|
Lähettäjä: Susa
Päivämäärä: 14.10.12 19:51:54
PV, okei kiitos tästä :D veljellä kyllä murtui selkä (niin sanottiin, en tiiä menikö ranka tai jotain) niin joutui pyörätuoliin, mutta en tiedä. Ja Nea ei noussut juomaan kahvia vaan Toni :)
Kiitos teille kaikille ihanille lukijoille, jotka jaksoitte tsempata mut lisäämään tämän tarinan kokonaan tänne! Toivottavasti ootte tykänny ja katsellaan jos joskus tulevaisuudessa innostuisin uutta tarinaa kehittelemään. Tällä hetkellä on aika kiireinen elämäntilanne, mutta aika näyttää :)
Tässä olisi viimeinen pätkä, enjoy!
20. osa
Istuin minun ja Mikon parvekkeella pyörätuolissa katsellen kaupunkimaisemaa ja imin tupakasta savut sisääni. Kyllä. Olin aloittanut uudestaan tupakan polton, sillä se oli saanut minut rauhoittumaan, kun ahdistus iski. Vihasin koko pyörätuolia ja koko viikon takaista tapahtumaa. Sen jälkeen en ollut pystynyt tekemään mitään itse, sillä selkäkipu rajoitti tekemisiäni.
- Eikö siellä oo kylmä? kuulin Mikon kysyvän, kun tämä avasi parvekkeen oven ja tuli vierelleni sytyttämään itselleen savuketta.
- Kylmyys tässä se pienin ongelma on, mutisin kääntämättä katsetta mieheen.
Näin sivusilmällä, kun Mikon pää painui alas. Tiesin, että häntä säälitti tilani, mutta en vain kestänyt sääliä, sillä halusin pois tästä tuolista.
- Sä pääset ajan kanssa pois siitä tuolista. Luota muhun, mies sanoi lopulta.
- Mä en tiiä kestänkö mä sinne asti, sanoin nielaisten.
- Mitä sä höpiset? Totta kai kestät. Sä oot sitkee mimmi, Mikko sanoi ja halasi minua.
Mieleni koheni hieman niistä sanoista, mutta ajatus jäi silti pyörimään päähäni.
- Mä en oo kertonu tätä kellekään, mutta mun äitiki oli pyörätuolissa, kun mä olin 10-vuotias. Äiti masentu tosi pahasti ja se aina vaan tiuski mulle ja mun sisaruksille. Se oli mun elämäni kamalinta aikaa, mutta sitte yks lääkäri sano äitille, että kirjota sun tunteet ylös. Niitä ei pidä pitää sisällä ja koittaa vaan elää niiden kans. Sen jälkeen äiti piristy huomattavasti. Mä suosittelisin sulleki sitä, Mikko sanoi pienen hiljaisuuden jälkeen.
Kuuntelin miehen kertomusta hiljaa. Se pisti minut ajattelemaan asiaa uudestaan.
- Ehkä mun pitää koittaa, sanoin pienestä hymyillen miehelle, joka vastasi hymyyni.
- Mä teen mitä vaan, että sä kuntoudut siitä, mies sanoi ja halasi minua tiukasti.
Rullasin itseni huoneeseeni kiroamalla tuolin syvimpään maanrakoon. Menin pöytäni ääreen ja otin laatikosta paperia. Huokaisin syvään, sillä olin tehnyt päätöksen. Kirjoitin kirjeitä elämäni tärkeimmille ihmisille, joita rakastin. Poskille hiljaa tulleet kyyneleet putosivat osaan papereista sekoittaen hieman tekstiä. Suljin kirjeet ja kirjoitin päälle sen ihmisen nimen, kelle kirje oli tarkoitettu. Suljin ne yhteen isoon kirjekuoreen, johon kirjoitin Mikon nimen. Huokaisin vielä syvään ja menin eteiseen. Käännyin katsomaan olohuoneeseen, jossa Mikko katsoi rauhallisen näköisenä televisiota. Toinen ei tiennyt, mitä tuleman piti. Aukaisin oven ja rullasin käytävälle kirjekuori sylissäni. Purskahdin itkuun rullatessani itseäni kohti hissiä.
Olin jo hieman rauhoittunut, kun pääsin tutulle kalliolle. Pysäytin rullatuolin vähän matkan päähän kallion reunasta ja sytytin tupakan imien sitä pitkään ja nautinnollisesti. Suljin silmäni ja kuuntelin ohi ajavien junien rauhoittavaa ääntä miettien elämääni, niin iloja kuin surujakin. Naurahdin itsekseni muistellessani iloisia hetkiä Tommin kanssa. Minulla oli ikävä sitä elämää. Avatessani silmäni olin aivan varma päätöksestäni. Nousin irvistellen kivusta pyörätuolista ja katsoin kirjekuorta kädessäni. Laskin sen pyörätuolin päälle ja kävelin hitaasti reunalle. Katsoin kelloa ja samassa kuulin junan torven äänen ja käännyin katsomaan sitä.
- Anteeks kuski. Anteeks kaikki, sanoin huokaisten.
Suljin silmäni viimeisen kerran ja hyppäsin alas.
Mikko:
Katsoin sohvalla tylsistyneenä televisiota. Miksei Nea ollut pyytänyt minua mukaan lenkille? Nostin katseeni kelloon. Hän oli ollut yllättävän kauan siellä. Uutisten alkaessa laitoin tv:tä isommalle ja lähdin keittiöön keittämään kahvia.
Hätkähdin vähän ajan päästä, kun uutisissa mainittiin junaonnettomuudesta meidän seudulla. Menin takaisin olohuoneeseen ja laitoin volyymia vielä isommalle.
- Tänään iltapäivällä viiden aikoihin sattui kamala junaonnettomuus. Noin 16-vuotias tyttö tippui kalliolta alas junan eteen, uutistenlukija kertoi.
Hymähdin itsekseni. Taas jotain teinidraamaa, ajattelin. Vähän ajan päästä näytettiin kuvaa onnettomuuspaikalta, jossa poliisit ja lääkärit hääräsivät ympäriinsä. Yhtäkkiä huomasin tutun pyörätuolin poliisin kädessä, joka kertoi, että itsemurhan tehnyt tyttö saattoi itse hypätä tuolista tai tippua. En voinut uskoa sitä todeksi. Otin nopeasti puhelimen käteeni ja koitin soittaa Nealle. Puhelin alkoi soida tytön huoneessa ja aloin hätääntyä. Sitten poliisi näytti televisiossa kirjekuorta, joka oli ollut pyörätuolin päällä ja siinä luki minun nimeni.
- Tämä kirjekuori löytyi pyörätuolin päältä. Tässä on jonkun miehen nimi. Jos hän tai joku hänen tuttu näkee tämän, pyydän häntä ilmoittautumaan meille, poliisi sanoi.
Istuuduin järkyttyneenä sohvalle ja laitoin pääni käsieni väliin. Koitin hengitellä rauhassa, mutta en tiennyt, mitä tehdä.
Vähän ajan päästä sain itseni rauhoitettua ja lähdin käymään poliisiasemalla.
- Moi. Mä tulin ilmoittautumaan poliisille. Olen Mikko Pesonen, jonka nimi oli siinä kirjekuoressa, joka löyty sieltä junaonnettomuus paikalta, selitin sekavasti aulassa olevalle naispäivystäjälle.
- Saisinko nähdä henkilötodistuksen? hän kysyi.
Kaivoin sen lompakostani tärisevin käsin ja annoin sen naiselle. Hän nousi tuoliltaan ja lähti käymään jossakin.
- Selvä. Seuraa minua, nainen sanoi tullessaan takaisin.
Hän johdatti minut johonkin huoneeseen, jossa oli sama poliisi, jonka näin televisiossa.
- Markku Voutilainen, päivää, hän sanoi kätellessään minua ja istuuduimme poliisin napauttaessa samalla nauhoituskoneen päälle. – Tunsitko sinä tämän tytön?
- Joo. Hän on, tai oli, Nea Vallin ja hän asui kanssani, selitin poliisille hieman tärisevällä äänellä.
- Seurustelitko hänen kanssaan?
- En. Hän vain asui luonani.
Poliisi vain nyökkäsi ja ojensi kirjekuoren minulle. Tunnustelin sitä hieman enkä malttanut odottaa, että saisin avata sen.
- Saat ensin tutkia sen sisällön. Me kutsumme sinut sitten tänne tarkempaan tutkintaan viikon sisällä, poliisi sanoi. – Voit mennä.
Kiitin poliisia ja nousin ylös lähteäkseni kotiin.
Istuuduin keittiön pöydän ääreen ja avasin tärisevin käsin kuoren. En tiennyt yhtään mitä odottaa. Näin monta kirjettä, joissa oli ihmisten nimiä. Otin omalla nimelläni varustetun kirjeen ja avasin sen.
"Mikko,
tässä mä nyt kirjotan mun tunteitani paperille. Tää on yllättävän vaikeeta...
Kuulostaa varmasti pelottavalta ja oudolta, mutta oon kuollu, kun sä saat tämän. En halunnu huolestuttaa sua turhaan, mutta näin on parempi. Nyt mä oon onnellisempi. Paljon onnellisempi. Mikään ei oo sun syytä. Älä syytä ittees mistään. Tein tämän itteni vuoksi. Sä voit jatkaa elämääs ihan normaalisti. Oot maailman kultasin mies Tonin kans, minkä mä tiiän. Pidä siitä huolta ja kato, että sillä menee hyvin.
Toiseksi, tässä kirjekuoressa on sulle, Tonille, Aadalle, äitille ja Juholle kirjeet, joten mä toivon, että sä voisit kutsua kaikki nuo ihmiset koolle ja antaa niitten kirjeet niille. Vaikka te jotku ette tuu toimeen keskenään nii mä toivon, että te voitte mun takia tehä tän sopuisasti ja tukea toinen toistanne. Mä oon nyt onnellinen, joten olkaa tekin.
Rakkaudella, Nea"
Kyyneleet nousivat silmiini ja osa niistä putosi kirjeen päälle. Kirjeessä oli jokaisen ihmisen numerot, joten päätin toteuttaa Nean toiveen.
Aada:
Juoksin nopeasti Mikon asunnolle, kun sain hänen soittonsa. Näin pöydän ympärillä Mikon ja Tonin lisäksi Nean Mira-äidin. Purskahdin itkuun ja halasin jokaista. Pyyhin silmiäni ja sain käteeni kirjeeni.
"Rakas Aada,
sä et tajua, kuinka paljon sä merkkaat mulle. Ennen sua olin vaan syrjäytyny ihmisistä enkä puhunu asioistani kellekään. Pidin niitä vaan sisälläni ja masennuin. Sä nostit mut ylös siitä helvetín syvästä kuopasta ja kestit mua tällasena ku oon. Sä oot mulle maailman tärkein ystävä ja toivon, että sulla ja Heikillä menee loppuelämän ajan hyvin. Te sovitte toisillenne. Mä olin niin kateellinen teille ja etenkin sulle, kun sun elämä oli niin hienoa.
Jatka pää pystyssä ja hymyssä huulin elämääs. Mäki oon nyt täällä onnellinen.
Rakkaudella, Nea"
Hymyilin kirjeelle. Nea oli ollut myös maailman ihanin ystävä enkä tulisi koskaan unohtamaan häntä. Kokosin itseni ja nostin pääni pystyyn.
- Mulla on teille kerrottavaa, sanoin ja kaikki käänsivät katseeni minuun. – Mä sain pari kuukautta sitten tietää, että oon raskaana. Aamulla lääkäri kerto, että tää pallero on tyttö. Ensin mä oisin kysyny Neaa kummiksi, koska mä halusin, että se tyttö ois ollu mun elämässä aina. Mä haluun kunnioittaa mun päätöstä, joten mä päätin antaa tän nimeksi Nea.
Nean äiti purskahti itkuun ja halasi kiittäen minua.
Mira:
Sain luvan vieroituksesta lähteä käymään Mikon asunnolla tämän soiton jälkeen. Itkin järkytyksestä keittiön pöydän ääressä Nean rakkaiden ihmisten seurassa. Tunsin syyllisyyden piston sydämessäni, sillä olin potkinut ainoan rakkaan lapseni pois kodistaan sen takia, että olisin saanut ryypätä. En ollut iloinen ratkeamisestani, mutta olin niin masennuksen partaalla, joten heikkona ihmisenä sorruin. Taas.
Toni ja Mikko nousivat tuoleiltaan ja tulivat halaamaan minua. Olin onnellinen, että Nealla oli ollut näin hyvät tukijat. Itkuisena avasin kirjeeni.
"Rakas äiti,
sä oot mulle tärkee kaikesta huolimatta. Tiiän, etten oo ollu mikään unelma lapsi ja nostan sulle hattua, että jaksoit mun kiukutteluita näinki pitkään ilman alkoholia. Syytän itteeni sun ratkeemisesta, mutta älä huoli, en tehny tätä sen takia. Mä olin Tommin kuoleman jälkeen niin onneton. Anteeksi, etten kertonu sulle mitään mun asioita, mutta totta puhuen, mä en kertonu niistä muillekaan. Kerro isälle (mutta et sen uudelle akalle) terveisiä ja sano, että mä oon nyt vihdoinkin onnellinen. Mä en kärsi enää siellä vaan oon täällä Tommin luona. Tätä mä halusin koko elämäni. Olla vaan Tommin kans. Mä en koskaan unohda sua, oot rakas ja mä rakastan sua aina! ♥
Rakkaudella, rakas tyttäresi Nea"
Purskahdin kirjeen luettuani uudelleen itkuun ja sain vieressä istuvalta Aadalta lohduttavan halauksen.
- Mä oon niin onnellinen, että te olitte Nean elämässä ja huolehditte siitä ku mä en kyenny siihen, sanoin Tonille ja Mikolle hymyillen ja sain vastaukseksi lämpimät hymyt. – Ja anteeks kaikesta.
Juho:
Pimpotin hermostuneena ovikelloa. En tiennyt, miksi olin edes suostunut tulemaan, mutta halusin tietää Neasta. En voinut uskoa, että hän olisi tehnyt jotain tällaista. Silmäni olivat ihan punaiset kaikesta itkusta ja surusta, sillä tiesin, että hän oli tehnyt sen minun takiani ja varmaan saisin haukut kirjeessä, jonka hän oli minulle kirjoittanut ennen kuolemaansa.
Toni tuli avaamaan oven ja mulkaisi minua hieman. Kävelin hermostuneena keittiöön, jonne muut olivat jo kokoontuneet. Nean äiti, Mira, tuli halaamaan minua. Olimme tulleet läheisiksi minun ja Nean seurustelun aikana. Hän ojensi minulle kirjeeni ja saattoi minut pöytään.
"Juho,
sulle mun on vaikeinta kirjottaa. Mä haluaisin sanoa kaikkea, mutta en tiiä mistä alottaa. Ensiksi, mä näin sairaalassa unta, jossa Tommi puhu mulle. Se sai mut tajuamaan, kuinka paljon mä sitä kaipaan. Mä jään kaipaamaan sua.
Toiseksi, mä annoin sulle anteeksi jo samana iltana siellä bileissä. Mä tiesin, että sä olit mun kans, koska sä rakastit mua. Mua vaan pelotti. Mikään ei oo sun syytä. Mä tein tän siksi, koska mä halusin Tommin luokse. Sä kummiski syytät ittees, mutta usko pois, tää ei todellakaan oo sun syytä!
Kolmanneksi, mä haluan, että te tuette toinen toistanne. Sinä, Toni ja Mikko varsinkin. Mä oon niilleki selittäny, että sä oot ihana tyyppi ja tutustumisen arvonen. Tehkää tää ees mun vuoksi. Te kaikki kolme ootte maailman ihanimpia ihmisiä ja saitte mut kerranki ajattelemaan, että elämä ei olekaan pahaa ilman Tommia. Meidän alku Tommin kuoleman jälkeen ei alkanu mitenkään ruususesti, mutta mä oon onnellinen, että sä olit mun elämässä. Mä voisin ylistää sua vaikka miten, mutta mitkään sanat ei riitä siihen.
Sä oot ihana ihminen ja toivottavasti sä löydät arvoises naisen sun elämään.
Mä rakastan sua!
Rakkaudella, Nea"
Tunsin kyyneleiden valuvan norona pitkin poskiani. Helpotuksen tunne vaelsi kropassani. Olin iloinen, että olin saanut anteeksi. Käänsin pääni kohti Tonia, joka käänsi mulkoilevan katseensa minuun samaan aikaan. Ojensin käteni häntä kohti sovinnon merkiksi. Näin Tonin ilmeestä, kuinka hän mietti, mitä tekisi.
- Nean vuoksi, sanoin.
Samassa hän tarttui käteeni.
- Nean vuoksi, hän sanoi ja hymyilimme toisillemme.
Toni:
Istuin silmät sumeina kyynelistä Mikon kämpän pöydän ääressä. Kaikki ylimääräiset olivat jo lähteneet kirjeineen, mutta minä en ollut vielä avannut omaani. Halusin tehdä sen kaikessa rauhassa. Katsoin kirjettä hetken edessäni, kunnes päätin avata sen.
"Toni, rakas isoveljeni,
tää on ehkä maailman huonoin tapa alottaa kirje, mutta haluun vaan sanoa, että älä oo katkera Juholle. Mä oon antanu sille anteeksi ja toivon, että te voisitte mun takia olla sovussa. Seki tarvii tukea ympärilleen, kuten säkin. Tukekaa toisianne. Mä pyydän.
Tää tuntuu varmasti maailmanlopulta, mutta tää ei oo. Mä haluan, että sä tiedät, että mulla on nyt kaikki paremmin ja mä oon onnellinen. Jatka säkin elämää äläkä mieti, miks mä tein tämän, äläkä varsinkaan syytä ittees. Tää ei oo kenenkään syytä vaan tää oli mun oma päätös. Mä en aluksikaan pystyny elämään ilman Tommia. Sä tiesit sen. Mä en tienny, miten mä jaksoin näinki kauan. Mä olin henkisesti ihan loppu, sillä mun elämässä se mikä ei tapa, sattuu ihan vítusti. Selän murtuminen ja jääkiekon lopettaminen oli piste kaikelle sille paskálle, mitä mä koin. Mutta mä oon nyt Tommin luona turvassa ja me eletään täällä onnellisesti. Mitkään sanat ei riitä kuvailemaan sua. Sä tuut aina olemaan mun sydämessäni ja mä tuun aina olemaan sun luona. Kiitos kaikesta, mitä sä teit mun vuoksi!
Rakkaudella, Nea"
Osa tekstistä oli suttuinen. Nea oli ilmeisesti itkenyt sitä kirjoittaessaan. Halasimme pitkään Mikon kanssa. Elämääni tuntui ilmestyvän aukko, joka ei koskaan täyttyisi.
|