|
Lähettäjä: Muisto97
Päivämäärä: 4.3.13 09:10:14
SAM
Keitin kahvia ajatuksiini vaipuneena. Minun olisi mentävä töihin tunnin kuluttua, ja hieman minua pelotti ajatus Andysta yksin kotona, mutta toisaalta olin jo ajanut aamulla hakemaan hänen lääkkeensä, joten toivoin hänen nukkuvan sen aikaa kun olisin poissa. Samassa kädet kietoutuivat varovasti ympärilleni, ja tunsin pojan hennon vartalon painuvan selkääni vasten.
- Huomenta, sanoin hymyillen ja laskin käteni hänen käsilleen. Poika mumisi jotain huomenen suuntaista, ja irrottautui vastahakoisesti minusta kun käännyin hänen puoleensa. Painoin huuleni pojan huulille, ja tunsin Andyn värähtävän hiljaa. Kun katsoin häntä tarkemmin, erotin vieroitusoireet, joita poika koitti mahdollisimman hyvin hallita.
- Sun lääkkeet on tuolla, sanoin nyökäten pöydän suuntaan. Andy syöksyi nopeasti pienen paperipussin luo, ja nappasi pillerit naamaansa. Kaivoin kaapista lasin ja laskin siihen vettä, jonka jälkeen ojensin lasin pojalle, joka tarttui siihen tärisevin käsin. Jäin katselemaan, kuinka hän joi lasillisen vettä kuin olisi kuolemassa janoon hetkenä minä hyvänsä, enkä voinut olla säälimättä häntä. Mieleeni nousi Tommy, enkä voinut mitään sille ajatukselle, että jos olisin etsinyt hänet aikaisemmin käsiini, voisiko veljeni olla vielä elossa? Vanha omantunnon haamu nousi jostain unohduksen syövereistä taas nalkuttamaan kuinka minun olisi pitänyt olla pikkuveljeni tukena eikä hylätä häntä kymmeneksi vuodeksi, mikä todennäköisesti maksoi hänen henkensä. Käännyin nopeasti muka tutkimaan jääkaapin sisältöä, ja koitin mahdollisimman huomaamattomasti pyyhkäistä silmäkulmastani karanneen kyyneleen pois. Aikani tuuletettuani jääkaappia, sain itseni koottua ja käännyin katsomaan Andya, joka puolestaan tarkkaili minua uteliaan näköisenä. Koitin saada kasvoilleni pienen hymyn aikaiseksi, ja sanoin pojalle
- Käyn kaupassa töiden jälkeen, pärjääthän sä varmasti?
Ääneni kuulosti jopa omiin korviini oudolta, ja Andyn ilme oli mietteliäs hänen nyökätessään. Olin kuin en olisi asiaa huomannut, ja suutelin poikaa nopeasti ennen kuin marssin eteiseen ja samaa vauhtia ulos asunnosta. Vasta hississä annoin muutaman kyyneleen karata.
- Enää en tee samaa virhettä, mutisin peilikuvalleni, joka tuijotti väsyneenä minua takaisin hissin takaseinän peilistä. Andya en hylkäisi, sanoisi poika mitä tahansa.
En voinut uskoa, kuinka hitaasti se päivä mateli, vaikka tuskin ehdimme käydä syömässä päivän aikana. Suurimman osan päivästä ajoimme paikasta toiseen, ja silti minusta tuntui että työvuoron loppu ei lähestynyt ollenkaan. Sain todella hillitä itseni, että en soittanut Andylle ihan vain tarkistaakseni missä hän oli, tai että en ohi ajaessamme poikennut käymään kotona. Lopulta kuitenkin päivä päättyi, ja käytyäni pikaisesti kaupassa seisoin asuntoni oven takana, miettien uskaltaisinko avata sen vai en. Lopulta tajusin, kuinka tyhmältä minun täytyi näyttää kun nökötin siinä avaimet toisessa kädessä ja kauppakassi toisessa, ja vilkaistuani pikaisesti ympärilleni avasin oven. Asunnossa oli hämärää ja hiljaista, ja ajattelin jo Andyn häipyneen, kun tajusin parvekkeen oven olevan raollaan. Laskin kauppakassin keittiön ovenpieleen ja astelin nopeasti parvekkeelle, josta löysin pojan nojailemasta kaiteeseen ja katselemasta alas kadulle. Andy ei selvästikään huomannut tuloani ennen kuin kiedoin käteni hänen ympärilleen saaden hänet hätkähtämään.
- Mitä sä täällä mietit? Kysyin hiljaa nojaten poikaa vasten.
- En mitään, hän sanoi aivan liian nopeasti että olisi ollut uskottava. En kuitenkaan halunnut takertua tuohon pikkuseikkaan, olin sillä hetkellä vain onnellinen siitä, että poika oli turvassa.
Yöllä heräsin hätkähtäen, ja hetken minulla kesti tajuta, mikä minut oli herättänyt. Vilkaisin ympärilleni hämärässä makuuhuoneessa, ja tajusin olevani yksin. Hitaasti aivoni alkoivat rekisteröidä asioita, ja tajusin heränneeni ulko-oven kolahdukseen. Se sai minut pomppaamaan ylös sängystä, ja kiskottuani päälleni farkut ja hupparin nappasin lompakkoni ja avaimet taskuuni ja suuntasin ulos asunnosta samalla lenkkareita jalkaani nykien. Hissi oli alhaalla, ja sen sijaan että olisin jäänyt odottamaan sitä, suuntasin rappusiin. Juoksin rappuset alas loikkien joka toisen askelman yli, ja saavutinkin pohjakerroksen melko nopeasti. Kuitenkin, kun astuin pimeään yöhön, oli katu autio. Hetken arvoin kumpaan suuntaan lähtisin, ja lopulta suuntasin kohti kaupungin keskustaa.
Aamu alkoi jo sarastaa, univelat painoivat raskaina ja kaiken kukkuraksi oli alkanut satamaan. Olin kierrellyt rähjäisimpiä baareja joihin vaan uskalsin mennä ilman että pelkäsin törmääväni kehenkään joka voisi tunnistaa minut kytäksi, näkemättä vilaustakaan Andysta. Lopulta minun oli pakko luovuttaa, sillä minun olisi oltava töissä tunnin kuluttua. Hetken mietittyäni suuntasin kulkuni suoraan laitokselle, joka oli huomattavasti lähempänä kuin kotini. Kulkiessani kohti laitosta kaipasin enemmän kuin koskaan Miken kanssa juttelua, mutta olin lähtiessäni vauhdilla ulos unohtanut puhelimeni yöpöydälle.
-Näytät kamalalta, totesi päivystyksessä istuva konstaapeli kun astuin laitoksen ovista sisälle. Siinä vaiheessa ulkona tuli vettä jo kaatamalla, ja olin aivan uitettu.
-Kiitos tiedosta, murahdin kiukkuisesti. Päivystäjä jäi katsomaan hieman hämmentyneen näköisenä perääni, kun marssin kohti pukuhuoneita.
Kolmas kupillinen kahvia lämpimän suihkun jälkeen alkoi saada minuun hiljalleen lämpöä. Katselin väsyneenä kuinka muut päivävuorolaiset valuivat töihin ärsyttävän pirteinä. Heistä oikein huokui hyvin nukuttu yö, mikä jostain syystä ärsytti minua aina vain enemmän. Lopulta pomokin ilmestyi kokoushuoneeseen mukanaan nuori blondi nainen, jonka vaaleat hiukset oli kietaistu tiukalle nutturalle niskaan. Monet työkavereistani tuijottivat naista häpeilemättä, ja pakko minunkin oli myöntää, että ei hän ollut ollenkaan pahan näköinen. Haukotus karkasi huuliltani, ja nousin hakemaan lisää kahvia. Kukaan ei kiinnittänyt minuun huomiota, paitsi se uusi nainen, jonka katseen kohtasin kääntyessäni palaamaan paikalleni.
-No niin, eiköhän aloiteta. Yövuoro oli rauhallinen, ja toivotaan että päivä jatkuu samanlaisena. Tässä vaiheessa ei teille paljoa töitä ole. Kirby ja James, teillä on jonkin verran paperitöitä rästissä, eikö? Ja Danny on sairaslomalla. Siinä ne tärkeimmät. Ai niin, ennen kuin poistutte, tässä on Emily, uusi ryhmämme jäsen. Ajattelin että Emily voisi ainakin toistaiseksi kulkea Samin parina, tutustua kaupunkiin, pomo selitti tuijottaen minua. Huomasin muutamien työkavereideni oudoksuvat vilkaisut, mutta en jaksanut välittää heistä. Nyökkäsin vain laiskasti, ja ajattelin että ympäri kaupunkia ajelussa olisi ainakin se hyvä puoli, että voisin keskittyä etsimään Andya.
- Sinä siis olet se kuuluisa Sam, nainen sanoi kun ajoin ulos parkkihallista. Vilkaisin nopeasti häntä ja käänsin poliisiradion päälle.
- Kuuluisasta nyt tiedä, murahdin keskittyen tarkkailemaan liikennettä, pujahtaen sitten sopivasta välistä pois aamuruuhkasta.
- Olen kuullut susta paljon, ja pakko sanoa että kaikki ei ole ollut niin kovin mukavaa kuultavaa, nainen sanoi edelleen minua tarkkaillen.
- Sille en voi mitään, sanoin katsellen muutamia nuorison edustajia jotka notkuivat erään auton vieressä. Andya en nähnyt.
- Onneksi minä en kuuntele juoruja, nainen päätti kääntäen katseensa ulos toisesta sivuikkunasta. Huokaisin hiljaa ja vilkaisin naista.
- Sori, mulla on vaan hiukan huono yö takana, sanoin pahoitellen, ja sain naisen palauttamaan katseensa minuun.
- Siltä sä näytätkin. Ja oikeasti, mä muodostan itse oman mielipiteeni ihmisistä heidän itsensä mukaan, en juorujen perusteella, Emily päätti hymyillen.
Kun illalla nousin väsyneenä autosta ja huikkasin hyvät yöt yövuoron pojille, jotka olivat minut ystävällisesti heittäneet kotiin, jaksoin tuskin kävellä. Kaivoin avaimia taskustani ja minulla kesti hyvän aikaa ennen kuin tajusin että ovella seisoi joku. Kohotin katseeni ja kohtasin Andyn epävarman, pelokkaan katseen. Seisahduin parin metrin päähän ja jäin tarkkailemaan pojan ilmettä. Andy astui askeleen minua kohti, ennen kuin pysähtyi uudelleen, empien. Hän tärisi, enkä voinut olla miettimättä, johtuiko tärinä kylmästä vaiko vieroitusoireista. Kuitenkin, kun kohtasin pojan anovat silmät, en osannut olla hänelle enää kiukkuinen, vaan kuljin meitä erottavat metrit ja vedin märän pojan halaukseeni.
- Mä olin huolissani, sanoin hiljaa, ja tunsin kuinka pojan kädet kietoutuivat ympärilleni. Kuulin kuinka hän itki hiljaa, ja sitten hän sanoi sen ainoan sanan, jonka toivoin kuulevani
- Anteeksi.
|