasten Oonan päälakea.
- Haluatko sä mennä mukaan? hän kysyi. Oona kohotti katseensa ja niiskaisi.
- Joo…
- Mulla on auto vähän matkan päässä. Mä vien sut.

Matka eläinlääkärille tuntui menevät hetkessä. Kumpikaan ei puhunut matkan aikana. Oona nojasi otsaansa ikkunaan ja katsoi ulos näkemättä mitään. Hän ajatteli ainoastaan koiraansa, joka lopetettaisiin aivan pian. Sillä oli ollut syöpä, mutta Oona ei ollut ikinä ajatellut, että se pitäisi lopettaa. Naiivisti hän oli ajatellut, että tapahtuisi ihme ja koira paranisi. Mitä Roy ajatteli, on täysin lukijan mielikuvituksen varassa. Ehkä hän muisteli Marsia, sen kosteaa kirsua, tai ehkä hän ei ajatellut mitään. Mutta kun hän pysäytti auton, hän otti Oonan käden käteensä ja puristi.
- Tää on paras ratkaisu sen kannalta, hän sanoi hiljaa.
- Mä tiedän.
- Tuunko mä mukaan?
Oona pudisti päätään.
- Äiti ja isä on siellä. Kyllä mä pärjään.
Hän hymyili surullisesti, veti kätensä Royn otteesta ja avasi oven.
- Kiitos, hän sanoi. Ro nyökkäsi. Ovi pamahti kiinni ja mies käynnisti auton.

Oona ei ollut täysin sydämetön ihminen. Perhe oli aina ollut hänelle tärkeä. Hän oli ainoa lapsi, mutta ei silti hemmoteltu. Ei, hänen vanhempansa olivat realistisia kasvattajia ja olivat yrittäneet karsia turhamaisuutta pois tyttärestään. Mutta kaikessa ei voi onnistua.
- Moi, Oona sanoi istuessaan äitinsä viereen. Dalmatialainen nimeltä Pipsa heilutti häntäänsä ja katsoi Oonaa ruskeilla silmillään. Oonan äiti halasi tytärtään.
- Kuka sut toi tänne?
- Roy.
- Tuleeko se sisään?
Oona ravisti päätään. Hän rapsutti Pipsaa ja katsoi isäänsä.
- Koko perhe kokoontuu katsomaan kuolevaa koiraa, mies sanoi. – Mennäänkö tämän jälkeen syömään?
Oonan kurkkua kuristi.

Koko päivän Oona kulki kuin sumussa. Vaikka hän asuikin yksin ja koira vanhempien luona, tuntui koti silti illalla tyhjemmältä kuin ennen. Hän laittoi musiikin soimaan, mutta sammutti sen pian. Hiljaisuus tuntui melkeinpä paremmalta. Hän soitti Elenalle.
- Pipsa on kuollut.
- Voi ei!
Oona alkoi itkeä. Hän kuunteli Elenan rauhoittavaa ääntä. Oli yllättävää, miten hyvältä se tuntui. Ihan kuin serkku olisi istunut vieressä ja halannut. Miksi se oli niin rauhoittavaa, Oona ei tiennyt, mutta ei välittänyt ajatellakaan. Tärkeintä oli, että se tuntui hyvältä.
- Onkohan Pipsa koirien taivaassa? Oona kysyi lapsellisesti.
- Tuntuuko sen ajatteleminen paremmalta?
Oona mietti hetken.
- Ei.
- Ei se sitten oli, Elena sanoi. – Mutta ainakaan se ei kärsi enää.
- Niin.
- Haluatko sä, että mä tuun sinne ja tuon jäätelöä?
- Joo.
- Okei, mulla menee puolisen tuntia.
Oona kuunteli puhelimen valintaääntä ja sulki luurin.

Elena tuli täsmällisesti mukanaan kaksi pakettia jäätelöä. Äidillisesti hän kääri Oonan vilttiin ja täytti kaksi kulhoa jäätelöllä.
- Hyvää, Oona mutisi.
- Näitkö sä sitä Royta tänään? Elena kysyi äkkiä.
- Joo, Oona sanoi. – Se vei mut katsomaan Pipsan lopetusta.
Hiljaisuus. Oona pyyhki pois kyyneleen.
- Se oli tosi kiva, hän sanoi. – Roy.
Elena nyökkäsi.
- Siltäkin on kuollut koira.
- Aijaa.
- Tosi outoa, Oona sanoi. – Että sillä on ollut koira. Mä oon aina ajatellut, ettei se tykkäisi eläimistä.
- Mä en, Elena sanoi. – Mun mielestä se on just sellainen tyyppi, joka tykkää eläimistä. Oikeastaan mä luulen, että se tykkää lapsistakin.
Oona naurahti.
- Niistä se ei varmasti tykkään. Se on ikuinen poikamies, ei se mitään perhettä halua.
Elena kohautti olkiaan.
- Ei ehkä nyt, mutta jos se löytää oikean ihmisen, niin varmasti haluaa.
Oona mietti, haluaisiko hän perheen Janin kanssa. Ei, ei hän halunnut lapsia. Ei edes Janin kanssa. Mutta jos Jani haluaisi… Oona hymähti.
- En tiedä.
He olivat jälleen hiljaa. Oona söi kaapi jäätelökulhonsa tyhjäksi ja nuoli reunat.
- Kiitti Elena, hän sanoi.

Lähettäjä: kisbe 
Päivämäärä:   10.3.13 10:18:38

Jeij, jatkoo (: laatu paranee kokoaika

Lähettäjä: vanamo 
Päivämäärä:   21.3.13 16:21:00

Hei ja ANTEEKSI kun en ole jatkanut, mutta oon ollut kirieinen ja väsynyt. Tässä nyt kuitenkin jatkoa :)

-

Yhtenä kirpeän kirkkaana syyspäivänä Oona, Elena, Jani, Satu ja Sadun poikaystävä Kalle olivat kerääntyneet Royn asunnolle Ullanlinnaan. Se oli melko suuri asunto poikamiehelle, jonka ammatista tai työpaikasta edes Oona ei tiennyt juuri mitään. Oikeastaan asunnon näkeminen oli ensimmäinen merkki siitä, että tämä mies ei ollut eilisen teeren poika vaan suorastaan rikas. Asunto oli tyylikkäästi sisustettu, selkeä ja siisti. Ei siis mikään poikamiesboksi. Mutta kun Elena löysi olohuoneen nurkasta kitaran, innostui vierailijajoukko pyytämään Royta soittamaan jotain.
- En, Roy sanoi. – Mä en ole soittanut pitkään aikaan. Ja toi on enemmänkin sisustuselementti.
- Niin varmaan.
- Soita nyt jotain.
- Roy, Oona sanoi lempeästi ja hymyili parasta hymyään. – Soita meille.
Roy kohotti kulmiaan. Hän näki flirtin Oonan kasvoissa, mutta myös mielistelyn.
- No okei, hän huokaisi ja Oonan kirkastuvista silmistä hän sai kiitoksensa. Hän otti kitaran, viritti sen ja alkoi soittaa.
- Oi, Elena huokaisi. – Mä rakastan tätä.
Mutta kun Roy alkoi laulaa, hiljeni koko joukko. Hänen syvä, hieman karhea äänensä oli suorastaan kaunis. Ja hän lauloi hyvin. Jopa Oona oli vaikuttunut, nojasi polviinsa ja katsoi keskittyneesti soittavaa miestä. Päästessään kertosäkeeseen Roy kääntyi katsomaan huoneen poikki suoraan Oonaan. Kaikki kääntyivät katsomaan naista. Tämä painoi katseensa alas hämmentyneenä, selkää pitkin juoksi kylmiä väreitä.
- But it’s time to face the truth. I will never be with you.
Hiljaisuus. Oona nosti katseensa ja kohtasi Royn tiiviin tuijotuksen.
- No sehän meni ihan hyvin, hän sanoi pirteästi. – Olisit voinut kertoa, että sä osaat laulaa.
Roy naurahti ja siirsi kitaran pois.
- Jotkut asiat on hyvä pitää omana tietonaan.
Oona heilautti hiuksensa selkäänsä ja kohotti kulmiaan.
- Sä taidat olla täynnä salaisuuksia, hän sanoi.
- Salaisuuksia, joista kukaan ei koskaan pääse selville, Roy sanoi salaperäisesti ja iski silmää. – Kuka haluaa kuoharia?

Oona lähti yhtä matkaa Elenan kanssa, koska heillä oli sama suunta.
- Roy lauloi tosi hyvin, Elena sanoi ja katsoi Oonaa silmäkulmastaan. Oona ei edes huomannut sitä.
- Niinhän se taisi laulaa, hän sanoi.
- Se tykkää susta.
- Häh? Eikä tykkää. Se vaan esittää.
Elena ei sanonut hetkeen mitään.
- Miksi?
- Mitä?
- Miksi se esittäisi?
- En mä tiedä. Se on mies, ei niiden aivoituksista ota kukaan selvää.
- Mä uskon, että se ihan oikeasti tykkää susta.
- Usko mitä haluat, Oona sanoi ja kohotti kätensä merkiksi bussille.

Mitä pidemmälle syksy meni, sitä vähemmän Oona näki Jania. Ja kun poika lähti työpaikan perässä toiseen kaupunkiin, tapaamisten todennäköisyys väheni entisestään.
- Ihan kuin olisi inttileski, Elena huokaisi. – Ties milloin mä näen sen taas.
- Junat kulkee, Oona sanoi. – Me päästään sinne ihan helposti.
- Te? Roy kysyi.
- Miksei, Oona sanoi. - The more, the merrier.
- Sä et tarkota tota, Roy sanoi. – Et sä tykkää mistään isoista kaveriporukoista.
Oona ei vastannut. Roy oli oppinut tuntemaan hänet aivan liian hyvin. Oona tosiaan piti pienistä, intiimeistä tapaamisista. Mielellään sellaisista, joissa olisi vain kaksi. Tai oikeastaan vain hän ja Jani.
- Jani tulee käymään muutaman viikon päästä, Roy sanoi.
- Joo, Elena sanoi hymyillen urheasti. – Ja puhelimet ja skype on olemassa.
- Nimenomaan.
He erkanivat. Oona käveli Royn kanssa katua eteenpäin.
- Milloin susta on tullut pelastava enkeli?
- Mitä sä tarkoitat?
- Lohdutat tollai Elenaa, vaikka sä et edes tykkää Janista. Sun puolestahan se saisi jäädä junan alle milloin vain.
- Ei mulla ole Jania vastaan yhtään mitään.
Oona kohotti kulmiaan.
- Elena ja Jani sopii toisilleen, Roy sanoi. – Ne on onnellisia. Mä en ymmärrä, mikset sä voi antaa niiden olla.
- Annanhan mä.
- Kahdestaan. Sä tunget joka paikkaan niiden kanssa.
Se oli totta. Oona yritti parhaansa mukaan olla aina mukana siellä, missä Elena ja Jani olivat. Roy oli ihana tekosyy, hän lähti melkein aina mukaan. Ainoa paikka, mihin Oona ei voinut heitä seurata, oli se, joka tuotti hänelle kaikkein eniten harmia ja surua.
- Elena on hieno ihminen, Roy sanoi. – Sä oot vaan niin kateellinen, ettet huomaa sitä.
- Elena on herkkäuskoinen typerys, Oona tuhahti.
- Mä toivon, että sä huomaat olevasi väärässä ennen kuin on liian myöhäistä.
- Jos sä rakastat Elenaa niin hirveästi, niin mikset sano sitä sille. Saatais molemmat, mitä haluttais.
- Saataisko? Roy kysyi hiljaa. Oona katsahti häneen ihmeissään. Roy käyttäytyi ihan kummallisesti. Mieheen iski välillä suorastaan valtaisa hyvän tekemisen ja pätemisen tarve, välillä hän vaikutti suorastaan ujolta.
- Joka tapauksessa, Oona jatkoi päästäkseen pois kiusallisesta hiljaisuudesta. – Mun pitää nyt mennä kotiin. Huomenna tulee eka asiakas jo kasilta.

Elena teki parhaansa, ettei näyttäisi ikävöivän Jania. Siitä huolimatta Oona huomasi tämän ikävöivän, ja häntä harmitti. Mikä oikeus Elenalla oli olla niin hiljainen ja murheellinen, olihan hänelläkin miestä ikävä eikä hän jättäytynyt pois kaikista tapahtumista. Mutta koska kaikki tuntui kovin tyhjältä ilman Jania ja Elenaa, teki Oona parhaansa saadakseen serkkunsa mukaan.
- Siellä on niin kaunis ilmakin.
- En mä tänään, Elena huokaisi. Hän piirteli kuulakärkikynällä sanomalehden kulmaan kuvioita.
- Ei sulle tee hyvää istua täällä sisälläkään, masennut vaan enemmän.
- En mä oo masentunut.
Oona huokaisi ja istui Elenaa vastapäätä.
- Jani voi ihan hyvin, se tulee käymään kahden viikon päästä.
Elena hymyili ja puristi Oonan sormia.
- Sä oot niin ihana, mä en tiedä miten mä selviäisin ilman sua.
Oona sen sijaan tiesi erinomaisen hyvin, miten selviäisi ilman Elenaa. Mutta koska sitä ei voinut sanoa ääneen, hän vain hymyili.
- No niin, ylös ulos ja lenkille, Oona sanoi reippaasti ja kiskoi Elenan ylös penkiltä.

Oona ei ollut koskaan pitänyt syksystä, mutta Elena rakasti sitä. Ruska oli hänestä maailman kaunein asia. Hän oli yrittänyt vakuuttaa Oonaa siitä, että syksy voisi olla muutakin kuin sateinen ja pimeä, mutta Oona ei hyväksynyt argumentteja.
- Voi se jossain olla kaunis, hän myönsi. Mutta ei Suomessa. Tai ei ainakaan Helsingissä. Viis siitä, jos pari lehteä on kivan värisiä. Pääasiassa täällä sataa. Ja sitten tulee talvi. Kukaan ei näytä hyvältä talvella.
- Sä ajattelet liian ulkonäkökeskeisesti, Elena sanoi. – Avaudu vähän, hengitä raitista ilmaa. Ulkoilu kirpeässä ilmassa selkeyttää ajatuksia. Saattaisit hoksata jotain, mitä et ole huomannut.
Oona arveli tietävänsä, mihin suuntaan keskustelu oli kehittymässä. Elena oli sitä mieltä, että hänestä ja Roysta tulisi kerrassaan täydellinen pari.
- Jos sä aloitat taas mun ja Royn suhteesta, niin sanon vielä kerran: meistä ei tule mitään. Piste.
- Mutta miksei?
Jos Oona jotakin kysymystä inhosi, se oli miksi. Varsinkin tässä tapauksessa, kun hän ei oikeastaan keksinyt vastausta. Siksi koska Roy oli häntä kahdeksan vuotta vanhempi. Entä sitten? Siksi koska Roy piti häntä pilkkanaan. Mutta Roy oli myös hyvä ja uskollinen ystävä. Siksi koska Roy tiesi, että Oonan sydän repi aivan toiseen suuntaan. Mutta sitä ei voinut sanoa ääneen.
- Siksi koska mä sanon niin, Oona ärähti. – Älä vaivaa päätäsi sillä. Mäkään en vaivaa. Sitä paitsi Roy ei halua mua yhtään sen enempää kuin mäkään sitä.
Elena katsoi Oonaa pitkään. Hän ajatteli, että Roy saattoi hyvinkin haluta Oonasta jotakin muuta kuin ystävän, mutta ei sanonut sitä ääneen. Oona oli ollut räjähdysherkkä aina kesästä saakka. Aina siitä saakka, kun he olivat tutustuneet Royhyn. Oikeastaan Elena oli varma, että myös Oona omalla tavallaan välitti Roysta, mutta ei vain huomannut sitä itse.

Elenan kännykkä alkoi soida ja hän kaivoi sen taskustaan. Hymy nousi hänen kasvoilleen ja silmiin syttyi valo.
- Se on Jani, hän hymisi. Oona potkaisi kiveä edessään.
- Moi kulta.
Elenan ääni kuulosti onnelliselta, aivan kuin Janin puhelu olisi kaikki mitä hän iloonsa vain tarvitsi. Oona kaivoi oman puhelimensa esiin saadakseen huomionsa jonnekin muualle.
- Ihan hyvää, me ollaan Oonan kanssa kävelyllä. Joo. Sille kuuluu myös hyvää. Haluatko sä puhua sille?
Oonan sydän sykähti.
- Okei. Joku toinen kerta sitten.
Elena hymyili serkulleen pahoittelevasti.
- Entäs sä?
Pyöräilijä soitti kelloa ja he väistivät tien sivuun. Elena nauroi. Oona työnsi puhelimensa taskuunsa ja potkaisi toista kiveä.
- Okei. Mä soitan sulle illalla. Mäkin sua. Moikka.
Oona pusersi kasvoilleen hymyntapaisen.
- No mitäs Jani?
Ja Elena kertoi laveasti Janin puuhista, varmasti enemmän kuin Jani oli puhelimessa sanonut.

Lokakuu kääntyi marraskuuksi ja Elenaltakin alkoi syksyn ihannointi loppua. Lehdet alkoivat putoilla urakalla.
- Mutta pian on talvi, hän sanoi positiivisesti. – Ja Jani tulee perjantaina.
He olivat järjestämässä hänelle juhlia viikonloppuvierailun kunniaksi.
- Turhaa, Roy sanoi. – Sit voi juhlia, kun se tulee lopullisesti takaisin.
- Mut ei me tiedetä milloin se tulee, Elena sanoi. – Se voi jäädä tonne vuosiksi.
- Mitä sä teet, jos se jää? Oona kysyi.
- Muutan varmaan sinne.
Oona kalpeni ja vältteli Royn katsetta. Elena ja Jani olivat seurustelleet vajaa puoli vuotta ja Elena mietti jo yhteen muuttamista!
- Ootteko te miettineet sitä yhdessä? hän kysyi ikään kuin sillä ei oikeastaan olisi hänelle mitään merkitystä. Elena pudisti päätään.
- Ei, mutta toisaalta voi olla, että Jani ei jää sinne. Vaasa on kuitenkin aika pohjoisessa, ja se on sellainen vilukissa.
Elena meni kaivamaan maitoa esiin jääkaapista ja Roy kumartui lähemmäs Oonaa.
- Luovuta, hän kuiskasi. Oona katsoi häneen silmät kipinöiden, mutta ei sanonut mitään. Elena palasi pöydän ääreen ja hymyili.
- Tuutko sä Janin juhliin? hän kysyi Roylta hymyillen, mutta mies pudisti päätään.
- Menoa, hän sanoi.
- Mitä menoa? Ainahan sä oot vapaalla.
Roy naurahti ja tönäisi Oonaa kepeästi.
- Sä vaan luulet niin, koska satun olemaan vapaalla kun neiti kaipaa. Mutta nyt mulla on menoa, eli jätän teidän ihanat jälleennäkemiset väliin.
Hän kaatoi kahviinsa maitoa ja hymyili Elenalle pahoittelevasti.
- Enköhän mä ehdi Jania tavata tässä talven aikana, hän sanoi. – Enkä usko, että se mitenkään pahastuisi, vaikkei me nähtäisikään.
- Älä sano noin, Elena sanoi. – Totta kai se pahastuisi.
Mutta Roy pudisti päätään. Ei, Jani ei pitänyt Roysta, ja he kaikki tiesivät sen, vaikka kukaan ei osannut määritellä syytä. Lukija päättäköön itse, oliko se kateutta vai vain ärtymystä miehen itsevarmaa käytöstä kohtaan.

Lähettäjä: Chgg 
Päivämäärä:   21.3.13 23:54:20

Ehotomasti jatkoa

Lähettäjä: PV 
Päivämäärä:   23.3.13 10:01:59

Rakkaus on aina klisee. Ei ole kovin montaa vaihtoehtoa rakastumiselle ja niistä kaikista on vuosisatojen kuluessa kyllä keksitty kirjoittaa moneen kertaan. Ja vaikka aihe olisikin klisee se menee juuri niin kuin Vanamo sanoi - ei ole väliä mistä kirjoittaa vaan miten kirjoittaa. Kirjoittaja voi kirjoittaa kulutetusta aiheesta ja tuoda siihen oman uuden juttunsa.
Kivaa tekstiä, jota lukee nopeasti ja mielellään. Kertoja valinta on mielenkiintoinen, mutta todella ärsyttävä. Tosin se sopii tähän hyvin ja tuo tarinaan riittävästi pisteliäisyyttä. Kaipaisin ehkä hieman lisää kuvailua niin tapahtuma ympäristöön kuin hahmojen mielipiteisiinkin. "Hitautta" tapahtumiin. Nyt mennään aika pikakelauksella tilanteesta toiseen. Tuo harppominen voi kyllä johtua siitä Tuulen viemää ajatuksesta? Hävettäät unnustaa etten ole siihen tarinaan tutustunut, mutta voisin veikata että tuo salaperäisesti kertomatta jättäminen ja pitkien ajanjaksojen harppominen voisi sopia tuon ajan tyyliin.
Ehdottomasti jään kaipailemaan lisää luettavaa! :) Varsin laadukas tarina.

Lähettäjä: hohyo 
Päivämäärä:   25.3.13 20:35:46

upitus :D

Lähettäjä: vanamo 
Päivämäärä:   26.3.13 17:40:26

PV: Kiitos pitkästä palautteestasi! Minulla on kertojaani kohtaan erittäin voimakas viha-rakkaussuhde. En yleensä käytä tätä tekniikkaa, olen poiminut sen rakkaalta Jane Austeniltani, mutta päätin kokeilla miten se toimii. (Sivumennen sanottakoon, että en tätä ratkaisua käyttäisi, jos en tietäisi sen sopivan tarinaan). Alkuperäisestä Tuulen viemäästä sanon sen verran, että tapahtumat sijoittuvat 12 vuoden ajanjaksoon. Oma tavoite ei ole ihan niin suuruudenhullu, mutta ei sitä saa vuoteen tai kahteenkaan mahtumaan. En halua puolustella omaa harppomistani, mutta en voi jokaisesta päivästä ja kuukaudestakaan kertoa erikseen...
Oikeastaan välillä ihmettelen, mikä minut on saanut työntämään kynäni tähän tarinaan, johon kenenkään ei pitäisi koskea, eikä ainakaan siirtää sitä nykypäivään. Ne, jotka tietävät alkuperäisen tarinan, ehkä ymmärtävät perimmäisen ongelmani. Mutta siirtykäämme nyt tarinan pariin.

--

Elena oli töissä, kun Jani tuli käymään, joten Oona meni vastaan. Hän oli tarjoutunut huolettomasti, ikään kuin sillä ei olisi mitään merkitystä hänelle. Mutta tietenkin sillä oli.
- Jani! hän huudahti nähdessään miehen väkijoukon keskellä. Mies hymyili vaimeasti nähdessään vastaanottajansa.
- Ihanaa nähdä! Mulla on ollut sua ikävä!
- Niin mullakin teitä.
He halasivat. Oona painautui tiukasti Jania vasten.
- Onko sulla ollut ikävä mua?
Janin vastaus oli kaverin huoleton vastaus.
- Ei vaan oikeesti ikävä?
- Oona, Jani sanoi hiljaa ja pysähtyi. – Mä olen Elenan kanssa nyt.
- Mut jos et olisi… eikä sillä ole niin väliä…
- Totta kai sillä on väliä! Luuletko sä, että mä voisin…
Oona painoi sormensa Janin huulille.
- En tietenkään! En mä sitä tarkoittanut. Vaan että…
Jani otti Oonaa ranteesta ja siirsi hänen kätensä pois.
- Oona rakas, älä tee tästä vaikeampaa kuin se on.
Hän lähti astelemaan ripeästi eteenpäin. Oona asteli perässä, sydän hakaten, riemuiten. Jani välitti, hän todella, todella välitti!

Niin kuolleelta kuin luonto näyttikin, niin harmaata ja sateista kuin olikin, Oona olisi voinut tanssia riemusta. Aivan pian hän menisi Elenan kämpille juhlistamaan Janin viikonloppuvierailua. Eikä Roy olisi paikalla. Missä Roy oli, sitä Oona ei tiennyt eikä välittänytkään tietää. Pääasia oli, että Roy ei ollut vahtaamassa Oonan jokaista liikettä. Hän ei ymmärtänyt, mitä se miehelle edes kuului. Tämä oli hänen elämänsä ja hänen valintansa, hänen rakkautensa. Niinpä sydän laulaen Oona laittoi parasta päälle ja lähti iltaa innolla odottaen.

Väkeä oli enemmän kuin yleensä. Janilla ja Elenalla oli paljon ystäviä. Yksikään läsnä olevista tytöistä ei juuri pitänyt Oonasta, mutta pojista hän oli suorastaan taivaan lahja. Kun kaunis, pitkäsäärinen Oona astui huoneeseen, oli takinottajaa ja juomanhakijaa niin vapaissa kuin varatuissakin. Oona käytti tilaisuutta hyväkseen. Hän osoitti Janille, että hän sai kyllä kenet ikinä halusi, ettei tuolla miehellä ollut hänelle oikeastaan mitään merkitystä. Jani katsoi häntä huoneen poikki hieman surullisesti ja kääntyi puhumaan Elenalle.
- En mä tartte mitään, hän sanoi hieman töykeästi keskimittaiselle ujolle nuorelle miehelle, kun tämä tarjoutui hakemaan hänelle jotakin syötävää.
- Sano vain jos tarttet, mies sanoi hymyillen. Oona vilkaisi tätä. Mitäänsanomaton harmaasilmäinen olento. Hänestä ei olisi hyötyä.
- Miten sä tunnet Janin?
- Mä olen Janin lukiokaveri Samuel.
No mutta niinpä tietysti.
- Aha.
- Mä oon… anteeksi… mä tunnen itseni ihan idiootiksi mutta mä oon ihaillut sua jo kauan.
Oona ei edes kääntynyt katsomaan tätä. Hän katsoi, kun Jani suuteli Elenaa.
- No kiva.
- Haluaisitkohan sä… tota… lähteä joskus kahville tai jotain?
- Mitä?
Oona kääntyi katsomaan puhujaa. Tämä punastui.
- Ei mitään.
- Kahville? Oona kysyi. Oli suorastaan omituista, että tämä mies, poika, pyysi häntä treffeille, vaikka Oona ei ollut vaihtanut hänen kanssaan kuin kaksi sanaa. Mutta toisaalta, miksei. Oli vain yksi mies, jonka kanssa oleminen saisi Janin huomion pysyvästi Oonaan. Ja sen miehen kanssa Oona ei missään tapauksessa halunnut yhtään mitään. Eikä tuo mieskään halunnut Oonaa, se oli varmaa. Joten tämä Samuel, ehkä hän olisi sopiva pelinappula.
- Voisinhan mä, Oona vastasi. Samuelin ilme kirkastui, alkoi suorastaan loistaa.
- Oikeesti? Mahtavaa! Tarkoitan, että jes. Siis kiva. Milloin?
Oona kohautti harteitaan ja loi kasvoilleen hurmaavan hymyn, vilkaisi silmänurkastaan katsoiko Jani.
- Sano sä, sähän se kutsuit.

Seuraavan viikon keskiviikkona Oonalla oli tapaaminen Royn kanssa. Ilmassa alkoi olla pakkasta, joten Oona oli ottanut esille uuden talvitakkinsa ja vetänyt kirkkaanpunaisen pipon päähänsä. Oli ollut aika, jolloin hän, kuten niin monet muutkin tytöt, oli kokenut pipon käyttämisen suorastaan noloksi. Mutta tämä pipo sopi hänelle huomattavan hyvin. Tummanruskeat hiukset ryöppysivät sen alta olkapäille ja se sai Oonan silmät näyttämään kirkkaammilta ja suuremmilta.
- Missä sä oot ollut? oli Oonan kysymys Royn tullessa paikalle.
- Kiva nähdä suakin.
- Sä oot niin outo, katoat jonnekin ilmoittamatta ja sit ilmestyt taas kuvioihin. Mitä sä teet, kun oot poissa? Jotain laitonta? Siksikö sulla on niin paljon rahaa?
Oona katseli Royn virnuilevia kasvoja.
- Salakuljetatko sä huumeita?
Siinä vaiheessa Roy alkoi nauraa.
- Tuoko on sun mielipide musta? hän kysyi huvittuneena. – No mäpä rauhoitan sun villiä mielikuvitustas. Mä en ole huumeiden salakuljettaja. Tai minkään muunkaan. Enkä mä tee mitään laitonta. Parempi?
- Mitä sä sitten teet?
Aika oli kasvattanut Oonan uteliaisuutta. Asia, jolla ei puoli vuotta sitten ollut ollut mitään merkitystä, oli nyt suorastaan tärkeä.
- Mä olin Tukholmassa, Roy vastasi.
- Tekemässä mitä?
- Noh noh, armaani, yksi asia kerrallaan.

He istuivat kahvilan pöydän ääreen.
- Mä toin sulle tuliaisen, Roy sanoi äkkiä. Hänen mustiin silmiinsä ilmestyi tuike.
- Oi jee, karkkia.
- Mitä sun mielikuvituksellesi tapahtui? Roy kysyi. – Tai pikemminkin missä sä luulet, että mun mielikuvitus on? En kai mä nyt sulle karkkia toisi.
Mies otti povitaskustaan kapean sinisen rasian. Oonan huvittunut ilme muuttui ihmetteleväksi, kun hän otti sen vastaan.
- Mitä sä oot mennyt ostamaan, hän mutisi ja avasi rusetin. Rasiassa oli kaunis kultainen rannekello. Oona tuijotti sitä hetken.
- En mä voi ottaa tätä vastaan, hän mutisi.
- Mikset?
- Sen on täytynyt olla hirveän kallis.
- Mitä sitten? Sulla ei ole kelloa ja sä olet aina ja kaikkialta myöhässä, joten mä ajattelin, että ehkä tää pitää sut ajassa.
Hän katseli tutkivasti Oonan kasvoja. Tämä nosti päänsä kellosta ja katsoi takaisin, hymyili.
- Kiitos, hän sanoi.
Hän hipaisi Royn sormia ja poimi kellon rasiasta, kiinnitti ne ranteeseensa.
- Miltä näyttää?
Hän veti hihaansa ylöspäin paljastaen siron ranteensa.
- Sopiiko se mun silmiin?
Roy virnisti, mutta ei vastannut mitään.
- No mut hei hyvä. Kelloa mä tarvitsenkin, varsinkin nyt, kun mulla on perjantaina treffit.
Roy kohotti kulmiaan.
- Treffit? Sulla? Kenen kanssa muka?
- Ihanaa kun epäilet mun kykyä hurmata miehiä.
- Voi en mä sitä epäile pätkääkään.
Oona hymyili ja heilautti hiuksensa niskaan.
- Yhden Janin kaverin.
- Ahaa, Roy hoksasi. – Sulla on tässä joku kiero ajatus takana.
- Mä olen kyllä nyt vähän loukkaantunut, Oona sanoi nyrpeästi. – Janilla ei ole tän asian kanssa mitään tekemistä.
- Eikö? Sen jälkeen, mitä mä kuulin ja näin viime kesänä, voisin hyvinkin kuvitella muuta.
- Viime kesästä on melkein puoli vuotta.
Roy nojautui lähemmäs Oonaa pöydän yli.
- Mutta tässä ei olekaan kyse ainoastaan juhannuksesta. Sä olet osoittanut puhuneesi totta silloin juhlissa koko tän ajan kun me ollaan tunnettu.
Oona nappasi laukkunsa ja nousi seisomaan.
- Jos tää oli sun ainoa asiasi…
Roy nosti kätensä ylös luovuttamisen merkiksi.
- Rauha, ei riidellä.
Tuhahtaen Oona istui jälleen.

Lähettäjä: PV 
Päivämäärä:   26.3.13 19:06:57

Juu arvelin siis oikein :)
En ole lukenut yhtään Jane Austenia ja veikkaan, etten saa luettuakaan, vaikka ainakin yksi kirja hyllystä löytyy. Elokuvista kyllä pidän, koska niissä se hitaus ei niinkään haittaa ja aina voi katsoa upeita pukuja, kampauksia ja lavasteita. :D Jotenkin vaan kirjallisuudessa klassikot ei uppoa - tai ainakaan lukion äikän tunneilla ei uponneet. Haluan helpompaa luettavaa :'D

Lähettäjä: vanamo 
Päivämäärä:   27.3.13 16:50:32

PV: Äh nyt pakotat mut puolustamaan mun kirjallista esikuvaa! Mun mielestä kenenkään kirjoja ja lukemista rakastavan ihmisen ei pitäisi toivoa helppoa luettavaa, koska ei jaksa lukea vaikeaa tekstiä. Mutta voin sanoa, että Austen ei ole vaikeaa ;) en pakota lukemaan, ei siitä tarvitse tykätä! Ja ymmärrän, että kerronnan hitaus saattaa haitata (etenkin jos olet nuori ja tapahtumarikkaita kirjoja rakastava). Itse arvostan Austenia rikkaiden ja monipuolisten henkilöhahmojen ja upean dialogin takia. Ja ah, onnelliset loput, mitäpä elämä olisi ilman niitä? ;)

Lähettäjä: PV 
Päivämäärä:   27.3.13 21:47:36

Tiedän, etten osaan ilmaista itseäni riittävän hyvin XD
Olen lukenut paljon ja monenlaista kirjaa. Eikä kaiken pidä olla helppoa. Pidän siitä, ettei kirjailija pidä lukiajaa tyhmänä, hahmot ovat monitasoisia, juoni uutta oivaltava ja varsinkin, jos kirjaan on saatu upotettua viittauksia muualle (viittauksia muihin kirjoihin, niiden hahmoihin, musiikkiin, elokuviin). Hyvä kirja kestää lukemista ja siitä löytää uusia asioita joka lukukerralla.

Itseäni suorastaan hävettää, etten ole lukenut yhtään Austenia :/ On pitänyt ja haluaisin, mutta en vain saa aikaiseksi. Aikaa on nykyisin lukemiselle niin vähän, kirjastossa ei kerkeä käymään.. Osin ajan puutteen takia olen alentunut lukemaan ht.netin tarinoita joiden koostumus ei yleensä ole mitenkään korkealaatuista - okei kyllä kirjapainostakin päästetään läpi kaikenlaista roskaa eli ei se vielä sano mitään, että tekstinippu sattuu olemana kansien välissä.. Ht.netin tarinat on osin huonontanut omaa "kielipäätä". Kieli on usein varsin helppo lukuista, kliseistä, ennalta arvattavaa, sisältää huomattavasti virheitä... Silloin kun on aikaa niin tyytyy helppoon ja nopeaan luettavaan ihan vain korjatakseen nopeasti sen tyhjiön mitä on.

En yleensä pidä kirjoihin pohjautuvista elokuvista ja katson niitä muutenkin hyvin harvoin. Pidän enemmän kirjoista, koska ne antavat lukijalle paljon enemmän. Elokuvissa on pakko tehdä ratkaisuja jotka pilaavat tarinan pohjimmaisen idean ainakin jollain tasolla. Silti sorrun tämän kirjailijan kohdalla mieluummin elokuvaan juuri sen hitauden, salaperäisen kainouden ja monimutkaisten henkilö ja juonikuvioiden takia. Hyvä kirja menisi hukkaan kun harppoisin kärsimättömänä, koska en pysty lukemaan sitä kunnolla - vielä, mutta joskus aion. :)

Sori pitkästä kommentista eikä tämä edes liity tavallaan tekstiisi :D oli vain jotenkin kiva vastata.
Jään edelleen seurailemaan! :)

Lähettäjä: moo 
Päivämäärä:   27.3.13 22:08:17

JATKOO

Lähettäjä: vanamo 
Päivämäärä:   28.3.13 15:22:01

PV: Saat anteeksi. Kirjoista puhuminen on minusta ihanaa. Saat anteeksi myös sen, ettet ole lukenut yhtään Austenia :D sivumennensanoen minä en ikinä pysty lukemaan yhtään hänen kirjaansa rauhassa, se on aina se kaksi päivää, koska on niin ihanaa lukea sitä. Vinkkinä sinulle, että lue häneltä Neito Vanhassa Linnassa, jos pidät viittauksista muihin kirjoihin. Se on ensimmäinen mutta viimeisenä julkaistu ja siitä löytää satiirin ehkä kaikkein helpoiten :)

Lähettäjä: Destiny iPhone 
Päivämäärä:   29.3.13 22:05:38

Ahh, jatka tätä

Lähettäjä: PV 
Päivämäärä:   1.4.13 20:04:33

Koskas lisää voisi saada? :D

Lähettäjä: vanamo 
Päivämäärä:   2.4.13 18:29:25

Heippahei. Kerronpa teille miten kävi. Olin loman keskisuomessa ja ajattelin että jee, neljä päivää aikaa kirjoittaa! Otin läppärinkin mukaan. Perillä huomasin, että ai kun kiva, läppärilaukku on tyhjä. Että siksi nyt vähän kesti :) anteeksi siitä.

--

Perjantai saapui ja Oona alkoi katua päätöstään lähteä Samuelin kanssa treffeille. Vaikuttiko siihen Royn pilkka, sen saa lukija itse päättää, mutta joka tapauksessa Oona jopa harkitsi treffien perumista. Mutta hän ei halunnut antaa Roylle sitä tyydytystä, että antaisi tämän luulla vaikuttavansa Oonan päätöksiin, joten treffit pidettiin. Ne olivat hyvin vaivaannuttavat kolme tuntia. Samuel ei selvästikään ollut tottunut naisten seuraan ja Oonan flirttailu hämmensi häntä. Kuten lukija tietää, oli Samuel ollut jo kauan ihastunut Oonaan. Hänestä tuo nainen oli äärettömän kaunis ja hurmaava. Ja olihan hän, ainakin halutessaan.
- Tavataanko me uudestaan? Samuel kysyi jättäessään hyvästejä. Oona kiemurteli hermostuneena. Miten selittää tälle raukalle, ettei hänellä missään oloissa ollut mahdollisuutta tehdä Oonaa onnelliseksi? Tai että Oona ei voisi mitenkään tehdä häntä onnelliseksi? Miehen silmissä oli koiranpentumainen ilme, eikä Oona halunnut heti luopua tuosta ihailijasta.
- Ehkä, hän sanoi hymyillen salaperäisesti. Mutta kun Samuel lähestyi suudellakseen, Oona vetäytyi pois ja sanoi nopeat hyvästit.

Oona huomasi, että oli turha toivoa, että Samuel olisi antanut olla. Mieheltä tuli tekstiviesti heti seuraavana aamuna.
- Sillä ei ole hajuakaan kolmen päivän säännöstä, Oona mutisi äreänä. Elena oli tullut laittamaan kyntensä Oonalle, ja nainen vuodattikin nyt ärtymyksensä serkulleen lakatessaan tämän käytännöllisen lyhyitä kynsiä.
- En mä nyt tiedä, Elena sanoi. – Mun mielestä koko sääntö on ihan typerä. Kaikki tuollaiset säännöt on.
- No mutta mun mielestä ei, Oona sanoi. – Ja tässä tilanteessa mun mielipide ratkaisee. Sitä paitsi se on niin nuorikin.
- Vuoden meitä vanhempi.
- Pojat kypsyy hitaammin.
- Sä siis et aio nähdä sitä enää?
- En mä niin sanonut.
Lakka luiskahti ja Oona kirosi.
- Roy on sitä mieltä, että mä en ole tosissani.
- Roy on mustasukkainen.
Oona vilkaisi ylöspäin Elenan hymyileviin kasvoihin.
- Joo ei ole, hän tuhahti.
- Kysy siltä.
- No just! Meinaatko sä, että mun pitäisi mennä Royn luo ja sanoa, että hei, ootko sä mustasukkainen, laitetaanko hynttyyt yhteen? Me tapettais toisemme.

Seuraavana viikonloppuna Oona löysi itsensä taas treffeiltä Samuelin kanssa. Hän päätti pitää miehen lähellä siltä varalta, että tarvitsisi tätä. Mutta ei missään tapauksessa liian lähellä. Suudella hän voisi. Hän katseli Samuelin kapeita, kalpeita huulia. Ehkä.
- Hmm. Mitä sä haluaisit tehdä?
Samuel vaihtoi painoa jalalta toiselle, katseli jonnekin Oonan olan yli, koska ei kehdannut katsoa silmiinkään. Mistä näitä idiootteja oikein sikiää, Oona mietti, mutta hymyili kirkkaasti.
- Mennään vaikka leffaan?
- Joo, Samuel ilahtui, kun Oona ehdotti jotain. He lähtivät elokuvateatterille päin. Heidän välillään oli käsivarrenmitta, Oona piti siitä huolen. Kun Samuel tuli lähemmäs, Oona meni kauemmas. Ei, ei hän voisi suudella.
- Popcornia?
- Joo.
He istuivat aulaan odottamaan ovien aukeamista, söivät samasta kulhosta. Oonasta tuntui, että Samuel yritti tähdätä kätensä kulhoon samaan aikaan hänen kätensä kanssa. Joka kerta mies hymyili ja pyysi anteeksi. Lopulta Oona ojensi popcornit pojalle ja lakkasi syömästä niitä.

Elokuvan jälkeen Samuel saattoi hänet melkein kotiin.
- Mulla oli tosi kivaa, hän sanoi. Oona soi hänelle kauneimman hymynsä.
- Joo, hän sanoi, kun ei keksinyt muutakaan.
- Mennäänkö tiistaina kahville?
Samuel oli suorastaan itsepintainen. Eikö hän tajunnut, ettei heillä ollut mitään yhteistä? Oona ei ainakaan alkaisi sitä selittämään.
- Tiistai ei käy, hän sanoi. – Mä nään Royn.
- Ai.
Samuelin kasvoille nousi aika synkkä ilme. Oonaa alkoi melkein naurattaa, mutta hän piti kasvonsa peruslukemilla.
- Ehkä loppuviikosta, hän sanoi. Ja pelkästään siksi, että loppuviikosta Jani saattaisi tulla käymään hän suuteli Samuelia. Nopeasti, niin, ettei mies ehtinyt edes reagoida, ja lähti.

- Se on niin lapsi! Mä en kestä. Ai niin, kerroinko mä, että se tuli ihan kateelliseksi, kun kuuli, että mä oon tapaamassa sut. Siis ihan totta, me ollaan oltu kahdesti ulkona ja se kuvittelee omistavansa mut! Ihan kuin mä en saisi nähdä muita miehiä, kun oon ollut pari kertaa ulkona sen kanssa.
- Sähän oot suivaantunut, Roy sanoi. – Etkö sä nauti siitä, että miehet haluaa sut kokonaan omakseen?
- Ei ne saa silti estää tapaamasta kavereita.
- Ehkäpä Samuel ajatteli meidän olevan muutakin kuin kavereita?
- Siinähän ajattelee. Tekee sille ihan hyvää kohdata todellinen maailma.
- Joka ei ole kiltti ja lempeä, aivan. Murskaat miesparan sydämen, juuri kun hän on löytänyt jonkun, jolle voisi sen todella antaa!
- Äh turpa kiinni.
Oona hämmensi kahviaan ja katseli Royta, jonka tummissa silmissä vilkkui nauru.
- Mä luulen, että sillä oli enemmän siinä ajatuksena, että miehet ja naiset ei voi koskaan olla ystäviä, koska aina toisella on toiveita jostain muusta, Oona pohti ääneen. – Mitä mieltä sä oot? Voitaisko me olla muuta kuin vain kavereita?
Oona katui sanojaan heti lausuttuaan ne, sillä Roy puhkesi niin kovaääniseen nauruun, että lähimmistä pöydistä käännyttiin katsomaan.
- Turhamainen, turhamainen. Sä se taidat ajatella, että koko maailma rakastaa sua, vai mitä?
- No en tosiaankaan.
- Ootko sä sitten ajatellut, että me voitais olla jotain muutakin? Roy kysyi.
- Älä imartele itseäsi.
- Siis oot! Mitä sä oot miettinyt? Tasa-arvoista suhdetta vai jotain pelkällä fyysisellä tasolla liikkuvaa?
Hehkuvan kuuma puna kohosi Oonan kaulaa ylös.
- Jos olenkin ajatellut niin ton kommentin jälkeen en takuulla enää ajattele.
- Oi kerro toki, mitä sä olet ajatellut?
- No joskus ihan alkuaikoina saatoin miettiä, että mitähän meistä tulis, mutta tulin siihen tulokseen, että jauhelihaa.
Roy virnisti.
- Taidat olla oikeassa. Mistä haaveista mä joudunkaan nyt luopumaan. Ja koko tämän ajan olen vain tavoitellut suosiotasi, armas neito. Kuinka selviydyn tästä pettymysten suosta?
- Lopettamalla runoilemisen ja keskittymällä vakaviin asioihin.

Lähettäjä: hh 
Päivämäärä:   2.4.13 19:30:59

Ahh... Koukussa.

Lähettäjä: PV 
Päivämäärä:   2.4.13 19:57:11

Mä tahdon tätä jauhelihaa lisää!! :D Täällä on toinenkin joka on onnellisesti koukussa.
Oot muuten melkein kohtalontoveri... Itsekin ajattelin että jes 4 vapaata päivää vain ja ainoastaan piirtämiselle, mutta kuinkas kävikään..? Piirtopöydän kynä jäi asunnolle.... Eipä sitten piirrelty.

Lähettäjä: up 
Päivämäärä:   7.4.13 09:57:19

ylös!

Lähettäjä: vanamo 
Päivämäärä:   7.4.13 16:09:57

Hei ja tässä teille pienoinen jatkopätkä. Yritän kirjoittaa pidemmän ensikerraksi!

Joulukuu tuli, kuten aina, yllättäen. Oona huomasi päiviensä olevan jo melko täynnä asiakkaita, kun ihmiset tulivat laitattamaan ripsensä ja kätensä juhlakuntoon. Siitä huolimatta hän yritti parhaansa mukaan jättää aikaa Elenalle ja Janille sekä Roylle ja sille välttämättömälle pahalle, Samuelille. Oikeastaan hän oli päättänyt jättää miehen, mutta ei tiennyt miten ja milloin. Joka tapauksessa hän edelleen kävi treffeillä tuon edelleen ujon otuksen kanssa. Ja edelleen hänen piti suudella noita suorastaan vastenmielisiä huulia. Sen takia Oona karsi Samuelin tapaamiset minimiin vedoten asiakkaisiin ja väsymykseen. Oikeastaan hän tapasi Royta huomattavasti enemmän kuin Samuelia.
- Meetkö sä jouluksi vanhempiesi luo? Oona kysyi viikkoa ennen pyhien alkamista.
- En.
Vastaus tuli suoraan ja epäröimättä. Vasta siinä vaiheessa Oona tajusi, ettei Roy ollut ikinä maininnut vanhempiaan tai perhettään.
- Onko ne… hmm… elossa? hän kysyi melkein arastellen.
- Elossa? On. Ainakin tietääkseni.
Oona katsoi Royta hämmästyneenä. Miehen silmissä ei ollut leikinlaskua, oikeastaan hän näytti vakavalta. Ei surulliselta vaan melkein kylmältä.
- Me ei olla väleissä, hän sanoi kuivasti.
- Ai. Miksette?
Oona ei osannut olla kysymättä. Hän oli luonnostaan liian utelias ollakseen hienovarainen. Roy kohautti harteitaan.
- Ei me olla puhuttu vuosiin. Mä en edes tiedä missä ne asuu.
- Kuulostaa siltä, ettei sua edes kiinnosta, Oona huomautti miltei loukkaantuneena.
- Ei mua kiinnostakaan.
- Mut se on tosi outoa! Ei vanhempiaan voi hylätä noin vain. Mä olisin ihan pulassa ilman mun vanhempia.
- Eikö oudompaa ole, että vanhemmat hylkää lapsensa?
Nyt päästiin asiaan, Oona ajatteli tyytyväisenä. Pienellä käsittelyllä hän voisi vielä korjata Royn suhteen vanhempiinsa. Mikä loistava suunnitelma.
- Se on väärin, Oona myönsi. – Mutta ehkä siinä on ollut joku syy. Ehkä siinä on kyse vain erimielisyyksistä ja väärinkäsityksestä
Roy naurahti ilottomasti.
- Erimielisyyksistä hyvinkin. Väärinkäsityksestä ei. Kuule, sun on ihan turha tulla ratkomaan mun perheongelmia.
- Mä haluan vain auttaa.
- Niinhän sä aina, Roy sanoi ivallisesti.
- No anteeksi, Oona tuhahti. – En yritä toiste.

Tuo mies, Oona ajatteli päästyään kotiin. Tuo mies oli suorastaan kummallinen. He olivat tunteneet puoli vuotta, eikä Oonalla ollut aavistustakaan, mitä Royn päässä liikkui. Oikeastaan hän ei tiennyt hänestä yhtään mitään. Oliko hänellä ehkä sisaruksia, aikaisempia seurustelusuhteita, mitä hän teki työkseen? Roy tiesi kaiken Oonasta. Oli epäreilua, ettei Oona tiennyt Roysta mitään. Ja aina, jos hän yritti saada jotain selville, nousi Royn kasvoille käsittämättömän ärsyttävä ilme, joka tuntui lukevan kaikki Oona ajatukset.

Sen sijaan Samuelin ajatuksia Oonalla ei ollut mitään vaikeuksia lukea. Ehkä juuri sen ymmärtäminen sai Oonan lopullisesti hermostumaan.
- Mä taidan rakastaa sua, Samuel sanoi yhtenä päivänä joulun jälkeen.
- Mitä?
- Että mä taidan ra-.
- Joo mä kuulin, Oona tuhahti. – Mä en vaan ymmärrä, miksi sä sanot noin.
- Koska… miksi nyt yleensä ihminen rakastaa toista.
Ja Samuel yritti tarttua Oonaa kädestä. Nainen kiskaisi sen pois ja nousi seisomaan.
- Mä en kestä! Miten sä et nää, ettei me sovita pätkääkään toisillemme? Me ollaan ihan erilaisia, me halutaan ihan eri asioita! Et sä voi mua rakastaa, en mäkään rakasta sua!
- Ei sun tartte, Samuel yritti. – Ei vielä. Mutta ehkä se tulee ajan kanssa, se rakkaus, ja -.
- Älä kiltti jatka, Oona sanoi epätoivoisesti. Hän vajosi takaisin istumaan ja antoi hiusten valua kasvoilleen.
- Kuule, hän sanoi hetken kuluttua ja suoristi selkänsä. – Sä oot tosi kiva poika, ihan oikeasti. Sussa on paljon hyvää ja mun pitäisi olla onnellinen, että mulla on sut. Mut… me ei vaan olla oikeat toisillemme. Sä ansaitset jotain parempaa.
Oona pelkäsi Samuelin näkevän, että hän valehteli. Ja niin hän näkikin, mutta aivan eritavalla kuin Oona ajatteli.
- Tää johtuu Roysta, eikö johdukin?
Oona suorastaan hätkähti.
- Mitä? Roysta? Joo ei todellakaan johdu.
Ja silkasta suuttumuksesta Oona meinasi kertoa totuuden, että oikeastaan hänestä Samuel oli naiivi ääliö ja hän, Oona, ansaitsi jotain tuhat kertaa parempaa kuin tuollaisen surkean rääpäleen. Mutta hän sai hillittyä itsensä ajoissa.
- Ei, se ei johdu Roysta. Se johtuu… musta. Mä en ole valmis sitoutumaan.
Klisee, Oona ajatteli ja toivoi, ettei Samuel ajattelisi niin.
- Ai.
Hetken aikaa oli hiljaista.
- Voidaanhan me pysyä kavereina, Oona sanoi toivoen, että Samuel olisi erimieltä. Niin hän olikin, ravisti vaaleaa päätään rajusti.
- En mä usko, että mä pystyn siihen, hän sanoi kuulostaen melkein itkuiselta. Oona nousi nopeasti. Hän ei haluaisi todistaa miehen itkua.
- Okei. No. Onnea tulevaisuuteen. Toivottavasti sä löydät sen mitä etsit.
Ja nopeasti hän pakeni paikalta.

- Voi Oona rakas, Elena sanoi ja halasi ystäväänsä. – Ootko sä ihan masentunut?
- Mitä? En.
Ja huomattuaan kylmän sävynsä hän otti kasvoilleen surullisen ilmeensä.
- Tai siis, ainahan tää on rankkaa. Mut me ei vaan sovittu yhteen. Ja koko juttu eteni ihan liian nopeasti.
- Ehkä se alkoikin liian nopeasti.
- Mitä sä meinaat?
- Että… No, mä vähän ihmettelin, että miksi sä aloit Samuelin kanssa yhtään mitään. Siis kun sä iit räiskyvä ja sosiaalinen ja rohkea ja Samuel… ei. Mut mä ajattelin, että ehkä te tasapainottaisitte toisianne.
Se oli niin hyvä selitys, että Oonaa suorastaan harmitti, ettei hän ollut tajunnut käyttää sitä. Hän vastasi Elenan hymyyn.
- Sä taidat tuomita mut, hän sanoi. – Kun aloin seurustelemaan, vaikka sydän ei ollut täysillä mukana.
- Ei, en mä sua tuomitse, Elena sanoi mietteliäästi. Hän yritti laittaa liian lyhyen hiuskiehkuran korvien taakse useaan kertaan ja luovutti sitten. – Mä vaan luulen, että sä oot tosi yksinäinen.

Lähettäjä: kik-kamu 
Päivämäärä:   9.4.13 21:21:33

Ihana tarina!!

Lähettäjä: PV 
Päivämäärä:   14.4.13 00:16:33

Koskas lisää? Aina toiveekkaasti katson, mutta ei :D

Lähettäjä: vanamo 
Päivämäärä:   14.4.13 16:45:49

Oi anteeksi että tämä on kesätnyt näin kauan! Tässä kuitenkin jatkoa :)

--

Aurinkoinen sää houkutteli Oonan pitkän talven jälkeen ulos juoksemaan, mutta samalla se huijasi häntä. Ilma, joka oli lähtiessä tuntunut ihanan lämpimältä, tuntuikin pian hyytävän kylmältä. Kotiin päästyään Oonalla oli yhtä aikaa kylmä ja kuuma, kun hyytävä viima puhalsi hikistä ihoa. Kuuma suihku ei auttanut ja sankarittaremme sai flunssan. Oona inhosi sairastamista. Hänellä oli yleensä hyvä vastustuskyky. Kaikki, mikä sulki hänet sisätiloihin, oli vastenmielistä ja flunssa lukeutui niihin. Hän joutui perumaan asiakkaansa koko alkuviikosta ja istui sohvannurkassa meikittä yöpuvussa ja villasukissa kietoutuneena paksuun kylpytakkiin, söi keksejä ja tuijotti ostos-tv:tä.

Eristyneisyyden toisena päivänä hän suorastaan ilahtui, kun ovikello soi. Siitäkin huolimatta, ettei tulija ollut ilmoittanut etukäteen. Oona hipsi ovelle ja avasi sen.
- Mitä potilas? Mä toin sulle appelsiineja.
Oona nyki kylpytakkiaan tiukemmin ympärilleen.
- Olisit voinut iloittaa tulostasi, mä näytän ihan karmealta.
Roy virnisti ja astui sisään.
- Jos olisin ilmoittanut, niin mä en olisi saanut nähdä sun todellisia kasvoja.
- Voi mikä murheenkryyni.
- Terävää kieltä sun flunssas ei ainakaan ole tylsistyttänyt.
- Paraskin puhuja.
He mulkoilivat toisiaan. Sitten Oona alkoi hymyillä.
- Tuu nyt sit sisään kun kerran tänne asti vaivauduit.
Roy potki kengät jalastaan ja seurasi Oonaa olohuoneeseen. Hän katseli sekalaista tv-pöytää ja Oonaa, joka vei appelsiinit keittiöön.
- Sä taidat ottaa kaiken irti sairastamisesta, mies sanoi istuutuen.
- Tietenkin, mitä iloa siitä muuten olisi? Multa puuttuu vaan ympärivuorokautinen holhooja, joka kantaa mulle teetä ja buranaa aina tarvittaessa.

Oona istui Royn viereen.
- Kuka sulle kanteli?
- Mun herkkä vaistoni.
- Eli Elena.
- Kukas muu?
Oona aivasti ja kaivoi nenäliinan kylpytakin taskusta.
- Täytyy sanoa, että flunssa on ehkä maailman epänaisellisin sairaus.
- Ei se ole kovin miehekäskään, Roy huomautti. Oona naurahti tukkoisesti ja niisti. Oikeastaan hän oli iloinen, että Roy oli tullut. Elena arasteli sairastupaan saapumista. Etenkin, kun hänellä oli edessään matka Janin luo. Eikä kukaan muu olisi käynytkään, ei nyt, kun suhde Samueliinkin oli loppunut. Hän hymyili. Äkillinen vilunväristys sai hänet vetämään kylpytakkia jälleen tiukemmin ympärilleen.
- Kylmä, hän sanoi. Äkkiä Roy ojensi kätensä ja laski kämmenensä keveästi Oonan otsalle.
- Ei sulla ainakaan kuumetta ole, hän sanoi.
- Ootko varma?
Roy veti kätensä pois ja nojautui taaksepäin.
- Tietysti.
- No hyvä. Ehkä mä pääsen torstaina jo töihin. Turhauttaa istua kotona, katsoa telkkaria ja syödä suklaata. Jos tää flunssa kestää vielä vähänkin aikaa, niin musta tulee ylipainoinen.
Roy nauroi hyväntuulisesti.
- Ja kun susta sellainen tulee, niin meidän ystävyys loppuu siihen.
- Ulkoisten seikkojenko takia mä ollaankin kavereita?
- Tietysti. Mitä sä ajattelit? Sisäistä kauneutta?
Oona nyrpisti huuliaan ja käänsi katseensa Roysta pois. Miehellä ei sitten ollut minkäänlaisia tapoja!

Kun Oonan sairaus hellitti otettaan ja hän pääsi taas töihin, astui toinen sairaus hänen elämäänsä. Se tuli salakavalasti ja yllättäen ja järisytti Oonan maailmaa. Hänen äidillään diagnosoitiin haimasyöpä. Oonalle siitä kerrottiin perhepäivällisellä.
- Hoidot on jo aloitettu, äiti sanoi. – Vaikka lääkärit sanookin, että sillä saa ainoastaan lisäaikaa.
Oona tuijotti lautastaan, eikä hänellä ollut enää yhtään nälkä.
- Miten niin vain lisäaikaa?
Hetken oli hiljaista.
- Oona rakas, äiti aloitti. – Ihmeitäkin tapahtuu. Ei tää välttämättä ole loppu. Mutta mä haluan vain valmistaa sua, jos pahin tapahtuu.
- Miten sä pystyt suhtautumaan siihen noin tyynesti? Ihan kuin sulle olisi ihan sama, elätkö sä vai et! Mä en halua, että sä kuolet! Sä et saa kuolla!
Äiti hymyili hivenen surullisesti. Oona ei ymmärtänyt, mitä hymyilemistä tilanteessa oli.
- Kulta, äiti sanoi. – Voi kulta rakas. En mä halua kuolla, en tietenkään! Mä ajattelen ainoastaan realistisesti. Yritän itsekin totutella tähän ajatukseen. Ei se ole kenellekään meistä helppoa.
- No ei todellakaan ole helppoa!
Oona huomasi huutavansa. Hän nousi pöydästä.
- Sori.
Hän sulkeutui vessaan ja istui pöntön kannelle, hengitti syvään. Hän ei alkaisi kieriskellä itsesäälissä. Ei äiti kuolisi, ei sellainen ihminen kuin äiti oli voinut kuolla. Äiti oli liian hyvä kuollakseen. Ennemmin, niin, ennemmin hänen itsensä pitäisi kuolla! Miksei hän ollut sairastunut äidin sijaan? Oona nielaisi kyyneleet, veti sormensa hiustensa läpi ja hymyili peilikuvalleen. Kaikki järjestyisi, ihan varmasti kaikki järjestyisi.

Aurinko paistoi seuraavien viikkojen aikana niin lämpimästi, että se sulatti lumen ja huolet Oonan elämästä. Äiti näytti voivan suhteellisen hyvin, rankoista hoidoista huolimatta. Elena näytti jatkuvasti haluavan puhua Oonan äidin tilasta, mutta Oona kieltäytyi. Mitä puhuminen auttoi?
- Ei äiti kuole, hän sanoi päättäväisesti.
- Ei sun kannattaisi ajatella noin, Elena sanoi. – Ei sitä tiedä, mitä tapahtuu. Ja jos… jos se kuolee niin sun pitäisi valmistautua siihen.
- Milloin Jani tulee Helsinkiin?
Epätoivoiset ajat vaativat epätoivoisia tekoja, Oona ajatteli. Hän ei mielellään puhunut Janista Elenan kanssa, koska pelkäsi paljastavansa itsensä, mutta puheenaihe oli välttämätöntä vaihtaa.
- Ai… Huhtikuun lopussa.
- Vasta? Sehän oli täällä viimeksi tän kuun alussa.
- Se tuli siihen tulokseen, että parin viikon välein täällä ravaaminen on rasittavaa. Ja mä ymmärrän sen oikein hyvin. Junamatka kestää kahdeksan tuntia. Se ehtii olla täällä vaan yhden kokonaisen päivän.
- Ootko sä menossa sinne sitten?
- En, Elena sanoi surullisesti. – Ei mulla ole oikeastaan aikaa, mulla on työvuoroja joka viikonloppu.
Oona tuhahti. Hän olisi hankkinut viikonlopun vapaaksi päästäkseen Janin luo, jos hänen tilanteensa olisi ollut sama kuin Elenan. Elena, joka oli niin käytännöllinen ja säästäväinen, teki töitä opintojen ohella, ei voinut uhrata muutaman tunnin palkkaa päästäkseen rakkautensa luo. Mitä se sellainen rakkaus oikein oli? Oona olisi itse lähtenyt Janin luo, jos olisi voinut. Hän oli ajatellut ehdottaa yhteistä reissua, mutta ei kehdannut.

Huhtikuun loppu saapui yllättävän nopeasti. Linnut lauloivat ja kevät näkyi jo kaikkialla ympärillä. Jani tuli ja kaksi naista odotti häntä malttamattomina junalaiturilla. Oona käänsi katseensa pois, kun Elena ja Jani suutelivat. Tänä viikonloppuna, hän oli päättänyt, tänä viikonloppuna hän puhuisi kahden Janin kanssa. Miehen täytyisi ymmärtää, täytyisi tietää, ettei Oona ollut vielä lakannut rakastamasta häntä. Että Oona oli aina rakastanut häntä eikä ketään muuta, että todellisuudessa Oona oli seurustellut Samuelin kanssa ainoastaan tehdäkseen Janin kateelliseksi. Kun Jani saisi tietää sen, Oona ajatteli, hän… mitä hän tekisi?
- Moi Oona.
Oona hymyili, halasi elämänsä rakkautta. Janin kädet kuuluivat hänen ympärilleen, nuo vaaleat hiukset kuuluivat hänen sormiensa lomaan, eivät tuon mitättömän hiirulaisen tuossa vieressä.

Lähettäjä: . 
Päivämäärä:   14.4.13 22:30:43

Sairaan hyvä !

Lähettäjä: PV 
Päivämäärä:   16.4.13 15:43:51

Rakastaa, ei rakasta..... hmm... kyllä mä taidan rakastaa tätä :D Ihanan piikikästä ja sopivan ärsyttävää tekstiä. Lisää kiitos <3

Lähettäjä: . 
Päivämäärä:   16.4.13 20:12:27

Jatka jo!!

Lähettäjä: vanamo 
Päivämäärä:   19.4.13 18:00:53

Hei ja kiitos ja tässä taas jatkoa :)

-

Janilla oli neljän päivän vapaa, joten hänellä oli kaksi kokonaista päivää aikaa olla Helsingissä. Kaksi kokonaista päivää, joista toisena kiltti nöyrä Elena otti ylimääräisen työvuoron. Tuona ihmeellisen ihanana päivänä Jani kuului kokonaan Oonalle. He menivät kahville ja Jani tarjosi, kuten herrasmiehen kuuluukin. Istuessaan nurkkapöydässä Jani kertoi työstään ja vapaa-ajastaan kaukana pohjoisessa. Hän kertoi innostuneena eräästä kirjasta, jonka hän oli juuri lukenut loppuun ja pohti sen syvällisiä tarkoituksia. Oona yritti parhaansa mukaan kuunnella. Jo sana ’kirja’ aiheutti hänen mielessään pakoreaktion, mutta Janin takia mitä vain.
- Mä en ookaan sitä lukenut, Oona sanoi mietteliäänä. – Pitää muistaa lainata se kirjastosta.
Totta puhuen kaunottarellamme ei ollut enää aavistustakaan mistä kirjasta oli puhe. Eikä hänellä ollut aikomusta sitä edes lukea. Mutta Jani oli kerran sanonut, että he olivat liian erilaisia. Liian erilaisia! Eivätkö juuri vastakohdat täydentäneet toisiaan? Ei Oona voisi olla sellaisen miehen kanssa, joka oli samanlainen kuin hän itse oli. Hän tarvitsisi itselleen vastaparin, sellaisen, joka tasoittaisi hänen luonnettaan. Ja vaikka Jani oli sanonut, ettei hän koskaan voisi saavuttaa Oonan elämänasennetta, ei nainen uskonut sitä.
- Mä ajattelin lukea sen kirjailijan koko tuotannon läpi.
- Se on varmaan mielenkiintoista, Oona sanoi yrittäen palata nykyhetkeen. – Sit voit verrata niitä toisiinsa ja… ja… ja sillei.
Jani hymyili. Hän oli niin komea hymyillessään, että Oonan sydän alkoi läpättää.

He olivat viettäneet yhdessä viisi tuntia. Oonasta tuntui, että ne olivat hänen elämänsä onnellisimmat tunnit. Myös Jani vaikutti hyväntuuliselta, hän nauroi paljon ja katsoi Oonaa suoraan silmiin. Mutta kun Jani saattoi Oonan kotiin iski naiseen äkkiä ujous. Mitä hän sanoisi ja miten? Hän pelkäsi pilaavansa kaiken, jos nyt sanoisi jotain.
- Kiitti, Jani sanoi. – Mulla oli tosi kiva päivä.
- Niin mullakin.
Hani nosti kätensä hyvästeihin ja oli jo lähdössä.
- Jani!
- Mitä?
- Mä… Oona epäröi. – Mä rakastan sua.
Syntyi hetken hiljaisuus. Hymy Janin kasvoilla haihtui.
- Älä sano noin, hän mutisi.
- Mutta kun se on totta! Mä rakastan sua. Mä en oo koskaan rakastanut ketään muuta, enkä tuu koskaan rakastamaan.
Jani vältteli Oonan katsetta ja nainen astui lähemmäs.
- Jani, hän aneli. – Mä haluan vain sut. Millään muulla ei ole väliä.
- Me ei sovita yhteen, Jani sanoi tukahtuneesti.
- Me voidaan muokata toisiamme. Koska sä välität musta… välitäthän?
- Välitän, Jani sanoi hiljaa.
- Mutta sittenhän kaikki on hyvin! Sittenhän -.
Mutta Oona ei ehtinyt puhua loppuun, kun Jani äkkiä astui sen askeleen, joka oli heidän välissään, ja suuteli Oonaa. Mitä mies ajatteli jääköön lukijan pääteltäväksi. Ehkä hän ei ajatellut mitään. Väärät teot tehdään usein ajattelemattomasti. Varmaa on kuitenkin, että molempien sydämet laukkasivat tuon suudelman ajan. Sitten Jani tajusi mitä oli tekemässä ja vetäytyi pois. Hän peräntyi monta askelta, kääntyi lähteäkseen ja palasi takaisin.
- Anteeksi, hän mutisi.
- Älä pyydä anteeksi, Oona sanoi hymyillen.
- Älä… älä sano mitään, Jani sanoi nostaen kätensä pystyyn. – Älä…
Hän sulki silmänsä ja hieroi kasvojaan.
- Oona kiltti kulta rakas, älä puhu tästä mitään. Kenellekään. Etenkään Elenalle.
- Mutta -.
- Mä pyydän, Jani sanoi tarttuen Oonan käsiin ja katsoen tätä silmiin. – Jos et mun niin Elenan takia.
Oona katseli Janin epätoivoisia kasvoja.
- En mä puhu, hän myöntyi.
- Lupaa.
- Mä lupaan.
Jani huokaisi, päästi Oonan kädet ja asteli, suorastaan juoksi pois paikalta.

Sillä kertaa Oona ei lähtenyt saattamaan Jania juna-asemalle. Hän ei tiennyt mitä ajatella. Sydän oli yhtä aikaa täynnä toivoa ja pettynyt, eikä hän tiennyt, kumpaa ääntä pitäisi kuunnella. Toinen sanoi, että Jani oli suudellut häntä, että hän ei ollut kieltänyt rakastavansa Oonaa. Toinen sanoi, että hän edelleenkin oli Elenan kanssa, oli suorastaan kieltänyt Oonaa kertomasta. Mutta ehkä, hän ajatteli toiveikkaasti, ehkä Jani halusi kertoa itse.

Sen sijaan hän tapasi Royn. Hän oli yhtä päivänpaistetta ja hymyä ja sai iloisella käytöksellään Royn epäilemään jotain heti tervehdyksen jälkeen.
- Sä näytä siltä, kuin olisit voittanut miljoonan tai jotain.
Oona vain hymyili kirkkaasti.
- Eikö sitä saa ihminen olla hyvällä tuulella?
- Mä oon tuntenut sut pian vuoden, Roy sanoi. – Enkä ole vielä kertaakaan nähnyt sua näin iloisena.
Kuinka palavasti Oona olisikaan halunnut kertoa Roylle mitä oli tapahtunut! Mutta tietäen miehen reaktion hän tyytyi vain naurahtamaan iloisesti.
- Ehkä mä oonkin voittanut miljoonan, hän hymisi. Roy kohotti kulmiaan.
- Tää liittyy jotenkin Janiin ja Elenaan. Onko ne riidelleet tai jotain.
- Ei, Oona sanoi.
- Ei liity vai eivät ole riidelleet?
- Kumpaakin, Oona sanoi. Hän laski katseensa alas peläten, että Roy lukisi valheen hänen silmistään. Mies luki sen äkillisestä hämmennyksestä, mutta ei sanonut mitään. Hän nosti kädet niskan taakse ja nojasi penkin selkänojaan kasvoilleen niin ärsyttävän tietäväinen virne, että Oona punastui.
- Ja mitä sillä edes on väliä, miksi mä olen hyvällä tuulella? hän äyskähti. – Ei se kuulu sulle tippaakaan.
Roy kohautti harteitaan ja lakkasi hymyilemästä.
- Ajattelin vain, jos sun äitis voisi vaikka paremmin, hän sanoi.
- Aha, Oona sanoi. Hän yritti yhä välttää äidistä puhumista, ja viime viikkoina siitä oli tullut helpompaa, kun ihmiset alkoivat ymmärtää, että hän halusi välttää aihetta. Siitä huolimatta Roy tunsi pakollista tarvetta kysellä siitä jatkuvasti, hän melkein pakotti Oonan puhumaan.
- Ilmeisesti se ei ole.
Oona kohautti harteitaan väsyneesti.
- On ja ei. Tai siis se vaihtelee.
- Ne hoidot on tosi rankkoja.
- Tiedätkö sä niistä sitten jotain mukamas? Oona kysyi ivallisesti. Hän sentään oli ollut äitinsä kanssa hoidoissa mukana ja tiesi, mitä ne saivat aikaan.
- Eräs mun tuntema henkilö kuoli syöpään joitain vuosia sitten, Roy sanoi hiljaa. Oonan suu loksahti auki.
- Kuka? hän kysyi.
- Ei sillä ole väliä kuka, sanoin vain, että tiedän just mitä sä käyt läpi.
- Mut sun vanhemmathan on elossa!
- En mä sannut, että se olisi ollut perhettä.
Oona odotti, että Roy jatkaisi. Mutta kuten yleensä, mies ei sanonut enää mitään asiaan liittyvää. Asia jäi polttelemaan Oonan mieleen.

Lähettäjä: PV 
Päivämäärä:   21.4.13 15:48:47

<3

Lähettäjä: . 
Päivämäärä:   23.4.13 19:44:29

Up

Lähettäjä: vanamo 
Päivämäärä:   25.4.13 19:53:32

Hei lukijani! Tässä teille jatkoa :)

-

Ilmat lämpenivät kesän lähestyessä eikä Jani vieläkään ollut jättänyt Elenaa. Oonan hyvä tuuli alkoi ratkeilla.
- Lakkaa huokailemasta sen puhelimen ääressä, hän äyskäisi Elenalle. – Ei sen Janin tartte sulle jatkuvasti soitella.
Ja salaa hän toivoi, että Jani soittaisi ja ilmoittaisi, että tämä oli nyt tässä. Mutta niin ei käynyt. Oona taisteli itsekunnioitustaan vastaan. Hän halusi kertoa Elenalle, ettei Jani häntä rakastanut, vaan Oonaa. Iltaisin hän ajatteli Janin suudelmaa ja polttava hehku nousi hänen poskilleen.
- En mä sitä, mutta kun sillä on ollut hirveästi stressiä viimeaikoina ja ajattelin, että puhuminen voisi auttaa.
- Älä ainakaan soita sille! Oona sanoi ja vetäisi puhelimen Elenan kädestä. Se siitä vielä puuttuisikin, että Elena soittaisi Janille nyt ja Oona joutuisi kuuntelemaan.
- Miksen?
- Se pitää sua vielä takertujana. Sen pitää saada puhua vapaaehtoisesti.
Ja Elena myöntyi.

Sinä samaisena iltana Oonan puhelin soi ja soittaja oli Jani. Sydän hakaten sankarittaremme tarttui puhelimeen.
- Moi, hän vastasi.
- Mulla on sulle asiaa, Jani sanoi hätäisesti tervehtimättä.
- Onko kaikki hyvin? Oona kysyi huolestuneena ja istui alas.
- On. Ja ei. En mä tiedä.
Hetken aikaa oli hiljaista. Oona tarttui kynään ja alkoi piirrellä sanomalehden yläreunaan kuvioita.
- Sä kuulostat hermostuneelta, hän sanoi sitten.
- Kuulostanko?
Oona hymähti. Hän yritti parhaansa kuulostaakseen vakavalta ja ymmärtäväiseltä, vaikka todellisuudessa hän oli riemuissaan. Jani oli soittanut hänelle, ei Elenalle. Jani soitti Oonalle, kun hän halusi puhua.
- Mä en olisi varmaan saanut soittaa sulle -.
- Älä höpsi, tietysti saat.
- … mutta kun en halua huolestuttaa Elenaa.
Oonasta tuntui, kuin hänen sisuksiinsa olisi valunut jäähilettä. Hän ei sanonut mitään, hänen loukatun ylpeytensä kielsi häntä puhumasta. Hiljaisuus heidän välillään kiristyi, mutta Oona ei sitä varmasti rikkoisi.
- Mä en olisi saanut soittaa, Jani sanoi taas.
- Sano nyt mitä asiaa sulla oli, Oona sanoi kireästi.
- Mä oon loukannut sua jotenkin.
- Et tietenkään ole.
- Johtuuko tää siitä suudelmasta?
Naisen hiljaisuus vastasi puolestaan.
- Anna anteeksi Oona, mä tein väärin, mä en olisi koskaan saanut…
- Miksi sä sitten suutelit? Oona kysyi.
- Koska… en mä tiedä.
- Välitätkö sä musta?
- Totta kai mä välitän, Jani vastasi ontosti. – Välitän… mutta…
- Anna olla Jani, Oona sanoi viileän itsevarmasti. – Mun elämä ei oo susta riippuvainen.
- Älä sano noin! Mä välitän susta Oona, ihan oikeasti, ei se ole siitä kiinni. Ja jos tilanne olisi toinen… jos me oltaisiin enemmän toistemme kaltaiset…
- Älä aloita taas tota soopaa samankaltaisuudesta, sä et itsekään usko siihen!
- Anteeksi. Anteeksi että mä soitin. Moikka.
Kilahdus ja valintaääni. Oona piteli luuria hetken korvallaan ja inhottava häpeän puna nousi hänen poskilleen.

Toukokuun lopussa Elenan pikkuveli Eero tuli käymään siskonsa luona. Hän oli viittä vaille kahdeksantoista ja pursusi itseluottamusta lähenevien kutsuntojen johdosta.
- Mä oon miettinyt, että olis mahtavaa päästä laskuvarjojääkäriksi, hän sanoi, kun hän, Elena, Oona, Roy ja muutama muu istuivat Kaivopuistossa.
- Et sitten yhtään helpompaa löytänyt, Tuomas, Elenan opiskelutoveri, kysyi huvittuneena.
- Ei armeijassa ole tarkoituskaan mennä helpolla, Eero vastasi ylpeästi.
- Se se tarkoitus just on, Tuomas huomautti.
- Mikä sä olit? Eero kysyi.
- Kersantti jalkaväessä.
- No just, Eero sanoi halveksien. Sitten hän kääntyi Royhyn päin. Jostakin syystä Eero oli alusta saakka tuntenut syvää vastenmielisyyttä. – Mikä sä olit?
- Mä en käynyt inttiä.
Eeron kasvoille levisi hymy, joka oli täynnä pilkkaa.
- Jaa sä olit sivari? En olis uskonut. Mä ajattelin, että sulla olisi sen verran järkeä päässä, että tajuaisit puolustaa omaa isänmaatas.
Roy katseli poikaa tämän ladellessa perään vielä muutamia perusteita sivareiden huonommuuteen nähden. Sitten hän avasi suunsa ja sanoi venytellen:
- En mä sanonut, että mä olin sivari.
Joukon keskelle laskeutui täydellinen hiljaisuus. Kaikki kääntyivät katsomaan Royta ihmeissään.
- Olitko sä vankilassa? Eero kysyi niin hämmästyneenä, että unohti olla epäkohtelias.
- Sinne sitä yleensä joutuu, jos kieltäytyy aseista ja siviilipalveluksesta, Roy vastasi ivallisesti.
- Sitten sä oot vielä pahempi petturi kuin mä kuvittelin.
- Se ei ole mulle mikään yllätys.
- Toi on maanpetturuutta.
- Anna jo olla, Oona sähähti. Eero kääntyi katsomaan häntä.
- Serkkutyttö se siinä puolustaa poikaystäväänsä. Eikö sua yhtään hävetä sen puolesta?
Oonan silmät alkoivat salamoida ja niistä kuvastui niin suuri inho, että iva Eeron kasvoilta hävisi ja hän punastui. Oonan ääni värisi pidätellystä kiukusta hänen puhuessaan.
- Se, käykö joku armeijan vai ei, ei tosiaankaan kuulu sulle. Sä sen sijaan vaikutat suorastaan rasistilta tolla asenteellasi.
Eero nosti uhmakkaasti leukaansa, mutta ei sanonut mitään. Elena, joka oli siihen mennessä seurannut suukopua hiljaa paikaltaan, alkoi nyt hymyillä tekopirteästi.
- Kuohuviiniä, joki? Paitsi pikkuveli, hän hymisi alaikäiselle veljelleen, joka irvisi, nousi ylös ja ilmoitti käyvänsä vessassa.

He alkoivat valua pois Kaivopuistosta illan viiletessä. Oona jäi sitomaan kenkiensä nauhoja muiden lähtiessä ja Roy jäi odottamaan.
- Sulla on aika isänmaallinen serkku, hän huomautti.
- Äh, se vaan tuntee itsensä jotenkin hirveän aikuiseksi kun se on melkein kahdeksantoista.
- Mun pitäisi varmaan kiittää sua, Roy huomautti, ja hänen äänestään erottui hyväntuulinen nauru. – Kun nousit omaa verisukulaistasi vastaan puolustaaksesi poikaystävääsi.
Oona pyöräytti silmiään, mutta hymyili.
- Mitäpä sitä ei oman poikaystävänsä takia tekisi.
He vilkaisivat toisiinsa. Royn silmissä vilkkui huvittuneisuus. Oona kiskoi villatakkinsa hihoja alemmas ja katui sitä, että oli jättänyt nahkatakin kotiin. Auringon laskettua ilma oli paljon kylmempi kuin päivällä, eikä navakka merituuli auttanut asiaa.
- Mä en tiennyt, Oona sanoi äkkiä. – Että sä kieltäydyit aseista.
- Et kai kun en mä sitä kuuluttele ympäriinsä. Yleensä siihen ei suhtauduta kovin suopeasti, kuten huomasit.
- Olisit sä voinut mulle kertoa.
Roy katsahti Oonaan uteliaana.
- Miksi?
- Eikös ystävyys ole sitä? Oona kysyi äreänä kiskoen hihoja. – Että kerrotaan asioita? Sä tiedät musta kaiken ja mä en tiedä susta mitään!
Roy ei vastannut, hymyili vain huvittuneesti. Oona mulkaisi häntä äreästi ja jätti hyvästelemättä kääntyessään risteyksessä, missä heidän tiensä erosivat.

Lähettäjä: PV 
Päivämäärä:   25.4.13 22:12:58

"- Kuohuviiniä, joki?"
Onko tossa joku sellanen juttu, jota en vaan ymmärrä vai onko siinä virhe? :D Mikä ihmeen joki?
Jos tää olisi kirjan muodossa, en saisi itseäni irti tän tarinan parista ennen kuin viimeinenkin sana on luettu. Ja todennäköisesti alkaisin heti lukemaan uudestaan koska tässä tarinassa voisi olla sellasia kohtia joiden arvon ymmärtää vasta toisella kerralla.

Lähettäjä: vanamo 
Päivämäärä:   27.4.13 20:35:28

PV: juu, näppäilyvirhe oli... word ei edes alleviivaa sanaa joki, koska se on oikeasti sana :D mutta oi oon niin iloinen, että tykkäät, se kannustaa aina kirjoittamaan lisää :)

Lähettäjä: PV 
Päivämäärä:   28.4.13 00:04:07

Mä taas kärkyn lisää täällä <3 :D
Musta saa uskollisen ystävän kun kirjoittelee hyviä tarinoita.

Lähettäjä: . 
Päivämäärä:   30.4.13 21:32:52

Up

Lähettäjä: hene 
Päivämäärä:   1.5.13 10:06:05

iha mahtava! pistähä jatkoo nopiasti:3

Lähettäjä: mmmmma 
Päivämäärä:   1.5.13 10:58:26

aivan mahtava! oon ihan alusta asti seurannu ja kokoajan muuttuu vaa jännemmäksi! jag gilllar :)

Lähettäjä: vanamo 
Päivämäärä:   2.5.13 18:32:29

Kiitos kaikki kommentoijat! Sitä saa aina lisää virtaa kirjoittaa, kun huomaa, että joku lukee :)

-

Oona oli varannut itselleen kesäloma viikot kesä- ja heinäkuun vaihteeseen. Hänellä olisi lomaa neljä kokonaista viikkoa, joiden aikana hän matkustaisi ainakin Viroon. Ja tietysti Vaasaan Janin luo. Suunnitelma oli kehittynyt Janin lähdöstä saakka, hän ei ollut vain kertonut siitä kenellekään. Ei edes Janille itselleen. Aluksi hän oli miettinyt ilmestyvänsä Janin ovelle, mutta oli tullut lopulta siihen tulokseen, ettei se välttämättä olisi hyvä idea. Ja pitkien pohdintojen jälkeen, ja erityisesti Janin taholta kuluneen pitkän hiljaisuuden jälkeen, Oona oli tullut siihen tulokseen, että hänen pitäisi ottaa Elena mukaan silläkin uhalla ja siitä huolimatta, että serkku pilaisi kaiken.
- Mulla on lomaa vasta heinäkuun lopussa, Elena sanoi, kun Oona ilmoitti suunnitelmastaan.
- Kai sä nyt viikonlopuksi voit lähteä. Olisi mahtavaa, ajattele nyt, mä en oo ikinä käynyt Vaasassa.
- Ei siellä oo mitään niin ihmeellistä.
- On siellä Jani.
Elena hymyili, kuten hän aina teki, kun Jania kehuttiin.
- No joo…
- Niin että eikö voitais mennä?
Elena mietti pestessään kahvikupit ja laittaessaan ne tiskikaappiin. Satu oli joskus varoittanut häntä Oonasta, sanonut, että Oona oli riski hänen ja Janin suhteelle. Mutta Satu oli aina kadehtinut Oonaa, jopa Elena huomasi sen.
- Joo, no yritetään.

Kesän kuumuus ei tehnyt kaikille kuitenkaan hyvää. Oonan äidin kunto romahti ja hän joutui sairaalaan. Oona lähti katsomaan häntä eräänä lauantaiaamuna, kulki arasti sairaalan desinfioituja jäytäviä vuodeosastolle. Hän inhosi sairaaloita, niiden kemiallista hajua ja ympärillä leijailevaa uhkaa sairaudesta ja kuolemasta. Äidin näkeminen ei auttanut asiaa yhtään. Hän oli kalpea ja laiha, kasvojen iho oli vahamaista ja silmät olivat painuneet syvälle kuoppiin. Mutta ne loistivat vielä, niissä oli elämää jäljellä. Ja hän hymyili. Oona istui sängyn reunalle ja puristi äidin kättä. Luut tuntuivat ihon läpi. Oonaa itketti, mutta hän nieli kyyneleensä ja hymyili. Ainakaan äiti ei haluaisi nähdä hänen itkevän.
- Miten sä voit?
- Ihan hyvin, äiti vastasi. – Paremmin jo, kuin torstaina. Ei tää mitään, tää kuuluu sairauden kuvaan ja hoitoihin.
- Millon sä pääset pois?
Oona kysyi milloin, ei pääsetkö, sillä oli selvää, että äiti pääsisi.
- Se riippuu siitä, miten mun kunto lähtee nousemaan.
Oona puristi kättä lujempaa, ettei alkaisi itkeä. Hän oli helpottunut, että ei puhunut ehdollisesti.

Kun hän viimein pääsi ulos sairaalasta ja kotiin, hän kaivoi puhelimen esiin. Kurkkua kuristi ja rintaa pakotti ja hänen oli pakko, aivan pakko, saada puhua jollekin. Hän epäröi hetken kenelle soittaisi ja valitsi numeron. Hälytysääni soi niin kauan, että Oona ajatteli, ettei sieltä vastattaisi.
- Haloo?
Oona ei hetkeen saanut ääntään kuuluviin, niin helpottunut hän oli.
- Moi. Oona täällä.
- Mmnn.
Kuului kahinaa.
- Mä… Oona aloitti, eikä keksinyt miten jaksaisi.
- Kuka siellä on? kuului jostain langan toisesta päästä. Naisääni. Oona nielaisi. Hän kuuli epämääräistä muminaa. Sitten Royn ääni kuului taas selvemmin.
- Onko kaikki hyvin?
Oona suoristi selkänsä ja hymyili kalpealle peilikuvalleen, ettei ahdistus kuuluisi hänen äänestään.
- Sulla taitaakin olla seuraa. Ei mulla oikeastaan ollut mitään asiaa.
- Ai. Okei.
- Moikka.
Hän ei jäänyt edes odottamaan vastausta ennen kuin katkaisi puhelun. Hetken aikaa hän tuijotti näyttöä. Valo siitä sammui ja Oona painoi nappia ylöspäin, etsi toisen numeron. Tällä kertaa puhelin ehti hälyttää vain kahdesti.
- Moi, sanoi Elenan iloinen ääni. Oona räpytteli silmiään.
- Äiti on sairaalassa.

Roy soitti samana iltana. Oona katsoi puhelimen näytöllä vilkkuvaa nimeä, mutta ei vastannut. Hän oli loukkaantunut, että Roy oli ollut aamulla kykenemätön puhumaan. Samalla hän oli iloinen, että ei ollut purkanut pelkojaan Roylle ja joutunut siten vastaanottamaan miehen sääliä. Elenan sääliltä hän ei voinut välttyä, mutta Royn myötätuntoisia sanoja hän ei halunnut kuulla. Olisiko Roy säälinyt Oonaa, on lukijan oman päättelykyvyn varassa. Ehkä mies tiesi, ettei sankarittaremme kaivannut sitä, ehkä ei. Olennaista on se, että Oona jätti vastaamatta Royn puheluun, eikä mies soittanut uudestaan.

Juhannus lähestyi ja Oona huomasi kauhistuneena, että Janin ja Elenan suhteen alusta olisi parin päivän päästä kulunut tasan vuosi. Vuosi, jonka aikana Elenan ja Janin suhde ei ollut kariutunut, kuten Oona oli toivonut. Sen sijaan hän muisti katkerasti, että vuosi sitten juhannuksena hän oli nolannut itsensä paitsi Janin, myös Royn silmissä. Hän toivoi, joskin omastakin mielestään turhaan, että kumpikaan miehistä ei muistaisi sitä.

- Rakkaus, Oona vieressä istuva mies sanoi filosoisesti, kun juhannusilta hämärtyi ja kokko sytytettiin. – On vähän niin kuin toi kokko.
- Ai.
- Se syttyy palamaan joko kituuttaen tai nopeasti. Nopeasti jos siinä on bensaa niin kuin tossa kokossa. Sitten se palaa niin kauan kuin on jotain mitä liekit voi syödä.
- Entä mitä ne liekit syö? Elena kysyi Oonan vierestä, mutta mies ei huomannut tuota mitättönän näköistä tyttöä Oonan vieressä.
- Mä luulen, että jos meidän välille heittäisi vähän bensaa, niin meidänkin rakkaus voisi roihahtaa.
- Niinkö?
- Joo, mies sanoi. – Ja mä voin kertoa sulle vielä salaisuudenkin meistä miehistä.
- Oi kerro ihmeessä. Mä en ota teistä yhtään selvää.
- Sitähän sanotaan, mies sanoi nostaen kätensä ja painaen ne vatsalleen. – Että tie miehen sydämeen käy tän kautta, tän vatsan. Mut se ei pidä paikkaansa. Ei. Tie miehen sydämeen käy -.
- Peniksen kautta? Oona päätti lauseen vakavasti. Humalainen hymy miehen kasvoilla sammui.
- Toi ei ollut nätisti sanottu.
- Mutta totta, Oona sanoi. Mies nousi seisomaan loukkaantuneena ja horjahti, otti tukea Oonan paljaasta, ruskettuneesta olkapäästä ja virnisti.
- Sori hani, täytyy tästä mennä.
Ja hän hoiperteli pois. Oona huokaisi ärtyneesti.
- Mihin se Roy oikein jäi kuppaamaan? hän mutisi Elenalle. – Kohta mun viereen tulee joku toinen idiootti.
- Voihan se olla joku kivakin, Elena sanoi hymyillen. Janin käsi oli Elenan polvella ja Elenan käsi Janin käden päällä. Oona siirsi katseensa tuosta näystä ja etsi katseellaan Royta. Mies olisi helppo havaita, sillä tämä oli niin pitkä. Mutta häntä ei näkynyt. Luultavasti hän seikkaili jossain sen naisensa kanssa. Oona ei ollut nähnyt tätä salaperistä naikkosta eikä ollut kysynyt Roylta kuka hän oli, mutta hänellä oli mielessään selkeä kuva siitä, millainen tämä Royn kumppani oli.

Joku laski kätensä Oonan olkapäille ja nainen kääntyi katsomaan taakseen. Roy hymyili hänen yläpuolellaan.
- Missä sä viivyit? Oona ärähti. – Sua tarvittiin?
- Missä?
- Ajamaan kaikki Oonaan rakastuvat miehet pois, Elena sanoi kurottaen istuma-asennosta halaamaan Royta.
- Ah, niinpä tietenkin. Tää meidän kaunotar vetää puoleensa nousuhumalaisia kuin magneetti. Harmillista, etteivät molemmat puolet ole miinusnapaisia.
Oona rypisti kulmiaan. Häntä ärsytti, kun Roy sanoi jotain sellaista, mitä hän ei aivan ymmärtänyt. Selvää oli se, että sanoja ei ainakaan ollut tarkoitettu kehuksi. Roy istui Oonan viereen ja kumartui lähemmäs.
- Esitänkö mä nyt sun rakastajaa, että muut rakastuneet pysyy poissa?
- Elena liioittelee, Oona vastasi kylmäkiskoisesti. – Ei muhun kukaan ole rakastunut.
- Ja toivottavasti ei rakastukaan. Mä totisesti säälin sitä miestä, joka luovuttaa sydämensä sulle. Sä kohtelisit sitä lahjaa sangen julmasti ja unohtaisit sen lopulta jonnekin mätänemään.
Oona nyrpisti nenäänsä Roylle.
- Kiitos vaan, mutta jos toi on sun asenne, niin otan mieluummin ne nousuhumalaiset kuin sut.
- Okei.
Roy nousi seisomaan ja oli jo lähdössä, kun Oona tarttui hänen ranteeseensa.
- Et mene!
Hymyillen ärsyttävän itsetietoisesti Roy istui jälleen alas.

Lähettäjä: PV 
Päivämäärä:   2.5.13 22:17:39

kiitos pätkästä :D tuli tarpeeseen rankan arjen keskelle.

Lähettäjä: desiderata 
Päivämäärä:   2.5.13 22:45:14

Tässä tarinassa on parasta se, etten osaa yhtään arvata, mitä seuraavissa pätkissä tulee tapahtumaan! :)

Lähettäjä: bek 
Päivämäärä:   4.5.13 20:52:54

Jatkoaaaa =D

Lähettäjä: hkldf 
Päivämäärä:   6.5.13 21:16:32

Up

Lähettäjä: vanamo 
Päivämäärä:   9.5.13 16:45:58

Kiitos lukijani, että jaksatte pitää tätä ylhäällä :)

-

Viikko juhannuksen jälkeen Oonan äiti pääsi pois sairaalasta. Hän oli taas oma itsensä, joskin laihempi ja väsyneempi. Mutta tämä oli edistysaskel. Äiti oli vahva, hän selättäisi vielä sairautensa, siitä Oona oli varma. Ja koska äiti oli taas terve, kuten Oona sanoi, oli hänellä mahdollisuus lähteä Vaasaan. Elena oli järjestänyt itselleen vapaata, joten hän ja Oona viettivät yhden rasittavan kuuman päivän junassa halki Suomen. Oona, joka ei osannut päättää oliko hyvä vai huono asia, että Elena oli mukana, istui ikkunan vieressä ja tuijotti maisemia samalla, kun Elena luki. Elena luki kaksi kirjaa kuukaudessa, saman verran kuin Jani, ja pari oli perustanut yhteisen kirjapiirin niin, että he lukivat aina samaa kirjaa samaan aikaan. Se oli jotakin, mitä Oona ei kerta kaikkiaan voinut käsittää. Hän ei ollut lukenut ainoatakaan kirjaa yläasteen jälkeen, jos alan ammattikirjallisuutta ei laskettu. Välillä hän oli kyllä yrittänyt, erityisesti silloin, kun Jani oli suositellut jotakin luettavaa, mutta kirja oli aina jäänyt kesken, koska, niin Oona aina sanoi, hänellä ei ollut aikaa. Elena käänsi sivua ja Oona kuikuili hänen olkansa yli, mutta lakkasi pian yrittämästä ja siirtyi takaisin maisemiin.

Jani oli asemalla vastassa. Hän otti molempien naisten laukut, suuteli Elenaa ja halasi Oonaa ja he lähtivät kolmestaan asemalta. Mies asui kävelymatkan päässä asemalta yksiössä, jossa oli vaaleaksi rapatut seinät, sänky, pöytä, kirjahylly ja kolme tuolia. Oona, joka oli asunut samassa vuokra-asunnossa viisi vuotta ja sisustanut sitä yhtä kauan, ei voinut ymmärtää, miten kukaan saattoi elää melkein vuoden samassa kämpässä ja antaa sen näyttää edelleen samalta kuin muuttopäivänä.
- Miksei sulla ole seinillä mitään? hän kysyi. – Edes… kelloa?
Jani kohautti olkiaan ja laski matkalaukut eteiseen.
- Ei mulla ole ollut aikaa sisustaa.
Sisustaminen oli Oonasta paljon tärkeämpää kuin lukeminen, joten hän ei tajunnut, miten joku, jolla oli aikaa lukea kaksi kirjaa kuukaudessa, ei muka ehtinyt sisustaa. Mutta Elena istui sängyn reunalle ja hymyili.
- Eihän Jani täällä enää kauaa asu, ainakaan toivottavasti.
Oli totta, että Janin työsopimus oli voimassa enää puoli vuotta, eikä jatkosta ollut ainakaan vielä ollut puhetta.
- Niin mutta, Oona aloitti äänessään peräänantamattomuutta. – Tää on ollut Janin koti jo melkein vuoden. Jos sillä ei ole ollut aikaa sisustaa, niin sun olisi pitänyt.
Elena naurahti, ja Oona nosti leukaansa ylemmäs.
- Olis kivempaa olla kotona, jos olis kiva koti, hän sanoi ja kääntyi Janiin päin saadakseen apua. – Vai mitä?
Jani oli istunut puiselle tuolille ja nojasi kättään pöytään.
- Olisihan se, mutta kyllä tää on mulle kelvannut. Kuten sanottu, mä palaan Helsinkiin todennäköisesti ensivuoden puolella.
Oona ei uskaltanut kysyä, mihin Jani Helsingissä asettuisi peläten tämän vastaavan muuttavansa Elenan luo.

Sinä iltana he menivät läheiseen baariin. Jani haki heille juomat ja Elena ja Oona etsivät tungoksesta vapaata pöydännurkkaa.
- Jännää olla baarissa näin pohjoisessa, Elena sanoi. Oona loi moittivan katseen nuoreen finninaamaiseen poikaan, joka tuijotti häntä.
- Ihan samahan se on missä päin maailmaa on, baarissa on silti huonotapaisia nuoria miehiä.
Jani istui heidän väliinsä.
- Kaikki maailman miehet on sun mielestä huonotapaisia, jos ne huomaa kauniin naisen arvon, hän sanoi. Oona punastui ja huitaisi ilmaa kuin karkottaakseen kehun. Todellisuudessa hän oli enemmän kuin imarreltu. Mutta hänen hyvä tuulensa haihtui, kun finninaama tuli pöydän luo ja istui Oonan viereen.
- Saanko tarajota sulle jotain juatavaa?
Oona katsahti poikaan ja hymyili herttaisesti.
- Riittääkö sulla ikä? hän kysyi.
- Ai häh?
- Kuinka vanha sä oot?
-Ilimeisesti en, poika sanoi, hymyili ja lähti pois. Oona katsoi hänen peräänsä hivenen hämmästyneenä.
- Sehän luovutti helposti, hän sanoi melkein pettyneenä ja sekä Jani että Elena nauroivat.

- Hei mä meen käymään vessassa, Elena sanoi. Hän taiteili itsensä pois sohvalta ja lähti etsimään naistenhuonetta. Jani kääntyi Oonaan päin.
- Mennäänkö tanssimaan?
Oona katsoi miestä lasinsa yli ja hymyili.
- Okei.
He nousivat ja pujottelivat täydelle tanssilattialle. Jani otti Oonan kädet omiina ja hetken he hapuilivat yhteistä rytmiä. Jani ei ollut kovin hyvä tanssija, mutta hän oli juonut muutaman oluen eikä välittänyt siitä, että jäi selväksi kakkoseksi partnerinsa rinnalla. Kappale vaihtui hieman hitaammaksi ja he pysähtyivät hetkeksi hämillään. Sitten Jani äkkiä kietoi toisen käsivartensa Oonan vyötärölle ja he pyörivät paikallaan ympyrää. Oona kohotti katseensa Janiin ja hymyili pehmeästi. Jani räpytteli silmiään.
- Oona, kai sä tiedät, että jos tilanne olis vaan toinen…
Mutta hän huomasi Elenan tulevan pois vessasta ja tulevan heitä kohti, hellitti otettaan eikä päättänyt lausettaan, vaikka siihen olisi ollut aikaa. Elena tuli heidän luokseen hymyillen.
- Oi vähän kivaa päästä tanssimaan!
Hän antoi toisen kätensä Janille ja toisen Oonalle, joka tarttui siihen vaivaantuneesti.
- Hei mäkin käyn vessassa, hän mutisi ja pakeni paikalta.

Vessassa haisi oksennus ja hiuslakka, ja lukkiutuessaan koppiin Oona mietti jälleen kerran, kuka idiootti viitsi juoda itsensä niin alkuillasta niin humalaan, että oksensi. Kaunottaremme istui pöntön kannelle. Hän ei ollut aivan varma, miksi oli lähtenyt tanssilattialta, vaikka hänellä ei edes ollut tarvetta vessaan. Hän tunsi edelleen polttavana kohtana vyötäröllään Janin käsivarren. Jos tilanne olisi toinen, oli Jani sanonut. Millä lailla toinen? Oona haroi hiuksiaan. Hänen oli kuuma, oksennuksen haju sai hänet voimaan pahoin ja hän oli kiihdyksissään. Lopulta hän ei enää kestänyt, vaan veti vessan lavasteeksi ja kompuroi ulos. Viisi tyttöä oli ahtaassa tilassa peilien edessä meikkaamassa ja laittamassa hiuksiaan. Oona tunkeutui heidän välistään, pesi kätensä ja siirtyi takaisin baarin puolelle. Elena ja Jani olivat palanneet istumaan.
.- Oliko siellä jonoa? Elena kysyi kun Oona istuutui.
- Mitä?
- Sulla kesti melkein puoli tuntia!
- Ai. Joo.
Hän katsoi Elenan yli Jania, mutta mies ei siirtänyt katsettaan häneen. Se tuntui melkein tahalliselta.

Elena nukkui luonnollisesti Janin vieressä ja Oonalle oli lainattu varavuode joltakin Janin työkaverilta.
- Se ajatteli, että mihin mä ylimääräistä petiä tartten, jos mulle tulee kaksi naisvierasta, Jani selitti virnuillen levittäessään lakanoita Oonan vuoteelle. – Mutta se onkin ihan ääliö, hyppää sängystä toiseen joka viikonloppu.
Kumpikaan naisista ei sanonut mitään.
- Se jopa ehdotti, että sä Oona menisit sen luo. Oli nähnyt sun kuvia netissä.
- No just, Oona tuhahti.
- Voi, olisit Oona joskus onnellinen saamastasi huomiosta, Elena sanoi. – Ei suhun aina tulla kiinnittämään sellaista määrää huomiota.
- Että mun pitäisi olla onnellinen, kun joku haluaa mun vaan sänkyyn, niinkö? Oona hermostui.
- En mä sitä tarkoita, Elena sanoi hätäisesti. – Vaan yleensä. Sä torjut aina ja kaikki. Sulla voi mennä monta oikeasti hyvää miestä sivu suun sen takia.
- Kuten se rakkauden bensasta höpöttävä mies juhannuksena? Tai toi teinipoika tuolla baarissa?
- Tai Roy, Elena ehdotti. Sekä Oona että Jani murahtivat halveksivasti, ja Oona katsahti häneen uteliaasti.
- Mitä vikaa Royssa on? hän kysyi.
- Ethän säkään sitä pidä kovin potentiaalisena vaihtoehtona.
- Niin, mutta sun mielestä? Yleensähän te ootte aina samaa mieltä Elenan kanssa.
Jani huomasi joutuneensa epämukavaan tilanteeseen. Elena ja Oona odottivat kumpikin hänen vastaustaan, joskin eri syistä.
- Roy on… se… en mä osaa sanoa. Te ootte niin erilaisia.
Elenan katseesta näki, että ainakaan tätä motiivia hän ei hyväksynyt. Hänen mielestään Roy ja Oona olivat oikeastaan hyvin samanlaisia, ja Roy oli ainoa mies, joka osasi käsitellä Oonaa polttamatta näppejään.
- En mä jotenkin nää teitä parina, Jani sanoi nopeasti ja kääntyi ympäri piilottaakseen kasvonsa.

Lähettäjä: ötökkä 
Päivämäärä:   15.5.13 22:07:29

UP! Millo jatkat?

Lähettäjä: hene 
Päivämäärä:   16.5.13 00:20:14

oi en ollukkaa huomannu tuota pätkää! hyvä pätkä:3 koska tulossa lisää? c:

Lähettäjä: PV 
Päivämäärä:   16.5.13 10:22:05

En minäkään ollut huomannut! Miten voikin olla mahdollista`? :O
Noh, jatkoa odottelen edelleen! :D

Lähettäjä: vanamo 
Päivämäärä:   16.5.13 16:27:49

Oi onko siitä tosiaan noin kauan, kun viimeksi laitoin jatkoa? Hui, aika menee nopeasti... Yritän ehtiä huomenna kirjoittaa teille lisää :)

Lähettäjä: hene 
Päivämäärä:   16.5.13 20:33:04

hienoo:3

Lähettäjä: vanamo 
Päivämäärä:   17.5.13 20:09:40

Tässä teille jatkoa :)

-

Elokuun lopussa Oonan äiti joutui taas sairaalaan, vietti siellä kolme päivää ja pääsi kotiin. Roy oli ollut koko elokuun poissa kaupungista ja tuli takaisin syyskuun puolessa välissä, mutta venyi lokakuuhun, ennen kuin Oona ehti tavata häntä.
- Mä oon kiireinen nainen, hän kuittasi, kun Roy kiusoitteli häntä hänen täydestä kalenteristaan.
- Onko sulla enenmmän asiakkaita kuin tavallisesti?
Oona kohautti harteitaan ja työnsi kahvilan oven auki.
- Eipä oikeastaan. Mulla vaan on ollut muuta menoa.
Hän oli hetken hiljaa.
- Äidin kanssa, hän lisäsi.
- Miten se voi? Roy kysyi.
- Ihan hyvin. Se vaihtelee, mut nyt on ollut muutama viikko kaikki ihan järjestyksessä.
- Hyvä.
He maksoivat ja menivät vapaaseen pöytään. Oona sekoitti kahviaan ja katseli ikkunasta sateiseen ulkoilmaan.
- Hyi taas tulee talvi, hän huokaisi.
Roy nojasi taaksepäin ja hymyili sitä niin tuttua hymyään, jossa toinen suupieli nousi hieman ylemmäs.
- Lähde etelään, hän tokaisi. Oona tuhahti.
- Ei mulla ole siihen varaa. Vuokra nousee vuodenvaihteessa ja mun pitää alkaa tosissaan katsomaan, mitä mä voin ostaa ja mitä en.
Oona ei yleensä lainkaan katsonut, mitä osti ja mitä ei, vaan osti jos halusi ja jätti ostamatta jos halusi. Tästä johtuen hän eli jatkuvasti hieman yli omien varojensa ja joutui elämään aina viimeisen viikon seuraavaan palkkaan pyytäen muilta. Onnekseen, vaikka sankarittaremme sitä ei osannutkaan arvostaa, hänellä oli Elena, joka jatkuvalla tarmolla teki ruokaa sen verran, että Oonallekin riitti.
- Osta oma kämppä, Roy sanoi ikään kuin se olisi hyvinkin yksinkertaista. Oona tuhahti jälleen eikä vastannut. Hän ei halunnut myöntää, että ajatus oli oikeastaan aika hyvä.

- Joo, vähän olisi ihanaa, jos sulla olisi ihan omistusasunto! Elena innostui. – Jossain luonnonläheisellä paikalla, jossa olis kivat lenkkipolut lähellä.
- Se sopis sulle, Oona sanoi viileästi. – Mutta mä en voisi kuvitellakaan eläväni keskustan ulkopuolella. Nää kadut on ihan riittävän hyviä lenkkipaikkoja. En mä mitään lintujen laulua kuuntele juostessani.
Elena huokaisi ja katseli haaveilevasti ikkunastaan vastakkaisen rakennuksen harmaata seinää.
- Oi kun mulla on varaa niin mä ostan rivitalonpätkän jostain Itä-Helsingin suunnalta, jostain läheltä merta. Siinä olisi piha ja mä kasvattaisin siellä kukkia ja omat vihannekset joka kesä ja mun ja Janin lapset saisi leikkiä hiekkalaatikolla ja riippukeinussa.
Oona irvisti pöydänpinnalle.
- No, onhan se kiva haaveilla, mutta kaikki haaveet ei toteudu, hän sanoi vetääkseen Elenan takaisin todellisuuteen. – Todennäköisesti me asutaan kaksioissa tai korkeintaan kolmioissa vielä neljänkymmenen vuoden päästä.
- Et sä yleensä ole noin pessimisti, Elena sanoi hivenen moittivasti.
- En halua innostua liikaa, Oona vastasi.

- … ja Elena ajattelee, että ne muuttaisi Janin kanssa johonkin ihanan pastillinsävyisen lähiön ihanaan rivitaloasuntoon, hankkisivat bemarin, kultaisennoutajan ja 1,8 lasta.
Roy hymyili vinosti Oonan vuodatukselle.
- Keskimääräiset ihmiset haluaa elää keskimääräistä elämää, kultaseni, hän sanoi.
- Ei Jani ole keskimääräinen. Äläkä sano mua kultaseksi.
Roy naurahti.
- Sun Janisi on just niin keskimääräinen kuin vain voi mies olla. Se on keskimääräinen varpaankärjistä päälakeen saakka.
Oona mulkaisi Royta.
- Mä en ymmärrä, mitä sä siinä miehessä näet, Roy sanoi huvittuneena Oonan raivokkaasta katseesta. – Varsinkin, kun se ei ole osoittanut sua kohtaan yhtään mitään tunteita.
- Onhan! Oona huudahti. – Se on! Se… se suuteli mua viime keväänä, ja vasta vähän aikaa sitten se sanoi toivovansa, että tilanne oli toinen.
Oona tiesi epämääräisesti liioittelevansa, mutta ei välittänyt siitä. Hän katsoi Royta toivoen, että tämän ilme muuttuisi edes hivenen hämmästyneeksi.
- Ai niinkö? Sehän osoitti suurempaa typeryyttä kuin mitä mä olisin siltä olettanut.
- Mitä?
- Ja sä vieläkin ajattelet, että sillä on tunteita sua kohtaan?
- Se… se suuteli mua, Oona toisti.
- Voi rakas Oona, sä se jaksat ajatella, että koko maailma pyörii sun ympärillä. Ajattelitko sä ollenkaan, että ehkä Jani ei suudellut su asun takia, vaan itsensä takia?
Oona rypisti kulmiaan.
- Mitä sä tarkoitat?
- Älä ole naiivi. Sä olet haluttava nainen. Äläkä katso mua noin, tiedät varsin hyvin, että se on totta. Janikin tietää. Sä teet itseäsi niin tykö, pyörit sen ympärillä ja oot niin kultaista ja hunajaa että ihmettelen, että sillä kesti niinkin kauan olla suutelematta sua. Ja ihmettelen, että se jäi vain suudelmaksi. Ehkä siinä miehessä on enemmän ytyä kuin mä ajattelin.
- Mitä hélvettiä sä puhut? Oona ärähti. Hän kiroili harvoin, koska se oli hänestä mautonta, mutta nyt hänen kärsivällisyytensä petti. Roykin huomasi sen.
- Meinaatko sä, Oona sanoi ääni täristen vihasta. – Että Jani… että se… miten sä voit ajatella siitä niin? Se on hyvä mies, tuhat kertaa parempi kuin sä ikinä voit olla. Sä… sä oot vaan kateellinen, koska mä haluan Janin enkä sua! Justhan sä myönsit haluavasi mua! Sä oot kusípää, se sä oot!
- Ja sä oot narttu, Roy sanoi kylmän rauhallisesti, aivan kuin Oonan purkaus ei olisi liikuttanut häntä pätkääkään. – Narttu joka yrittää viedä parhaan ystävänsä miesystävän. Etkö sä yhtään mieti sitä, että jos Jani haluaisi olla sun kanssa, niin ei se silloin olisi Elenan kanssa.
Oonasta tuntui että hän voisi räjähtää. Hän ei löytänyt sopivia sanoja, joten hän tyytyi luomaan Royhyn halveksivan katseen ja marssimaan pois hänen luotaan. Mitä Roy ajatteli nähdessään Oonan päättäväisen poistumisen, se jääköön lukijan pohdittavaksi.

Oonan mielessä sen sijaan kuohui. Hän ei ollut tehnyt mitään väärää, eihän hän ollut suudellut Jania, Jani se oli suudellut häntä! Oona ei ollut koskaan vaatinut Jania jättämään Elenan. Vihjannut ehkä, mutta vihjeisiin sai jättää tarttumatta. Ja Elena. Elena ei epäillyt mitään. Se typerä, sinisilmäinen nainen ei uskoisi, vaikka Jania tai Oonaa syytettäisiin hänen edessään, hän ei varmaan edes huomaisi, jos Jani suutelisi Oonaa hänen silmiensä edessä. Miksi Jani oli ottanut itselleen sellaisen raukkamaisen lampaan, joka teki sitä mitä käskettiin eikä koskaan valittanut? Oona ei voinut ymmärtää sitä. Hän ei ikinä huolisi miestä, joka tyytyisi vähempään kuin mitä voisi saada. Oona paiskasi asuntonsa oven kiinni, repi takin päältään ja heitti sen lattialle kenkien päälle. Ja Roy, miten hän kehtasi? Aivan kuin Oonan tekemiset häntä liikuttaisivat. Mies halusi vain loukata Oonaa, oli halunnut alusta asti. Nyt se saisi loppua, Oona ei enää ikinä, ei koskaan missään olosuhteissa ottaisi Royhyn yhteyttä. Hän oikeastaan ihmetteli, miksei ollut tehnyt sitä jo kauan, kauan aikaa sitten. Miksi hän oli antanut Royn roikkua itsessään niin kauan? Miten hän ei ollut huomannut, että Roylla oli vain taka-ajatuksia. Roy oli aivan kuten kaikki muutkin miehet, itseään täynnä oleva ääliö, jonka aivot olivat haarojen välissä. Oona tiesi, että Roy vietti öitä jonkun naisen kanssa, hän oli tullut siihen tulokseen muutamien puhelujen aikana, jolloin Roylla ei ollut ollut aikaa puhua. Ja nyt tuo kuvottava mies tietenkin halusi Oonan lisäkseen haaremiinsa. Sitä ei tapahtuisi. Vieläkin vihaisena Oona kaivoi lasia astiakaapista, pudotti sen lattialle ja sirpaleiden räiskyessä ympäri keittiön lattiaa hän purskahti katkeraan itkuun.

Lähettäjä: -- 
Päivämäärä:   18.5.13 18:06:55

ooni ihan koukussa tähän <3

Lähettäjä: - 
Päivämäärä:   20.5.13 18:04:27

jatkoo, ihana tarina<3

Lähettäjä: PV 
Päivämäärä:   21.5.13 16:16:04

Minäkin olen koukussa ja pahasti.
Haluan tietää lisää Roysta!! :( Tai siis ylipäätään jotain.

Lähettäjä: kukka 
Päivämäärä:   25.5.13 17:46:37

UP

Lähettäjä: vanamo 
Päivämäärä:   26.5.13 16:22:44

Kiitos taas lukijat ja pahoittelut, kun jatkon tuleminen venyi taas. Oon ollut väsynyt ja työpäivät on pitkiä ja seliseli. Enivei tässä teille lyhykäinen pätkä ja saatte lisää mahdollisesti jo alkuviikosta, ainakin yritän :)

PV: kaikki aikanaan ;)

-

Rakas lukija, en kyllästytä teitä kertomalla yksityiskohtaisesti seuraavista kahdesta kuukaudesta, jotka kuuluivat väistämättä Oonan elämään, niin ikävystyttäviä kuin ne olivatkin. Joitakin asioita on kuitenkin välttämätöntä nostaa esiin. Ensinnäkin Elena oli hyvin kiireinen, sillä hän ja Jani olivat Oonan suureksi pettymykseksi alkaneet etsiä yhteistä asuntoa. Toiseksi Oonan äidin kunto romahti jälleen ja kolmanneksi hänen työpaikkansa alkoi olla huteralla pohjalla.
- Meidän vuokra nousee, työnantaja ilmoitti. – Eikä kaikkia työntekijöitä voida pitää.
Hän ei sanonut, kuka joutuisi lähtemään, mutta Oonalla oli omat aavistuksensa. Hän oli tullut viimeksi ja muut kaksi palkallista olivat toimineet yrityksessä vuosia. Tietäen, että hänen asuntonsa vuokra nousisi myös, hän alkoi pelätä, mihin oli ajautumassa. Pitäisikö hänen muuttaa takaisin kotiin? Yhden hurjan epätoivoisen hetken hän mietti, että voisi muuttaa Elenan ja Janin luokse, mutta ajatus siitä kammotti häntä siinä määrin, että hän luopui siitä oitis. Elää heidän kanssaan ja nähdä heidän kuherteluaan päivästä toiseen! Tosin sankarittaremme elätteli toivetta, että yhdessä asumisen kuopat ja ylämäet saisivat Janin vihdoin näkemään kalliin Elenansa toisessa valossa. Olihan aivan eri asia asua samassa asunnossa kuin pitää yhteyttä pääasiassa puhelimitse.

Royhyn Oona ei lupauksensa mukaan pitänyt minkäänlaista yhteyttä. Oliko Roy ymmärtänyt hänen ollaan tosissaan vai ei, ei ole minun asiani kertoa, mutta yhtä kaikki voin sanoa, ettei miehen taholta tullut sen kummemmin yhteydenottoja kuin Oonankaan. Heidän ystävyytensä näytti kuivuneen kokoon. Elena ei maininnut asiasta mitään. Oona uskoi tyytyväisenä, että Elena oli viimeinkin ymmärtänyt, ettei se itsekäs paskíainen ollut Oonan arvoinen. Yhden ainoan kerran Elena oli kysynyt, mitä heidän välillään oli tapahtunut.
- Me riideltiin, Oona sanoi välinpitämättömästi, vaikka muisto Royn sanoista kirveli yhä.
- Niin mutta mistä?
- Sen mielestä mä olen narttu, Oona sanoi viileästi.
- Ei Roy sanoisi ikinä sellaista, Elena sanoi melkein kauhistuneena.
- No nyt sanoi.
Oona tiesi, että Royn perustelut tuolle pilkkanimelle olivat perusteltuja, ainakin Royn itsensä mielestä. Ja oli selvää, että Oonan mielestä monet naiset, jotka eivät edes käyttäytyneet kuten hän, olivat narttuja. Mutta että hän, Oona, olisi ansainnut kuulemansa sanat? Ei, siinä Roy oli väärässä. Kaikki on sallittua sodassa ja rakkaudessa, ja tässähän oli kyse oikeastaan molemmista.
- Niin mutta…
Oona huokaisi. Elena oli tietenkin Royn puolella, valmis uskomaan Oonasta pahaa, vaikka oli kuullut Oonan kertomuksen.
- Mitä? Sä et tunne Royta niin kuin mä.
- En, en ehkä tunne, Elena sanoi. – Mutta mun on vaikea kuvitella…
- Ootko sä sitä mieltä, että se oli oikeassa?
- En! Mistä sä niin päättelet?
- Koska sä uskot, että mä valehtelen, Oona sanoi jäisesti. Elena pudisti verkalleen päätään.
- En mä usko, että sä valehtelet. Mä luulen, että sä liioittelet.
- Eikö se ole sama asia?
Elena vaikeni. Oonan kanssa ei kannattanut väitellä ja hän tiesi sen paremmin kuin kukaan muu.

Äitiään Oona kävi katsomassa kerran, mutta koska sairaalan tunkkaiset käytävät saivat hänet voimaan huonosti, hän odotti, että äiti pääsisi kotiin. Ja niin hän pääsikin. Jälleen laihempana ja kalpeampana, mutta pääsi kuitenkin.
- Mennäänkö kaupungille? Oona ehdotti, mutta äiti pudisti päätään.
- En mä taida jaksaa, kulta. Mutta tilataan pizzat ja katsotaan joku hyvä elokuva, jooko?
Oona nyökkäsi ja käpertyi sohvalle äidin viereen. Äidin laiha käsivarsi Oonan harteilla ei tuntunut yhtä suojelevalta kuin ennen, mutta se kuitenkin oli siinä, ja Oona odotti aikaa, jolloin se olisi jälleen yhtä vahva kuin ennenkin.

Joulukuun alussa Elena löysi asunnon. Se oli vuokrakaksio Itä-Helsingistä. Kolmannen kerroksen asunnosta oli näköala merelle ja iso parveke. Jani tuli Helsinkiin muuttoviikonloppuna ja Elenan yksiön tavarat muutettiin heidän yhteiseen kotiinsa.
- Eikö teidän olisi kannattanut odottaa, että Jani tulee kokonaan takaisin? Oona kysyi nyreänä laskettuaan pahvilaatikon keittiön lattialle.
- Sit tätä kämppää ei olis enää ollut, Elena sanoi. – Hyvä kun me saatiin tää, kun tälle oli niin paljon kysyntää.
Ja katsellessaan ympärilleen Oona totesi, että asunto oli todella ihana, valoisa ja hyvin suunniteltu. Sen neljäkymmentäkuusi neliötä näyttivät suuremmilta. Hän melkein mietti, että voisi sittenkin muuttaa pois keskustasta.
- Isompi sänky me tarvitaan, Elena sanoi. – Kunhan Jani tulee kotiin niin mennään ostamaan joku ihana. Vaikka sellainen moottoroitu.
Oona pyöritteli silmiään, mutta ei sanonut mitään. Elena oli ikuinen romantikko ja häneltä puuttui käytännöllisyyden lahja.

Vuodenvaihde tule ja meni ja toi Janin kotiin. Oona oli lähtenyt juhlimaan tapausta, mutta ajautunut erilleen joukosta. Jotenkin hän oli päätynyt joukkoon, johon kuului viisi miestä ja kolme naista. Yksi miehistä, lihaksikas ja kaljupäinen mekaanikko, oli liimaantunut Oonan kylkeen, eikä nainen tiennyt miten pääsisi hänestä eroon. Ja juuri sillä hetkellä hän ei oikeastaan edes halunnut. Hän oli juonut enemmän kuin oli aikonut ja lähtikin tuon uuden porukan mukana kaljupään kotiin jatkoille.
- Ja mä olin ihan et… ja se et… ja me…
Oona ei edes kuunnellut taksissa käytyä keskustelua. Hän oli äkkiä hyvin tietoinen siitä, miten typerästi hän oli toiminut. Kaljupää yritti jatkuvasti suudella ja Oona työnsi häntä pois.

Kerrostaloasunto oli tunkkainen ja pimeä. Kaljupää kaivoi jääkaapista olutta ja vodkaa, joista Oona ajatteli ensin kieltäytyä, mutta kyllästyttyään väittämään vastaan suostui ottamaan.
- Musiikkia! joku huusi ja väänsi levysoittimen täysille. Porukka alkoi tanssia. Kaljupää suuteli Oonaa ja hänen hengityksensä haisi tupakalle ja oluelle ja Oonaa oksetti.
- Älä, hän sanoi ja pyyhi suutaan kämmenselkäänsä. Ja se näytti toimivan. Kaljupää nousi tanssimaan muiden kanssa ja Oona nojautui sohvaan miettien, miten pääsisi livahtamaan nopeasti pois kenenkään huomaamatta. Häntä huimasi. Hetken hän mietti, oliko joku ehkä laittanut hänen juomaansa jotakin ja häntä alkoi pelottaa. Hän hoiperteli vessaan ja työnsi sormet kurkkuun

Lähettäjä: regina 
Päivämäärä:   28.5.13 13:14:10

jatkoa! Oon ihan koukussa tähän! Luin kaikki pätkän putkeeen <3

mitään moitittavaa en löytänyt.

Lähettäjä: vanamo 
Päivämäärä:   28.5.13 16:56:37

Kiitos taas ja tässä lupaamani jatkpätkä :)

-

Oona uskaltautui ulos vessasta vasta, kun huimaus oli loppunut ja hän oli varma, että hallitsi itsensä täydellisesti. Nousuhumalan huuma oli lähtenyt kokonaan ja hän oli vihainen itselleen, että oli lähtenyt näille typerille jatkoille täysin ventovieraiden kanssa. Häntä inhotti ajatus kaljupäästä, jonka nimeä hän ei tiennyt tai ainakaan muistanut, ja hän oli päättänyt lähteä kotiin. Musiikki soi edelleen täydellä volyymilla ja hän ajatteli voivansa poistua kenenkään huomaamatta.

Mutta kun hän astui eteiseen hän huomasi, että olohuone oli melkein tyhjä. Siellä istui ainoastaan kaljupää kitaten olutta.
-. Hei hani, hän sanoi ja virnisti Oonalle. – Kaikki ok?
- Joo, Oona sanoi. – Mä taidan tästä lähteä.
- Minne?
Kaljupää nousi ja tuli Oonan luo.
- Kotiin.
- Miksi?
- Koska mua väsyttää ja mulla on paha olo.
Kaljupää laski kätensä Oonan olkapäälle ja työnsi kasvonsa lähelle Oonan kasvoja.
- Sä voisit jäädä tänne yöksi.
- Joo ei kiitos, Oona sanoi, hymyili hermostuneesti ja työnsi miehen käden pois. Mutta mies tarttui Oonaa tiukasti ranteesta ja työnsi vapaalle kädellään Oonan hartiasta vasten seinää.
- Mikä siinä on, kun nainen antaa ymmärtää mut ei ymmärrä antaa?
- Sori nyt, Oona sanoi kiukkuisesti. – Mutta mä en ole antanut ymmärtää yhtään mitään.
- Kyllä sä mun mielestä oot.
- No se on sun ongelmas, Oona tokaisi ja yritti työnsää miehen pois, mutta tämä painoi Oonan vain lujemmin seinää vasten.
- Voisit pyytää edes anteeksi.
- Anteeksi.
- Mä tiedän paremman tavan pyytää anteeksi.
Ja mies yritti suudella Oonaa.
- Irti musta, vítun hullu pervo! Mä sanoin ei ja mun ei tarkoittaa ei! Päästä irti!
Ja Oona riuhtaisi itsensä irti miehen raudanlujasta otteesta ja syöksyi ovesta ulos rappuun.

Hän juoksi portaat alas, ovesta ulos ja useita kortteleita eteenpäin ennen kuin huomasi, ettei hänellä ollut takkia mukana. Laukku oli, onneksi, pitkähihnainen ja ollut Oonan mukana koko ajan, mutta takki… ja ulkona oli varmaan lähemmäs kaksikymmentä astetta pakkasta. Heti huomattuaan tuon seikan Oona alkoi palella. Hän kaivoi laukkuaan ja etsi puhelintaan. Hän tiesi, ettei hänen tilillään olisi kylliksi rahaa taksiin, mutta ainakin hän voisi soittaa vaikka Janille ja pyytää kyytiä. Hän oli jo valitsemassa numeroa, kun tajusi, että myös Jani oli juonut tänään. Isällä ei ollut ajokorttia ja äiti oli ajokiellossa. Oona nielaisi. Oli vain yksi ihminen, jolle hän voisi soittaa, ja hän oli viimeinen ihminen, jolta Oona halusi pyytää apua. Mutta hyisen tuulenpuuskan puhaltaessa kevyen villatakin läpi Oona nielaisi ja valitsi numeron.

Puhelin hälytti niin kauan, että Oona oli varma, että Royn kännykkä oli äänettömällä. Hän oli jo luovuttamassa kun kuului uninen vastaus.
- Haloo?
- Roy! Ihanaa sä vastasit!
- Oona? Mitä kello on?
Oona jätti kysymyksen sikseen.
- Hei kuule, mä olin jatkoilla jossain Pohjois-Haagassa ja tarttisin kyydin kotiin. Täällä on ihan sika kylmä ja mä -.
- Siis hetkinen, Roy keskeytti. – Ootko sä ulkona?
- Oon. Ja mulla ei ole takkia.
- No mene takaisin sisälle.
- En mä voi! Mä en enää löytäisi sinne ja sitä paitsi siellä on yks jätkä, joka…
Oona keskeytti. Hän huomasi kuulevansa itkun äänestään, eikä missään nimessä halunnut Royn kuulevan sitä.
- No mitä se mulle kuuluu?
Oona nielaisi. Kyyneleet alkoivat valua pitkin hänen poskiaan.
- No ihan miten vaan. Ei mitään. Sori kun soitin.
Ja hänen äänensä särkyi. Hetken aikaa oli niin hiljaista, että Oona ajatteli loukkaantuneena Royn nukahtaneen. Sitten kuului syvä huokaus.
- Missä sä oot?
- Pohjois-Haagassa.
- Niin mutta missä siellä. Katso joku kadun nimi.
Oona vaelsi lähimpään risteykseen ja ilmoitti osoitteen.
- Okei. Mä oon siellä kahdessakymmenessä minuutissa. Katso jos joku rappu olisi auki.
- Okei… kiitti.
Kuului murahdus ja valintaääni.

Oona hyppi ja loikki ympäriinsä, vaikka hänen jäsenensä olivat turrat kylmästä. Kun hän näki lähestyvät auton etuvalot hän huokaisi helpotuksesta. Roy pysäytti hänen viereensä ja nousi autosta.
- Kyytinne, arvon neiti.
Ja hän kumarsi liioitellusti. Oonalla oli liian kylmä terävään vastaukseen. Ehkä Roykin huomasi sen, sillä hänen hymynsä hyytyi ja hän poimi auton takapenkiltä harmaan huovan ja kietoi sen Oonan ympärille.
- No niin, kultaseni, hän sanoi ja hymyili vaisusti. – Auto on lämmin. Kyllä sä kohta lämpenet.
Ja hän auttoi Oonan etupenkille, sulki oven ja kiersi kuskin paikalle. Oona kaivautui syvemmälle huopaan. Se tuoksui villalle ja nahalle ja partavedelle. Hän sulki silmänsä. Auton tasainen hyrinä katosi loitommalle ja loitommalle…

Oona heräsi siihen, että auto pysähtyi. Hän räpytteli tahmaisia silmiään ja kääntyi katsomaan Royta. Miehen kasvoilla oli selittämätön ilme, joka sai Oonan hämmentymään ja kääntämään katseena pois. Hän nousi autosta ja Roy seurasi häntä.
- Kiitti, Oona sanoi ja ojensi miehelle huovan. Sanaa sanomatta Roy otti sen. He seisoivat vastakkain sekunnin murto-osan, jonka aikana Oona ajatteli, miten ihanaa olisi päästä kotiin, pestä kasvot ja mennä nukkumaan. Mitä Roy ajatteli, on lukijan valittavissa. Ehkä hän ajatteli Oonan silmämeikin tahrimia poskia, hänen hetkeksi laskettua suojamuuriaan, ehkä ainoastaan sopivaa tilaisuutta. Yhtä kaikki hän astui ne kaksi askelta, jotka erottivat heidät, ja suuteli Oonaa. Hänen suunsa oli kuumaa ja sänki pisteli Oonan poskia. Asfaltti naisen jalkojen alla tuntui omituisen pehmeältä, lumi varmaan petti alla. Ja Royn toinen käsi oli hänen vyötäröllään ja toinen hänen niskassaan ja
ja jostakin kuului kovaa jarrutusääntä, tuuttaus ja huutoa. Oona räväytti silmänsä auki, repi itsensä irti Royn otteesta ja, kun ei saanut sanoja ulos suustaan, veti kätensä taakse ja löi miestä avokämmenellä poskelle.
- Miten sä kehtaat!
Roy perääntyi muutaman askeleen ja nosti hieman hämmästyneenä kätensä poskelleen, joka helotti punaisena Oonan lyönnin jäljiltä.
- Sä oot ihan samanlainen kuin kaikki muutkin miehet! Käytät heti hyväksesi! Millä oikeudella sä tuut ja suutelet mua, mitä? Luuletko sä, että mä oon sulle jotain velkaa, kun hait mut?
Oona sanoi mitä sykli suuhun toi.
- Sä oot itsekäs, páskamainen, vastenmielinen kusípää enkä mä halua nähdä sua enää ikinä! Häivy mun elämästä, sä oksetat mua! Sä -.
- Kiitos, Roy sanoi kylmän viileästi. – Eiköhän tämä tullut jo selväksi. Mä puolustautuisin, jos voisin, mutta mulla ei ole mitään selitettävää.
Hän nosti kätensä otsalleen tervehdykseen ja lähti. Oona ei jäänyt katsomaan taakseen, vaan ryntäsi alaovelle ja juoksi portaat ylös. Ja hän oli kuvitellut, ihan oikeasti kuvitellut, että he voisivat olla Royn kanssa ystäviä! Hän peseytyi ja meni sänkyyn vihaisena. Olisiko hänen vihansa hellittänyt otettaan, jos hän olisi katsonut ikkunasta ulos ja nähnyt Royn auton edelleen parkissa, en tiedä. Se lukijan täytyy selvittää itse.

Lähettäjä: . 
Päivämäärä:   28.5.13 19:48:53

Voi ei apua oon ihan koukussa! Jatkoa pian, kiitos <3

Lähettäjä: hene 
Päivämäärä:   28.5.13 23:50:09

ET VOI JÄTTÄÄ TUOMMOSEE KOHTAA!! janoon koko aja tätä tarinaa lisää:3 toivottavasti jatkat pian!!

Lähettäjä: kukka 
Päivämäärä:   30.5.13 16:21:16

Jatkoa <3

Lähettäjä: anni 
Päivämäärä:   31.5.13 18:48:38

JATKOAAA EN SAA UNTA JOS EN SAA SELVILLE MITÄ TAPAHTUU SEURAAVAAKSIII

Lähettäjä: PV 
Päivämäärä:   31.5.13 23:09:39

"Oliko Roy ymmärtänyt hänen ollaan tosissaan vai ei,--." olleen? :)
(toka uusimman pätkän toinen kappale)

*sekoa kiljuntaa, hyppimistä ja pomppimista* PAKKO saada tietää mitä tässä tulee tapahtumaan!!! :O Toivottavasti jatkoa ilmestyy taas pian. Se ois kyllä tarpeeseen ihan monestakin syystä... maanailainen kireä tunnelma monestakin syystä

Lähettäjä: sukkamehu 
Päivämäärä:   1.6.13 09:07:32

Hyvin kirjotettu mutta saisit vähentää noita "se lukijan täytyy selvittää itse" -lausahduksia, ne alkaa menettää tehoa jos käytät liikaa. Viime kappaleen lopussa oleva kuulosti hassulta ja väkisin väännetyltä. Ylipäätään termi "selvittää" ei kuulosta tuossa lauseessa järkevältä, esim. päätellä sopisi paremmin.

Lähettäjä: regina 
Päivämäärä:   2.6.13 16:24:35

vooi eikö sitä jatkoa tuu koskaan?

Lähettäjä: vanamo 
Päivämäärä:   2.6.13 17:21:02

Oi ihanaa miten paljon kommenteja!
sukkamehu: kiitos pidemmästä kommentista! Otan neuvostasi vaarin ja yritän hillitä itseni toistamista, hyvä kun huomautit!
Jatkoa laitan kunhan ehdin kirjoittaa. Olen ollut hyvin kiireinen nainen kun oli omat valmistujaisjuhlat eilen ja heräsin aamulla migreenissä. Katson, jos ehdin illemmalla tänään keskittyä (tai siis jaksan) mut viimeistään alkuviikosta saatte jatkoa :)

Lähettäjä: . 
Päivämäärä:   5.6.13 02:58:21

up! :)

Lähettäjä: hene 
Päivämäärä:   5.6.13 14:38:55

kaissää vanamo pistät tähän jatkoa kohta? c:

Lähettäjä: vanamo 
Päivämäärä:   5.6.13 16:19:01

Jatkanhan minä. Minä lupaan ja vannon, että kirjoitan tämän loppuun, koska itsekin inhoan kesken jääneitä tarinoita :)

-

Seuraavana aamuna Oona heräsi päänsärkyisenä ja pahantuulisena. Hän makasi sängyssä ja potki peiton pois ja mietti, mikä häntä oikeastaan ärsytti. Ja kun muisto edellisyöstä pamahti hänen mieleensä, hän kierähti vatsalleen ja kurkotti ottamaan puhelimensa yöpöydältä. Hetken kuluttua hän oli poistanut Royn numeron ja heitti puhelimensa takaisin pöydälle. Olo tuntui kumman tyhjältä. Hän nousi ja mateli suihkuun.

Elena oli soittanut. Huomatessaan sen Oona tunsi ärtymyksen pistoksen. Nyt sitä kyllä kelpasi olla huolissaan. Hän ei soittanut takaisin, mutta vastasi, kun serkku soitti kolmannen kerran.
- Mihin sä katosit eilen?
- En mihinkään. Lähdin kotiin, Oona valehteli.
- Ai. Ei kun mä vaan huomasin, että hengailit niiden miesten kanssa ja mietin…
- Mä lähdin kotiin, Oona keskeytti.
- Okei, okei.
He olivat hiljaa. Oona tarkasteli kynsiään ja mietti, miten lakkaisi ne seuraavaksi. Ranskalainen olisi kiva.
- …ja mä soitin Roylle ja -.
- Mitä?
Oonalta oli mennyt ohi Elenan vuodatus.
- No kun sä et vastannut puhelimeen, Elena sanoi kärsivällisesti. – Koko aamuna. Ja mä ajattelin, että jos jotain on sattunut.
- Ja sä soitit Roylle?
- Joo. Ja -.
- Mitä se sanoit?
- Anna mä nyt puhun loppuun.
Oona vaikeni. Jos Roy oli kertonut Elenalle… jos hän oli sanonut… Oona ei kestäisi sitä. Kaiken muun hän voisi niellä, mutta ei sitä, että Roy olisi laverrellut.
- Niin, mä soitin Roylle, mutta sen puhelin oli poissa päältä. Oikeastaan siis on, koska se ei vieläään vastaa.
Oona pidätti helpotuksen huokauksensa.
- Miksi sä ylipäänsä soitit sille? hän kysyi.
- Jos se vaikka tietäis jotain. Tai te olisitte yhdessä jossain.
- No just.
- Tiedätkö sä missä se on?
- Mistä mä sen tietäisin? Ei sen menemiset kuulu mulle.
Puhelimesta kuului vaimea huokaus.
- Ootteko te taas riidelleet? Siksikö kumpikaan ei vastaa puhelimeen?
- Mitä se sulle kuuluu? Oona äyskähti.
- Anteeksi. Ei se kuulukaan.
Hiljaisuus. Oona avasi kylpyhuoneen kaapin ja etsi särkylääkettä.
- No. Mun pitää mennä, Elena sanoi.
- Joo. Moikka.
- Moi.
Oona laski puhelimen lavuaarin reunalle ja otti buranapaketin esiin.

Mikään, mitä sankarittaremme sinä päivänä yritti, ei näyttänyt onnistuvan. Sitähän sanotaan, että kun huono onni potkii, se potkii oikein kunnolla. Niinpä Oonan päänsärky ei helpottanut koko päivnä, kaukosäätimestä loppuivat patterit eikä uusia ollut, nettiyhteys pätki ja jauhopaketti putosi keittiön kaapista ja levisi lattialle. Siinä vaiheessa Oona sai tarpeekseen. Hän jätti jauhot lattialle, pukeutui ja marssi ulos.

Pakkanen oli kiristynyt. Oona ajatteli kaihoten paksua untuvatakkiaan, joka luultavasti edelleen oli Pohjois-Haagassa. Hänen oli täytynyt pukea syystakkinsa, eikä se pitänyt pakkasta kunnolla poissa. Oona suuntasi askelensa keskustaan.
- Oona!
Nainen pysähtyi ja kääntyi katsomaan. Katua pitkin harppoi Harri, Elenan opiskelukaveri. Hän oli ollut mukana Janin kotiinpaluujuhlissa, mutta lähtenyt melko aikaisin kotiin. Harri oli mukava, rehellinen mies, jolla oli silmälasit ja kihartuvat hiukset. Oona oli aina pitänyt Harrista ja ajatellut, että hän olisi Elenalle täydellinen mies.
- Moi.
Harri pysähtyi Oonan viereen.
- Kivat juhlat eilen.
- Mm.
- Mihin sä oot menossa?
- En mä oikeastaan tiedä.
Särky tykytti ohimoissa.
- Mä ajattelin käydä hakemassa kahvin ennen kuin meen kotiin. Liitytkö seuraan?
Oona kohautti harteitaan ja he lähtivät matkaan rinnakkain.
- Kylmä, Oona sanoi jotain sanoakseen.
- Joo. Sun takki näyttää aika ohuelta.
- Joo no tää on syystakki. Mun talvitakki… meni rikki.
- Ai. Harmi.
Harri näytti myötätuntoiselta ja Oona hymyili hänelle.
- No, eihän tää talvi enää kestä kuin kolme kuukautta.
Harri nauroi hyväntuulisesti.

He joivat kahvit mukavan keskustelun merkeissä. Oona ei ollut ikinä ajatellut Harria sen enempää ja tuskin oli Harrikaan ajatellut häntä, joten ilmassa ei ollut lainkaan paineita kummankaan osapuolen kohdalla. Harri, Oona ajatteli kitkerästi, oli sellainen mies, jollainen kaikilla naisilla pitäisi olla ystävänä. Mies, joka oli kohtelias ja avulias ja osasi keskustella sivistyneesti. Olivatko sellaiset miehet kuolemassa sukupuuttoon, kun ainoat Oonan kohdalle osuvat olivat joko Samueleita tai Royta?
- Kiitos, Oona sanoi. – Sä pelastit mun päivän. Olin näin lähellä hyppäämässä mereen.
Harri näytti vakavalta.
- No?
Oona vain pudisti hymyillen päätään.
- Krapula, hän sanoi, ikään kuin se selittäisi kaiken, eikä Harri jäänyt utelemaan enempää.

Oona meni kotiin, imuroi jauhot keittiön lattialta ja melkein hyräili jo. Mitä yhdestä Roysta, mihin hän tarvitsi sellaista ääliötä? Hänellä oli koko tulevaisuus edessään. Jani ja Elena asuisivat yhdessä korkeintaan kuukauden, siitä hän oli varma, ja kun he eroaisivat, olisi Harri juuri Elenalle sopiva lohduttaja. Hymyillen Oona vastasi soivaan puhelimeen.
- Oona Suvela?
- Puhelimessa.
- Isänne pyysi soittamaan ja pyytämään, että tulisitte heti Meilahden sairaalaan. Äitinne on kuollut.

Lähettäjä: PV 
Päivämäärä:   5.6.13 17:28:22

"Mitä se sanoit?
"-- ei helpottanut koko päivnä,--"

Kiitos pitkästä pätkästä :D

Lähettäjä: vanamo 
Päivämäärä:   5.6.13 17:44:33

No hupaisia keikkaa :D ei pitäisi kirjoittaa väsyneenä...

Lähettäjä: kukka 
Päivämäärä:   6.6.13 21:39:17

Up

Lähettäjä: pallokala 
Päivämäärä:   7.6.13 21:00:09

nyt pakko saadaaaa jatkoaaa. :(

oli aika "tylsä" pätkä paitsi loppu. Mutta fine silti! <3

Lähettäjä: vanamo 
Päivämäärä:   9.6.13 11:51:14

pallokala: joo, onhan se nähän tylsä, mutta toisaalta, jos luet ihan oikeaa romaania, niin ei siinäkään joka sivulla tapahdu suuria asioita. Jotkut kohtaukset pohjustaa tulevia tapahtumia tai ihmisluonteita ;)

tässä teille jatkoa :)

-

- Haloo?
Oona piteli puhelinta korvallaan kuulematta, että langan päässä huudettiin.
- Kuuluuko sinne?
Oonta hätkähti.
- Mitä? Joo. Anteeksi. Joo. Mä… mä tulen.
- Olen pahoillani.
Oona sulki puhelimen, tuijotti näytöllä hehkuvia puhelutietoja. Minuutti neljäkymmentäkaksi sekuntia, ja hänen elämänsä oli kääntynyt päälaelleen. Hän nojasi käsivartensa pöydänreunaan ja painoi päänsä alas. Hiukset valuivat kasvoille. Ei se voinut mennä näin, oli sattunut jokin virhe, ei äiti ollut kuollut. Sairaalassa täytyi olla joku muu äiti, jonka tyttärellä oli sama nimi. Ei se ollut edes mahdotonta. Oonan isä olisi soittanut itse. Nyt Oonan pitäisi vain mennä sairaalaan ja huomata, että kaikki oli hyvin, että äiti olisi kunnossa. Hän oikaisi selkänsä ja varmisti peilistä, että silmät eivät punoittaneet ja kiskoi takin päälleen.

Vasta päästyään sairaalan aulaan Oona alkoi ajatella, mihin hänen oikeastaan pitäisi mennä. Olisiko äiti vielä huoneessaan, vai olisiko… ruumis… viety jo pois? Olisiko äiti jossain sairaalan siniseinäisessä kellarissa, työnnettynä ahtaaseen kylmäkaappiin, lappu toisessa isovarpaassa? Äiti oli aina pelännyt ahtaita paikkoja. Mitä hän ajattelisi ollessaan kylmässä luukussa? Ei mitään, tuli vastaus kristallin kirkkaana. Kuolleet eivät ajattele mitään. Ja Oonan oli pakko pysähtyä ja istua, että happi alkaisi taas kulkea. Sitten hän huomasi isän. Isä oli aulassa, ilmeisestikin odottamassa häntä, istui ja tuijotti käsiään. Kylmä, kova pala nousi Oonan kurkkuun. Hän asteli isänsä luo ja isä nousi äkkiä, silmät sumeina, kietoi kätensä Oonan ympärille ja itki suu auki. Isä nojasi koko painollaan Oonaa vasten ja nainen joutui kannattelemaan häntä, auttamaan hänet istumaan. Hän istui isänsä viereen ja isä puristi hänen kättään niin lujaa, että sormenpäät puutuivat.
- Mitä… tapahtui? Oona kysyi, vaikka ei halunnutkaan tietää.
- Raisa… äiti… kuoli. Se… nukahti ja… ei enää… herännyt.
Isän puhe kuului nyyhkytysten välistä. Oona nieleskeli. Ei hän voisi itkeä, ei nyt. Mitä siitä tulisi, jos hänkin itkisi. Jommankumman oli pakko pysyä tyynenä, että asiat saataisiin järjestettyä.
- Mut sehän tarkoittaa, että se ei tuntenut kipua, Oona sanoi melkein toiveikkaana. – Vai mitä?
Mutta isä ei kyennyt vastaamaan.

Oona meni yöksi isänsä luo. He istuivat sohvalla, toinen toisessa ja toinen toisessa päässä. Keskipaikka oli aina kuulunut äidille ja tuntui väärältä istua siihen. Televisio oli auki, mutta kumpikaan ei katsonut sitä, mutta kumpikaan ei jaksanut tai halunnut laittaa sitä pois. Televisio toi ääntä liian hiljaiseen asuntoon.
- Haluatko sä syötävää? Oona kysyi, ja kun isä pudisti päätään, Oona antoi olla. Ei hänelläkään ollut nälkä.

Jossain vaiheessa isä nukahti. Oona huomasi sen matalasta kuorsauksesta. Isän pää oli retkahtanut rintaa vasten ja rinta kohoili hitaasti. Oona nousi seisomaan ja venytteli kankeita jäseniään. Kello oli kaksi yöllä. Hän levitti viltin isän päälle ja meni keittiöön, laski kylmää vettä lasiin ja joi sen tyhjäksi. Äkkiä hän tajusi, ettei ollut ilmoittanut kenellekään äidin kuolemasta. Eikä hän tiennyt, miten siitä edes pitäisi ilmoittaa. Tekstiviestillä? Vai pitäisikö hänen soittaa kaikille sukulaisille ja ystäville? Miten hautajaiskutsut suoritettaisiin, lähetettäisiinkö ne postissa? Hän toivoi, että isä olisi seuraavana aamuna paremmassa kunnossa ja osaisi auttaa. Kuorsaus kuului keittiöön saakka. Oona istui keittiön pöydän ääreen ja selasi Hesarin kuolinilmoitusten kohdalle.

Kun isä seuraavana päivänä heräsi, kello oli yli puolenpäivän. Oona ei ollut nukkunut koko yönä. Neljän aikoihin hän oli mennyt sänkyyn saamatta unta ja kuudelta hän oli noussut ja keittänyt kahvia. Kahdeksalta hän oli soittanut töihin ja ilmoittanut, että oli sairas eikä pääsisi pariin päivään töihin. Totuuden kertominen tuntui liian vaikealta. Oonan toiveet isän paremmasta kunnosta haihtuivat ilmaan heti, kun hän näki isän. Hän näytti haamulta, harmaat kasvot turvonneina, eikä hän sanonut sanaakaan. Hän käveli keittiöön, avasi jääkaapin, sulki sen ottamatta mitään ja istui sitten pöydän ääreen ja tuijotti käsiään hiljaisena. Ensimmäistä kertaa Oona huomasi ajattelevansa isäänsä vanhana miehensä. Hänen harmaat hiuksensa olivat harvat ja hiusraja vetäytynyt. Nuoruudessaan hyväkuntoinen mies oli lihonut.
- Isä? Oona sanoi varovasti. – Mitä nyt tapahtuu?
Hitaasti isä nosti katseensa.
- En mä tiedä.
Ha katselivat toisiaan hiljaisina ja isä alkoi taas itkeä.
- Raisa hoiti aina tällaiset asiat, isä sanoi karheasti.
- Meidän pitäisi varmaan mennä johonkin hautaustoimistoon.
- En mä voi.
- Sun täytyy. En mä pysty tähän yksin.
- En mä voi, isä toisti. Hän hautasi kasvonsa suuriin kämmeniinsä, jotka olivat joskus tukeneet Oonan ensimmäistä apupyörätöntä pyörää, ja purskahti äänekkääseen itkuun. Oona nousi seisomaan ja veti isänsä pystyyn.
- Tule nyt, mä vien sut suihkuun.

Vietettyään vaivaannuttavat viisi minuuttia isänsä kanssa kylpyhuoneessa hän talutti kylpytakkiin käärimänsä miehen olohuoneeseen.
- Mä meen nyt itse suihkuun, hän sanoi reippaasti. – Oon poissa kymmenen minuuttia ja oletan, että kun tuun takaisin, niin sä oot pukenut päällesi ja oot valmis lähtemään. Okei?
Isä ei vastannut, mutta hän sentään nyökkäsi. Tyytyen tähän vastaukseen Oona pakeni kylpyhuoneeseen. Kun hän sai oven lukittua, purkautui lopulta myös itku. Kurkun kuristava tunne muodostui yökkäykseksi ja Oona avasi vessanpöntön kannen ja oksensi. Hän valui kylmälle kaakelilattialle ja nojasi selkänsä seinään itkien äänettömästi, mutta rajusti. Pyyhkien suupieliään hän ajatteli katkerasti, miten kaipasi juuri nyt jotakuta, joka pitäisi hiuksia ylhäällä ja silittäisi selkää. Jotakuta sellaista kuin äiti tai… Oona ravisti päätään, pyyhki silmiään ja kipusi ylös lattialta. Nyt ei ollut äitiä eikä ketään muutakaan auttamassa. Hänen täytyisi selvitä yksin. Hän riisuutui ja kävi nopeassa, kylmässä suihkussa, kietoi pyyhkeen turbaaniksi hiustensa ympäri ja palasi olohuoneeseen löytäen isänsä istumassa täsmälleen samasta asennosta, mihin Oona oli hänet jättänyt kymmenen minuuttia aiemmin.

Lähettäjä: jekku 
Päivämäärä:   9.6.13 18:02:09

Jatkoo!

Lähettäjä: PV 
Päivämäärä:   9.6.13 18:15:44

"Televisio oli auki, mutta kumpikaan ei katsonut sitä, mutta kumpikaan ei jaksanut tai halunnut laittaa sitä pois." Jotenkin mun omaan korvaan ei kuulosta hyvältä nuo kaksi peräkkäistä mutta sanaa. Ensimmäisen voisi korvata sanalla "vaikka". Tai joku muu ratkaisu :D
Muuten tosi tosi hyvää tekstiä. Tosi hienoja kuvauksia. Ja aika pelottavan todentuntuisia.
Niin ja itse vielä kommentoisin tuohon edelliseen pätkään. Mielestäni se oli hyvä ja rauhallinen pätkä. Itse vain karsastin tuota lopun tökstöks "äitinne on kuollut" käännettä. Itselleni kun tuo henkilö ei tässä tarinassa tullut tärkeäksi, päin vastoin vihasin henkilöä. Jotenkin se sai päähenkilön muuttumaan..

Lähettäjä: kukka 
Päivämäärä:   13.6.13 14:25:09

UP

Lähettäjä: Simeoni 
Päivämäärä:   14.6.13 10:35:53

Ihana tarina! Jatkoa äkkiä, jooko?:)

Lähettäjä: vanamo 
Päivämäärä:   15.6.13 20:44:29

Tässä teille jatkoa :)

Oona seisoi eteisessä ja hyvästeli hautajaisvieraita. Heitä ei ollut montaa, ainoastaan suku ja muutama ystävä. Isästä ei ollut ollut auttamaan, joten Oonan oli pitänyt yksin arvioida, ketkä olivat kutsuminen arvoisia. Oikeastaan hän oli melko tyytyväinen lopputulokseen. Siunaustilaisuus oli ollut kaunis ja vieraat liikuttuneita. Oona oli nähnyt kovasti vaivaa säilyäkseen tilaisuudesta kuivin silmin, mutta nyt, kun vieraat kättelystä häntä ovella, hänestä alkoi tuntua, että hän oli toiminut väärin ollessaan itkemättä.

Elena ja Jani olivat viimeisinä lähtemässä. Elena halasi Oonaa ja hymyili kyynelsilmin.
- Haluaisitko sä, että mä jäisin vähäksi aikaa? hän kysyi. Hetken aikaa Oonan teki mieli hyväksyä tarjous, antaa hetkeksi kaikki vastuu jollekulle muulle. Mutta sitten hän muisti Elenan taukomatoman nyyhkytyksen kappelissa ja ajatteli, ettei kestäisi enää yhtään itkevää ihmistä lähellään.
- Kiitos, mutta kyllä mä pärjään, hän sanoi. - Isäkään ei vastaan halua ylimääräisiä tänne.
Molemmat kääntyivät katsomaan sohvalla istuvaa miestä, joka avasi ja sulki takkinsa nappia uudestaan ja uudestaan.
- Luuletko sä... tai siis... kannattaisiko sun viedä se johonkin hoitoon? Elena kysyi.
- Mä luulen, että tää helpottaa nyt kun hautajaiset on ohi, Oona sanoi, vaikkei oikein itsekään uskonut siihen. Elena nyökkäsi ja hän ja Jani lähtivät. Oona katsoi taas isää. Hän ei ollut edes ajatellut isänsä hoitonviemistä. Eikö läheisen kuoleman jälkeen ollutkin ihan normaalia käyttäytyä hieman epätavallisesti? Isä oli vain masentunut, aivan varmasti asiat kääntyisivät paremmiksi nyt, kun hautajaiset olivat ohi ja työhön olisi pakko tarttua.

Oonan sen sijaan oli vaikea tarttua työhön, sillä kuten hän oli pelännytkin, helmikuun puolessavälissä Silja, paikan omistaja ja pomo, tuli lounastauolla Oonan luo.
- Mä oon tosi pahoillani Oona, kun joudun laittamaan sut tähän tilanteeseen. Mä tiedän, että sulla on nyt vaikeaa kun sun äiti on kuollut ja kaikkea. Mut mulla ei ole yksinkertaisesti varaa enää pitää sua täällä. Sopimuksen mukaanahan sulla on kahden viikon irtisanomisaika.
Oona istui hetken hiljaa. Sitten hän loi kasvoilleen jonkin hymyntapaisen.
- Joo, kyllä mä ymmärrän, hän sanoi vaikka ei ymmärtänytkään. Ajatus siitä, että hän olisi kahden viikon kuluttua työtön, oli pelottava. Hänen olisi pakko luopua omasta asunnostaan. Hän oli kyllä asunut isänsä kanssa äidin kuolemasta saakka, joten hänellä olisi paikka jossa asua. Ja hänen olisi luultavasti kuitenkin pakko asua kotona vielä jonkin aikaa, siihen saakka, kunnes isä pääsisi taas jaloilleen.
- Mutta koska sun tilanne on mikä on, niin mä ajattelin antaa sulle kuitenkin kuukauden palkan.
Se oli antelista, ja Oona tiesi sen. Hän kiitti hymyillen, mutta ei sanonut enempää.

Niinpä Oona luopui asunnostaan ja muutti pysyvästi kotiin. Aluksi viikot tuntuivat pitkiltä, kun hän oli kotona ja auttoi isäänsä. Isä ei ollut vieläkään palannut töihin, tuskin palaisikaan, sillä hänen eläkkeeseensä oli vain puolitoista vuotta. Mutta Oona ei ollut tottunut olemaan tekemättä mitään. Hän yritti nauttia lomasta, aamuista joina sai nukkua, mutta se ei onnistunut. Hänellä oli jatkuvasti vähemmän ja vähemmän rahaa käytettävän, sillä hänellä ei ollut tuloja. Hän maksoi laskut isän sairauslomarahalla ja osti lopuilla ruokaa, joka homehtui jääkaapissa, kuin kummankaan ei tehnyt mieli syödä. Kuukauden kuluttua päivät tuntuivat vielä pidemmältä. Lukijan ei pidä käsittää tilannetta väärin, sillä Oona haki jatkuvasti töitä. Missään kauneussalongissa ei vain tuntunut olevan vapaita paikkoja, ja jos oli, hän ei päässyt edes haastatteluun.
- Sun pitää hakea jotain muuta kuin oman alan hommia, Elena sanoi.
- Niin kuin mitä? Oona kysyi.
- Mitä vain voit saada.
He istuivat kahvilassa, Elena oli tarjonnut ja Oona tunsi siitä huonoa omaatuntoa.
- Mä pelkään, että en saa edes sellaisia hommia, hän sanoi katkerasti. - Mä oon kaksikymmentäneljä ja asun kotona isäni kanssa, joka ei edes punamulta päälle jos mä en pakota.
Hän vaikeni. Isän tilanne ei ollut parantunut yhtään. Mies tuskin puhui, ja se pelotti Oonaa enemmän kuin mikään muu, se hiljaisuus.
- Ootko sä varma, ettei sen kannattaisi mennä vaikka terapiaan tai jonnekin? Elena kysyi vaikka kuinka monennetta kertaan. Oona pudisti päätään.
- Mä luulen, että se vaan pahentaisi tilannetta.
Elena nyökkäsi. Oona nielaisi viimeisen kahvitilkan ja tuijotti kupin ruskeaa pohjaa. Hän toivoi, että hänellä olisi joku, jolle puhua ja joka ymmärtäisi. Elena yritti, mutta ei hän silti tiennyt.

Sinä samana yönä Oona valvoessaan mietti muiden töiden hakemista. Niin, aivan tosissaan hän harkitsi hakemana siivoojaksi. Sankarittaremme, joka piti aina hyvää huolta käsistään ja kynsistään, joka oli tarkka siitä, että näytti hyvältä mihin vuorokauden aikaan hyvänsä, harkitsi hakemana töitä, jossa käsien iho kuivuisi herkästi, jossa hiukset menisivät sekaisin hikoilessa, ja jossa päällepäätteeksi pitäisi pukeutua erittäin epäedullisesti. Mutta hän tarvitsi rahaa, tarvitsi epätoivoisesti.

Lähettäjä: PV 
Päivämäärä:   15.6.13 23:38:21

"--,joka ei edes punamulta päälle jos mä en pakota."

Kiitos pätkästä!!! :)

Lähettäjä: vanamo 
Päivämäärä:   16.6.13 11:08:14

Oi ei! Kirjoitin pätkän iPadilla sukulaisista niin tulee outoja korjauksia... Yritin tarkistaa mutta kaikkea ei voi huomata :(

Lähettäjä: Simeoni 
Päivämäärä:   16.6.13 16:24:55

Hyvä jatko jälleen :--) lisää!

Lähettäjä: PV 
Päivämäärä:   17.6.13 10:34:53

Hahaha :D Virheet ovat inhimillisiä. Enkä minä niitä pahalla sano tai edes yritä etsiä. Kerron, jos huomaan lukiessa, että voit halutessasi korjata. :)

Lähettäjä: 55 
Päivämäärä:   18.6.13 10:21:56

koukussa!!

Lähettäjä: kukka 
Päivämäärä:   19.6.13 17:52:38

UP

Lähettäjä: . 
Päivämäärä:   21.6.13 13:46:25

JATKOA!! :)

Lähettäjä: vanamo 
Päivämäärä:   21.6.13 17:47:31

Laitan jatkoa heti kun ehdin, mutta tää viikonlopun olen kiireinen ja silloin kun en ole niin kiireinen niin olen väsynyt. Laitan jatkoa heti alkuviikosta :)

Lähettäjä: PV 
Päivämäärä:   26.6.13 11:22:05

Älä lupaile, jos et voi sitä pitää :)
Kohta pitäisi tehdä uusi topa, aika paljon viestejä jo :D

Lähettäjä: vanamo 
Päivämäärä:   26.6.13 16:49:56

Maaliskuun puolessa välissä Oonalla oli työpaikka. Hän oli saanut laitossiivoojan paikan, palkka oli vaivaiset kahdeksan euroa tunti, ja työ oli vuorotyötä. Kaikki oli uutta sankarittarellemme, joka, vaikka olikin periaatteessa siisti ihminen, ei ollut koskaan tiennyt mitä siivoaminen saattoi olla. Eikä asiaa auttanut lainkaan se, että siivoustapahtui sairaalassa. Oona oli aina inhonnut sairaaloita, mutta äidin kuoleman jälkeen hän oli melkeinpä pelännyt niitä. Ja nyt hän joutui menemään sinne joka ikinen aamu, kulkemaan sairaiden ihmisten huoneissa, siivoamaan ja kuuraamaan! Se ei sopinut hänelle laisinkaan, mutta hänellä ei ollut vaihtoehtoja.

- Lattiat, vessanpöntöt, peilit ja ikkunat, sanoi keski-ikäinen venäläistaustainen nainen osoitellen eri purkkeja Oonalle. Naisen valkeat hapsottavat hiukset työntyivät ulos päätä peittävät huivin alta. Hän katsoi arvostelevasti Oonan hyvinhoidettuja kynsiä ja tuhahti.
- Käytä hanskoja aina, nainen sanoi osoittaen pientä pahvista laatikkoa, jossa oli kertakäyttöisiä muovihanskoja.

Viikon kuluttua Oona tajusi leikata kyntensä. Hänellä oli ollut näin lyhyet kynnet viimeksi kymmenen vuotta sitten, ja tuntui oudolta pitää niitä taas. Lakasta ei kannattanut haaveillakaan, silmäsi lohkeili herkästi. Lisäksi kädet kuivuivat nopeasti, hiukset kärsivät päivittäisestä pesemisestä ja Oona kärsi aikaisista aamuherätyksistä. Häntä ei niinkään haitannut iltatyöt, ehkä iltalisän takia, mutta kuudelta töiden aloittaminen tarkoitti sitä, että hänen piti herätä puoli viideltä aamulla. Niin aikainen herääminen oli hänestä suorastaan epäinhimillistä. Eikä kaikkein vähäisin haitta suinkaan ollut se, että potilaat kommentoivat. Oli toki niitäkin, jotka juttelivat mukavia tai olivat hiljaa, mutta kuten kaikkialla muuallakin, myös sairaalassa oli irstaita vanhoja miehiä, jotka ehdottelivat kaikkea.
- Voisit pestä mutkin, eräs sanoi, kun Oona moppasi lattiaa. Vihainen mulkaisu sai miehen vain nauramaan.

Töiden jälkeen Oona oli usein niin väsynyt, ettei jaksanut muuta, kuin mennä kotiin ja tuijottaa televisiota. Mutta sekään ei ollut mahdollista, sillä kotona odotti isä, joka tarvitsi huolenpitoa. Isälle piti lämmittää ruokaa ja viedä lautanen nenän eteen ja sen jälkeen vielä vahtia, että mies söi varmasti. Nykyään hän kuitenkin peseytyi itse, joskin siihen pit pakottaa. Oona ei enää tiennyt, mitä hänen pitäisi tehdä. Isän vieminen pois kotoa tuntui liian suurelta riskiltä, ja Oona pelkäsi, että se saattaisi johtaa vielä huonompaan tilanteeseen.

- Sä oot varmaan tosi väsynyt, Elena sanoi säälien. Hän oli tullut käymään Oonan luona, tuonut hedelmiä tullessaan. Isä oli nukkumassa, kuten hän useimmiten teki kuuden aikaan illalla, joten Oona ja Elena istuivat kahden olohuoneessa ja söivät appelsiineja.
- No joo, mutta työtä tekevä väsyy.
- Sano jos on jotain, mitä mä voin tehdä. Ihan mitä vain.
Voisit kääntääaikaa taaksepäin, Oona ajatteli. Voisit tuoda äidin takaisin. Voisit parantaa isän. Mutta ääneen hän sanoi:
- Kiitos, mutta ei oo oikein mitään.

Siihen aikaan kaikkein raskaimmalta tuntui yksinäisyys. Elena ja Jani olivat nyt molemmat Helsingissä, mutta me hetket, kun kaikilla oli vapaata samaan aikaan, olivat harvassa. Elena, jolla opiskelijana oli vieläjonkin verran vaikutusta omaan aikatauluunsa, yritti sovittaa tekemistensä Oonan vapaiden mukaan, mutta aina sekään ei onnistunut. Joskus Oona vietti vapaapäivänsä kotona katsellen isää, joka joko nukkui tai istui onnettomana ja äänettömänä sohvalla.
- Haluaisitko sä lähteä jonnekin vähäksi aikaa? hän kysyi mieheltä. - Vähän lepäämään?
Isä kohotti katseensa Oonaan ja hymyili.
- Sulla on äitisi silmät, oonko mä koskaan sanonut sitä? Ihan äitisi silmät.
- Saisit hyvää hoitoa ja ruokaa, joku veisi sut ulos ja sulla olisi päivisin jotain tekemistä.
Isä vain hymyili tylsästi.
- Mä voisit etsiäsulle sellaisen paikan, jos sä haluaisit.
- Äitisi silmät ja kulmakarvat, mutta nenä on minun.
Oona tulkitsi vastauksen myönteiseksi ja nyökkäsi.
- Pian sulla on parempi olo, hän kuiskasi ja nousi halaamaan isää. - Mä lupaan, että on.

--

Tässä teille pieni jatkopätkä. Se on lyhyt siksi että oon kiireinen ja väsynyt ja kaikkee sellaista, mutta yritän pitää kiinni jonkinlaisessa rytmissä :)

Lähettäjä: PV 
Päivämäärä:   27.6.13 00:08:49

Kiitos pätkästä! :)
Älä kauhistu listaa, en todellakaan tahallani noita kerännyt ja ihan ymmärrettäviä tyhmiä virheitä, joita tekee väsyneenä :) Kerroin vain, että saat korjattua, jos sulla on tämä jossain "puhtaana" tallessa ja haluat sinne korjailla.

"Lakasta ei kannattanut haaveillakaan, silmäsi lohkeili herkästi."
"-- peseytyi itse, joskin siihen pit pakottaa."
"Voisit kääntääaikaa taaksepäin,--"
"--Helsingissä, mutta me hetket,--"
"Elena,jolla opiskelijana oli vieläjonkin--"
"Mä voisit etsiäsulle sellaisen paikan,--"

Lähettäjä: kkk 
Päivämäärä:   29.6.13 11:11:44

Up

Lähettäjä: PV 
Päivämäärä:   2.7.13 23:33:21

Lisää? :)

Lähettäjä: random-pete 
Päivämäärä:   3.7.13 10:26:53

Hyvä jatko! Voi kun nää vaan olis vähän pidempiä :--)

Lähettäjä: ; 
Päivämäärä:   3.7.13 12:13:44

Ei kukaan, joka on sairaalan henkilökuntaa ja soittaa sairaalasta, ikinä sano puhelimessa, vaikka joku omainen olisikin kuollut. Ne aina pyytää vaan tulemaan sinne sairaalaan ja kertoo ko. uutisen vasta siellä.

Ja se olikin sitte ainut asia, mikä mua jäi vaivaamaan. ;) Paitsi, että vihaan Oonaa. Täydellinen Narttu ja @!#$ tosiaan, ainakin vielä. Saa nähä aikuistuuko tyttö nyt, kun äitikin kuoli.

Hyvin osaat kirjoittaa ja tarina on mukaansatempaava. Jostain syystä mulle tulee vaan siitä mieleen Tuija Lehtinevan kirjat, erityisesti se Unelmien sitä sun tätä -sarja. (En tiedä/muista sarjan oikeaa nimeä, mutta kaikkien kirjojen nimet on Unelmien jotain. Esim. Unelmien laukka, Unelmien painajainen...)

Enkä voi olla mitenkään puuttumatta keskusteluun, jonka kävit PV:n kanssa Austenista. Jane Austenin Ylpeys ja ennakkoluulo on kirja vailla vertaansa. Se on ainut klassikko, joka sietää munki mielestä klassikko. Myös viisasteleva sydän on yksi parhaista. On austenin tuotanossa niitäki kirjoja, jotka on niiiin tappavan tylsiä, että... Esimerkkinä vaikka Kasvattitytön tarina. Se oli puuduttava ja kaiken lisäks siinä oli muistaakseni semmonen loppu, etten tykänny siitä yhtään, koska se oli jotenki niin ennaltaarvattava ja tylsä, onnellinen tosin, mutta tylsä.

Jatkoa jään odottamaan.

Lähettäjä: vanamo 
Päivämäärä:   3.7.13 15:54:13

Kiitos kommenteista, jatkan heti kunhan vain ehdin!
Puolipisteelle: epäilemättä tarinassa on epäkohtia, mutta en tätä niin tosissani kirjoita, että jaksamisiaan kaikki faktat pitää käsissä. Ja ah olen onnellinen että vihaat Oonaa. Olen siis onnistunut jossakin! :D