Lähettäjä: aarnikettu 
Päivämäärä:   10.1.12 23:48:12

Tämmöstä randomia tarinaa alottelin, katotaan löytyykö lukijoita.. vähän hirvittää julkasta tekstiä, mut no. :'D Alku on vähän tämmöstä pohjustusta vielä.

VARIS, JONKA SIIVET PALOIVAT

V

Kesällä ei menty nukkumaan.
Se oli mun periaate.
Kesällä poltettiin kaikkea mahdollista.
Sekin oli mun periaate.

Kesäkuun aamu valkeni, aurinko paisteli puiden latvojen takaa. En mä ollut ihan varma, oliko se missään vaiheessa edes laskenut, mutta kellon lähestyessä kuutta tuntui siltä, että aamu oli alkanut. Mä fiilistelin päivän tuomaa lämpöä auringon ensisäteiden paistaessa puiden raosta tänne perämetsikköönkin. Mä istuin siinä koivun juurella katsellen taivaisiin - ihan kuin siellä olis ollu jotain @!#$ mielenkiintosta... ehkä siellä olikin. Jumala tai semmonen. Joku korkeampi voima, joka kontrolloi. Oliko se paha vai hyvä, sitä mä en osannu sanoo, enkä kyllä varmaksi osannu sanoa sitäkään, oliko se siellä oikeesti vai ei, mutta pilvissä, jotka lipui auringon editse kuulaansinisellä, nyt vielä miltei valkeella taivaalla, tuntui olevan jotain taianomaista, ehkä yliluonnollista. Semmosta, mikä ihmisessä tuntuu joskus.

Enempää mä en kuitenkaan jäänyt taivasta pällistelemään, vaan kampesin itteni ylös, ja astelin tennarit aamukasteen koskettamassa ruohossa rahisten hiekkaselle polulle, joka johti aukeelle maalle. Keskellä metsikköaukeaa möllötti tönö, jossa ei ollu asuttu varmaan kymmeneen vuoteen. Tai ehkä viiteen. En mä tiiä, olin huono arvioimaan aikoja. Mutta tärkeintä oli, että talossa ei asuttu nyt, eikä se kiinnostanu ketään. Mä olin käyny jo aikaisemmin sisällä - olin pistäny ikkunan pesismailalla paskaks, kiipeilly sisään, ja käyny talon läpi. Jotai vanhoja lehtiä ja huonekalui siellä oli, ei sen enempää. Kissankarvojaki näytti olevan, kissaa en löytäny, enkä mitää merkkejä siitä, että katti olis ollu siellä vuosiin. Joku vanha muori siellä oli varmaan asunu - ku se oli kuolla kupsahtanu, ni sukulaiset oli vaa roudannu suurimmanosan kamoista roskiin tai hamstrannu ahneina paskoina omiin varastoihinsa tai myyntiin, ja jättäny talon olemaan, ku sitä ei kukaan halunnu vaivoikseen. Tai ehkä sillä muorilla ei ees ollu perillisiä, kuka tietää. Tää talo kuitenkin kiehtoi mua sen verran, että olin kehitelly sille mielessäni tarinan, ja nyt, kun tarina oli valmis ja kirjotettu samaan vihkoon mihin kaikki edellisetki tarinat, mä päätin polttaa sen.

Nostin bensakanisterin lattialta, ja roiskin koko vanhalta lemahtavan olkkarin kuluneine sohvineen täyteen löpöä. Kävin vielä lahonneita portaita pitkin yläkerrassa heittelemässä bensaa sinnekin, ja mennessäni ulos roiskin seinille bensaa. Tää oli hyvä talo, lähellä ei ollu puita, maa oli hakattu paljaaks niistä tönön ympäriltä. En mä metsiä tahtonu sentään polttaa. Tietty kanisteriin jäis mun sormen jäljet, mut kukaan tuskin välitti autiotalosta. Ja sitä paitsi se kanisteri palais kaiken mukana, samalla palais mun sormenjäljetki. Niinpä mä sytytin tulitikun, ja nakkasin sen talon portaille. Bensa leimahti ilmiliekkeihin, ja tuli lähti leviimään vauhilla. Se nuoli puisia portaita nälkäsenä kuin susilauma hirveä saalistaessaan, ja pystyin miltei aistimaan siitä tunnottomasta liekistä sen, kuinka se tahtoi polttaa koko paskan, viedä sen mennessään. Mä virnuilin itekseni, ja katteltuani hetken tulen leviimistä nakkasin sen kanisterinkin sinne, ja liekki alko levitä ihan urakalla ja savuttaa. Mä lähin tennarit vipattaen karkuun, pois talolta, juoksin hiekkapolkua pitkin tuli melkee kirjaimellisesti persiin alla metikköön, josta jatkoin kävelyä mettätielle, joka johti kylälle päin.

Ja sillon mä törmäsin siihen yhteen perkeleeseen, joka sattu just sopivasti asettuun mun tielle puol seittemän aikaan aamulla, pirullisena kesäaamuna.

-----

E

Olihan se hullua, herätä nyt kesälomalla kuudelta ja vain siksi, että aurinko paistoi ikkunasta. Normaali ihminen, normaali teini, oliso laittanut verhot ikkunan eteen ja jatkanu nukkumista. Mutta minä en tahtonutkaan estää kesän tulemista mun huoneeseen. Niinpä orjallisesti nousin ylös, ja menin laittamaan itselleni aamupalaa. Leipää ja maitoa, leivän päälle makkaraa ja juustoa. Minulla oli suhteellisen virkeä olo, joten puin päälle, ja päätin lähtee lenkille. Dingo pyöri jaloissani innoissaan, onneks se ei haukkunut. Muuten koko talo olisi ollut kohta ylhäällä, ja täysi hössötys päällä. Laitoin Dingolle remmin, pistin nätit kangaskenkäni jalkaan, ja puin keltasen neuleen t-paidan päälle, sillä kesällä aamuisin saattoi olla vielä viileää. Tungin collegehousujen taskuun koirannameja, ja lähdin meidän rivitalomme ovesta ulos Dingo hihnassa tempoen ja poukkoillen.

Sinä aamuna päätin valita metsäpolun, jossa pidin usein Dingoa irti. Musta belgianpaimenkoira oli sellainen mammanpoika, että se ei lähtenyt kauas harhailemaan. Se oli ollut aina meidän perheestä juuri minun koirani, vaikka olikin kiintynyt muihinkin perheenjäseniin. Dingo oli villi ja innokas, vielä nuori koira, vasta kaksivuotias. Olin käynyt sen kanssa muutamaan otteeseen näyttelyissä, harrastin agilityä ja tokoa, ja koulutin sitä niin hyvin kuin pystyin. Raisusta luonteestaan huolimatta Dingo totteli minua hyvin, ja sain jatkuvaan kehuja pienestä mussukastani. Siinä kehuja kuunnellessa oli olo kuin äidillä, jonka vauva oli menestynyt. Dingo taisi ollakin minulle kuin oma poika, jotka sain jatkuvasti olla ylpeä. Nytkin se kulki edelläni kuin ihmisen mieli. Hiekka rahasi kenkieni alla, ja Dingo reippaili seesteisessä aamussa musta häntä huiskuen.

Kulkiessani nenääni tulvi savun haju, ja Dingokin nuuski outoa tuoksua. Paloiko täällä jossain? Katselin taivaanrantaan, ja olin näkevinäni tulen kajastusta melko lähellä puiden takana, mutten ehtinyt kiinnittää huomiotani siihen sen enempää, koska Dingon rähinä, haukunnan ja murinan sekoitus, keskeytti tiirailuni. Tiellä, noin kymmenen metrin päästä meistä saapasteli poika, joka saapui sieltä suunnasta, josta liekkien kajastus heijastui ja savu nousi pilviselle taivaalle. Dingo rähisi korvat luimussa, ja komensin koiraa rauhoittumaan. Koira ei kuitenkaan jostain syystä kuunnellut, vaan rähähtäen loikkasi päin poikaa. Muistelin, että olin nähnyt jätkän ennenkin, koulussa ehkä. Sillä oli tummanruskeat hiukset, pitkä otsatukka, ja muu tukka sekaisin, ehkä geelilläkin typeräksi pystyyn vahattu. Silmät oli kellanruskeat, kullanruskeat, saman väriset kuin sipuli. Varsinaiset sipulisilmät. Meinasin naurahtaa ajatukselleni, mutta katsoin kuitenkin poikaa tarkemmin. Yllään sillä oli punainen t-paita, jossa oli valkea kotkan kuva, ja jalassa tummat farkut sekä kenkinä likaiset ja kärsineet punaiset tennarit. Olalla roikkui nahkatakki, ja käsissä sillä oli tummat kynsikkäät - keskellä kesää, jota en ihan ymmärtänyt. Ennen kuin ehdin sanoa mitään, oli Dingo loikannut päin jätkää, ja onnistunut töytäisemään sitä sen verran lujaa, että poika horjui, ja nahkatakin taskusta putosi hiekalle tulitikkuaski. Tikut levisivät pitkin poikin, ja Dingo räyhäsi jätkän ympärillä talloen tassuihinsa pahvisen askin ja tikut, jotka pyörivät tallatussa hiekassa.

"Voi vitun koira! Mee helvettiin, mee helvettiin!" jätkä huuteli, ja yritti huitoa Dingoa kimpustaan kiroillen lisää.
"Dingo, tuus pois sieltä! Tuu tänne, kiltti koira!" minä maanittelin epätoivoisena siitä, että koira ei totellut minua.
Tällä kertaa se kuitenkin totteli, jätti poikaparan rauhaan, ja pomppi luokseni kieppuen ympärilläni namupalaa kerjäten. Minä paijasin hajamielisesti paimenkoiran päätä, ja katsoin nyt jätkää, jonka pelkäsin alkavan riehua siitä, että koira oli tullut, ja loikannut hänen kimppuunsa. Dingo oli todennäköisesti tahtonut vain leikkiä - se taisi olla tänään turhan rajulla päällä, ja tämä ei tosiaan ollut niitä hetkiä, jolloin sain olla pojastani ylpeä. Päinvastoin. Odottelin syytöksiä, ja nieleskelin pettymystä ja häpeää mulkaisten Dingoa vihaisesti. Saakeli, että sen pitikin alkaa taas riehua.

Kaikkien odotusteni vastaisesti jätkä ei kuitenkaan ryhtynyt mesoamaan, puisteli vain Dingon tassujen jälkiä paidaltaan, ja potkaisi tikkuaskin hiekalta metsään. Vasta siinä vaiheessa heräsin pettymyksestäni koiraa kohtaan, ja kurtistin kulmiani. Miksi ihmeessä sillä jätkällä oli tikkuaski mukanaan, miksi täällä haisi palanut ja savusi? Jätkä käveli ohitseni, ja tyydyin vain vilkaisemaan tyypin perään. Otin Dingon varmuuden vuoksi remmiin, ja lähdin kävelemään kohti paikkaa, josta olin nähnyt pojan tulevan. Ja saapuessani lähemmäs varmistuin epäilyistäni - siellä savusi täydessä roihussa talo. Paniikissa kaivoin puhelinta taskuistani, ja löysinkin sen. Naputtelin 112, ja soitin hätänumeroon. Paniikkini laantui kuullessani hätäkeskuksen virkailijan rauhallisen äänen, ja muistaessani, että talohan oli ollut autio ties kuinka monta vuotta. Kerroin silti asian, ja mainitsin, että palo saattaisi levitä. Virkailija kiitti ilmoituksesta, ja lupasi lähettää palokunnan paikalle. Virkailija mainitsi myös jotakin poliisista, ja puhelun lopetettuani mietin, mihin autiotalon palossa tarvittiin poliisia? Siinä vaiheessa, kun käännyin kotiin Dingo huomattavasti rauhallisempana kuin tulomatkalla, olin jo unohtanut sen tyypin tulitikkuaskeineen.

-----

V

Suksin suorinta tietä himaan, ja paiskasin oven kii. Menin jääkaapille, ja otin kaljan. Onnistuneen sytytyksen päälle oli aina kiva vetää pieni huurteinen. Korkkasin Karhun, ja menin terassille juomaan sitä. Naapurit pesi mattoja painepesurilla. Omakotitalossa oli siitä kiva asuu, et kukaan ei tullu häiritseen eikä naapurien huuto, vessassa käynti tai varsinkaa paneminen kuulunu paperiseinien läpi. Me asuttiin kuitenkin omakotitaloalueella, jossa oli paljo muitaki taloja, ja siitä mä tykkäsin. Kaipasin kuitenkin ihmisiä ympärilleni, enkä olis voinu koskaan asua mettän keskellä, jossa ei olis mitään elämää. Ehkä sen takia kävin polttelemassa niitä autiotaloja, koska vihasin erakoituneita ihmisiä, ja mettän keskellä tönöttäviä paskataloja niin paljon. Kuka tietää, mä en ainakaan.

Aurinko paisto suoraan mun silmiin, ja mä suljin ne hörppiessäni kaljaa tölkistä. Elämä ei ois voinu mennä paremmin. Ainoo, mikä tässä hetkessä ontu, oli se, että joku muija oli nähnyt mut matkalla polttopaikalta pois. Sen muijan hullu koira oli hyökänny mun päälle, ja onnistu saamaan tulitikutki pitkin tietä. En mä niitä enää ollu viittiny ruveta keräilee, olkoot @!#$. Eipä elämä muutamaan tulitikkuun kaatunu, ja ei niissä ollu mun sormenjälkiä, mulla oli ollu kynsikkäät kädessä enkä käpälöiny niitä sormenpäillä. Sitä paitsi en mä uskonut, että siitä talosta suurta haloota nousis, tuskinpa ehti palaakaan kauaa ennen ku palokunta tuli paikalle. Eihän siellä ketään asunu, mummon omaiset oli varmaa riemuissaan, kun pääsi siitä hometönöstä eroon.

Olin kaiketi nähny sen muijan joskus lukiolla, en tiiä. Ite opiskelin amiksessa toista vuotta ICT-asentajaks, ja opintojenki takia tiesin jonkun verran siitä, mikä syttyy helpoiten palamaan. Olin joskus autotallissa säheltäessäni onnistunu sytyttään vanhan romutelkkarin palamaan piuhoja venkslaamalla, ja se oli ollu ihan @!#$ hienoa. Vaik opiskelin amiksessa, pari kaveriani opiskeli lukiossa, joten kävin moikkailees niitä sillon tällön. Varmaan siellä se muija oli tullut joskus vastaan, ainaki se näytti lukiolaiselta. No, oli mikä oli. Se oli niin keskittyny sen piskinsä kaitsemiseen, että tuskin ehti kiinnittää muhun mitään huomiota.

Mä vilkaisin terassilta toisen naapurin pihaan. Peetu leikkas ruohoo siellä, ja sen mutsi otti arskaa uimapuvussa. Olin joskus saanu rahaa sen mutsilta siitä, että leikkasin niiden ruohot, ja kävin tekees remppaa niillä. Semmosia pikkuhommia, seinän maalausta ja huonekalujen korjausta. Olin mä aika kätevä käsistäni, ja kyl mä rahaa tarttin. Se tais olla viime kesänä, kun kävin siel korjailemas. Sillon tutustuin Peetuunki paremmin. Peetu oli vähän outo. Se oli ku syntymässä säikähtäny - silmät seiso aina päässä niinku pakoon pyrkivällä jäniksellä, ja se oli koko ajan varuillaan, ihan niinku jokasen nurkan takana ois vaaninu FBIn iskuryhmä oottamassa sitä. Sillä oli musta tukka, jossa oli vaalea raita keskellä otsalettiä. Se oli tainnu keksii noudattaa jotain emogenree - kävi laitattamassa ittelleen snake bitesit tai mitkä @!#$ lie, meikkaski kai ja jotai. Ei se silti mitenkää surullisen näkönen ollu, se vaa seiso aina ku peura ajovaloissa. Ja tytöt tykkää siitä, ku jätkä on omalaatunen. Peetul on aina faniklubi peräs. Harmi vaan, että se taitaa tykätä pojista. Edellis kesänä, kun olin remppaamas niil sitä kämppää ja maalasin just olkkarin seinää, Peetu pyöri siinä ja katto mua jotenki oudosti. Ihan kiusallani rupesin pitää farkkuja löysemmällä, niin et mun bokserit näky. Ja uskalshan se lusmu sitten lähennellä mua lopulta! Emmä oo poikiin päin oikeestaan, enemminki kokeilunhalunen... seikkailumielellä lähin sen leikkiin mukaan, ja me sit nysvättiin joku aika kesästä, ennen ku Peetu ihastu johonki päättömään lukiojätkään, jolla oli vaalee tukka ja se kimals auringos.. no ei ihan. Ei mua haitannu vittuakaan, koska en mä oikeesti oo kiinnostunu pojista, testailin vaan. Enkä mä ny juokse muijienkaa peräs niin aktiiviseen, jos tulee sopiva niin sitte, mut eipä niitä paljoo oo. Ehkä tuli on mun ainoo rakkauteni.

Ehdin aika hyvän tovin juua kaljaa siinä terassilla, ja polttaa pari tupakkiakin, mut sit mun puhelin soi. Se oli vanha Nokia, emmä tarttenu muuta. Sitä paitsi oisin kumminki vahingossa tökänny johonki kosketusnäyttöpuhelimeen röökillä tai tulitikulla, joten old school Nokia meni ihan hyvin. Olin kumminki tilannu siihen Ritari Ässän tunnarin soittoääneks. Se oli aika kovis soittari.
"Ville", vastasin tylsästi, ja siemasin kaljaani.
"Mitä pyromaani? Ooks taas polttamas teijän roskakatosta?"
Tunnistin äänen, se oli mun hyvä frendi Mikael. Virnustelin siinä itekseni ja ryystin taas tölkistä ennen ku vastasin. @!#$ että oli kivaa olla kapinallinen ja ryypätä alaikäsenä.
"En oo täl viikol polttanu sitä viel kertaakaan, vähän rispektii hei", mä naurahin, "mitä mies?"
"Mitäs tässä, chillaan torilla. Tuuks messiin? Voitas mennä taas Olavin mökille hilluu", Mikael jutteli sitte, ja kuulin taustal ku joku pörräs mopolla hullun lailla.
"Joo, jos tuutte hakee. Mennää sit vaik suoraa Olavin mökille täst", sanoin, ja Mikael suostu siihe. Mä pistin puhelimen taskuun, ja menin sisälle ottamaa urheilukassin messiin. Jäin terrassille polttelee tupakkaa ja ootteleen, et Miksu ja kumppanit tulis ja hakis mut.

Eipä siinä kauaa menny, kun Miksu, Olavi, Kari ja Joni ajeli paikalle. Mä nostin kassin olalle, ja käppäilin terassilta pihatielle niitä vastaan. Me poltettiin muutamat tupakat ja puhuttiin Jonin aikeesta hankkia kevari, ja siit, mitä oltii tänää tehty. Sit mä hyppäsin Olavin mopon kyytiin, koska en voinu ajaa, aloin olla jo promillerajan ylittäväs jurrissa, ja ajeltiin Olavin mökille. Niitten mökki oli vähän kylältä syrjemmässä, ei kovinkaa kaukana meijän kämpiltä. Olavin vanhemmat anto Olavin käyttää sitä ja meijän olla siel, sillä ne viihty paremmin kotonaan. Se mökki ei ollu mikään semmonen vanha tönö (jätkät vitsaili että ne ei ois muuten tuonu mua sinne mökille ollenkaa ellei se ois uusittu, koska oisin kuulemma polttanu sen), se oli kiva mökki, jossa oli sähköt ja sisävessa, rantasauna ja koko talo ihan järven rannalla. Ja olipahan Olavin ökyporukat rakennuttanu sinne porealtaankin! En tajuu mitä järkee sellaseski on, mutta jos on rahaa millä mällätä, niin voihan sitä tehä vaikka viis poreallasta joka huoneeseen.

Me istuttiin terassille, ja Kari ja Joni meni heittää tikkaa vajan seinässä olevaan tikkatauluun. Miksu kävi kaivelemassa kellaria, ja pian se jo saapasteliki ovesta terassille kolistellen Prisman muovikassia, joka oli epäilyksettä täynnä kaljaa. Se kävi viel toisella reissulla, ja toi tellun karjalaa ulos. Mä join omat juomani loppuun, ja muutki korkkas kaljansa. Ei me oltu kukaan viel täysikäsii, mut Kari oli aika lähel. Ja sitä paitsi, ei sitä kaljaa papereilla joutu! Olavin porukat oli kyl motkottanu kaljan tuomisest mökille, mut lopulta ne anto periks, ku oltiinhan jo seittemäntoista, paitsi Joni, joka täytti joulukuus. Ja Kari täyttäis syyskuus jo kaheksantoist, ja sit meil oli oma hakis, joten mikäs täs oli ollessa. Ilta alko reteesti, heitettiin läppää, juotii kaljaa, rampattiin tupakilla, ajeltii mopoilla rinkiä, ja mä polttelin muovituolin istuinosaa sytkärillä, enkä olis voinu kuvitella parempaa fiilistä.

Kommentit on tervetulleita. :)

Lähettäjä: vaaa 
Päivämäärä:   11.1.12 21:51:47

Ihanaa, kerranki jotain vähän erilaista. Minä tykkän :) Että jos jatkoa tähän sais :)

Lähettäjä: Rhea 
Päivämäärä:   13.1.12 17:22:42

Okei, tykkäsin :) Jatkoa vaan! :D

Lähettäjä: natalia 
Päivämäärä:   13.1.12 18:02:01

Wau! Ei voi muuta sanoo:D iha älyttömän hyvin kirjotat ja huipusti keskitty! Ei oo tod samanlainen ku muut tarinat, mä niiin tiiän että tästä tulee semmonen tarina jonka kaikki muistaa aina!:) kunhan vaan jaksat viedä tän loppuun asti...

Lähettäjä: aarnikettu 
Päivämäärä:   13.1.12 21:18:00

Kiitos kommenteista ^^ Tässä jatkopätkä, toivottavasti tälle löytyy lukijoita ja tykkäätte.

E

Dingo makasi meidän takapihan kivetyksellä silmät sirrissä ja kieli ulkona roikkuen. Koira selkeästi nautti kesästä yhtä paljon kuin minäkin. Rakastin kesää - kesällä oli valoisaa, lämmintä ja mukavaa, ihmiset olivat rentoja ja useimmiten hyväntuulisia. Talvella kaikki oli kuollut ja oli pimeää - ja kliseisesti sanottuna tuntui, kuin koko Suomi vajoaisi talvena masennukseen, ajaisi perheensä hankeen ja säilyttäisi koskenkorvaa kellarin portaissa odottaen, että tulisi uusi, parempi vuosi.. talvi oli masentava.

Nyt oli kuitenkin vasta kesäkuu, ja istuin onnellisena pihakeinussa miniläppäri sylissä. Olihan se aika tyhmää - ottaa kone ulos, mutta minusta oli kiva istua ulkona lukemassa tai surffailemassa vaikka netissä. Ei sitä aina jaksanut tehdä jotain mielekästä, olin jo tehnyt pitkän lenkin Dingon kanssa tänään. Aurinko paistoi meidän rivitalon taakse nätisti, ja potkiskelin ajatuksissani keinua kiikkumaan samalla, kun tutkin, mitä netissä oli tänään tapahtunut. Sattumalta klikkasin itseni kunnan sivuille, ja selailin uutisia. Siellä oli juttu autiotalon palosta. Kohotin kulmiani, ja klikkasin itseni lukemaan. Verkkolehden toimittaja oli varsinainen nuuskija - se urkki kaikilta ja kaikkea, ja olikin saanut monta juttua kunnan lehteen ja levikin isommaksi. Jutussa ei lukenut oikeastaan muuta, kuin että talo paloi tuntemattomasta syystä, se sammutettiin ja tutkintaa ei tule. Minusta oli lyhyt maininta; "ohikulkija soitti palokunnan paikalle nähtyään savua." Enpä olisi kyllä oikeastaan halunnut nimeäni lehteen, sillä mikään sankarin uroteko jonkun palokunnan soittaminen ei ollut.

Tuhahtaen laitoin koneen kiinni, ja vein sen sisälle. Olin sopinut lähteväni tänään Lauran kanssa kaupungille kahville, ja myöhemmin illalla ehkä vielä johonkin pyörimään. Olin 17, en täysikäinen, joten en voinut käydä baareissa - eikä minulla mitään suurempaa intoa olisi ollutkaan. Joskus otin muutaman alkoholijuoman silloin tällöin ja humalluinkin joskus, mutta mitään raakaa ryyppäämistä en harrastanut. Se ei vaan ole yhtään minun juttuni, vaikka tätä nykyä se tuntuukin koko nuorison juttu olevan. Lauran kanssa meinaa itsekin välillä sortua miettimään, että mitä jos vaihtaisinkin kerran kuukaudessa tai parissa muutaman ottamisen siihen, että olisi joka viikonloppu aivan lärvit, mutta kyllä lopulta päädyn aina siihen, että ei, ei se ole hyvä niin. Laura on hyvä ystäväni, ja välillä on aika ikävä seurata vierestä hänen sekoilujaan.. Laura on juuri sellainen, että naukkailee aina kun on mahdollista ja tupakkaakin on aina taskut täynnä. Ei se minua häiritse, sillä Laura on muuten mukava ja luotettava ystävä - parempaa kaveria en voisi kuvitellakaan.

Otin kypäräni eteisen hyllyltä, ja puin neuleen päälle. Vaikka ulkona oli ainakin kaksikymmentäviisi astetta lämmintä, skootterin kyydissä tuli kuumallakin aina vähän viileä. Itse olin muutenkin palelevainen, joten siitäkin syystä puin nyt päälleni. Vedin taas kangaskengät jalkaan, nostin ruskean olkalaukun olalle, ja korjasin hieman meikkiä peilin edessä. Kutsuin Dingon sisälle takapihalta, ja kaivelin keittiöstä pienestä ruusukuvioisesta purkista sille herkkuluun. Koira otti luun häntä huiskuen vastaan, ja kipitti huoneeseeni järsimään sitä. Hymähdin itsekseni, ja lähdin ulos pihatielle, jossa Laura kuraisine skoottereineen odotteli. Olin varma, ettei Laura pessyt skootteriaan ikinä - siinä oli ainakin vuoden liat, ja peilitkin Laura vain hinkkasi hihalla puhtaaksi jos katsoi sen tarpeelliseksi - ja usein se ei katsonut sitä tarpeelliseksi.

Kävimme Lauran kanssa kahvilla, ja torilla syömässä jäätelöt. Nautimme kesästä täysin siemauksin, tapasimme muutamia tuttuja, ja otin Laurasta tämän toiveiden mukaisesti kuvia.. ehkä Laura tarvitsi uuden profiilikuvan facebookiin. Itse vaihdoin profiilikuvaani vain harvoin, ja enimmäkseen spämmäsin koko sivuston täyteen Dingon kuvia. Laura sen sijaan vaihteli kuvaansa päivittäin, mutta sillä olikin tietty tarve olla aina esillä. Päivän vaihtuessa iltaan seuraan liittyi Lauran poikaystävä Tomi, ja Tomin kaveri Leevi. Laura ja Tomi yritti jatkuvasti parittaa minua ja Leeviä, mutta me kummatkin tyydyttiin vain hymähtelemään niiden heittämille vitseille ja yrityksille. Leevi oli kiva ja hyvännäköinen, mutta Lauran pakottamisyrityksistä en pitänyt - olin sitä paitsi vasta huhtikuussa eronnut edellisestä suhteestani Ilariin, ja se oli minulle hieman arka paikka vieläkin, vaikka en ollut kertonutkaan sitä Lauralle.

"Hei muuten, lähettekö te tytöt mun ja Leevin messiin, kun mentäs pienelle ajelulle?" Tomi kysäisi istuessamme torin laidalla penkeillä.
"Mihin te ootte menossa? Mä en nimittäin lähe mihkään hullulle road tripille halki kesäsen Suomen maan", Laura vastasi sytyttäessään tupakkaa.
"Mun vanha tuttu tuli tänää uudestaan puhumaan mulle, ja se sano, että ne menee sen kavereiden kanssa jonneki mökille, ja me voitas tulla käymään mestoilla. Ei sinne mökille pitkä matka oo, se on samas suunnassa ku uimamökki", Tomi kertoi, ja vilkaisi Lauraan maanittelevasti.
"Nojaa. Mitä sä sanot, Enni? Haluutko tulla mukaan?" se kysyi sitten minulta.
"Kai mä voin sinne tulla, ei tässä muutakaan tekemistä oo, ja onhan se kiva tavata uusia ihmisii", mä vastasin kohauttaen olkiani ja nostaen aurinkolasejani ylemmäs otsalle.
"No, sit ei muuta ku menoks. Osa niist käy kai samaa lukioo teijän kaa, katotaan, jos vaikka tuntisitte toisinne. Tää on kumminkin aika pieni ja sisäsiittonen paikka", Tomi naureskeli sitten, ja lähti autolleen. Me muut seurasimme perässä, Laura meni etupenkille, ja jätti ihan tahallaan minut ja Leevin kaksin istumaan taakse. Laura korkkasi kaljan etupenkillä, Tomi pisti röökin suuhunsa, ja minä käänsin katseeni ikkunasta ulos. Kesäilta oli lämmin ja kaunis.

Ajoimme Tomin isältään lainaamalla autolla jonnekin, jossa en ollut ennen käynyt. Olimme usein menneet viettämään iltaa uimamökille, joka sijaitsi muutaman kilometrin päässä järven rannalla, mutta täällä päin en ollut koskaan ollut. Seutu oli tyypillistä kesämökkiseutua - kimalteleva järvi, kuusikkoa ja koivikkoa, korkeita heiniä, ruokkoamatonta tienpientaretta ja huonosti hoidettua, töksähtelevää ja kivikkoista tietä. Tomi ajoi kuitenkin hyräillen ja rattia naputellen eteenpäin, ja tuntui tietävän, missä menimme. Laura nojasi päätään taakse, haroi hiuksiaan ja nautti ainakin kolmatta kaljaansa tällä ajomatkalla. Leevi sen sijaan katseli ikkunasta ulos niin kuin minäkin, mutta vilkaisi välillä hymyillen suuntaani. Minä hymyilin takaisin niin kivasti kuin osaisin, vaikka oloni olikin hieman epämukava. Olisin tahtonut mieluummin olla kotona treenaamassa Dingon kanssa seuruuta ilman hihnaa, kuin istumassa Tomin tunkkaisessa ja kaljalta tuoksuvassa autossa matkalla jonnekin, josta en tiennyt mitään.

"Perillä ollaan, toverit kalliit!" Tomi naureskeli painaessaan jarrua töksähtävästi niin, että meinasin kuristua turvavyöhöni.
Mulkaisin etupenkin suuntaan vihaisesti, ja astuin ovesta pihamaalle, joka paljasti heti, että täällä asusteli nyt jokin poikaporukka. Kuistin edessä oli muutama mopo tai kevari (en tiennyt niistä mitään, joten en osaa sanoa, mitä ne olivat), grillimajan savupiipusta tuprusi savu, kuistin alla pöheikössä pilkotti kaljakoppa, ja saunalta kuului mölinää, joka muistutti laulua - vaikka minusta se kuulosti kyllä enemmän siltä, että sonnilaumaa ahdisteli raivokas karhu. Tomin luokse juoksi pian saunalta pelkkä pyyhe lanteilla oleva vaaleatukkainen jätkä.
"Tomi, terve! Mitä jätkä? Tulitte ny sittenki, mä aattelin että sä daameines oot ehkä jänistäny etkä tuu ollenkaa kattomaan, mikä meininki tääl meijän matalalla majalla on!" poika myökkäsi, taputti Tomia selkään ja nauraa hörötti typerästi silmät päässä seisten.
Laura ja Tomi oli heti sen tyypin kanssa ylintä ystävää, Leevikin jutteli siinä mukana. Minua ei oikein jaksanut huvittaa, joten seisoin hieman syrjemässä, naurahtelin ja nyökkäilin puheille. Vähitellen selvisi, että vaaleahiuksinen jätkä oli nimeltään Olavi, Tomin vanha tuttu karatesta, ja tämä oli sen vanhempien mökki. Lisäksi täällä majaa pitivät nyt kuulemma Mikael, Kari, Joni ja Ville, joita ei tosin vielä näkynyt. Pian seurueeseen liittyi kuitenkin Kari, joka sekin oli sosiaalinen, kaljapullo kädessä naurava tyyppi. En oikein päässyt juttuun sisään, joten jäin seinäruusuilemaan.

"Hei kuule, Ennihän sä olit?" Olavi kysyi jossain vaiheessa kuitenkin.
"Sepä se", hymähdin sitten.
"Mä nään, et sä tylsistyt. Mee hei tonne laiturille, siel ne jätkät on ongella! Sä varmaan viihtysit niiden seurassa, ei sun tartte täällä kuule kaunis nainen tyhjänpanttina seisoskella!" Olavi mokelsi, ja läimäisi mua selkään vähän turhan lujaa niin, että olin horjahtaa alas saunalle viettävää mäkipolkua. Vilkaisi vielä taakseni, ja Laura tuijotti takaisin silmät ristissä, iski silmää, hörppäsi kaljaa ja viittoi minua menemään. Niinpä lähdin kompuroimaan kangaskengissäni hiekkapolkua laiturille päin, tietämättä, mihin olin ryhtymässä.

----------

V
Istuin laiturilla onki polvien välissä ja silmät kii nojaten muovituoliin nautinnollisena. Me oltiin ryypätty hyvä tovi Olavin mökillä, ja meno oli ihan mukava. Olavi oli luvannut yllätysvieraita, mut mä en jaksanu odottaa mitään hohdokasta. Olavi nyt oli vähän semmone tyhjänhehkuttaja, vaikka sillä olikin laaja kaveripiiri, et olishan se toisaalta saanu kutsuttua enemmänki porukkaa. En vaan jaksanu uskoa, että paikalle saapuis ketään erityistä, korkeintaan joku Team Takatukka Olavin tuttuja jostain peräkyliltä, jotka sijaitsi vielä enemmän korvessa ku tää meijän kotikunta.

Miksu kieri laiturilla ja meinas vähän väliä tippua veteen. Joni sen sijaan vaan veti kaljaa, ja sai kalan sillon tällön. Me oltiin käyty nostelees katiskat ja saatiinki yks iso hauki. Joni oli löyny Karin kanssa vetoo siitä, että jos se saa tän illan isoimman kalan meistä viiestä, Kari jää sille viis kaljaa velkaa. Jos Joni taas ei saa, on Joni velkaa ne viisi. Joni ja Kari harrasti aina, varsinkin päissään, vedonlyöntiä, ja jumalauta, ne oli kyllä lyöny vetoa vaikka mistä. Kerran ne löi vetoa siitä, kumpi saa enemmän pakkeja naisilta. Niinpä ne pyöri koko illan ja yön torilla ja baarien edessä, huuteli törkeitä kommentteja ja meni lääppimään varattuja muijia. En muista, kumpi sen kisan sit lopulta voitti, mutta Miksu tallensi koko homman videolle.. sillä välin mä olin istunu mopon päällä kalja kädessä ja miettiny, että miten mopon sais helpoiten palamaan.

"Kato Miksu, naisia tulossa!" Joni huuteli. Mä en ees viittiny kääntää päätä.
"Ootko sä jo niin jurissa et sun silmät harottaa noin pahasti? Yks daami tossa vaan on!" Miksu nauroi, ja kompuroi tölkki kädessä ylös laiturilta.
"Se on kohteliaampaa ja sivistyneempää puhuu monikossa!" vastasi Joni virnistellen.
Mä aukasin silmät, ja vilkasin mäkipolulle, ja käänsin saman tien pään pois. Voi hélvetti. Se oli se sama muija, johon olin törmänny aiemmin päivällä! Voi pérkele, se ihan varmasti tunnistais mut ja alkais kyseleen jotain tyhmiä. Päätin vaan esittää välinpitämätöntä, ja tungin röökin suupieleen.
"Mikäs sun nimi on? Säkö oot se Olavin lupaaman yllätysvieras?" Miksu kyseli, ja tarttui muijaa hartioista ohjaten sen laiturille ja istumaan Jonin ja ittensä seuraan.
"Mä oon Enni, ja no, ehkä mä sit oon. Olavi käski mut tänne, taisin olla vähän ulkona jutuista tuolla", se muija kertoili sitten, ja Miksu virnisti leveästi.
"Olavi siis passitti sut meijän herrasmiesten vaatimattomaan seuraan! No niin, Enni, mä oon siis Mikael. Ja tiiätsä, mut on nimetty Mikael Agricolan mukaan! Mut sano vaan Miksuks, jos Mikael on liian pitkä. Toi kaljaa juova idiootti on Joni, ja toi mörökölli tuola syrjämmällä on Ville", Miksu jutteli sille tytölle iloiseen ja nopeaan tyyliinsä.
"Joo, Enni, nyt sä oot tullu hienoon seuraan. Kato, täs on hauki, joka me saatiin katiskaan päivällä. Näin!" Joni möykkäsi, ja pamautti hauen laituriin ylpeänä, "me savustetaan se sit illalla, ja säki pääset syömään. Se on oikeeta kesäruokaa, savustettu kala."
"No, Ville, sano säki nyt jotain meijän uudelle ystävälle!" Miksu kehotti. Mä mulkaisin sitä.
"Tää.. Enni ei ole mulle mikään uus tuttavuus. Me ollaan tavattu jo kerran", mä äyskähdin sitte.
"Ootsä Villen uus nainen?! Missä te ootte tavannu", Miksu innostui ja tarrasi taas Enniä hartioista. Enni puisteli päätään hieman vaivaantuneen näkösenä.
"Ei, tota, me törmättiin sattumalta metässä kun olin lenkittämässä koiraa.. ja kai me lukiolla ollaan joskus nähty", se vastasi sitten, ja vilkaisi muhun aika murhaavasti. No, mitäs oli tullu tänne, mä en tykänny siitä, että mun aamukävely keskeytettiin jonkun koirahörhön toimesta.
"Ai sulla on koira?! Millanen, kerros vähä", Joni puuttui peliin, ja mä jäin tuijottelemaan järveä, kun ne alko puhumaan koirista. Vítut, kissat oli parempii.

----

E

Miksu ja Joni oli mukavia, ja niiden kanssa sain jopa juttua aikaan. Ne kyseli Dingosta, jutteli omista koiristaan. Miksu oli lukiossa kuten minä, ja Joni sen sijaan opiskeli amiksessa ICT-asentajaksi. Ne kertoi myös, että Villekin oli samaa alaa opiskelemassa, kuin Joni. Se tyyppi, Ville, juuri se tulitikkujätkä aamulta, ei juuri edes vilkaissut minuun, jurotti vain onki jaloissaan, ja rööki huulessa. Aina kun edellinen tupakka paloi loppuun, se otti uuden, siemaisi välillä kaljaa, mulkaisi Miksua, ja jatkoi taas jurottamista. En ymmärtänyt, mitä pahaa olin tehnyt sille... se taisi olla sittenkin pahoillaan siitä, että Dingo oli loikannut sen päälle, ja tulitikutkin oli lennellyt pitkin permantoa. Outoa sinänsä, yleensä tupakoitsijoilla oli sytkärit, eikä tulitikut nyt niin suuri menestys ollut, vaan kukapa tietää. Ehkä ne olikin sen heilan antamia, ja sen takia se nyt katsoi minua kuin olisi tahtonut repiä silmät päästäni.

"Jos sä et oo Villen uus nainen, haluutko sä olla mun uus nainen?" Miksu kysyi nauraen ja hivuttautui lähemmäs, nojasi leukansa olkapäähäni ja hymyili viattomasti.
"Sen näkee sitten joskus. Tule lukiolla selvinpäin kyselemään, niin voisi onnistua paremmin", naurahdin ja paijasin sen mustaa pystytukkaa. Se nosti päänsä, ja virnisti.
"Sopii! Mut no, oisit ollu ehkä just Villen tyyppiä. Villellä nyt vaihtuu naiset niin usein, ja onhan siellä poikiakin joukossa! Ainakin yks oli, mut mä oon sen elämän mies, tiiätkö", Miksu selosti, ja otti harppauksen kohti Villeä, ja pussasi sitä poskelle suurieleisesti Jonin hurratessa vierellä. Ville vaan irvisti, veti röökiä, ja tuuppi Miksua pois kimpustaan.
"Kylmä ku jääkaappi tuo jätkä, eiks vaa, Enni?" Miksu valitti istahtaen viereeni.
"No ehkä vähän, mut älä huoli - kyllä se varmaan joskus sulle lämpiää", sanoin lohduttavasti. Miksu otti kylmälaukusta uuden kaljan, ja tarjosi samalla minullekin. Minä emmin hieman, mutta otin kuitenkin tölkin kohteliaasti vastaan. En tohtinut kieltäytyä - kaipa sitä yhden voisi ottaa näin mukavassa seurassa - Joni ja Miksu vaikuttivat huipputyypeiltä, mutta Ville sen sijaan oli etäinen ja jotenkin ahdistava, sekä selkeästi vihainen minulle. No, en välittänyt siitä, vaan jatkoin juttelua Miksun kanssa Jonin onkiessa ahventa järvestä, ja korkkasin sen kaljan, jonka äsken olin saanut.

Olavi tuli huutelemaan Miksua ja Jonia kanssaan saunaan, ja Miksu ryömi kontallaan hiekkamäkeä ylös huudellen, että oli kyllä tulossa. Joni otti ystäväänsä paidan kauluksesta kiinni, ja raahasi mölisevää jätkää mäkeä ylös. Minä jäin hetkeksi laiturille kahdestaan Villen kanssa - Miksu oli kertonut tulevansa kohta takaisin, joten olin päättänyt jäädä odottamaan laiturille. Ville ei vieläkään sanonut mitään, tuijotti vain.
"Ootko sä katkera mulle niistä tulitikuistas, vai mikä sua jurppii?" kysyin sitten, ja hymyilin ystävällisesti, "oon pahoillani siitä aamusesta.. Dingo lähti hallinnasta, ja mä yritin kyllä kieltää sitä."
"Ei tässä oo kyse mistään yksistä tikuista", Ville sanoi ja sytytti tupakan, "vaan siitä, että sä näit mut siellä."
En ihan ymmärtänyt, mitä jätkä tarkoitti. "Siellä? Siis siellä metässäkö, sitäkö sä tarkotat?"
"Tavallaan", se sanoi, ja puhalsi savua ulos, "sä takuulla ilmotit siitä johki."
"Siis.. mä en nyt pysy yhtään perässä", sanoin sitten kulmat kurtussa, "ilmotin.. mistä? Siitä, että kanniskelet tulitikkuja taskussas tai hillut metässä?"
"Sä.. sä et siis tiedä, mistä mä tulin?" Ville kysyi, laski kaljan maahan, ja otti röökin käteensä.
"No en. Kävelit jostain. En mä ehtiny nähdä sut ku vilaukselta ennen ku Dingo loikkas", vastasin sitten hieman loukkaantuneena. Mitä se tyyppi oikein oletti? Että seurailin jokaista vastaantulijaa, ja painoin mieleeni, mistä suunnasta ne tulivat?
"Jaa. No sitte", Ville totesi, ja tumppasi tupakan tyhjään tölkkiin vielä yhden hatsin vedettyään, "mä luulin että.. no, antaa olla jos et kerran tajunnut sitä. Sun nimi oli Enni, eikö niin?"
Nyökkäsin, ja otin muutaman askeleen lähemmäs Villen tuolia. Sen olemus oli nyt erilainen. Jätkä otti taskustaan sytkärin, ja alkoi ränklätä sitä, muttei ottanut tupakkaa esiin.
"Sä olet nätti", Ville totesi sitten, ja nousi seisomaan katsoen minuun sytkäri kädessään, "pysy kaukana liekeistä."
Ja ennen kuin ehdin liikahtaa, tyyppi tyrkkäsi minut laiturilta suoraan järveen niin että molskahdin veteen oikein kunnolla. Mitään tajuamatta pärskin paniikinomaisesti ja räpiköin laiturin tikkaille vettä valuvana ja meikit pitkin poskia.
"MITÄ HÉLVETTIÄ TOI OLI OLEVINAAN?!" huusin vihaisena kuin ampiainen. Onneksi olin jättänyt puhelimen Tomin autoon! Mitä tuo järkijättöinen jätkä oikein kuvitteli tekevänsä? Ja mistä liekeistä se puhui? Vihaisena heristin Villelle nyrkkiä, mutta nyrkkini sai puhuteltavakseen ainoastaan tyypin loittonevan selän sen kulkiessa vihellellen saunalle päin.

Lähettäjä: Metallisti 
Päivämäärä:   14.1.12 12:25:52

Jatkoa, kiitos :)

Lähettäjä: Rhea 
Päivämäärä:   14.1.12 16:41:15

Ihanaa tekstia <3 Rakastan!!! Jatkathan tooosi pian?

Lähettäjä: aarnikettu 
Päivämäärä:   15.1.12 18:29:16

Kiitän jälleen kommenteista. Tässä nyt vähän tämmöstä pätkää, jossa on takaumaa ja muuta, itte en nyt niin pitäny tästä pätkästä, mutta toivottavasti tälle on vielä lukijoita. :)

---

V

Voi hélvetti.

Se oli ainoo asia, joka nyt pyöri mun päässä. Se muija ei ollu tajunnu, että olin polttanu sen tönön. Ihan hyvä vaan, mutta huono asia oli se, että se muija oli nätti. Nätti, mutta omituinen. Ja ärsyttäväkin. Ehkä. No, mun mielestä ainakin 90 prosenttia ihmisistä oli ärsyttäviä, kaikki nekin, joiden kanssa mulla oli joskus ollut säätöä tai joiden kanssa olin seurustellu. Mä vihasin ihmisiä. Melkein kaikkia. Mä vihasin kyllä eläimiäkin, mä vihasin sitä ihme koiraa, joka sillä muijalla oli. Vihasin mä omia kissojanikin, tosin aika vähän ja vain joskus. Liekki ja Leimu oli maatiaisia. Liekki oli semmonen oranssiraidallinen ja Leimu taas semmonen harmaaraidallinen. Mä pidin kissoista enemmän ku koirista. Kissat oli semmosia itsenäisiä, vähän niinku mä. Koirat taas semmosia ärsyttäviä kiehnääjiä ja pöhelöitä, vähän niinku se muija, Enni.

Mä hiippailin saunalle päin kädet farkkushortsien taskuissa. Miksu istu saunan terassilla tupakka suussa hilpeenä ku lottovoittaja. Se virnisteli, ja vilkuili muhun. Se näytti aika huvittavalta ja perussuomalaiselta - tölkki kädessä, tupakka suupielessä, puolikas virne ja pelkkä pyyhe päällä.
"No, mites teil meni Ennin kaa?" Miksu kysy, kun mä kävelin ovelle päin. Pysähyin siihen ovelle, ja vilkaisin siihen pää kallellaa,
"Pelkkää tulta ja tappuraa. Saat varmana kohta kuulla", mä totesin sitten, ja lampsin sisään vetästen oven kiinni takanani, kuullen vielä saunan sisälle asti, kun Miksu öykkäröi, ettei se uskonut mua ja vannoi, että Enni oli hieno nainen ja just mulle sopiva. Joo, víttu, mun mielestä se utelias ja pöljä akanperhana sopi parhaiten sinne suomalaiseen järveen kalojen sekaan.
Kävin saunassa lepuuttamassa hermoja, ja istuessani lauteilla mun teki mieli sytyttää se sauna palamaan, vaikka se oliki moderni. Aina suomalaisissa leffoissa sauna palaa, ja sit pääpariskunta panee pusikossa nysväten itkuisena. Sehän vasta oiski hieno kokemus. Seitsemässä veljeksessäki niiden sauna palo ainaki kolme kertaa.. tai kaks, en muista tarkkaan. En osannu lukee kirjoi, mut Seittemän veljestä mä olin lukenu koulussa. Ja tein siitä analyysinki, ihan kokonaan omin käsin raapustin. Ja opettaja sano että mun analyysi oli luokan paras. Sain siitä kympin. Sen jälkeen ja sitä ennen oon saanu äikästä vaan seiskoja ja kaseja. Mut hetkeni mullakin on olleet, äikässäkin.

Kun mä olin lämmitellyt löylyissä, astuin ulos röökille. Nojasin kaiteeseen, ja kattelin grillimajalle päin, jossa Olavi ja se sen yllätysvieraan daami jutteli. Näytti aika intiimiltä. Ei sillei, että ne ois ollu toisissaan kiinni tai mitään, mut jotenki mä osasin aistia, millon juttu kulki tiettyyn suuntaan. Olavi oli selkeesti iskeny silmänsä siihen muijaan jo sillon ku ne tuli, ja sillon, ku nuori mies kohtas rakkautensa, ei sillä, oliko se akka vanhan karatekaverin muija, ollu paljo paskaakaan väliä. Varsinkaan Olavin suhteen. En mä sillä, että Olavi ois huono kaveri ollu - se ei vaan juurikaan kunnioittanu toisten omaisuutta ta asioita.. jos naista sai siis esineellistää. Ei varmaan ois saanut, mut tässä tein sen. Olaville ei mikään ollu pyhää, ei mikään. Tää Laura kuitenkin oli selkeesti vähän asiallisempi ja moraalitaju oli tallella, ku se töni Olavia vähän pois päin, ja huhuili sitä jätkäänsä, Tomia. Mä vedin savua keuhkoihin, ja aattelin, et nyt tää hullutus saa riittää. Víttuun Olavi, víttuun vanhat karatekaverit, víttuun kaljailta ja Joni haukineen, víttuun Miksu ja känninen homokuittailu ja víttuun se koirahullu muija.

Mä harpoin takas saunaan, ja kyyläsin pesuhuoneen läpi. Siellä olikin pahvilaatikko, jossa oli jotain vanhaa paskaa, vanhoja pesusieniä ja pari puuhalkoo. Mä otin sen lootan kainaloon, ja lähdin nyt, saunan raikkaana ja puhtaissa vaatteissa, kulkemaan mettään. Olin tottunu liikkumaan sillä seudulla, ja pikkupenskoina me oltiin Olavin ja jätkien kaa samottu ne metät sata kertaa läpi, menty kuulasotaa ja talvella rakennettu lumilinnoja ja sodittu lumipalloil. Niinpä mä kuljin tuttua reittiä päästen vihdoin hiekkatielle, joka johti naapuriin. Sinne oli ainakin kaks kilsaa, joten ainakaan häiriötä niistä ei ollu. Mä heitin pahvilootan tielle, ja potkasin sitä kauemmas musta. Se oli kuiva ku korppu, puut käpristyneitä ja pesusientä oli käytetty suihkussa varmaan kymmenen vuotta sitten, joten ei ollu mikään ongelma saada parilla tulitikulla se syttymään. Raapasin ne tuleen, ja heitin lootaan, ja johan se paska leimahti. Ei tosin niin nätisti ku bensalla valeltu mökki tai sähkölaite - se kyti ensin, mutta liekki syttyi ja alkoi palaa hitaasti, mutta varmasti, kuin kattellen ympärilleen. Mä istuin muutaman metrin päähän hiekkatielle, suljin silmät ja pistin taas tupakan huuleen. Sáatana, mun pitäis lopettaa tää ketjupolttaminen. Siinä mä istuin, polvet koukussa kyynerpäillä niihin nojaten, ja mun päässä soi Pentti polttaa taloja. En ollu Pentti, ja nyt mä poltin laatikkoo. Siinä oli muuten vissi ero. Mun muistivihko oli jääny Olavin mökille kassiin, ja sitä paitsi poltin nyt vaan jotain pahvilootaa vitutukseen, eikä sille ois voinu keksiä mitään hienoa tarinaa taustalle.

----

E

Kompuroin liukasta ja märkää laituria pitkin kohti hiekkamäkeä valuttaen vettä matkani varrelle. Se tyyppi oli tönäissyt minut veteen, miksi? Aivan yllättäen! Eikö se ymmärtänyt, että olisin voinut vaikka hukkua? Mistä se tiesi, että osaisin edes uida? Osasinhan minä uida, ja aika hyvinkin, mutta eihän jätkä voinut sitä tietää. Entä jos olisin saanut krampin jalkaan, olisiko se idiootti juossut sitten pelastamaan? En usko. Minua oli hankala suututtaa, mutta nyt kuljin mäkeä ylös pyyhkien meikkejä kasvoiltani vihaisena kuin takamukseen ammuttu karhu. Ei minuakaan ihan miten tahansa voinut kohdella! Kukaan tuntematon vähä-älyinen páskajätkä ei kyllä töninyt minua veteen, ei!

Pihan puolessa välissä Miksu tuli vastaan, ja se katsoi mua virnistellen.
"Ai sä päätit mennä uimaan! En uskonu, et oisit noin spontaani!" se huusi nauraen.
"Joo, en tienny sitä itekkään. Uiminen vaatteet päällä viilentää mukavasti", mä totesin sitten kiristellen hampaitani.
Jätkä ei kuitenkaan tuntunut huomaavan, etten selkeästi ollut tyytyväinen yhtäkkiseen uintiini, mutta tajusin itsekin, kuinka lapsellista olisi näyttää nyrpeää naamaa myös Miksulle. Sehän oli minulle mukava koko ajan, miksi vihoittelisin? Siitä epäilyttävästä tulitikkujätkästä pysyisin kyllä kaukana, seuraavaksi se saattaisi vaikka tyrkätä minut soutuveneeseen ilman airoja, ja pistää ajelehtimaan. Arvaamaton hullu se oli.
"Tuu sisään, Ville meni just saunaan ja muut grillailee tuol. Voin lainaa sulle jotain mun vaatteita, ni ei tartte märissä vaatteissa olla", Miksu huikkasi, ja viittoi minut kanssaan sisään mökkiin.

Mökki oli nätti. Se oli kuin tavallinen talo maalla, moderni, mutta kuitenkin siitä rakennuksesta huokui sellainen fiilis, ettei siellä asuttu aktiiviseen. Sinne oli rakennettu mittava, valkea tiiliuuni, kuten ennen vanhaan. Siellä oli koristeellinen takka, mutta siellä oli myös mustat sohvat ja televisio. Pöytä oli iso ja puinen, mutta pöytäosana oli lasilevy. Seinillä oli tauluja ja ryijyjä, ja nurkassa vanha kapiaiskirstu. Pidin siitä talosta - siinä oli vanhaa ja uutta, ne kulkivat käsi kädessä sisustuksessa. Miksu liikkui mökissä kuin kotonaan, se kävi yhdessä mauuhuoneista, ja toi mukanaan oman paitansa ja lökärit. Minua vähän huvitti - pitäisikö minun oikeasti pukea ne päälle? Koska oma toppini oli kuitenkin ihan märkä, vaihdoin päälleni Miksun ison t-paidan, ja otin omat, vaaleanväriset housuni pois ja vaihdoin tilalle pojan harmaat lökärit. Tunsin oloni hassuksi, mutta ainakin minulla oli kuivat vaatteet. Pesin vessassa meikit kokonaan pois, ja tunsin oloni vapautuneemmaksi. Ei märkiä vaatteita eikä valuneita meikkejä. Sen jälkeen hiippailin istumaan sohville Miksun seuraan.
"Onks se.. Ville vähän arvaamaton humalassa tai jotain?" avasin keskustelun hieman varovaisella sävyllä, sillä pelkäsin hieman Miksun reaktiota. Ehkä se kuitenkin osaisi kertoa, miksi Ville käyttäytyi niin ailahtelevaisesti.
"No, Ville on Ville, ei kannata välittää. Se on vähän semmonen, tuut kyllä huomaamaan millanen ajan mittaan", Miksu hymähti ja hörppäsi kaljaa.
Miksun vastaus ei ollut sellainen kuin olin toivonut. Ja miten niin ajan mittaan? Olettiko jätkä, että tulisin olemaan tekemisissä sen hullun kanssa myöhemminkin? En varmasti. En varmaa tulisi tänne mökillekään enää ikinä, vaikka Tomi kuinka haluaisi nähdä vanhoja karatetuttujaan ja Laura tahtoisi mennä myös. Tämä saisi olla viimeinen kerta!

"Se ei ollu mulle kovin ystävällinen", totesin sitten vilkaisten Miksuun. Se vaan hymähti.
"No joo, ei se oo yleensä kellekään heti alus, mut kyl mä uskon, että se tykästyy suhun ennen pitkää. Sä oot tommonen kiva, tavanomainen mut erilainen", Miksu sanoi sitten.
"Tavanomainen ja erilainen? Vähän ristiriitasta", naurahdin kuivaillen hiuksiani Miksun antamaan pyyhkeeseen, "toivottavasti pyyhkeeseen ei jääny meikkiä."
"Äh, Olavin porukat pesettää ne pyyhkeet kuitenkin. Sä oot paljon nätimpi ilman meikkiä kuule! Etkä niillä valuneillakaan paha ollu", jätkä totesi.
"Kaikki ei oo ihan tota mieltä", vastasin hieman hiljemmalla äänellä. Miksu kääntyi puoleeni kulmat kurtussa.
"Kuka sitten ei oo tota mieltä? Mä lyön pääni pantiksi, että oot lukiojätkien mimmilistan kärkipäässä!" Miksu julisti kohottaen tölkkiään juhlallisesti ilmaan. Minä nauroin.
"No mun eksä sano mua eron jälkeen rumaks ja asennevammaseks", kerroin sitten, ja aloin automaattisesti nyplätä Miksun antaman vihreän paidan helmaa. Miksu nojautui lähemmäs kuin utelias koiranpentu.
"Kerro kuka se on, ni mä vedän sitä pataan!" se uhkaili, "no en ehkä, jos et sitä haluu, mut kerro vaan. Kyllä mä kuuntelen, ja humalainen luottamus pitää."
Miksu oli jotenkin hellyyttävä ja samalla vilpittömän luotettavan oloinen mokeltaessaan siinä kännipäissään ja nojatessaan sohvalla minuun, joten kohautin olkiani.
"Kai mä voisin sitten kertoa, jos sua kiinnostaa."
"Kiinnostaa kiinnostaa! Tarinaa kehiin, Enni, Miksu-setä kuuntelee!" se vakuutti.

Miksu kuunteli kiinnostuneena kaljaa naukkaillen, ja minä aloitin varsinaisen tarinasession. Olin tavannut Ilarin Lauran kautta. Se oli koulussa muutamalla samalla kurssilla, mutta en ollut erityisemmin puhunut jätkän kanssa. Se viihtyi omissa porukoissaan, ja minä omissani. No, Laura kuitenkin järjesti kotonaan bileet, ja se pyysi Tomia kutsumaan sinne kavereitaan. Tomi kutsui paljon porukkaa, ja Laura ja se pyysivät minuakin mukaan. No, menin ihan uteliaisuudesta, ja Ilari oli siellä bileissä. En kiinnittänyt poikaan sen enempää huomiota, mutta olihan Ilari hyvännäköinen. Se pelasi jalkapalloa, sillä oli vaaleanruskeat hiukset, jotka oli laitettu tötteröön pään päälle. Se seisoskeli nurkassa kavereidensa kanssa, ja selkeästi mietti, hakisiko jotain tyttöä tanssimaan. Minä maistelin boolia, ja kuuntelin hyvää musiikkia. Laura kävi välillä halaamassa minua ja meuhkaamassa kännisenä siitä, kuka oli tehnyt mitä kenenkin kanssa, ja tyydyin vain nyökkäilemään hieman vaivaantuneesti.
Joku keksi kuitenkin soittaa Hurriganesin I Will Stay-kappaleen, joka oli yksi ehdottomia suosikkejani. Laura toikkaroi korkeilla koroillaan pitkin kotinsa olohuonetta, ja kipitti sitten luokseni. Se mainosti suureen ääneen, että bileiden järjestäjän paras ystävä tarvitsi tanssikaverin, ja että tämä oli Ennin ehdoton suosikkikappele! Porukka naureskeli ja taputti, ja minua nolostutti, mutta Ilari tarjoutui tanssimaan kanssani. Suostuin - mikäs siinä, tykkäsin tanssia. Pienessä hiprakassa ryhdyin nojailemaan hitaassa tanssissa jätkän olkapäähän, ja se piti minua lähellään aika keveästi. Jatkoimme Ilarin kanssa tanssimista monta tuntia, ja kun se lähti bileistä jonnekin kaverinsa luo, lupasimme tavata uudelleen koulussa.

En oikeastaan olettanut, että Ilari noteeraisi minut lukiolla, olihan välillämme ollut vain jotain humalaista kähmintää ja hehkutusta, mutta jätkä tuli yhdellä syventävällä bilsan kurssilla luokseni, ja pyysi minua parikseen bilsan työhön. Ryhdyimme juttelemaan, ja lopulta niiden tuntien jatkuessa viikottain vaihdoimme numeroita, ja aloitimme aktiivisen tekstailun. Sitä jatkui, ryhdyimme tapaamaan yhä useammin, ja lopulta ryhdyimme seurustelemaan. Ilarin kanssa oli mukavaa - tyyppi huomioi minua jatkuvaan, piti lähellään ja tykkäsi samanlaisista asioista. Ilari ei myöskään vaatinut minulta mitään, ja menin pojan kanssa sänkyyn vasta, kun suhteemme oli kestänyt suhteellisen pitkään. Ilari ei ollut ensimmäinen petikaverini, se oli ollut eräs Markus joskus muutama aika sitten, mutta enempää en viitsinyt siitäkään mainita Miksulle kertoessani minusta ja Ilarista.

"Ilari, joo, muistan sen hämärästi joistain bileistä", Miksu myötäili sitten yhdessä vaiheessa tarinaan, "miks te ette oo enää yhes?"
"Ilari petti mua", mä vastasin lyhyesti ja käänsin katseeni lattiaan.
"Ai", Miksu totesi yskäisten, "sori. Miten? Kenen kaa? Kerro, mä kuuntelen."
Niin mä jatkoin.

Ensimmäinen muutos Ilarissa oli se, kun puolen vuoden seurustelun jälkeen se ryhtyi polttamaan, kertomatta minulle. Se ilmeisesti yritti kovinkin piilotella röökaamistaan, sillä yhä enemmän sen tullessa meille, sen vaatteissa haisi Axe tai joku muu vastaava, se pesi käsiään, ja kopeloi taskujaan hermostuneena aina ulkona. Kerran sain sen kiinni tupakasta rysän päältä. Kävelin Ilarille päin, ja huomasin sen pihalla muutaman kaverinsa kanssa. Ja tyypillä oli tupakka kädessä. Minut nähdessään poika piilotti sätkän paniikinomaisesti selkänsä taakse ja peruutti muutaman askeleen. Ei minua kiinnostanut, jos Ilari poltti, mutta se ei ollut kertonut minulle mitään ja salaili. En pitänyt siitä lainkaan, välillemme syntyi riita, jonka sovimmen myöhemmin. Seuraava muutos Ilarissa oli se, ettei se enää nukkunut minussa kiinni silloin kun vietimme öitä samassa sängyssä. Aina ennen Ilari oli kietonut kätensä ympärilleni, ja vaatinut, että nukkuisimme ihan kiinni toisissamme, mutta eräänäkin yönä Ilari tuli sänkyyn, käänsi selän minulle ja nukahti ilmeisen sekaviin uniin tupakalta haisten. Minua alkoi ahdistaa ja oudoksuttaa, sillä Ilarista oli tullut ihan outo. Minä olin niitä ihmisiä, joilla pienikin muutos aiheutti ahdistusta - varsinkin, jos muutokselle ei ollut selitystä.

Lopullinen totuus kuitenkin paljastui, kun yhtenä iltana makailimme sohvalla, ja Ilari näpläsi kännykkäänsä.
"Mitä sä teet?" kysyin jätkältä, joka naputti keskittyneesti.
"Pelaan. Angry Birdsiä", se vastasi, ja kääntyi vähän pois päin minusta.
"Hei, mäki haluun! Ootko päässy sen yhen maan jo läpi?" juttelin pirteänä, ja kurotin käteni Ilarin ylitse pojan puhelimeen, ja nappasin sen. Ilari meni täyteen paniikkiin. Se huusi, etten saa ottaa, meuhkasi ja pomppasi ylös sohvalta. Minä putosin siinä tohinassa lattialle viltteineni, ja huomasin, ettei Ilari mitään Angry Birdsiä pelannut. Se oli puhelimensa viesteissä. Ilari jäätyi paikoilleen huomatessaan ilmeeni. Ryhdyin selaamaan viestejä.
"Eihän Enni saa ikin tietää, se ois vihanen."
"Kelle oot kertonu meistä?"
"Joo, vaan parhaille kavereille, mäki kerroin vaa Marjolle, koska taas nähään? ;)"
"Mikset jätä sitä, en taho olla vaan toinen nainen.. mut pus <3"
Selasin viestejä. Niiden lähettäjä oli Saara, yksi lukiolainen. Nostin katseeni Ilariin, ja kampesin itseni lattialta ylös puhelin kädessä. Minua oksetti, ja käteni alkoivat täristä. En voinut uskoa sitä todeksi!
"Ilari.. sä petät mua", sain sanat vaivoin ulos suustani tuijottaessaan hiuksiaan harovaan jätkään.
"Väärinkäsitys", se vastasi sitten, "kato ku Kimi oli meillä ja me oltiin vähä humalas ja.."
"ILARI!" mä parkaisin, "vastaa mulle rehellisesti. Sä petät mua, eikö niin?"
Poika vain kohautti olkiaan. "Jos sen haluu sanoo niin."
"Voi víttu mä oon ollu tyhmä. Ota puhelimes, mee pelaan sitä "Angry Birdsiäs"!" meuhkasin itku kurkussa, mutta Ilari vain tuhisi vihaisena.
"Tiiätkö miks mä petin sua?! Sä oot just tommonen vítullinen nipo! Relaisit vähän", Ilari vastasi sitten. Olin pöyristynyt, ja jahkasin Ilarin kanssa aiheesta ainakin tunnin. Se ei suostunut lähtemään meiltä pois, halusi sovitella, mutta oli uhkaava. Onneksi veljeni, Eemeli, oli kotona. Se oli Ilaria ja minua vuoden vanhempi, ja pyysin Eemelin heittämään Ilarin ulos. Sitten Ilari onneksi tajusi häipyä. Myöhemmin se páskiainen tuli vielä sovittelemaan asioita kanssani, mutta tajusin vilkaista meidän pihatielle, jossa Saara istui polttelemassa röökiä Ilarin mopon päällä. Ilari haukkui minut rumaksi ja asennevammaiseksi nipottajaksi, joka ei tajunnut mitään. Saara oli kuulemma ihan erilainen. Se loukkasi minua, enkä sen tappelun jälkeen ole vaihtanut Ilarin kanssa sanaakaan. Saaralla on kuulemma nyt uusi mies jo, amiksesta, ja joku on huhunnut Ilarin haikailevan perääni. Kiitos, mutta ei kiitos.

"Se tapahtu siis huhtikuussa", kerroin Miksulle, "ja sen jälkeen oon ollu vähän hajalla."
"Syystäkin! Páska jätkä, onneks pääsit eroon", Miksu sanoi haudanvakavana, "turpaan sietäis leipoa semmosta runkkaria."
"Niin kai", vastasin, "mutta se on ollutta ja mennyttä. Pitäs varmaan mennä jo eteenpäin.
"Olutta ja mennyttä pikemminkin", Miksu nauroi ja tarjosi minulle uutta kaljatölkkiä, "tänään voidaan unohtaa kaikenlaiset Ilarit ja vastaavat páskat!"
Samaan aikaan sisälle paukkasi Olavi, edelleen pelkkään pyyhkeeseen miehekkäästi pukeutuneena.
"Täällähän te ootteki", se hymyili, "tulkaas syömään, me paistettiin makkaraa ja savustetaan kalaaki. Kaikki muut on jo siellä, paitsi te ja Ville."
Lähdimme grillimajalle, mutta ovella Miksu kääntyi puoleeni ja tarrasi minua olkapäästä.
"Viittisitkö sä ettiä sen Villen? Mä niin mielelläni haluisin paistaa tota makkaraa, mut Olavi ei takuulla jätä yhtään paistettavaks mulle, jos käännän selkäni hetkekski. Se Ville varmaan luuraa ihan tos lähimetikös. Oisitko niin kiltti?"
Miksu kallisteli pälleen päätään, ja leikki koiranpentua, joten suostuin. Lähdin kulkemaan mökin takana avautuvaa koivikossa kiemurtelevaa tallattua polkua pitkin, toivoen, että se jätkä tosiaan olisi jossain lähellä.

-----

V

Laatikko kyti hiljalleen, ja mä istuin vaalenevassa kesäillassa keskellä mökkitietä. Linnut huusi jossain kauempana. Käki ei kukkunu, vielä, mut tiesin, et jossain vaihees iltaa se alkais. Usein Olavin mökillä me kännipäissään kuunneltiin käen kukuntaa, se oli jotenki rytmikästä ja soivaa. Mä tykkäsin siitä. Muiden tirppojen ääniä mä en sit tunnnistanutkaan, eikä se nyt niin oleellista ollut. Olavi oli joskus verrannut Miksuu käkeen, ja kyllähän se aika lähellä olikin. Kävi munimassa toisten pesiin, ja kukkui yöt ja päivät.. mua Olavi oli sanonu varikseks. @!#$, mä olin korkeintaan joku feeniks, joka palo tulessa ja synty uudestaan liekeistä.

Mä kuulin ääntä, joka ei takuulla tullu mistään linnusta. Joku kiroili ja tulla rytisti mettäpolkua pitkin tielle. Mä kampesin itteni ylös maasta, ja käännyin metikön suuntaan. Se hélvetin koiramuijahan sieltä tuli, Miksun vaatteissa näemmä. Mua huvitti. Sillä oli hiuksissa lehtiä ja muutama oksa, ja se kompuroi yli-isoissa housuissa ku kauris. Ja sen hiukset oli edelleen kosteat. Eipä ollut pikkunukke tainnu toipuu kunnolla siitä, ku heitin sen veteen.. mut mä halusin pois siitä tilanteesta sillon, se oli ainoo vaihtoehto.

Meni vaan hetki, ja sit se muija hokas mut. Se katto mua, katto kytevää lootaa, katto taas mua, silmät kuristuen ja sitten suurentuen.
"Miksu käski hakemaan sut", se sanoi sitten.
"Sori, mulla on nyt just vähän muita kiireitä", mä vastasin ja rapistelin tupakka-askin esiin. Nekin oli kohta loppu. Työnsin silti sätkän suupieleen, ja sytytin sen. Se muija, Enni, tuli kunnolla esiin metästä tielle, ja se huomasi tulitikut pahvilootan vieressä.
"Sä sytytit tän palamaan.. täähän on saunalta. Miks?" Enni kysy, ja katto mua pitkään.
"Siks, koska sattu huvittamaan. Tuleepaha tikuille käyttöä", vastasin sitten ja vedin savut.
Enni katteli taas sitä palavaa lootaa, ja mä potkasin sitä. Se alko olla jo aika palanu. Sitten se muija tajus jotain, ja peräänty pari askelta.
"Sä..", se nieleskeli, "ne tulitikut! Voi hélvetti, miten tyhmä voin olla!"
Enni huudahti ja läppäs itteään kasvoihin. Se puisteli päätään ja märkiä hiuksiaan, ja nosti taas katseensa maasta muhun, ja potkasi vihasesti kytevää pahvilootaa.
"SÄ! Se olit SÄ! Sä sytytit sen autiotalon tuleen!" se huusi sitten. Mä katoin sitä vähän aikaa.
"Sherlock", vastasin ja imin röökiä.
"Sä oot ihan sairas! Poltatko sä työkses tavaraa? Mitä hélvettiä?" Enni meuhkaisi selkeesti kiukkusena ja vähän pelästyneenäki, "mitä jos siellä mökissä oli joku?! Tapatko sä ihmisiä? Entä jos mä oisin päästäny Dingon irti sen tönön lähellä, entä jos mä oisin kuollu sinne!"
"Itepähän lenkkipolkus valitset! Ja onks sun koiras niin toope, että se juoksee suoraan liekkeihin?" mä ärähdin vuorostani sitte, "mä en oo mikään murhapolttaja, ei siellä talossa asu ketään ja lähellä ei ollu ihmisiä!"
Enni ei kuunnellu, vaan melskasi jotain omaansa.
"Aiotko sä sytyttää Olavin mökinki tuleen?! Mitä?! Aiotko sä tappaa meidät kaikki! Ei hélvetti, sä oot joku @!#$ mielisairas, poltat taloja ja sit tavaraa vielä!" se huusi, "ja miks sáatanassa sä tönäsit mut JÄRVEEN?! Entä jos mä en ois osannu uida, mitä? Ja miks sä teit niin? Nyt ku mä tiedän, mitä sä harrastat.. poltatko sä mut elävältä? Ei, älä koske muhun, pysy kaukana! Mä kerron Olaville, mitä sä oikee puuhastelet sen selän takana!"
Otin muutaman askeleen lähemmäs Enniä, ja heitin röökin kytemään maahan. Se tuijotti mua vihasena, selkeesti valmiina nostamaan nyrkit pystyyn jos niikseen tuli.
"Johan mä sanoin etten mä oo mikään murhapolttaja! Ja mä tönäsin sut järveen, koska vesi suojaa tulelta", mä vastasin sitten, ja otin taas askeleen lähemmäs.
"Haista páska! Sä oot ihan sekasin", se vastasi, kääntyi, ja lähti juoksemaan kuin aropupu mökkiä kohti. Mä kiroilin itekseni ja lähin perään.

Mulla oli kilpajuoksussa etuna se, että tunsin metän paremmin ku Enni, ja pystyin oikomaan pahimmat kuopat, kivet ja kannot. Oksat raapi naamaa, ja välillä meni tennari jalassa huonosti, mut juoksin silti tukka hulmuten ja lehtiä täynnä Ennin perään, ja sain sen kiinni, ennen ku se saavutti mökin. Mä tarrasin tyttöö olkapäistä, ja käänsin sen muhun päin.
"Rauhotu! Miks nostat tällasen metelin tästä?" mä kysyin, ja tuijotin Enniä silmiin.
"Miks en tekis? Sä poltat tavaraa jonku toisen mökillä!" Enni huusi sitten, ja koetti riuhtoa itteään irti.
"Olavi tietää kyllä mitä mä teen, ja mä en oo polttamassa Olavin mökkiä! Sä et ymmärrä yhtään, mistä tässä on kyse!" sanoin, ja päästin irti. Enni ei juossu pois, vaan jäi paikoilleen tuijottaan mua.
"En ymmärrä, enkä haluukaan", se sano sitten, ja puisteli vaatteitaan, tai, no, Miksun rytkyjähän ne oikeestaan oli. "Miks sä tönäsit mut järveen? Ihan oikeesti? Aiotko sä sit polttaa mut nyt ku tiedän?"
"No en aio, se oli vaan outoo ku törmäsin suhun ja hulluun piskiis", vastasin, "ja siksi, koska vesi suojaa tulelta." Ennin ilme muuttui vihaseks.
"Mä oon kuullu ton jo sata kertaa?! Mitä sä tarkotat sillä? Sitä paitsi vesi vaan lietsoo tulta, jos kyseessä on rasvapalo - kyllähän se sun pitäs pyromaanina tietää!" se ärähti. Mua hymyilytti väkisinkin.
"No joo. Pyromaani.. miks siinä on niin karu sävy? Voisko sen sanoo nätimmin?" mä pohdin sitten, ja vilkaisin mökin suuntaan, "Miksu ja ne on varmaa huolissaan jo."
"Varmaan on. Anna olla viimenen kerta ku tönit mua mihkään", Enni äyskäisi.
"Saa nähä, en lupaa mitään, ehkä mä vielä poltan sut", virnuilin sitte. Täähän oli hauskaa.
"Oikeesti, sä oot sairas", Enni kysyi, "tosi hauskaa."
"On se", mä vastasin hymähtäen, "muista pysyy kaukana musta."
Muija näytti järkyttyneeltä.
"Ihan mielelläni kiitos! Sä luulet ilmeisesti, että oon jotenkin takertumassa suhun! Älä luulekaan. Kuka sä luulet olevas?"
"Kuningas Salomon Suuri", mä vastasin jopa aavistuksen ärsyyntyneenä, ja marssin sitte grillimajalle. Muija tulkoot perässä meuhkaamaan, jos oli asiaa.

Lähettäjä: Rhea 
Päivämäärä:   15.1.12 19:16:39

Sanaton olen <33

Lähettäjä: natalia 
Päivämäärä:   16.1.12 16:50:32

Komppaan Rheaa!

Lähettäjä: Metallisti 
Päivämäärä:   17.1.12 15:45:15

Upee tarina :) Jatkoa, kiitos!

Lähettäjä: eaa 
Päivämäärä:   19.1.12 13:37:06

Ihan huippu! Jatkoa!

Lähettäjä: aarnikettu 
Päivämäärä:   21.1.12 01:57:08

Kiitos kommenteista :)

Jatkoa tulee viimeistään sunnuntaina!

Lähettäjä: PV 
Päivämäärä:   23.1.12 20:14:16

Oijoijoijoi!! Osui ja uppos! Aivan mahtavaa tekstiä. Ainut häiritsevä piirre on että villen ajatuksia kuvaavat tekstit on aika tökstöks tuntuisia pidemmän päälle. Tuota tyyliä voi käyttää tehosteena, mutta kokoajan käytettynä rupee tökkimään ja tekee hahmosta todella sairaan. pohjimmiltaan hahmo tuskin on ihan mielisairas? Jos vähän saisit pehmennettyä niin loistavaa :)Ja haluaisin tietää miksi Ville olisi varis? käki perusteltiin mutta mulle jäi ainakin variksen perustelut saamatta. ehkä myöhemmin voisit valaista?
(sori en jaksa muotoilla kommenttia paremmaksi)

Lähettäjä: aarnikettu 
Päivämäärä:   23.1.12 23:21:56

PV, kiitos kommenteista. :) En oo ite ihan samaa mieltä, sillä mun mielestä noi kuvaukset ei tee siitä ihan mielisairaan oloista, mutta joku voi tietysti olla eri mieltä. Mutta tässä nyt koetin vähän erilaista tyyliä, semmosta pehmennettyä ja vähän avasin ajatuksia enemmän, kun kyseessä on kuitenkin hieman mystisempi hahmo, jonka ei ole tarkoitus olla ihan hullu. Ja variksen perustelut jätin tarkoituksella pois, ne tulee tässä myöhemmin vähitellen. :D

Tässä tämmöinen jatkopala. :)

E

Se ruokailu oli kyllä elämäni epämiellyttävimpiä kokemuksia. Tuntui, kuin olisin syönyt grillimajassa suurennuslasin alla. Minä ja Ville kyräiltiin toisiamme jatkuvaan pöydän ylitse, ja vaihdoimme pari napakkaa potkuakin puisen pöydän alla toisten huomaamatta. Savustettu kala oli kuitenkin hyvää, ja hyvä ruoka kompensoi huonoa seuraa. Ville ei ollut ainoa, jota en olisi mielelläni katsellut ruokapöydässä - Laura öykkäröi kännissä, pyöri tuolillaan, ja karisti vahingossa tuhkaa Tomin lautaselle. En ollut mikään tapaintarkastaja, mutta olisi ollut kiva syödä rauhassa. Niinpä tyydyin vain istumaan ilmeettömänä nurkassa, ja syömään kalaa tyytymättömin ilmein.

Olisin tahtonut lähteä mökiltä kotiin, mutta Laura ja Tomi viihtyivät siellä niin hyvin, että lähtö ei tullut kysymykseenkään. Leevi, Kari ja Joni olivat muodostaneet tiiviin kolmen koplan, ja vaihtoivat innokkaasti mielipiteitä moottoriajoneuvoista. Aina välillä Leevi vilkaisi minuun pahoittelevasti, mutta se ei onnistunut juuri kohottamaan mielentilaani. Istuskelin grillimajan edessä halvalla muovituolilla katsellen vaaleaa taivaasta, sillä välin kun Laura ja Tomi kierivät nurmella kikatellen, Joni, Leevi ja Kari heittivät tikkaa, ja Miksu ja Ville olivat menneet pelaamaan korttia sisälle. Olavi oli kadonnut omille teilleen. Kun kyllästyin katsomaan humalaisten vehtaamista, nousin tuolista, ja lähdin astelemaan metsikköön. Mitä väliä, vaikka eksyisin? Ei noista kuitenkaan olisi ajamaan tänään, eikä varmaan aamullakaan, joten voisin yhtä hyvin nukkua vaikka keskellä metsikköä.

Sohin oksia tieltäni, ja päästelin ärräpäitä kulkiessani Miksun yli-isoissa vaatteissa. Tällä kertaa valitsin eri reitin kuin viimeksi, en halunnut kuollaksenikaan törmätä Villeen, ei siitä tiennyt, vaikka se olisi saanut idean polttaa korttipakan keskellä metsää. Tuhahdin ajatukselle - miten jollain oli fetissi asioiden poltteluun? Ja miksi kukaan hengaili sellaisen tyypin kanssa? Eikö Olavi pelännyt, että sen mökki palaisi ennen pitkää, vaikka jonkun humalaisen päähänpiston seurauksena? Puistelin päätäni, ja sutaisin hiuksiani korvan taakse astellessani polkua pitkin. Tätä oli selkeästi tallattu usein, mutta ei yhtä paljon kuin sitä aiempaa, jota pitkin olin mennyt hakemaan Villeä. Ihan puhtaasta uteliaisuudesta lähdin kulkemaan polkua, ja sen päässä päädyin vanhan näköiselle hökkelille... tai ei se mikä tahansa mörskä ollut. Se oli puinen, ikivanha lintutorni. Koska olin utelias näkemään maisemia, kiikuin puolilahoja tikkaita pitkin ylös tornille. Ja siellä minua odotti Olavi. Se oli saanut nyt jotain muutakin ylleen kuin pelkän pyyhkeen, ja se tiiraili kaukoputken kanssa jonnekin järvenselälle.

"Naisiako sä siellä tiirailet?" kysyin naurahtaen.
Olavi hätkähti hieman, ja kääntyi minuun päin, kuitenkin virnistäen.
"Ihan lintuja vaan", se vastasi sitten, ja kääntyi jakkarallaan minuun päin, "oon kakarasta asti ollu kiinnostunu lintubongausta, vaikka se onki Miksun mielestä partionörttien hommaa.. ei partiolaiset mun mielestä oo nörttejä. Lintuja on kiva kattella.
Minä astahdin lähemmäs, ja katselin kaukoputkea. Se oli selkeästi laatutavaraa.
Olavi huomasi mielenkiintoni. "Kato vaan, jos haluut. Tällä näkee aika kauas, mökille ja sillee."
Minä kiitin, ja Olavi neuvoi, miten putkea kuului käyttää. Tiirailin sillä kesäillassa kimaltelevaa järveä, aukiota, jossa mökki oli, naapurimökkien rantoja.. ja näkipähän sillä kylälle päin. Tajusin katsoneeni kaukoputkella sinne, missä se autiotalo oli tänään palanut.. tai oikeastaan poltettu.
"Tiiätkö sä, Olavi.. tästä pari kilsaa kylälle päin. Tänään siel palo se autiotalo", lausahdin sitten, ja käänsin katseeni Olaviin, joka vain hymähti.
"Ville poltti sen", se totesi sitten, ja katseli nyt järvelle, "kyllä mä tiiän."
"Mut etkö sä pelkää, että se polttais jotain mökiltäkin?" kysyin sitten hämmentyneenä.
"En", Olavi vastasi lyhyesti, "sä et tiedä koko totuutta. Ville ei oo mikään hullu pyromaani tai mielisairas, niinku sä sen näät.. sä saat ehkä vielä tietää. Tai sitten et. En mä tiiä, mut musta tuntuu että sä ja Ville.. te ootte niin erilaisia. Te ajaudutte ihan väistämättä tappeluun. Tai miten sen nyt sanois.."
Tuijotin Olavia vaiteliaana. Se haroi hiuksiaan, ja kääntyi sitten kaukoputkensa puoleen.
"Te joko poltatte toisenne elävältä tai palatte yhdessä, jos sen sanoo filosofisesti ja vertauskuvallisesti", jätkä sanoi sitten katsomatta minuun.
Olin edelleen hiljaa, ja katsoin järvelle päin. Kesäilta, tai no, nyt varmaan jo yö, oli hiljainen.
"Mä tykkään verrata porukkaa lintuihin", Olavi rikkoi hiljaisuuden, ja kääntyi nyt minuun päin, "se kertoo ihmisestä mun mielestä. Tai siis, jokaselle on varmana sopiva lintu.
Minua hymyilytti. "No, mikä lintu sä oot?"
"Aattelen itteni ehkä pääskyseks", Olavi hymyili, "vaikka ehkä mua kuvais paremmin joku pullasorsa."
Nauroin vilpittömän iloisena. "No, keille kaikille sä oot keksiny lintuvastineen?"
"Miksulle, se on käki, käy munimassa joka pesään ja kukkuu yöt ja päivät. Joni on ihan selkee räkättirastas, äänekäs häirikkö, ja Kari puolestaan pilkkasiipi, sellanen hiljasempi tapaus, mut tarvittaessa ilkkuu kuuluvastikin. Ja Ville.. se on varis", Olavi vastasi sitten puhuen lopun hieman hiljempaa.
"Varis?" kysyin epäuskoisena. Olavi nyökkäsi.
"Varis. Lentää aamuhämärässä, viettää vain pätkiä lajitoverien seurassa, sellainen mysteerinen hämärä roskakoreja penkova, kekseliäs kaupunkilintu", jätkä kertoi sitten analyysinsa.
Varis. Niinpä tietysti. Vai että kekseliäs? Raakkuva ja tyhmä pikemminkin. Sopi Villelle.
"Entäs mä? Osaatko sanoo mikä mä olisin?" kysyin, ja Olavi näytti mietteliäältä.
"Kyyhky", Olavi vastasi, "valkoinen kyyhky. Kaupunkielämään sopeutunut pehmeä kirjekuriiri."
"Kyyhky kuulostaa ihan asialliselta, mutta noista perusteluista en ois niin varma", sanoi sitten, ja jäin hetkeksi miettimään.
Kyyhky ja varis. Varis ja kyyhky, jotka joko polttaa toisensa tai palaa yhdessä. Kaikkea naurettavaa keittiöpsykologiaa ja filosofiantynkää sitä kuulikin - sitä en tosin sanonut Olaville.
"Lähetääks takas mökille? Tääl on aika vilposta, ja toiset saattaa ihmetellä, missä me ollaan, varsinkaan ku sä et tunne tätä maastoo niin hyvin", Olavi ehdotti hetken hiljaisuuden jälkeen. Myönnyin, ja lähdimme polkua pitkin takaisin mökille. Ja siinä kun me käveltiin, päätin, että pitäisi pienen juttutuokion Villen kanssa, Olavin ja Miksun takia... kai? Oikeastaan minua kiinnosti tutustua siihen omituiseen pyromaaniin, mutta en halunnut myöntää sitä itselleni. Taisin olla vain liian utelias, niin kuin Ville oli jo sanonutkin.

V

En tienny, paljonko kello oli, mutta olin varma, että kohta aamu sarastais. Mun ajantaju oli kadonnu viimeistään siinä vaiheessa, kun me oltiin ryhdytty pelaamaan Miksun kanssa korttia. Me oltiin pyöritelty pakkaa eri pelien muodossa varmaan toista tuntia, ja juotu lisää. Taisin olla vieläkin kännissä, vaikka aamuyö oli jo pitkällä. Ois ollu viisasta lopettaa, mutta mä en halunnu. Nyt oli kesä, ja kerranhan sitä vaan elettiin. Sitä paitsi huomenna saattoi jäädä jo auton alle, joten tänää piti elää täysillä. Piti elää hetkessä. Multa se onnistui varsin hyvin.

Nyt mä istuin kuistin kaiteella rööki suussa nojaten katosta tukevaan tolppaan. Miksu nuokkui penkillä mun takana, ja loput oli kadonnu johonkin. En oikeestaan edes välittänyt siitä, missä ne oli, saipahan joskus olla täälläkin rauhassa. Se syöminen sen muijan vihaisen katseen alla oli ollu yhtä tuskaa. Miks se ees tuijotti mua niin vihaisesti? Ihan ku olisin tehny jonkun hirvittävän rikoksen, ajanu jonkun siilin ylitse tai potkassu koiraa tai jotain. Se oli sanonu, että mä olin hullu ja pyromaani... en kyllä ihan allekirjottanu kumpaakaan. Oisin voinu selventää sille akalle asioita, mutta eihän se mua kuunnellut. Juoksi vaan päättömästi paikasta toiseen moralisoimassa, ja sitten katseli mua alta kulmain kuin oisin ollu joku pahanhajuinen roskakasa. Pérkele.

En kuitenkaan taaskaan, kuten varsin tavallista, saanu nauttia yksinäisyydestä muutamaa minuuttia kauempaa. Jostain metikön suunnalta paikalle saapasteli nimittäin Olavi ja Enni. Ne näytti olevan keskenään aivan vítun hyvää pataa. Tumppasin röökin kaiteeseen, ja hyppäsin notkeasti sen yli kukkapenkkiin, ja kävelin niitten luokse.
"Ai nyt sä liehittelet täälä jo toistakin meidän vierasta", tuhahdin sitten Olaville.
"En oo liehitelly niistä kumpaakaan, joten turpa kiinni", Olavi vastasi virnuillen. Mua ei naurattanu.
En silti vastaa mitään, sillä en jaksa nyt tapella mistään turhanpäiväisestä, enkä oikeestaan oo semmonen, että víttuilisin muille kaikesta, toisin kuin vaikka Miksu, joka jaksaa jatkaa "leikkimielistä" kuittailuaan vaikka hamaan loppuun asti. Mä vaan kohautin olkiani, ja palasin kuistille istumaan. Olavi ja Enni meni sisään, ja potki matkalla Miksun hereille.

Istuin siinä varmaan tunnin, tai ehkä kaks. Kattelin ku aurinko nousi vähitellen. Ei se ollu kunnolla ees laskenut, ja siitä Suomen kesä oli hyvä. Koko ajan oli valoisaa. Mä en erityisemmin pitäny pimeästä, hämärästä ennemminki. Pimeässä ei nähnyt mitään, hämärässä pystyi liikkumaan huomaamattomasti. Varsinkin aamuhämärässä.
"Mitäs meidän varis?" kuului ääni mun takaa, ja mä hätkähdin ensimmäistä kertaa pitkään aikaan.
En ollut tosiaan oottanu, että se Enni tulis vielä puhumaan mulle sen välikohtauksen jälkeen. Mä käännähdin kaiteella ympäri. Ennillä oli nyt sen omat kamat päällä, ne oli tainneet kuivua. Kädessä sillä oli kuppi, jossa tais olla teetä. Jos jotain vihasin, niin teetä ja teenjuojia. Se oli niin páskaa juotavaa, semmosta tarhatätien ja kirjastonhoitajien litkua.
"Muako sä kutsut varikseks?" kysyin sitten tuijotettuani hetken Enniä silmiin.
"No eikös sut oo varikseks Olavin puolesta ristitty?" se kysyi sitten istahtaen samalle penkille, johon Miksu oli pari tuntia sitten sammunu.
"Ja mistähän vítusta sä senkin oot onkinu tietoos, vai onko Olavi ottanu ohjenuorakseen valistaa kaikkia sen lintutieteilystä?" mä kysyin sitten ärsyyntyneenä.
En mä halunnu olla mikään varis! Ja se lintujuttu oli ennen ollut joku meidän, lähinnä Olavin, oma insideläppä, eikä me oltu jaettu sitä joilleki randomeille tuttavuuksille. Tää oli ahdistavaa, nyt se muija saattaisi kyhätä jotain omia päätelmiä, ja leimata mut vaikka sosiopaatiks.. jota en tosin ollu, mutta en mä tiedä, mitä se ajatteli. Ei se ainakaan enää näyttäny mua pelkäävän tai välttelevän.
"Miks sä oot noin hyökkäävä?" Enni kysyi sitten, ja sekoitteli teetään.
"Ai mä? Hyökkäävä? Kukakohan se aikasemmin oli hyökkäävä?" mä kyselin sitten. Ensimmäistä kertaa se olin mä, joka oli hämmennyksissä, eikä se koiramuija.
"Voitasko me ees yrittää tulla toimeen?" Enni ehdotti, ja katsoi mua vilpittömästi vihreillä silmillään, koettaen ilmeisesti jäljitellä Miksun koiranpentuilmettä.
"Miks pitäis? Ei me välttämättä nähä tän päivän jälkeen enää koskaan", mä äyskähdin sitte.
"Todennäkösesti vaan nähään. Me tullaan tänne huomennakin", Enni kertoi, ja hörppäsi teetä.
No voi hélvetti. Tietysti Miksu ja Olavi oli nyt ylintä ystävää ton uteliaan akan kanssa, ja halusi kutsua sen kännisine ystävineen tänne uudestaankin. Voi víttu.
"Miks sä haluat tulla mun kanssa toimeen? Mähän oon sun mielestä hullu pyromaani, mielisairas ja mitä muuta? Sähän pelkäsit, että poltan sut elävältä", mä vastasin sitten, ja katselin Enniä yhä epäillen otsatukkani alta.
"No niin kai. Mutta jos sellaset fiksut miehet kun Olavi ja Miksu on sun kavereita, niin et sä voi ihan täysin pimee jätkä olla", se naurahti sitten, ja mua melkein hymyilytti sen suorasukaisuus. Mutta vain melkein.
"Sori, mutta mä en lupaa mitään. Sä oot liian erilainen. Liian nätti, liian utelias ja liian ärsyttävä, jotta me voitais sietää toisiamme", totesin, enkä ymmärtänyt oikee itekkään, miks sanoin, että se oli liian nätti. Ehkä siks, että kun se oli liian nätti, oisin voinu ajatella sitä jollain tavalla erilailla... ehkä mä pelkäsin, että se olisi totta vie liian nätti, että voisin jättää sen huomiotta. Mun ajatukset oli liian hämäriä tähän aikaan aamusta koko yön jatkuneen känni-illan jälkeen.
"Liian nätti, liian utelias ja liian ärsyttävä? No, sä oot liian komee, liian pyromaani, liian omituinen", se listasi sitten, ja hymyili, "mutta ees Olavin ja Miksun mieliks koetettais olla paiskomatta toisiamme järveen?"
Ja sitten mä en voinut estää itteeni virnistämästä. Se muija oli selkeesti saanu jotain itsevarmuutta tähän toimintaan. Ehkä Olavi oli rohkassu sitä lintutieteillään, en tiiä.
"No yritetään", vastasin, "mut mä en lupaa mitään. Sä oot liian hämmentävä."
"Kiitos samoin", se sanoi, ja joi sitte taas teetään, "mut se sopimus astuu voimaan vasta kun ollaan tasoissa."
"Mitä sä meinaat? Heittää mut järveen? Sä oot ihan liian pehmee sellaseen", mä totesin.
"No joo", se vastasi sitten, "mutta tämän mäkin voin tehdä!"
Ja hihkaisten se nakkasi koko kupillisen lämmintä teetä mun syliin. Se taisi tietää, että mä en oikeesti vihastunu, vaikka kiroilikin kuuluvasti. Enni poistui sisään. Mä jäin tuijottamaan avonaista ovea miettien, että Olavin lintutieteet pitäs kieltää lailla, sillä se teki tylsistäkin tapauksista arvaamattoman kiinnostavia.

Lähettäjä: natalia 
Päivämäärä:   24.1.12 15:53:48

Woo iha huippu!!!!:)

Lähettäjä: PV 
Päivämäärä:   24.1.12 16:02:58

Erittäin hyvää tekstiä :)
Ja ei se nyt ihan mielisairas oo :D Se teksti vaan tökkii välillä sillä tavalla että tekee vähän turhan monimutkasen yksinkertaiseksi. Itselle jää kirjoittaessa aina tuollainen kieli päälle ja sitä voi olla aika raskasta lukea pidemmän päälle.
Mutta kuten sanottu hienoa tekstiä, odotan tältä tarinalta paljon. Ehdottomasti yksi parhaimmista mitä täällä on

Lähettäjä: mursuvaara 
Päivämäärä:   24.1.12 17:08:09

tää on kiva, ehdottomasti seurailen:)

Lähettäjä: jj 
Päivämäärä:   24.1.12 18:21:54

tää on huippu! (: jatkoa odotellessa!

Lähettäjä: ww 
Päivämäärä:   24.1.12 20:45:30

Haha nauroin ääneen tuossa lopussa! Ihan huippu, nopeasti jatkoa, tää koukuttaa!

Lähettäjä: ZORRO 
Päivämäärä:   24.1.12 21:50:55

Ihan paras! Jatka :)

Lähettäjä: aarnikettu 
Päivämäärä:   25.1.12 00:46:38

Ooh, kiitos paljon kommenteista :) Tässä jatkoa, vähän.. tapahtumarikkaampi mutta lyhyt pätkä, en nyt itse ole kauhean tyytyväinen tähän pätkään, aika kliseinen, epärealistinenkin ja tönkkö, mutta uutta jatkoa tulee pian. :'D

E

Me lähdettiin mökiltä pois aamukymmenen aikaan. Tomi oli siihen mennessä selvinnyt niin, että kykeni ajamaan. Laura sen sijaan oli edelleen omien sanojensa mukaan ainakin ihan "pää juntturassa", joten Lauran skootteri, joka me oltiin mökille Tomin kanssa lähdettäessä jätetty kaupan parkkikselle, jäi sinne. Laura oli varma, ettei kukaan varastaisi sitä, sillä skootteri oli likainen ja se tunnettiin yleisesti Lauran skootterina, ja se uskoi, ettei kukaan tahtoisi vaivautua tiirikoimaan lukkoa tuollaisen romun takia. Laura ilmoitti hakevansa sen tänään myöhemmin.

Minulla oli omituinen olo. Olin juonut yöllä jonkin verran, mutten läheskään niin paljon kuin muut mökillä olleet. Olin eilen myös heittänyt teeni suoraan Villen syliin Olavin lintuanalyysin jälkeen. En oikein tiennyt, mikä minuun oli mennyt. Taisin olla omaksunut Villen tyylin - olihan se tönäissyt minut järveen, joten teen viskaaminen oli ihan hyvä kosto. En kuitenkaan koskaan ennen ollut ollut mitenkään kostonhimoinen, edes leikilläni, mutta nyt minun oli tehnyt mieli antaa sille jätkälle takaisin. Ehkä siksi, koska se oli niin hämäävä? Ehkä siksi, että se oli sekopää pyromaani? Olavi oli kuitenkin vakuuttanut, ettei Ville ollut mikään mielisairas. Minusta pyromania oli omituinen piirre, tosin enhän minä tiennyt, oliko Villellä tapana jatkuvasti poltella asioita, vai oliko se kenties ehkä puolivahingossa ajautunut sytyttämään talon ja sitten sen laatikon. Monta asiaa pyöri päässäni, kun matkasimme sarastavassa aamussa takaisin kylälle päin. Leevi nuokkui ikkunalasia vasten, Laura piteli krapulaisena muovipussia sylissään, ja Tomi ajeli silmät sirrissä.

Tomi heitti minut kotiin, ja kuolemanväsyneenä raahauduin ovesta sisälle. Ei porukat olleet ihmetelleet poissaoloani mitenkään radikaalisti - olin eilen illalla laittanut niille viestiä, että saattaisin olla yön poissa. Nyt isäni oli lähtenyt jo töihin, ja äiti taisi olla kampaajalla, ainakin jääkaapin ovessa olevan lapun mukaan. Eemeli luultavasti nukkui vielä huoneessaan. Dingo sen sijaan oli valveilla - se loikki häntä huiskien minua vastaan, ja paijasi poikaani hymyillen. Vaikka minua väsytti, oloni oli likainen ja jotenkin huttuinen, pistin Dingolle hihnan, ja lähdin lenkille. Koiraa ei voinut laiminlyödä, ei, vaikka olisi sietänyt koko yön kännistä poikaporukkaa, johon kuului lintubongari Olavi, haukimies Joni, kaljankaataja Kari, lauleskeleva Leevi, rallikuski Tomi, käen lailla kukkuva koiranpentuilmeinen Miksu ja sitten pyromaani... Ville. Ja tietysti Laura, joka nyt oli aivan oma lukunsa. Haukotellen, mutta kuitenkin hyvällä mielellä kuljin lyhyehkön lenkin kortteerissamme, ja Dingo oli ihan tyytyväisen oloinen. Päästyäni kotiin ja käytyäni suihkussa ja vaihdettuani vaatteet lysähdin samantien sängylle makaamaan. Dingo kävi makuulle sänkyni eteen, niin kuin aina nukkuessani, ja aamuauringon sarastaessa nukahdin syvään uneen.

Kukaan ei tullut herättelemään minua ennen kolmea, sillä äiti pyöri omilla asioillaan, ja isä oli edelleen töissä. Heräsin vasta viiden aikaan siihen, että puhelimeni soi. Unisena haeskelin kännykkääni, ja vastasin siihen soittajaa katsomatta.
"Mooooiiiii Enni! Mikä meininkiiiii!" Laura huuteli täyttä kurkkua korvaani.
"Mhh, heräsin äsken", mumisin sitten, "ootko sä kännissä?"
Vastauksena Laura vain räkätti puhelimeen jotain epämääräistä.
"No ollaan me Tomin ja muun porukan kanssa vähän aloteltu, kai sä tuut messiin? Mennään sitten illalla sinne mökille", Laura hihkui selkeästi onnessaan.
"Kello on viis aamulla! Nukuitteko te yhtään?" kysyin nyt jo hieman huolestuneena kammeten itseni ylös sängystä, "Laura, oikeesti."
"Kesä on vaan kerran vuodessa! Ei sillon nukuta, ja nyt vasta nouseekin päähän", se vastasi sitten. Aloin olla oikeasti huolissani - Lauran olisi pitänyt rajoittaa juomista.
"Missä te sitten ootte?" kysyin, koettaen pitää ääneni sävyn vähemmän moralisoivana.
"Lokkikalliolla tietysti, täällä on paljon porukkaa nyt, minä, Tomi, Leevi, Repe, Silja, Sanna, Risto ja paljon muita! Tuutko mukaan? Me tullaan hakemaan sua!"
"Ette tule", sanoin vakavoituen, "mä kävelen sinne."
"Sulla menee ikuisuus! Pistän Tomin hakeen sut!" Laura mokelsi puhelimeen, ja äkkiä kuului humalainen kiljaisu ja kikatusta - Tomi oli selkeästi alkanut kutittaa Lauraa tai muuta vastaavaa.
"Jos ei nyt kuitenkaan, mulla menee tässä vielä hetki", vastasin sitten aavistuksen vaivaantuneena.
"Tomi älää!" Laura kikatti puhelimeen. "No mä tuun ite hakee sut! Kyllä mä pystyn ajaan, tiiäthän sä, kuinka hyvä ajaja mä oon. Kännissäkin."
Minun täytyi myöntää, että Laura ajoi suhteellisen hyvin, mutta en silti luottanut hänen puheisiinsa. Paras ystäväni kuulosti tällä hetkellä todella humalaiselta.
"Enkö vois kävellä?" ehdotin sitten vielä kerran. "Säästyis bensaa ja kaikkee."
"Ei, kyl mä tuun hakee sut. Oo vartin päästä siinä teijän ovella, ni mä tuun! Ajan ku tsaarin kuriiri, vai mitä ne oli ne hevosilla ratsastavat partaäijät!"
Ja niin Laura sulki puhelimen, ja minä huokaisin. Päätin luottaa Lauran sanaan, ja ryhdyin pukemaan päälleni. Ehdin tehdä kevyen meikin, ja otin pienen, punaisen laukkuni mukaan, ja sulloin sinne kaiken tarpeellisen, mikä mukaan mahtui. Otin kypärän hyllystä, ja lähdin ulos.

Laura taisi tosiaan ajaa kuin tsaarin kuriiri, sillä se seisoi jo pihatiellä skootterinsa kanssa kypärä kourassa virnistellen. Sen silmät haritti kuin keskustan spurguilla, mutta se näytti autuaan onnelliselta, ja piti ainakin paikoillaan olevan skootterin hyvin pystyssä.
"No niin, tuuthan sä", se nauroi, "kato nyt, mä selvisin tänne asti ilman yhtään naarmua!"
Naurahdin pienesti, ja tungin kypärän päähäni kavuten sitten mustan skootterin taakse, ja kiedoin käteni tiiviisti Lauran ympärille. Laura lähti ajamaan, ja kaikki meni siihen asti hyvin, kun ajelimme meidän rivitaloalueelta pois päin. Isommalla tiellä Laura painoi kaasua niin, että skootterin keula keinahti ylöspäin, ja minulta pääsi paniikinomainen kiljaisu. Laura vain nauroi.
"Oho, taitaa olla perällä vähän painoa ku noin hyppii", se huusi sitten painaessaan kaasua pohjaan.
Tomi oli virittänyt Lauran skootterin. Se ei ollut ennen huolettanut minua, täällä meidän kylällä kun kytät päivystivät harvemmin, mutta nyt kauhistelin, millaiset sakot saisimme... viritetty skootteri, rattijuopumus, ylinopeus... mitä vielä. Laura ei sen sijaan tuntunut ajattelevan mitään - painoi vain lisää kaasua koneeseen, ja huuteli kaikkea epämääräistä, josta en saanut kypärän läpi selvää. Vähitellen vauhti alkoi kiihtyä liian lujaksi, ja skootteri kallisteli välillä miten sattuu.
"Laura, voitko hidastaa?! Sä et aja kunnolla", huusin vauhdin yli.
"Ai mitä?! Mä ajan loistavasti, ihan ku Kimi Räikkönen", se meuhkasi, ja vaistomaisesti puristin tiukemmin ystävääni vauhdin yhä kiihtyessä. Nyt Laura selkeästi meni jo yli omien ajotaitojensa ja ajokuntonsa - vauhti oli lähemmäs seitsemääkymmentä, ja skootteri alkoi selkeästi hyytyä. Lauraa ei tuntunut kiinnostavan, se vain hihkui siitä, kuinka lujaa Tomin virittämä skootteri meni, ja horjui kuskin paikalla epämääräisesti. Minua alkoi nyt ihan oikeasti pelottaa. Olimme tulossa kohti Lokintien isoa ja vaativaa risteystä.
"Laura, hidasta! Tää kone prakaa alta!" mä huusin minkä kurkusta lähti, "hidasta! Hélvetti!"
"Mä en nää mitään, tuleeks meitä vastaan joku", Laura huuteli sitten vuorostaan.
"Voi jumálauta! Hidasta, Laura hélvetti soikoon, PAINA JARRUA!" karjuin hysteerisenä.
Meitä vastaan oli tulossa joku amisauto, valkoinen tuunattu. En tiennyt sen merkkiä, sillä en ymmärtänyt autoista tai vastaavista mitään, mutta musiikkia se huudatti, ja ajeli lujaa. Laura oli niin kännissä, ettei se nähnyt sitä.
"Laura, se auto tulee! Nyt víttu hidasta, käännä tätä!" huusin, ja Laura kiljui paniikinomaisesti jotain siitä, ettei skootteri pysynyt sillä enää hallinnassa. Kaiken kukkuraksi tiellä oli irtosoraa, ja pian skootteri luisui suoraan päin vastaan tulevaa autoa. Suljin silmäni, ja seuraavaksi tunsin lentäväni piennarta pitkin räsähdyksien ja kiljunnan saattelemana.

Makasin paikoillani monta minuuttia, sillä en uskaltanut tarkistaa, olivatko kaikki jäseneni tallella ehjinä. Hengitin tiiviisti, ja vähitellen availin silmiäni kypärän sisällä. Visiirissäni oli suuri halkeama, se oli osunut asvalttiin. Keräilin itseäni tienpientareelta, ja täristen nousin käsieni varaan. Housuni olivat rikki, ja joka paikkaan sattui. Mustavalkea neuletakkini oli repeytynyt hihasta auki, ja siinä oli suuri, verta vuotava haava. Seuraavaksi katsoin kypärän läpi auton ajajaa, joka vain istui ratin takana vihaisen näköisenä.
"Vítun kakarat, opettelisitte ajamaan sáatana!" se karjui ikkunasta, ja kaasutti tuhatta ja sataa pois.
Sáatana mikä tyyppi. Se oli ensimmäinen ajatukseni. Ei se edes tarkistanut, oltiinko me loukkaannuttu, ilmeisesti välitti vain autostaan! Vedin kypärän kädet täristen päästäni pois, ja paikansin seuraavaksi Lauran, joka makasi taju kankaalla ojassa ruhjoutuneen skootterin vierellä. Skootterista oli peili mäsänä, ja uskoin haavani johtuvan siitä. Kumarruin Lauran luo. Silläkin näytti olevan paikat suhteellisen ehjänä, mutta polvi oli auki ja veressä, ja siellä täällä näytti olevan haavoja. Vedin kypärän ystäväni päästä pois, ja koetin töniä sitä hereille.
"Laura, nouse ylös! Laura!" ravistelin hätäisenä.
Ei hélvetti, ei kai se känniääliö ollut kuollut?! Ei se voinut heittää veiviään, sehän oli paras ystäväni! Paniikkini osoittautui turhaksi, kun Laura yskien nosti päätään, ja mumisi jotain.
"Laura, mä soitan ambulanssin. Sulla voi olla paha aivotärähdys tai jotain! Onko joku paikka murtunu?" kyselin sitten puheen tulviessa suustani ulos yhtenä vyyhtinä.
"Ei ambulanssia, Enni, ei... ei kyttiä.. ei kyttiä.. ne soittaa poliisiin, mä en haluu, kortti lähtee kuivumaan", Laura houri sitten, ja huitaisi minua kädellään melkein naamaan.
"Meijän on pakko! Ei me tästä muuten mihkään päästä!" huudahdin epätoivoisena.
"Soita joku hakemaan meijät.. joku, soita Tomille.. EI! Älä soita sille, se huolestuu ja lähtee tänne kännissä ja ajaa ojaan, soita joku, soita Olavi, ei ambulanssia, ei Enni sitä, ei kyttäjuttua!" Laura horisi, ja ymmärsin, että se oli varmaan shokissa. Käteni tärisivät, mutta nyökkäsin. Ei kai sitten ambulanssia, jos Laura ei sitä tahtonut.

Otin puhelimen kouraan, ja selasin numeroita täristen. Tiellä oli vähän liikennettä, eikä kukaan kiinnittänyt meihin huomiota muutenkaan, olimmehan sen verran syrjään vastaantulijan kaistalle ajautuessa ajaneet. Löysin Olavin numeron, ja painoin vihreää luuria. Se hälyytti ja hälyytti.
"Vastaa nyt, vastaa", mumisin ja kuulin Lauran kiroilevan taustalla hiljaa. Puhelin hälyytti yhä.

V
Me oltiin jätkien kanssa herätty vasta neljän maissa, ja menty suoraan uimaan. Meidän oli tarkotus jatkaa juomista vielä tänään, ja Kari ja Joni oli pyörimässä kaupungissa ettimässä hakista meille. Toki Olavin mökillä oli vielä juotavaa jäljellä, mutta tänään me aateltiin taas juhlia jotain, ja olihan kuulemma ne Laurat ja Ennit ja muut tulossa tänne, joten varastoja piti suurentaa. Olavi ja Miksu oli mennyt saunaan. Mä olin käyny jo aikasemmin Karin ja Jonin kanssa, joten istuskelin sisällä kattellen telkkarista jotain luontodokumentteja. En koskaan paljastanu kellekään, mutta oikeestaan luontodokumentit oli mun salainen pahe. Sellainen nolo taipumus, jota ei kehdannut kertoo kellekään. Lintujuttuja mä kuitenkin vältin viimeiseen asti - ne oli Olavin alaa, mutta sen sijaan tää, mikä telkasta nyt tuli, kertoi savannin eläimistä, ja se oli aika mielenkiintonen.

Mä olin saanu jo melkein unohdettua sen eilisen välikohtauksen Ennin kanssa, mutta sitten kesken telkussa pyörivän leijonien metsästysretken alkoi pöydällä oleva Olavin puhelin soitattaa täydellä teholla Nauravaa kulkuria. Mä huokaisin raskaasti, ja jatkoin telkan kattomista. Kännykkä ei vaan lakannu soimasta, ja víttuuntuneena siitä, että jonkun Olavin puhelin keskeytti mun luontodokkarin, saapastelin pöydän luo, tempaisin puhelimen käteeni, ja olin jo vastaamassa, että Olavi oli nyt varattu ja Villekin katseli telkkarista savannielämää, mutta kun näin soittajan, mä katsoin ruutua kummissani. Enni soittaa. Miks hélvetissä se muija soitteli nyt Olaville? Ja miks se soitti niin sitkeesti? Mua hymyilytti aavistuksen, ja aattelin, että nyt ois hyvä hetki leikkiä vähän sen koiramuijan kustannuksella - se oli pilannu mun hienot shortsit jollain yrttiteellä!
"Kalliokosken tulipalo- ja tuhopolttovastaavaja Ville Aronen puhelimessa", totesin puhelimeen.
"Ville?" Ennin äänessä oli jotain outoa - hätää ja paniikkia. "Missä Olavi on?"
"Saunalla", tokaisin, "mikä nyt?"
"Hae se.. tai älä hae. Ihan sama. Onko sulla kortti? Ei, ei sulla oo, sähän oot mun ikänen kai..", Enni vikisi puhelimeen nyt jo tosi hätäisen kuulosena.
"Mikä sua oikein vaivaa? Sano suoraan äläkä kakistele", mä äyskäisin sitten. Mikä ihme sillä nyt taas oli?
"Laura ajo kolarin kännissä.. skootterilla.. se autoilija vaan lähti vetään.. tuu hakeen meijät pois täältä, Laura kuolee! Se ei suostu siihen että soittasin ambulanssin!" Enni vaikeroi. Kuulin nyt sen äänestä, että se alkoi itkeä ja oli shokissa.
"No ei mulla ole kun mopo, silläkö mä teijät haen?" mä kysyin sitten. "Missä te ootte?"
"Vaikka sillä, en mä tiiä. Lokintien risteyksessä", se vastasi sitten.
"No mä tulen, ei kai se Laura ihan kuolemassa oo?" kyselin vielä.
"Ei, mut mua oikeesti pelottaa, hae nyt vaan meijät jonnekin", Enni pyysi, ja mä lupasin tulla.
Vasta puhelin lopetettua mä tajusin, kuinka tyhmä ajatus se oli. Mopolla kahden loukkaantuneen muijan kanssa Lokintien risteyksestä Olavin mökille? Ei @!#$ soikoon. Mä juoksin saunalle tuhatta ja sataa, ja Olavi lähti heti mun messiin. Sen pyyhe jäi jonnekin saunapolulle, ja jätkä kiskoi äkkiä vaatteet niskaan, ja me hypättiin mopojen kyytiin, ja ajettiin kohti Lokintien risteystä.

Kun me saavuttiin sinne, tilanne näytti hysteeriseltä. Laura puoliksi istu, puoliks makas, ja roikotti kypärää kädessään sekavan näkösenä. Sillä tais olla aika paha humala päällä. Me ei oltu onneks alotettu vielä juomista - ja kerrankin se oli hyvä asia, jopa mun mielestä. Me pysäköitiin mopot pientareen laitaan, ja Olavi juoksi Lauran luokse, ja kyykistyi muijan eteen, alkaen kysellä sen vointia. Enni seisoi tien reunassa Lauran vierellä täristen. Mä astelin lähemmäs, ja samassa se jo ryykäs mua kohti heittäen kypäränsä asvaltille niin että kolahti.
"Voi hélvetti, Laura kuolee!" se parkaisi, ja tarrasi mua rinnuksista ja painoi päänsä mun rintaa vasten alkaen nyyhkyttää niin että koko pikkunen muija tärisi.
Mä järkytyin, jos suoraan sanotaan. Niinpä mä vaan mutisin jotain, ettei se kuole, ja taputin sitä kankeasti selkään. En mä osannu odottaa että Enni menis tälläsiin hulluuksiin, ees hysteerisenä onnettomuuden jälkeen. Se itki, ollen selkeesti shokissa. Olavi talutti Lauran mopolleen, ja vilkaisi meihin.
"Mä vien sen terveyskeskukseen, halus se tai ei. Mä en haluu riskeerata. Me lähetetään sit terveyskeskukselta joku hakemaan toi skootterin raato pois. Vie sä Enni mökille, jos sil ei oo mitään pahempaa", Olavi sanoi, ja veti ilme synkkänä kypärän päähän, nostaen Lauran mopon taakse, kietoen kännisen muijan kädet ympärilleen, ja lähtien ajamaan Lokintien risteykseltä kylälle päin. Mä katoin Enniä, joka irrottautui lopulta musta pyyhkien silmiään.
"Mä en tiiä miks hélvetissä mä tein noin", se naurahti sitten, "sä oot muuten tosi huono lohduttaja."
"No sori vaan", mä sanoin sitten, "mut.. ootsä kunnos? Mennäänkö mökille?"
"Mä oon ihan kunnossa, pari mustelmaa ja haavaa vaan", se sanoi, "mennään."
Mä istuin mopolleni, vedin kypärän päähän, ja Enni seurasi rikkinäisine kypärineen perässä. Se piti musta ajomatkan ajan jäykästi kiinni, mutta piti kuitenkin. Mä en hélvetti ymmärtäny naisia sitten yhtään... enkä kyllä sen paremmin itteänikään sen jälkeen, kun tajusin, että mä Enni nojasi loppumatkasta päätään mun selkään, enkä ees pistäny sitä pahakseni.

Lähettäjä: mursuvaara 
Päivämäärä:   25.1.12 18:26:20

onks täs joku sana liikaa?:D

että _mä_ Enni nojasi loppumatkasta päätään mun selkään

Lähettäjä: aarnikettu 
Päivämäärä:   25.1.12 19:06:39

mursuvaara, joo. :D Sitä "mä"-sanaa ei pitäisi olla siellä. Huomasin tossa pätkässä paljon muitakin typoja, mm. pitäs lukee että kello on viis illalla, ei aamulla, ja kaikkea muutakin hölmöä on. Pahoittelen. :'D

Lähettäjä: ZORRO 
Päivämäärä:   26.1.12 15:55:58

Jatkoa vaan äkkiä !! :)

Lähettäjä: pinssi 
Päivämäärä:   26.1.12 21:27:48

Oon ihan täysin totaalisen koukussa tähän, loistavaa jälkeä! Ei oo pitkään aikaan ollut näin kiinnostavaa tarinaa täällä. Jatkoa nopeasti :)

Lähettäjä: -- 
Päivämäärä:   27.1.12 13:46:05

jatkoo! :)

Lähettäjä: hei ht-net 
Päivämäärä:   27.1.12 18:33:21

up! :)

Lähettäjä: aarnikettu 
Päivämäärä:   27.1.12 20:01:07

Kiitän kovasti kommenteista ♥

Jatka tulee sunnuntaina! :)

Lähettäjä: böö 
Päivämäärä:   27.1.12 21:21:25

jatkoa odotellessa :)

Lähettäjä: PV 
Päivämäärä:   27.1.12 21:31:07

Vihaan sunnuntaita enkä haluis sne koskaan tulevan, mutta sitten ei koskaan sais jatkoa :/ Tarinan kannalta ajattelen "voi ei sunnuntaihin on vielä piiiitkä aika" koulun kannalta ajattelen sunnuntain ja sen jälkeen maanantain tulevan ihan liian nopeasti :D

Lähettäjä: hehee^^ 
Päivämäärä:   28.1.12 16:08:43

ei anneta tippua!: )♥

Lähettäjä: hehee^^ 
Päivämäärä:   29.1.12 15:18:05

jatkooo! ^^

Lähettäjä: PV 
Päivämäärä:   29.1.12 16:53:37

tänään on sunnuntai :D

Lähettäjä: öriöri 
Päivämäärä:   29.1.12 17:30:50

jäi koukkuu ja luin kaikki heti p: Jatkoo vaa, yks parhaita tarinoita tääl!(:

Lähettäjä: aarnikettu 
Päivämäärä:   29.1.12 20:58:39

Kiitän kommenteista jälleen! :) Tässäpä jatkoa.

E

Mökillä Miksu oli meitä vastassa. Hyppäsin mopon kyydistä yhä täristen, ja Miksu tuli halaamaan minua, ja heitti hupparinsa harteilleni lähtien taluttamaan minua sisälle.
"Oot sä kunnossa? Tarviiks sun mennä terveyskeskukseen?" Miksu huolehti.
"Oon mä ihan kunnossa. Nää haavat pitäis vaan puhdistaa", vastasin sitten, ja ääneni kuulosti jo miltei normaalilta verrattuna äskeiseen itkuiseen ja hysteerisen karjuntaan.
Vilkaisin Villen suuntaan. Se oli kääntänyt nyt minulle jo selän, ja harppoi saunalle päin. En ymmärtänyt, mikä oli saanut minut tarrautumaan siihen, mutta uskoin, että syy siihen oli hysteria ja shokkitila. Onnettomuus oli kuitenkin järkyttänyt minua, ja vieläkin minua karmi se autoilija, joka oli vain huutanut meille ja ajanut tiehensä. Ja tietysti Lauran kohtalo oli vielä auki.
Miksu istutti minut sisällä sohvalle, ja puhdisti haavani. Koko oikea puoli kehostani tuntui kipeältä, ja uskoin, että siihen tulisi huomiseen mennessä monta mustelmaa. Soran ja asvaltin aiheuttamia haavaumia minulla oli polvessa, sääressä ja oikeassa kädessä. Mitään pahempaa ei ollut käynyt. Uusi kypärä pitäisi ostaa, mutta se ei ollut ensimmäinen huolenaiheeni nyt. Kolarissa olisi voinut käydä tietysti paljon pahemminkin, ja känninen Laura oli saattanut saada pahankin tällin. Kerroin Miksulle, miten tilanne oli edennyt, ja se nyökkäili vakavana.
"Pérkele, mä annan sille kunnon opetuksen, sille amissälille, joka jätti teijät oman onnenne nojaan!" Miksu uhosi.
"Sen se ansaitsis", minä huokaisin, "mä tärisen vieläkin. Se kolari ois voinu koitua kuolemaks."
"Onneks te ootte hengissä", Miksu huokaisi, ja marssi jääkaapille, "Laurakin on varmasti ihan kondiksessa, Olavi soittaa varmaan kohta.
Minä hymyilin väkinäisesti, ja nyökkäsin. Miksu penkoi jääkaappia, ja nosti sieltä pullon leijonaviinaa.
"Kari ja Joni on vielä kaupungilla", se sanoi, "mutta täällä ois tämmönen. Taidat tarvita rauhotusryypyn."
"En mä nyt oikein viitti juoda", vastasin sitten Miksulle pahoittelevasti, "kun Laurallekin kävi se ja kaikkee."
Ennen kuin Miksu ehti vastata, jätkän puhelin soi, ja se vastasi, ja kävi lyhyen keskustelun.
"Se oli nyt se Olavi. Laura oli ihan kunnossa, shokissa kyllä ja lievä aivotärähdys. Sitä ei tosin ees puhallutettu, oli kuulemma Lauralle tuttu lääkäri siellä.. siinä näkee mikä käpykylä tää on. Korruptio jyllää", Miksu naurahti, mutta vakavoitui sitten, "Laura on jo parempaan päin, eikä sillä nyt ihan järjetön humala enää oo. Se soitti sille jätkälleenkin, Tomille, ja menee kotiin lepäämään."
"Hyvä", sanoin huokaisten helpotuksesta, "ehkä munkin pitäis lähteä kotiin."
"Älä nyt", Miksu virnisti, "kyllä sä voit olla täällä yötä, ehkä se tekis hyvää sulle?"
"No.. no joo", myönnyin sitten, "ja no, ehkä vähän sitä rauhotusryyppyä sitten.."
Miksu nauroi. "Mä arvasin, että sä myönnyt! Kohta shokki ja hysteerisyys on muisto vain."
Ja niin tummatukkainen jätkä kaatoi minulle lasiin kokista ja viinaa. Tiesin, että minun olisi kannattanut ottaa rauhallisesti tuollaisen törmäyksen jälkeen, mutta olo alkoi tuntua vähitellen paremmalta, nyt kun tiesin, että Laurallakin oli kaikki hyvin.. joten niinpä hörppäsin lasistani, ja kehotin Miksua puhumaan jostain kivasta, ja olo alkoi vähitellen kohentua.

Siirryimme Miksun kanssa laiturille istumaan muutaman lasillisen jälkeen. Minä linkutin kuin vaivaisukko, selkä kyyryssä ja ottaen tukea Miksusta. Olo tuntui jyrän alle jääneeltä, ja koko oikeaa puolta särki vietävästi. Laiturilla Miksu istutti minut yhteen muovituoliin, ja istui itse toiseen, ryhtyen kalastamaan. Kesäilta oli tyyni, ja vesi ei väreillyt juurikaan. Laskeva ilta-aurinko heijastui vedestä nätisti. Minä pidin kaikesta kauniista, ja nytkin toivoin, että minulla olisi ollut kamera, jotta olisin voinut ikuistaa hetken. Koska olin uppoutunut katselemaan maisemaa, en kuullut takaani tulevia askelia, ja havahduin vasta, kun Miksu kirosi äänekkäästi ison ahvenen päästessä karkuun. Ville seisoi takanani, ja tiirasi kädet hupparin taskuissa kuulaalle järvelle.
"Osaatko sä yhtään kuvailla sitä tyyppiä, joka ajo teitä päin?" Ville kysyi, muttei katsonut minuun.
"En mä oikee nähny, mut vaaleet hiukset sillä oli, semmonen varmaan parikymppinen tyyppi", vastasin sitten, ja katsoin Villeä kulmat hieman koholla. Mitä se ajoi takaa?
"Millanen se auto oli?" se kysyi, ja nyt jätkä käänsi jo katseensa minuun. Villen silmät olivat jotenkin ahdistavat. Kullanruskeat silmät tuijottivat minua intensiivisesti - olin havaitsevani niissä jotain samankaltaista, jota aina kuvataan salapoliisikirjoissa sen päähenkilön katseeksi, kun se selvittää intensiivisesti jotain tapausta.
"Valkonen, tuunattu amisauto.. siinä oli takaspoileri", muistelin sitten kääntäen katseeni taas järvelle, "punaset karvanopat, joo. Ja se rekkari tais olla jotain.. AZE.. ja oliskohan ollu numeroita kuus ja kolme ainakin."
Ihmettelin, kuinka paljon muistinkaan siitä autosta, nyt kun ryhdyin miettimään. Olinhan kuitenkin nähnyt sen kaasuttavan pois karvanopat viuhahtaen ja moottori ulvoen. En kuitenkaan uskonut, että muistikuvistani oli mitään hyötyä, sillä täällä kylällä, Kalliokoskella, oli ihan tuhottomasti amisautoja, ja varmaan monta samanlaista tuunattua valkoista. Ville kuitenkin vilkaisi Miksuun arvoituksellisesti. Miksu oli nyt saanut ahvenen, joka uiskenteli punaisessa saavissa tuoliemme välissä. Miksu pyöritteli onkea käsissään, ja katsoi Villeä.
"Rasinahon auto", Miksu totesi sitten hetken hiljaisuuden jälkeen, "me tiietään se tyyppi."
"Ai?" kysyin hieman hölmistyneenä. "Mä en oo koskaan kuullutkaan."
"Se ei asu Kalliokoskella varsinaisesti, se asuu Ketunkairalla", Ville totesi sitten.
Kalliokoski oli kotikuntamme, kasvava kaupunginalku Länsi-Suomessa. Pääosin täällä oli kuitenkin kesämökkejä, mutta vähitellen kasvava kunta oli saanut lukionkin, ja päässyt maailmankartalle. Ketunkaira sen sijaan oli pieni naapurikylä - siellä ei ollut paljon mitään, paitsi nähtävästi sekopäisiä autoamiksia.
"No, eipä se paljon auta, vaikka tietäisinki kuka meitä päin ajoi", tuumasin, "ainakin nyt tiiän, että Ketunkairalla asuu vaan idiootteja."
"Kyllä siellä ihan hyvää väkeekin asuu", Miksu puolustautui, "Jonin veli asuu Ketunkairalla ja se on tosi hyvä tyyppi.. voisin sanoo sille, että käy vähän ojentamassa Rasinahoa."
"Ei tartte", minä sanoin ja nostin käteni pystyyn puistellen päätäni, "mä en halua tästä mitään showta. Te ootte ihan liian kilttejä, antaa sen Rasinahon mulkun olla, ehkä se oppii joskus käyttäytyyn."
"Jos niin sanot", Miksu totesi kohauttaen olkiaan, ja viskasi taas kohon koukkuineen veteen.
Ville tuhahti, ja tunki tupakan suuhunsa lähtien harppomaan saunalle päin sanaakaan sanomatta.

Miksu onki vielä vähän aikaa, ja minä tyydyin vain katselemaan maisemia. Kari, Joni ja Olavi palasivat mökille suurinpiirtein samaan aikaan, ensimmäisiksi mainitut iloisesti kolisevien muovipussien kanssa, mutta minua ei oikein jaksanut innostaa ryyppääminen - olinhan juuri joutunut rattijuopon kanssa kolariin. Muutama lasillinen leijonaviinalla höystettyä kokista oli riittänyt rauhoittamaan oloni, joten enempään en tosiaan aikonut koskea. Minua väsytti - päivä oli ollut raskas, ja istuin mökin sohvalla silmät sirrissä. Ville oli häipynyt taas omille teilleen, se oli ottanut mopon pihasta jotenkin ärtyneen oloisena, ja ajanut jonnekin. Kari, Joni ja Olavi sen sijaan näyttivät pelaavan mölkkyä ja hankkivan humalaa tasaiseen tahtiin. Kari oli kutsunut mökille lisääkin porukkaa, ja niihin kuului minunkin tuttujani - Risto, Sanna, Mira ja Aslak. Nelikko saapui mökille Riston autolla, ja minä tervehdin väsyneesti. Risto ja tytöt menivät pelaamaan mölkkyä Olavin ja kumppaneiden kanssa, mutta Aslak tuli juttelemaan minulle.
"Moi Enni", se tervehti hymyillen, ja istui viereeni penkille, "miten menee?"
"No ei tässä mitenkää ihmeellisesti, just joutunu rattijuopon kanssa kolariin", vastasin hieman sarkastiseen sävyyn, mutta naurahdin kuitenkin sanojeni päätteeksi.
"Ai Laurako?" Aslak kysyi vakavoituen, "ei kai sattunu pahasti?"
"Hengissä ollaan ja yhtenä kappaleena molemmat", vastasin, "no, mites sä? Joko Lappi kutsuu?"
Aslakin nimi ei oikeasti ollut Aslak. Oikeasti tummanruskeatukkaisen jätkän nimi oli Petri, mikä ei mielestäni sopinut sille yhtään. Aslakilla oli aivan vaaleat silmät, sellaiset jäänsiniset. Se oli joskus ala-asteella pitänyt meille esitelmän poroista, kun se oli käynyt Lapissa matkoilla, ja jotenkin sen saamelaissilmistä ja esitelmästä oli tullut nimi Aslak, ja me oltiin kaikki kutsuttu sitä jo varmaan ainakin kuusi vuotta Aslakiksi. Eikä se pannut sitä pahakseen - se oli joskus jopa ajatellut muuttaa nimensä Aslakiksi varsinaisesti. Sillä oli kova kaipuu Lappiin, se tahtoi perustaa porofirman.
"No ei ihan vielä", se nauroi sitten, "onhan mulla vielä vuosi opintoja jäljellä, niinku tiiät."
Aslak opiskeli kanssani samassa lukiossa, mutta sillä oli abivuosi edessä, minulla taas alkaisi vasta toinen vuosi syksyllä.
"Sit muutat Lappiin hirsitaloon ja ostat poroja?" naurahdin hyväntuulisena, "no, onks sulla jo kaavailtuna sopiva emäntä sinne?"
"No ehkä", Aslak vastasi sitten leikkisään sävyyn silmät tuikkien, "en mä kyllä tiiä, lähtiskö se mun mukaan niin kauas ja vielä näin nuorena. Ehkä ois hyvä opiskella vielä."
"Kyllä Ninni lähtee", vastasin sitten, "mä uskon niin."
Ninni ja Aslak olivat säätäneet jo tuhottoman pitkän ajan, mutteivät vielä seurustelleet. Minä olisin ihan hyvin voinut kuvitella ne jonnekin Lapin kylmälle kairalle porojen kanssa.. tummatukkainen jääsilmä Aslak ja vaaleatukkainen ruskeasilmäinen Ninni.
"No entäs sä? Onko mitään uutta?" Aslak kysyi aavistuksen varovasti - kyllä sekin tiesi, mitä Ilari oli minulle tehnyt.
"Eipä oikee", vastasin sitten mietteliäänä, "toisaalta.."
"Niin mitä?" Aslakin mielenkiinto heräsi, ja jätkä kumartui puoleeni uteliaana.
"Ei mitään", naurahdin, "kerron joskus jos tulee kertomisen arvoista. Mut kato, Risto kaipaa sua jo tuolla."
Risto tosiaan huiskutteli kättään grillimajalla, ja kutsui Aslakia mukaan. Aslak hymähti minulle, ja nousi penkiltä lähtien mukaan humalaiseen mölkkypeliin. Minä jäin istumaan mietteliäänä. Miksi olin sanonut toisaalta? Ajattelinko todella, että minulla oli jotain.. johonkin? En osannut edes itse ajatella selkeästi asioita, joten päätin vain unohtaa koko keskustelun, ja nojasin sohvaan. Miksu tuli sisään, selkeästi vähän ottaneena. Hyvin väsyneen oloisena se istahti viereeni laivastonsiniselle sohvalle, ja katsoi minuun.
"Víttu että tää juhlimen vie voimat", se naurahti sitten, ja haroi hiuksiaan, "sä näytät kuolleelta."
"No kiitti", tuhahdin, "tää on ollu pitkä päivä. Se kolari ja kaikki.."
"Nii", Miksu myötäili, "ei varmasti mikään helppo päivä."
"Ei tosiaan", vastasin haukotellen, ja lysähdin sohvalle vaakatasoon pistäen pääni Miksun polville, "se kolari vilistää aina ajottain vieläkin mun silmien edessä. Mitä jos ois käyny pahemmin? Mitä jos.."
"Jossittelu ei auta mitään", Miksu vastasi ja taputti mua päälaelle nojaten selkänojaa vasten, "kaikki on hyvin."
"Mua ahdistaa", vastasin sitten ja suljin silmät. En ollut itkenyt sen jälkeen, kun olimme tulleet mökille. Nyt annoin kuitenkin taas kolarin tuoman ahdistuksen ja pelon päästä valloilleen, ja ryhdyin nyyhkyttämään lapsellisesti. "Tää on ihan tyhmää, itkee vieläkin.."
"Alkoholi ja järkytys ei oo hyvä yhdistelmä", Miksu mutisi, "ei ois pitäny tarjoo sulle ryyppyä. Mut nyt, rauhotu. Nukutaan. Näät Lauran huomenna, ja kaikki on taas hyvin. Sen poikaystävä, se Tomi, hakee sen skootterin romun pois.. nyt nukutaan."
Nyyhkytin vielä, ja päästin epämääräisiä pärskäyksiä, ja minua hävetti - vetistin Miksun housut. Miksu ei ollut millänsäkään, se hyräili itsekseen epämääräisesti, ja vähitellen tunnistin sävelen. Se oli Toton Africa-kappele. Miksu alkoi laulaa humalaisella epävireydellä. Kappale oli kuitenkin rauhoittava, ja vähitellen rauhoituin, ja nukahdin siihen, Miksun jatkaessa lauluaan unessani, tosin paljon puhtaammalla äänellä ja vähemmän nuotin vierestä.

It's gonna take a lot to drag me away from you
There's nothing that a hundred men or more could ever do
I bless the rains down in Africa
Gonna take some time to do the things we never had

V

Mökille tuli sinä iltana paljon porukkaa. Kari oli kutsunut joitain tyyppejä, joista tunsin vain Riston ja Miran. Risto oli mun vanha yläastetuttu, ja Mira sen sijaan opiskeli mun kanssa samassa amiksessa - tosin se opiskeli media-assariksi. Toinen muija, punatukkainen, lyhyt ja pirteä tyyppi esitteli ittensä Sannaks, ja toinen jätkä kerto olevansa Aslak. Se kuulosti ihan saamelaiselta, mut samalla se jätkä kerto, ettei sen oikee nimi ollu Aslak, mutta kaikki kutsu sitä sillä nimellä. Just. Niitten seura ei oikein jaksanu kiinnostaa mua. Vilkasin sisälle, ja näin Ennin istumassa sohvalla yksinään. Se Aslak tuli kuitenkin pian sen seuraan, joten mä painuin omille teilleni. Mua vítutti se, mitä Rasinaho oli tehny Ennille ja Lauralle. Se jätkä ei ottanu koskaan vastuuta mistään, joten mun mielestä nyt oli hyvä hetki näyttää, että jostain kannatti ottaa vastuuta. Hyppäsin mopon kyytiin, ja kaasutin kylälle, kohti Lepänmäen puistoa, jossa ne autoamikset yleensä vietti aikaansa pussikaljoittelun merkeissä ennen baariin lähtemistä. Kuskit tietysti vaan hengaili menossa mukana.

Pysäköin mopon puiston reunalle, ja lähdin kävelemään eteenpäin. En viittiny laittaa sitä ees lukkoon, ei kukaan sitä kuitenkaan pöllis. Mä astelin kädet taskuissa vihreää nurmikkoa pitkin koivujen lomassa, ja etin katseellani tuttua porukkaa. Ja kuten mä olin arvellutkin, Isomäen Joonaksen porukassa oli myös Rasinaho. Olin nähny sen auton parkkeerattuna läheiselle kadulle, ja tunsin muutenkin tän kylän tyypit niin hyvin, että tiesin, mistä ettiä niitä. Mä saapastelin porukkaan, ja nostin käteni tervehdykseen Joonakselle.
"Ville, terve!" se huuteli hymyillen, nostaen kaljaa tervehdykseks, "mitä jätkä?"
"Ei kummempii, tulin katteleen et mikä meininki", vastasin sitten, ja vilkaisin porukan läpi. Muutamia tuttuja Joonaksen ja Rasinahon lisäks, muttei mitään mainittavaa.
Rasinaho pysytteli taustalla. Se istui puistonpenkin päässä, ja sillä oli nuuska huulessa ja lippis päässä. Se oli vähän semmonen luihun oloinen jätkä, ei mikään hirveen hintelä, mutta naama oli kapee ku näädällä, ja silmät oli pienet ja ne siristi, ihan niinku se ois kattonu aurinkoa koko ajan.
"Normi meininki täällä, niinku näkyy", Joonas vastas, ja hörppi kaljaansa, "mites mökillä?"
"Ei siellä oikee mitää, normii juhlintaa", vastasin, ja siirsin nyt katseeni Joonaksesta Rasinahoon, "poimin sinne tänää yhen siipirikon tipun."
"Sähä oot oikee pelastava enkeli sitte", nauroi nyt Lauri, joka istui Rasinahon vieressä, "onko hyvänkinäkönen muija?"
"Onha se ihan kiva, harmi että joku yritti tänää tapattaa sen ajamalla melkee sen päälle valkosella autolla, jonka rekkari on AZE-635", mä tokaisin ja sylkäsin maahan, kattoen nyt Rasinahoa.
Se nosti päätään, ja vilkaisi muhun. En osannu tulkita sen katsetta.
"Mitä mun autosta?" se kysy sitten.
"Sitä, että sä ajelet ku idiootti ja jätät neidot pulaan ajettuas ensin melkee niiden päältä", mä totesin ärtyneenä. Vítun idiootti.
"Ne itte tuli vastaantulijan kaistalle", se äyskäsi sitte, "ei oo mun homma vahdata, onko jotkut akat kunnossa."
"Sáatana että sä oot kylmä jätkä. Ei ihme ette sulla oo muijaakaan", mä totesin sitten.
Rasinaho nousi penkiltä ja lähti tulemaan mua kohti.
"Mä en pidä sun tyylistä. Sä et ota vastuuta mistään. Sitä sun Ullaaski petit koko aja, ja sitte et ottanu mitää vastuuta", puhuin nyt suutani puhtaaksi sille páskiaiselle.
"Lakkaa huutelemasta mun yksityisasioista, pikkurúnkku", se totesi. Joonas katsoi meitä tuimana, ja porukka oli hiljentynyt.
"Haista kuule jätkä pitkä páska", mä vastasin, "tässä on sulle terveisiä mun kaveriltani Herra Nyrkiltä."
Ja niin mä latasin oikean koukun suoraan sitä naamaan. Isku osu ja uppos, ja Rasinaho oli yhestä ainoasta hivautuksesta polvilleen maassa nuuskamälli suusta lentäneenä nenäänsä pidellen.
"Hélvetin homo! Tota sä kadut!" se inisi.
"En ikinä. Voisit opetella käyttäytymään, páskahousu", mä vastasin.
Rasinaho kompuroi ylös, ja nenäänsä pidellen koetti lyödä mua. Mä löin sitä uudestaan naamaan, ja nyt sen nenästä roiskahti verta jo mun paidalle ja naamalle. Rasinaho onnistu potkaseen mua ja lyömään multakin nenän verille, mutta lopulta mä potkasin sitä polville niin lujaa, että se vaikeroi taas maassa.
"No víttu lopeta jo se lyöminen, mä en enää aja sillee, sáatana", Rasinaho kiroili.
"No syytä olis, jos vielä kerranki ajat jonku päältä ni sorvaan sulta nenän lopullisesti niskaan", mä äyskäisin ja pyyhin miehekkäästi verta nenästäni hihaan vilkaisten Joonakseen, "hyvät bileet, Joonas. Pidä meininki katossa!"
Sitten mä harpoin kiroillen mopolleni, ja tungin nenäliinan sieraimeen, jotta se lopettais vuotamisen. Ajoin takasin mökille pikavauhtia - en halunnu, että tästä tulis kyttäjuttua. En kyllä uskonu, että Rasinaho sellaista nostais, täällä tämmöset tappelut oli toisinaan ihan arkipäivää.

Mökillä meininki oli samantapanen ku sillon ku olin sieltä lähteny. Porukka jatko juomista ja soitti musaa ihan ilosena. Mä parkkeerasin mopon mökin kuistin viereen, ja harpoin saunalle. Mua ramaisi sen verran, etten jaksanu enää mennä mukaan. Halusin nukkua, enkä välittäny verisistä vaatteistakaan. Saunalla mä kävin pesuhuoneen sohvalle pitkäkseni, ja nopeesti nukahdinki siihen, nenäliinatuppo edelleen sieraimessa. Aamun sarastaessa mä heräsin siitä, ja tunsin oloni sekavaks. Nyt mä halusin eroon näistä verisistä vaatteista, ja jostain syystä halusin päästä näyttämään Ennille, että olin antanut sille sekopäälle rallikaaharille opetuksen. Vaan mikä mua odottikaan, kun pääsin sisään mökkiin? Enni nukku suurinpiirtein Miksun sylissä, ja Miksu kuorsas ku moottorisaha.
"No jaaha", mä totesin kuuluvaan ääneen, ja ne hätkähti hereille.
"Mitä mitä mitä?" Miksu höpisi niskaansa hieroen, "mitä víttua? Mitä kello on?"
"Oiskoha jotai seittemän aamulla", mä totesin sitten villinä veikkauksena.
Enni nousi Miksun sylistä istualleen, ja tuijotti mua.
"Ai hélvetti että selkä on kipee", Miksu valitti, "istualteen nukkuminen ei tee hyvää."
"Ville? Miks sun paita on veressä?" Enni kysyi sitten, ja sen uniset silmät revähtivät auki.
"Tuskinpa se sua kiinnostaa", mä äyskäisin sitten, tietämättä edes itekään, miks mua suututti. Enhän mä ees pitänyt sitä muijaa minään.. ainakaan en ajatellu pitäväni.
"Mitä sä oot tehny?" se tivasi sitten tuijottaen mua tiiviisti.
"No kävin vähän puhuttelemassa Rasinahoa, entä sitte?" mä kysyin, ja kävelin jääkaapille.
Enni nousi salamana seisomaan, ja Miksu jäi nuokkumaan sohvalle ku horroksessa.
"Ai sitä joka ajo mua ja Lauraa päin? Kävitkö sä lyömässä sitä?!" Enni vaahtosi ja kiersi mun edelle tukkien mun tien keittiöön.
"Joo, ainaki se vastuuton páska sai opetuksen", mä totesin, ja tarkkailin Ennin reaktiota.
"Voi hélvetti! Sä oot ihan toivoton sekopää!" se huusi, ja tarrasi mua hupparin rinnuksista, "mä kielsin tekemästä mitään! Sä oot IDIOOTTI! Tajuatko?! Idiootti! Ei sun tarvi mennä lyömään ketään ja saada ite turpaas sen takia että joku järjetön jätkä oli vastuuton!"
Mä tuijotin sitä hetken, ja sitten mullaki alko keittää. Mähän olin vaan koettanu antaa takasin Ennin ja Lauran puolesta!
"No víttu anteeks että koetin antaa takas", mä älähdin, ja tönäisin sen irti itestäni, "en tienny että oot noin väkivallan vastanen!"
"No en mä tienny että sä meet haastamaan sen tappeluun! Miks ihmeessä? Äläkä yritä väittää, että koetat suojella mua, sähän se mua täällä heittelet järveen ja riehut muutenkin, ja siihen verratessa Rasinaho amisautoineen on aika vähäpätöstä, varsinki ku Laura ajo ite väärin!"
"Kauanko sä jaksat vielä jauhaa samasta asiasta?! Okei, tuli selväks! En enää koskaan tee palveluksia sulle, neiti täydellinen", mä karjaisin sitten.
"Voi vítun jätkä! Sä oot lapsellinen marttyyripyromaani!" Enni ulvaisi.
"Ja sä oot tiukkapipoinen moralisoiva koirahullu!" mä vastasin vihasena.
Makkarin puolelta lampsi esiin Kari, Joni, ja etunenässä Mira, joka kulki kädet lanteilla vihaisena.
"Anteeks vaan, mut jotkut täälä yrittää nukkua rajun bileillan jälkeen!" se huudahti sitten.
"No oisit vetäny pääs niin täyteen ettet kuule etkä nää! Sáatanan naiset, mä lähen", vastasin sitten víttuuntuneena, ja kuljin puolijuoksua mökistä pois mopolle. Selvä, se siitä sitten, aattelin mennessäni. Olkoot. En enää koskaan tekisi mitään vítun palveluksia kellekään.

Lähettäjä: mursuvaara 
Päivämäärä:   29.1.12 21:22:07

Äääääh miks noitte pitää riidellä :(

Lähettäjä: hehee^^ 
Päivämäärä:   29.1.12 22:54:48

tää sun tarinas on ylivoisesti näistä kaikista parhain mitä oon täällä lukenu! :)

Lähettäjä: :) 
Päivämäärä:   30.1.12 01:51:05

Aivan huippu tarina sulla!!:)
Lisää vaan tulemaan!!:)

Lähettäjä: ZORRO 
Päivämäärä:   30.1.12 17:13:28

Ää ei ne saa riidellä ! :( Niist pitää tulla pari ;)

Lähettäjä: PV 
Päivämäärä:   30.1.12 19:00:27

haloo sen takia ne riitelee että niistä tulee pari..

Lähettäjä: mursuvaara 
Päivämäärä:   30.1.12 20:20:36

Silti se on ärsyttävää (;

Lähettäjä: hehee^^ 
Päivämäärä:   31.1.12 16:08:19

up! jatkoooo :))

Lähettäjä: aarnikettu 
Päivämäärä:   1.2.12 23:49:52

Vähän pitää olla draamaa ;) Mutta kiitos taas kommenteista ♥ Jatkoa tulee huomenna!

Lähettäjä: lukija 
Päivämäärä:   2.2.12 17:04:34

Luin tän koko jutun maratoonina parissa päivässä, tosi hyvää kamaa! Jatkoa odotellessa :)

Lähettäjä: hehee^^ 
Päivämäärä:   2.2.12 20:36:21

up! :)

Lähettäjä: aarnikettu 
Päivämäärä:   2.2.12 23:18:40

Kiitän! :) Tässä taasen jatkopätkä!

-----

E

Villen paineltua ulos ovesta, lysähdin takaisin sohvalle istumaan haudaten kädet kasvoihini. Mira tuijotti suu auki Villen perään, Kari ja Joni poistuivat vaitonaisina tupakalle, ja kuulin kuistilta vain vaimeaa puheensorinaa, muutamia lyhyitä sananvaihtoja. Minun ja Villen riita oli saanut porukan aika hiljaiseksi. Miksu nousi laivanstonsiniseltä sohvalta, ja meni keittämään kahvia ja minulle teetä. Istuin sohvalla liikkumatta ajatusten risteillessä päässäni siihen asti, että Miksu istui takaisin viereeni, ja asetti teekupin pöydälle. Nostin katseeni jätkään, joka kohautti olkiaan, ja hörppäsi kahviaan. Nostin punavalkean kupin käsiini, ja mietin, olinkohan raivonnut Villelle vähän turhaan. Sehän oli koettanut vain kostaa Rasinaholle sen, mitä holtiton kuski oli aiheuttanut minulle ja Lauralle. En silti osannut jotenkin arvostaa Villen tekoa - ehkä se johtui siitä, että minun ja jätkän välit olivat muutenkin riitaisat ja epämääräiset. Huokaisin itsekseni, ja hörppäsin teetä.

En viihtynyt mökillä enää kovin kauaa Villen lähdön jälkeen. Miksu heitti minut kotiin - Risto ja muut jäivät vielä sinne selviämään krapulastaan. Minulla oli ainoastaan turhautunut olo. Kotona otin saman tien Dingon hihnaan, ja lähdin lenkille. Se oli aina hyvä keino purkaa ärtymystä. Dingolla riitti energiaa, ja pystyin miltei unohtamaan riitani Villen kanssa koettaessani pitää ilakoivaa belgianpaimenkoiraa ruodussa. Tein Dingon kanssa pitkän lenkin, ja harjoittelin koiran kanssa tokoa vielä pihallakin. Sain taas olla ylpeä pojastani - se vei murheet mennessään, ja ilahdutti ylpeää omistajaansa tottelemalla tokokäskyjä taas vaihteeksi kuin ihmisen mieli, vaikka lenkillä olikin ollut vähän riehakas. Lähtiessäni hakemaan mehua sisältä, puhelimeni soi.
"Enni", vastasin lyhyesti, ja nojasin olkapääni luuriin kaataessani samalla marjamehua lasiin.
"Laura tääl moi", kuului ystäväni ääni toisesta päästä. Laura kuulosti jotenkin väsyneeltä, mutta muuten omalta itseltään - ja kerrankin se ei ollut humalassa!
"Mitä kuuluu? Ootko kunnossa jo?" kyselin sitten laskien mehukannun puupöydälle.
"Ihan hyvää, ja ihan elävänä ollaan, vähän väsyttää", Laura vastaili, "missä meet?"
"Kotona vaan", vastasin sitten, "lähin mökiltä eilen kun.. tuli vähän riitaa."
"Mitä?" Laura kuulosti epäuskoiselta, "nyt tuut kyllä meille ja kerrot kaiken! Sit lähetään kaupungille, yks reissu sairaalaan ei mua pysäytä."
"Oke, lähen tuleen", vastasin naurahtaen ja suljin puhelimen. Olin jo lenkiltä tultuani käynyt suihkussa ja vaihtanut vaatteet, joten nyt vain harjasin hieman hiuksiani, nappasin laukun mukaan, ja lähdin kävellen Lauralle. Hän asui muutaman kilometrin päässä meiltä.

Laura odotti minua heidän talonsa parvekkeella. Laura asui kerrostalon ykköskerroksessa, ja hän istui parvekkeen kaiteella tupakka suussaan. Lauralla oli laastari poskessa, ja tummat pussit silmien alla, mutta muuten se näytti olevan ihan kunnossa.
"Sairaalassa ei sitten mainittu mitään tosta tupakoinnista?" kysyin hieman huvittuneena kiivetessäni puolentoistametrin tasolla maasta olevan kaiteen ylitse parvekkeen tuolille istumaan.
"No kyl siel jotain sanottiin", Laura sanoi, ja kääntyi kaiteella nousten siitä ja istuen toiselle tuolille viereeni, "ne sano, että jos huimaa, voin jäädä yön yli tarkkailuun, mut en mä halunnu, siellä ois ollu ihan sáatanan hankala käydä tupakalla!"
"Sä se et sitten koskaan muutu", nauroin katsoen ystävääni silmiin, "mut lupaatko ottaa vähän rauhallisemmin?"
"No joo joo", se hymyili ja tumppasi tupakan, "mut kerro sä nyt, mitä siellä mökillä tapahtu."
Minä selitin yksityiskohtaisesti koko episodin, joka oli eilen mökillä tapahtunut, ja Laura kuunteli vaiteliaana sytyttäen uuden tupakan, ja puhalteli savuja mietteliään näköisenä.
"ja sitten se lähti mökiltä ovet paukkuen", lopetin tarinani, ja katsoin Lauraan.
Lauran suupieli nyki, ja lopulta brunette purskahti nauruun.
"Hei Enni oikeesti", se nauroi, "jätkä käy vetämässä turpaan meidän yliajajaa, ja sä vedät raivarit!"
"No mutta ei sen ois tarvinnut! Se heitti mut järveen!" puolustauduin hieman nolona.
"Silti", Laura hymyili, "miten sä vedät puolees tollasia ihmeellisiä tyyppejä?"
"Idiootteja mä vedän puoleeni", puuskahdin sitten nojaten taaksepäin tuolissani.
"Mutta sä kumminkin vedät sitä tyyppiä puolees eli..", Laura leikitteli naurahtaen.
"Joo, ei kiitos. Ei enää yhtään @!#$ä mun lähelle!" totesin sitten torpaten ehdotuksen.
"Niinpä niin. Mikä kusipäissä kiihottaa", Laura nauroi vetäen hatsia tupakastaan.
"Ei mikään", tuhahdin, "en välitä sellasista miehistä enää."
"Etpä niin", Laura tuumasi, "mitä jos soitettas Tomille? Se alkaa varmaan olla jo huolissaan, kun en oo pyytäny siltä kyytiä mihinkään vielä tänään."
"Soitetaan vaan. Lähdetään kaupungille, tai vaikka sinne Lokkikalliolle, jonne ei eilen päästy", hymähdin. Onnettomuudeen voisi suhtautua tästä lähtien huumorilla.
"Niinpä", Laura totesi ja kaivoi puhelimensa esiin, "mutta tällä kertaa on vähän selväpäisempi kuski puikoissa ja tuskinpa se sun pyromaanis hakkaama Rasinahokaan ajelee täällä enää hetkeen."
"Ville ei oo mikään mun pyromaani!" äyskähdin sitten, ja vedin kädet puuskaan, mutta Laura vain virnisteli, ja nosti puhelimen korvalleen soittaen Tomin hakemaan meidät. Kävimme Lauran kanssa vielä sisällä hakemassa jotain sen tavaroita, ja taisipa Laura sujauttaa omista piiloistaan taas yhden leijonapullon laukkuunsa. Meinasin sanoa jotain, mutta päätin antaa olla. Moralisoisin vasta sitten, kun ystäväni alkaisi tyhjentämään sitä pulloa.

Tomi tuli hakemaan meitä, ja autossaan sillä oli myös Aslak ja Leevi. Laura hätisti suhteellisen kovakouraisesti Leevin etupenkiltä taakse, ja istahti suurieleisesti vakiopaikalleen sytyttäen taas tupakan.
"Ketjupolttaja on palannut", Leevi naurahti, "ei tainnu sairaalareissu paljon hetkauttaa?"
"No kerrankos sitä hospitaaliin joutuu", Laura hymähti, "ihan peruspäivä!"
"Sä voisit rajottaa tupakointia", Aslak hymähti, "ja voisit säästää ne rahat vaikka uuteen skootteriin!"
"No en mä sitä skootteria vielä hetkeen tarvii, ku mulla on tää oma kuski", Laura hymyili, ja taputti Tomia hellästi olalle.
Minä tyydyin pysymään vain hiljaa, sillä olin kyllä nähnyt, miten Laura ja Olavi olivat vaihtaneet mökillä katseita, ja kaiketi halailleetkin. Kovin intiimiltä se oli ainakin näyttänyt varsinkin loppuillasta, mutta ilmeisesti Tomikin oli ollut silloin niin jurrissa, ettei ollut tajunnut mitään. Minä en viitsinyt puuttua Lauran suhteisiin - jos rakkauteen tuli ryppyjä, se saisi selvittää ne ihan itse. En tahtonut myöskään, että Laura puuttuisi minun suhteisiini, mutta kovasti se tuntui sitä silti tekevän... ja olihan ystäväni uteliaisuus ja holhoaminen suhdeasioissa ihan huvittavaakin.

Saavuimme Lokkikalliolle aika vauhdikkaasti. Lokkikallio oli järven rannalla oleva kallio, jonka kupeessa oli terassi jäätelökioskeineen ja järven satama. Siellä nuoriso vietti usein aikaansa, jos ei jaksanut hillua kylällä tai asui lähempänä Lokkikalliota kuin keskustaa. Kalliokoskella oli paljon kallioita - ja siitähän koko kunta oli saanut nimensä. Tomi parkkeerasi auton sataman pienoiselle parkkipaikalle, ja päästyämme ulos autosta suuntasimme istumaan laiturille. Lukuisia veneitä oli nytkin ankkurissa odottamassa purjehtijoita. Meillä ei ollut venettä, mutta enollani oli, ja tänäkin kesänä olimme menossa veneilemään järvelle, ja käymään mökillä saaressa.. Kalliokoskessa pidin erityisesti siitä, että täällä oli vesi lähellä, ja luontoa niin paljon. Laura istui laiturin reunaan rakennetulle puiselle penkille, ja korkkasi leijonapullon. Leevillä oli mukanaan mäyräkoira kaljaa, ja kuten olin arvellut, tästäkin tulisi humalainen ilta. Minä tosin kieltäydyin kohteliaasti kaljasta - tänään ei ollut sellainen olo, että olisin tahtonut juoda. Paikalle saapui Repe, Silja, Miro ja Maisa, vanhoja tuttuja kaikki. Tervehdin heitä hieman alakuloisesti, ja juttelun edetessä ja juomisen jatkuessa hämärtyvässä kesäillassa Aslak otti minua hartioista kiinni, ja kuljetti sivummalle.
"Enni, mä nään et nyt sua vaivaa ihan selkeesti joku", Aslak sanoi, ja katsoi minuun niillä tunturien jäästä valetuilla saamelaissilmillään.
"Ei mua mikään vaivaa, mä oon ihan okei", vastasin sitten, ja väänsin kasvoilleni hymyä, "oikeesti."
"Sua vaivaa se jätkä. Se riita sun ja sen Villen välillä", Aslak sanoi, ja kuljetti minua hartioista toiselle penkille, joka oli suuren M/S Mirelle-veneen kohdalla, istuttaen minut siihen ja istahtaen itse viereen. Aslak katsoi minua silmiin. Aslak oli tuntenut minut ala-asteelta asti, ja en voinut oikein valehdella hänen kaikki tietäville silmilleen. Lappalainen ennustaja, se Aslak oli.
"No joo", myönsin sitten, "sä tunnet mut liian hyvin."
"Vaan tarpeeksi hyvin", Aslak sanoi silmät tuikkien, mutta vakavoitui aavistuksen, "no, mikä siinä mättää?"
"Mä en tiedä. Mä en tosiaan tiedä", vastasin sitten mutristaen huultani, "toisaalta mietin jos mun pitäis pyytää anteeks.. mutta ei Ville mua kuuntelis. Ei me olla ees kavereita... mutta.."
"Mutta mitä? Jotain kuitenkin?"
"No Olavi sano.. että me ollaan kuin kyyhky ja varis. Ja joko poltetaan toisemme elävältä tai.. palamme yhdessä", naurahdin sitten. Aslak purskahti nauruun.
"No johan on Olavi taas teorian vetässy", se nauroi, "mutta jos sä haluut pyytää anteeks, pyydä anteeks. Jos se tuntuu oikeelta."
"Oikeelta ja oikeelta. Tuntuu ihan vasemmalta, mut ehkä mä koitan pyytää", hymyilin sitten. Aslak taputti minua selkään nauraen.
"Nyt tuut kyllä mun mukaan tonne. Ne taitaa mennä pullonpyöritystä", jätkä jutteli sitten. Olin juuri nousemassa, kun näin, että tuttu mopo kaarsi parkkipaikalle, seuranaan muutama muu.. Miksu, Ville, ja pari tuntematonta.
"Sori, en mä taida sittenkään ihan vielä", vastasin, "tuli muuta."
"Näköjään joo", Aslak sanoi, "varo ettet polta sormias."
"Haista huilu", naurahdin pojalle, joka lähti porukan luo. Minä puolestani lähdin kohti sitä sáatanan varista, joka Olavin lintufilosofian mukaan oli vastikään lentänyt haaskalle.

----

V

Ajoin täyttä päätä himaan, jossa saapastelin oikopäätä terassille röökille. Mun vítutus oli huipussaan. Mä olin vaan yrittäny auttaa sitä akkaa, ja se alkoi syyllistämään mua. Ehkä se oli joku väkivallattoman yhteiskunnan kannattaja. Mun mielipide oli se, että hammas hampaasta ja silmä silmästä - tai turpaan törmäilystä, jos tätä tapausta miettii. Puhaltelin savuja hitaasti seisten terassilla, ja kattellen näkymää, joka meijän pihasta aukeni. En tienny, millon menisin takasin mökille - mun tavaroita oli siellä, eikä pojat olleet tehneet mulle mitään, mut odottaisin ainakin siihen asti, että Enni olisi lähteny pois sieltä, en halunnu nähdä sitä kiittämätöntä ämmää. Tumppasin tupakan poltettuani sitä melkein pahveihin asti, ja menin sisälle.

Meidän koti oli normaali omakotitalo idyllisessä lähiössä Kalliokosken laitamilla. Joskus mutsi ja faija oli niin tohkeissaan rakentanu sitä, sillon ku mä, Viltsu ja Valtteri oltiin oltu ihan junnuja. Ja olihan siitä talosta tullu hieno. Faija oli Kalliokosken terveyskeskuksessa lääkärinä, ja sitä kosiskeltiin kirurgin työhön, koska se oli kuulemma niin pätevä. Faijan takiahan meillä oli ollu rahaa rakentaa se tönö sinne. Mutsi taas oli töissä pankissa virkailijana. Joskus meidän perhe oli ollut ehjä, kotiin oli ollu kiva tulla, oltiin matkailtu, mökkeilty ja tehty kaikkee. Sitten mutsi alotti juomisen. Mä en tiedä, miks, tai millon, mutta joskus muutama vuosi sitten kumminki. Jokin mutsissa muuttu, ja se alko oleen jatkuvasti kännissä. Kai se masentu jostain, talo oli saatu valmiiks, faija oli koko ajan töissä, ja me lapsetkaan ei oltu hirveen hyvää seuraa sille. Mutsi joi, se oli välillä kännissä töissä, muttei ollu kai koskaan jääny kii. Faija ei voinu sietää sen juomista. Faijalla oli toinen nainen, ja se viipyi "töissä" aina ihan @!#$ pitkään ja sitä näky harvoin himassa. En tajunnu, miks ne oli vielä yhdessä. Kaipa lääkärin täyty pitää páskaa kulissiavioliittoa kasassa. Ehkä ne aatteli meidän parasta. Me kaikki kolme oltiin kuitenki sitä mieltä, että olis vaan hyvä, jos ne eroais. Saatais joku järki tähänki. Viltsu oli mun pikkusisko, se oli mua vuoden nuorempi, ja Valtteri taas oli mua vuoden vanhempi. Me kaikki oltiin itsenäisiä, kuljettiin omia teitämme nykyään, ja meitä kaikkia näki aika harvoin kotona. Meidän niin hienosta ja ulkokultaisesta talosta ja perheidyllistä oli tullu vaan semmonen kulissi, joka piti pitää pystyssä.

Sisällä ei ollu ketään. Faija oli arvatenkin taas töissä tai naisensa luona, ja mutsi oli varmasti baarissa tai jossain juoppokaverillaan. Viltsu oli jättäny jääkaapin oveen viestin, että oli poikaystävällään Eerolla yötä, ja Valtteri puolestaan nyt huiteli missä huiteli. Mä katoin jääkaappiin. Siellä oli jotain meksikonpataa, ja lämmitin ja söin sitä, ennen kuin menin takas ulos pihalle kierteleen. Meidän pihassa kasvoi paljon marjapensaita, vaahteroita ja pihlajoita. En ollu koskaan ollu erityisemmin kasvi-ihmisiä, mut kesällä luonto oli nätin näköstä. Olin just pysähtyny yhen marjapuskan eteen sytyttämään röökiä, kun Peetu tuli siihen.
"Moi Ville", se moikkas, ja huiskautti sitä tyhmää lettiään otsalta pois.
"Terve", vastasin sitten, ja sytytin tupakan kääntyen poikaan päin, "mitäs sä?"
"Mitäs tässä", Peetu vastasi, ja hymyili vähän, "taas pitäs ruohoo leikata. Harmi ettet sä enää tee sitä duunia meillä."
"Niin no", mutisin sitten, "voisinhan mä joskus tehäkin jos mua vielä tarvitaan siinä."
"Kyllä sua tarvitaan", Peetu naurahti, ja katsoi sitten mua, "mikäs sulla on? Et yleensä pyöri kotonas paljoakaan."
"No tässä on tullu kaikenlaista", murahdin sitten. Víttuako mun asiat tuollekin kuului?
"Muijahuolia?" Peetu ehdotti sitten hieman ujosti. "Vai.. jätkähuoliako?"
"Sä tiiät, että mua ei kiinnosta jätkät, vaikka ehkä elätteletkin vielä toiveita", mä äyskähdin sitten, "ja muijahuolet.. no en nyt sanois niinkään."
Peetu oli hetken aikaa kuin kissanpentu, jolle oli älähdetty sohvalle kusemisesta, mutta sitten se jo hymyili, ja kääntyi pihansa ruusupuskan puoleen, ottaen yhden ruusun.
"Anna tää sille tytölle", se hymyili sitten vilpittömän auttavaisen oloisena ojentaen mulle ruusun.
Mä otin sen kukkasen käsiini, ja sytytin sen tuleen. Ruusu paloi hiljaa kytien. "En vítussa."
Peetu ei välittäny. Se vaan naurahti, ja otti uuden ruusun edellisen palettua loppuun.
"Älä viitti, Ville", se sanoi, "sä voisit joskus koettaa löytää herkän puolen ittestäs. Kokeilisit."
"Tällä ruusullako mä sen löydän?" mä päivittelin, ja tällä kertaa otin ruusun, ja jätin sen polttamatta. "Et oo tosissas."
"Miksen? Kokeile, miten se vaikuttaa siihen tyttöön", Peetu ehdotti.
"No en mä halua pyytää siltä anteeks ja.."
"Mä tiedän, että sä haluat. Mä nään sen susta", Peetu naurahti, ja kääntyi ruohonleikkurin puoleen, "kokeilisit edes."
Ja niin kone pärähti käyntiin, ja Peetu lähti leikkaamaan ruohoa, ja mä jäin yksin ruusuineni.

Palasin takasin sisälle ja tyrkkäsin sen rehun vesikannuun keskelle pöytää. Mä nojasin käsiini ja tuijottelin sitä punasta kukkaa aikani. Pitäskö mun oikeesti pyytää Enniltä anteeks? Miks pitäis? Mähän vaan koitin auttaa, ja se huusi mulle. Ja sehän oli melkein puolituntematon! Joku siinä koiramuijassa kuitenkin oli kiinnostavaa, sillä se pyöri jatkuvaan mun päässä, ja ajauduin sen kanssa kontaktiin ihan tahtomattanikin. Ja olihan siitä löytyny yllättävää luonnetta, kun Olavi oli käyny selittelemässä lintuteorioitaan. Enni tais kuitenkin olla Miksuun päin, ja mä en ollu varma, halusinko ees tutustua siihen. Mä kävin kaivamassa huoneestani vihon, jonka kannessa oli kuva metsästä. Mä olin kirjottanu sinne ylös kaiken, mitä olin polttanu, ja jolle olin keksiny tarinan. Mun mielestä se ei ollu sairasta, se oli vaan harrastus siinä missä muukin. Ja mä en ollu mikään sieluton tuho- tai murhapolttaja, mä halusin antaa niille talonrähjöille kunniakkaan lopun. Siitä yhestä talosta mä kirjotin, että kartanonherra oli rakastunut palavasti piikaansa, ja lopulta tappanu ittensä, koska ei voinu saada onnea rakkaansa kanssa ja piika rakasti renkiä. Sitten piika sai lapsen rengin kanssa, ja lapsi löysi kartanonherran vanhat päiväkirjat.. ja myöhemmin peri sen kartanon, kun kartanonherralle ei jääny perillisiä, ja kartanonherra halus omaisuuden rakastamansa naisen lapselle. Se oli ollu oikeesti vaan pieni mökkerö keskellä ei mitään, jossain Ketunkairan metissä, mutta siellä oli pari hienoa esinettä ja kiva ovenkolkutin, joten keksin sille hienon tarinan. Sitä autiotaloa ei kukaan kaivannu, mutta mun inspiraatio heräsi sellaisista jutuista.

Miksu soitti mulle, ja Ritari Ässän tunnari keskeytti mun ruusun tuijottelun. Se pyysi mua lähteen Lokkikalliolle. Olavi ja Kari ja Joni jäis viel mökille, mut Miksun ja mun mukaan tulis pari meijän luokkalaista - Severi ja Juho. Mä suostuin - ei mulla ollu muutakaan tekemistä. Joku vaisto sano mulle, että ruusu pitää ottaa mukaan. Niinpä mä työnsin kukan puolityhjään reppuuni - ehkä se säilyisi melkein ehjänä jopa. Miksua, Sevee ja Juhoa ei tarttenu venailla kauaa, ja uskoin, et Miksu oli venannu jossain tien mutkassa ja soittanu sieltä mulle ja ajanu sit loput sata metriä meijän pihaan. Otin mopon, ja me lähettiin matkaan hyvällä fiiliksellä. Lokkikallioilla oli suhteellisen paljon ilosta porukkaa. Jollain laivallakin näytti olevan juhlat, tais olla polttarit ainakin tyyppien asuista päätellen. En päässy parkkipaikalta kuitenkaan vielä pitkälle, kun Enni asteli mun eteen. Mä odotin jo lisää syytöksiä siitä, että seurasin sitä kaikkialle tai jotain, mutta se näyttiki vaivaantuneelta.. oudolta.
"Ville", Enni sanoi hiljaa tullessaan mun luo, "ennen ku alat víttuilemaan, niin voisitko kuunnella, mitä asiaa mulla on?"
"Mä en koskaan víttuile ilman hyvää syytä", mä vastasin, ja näin, että Ennin suupieli nyki, vaikka se koetti pitää ilmeensä vakaana.
"Mennään tonne", se ehdotti, ja me asteltiin laiturin päähän, jossa oli kyltin mukaan Tuulikki-nimisen veneen ankkuripaikka. Nyt se oli kumminkin tyhjä.
"Sori", Enni huokaisi, "mä en ois saanu huutaa. Sä yritit vaan auttaa."
"Hyvä että säkin ymmärrät", mä totesi sitten, "etkä taas ala syyttelemään."
"En ala, sori oikeesti", tyttö vielä sanoi, ja suki hiussuortuvia naamaltaan.
"Toivottavasti ei tartte joka kerta kun yritän auttaa kuunnella tommosta", tuhahdin.
"Hei, mä oletin et säki tuut tässä asiassa vähän vastaan", Enni älähti sitte, ja näin, ettei se tykänny mun asenteesta.
"Mulla on omat tapani", totesin, ja kaivoin repustani sen ruusun, josta oli pari terälehteä varissu matkalla pois, "ole hyvä."
"Mitä hélvettiä?" Enniltä pääsi, mutta se otti rehun vastaan, ja pyöritteli sitä käsissään. "Sä oot ihan outo."
"Ei ollu mun idea", irvistin sitten, "mut kaipa se jotain korvaa."
"No korvaa se", tyttö vastasi, "mut en mä odottanu sulta tällästä."
"Mä osaan aina yllättää", naurahdin sitten.
"Niin sä osaat", Enni sanoi, ja kääntyi sinne, missä loppuporukka oli, "voidaanko nyt mennä tonne? Tää on vähän kiusallista."
"No mennään", mä vastasin, ja kohensin reppuani olalla, "pérseet olalle ja sillee."
"Joo, vaikka sitten niin", Enni nauroi, "ja koetetaan olla tappamatta toisiamme."
"Eiköhän se onnistu", mä virnistin, "ainakin tän illan."
"Älä pelottele", Enni tuhahti, mutta hymyili kuitenkin. Se käveli mun edellä muiden luo, ja mä sain tervetulotoivotukseksi taputuksen selkään ja kaljan käteen. No, ainakin välit oli hetkellisesti selvitetty, mutta mä kyllä antaisin Peetulle vähän palautetta, että sen iskuideat ei oikein toimineet käytännössä.

Lähettäjä: Rhea 
Päivämäärä:   3.2.12 07:19:39

Sori en oo kommannu pitkään aikaan, mutta lukenu jokaisen pätkän. Ihanaa <3 Toi on Ville on niin suloinen ruusujensa kanssa ;) Mut paras on ettei ne enää riitele! Jatkoa kehiin :D

Lähettäjä: hehee^^ 
Päivämäärä:   3.2.12 12:56:46

jatkoo! :)

Lähettäjä: mursuvaara 
Päivämäärä:   3.2.12 14:47:48

aaaa olen rakastunut ♥

Lähettäjä: pinssi 
Päivämäärä:   3.2.12 15:12:22

Lähettäjä: mursuvaara
Päivämäärä: 3.2.12 14:47:48

aaaa olen rakastunut ♥

Lähettäjä: lukija 
Päivämäärä:   3.2.12 16:44:48

Ahh hyvää tekstiä!

Lähettäjä: - 
Päivämäärä:   3.2.12 18:34:09

tää on älyttömän hyvä (: jatkoa!

Lähettäjä: ZORRO 
Päivämäärä:   4.2.12 10:11:08

Jatkoo ! :)

Lähettäjä: ! - ! - ! 
Päivämäärä:   4.2.12 10:32:03

tää on ihan loistava !! kirjotat pitkiä pätkiä ja niin sujuvasti ja kaikkee, mmm ja namnam <3 juoni ja henkilöt, kaikki toimii, innolla ootan lisää jatkoa ! <3

Lähettäjä: nomnom 
Päivämäärä:   5.2.12 14:08:14

jatkoo pian ! ja aaaa tää on yli ihana tarina <3 (=

Lähettäjä: aarnikettu 
Päivämäärä:   5.2.12 17:11:27

Tässä jatkoa! :) Kiitos taas kommenteista ♥

---

E

Ilta Lokkikalliolla kulki kerrassaan reteästi eteenpäin. Paikalle oli saapunut lisää porukkaa, ja joku oli tuonut radion paikalle... siinä sitten fiilisteltiin kesähittejä, ja tyhjennettiin pulloja ja tölkkejä tältä päivältä jo suljetun terassin puisten pöytien ääressä laineiden liplattaessa ankkurissa olevia veneitä vasten. Minä istuin yhden pöydän ääressä nojaten käsiini, ja seuraten, kuinka Miksu, Laura, Aslak, Tomi, Maisa ja Silja meni juomapeliä. En oikein ottanut selvää, mikä peli oli kyseessä, mutta niillä taisi olla ihan omat säännöt, joita ne muutteli ja keksi uusia jatkuvaan. Kaikilla kuitenkin tuntui olevan hauskaa. En ollut suonut taas ajatustakaan Villelle - kun me oltiin tultu muiden luokse, se oli erkaantunut juomaan muutaman kaverinsa kanssa laiturin laidalle, ja minä olin puolestani mennyt Lauran mukaan pöytien ääreen. Minä olin ihan huvikseni irrottanut ruusunkukan varresta, ja pistänyt sen pinnillä kiinni korvani taakse. Halusin nähdä Villen ilmeen, mutta ei jätkä tietenkään suonut minulle enää katsettakaan... ja jostain kumman syystä se harmitti, vaikken tahtonutkaan sitä myöntää kellekään ja itselleni vielä vähemmän.
"Nyt lähtee uus kierros!" Miksu ilmoitti suureen ääneen, ja kaivoi pullon leijonaa pöydälle.
"Kuka alottaa?" Tomi kysyi täytellen pahvimukeja, "kenestä lähtee?"
"Lähetään myötäpäivään", Laura totesi, "tuleeks Enni messiin?"
"En mä taida", hymähdin, "pelatkaa te vaan."
"No tulisit nyt, ei tartte aina olla niin sivistynyt ja vakava", Maisa maanitteli.
"Nii just, saisit vähän fiilistä", Aslak pyysi, ja kun vielä Miksukin heitti minulle koiranpentuilmeensä, en voinut muuta kuin suostua.
Kummallisen pelin merkeissä tyhjeni lasi jos toinenkin, ja pian minäkin aloin olla jo hieman laitamyötäisessä - kirjameillisesti. Nojasin pöytään horjuen ja silmät harittaen. Laura nuokkui jo Tomia vasten, Miksu mölisi tyylilleen uskollisena jotain epämääräistä, ja Maisa pyöritti tyhjää pulloa käsissään katsellen sitä kuin toivoen, että se täyttyisi maagisten voimien vaikutuksesta uudelleen.
"Ei taideta enää ottaa uutta kierrosta", Silja naurahti silmät päässä seisten.
"No ei taideta joo", Tomi myönteli, "víttu että teillä on huono viinapää!"
"Hei kuule, mua et pysty juomaan pöydän alle", Aslak uhosi, "mä oon sentään Lapin mies!"
"Otetaanko kisa kaksin?" Tomi heitti haasteen, ja kohensi ryhtiään niin, että Laura romahti penkiltä alas ja hätkähti tokkurasta kikatellen.
"Missä palaa?" se hihkaisi, ja kampesi itsensä takaisin penkille. "Jaa kisa? Mä tuun mukaan!"
"Sä et juo enää yhtään", minä huolehdin, ja siirryin lähemmäs Lauraa istuttaen sen tukevasti selkänojattomalle pitkälle puupenkille takaisin, "sun piti ottaa rauhallisesti tänää!"
"Rauhallisuus on mun toinen nimeni", Laura hihkui, "mut okei. Mä en juo enempää."
"Hyvä, ja muistakin että toi oli lupaus", minä sanoin, ja taputin Lauraa olkapäälle.
Pistin käteni puuskaan, ja jäin seuraamaan juomakisaa hyväntuulisena ennen kuin iltaan tuli muutos - huonompaan suuntaan.

Paikalle kaarsi tuttu auto, tiesin sen kuuluvan Ilarin serkulle Mikolle. En tosin kiinnittänyt siihen kummempaa huomiota, ennen kuin huomasin, että Ilari kampesi itsensä autosta ulos, ja sytytti heti ulos päästyään tupakan pälyillen ympärilleen. Myös Mikko nousi autosta, samoin Kimi, ja niillä oli Mikon muija, Lilli, mukana myös. Minua alkoi oksettaa, ja käänsin katseeni muualle. En ollut kesäloman alun jälkeen törmännyt Ilariin missään, mutta esimerkiksi se, kun olin avautunut Miksulle siitä, mitä Ilari oli minulle tehnyt, olin alkanut miettiä entistä poikaystävääni enemmän.. ja nyt, muutaman lasillisen juoneena, en voinut myöntää muuta kuin että olihan Ilari yhä hyvännäköinen, ja tietyllä tapaa kaipasin hyviä aikoja... mutta sitä enemmän vihasin sitä, miten Ilari oli suhteen lopettanut, ja mitä oli Saaran kanssa tehnyt. Yritin olla huomaamaton, mutta totta kai sen kúsipään piti huomata minut.
"Kato Enni moi", se tervehti jo kaukaa, ja lampsi luokseni kuin vanha, hyvä ystävä, "mikä meno?"
"Miltäs näyttää", totesi sitten, ja käänsin katseeni ruskeatukkaiseen poikaan. Ilari näytti samalta kuin koulujen loppuessa, mitä nyt vähän oli ruskettunut ja siistinyt lettiään, joka oli edelleen tökätty geelillä törpösti pystyyn kuin silkkiuikulla tai töyhtöhyypällä... hélvetti, että Olavin lintufilosofia oli tarttuvaa!
"No aika juopuneelta", naureskeli Ilari vilkuillen pöydässä istuvaan jengiin, jotka moikkailivat sitä laiskasti keskittyen yhä juomakisaansa, "mitäs.. sulle itelles kuuluu noin muuten?"
"Sua ihan totta kiinnostaa, mitä sun eksälles kuuluu?" totesi sitten hieman huvittuneena, ja huomaamattomasti hivutin lähelleni leijonapullon, ja kaadoin pahvimukiin viinaa ja kokista. Ei tuota rúnkkaria kestänyt ilman alkoholia, ei missään nimessä.
"Miks sä oot noin karkee?" Ilari kysyi, ja puhalsi savut suoraan naamaani niin kuin jossain huonossa mafiaelokuvassa. "Et viittis vihotella enää vanhoista jutuista."
"En mä vihottele", sanoin hampaitani narskutellen, ja hörppäsin mukista irvistellen, "me ei olla mitään ylimpiä ystäviä enää, ja sä tiedät sen."
"Mut voitas olla, ja SÄ tiedät sen", se kuittasi sitten naureskellen, "hei Enni, oli meil hyviäkin hetkiä."
"No oli, ennen ku sä menit ja hyppäsit toisen akan sänkyyn", äyskäisin sitten, ja tuijotin tiiviisti Ilariin, joka vain kohautti olkiaan. Hélvetti mikä páskiainen se oli!
"Älä viitti", Ilari totesi, "sä tiiät, että se oli vaan... vahinko. Mä tykkään susta yhä."
"Aijaa", tuhahdin, "jos vanha suola janottaa niin juo vettä, se helpottaa."
Tuijotin Ilaria tiiviisti silmiin, ja poika hymyili - samalla tavalla kuin joskus Lauran bileissä... enkä voinut olla ajattelematta, että entä jos Saara oli sittenkin ollut pelkkä vahinko... humalalla oli varmasti osuutta asiaan, mutta minua alkoi tympiä se, että Villekin oli heti sovinnon jälkeen niin etäinen.. ja että pöytäjengi keskittyi vain juomiseen, eikä huomioinut keskusteluamme lainkaan.
"Sä katsot mua samalla tavalla ku joskus aikoja sitten", Ilari totesi ja tuijotti takaisin tumpaten tupakan pöydällä olevaan tuhkikseen, "samalla tavalla kun.. alkuaikoina."
Ja niin minä siirsin lasia kauemmas pöydällä, ja Ilari katsoi minuun tiiviisti, antamatta tilaisuutta enää perääntyä. Olinko minä todella vielä näin koukussa eksääni? Meinasin hairahtaa, mutta kuin tilauksesta varis lentää kahnusti paikalle.

Ville saapui minun taakseni reippain askelin, ja kuikuili sieltä Ilaria.
"Kato Iltsu moro", se tokaisi reteästi tupakka huulessaan, ja otti olkani takaa lasini pöydältä, ja hörppäsi sen yhdellä kulauksella tyhjäksi ja karisti vielä tuhkat pohjalle.
"Hei Ville! Se oli mun lasi!" minä protestoin kovaäänisesti.
"No sori, tuli jano", Ville virnisteli, ja katsoi sitten vuoroin Ilaria ja vuoroin minua, "keskeytinkö mä jotain?"
"Et, et keskeyttäny", minä hymyilin, ja käännyin sitten Villeen päin kietoen käteni sen kaulan ympärille, ja nousten tuolilta, "mennään tonne parkkipaikalle röökille, eikös se Severikin menny sinne päin?"
Ilari katsoi minua ja Villeä kuin puulla päähän lyöty. Se ei saanut sanaa suustaan, toljotti vain. En tiennyt, mitä olin tekemässä, mutta kaulailin Villeä edelleen, ja se tuntui ottavan tilanteen varsin spontaanisti, ja kietoi kätensä ympärilleni lähtien astelemaan kanssani näyttävästi parkkipaikalle päin. Seve istuskeli siellä moponsa päällä tupakalla, ja heti päästyämme parkkipaikalle, irrotin itseni Villestä, ja huokaisin raskaasti.
"Vítun Ilari", totesin, ja istuin parkkipaikalle Seven mopon viereen, "kiitti, että olit juonessa mukana."
"No ainahan Ville on juonessa mukana jos pääsee nättejä tyttöjä halaileen", Seve kuittasi mopon päältä, ja virnisti pienesti haroen blondia tukkaansa.
"Joo", Ville komppasi virnistellen, "oot palveluksen velkaa. Mä pelastin sut varmalta EKSJ:ltä!"
"Miltä?" kysyin hetken pölvästeltyäni kirjainyhdistelmää.
"Eksän kanssa sänkyyn joutumiselta", Seve totesi, ja veti hatsin tupakastaan taas, "sellasta lyhennettä me käytetään."
"En mä ollu menossa Ilarin kanssa sänkyyn!" suutahdin sitten tuimana.
"Etpä", Ville naureskeli, "ihan varmasti olisit nuollu sen kanssa ja kohta jo Leppäsen Mikon auton takapenkillä lohduttautunu eksäs syleilyssä."
"Turpa kiinni", minä valitin, "tai no, vítut. Mitä sitä turhia kaunistelemaan. Niin siinä ois varmaan käynykki."
"Mähän sanoin!" Ville virnisti tupakka suupielessään, "sua on ihan liian helppo tulkita."
"Ja sua liian vaikee", totesi sitten istuen edelleen maassa, "mutta kiitti kuitenkin. En olis kestäny sitä häpeetä aamulla jos oisin oikeasti pompannu Ilarin kanssa petiin."
"Gigolo ja maksettu seuralainen Ville Aronen aina palveluksessa", Ville virnisti, ja kumarsi sitten leikkisästi, ja minä näytin sille keskisormea.
"Älä ylpisty liikoja", sanoin sitten nousten seisomaan, "tai elättele mitään toiveita."
"Enhän mä ikinä, mä oon hyvin nöyrä jätkä", se vastasi sitten puhaltaen savua nautinnollisesti ulos, "sä et vaan tunne mua tarpeeks hyvin."
"Enkä oo varma haluanko ees", vastasin sitten hymähtäen ja siistien housujani, "sä oot liian pelottava."
"Aina sama laulu", Ville tyrskähti, "keksisit jonkun uuden verukkeen välillä. Mut jos seura kelpaa, lähetkö ajelulle, vai haluutko jäädä eksäs kaa tänne?"
"Millä?" kysyin sitten huvittunena. "Sä oot juonu."
"Ei se oo ennenkään estäny kulkemasta", Ville hymyili.
"Hei kuule", älähdin, "mä en istu enää yhenkään juoppokuskin kyytiin!"
"No kuka tässä on juoppokuskista puhun?" Ville tuhahti. "Severi ei oo juonu mitään."
"Just, kolme päällä mopolla vai? Ilman kypärää?" kysyin sitten kädet puuskassa.
"Joo?" Ville totesi, ja istui Severin mopon taakse. "Tuutko sä vai et?"
"Sä oot ihan sekasin", totesin sitten, mutta koska en kuollaksenikaan tahtonut jäädä samaan paikkaan, missä Ilari oli, istuin Villen taakse, ilman kypärää, ja tiesin olevani täysi idiootti... mutta siitä huolimatta nautin viimasta kasvoillani, tukeuduin Villeen, joka tukeutui Severiin, joka ajoi täyttä vauhtia Lokkikalliolta pientä, vanhaa karjapolkua metsän siimekseen.

---

V

Seve ajoi meidät jotain hélvetin kärrypolkua pitkin Lokkikalliolta itään, keskelle mettää. Se ei ollu ihan täyttä mettää, siellä oli vanhaa, puoliks lahonnutta piikkilanka-aitaa ja aidantolppia, jotain vanhoja lehmien laidunpaikkoja oletettavasti. Kalliokoskella oli kai aikanaan ollu aika paljon maataloutta, nykyään ei niinkään, mut jonkun verran kuitenkin. En ollu perehtynyt. Mä en tarkkaan ottaen tienny, mihin me oltiin menossa, mut annoin Severin päättää. Enni roikkui mun takana puristaen mun hupparia kuin henkensä hädässä, ja toivoin, ettei se nyt ihan sentään tippuis sieltä takaata, saattais vähäsen sattua, enkä mä ny halunnu, että just kamalalta eksältä pelastamani nainen tippuis mopon kyydistä ja satuttais ittensä kesken hyvän draivin. Seve ajoi vauhdilla, tuntuen tietävän, mihin me oltiin menossa.
"Mihin sä oikee viet meitä?!" Enni huusi tuulen suhistessa korvissa.
"Kohta näät", Seve vaan huusi, ja painoi lisää kaasua viritettyyn koneeseensa.
"Jos sä ajat kolarin ni mä tapan sut!" Enni kiljui takaa Severin ajaessa kaikkien monttujen ja kuoppien päältä niin, että mopo pomppi ja ryskyi.
"Ota ihan rauhassa vaan, kyllä mä sua suojelen!" mä heitin sitten ihan läpällä.
"Haista páska, sun suojeluksesta ennenkää paljoo hyötyä oo ollu!" tyttö huusi, ja mä nauroin.
Kärrypolkua jatkui vielä jonkin aikaa, kunnes se vaihtui ihan metsittyneeks pikkupáskapoluks, jolloin mua alkoi vähän mietityttää, että miten Seve aikoi pysyä pystyssä mättäiden ja juurien keskellä. Hyvin se kuitenkin ajoi, ja piti meidät kaikki kolme kyydissä ja mopon pystyssä. Vähitellen mä aloin tunnistaa, missä me mentiin, ja Seve pysäytti mopon töksähtäen vanhan lintutornin kohdalle. Mä hyppäsin kyydistä nauraen.
"Jaa että tänne sit toit meijät?" kysyin pilke silmäkulmassa, tökäten tupakan suuhun.
"Täähän on se Olavin lintutorni!" Enni totesi katseltuaan hetken ympärilleen.
"No, kiivetäänkö ylös?" Seve ehdotti, ja hyppäs tikkaille virnistäen. Niinpä me kiivettiin puolilahoja tikkaita ylös, ja siellä meitä odotti, kukas muukaan, kuin itse lintutietelijä Olavi.

"Katos pérkele", se nauroi hämmästyneenä kääntyessään kiikarinsa luota meidän puoleen, "enpä ois uskonu että te tänne eksytte."
"No, siitä saat kiittää Seveä", mä naurahdin ja istahdin nojaamaan yhteen tornin reunoista, "se ajatti meidät Lokkikalliolta tänne jotain hélvetin mettätietä pitkin."
"Ja kännissä tietysti?" Olavi totesi kujeilevasti kulmiaan kohottaen.
"Mä ja Ville joo, Seve ei", Enni vastasi sitten, ja kävi istumaan puulattialle, "täältä on nätit maisemat."
"Taidat kaivata kumminki takas Lokkikallion maisemiin", mun oli ihan pakko kuitata, "sen verran tutut maisemat kuitenki..."
"Nyt turpa kiinni", se älähti sitten, "mä katon mieluummin vaikka sun naamaas ku Ilarin pärstää."
"Hei, toi oli loukkaus", mä hymähdin sitten.
"Hyvä että säkin huomasit", Enni tuhahti ristien taas kätensä, mutta näin, että sen silmät hymyilivät vaikka suu pysyi tiukkana viivana.
"Te ootte ihan ku vanha aviopari", Seve totesi sitten taustalta päätään puistellen, "koko ajan toistenne kurkussa."
"No kiitti vaan", mä naurahdin, "ehkä me ollaan TULEVA aviopari!"
"Just joo", Enni hymähti, "ja Olavi bestmaniks ja Laura kaasoks."
"Tulee aika kosteet häät", Seve tyrskähti, ja me kaikki naurettiin.
Olavi ryhtyi keräämään kiikariaan, ja pakattuaan sen, se katsoi meihin.
"Mä haluaisin tähän paikalle uuden lintutornin", se totesi sitten, "tää on jo ihan laho."
"No kerää kolehti?" Seve heitti sitten. "Ei kai semmosen rakentaminen kovin vaikeeta oo?"
"Ei, ei oo", Olavi pohti, "mutta tää vanha pitäs eka raivata pois sieltä."
Ja sitten se nosti katseensa muhun, ja virnisti vinosti. Mun silmiin syttyi into, ja mä nyökkäsin. Enni katsoi meitä kumpaakin, ja sitten puisteli päätään.
"Ei, ei, EI! Te ette.. te.. ette muuten varmasti sytytä tätä tuleen!" se sähähti sitten, ja nousi mielenosoituksellisesti seisomaan. "Ette te ees tiedä, kuka tän on rakennuttanu!"
"Mun isä", Olavi vastasi, "ja se haluaa tähän paikalle kans uuden, joten ei oo mitään hätää."
"Silti!" Enni älähti. "Entä jos tää metsä syttyy tuleen? Mitä te sitte teette? Kuka ottaa vastuun?"
"Ei se syty jos joku valveutunu kansalainen soittaa palokunnan", mä nauroin, ja Enni mulkaisi mua murhaavasti.
"Mikä esineiden polttelussa on niin hauskaa? Mä en voi käsittää", se huokaisi.
"No kokeile ni näät", Seve naurahti, ja tumppasi tupakan reunassa olevaan tuhkikseen.
"En varmasti", Enni puuskahti, "mä en oo mikään pyromaani."
Mä huomasin kyllä sen tytön ilmeestä, että oikeesti sitä kiinnosti.
"Kerran sitä vaan eletään", mä sanoin, ja tumppasin myös röökin, "kaikkee pitää kokeilla, paitsi kansantanhuja ja omaa siskoa."
"Voi vítun jätkät", Enni huokaisi, "no, olkoon. Mut tää on sit tasan ensimmäinen ja viimenen kerta kun annan itteni suostutella tälläseen!"

Olavi kävi hakemassa kanisterin bensaa mökiltä. Seve ja mä potkittiin lintutornin lahot portaat vielä páskempaan kuntoon, Ennin päivitellessä vieressä. Ei se tainnut ymmärtää, kuinka hauskaa tavaroiden hajottaminen oli. En mä kenenkään omistamia tavaroita hajottanu, mutta sellanen pahvilaatikoiden repiminen ja roskien tamppaaminen oli hulvattoman hauskaa, ainaki mun mielestä. Ehkä mulla oli vähän kieroutunu huumorintaju.
"No niin", Olavi aloitti juhlallisesti kurkkuaan rykäisten, "tänään jätämme hyvästit vanhalle uskolliselle lintutornille, jonka annamme palaa loppuun ja syntyä sitten tuhkasta kuin feeniks konsanaan!"
Ja niin mä, Olavi ja Seve tehtiin juhlallinen kumarrus, ja Ennikin niiasi huvittuneena päätään puistellen ja mutisten jotain "te ootte ihan hulluja"-tyylistä. Olavi otti kanisterista kiinni, ja roiskaisi bensaa niin että humahti pitkin lahon páskan mätiä rakenteita. Sitten mä kaivoin taskustani tulitikun, raapaisin sen, ja heitin puuta päin. Se hulmahti tulipatsaana ylemmäs, ja liekit alkoi nuolla puuta huimaavalla vauhdilla. Severi työnsi moponsa vauhdilla välimatkan päähän, ja me peräännyttiin pois tornin luota, joka rasahteli ja alkoi sortua tulen levitessä yhä ylemmäs. Olavi killitti sitä rakasta torniaan silmät miltei kyynelissä, ja mä katsoin vaan tulta, joka ahnaasti levisi, ja sai puut palamaan pelkäks tuhkaks.
"Täs ei tartteta ees palokuntaa", Seve totesi yllättäen katsellessaan palavaa kokkoa.
"Kuinka niin?" Enni kysyi, ja katseli tulta hieman epäillen, "sehän voi levitä."
"Kohta sataa", Seve totesi, "usko mua. Mä oon oikea Kalliokosken Pekka Pouta!"
Ja Seve todentotta oli. Just kun rakenteet putoilivat kasaan ja paloivat enää pelkkänä nuotiona, tuntu ku taivas ois auennu ja vettä alko tulemaan ku saavista. Se sammutti tulen nopeeasti, ja kasteli meidät märiks ku uitetut koirat. Me hypättiin Seven mopon kyytiin kaikki neljä, ja jollain ilveellä ihmeellisessä kasassa me pystyttiin ajamaan kaatosateessa sammalta tuhoten ja monien juurien päältä päristellen Olavin mökille, jossa me juostiin oikopäätä sisälle. Jossain jyrähti salama, ja me kaikki valuttiin vettä niin, että mökin eteinen lainehti. Me koottiin ja kuvailtiin itteämme hetki, ja istuttiin sitten kaikki kuistille, vettä valuvina ja vähän humalaisina, mutta se oli ehkä yks kesän parhaista päivistä.

Lähettäjä: hjuksg 
Päivämäärä:   5.2.12 17:25:34

Awwww, lisää !(:

Lähettäjä: mursuvaara 
Päivämäärä:   5.2.12 17:51:19

Mul on tämmöne ällöttävä kestovirnistys päällä ku luen tätä

Lähettäjä: Figaron_haamu 
Päivämäärä:   5.2.12 18:10:22

Lähettäjä: mursuvaara
Päivämäärä: 5.2.12 17:51:19

Mul on tämmöne ällöttävä kestovirnistys päällä ku luen tätä

Lähettäjä: nomnom 
Päivämäärä:   5.2.12 19:34:42

Lähettäjä: Figaron_haamu
Päivämäärä: 5.2.12 18:10:22

Lähettäjä: mursuvaara
Päivämäärä: 5.2.12 17:51:19

Mul on tämmöne ällöttävä kestovirnistys päällä ku luen tätä

Lähettäjä: lukija 
Päivämäärä:   5.2.12 22:23:55

Lähettäjä: nomnom
Päivämäärä: 5.2.12 19:34:42

Lähettäjä: Figaron_haamu
Päivämäärä: 5.2.12 18:10:22

Lähettäjä: mursuvaara
Päivämäärä: 5.2.12 17:51:19

Mul on tämmöne ällöttävä kestovirnistys päällä ku luen tätä

Lähettäjä: hehee^^ 
Päivämäärä:   5.2.12 23:06:05


Lähettäjä: lukija
Päivämäärä: 5.2.12 22:23:55

Lähettäjä: nomnom
Päivämäärä: 5.2.12 19:34:42

Lähettäjä: Figaron_haamu
Päivämäärä: 5.2.12 18:10:22

Lähettäjä: mursuvaara
Päivämäärä: 5.2.12 17:51:19

Mul on tämmöne ällöttävä kestovirnistys päällä ku luen tätä

Lähettäjä: ZORRO 
Päivämäärä:   5.2.12 23:07:38

Lisää! :):)

Lähettäjä: mursuvaara ek 
Päivämäärä:   6.2.12 16:11:50

totisesti toivon että pian tulee jatkoa koska luen tätä edellistä pätkää uudestaan ja uudestaan ja oon ihan awww-fiiliksissä koska noi on niin söpöjä

Lähettäjä: Rhea 
Päivämäärä:   6.2.12 17:18:31

^ Sama. Varmaan viides kerta menossa samaa pätkää ;) Mut ihanaa aarnikettu. Tää on vaan niin paras <3

Lähettäjä: nomnom 
Päivämäärä:   6.2.12 22:50:58

nopeesti sitä jatkoo tai sekoon (== <3

Lähettäjä: aarnikettu 
Päivämäärä:   7.2.12 00:08:03

Kiitän taas kovasti lukijoita ja kommentoijia! ♥ Koitan kirjoitella jatkoa huomenna. :--)

Lähettäjä: pinssi 
Päivämäärä:   7.2.12 15:17:19

Lähettäjä: hehee^^
Päivämäärä: 5.2.12 23:06:05

Lähettäjä: lukija
Päivämäärä: 5.2.12 22:23:55

Lähettäjä: nomnom
Päivämäärä: 5.2.12 19:34:42

Lähettäjä: Figaron_haamu
Päivämäärä: 5.2.12 18:10:22

Lähettäjä: mursuvaara
Päivämäärä: 5.2.12 17:51:19

Mul on tämmöne ällöttävä kestovirnistys päällä ku luen tätä

Lähettäjä: hehee^^ 
Päivämäärä:   7.2.12 21:26:13

up! :)

Lähettäjä: mursuvaara 
Päivämäärä:   8.2.12 17:09:37

upsista ja jatkoa pian! :)

Lähettäjä: aarnikettu 
Päivämäärä:   8.2.12 22:43:22

Kiitän taas suuresti kaikkia kommentoijia! :D Tässä jatkoa. :)

---

E

En tiennyt, mikä ihme oli saanut minut mukaan jätkien hullutukseen. Seura tekee kaltaisekseen - vanha sanonta taisi pitää paikkansa minun kohdallani, sillä mitä enemmän aikaa vietin Villen ja kumppanien kanssa, sitä yllätyshullumpi ja spontaanimpi minusta tuli. Vielä huhtikuussa seurustellessani Ilarin kanssa en olisi voinut ajatella heittäväni teetä ihmisten syliin, tai meneväni mukaan sytyttämään lahoa lintutornia. En tiennyt vielä, oliko asia minusta hyvä vai paha, mutta ainakin alkukesä oli ollut täynnä mielenkiintoisia tilanteita - sitä en voinut kiistää. Sateen hieman tauottua ja kuivateltuamme Severi heitti minut kotiin. Pistin toki Lauralle tekstiviestin, jottei se olisi turhaan huolissaan, ja vastauksena sain, että Laurakin oli lähtenyt jo kotiin. Raskas taakka vierähti harteiltani, ja olin ylpeä parhaasta ystävästäni - se oli kerrankin osannut ottaa lupaustensa mukaan rauhallisesti! Kiitin Severiä kohteliaasti, ja poika soi minulle aavistuksen ujon hymyn. Se taisi olla hieman arka persoona, vaikka olikin heittänyt juttua poikien läsnäollessa. Nyt Seve tuntui kuitenkin aavistuksen etäiseltä, mutta ei se minua haitannut - kyllä sekin jätkä tulisi tutummaksi ja kaverustuisimme, jos kerran samoissa piireissä liikuttaisiin.

Treenasin kotona seuraavaan päivään saakka Dingon kanssa. Eemeli oli utelias - isoveljeni kyseli jatkuvaan tiedonjanoisena kuin pikkupoika, että missä olin aikaani viettänyt. Tyydyin vain vastaamaan ympäripyöreästi, että olin pyörinyt Lokkikalliolla ja muutamien tuttujen kämpillä. Eemeli oli hélvetin utelias, ja arvelin, että jos olisin maininnut nimet ja vaikkapa Olavin mökin, olisi rakas veljeni ollut heti urkkimassa omilta kavereiltaan, keitä nämä tyypit olivat. Ja minusta Eemelinkään ei tarvinnut tietää aina ihan kaikkea, vaikka olimmekin sisaruksina läheiset - enhän minäkään Eemeliä kytännyt ihan vain uteliaisuudesta - paitsi silloin tällöin, mutta silloin harvoinkin hyvin pienimuotoisesti!

Istuin meidän kuistilla lukemassa Ylpeys ja ennakkoluulo-kirjaa, Dingon maatessa jaloissani. Pöydällä oli rasiallinen tuoreita mansikoita, joita mutustelin uppoutuessani opukseen. Olin lukenut sen jo ainakin viisi kertaa, mutta se ei menettänyt hohtoaan. Olin juuri pääsemässä suosikkikohtaani, kun mopon pärinä havahdutti minut niin yllättäen, että kirja putosi puiselle kuistin lattialle. Kiroillen kovaan ääneen ponnahdin tuolista seisaalleni, ja nostin kirjan pöydälle mansikoiden viereen. Dingo oli loikannut myös ylös, ja haukahteli kumeasti häntä huiskuen tulijalle. Tunnistin mopon Miksun mopoksi, ja riensin pihatietä pitkin vastaan, paikkaan, johon poika oli pysäyttänyt moponsa.
"Moro, Enni!" se moikkasi sitten virnistäen. "Läheks mökille?"
"No, joo, kai mä voin", naurahdin sitten vähän hämmentyneenä, "et sit voinu soittaa?"
"En", Miksu hymähti, "tää tuli mullekin vähän yllättäen. Olavi aikoo pitää siivoustalkoot, ja se pakotti mut mukaan. Siivouksen jälkeen pidetään sitten kuulemma kovat bileet."
"Eli ensin siivotaan kämppä priimakuntoon, ja sitten sotketaan se illalla kamalampaan kuntoon kuin se oli ennen siivoamista?" kysyin veikein ilmein.
"Juurikin niin", Miksu nauroi, "mut Olavin isovanhemmat tulee sinne kanssa siivoomaan. Mä ja pojat tarttetaan jonkun muunkin sinne henkiseks tueks, ne on pelottavia vanhuksia."
"Joo, ne varmaan kuule ajaa sun päältä rollaattorilla", sanoin tönäisten Miksua rintaan huvittuneena.
"Hei kuule, sä et tiiä millasia siivousintoilijoita ne on! Olavin ukki on eläkkeellä oleva everstiluutnantti! Se pistää eka riviin, jakaa tehtävät ku armeijassa.. 'Alokas Heinonen, asento! Ottakaa ikkunanpesuneste ja ikkunalasta käteenne ja siivotkaa välittömästi!'" Miksu matki sitten, ottaen Olavin ukkia imitoidessaan tiukan sotilaallisen asennon ja nyreän ilmeen. "Mut jos meillä on nainen mukana, niin se saattaa olla vähän rennompi."
"Okei, tuli selväks, alokas Heinonen", vastasin nauraen, "no mut, mä haen kypärän sisältä ni lähetään."
Koppasin kypärän mukaani, ja pistin Dingon sisälle. Paimenkoira alkoi leikkiä itsekseen, ja hymyillen vedin kypärän päähäni, ja nousin Miksun mopon taakse tämän kaasuttaessa hiekka pöllyten pihatieltämme taas Olavin mökkiä kohti.

Mökille saapuessamme hyppäsin mopon kyydistä, ja vetäisin kypärän pois päästäni. Pihatielle oli jätetty kiiltävä citymaasturi, jossa oli varmasti kaikki mahdolliset vivut ja vempaimet, mitä autossa ylipäätään voi olla. Olavin suku taisi tosiaan olla aika varakasta - sellaisia autoja ei ihan niin vaan osteltu. Miksu luikki kuistin seinän viertä pitkin kohti ovea, mutta minä kävelin ihan rauhallisesti etsien katseellani Olavin isovanhempia. Eivät kai vanhukset nyt niin kauheita voineet olla? Minunkin mummini saattoi aina ajoittain olla hieman turhan tarkka ja vanhanaikainen, mutta en nyt sentään uskonut, että kenenkään ukki ja mummo olivat niin pahoja, että miltei täysi-ikäisten jätkien täytyi niitä pakoilla. Vastaus kuitenkin odotti minua mökin ovella. Kiharatukkainen, hieman harmaantunut nainen seisoi kädet puuskassa jakussa ja suorissa housuissa oviaukossa. Hienojen vaatteidensa päällä mummolla oli essu, ja kädessä mattopiiska. Hän oli niin tuimailmeinen, että minua alkoi kaduttaa, että olin tullut mukaan.
"Jaaha! Eipäs Mikael yhtään koeteta luistaa siivouksesta! Jos te ootte täällä sotkenu niin te myös siivoatte", mummo kivahti, ja Miksu suoristi ryhtinsä ja asteli nöyränä poikana mummon eteen, joka tyrkkäsi jätkän käteen mattopiiskan. "Nyt vauhtia ja mattoja tamppaamaan", mummo hoputti, ja kääntyi sitten minun puoleeni, "oletkos sinä tuon Mikaelin tyttöystävä?"
"En", sanoin sitten, ja väänsin kasvoilleni hymyn ojaentaen käteni naiselle, "mun nimi on Enni Karhunen, ja oon Olavin ystävä. Tulin siivousavuksi."
Nainen kätteli minua, ja hänen ilmeensä pehmeni aavistuksen.
"Nonniin, minä jo aattelinkin että eikö se Olavi saa pidettyä naista ollenkaan, semmonen lusmu se meidän Olavi on aina ollu, minä jo tarhaikäsenä koetin opettaa sille tapoja, mutta vanhempansa ovat antaneet sen mennä miltei piloille", mummo höpötti, ja haki sitten pölyhuiskan, esiliinan ja rätin tökäten ne minun käteeni, "otappa tuosta ja sinä voit vaikka siistiä nuo mökin makuukammarit, siellä tarvitaan naisen käden jälkeä kipeästi, niin minä jatkan imurointia tuolla saunan puolella."
Minä nyökkäsin ystävällisesti, ja puin essun vaatteideni päälle hiippaillen ovesta sisään, ja mökin makuuhuoneisiin. Menin ensin siivoamaan niistä isointa. Suurista ikkunoista tulviva auringon valo näytti, että pölyä oli kertynyt ikkunalaudan koriste-esineisiin runsaasti. Sängyllä oli neulottu päiväpeite, joka tuntui suorastaan huutavan tomuttamista. Minä en vihannut siivoamista, ja ajattelin samalla näyttää Olaville ja muille jätkille, etteivät ne isovanhemmat niin pelottavia olleet. Ryhdyin hyräillen tomuttomaan ikkunalautaa, ja tein sen huolellisesti, mutta vauhdikkaasti. Kun siirryin pyyhkimään pölyjä suuren kaapiston päältä ja ovista, kuulin jonkun vislaavan ovelta.
"Essu pukee sua", tuttu ääni totesi sitten, ja kun käännyin, niin kukapa muukaan ovenkarmiin nojasi kuin maksullinen seuralainen ja Kalliokosken tuhopolttovastaava herra Aronen. Tuhahdin, mutta kyllä Villen kehut vähän imartelivat.
"Säkin uskalsit sitten ryömiä piilostas? Etkö pelkää, että Olavin mummo ja ukki syö sut?" kysyin sitten jatkaen pölyjen pyyhkimistä samalla.
"No Jalmari ei huomannu, että livistin grillimajalta", Ville totesi, ja astui sisään makuuhuoneeseen, "se pisti mut ja Karin luuttuamaan ja pesemään ikkunoita.. grillimajalta!"
Sen sanottuaan jätkä huokaisi liioitellusti, ja istahti sängylle tuijottamaan minua.
"Kai sekin pitää joskus siivota. Te ootte - sori vaan - semmosia porsaita, että koko mökki on ihan karseessa kunnossa", naurahdin sitten kiillottaen kaapiston kahvaa, "hyvä että teijätkin pistetään välillä vastaamaan jäljistänne."
"No joo, mut grillimajan siivoominen on jo kohtuutonta, varsinkin herra everstiluutnantti Jalmari Teerisen valvonnassa. Vielä puuttuis että meillä ois siivouksen aikana armeijan talvipuku niskassa ja parin kilon painoinen rinkka pyssyineen selässä", Ville narisi turhautuneena, "mutta sähän voisit tossa söpössä essussas tulla siistimään sen grillimajan, kun se sulta noin näppärästi käy."
Minä näytin pojalle keskisormea, taas vaihteeksi.
"Mä en rupee teidän siivoojaksenne, varsinkaan palkatta", totesin sitten kääntäen selän Villelle, joka nauroi.
"Sä oot mulle palveluksen velkaa!" se huuteli. "Siitä että hämäsin Ilaria. Voinhan mä tietysti mennä kertomaan sille sun eksälles, että oikeasti kuolaat sen perään vieläkin."
Käännähdin raivoissani ympäri, ja paiskasin pölyrätin suoraan jätkää naamatauluun.
"Haista páska! Sä tiedät, että mua ei mitkään Ilarit kiinnosta", ärähdin sitten.
"No mikäs sua sit kiinnostaa?" Ville uteli ottaen rätin naamaltaan ja virnistäen ärsyttävästi.
En päässyt edes aloittamaan lausetta, kun mökin ovi kävi, ja joku selkeästi tömisteli - tai miltei marssi, sisään. Villen silmät suurenivat, ja se heitti rätin huoneen nurkkaan.
"Voi víttu! Nyt se sotahullu tulee tänne ettimään mua!" se parkaisi, ja kierähti sitten sängyn toiselle puolelle mätkähtäen lattialle ja piiloutuen yöpöydän ja sängyn väliin. Minä puistelin päätäni, ja konttasin sängyn halki sen toiselle reunalle tuijottamaan ahdasta väliä, johon Ville oli mennyt.
"Et oo tosissas, aikuinen mies!" huokaisin sitten. "Nyt ylös sieltä, sáatana!"
"Turpa kiinni", Ville ärähti hiljaa, "se huomaa meidät kohta."
"Saa huomatakin, mä kerron sille miten sä.." aloitin tuimana lauseen, mutten ehtinyt loppuun, kun Ville kiskaisi minua kädestä niin, että lämähdin suoraan lattialla makaavan jätkän päälle sängyn ja yöpöydän väliin. Naama kiinni Villen naamassa tuijotin poikaa kullanruskeisiin silmiin. Askeleet ja lankkulattian narina lähestyi.
"Mitä hélvettiä sä kuvittelet tekeväs?!" kysyin sitten kuiskaten, mutta ääneni sävy oli selkeä.
"Nyt oikeesti hiljaa, me voidaan luistaa siivouksesta jos pysytään piilossa", Ville vastasi.
"Sä oot lapsellisin ihminen kenet tiiän", äyskäisin sitten, "nyt mä nousen täältä."
Koetin nousta, mutta Ville vetäisi minut takaisin.
"Oo nyt kerranki mukana tässä", se pyysi sitten, "jos sä nouset, se sáatanan papparainen huomaa mutkin. Enni, mä pyydän. Oo vaan hiljaa vähän aikaa, että se menee hélvettiin täältä kyttäämästä."
Minä tuijotin yhä poikaa silmiin. Ville oli noustessani tönäissyt minut viereensä niin, että pääni oli ihan kiinni yöpöydässä, ja jätkä itse oli puoliksi sängyn alla. Sängyn alusta oli täynnä polua, Ville piteli kiinni hartioistani, minulla oli päällä essu ja kourassa yhä pölyhuiska, enkä voinut muuta kuin purra huulta ollakseni nauramatta.

Olavin pappa, Jalmari, taisi käydä huoneet huolella läpi, sillä marssimainen askellus kaiku yhä mökissä, vaikka minusta tuntui, että olin maannut pölyisellä parketilla jo ikuisuuden. Ville tuijotti kattoa, vaikka oli kyljellään minuun päin, ja minun selkääni sattui kovalla lattialla makaaminen.
"Sä oot ihan hullu", totesin sitten saman asian, jonka olin todennut jo ainakin sataan kertaan.
"Hullu saa olla muttei tyhmä", Ville kuittasi, "ja tyhmän hommaa on mennä ton upseerismiehen siivoustalkoisiin mukaan. Mä en tajuu, miten sä tulit vapaaehtosesti."
"Jos mä tykkään siivoomisesta?" ehdotin sitten hymyillen aavistuksen.
"Tyypillinen nainen", jätkä lausahti, ja korjasi asentoaan lattialla, "saat tulla meilleki siivoomaan."
"Jos maksat hyvää palkkaa", sanoin sitten, "mä en oo mikään halpa siivooja."
"Kai mä voin maksaa myös luonnossa?" Ville kysyi kohottaen kulmiaan, ja minä työnsin pölyhuiskan jätkän naamaan, ja poika huitaisi sen pois virnistellen yhä. "Vaikkakin sä oot edelleen mulle palveluksen velkaa."
"Sä oot niin ärsyttävä", huokaisin, ja vedin pölyhuiskan pois, "en ymmärrä, miten me tullaan nyt näinkin hyvin toimeen."
"Niin no, ei olla vähän aikaan heitelty juomia toistemme syliin", Ville hymähti.
"Tai tönitty toisia järveen", kuittasin sitten, "mutta sängyn ja yöpöydän väliin kyllä ollaan tönitty."
"Se oli paniikkireaktio", Ville nauroi hiljaa, "sä oot ihan mahdoton."
"Niin säkin", totesin sitten, ja kallistin päätäni, "mut ehkä me voidaan olla yhdessä mahottomia."
"Mitä sä tolla tarkotat?" jätkä kysyi kohottaen taas kulmiaan.
En oikein itsekään tiennyt, mitä tarkoitin, mutta katsoessani Villen kullanvärisiä silmiä ja tummaa tukkaa, en voinut kuin miettiä Olavin ja Aslakin sanoja.. ja Laurankin. Miksukin oli sanonut, että minä ja Ville sopisimme yhteen - tosin vähän epäsuorasti, mutta siihen suuntaan vihjaillen. Miksuhan oli Villen paras kaveri, se varmaan tiesi, millaisen naisen Ville tarvitsi. En silti tiennyt, miten suhtautua Villeen... minä pidin pojan huomiosta, mutta suhteeni jätkään oli hyvin sekava, ja olimme jatkuvaan miltei toistemme kurkussa kiinni.
"En mä osaa sanoa", vastasin sitten hetken hiljaisuuden jälkeen, "en tiiä."
"Sä et kans tiiä ikinä mitään", Ville tuhahti, "voisit joskus tietää."
"Kyl mä ainakin sen tiiän, että kohta se pappa löytää meijät jos ei olla hiljaa", äyskähdin sitten, "mut kauanko me aiotaan oikeesti maata täällä?"
"Niin kauan kun on tarvetta", Ville vastasi ja virnisti taas, "taidat kuitenkin tykätä."
"Voisitsä vaan olla hiljaa?" huokaisin sitten. "Nyt ku suhun on tutustunu sun turpaa ei saa millään pysymään kiinni!"
"Vahinko", jätkä nauroi hiljaa, "oisit jättäny tutustumatta."
"Voi víttu!" älähdin korottaen ääntäni. "Mä tuun hulluks sun kanssa! Sä oot lapsellinen, ärsyttävä, víttuilet koko ajan, pakoilet jotain Olavin isovanhempia ja poltat paikkoja ja -"
Samalla askeleet lähenivät vauhdilla, ja Ville tarrasi niskastani kiinni ja äkkiarvaamatta painoi huulensa huulilleni niin kovakouraisesti, että pääni osui yöpöytään. En osannut odottaa mitään sellaista, mutta vaistomaisesti painoi kynteni Villen omaan niskaan, ja vastasin suudelmaan. Pusu ei todellakaan ollut sellainen, mitä kaikissa kirjoissa hehkutettiin - herkkä ja kokeileva ja niin edelleen. Ville suuteli hyvin omistavasti, ruhjoi minun päätäni samalla siihen sáatanan yöpöytään, ja selkeästi ilmoitti, että minun piti pitää turpani kiinni.. ja tämä keino ainakin tukki sen, jos ei muuta. Minä vastasin samalla mitalla takaisin, ja upotin kynsiäni Villen kaulaan, ja askeleiden mentyä, purin jätkän huulta niin, että siitä alkoi vuotaa jo verta. Marssiaskelten kaikottua makasimme pitkään tuijottaen toisiamme silmiin, hengittäen raskaasti, kädet yhä toistemme niskassa, Villen huuli verta vuotaen. Sitten irrotin otteeni, samoin teki Ville, ja kampesin itseni istumaan.
"Mitä toi oli?" kysyin sitten lähinnä itsekseni, mutta tietysti Ville vastasi.
"Varmaan jotain sellasta, mikä ois kannattanu jättää tekemättä. Oispahan ainakin huuli säilyny ehjänä", se totesi sitten, ja koetti tyrehdyttää vuotavaa huultaan painamalla sitä sormellaan.
"No ennemmin tai myöhemmin joku Rasinaho ois kuitenkin lyöny sua turpaan niin että tulisit taas mökille verissä päin, joten samahan se kai on", totesin sitten, ja nousin seisomaan, "ja nyt herra Aronen on hyvä ja lopettaa tän pakoilun."
"Joo joo, rakas vaimoni", Ville vinoili, ja nousi seisomaan, haroen tukkaansa ja puistellen pölyä vaatteistaan, "sulla riittää täällä työsarkaa, ainaki pölyn määrästä päätellen."
"Näemmä", tuhahdin, "oisin jo siivonnu koko huoneen ilman sun häiriköintiä."
"Nyt voit ylittää ittes ja tehä siivouksen ennätysajassa", Ville totesi, "mä lähen ettimään jotain paperia, ainakin voin luistaa siivouksesta sillä perusteella, että mulla on huuli auki. Kiitos siitä sulle."
Ja poika virnisti verisillä huulillaan, ja lähti ovesta. Minä huokaisin raskaasti, ja mietin, että mihin hélvettiin olin oikein sotkeutumassa.

---

V

Hiippailin seinänviertä pitkin ovea kohti, niin kuin joku vítun vakooja. En halunnu missään nimessä jäädä sen everstipapparaisen armoille, se oli jo jotain sietämätöntä. Vihasin muutenkin siivoomista. Totta kai se oli kiva, että oma kämppä ei kuhissu torakoita tai muuta páskaa, mutta grillimajan ikkunoiden hinkkaaminen ja lankkulattioiden välien siistiminen hammasharjalla meni jo täysin mun ymmärryksen yli. Päästyäni ovelle sain kuitenkin huokaista helpotuksesta - maasturi katosi juuri samalla hetkellä tien mutkaan, ja Kari ampaisi grillimajasta pihalle.
"Víttu sun kanssas, Ville! Onnistuit sit luistamaan hommista taas!" se rähjäsi, mutta nauroi lopulta, "miten sä taas onnistuit? Tällä kertaa herra everstiluutnatti pisti mut putsaamaan jollain vanhalla pesusienellä grillin tukijalkoja!"
"No, mulla oli vähän naisellista apua", totesin sitten, ja vilkaisin taakseni. Enni asteli pölyhuiska kourassa ja essu yhä päällä pihalle, sukien hiuksiaan, jotka oli menneet vähän sekaisin, kun me oltiin maattu siellä sängyn välissä piilossa verenhimoista sotilasukkia. Essu tosiaan puki Enniä.. en voinu ajatuksilleni mitään - se koiramuija todella oli nätti, enkä mä ollu kovin pahoillani siitäkään, että se oli purru mun huulen melkein halki. Viha ja rakkaus kulki käsi kädessä, niinhän sitä sanottiin... viha ja rakkaus hulki hampaat huulessa, niin voisi nyt sanoa mun kohalla!
"Kato Enni", Kari moikkasi, "se madame pisti sit sutki heti siivoushommiin."
"No joo, mut eipä paljon tarvinnu siivoushommia tehdä. Ville on varmaan tän tienoon ammattimaisen työnlaistaja", Enni puuskahti sitten astellessaan pihan halki ja seisahtuessaan mun vierelle kädet puuskassa.
"Et sä nyt ihan tosissas voi haluta hinkuttaa mitään kaapin kahvoja puhtaaks tuntikausia jonkun orjapiiskurin valvonnassa", mä totesin sitten nauraen.
"No ehkä en, mutta sä voisit hankkia itelles jonkinlaisen selkärangan", muija totesi sitten, ja hymyili jo vähän, "en oo tottunu hengailemaan äyriäisten kanssa."
"Mulla ainakin on selkäranka", Kari totesi, "aatelkaa nyt, mä luuttusin grillimajan, pesin ikkunat ja grillin!"
"Joo, ja mä tiskasin kaikki astiat, hélvetti", manas nyt Joni, joka saapui saunalta työntäen tupakan suuhunsa, "kädet on ihan ryppyset kaikesta tiskivedessä lillumisesta."
"Meidän tulevat kotiäidit!" Miksu nauroi saapuessaan matto olallaan pihan perältä Olavi kannoillaan, "mä sain sentään Olavin kanssa miehistä hommaa, mattojen tamppaamista!"
"Nää siivoustalkoot tappaa mut vielä joku päivä", Kari puuskahti, ja rapisteli taskustaan esiin röökiaskin, "tänään vedetään sitten huppu himmeeks, ei tämmöstä työtä muuten kestä."

Ja koska Karin sanat miellyttivät kaikkia, me soitettiin mökille lisää porukkaa - Laura, Tomi, Leevi, Aslak, Silja, Mira ja Repe saapui miltei heti. Mä soitin myös Isomäen Joonakselle, joka lupasi tulla ainaki pyörähtään mökillä, jos ei muuta. Repe ja Tomi ajoi autonsa pihatien sivuun, ja kassit kilisten tyypit saapui mökille. Sisällä Olavi alkoi välittömästi valmistaa boolia, ja asetteli juotavat oikein tyylikkäästi keskelle pöytää.
"Siitä jokainen ottakoon mitä tykkää", Olavi virnuili, "tää on vähän niinku seisova pöytä. Olavin á la carte, vain tänään."
"Oikein tyylikäs", Silja nauroi, ja otti tölkin pöydältä, "just sopiva tarjoilu meille."
Osa porukasta istui sisälle sohvalle, osa meni kuistille. Olavi laittoi musiikkiaki, ja kaikki vaihtoivat kuulumisia leppoisassa tunnelmassa. Tomi halusi kuitenkin ottaa juomakisasta uusinnan, joten melkein kaikki keräänty pöydän ääreen, ja kossupullo lätkästiin pöydän keskelle, ja Olavi jakeli muovimukeja niille pérkeleen viinasiepoille. Mä ajattelin jättää juomakisan tällä kertaa väliin, mutta jouduin kumminkin ekalle kierrokselle mukaan. En joutunu juomaan paljon, sillä mä olin hyvä näissä peleissä. Kohta puolet jengistä oli jo ihan tillintallin, ja kyllästyttyäni kuuntelemaan Lauran, Miran ja Siljan kolmiäänistä tulkintaa kappaleesta Aikuinen nainen, hiippailin kohti laituria, aikeenani mennä tupakalle sinne ihailemaan järveä. Mä tykkäsin järvestä. Olavin mökiltä näkyi kaunis maisema vastarannalle, vesi kimalsi auringossa ja linnut lauleskeli. Se oli seesteistä ja niin perisuomalaisen kliseinen unelma, että se viehätti mua jotenki. Kun mä saavuin laiturille poltellen röökiä samalla, huomasin, et Enni istu jo siellä. Se tuijotti järvelle jotekin poissaolevana, ja mä astelin muijan viereen istahtaen laiturille.
"Mitäs mietit?" kysyin sitten, ja puhalsin savuja ulos.
"Elämää yleensä", se hymähti, "ei jaksanu koko aikaa istuu tuolla juopporemmin seurassa."
"Ne on vähän äänekkäitä tänää", myöntelin, "mut mistä sä keksit tulla just laiturille?"
"Mun mielestä täällä on nättiä varsinkin iltasin", Enni vastasi, ja käänsi katseensa järvestä muhun, "mä tykkään järvimaisemista."
"Niin mäki", totesin, "meillä on näköjää jotain yhteistäki."
"Ilmeisesti", Enni naurahti, "mutta liian paljon erilaisia mielipiteitä ja eroavaisuuksia."
"Ehkä sä vaan luulet niin. Ehkä sä haluat luulla, että me ollaan erilaisia", mietin sitten. Rööki alkoi olla jo lopussa, kohta polttaisin pelkkiä pahveja.
"No ehkä", Enni tuumi, katsoen taas järveä, "mä en välttämättä haluais ajatella susta niin kuin mä ajattelen."
"No miten sä musta sitten ajattelet?" kysyin, koettaen pitää ääneni sävyn normaalina, vaikka oikeesti olinki utelias tietämään, mitä se muija ajatteli musta.
"En mä oikeen osaa pukea sitä sanoiks", Enni tuumasi, "mut ehkä Olavi oli oikeessa."
"Oikeessa missä?" kyselin, ja tumppasin röökin ananassäilykepurkkiin, joka oli laiturilla tuhkiksena. Nousin seisomaan, ja niin teki Enniki. Se käänty muhun päin.
"Siinä, että me ollaan kyyhky ja varis", se sanoi hymyillen hieman huvittuneena.
"Älä viitti, Olavin lintuteoriat on ihan psykoja", mä totesin sitten, ja katsoin sitä tummanruskeisiin silmiin, "eiks kyyhkyjen pitäis sitä paitsi olla lihavia puluja?"
"Eiks varisten pitäis olla rähjäsiä tyhjänraakkujia?" Enni heitti takaisin, ja mä nauroin. Me seisottiin aika reunalla, ja Enni otti askeleen lähemmäs mua, tuijottaen tiiviisti mun silmiin. Mä tuijotin takasin. Mun huulen verenvuoto oli tyrehtyny. Me ei puhuttu mitään, ja koska mä olin toiminnan mies, enkä mikään nysvääjä, mä tarrasin muijasta kiinni, vedin sen lähemmäs ja suutelin sitä. Enni suuteli takaisin, taas kovakouraisesti ja mä tunsin sen kynnet selässäni hupparinkin läpi. Enni otti askeleita eteenpäin, ja mun oli pakko peruuttaa, ja tajusin, että se yritti samalla tiputtaa mut laiturilta. Mun kantapää osui jo laiturin reunaan, ja samalla ku kaaduin taaksepäin, vedin muijan mukanani, ja me molemmat tiputtiin järveen niin että molskahti.

Siinä me sit räpiköitiin takasin laiturille vettä valuvina, ja Enni tuijotti mua kuin ois halunnu repiä silmät mun päästä.
"Mun tarkotus oli tasottaa!" se ärähti. "Toi oli halpamaista!"
"Ai onks meil joku kisaki?" kysyin sitten kohottaen kulmiani, ja vetäen märän hupparin päältäni.
"No tavallaan varmaan", Enni puhui, ja koetti puristaa vettä märistä hiuksistaan, "vesihän suojaa tulelta."
"Vaan ei rasvapalolta, erään tuttuni sanoja lainaten", mä heitin sitten virnistäen, ja Enni puristi kädet nyrkkiin, ja huomasin, että sen teki varmaan taas mieli käydä mun päälle.
"Oikeesti, mä mietin, että mitä hélvettiä mä oikein nään sussa", Enni tuskaili sitten läimäisten käden otsaansa.
"No jaa", totesin, "musta on moneksi."
"Varmasti", Enni tuhahti, tosin se hymyili jo, taas, "en välttämättä haluu ees tietää kaikkea."
"Ei sun tarviikaan, ainakaa vielä", mä sanoin, "ei mua opita päivässä tuntemaan."
"Ei kyllä muakaan", se tuumasi, ja kun mä kävin laiturille makaamaan selälleni, muija istui mun jalkojen päälle tuijottamaan mua. Mä katsoin sitä raukeasti, annoin ajatusten harhailla, enkä välittäny, vaikka Ennin tukka valutti vettä mun housujen päälle - olinhan mä itekin ihan litimärkä. Enni tuli lähemmäs, se painoi kasvonsa mun puoleen, muttei tehny mitään, tuijotti vain taas. Mä tuijotin takasin, näin sen tummat silmät ja kasvojen selkeät piirteet ja kimaltelevan järven taustalla. Mun mielestä hetki oli jotenkin outo, se ei tuntunu todelta, oli, kuin mä olisin imeytyny johonkin romantiikan ajan maalaukseen, jossa kyyhky tunki ittensä varikseen kiinni. Mä hymyilin Ennille, nostin käteni sen niskaan, mutten tehny mitään muuta. Enni katto mua, mä mietin, mitä mä olin tekemässä. Olinko mä oikeesti ihastunu tohon koirahulluun, ärsyttävään muijaan? Me maattiin siinä varmaan aika pitkä tovi, kunnes Enni nosti päänsä ylös, ja nousi.
"No, mikä nyt?" mä kysyin sitten, ja kampesin itteni istualleen.
"En mä enää tiedä. Tää on menossa tosi outoon suuntaan", tyttö totesi, ja kohautti olkiaan, "mä en tiiä enää mitä ajatella. Mä tartten ryypyn."
"Osuvasti sanottu, niin mäkin", vastasin, ja nousin laiturilta lähtien kävelemään mökkiä kohti Enni seuranani. Me palattiin mökkiin, ja ne sáatanan känniääliöt ei ollu ees huomannu, et me oltiin oltu poissa. Ei se mua haitannut, ja sekä mä että Enni saatiin samantien ilolientä nenän eteen, ja mä olin ihan helpottunu, että sain vähän nollata ajatuksia. Asiat pyöri mun päässä liian tiiviinä nauhana, enkä ollu saanu selvittää niitä hetkeen. Ryhtyessäni juomaan kunnolla, Miksu istu mun viereen pöydässä, ja katto mua pitkään.
"Kai sä Ville tiiät, et viina ei ratkase ongelmia?" se sanoi sitten, ja lause tuntu musta hélvetin koomiselta, koska Miksulla itellään oli lasi kourassa.
"Tiiän, mut ei sitä tee maitokaan", mä totesin, ja Miksun naurun säestämänä jatkoin juomista, siitä huolimatta, että huomenna ajatukseni olisivat varmasti vielä solmummassa kuin tänään.

Lähettäjä: natalia 
Päivämäärä:   8.2.12 23:36:33

Ihan törkeen hyvää settiä!!!

Lähettäjä: ! - ! - ! 
Päivämäärä:   8.2.12 23:56:28

aww, tähän ei voi olla näin koukussa . . . ;( IHANA ! <3

Lähettäjä: BuruGumi hupelin 
Päivämäärä:   9.2.12 01:35:27

Sä olet hyvä. Oikeesti.

Lähettäjä: Mustasiipi 
Päivämäärä:   9.2.12 15:25:27

Tätä tahtoo lisää!! :D Ihan mahtavaa tekstiä. Ei vamaan saisi lisää kun on ollut niin ihana päivä?

Lähettäjä: mursuvaara 
Päivämäärä:   9.2.12 15:28:47

toivon todella ettei tuo "palatte molemmat yhdessä" ole liian kirjaimellista (;

Lähettäjä: aarnikettu 
Päivämäärä:   9.2.12 16:09:31

mursuvaara, no ei sentään, ei ole tapana kirjottaa niin raakoja stooreja ;D

Mutta kiitos jälleen kommenteista ♥ Koetan kirjoittaa jatkoa mahdollisimman pian, viimeistään sunnuntaina tulee :)

Lähettäjä: kokkihatttu 
Päivämäärä:   9.2.12 17:39:19

ihan ÄLYTTÖMÄN ihana !!! ♥ paras tarina täällä! jatkoa :) !

Lähettäjä: Rhea 
Päivämäärä:   9.2.12 17:43:00

^ Niin on <3 Aivan rakastunut tähän tarinaan alusta alkaen!! Oot vaan niin paras kirjoittaja ;)

Lähettäjä: lukija 
Päivämäärä:   9.2.12 20:27:46

8))) Hooked!

Lähettäjä: hehee^^ 
Päivämäärä:   9.2.12 21:24:17

jatkoo heti ku pystyt kirjotteleen^^♥

Lähettäjä: paitasankari 
Päivämäärä:   9.2.12 21:54:08

Mä löysin tän tarinan tänään, ja ahmin sen ahneesti ja ihan kikseissä. Tää on yksinkertaisesti sanottuna mahtava, kiehtova, koukuttava ja saa vaan janoamaan lisää!

Oon ihan liekeissä.

Lähettäjä: ~böö^ 
Päivämäärä:   9.2.12 22:00:41

Lähettäjä: paitasankari
Päivämäärä: 9.2.12 21:54:08

Mä löysin tän tarinan tänään, ja ahmin sen ahneesti ja ihan kikseissä. Tää on yksinkertaisesti sanottuna mahtava, kiehtova, koukuttava ja saa vaan janoamaan lisää!

Oon ihan liekeissä.

Lähettäjä: PV 
Päivämäärä:   10.2.12 13:12:46

aarnikettu oletko kirjoittanut aikaisemmin tarinoita tänne? Jos saisi linkkejä niihin :D Mulla on krooninen hyvien tarinoiden puutetila.

Lähettäjä: nomnom 
Päivämäärä:   10.2.12 16:08:08

tää vaa o yksikertasesti nii älyttömä hyvä <3 oon rakastunu tähä <3 !

Lähettäjä: ~böö^ 
Päivämäärä:   10.2.12 17:43:10

upup! :)

Lähettäjä: ~böö^ 
Päivämäärä:   11.2.12 14:00:13

eipäs anneta tippua!! :)

Lähettäjä: aarnikettu 
Päivämäärä:   11.2.12 14:58:33

PV, en ole aiemmin julkaissut näitä, mutta voin sanoa että tämänkin stoorin jälkeen saatan jotain raapustuksia täällä julkaista jos ne lukijoita saa :)

Mutta kiitän jälleen kommenteista kovasti ♥ Koitan saada sen jatkon sunnuntaina tänne. :)

Lähettäjä: PV 
Päivämäärä:   11.2.12 16:35:09

varmasti saavat lukijoita! minä ainakin aion lukea näitä jatkossakin jos vain kirjoittelet. tän tasosia tarinankirjoittajia kaivataan lisää :)

Lähettäjä: mursuvaara 
Päivämäärä:   11.2.12 17:56:35

Aaaaaaaaah olen puutteessa, täytyy kai taas lukea nuo uudelleen läpi

Lähettäjä: voipulla 
Päivämäärä:   11.2.12 18:32:25

Aivan ihana! Luin kokonaan yhdeltä istumalta! Tää koukuttaa ja pahasti, ihana tarina, kirjotat tosi hyvin... Voisin kehua nyt tän maasta taivaisiin mut ei jaksa kirjottaa, sorry :DD Jatkoa ootellen...

Lähettäjä: - 
Päivämäärä:   12.2.12 11:14:38

tää on vaan niin ihana (:

Lähettäjä: ~böö^ 
Päivämäärä:   12.2.12 14:42:55

äkkiä sitä jatkoo! tähän tarinaa on jääny koukkuunn :'D

Lähettäjä: rhxxgfh 
Päivämäärä:   12.2.12 19:07:25

jatkoo kehiin, luin yheltä istumalta koko tarinan ja jäin "koukkuun" tosi hienoo jälkee ja missäkää vaiheessa tämä ei ollu tylsä! ehottomasti jään seurailemaan tätä! :)

Lähettäjä: mursuvaara 
Päivämäärä:   12.2.12 20:04:26

se on hei sunnuntaaai :):):)

Lähettäjä: aarnikettu 
Päivämäärä:   12.2.12 20:58:26

Kiitos taas kommenteista. Pahoittelen, mutta jatko menee kyllä huomiselle, tänään tuli yllättävä meno enkä ehtinytkään vielä saada sitä pätkää valmiiksi. Koetan kuitenkin huomenna laittaa sen :--)

Lähettäjä: rhxxgfh 
Päivämäärä:   12.2.12 22:54:54

huomista jatkoa odotellessa :))

Lähettäjä: - 
Päivämäärä:   13.2.12 08:51:34

jatkoa odotellessa (:

Lähettäjä: kokkihatttu 
Päivämäärä:   13.2.12 14:44:03

tää on kohta jo tääääys, laita uutee jatko :-)

Lähettäjä: Cabriella 
Päivämäärä:   13.2.12 14:45:29

Täyyss :D Jatkoo :>