|
Lähettäjä: aarnikettu
Päivämäärä: 15.1.13 06:19:29
Oisin voinu selventää sille akalle asioita, mutta eihän se mua kuunnellut. Juoksi vaan päättömästi paikasta toiseen moralisoimassa, ja sitten katseli mua alta kulmain kuin oisin ollu joku pahanhajuinen roskakasa. Pérkele.
En kuitenkaan taaskaan, kuten varsin tavallista, saanu nauttia yksinäisyydestä muutamaa minuuttia kauempaa. Jostain metikön suunnalta paikalle saapasteli nimittäin Olavi ja Enni. Ne näytti olevan keskenään aivan vítun hyvää pataa. Tumppasin röökin kaiteeseen, ja hyppäsin notkeasti sen yli kukkapenkkiin, ja kävelin niitten luokse.
"Ai nyt sä liehittelet täälä jo toistakin meidän vierasta", tuhahdin sitten Olaville.
"En oo liehitelly niistä kumpaakaan, joten turpa kiinni", Olavi vastasi virnuillen. Mua ei naurattanu.
En silti vastaa mitään, sillä en jaksa nyt tapella mistään turhanpäiväisestä, enkä oikeestaan oo semmonen, että víttuilisin muille kaikesta, toisin kuin vaikka Miksu, joka jaksaa jatkaa "leikkimielistä" kuittailuaan vaikka hamaan loppuun saakka. Mä vaan kohautin olkiani, ja palasin kuistille istumaan. Olavi ja Enni meni sisään, ja potki matkalla Miksun hereille.
Istuin siinä varmaan tunnin, tai ehkä kaks. Kattelin ku aurinko nousi vähitellen. Ei se ollu kunnolla ees laskenut, ja siitä Suomen kesä oli hyvä. Koko ajan oli valoisaa. Mä en erityisemmin pitäny pimeästä, hämärästä ennemminki. Pimeässä ei nähnyt mitään, hämärässä pystyi liikkumaan huomaamattomasti. Varsinkin aamuhämärässä.
"Mitäs meidän varis?" kuului ääni mun takaa, ja mä hätkähdin ensimmäistä kertaa pitkään aikaan.
En ollut tosiaan oottanu, että se Enni tulis vielä puhumaan mulle sen välikohtauksen jälkeen. Mä käännähdin kaiteella ympäri. Ennillä oli nyt sen omat kamat päällä, ne oli tainneet kuivua. Kädessä sillä oli kuppi, jossa tais olla teetä. Jos jotain vihasin, niin teetä ja teenjuojia. Se oli niin páskaa juotavaa, semmosta tarhatätien ja kirjastonhoitajien litkua.
"Muako sä kutsut varikseks?" kysyin sitten tuijotettuani hetken Enniä silmiin.
"No eikös sut oo varikseks Olavin puolesta ristitty?" se kysyi sitten istahtaen samalle penkille, johon Miksu oli pari tuntia sitten sammunu.
"Ja mistähän vítusta sä senkin oot onkinu tietoos, vai onko Olavi ottanu ohjenuorakseen valistaa kaikkia sen lintutieteilystä?" mä kysyin sitten ärsyyntyneenä.
En mä halunnu olla mikään varis! Ja se lintujuttu oli ennen ollut joku meidän, lähinnä Olavin, oma insideläppä, eikä me oltu jaettu sitä joilleki randomeille tuttavuuksille. Tää oli ahdistavaa, nyt se muija saattaisi kyhätä jotain omia päätelmiä, ja leimata mut vaikka sosiopaatiks.. jota en tosin ollu, mutta en mä tiedä, mitä se ajatteli. Ei se ainakaan enää näyttäny mua pelkäävän tai välttelevän.
"Miks sä oot noin hyökkäävä?" Enni kysyi sitten, ja sekoitteli teetään.
"Ai mä? Hyökkäävä? Kukakohan se aikasemmin oli hyökkäävä?" mä kyselin sitten. Ensimmäistä kertaa se olin mä, joka oli hämmennyksissä, eikä se koiramuija.
"Voitasko me ees yrittää tulla toimeen?" Enni ehdotti, ja katsoi mua vilpittömästi vihreillä silmillään, koettaen ilmeisesti jäljitellä Miksun koiranpentuilmettä.
"Miks pitäis? Ei me välttämättä nähä tän päivän jälkeen enää koskaan", mä äyskähdin sitte.
"Todennäkösesti vaan nähään. Me tullaan tänne huomennakin", Enni kertoi, ja hörppäsi teetä.
No voi hélvetti. Tietysti Miksu ja Olavi oli nyt ylintä ystävää ton uteliaan akan kanssa, ja halusi kutsua sen kännisine ystävineen tänne uudestaankin. Voi víttu.
"Miks sä haluat tulla mun kanssa toimeen? Mähän oon sun mielestä hullu pyromaani, mielisairas ja mitä muuta? Sähän pelkäsit, että poltan sut elävältä", mä vastasin sitten, ja katselin Enniä yhä epäillen otsatukkani alta.
"No niin kai. Mutta jos sellaset fiksut miehet kun Olavi ja Miksu on sun kavereita, niin et sä voi ihan täysin pimee jätkä olla", se naurahti sitten, ja mua melkein hymyilytti sen suorasukaisuus. Mutta vain melkein.
"Sori, mutta mä en lupaa mitään. Sä oot liian erilainen. Liian nätti, liian utelias ja liian ärsyttävä, jotta me voitais sietää toisiamme", totesin, enkä ymmärtänyt oikee itekkään, miks sanoin, että se oli liian nätti. Ehkä siks, että kun se oli liian nätti, oisin voinu ajatella sitä jollain tavalla eri lailla... ehkä mä pelkäsin, että se olisi totta vie liian nätti, että voisin jättää sen huomiotta. Mun ajatukset oli liian hämäriä tähän aikaan aamusta koko yön jatkuneen känni-illan jälkeen.
"Liian nätti, liian utelias ja liian ärsyttävä? No, sä oot liian komee, liian pyromaani, liian omituinen", se listasi sitten, ja hymyili, "mutta ees Olavin ja Miksun mieliks koetettais olla paiskomatta toisiamme järveen?"
Ja sitten mä en voinut estää itteeni virnistämästä. Se muija oli selkeesti saanu jotain itsevarmuutta tähän toimintaan. Ehkä Olavi oli rohkassu sitä lintutieteillään, en tiiä.
"No yritetään", vastasin, "mut mä en lupaa mitään. Sä oot liian hämmentävä."
"Kiitos samoin", se sanoi, ja joi sitte taas teetään, "mut se sopimus astuu voimaan vasta kun ollaan tasoissa."
"Mitä sä meinaat? Heittää mut järveen? Sä oot ihan liian pehmee sellaseen", mä totesin.
"No joo", se vastasi sitten, "mutta tämän mäkin voin tehdä!"
Ja hihkaisten se nakkasi koko kupillisen lämmintä teetä mun syliin. Se taisi tietää, että mä en oikeesti vihastunu, vaikka kiroilikin kuuluvasti. Enni poistui sisään. Mä jäin tuijottamaan avonaista ovea miettien, että Olavin lintutieteet pitäs kieltää lailla, sillä se teki tylsistäkin tapauksista arvaamattoman kiinnostavia.
----------------
E
Me lähdettiin mökiltä pois aamukymmenen aikaan. Tomi oli siihen mennessä selvinnyt niin, että kykeni ajamaan. Laura sen sijaan oli edelleen omien sanojensa mukaan ainakin ihan "pää juntturassa", joten Lauran skootteri, joka me oltiin mökille Tomin kanssa lähdettäessä jätetty kaupan parkkikselle, jäi sinne. Laura oli varma, ettei kukaan varastaisi sitä, sillä skootteri oli likainen ja se tunnettiin yleisesti Lauran skootterina, ja se uskoi, ettei kukaan tahtoisi vaivautua tiirikoimaan lukkoa tuollaisen romun takia. Laura ilmoitti hakevansa sen tänään myöhemmin.
Minulla oli omituinen olo. Olin juonut yöllä jonkin verran, mutten läheskään niin paljon kuin muut mökillä olleet. Olin eilen myös heittänyt teeni suoraan Villen syliin Olavin lintuanalyysin jälkeen. En oikein tiennyt, mikä minuun oli mennyt. Taisin olla omaksunut Villen tyylin - olihan se tönäissyt minut järveen, joten teen viskaaminen oli ihan hyvä kosto. En kuitenkaan koskaan ennen ollut ollut mitenkään kostonhimoinen, edes leikilläni, mutta nyt minun oli tehnyt mieli antaa sille jätkälle takaisin. Ehkä siksi, koska se oli niin hämäävä? Ehkä siksi, että se oli sekopää pyromaani? Olavi oli kuitenkin vakuuttanut, ettei Ville ollut mikään mielisairas. Minusta pyromania oli omituinen piirre, tosin enhän minä tiennyt, oliko Villellä tapana jatkuvasti poltella asioita, vai oliko se kenties ehkä puolivahingossa ajautunut sytyttämään talon ja sitten sen laatikon. Monta asiaa pyöri päässäni, kun matkasimme sarastavassa aamussa takaisin kylälle päin. Leevi nuokkui ikkunalasia vasten, Laura piteli krapulaisena muovipussia sylissään, ja Tomi ajeli silmät sirrissä.
Tomi heitti minut kotiin, ja kuolemanväsyneenä raahauduin ovesta sisälle. Ei porukat olleet ihmetelleet poissaoloani mitenkään radikaalisti - olin eilen illalla laittanut niille viestiä, että saattaisin olla yön poissa. Nyt isäni oli lähtenyt jo töihin, ja äiti taisi olla kampaajalla, ainakin jääkaapin ovessa olevan lapun mukaan. Eemeli luultavasti nukkui vielä huoneessaan. Dingo sen sijaan oli valveilla - se loikki häntä huiskien minua vastaan, ja paijasi poikaani hymyillen. Vaikka minua väsytti, oloni oli likainen ja jotenkin huttuinen, pistin Dingolle hihnan, ja lähdin lenkille. Koiraa ei voinut laiminlyödä, ei, vaikka olisi sietänyt koko yön kännistä poikaporukkaa, johon kuuluivat lintubongari Olavi, haukimies Joni, kaljankaataja Kari, lauleskeleva Leevi, rallikuski Tomi, käen lailla kukkuva koiranpentuilmeinen Miksu ja sitten pyromaani... Ville. Ja tietysti Laura, joka nyt oli aivan oma lukunsa. Haukotellen, mutta kuitenkin hyvällä mielellä kuljin lyhyehkön lenkin kortteerissamme, ja Dingo oli ihan tyytyväisen oloinen. Päästyäni kotiin ja käytyäni suihkussa ja vaihdettuani vaatteet lysähdin samantien sängylle makaamaan. Dingo kävi makuulle sänkyni eteen, niin kuin aina nukkuessani, ja aamuauringon sarastaessa nukahdin syvään uneen.
Kukaan ei tullut herättelemään minua ennen kolmea, sillä äiti pyöri omilla asioillaan, ja isä oli edelleen töissä. Heräsin vasta viiden aikaan siihen, että puhelimeni soi. Unisena haeskelin kännykkääni, ja vastasin siihen soittajaa katsomatta.
"Mooooiiiii Enni! Mikä meininkiiiii!" Laura huuteli täyttä kurkkua korvaani.
"Mhh, heräsin äsken", mumisin sitten, "ootko sä kännissä?"
Vastauksena Laura vain räkätti puhelimeen jotain epämääräistä.
"No ollaan me Tomin ja muun porukan kanssa vähän aloteltu, kai sä tuut messiin? Mennään sitten illalla sinne mökille", Laura hihkui selkeästi onnessaan.
"Kello on viis illalla! Nukuitteko te yhtään?" kysyin nyt jo hieman huolestuneena kammeten itseni ylös sängystä, "Laura, oikeesti."
"Kesä on vaan kerran vuodessa! Ei sillon nukuta, ja nyt vasta nouseekin päähän", se vastasi sitten. Aloin olla oikeasti huolissani - Lauran olisi pitänyt rajoittaa juomista.
"Missä te sitten ootte?" kysyin, koettaen pitää ääneni sävyn vähemmän moralisoivana.
"Lokkikalliolla tietysti, täällä on paljon porukkaa nyt, minä, Tomi, Leevi, Repe, Silja, Sanna, Risto ja paljon muita! Tuutko mukaan? Me tullaan hakemaan sua!"
"Ette tule", sanoin vakavoituen, "mä kävelen sinne."
"Sulla menee ikuisuus! Pistän Tomin hakeen sut!" Laura mokelsi puhelimeen, ja äkkiä kuului humalainen kiljaisu ja kikatusta - Tomi oli selkeästi alkanut kutittaa Lauraa tai muuta vastaavaa.
"Jos ei nyt kuitenkaan, mulla menee tässä vielä hetki", vastasin sitten aavistuksen vaivaantuneena.
"Tomi älää!" Laura kikatti puhelimeen. "No mä tuun ite hakee sut! Kyllä mä pystyn ajaan, tiiäthän sä, kuinka hyvä ajaja mä oon. Kännissäkin."
Minun täytyi myöntää, että Laura ajoi suhteellisen hyvin, mutta en silti luottanut hänen puheisiinsa. Paras ystäväni kuulosti tällä hetkellä todella humalaiselta.
"Enkö vois kävellä?" ehdotin sitten vielä kerran. "Säästyis bensaa ja kaikkee."
"Ei, kyl mä tuun hakee sut. Oo vartin päästä siinä teijän ovella, ni mä tuun! Ajan ku tsaarin kuriiri, vai mitä ne oli ne hevosilla ratsastavat partaäijät!"
Ja niin Laura sulki puhelimen, ja minä huokaisin. Päätin luottaa Lauran sanaan, ja ryhdyin pukemaan päälleni. Ehdin tehdä kevyen meikin, ja otin pienen, punaisen laukkuni mukaan, ja sulloin sinne kaiken tarpeellisen, mikä mukaan mahtui. Otin kypärän hyllystä, ja lähdin ulos.
Laura taisi tosiaan ajaa kuin tsaarin kuriiri, sillä se seisoi jo pihatiellä skootterinsa kanssa kypärä kourassa virnistellen. Sen silmät haritti kuin keskustan spurguilla, mutta se näytti autuaan onnelliselta, ja piti ainakin paikoillaan olevan skootterin hyvin pystyssä.
"No niin, tuuthan sä", se nauroi, "kato nyt, mä selvisin tänne asti ilman yhtään naarmua!"
Naurahdin pienesti, ja tungin kypärän päähäni kavuten sitten mustan skootterin taakse, ja kiedoin käteni tiiviisti Lauran ympärille. Laura lähti ajamaan, ja kaikki meni siihen asti hyvin, kun ajelimme meidän rivitaloalueelta pois päin. Isommalla tiellä Laura painoi kaasua niin, että skootterin keula keinahti ylöspäin, ja minulta pääsi paniikinomainen kiljaisu. Laura vain nauroi.
"Oho, taitaa olla perällä vähän painoa ku noin hyppii", se huusi sitten painaessaan kaasua pohjaan.
Tomi oli virittänyt Lauran skootterin. Se ei ollut ennen huolettanut minua, täällä meidän kylällä kun kytät päivystivät harvemmin, mutta nyt kauhistelin, millaiset sakot saisimme... viritetty skootteri, rattijuopumus, ylinopeus... mitä vielä. Laura ei sen sijaan tuntunut ajattelevan mitään - painoi vain lisää kaasua koneeseen, ja huuteli kaikkea epämääräistä, josta en saanut kypärän läpi selvää. Vähitellen vauhti alkoi kiihtyä liian lujaksi, ja skootteri kallisteli välillä miten sattuu.
"Laura, voitko hidastaa?! Sä et aja kunnolla", huusin vauhdin yli.
"Ai mitä?! Mä ajan loistavasti, ihan ku Kimi Räikkönen", se meuhkasi, ja vaistomaisesti puristin tiukemmin ystävääni vauhdin yhä kiihtyessä. Nyt Laura selkeästi meni jo yli omien ajotaitojensa ja ajokuntonsa - vauhti oli lähemmäs seitsemääkymmentä, ja skootteri alkoi selkeästi hyytyä. Lauraa ei tuntunut kiinnostavan, se vain hihkui siitä, kuinka lujaa Tomin virittämä skootteri meni, ja horjui kuskin paikalla epämääräisesti. Minua alkoi nyt ihan oikeasti pelottaa. Olimme tulossa kohti Lokintien isoa ja vaativaa risteystä.
"Laura, hidasta! Tää kone prakaa alta!" mä huusin minkä kurkusta lähti, "hidasta! Hélvetti!"
"Mä en nää mitään, tuleeks meitä vastaan joku", Laura huuteli sitten vuorostaan.
"Voi jumálauta! Hidasta, Laura hélvetti soikoon, PAINA JARRUA!" karjuin hysteerisenä.
Meitä vastaan oli tulossa joku amisauto, valkoinen tuunattu. En tiennyt sen merkkiä, sillä en ymmärtänyt autoista tai vastaavista mitään, mutta musiikkia se huudatti, ja ajeli lujaa. Laura oli niin kännissä, ettei se nähnyt sitä.
"Laura, se auto tulee! Nyt víttu hidasta, käännä tätä!" huusin, ja Laura kiljui paniikinomaisesti jotain siitä, ettei skootteri pysynyt sillä enää hallinnassa. Kaiken kukkuraksi tiellä oli irtosoraa, ja pian skootteri luisui suoraan päin vastaan tulevaa autoa. Suljin silmäni, ja seuraavaksi tunsin lentäväni piennarta pitkin räsähdyksien ja kiljunnan saattelemana.
Makasin paikoillani monta minuuttia, sillä en uskaltanut tarkistaa, olivatko kaikki jäseneni tallella ehjinä. Hengitin tiiviisti, ja vähitellen availin silmiäni kypärän sisällä. Visiirissäni oli suuri halkeama, se oli osunut asvalttiin. Keräilin itseäni tienpientareelta, ja täristen nousin käsieni varaan. Housuni olivat rikki, ja joka paikkaan sattui. Mustavalkea neuletakkini oli repeytynyt hihasta auki, ja siinä oli suuri, verta vuotava haava. Seuraavaksi katsoin kypärän läpi auton ajajaa, joka vain istui ratin takana vihaisen näköisenä.
"Vítun kakarat, opettelisitte ajamaan sáatana!" se karjui ikkunasta, ja kaasutti tuhatta ja sataa pois.
Sáatana mikä tyyppi. Se oli ensimmäinen ajatukseni. Ei se edes tarkistanut, oltiinko me loukkaannuttu, ilmeisesti välitti vain autostaan! Vedin kypärän kädet täristen päästäni pois, ja paikansin seuraavaksi Lauran, joka makasi taju kankaalla ojassa ruhjoutuneen skootterin vierellä. Skootterista oli peili mäsänä, ja uskoin haavani johtuvan siitä. Kumarruin Lauran luo. Silläkin näytti olevan paikat suhteellisen ehjänä, mutta polvi oli auki ja veressä, ja siellä täällä näytti olevan haavoja. Vedin kypärän ystäväni päästä pois, ja koetin töniä sitä hereille.
"Laura, nouse ylös! Laura!" ravistelin hätäisenä.
Ei hélvetti, ei kai se känniääliö ollut kuollut?! Ei se voinut heittää veiviään, sehän oli paras ystäväni! Paniikkini osoittautui turhaksi, kun Laura yskien nosti päätään, ja mumisi jotain.
"Laura, mä soitan ambulanssin. Sulla voi olla paha aivotärähdys tai jotain! Onko joku paikka murtunu?" kyselin sitten puheen tulviessa suustani ulos yhtenä vyyhtinä.
"Ei ambulanssia, Enni, ei... ei kyttiä.. ei kyttiä.. ne soittaa poliisiin, mä en haluu, kortti lähtee kuivumaan", Laura houri sitten, ja huitaisi minua kädellään melkein naamaan.
"Meijän on pakko! Ei me tästä muuten mihkään päästä!" huudahdin epätoivoisena.
"Soita joku hakemaan meijät.. joku, soita Tomille.. EI! Älä soita sille, se huolestuu ja lähtee tänne kännissä ja ajaa ojaan, soita joku, soita Olavi, ei ambulanssia, ei Enni sitä, ei kyttäjuttua!" Laura horisi, ja ymmärsin, että se oli varmaan shokissa. Käteni tärisivät, mutta nyökkäsin. Ei kai sitten ambulanssia, jos Laura ei sitä tahtonut.
Otin puhelimen kouraan, ja selasin numeroita täristen. Tiellä oli vähän liikennettä, eikä kukaan kiinnittänyt meihin huomiota muutenkaan, olimmehan sen verran syrjään vastaantulijan kaistalle ajautuessa ajaneet. Löysin Olavin numeron, ja painoin vihreää luuria. Se hälyytti ja hälyytti.
"Vastaa nyt, vastaa", mumisin ja kuulin Lauran kiroilevan taustalla hiljaa. Puhelin hälyytti yhä.
----------------
V
Me oltiin jätkien kanssa herätty vasta neljän maissa, ja menty suoraan uimaan. Meidän oli tarkotus jatkaa juomista vielä tänään, ja Kari ja Joni oli pyörimässä kaupungissa ettimässä hakista meille. Toki Olavin mökillä oli vielä juotavaa jäljellä, mutta tänään me aateltiin taas juhlia jotain, ja olihan kuulemma ne Laurat ja Ennit ja muut tulossa tänne, joten varastoja piti suurentaa. Olavi ja Miksu oli mennyt saunaan. Mä olin käyny jo aikasemmin Karin ja Jonin kanssa, joten istuskelin sisällä kattellen telkkarista jotain luontodokumentteja. En koskaan paljastanu kellekään, mutta oikeestaan luontodokumentit oli mun salainen pahe. Sellainen nolo taipumus, jota ei kehdannut kertoo kellekään. Lintujuttuja mä kuitenkin vältin viimeiseen asti - ne oli Olavin alaa, mutta sen sijaan tää, mikä telkasta nyt tuli, kertoi savannin eläimistä, ja se oli aika mielenkiintonen.
Mä olin saanu jo melkein unohdettua sen eilisen välikohtauksen Ennin kanssa, mutta sitten kesken telkussa pyörivän leijonien metsästysretken alkoi pöydällä oleva Olavin puhelin soitattaa täydellä teholla Nauravaa kulkuria. Mä huokaisin raskaasti, ja jatkoin telkan kattomista. Kännykkä ei vaan lakannu soimasta, ja víttuuntuneena siitä, että jonkun Olavin puhelin keskeytti mun luontodokkarin, saapastelin pöydän luo, tempaisin puhelimen käteeni, ja olin jo vastaamassa, että Olavi oli nyt varattu ja Villekin katseli telkkarista savannielämää, mutta kun näin soittajan, mä katsoin ruutua kummissani. Enni soittaa. Miks hélvetissä se muija soitteli nyt Olaville? Ja miks se soitti niin sitkeesti? Mua hymyilytti aavistuksen, ja aattelin, että nyt ois hyvä hetki leikkiä vähän sen koiramuijan kustannuksella - se oli pilannu mun hienot shortsit jollain yrttiteellä!
"Kalliokosken tulipalo- ja tuhopolttovastaava Ville Aronen puhelimessa", totesin puhelimeen.
"Ville?" Ennin äänessä oli jotain outoa - hätää ja paniikkia. "Missä Olavi on?"
"Saunalla", tokaisin, "mikä nyt?"
"Hae se.. tai älä hae. Ihan sama. Onko sulla kortti? Ei, ei sulla oo, sähän oot mun ikänen kai..", Enni vikisi puhelimeen nyt jo tosi hätäisen kuulosena.
"Mikä sua oikein vaivaa? Sano suoraan äläkä kakistele", mä äyskäisin sitten. Mikä ihme sillä nyt taas oli?
"Laura ajo kolarin kännissä.. skootterilla.. se autoilija vaan lähti vetään.. tuu hakeen meijät pois täältä, Laura kuolee! Se ei suostu siihen että soittasin ambulanssin!" Enni vaikeroi. Kuulin nyt sen äänestä, että se alkoi itkeä ja oli shokissa.
"No ei mulla ole kun mopo, silläkö mä teijät haen?" mä kysyin sitten. "Missä te ootte?"
"Vaikka sillä, en mä tiiä. Lokintien risteyksessä", se vastasi sitten.
"No mä tulen, ei kai se Laura ihan kuolemassa oo?" kyselin vielä.
"Ei, mut mua oikeesti pelottaa, hae nyt vaan meijät jonnekin", Enni pyysi, ja mä lupasin tulla.
Vasta puhelin lopetettua mä tajusin, kuinka tyhmä ajatus se oli. Mopolla kahden loukkaantuneen muijan kanssa Lokintien risteyksestä Olavin mökille? Ei hélvetti soikoon. Mä juoksin saunalle tuhatta ja sataa, ja Olavi lähti heti mun messiin. Sen pyyhe jäi jonnekin saunapolulle, ja jätkä kiskoi äkkiä vaatteet niskaan, ja me hypättiin mopojen kyytiin, ja ajettiin kohti Lokintien risteystä.
Kun me saavuttiin sinne, tilanne näytti hysteeriseltä. Laura puoliksi istu, puoliks makas, ja roikotti kypärää kädessään sekavan näkösenä. Sillä tais olla aika paha humala päällä. Me ei oltu onneks alotettu vielä juomista - ja kerrankin se oli hyvä asia, jopa mun mielestä. Me pysäköitiin mopot pientareen laitaan, ja Olavi juoksi Lauran luokse, ja kyykistyi muijan eteen, alkaen kysellä sen vointia. Enni seisoi tien reunassa Lauran vierellä täristen. Mä astelin lähemmäs, ja samassa se jo ryykäs mua kohti heittäen kypäränsä asvaltille niin että kolahti.
"Voi hélvetti, Laura kuolee!" se parkaisi, ja tarrasi mua rinnuksista ja painoi päänsä mun rintaa vasten alkaen nyyhkyttää niin että koko pikkunen muija tärisi.
Mä järkytyin, jos suoraan sanotaan. Niinpä mä vaan mutisin jotain, ettei se kuole, ja taputin sitä kankeasti selkään. En mä osannu odottaa että Enni menis tälläsiin hulluuksiin, ees hysteerisenä onnettomuuden jälkeen. Se itki, ollen selkeesti shokissa. Olavi talutti Lauran mopolleen, ja vilkaisi meihin.
"Mä vien sen terveyskeskukseen, halus se tai ei. Mä en haluu riskeerata. Me lähetetään sit terveyskeskukselta joku hakemaan toi skootterin raato pois. Vie sä Enni mökille, jos sil ei oo mitään pahempaa", Olavi sanoi, ja veti ilme synkkänä kypärän päähän, nostaen Lauran mopon taakse, kietoen kännisen muijan kädet ympärilleen, ja lähtien ajamaan Lokintien risteykseltä kylälle päin. Mä katoin Enniä, joka irrottautui lopulta musta pyyhkien silmiään.
"Mä en tiiä miks hélvetissä mä tein noin", se naurahti sitten, "sä oot muuten tosi huono lohduttaja."
"No sori vaan", mä sanoin sitten, "mut.. ootsä kunnos? Mennäänkö mökille?"
"Mä oon ihan kunnossa, pari mustelmaa ja haavaa vaan", se sanoi, "mennään."
Mä istuin mopolleni, vedin kypärän päähän, ja Enni seurasi rikkinäisine kypärineen perässä. Se piti musta ajomatkan ajan jäykästi kiinni, mutta piti kuitenkin. Mä en hélvetti ymmärtäny naisia sitten yhtään... enkä kyllä sen paremmin itteänikään sen jälkeen, kun tajusin, että Enni nojasi loppumatkasta päätään mun selkään, enkä ees pistäny sitä pahakseni.
----------------
E
Mökillä Miksu oli meitä vastassa. Hyppäsin mopon kyydistä yhä täristen, ja Miksu tuli halaamaan minua, ja heitti hupparinsa harteilleni lähtien taluttamaan minua sisälle.
"Oot sä kunnossa? Tarviiks sun mennä terveyskeskukseen?" Miksu huolehti.
"Oon mä ihan kunnossa. Nää haavat pitäis vaan puhdistaa", vastasin sitten, ja ääneni kuulosti jo miltei normaalilta verrattuna äskeiseen itkuiseen ja hysteerisen karjuntaan.
Vilkaisin Villen suuntaan. Se oli kääntänyt nyt minulle jo selän, ja harppoi saunalle päin. En ymmärtänyt, mikä oli saanut minut tarrautumaan siihen, mutta uskoin, että syy siihen oli hysteria ja shokkitila. Onnettomuus oli kuitenkin järkyttänyt minua, ja vieläkin minua karmi se autoilija, joka oli vain huutanut meille ja ajanut tiehensä. Ja tietysti Lauran kohtalo oli vielä auki.
Miksu istutti minut sisällä sohvalle, ja puhdisti haavani. Koko oikea puoli kehostani tuntui kipeältä, ja uskoin, että siihen tulisi huomiseen mennessä monta mustelmaa. Soran ja asvaltin aiheuttamia haavaumia minulla oli polvessa, sääressä ja oikeassa kädessä. Mitään pahempaa ei ollut käynyt. Uusi kypärä pitäisi ostaa, mutta se ei ollut ensimmäinen huolenaiheeni nyt. Kolarissa olisi voinut käydä tietysti paljon pahemminkin, ja känninen Laura oli saattanut saada pahankin tällin. Kerroin Miksulle, miten tilanne oli edennyt, ja se nyökkäili vakavana.
"Pérkele, mä annan sille kunnon opetuksen, sille amissälille, joka jätti teijät oman onnenne nojaan!" Miksu uhosi.
"Sen se ansaitsis", minä huokaisin, "mä tärisen vieläkin. Se kolari ois voinu koitua kuolemaks."
"Onneks te ootte hengissä", Miksu huokaisi, ja marssi jääkaapille, "Laurakin on varmasti ihan kondiksessa, Olavi soittaa varmaan kohta."
Minä hymyilin väkinäisesti, ja nyökkäsin. Miksu penkoi jääkaappia, ja nosti sieltä pullon leijonaviinaa.
"Kari ja Joni on vielä kaupungilla", se sanoi, "mutta täällä ois tämmönen. Taidat tarvita rauhotusryypyn."
"En mä nyt oikein viitti juoda", vastasin sitten Miksulle pahoittelevasti, "kun Laurallekin kävi se ja kaikkee."
Ennen kuin Miksu ehti vastata, jätkän puhelin soi, ja se vastasi, ja kävi lyhyen keskustelun.
"Se oli nyt se Olavi. Laura oli ihan kunnossa, shokissa kyllä ja lievä aivotärähdys. Sitä ei tosin ees puhallutettu, oli kuulemma Lauralle tuttu lääkäri siellä.. siinä näkee mikä käpykylä tää on. Korruptio jyllää", Miksu naurahti, mutta vakavoitui sitten, "Laura on jo parempaan päin, eikä sillä nyt ihan järjetön humala enää oo. Se soitti sille jätkälleenkin, Tomille, ja menee kotiin lepäämään."
"Hyvä", sanoin huokaisten helpotuksesta, "ehkä munkin pitäis lähteä kotiin."
"Älä nyt", Miksu virnisti, "kyllä sä voit olla täällä yötä, ehkä se tekis hyvää sulle?"
"No.. no joo", myönnyin sitten, "ja no, ehkä vähän sitä rauhotusryyppyä sitten.."
Miksu nauroi. "Mä arvasin, että sä myönnyt! Kohta shokki ja hysteerisyys on muisto vain."
Ja niin tummatukkainen jätkä kaatoi minulle lasiin kokista ja viinaa. Tiesin, että minun olisi kannattanut ottaa rauhallisesti tuollaisen törmäyksen jälkeen, mutta olo alkoi tuntua vähitellen paremmalta, nyt kun tiesin, että Laurallakin oli kaikki hyvin.. joten niinpä hörppäsin lasistani, ja kehotin Miksua puhumaan jostain kivasta, ja olo alkoi vähitellen kohentua.
Siirryimme Miksun kanssa laiturille istumaan muutaman lasillisen jälkeen. Minä linkutin kuin vaivaisukko, selkä kyyryssä ja ottaen tukea Miksusta. Olo tuntui jyrän alle jääneeltä, ja koko oikeaa puolta särki vietävästi. Laiturilla Miksu istutti minut yhteen muovituoliin, ja istui itse toiseen, ryhtyen kalastamaan. Kesäilta oli tyyni, ja vesi ei väreillyt juurikaan. Laskeva ilta-aurinko heijastui vedestä nätisti. Minä pidin kaikesta kauniista, ja nytkin toivoin, että minulla olisi ollut kamera, jotta olisin voinut ikuistaa hetken. Koska olin uppoutunut katselemaan maisemaa, en kuullut takaani tulevia askelia, ja havahduin vasta, kun Miksu kirosi äänekkäästi ison ahvenen päästessä karkuun. Ville seisoi takanani, ja tiirasi kädet hupparin taskuissa kuulaalle järvelle.
"Osaatko sä yhtään kuvailla sitä tyyppiä, joka ajo teitä päin?" Ville kysyi, muttei katsonut minuun.
"En mä oikee nähny, mut vaaleet hiukset sillä oli, semmonen varmaan parikymppinen tyyppi", vastasin sitten, ja katsoin Villeä kulmat hieman koholla. Mitä se ajoi takaa?
"Millanen se auto oli?" se kysyi, ja nyt jätkä käänsi jo katseensa minuun. Villen silmät olivat jotenkin ahdistavat. Kullanruskeat silmät tuijottivat minua intensiivisesti - olin havaitsevani niissä jotain samankaltaista, jota aina kuvataan salapoliisikirjoissa sen päähenkilön katseeksi, kun se selvittää ankarasti jotain tapausta.
"Valkonen, tuunattu amisauto.. siinä oli takaspoileri", muistelin sitten kääntäen katseeni taas järvelle, "punaset karvanopat, joo. Ja se rekkari tais olla jotain.. AZE.. ja oliskohan ollu numeroita kuus ja kolme ainakin."
Ihmettelin, kuinka paljon muistinkaan siitä autosta, nyt kun ryhdyin miettimään. Olinhan kuitenkin nähnyt sen kaasuttavan pois karvanopat viuhahtaen ja moottori ulvoen. En kuitenkaan uskonut, että muistikuvistani oli mitään hyötyä, sillä täällä kylällä, Kalliokoskella, oli ihan tuhottomasti amisautoja, ja varmaan monta samanlaista tuunattua valkoista. Ville kuitenkin vilkaisi Miksuun arvoituksellisesti. Miksu oli nyt saanut ahvenen, joka uiskenteli punaisessa saavissa tuoliemme välissä. Miksu pyöritteli onkea käsissään, ja katsoi Villeä.
"Rasinahon auto", Miksu totesi sitten hetken hiljaisuuden jälkeen, "me tiietään se tyyppi."
"Ai?" kysyin hieman hölmistyneenä. "Mä en oo koskaan kuullutkaan."
"Se ei asu Kalliokoskella varsinaisesti, se asuu Ketunkairalla", Ville totesi sitten.
Kalliokoski oli kotikuntamme, kasvava kaupunginalku Länsi-Suomessa. Pääosin täällä oli kuitenkin kesämökkejä, mutta vähitellen kasvava kunta oli saanut lukionkin, ja päässyt maailmankartalle. Ketunkaira sen sijaan oli pieni naapurikylä - siellä ei ollut paljon mitään, paitsi nähtävästi sekopäisiä autoamiksia.
"No, eipä se paljon auta, vaikka tietäisinki kuka meitä päin ajoi", tuumasin, "ainakin nyt tiiän, että Ketunkairalla asuu vaan idiootteja."
"Kyllä siellä ihan hyvää väkeekin asuu", Miksu puolustautui, "Jonin veli asuu Ketunkairalla ja se on tosi hyvä tyyppi.. voisin sanoo sille, että käy vähän ojentamassa Rasinahoa."
"Ei tartte", minä sanoin ja nostin käteni pystyyn puistellen päätäni, "mä en halua tästä mitään showta. Te ootte ihan liian kilttejä, antaa sen Rasinahon múflkun olla, ehkä se oppii joskus käyttäytyyn."
"Jos niin sanot", Miksu totesi kohauttaen olkiaan, ja viskasi taas kohon koukkuineen veteen.
Ville tuhahti, ja tunki tupakan suuhunsa lähtien harppomaan saunalle päin sanaakaan sanomatta.
Miksu onki vielä vähän aikaa, ja minä tyydyin vain katselemaan maisemia. Kari, Joni ja Olavi palasivat mökille suurinpiirtein samaan aikaan, ensimmäisiksi mainitut iloisesti kolisevien muovipussien kanssa, mutta minua ei oikein jaksanut innostaa ryyppääminen - olinhan juuri joutunut rattijuopon kanssa kolariin. Muutama lasillinen leijonaviinalla höystettyä kokista oli riittänyt rauhoittamaan oloni, joten enempään en tosiaan aikonut koskea. Minua väsytti - päivä oli ollut raskas, ja istuin mökin sohvalla silmät sirrissä. Ville oli häipynyt taas omille teilleen, se oli ottanut mopon pihasta jotenkin ärtyneen oloisena, ja ajanut jonnekin. Kari, Joni ja Olavi sen sijaan näyttivät pelaavan mölkkyä ja hankkivan humalaa tasaiseen tahtiin. Kari oli kutsunut mökille lisääkin porukkaa, ja niihin kuului minunkin tuttujani - Risto, Sanna, Mira ja Aslak. Nelikko saapui mökille Riston autolla, ja minä tervehdin väsyneesti. Risto ja tytöt menivät pelaamaan mölkkyä Olavin ja kumppaneiden kanssa, mutta Aslak tuli juttelemaan minulle.
"Moi Enni", se tervehti hymyillen, ja istui viereeni penkille, "miten menee?"
"No ei tässä mitenkää ihmeellisesti, just joutunu rattijuopon kanssa kolariin", vastasin hieman sarkastiseen sävyyn, mutta naurahdin kuitenkin sanojeni päätteeksi.
"Ai Laurako?" Aslak kysyi vakavoituen, "ei kai sattunu pahasti?"
"Hengissä ollaan ja yhtenä kappaleena molemmat", vastasin, "no, mites sä? Joko Lappi kutsuu?"
Aslakin nimi ei oikeasti ollut Aslak. Oikeasti tummanruskeatukkaisen jätkän nimi oli Petri, mikä ei mielestäni sopinut sille yhtään. Aslakilla oli aivan vaaleat silmät, sellaiset jäänsiniset. Se oli joskus ala-asteella pitänyt meille esitelmän poroista, kun se oli käynyt Lapissa matkoilla, ja jotenkin sen saamelaissilmistä ja esitelmästä oli tullut nimi Aslak, ja me oltiin kaikki kutsuttu sitä jo varmaan ainakin kuusi vuotta Aslakiksi. Eikä se pannut sitä pahakseen - se oli joskus jopa ajatellut muuttaa nimensä Aslakiksi varsinaisesti. Sillä oli kova kaipuu Lappiin, se tahtoi perustaa porofirman.
"No ei ihan vielä", se nauroi sitten, "onhan mulla vielä vuosi opintoja jäljellä, niinku tiiät."
Aslak opiskeli kanssani samassa lukiossa, mutta sillä oli abivuosi edessä, minulla taas alkaisi vasta toinen vuosi syksyllä.
"Sit muutat Lappiin hirsitaloon ja ostat poroja?" naurahdin hyväntuulisena, "no, onks sulla jo kaavailtuna sopiva emäntä sinne?"
"No ehkä", Aslak vastasi sitten leikkisään sävyyn silmät tuikkien, "en mä kyllä tiiä, lähtiskö se mun mukaan niin kauas ja vielä näin nuorena. Ehkä ois hyvä opiskella vielä."
"Kyllä Ninni lähtee", vastasin sitten, "mä uskon niin."
Ninni ja Aslak olivat säätäneet jo tuhottoman pitkän ajan, mutteivät vielä seurustelleet. Minä olisin ihan hyvin voinut kuvitella ne jonnekin Lapin kylmälle kairalle porojen kanssa.. tummatukkainen jääsilmä Aslak ja vaaleatukkainen ruskeasilmäinen Ninni.
"No entäs sä? Onko mitään uutta?" Aslak kysyi aavistuksen varovasti - kyllä sekin tiesi, mitä Ilari oli minulle tehnyt.
"Eipä oikee", vastasin sitten mietteliäänä, "toisaalta.."
"Niin mitä?" Aslakin mielenkiinto heräsi, ja jätkä kumartui puoleeni uteliaana.
"Ei mitään", naurahdin, "kerron joskus jos tulee kertomisen arvoista. Mut kato, Risto kaipaa sua jo tuolla."
Risto tosiaan huiskutteli kättään grillimajalla, ja kutsui Aslakia mukaan. Aslak hymähti minulle, ja nousi penkiltä lähtien mukaan humalaiseen mölkkypeliin. Minä jäin istumaan mietteliäänä. Miksi olin sanonut toisaalta? Ajattelinko todella, että minulla oli jotain.. johonkin? En osannut edes itse ajatella selkeästi asioita, joten päätin vain unohtaa koko keskustelun, ja nojasin sohvaan. Miksu tuli sisään, selkeästi vähän ottaneena. Hyvin väsyneen oloisena se istahti viereeni laivastonsiniselle sohvalle, ja katsoi minuun.
"Víttu että tää juhliminen vie voimat", se naurahti sitten, ja haroi hiuksiaan, "sä näytät kuolleelta."
"No kiitti", tuhahdin, "tää on ollu pitkä päivä. Se kolari ja kaikki.."
"Nii", Miksu myötäili, "ei varmasti mikään helppo päivä."
"Ei tosiaan", vastasin haukotellen, ja lysähdin sohvalle vaakatasoon pistäen pääni Miksun polville, "se kolari vilistää aina ajottain vieläkin mun silmien edessä. Mitä jos ois käyny pahemmin? Mitä jos.."
"Jossittelu ei auta mitään", Miksu vastasi ja taputti mua päälaelle nojaten selkänojaa vasten, "kaikki on hyvin."
"Mua ahdistaa", vastasin sitten ja suljin silmät. En ollut itkenyt sen jälkeen, kun olimme tulleet mökille. Nyt annoin kuitenkin taas kolarin tuoman ahdistuksen ja pelon päästä valloilleen, ja ryhdyin nyyhkyttämään lapsellisesti. "Tää on ihan tyhmää, itkee vieläkin.."
"Alkoholi ja järkytys ei oo hyvä yhdistelmä", Miksu mutisi, "ei ois pitäny tarjoo sulle ryyppyä. Mut nyt, rauhotu. Nukutaan. Näät Lauran huomenna, ja kaikki on taas hyvin. Sen poikaystävä, se Tomi, hakee sen skootterin romun pois.. nyt nukutaan."
Nyyhkytin vielä, ja päästin epämääräisiä pärskäyksiä, ja minua hävetti - vetistin Miksun housut. Miksu ei ollut millänsäkään, se hyräili itsekseen epämääräisesti, ja vähitellen tunnistin sävelen. Se oli Toton Africa-kappele. Miksu alkoi laulaa humalaisella epävireydellä. Kappale oli kuitenkin rauhoittava, ja vähitellen rauhoituin, ja nukahdin siihen, Miksun jatkaessa lauluaan unessani, tosin paljon puhtaammalla äänellä ja vähemmän nuotin vierestä.
It's gonna take a lot to drag me away from you
There's nothing that a hundred men or more could ever do
I bless the rains down in Africa
Gonna take some time to do the things we never had
----------------
V
Mökille tuli sinä iltana paljon porukkaa. Kari oli kutsunut joitain tyyppejä, joista tunsin vain Riston ja Miran. Risto oli mun vanha yläastetuttu, ja Mira sen sijaan opiskeli mun kanssa samassa amiksessa - tosin se opiskeli media-assariksi. Toinen muija, punatukkainen, lyhyt ja pirteä tyyppi esitteli ittensä Sannaks, ja toinen jätkä kerto olevansa Aslak. Se kuulosti ihan saamelaiselta, mut samalla se jätkä kerto, ettei sen oikee nimi ollu Aslak, mutta kaikki kutsu sitä sillä nimellä. Just. Niitten seura ei oikein jaksanu kiinnostaa mua. Vilkasin sisälle, ja näin Ennin istumassa sohvalla yksinään. Se Aslak tuli kuitenkin pian sen seuraan, joten mä painuin omille teilleni. Mua vítutti se, mitä Rasinaho oli tehny Ennille ja Lauralle. Se jätkä ei ottanu koskaan vastuuta mistään, joten mun mielestä nyt oli hyvä hetki näyttää, että jostain kannatti ottaa vastuuta. Hyppäsin mopon kyytiin, ja kaasutin kylälle, kohti Lepänmäen puistoa, jossa ne autoamikset yleensä vietti aikaansa pussikaljoittelun merkeissä ennen baariin lähtemistä. Kuskit tietysti vaan hengaili menossa mukana.
Pysäköin mopon puiston reunalle, ja lähdin kävelemään eteenpäin. En viittiny laittaa sitä ees lukkoon, ei kukaan sitä kuitenkaan pöllis. Mä astelin kädet taskuissa vihreää nurmikkoa pitkin koivujen lomassa, ja etin katseellani tuttua porukkaa. Ja kuten mä olin arvellutkin, Isomäen Joonaksen porukassa oli myös Rasinaho. Olin nähny sen auton parkkeerattuna läheiselle kadulle, ja tunsin muutenkin tän kylän tyypit niin hyvin, että tiesin, mistä ettiä niitä. Mä saapastelin porukkaan, ja nostin käteni tervehdykseen Joonakselle.
"Ville, terve!" se huuteli hymyillen, nostaen kaljaa tervehdykseks, "mitä jätkä?"
"Ei kummempii, tulin katteleen et mikä meininki", vastasin sitten, ja vilkaisin porukan läpi. Muutamia tuttuja Joonaksen ja Rasinahon lisäks, muttei mitään mainittavaa.
Rasinaho pysytteli taustalla. Se istui puistonpenkin päässä, ja sillä oli nuuska huulessa ja lippis väärinpäin päässä. Se oli vähän semmonen luihun oloinen jätkä, ei mikään hirveen hintelä, mutta naama oli kapee ku näädällä, ja silmät oli pienet ja ne siristi, ihan niinku se ois kattonu aurinkoa koko ajan.
"Normi meininki täällä, niinku näkyy", Joonas vastas, ja hörppi kaljaansa, "mites mökillä?"
"Ei siellä oikee mitää, normii juhlintaa", vastasin, ja siirsin nyt katseeni Joonaksesta Rasinahoon, "poimin sinne tänää yhen siipirikon tipun."
"Sähä oot oikee pelastava enkeli sitte", nauroi nyt Lauri, joka istui Rasinahon vieressä, "onko hyvänkinäkönen muija?"
"Onha se ihan kiva, harmi että joku yritti tänää tapattaa sen ajamalla melkee sen päälle valkosella autolla, jonka rekkari on AZE-635", mä tokaisin ja sylkäsin maahan, kattoen nyt Rasinahoa.
Se nosti päätään, ja vilkaisi muhun. En osannu tulkita sen katsetta.
"Mitä mun autosta?" se kysy sitten.
"Sitä, että sä ajelet ku idiootti ja jätät neidot pulaan ajettuas ensin melkee niiden päältä", mä totesin ärtyneenä. Vítun idiootti.
"Ne itte tuli vastaantulijan kaistalle", se äyskäsi sitte, "ei oo mun homma vahdata, onko jotkut akat kunnossa."
"Sáatana että sä oot kylmä jätkä. Ei ihme ette sulla oo muijaakaan", mä totesin sitten.
Rasinaho nousi penkiltä ja lähti tulemaan mua kohti.
"Mä en pidä sun tyylistä. Sä et ota vastuuta mistään. Sitä sun Ullaaski petit koko aja, ja sitte et ottanu mitää vastuuta", puhuin nyt suutani puhtaaksi sille páskiaiselle.
"Lakkaa huutelemasta mun yksityisasioista, pikkurúnkku", se totesi. Joonas katsoi meitä tuimana, ja porukka oli hiljentynyt.
"Haista kuule jätkä pitkä páska", mä vastasin, "tässä on sulle terveisiä mun kaveriltani Herra Nyrkiltä."
Ja niin mä latasin oikean koukun suoraan sitä naamaan. Isku osu ja uppos, ja Rasinaho oli yhestä ainoasta hivautuksesta polvilleen maassa nuuskamälli suusta lentäneenä nenäänsä pidellen.
"Hélvetin homo! Tota sä kadut!" se inisi.
"En ikinä. Voisit opetella käyttäytymään, páskahousu", mä vastasin.
Rasinaho kompuroi ylös, ja nenäänsä pidellen koetti lyödä mua. Mä löin sitä uudestaan naamaan, ja nyt sen nenästä roiskahti verta jo mun paidalle ja naamalle. Rasinaho onnistu potkaseen mua ja lyömään multakin nenän verille, mutta lopulta mä potkasin sitä polville niin lujaa, että se vaikeroi taas maassa.
"No víttu lopeta jo se lyöminen, mä en enää aja sillee, sáatana", Rasinaho kiroili.
"No syytä olis, jos vielä kerranki ajat jonku päältä ni sorvaan sulta nenän lopullisesti niskaan", mä äyskäisin ja pyyhin miehekkäästi verta nenästäni hihaan vilkaisten Joonakseen, "hyvät bileet, Joonas. Pidä meininki katossa!"
Sitten mä harpoin kiroillen mopolleni, ja tungin nenäliinan sieraimeen, jotta se lopettais vuotamisen. Ajoin takasin mökille pikavauhtia - en halunnu, että tästä tulis kyttäjuttua. En kyllä uskonu, että Rasinaho sellaista nostais, täällä tämmöset tappelut oli toisinaan ihan arkipäivää.
Mökillä meininki oli samantapanen ku sillon ku olin sieltä lähteny. Porukka jatko juomista ja soitti musaa ihan ilosena. Mä parkkeerasin mopon mökin kuistin viereen, ja harpoin saunalle. Mua ramaisi sen verran, etten jaksanu enää mennä mukaan. Halusin nukkua, enkä välittäny verisistä vaatteistakaan. Saunalla mä kävin pesuhuoneen sohvalle pitkäkseni, ja nopeesti nukahdinki siihen, nenäliinatuppo edelleen sieraimessa. Aamun sarastaessa mä heräsin siitä, ja tunsin oloni sekavaks. Nyt mä halusin eroon näistä verisistä vaatteista, ja jostain syystä halusin päästä näyttämään Ennille, että olin antanut sille sekopäälle rallikaaharille opetuksen. Vaan mikä mua odottikaan, kun pääsin sisään mökkiin? Enni nukku suurinpiirtein Miksun sylissä, ja Miksu kuorsas ku moottorisaha.
"No jaaha", mä totesin kuuluvaan ääneen, ja ne hätkähti hereille.
"Mitä mitä mitä?" Miksu höpisi niskaansa hieroen, "mitä víttua? Mitä kello on?"
"Oiskoha jotai seittemän aamulla", mä totesin sitten villinä veikkauksena.
Enni nousi Miksun sylistä istualleen, ja tuijotti mua.
"Ai hélvetti että selkä on kipee", Miksu valitti, "istualteen nukkuminen ei tee hyvää."
"Ville? Miks sun paita on veressä?" Enni kysyi sitten, ja sen uniset silmät revähtivät auki.
"Tuskinpa se sua kiinnostaa", mä äyskäisin sitten, tietämättä edes itekään, miks mua suututti. Enhän mä ees pitänyt sitä muijaa minään.. ainakaan en ajatellu pitäväni.
"Mitä sä oot tehny?" se tivasi sitten tuijottaen mua tiiviisti.
"No kävin vähän puhuttelemassa Rasinahoa, entä sitte?" mä kysyin, ja kävelin jääkaapille.
Enni nousi salamana seisomaan, ja Miksu jäi nuokkumaan sohvalle ku horroksessa.
"Ai sitä joka ajo mua ja Lauraa päin? Kävitkö sä lyömässä sitä?!" Enni vaahtosi ja kiersi mun edelle tukkien mun tien keittiöön.
"Joo, ainaki se vastuuton páska sai opetuksen", mä totesin, ja tarkkailin Ennin reaktiota.
"Voi hélvetti! Sä oot ihan toivoton sekopää!" se huusi, ja tarrasi mua hupparin rinnuksista, "mä kielsin tekemästä mitään! Sä oot IDIOOTTI! Tajuatko?! Idiootti! Ei sun tarvi mennä lyömään ketään ja saada ite turpaas sen takia että joku järjetön jätkä oli vastuuton!"
Mä tuijotin sitä hetken, ja sitten mullaki alko keittää. Mähän olin vaan koettanu antaa takasin Ennin ja Lauran puolesta!
"No víttu anteeks että koetin antaa takas", mä älähdin, ja tönäisin sen irti itestäni, "en tienny että oot noin väkivallan vastanen!"
"No en mä tienny että sä meet haastamaan sen tappeluun! Miks ihmeessä? Äläkä yritä väittää, että koetat suojella mua, sähän se mua täällä heittelet järveen ja riehut muutenkin, ja siihen verratessa Rasinaho amisautoineen on aika vähäpätöstä, varsinki ku Laura ajo ite väärin!"
"Kauanko sä jaksat vielä jauhaa samasta asiasta?! Okei, tuli selväks! En enää koskaan tee palveluksia sulle, neiti täydellinen", mä karjaisin sitten.
"Voi vítun jätkä! Sä oot lapsellinen marttyyripyromaani!" Enni ulvaisi.
"Ja sä oot tiukkapipoinen moralisoiva koirahullu!" mä vastasin vihasena.
Makkarin puolelta lampsi esiin Kari, Joni, ja etunenässä Mira, joka kulki kädet lanteilla vihaisena.
"Anteeks vaan, mut jotkut täälä yrittää nukkua rajun bileillan jälkeen!" se huudahti sitten.
"No oisit vetäny pääs niin täyteen ettet kuule etkä nää! Sáatanan naiset, mä lähen", vastasin sitten víttuuntuneena, ja kuljin puolijuoksua mökistä pois mopolle. Selvä, se siitä sitten, aattelin mennessäni. Olkoot. En enää koskaan tekisi mitään vítun palveluksia kellekään.
----------------
E
Villen paineltua ulos ovesta, lysähdin takaisin sohvalle istumaan haudaten kädet kasvoihini. Mira tuijotti suu auki Villen perään, Kari ja Joni poistuivat vaitonaisina tupakalle, ja kuulin kuistilta vain vaimeaa puheensorinaa, muutamia lyhyitä sananvaihtoja. Minun ja Villen riita oli saanut porukan aika hiljaiseksi. Miksu nousi laivanstonsiniseltä sohvalta, ja meni keittämään kahvia ja minulle teetä. Istuin sohvalla liikkumatta ajatusten risteillessä päässäni siihen asti, että Miksu istui takaisin viereeni, ja asetti teekupin pöydälle. Nostin katseeni jätkään, joka kohautti olkiaan, ja hörppäsi kahviaan. Nostin punavalkean kupin käsiini, ja mietin, olinkohan raivonnut Villelle vähän turhaan. Sehän oli koettanut vain kostaa Rasinaholle sen, mitä holtiton kuski oli aiheuttanut minulle ja Lauralle. En silti osannut jotenkin arvostaa Villen tekoa - ehkä se johtui siitä, että minun ja jätkän välit olivat muutenkin riitaisat ja epämääräiset. Huokaisin itsekseni, ja hörppäsin teetä.
En viihtynyt mökillä enää kovin kauaa Villen lähdön jälkeen. Miksu heitti minut kotiin - Risto ja muut jäivät vielä sinne selviämään krapulastaan. Minulla oli ainoastaan turhautunut olo. Kotona otin saman tien Dingon hihnaan, ja lähdin lenkille. Se oli aina hyvä keino purkaa ärtymystä. Dingolla riitti energiaa, ja pystyin miltei unohtamaan riitani Villen kanssa koettaessani pitää ilakoivaa belgianpaimenkoiraa ruodussa. Tein Dingon kanssa pitkän lenkin, ja harjoittelin koiran kanssa tokoa vielä pihallakin. Sain taas olla ylpeä pojastani - se vei murheet mennessään, ja ilahdutti ylpeää omistajaansa tottelemalla tokokäskyjä taas vaihteeksi kuin ihmisen mieli, vaikka lenkillä olikin ollut vähän riehakas. Lähtiessäni hakemaan mehua sisältä, puhelimeni soi.
"Enni", vastasin lyhyesti, ja nojasin olkapääni luuriin kaataessani samalla marjamehua lasiin.
"Laura tääl moi", kuului ystäväni ääni toisesta päästä. Laura kuulosti jotenkin väsyneeltä, mutta muuten omalta itseltään - ja kerrankin se ei ollut humalassa!
"Mitä kuuluu? Ootko kunnossa jo?" kyselin sitten laskien mehukannun puupöydälle.
"Ihan hyvää, ja ihan elävänä ollaan, vähän väsyttää", Laura vastaili, "missä meet?"
"Kotona vaan", vastasin sitten, "lähin mökiltä eilen kun.. tuli vähän riitaa."
"Mitä?" Laura kuulosti epäuskoiselta, "nyt tuut kyllä meille ja kerrot kaiken! Sit lähetään kaupungille, yks reissu sairaalaan ei mua pysäytä."
"Oke, lähen tuleen", vastasin naurahtaen ja suljin puhelimen. Olin jo lenkiltä tultuani käynyt suihkussa ja vaihtanut vaatteet, joten nyt vain harjasin hieman hiuksiani, nappasin laukun mukaan, ja lähdin kävellen Lauralle. Hän asui muutaman kilometrin päässä meiltä.
Laura odotti minua heidän talonsa parvekkeella. Laura asui kerrostalon ykköskerroksessa, ja hän istui parvekkeen kaiteella tupakka suussaan. Lauralla oli laastari poskessa, ja tummat pussit silmien alla, mutta muuten se näytti olevan ihan kunnossa.
"Sairaalassa ei sitten mainittu mitään tosta tupakoinnista?" kysyin hieman huvittuneena kiivetessäni puolentoistametrin tasolla maasta olevan kaiteen ylitse parvekkeen tuolille istumaan.
"No kyl siel jotain sanottiin", Laura sanoi, ja kääntyi kaiteella nousten siitä ja istuen toiselle tuolille viereeni, "ne sano, että jos huimaa, voin jäädä yön yli tarkkailuun, mut en mä halunnu, siellä ois ollu ihan sáatanan hankala käydä tupakalla!"
"Sä se et sitten koskaan muutu", nauroin katsoen ystävääni silmiin, "mut lupaatko ottaa vähän rauhallisemmin?"
"No joo joo", se hymyili ja tumppasi tupakan, "mut kerro sä nyt, mitä siellä mökillä tapahtu."
Minä selitin yksityiskohtaisesti koko episodin, joka oli eilen mökillä tapahtunut, ja Laura kuunteli vaiteliaana sytyttäen uuden tupakan, ja puhalteli savuja mietteliään näköisenä.
"... ja sitten se lähti mökiltä ovet paukkuen", lopetin tarinani, ja katsoin Lauraan.
Lauran suupieli nyki, ja lopulta brunette purskahti nauruun.
"Hei Enni oikeesti", se nauroi, "jätkä käy vetämässä turpaan meidän yliajajaa, ja sä vedät raivarit!"
"No mutta ei sen ois tarvinnut! Se heitti mut järveen!" puolustauduin hieman nolona.
"Silti", Laura hymyili, "miten sä vedät puolees tollasia ihmeellisiä tyyppejä?"
"Idiootteja mä vedän puoleeni", puuskahdin sitten nojaten taaksepäin tuolissani.
"Mutta sä kumminkin vedät sitä tyyppiä puolees eli..", Laura leikitteli naurahtaen.
"Joo, ei kiitos. Ei enää yhtään kúsipäätä mun lähelle!" totesin sitten torpaten ehdotuksen.
"Niinpä niin. Mikä kúsipäissä kiihottaa", Laura nauroi vetäen hatsia tupakastaan.
"Ei mikään", tuhahdin, "en välitä sellasista miehistä enää."
"Etpä niin", Laura tuumasi, "mitä jos soitettas Tomille? Se alkaa varmaan olla jo huolissaan, kun en oo pyytäny siltä kyytiä mihinkään vielä tänään."
"Soitetaan vaan. Lähdetään kaupungille, tai vaikka sinne Lokkikalliolle, jonne ei eilen päästy", hymähdin. Onnettomuudeen voisi suhtautua tästä lähtien huumorilla.
"Niinpä", Laura totesi ja kaivoi puhelimensa esiin, "mutta tällä kertaa on vähän selväpäisempi kuski puikoissa ja tuskinpa se sun pyromaanis hakkaama Rasinahokaan ajelee täällä enää hetkeen."
"Ville ei oo mikään mun pyromaani!" äyskähdin sitten, ja vedin kädet puuskaan, mutta Laura vain virnisteli, ja nosti puhelimen korvalleen soittaen Tomin hakemaan meidät. Kävimme Lauran kanssa vielä sisällä hakemassa jotain sen tavaroita, ja taisipa Laura sujauttaa omista piiloistaan taas yhden leijonapullon laukkuunsa. Meinasin sanoa jotain, mutta päätin antaa olla. Moralisoisin vasta sitten, kun ystäväni alkaisi tyhjentämään sitä pulloa.
Tomi tuli hakemaan meitä, ja autossaan sillä oli myös Aslak ja Leevi. Laura hätisti suhteellisen kovakouraisesti Leevin etupenkiltä taakse, ja istahti suurieleisesti vakiopaikalleen sytyttäen taas tupakan.
"Ketjupolttaja on palannut", Leevi naurahti, "ei tainnu sairaalareissu paljon hetkauttaa?"
"No kerrankos sitä hospitaaliin joutuu", Laura hymähti, "ihan peruspäivä!"
"Sä voisit rajottaa tupakointia", Aslak hymähti, "ja voisit säästää ne rahat vaikka uuteen skootteriin!"
"No en mä sitä skootteria vielä hetkeen tarvii, ku mulla on tää oma kuski", Laura hymyili, ja taputti Tomia hellästi olalle.
Minä tyydyin pysymään vain hiljaa, sillä olin kyllä nähnyt, miten Laura ja Olavi olivat vaihtaneet mökillä katseita, ja kaiketi halailleetkin. Kovin intiimiltä se oli ainakin näyttänyt varsinkin loppuillasta, mutta ilmeisesti Tomikin oli ollut silloin niin jurrissa, ettei ollut tajunnut mitään. Minä en viitsinyt puuttua Lauran suhteisiin - jos rakkauteen tuli ryppyjä, se saisi selvittää ne ihan itse. En tahtonut myöskään, että Laura puuttuisi minun suhteisiini, mutta kovasti se tuntui sitä silti tekevän... ja olihan ystäväni uteliaisuus ja holhoaminen suhdeasioissa ihan huvittavaakin.
Saavuimme Lokkikalliolle aika vauhdikkaasti. Lokkikallio oli järven rannalla oleva kallio, jonka kupeessa oli terassi jäätelökioskeineen ja järven satama. Siellä nuoriso vietti usein aikaansa, jos ei jaksanut hillua kylällä tai asui lähempänä Lokkikalliota kuin keskustaa. Kalliokoskella oli paljon kallioita - ja siitähän koko kunta oli saanut nimensä. Tomi parkkeerasi auton sataman pienoiselle parkkipaikalle, ja päästyämme ulos autosta suuntasimme istumaan laiturille. Lukuisia veneitä oli nytkin ankkurissa odottamassa purjehtijoita. Meillä ei ollut venettä, mutta enollani oli, ja tänäkin kesänä olimme menossa veneilemään järvelle, ja käymään mökillä saaressa.. Kalliokoskessa pidin erityisesti siitä, että täällä oli vesi lähellä, ja luontoa niin paljon. Laura istui laiturin reunaan rakennetulle puiselle penkille, ja korkkasi leijonapullon. Leevillä oli mukanaan mäyräkoira kaljaa, ja kuten olin arvellut, tästäkin tulisi humalainen ilta. Minä tosin kieltäydyin kohteliaasti kaljasta - tänään ei ollut sellainen olo, että olisin tahtonut juoda. Paikalle saapui Repe, Silja, Miro, Aslak ja Maisa, vanhoja tuttuja kaikki. Tervehdin heitä hieman alakuloisesti, ja juttelun edetessä ja juomisen jatkuessa hämärtyvässä kesäillassa Aslak otti minua hartioista kiinni, ja kuljetti sivummalle.
"Enni, mä nään et nyt sua vaivaa ihan selkeesti joku", Aslak sanoi, ja katsoi minuun niillä tunturien jäästä valetuilla saamelaissilmillään.
"Ei mua mikään vaivaa, mä oon ihan okei", vastasin sitten, ja väänsin kasvoilleni hymyä, "oikeesti."
"Sua vaivaa se jätkä. Se riita sun ja sen Villen välillä", Aslak sanoi, ja kuljetti minua hartioista toiselle penkille, joka oli suuren M/S Mirelle-veneen kohdalla, istuttaen minut siihen ja istahtaen itse viereen. Aslak katsoi minua silmiin. Aslak oli tuntenut minut ala-asteelta asti, ja en voinut oikein valehdella hänen kaikki tietäville silmilleen. Lappalainen ennustaja, se Aslak oli.
"No joo", myönsin sitten, "sä tunnet mut liian hyvin."
"Vaan tarpeeksi hyvin", Aslak sanoi silmät tuikkien, mutta vakavoitui aavistuksen, "no, mikä siinä mättää?"
"Mä en tiedä. Mä en tosiaan tiedä", vastasin sitten mutristaen huultani, "toisaalta mietin jos mun pitäis pyytää anteeks.. mutta ei Ville mua kuuntelis. Ei me olla ees kavereita... mutta.."
"Mutta mitä? Jotain kuitenkin?"
"No Olavi sano.. että me ollaan kuin kyyhky ja varis. Ja joko poltetaan toisemme elävältä tai.. palamme yhdessä", naurahdin sitten. Aslak purskahti nauruun.
"No johan on Olavi taas teorian vetässy", se nauroi, "mutta jos sä haluut pyytää anteeks, pyydä anteeks. Jos se tuntuu oikeelta."
"Oikeelta ja oikeelta. Tuntuu ihan vasemmalta, mut ehkä mä koitan pyytää", hymyilin sitten. Aslak taputti minua selkään nauraen.
"Nyt tuut kyllä mun mukaan tonne. Ne taitaa mennä pullonpyöritystä", jätkä jutteli sitten. Olin juuri nousemassa, kun näin, että tuttu mopo kaarsi parkkipaikalle, seuranaan muutama muu.. Miksu, Ville, ja pari tuntematonta.
"Sori, en mä taida sittenkään ihan vielä", vastasin, "tuli muuta."
"Näköjään joo", Aslak sanoi, "varo ettet polta sormias."
"Haista huilu", naurahdin pojalle, joka lähti porukan luo. Minä puolestani lähdin kohti sitä sáatanan varista, joka Olavin lintufilosofian mukaan oli vastikään lentänyt haaskalle.
----------------
V
Ajoin täyttä päätä himaan, jossa saapastelin oikopäätä terassille röökille. Mun vítutus oli huipussaan. Mä olin vaan yrittäny auttaa sitä akkaa, ja se alkoi syyllistämään mua. Ehkä se oli joku väkivallattoman yhteiskunnan kannattaja. Mun mielipide oli se, että hammas hampaasta ja silmä silmästä - tai turpaan törmäilystä, jos tätä tapausta miettii. Puhaltelin savuja hitaasti seisten terassilla, ja kattellen näkymää, joka meijän pihasta aukeni. En tienny, millon menisin takasin mökille - mun tavaroita oli siellä, eikä pojat olleet tehneet mulle mitään, mut odottaisin ainakin siihen asti, että Enni olisi lähteny pois sieltä, en halunnu nähdä sitä kiittämätöntä ämmää. Tumppasin tupakan poltettuani sitä melkein pahveihin asti, ja menin sisälle.
Meidän koti oli normaali omakotitalo idyllisessä lähiössä Kalliokosken laitamilla. Joskus mutsi ja faija oli niin tohkeissaan rakentanu sitä, sillon ku mä, Viltsu ja Valtteri oltiin oltu ihan junnuja. Ja olihan siitä talosta tullu hieno. Faija oli Kalliokosken terveyskeskuksessa lääkärinä, ja sitä kosiskeltiin kirurgin työhön, koska se oli kuulemma niin pätevä. Faijan takiahan meillä oli ollu rahaa rakentaa se tönö sinne. Mutsi taas oli töissä pankissa virkailijana. Joskus meidän perhe oli ollut ehjä, kotiin oli ollu kiva tulla, oltiin matkailtu, mökkeilty ja tehty kaikkee. Sitten mutsi alotti juomisen. Mä en tiedä, miks, tai millon, mutta joskus muutama vuosi sitten kumminki. Jokin mutsissa muuttu, ja se alko oleen jatkuvasti kännissä. Kai se masentu jostain, talo oli saatu valmiiks, faija oli koko ajan töissä, ja me lapsetkaan ei oltu hirveen hyvää seuraa sille. Mutsi joi, se oli välillä kännissä töissä, muttei ollu kai koskaan jääny kii. Faija ei voinu sietää sen juomista. Faijalla oli toinen nainen, ja se viipyi "töissä" aina ihan hélvetin pitkään ja sitä näky harvoin himassa. En tajunnu, miks ne oli vielä yhdessä. Kaipa lääkärin täyty pitää páskaa kulissiavioliittoa kasassa. Ehkä ne aatteli meidän parasta. Me kaikki kolme oltiin kuitenki sitä mieltä, että olis vaan hyvä, jos ne eroais. Saatais joku järki tähänki. Viltsu oli mun pikkusisko, se oli mua vuoden nuorempi, ja Valtteri taas oli mua vuoden vanhempi. Me kaikki oltiin itsenäisiä, kuljettiin omia teitämme nykyään, ja meitä kaikkia näki aika harvoin kotona. Meidän niin hienosta ja ulkokultaisesta talosta ja perheidyllistä oli tullu vaan semmonen kulissi, joka piti pitää pystyssä.
Sisällä ei ollu ketään. Faija oli arvatenkin taas töissä tai naisensa luona, ja mutsi oli varmasti baarissa tai jossain juoppokaverillaan. Viltsu oli jättäny jääkaapin oveen viestin, että oli poikaystävällään Eerolla yötä, ja Valtteri puolestaan nyt huiteli missä huiteli. Mä katoin jääkaappiin. Siellä oli jotain meksikonpataa, ja lämmitin ja söin sitä, ennen kuin menin takas ulos pihalle kierteleen. Meidän pihassa kasvoi paljon marjapensaita, vaahteroita ja pihlajoita. En ollu koskaan ollu erityisemmin kasvi-ihmisiä, mut kesällä luonto oli nätin näköstä. Olin just pysähtyny yhen marjapuskan eteen sytyttämään röökiä, kun Peetu tuli siihen.
"Moi Ville", se moikkas, ja huiskautti sitä tyhmää lettiään otsalta pois.
"Terve", vastasin sitten, ja sytytin tupakan kääntyen poikaan päin, "mitäs sä?"
"Mitäs tässä", Peetu vastasi, ja hymyili vähän, "taas pitäs ruohoo leikata. Harmi ettet sä enää tee sitä duunia meillä."
"Niin no", mutisin sitten, "voisinhan mä joskus tehäkin jos mua vielä tarvitaan siinä."
"Kyllä sua tarvitaan", Peetu naurahti, ja katsoi sitten mua, "mikäs sulla on? Et yleensä pyöri kotonas paljoakaan."
"No tässä on tullu kaikenlaista", murahdin sitten. Víttuako mun asiat tuollekin kuului?
"Muijahuolia?" Peetu ehdotti sitten hieman ujosti. "Vai.. jätkähuoliako?"
"Sä tiiät, että mua ei kiinnosta jätkät, vaikka ehkä elätteletkin vielä toiveita", mä äyskähdin sitten, "ja muijahuolet.. no en nyt sanois niinkään."
Peetu oli hetken aikaa kuin kissanpentu, jolle oli älähdetty sohvalle kúsemisesta, mutta sitten se jo hymyili, ja kääntyi pihansa ruusupuskan puoleen, ottaen yhden ruusun.
"Anna tää sille tytölle", se hymyili sitten vilpittömän auttavaisen oloisena ojentaen mulle ruusun.
Mä otin sen kukkasen käsiini, ja sytytin sen tuleen. Ruusu paloi hiljaa kytien. "En vítussa."
Peetu ei välittäny. Se vaan naurahti, ja otti uuden ruusun edellisen palettua loppuun.
"Älä viitti, Ville", se sanoi, "sä voisit joskus koettaa löytää herkän puolen ittestäs. Kokeilisit."
"Tällä ruusullako mä sen löydän?" mä päivittelin, ja tällä kertaa otin ruusun, ja jätin sen polttamatta. "Et oo tosissas."
"Miksen? Kokeile, miten se vaikuttaa siihen tyttöön", Peetu ehdotti.
"No en mä halua pyytää siltä anteeks ja.."
"Mä tiedän, että sä haluat. Mä nään sen susta", Peetu naurahti, ja kääntyi ruohonleikkurin puoleen, "kokeilisit edes."
Ja niin kone pärähti käyntiin, ja Peetu lähti leikkaamaan ruohoa, ja mä jäin yksin ruusuineni.
Palasin takasin sisälle ja tyrkkäsin sen rehun vesikannuun keskelle pöytää. Mä nojasin käsiini ja tuijottelin sitä punasta kukkaa aikani. Pitäskö mun oikeesti pyytää Enniltä anteeks? Miks pitäis? Mähän vaan koitin auttaa, ja se huusi mulle. Ja sehän oli melkein puolituntematon! Joku siinä koiramuijassa kuitenkin oli kiinnostavaa, sillä se pyöri jatkuvaan mun päässä, ja ajauduin sen kanssa kontaktiin ihan tahtomattanikin. Ja olihan siitä löytyny yllättävää luonnetta, kun Olavi oli käyny selittelemässä lintuteorioitaan. Enni tais kuitenkin olla Miksuun päin, ja mä en ollu varma, halusinko ees tutustua siihen. Mä kävin kaivamassa huoneestani vihon, jonka kannessa oli kuva metsästä. Mä olin kirjottanu sinne ylös kaiken, mitä olin polttanu, ja jolle olin keksiny tarinan. Mun mielestä se ei ollu sairasta, se oli vaan harrastus siinä missä muukin. Ja mä en ollu mikään sieluton tuho- tai murhapolttaja, mä halusin antaa niille talonrähjöille kunniakkaan lopun. Siitä yhestä talosta mä kirjotin, että kartanonherra oli rakastunut palavasti piikaansa, ja lopulta tappanu ittensä, koska ei voinu saada onnea rakkaansa kanssa ja piika rakasti renkiä. Sitten piika sai lapsen rengin kanssa, ja lapsi löysi kartanonherran vanhat päiväkirjat.. ja myöhemmin peri sen kartanon, kun kartanonherralle ei jääny perillisiä, ja kartanonherra halus omaisuuden rakastamansa naisen lapselle. Se oli ollu oikeesti vaan pieni mökkerö keskellä ei mitään, jossain Ketunkairan metissä, mutta siellä oli pari hienoa esinettä ja kiva ovenkolkutin, joten keksin sille hienon tarinan. Sitä autiotaloa ei kukaan kaivannu, mutta mun inspiraatio heräsi sellaisista jutuista.
Miksu soitti mulle, ja Ritari Ässän tunnari keskeytti mun ruusun tuijottelun. Se pyysi mua lähteen Lokkikalliolle. Olavi ja Kari ja Joni jäis viel mökille, mut Miksun ja mun mukaan tulis pari meijän luokkalaista - Severi ja Juho. Mä suostuin - ei mulla ollu muutakaan tekemistä. Joku vaisto sano mulle, että ruusu pitää ottaa mukaan. Niinpä mä työnsin kukan puolityhjään reppuuni - ehkä se säilyisi melkein ehjänä jopa. Miksua, Sevee ja Juhoa ei tarttenu venailla kauaa, ja uskoin, et Miksu oli venannu jossain tien mutkassa ja soittanu sieltä mulle ja ajanu sit loput sata metriä meijän pihaan. Otin mopon, ja me lähettiin matkaan hyvällä fiiliksellä. Lokkikallioilla oli suhteellisen paljon ilosta porukkaa. Jollain laivallakin näytti olevan juhlat, tais olla polttarit ainakin tyyppien asuista päätellen. En päässy parkkipaikalta kuitenkaan vielä pitkälle, kun Enni asteli mun eteen. Mä odotin jo lisää syytöksiä siitä, että seurasin sitä kaikkialle tai jotain, mutta se näyttiki vaivaantuneelta.. oudolta.
"Ville", Enni sanoi hiljaa tullessaan mun luo, "ennen ku alat víttuilemaan, niin voisitko kuunnella, mitä asiaa mulla on?"
"Mä en koskaan víttuile ilman hyvää syytä", mä vastasin, ja näin, että Ennin suupieli nyki, vaikka se koetti pitää ilmeensä vakaana.
"Mennään tonne", se ehdotti, ja me asteltiin laiturin päähän, jossa oli kyltin mukaan Tuulikki-nimisen veneen ankkuripaikka. Nyt se oli kumminkin tyhjä.
"Sori", Enni huokaisi, "mä en ois saanu huutaa. Sä yritit vaan auttaa."
"Hyvä että säkin ymmärrät", mä totesi sitten, "etkä taas ala syyttelemään."
"En ala, sori oikeesti", tyttö vielä sanoi, ja suki hiussuortuvia naamaltaan.
"Toivottavasti ei tartte joka kerta kun yritän auttaa kuunnella tommosta", tuhahdin.
"Hei, mä oletin et säki tuut tässä asiassa vähän vastaan", Enni älähti sitte, ja näin, ettei se tykänny mun asenteesta.
"Mulla on omat tapani", totesin, ja kaivoin repustani sen ruusun, josta oli pari terälehteä varissu matkalla pois, "ole hyvä."
"Mitä hélvettiä?" Enniltä pääsi, mutta se otti rehun vastaan, ja pyöritteli sitä käsissään. "Sä oot ihan outo."
"Ei ollu mun idea", irvistin sitten, "mut kaipa se jotain korvaa."
"No korvaa se", tyttö vastasi, "mut en mä odottanu sulta tällästä."
"Mä osaan aina yllättää", naurahdin sitten.
"Niin sä osaat", Enni sanoi, ja kääntyi sinne, missä loppuporukka oli, "voidaanko nyt mennä tonne? Tää on vähän kiusallista."
"No mennään", mä vastasin, ja kohensin reppuani olalla, "pérseet olalle ja sillee."
"Joo, vaikka sitten niin", Enni nauroi, "ja koetetaan olla tappamatta toisiamme."
"Eiköhän se onnistu", mä virnistin, "ainakin tän illan."
"Älä pelottele", Enni tuhahti, mutta hymyili kuitenkin. Se käveli mun edellä muiden luo, ja mä sain tervetulotoivotukseksi taputuksen selkään ja kaljan käteen. No, ainakin välit oli hetkellisesti selvitetty, mutta mä kyllä antaisin Peetulle vähän palautetta, että sen iskuideat ei oikein toimineet käytännössä.
----------------
E
Ilta Lokkikalliolla kulki kerrassaan reteästi eteenpäin. Paikalle oli saapunut lisää porukkaa, ja joku oli tuonut radion paikalle... siinä sitten fiilisteltiin kesähittejä, ja tyhjennettiin pulloja ja tölkkejä tältä päivältä jo suljetun terassin puisten pöytien ääressä laineiden liplattaessa ankkurissa olevia veneitä vasten. Minä istuin yhden pöydän ääressä nojaten käsiini, ja seuraten, kuinka Miksu, Laura, Aslak, Tomi, Maisa ja Silja meni juomapeliä. En oikein ottanut selvää, mikä peli oli kyseessä, mutta niillä taisi olla ihan omat säännöt, joita ne muutteli ja keksi uusia jatkuvaan. Kaikilla kuitenkin tuntui olevan hauskaa. En ollut suonut taas ajatustakaan Villelle - kun me oltiin tultu muiden luokse, se oli erkaantunut juomaan muutaman kaverinsa kanssa laiturin laidalle, ja minä olin puolestani mennyt Lauran mukaan pöytien ääreen. Minä olin ihan huvikseni irrottanut ruusunkukan varresta, ja pistänyt sen pinnillä kiinni korvani taakse. Halusin nähdä Villen ilmeen, mutta ei jätkä tietenkään suonut minulle enää katsettakaan... ja jostain kumman syystä se harmitti, vaikken tahtonutkaan sitä myöntää kellekään ja itselleni vielä vähemmän.
"Nyt lähtee uus kierros!" Miksu ilmoitti suureen ääneen, ja kaivoi pullon leijonaa pöydälle.
"Kuka alottaa?" Tomi kysyi täytellen pahvimukeja, "kenestä lähtee?"
"Lähetään myötäpäivään", Laura totesi, "tuleeks Enni messiin?"
"En mä taida", hymähdin, "pelatkaa te vaan."
"No tulisit nyt, ei tartte aina olla niin sivistynyt ja vakava", Maisa maanitteli.
"Nii just, saisit vähän fiilistä", Aslak pyysi, ja kun vielä Miksukin heitti minulle koiranpentuilmeensä, en voinut muuta kuin suostua.
Kummallisen pelin merkeissä tyhjeni lasi jos toinenkin, ja pian minäkin aloin olla jo hieman laitamyötäisessä - kirjaimellisesti. Nojasin pöytään horjuen ja silmät harittaen. Laura nuokkui jo Tomia vasten, Miksu mölisi tyylilleen uskollisena jotain epämääräistä, ja Maisa pyöritti tyhjää pulloa käsissään katsellen sitä kuin toivoen, että se täyttyisi maagisten voimien vaikutuksesta uudelleen.
"Ei taideta enää ottaa uutta kierrosta", Silja naurahti silmät päässä seisten.
"No ei taideta joo", Tomi myönteli, "víttu että teillä on huono viinapää!"
"Hei kuule, mua et pysty juomaan pöydän alle", Aslak uhosi, "mä oon sentään melkein Lapin mies!"
"Otetaanko kisa kaksin?" Tomi heitti haasteen, ja kohensi ryhtiään niin, että Laura romahti penkiltä alas ja hätkähti tokkurasta kikatellen.
"Missä palaa?" se hihkaisi, ja kampesi itsensä takaisin penkille. "Jaa kisa? Mä tuun mukaan!"
"Sä et juo enää yhtään", minä huolehdin, ja siirryin lähemmäs Lauraa istuttaen sen tukevasti selkänojattomalle pitkälle puupenkille takaisin, "sun piti ottaa rauhallisesti tänää!"
"Rauhallisuus on mun toinen nimeni", Laura hihkui, "mut okei. Mä en juo enempää."
"Hyvä, ja muistakin että toi oli lupaus", minä sanoin, ja taputin Lauraa olkapäälle.
Pistin käteni puuskaan, ja jäin seuraamaan juomakisaa hyväntuulisena ennen kuin iltaan tuli muutos - huonompaan suuntaan.
Paikalle kaarsi tuttu auto, tiesin sen kuuluvan Ilarin serkulle Mikolle. En tosin kiinnittänyt siihen kummempaa huomiota, ennen kuin huomasin, että Ilari kampesi itsensä autosta ulos, ja sytytti heti ulos päästyään tupakan pälyillen ympärilleen. Myös Mikko nousi autosta, samoin Kimi, ja niillä oli Mikon muija, Lilli, mukana myös. Minua alkoi oksettaa, ja käänsin katseeni muualle. En ollut kesäloman alun jälkeen törmännyt Ilariin missään, mutta esimerkiksi se, kun olin avautunut Miksulle siitä, mitä Ilari oli minulle tehnyt, olin alkanut miettiä entistä poikaystävääni enemmän.. ja nyt, muutaman lasillisen juoneena, en voinut myöntää muuta kuin että olihan Ilari yhä hyvännäköinen, ja tietyllä tapaa kaipasin hyviä aikoja... mutta sitä enemmän vihasin sitä, miten Ilari oli suhteen lopettanut, ja mitä oli Saaran kanssa tehnyt. Yritin olla huomaamaton, mutta totta kai sen kúsipään piti huomata minut.
"Kato Enni moi", se tervehti jo kaukaa, ja lampsi luokseni kuin vanha, hyvä ystävä, "mikä meno?"
"Miltäs näyttää", totesi sitten, ja käänsin katseeni ruskeatukkaiseen poikaan. Ilari näytti samalta kuin koulujen loppuessa, mitä nyt vähän oli ruskettunut ja siistinyt lettiään, joka oli edelleen tökätty geelillä törpösti pystyyn kuin silkkiuikulla tai töyhtöhyypäl
|