Lähettäjä: hernerokka 
Päivämäärä:   19.3.12 20:47:10

täytetää tätä ja annetaa tuon toisen tippua ku kämmäsin sen :P edellinen: http://forum.hevostalli.net/read.php?f=11&i=848193&t=848193

Lähettäjä: virhelintu 
Päivämäärä:   19.3.12 20:51:54

i'm waiting i'm waiting i'm waiting

Lähettäjä: aarnikettu 
Päivämäärä:   20.3.12 02:05:30

Mulla on puol pätkää jatkoa kirjotettu, mutta sen viimeistely venyy taas koska en halua tarjota teille keskinkertasta tekstiä.. :D Huomenna työhaastiksen jälkeen koitan viimeistellä sen, oon pahoillani että joudutte oottamaan, mutta kyllä sitä jatkoa tulee. :)

Lähettäjä: aarnikettu 
Päivämäärä:   20.3.12 23:31:09

Vihdoin ja viimein! Kiitos kärsivällisille lukijoille, tässä tätä nyt ois. :--)

---

E

Olin arvannut, että Villelle tulisi jossain vaiheessa käymään niin. Se ei ollut kuunnellut varoituksiani. Välillä oloni oli aika voimaton. Tuntui, että kukaan ei kuunnellut, mitä sanoin. Ilarikaan ei ollut totellut pyyntöäni pysyä kaukana minusta ja Villestä. En halunnut ihan uskoa, että vain sattumalta Olavi olisi kutsunut Leppäsen Mikon ja sen tyttöystävän.. uskoin, että Ilarilla oli sormensa pelissä. Se oli ehkä usuttanut Leppäsen soittamaan Olaville ja kärttämään kutsun Olavin talolle. Toisaalta Villellä oli muutenkin tapana hankkiutua hankaluuksiin - sen olin saanut huomata tuttavuutemme aikana. Villellä oli tapana myös kerätä hankalia ihmisiä ympärilleen - itsehän en tietysti mielestäni kuulunut niihin, olinhan kiltti ja hyvätapainen.. paitsi Villen kanssa. Ville oli yksi harvoista ihmisistä, joka herätti suuria tunteita. Vain harvat onnistuivat siinä. Olin vuosien varrella huomannut, että suhtauduin ihmisiin yleensä hyvin neutraalisti, mitäänsanomattomasti. Mutta Villeä en melkein koskaan voinut ohittaa pelkällä katseella. Siinä jätkässä oli jotain, jotain jota en ymmärtänyt. Ja tuskin se ymmärsi itsekään, niin sekaisin se tuntui usein itsensä ja tunteidensa kanssa olevan. Vaan niinhän me kaikki.

Soitin Eemelin hakemaan minut Olavin kämpiltä kotiin, kun resuiset, yönsä putkassa viettäneet tuhlaajapojat olivat vihdoin löytäneet tiensä kotiin. Yöllä olin istunut Olavin keittiön nurkassa baarijakkaralla seuraten, kuinka Kari, Joni ja Mira tyhjensivät pullon ja tölkin toisensa jälkeen kukin vuorollaan ja ramppasivat terasilla tupakalla. Leppäsen Mikko, Lilli ja Silja olivat poistuneet hyvin nopeasti paikalta tappelun jälkeen. Myös hysteerinan Laura oli rauhoittunut. Olin auttanut sitä siistimään naamansa - sen meikit olivat olleet täysin levinneet ja se oli näyttänyt nuohoojalta. Sitten Laura oli saanut hynttyyt niskaansa, ja olin tilannut sille taksin kotiin. Se olisi tahtonut kävellä kotiin, pohtia asioita, mutta minä en antanut parhaan ystäväni lähteä hortoilemaan humalassa ja järkyttyneenä Kalliokosken kaduille yömyöhällä. Käskin Lauran selvittää asiat sekä Tomin että Olavin kanssa myöhemmin, ja mennä kotiin selvittämään päätään. Se lupasi totella. En uskonut, että Laura oli kovin tyytyväinen viime öiseen käytökseensä, mutta eipä kovin monella muullakaan ollut mitään syytä retostella eilisen etikettitaidoillaan.

Minä suunnistin Eemelin kevarin kyydissä kotiin, ja Dingo oli siellä minua vastassa liehakoiden ja häntäänsä heiluttaen, kuten aina. Eemeli asteli keittiön pöydän ääreen käyden istumaan, kääntäen tuolin kuitenkin minua kohti ryhtyessäni laittamaan Dingolle ruokaa. Koira hyppeli jaloissani, korvat etukenossa, katsoen minua uteliaasti, ja vilkaistessani isoveljeeni sekä ruokaa innolla odottava koira että uutisia kieli pitkällä janoava juorutätiveljeni näyttivät miltei samalta.
"No?" Eemeli kysyi hetken hiljaisuuden jälkeen.
"Mitä no?" minä kysyin, ja nojasin tiskipöytään kallistaen päätäni.
"Että taasko nukuit veneessä? Missä tällä kertaa?" se kyseli sitten, koettaen esittää, ettei ollut muka utelias, vaikka oikeasti halusi tietää kaiken mahdollisen.
"Ihan Olavin kämpillä", vastasin katsoessani, kun Dingo ryntäsi ruokakupilleen rouskuttamaan koirannappuloitaan, "tosin aika huonosti siinä sai unta, kun puolet porukasta talon omistajaa myöten vietti yönsä putkassa."
"Mitä? Et oo tosissas", Eemeli kohotti kulmiaan nauraen.
"No joo joo!" minä vakuutin. "Ensin Tomille ja Olaville tuli käsirysy. Sit paikalle pölähti Leppäsen Mikko, Lilli ja Ilari, ja Ville ja Ilari alotti nyrkkeilyn keskellä terassia. Sit siihen meni mukaan Miksu ja vähän Olavikin, kytät tuli paikalle pillit vinkuen, ja sit niitä vietiin - Olavilla oli vaan Reinot jalassa ja bokserit ja huppari päällä!"
"Voi hélvetti teidänki kanssanne", Eemeli nauroi nousten pöydästä, ryhtyen keittämään kahvia, "voin vaan kuvitella. Onko mitään hajua kuka soitti sinivuokot sinne?"
"Varmaan joku naapuri", minä tuumasin, "ainakin aidan takana huitoi alkuillasta joku vihainen mummo haravan kanssa, että varmaan se oli se."
"Sähän oot seuras hyvin valinnu", Eemeli virnuili, "pyromaaneja ja nyrkkeilijöitä.."
"Heko heko", minä tuhahdin, "siinä vaiheessa kun kaks mieskyttää raahas jätkiä maijan takalootaan niin ei paljon naurattanu."
"No, kertoo vaan että oli hyvät bileet", Eemeli tuumasi kahvinkeittimien alkaessa porista hiljaa ja tutusti, "onpahan jotain muistelemista keinustuolissa. Muutakin kuin se että Dingo oppi menemään putkeen tai pujottelemaan niitä kepakoita.."
Minä tökkäsin isoveljeäni leikkimielisesti kylkeen. Puhelimeeni oli tullut viesti, jossa Sanna ilmoitti tuovansa Surun tunnin sisällä. Väsyneenä minä raahauduin ensin suihkuun ja vaihtamaan vaatteet, ja hiuksia kammatessani Sanna soittikin jo ovikelloa. Otin saksanpaimenkoiran sisään, vaihdoin pikaiset kuulumiset ja toivotin Sannalle hyvää matkaa. Epäonnekseni satuin mainitsemaan Sannalle myös viime yöstä, ja lopulta sain miltei hätyytellä kohta Helsingin lentokenttää kohti lähtevää kaveriani pois oven suusta - Sanna olisi halunnut kuulla joka yksityiskohdan. Lopulta tyttö kuitenkin lähti, ja minä lysähdin sängylleni suhteellisen voimattomana, jääden seuraamaan Surun ja Dingon leikkejä.

Olin juuri nukahtamassa aamuauringon säteiden lämmittämään sänkyyni pastellinvärisen päiväpeittoni päälle, kun kännykkäni alkoi soitattamaan volyymilla soittoääntäni ihan korvani juuressa. Kiroillen hätkähdin pystyyn, ja nappasin puhelimen käteeni, katsomatta, kuka soitti.
"Puhelimessa Enni, joka oli just saamassa unta!" äyskähdin turhankin töykeään sävyyn.
"Tääl on Ville, joka tais soittaa huonoon aikaan", jätkä nauroi puhelimeen.
"Ai", totesin hölmösti, "sori. Mä olin vaan just nukahtamassa."
"No, voin mä soittaa myöhemminkin jos haluut nukkuu darraas pois", Ville vinoili.
"Haista páska. Mä en juonu juuri yhtään, en edes sen jälkeen, kun herra vietiin putkaan", minä totesin sitten tuimana puhelimeen, "ootko sä jo selvinny putkayöstäs?"
"Eipä se ny niin kamalaa ollu, että tarttisin jotain kriisiapua vaikka jouduinki viettää aikaa ahtaassa betonikopissa monta tuntia sun eksäs ja Miksun ja Olavin kanssa", Ville hymähti, "mä ajattelin kysyä, tulisitko sä mun kanssa ajelemaan. Voitas vaan pyöriä Kalliokoskella."
"Kyllä mä voin tulla", totesin sitten, "tuutko hakemaan mut kohta?"
"Joo. Mulla menee sellanen puol tuntia", Ville vastasi, ja lopetin puhelun.
Otin naulasta hupparini, puin kengät jalkaan ja koppasin laukun sekä kypärän matkaan. Eemeli seisoskeli oman huoneensa ovella, joka oli ihan eteisen vieressä, hymyillen ilkikurisesti.
"Ja sitä lähdetään taas miesjahtiin?" veli heitti sitten virnistäen.
"Haista páska, ihan ulos vaan lähen", minä vastasin sitten tuimana.
"Enni lähtee kosiomatkalle.. Arosen kämpille", Eemeli rallatti, ja tönäisi minua kylkeen.
"Mun on niin vaikee myöntää joskus, että me ollaan sukua", minä tuhahdin, "ja sun pitäis olla mua vanhempi.. sano porukoille, missä mä oon, sitten kun ne tulee kotiin."
"Sanotaan, sanotaan", Eemeli tuumaili, "ja kohta äiti pakottaa sut tuomaan sen vävyehdokkaan näytille.."
"Ville ei ole mikään vävyehdokas", minä tuhahdin, "joten anna olla."
"Sano Aroselle terveisiä!" Eemeli huikkasi, ja minä pyöräytin silmiäni astuen ulos ovesta, lähtien kävelemään pihatietä, jonka päässä Ville näytti mopoineen jo odottelevankin.
"Jouduitko oottamaan pitkäänkin?" kysyin seisahtuen mopon eteen. Ville kohautti olkiaan.
"Jonkun aikaa, mutta kyllä mä tiiän, että naisilla aina kestää", jätkä tuumasi, ja minä hymähdin.
"Tosin viivytys ei ollu mun omaa syytä", totesin vetäessäni kypärää päähän, "rakas veljeni päätti kuittailla oikein olan takaa."
"Se on pérkeleen utelias", Ville totesi, tumppasi tupakkansa, ja veti oman kypärän päähänsä, "mutta nyt lähetään."
"Minne?" minä kysyin nousten mopon kyytiin.
"Sen näät sitten", Ville tuumasi, "eikö naiset pidä yllätyksistä?"
Minä en pitänyt yllätyksistä, varsinkaan Villen järjestämistä sellaisista. En ehtinyt kuitenkaan ilmoittaa sitä ääneen, sillä jätkä pisti mopon käyntiin, ja kaasutti tieltä pois jättäen taakseen meidän rivarimme ja kesän kuumuudessa pöllyävän hiekkatien.

Ville ajoi kohti Kalliokosken keskustaa, ja kaartoi lopulta jonnekin puistonreppanalle, jonka taustalla kohosi muutama puu ja jonkinlainen varasto. Jätkä pysäytti mopon töksähtäen, ja minä hyppäsin pois kyydistä. Ville sytytti uuden tupakan, ja minä kävin istumaan mopon vierelle asfaltille, puistoon johtavalle tienpätkälle, johon Ville oli jättänyt moponsa.
"Miks sä toit mut tänne?" kysyin sitten hieman kummissani, kääntämättä katsetta kuitenkaan Villeen.
"Mä ajattelin että sua ei ehkä kiinnosta kauheesti mennä Olavin mökille tai Lokkikalliolle sen eilisen jälkeen", Ville tuumasi, "tosin ei kyllä muakaan. Toinen yö betonipáskassa ei kauheesti houkuta."
"Jos sä olisit kuunnellu mua, sä et ois joutunu sinne", minä huomautin sitten.
"Älä nyt, mä tappelin sun kunniastas!" Ville puolustautui.
"Niin varmaan", hymähdin, "tosi ritarillista."
"Oli se aika", Ville sanoi hymyillen, "ainaki ritarillisempaa ku Tomin ja Olavin riita. Onks Laura ja Tomi selvittäny asioitaan?"
"En tiiä", vastasin, ja mieleni synkkeni aavistuksen, "mutta kyllä niiden on pakko puhua jossain vaiheessa. Ei sitä asiaa voi jättää leijumaankaan. Tai no voi sen, mutta kyllä Laura haluaa sen selvittää. Tomista en tiiä."
"Mä näin sen jo heti ekalla kerralla", Ville sanoi puhaltaen savuja ulos.
Minä kurtistin kulmiani, ja käännyin jätkään päin. "Minkä?"
"Sen, että Olavi ei ihan hyvää hyvyyttään kutsunu Tomia sinne mökille", Ville totesi, "Olavi ja Tomihan oli vanhoja karatekavereita. Mutta siinä oli selkeesti joku taka-ajatus. Mun mielestä se oli tyhmä idea alunperinki. Eikä siitä seurannu mitään hyvää."
"Ei mitään?" minä tuhahdin. "Satutko muistamaan, että me tutustuttiin sillon?"
"Me tutustuttiin jo aiemmin", Ville sanoi, ja hyppäsi pois moponsa päältä, "siellä metässä, jos muistat."
"En pysty unohtamaan vaikka haluaisinkin", minä sanoin, "ja mökillä sä tönäsit mut järveen.."
"Se oli paniikkireaktio", Ville nauroi, "halusin vaan härnätä sua."
Sitten jätkä tumppasi röökin, ja lähti kävelemään varaston suuntaan. Minä en vaivautunut lähtemään mukaan, kävin siihen tielle makaamaan, välittämättä siitä, tulisiko joku kävelijä, pyöräilijä tai mopoilija jostain suunnasta. Kalliokosken kesäpäivän taivas oli haaleansininen kuin postikorttien idylliset taivaat aina olivat. Ville hääräsi taustalla jotain omiaan, ja minä makasin keskellä tietä, nauttien vain kesästä ja siitä, että Olavi oli keksinyt sen tyhmän idean kutsua vanha karatekaverinsa mökille. Siitä, että makasin nyt keskellä kuumaa asfalttia ja olin ihastumassa johonkin päättömään pyromaaninalkuun, sain kiittää Olavia. Ja hélvetti vieköön - olin siitä aidosti kiitollinen.

---

V

Mä näin sivusilmällä, että Enni jäi makaamaan keskelle kävelytietä. Mä hymähdin itsekseni, ja jäin hetkeks vaan katsomaan sitä. Se sopi siihen maisemaan. Täydellisesti. Vaaleanruskeat kutrit maata vasten ja tummat silmät puoliummessa taivasta kohti. Mä puistin itekseni päätäni, ja käännyin taas siihen suuntaan, minne olin ollu menossa. Tää puistonreppana oli aina surettanu mua. Joskus pikkunaskaleina oltiin jätkien kanssa leikitty täällä, ajeltu rekka-autoilla hiekkalootalla ja hypitty keinuista vauhdista alas, vaikka vanhemmat nimenomaan oli kieltäny. Nykyään tääl ei käyny kukaan. Kaupungin puistotyöntekijöiden varasto seiso paikoillaan puistonreunalla homehtumassa parin vanhan kuusipuun reunustamana. Mä kävelin sen varaston luo, mittailin sitä katseellani siristellen silmiäni, ja tuumiskelin vähän. Siinä lähellä ei ollu mitään muuta. Vaan pari onnetonta kuusipáskaa ja se varasto. Niinpä mä kiersin varaston taakse, tiesin, että siellä oli irrotettu seinästä pari lautaa, niin että varastoon pääsi sisään. Ontto varasto, vanha lato, niin mä oletin. Ladoista puhuttiin aina pohjanmaan yhteydessä, mutta kyllä niitä täällä järvipérseessäkin näytti olevan. Mä hyppäsin ketterästi seinän kolosta sisään, ja vilkuilin ympärilleni. Sisäseiniin oli spraymaalattu jotain kuvia, kirjotettu "I was here" ja "se ja se on homo". Jossain seinän kolossa oli särkyneitä viina- ja kaljapulloja. Kaipa jotkut spurgut ja teinit oli tullu talvella tänne juomaan, olihan täällä lämpimämpi ku pakkasessa ulkona, eikä kukaan tullu tänne ikinä - teinitkää ei voinu jäädä kiinni, niin harva kalliokoskelainen ees muisti tän mörskän olemassaolon. Keskellä sitä latoa oli kaupungin työntekijöiden vanha auto, ruostumassa turhaan. Ja nurkassa oli bensaa. Mä kävelin kanisterin luo, ja nostin sitä, hölskyttäen vähän. Sitä itteään siellä oli. Mä kiersin korkin auki, ja roiskasin bensaa auton päälle, seinille, haravoiden, harjojen ja ikivanhojen ruohonleikkurien päälle. Sitten mä pujahdin ulos, kiersin varaston ympäri, tyhjensin kanisterin seiniin ja niihin kolmeen kuusipuuhun, jotka siinä oli. Sitten mä otin taskusta tulitikun, eikä tarttettu ku yks räsäys ja tarkasti tähdätty heitto, niin varasto hulmahti kuin juhannuskokko. Mä peruutin, katselin sitä, kuinka liekit alkoi tuhota puuta, hiillosti sitä. Varastopáska sai ansionsa mukaan. Sitten mä käännyin, ja juoksin sinne, missä Enni makasi.

Ei se sentän ihan unessa ollu. Se säpsähti pystyyn, ja tarrasi mua rinnuksista.
"Ville pérkele! Toi varasto on tulessa! Mitä sä oot menny tekemään taas?" Enni meuhkasi.
"No miltä näyttää, nyt lähetää menee", mä vastasin, "ei totakaan páskaa kukaan kaipaa, soitetaan sit vaikka palokunta. Onpahan niillekin hommia."
"Että sä oot uskomaton", Enni puuskahti, "sä et ajattele ketään muita ku ittees!"
"No muitahan mä täs just ajattelen", mä puolustauduin, "palokunnan jätkät saa töitä, reportterilla on jotai uutisoivaa, ton lahon ladon tilalle voi rakentaa vaikka liukumäen ja pomppulinnan!"
"Ville", Enni huokaisi, ja asetti kädet lanteille. Ja siitä mä tiesin, että se oli taas äkeissään.
Mä lähdin kävelemään mopolle, ja astahdin istumaan siihen tunkien kypärän päähän.
"VILLE!" Enni huusi. "Mistä sä tiiät, jäätkö sä kiinni tosta?!"
"En mä tiiäkään", mä vastasin käynnistäen mopon, ja Enni hyppäsi taakseni.
"No tiiätkö sä näkikö joku?" se kysyi, kun käänsin mopon tieltä toiseen suuntaan liekkien käristäessä nyt kuusipuuta niin, että ikivihreät neulaspáskat käpristyivät.
"En tiiä", mä sanoin, "pahiksena olo on aika kivaa, eikö?"
"Pyromaanina olo tarkotat kai!" Enni huusi mun kiihdyttäessä nyt mopon täyteen vauhtiin ja kaasuttaessa kauas siitä puistosta ja ilmiliekeissä olevasta varastosta. Enni piti musta kiinni, nojas muhun ihan hiljaa, ja mä ajoin vaan, tietämättä minne mennä. Kauempaa mä kuulin paloauton sireenin, ja sillon Ennin ote musta jotenkin rentoutu. Kai sitä helpotti tietää, että joku meni pelastamaan säälittävät varastonrippeet. Mä päätin lopulta ajaa ala-asteen pihalle, jossa jotkut porukat tapas aina pyöriä kesäsin. Nyt siellä oli kuitenkin hiljasta. Mä pysäytin mopon parkkipaikalle, ja Enni loikkas alas, kiskasten kypärän päästään, ja jääden mopoon nojaamaan, kun mä astelin vähän etäämmäs, sytyttäen tupakan.
"Ootko sä vihanen mulle?" mä kysyin sitten, kun me oltiin taas hetki kyräilty toisiamme tavalliseen tapaan alta kulmain, sanomatta mitään.
"En kai", Enni huokaisi, "mä en vaan halua, että sä joudut ikävyyksiin."
"Mä oon jo niissä", mä totesin ja virnistin.
"Ville. Mä oon tosissani", se puhui, ja katsoi muhun tummilla silmillään. Mä en ollut aiemmin pitänyt ruskeasilmäisistä naisista, mutta kun jouduin jatkuvasti kattoon Enniä silmiin, mä en voinut ku myöntää itelleni, että sille ne sopi. Ja ne oli nätit ja lämpimät silmät.
"Niin mäkin aina toisinaan", mä vastasin sitten, ja virnistin vinosti. Ennin kädet puristui nyrkkiin, se näytti siltä, että olisi taas voinu tarrata mua paidanrinnuksista tai löydä mua avarilla poskeen, mutta se ei tehny mitään. Oli vaan ja näytti äkäseltä. Me oltiin taas hiljaa. Enni tuijotti ohi musta. Mä yritin miettiä, mitä se aatteli. Lopulta mä vaan annoin tupakan tippua maahan, ja kumarruin lähemmäs sitä, ja se tarttui mun niskaan, ja me suudeltiin. Enni nojautui mun mopoon, mä nojauduin siihen. Eikä menny kauaakaan, kun kuulu räsähdys ja risahdus, ja mopo, Enni ja mä maattiin kaikki asfaltilla pitkin pituuttamme, mopo alla, Enni keskellä ja mä päällä. Mut mä en irrottanu huuliani tytön huulilta vieläkään, koska en mä halunnu. Menkööt mopo, tää nainen oli mulle tärkeempi. Ja se oli huolestuttavaa.

Kun me lopulta vedettiin henkee, Enni tuijotti mua.
"Sun mopolles tais käydä huonosti", se tuumi, "jalka tais pettää tai jotain."
"Niitä saa uusia", mä totesin, enkä liikkunu sen päältä, vaikka musta tuntui, että sen asento mopon ja mun välissä ei ollu kauheen mukava. Itsekästä kyllä joo, mutta mä halusin vaan olla sen lähellä ja tuntee sen lämmön, sen liian makeen hajuveden tuoksun ja koiran hajun, jota olin aina ennen tätä kesää vihannu sydämeni pohjasta.
"Onko suhde menossa vakavaks siinä vaiheessa ku mies välittää enemmän naisesta kuin moposta?" Enni heitti sitten kietoen kädet mun selän taakse.
"Mä vastaan tohon kysymykseen sitten ku osaan ajatella selkeesti", mä töksäytin. Ei hélvetti. Miks mä sanoin noin? En mä koskaan ollu tämmönen. Mut nyt olin. Víttu, tiesin alunperinkin, että Ennistä oli vaan harmia. Koiramuijat, ei. Tälläset muijat, ei. Mutta musta tuntui, että kaikki oli eri lailla tänä kesänä kun oli ollut viime kesänä tai keväällä tai syksyllä. Kaikki. Ihan kaikki.
"Voisitsä herrasmiehenä kuitenkin auttaa mut ylös?" Enni sanoi sitten, ja mä nousin seisomaan, kiskoen sen sitten mun mopon päältä pystyyn. Mä en nostanu vielä mopoa, vaan vedin Ennin mun lähelle, ja nojasin päätäni sen pään päälle.
"Sä haiset koirilta", mä totesin, "ja mansikalta."
"Mansikkashampoolta", Enni hymähti, "arvaa miltä sä haiset? Palaneelta ja bensalta."
"Se nyt ei oo mikään uus juttu", mä nauroin, "toimii ihan yhtä hyvin ku joku Axe, eikö vaan?"
"No ei ehkä ihan", Enni sanoi peruuttaen muutaman askeleen irti minusta kohottaen kätensä ja sipaisten mun poskea, jossa tais olla nokea tai jotain, "ihme pyromaani."
Mä nauroin, ja sitten ilman sanoja, kuin yhteisestä sopimuksesta me vedettiin kypärät päähän, ja lähdettiin taas ajamaan. Mä ajoin sinne tänne, risteilin ja rasteilin, me ei pysähdytty eikä puhuttu, eikä tarvinnukaan.

Lopulta mä heitin Ennin kotiin, ja se lupas soittaa mulle huomenna. Sitten mä lähdin kämpille. Olin käyny pyörähtämässä sielä jo aamulla putkareissun ja Olavilta lähdön jälkee, mutta sitä edellisestä visiitistä oli taas aikaa. Ei ne mua siellä ees kaivanneet. Mä pysäytin mopon pihatielle ja saapastelin sisään. Jäin kuulostelemaan oven taakse, oliko siellä taas joku huutosota meneillään, mutta oli hiljasta. Niinpä mä jätin kengät eteiseen, ja kuljin keittiöön. Viltsu istu siellä kahvilla. Se näytti aika paljon multa - samanlaiset, ehkä vähän tummemmat kullanruskeet silmät, ja tummat hiukset, joihin se oli kyllä värjänny kuparinpunasta. Ei siitä ois uskonu, että se oli mua nuorempi. Muutenkin Viltsu oli aina tuntunu meistä kolmesta vanhimmalta ja kypsimmältä, aina tarhaiästä saakka.
"Missä faija ja mutsi on?" mä kysyin, ja menin ottamaan kahvia kuppiin. Mä join aina samasta kupista. Muumipappa-muumimukista. Se oli mun kuppi, ja jos joku faija tai mutsin baarikaveri olis kehannu juoda siitä, oisin käyny sytyttämässä niiden roskakatoksen tuleen.. tai meijän roskapussin. Se oli mun kuppi ja piste.
"Risteilyllä", Viltsu vastas. Se luki samalla lehtee, ja kun se täräytti vastauksensa ilmoille, mä olin just ehtiny istuu ja hörpätä kahvia. Mä syljin kahvit takasin kuppiin, ja tuijotin sitä.
"Ne? Risteilyllä? Tekemässä mitä?" mä kyselin sitten silmät suurina ku lautaset.
"Varmaan selvittelemässä aviokriisiään", Viltsu nauroi, ja hörppäsi omaa kahviaan. Viltsulla oli aina valkonen muki, jossa oli jänis juoksemassa metässä. Sellanen lyijykynäpiirrostöherrys. Se oli ollut sillä aina kakarasta asti, varmaan ensimmäiset maitonsakin se joi siitä ku ei tarttenu enää nokkamukia.
"Ei se varmaan siellä juoppojen keskellä selviä", mä tuhahdin, ja Viltsu kohautti olkiaan.
"Tuskin. Mutta saadaanpahan me olla täällä rauhassa", se tuumasi sitten. Me oltiin hetki hiljaa. Radio oli päällä, Eppu Normaali laulo Linnunradan laidoista ja mä tuijottelin kattoon hörpäten välillä kahvia. Viltsu keskitty lehteensä ja aika oli pysähtyny. Kunnes yhtäkkiä mut valtas outo tunne.
"Viltsu", mä sanoin, ja systeri kohotti katseensa lehestä kattoen mua, "musta tuntuu, että mä oon rakastunu."
Viltsun leuka loksahti kirjaimellisesti auki, ja se oli sanaton. Mun sisko ei ollu mikään ujo tapaus, se puhua papatti ku papukaija aina ollessaan liikkeessä ja jos se ei keskittyny lukemiseen tai muuhun, sen hölinästä ei meinannu tulla millään loppua. Oltiin kerran junnuina Valtterin kanssa työnnetty sen suu niin täyteen karkkia, ettei se voinu puhua ja laulaa Macarenaa, joka oli sillon parin vuoden takasia hittejä. Viltsu ei koskaan jääny sanattomaks. Paitsi nyt. Se vaan tuijotti.
"Etkö sä ees onnittele?" mä heitin sitten.
"No.. onnee", Viltsu nauroi kun sai hämmästykseltään suuhunsa liikettä, "kehen? Mun täytyy mennä pistämään se muija tilille siitä, että se on vaihtanu mun veljen johonkin toiseen ihmiseen. Sinä ja rakastunu, ei sovi yhteen."
"Välillä tuntuuki ku oisin vaihtunu toiseks ihmiseks", mä tuumasin, "mutta en oo. Mutta ihan uusia puolia sitä huomaa itessään.."
Enkä mä oikeestaan pitäny sitä ees pahana asiana.
Viltsu pyöritteli silmiään, ja syventy lehteen, taas, ehkä siks, että sen ei tarvinnu kohdata uutta Ville-veljeään, ja mä kattelin taas kattoon, hetki oli seesteinen ja kahviki jo kylmää, mut ei se haitannu. Vaan Enni pyöri mun mielessä, taas.

Lähettäjä: virhelintu 
Päivämäärä:   21.3.12 09:06:59

Jee, se tunne, ku huomaa et tänne on tullu jatkopätkä :D
Oikeesti en osaa sanoin kuvailla kui pal tykkään täst tarinast! Innol oottelen taas jatkoo (:

Lähettäjä: 55 
Päivämäärä:   21.3.12 09:16:03

hihiiii <3 ihanaa!!!!

Lähettäjä: jebou 
Päivämäärä:   21.3.12 11:19:04

tätä kannattaa odottaa, parasta <3

Lähettäjä: tiidada 
Päivämäärä:   21.3.12 12:49:51

Tää on ihan älyttömän hyvä.

Tästä pitäs saada kirja.

Lähettäjä: soc 
Päivämäärä:   21.3.12 14:04:05

Mä rakastuin vielä enemmän <3

Lähettäjä: anna 
Päivämäärä:   21.3.12 15:59:52

tää on vaan paras<3 jatkoa ootellessa:D

Lähettäjä: riippuvainen!! 
Päivämäärä:   21.3.12 16:05:24

ÄÄÄÄHÄHÄHÄH!! HALUUN LISÄÄÄ!! <33 :)

Lähettäjä: nomnom 
Päivämäärä:   21.3.12 17:27:29

ja sitte vaa nopeesti jatkoo kirjottelee (;; äää tää o ihana<3

Lähettäjä: lukija 
Päivämäärä:   21.3.12 19:40:43

:DD Jeee lisää ^^

Lähettäjä: kokkihatttu 
Päivämäärä:   23.3.12 18:53:39

ai että, mä rakastan tätä koko aja enemmä♥

Lähettäjä: ~böö^ 
Päivämäärä:   23.3.12 18:58:45

noni, tää sun tarinas paranee aina vaan enemmä ja pakko myöntää et tähä jää koukkuun. Tätä jaksaa lukee koska joka pätkä on erillainen ja mielenkiinto säilyy ja aaw muutenki tosi "sulonen" hih ^-^ Jatkoo odotellessa :))

Lähettäjä: Aviza 
Päivämäärä:   25.3.12 21:51:38

Ihanaa, ihanaa, aivan mahtava! Ei herrantuuteli sentään kun on hyvä tarina <3 jatkoa odotellaan ((:

Lähettäjä: amalia 
Päivämäärä:   25.3.12 23:49:01

mä en kestä! siis luin tän maratoonina, ja komppaan noit tuolt alust et KYLLÄ olin KOKO luku hetken ajan kestovirne naamal! siis ihan mielettömän uskomattoman hyber ihana ja hieno tarina! oon niinku oikeen sanaton! ja luen siis toooositoooosiitooosii paljon ja tää on ehdottomast yks parhaist novelleist mitä oon koskaan lukenu!

nyt vaa sit, jatkat samaa tyylii paljo draamaa ja käänteit ettei mee liia ennalt arvattavaks :)

~amalia~

Lähettäjä: ~böö^ 
Päivämäärä:   27.3.12 22:29:26

upp! :)

Lähettäjä: nomnom 
Päivämäärä:   30.3.12 19:18:46

upup koskas jatkoo (:<3

Lähettäjä: aarnikettu 
Päivämäärä:   30.3.12 20:13:02

Ootte ihania, kiitos kaikista kommenteista! ♥

Viikonlopun aikana tulee. :)

Lähettäjä: tvjist 
Päivämäärä:   30.3.12 21:40:18

jatkoo (:

Lähettäjä: aarnikettu 
Päivämäärä:   1.4.12 22:03:11

Koitan laittaa sen jatkopätkän huomenissa tänne. :)

Lähettäjä: gfggfd 
Päivämäärä:   2.4.12 20:21:45

oijoi! jatkooo äkkiiiäääää :-)

Lähettäjä: nomnom 
Päivämäärä:   2.4.12 20:56:26

mun kärsivällisyys on vähä koetuksil ku kokoaja päivittää tätä siinä toivos et jos nyt olis tullu... entä nyt... :D

Lähettäjä: Kitty :) 
Päivämäärä:   2.4.12 21:32:06

Ku aloin tätä lukemaan, alusta asti siis lukenu. Nii oli ihana ku tätä tarinaa tuli niin usein. Nyt tää on muuttunu samanlaiseks ku muutki et jatkoa ei tuu milläää! Mut ymmärrän siis ettei jaksa kirjoittaa aina tai ehdi, mutta jos lupaat kirjoittaa esim huomiseksi niin sinun täytyy silloin se tehdä! :)

Ihana tarina, en halunnut olla töykeä vaan kertoa vain asiani :)

Lähettäjä: Meriadoc 
Päivämäärä:   3.4.12 08:12:44

Apuva, tää loppu :( Pistähän jatkoa :)

Lähettäjä: amalia 
Päivämäärä:   3.4.12 12:57:09

oon samaa mielt pari edellise kans :) et ilmot sit ainaki josset saa jatkoo pistettyy :)) enkä mäkää pahal, toivon vaa ettei tää LOISTAVA tarina joudu keske jääneitte tarinoitte hautausmaal! :)

Lähettäjä: epi 
Päivämäärä:   3.4.12 20:16:20

olen sanaton.

mahtavaa tekstiä ♥

Lähettäjä: aarnikettu 
Päivämäärä:   4.4.12 00:27:14

Kitty :) + muutkin, mä oon kyllä vähän eri mieltä. Mä oon toki pahoillani siitä, että tätä tarinaa ei tule niin usein aina ja tasasin väliajoin, mutta myös mun elämäntilanne elää koko ajan niin erilaisena, että lupaus saattaa välillä jäädä tyhjyyttään kumisevaksi, enkä saa sitä pätkää tänne vaikka kuinka yrittäisin. Mä en myöskään halua, että tästä tarinasta tulee sellanen velvollisuus, että mun on _pakko_ postata jatkoa just sillon kun oon alustavan päivämäärän tänne heittäny. Sillon kirjottaminen ei maistu, ja tekstistä tulee kökköä, eikä se oo kivaa mulle eikä lukijoillekaan. Mä kirjotan tätä harrastuksena, en työnä enkä velvollisuutena. Totta kai musta on itsestänikin ikävää tuottaa pettymys lukijoille, tiiän miten ikävää se on oottaa tarinaan jatkoo, jota ei koskaan tuu, mutta voin sanoa, että kesken en tuu tätä jättämään, tää on mulle tärkeä tarina ja tykkään tän kirjottamisesta. Koitan nyt saada tänne vähän useammin jatkoa, jottei tää "olis samanlainen kuin muut tarinat" eikä jatkoa joutuis odotteleen eikä tyhjiä päivämääriä heitteleen. :)

Mä kuitenkin kiitän kehuista, ja koitan seuraavan jatkon postata oikeesti mahd. pian. Tässä pätkässä nyt ei dramaattisia tapahdu, mutta seuraavassa pätkässä on jo taas toimintaa enemmänkin. ;)

---

E

En tiennyt yhtään mitä ajatella. Ajatukset pyörivät vinhaa päässäni, kun kompuroin pihatietä pitkin ovelle päin. Ville oli taas sytyttänyt jotain tuleen. Eikä ihan vaan "jotain", vaan kokonaisen varaston. Enkä ollut edes vihainen. Pikemminkin.. jännittynyt. Ei kai se vaan jäisi kiinni siitä? Toisaalta tiesin, että kiinni jääminen ja sakkotuomio olisi oikein sille sáatanan pyromaanille. Mutta toisaalta en halunnut, että Ville joutuisi hankaluuksiin... olin tajunnut, että ihan tosissani välitin siitä. Voisin jopa sanoa olevani ihastunut, mutta jostain syystä en halunnut myöntää sitä kenellekään. En Eemelille, en Sannalle, en Villelle. Enkä varsinkaan itselleni. Ilarin jälkeen olin koettanut haudata tunteeni, mutta Ville oli onnistunut kaivamaan ne esiin.. tai pikemminkin polttamaan ne esiin. Siitähän tulisi oiva runo - poltit tien sydämeeni. Aika karun kuuloista.

Mietteeni kuitenkin keskeytyivät heti, kun paiskasin oven kiinni takanani ja ryhdyin riisumaan kenkiä eteisessä. Dingo ja Surukin tulivat iloisena vastaan, mutta ne eivät olleet suinkaan ainoita, joka oli nähnyt tuloni olohuoneen ikkunasta. Eemeli nojasi eteisen vieressä olevan huoneensa karmeihin tuttu, ilkikurinen virne kasvoillaan ja vielä tutumpi utelias pilke silmissään.
"Enni on ollu taas metsällä", veljeni vinoili.
"Ajelemassa", minä kuittasin tylysti, ja lähdin astelemaan keittiöön.
Isä ja äiti istuivat pöydän ääressä juomassa kahvia. Äiti luki jotain työjuttujaan, isä taas lehteä. Minä huokaisin syvään. Eemeli seurasi perässäni samalla tavalla kuin nälkäinen hai ui uppoavan Karibianmeren ristelijän vanavedessä. Ajattelin ottaa mehua jääkaapista, ja koetin hiippailla huomiota herättämättä teräksenväriselle jääkaapille. Eemeli tuli yhä jäljessäni, ja vilkaisi vanhempiini. Älä sano mitään, älä sano mitään, älä sano mitään, hoin ajatuksissani ja ottaessani mehupurkin jääkaapista vilkaisen Eemeliin tehden viestini selveksi. Eemeli kuitenkin oli vanha oma itsensä, kuten aina.
"Koskas sä tuot sen sun uuden miekkoses meille kotiin näytille?" Eemeli kysäisi mahdollisimman kovalla äänellä.
Hélvetti. Minun teki mieli heittää kymmenvuotiaan tasolle jämähtänyttä isoveljeäni mehupurkilla naamaan, mutta hampaita kiristellen menin hakemaan lasia kommentoimatta Eemelin kysymykseen mitään. Kun vanhemmista kumpikaan ei hetkeen kommentoinut mitään, minussa heräsi toivo - ehkä välttyisin kysymystulvalta ja sukulaistapaamistyrkytykseltä.. ehkä!
"Ai, onks Enni sulla joku uus poika?" äiti kysyi nostaen katseensa minuun työpapereistaan kiinnostuneena.
Ei. Toivo oli mennyttä.
"Onks se poika parempi kun se sun edellinen ruipakkees?" isä kysyi kääntäen lehden sivua.
"On", tyydyin tuhahtamaan, sanomatta, oliko sanani vastaus molempiin kysymykseen vai vain jompaan kumpaan, "ja en tuo sitä näytille."
"No, mikset? Onko siinä pojassa jotain vikaa?" isä tiedusteli, ja kääntyi nyt minuun päin jättäen lehdensä pöydälle. "Pelottaako sua, että me tuomitaan se?"
"Ei pelota", minä kommentoin hörpäten nyt mehuani, "mä en vaan ihan vielä ehkä haluais tuoda sitä näyt..."
En päässyt loppuun, kun kirottu isoveljeni jo huikkasi väliin.
"Pelottaa sitä ihan taatusti", Eemeli virnuili, "Aronen on pyromaani."
"Ei kai nyt sentään?" äiti kauhisteli. "Älä höpötä, Eemeli. Se on varmasti ihan kiva poika."
Tämä keskustelu tuntui siltä, kuin olisi palannut kymmenen vuotta ajassa taaksepäin. Äidin käsky Eemelille muistutti ihan ala-asteaikoja ja tarhapäiviä, kun Eemeli aina syytti minua milloin mistäkin, eikä äiti ikinä uskonut veljeäni, vaikka se olisi puhunut tottakin. Hyvä asia minulle, sinänsä.
"Eemeli, turpa kiinni", minä ärähdin, "hyvä on, mä tuon sen lähipäivinä näytille. Teillähän on lomaa, eikö ookin? Kummallakin?"
"Oi kun kiva", äiti hymyili, "on meillä."
"Mutta ei mitään mummoja ja pappoja ja kummeja ja kaimoja sitten, okei?" minä varmistin tuskaisesti irvistäen. "Meidän juttu ei oo vielä kovin vakaalla pohjalla. Ja kiitti vaan tästä, Eemeli."
"Mitä vaan siskon vuoksi", Eemeli nauroi, "kostat kuitenkin joskus."
"Ihan varmasti kostan", minä tiuskaisin, ja vanhempamme nauroivat.
"Älä Enni nyt panikoi, sä voit tuoda sen pojan ihan meille vaan esittäytymään, ei me mitään sukujuhlia järjestetä", isä vakuutti keskittyen taas lehteensä.
Se sentään helpotti jotain. Mielessäni pyöri vain, mitä Ville sanoisi, kun kuulisi, että joutuisi esittäytymään nyt poikaystävänäni ainakin vanhemmilleni jos ei muillekin.. kun itse asiaa pallottelin mielessäni, Ville minun poikaystävänäni, oikeana sellaisena, ei olisi ollenkaan hullumpi ajatus... kai minun täytyi sitten myöntää itselleni, että olin ihastunut. Pyromaaniin. Varikseen.

Päätin lähteä lenkille koirien kanssa, ja jättää varsinaisen kyttääjäkolmikon puimaan suhteeni vaiheita keskenään. Suru ja Dingo olivat innoissaan siitä, että ne pääsivät ulos, ja toisaalta, niin olin minäkin. Kesäilta oli vielä valoisa ja lämmin, joten en pukenut toppini päälle kuin vain neuleen, ja laitoin jalkaani kangaskengät, suunnistaen sitten kahden koiran kanssa ulos pihatieltä kohti metsikköä. Jostain syystä minun teki mieli kulkea samaa tietä, jolla olin silloin tavannut Villen. Tiesin, että tuskin löytäisin Villeä sieltä, sehän oli varmaan kotonaan, enkä toisaalta halunnutkaan. Olin tykännyt lenkkeillä tiellä ennen sitä, kun tapasin pojan siellä. Metsikössä oli suojaisaa, eikä siellä yleensä kulkenut ketään, joten koiria pystyi pitämään hyvin irti. Tunsin myös Surun koirana sen verran hyvin, että uskaltauduin päästämään molemmat pystykorvaiset eläimet irti metsäisen tien alkupäässä. Ne juoksentelivat sinne tänne, haukkuivat, mekastivat omiaan - ja silminnähden nauttivat elämästä lämpimässä kesäillassa. Ja niin nautin minäkin. Kuljin tietä pitkin sinne, missä Ville oli silloin sytyttänyt sen vanhan tönön palamaan. Alue ei ollut enää eristetty. Suru ja Dingo pinkoivat kintereilläni, mutta eivät menneet talolle päin. En mennyt minäkään. Seisoin vain pihaportin pielessä katsomassa mustuneita, hiiltyneitä raunioita. Ruoho talon ympäriltä oli palanut pois, ja kesäinen maa oli paljas ja musta. Se ei ollut oikeastaan kovin lohduton näky, niin kuin yleensä kerrottiin tulipalojen jälkeen olevan. Talo oli ollut vanha ja laho, sen olin tiennyt minäkin. Olin useasti lenkeilläni kulkenut sen ohi, tietämättä, että joku muukin, kuten Ville, oli pyörinyt sen ympäristössä. Se talo oli säälittänyt minua. Vanha, hylätty. Nyt se oli palanut. Ehkä siihen kasvaisi tilalle jotain parempaa. Talon raunioista kasvaisi puita tai kukkia, jotain muuta yhtä satumaista ja kliseistä, mutta kuitenkin. Ehkä se talo oli säälittänyt Villeäkin. Siinä mustunuita raunioita tuijotellessani aloin ehkä ymmärtää, miksi Ville oli pyromaani ja poltti taloja. Hylättyjä sellaisia. Kai se sai siitä omaa jännitystäänkin, mutta ehkä kaikki ne palojen kohteet oli pohjimmiltaan vain säälittäneet sitä, ja se oli antanut niille uuden alun. Tosi syvällistä. Naurahdin itsekseni, ja vihelsin Surun ja Dingon luokseni. Enempää en jäänyt filosofisia merkityksiä pohtimaan, niistä meni vain ajatukset rullalle ja tuli pää kipeäksi, ja sitä en halunnut tänään. Lukion filosofian tunnit olivat olleet ihan tarpeeksi minunkaltaiselleni, joka oli kuitenkin pohjimmiltaan suhteellisen realistinen ajattelija.. tai ainakin tähän asti olin ollut. Ville oli saanut minussa heräämään taas yhden uuden piirteen, enkä tiennyt, pidinkö siitä vai en. Pérkele, että yksi jätkä, variksenpoikanen, pystyi saamaan ajatukset näin sekaisin.

Palasin lenkin jälkeen koirien kanssa kotiin, ja ihme kyllä enempää kuittailua "vävyehdokkaasta" ei tullut, mikä helpotti oloani. En ollut kovin hanakka avaamaan asioitani muille, varsinkaan tätä asiaa. Minä ja Ville emme edes seurustelleet, enkä tiennyt, haluaisiko Ville edes seurustella. Olisin tuplasti tukalammassa tilanteessa, jos jätkä sanoisi, ettei varmasti esittäytyisi vanhemmilleni. Hélvetin Eemeli oli aina työntämässä lusikkansa joka soppaan, mokomakin KGB:n vakoojan veroinen kyylääjäveli. Käytyäni suihkussa ja katseltuani hetken jotain älytöntä toimintaleffaa telkkarista, ryhdyin nukkumaan. Suru ja Dingo nukkuivat vierekkäin huoneeni lattialla, ne taisivat olla oikein onnessaan kun saivat viettää öitä saman katon alla. Minä en sen sijaan saanut yhtä hyvin unta kuin matolla tuhisevat koirat. Heittelehdin sängylläni varmaan toista tuntia vaihtaen asentoa joka viides minuutti, kunnes vihdoin nukahdin, nähden unia, jotka olivat täynnä lintuja, koiria ja ruusuja. Seuraavana aamuna heräsin jälleen oudon aikaisin. Käytin koirat pihalla, ja sitten menin keittiöön aamupalalle ja tutkimaan paikallislehteä, joka oli tullut postista.. ja kuten olin arvellutkin, varaston palosta oli suhteellisen suuri juttu. Epäillyistä ei kuitenkaan mainittu sanaakaan - ei ketään epäilty. Tutkin lehteä syödessäni muroja, ja tajusin puolessa välissä tekstiä hymyileväni typerästi. Hymyilinkö aina yhtä hölmösti, kun ajattelin Villeä tai siihen jätkään liittyviä asioita? Toivottavasti en. Selatessani lehteä muistin, että olin luvannut soittaa Villelle tänään. Aamu oli kuitenkin niin varhainen, että uskoin Villen vielä nukkuvan. Se oli varmasti mennyt mökille tai jonnekin ottamaan kuppia ja nukkui nyt krapulaansa pois.. ja vaikkei jätkä olisikaan juonut eilen, minusta tuntui, että Ville oli niitä ihmisiä, jotka eivät heränneet aamulla auringon ensimmäisiin säteisiin, varsinkaan lomalla. Minä olin useimmiten aamuvirkku, ja pidin siitä. Kun omisti koiran, aamuvirkkuudesta tuli olennainen osa elämää. Minä tosin olin ollut sitä jo ennen Dingon hankkimista. Koska en halunnut vielä soittaa Villelle, avasin koneen, ja ryhdyin selailemaan sivustoja, päivittelemään Dingon kuulumisia blogiin ja kasvattajalle naamakirjan kautta ja muuta sellaista, jolla sain tunnit kulumaan yllättävän vikkelään.

Kun kello oli puoli yksi iltapäivällä, ajattelin, että kyllä Villenkin kaltaisen juopon pyromaanin oli jo tähän mennessä oltava hereillä. Uskoin jätkän kuitenkin odottavan soittoani, olihan se kuitenkin sen verran onnelliselta näyttänyt, kun olin luvannut soittaa. Niinpä kaivoin kännykän taskusta ja soitin. Sain odottaa Villen vastausta hetken aikaa, mutta lopulta se vastasi.
"Ville moi", kuului jätkän ääni puhelimesta.
"Enni täs", minä sanoin, "missä päin oot?"
"Kotona", Ville totesi yllättäen minut, "tääl on Olavi, Miksu, Kari ja Joni.. ja ehkä lisää porukkaa tulossa illalla."
"Tulisitko sä hakemaan mut sinne, vai ootko sä juonu jo jotain?" kysäisin sitten miettimättä edes sekunnin murto-osaa. Halusin nähdä pojan.
"En kai mäkään nyt ihan alkoholisti ole", Ville nauroi, "en oo juonu mitään, vettä vaan. Mä tuun hakemaan sut vaikka nyt heti, jos käy? Ei mee ku viistoista minuuttia niin oon pihassa."
"Joo. Nähään", sanoin puhelimeen, ja lopetettuani puhelin ryhdyin laittamaan itseäni valmiiksi ja pakkaamaan laukkuuni tavaroita. Vanhemmat oli viettämässä tupareita kavereidensa luona Tampereella, ja ne tulisi vasta huomenna illalla. Eemeli oli missä lie, ja jätin sille lapun sen huoneen oveen, ettei velipoika vaan huolestuisi, että minkälaisten pyromaanien ja pursiseurojen matkassa hyppäisin tällä kertaa. Toivotin Surulle ja Dingolle hyvää päivää, koirat kyllä pärjäisivät iltaan saakka, Eemeli tulisi kuitenkin kotiin jossain välissä. Kun kuulin tutun mopon äänen pihalta, mietin hetken, palasin keittiöön ja sulloin tämän päivän paikallislehden laukkuuni, lähtien vasta sen jälkeen kypärä toisessa, ja laukku toisessa kädessä roikkuen pihalle.

---

V

Mä huristelin Enni kyydissäni mopolla meille päin. Vanhemmat oli siellä risteilyllään selvittämässä onnetonta avioliittoaan, jota ehkä paremmin vois kutsua tätä nykyä pelkäks aviokriisiks, Valtteri oli kaverillaan ja Viltsukin oli suostunut poistumaan kotoa, kun olin eilen nätisti pyytänyt. Se oli ollut vähän hämmentynyt yhä siitä, että mä olin tokaissut olevani rakastunut. Mä olin koko yön pyöritelly ajatusta mielessäni. En tienny, kauanko olin oikeesti nukkunu viime yönä, mutta ei mua oikeestaan ees kiinnostanut. Olin mä ennenkin tullut toimeen vähällä unella, ja nyt mulla oli kaiken lisäks hyvä syy vähiin unitunteihin. Nainen. Eikä mikä tahansa nainen, vaan Enni. En mä tiedä, mitä se oli oikein tehny mulle, mutta musta tuntui, että se oli saanut mussa aikaan jotain täysin peruuttamatonta. En koskaan ennen ollut tuntenut mitään näin voimakasta. Olihan mulla ollut naisia, ja olinhan mä ollut syvästi ihastunut, kädet tärissen soittanut yhden Riinankin ovikelloa pyytääkseni sitä ajelemaan mun kanssa joskus ysin lopulla, mutta en mä silloinkaan tällänen ollut. Enni vaan kummitteli koko ajan mun päässä, ja välillä mä oisin halunnu hakata kovaa kalloani vaan seinään ja ajaa sen naisen kokonaan pois mun ajatuksiani sotkemasta, mutta enhän mä voinu. Kai se sanonta piti paikkansa, että jos anto pikkusormen, se vei lopulta koko käden. Jos anto ajatuksen, se vei lopulta koko aivokapasiteetin. Niin sen täytyi olla.

Mä parkkeerasin mopon tavalliselle paikalle Miksun ja Olavin mopojen väliin, ja me jäätiin ulos. Jätkät tuli myös ovesta tupakalle, ja Enni seisoi mun vieressä katsellen mua arvioivasti. Nyt se ei katsonut mua vihaisesti, ei sillä tuimalla emäntätyylillä, ei kissapetomaisesti, se ei näyttänyt siltä, että ois halunnu kynsiä multa silmät päästä. Se seisoi kädet puuskassa, ja mittaili mua katseellaan ihan selkeästi, vähän jännittyneen oloisena. Kun me oltiin poltettu röökit, ja me alettiin raahautua sisään, Enni alkoi kaivoa laukkuaan, ja keittiössä lätkäisi lehden mun nenän eteen pöydälle, eikä ees vilkaissut meidän kämppää, vaikka sen olisi olettanut naisena ja varsin tyylitietoisena heti ensimmäiseksi tekevän niin.
"Pääsit sit oikeen lehteen", se heitti sitten tuijottaen mua. Mä puolestani tuijotin lehtileikettä, jossa oli oikeen kuva liekeissä olevasta varastosta ja palokunnan miehistä sammuttamassa sitä. Ei mua kuitenkaan epäilty. Ei ketään epäilty. Ketään ei kiinnostanut, varasto sai vaan olla, saihan siitä varmaan jotkut vakuutusrahat, joilla voitiin tehdä uus varasto parempaan paikkaan. Paloturvallinen páskavarasto, oi kyllä.
"Musta on tulossa hyvää vauhtia julkkis", mä totesin huvittuneena, ja tökkäsin lehden keskemmäs pöytää, "pitäsköhän alkaa kerätä noita ja kehystää raameihin?"
"Heh heh, tosi vitsikästä", Enni sanoi kuivasti, "sitten sä vaikuttaisit jo ihan fanaatikolta."
"Ehkä sä oot oikeessa", mä tuumasin ja katselin Enniä, joka oli yhä jotenkin outo. Ihan kuin se ois ollu varuillaan tai jotain. "Sä oot jotenkin omituinen tänään."
"Ja ihan syystä", tyttö vastasi, "Eemeli meni möläyttämään susta mun porukoille. Ne haluaa että sä tuut käymään meillä. Kunnon perheillallinen Salkkareiden ja amerikkalaisen unelmaperheen tyyliin."
Enni kuulosti kärsivältä ja irvisti sanojensa päätteeksi. Mua vaan nauratti.
"Mikä siinä nyt niin pahaa on?" mä kysyin, ja kiedoin käteni sen lanteille. Onneks Olavi ja kumppanit oli olkkarissa kuuntelemassa jotain Miksun uutta levyä. Jos ne ois kuullu siitä, että mut on pestattu perheillallisille Ennin perheen luo, ne ois nauranut itsensä hengiltä, ja siinä ois menny hyvä ryyppyseura ihan hukkaan, ja Ennikin ois varmaan suuttunu niiden reaktiosta.
"Etkö sä ymmärrä?" Enni hymähti. "Ne luulee, että sä oot mun poikaystävä."
Jaa. Ai se oli se juttu. Mä näytin varmaan vähän pöllämystyneeltä ja ehkä jopa järkyttyneeltä, koska Enni irvisti taas, ja kiirehti korjaamaan.
"Mut voin mä sanoa ettet sä halua vielä tulla. Mä kyllä yritin sanoo, ettei me.. seurustella mutta Eemelin mölinä pilas kaiken", Enni totesi sitten, ja koetti tavoitella mun kullanruskeiden silmien katsetta. Mä vastasin sen tummanruskeiden silmien katseeseen.
"Haluatko sä esitellä mut sun poikaystävänä?" mä kysyin sitten, kun me oltiin oltu hetki vaiti ja vaan tuijoteltu toisiamme silmiin. "Nimittäin enköhän mä siihen suostu."
"Haluan mä", Enni sanoi sitten ja hymyili, "poikaystäväni Ville Aronen alias Varis."
"Tyttöystäväni Enni Lähteensalo alias Kyyhky", mä vastasin sitten ja suutelin sitä. Alias Varis. Alias Kyyhky. Kun ne sano noin, Olavin antamat tyhmät lintunimet kuulosti ihan ammattilaisvakoojien nimiltä. Oishan se toisaalta aika siistii olla vaikka SuPon palveluksessa Ennin kanssa - Venäjälle soluttautuvat ammattivakoojat Varis ja Kyyhky. Tosin vastapuoli varmaan ihmettelis, että mitä ihmeen lintutarhaan se suojelupoliisi siellä Suomessa oikeen pyörittää. Lintutarhahan Kalliokoskikin tuntui olevan. Ja tällä hetkellä meidän kämppäkin. Oli kyyhkyä, varista, käkeä, pilkkasiipiä ja muuta sulkapáskaa.

Illan mittaan meidän talolle tuli lisää porukkaa. Kaikki oli enemmän tai vähemmän tuttuja, Isomäen Joonas toi omia kavereitaan sinne, tuli Repe, Risto, Silja ja kaikki muutkin niiden kanssa yleensä pyörivät ja pari ketunkairalaistakin. Rasinahoa ei onneks näkyny - se ei tasan olis tervetullu mihinkään samaan paikkaan mun kanssa. Ilaristakaan en ois tullu iloseksi, mutta enpä ois erityisemmin harmistunukaan, vaikka Ennin töyhtöpääeksä oliskin ilmestyny sinne. Ei kuitenkaan ilmestynyt, ja meidän talolla oli kunnon meininki ilman tiettyjä häiriötekijöitäkin. Mä istuin talon portailla tupakalla. En ollut juonu paljoo, koska mulla oli jotenkin outo olo. Mä ja Enni oltiin ilmeisesti ryhdytty seurustelemaan. Ihan tosissaan. Ainakin siihen perhepäivälliseen saakka. Tietysti mua vähän hirvitti mennä sinne, Ennin kotiin, esittäytymään, koska mä en nyt ehkä ihan kuitenkaan ollu sellanen joka äidin toivevävyn näkönen tyyppi. Kullanruskeat silmät ja mustat, sekaset hiukset, ei kauluspaitaa eikä siistejä housujakaan. Koliseva ja rämisevä mopo, sätkä huulessa ja tuhopolttoja ties kuinka monta taustalla. Ei ollut ehkä kauhean hyvät edellytykset koettaa kosiskella jonkun normaaleihin ihmisiin tottuneen perheen tytärtä, ei vaikka mun isä olikin lääkäri ja mutsikin suhteellisen hyvässä työssä ainakin vielä - vaikka nyt juoppo olikin. Mä en kuitenkaan jaksanut välittää tulevasta - elin tätä päivää, ja tärkeintä oli se, että mulla oli Enni, enkä mä uskonut menettäväni sitä, vaikka perhetapaaminen tulis menemään kuinka penkin alle tahansa. Ainakin mä uskoin, että Enni piti musta yhtä paljon kuin mä siitä, eikä antaisi yhden päivällisen kaataa koko roskaa, joka meidän välille oli muodostunut. Siinä roskassa tuntui nimittäin olevan jotain ainutlaatuista, vaikka se kuulostikin tyhmältä jopa mun omaan korvaan. Mä vaan.. taisin rakastaa sitä tyttöä, enkä voinut mun ajatuksille yhtään mitään.

Kun sätkä oli lopussa, ja mä olin sytyttämässä uutta, kun en jaksanu vielä sisällekään mennä juoppojen ja muiden pervojen sekaan juhlimaan, Enni astui ulos, ja istui mun viereen.
"Paljonko sä oot juonu?" se kysyi ensimmäiseksi, ja seurasi jostain syystä tiiviisti katseellaan, kun mä kaivelin röökiaskin esiin ja rapistelin sieltä yhden tupakan.
"En kovinkaan paljon", mä vastasin sytyttäen röökin, ja vilkaisin... tyttöystävääni. Se kuulosti niin oudolta. Että Enni todella olisi mun tyttöystävä. Mä ja se. Tyttö- ja poikaystävä. Ei hélvetti, jotenkin se ajatus oli niin outo ja absurdi, että se alkoi kuulostaa mun päässä toimivalta.
"Mä ajattelin, että jos lähettäis vaikka ajeleen", Enni sanoi sitten, ja hymyili mulle, "vai uskallatko sä jättää tän kämpän vahtimatta noiden käsiin?"
"Uskallan mä, kyllä mä luotan Olaviin sen verran että se ainakin pitää paikan pystyssä jos ei kukaan muu siihen kykene", mä tuumasin, "Olavi on fiksu mies, fiksumpi ku mä."
"Sen putkajutun perusteella en olis ihan niin varma", Enni naurahti, "mut kaipa nainen, varsinkin Laura, sekottaa kenen tahansa miehen pään."
"Mun pään on kyllä sekottanu joku ihan muu", mä totesin puhaltaen savuja ulos.
"Viina ehkäpä?" Enni heitti sitten virnistäen.
"Sekin", mä nauroin, "ja suhun yhdistettynä se voi olla tappava yhdistelmä."
"Mä ja viina on tappava yhdistelmä?" Enni kysyi kulmiaan kohottaen. "Sähän se helposta tyhjää potkaset. Oletin, että oisit semmonen taistelijaluonne. Selviytyjä."
"Varikset on aika älykkäitä mut kyllä ne helposti kuolee niinku tuli Olavin mökillä todistettua", mä hymyilin sitten, "mut eipä mua kai oikeesti voi lintuun verrata. Olavin jutut menee välillä aika hulluiks."
"Hulluus ja nerous on lähellä toisiaan", Enni sanoi sitten, "ehkä Olavikin on semmonen hullu nero."
"No, mä käyn sanomassa meijän omalle hullulle nerolle, että pitää paikan pystyssä ja baarin auki sillä välin jos me käydään ajelemassa", mä sanoin, vedin vikan hatsin röökistä ja tumppasin sen, suorien sitten suoraan olkkariin, jossa Ristolla ja Siljalla oli meneillään joku ihmeellinen tanssiesitys. Olavi istui nojatuolissa ryypäten kaljaa.
"Hei Olavi", mä huikkasin, "me lähetään Ennin kaa ajeleen. Pidä paikka pystyssä!"
"Panemaan te lähette!" lähellä istuva Repe heitti.
"Tuskinpa sentään", Olavi tuumasi, "kai Ville nyt hoitais hommat mieluummin kämpillään ku jossai metässä?"
"No metsässä on romanttista", Mira kommentoi asiaa Repen vierestä hörpättyään ensin lasistaan jotain punertavaa juomasekoitusta, "tulee vähä semmosta erähenkee."
"Hei nyt turvat kiinni", mä sanoin sitten, mutta hymyilin kuitenkin, "Olavi, älä anna näiden polttaa taloa maan tasolle."
"Enemmän mä olisin huolissani siitä että poltatko sä tän maan tasolle", Olavi naureskeli.
"No joo, ehkä totta", mä totesin, "mut pidä huolta mörskästä! Jos siitä on pelkät perustukset jäljellä ku me tullaan takas, mä rakennan susta ja kaljapulloista uuden talon tähän!"
"Joo, mee vaan, kyllä mä hoidan", Olavi sanoi huiskauttaen rennosti kättään, "ja onnea matkaan."
"Haista nyt jo víttu", mä huikkasin, vaikka onnea ehkä tarvittiinkin. En mä mitään varsinaisesti metsästänyt, sitä paitsi Ennihän oli ehottanut ajelua. Me todennäköisesti vaan pyörittäisiin jossain ja puhuttaisiin lisää siitä päivällisvierailusta, kun ei ollu uteliaita korvia ja kärkkäitä suita kommentoimassa joka asiaa. Niinpä mä uskoin tönön Olavin haltuun, ja ulkona käynnistin mopon. Ja taas jälleen Enni hyppäs taakse, ja me kaasutettiin jonnekin, vailla päämäärää, eikä kumpikaan kyllä sellasta ees kyselly tai kaivannu.

Lähettäjä: ZORRO 
Päivämäärä:   4.4.12 10:20:16

mä en kestä! Aina ku mä luen tätä nii hymyilen, ja vatsas tuntuu hassulta! Nyt teet täst oikeesti jonku kirjan nii voin lukee sen joka ilta :D

Lähettäjä: epi ek. 
Päivämäärä:   4.4.12 11:28:16

mikä aamun piristys kun kännykällä tsekkas tarinatuokion ja tätä oli jatkona. Lähtökin myöhästyi kun jäin sängynpohjalle virnisteleen tyhmästi lukiessa :D
Onneks oli vaan ruotsia niin eipä haitannu myöhästyminen♥

Lähettäjä: nomnom 
Päivämäärä:   4.4.12 17:24:54

Lähettäjä: ZORRO
Päivämäärä: 4.4.12 10:20:16

mä en kestä! Aina ku mä luen tätä nii hymyilen, ja vatsas tuntuu hassulta! Nyt teet täst oikeesti jonku kirjan nii voin lukee sen joka ilta :D

ja siihe lisäks se hymykorvii asti ku huomas et on tullu jatkoo ;;p <3 mut joo pia lisää<3

Lähettäjä: meitsiiiii 
Päivämäärä:   4.4.12 17:48:43

oioi aivan super ihana <3

Lähettäjä: lukija 
Päivämäärä:   4.4.12 19:37:57

^^ jeee :))

Lähettäjä: soc 
Päivämäärä:   4.4.12 20:07:01

Aaaa... tä on nii ihana <3

Lähettäjä: Rhea 
Päivämäärä:   4.4.12 20:30:31

Hymyilen tääl, ku mielipuoli, kun luen tätä sun ihanaa tarinaas <3 t. suuuuuri fanisi :D

Lähettäjä: amalia 
Päivämäärä:   4.4.12 21:09:46

oooi jeeees jatkooooo! :)) ja totkai me armaat lukijat KAIKKI ymmärrämme et sul o elämätilanne sellane ja tälläne, kos me rakastetaa sun tarinaas, siks ollaa vähä tälläsii eiks je? ^^

Lähettäjä: Meriadoc 
Päivämäärä:   5.4.12 10:26:12

On tää kyllä tosi hyvä :) Jotenki niin aidon tuntuinen. Nyt viimeiset pari osaa on tuntunu että tää vähän junnaa paikallaan, mutta eihän sitä koko ajan tarvikaan tapahtua. Kun luin ekan osan, aattelin että tuo Ville on joku mielenvikainen, mutta on kyllä täytynyt muuttaa käsityksiä :)

Lähettäjä: kokkihatttu 
Päivämäärä:   5.4.12 15:29:55

lisää vaan tulemaan :) onkos muute sulla aarnikettu jootain muita tarinoita jossain ?

Lähettäjä: Viira 
Päivämäärä:   5.4.12 21:16:24

hihii. tätä lukies tulee aina välil semmosii "aaaa ihanaa" kohtauksii :D jatkoo vaan niin pian ku mahollista ! (:

Lähettäjä: ZORRO 
Päivämäärä:   7.4.12 15:05:13

uppistakeikkaa :)

Lähettäjä: ! 
Päivämäärä:   7.4.12 17:10:24

koska jatkoo??

Lähettäjä: aarnikettu 
Päivämäärä:   7.4.12 22:18:52

Jatkoa tulee vasta pääsiäisen jälkeen, kun en ole nyt kotona. :) Mutta mahd. pian kuitenkin.

Lähettäjä: murmeli 
Päivämäärä:   8.4.12 14:30:17

Uus lukija :D luin tän putkeen ja oon ihan myyty!

Lähettäjä: lacey 
Päivämäärä:   8.4.12 23:12:57

litää litää ... ihana,en kyl eka meinannu lukee mut rupesin lukee sit kuitenki :)))

Lähettäjä: (: 
Päivämäärä:   11.4.12 22:05:54

Tosi hyvää tekstiä:)

Lähettäjä: aarnikettu 
Päivämäärä:   13.4.12 14:19:35

Kiitän jälleen ihanista ja positiivisista kommenteista! ♥

Ja kokkihatttu, ei ole tarinoita muualla kuin omalla koneella, joskus olen niitä jossain julkaissut mutta eiköhän ne oo jo netin syövereihin hukkuneet. :D Sitten kun tämä tarina loppuu, ryhdyn varmaan rustaamaan uutta tänne. :--)

Koitan saada viikonlopun aikana jatkoa tähän.

Lähettäjä: kokkihatttu 
Päivämäärä:   15.4.12 11:15:32

ei saa tippua!

Lähettäjä: ! - ! - ! 
Päivämäärä:   15.4.12 22:13:52

aww, niin rakastan tätä <3 oot loistava kirjottaja!

Lähettäjä: aarnikettu 
Päivämäärä:   18.4.12 17:22:49

Kiitos jälleen :) En kerinnyt viikonloppuna laittaa jatkoa, mutta tän viikon loppuun mennessä tulee varmasti pitkä pätkä ;)

Lähettäjä: kokkihattu 
Päivämäärä:   18.4.12 20:15:14

apuaaa, nyt pidetää ylhäällä!

Lähettäjä: . 
Päivämäärä:   19.4.12 17:00:45

up! :))

Lähettäjä: ZORRO 
Päivämäärä:   21.4.12 16:37:32

Up

Lähettäjä: ~böö^ 
Päivämäärä:   21.4.12 21:55:21

missä jatkoo? :<

Lähettäjä: .. 
Päivämäärä:   22.4.12 14:26:35

yrmyr! tännäään sitä jatkoo? :)

Lähettäjä: ,.,.,. 
Päivämäärä:   22.4.12 20:52:05

jatkoa oottelen :) !

Lähettäjä: aarnikettu 
Päivämäärä:   23.4.12 01:34:27

Tässä jatko. :D Puolellatoista tunnilla meni viikonlopun yli, mutta toivottavasti miellyttää! Seuraava pätkä jatkoa tulee luultavasti vasta ensi viikonloppuna, sillä lähen leirikouluun, ja palaan sieltä vasta perjantaina, eli en ehdi ensi viikolla kirjoittaa. Infoan kuitenkin jatkosta, kun tiedän tarkempaa aikataulua. :--)

---

E

Ville ajoi johonkin. En tiennyt mihin, enkä välttämättä halunnut tietää. Olin aiemmin miettinyt, sanonutkin, etten pitänyt yllätyksistä. Varsinkaan Villen järjestämistä sellaisista. Nyt kuitenkin halusin nähdä, mihin poika minut tällä kertaa vei. Viimeksi se oli vienyt minut sinne puistoon, jossa se oli sytyttänyt sen kaupungin työntekijöiden varaston tuleen. Ja päässyt sillä lehteen. Toivoin, että sillä ei olisi nyt mielessään mitään samanlaista, sillä ihan totta pelkäsin jätkän puolesta. En halunnut, että se joutuisi nuorisovankilaan vaan jonkun mitättömän roskavajan polttamisen takia. Ei se ollut sen arvoista... tai ehkä Villestä olikin, en ollut perehtynyt pyromaanien ajatuksenjuoksuun vielä niin tarkasti, että olisin osannut sanoa, oliko kaupungin homehtuneen haravavaraston liekittäminen parin vuoden vankilatuomion tai kalliiden sakkojen arvoista. Mä uskoin, että Villestä saattoi vaikka ollakin.

Me käännyttiin hiekkatien kautta isolle tielle. Ville ajeli nyt hitaammin kuin aikaisemmin, ehkä se pelkäsi, että paikalle tulisi vaikka kyttiä. Se kääntyi asfaltoidulta tieltä Kalliokosken ABCn parkkipaikalle, ja pysäytti mopon seinustan viereen töksähtäen. Kapusin kyydistä, ja vetäisin kypärän pois. Samoin teki Ville. Se jäi nojaamaan mopoonsa, ja rapisteli tupakka-askin esiin.
"Mä ehdotin ajelemista, ja sä tuot meidät Apsille?" totesin kysyvään sävyyn, hymyillen hieman.
"Täähän on Kalliokosken kovin menomesta heti Lokkikallion jälkeen", Ville virnisteli polttaen tupakkaansa. Se piirre, tupakanpoltto, jota olin pitänyt Ilarissa ja yleensäkin miehissä vastenmielisenä, olikin yhtäkkiä Villessä jopa puoleensa vetävä. Mitä hélvettiä tämä kesä oli oikein tehnyt minulle ja miesmauelleni? En tiennyt, muttei mitään hyvää ainakaan. Villen poltettua röökinsä loppuun menimme sisälle linjastolle, jossa Ville otti kahvia.
"Haluutko sä jotain? Mä voin maksaa", jätkä töksäytti sitten yhtäkkiä.
"Ei sun tartte", sanoin sitten, "ei mun välttämättä tarvitse ottaa mitään."
"Niin mutta haluutko sä?" Ville kysyi sitten. "Tää pulju on vielä pari tuntia auki."
"No mä voin ottaa kahvin kans", sanoin sitten, ja pistin mustaa nestettä ABCn oranssinväriseen mukiin. Tämä oli ehkä hämäävintä ikinä. Lähdimme Villen omilta kämpiltä hyvässä nousussa olevista bileistä ajelemaan ja päädyimme Kalliokosken ABClle kahville. Ei siinä kyllä ollut valittamista, saatiinpahan olla rauhassa ilman kännistä karaokea ja panemiskuittailuja. Ville istutti mut ABCn nurkkapöytään. Siellä oli jonkun verran porukkaa, mutta koska kello oli vasta yhdeksän, ja ABC meni kahdeltatoista kiinni, pahimmat amisporukat pyörivät vielä jossain muualla. Rasinaho kuului oletettavasti sellaisiin, jotka istuivat ABCllä aina kun oli mahdollista. Toivoin, ettei se ilmestyisi tänne. Tällainen pikkuputiikki ei ollut tarpeeksi iso Villelle ja Rasinaholle, ja pelkäsin, että jos se tai joku muu Villen vihamies ilmestyisi, kohta nykyistä poikaystävääni raahattaisiin taas raudoissa maijaan ja sitä kautta putkaan.
"Joko sä mainitsit siitä perhepäivällisestä Olaville ja kumppaneille?" kysyin sitten hörppien kahviani.
"En", Ville totesi, "enkä varmaan mainitse. Ne kuolis nauruun."
"Mitä nauramista siinä on?" minä tuhahdin sitten katsoen Villeä silmiin.
"No mieti nyt. Mä jossain teillä istumassa iltaa sun porukoiden kanssa. Tai kenenkään porukoiden", Ville hymähti, "aika absurdi ajatus."
"No onhan se", myönsin, "kyllä mä ymmärrän, jos sä et halua tulla.."
"En mä sitä tarkottanu", Ville ehti korjaamaan, ja sen hätäännys hymyilytti minua, "mä tarkotin vaan, etten oo välttämättä sun vanhempien mielestä mikään unelmien vävypoika."
"Mitä väliä sillä on?" sanoin sitten. "Sä oot mun mielestä täydellinen vävypoika mun vanhemmille."
Ville katsoi minua silmiin, ja minä tuijotin takaisin. Molemmilla oli kahvikupit kädessä, eikä paikka ollut mitenkään romanttinen - nuhjuinen pikku-ABC Kalliokoskella. Siinä hetkessä oli kuitenkin jotain ikimuistoista. Me vaan istuttiin vastakkain kulmapöydässä ja tuijotettiin toisiamme silmiin.
"Kiitti", Ville sanoi lopulta, "toi on varmaan näteintä mitä mulle on koskaan sanottu."
"Sun edelliset naiset ei oo siis tainnu olla kovin kaunopuheisia", järkeilin hymähtäen.
"No ei kyllä", Ville myönsi virnistäen, "mutta sä taidat olla. Sä oot muutenkin erilainen kuin mun aikaisemmat muijat. Erilainen kuin kukaan."
"Kiitos samoin", sanoin sitten otettuna Villen sanoista, "ootko sä huomannu, että me ollaan ihan vastakohtia?"
"Onhan sitä tullu mietittyä", Ville tuumasi, "vastakohdathan täydentää toisiaan."
"Jos niin haluaa uskoa", totesin hörpäten kahviani, "muistat sitten edes koittaa käyttäytyä meillä."
"Totta kai", Ville virnisti, "milloin mä muka olisin käyttäytynyt huonosti?"
Minä pyöräytin silmiäni, ja Ville nauroi.
"No, millon muka? Sano yksikin kerta!" Ville nauroi sitten, ja minä näytin keskisormea jätkälle. Hélvetti, että se osasi vieläkin olla ärsyttävä. Silti se oli mielestäni ihan tarpeeksi hyvä vävypoika vanhemmilleni. Ja poikaystävä minulle, vaikka ajatus särähtikin korvaan..
"Lähetään", Ville sanoi sitten, "mä voin ajaa sut minne sä haluat."
"Jospa vaan sinne teille ettei teijän kämpälle käy köpelösti", minä hymyilin, ja nousin pöydästä pistäen kahvikupin astiatelineeseen, "mutta sä voit ajaa sitä reittiä mitä ite haluat."
"Sopii", Ville hymyili, "katotaan, mitä kautta ajan.. Turun kautta vaikka?"
"Joopa joo", minä nauroin, "vaikka sieltä, jos bensaa riittää."
"Voihan sitä välillä käydä tankkaamassa", Ville sanoi olkiaan kohauttaen, ja me käveltiin sinne, missä jätkän mopo odotti uskollisena seinustan vieressä. Vetäessäni kypärää päähän huomasin tutun valkoisen auton kaartavan parkkipaikalle. Musiikki jumputti, ja ratissa istui varsin tuttu amisviiksinen nuuskahuuli. Rasinaho.
"Nyt vauhtia ennen ku toi pelle äkkää meidät", minä sähähdin Villelle ja hyppäsin mopon taakse kengurunloikalla. Villestä näki, että se jännittyi nähdessään Rasinahon.
"Ville, nyt me lähetään pois. Et jää haastamaan riitaa", minä sanoin tiukalla äänensävyllä, ja Ville kävi istumaan moponsa kyytiin käynnistäen sen. Rasinaho tuijotti meitä autosta, ja Ville kaasutti pois ABCltä. Vilkaisin vielä taakseni ja näin, että Rasinaho kaivoi kännykkää taskusta. Ei ainakaan lähtenyt perään, ja hyvä niin.

Ville ajoi mopolla taas isolle tielle. Ei kuitenkaan mennyt kauaakaan, kun näin sivupeilistä, kuinka kaukana horisontissa välkkyi sininen valo. Minä kurtistin kulmiani, ja huomasin Villenkin katsovan peilistä näkyvää sinivalkoista autoa.
"Rasinaho pérkele soitti kytät meijän perään!" Ville huusi tuulen viuhunan ja moottorin pauhuna yli.
"Pysähdy! Eihän me tehdä mitään lainvastasta!" minä huusin takaisin ja puristin tiukemmin Villeä.
"Ei niin, paitsi että ajetaan viritetyllä vehkeellä, ylinopeutta ja mun humala saattaa ylittää promillerajan!" Ville vastasi takaisin. "Nyt ajetaan niin hélvetisti!"
"Et kyllä lähde karkuun!" minä protestoin, mutta ääneni hukkui, kun Ville painoi mopoonsa kaasua niin että moottori ulvoi. Minä nojauduin jätkään kiinni ja suljin silmäni kuullen maijan lähestyvän sireenin. Ville ajoi vaan, mopon vauhti kiihtyi ja siitä huomasi, että vehje oli viritetty. Kytät oli sen verran kaukana, että ne tuskin näki rekkaria, joka oli meidän etu. Ville keskittyi mopoonsa, vauhtiin, ja minä keskityin vain roikkumaan takana kyydissä. Ville kääntyi vauhdilla hiekkatielle, ja kuiva hiekka pöllysi mopon jäljessä jättäen tielle massiivisen hiekkapilven. Tielle kääntyessämme olin vihdoin uskaltanut avata silmät ja katoa jälkeä, joka jäi taakse.
"Nyt pidä kiinni lujaa!" Ville karjaisi, ja käänsi mopon metsätielle, joka oli vain epämääräinen pyöräpolku sammaleen, kivien ja keppien keskellä. Minä pidin pojasta kiinni henkeni hädässä mopon hyppiessä ja rysähdellessä pitkin hélvetillistä polkua. Sinne kytät ei ainakaan päässyt. Huomasin, että Villellä oli täysi työ pitää katukäyttöön suunniteltu vehje tasapainossa ja vauhti yllä. Mopo kuitenkin kulki läpi sen kinttupolun, ja päädyimme taas hiekkatielle, josta Ville ajeli tottuneesti eteenpäin, kääntyen lopulta taas isommalle tielle ja sitä kautta kotipihalleen, hienolle omakotitaloalueelle. Ville pysäytti mopon talon kupeeseen, ja minä nousin kyydistä polvet tutisten vetäisten kypärän pois. Kun Ville riisui myös kypäränsä, huomasin, että jätkä oli hiessä, eikä senkään silmissä ollut pelkkä rento katse.
"Ootko varma ettei ne nähny rekkaria?" kysyin sitten tasaten hengitystäni. Sen hélvetin karjapolun ajaminen oli saanut sydämen jyskyttämään tuhatta ja sataa, eikä sitä nyt muutenkaan joka päivä ainakaan minun elämässäni ajettu poliiseja karkuun. Sydän hakkasi niin lujaa, että tuntui kuin se olisi tullut kurkusta ulos.
"Aika varma", Ville vastasi kaivaen yllättäen röökiaskin esiin, "ei hélvetti. Vítun Rasinaho. Turpaansa sietäis saada."
"Mistä se tiesi että sä oot juonut ja mopon ratissa?" kysyin sitten nojaten Villen talon rappusten kaiteeseen tuijottaen jätkää, joka poltti hermosauhuja.
"Arvas varmaan", jätkä tuhahti, "ja kyllähän se tietää, että mun mopo on viritetty. Oikeesti, hélvetin rúnkkari. Mä soitan seuraavan kerran sinivuokot sen perään. Onhan silläkin varmaan ties mitä epämääräistä autossaan ja varmana sekin on kännissä ajellut."
Pian ovesta paukkasi esiin Olavi. Kalja kädessä ja ilman paitaa paljain jaloin se hyppeli omakotitalon kuistin portaat alas, ja virnistellen tuli meidän luo.
"Ja illan tähtipari on saapunut juhlapaikalle!" Olavi julisti hörpäten kaljaa. "No, Ville? Joko sait?"
"Turpa kiinni", Ville ärähti, "onks talossa kaikki ok?"
"Muistaakseni joo", Olavi tuumasi, "mikäs sut on noin äkäseks saanu?"
"Rasinaho soitti kytät meijän perään", Ville tuhahti sitten, "hélvetin múlkku."
"Ai víttu", Olavi irvisti, "no? Saivatko kii? Paljoko derbi kulki?"
"Voi víttu, Olavi", minä huokaisin, "se oli pelottavaa! Ville ajoi jotain mettäpolkua pitkin ja musta tuntu että ihan kohta ajetaan jotain puuta päin. Jalat tärisee vieläkin."
"Ota tästä niin helpottaa", Olavi vain tuumasi virnistäen ja kaivoi farkkujensa taskusta leijonapullon, tyrkäten sen käteeni, "mennään sisään niin tekin rauhotutte. Meistähän on tulossa ihan Kalliokosken kyttien vakituisia harmaita hiuksia!"
Minä en voinut muuta kuin hymyillä, avata pullon korkin ja hörpätä siitä. En ryypännyt usein, mutta nyt oli syytäkin. Sydämeni tykytys rauhoittui vähitellen, ja Olavi ohjasi meidät Villen kämppään sisään, jossa oli täysi hulina päällä. Musiikki soi, ja porukka näytti olevan mukavassa tuiskessa. Olavi johdatti meidät yläkertaan, jossa oli tilava parveke. Villen isä oli kuulemma lääkäri, joten ei ihme, että niillä oli ollut varaa rakentaa omakotitalo, jossa oli tällainen parveke. Laura istui jo siellä juttelemassa Miksun kanssa. Me istuttiin keikkuville puutarhatuoleille puhumaan páskaa ja nauttimaan kesäpäivästä. Aurinko paistoi suoraan parvekkeelle, josta oli näköala takapihalle. Siellä oli lyhyeksi leikattu nurmi ja pihakalusteet. Huoleni kaikkosivat viinahörppyjen myötä vähitellen kuin tuhka tuuleen tai kuin Laura aina bileissä porukkaan, ja nautin vain siitä hetkestä. Joku soitti Tehosekoitinta alakerrassa kajareilla, ja fiilikseni oli äskeisestä episodista huolimatta täydellinen. En tiennyt, mitä oli tulossa, mutta tänään piti taas elää vain hetkessä.

Kerran kesässä sen käsittää
Vois vaikka tyynten vetten päällä kävellä

Polttaa
Asfaltti polttaa
On paras päivä kesän lyhyen
Voi pojat kyllä tunnen sen
Se polttaa
Asfaltti polttaa

---

V

Voi víttu.

Se oli ensimmäinen ajatus. Muistikuvat eilisestä illasta oli hataria. Mä olin vienyt Ennin ajelemaan, koska se oli pyytänyt, ja sitten se hélvetin hínttari oli soittanut kytät meitä jahtaamaan. Me oltiin kuitenkin päästy karkuun, eikä kukaan ollu kai bileistäkään tullu tällä kertaa valittamaan. Se kyttäjuttu oli kuitenkin aiheuttanut sellasen adrenaliiniryöpyn, että ajamisen jälkeen polvet valahti veteliksi ja tajusin, kuinka vaarallisesti mä olin siellä ajanut. Moottori ois voinu koska tahansa kosahtaa tai me oltas voitu ajaa Ennin kaa ojaan tai jotain. Siihen kun lisättiin vielä se, että mä ja Enni oltiin ruvettu seurustelemaan, aiheutti kovin mystisen fiiliksen. Sellaisesta tunnetilasta ulos auttoi vaan kunnon känni, ja senhän mä olin toteuttanutkin. Ennikin oli juonut, mutta varmasti vähemmän kuin mä. Me oltiin alkuun istuttu partsilla Lauran, Olavin ja Miksun kanssa, mutta sitten alkoi muisti pätkiä ja päässä vilisi vaan hataria kuvia, joista osasta en ollu varma, oliko ne tapahtunu vai ei. Sitä mä en kuitenkaan tiennyt, miten olin päätänyt tähän tilanteeseen, missä nyt olin. Ja vielä suurempi huolenaihe oli se, miten pääsisin tästä tilanteesta nyt pois.

Olin omassa punkassani, omassa huoneessani yläkerrassa. Pimennysverhot oli vedetty alas ja huoneessa oli hämärää. Mä makasin ilman paitaa sängyssä. Huomasin, et mulla oli kuitenkin housut jalassa ja näköjään toinen kenkäkin. Ja mun vieressä nukkui joku. Tarkemmin sanottuna kiinni mussa. Eikä se ollut Enni. Hélvetti. Pistin silmät kiinni ja odotin vähän aikaa, katoin uudestaan. Ei víttu. Se ei todellakaan ollut Enni. Se oli Jonna. Mun ex-tyttöystävä Jonna. Se nukkui sikeästi, sillä oli sentään paita päällä, mutta katoin peiton alle, ja sen shortsit oli polvissa. Víttu. Olinko mä oikeasti näin idiootti? Olinko mä mennyt pettämään Enniä meidän ensimmäisenä seurustelupäivänä? Olinko mä ollut niin kännissä? Mun päätä jyskytti, ja krapula oli siihen vain osasyy. Jonna nukkui käsi mun mahan päällä sikeässä unessa. Se oli samannäköinen kuin aina. Sillä oli kullanvaaleat hiukset, sen kirkkaanvihreät silmät oli nyt kiinni ja meikki levinnyt. Ei se ollut ruma. Se oli kaunis. Senhän takia mä olin siitä pitänytkin. Me oltiin kuitenkin erottu, koska kumpikaan ei oikein kokenut suhdetta enää toimivaksi. Me oltiin seurusteltu reilu vuosi ja erottu helmikuussa. Voi hélvetin hélvetti.
"Jonna", mä sihahdin hiljaa, koska en tiennyt nukkuiko lattialla tai viereissä huoneessa joku, "Jonna!"
"Mhhhm.. mitä--h?" se mutisi sitten raottaen silmiään. "Ai.. Ville."
Hetkeksi Jonna sulki taas silmät, mutta sitten yhtäkkiä se nosti päätään, jota se nojasi mun rintakehään ja räväytti silmät auki. "Mitä @!#$ä, Ville?"
"Jonna", mä huokaisin, "miks me ollaan nukuttu tässä?"
"Missä? Missä me ollaan?" Jonna kyseli ja räpytteli silmiään. Se ei koskaan ollut ollut nopea heräämään, sen mä muistin.
"Meillä. Mun sängyssä", mä vastasin irvistäen, "muistatko sä mitä me ollaan tehty? Ei kai me vaan.. eihän me.."
"Ai nússittu?" Jonna tokaisi sitten suorasukaiseen tyyliinsä. "Ei. Mun mielestä me vaan tanssittiin ja nukahdettiin tähän. Kai."
"Miks sulla on housut polvissa?" mä kysyin sitten. Jonna sulki taas silmät, eikä liikkunut mihinkään.
"En mä tiiä. Varmaan siks kun Miksu koitti riisua niitä, mutta sammui kesken kaiken. Enkä jaksanu nostaa niitä enää", se nauroi sitten, "mutta mä haluun jatkaa nukkumista..."
Ja ennen kuin mä ehdin vastata siihen mitään, ovi aukes. Oven suussa seisoi Enni, jolla oli mun paita päällä. Sen hiukset oli sekaisin, ja se näytti just siltä, että oli ryypännyt rankasti viime yönä. Se räpsäytti valot mun huoneeseen, ja tuijotti hetken kulmat koholla ja suu auki.
"Enni, tää on--" mä ehdin vaan sanoa, mutta kuten arvata saattaa, Enniä ei paljoa kiinnostanut.
"Ai tällästä peliä sä hélvetti pelaatkin", se sähähti ja mä näin, kuinka sen silmiin tuli taas se kissapetoilme. Se tahtoi varmaan hirttää mut palleista kattoon. Ja sillä hetkellä mä tahdoin tehdä niin itelleni myös.
"Ihmettelinki ku sua ei näkyny myöhään enää alhaalla. Voi hélvetti. Jatkakaa vaan rauhassa", Enni puhisi kovaan ääneen, sammutti valot ja läimäytti oven kiinni perässään. Kuulin oven läpi, kuinka se pomppi portaat tärähdellen hélvetin vihaisena alakertaan. Mä läimäytin kädet kasvoilleni. Ei víttu, tää oli kuin jostain huonosta b-luokan draamaelokuvasta tai Salkkareista!
"Kuka se oli ja mitä se huus", Jonna mutisi mun vierestä nousten nyt istumaan sänkyyn.
"Se oli mun tyttöystävä ja musta tais just tulla jälleen vapaa", mä huokaisin raskaasti.
"Ai sä seurustelet?" Jonna kysyi kulmiaan kohottaen.
"Joo. Eilen alettiin seurustella. Ja nyt tää tais olla tässä", mä vastasin sitten tuijottaen tyhjin silmin eteeni. Ei hélvetin hélvetti, olinko mä oikeasti tällä onnistunut mokaamaan suhteeni elämäni naiseen?
"Auts", Jonna sanoi, "mä en tiennyt. Mut älä huoli. Mä en elättele mitään toiveita meidän suhteen. Sitä paitsi mullakin on miekkonen kierroksissa."
"Ja silti sä annat Miksun riisua housujas ja nukut eksäs vieressä?" kysyin sitten toinen kulma sarkastisesti koholla.
"No, se mun mieskin vähän pyörittää ketä tykkää, eikä me olla suhteessa. Katotaan sit ku pystytään molemmat rauhottuun", Jonna sanoi, ja kampesi ylös peiton alta vetäen shortsit takaisin jalkaansa ja pistäen napit kiinni. Sitten se hyppeli sängyltä pois, ja nosti verhot niin, että auringon valo pääsi sisään.
"Mä toivon, että te saatte asiat kuntoon", Jonna tuumasi kääntyen muhun päin, "mä en ihan totta halunnut mitään pahaa. Olin kännissä. Ja niin olit kyllä säkin. Mutta mitään ei tapahtunu."
"Joo. Mä ymmärrän", mä sanoin ja kattelin, kuinka Jonna suki hiuksiaan, ja käveli ovesta ulos. Se ei varmaan jääny keittiöön aamukahville, varsinkaan jos Enni oli siellä. Mä istuin hetken sängyssä, ja tuijotin vaan eteenpäin, kunnes ryhdistäydyin ja nousin ylös. Puin hupparin päälle, ja jätin sen jalassani olleen parittoman kengän sängyn viereen olemaan. Sitten menin alakertaan. Tarttin ainakin hermosauhut ja tasottavan jos ei muuta.

Mä en edes katsonut keittiöön. Menin vaan portaille tupakalle. Pian sinne löysi tiensä myös Miksu, joka oli ihan kuolleen näköinen. Sillä oli kalja kourassa. Se toikkaroi kaiteesta kiinni pitäen mun viereen istumaan kuistin portaille.
"Ei hélvetti mikä ilta", se totesi sitten yskäisten, ja sytytti röökin.
"Tais olla", mä sanoin hiljaa, "mä taisin mokata suhteen Enniin."
"Ai miten?" Miksu kysyi yllättyneenä. "Mua muuten oksettaa. Mutta tasottava korjaa asian."
"Nukuin Jonnan vieressä ja Enni yllätti meidät", mä sanoin tuskastunut irvistys naamallani. Hermosauhut yleensä lievitti vítutusta edes jonkin verran, mutta nyt ne ei paljoakaan auttaneet. Ei tästä päästy yli eikä ympäri millään.
"Ilmankos se tulikin keittiöön ku myrskyn merkki", Miksu tuumasi, "mä melkein sain Jonnan petiin, mutta taisin sammua kesken kaiken.. ja se tulikin sit sun viereen."
"Niin tais käydä", mä huokaisin, "voi hélvetin hélvetti. Onko Enni vielä siellä keittiössä?"
"Siellähän se taitaa olla", Miksu tuumasi ja hörppäsi kaljaa. Sen kädet tärisi. "Huutakaa sit mielellään aika hiljaa, mulla on pääkin kipee."
"Asia selvä, herra darrasankari", mä sanoin ja hymyilin väsyneesti, "mä meen nyt sinne."
"Onnea matkaan, herra pyromaani", Miksu sanoi, ja teki asennon. Mä kompuroin ovesta sisään, ja suunnistin keittiöön. Pöydän ääressä istui Olavi, Kari, Laura ja Enni. Laura istui Olavin sylissä. No. Se oli oletettavissa. Enni ei katsonut muhun päinkään, joi vaan kahvia.
"Huomenta, Ville!" Olavi morjesti. Sillä oli haava poskessa ja mun faijan kylpytakki päällä. "Otatsä kahvii?"
"Voin mä ottaa", sanoin sitten, ja istuin pöydässä vapaana olevalle tuolille ja koitin tavoittaa Ennin katsetta. Se ei katsonut muhun. Olavi länttäsi mulle kahvimukin eteen, ja mä hörppäsin siitä. Olavi tarkasteli mua, ja katsoi sitten Joniin, joka kaivoi hupparintaskusta leijonapullon ja vieritti sen pöydän halki mulle. Mä otin sen kiitollisena vastaan ja lorautin kahvin sekaan vähän.
"Enni", mä aloitin vaimeasti, "voitasko me jutella?"
"Meillä ei oo varmaan kauheesti juteltavaa", se tuumasi tylysti, "mä soitan Eemelin kohta hakemaan mut kotiin."
"Eikö me voitas oikeesti vaan puhua jossain?" mä pyysin anovasti. Koskaan ennen en ollu alentunu tälläseen, mutta mä en halunnut, että tää menis tähän. Mä en ollut pettänyt Enniä, mitään ei ollu tapahtunu, mä halusin, että se suutelis mua taas, vetäis litsaria poskelle ja sanois mua pyromaaniks. Mä halusin Ennin takasin, vaikka se oli karannut vasta vähän matkan päähän. Siinä oli kuitenkin vaara, että se karkaisi kokonaan kauas vuorten taa, eikä enää palais takasin.
"Riippuu missä", Enni sanoi, ja suostui nyt jopa katsomaan muhun. Sen tummat silmät oli kovat ja kylmät. Mä näin kuinka pettynyt ja loukattu se oli. Se ihan varmasti luuli, että olin mennyt sänkyyn Jonnan kanssa. Vaikken oikeesti ollu. Mä en enää ikinä jois. En ikinä. Jos se meni tälläseen.
"Jos mentäs vaikka ajelulle?" mä ehdotin sitten. "Ajettais jonnekin rauhalliseen paikkaan."
Laura kiehnäsi Olavin sylissä, Kari vaan pyöritti lusikkaa kahvikupissa. Tunnelma oli seisahtunut. Olohuoneesta kuulu vaimeeta puhetta, oletin että osa porukasta nukku siellä. Kello oli vasta ykstoista aamulla. Mä en tienny, koska olin menny nukkumaan, mutta varmaan lähempänä aamua.
"Enni, mä haluan oikeesti puhua sun kanssa", mä sanoin, ja katoin sitä suoraan silmiin. Se ei sanonut vielä hetkeen mitään, joi kahvin loppuun, ja nousi.
"Okei. Lähetään. Mä vaihdan vaatteet ja mennään."
Se helpotti mua edes vähän. Mä puin hupparin lisäks t-paidan päälle ja pistin kengätkin jalkaan. Enni oli valmis nopeasti, se oli heittänyt päällänsä olleen mun paidan mielenosoituksellisesti vessanpönttöön. Onneksi puhtaaseen sellaiseen. Käskin Olavin kerätä sen sieltä, ja lähin ulos mopolle. Enni seisoi jo siellä, se oli kammannut hiukset ja laittanut vähän meikkiäkin. Se oli kaunis. Kaunis niinkuin aina. Mä käynnistin mopon, ja se hyppäs kyytiin. Mä en tiennyt pihatietä kaasutellessani vielä, että mihin me ajettais. Mutta lopulta mä päätin ajaa mettään, sinne, missä ne vanhat autovanhukset oli, jossa mä ja Enni oltiin meidän edellinen riitakin selvitelty. Siellä oli rauhallista ja sinne se Eemelikin osas ajaa, jos Enni ei suostuis puhumaan mun kanssa tai me ei saatais asioita selvitettyä ja se haluais veljensä hakemaan ittensä pois.

Mä pysäytin mopon metän laitaan, jätin kypärän viereen, ja seisoin tiellä. Enni seurasi mun esimerkkiä, ja jäi seisomaan mua vastapäätä. Me katottiin toisiamme hetki hiljaa, Ennillä oli kädet puuskassa, ja sen tummissa silmässä oli víttuuntunut katse. Eikä ihme. Samanlainen ilme mulla oli varmaan ollut, kun näin sen suutelemassa Ilaria himansa portailla.
"Anna tulla sitten", Enni tuhahti ja katsoi mua, "puhu suus puhtaaks."
"Sä käsitit väärin", mä töksäytin, ja sytytin tupakan, koska hermostutti niin vítusti.
"Ja mitä mä käsitin väärin? Halusit verestää vähän vanhoja muistoja eksäs kanssa vaikka tuore tyttöystävä oli samassa talossa?" Enni puuskahti.
"En", mä totesin ja vedin hatsin kädet vapisten, "mun ja Jonnan välillä ei tapahtunu mitään. Ei hélvetti mitään."
"Mistä mä voin tietää että sä puhut totta? Te nukutte vähissä vaatteissa vierekkäin.. ja mitään ei tapahtunu? Sä olit illalla niin kännissä, että mitä tahansa ois voinu tapahtua ja kenen kanssa tahansa", Enni äyski mulle loukkaantuneeseen sävyyn.
"Kysy vaikka Jonnalta!" mä ärähdin. "Miksu riisu siltä housuja mutta sammu kesken kaiken. Ja sitten me tanssittiin ja se tuli mun viereen nukkumaan. En mä tiedä, missä sä olit sillon jos et kerta ollu näkemässä."
"Juttelin Lauran kaa myöhään illalla partsilla", Enni vastasi, "ei hélvetti, en mä tiedä uskonko mä sua." Sanojensa jälkeen se puisteli päätään ja huokaisi.
"Siinä ei tapahtunu mitään", mä vastasin ja jatkoin röökin polttamista, "Enni, usko mua. Mä en koskaan vois pettää sua. En ikinä."
"Ja miks muka?" se kysyi ja katsoi mua tummanruskeilla silmillään.
"Koska sä oot mun elämäni nainen", mä sanoin oltuani hetken vaiti. Mun ääni oli karhea ja rööki vapisi mun kädessä. Enni jäi katsomaan mua, mutta sen ilme oli erilainen. Hämmentynyt. Mutta ehkä onnellinen. Jos osasin tulkita sen ilmettä oikein.
"Ja miten mä voin olla varma, että sä todella tarkotat tota?" se sanoi hiljaa, ja katto maahan. Mä tumppasin röökin, ja käännyin selin.
"Luottamalla muhun", mä sanoin sitten, ja harpoin autovanhusten luo. Ei hélvetti, jos Enni ei luottanut muhun, mä menettäisin sen. Mä rakastin sitä. Víttu. Myönsin sen nyt vihdoin itelleni. Se todella taisi olla mun elämäni nainen. Koirahullu, mustasukkanen idiootti. Mutta mä rakastin sitä ja halusin sen lähelleni. Mä en ikinä ois voinu pettää sitä. Mun olo oli hutera, ja sitten mä menin niiden autojen luo. Sen yhden takakontissa oli bensakanisteri. Mä otin kanisterin, avasin sen, ja roiskin bensan kaiken kolmen auton päälle. Ja taskussa mulla oli tulitikut. Yks raapasu, ja tarkkaan tähdätty heitto. Ja taas mä katselin, kuinka liekit roihahti bensan voimasta. Autojen moottoreissa oli vielä vanhaa bensaakin. Ne rätisi ja roihusi. Mä juoksin pois niiden luota. Sinne, missä Enni oli. Mopo oli onneks tarpeeks kaukana. Tuli saattais kyl sytyttää puutkin, mut sitten pitäis vaan ajaa pois. Hélvetti. Mä harpoin Ennin luo ja liekit roihusi kauempana.
"Ville", Enni älähti ottaen pari askelta mun luo, "mitä sä oot tehny?"
"Sytytin autoja tuleen", mä totesin sitten, "yhtä hyvin mä voin olla linnassa, jos sä jätät mut nyt."
"Älä viitsi", Enni parkaisi, "hélvetin typerys."
"Niin oot säkin jos et usko mua", mä sanoin.
"Ehkä mä oon typerys", Enni sanoi, "mutta mä uskon sua."
Se tuli lähemmäs ja tarrasi mua kauluksista.
"Sä et voi sytytellä paikkoja tuleen! Sä joudut linnaan", se sähähti sitten.
"Ihan sama", mä sanoin, "pyromaani ei voi itelleen mitään."
Autot roihusi ja Enni tuijotti mua ja silläkin oli liekit silmissä.

---

E

Ville oli vienyt minut metsään ja sytyttänyt autovanhukset tuleen. Maasto oli kuivaa, koko metsä saattaisi syttyä Villen takia tuleen. Minä puristin sen kauluksia ja tuijotin jätkää silmiin vihaisena ja sekavana, krapulaisenakin. Eilinen oli mennyt minultakin yli, mutta en sentään ollut mennyt nukkumaan eksäni viereen. Ilaria ei ollut kylläkään edes näkynyt bileissä, mutta vaikka se olisi siellä ollutkin, se olisi saanut minulta vain turpaan. Minä olin Villelle niin vihainen, että olisin mielelläni sysännyt sen autojen sekaan palamaan hengiltä ja tuhkat heittänyt jätelavalle, mutta jostain syystä vihani alkoi laantua. Ville oli sanonut, että olin sen elämän nainen. Sitten se oli mennyt sytyttämään ne autot tuleen. En voinut muuta kuin uskoa sitä, ja halusin uskoa, koska kyllä kai minunkin oli myönnettävä, että Ville taisi olla elämäni mies. En halunnut oikeasti pois sen lähetä, mutta olin luullut, että se pérkeleen pyromaani, johon taisin olla rakastunut, oli pettänyt minua jonkun halvan lúntun kanssa, joka oli kaiken lisäksi lenkkikaverini. Ville ei kuitenkaan ollut pettänyt minua... ja se oli helpottavampaa kuin mikään ikinä. Päästin irti Villen rinnuksista ja käännyin selin puistellen päätäni.
"Et sä voi sytyttää paikkoja tuleen, oikeesti!" sanoin ja käännyin taas jätkän puoleen. "Varsinkaan täällä! Koko mettä palaa kohta!"
"Tää keskustelu on käyty jo sataan kertaan!" Ville sanoi sitten. "Soita palokunta!"
"Hei, mä en sun rovioitas ala sammuttelemaan", sähähdin sitten, "herra on hyvä ja soittaa ihan itse! Me tullaan mettään selvittämään meidän asioita - ja mitä sä teet, sytytät autoja tuleen!"
"Vähemmästäkin sitä menee ihminen sekaisin kun syytellään ties mistä", Ville vastasi tuimana.
"No kai sitä vähemmästäkin tulee epäilyksiä kun löytää poikaystävänsä makaamasta eksänsä kyljessä kiinni!" minä vastasin sitten happamana.
"Mun ja Jonnan välillä ei tapahtunu mitään", Ville ärähti, "kuinka monta kertaa se pitää sanoa?"
"Aika monta", minä tokaisin, "mitäs menit nukkumaan sen kanssa. Tai tekemään jotain muuta."
"Voi hélvetin hélvetti, eiks me sovittu tää jo kerran?" Ville kysyi ja astahti lähemmäs.
"Ehkä, mutta tää alko ihan muusta tää tappelu", sanoin ja tuijotin Villeä silmiin.
"Miks me tapellaan koko ajan?" Ville kysyi sitten ujuttaen kätensä niskaani ja vetäen minut lähemmäksi itseään. Minä tuijotin jätkää tiivisti silmiin.
"Koska sä oot pérseestä", minä vastasin ja peruutin, ja Ville peruutti myös kohti tien reunaa.
"Niin säkin", Ville totesi, "ei sun kaa voi keskustella. Alat heti riehua."
"Ja sä alat sytytellä tavaroita ja rakennuksia tuleen", sanoin sitten, "ei hélvetti, mitä mä oikeesti näen sussa?"
"Ja mitä mä sussa?" Ville sanoi. "Hélvetin mustasukkainen riidanhaluinen koirienrakastaja.."
"Vítun mustasukkainen pyromaaninen kaljanystävä", vastasin. Sen jälkeen me ei sanottu mitään. Me oltiin asteltu ihan tien reunaan, ja sitten Ville painoi huulensa huulilleni. Vastasin suudelmaan, joka oli omistava ja kova. Liu'utin kynteni Villen niskaan ja painoin ne siihen. Jätkä painoi minut tiiviisti lähelleen, ja sitten me kaaduttiin kanervikkoon niin että humahti. Savun haju tunkeutui sieraimiin ja autonromut räsähteli ja risahteli kauempana, muutaman sadan metrin päässä. En ollut vieläkään leppynyt. Olin yhä vihainen Villelle. Ja siksi aloin repiä siltä hupparia pois. Sitten pysähdyin hetkeksi.
"Ville", sanoin ääni käheänä, "ne autot palaa."
"Mitä sitte?" Ville tokaisi, ja tarttui farkkucaprieni vyöhön ja avasi sen vauhdilla.
Meidän otsat oli vastakkain ja me tuijotettiin toisiamme uhmakkaasti silmiin maatessamme kanervikossa. Revin Villeltä t-paidankin pois ja vedin oman toppini pääni yli. Nakkelin vaatteet jonnekin lepikkoon, enkä välittänyt víttuakaan siitä, että ne meni likaisiksi. Sitten tartuin Villeä niskasta ja painoin taas kynnet kiinni siihen. Ville veti housut jalasta ja painautui ihan kiinni minuun. Maassa oli likaista, siellä oli nurmikkoa ja kasvoi kanervia. Kumpaakaan meistä ei kiinnostanut edes se, että ne autot oli liekeissä ihan lähellä. Me maattiin ensimmäisen kerran keskellä metsää. Kanervat ja varvut meni lyttyyn meidän alla, harmaat farkkucaprini tuli ruohikosta ihan vihreiksi ja Villen nilkoissa olevista farkuista putoili tulitikkuaskit ja röökit pitkin metsikköä. Lopulta Ville makasi päälläni. Minulla oli kynnet yhä sen niskassa kiinni. Siihen jäisi varmaan jälkiä. Ville hengitti syvään, minä hengitin sen kanssa samaan tahtiin. Savu tuoksui yhä lähempänä ja liekkin nuoli jo autojen vieressä olevia puita.
"Enni", Ville sanoi sitten, "mä taidan olla rakastunut suhun."
"Kuule Ville", vastasin, "niin mäkin suhun."
Me maattiin vielä hetki paikallaan päällekkäin, hengittäen samaan tahtiin. Sitten me noustiin, keräiltiin vaatteet ja puhdisteltiin itseämme kaikesta siitä páskasta mikä maasta oli tullut. Siinä samalla tajusin, että eilen kaikkien bileissä heittämä oletus oli tullut todeksi tänään. Ei hélvetti, me oltiin kuin oltiinkin harrastettu seksiä keskellä metsää. Ja taustalla roihusi kolme vanhaa autoa räjähdyspisteessä.
"Soitan sen palokunnan", tokaisin sitten sukien hiuksiani, ja näpyttelin puhelimesta 112. Ville keräsi röökinsä ja muut romppeensa maasta. Selitin tilanteen, ja ne lupasi lähettää auton paikalle. Pyysivät jäämään odottamaan palokuntaa, mutta ei me jääty. Me vedettiin kypärät päähän ja lähdettiin ajamaan pois. Ville ei jättänyt mitään todistusaineistoa paikalle. Ainoa jälki siitä, että me oltiin oltu siellä, oli se, että lepikossa oleva kanervikko oli taipunut muutaman metrin alueelta kaltevaksi.

Ville ajoi tuhatta ja sataa takaisin niiden kämpille. Me käveltiin vaiteliana sisälle, istuttiin olohuoneen sohvalle, jossa porukka keräili itseään. Me oltiin oltu vain tunti poissa. Risto istui nojatuolissa, ja Silja nojasi kuolleen näköisenä siihen. Risto katsoi meitä vähän oudosti. Pian olkkariin saapui Repe, jolla oli juustosämpylä kourassa. Se katsoi meitä kulmat kurtussa, kunnes sen ilme vaihtui voitonriemuiseksi. Ville mulkaisi kuitenkin Repeä sen verran varoittavasti, että jätkä oli ihan vaiti, ja istahti vain lattialle syömään juustosämpyläänsä virnistellen silloin tällöin kuitenkin meidän suuntaan. Soitin Eemelille, ja pyysin sen hakemaan. En halunnut ajeluttaa Villeä enää enempää, ja halusin selvitellä ajatuksiani kotona. Eemelin ajaessa pihaan nousin sohvalta. Ville seurasi minua ovelle.
"Nähdäänkö me vielä myöhemmin tänään?" se kysyi, ja katseli minua.
"Joo. Voin vaikka soitella", sanoin sitten.
"Ei kai me olla enää riidoissa?" Ville kysyi haroen hiuksiaan, ja sen tummasta tukasta ropisi taas ruohonkorsia, ja minulla oli pokassa pitelemistä.
"Ei varmaan", totesin sitten, ja suutelin jätkää, "älä joudu hankaluuksiin. Ja anteeksi siitä sun paidasta, jonka heitin sinne pönttöön."
"En, ja ei se haittaa. Olavi pelasti ja kuivatti sen", Ville lupasi virnistäen, "nähään."
Kävelin kuistin portaita alas. Olin heittänyt Villen paidan raivopäissäni pönttöön. Minun oli tehnyt toisaalta mieli polttaa se, mutta se olisi ollut kunnianosoitus pyromaanipoikaystävälleni, jolle olin ollut sinä hetkenä aivan sáatanan vihainen. Nyt vihani oli kuitenkin laantunut. Minun ja Villen välienselvittely ei ollut kyllä sujunut ihan tavanomaiseen tyyliin. Kävelin Eemelin kevarille rauhallisesti, ja veljenikin tölläsi minua hieman kummeksuen, muttei sanonut vielä mitään. Kerrankin Eemeli piti turpansa kiinni. Eemeli ajoi rauhalliseen tyyliinsä meille, ja minä menin sisälle käymään suihkussa ja vaihtamaan nuhjuiset vaatteeni. Otin Surun ja Dingon hihnaan, ja lähdin lenkille. Se oli yleensä paras tapa selvitellä ajatuksia. Kävelin yhden vakituisista lenkkipoluistani, ja palatessani kämpille, oli Aslak minua vastassa norkoilemassa meidän rivitalon pihatien päässä.
"Aslak, moi!" huikkasin, ja vapaana kulkevat Dingo ja Suru juoksivat liehakoiden pojan luokse. Menin itse perässä.
"Terve", poika sanoi ja rapsutteli koiria, jotka hännät heiluen pyörivät ympyrää jätkän jaloissa, "aattelin tulla kattoon, ootko kotona. Voisin tulla teille kahville, jos sulla ei oo muuta?"
"Ei oo ei", sanoin sitten, "tuu vaan. Ei ollakaan nähty hetkeen. Varmaan Olavin mökillä viimeks."
"Jep", Aslak tuumasi, kun lähdimme kävelemään meille päin, "me käytiin Lapissa ukin luona."
"Arvasinkin jotain semmosta", hymähdin, "no, auttoiko se Lapin kuumeeseen? Se taitaa olla aika vakava tauti. Miten sitä voi lievittää?""
"Se on", Aslak naurahti, "mutta kivaa siellä oli ja rentouttavaa, kuten aina. Ja Lapin kuumeeseen ei auta muu kuin Lappiin muutto. Tai ainakin se, että käy siellä mahdollisimman usein. Mut mites täällä? Mites sä ja se sun Villes?"
"Mä voin kertoa kun päästään sisään", vastasin sitten, "tulossa on nimittäin aika pitkä juttu."
"Okei. No, kerro vaan kaikki, kyllä mä kuuntelen", Aslak sanoi hymyillen, ja me astuttiin ovesta sisään kahden koiran jäljessä.

Pistin kahvinkeittimen päälle. Eemeli ei aavistanut, että Aslak oli tullut juorujen perässä, joten kyyläveljeni meni leikkaamaan nurmikkoa takapihalle. Aslak istui pöytään, ja tarjosin sille donitseja, joita äiti oli eilen näemmä leiponut. Kun kahvi oli valmista, kaadoin meille molemmille kupilliset ja kävin itsekin istumaan. Join yleensä mieluummin teetä kuin kahvia, mutta tänään oli vähän poikkeuksellinen päivä ja kahvikin kelpasi minulle. Aslak söi donitsiaan, ja katseli minua kaikkitietävillä sinisillä silmillään.
"No, kerro nyt", se kehotti sitten, "mä nään, että jotain on selkeesti tapahtunut."
"Aika hélvetisti on tapahtunut", huokaisin sitten, ja hörppäsin kahvia, "mistäköhän mä ees alottasin?"
Listasin Aslakille kaikki tapahtumat siitä alkaen, kun se oli ollut kanssamme mökillä. Siihen kuului varastopoltto ja paljon muuta. Ja viimeisenä eilisen ja tämän aamun tapahtumat.
"Ja sitten Ville heitti meidät metsään selvitteleen välejä ja sytytti kolme vanhaa autonrämää tuleen", sanoin lopulta puistellen päätäni. Aslak kohotti kulmiaan.
"Oho", se tuumasi, "no, mitäs sitten? Suutuitko sä?"
"Suutuin, tietysti", vastasin, "huudettiin ja sätittiin puolin ja toisin ja.."
"Ja mitä?" Aslak kysyi kallistaen päätään kuin utelias koirapentu.
"Ja hässittiin keskellä metsää. Jos näin kaunistelematta saa sanoa", tokaisin sitten irvistäen.
Aslakin ilme oli näkemisen arvoinen.
"No... johan", se totesi sitten hämmentyneenä hörpäten kahvia kuin laannuttaakseen yllättynyttä oloaan. "Teillä on... mielenkiintoinen suhde."
"Vähän liiankin mielenkiintoinen", huokasin sitten, "enkä tiiä, miten tästä jatkuu. Villen ja mun pitäis esittäytyä pariskuntana illanistujaisissa täällä."
"Se voi olla aika jännää ton jälkeen", Aslak tuumasi päätään pyöritellen, "huh huh."
"Sanoppa kuule muuta", myötäilin sitten sipaisten muutaman hiussuortuvan ojennukseen, "tää kesä on ihan omituinen. Ihan häiriitynyt."
"Sama pätee varmaan Villeenkin", Aslak nauroi, "omituinen ja häiriintynyt."
"Totta", hymähdin, "mutta se on puoleensa vetävä ja.. musta tuntuu, että se on mun elämäni mies."
"Sitten sitä ei kannata haaskata", Aslak tuumasi, "koitat sen kanssa. Jos teidän suhde toimii, niin mikäs siinä. Ja rehellisesti sanottuna, Enni.. mä oon tuntenu sut ala-asteelta saakka ja nähnyt sut niin Markuksen, Jonin kuin Ilarinkin kanssa.. mutta mä en oo koskaan nähny sua noin aidosti ihastuneena. Kaikki sun tunteet Villeä kohtaan näyttää puhtaasti aidoilta ja sydämestä tulevilta."
"Älä muistuta Jonista", parkaisin sitten. Joni oli ollut yksi poikaystäväni, äärimmäisen ripustautuva tyyppi ja omistushaluinen. Onneksi Ville ei ollut tippaakaan sellainen.
"Unohda nyt ne kaikki edelliset, mainitsin ne vaan ohimennen", Aslak nauroi, "ja muista, mitä mä sanoin. Mun pitää nyt varmaan lähteä, me ollaan menossa Ninnin kanssa leffaan.
"Kai te seurustelette jo?" utelin sitten ohimennen noustessani yhtä aikaa Aslakin kanssa pöydästä.
"Ei", poika hymähti hieman surullisesti, "mutta saa nähdä, saa nähdä.. josko tänä kesänä sitten."
"Olis kyllä jo aikakin", hymyilin ja saatoin ystäväni ovelle. Aslak lähti kävelemään kotiinsa päin, ja minä jäin sisälle pyörimään toimettomana astellen ympäriinsä kuin huoneeton tonttu.

Lähettäjä: nukkapantteri 
Päivämäärä:   23.4.12 08:03:45

jeeeee ! mahtava pätkä taas (:

Lähettäjä: ZORRO 
Päivämäärä:   23.4.12 15:34:46

vierotusoireet taltutettu !! <3

Lähettäjä: h 
Päivämäärä:   23.4.12 16:26:17

pätkien pituudet ja laatu kyllä korvaa sen odottamisen!

Lähettäjä: hernerokka 
Päivämäärä:   23.4.12 16:26:41

aivan mahtava pätkä taas!

Lähettäjä: amalia 
Päivämäärä:   23.4.12 19:27:06

vooooi vitsi miten ihana pätkä! en osaa oikee sanoo muutku et oot mieletön kirjottaja! :)

Lähettäjä: Meriadoc 
Päivämäärä:   23.4.12 19:42:33

Lähettäjä: h
Päivämäärä: 23.4.12 16:26:17

pätkien pituudet ja laatu kyllä korvaa sen odottamisen!

Lähettäjä: soc 
Päivämäärä:   23.4.12 20:43:35

<33 ei voi muuta sanoa ku ihana <33

Lähettäjä: Elisa 
Päivämäärä:   24.4.12 15:53:06

Äkkiä lisää, tää on uskomaton <3

Lähettäjä: ZORRO 
Päivämäärä:   26.4.12 22:50:11

olipas pudonnu ! O: UP

Lähettäjä: jebou 
Päivämäärä:   27.4.12 14:44:31

jatkoooo (=

Lähettäjä: Sini 
Päivämäärä:   27.4.12 19:30:27

Hihi, luin taas, ihana pätkä! Rakastan sun tyyliäs kirjottaa, se on sellanen kevyt ja samaistuttava.... Virheitä en löytänyt :) Ja tosiaan propsit kans pätkien pituudesta! Ihana :) Jatkoa!

Lähettäjä: Minä :) 
Päivämäärä:   27.4.12 20:18:15

ooih, mä niin tykkään näistä <3 kirjotat tosi hyvin ja toi juoni menee sopivasti eikä töki missään ja on tommonen... hyvä <33 luin kaikki osat tähän asti putkeen parissa päivässä :D ja jatkoa? :))

Lähettäjä: .. 
Päivämäärä:   28.4.12 17:52:21

up! :)

Lähettäjä: :) 
Päivämäärä:   29.4.12 11:07:17

tykkään ihan älyttömän paljon!! jatkoo!! <3

Lähettäjä: ~böö^ 
Päivämäärä:   29.4.12 18:56:59

upitus :3

Lähettäjä: kokkihattu 
Päivämäärä:   29.4.12 20:10:12

uppista :)

Lähettäjä: :)) 
Päivämäärä:   30.4.12 15:18:05

up ja hyvät vaput kaikille! :)

Lähettäjä: ZORRO 
Päivämäärä:   30.4.12 22:31:49

Up :)

Lähettäjä: ZORRO 
Päivämäärä:   1.5.12 11:15:55

Up :):)

Lähettäjä: ~böö^ 
Päivämäärä:   1.5.12 15:19:56

millos jatkoo? :)

Lähettäjä: nonom 
Päivämäärä:   1.5.12 17:14:13

lisäälisää (::

Lähettäjä: ZORRO 
Päivämäärä:   1.5.12 19:53:47

Pakkomielle nostaa :D

Lähettäjä: aarnikettu 
Päivämäärä:   1.5.12 23:34:50

Hyvät vaput kaikille ihanille lukijoille! ♥ Kiitos, kun ootte jaksaneet pitää tätä ylhäällä. :)

Toivottavasti kaikilla oli kiva vappu, allekirjoittanut istui kotona kuumeessa, eikä päässyt vappupirskeisiin, joten aikaa jäi hengata koneen ääressä, joten jatkoa on luvassa lähipäivinä.. ;)

Lähettäjä: ZORRO 
Päivämäärä:   2.5.12 15:34:33

Jee :)

Lähettäjä: ~böö^ 
Päivämäärä:   2.5.12 17:24:12

up! :)

Lähettäjä: ZORRO 
Päivämäärä:   2.5.12 20:53:09

Up :)

Lähettäjä: ~böö^ 
Päivämäärä:   3.5.12 16:30:11

upitus ^^

Lähettäjä: mie 
Päivämäärä:   3.5.12 21:39:34

upupupupupupupup

Lähettäjä: nukkapantteri 
Päivämäärä:   4.5.12 10:08:17

caaaan't wait

Lähettäjä: ~böö^ 
Päivämäärä:   4.5.12 13:30:21

äöh, äkkiä sitä jatkooo :Dddd

Lähettäjä: nomnom 
Päivämäärä:   4.5.12 23:56:54

upup(::

Lähettäjä: hanoi 
Päivämäärä:   5.5.12 14:55:25

Tää on aivan ihana tarina! <3 Tulee ihana kesäfiilis ku tätä lukee ja muutenki upeeta tekstiä. Erilainen, mielenkiintone juoni ja kivat hahmot ja... Jatkoo! :)

Lähettäjä: ZORRO 
Päivämäärä:   5.5.12 21:55:48

Up :)

Lähettäjä: aarnikettu 
Päivämäärä:   6.5.12 01:11:07

Kiitos kaikille ihanille lukijoille ja kommentoijille, jotka on jaksanu tätä lukea ja pitää ylhäällä! ♥ :) Tässä jatkossa kestikin oletettua pitempään, onnistuin sähläämään niin, että koko uus pätkä poistui, ja se piti kirjoittaa kokonaan alusta. No, ei hätää, kirjoitin uuden, pidemmän ja ainakin kolme kertaa paremman pätkän kuin se kadotettu ;) Tässä on toimintaa ja tunteilua. Toivottavasti tykkäätte!

Ja asiahan on niin, että tää tarina alkaa olemaan vähitellen loppusuoralla. Pari pätkää kyllä vielä tulee, mutta sitten on Kyyhkyn ja Variksen stoori lopussa... ainakin tältä erää. :) Mutta katsellaan sitten lähempänä loppua.

---

V

Porukka alkoi vähitellen valua meiltä pois. Miksu ja Olavi jäi mun seuraks siivoomaan - meidän kämppä oli aika kamalassa kunnossa. Me keräiltiin pulloja ja tölkkejä pitkin kämppää, ja annoin ne Miksulle - se oli aina persaukinen ja tartti kuitenkin rahaa. Miksu oli yöllä myös oksentanu mun vanhempien makkarin lattialle, ja mä pistin sen siivoomaan ne yrjöt ja imuroimaan koko kämpän siitä hyvästä. Muut oli sentään onnistuneet laattaamaan vessaan - ja hyvä niin. Mun porukat tuli tänään himaan, enkä mä halunnu, että ne näkis kämpän ihan kamalassa kunnossa. Ei tää kuitenkaan ollut oikeestaan mun talo, joten mun mielestä oli ihan kohteliasta pitää se asiallisessa kuosissa, kun mut nyt kerran oli porukoiden talonvahdiksi uskallettu jättää. Me kerättiin myös kaikki roskat kämpästä. Niitä tuli varmaan melkeen neljä jätesäkillistä - pahvimukeja, kaljalavojen pahvipáskoja, pizzalaatikoita ja mitä lie. Se kerto jo aika paljon siitä, kuinka sotkunen Lokkikallion juoppojengi osas olla. Tai no, kuinka sotkusia me osattiin olla, sillä kai mäkin siihen juoppojengiin sitten kuuluin. Hyviä tyyppejä ne oli, ei siinä mitään. Me raahattiin Miksun kanssa jätesäkit meidän roskakatokseen. Mä olin ajatuksissani. Mä mietin Enniä - yllätys. Eilinen vaan pyöri mun päässä. Miten tää kaikki oli menny tähän? Miten mä olin voinu rakastua ihmiseen, jota mä olin aluks vaan vältelly ja inhonnu? Kaikki oli niin sekavaa, eikä eilinen viinanjuonti ainakaan ollu yhtään auttanut asioita. Kun mä heitin viimesen jätesäkin jätelootaan, mä ihan ajatuksissani kaivelin taskusta sytkärin, ja aloin räpläämään sitä. Miksu tuijotti vieressä kulmat kurtussa.
"Ville, älä ees aattele", se tokas sitten, ja mä havahduin.
"Mitä? Aattele mitä?" mä kysyin hölmistyneenä sytkäri kädessä.
"Älä nyt ala polttamaan tota, kun me just saatiin kaikki roskat kerättyä sinne", Miksu virnuili.
Ai. Sitä.
"En mä aatellutkaan", mä töksäytin sitten, ja lähdin kävelemään roskakatokselta pihatieltä talolle päin. Miksu seurasi mua, yhä kulmat kurtussa, mietteliäs ilme kasvoillaan. Me käytiin istumaan meidän talon portaille, ja sytytettiin tupakat.
"Sun ja Ennin välillä tais käydä vähän muutakin ku se Jonna-episodi", Miksu totesi sitten. Se oli jaksanu istua portailla paikoillaan ehkä puoli minuuttia, nyt se taas pyörähteli portailla ja roikkui kaiteella ku joku hélvetin ADHD-apina.
"No joo", mä myönsin sitten, ja edellisen röökin palaessa loppuun kaivon askin esiin ja otin toisen, "kävihän siinä vähän kaikenlaista."
"Anna tulla", Miksu sanoi sitten, ja kattoi mua pää kallellaan kuin utelias koiranpentu. Mä hymähdin vaan, ja vedin pari hatsia röökistä, ennen ku sanoin mitään.
"Saitko sä sen selätettyy?" Miksu heitti sitten vitsillä, mutta mun ilme kertoi sille enemmän kuin tuhat sanaa, ja siitähän se vasta villiinty. Se hyppi portailla ja meinas lentää kaiteen yli mun mutsin kukkaistutuksiin.
"Ei hélvetti, Ville, víttu mikä pukki sä oot!" se nauroi sitten, ja läimäisi mua toverillisesti selkään. "Mä tiesin, mä arvasin!"
"Mitä sä arvasit?" Olavi kysyi. Se tuli ovesta pihalle röökille selkeän uteliaana. No voi hélvetti. Sen siitä sai, kun omisti liian uteliaita kavereita.. ei ne kyllä vetäneet vertoja sille Ennin kyttääjäveljelle, mutta aika läheltä liippasivat kuitenkin.
"Että Ennille ja Villelle tulee vielä jotain", Miksu mylväisi sitten.
"Oho, no niin! Sitähän mäkin sanoin", Olavi nauroi, "varis ja kyyhky."
"Olavi, turpa kiinni", mä tiuskaisin sitten, mutta virnuilin kuitenkin, "vihaan noita sun lintujuttujas. Ihan pseudotiedettä!"
"No mutta oikeessa me oltiin Miksun kaa silti", Olavi sanoi, ja istui mun viereen portaalle Miksun yhä sählätessä omiaan seisaaltaan, "no, koska te alatte seurustella?"
"Me seurustellaan jo", mä sanoin sitten, ja jätkien ilmeet ois pitäny saada tallennettua.
"Ja millon sä aijoit kertoo tän sun parhaille kavereille?" Miksu meuhkasi, ja tönäs mua leikkisästi kylkeen, "Kauanko te ootte seurustellu ilman että me tiedetään mitään?"
"Eilisestä saakka", mä nauroin sitten, ja jätkiä hymyilytti.
"Ei hélvetti. Oot sä kyllä aika jätkä", Olavi totes puistellen päätään.
"Ja liittyy tähän vielä yks juttu", mä sanoin sitten, "mutta jos mä sanon sen, lupaatte ettette naura."
"Okei, me luvataan", Olavi vannoi, ja vilkaisi Miksuun.
"Mä en kyllä voi luvata mitään", se virnuili, mutta mä vaan näytin keskisormea sille.
"Ennin porukat haluu tavata mut ja mä meen niille syömään", mä totesin sitten. Olavi ja Miksu repes nauramaan. Víttu, mä arvasin, että tässä kävis näin!
"Ville, unelmien vävypoika anoppilassa käymässä!" Miksu hirnui. "Älä huoli, voitat varmasti ne Ennin vanhukset puolelles!"
"Joo, ja kohta tanssitaan jo häitä", Olavi virnuili, "varo sitten, ettet vaikka polta niidenkin roskakatosta.."
"Haistakaa nyt jo páska", mä naurahdin sitten. Kieltämättä mua hirvitti ajatus siitä, että mun pitäis mennä Ennin porukoiden kanssa syömään, mutta kyllä kai siitä hengissä selviäis. Jos ei, Olavi ja Miksu tietäis kyllä, minkälaiset hautajaiset mä haluaisin.. mutta eipä kai Enninkään porukat purematta nielleet.

Olavi ja Miksu lähti, ja me luvattiin soitella vielä tänään. Valtteri ja Viltsu ilmestyi kanssa kotiin, ja ne oli ylpeitä siitä, kuinka siistissä kunnossa kämppä oli. Me istuttiin Valtterin kanssa kahvikupit kourassa pöydän ääressä, ja Viltsu huseerasi omiaan ympäri keittiössä tanssahdellen samalla. Radiosta tuli sen lempibiisi, Juice Leskisen Viidestoista yö. Vaikka Viltsun ulkonäkö antoi ehkä jonkinlaisen rokkarivaikutelman, se oli aina tykänny Juicesta, ihan pennusta asti. Sen kuolema oli ollut sille aika kova juttu. Viidestoista yö oli itsesäälisen Suomen kansan yksi tunnusbiisi. Ja kieltämättä munkin mielestä se oli hélvetin hieno biisi.
"Pitäsköhän meidän leipoa niille jotain?" Viltsu mietti ääneen, nojaten tiskipöytään.
"Älä nyt liiottele", Valtteri totes, "sitä paitsi mistä me tiedetään, jos ne on vaikka päättänykin erota? Me ollaan täällä vastassa pullakahvien kanssa, että joo, juhlitaan sitä että kirjotatte eropaperit!"
"No sehän ois tavallaan sovun ele", Viltsu puolusti, "että ne pystyis eroamaan sovussa ja sillee."
"Jos nyt vaan keittäisit lisää kahvia", mä totesin, "en usko, että ne tarttee muuta."
"Mä kyllä taidan tästä lähtee", Valtteri sanoi nousten ja laittaen kuppinsa tiskialtaaseen, "sanokaa porukoille terveisiä, oli tilanne mikä tahansa. Moro."
Valtteri otti rotsinsa naulasta, ja lähti menemään. Mä jäin istumaan pöytään, ja Viltsu pisti lisää kahvia porisemaan, istuen sitten mua vastapäätä. Se tuijotteli mua siskon tietäväisellä katseella, kulmat koholla ja silmät miltei uteliaisuudesta kiiluen, ja mä tuijotin takasin.
"No?" mä töksäytin sitten, pyöritellen puolityhjää kahvikuppia käsissäni.
"Aattelin vaan, että mites se sun rakkautes kohde?" Viltsu sanoi sitten hymyillen ovelana.
"Mitä siitä?" mä kysyin, ja katsoin sitä takaisin, mitäänsanomaton ilme naamallani.
"No aattelin vaan, että kuka se on ja sillee", Viltsu hymähti, "kyllähän mun pitää tietää."
"Ja miks pitäis?" mä sanoin sitten.
"No ainahan me ollaan kaikesta puhuttu", Viltsu sanoi, "oonhan mäkin sulle kaiken kertonu."
"Niin oot kyllä", mä myönnyin, "muistan sen, kun ala-asteella olit ihan lämässä Miksuun ja roikuit meidän perässä koko ajan aina kun Miksu ja kumppanit oli käymässä täällä.."
"Ville! Älä muistuta tosta!" Viltsu kirkaisi nauraen. "Mua hävettää!"
"Ja syystäkin", mä nauroin, "kerran kun Miksu oli meillä yötä, sä hiippailit yöllä mun huoneeseen 'ettimään jotain paitaa' vaikka stalkkasit oikeesti nukkuvaa Miksua. Miksu oli ihan hädässä eikä meinannu uskaltaa tulla meille enää sen jälkeen!"
"Ville", Viltsu vaikeroi, "oo hiljaa nyt."
"Vaikka nykyään mä uskon että Miksulla ei olis mitään sitä vastaan, vaikka sä stalkkaisitkin sitä kun se nukkuu", mä kiusasin sitten pikkusiskoani, ja Viltsu läimäisi mua naamalle ilme myrtsinä, vaikka mä näinkin, että sitä hymyilytti.
"Älä nyt koita vaihtaa aihetta", se sanoi sitten vaativaan sävyyn, "tunnenko mä sen? Sen sun tyttöystävän?"
"Ei se ole..", mä aloitin, kunnes tajusin, että hélvetti, olihan se. "Tai siis on."
"Eli te seurustelette!" Viltsu hihkaisi. "Nyt, Ville, nimeä kehiin!"
"Enni Lähteensalo", mä huokaisin sitten, "en tiiä, tunnetko."
"Joo, kyllä mä sen taidan tietää", Viltsu tuumi sitten, "Lehtosen Lauran kavereita?"
"Jep", mä sanoin, "taitavat olla parhaita kavereita."
"No niin Ville, koska sä tuot sen näytille tänneki?" Viltsu naureskeli.
"Jos välillä siirryttäis suhun", mä totesin sitten kumartuen pöydän yli lähemmäs systeriäni, "kai sä olit viime yönä Eerolla, etkä missään muualla? Oon kuullu vähän juttua, että Väänäsen Arikin ois kiinnostunu susta.."
"Ville!" Viltsu parkaisi taas. "Olin ihan Eerolla, kuule. Ei mun asiat kuulu sulle."

Mä vaan virnuilin, mutten ehtiny sanoo vielä muuta, kun auton ääni kuului ulkoa. Ikkunasta näky, kuinka faijan musta bemari kaarsi pihalle niin että hiekka pöllysi. Ovi kävi, ja taas kuului auton ääntä, ja bemari kiisi renkaat hiekkaa juoksuttaen pihatietä jonnekin. Viltsun ilme muuttui aavistuksen jännityneeks, ja mä tiesin, että nyt oli joku pielessä. Pian mutsi kompuroi viininpunasen matkalaukkunsa kanssa eteisestä sisälle. Sen hiukset oli sekasin, ja meikki hutiloiden laitettu. Se jätti laukun eteiseen, ja hoippui ihan aaveen näkösenä pöydän ääreen.
"Se jättää mut", mutsi totes, "se ajaa mut ulos täältä."
Me oltiin Viltsun kanssa vaan hiljaa, mutta sitten Viltsu meni halaamaan sitä.
"Voi mutsi", se huokas, "mä laitan sulle kahvia."
Viltsu meni kahvipannulle, ja kaatoi siitä valmista kahvia mutsille kuppiin, tyrkäten sen sen eteen. Mutsi otti tärisevin käsin kiinni kupista, ja hörppäs. Mä mietin, oliko se juonu. Toivottavasti ei. Oikeastaan mä toivoin, että tää ero faijasta sais mutsin taas ruotuun. Että se lopettais juomisen, muuttais johonkin kivaan kämppään ja löytäis uuden miehen. Faija vois elää naisensa kanssa, ja mä voisin muuttaa pois kotoa ilman tappelua. Se ois hyvä.
"Kakskyt vuotta naimisissa", mutsi huokas, "ja sillä on uus nainen. Ollut jo vaikka kuinka kauan. Kuinka tyhmä ja sinisilmäinen sitä ihminen voi olla?"
Hélvetin tyhmä, sillä mä olin huomannu sen faijan uuden naisen jo aikoja sitten, ja maininnu siitä kertaalleen muutama viikko sitten sen tappelun yhteydessä, ja mutsi oli tajunnu sen vasta nyt. Mä huokaisin itsekseni, ja jatkoin nyt tyhjän Muumipappa-mukin pyörittelyä pitkin pöytää. Kohta se varmaan tippuis mun käsistä, ja menis páskaks, ja sit vítuttais vielä enemmän.
"Teidän täytyy sitten valita, kumman kanssa te jäätte", mutsi sanoi yhtäkkiä, "ettehän te kauaa joudu olemaan kummankaan hoteissa, niin isoja ootte jo, mutta vähän aikaa kuitenkin.."
"Minne faija meni?" mä kysyin sitten, ja katoin ikkunasta. Ei näkyny bemaria lähimaillakaan.
"Sen lútkansa luokse kai", mutsi äyskäisi sitten, ja nyt mä näin, että surun ja järkytyksen, pettymyksen, tilalle alkoi tulla viha. Viltsu halasi sitä uudestaan.
"Mä lähden", totesin sitten, ja nousin pöydästä, "turha ootella takasin. Mutsin ois varmaan hyvä olla nyt hetken aikaa itekseen."
"Ville on oikeessa", mutsi sanoi, ja vilkaisi Viltsua, "kiitos."
Enempää mä en jääny kuunteleen, mä vaan otin kypärän ja takin naulasta, tungin kaiken tarpeellisen taskuihin, kävelin ovesta ulos mopolle ja lähdin ajamaan. Ajatukset sekaisin mä ajoin, ja jotenkin mä harhauduin Ennin himan lähellä olevan S-marketin parkkipaikalle. Mä pysäytin mopon ovien lähelle, ja poltin pari röökiä helpottaakseni vítutusta. Sitten mä soitin Ennille, eikä mennyt kauaakaan, kun se käveli mun luokse. Sen ilmeestä näki, että se tiesi, että mua vaivasi jokin. Se tuli mun luokse ja suuteli. Enkä pistänyt sitä pahakseni ollenkaan. Se oli se mitä mä just nyt tarvitsin.
"Mikä sulla on?" Enni kysyi sitten heti.
"Mutsi ja faija eroaa", mä totesin, "ei mua se ero niin muuten, mutta se, miten aikuiset ihmiset hoitaa asiat.. faija heittää mutsin ulos kämpästä ja pyörii vaan uuden naisensa kaa. Pistää vihaks."
"Ymmärrän", Enni tuumi sitte, "mut ollaanko me sitten hoidettu meidän suhdetta yhtään sen fiksummin?"
"Eipä kai", mä hymähdin, "heitelty teetä toisten syliin ja pistetty paitoja vessanpönttöön.."
"Ja tönitty toisia järveen ja polteltu taloja ja vedetty eksiä turpaan", Enni jatkoi hymyillen, "muuten, mun pitikin just soittaa sulle. Porukat haluais sut syömään meille nyt kohta."
"Oho", mä totesin, "mikä ajoitus."
"Joo", Enni tuumas, "ei sun oo pakko tulla, kyllä mä ymmärrän, jos sä haluut nyt vaan sulatella tota sun porukoiden juttua."
"Ei", mä sanoin, "kyllä mä voin tulla. Saan ainakin muuta ajateltavaa. Mä jätän vaikka mopon tähän, ja mennään."
"Okei", Enni sanoi, "mun porukat on vähän.. uteliaita sitten. Äläkä välitä Eemelistä."
"Joo", mä sanoin, "eiköhän me hengissä selvitä."
Ja niin me käveltiin Ässältä suoraan surman suuhun, eli Ennin kämpille.

---

E

Vanhemmilla oli tosiaan täydelliset ajoitukset aina. Juuri muutama tunti ennen Villen soittoa ne keksi, että hei, se Ennin kaverihan voisi tulla juuri tänään meille syömään! Isäni oli tohkeissaan laittamassa peurapaistia, ja äiti väsäsi punaviinikastiketta ja grillasi metsäsieniä. Kunnon gourmetruokaa. Yleensä me syötiin kaikkea ihan tavallista, mutta molemmat vanhempani pitivät ruuanlaitosta, joten välillä tuli näitä ylilyöntejä, kuten nyt. Isä oli saanut serkultaan Latelta sen ampumaa peuraa, ja nyt se oli aivan välttämätöntä ottaa pakkasesta ja tehdä, semmoisen reseptin oli Lähteensalon Esa nähnyt jossain ruokasivustolla netissä! En ollut vielä pariin tuntiin saanut soitettua Villelle, olin vaan koittanut vakuutella porukoita siitä, että ei se varmaan näin lyhyellä varoitusajalla ehtisi tulemaan... äiti vaan hössötti että no, tuskinpa se poika niin kiireinen on, eikä minulla ollut muuta vaihtoehtoa kuin soittaa. Ville ehti tosin ensin, sattumalta se oli karannut vanhempiensa erokriisiä meidän läheiselle S-marketille.. kuin kohtalon oikusta. Kohtalo tuntui useasti puuttuneen meidän suhteeseen. Jo alussa se oli kerta toisensa perään saattanut meidän samoihin paikkoihin, vaikka me ei aluksi voitu hädin tuskin katsoa toisiimme. Siksi tämä meidän suhde olikin niin outo... mutta ei sille voinut mitään, jos rakasti toista ihmistä, vaikka se olikin ärsyttävä, kyttiä pakoon mopolla ajava, ketjupolttava pyromaani. Johdatin Villen oikopolkua pitkin rivitaloalueelle, jonka sijainnin se kyllä hyvin tiesi jo ennestään. Ulko-ovella vielä pysäytin sen, ja katsoin sitä silmiin.
"Ootko sä varma että sä haluat tulla? Mä voisin kyllä keksiä jonkun selityksen, ettet sä päässy tulemaan", sanoin sitten tarttuen sitä käsistä. En halunnut pakottaa Villeä esiintymään vanhemmilleni. Me oltiin seurusteltu vasta siitä asti, kun vanhemmat oli keksineet tämän idean, eli pari päivää. Tietysti en pistänyt sitä laisinkaan pahakseni, jos rehellisiä oltiin, mutta en tiennyt, miten Ville suhtautui. Ehkä se oli tullut nyt katumapäälle, kun piinaava illallinen Lähteensaloilla lähestyi, mistä sitä tietää. Ilari oli ainakin kärvistellyt tuntikaupalla, ennen kuin se oli suostunut näyttäytymään porukoilleni.. Villessä uskoin tosin olevan sata kertaa sen verran miestä, mitä Ilarissa oli ollut tai tulisi koskaan olemaan.
"Totta kai", Ville sanoi, ja silitti hiuksiani, tosin ei mitenkään ällöttävän romanttisella tavalla, vaan perinteisen suomalaisen miehen tyyliin hieman vaivaantuneena, "ei tästä nyt enää voi perääntyä."
"Älä sitten oikeesti välitä siitä, mitä porukat puhuu", huokaisin, "kyllä mä uskon, että tää menee ihan hyvin mutta.."
"No, sitte ei muuta ku menoks", Ville sanoi, ja pöyhäisi vähän hiuksiaan parempaan asentoon, ja astui ovesta sisään. Minä irvistin itsekseni, ja astuin pojan perässä kotiini sisään.
"Äiti! Ville tuli", huikkasin sitten, ja potkaisin kengät jalastani Villen tehdessä samoin. Olihan Ville ennenkin meillä käynyt, mutta nyt siellä oli porukat kotona, ja se käänsi tilanteen täysin päälaelleen. Ei me ehditty kävellä kuin keittiöön, kun Eemeli tuli vastaan kantaen viinipulloa ulos.
"Aronen moro", se morjesti Villeä, ja läppäisi ylävitosen Villen kanssa, kadoten sitten pihalle päin, "me syödään ulkona. Vanhuksien mukaan on niin hieno ilmakin!"
Niine hyvineen Eemeli katosi viinipullo kourassaan takapihalle, jossa meillä oli pieni pöytä. Vaikka me asuttiinkin rivitalossa, takapiha oli suhteellisen tilava, ja sinne mahtui sekä pihakeinu, että grilli ulkopöytineen. Arvelinkin, että porukat tahtoi syödä ulkona - aurinko paistoi täydeltä terältä, ja kesä oli parhaimmillaan. Pian äiti ilmestyikin takapihan ovelta esiin hymy huulillaan, ja mansikkakuvioinen esiliina kesämekkonsa päällä. Minun teki mieli hakata päätäni seinään, mutta Ville otti heti tilanteen haltuun, ja lampsi äitini luo ojentaen kätensä.
"Ville Aronen moi", se hymyili, "kiva tutustua."
"Marjut Lähteensalo, Ennin äiti", äiti hymyili sitten, "mukava nähdä sinut nyt viimein! Enni ei ole oikein tahtonut kertoa mitään, mutta onneksi meillä on tuo salapoliisi perheessä, joka kertoo vanhemmillekin sitten, missä tytär oikein menee."
"Eemeli vois kyllä vähentää sitä", lausahdin sitten vaivaantuneena, mutta Ville vain virnuili.
"Joo, mun oma sisko on aika samanlainen", se totesi sitten, "mitäs meille on tarjolla tänään?"
"Ennin isä ja minä tehtiin grillattua peuraa punaviinikastikkeessa ja metsäsieniä ja perunamuussia. Ja me otetaan vähän viiniä tässä, tehän ootte alaikäsiä niin teille ei tarjoilla", äiti vitsaili ja minun teki mieli vain tunkea armaan mammani suuhun se peuranliha. Se nolasi minut ihan täysin. Villeä ei tuntunut haittaavan. Se seurasi äitiäni iloisin ilmein takapihalle, jossa isä nosteli lihoja lautaselle. Näin isäni ilmeestä, kuinka se syynäsi Villeä. Se teki aina noin. Ilari oli aikoinaan meinannut juosta isäni nähdessään heti karkuun, mutta Ville morjesti reilusti isääni, eikä ollut moksiskaan tuijotuksesta. Se teki selkeästi vaikutuksen isääni, huomasin sen taaton ilmeestä.

Se illallinen meni odotettua paljon leppoisammin. Eemeli ei kuittaillut yhtään, jutteli vaan välillä Villen kanssa mopoista ja sen sellaisesta. Ville kertoi opiskelevansa ICT-asentajaksi, ja siitäkös isäni vasta innostui, kun Ville mainitsi, että voisi haluta jatkossa olla vaikka insinööri. Isäni oli sähkötekniikan insinööri, ja hän alkoi heti mainostaa Villelle hyviä opistoja, ja melkein lupasi jo Villelle työharjoittelupaikankin omasta firmastaan. Olin lievästi sanottuna yllättynyt. Ville käyttäytyi täysin asiallisesti, eikä vaikuttanut lainkaan teennäiseltä. Minusta tuntui, että se helkkarin pyromaani jopa nautti siitä illallisesta. Minä tunsin itseni lähinnä vaivaantuneeksi, mutta samalla myös helpottuneeksi. Vanhemmat tuntuivat kerrassaan tykästyvän Villeen, ja kehuivat poikaa minulle, kun Ville ei ollut kuulemassa. Kieltämättä tämä illallinen sai minutkin näkemään Villessä ihan uusia puolia, kun tajusin, ettei se pyromaani ollutkaan vain ja ainoastaan sellainen rettelöitsijä, jollaisena olin sitä aiemmin pitänyt. Ruuan jälkeen me käveltiin Villen kanssa Ässälle. Olin ottanut kypärän mukaan, sillä Ville halusi minut mukaansa ajelemaan. Ennen kuin me lähdettiin mihinkään, Ville rapisteli tupakka-askin esiin, ja alkoi sitten polttaa röökiään hieman mietteliäs ilme kasvoillaan.
"Mikäs nyt?" kysyin sitten, katsoen poikaystääväni. "Ei kai tosta perhepäivällisestä koitunu mitään traumoja?"
"Ei toki", Ville naurahti, "sun porukat on ihan asiallisia ihmisiä. Mä vaan mietin tässä että.. jos.. samaan syssyyn sitten.."
"No, kakista ulos", totesin, ja katsoin Villeä sen kullanruskeisiin silmiin. Sillä oli nyt jotain mielessään.
"Jos tulisit käymään meillä", se töksäytti sitten, "en tiiä, onko faija kotona, mutta mutsi vois ainakin ilahtua sun näkemisestä.. se on varmaan nyt jo vähän yksinäinen ja tarttis jotain.. piristystä."
"Totta kai", sanoin sitten, "kyllä mä voin lähteä teillä käymään."
"Meillä on sitten turha odottaa mitään grillattua peurapaistia", Ville hymähti tumpaten röökin ja vetäen kypärää päähän, "hyvä jos saadaan kupilliset kahvia."
"Sä tiedät että mä pidän enemmän teestä", vinoilin sitten noustessani mopon taakse.
"Valitettavasti joo", Ville totesi, "harmi ettei se estänyt mua rakastumasta suhun."
En voinut sanoa mitään, kun Ville oli käynnisti rämisevän derbinsä, ja kaasutti pois Ässältä. Minä pidin pojasta kiinni, painauduin sitä vasten ja annoin itseni nauttia vauhdin hurmasta ja alkavasta kesäillasta. Valmistauduin myös henkisesti tapaamaan Villen äidin. En ollut koskaan nähnyt sen vanhempia - nekin olivat olleet eilen poissa kotoa. Tietysti minua vähän hirvitti astella juuri eronneen ihmisen kotiin, mutta ehkä Ville oli oikeassa, ja sen äiti tarvitsi piristystä. Niinpä me ajettiin Ässältä vauhdikkaasti omakotitaloalueelle, jossa olimme jo eilen pyörineet. Ville pysäytti mopon tuttuun paikkaan portaiden pieleen, ja kävelimme ulko-ovelle vieviä portaita sisään.
"Nyt kissatki saattaa näkyä ku ei oo niin paljoa porukkaa", se tuumasi sitten, "Liekki ja Leimu on vähän sellasia, ettei ne tykkää ihmismassoista.. toisin kun se sun koiras. Taitaa olla ku kala vedessä ihmisten keskellä."
"No joo", hymähdin sitten, "kissat on vähän erilaisia. Mä en oikein liiemmin pidä niistä."
"En ikinä ymmärrä, kuinka me voidaan.. tykätä toisistamme", Ville totesin sitten puistellen päätään, ja mua hymyilytti. Se avasi oven, ja hiippaili sisään. Kotona näytti olevan valot päällä, ja kuulin telkkarin pauhaavaan olkkarissa.
"Mutsi hoi!" Ville huusi. "Mä tulin käymään.. yhen kaverin kanssa. Mutsi!"
Sen äiti ei vastannut, ja se käveli keittiöön. Minä jätin kengät eteiseen, ja astuin olkkariin. En päässyt kynnystä pidemmälle, kun näin sen äidin. Se makasi lattialla taju täysin kankaalla, pari tyhjää viinapulloa vieressä. Syöksähdin sen viereen.
"Ville, Ville! Tuu olkkariin! Sun mutsi on tajuton!" huusin, ja Ville ampaisi paikalle.

Väistyin siitä, ja hapuilin kännykän esiin. Ville kumartui äitinsä luo, ja ravisteli sitä.
"Mutsi, mutsi, hélvetti herää!" se karjui, ja sen äiti heilahteli sen käsissä kuin hervoton räsynukke.
"Mä soitan yksykskakkoseen!" huudahsin sitten, ja näppäilin numeroita. Puhelimen tuutatessa tajusin, että pöydällä oli lääkepurkki. Kolmiolääkepurkki. Tartuin siihen, ja pyöritin purkista etiketin esiin. Hélvetti, Villen äiti oli vetänyt viinaa ja unilääkkeitä. Hätäkeskus vastasi. Siinä samalla shokissa ajattelin, että Villen kanssa heilastellessa sitä tuntui joutuvan jatkuvasti soittamaan milloin palokuntaa, milloin poliisia ja milloin ambulanssia paikalle.
"Enni Lähteensalo täällä hei", puhuin puhelimeen koettaen pitää ääneni vakaana, "täällä on keski-ikäinen nainen tajuttomana kodissaan. Ottanut väkevää viinaa ja kolmiolääkkeitä, unilääkkeitä sekaisin. Hengittää katkonaisesti."
Kumarruin puhuessani Villen äidin puoleen, ja koitin, hengittikö se. Se hengitti, mutta huohotus oli katkonaista ja minä pelkäsin, että se oli kuolemassa. Kerroin vielä osoitteen, ja ne lupasivat lähettää heti ambulanssin tulemaan. Ville ravisteli yhä äitiään, mutta minä tartuin poikaa olkapäästä, ja sain sen lopettamaan.
"Älä koske siihen", sanoin, ja käänsin Villen äidin kylkiasentoon, "jos sä ravistelet sitä, siitä voi seurata vaan huonoja juttuja."
"Voi hélvetin hélvetti", Ville kiroili, "mun ois pitäny arvata, että jotain tällästä käy. Voi vítun víttu!"
Ja samassa Villen äiti oksensi. Olin kääntänyt sen vasta muutama sekunti sitten kylkiasentoon.. jos en olisi tehnyt sitä, se olisi tukehtunut oksennukseensa. Ville oli aivan sekaisin. Ambulanssi tuli nopeasti, ja pian ensihoitajat kantoivat jo sen äidin paareilla autoon. Minä ja Ville astuimme myös ambulanssiin. En epäröinyt hetkeäkään hypätessäni paarien perässä Villen kanssa isoon autoon. En voinut jättää sitä yksin. Ambulanssissa Ville piti yhä tajutonta äitiään kädestä, ja minä tartuin poikaa olkapäistä ja olin vain sen lähellä Sen kullanruskeat silmät oli apaattiset, ja se tuijotti äitiään kalpeana ja selkeän huolestuneena. Olin vain kerran nähnyt sen samanlaisena. Silloin, kun Rasinaho miltei ajoi minun ja Lauran ylitse. Silloin se oli paikalle kaahatessaan ollut samannäköinen. En tiennyt, mitä ajatella. Se välitti perheestään.. ja minusta. Painoin pääni vasten pojan olkapäätä, kun ambulanssi kurvasi Kalliokosken katuja pillit soiden. Sairaalassa ne kuljetti Villen äidin varmaan suoraan vatsahuuhteluun. Me jäätiin käytävälle, ja soitin Villen puolesta sen isälle, joka oli mitä ilmeisimmin jättämisaikeillaan saanut Villen äidin tuohon kuntoon. Pian sairaalaan saapui Villen veli Valtteri ja sen sisko Viltsu. Isää ei näkynyt - Viltsu sanoi, että kyllä sekin tulisi, mutta myöhemmin. Minä aavistelin, että ehkä sen pitäisi vähän selvitellä päätään. Viltsu ja Valtteri lähti muutaman tunnin odottelun jälkeen etsimään lääkäriä, joka voisi kertoa, missä rouva Arosta voisi päästä katsomaan, ja minä jäin Villen kanssa istumaan sairaalan valkeiden, ankeiden käytävien penkeille istumaan.
"Se on sun ansiota", Ville totesi sitten, ja vilkaisi minuun.
"Mikä niin?" kysyin sitten.
"Se, että mutsi on ylipäätään hengissä", Ville huokaisi sitten, "sä tajusit soittaa ambulanssin ja pistää sen kylkiasentoon. Mä en kyennyt siinä tilanteessa mihinkään. Kiitti, että teit sen."
"Totta kai mä tein sen", sanoin sitten, "ei sun kaltanen jätkä ansaitse menettää äitiään. Eikä sun äitis ansaitse kuolla, ei todellakaan."
"Mä uskon, että se ei tahallaan yrittänykään", Ville tuumasi, "vahingossa se varmaan.. mä kun toivoin, että jos faija jättää sen, tää olis uus alku sille. Mutta ei. Lisää viinaa. Ja pillereitä."
"Kyllä mä uskon, että se nyt havahtuu kun se on käynyt kuoleman porteilla", lausahdin sitten, "en mä usko, että monikaan jatkaa juomista tollasen jälkeen."
"Totta", Ville sanoi, "kiitos Enni. Enni.."
"Niin?" kysyin, ja Ville kumartui halaamaan mua.
"Mä rakastan sua."
Olin hetken hiljaa. Kuului vain sairaalakuulutuksia, puheensorinaa kaukaa ja lääkärien valkeiden takkien lepatusta ja sisäsandaalien lompsottelua käytävää pitkin. Tosi romanttista.
"Niin mäkin sua."

---

V

Se aika, joka piti odottaa, että pääsi katsomaan mutsia, tuntui kliseisesti sanottuna ikuisuudelta. Mä vaan istuin kiinni Ennissä sairaalan penkeillä, ja Viltsu ja Valtteri istu vähän matkan päässä. Lääkäri oli sanonu niille vaan, että vielä piti odottaa, tilanne oli kriittinen. Puolentoista tunnin päästä sellanen keski-ikänen, kalju mieslekuri kuitenkin tuli meidän luokse, ja sen naamalla oli hymy.
"Minna Arosta voi nyt tulla katsomaan", se kertoi viralliseen sävyyn, "hänellä kävi uskomaton tuuri. Myrkytys oli niin paha, että jouduimme täällä sairaalassa elvyttämään hänet, sillä sydän pysähtyi ennen kuin hän ehti vatsahuuhteluun. Elvyttäminen kuitenkin onnistui, ja kaikki tarvittavat toimenpiteet etanolin ja lääkkeiden poistamiseksi on nyt tehty. Kaikki on hyvin, mutta tietysti hän on vielä hieman tokkurassa. Hän saa selviämisestään kiittää teitä, että löysitte hänet ja soititte apua niin nopeasti."
Multa meni yli puolet sen puheista ohi, rekisteröin vaan sen, että mutsi oli hélvetti soikoon hengissä. Me mentiin porukalla sinne huoneeseen, Enni tosin jäi ulkopuolelle. Se sanoi, että se ei kuulunut sinne. Se jäi istumaan sairaalan tuolille, ja sano soittavansa porukoilleen, missä meni. Mä kävelin huojentuneena siihen kusenkellertävään sairaalahuoneeseen sisään, ja nappasin tuolin Viltsun ja Valtterin esimerkin mukasesti käyden istumaan mutsin sängyn viereen. Se katseli meitä silmät puoliksi ummessa. Se oli tiputuksessa.
"Mutsi", Viltsu huokaisi, "mun ois pitäny jäädä sun seuraks."
"Ja mun", Valtteri sanoi sitten.
"Se on nyt vähän myöhäistä aatella noin", mutsi huokaisi, "mä vedin.. yli. En kestänyt niitä uutisia."
"Ei se haittaa", Viltsu vakuutti pitäen mutsia kädestä, "nyt sä oot täällä. Rauhassa. Me soitettiin faijakin tänne.."
"En mä haluais nähdä sitä", mutsi totesi kylmästi, "mutta kai se on pakko."
"Se tulee varmaan sitten huomenna", Viltsu sanoi, "sä jäät tänne ainakin yön yli tarkkailuun. Se myrkytystila oli sen verran paha."
"Oli onni että me satuttiin Ennin kaa paikalle", mä sanoin sitten, ja mutsi kallisti vähän päätään, "Enni pisti sut kylkiasentoon ja saman tien jo sä oksensitkin. Se soitti ambulanssinkin. Ilman sitä sä oisit varmaan.. kuollu. Mä en saanut tehtyä siinä tilanteessa mitään."
"Enni on Villen tyttöystävä", Viltsu hymähti sitten, ja mutsin väsyneet kasvot näytti paljon valoisemmalta kuin äsken, ja se katsoi mua samalla tavalla ku joskus ku olin ihan pikkukolli vasta. Mutsilla oli samanlaiset silmät kuten Viltsulla, mun kullanruskeita vähän tummemmat. Nyt niissä oli katse, jota niissä ei ollu näkyny pitkään aikaan. Lämmin ja onnellinen. Paljon vaadittiin, että se katse saatiin takaisin. Ihan kuolemassa asti piti käydä.
"Ville kuule", mutsi sanoi, ja viittoi mua lähemmäs. Viltsu ja Valtteri tajusi sen vihjeen, ja ne meni jututtamaan lääkäriä. Mä hiissasin tuolin mutsin pään viereen, ja kumarruin lähemmäs kuuntelemaan, "rakastato sä sitä tyttöä?"
Mä en miettiny hetkeäkään vastaustani.
"Rakastan", sanoin sitten, ja mutsi hymyili mulle. Se ei ollu hymyilly noin varmaan kymmeneen vuoteen.
"Mä sanon sulle, Ville, nyt tästä sairaalan sängyltä", se sanoi sitten, "että älä hélvetti päästä siitä tytöstä ikinä irti. Se on sulle just oikea nainen."
"Mä oon samaa mieltä", sanoin sitten, ja halasin mutsia, joka nousi varovaisesti sängyltä pystyyn halatakseen mua. Mä en ollu halannu mutsia aikoihin, enkä ollu oikeen koskaan muutenkaan piitannu perheenjäsenten halailusta, mutta se tuntu just oikeelta tähän hetkeen.
"Ja pyydä se tyttö sisään. Mä haluan kiittää sitä", mutsi sanoi, ja mä huikkasin Ennin käytävältä sisään. Se tuli, ja kätteli mun mutsia.
"Enni Lähteensalo", Enni esittäytyi.
"Minna Aronen", mutsi vastasi, "kiitos. Ilman sua mä en kuulemma varmaan tässäkään enää makais, vaan ihan jossain muualla."
"Ville tarttee äitiään vielä", Enni hymähti, "en halua, että sen tärkeille ihmisille käy mitään. Ja tietysti mä oisin tehny saman kelle tahansa."
"Sen kyllä uskon", mutsi sanoi, ja musta tuntui, että se arvioi Enniä siinä samalla. Ainahan sitä piti pojan tyttöystävää arvioida, vaikka ois just vasta elvytetty henkiin. Semmosia ne äidit vaan oli.

Me lähdettiin sairaalasta Valtterin kyydillä illalla. Sillä oli jo kortti ja auto, sellanen harmaa Peugeot, minkä faija oli kustantanu sille. Enni lupas jäädä meille yöks, ja mä olin kiitollinen siitä, vaikken sitä ääneen sanonutkaan. Valtteri heitti meijät kämpille, ja sen jälkeen se lähti viemään Viltsua Eeron luokse. En mä tienny, oliko se tulossa ite himaan yöks, tai oliko faija tulossa sinne, mutta se oli mulle se ja sama. Ainakaan faijaa ei näkynyt kotona - mä en olis välttämättä just nyt jaksanut sen naamaa yhtään. Mä kävin vaan pyörähtämässä sisällä, ja sitten me istuttiin Ennin kanssa meidän pihalle pihakeinuun. Mä sytytin röökin, ja Enni istui mun vieressä mietteliään näkösenä. Mä tyrkkäsin sen syliin vihon, johon oli tarttunut savun ja bensan haju. Sen mä olin hakenut äsken sisältä. Se oli mun vihko, johon mä kehittelin omia tarinoitani.
"Mikä tää on?" Enni kysyi, ja avasi vihon, alkaen lukea. "Täällä on kaikki, mitä sä oot polttanu."
"Joo", mä sanoin sitten, "mä kehitän niille aina uuden tarinan. Se on vähän ku.. harrastus."
"Ai niinku postimerkkien keräily tai sählyn pelaaminen?" Enni hymähti.
"No, vähän niinku", mä sanoin sitten, "toivottavasti sä et ton vihon takia pidä mua ihan hulluna."
"En", Enni hymähti, "luovana vaan. Nää tarinat.. nää on oikeesti hyviä. Mutta ei sun näiden takia tarttis oikeesti asioita polttaa."
"En mä tiedä, miks mä oon polttanu taloja ja varastoja", mä sanoin sitten, "mä en vaan arvosta sitä, että niitä hylätään. Ja mä vihaan metsän keskellä olevia autiotaloja.. ja autojakin. Ne on vaan jätetty sinne olemaan. Mä poltan ne, ja sitten niillä on tarina."
"Sä oot ihan täysi hullu", Enni sanoi sitten nauraen.
"Vielä äsken sä sanoit, että et pidä mua hulluna!" mä totesin sitten, mutta Enni vaan silitti mun poskea.
"Oot hyvällä tavalla sekasin", se sanoi, "toi on loppujen lopuks aika hellyyttävä ajattelutyyli."
"Sulla on kieroutunut käsitys siitä mikä on hellyyttävää", mä sanoin silmiäni pyöritellen, "mutta kiva että sä ajattelet noin."
Enni ei sanonut mitään. Se nojasi vaan päätään mun olkapäätä vasten, pidellen sitä vihkoa käsissään. Mä mietin hetken, ja sitten otin siitä vihosta kiinni. Mä kavoin sytkärin taskusta, ja pidin vihkoa auki, naksauttaen stenkkua. Se leimahti, ja tuli levisi vihkoon. Sen sivut käpristyi, ja lopulta mä pudotin sen maahan, ja annoin palaa loppuun. Ennen kuin tuli ehti levitä ruohoon, mä nousin ylös ja steppailin sen päällä niin kauan, että maahan jäi pelkkä kasa tuhkaa. Sitten mä istuin takasin keinuun, ja sytytin toisen röökin. Enni seurasi mun liikkeitä koko ajan.
"Oliko toi joku.. mielenosotuksellinen ele?" se kysyi sitten. Mä kohautin olkiani.
"Mun on lopetettava asioiden sytyttely", mä sanoin sitten, "en mä voi sitä ikuisesti tehdä salassa. Kohta mä joudun oikeuteen siitä."
"Ja sä tajusit sen vasta nyt?" Enni nauroi. "Mutta ois ne tarinat voinu säästää."
"Tekotaiteellista páskaa", mä totesin sitten, ja potkaisi tuhkia tennarini kärjellä. "Sinne meni."
"Ei vesi suojannu tulelta", Enni totesi sitten.
"Mitä sä tolla tarkotat? Tota vihkoa vai.."
"Vai meitä?" Enni täydensin sitten mun lauseen. "En mä tiiä. Se oli se sun viisautes aikoinaan."
"Koitin vaan hämätä sua ja pitää sut kaukana musta", mä hymähdin, "en mä oo hyvää seuraa sulle."
"Kuules kúsipää, sä oot tismalleen hyvää seuraa mulle", Enni tuhahti sitten, ja käänsi mun kasvot suuntaansa painaen huulet mun huulille, "ja muistakin se."
"Muistan", mä sanoin, "ja jos mun äidiltä tulee ohje olla päästämättä susta irti.. kai sitä on pakko noudattaa."
"Niin kai", Enni hymähti, ja nojasi sitten taas mun olkapäätä vasten, "on ollu melkonen viimeset kaks päivää."
"Semmoset kaks päivää että mä tarttisin nyt ryypyn. Kohtuullisen ryypyn", mä totesin, ja kaivoin puhelimen taskusta soittaakseni Olaville. Ja se vastasi heti. En ollu ehtiny selittää ees koko juttua, kun se huudahti puhelimeen, niin että vieressä oleva Ennikin kuuli, että nyt mökille ja äkäseen. Ja niinpä me mentiin. Enni oli sitä mieltä, että mä tarttin nyt mun kavereiden seuraa - ja hélvetti, siinä se oli kyllä oikeessa.

Mökillä oli vain normaali porukka vähillä extroilla. Olavi, Miksu, Kari ja Joni. Ja Laura ja se Leevi, joka oli ollu siellä sillonki, ku mä olin tavannu Ennin ensimmäisen kerran. Laura ja Olavi kaulaili pihalla, ku me ajattiin paikalle mopolla. Enni saapasteli niitten luo tietäväinen virne naamallaan.
"Ja Tomi on nyt sitte historiaa vai?" se kysyi Lauralta kiusoittelevaan sävyyn, ja Laura hymyili vähän vaivaantuneena.
"Kai se on", se sanoi sitten, "ollaan me jotain koitettu selvitellä asioita, mutta ei siitä oo oikee mitää tullu."
"Mä muuten lopetin mun harrastuksen", mä töksäytin sitten Olaville, ja tietysti terassilta rymistävä Miksukin kuuli sen.
"Ai että et enää polttele mestoja vai?" Miksu kysyi. "Hyvä vaan. Olipa siinäkin harrastus."
"Kuka harrastaa karatea, kuka pyromaniaa", Kari virnuili taustalta.
"Tai vanhojen karatekaverien muijia", Joni puolestaan kuittasi sitten saapuessaan laiturilta Leevin kanssa.
"Älkääs nyt jätkät", Olavi sanoi puistellen päätään, "mä harrastan vaan lintuja ja karatea."
"Ja kaljan juontia", mä totesin sitten, "ja vähän niitä vanhojen karatekaverien muijiakin."
"Ole sä pyromaani hiljaa", Olavi nauroi tönästen mua, "sä näytät kyllä siltä, että tarttet ryypyn. Mennään laiturille."
Ja niin Olavi johdatti meidät kaikki hiekkaista mäkeä alas laiturille ja venevajalle. Niillä oli iPod ja sen langattomat kajarit siellä. Musiikki kuului selkeästi ja lujaa. Kari ojensi mulle kylmässä vesisaavissa olleen leijonapullon, muovimukin ja kokispullon. Mä istuin laiturin päähän, ja kaadoin leijonaa ja kokista mukiin ja join. Ja se maistui paremmalta kun koskaan. Kohtuullinen dokaaminen tällasen jälkeen oli ihan sallittua. Olavi, Joni ja Leevi poistui saunaan, ja mä, Enni, Miksu, Kari ja Laura jäätiin laiturille. Karilla oli onki kädessä, ja kaljatölkki toisessa kourassa se koitti taas narrata ahvenia Kalliojärven vedestä halvalla muovituolilla istuen. Miksu nojasi laiturin kaiteeseen, sen silmät oli puoliummessa. Laura istui toisella muovituolilla mustassa topissa ja värikkäässä kukkahameessa, rööki toisessa kourassa ja kalja toisessa kourassa. Sen korkokengät oli laiturin toisessa päässä, ja mä huomasin, että se oli lakannu varpaankyntensä punasiks. Mä nojasin ihan laiturin päässä kaiteeseen, ja Enni kävi makaamaan siihen, asettaen pään mun jalkojen päälle. Ilta-auringon viimeset säteet valaisi sitä laituria, ja Suomen kesä oli lämpimämpi ku aikoihin. Kärpäset surina ja hyttysten ininä ei haitannu ketää. Mä mietin siinä paukkulasi kourassani mutsia, mä mietin faijaa, Liekkiä ja Leimua, mä mietin polttamiani taloja, Ilaria, Rasinahoa, Jonnaa ja Enniä. Mulla oli seesteinen ja raukea olo. Parempi olo kun pitkään aikaan. Sinänsä se oli aika ristiriitasta, koska mutsi oli meinannu kuolla, porukat eros, eikä siitä ollu ku pari päivää ja mun ja Ennin suhde oli meinannu loppua ennen ku ehti alkaakan. Nyt tuntu siltä, ku kaikki ois kohdallaan. Palaset loksahtanu paikoilleen. Ja sitten kajareista alko kuulua Viltsun lempikappale, Juicen Viidestoista yö. Ja se sopi siihen tilanteeseen paremmin ku yksikään toinen biisi. Mä aloin laulaa mukana, vaikken osannu yhtään. Ja Enni tuli mukaan. Ja lopulta ne kaikki muutkin hullut siinä laiturilla. Me laulettiin sitä ihan täysin nuotin vierestä, mutta se kuulosti mun korvissa hienommalta ku mikään ikinä.

Käy tuuli läpi pääni, etelästä pohjoiseen
Oon yksin ajatusten raunioilla
Ikuisesti kolisevat sanat tyhjyyteen
On jälleen tuskan viitta hartioilla.

Viidestoista yö, se saapuu aina uudelleen
Taas huomaan kahden viikon unohtuneen
Jäi iholleni hiekkaa rannan autioituneen
Voi olla että vihdoin pääsen uneen.

Sun kanssas katson maailmaa
Ja samaa unta nään
Kuin hullu huudan rakkauteni perään!
Sun kainaloosi käperryn
Ja jos sallit yöksi jään
Ja kun aamu on, en tiedä missä herään.

Lähettäjä: mie 
Päivämäärä:   6.5.12 03:43:54

<3<3<3<3<3<3<3<3<3

Lähettäjä: ZORRO 
Päivämäärä:   6.5.12 08:36:40

En kestä ku tää on niin ihana! Täs tarinassa on kaikki kohallaan<3

Lähettäjä: ~böö^ 
Päivämäärä:   6.5.12 13:07:32

aaw, taas iha järettömän hyvä pätkä!♥
yrmyr, jos tää tarina loppuu nii alat kyllä kirjottelee uutta? Kirjotat sen verra hyvin et varmasti jään lukemaan seuraaviakin tarinoita :)

Lähettäjä: Aviza 
Päivämäärä:   6.5.12 14:04:40

Herran jumala!! siis niin ihana, ei voi olla totta! ääh en ees löydä sanoi, heheh voi ei, siis aivan uskomaton tarina<3

Lähettäjä: nukkapantteri 
Päivämäärä:   6.5.12 14:44:32

oi ihana pätkä taas ! en kestä oikeesti tätä kui hyvä tää on...

Lähettäjä: soc 
Päivämäärä:   6.5.12 17:31:24

aaws!! Mä niin rakastan tät <33 seuraava tarina sitte villen ja ennin tulevaisuudesta, ku ne on 20-vee ja onnellisesti yhessä ja kaikkea ;DD mut tosi hyvä tarina on ollu kiitos siitä aarnikettu. :)

Ps. Oon vähä fiiliksissä suomi-slovakia pelistä, kai joku kattoo kiekkoa? :DD

Lähettäjä: hanoi 
Päivämäärä:   6.5.12 19:48:04

Aivan ihana pätkä! <3 Ja muutenki koko tarina. Ei tästä nyt voi mitää kritiikkiä tai edes rakentavaa antaa. Tän loputtua kyllä innolla odottelen sun seuraavaa tarinaa! :)

Lähettäjä: ZORRO 
Päivämäärä:   7.5.12 14:59:03

Up :)

Lähettäjä: jebou 
Päivämäärä:   7.5.12 21:39:20

hyvä pätkä!! lissää vaa tulemaa =)

Lähettäjä: 55 
Päivämäärä:   7.5.12 22:29:28

Joo, ehkä itkin, ehkä en?<3