|
Lähettäjä: aarnikettu
Päivämäärä: 8.3.12 22:13:43
Iso kiitos taas kaikille lukijoille ja kommentoille, uusille ja vanhoille, kun ootte jaksanu pitää tätä ylhäällä :) ♥ Ootte ihania.
Tässä jatkopätkä, pitkä ja tapahtumarikaskin.. :D Toivottavasti kelpaa!
---
E
Päästyämme sisään pöydällä lepäsi yhä luovuuteni tuotos, kahta lintua esittävä taulu, joka toi kyllä kieltämättä mieleen sen, että joku hullu maalari oli ottanut vesivärikennon ja lytännyt sen vasten kangasta ja hieronut värit siihen, jättänyt taiteellisen teoksensa ulos ja antanut lintujen lentää sitä päin. En kuitenkaan ehtinyt piilottamaan maalaustani, sillä Ville oli minua nopeampi, ja saapasteli keittiöön pysähtyen tutkimaan maalausta, nostaen kankaan käsiinsä.
"Mitä tää esittää?" jätkä kysyi sitten pyöritellessään taulua käsissään.
"Lintuja", minä vastasin, ja koetin napata taulun takaisin, mutta Ville vetäisi sen ulottumattomiini.
"Kyyhkyä ja varista?" Ville ehdotti sitten, jättäen epätoivoiset yritykseni kiskoa maalaus jätkän kourista omiini täysin huomiotta. "Nää näyttää vähän.. no.. norsuilta."
"Älä nyt säkin ala pilkata mun sieluntuotetta", minä vonguin, "Eemeli sano niitä virtahevosiks."
"Että oikeen sieluntuotetta", Ville nauroi, "millanenkohan sun sielus on, jos sen tuotteet on tätä luokkaa?"
"Haista páska", minä älähdin, ja sain tempaistua taulun pois jätkältä, ja nakkasi sen keittiön nurkkaan, "sä voit vaikka polttaa ton, jos sä haluat. Mä tiiän, että sä kuitenkin haluat."
"Miks se pitäis polttaa? Senhän voi säilyttää vaikka ullakolla muistona tai jotain", Ville hymähti.
"Meillä ei ensinnäkään ees ole ullakkoa, ja mä en halua säilyttää tollasta páskaa", vastasin sitten tuhahtaen, "voidaanko nyt puhua jostain muusta?"
"Mistä esimerkiks?" Ville kysyi sitten, katsoen minuun pää hieman kallellaan ja kullanruskeat silmät tuikkien.
"Vaikka meistä", minä vastasin ja astuin lähemmäs, "vaikka eihän meidän välttämättä puhua tartte."
Ville kietoi kädet ympärilleni, ja minä katsoin poikaa silmiin. Emme tehneet mitään muuta, seisoimme vain siinä hiljaa, mutta se Villessä olikin erilaista kuin Ilarissa, Markuksessa, ja muutamassa muussa miehessä, joita minulla oli ollut - Villen kanssa pystyi olemaan hiljaa, ihan vaiti, eikä oloaan oikeastaan tuntenut kiusalliseksi. Minä olisin voinut tuijottaa ikuisuuden Villen kullanvärisiä silmiä, tekemättä yhtään mitään muuta. Sitten Ville kuitenkin nojautui minuun päin, nojasi otsansa minun otsaani, ja juuri kun tilanne oli etenemässä siihen, että huulemme kohtaisivat taas eri tavalla kuin minun ja Ilarin ikinä, ovi kävi, ja kuin taikaiskusta me vetäydyimme erillemme, vaikkei välttämättä olisi ollut edes syytä.
Odotin, että ovesta tulisi äiti tai isä, ehkä Eemeli tai vaikka Isomäen Joonas, mutta yllätykseni oli suuri, kun ovesta sisälle lampsikin Miksu, joka nosti kätensä tervehdykseen ja nappasi pöydällä olevasta vihreästä mariskoolista keksin ja jäi syömään sitä keittiön oviaukkoon.
"Täällähän te luuhaatte. Huomasin, et Villenkin mopo on täällä niin aattelin tulla käymään ja oviki oli auki", Miksu virkkoi mutustaen keksiä, "kumpaakaan ei oo näkyny missään aikoihin. Me jo aateltiin, että ootteko te nainu ittenne kuoliaaks.."
"Jotain rajaa!" minä parahdin. "Pariin päivään olla käyty missään ja te ootte varmaan väsäämässä meille jo hautakiveä mäsäks laitetun lintutornin viereen ja R.I.P-ryhmää naamakirjaan! Ja sitä paitsi me käytiin Lauralla, oisitte kysyny siltä."
"No Olavi sen kanssa jotain soitteli, mut en mä sen tarkemmin kuunnellu", Miksu tuumasi, ja hotkaisi loputkin keksistä, "no niin, kyyhkyläiset, tai pitäskö sanoa varis ja kyyhkyläinen, lähettekö Olaville?"
"Mökille?" Ville kysyi sitten, mutta Miksu puisti päätään.
"Ihan Olavin kämpille. Sen porukat lähti viikonlopuks Roomaan, ja anto kämpän Olavin vapaaseen käyttöön. Se aatteli pitää illanvieton", Miksu kertoi sitten.
"Näin vaihtelun vuoks - onko ohjelmassa seuraavaa - illalla pää täyteen viinaa ja aamulla suu täyteen krapulakebabbia?" heitin sitten sarkastiseen sävyyn nojauten tiskipöytää vasten.
"Ei ne nyt ihan aina noin mee", Miksu puolusteli virnistäen, "no joo, mutta aika usein kyllä. Nyt ois luvassa suhteellisen sivistynyt kaljailta! Tulisitte nyt, näkisitte sen Olavin tönönkin. Tai ei sitä kyllä voi mikskään tönöks sanoo - miettikää niiden mökkiä, ajatelkaa sit millanen koti niillä on!"
"No, ei kai siitä haittaakaan olis", Ville tuumasi, "mä oon kans pyöriny vaan himassa viime päivät, ja Ennillä on tainnu olla sama ohjelma."
"Kyllä me voidaan tulla", sanoin sitten, ja hymyilin.
"Ai te ootte jo niin vakavalla pohjalla että puhutte jo ihan meistä?" Miksu vinoili. "Varo vaan, Ville, ettet jää tossun alle.. varsinki kun kyyhkysellä näyttää olevan aika kookas toi jalka."
"Toi oli hävytöntä", minä äyskäisin muka-loukkaantuneena, mutta kuitenkin nauraen, "mun jalka on sivistyneesti pitkä ja kapea."
"Hiihtomonoa se muistuttaa lähinnä", Miksu sanoi, ja käveli viereeni verraten omaa jalkaani minun jalkaani, joka tosiaan oli vähän isohko minunlaiselleni lyhyelle tytölle, muttei nyt ihan sentään mikään jetin jalka.
"Kato nytten mikä pellen kenkä!" Miksu mesosi, ja Ville nauroi.
"Jos nyt vaan lähettäis sinne Olaville", Ville tuumasi, "mä uskon, että talo tarjoaa juomat."
"Niin kuin melkein aina", Miksu sanoi lähtiessämme valumaan ovea kohti, "Olavilla on ehtymätön rahahana, ja se on nimeltään pankinjohtaja Olli Saarenkanto, eli sen faija!"
"Ja mä kun luulin, että tää päivä pärjättäis ilman Lokkikallion alkoholistiporukkaa", minä huokaisin vetäessäni kenkiä jalkaan.
"Ei alkoholisti-, vaan juoppoporukka. Alkoholistit käy tapaamisissa", Miksu heitti, "okei, huono läppä. Mutta ei sinne varmaan tuu ees paljoo porukkaa, Olavi ei haluu niiden kämpästä yhtä kärsinyttä kun mökki on."
"Eli ei nukuta veneessä tällä kertaa?" minä virnistin sitten, ja Ville ja Miksu nauroivat.
"Tuskin", Ville tuumasi, "mutta Olavilla on kyllä kylpyamme, ehkä se käy?"
"Se nähään sitten", minä tuumasin, ja lähdimme ulos poikien mopoille päin.
Olavi oli meitä vastavassa omakotitalonsa kuistilla. Niillä oli talo Kalliokosken laitamilla, suuri ja näyttävä, ihan niin kuin oletinkin. Sen porukat tahtoi selkeästi viestittää kaikille, että niillä oli rahaa. En ymmärtänyt sellaista, Laurakin oli vähän sellainen - se tahtoi viestiä, että sillä oli varaa ostaa kalliita vaatteita, viinaa ja tupakkaa. Minun tyylini oli yksinkertainen niin sisustuksen kuin vaatteiden suhteen - nättiä, mutta halpaa ja suhteellisen huomaamatonta. En halunnut kullattuja ovenkahvoja ja mahtipontisia lipastorykelmiä ja automatisoituja autotallin ovia.. mutta Olavin perhe selkeästi halusi. Eikä vaaleatukkainen jätkä näyttänyt olevan siitä yhtään pahoillaan. Se istui lepotuolissa aurinkolasit silmillä ja kaljapullo kourassa virne kasvoillaan. Sisältä kuului musiikkia, ja pihaan oli parkkeerattu jo pari mopoa, toinen taisi olla Olavin, toisesta en ollut varma.
"No, mitäs isäntä?" Ville huikkasi Olaville kävellessämme huolellisesti hoidetun pihan halki kuistille.
"Mitäs tässä, aika rento meininki", Olavi vastasi ja nosti näyttävästi aurinkolasit otsalleen, "Miksu, sähän se paljon porukkaa sait mukaas. Joku Aronen ja Enni."
"Onko jotain valittamista?" minä tiuskaisin, mutta hymyilin kuitenkin, en ollut tosissani vihainen. "Jos ei kelpaa, voidaan me poiski lähtee."
"No älähän nyt, yleensä vaan Miksu raahaa mukaansa puoli kaupunkia", Olavi nauroi, ja nousi tuolista viitaten meidät ovelle, "mennääs sisään. Siellä on jo Kari, Joni, Mira ja Silja."
Olavi johdatti meidät eteisestä olohuoneeseen, jossa porukat istui sohvalla katsomassa telkkarista jotain hölmö gameshowta ja juomassa. Minä menin istumaan nurkkaan valkealle nojatuolille, joka sopi täydellisesti kämpän minimalistiseen sisustukseen. Ville tuli istumaan toiselle nojatuolille siihen viereen, ja joku, ilmeisesti Olavi oli jo ehtinyt työntää sille kaljan käteen.
"Haittaaks sua jos mä otan?" se kysyi sitten hetken hiljaisuuden jälkeen muiden mölytessä.
"Ei, miks haittais?" minä kysyin, ja katsoin jätkään.
"No mä aattelin vaan ku olit Laurallekin niin ehdoton", Ville totesi, eikä irrottanut katsettaan minun silmistäni.
"Laura vetää turhan usein yli", vastasin, "sun mä en oo nähny niin usein yliampuvan juomises kans."
"No se on kyllä totta", Ville totesi, "mut muista, että sun ei pidä ryhtyä frendis holhoojaks."
"Oho", minä hymähdin, "sussahan on fiksukin puoli."
"Haista Enni víttu", Ville nauroi, ja hörppäsi kaljaa, "mä en vaan.. haluu että sulle tapahtuu mitään pahaa tai joudut kärsimään Lauran takia."
"En mä joudu", minä vakuutin hämmentyneenä siitä, mitä Ville oli sanonut. Sehän oli juuri sanonut, että välitti minusta. Ihan aidosti. Ei Ilarilta ollut koskaan saanut tuollaista kuulla.
"Hyvä, sit mun ei tarvi olla tavallista enempää huolissani", Ville hymyili, "ootko sä muuten huomannu, että Olavilla ja Lauralla.. olis jotain?"
Poika kumartui minuun päin kulmat kurtussa, pilke silmäkulmassa ja aivan pahimmankin vanhan juoruakan näköisenä. Minua nauratti, mutta kumarruin itsekin Villeen päin ja madalsin ääntäni.
"Oon, mutta en haluu puhua siitä Lauralle. Se ja Tomi on kuitenkin ollu niin pitkään yhdessä ja.. kas, siinähän se tulee", lauseeni jäi kesken, kun Laura saapasteli korkeissa koroissa sisään horjahdellen kossupullo kourassaan. Se huiskautti vain kättään meille, ja tarrasi sitten Olavista kiinni, ja vaaleakutrinen jätkä lähti ritarillisesti taluttamaan Lauraa jonnekin. Minä pyöräytin vain silmiäni.
"En mä halua ajatella Laurasta pahaa. Se on mun paras ystävä, vaikka välillä vetääkin yli", minä totesin sitten, katsoen Villeä, joka nyökkäsi.
"Mä ymmärrän mitä sä tarkotat", Ville tuumasi, "mä voisin sanoo samaa Miksusta. Ollaan tunnettu pikkukollista asti ja ollaan aina oltu ku paita ja pérse, vaikken mäkään aina sen kaikkia tekemisiä voi sulattaa."
"Tiiätkö sä, mistä hyvän ystävän tunnistaa?" livautin yhtäkkiä, ja Ville katsoi minua kysyvästi. Minä tartuin jätkää kädestä, ja tuijotin sitä intensiivisesti silmiin. "Siitä, että sen kanssa kestää olla hiljaakin."
"Kestääkö mun kanssa olla hiljaa?" Ville kysyi, ja painoi taas otsansa vasten otsaani. Minä suljin silmäni.
"Kestää", vastasin sitten, ja suutelin jätkää, välittämättä siitä, näkikö joku ja mitä muut ajattelivat. Siinä hetkessä muut olivat vain mitättömyyksiä, en jaksanut välittää mistään, ja hetkeksi unohdin Ilarin venkoilut ja Lauran alkoholiongelman, ja olin vain Villen kanssa hiljaa huulet toistemme huulilla, istuessamme kahdella eri nojatuolilla, kumartuneena otsat vastakkain ja näyttäen varmaan kirahveilta venyttäessämme itseämme toisiamme kohti. Mutta minä en jaksanut välittää, koska sinä hetkenä oli vain hiljaisuus, kyyhky ja varis. Ei mitään muuta.
Vaan hiljaisuuskaan ei kestänyt kovinkaan kauaa, kun sisään paukkasi lyhyessä hetkessä paljon porukkaa, joukossa muunmuassa Tomi, joka näytti olevan reteällä tuulella. Se huuteli Lauraa, ja kyseli porukalta, missä Laura oli. Silja veikkasi Lauran olevan yläkerrassa, ja niinpä parhaan ystäväni poikakaveri lähti reippain askelin Olavin kämpän portaita ylös tultuaan lupia kysymättä sisään. Vielä siinä vaiheessa en osannut aavistaa mitään pahaa, olin vain uppoutunut Villen kullankeltaisiin silmiin, ja jätkä silitti tukkaani ja kaljapullo oli kaatunut jonnekin hienon talon lattialle, eikä kumpikaan viitsinyt edes nostaa sitä. Juuri kun olin sanomassa jotain, alkoi ylhäältä kuulua kamalaa mekkalaa. Ensin luulin, että Lokkikallion juoppokööri se siellä vain piti tyypillistä elämölöään, mutta sitten tunnistin Lauran kirkunan, ja kohta se tepsuttikin korkkarit jalassa peitto ympärillään suoraan olohuoneeseen yhtään häpeilemättä meikit itkusta levinneinä. Kari ja Silja olivat menneet keittiöön tekemään drinkkejä, ja Joni ja Mira näyttivät kaulailevan ulkona ollessaan tupakalla. Minä ja Ville hätkähdimme eri suuntiin, ja Ville hämmästyi Lauran kiljumisesta ja kiroilusta ja yhtäkkisestä ilmestymisestä niin, että veti nojatuolinsa kanssa nurin. Olavin kämpän yläkerta oli avoin, alakerrasta näki yläkerran tasanteelle. Kaiteen yli alkoi lennellä pulloja ja tölkkejä, ja kohta huppari paljaan ylävartalon päällä ja boksereissa oleva Olavi ja vihainen Tomi kierivät portaita alas toistensa kurkuissa kiinni. Kari ja Silja ilmestyivät oven suuhun, ja Miksu tuli juuri kúselta silmät lautasen kokoisina. Laura huusi ja kiljui, ja minä en pysynyt yhtään perässä, en tajunnut, mitä tapahtui siellä tapahtui.
"Kehtaatkin @!#$ híntti vokotella MUN muijaa vielä ku mä oon samassa talossa!" Tomi ärjyi jätkien keräillessä itseään lattialta ja käydessä taas ryysyihinsä kiinni. Laura kipitti minun luokseni peitto yhä niskassaan, ja tajusin, että sillä oli alla vain alusvaatteet. Se pyyhki meikkejään saaden ne leviämään vielä enemmän.
"Omapahan on taloni, víttu", Olavi räyhäsi vastaan, "tulit kutsumatta sisään. Ala vetää täältä! Vai pitääkö sut heittää?"
"Jätä Laura rauhaan, se on mun tyttöystävä!" Tomi karjui. "Mä luulin, että me oltiin frendejä! Bros before hoes, víttu, niinku karateseurassaki vannottiin!"
"Sä et anna Lauralle sitä mitä se tarttee, joten se turvautu muhun", Olavi víttuili takaisin, "jos sä et riitä sille, minkä mä sille voin, kyllä mä autan neitoa hädässä!"
Laura nojautui minuun ja nyyhkytti hysteerisenä kahden jätkän tapellessa siitä. Tomi kävi kiinni Olavin kaulukseen, ja Olavi potkaisi sitä munille. Miksu ja Kari syöksyi väliin ja ne sai erotettua tappelevan kaksikon, ja saattoi vihaisen ja kiroilevan Tomin ulos ja lukitsi oven. Olavi varmisti ikkunasta, että Lauran poikaystävä kaasutti autollaan tiehensä. Sen jälkeen minä talutin Lauran terassille, ja se otti tärisevin käsin tupakan käteensä, ja jatkoi itkemistä.
"Mä petin Tomia", se nyyhki, "mä hélvetti petin sitä. Se ei riittäny mulle, mä halusin enemmän, ja Olavi kehu mua enemmän ku Tomi.. ja oli paljon huomaavaisempi ja kivempi."
"Sä menit sen kanssa sänkyyn?" minä varmistin, ja taputin kaveriani olalle lohduttavasti.
"Joo", Laura henkäisi ja pyyhki taas rajua silmämeikkiään. Se näytti ihan nokisutarilta kajaalien ja ripsarien levittyä pitkin naamaa, "en mä tiiä, mitä mä haluan.. mut sit Tomi tuli sinne ja repi mut hiuksista sieltä ja löi Olavia.. ja sit.. kaikki vaan lähti menee ja oli hirveetä huutoa.. Enni, mitä víttua mä oikeen teen?! Mä oon ihan hukassa!"
Laura purskahti taas itkuun, ja minä halasin sitä tuijottaen puista pöytää, jonka päällä oli Mallorcalta tuotu valkea tuhkakuppi saaren karttoineen. Ville tuli ovesta kuistille, kosketti olkapäätäni varoen niin että Laura ei nähnyt, ja istui toiselle puolen pöytää sytyttäen röökin. Ja juuri sillä hetkellä en muuta olisi toivonutkaan.
---
V
Se ilta meni yhdeks hullunmyllyks. Olavin ja Tomin tappelun jälkeen mä istuin kuistilla itkua vääntävän Lauran ja lohduttavan Ennin kanssa rööki kourassa miettimässä syntyjä syviä. Aurinko alko jo laskee, taivaanranta maalautu kultaseen ja oranssiin. Mun kalja oli jääny jonnekin olkkariin nojatuolin taakse, enkä mä oikeestaan ees kaivannu sitä. En uskonu, että tää sekamelska olis selventyny mulle, vaikka olisin tyhjentäny jokasen pullopiilon niin Olavin kämpiltä kuin mökiltäkin.
"Että semmosta", mä huokaisin loputa, kun tunnelma ei enää ollu niin kireä, ja Laurakin oli vähitellen rauhottunu siitä hysteriastaan, jonka se oli saanu Tomin hyökättyä riehumaan taloon.
"Tämmöstä", Laura nyyhkäisi, "mä meen sisälle. Mä meen pesen naaman ja lähen himaan."
Sitten Laura nous, ja huomasin, et sillä oli vieläkin ne korkkarit jalassa. Se hoippui ovelle päin, vetäen peittoa paikkojensa suojaksi, ja pääsi ilmeisesti perille saakka, sillä se ei ainakaan palannu ulos. Mä tumppasin röökin ja sytytin uuden. Enni katsoi mua ruskeilla silmillään pöydän toiselta puolen katseella, jota mä en ollu ennen sen silmissä nähny.
"Musta tuntuu, että tää riehuminen ei pääty tähän", Enni tuumasi yhtäkkiä, "tää päivä on ihan sairas."
"Jotenkin musta tuntuu, että sä oot oikeessa", mä tuumasin vetäessäni hatsin, "eikä tää oo ees kolmastoistapäivä, ihme sinänsä. Joku muu epäonnenpäivä kuitenki."
"Ville", Enni sanoi hiljaa, ja nojautui nyt pöydän yli melkein sohaisten hiuksensa tuhkikseen, "haluaisitko sä olla mulle tilivelvollinen asioista?"
Mä tuijotin Enniä takaisin.
"Mä en tiedä haluaisinko", mä totesin hetken hiljaisuuden jälkeen, ja vetäisin taas hatsin, "mutta mä voisin kyllä seurustella sun kanssa. Sitähän sä ajat takaa."
"Sitähän mä", Enni tuumasi hymyillen aavistuksen, "mutta ei päätetä siitä tänä iltana. Musta tuntuu, että tää juttu ei oo mitenkään yksinkertanen."
Ja sitten auto kaarsi pihaan, ja mä tunnistin sen heti Leppäsen Mikon autoksi. Se pysähty pihaportille, ja sieltä nousi ulos Leppänen, sen muija, jonka nimeä en koskaan muistanu ja Ilari.
"Taidat olla harmittavan oikeessa", mä sanoin, vedin viimeset savut, ja tumppasin röökin kääntyen Ilariin päin, "hei! Tänne ei haluta mitään kuokkavieraita!"
"Mistä sä tiiät, onko meijät kutsuttu?" Ilari kysyi harppoen laatoitettua pihatietä kuistille päin. Sen nenässä oli edelleen jälki lyönnistä, jonka mä olin tinttassu päin sen rumaa naamaa aiemmin päivällä.
"Musta vähän tuntuu, että teitä ei oo kutsuttu", mä totesin, ja nousin seisomaan. Ilari tuli ihan mun naamaan kiinni, mutta Leppänen ehätti väliin.
"Hei jätkät, rauhotutaas ny", se sano, ja kiskas meitä erilleen, "mut ja Lilli on kutsuttu, aateltiin ettei ois haittaa vaikka Ilariki tulis.. taidettiin olla vähän ajattelemattomia, mut jos tähän nyt saatas joku kompromissi aikaan.."
"Sáatanan munaton páska", Enni puuttu puheeseen, "älä lepertele siinä, vaan painu Lillin kaa sisään jos teijät on kerta kutsuttu. Ilari ei oo tervetullu tänne, ja se saa luvan lähtee menemään."
Leppänen tuijotti Enniä pitkään ku avuton maitolammas, mutta lähti sit muijansa kaa sisään. Se oli semmonen sillanrakentaja, víttu sortuvan sillanrakentaja sanon minä. Munaton páska, niinku Enni sano. Olihan se ihan mukava jätkä loppujen lopuks, siitä tulis varmaan isona joku valtakkunan sovittelija, semmonen kompromissien suunnittelija se oli, mutta mä en ihan osannu arvostaa. Ilari tuijotti mua naama kymmenen sentin päässä mun naamasta, ja Enni nojas pöytään ihan naarasleijonan näkösenä valmiina repimään meijän kummankin kurkut auki jos me alettais tapella. Sillä hetkellä se ei tasan näyttäny miltään säyseältä kirjepululta.
"Mistä sä tiiät, vaikka mutkin ois kutsuttu? Sä et ole tän paikan ainoa, jolla on suhteita", Ilari ärähti sitten, ja mä näin, kuinka sen kädet puristui nyrkkiin.
"Oho, vai alat sä jätkä suhteilla lesoamaan?" mä vastasin sitten. "Voisitko vaan antaa jo olla ja jättää sekä mut, että Ennin, että meidät yhessä rauhaan? Tää asia ei kuulu enää sulle. Eikö se mee sun paksuun kalloos?"
"Ei tää johdu enää Ennistä. Sä löit mua turpaan ihan ilman syytä", Ilari sanoi, ja pöyhäisi sitä typerää töyhtöhyyppä keesiään.
"Ja lyön toisenki kerran ellet sä nyt lähe vetään täältä", mä totesin sitten. En mä ollu väkivaltanen, mutten voinu sietää sitä, että joku Ilari tuli víttuilemaan mulle päin naamaa ja haastamaan riitaa.. ja koetti varmaan satuttaa samalla Enniäkin. Hävetti vähän jotenki myöntää, mutta musta tuntui, että mä olin rakastumassa siihen pöhelöön koirahulluun.
"Ilari ja Ville, nyt lopettakaa. Ei enää yhtään nyrkkirysyy tälle illalle!" Enni huudahti vaativaan sävyyn taustalla, ja mä kuulin sen äänestä, että se oli tosissaan. Ennen ku mä ehdin sanoa mitään, Ilari potkaisi mua polvella suoraan maahaan, ja mä taituin kaksin kerroin. Mä kuitenkin pääsin siitä nopeesti taas pystyyn, ja annoin nyrkin laulaa taas sen nenää vasten. Me tarrattiin toisiamme riveleistä kiinni samanlailla ku Tomi ja Olavi aiemmin, ja kohta me oltiinki jo pitkällään kuistin puulattialla, kierittiin ja pyörittiin ja viskeltiin lyöntejä ja potkuja. Enni tarrasi mua t-paidan selästä kiinni karjuen jotain epämääräistä, ja koetti saada mut ja Ilarin irti toisistamme, mut kaikki oli siinä tilanteessa niin sekavaa, etten mä ehtiny ajatella muuta ku iskua ja väistöä. Ja ennen ku ehittiin kissaa sanoa, niin kyttäauto ajo paikalle pillit ulvoen. Miksu oli myös tullu meijän väliin, ja Olavi huusi jääpussi silmäkulmassa (se oli ottanu Tomilta vähä osumaa) kirosanoja. Kaksi mieskyttää tuli ja repi mut ja Ilarin irti toisistaan.
"Nyt rauhotutaan, ja te meette tonne maijan takakonttiin", se poliisi karjaisi, ja talutti mut ja Ilarin helposti yksinään maijaan, ja paiskasi sinne taakse. Se otti Miksun ja Olavinkin mukaan, Olavi oli edelleen pelkässä hupparissa ja boksereissa ja Reinoissa. Mä näin kuinka Enni lysähti kuistin porraspieleen istumaan, ja hautasin kasvot käsiinsä. Ja just sinä hetkenä maijan oven paiskattiin kiinni ja mä kaduin sitä koko iltaa niin hélvetisti, että tuntu ku pää ois räjähtäny.
Kalliokoski ei ollu mikää iso paikka, ja toinen niistä poliiseistaki oli mulle ennestään tuttu. Se oli joku faijan kaveri, mutta en saanu sen nimee päähäni. Kalliokosken poliisivoimilla ei ollu hirveesti kapasiteettia, joten siks meijät neljäki oltiin ängetty saman maijan takakonttiin, ilman käsirautojaki. Me oltiin luvattu käyttäytyy. Nyt me vaan istuttiin kaikki eri puolilla takaloossia, ja mä ja Ilari kyräiltiin toisiamme kulmien alta. Olavi piti jääpussia silmäkulmassaan ja tuijotti lattiaa, ja sen naama oli jotain víttuuntuneen ja sarkastisen huvittuneen väliltä. Miksu vaan nojasi käsiinsä.
"Että semmonen ilta", Olavi totes sitten, "porukat varmaan tykkää."
"Syyttömänä putkaan!" Miksu valitti. "Jäi hyvä känni kesken."
"No tulithan sä tappeluun mukaan", mä totesin, "oisit voinu vaan antaa olla."
"No, ainakin saatiin se päätökseen", Ilari puuttui puheeseen, "tässä sitä ny ollaan, samassa veneessä. Vai pitäskö sanoo maijassa?"
Mä hymähdin sen puheille.
"Se on hyvä muija se Enni", Ilari sanoi sitten, ja mä jännityin. Jotenkin mun mielestä sen ei ollu soveliasta puhua Ennistä, ennen ku se sano seuraavat sanansa. "Jos sovitaan tää nyt herrasmiesten tavoin, ettei jouduta enää toiste putkaan?"
Mä punnitsin Ilarin sanoja hetken, ja katoin sitä töyhtöhyyppää, mut lopulta tartuin sen kouraan jota se tarjosi, ja me käteltiin, ja tönästiin toisiamme kaverillisesti olalle.
"Ja tää piti viedä poliisiautoon asti että saitte sovittua?" Olavi päivitteli irvistäen sitten, kun sen silmäkulmaa ilmeisesti vihlaisi.
"Miehet on joskus putkiaivoja", Miksu totesi sitten kohauttaen olkiaan, "mut hei, kokemus tääkin."
Ja uskomatonta mutta totta, mä totesin Ilarin suhteellisen hyväks tyypiks sen matkan aikana, joka meitä roudattiin Olavin kodilta keskustaan putkaan pikkuteitä suhaavan maijan kyydissä. Kyttäasemalla meidät paiskattiin kaikki samaan putkaan, koska toisessa putkassa oli jo tyyppejä.
"Me ei aleta tommosia pikkupoikia roudaamaan Joutsaan asti putkaan. Saatte pysyy siellä, mutta jos vielä riehutte, niin seuraukset on kovat", mieskyttä puhui takavarikoidessaan meiltä vyöt, puhelimet, sytkärit ja kaiken muunkin. Olavi sai kytiltä jonkun huovan, sillä betoniseinäisessä kopissa oli viileetä ja ihan @!#$ ankeeta. Mä en voinu uskoa, että tää ilta oli menny tähän. Olavi istui putkan nurkassa Reinot jalassa ja joku kämänen vihree viltti päällä, Miksu naureskeli itsekseen, ja mä olin tapellu ja sopinu Ennin eksän kanssa ja ymmärtäny, että olin rakastumassa siihen tyttöön... ja tää kaikki tapahtu miltei selvinpäin, joka oli suurin mysteeri tässä tapahtumaketjussa, sellasta ei suomalainen mies vaan voinu putkiaivoineen käsittää.
Seuraavana aamuna kytät jututti meitä. Ne oli selkeesti kyllästyneitä, ja koska kellään meistä ei ollu vaateita toisiamme kohtaan, ei edes mulla ja Ilarilla, ne päästi meijät menemään "pojat on poikia"-asenteella, ja tais niitä vähän hymyilyttääki ku ne katto, kun me lähettiin harppomaan pitkin Kalliokosken keskustaa, Olavi edelleen puolalasti. Onneks oli sentään kesä. Meillä ei ollu rahaa, joten ei voitu ottaa taksia. Ilari soitti Leppäsen hakemaan meijät, ja se heitti mut, Miksun ja Olavin Olavin kämpille, ja mä kiitin ihan vilpittömästi niin munatonta Leppästä ku Ilariakin. Siinä me sit seisottiin oven takana, ja Olavi rimputti oman kotinsa ovikelloo, ku eihän sillä tietenkään siinä hötäkässä ollu tullu avaimia mukaan. Oven avas lopulta Enni, joka päästi Miksun ja Olavin sisään, ja tönäs sitten mut kuistille pamauttaen oven perässään kiinni.
"Anna mä arvaan, sä alat huutaan mulle", mä huokaisin jo etukäteen. Enni tarttui mua niskan takaa, ja suuteli, ja sitten se vetäytyi irti musta ja huokaisi.
"Arvaa kuinka sáatanan huolissani mä olin", se totesi sitten kädet puuskassa, "mähän sanoin, että sä joudut vielä putkaan!"
"Se oli Ilari joka alotti", mä puolustauduin, "ja me selvittiin vaan putkayöltä!"
"Silti!" Enni valitti. "Olaviki joutu hilluu teijän takia puolalasti pitkin kaupunkia! Voi hélvetti teijän jätkien kanssa! Mikä teitä miehiä oikein vaivaa?"
"Sinä?" mä heitin sitten, ja Enni näytti mulle keskisormea, mutta hymyili kuitenkin.
"Hei, mä sitä paitsi sovin Ilarin kanssa", mä jatkoin sitten, ja Enni tuijotti mua ku vajaamielistä. Mikä ehkä olinkin, ainaki edellisen yön perusteella.
"Teit mitä?" se kysyi sitten, ja astui askeleen lähemmäs mua. "Sovit? Ilarin kanssa?"
"Kaikuuko täälä?" mä kysyin hymyillen, ja kiedoin käteni Ennin ympärille.
"Víttu että mulla menee joskus hermo suhun", Enni totesi, "mutta oot sä silti aika vastustamaton."
"Mä tiedän", mä vastasin sitten, "saanko mä olla sulle tilivelvollinen nyt?"
"Et vielä", Enni sanoi ja painautui muhun kiinni, "mutta ehkä tässä joskus. Tää on vielä niin pahasti kesken."
"Niin se on, ja aina ku meillä on herkkä hetki joku alkaa nyrkkitappeluun", mä sanoin huvittuneena, ja siltin Ennin hiuksia ja niskaa, "tai vähintään alkaa kirjua ja kiroilla."
"Ehkä meidän yllä on joku kirous", Enni heitti, ja suuteli mua, "mennään nyt sisälle. Olavi tarttee varmaan apua, kämppä on ihan järkyttävässä kunnossa ja niin on jätkä itekin."
Ja niin mä päästin Ennistä irti, ja seurasin sitä sisälle, ja olin onnellinen siitä, että tää nainen antoi mun seurata itseään vielä putkayön ja muutaman nyrkkirysyn jälkeenkin.
|