Lähettäjä: Libe 
Päivämäärä:   9.8.11 21:00:59

Sain vihdoin ja viimein itteäni niskasta kiinni ja alotettuu uuden tarinan. Lukuiloa :D

--------------------------

Herätessäni aamulla en voinut mitään hymylleni. Hymyilin tyhmännäköisesti käydessäni suihkussa ja katsoessani itseäni vessan peilistä. Harjasin pitkät kastanjanruskeat hiukseni ja nostin ne nutturalle. Kevyt meikki kasvoillani korosti ruskeita silmiäni. Mielessäni pyörivät yhä isosiskoni, Katin, ohjeet, joita hän oli ystävällisesti minulle jakanut kerrottuani ongelmastani.

Sinun on näytettävä nuorelta naiselta.

Siirryin vessasta käytävän päähän, jossa oli minun ja Katin yhteinen huone. Tutkailin omaa puoliskoani yhden seinän täyttävästä kaapistosta ja mietin, mitä ihmettä laittaisin päälleni. Vaikka vaatekaappini sisällössä oli tapahtunut viimeisen vuoden aikana suuri muutos, en löytänyt mitään, mikä olisi ollut juuri sopiva tälle päivälle. Halusin laittaa päälleni jotain, mikä kertoisi, etten ollut enää se sama pikkutyttö, joka olin ollut vuosi sitten. Onneksi oli vihdoin saanut itselleni rinnat, muuten ero ei olisi ollut yhtä huomattava. Koska laskin tämän hätätapaukseksi, siirryin tutkimaan siskoni osaa kaapista. Hän ei ollut jättänyt montakaan vaatekappaletta jälkeensä lähtiessään vaihto-oppilaaksi Yhdysvaltoihin, mutta onnistuin löytämään punaisen hellemekon, joka sopi minulle. Mekon helma ylsi hieman yli puoleen reiteen ja tiukkayläosa korosti pieniä rintojani. Väri oli ehkä hieman liian kirkas minun makuuni, mutta parempi niin. Minun oli näytettävä erilaiselta. Lopulta olin tyytyväinen ulkonäkööni ja kävelin käytävän kautta yleisiin tiloihin ja vastaanottotiskin ohi suureen ruokasaliin, jossa vasta muutama vieras istui aamupalalla. Tosin kello oli vasta hieman yli kahdeksan. Aurinko loisti vastakkaisen seinän ikkunoista suoraan sisään valaisten koko salin. Kävelin tarjoilupöydän ääreen, kasasin lautaselleni sopivasti ruokaa ja siirryin syömään tyhjän pöydän ääreen. Pöydässä oli pirteä vihreä pöytäliina, jonka päälle laskin lautasen ja lasin. Söin rauhassa ja katselin ikkunasta kirkkaaseen aamuun. Päivästä näytti tulevan lämmin. Mietin, mitä tekisin tänään. En halunnut vain odottaa, joten minun olisi keksittävä jotain oikeaa tekemistä itselleni. Toinenkin ohje muistui mieleeni.

Pojat pitävät vaikeasti tavoiteltavista tytöistä. Älä ole liian innokas.

Onneksi minun ei tarvinnut sen enempää miettiä tekemistä, sillä äitini tuli täyttämään ruokatarjottimia ja huomasi minut heti.
- Huomenta, Julia. Kuule, voisitko tänään olla vastaanotossa, sillä mun on haettava kaupungista ne tilatut ruokatarvikkeet, hän pyysi. Nyökkäsin. Vastaanotossa en ainakaan vaikuttaisi liian innokkaalta.
- Tietty.
- Hyvä, Syö ensin ja mene sitten tiskin taakse, äiti kehotti hymyillen aurinkoisesti. Nyökkäsin ja jatkoin aamupalan syömistä. Syötyäni vein likaiset astiat huoneen nurkassa olevalle pöydälle ennen kuin palasin toiseen huoneeseen ja istuin tiskin taakse. Tiski oli tummaa puuta, joka jatkui myös lattiassa, portaissa ja seinien puolipaneeleissa. Seinän tapetissa oli suuria ruusuja tummalla pohjalla. Vastaanotto ja käytävät olivat yleisilmeeltään tummia, mutta huoneet ja ruokasali olivat hyvin valoisia. Pidin talon vanhasta tunnelmasta, enkä uskonut osaavani asua missään muualla, vaikka pienessä kylässä oli omat ongelmansa. Katselin ympärilleni, mutta yksikään vieras ei tarvinnut vielä apua, joten etsin pöydän sekasotkusta lehden, jota aloin lukea.

Aamupäivä meni nopeasti, kun ohjasin vieraita ruokasaliin ja selitin huonolla englannin kielen taidollani saksalaiselle pariskunnalle lähialueen turistikohteita. He, niin kuin kaikki muutkin vieraamme, halusivat kokea Suomen maaseudun rauhan. Saksalainen pariskunta aikoi myös lähteä päiväksi vähän kauemmas Helsinkiin kokemaan pääkaupungin vilinän ja vilskeen. Yritin auttaa heitä siinäkin tarjoamalla esitteitä Helsingistä. Vilkuilin vähän väliä ulko-oven yläpuolella olevaa kelloa. Matias oli lähtenyt hieman ennen puoltapäivää hakemaan poikaansa kesäksi luokseen ja nyt kello näytti olevan ja melkein kolme. Äiti oli tullut jo kaupungista ja kohta hän ottaisi paikkani saatuaan lounaan jäljet siivottua ja muutenkin keittiön järjestettyä. Loppuilta minulla olisi vapaata, eli minulla ei ollut mitään tekemistä. Todellakin toivoin, että Matias ja Tommi saapuisivat sitä ennen. Kuulin kevyet askeleet ruokasalin ovella ja nousin paikaltani. Äitini, keski-ikäinen tummatukkainen nainen, tuli ruokasalista sulkien oven perässään.
- Kiitos, äiti kiitti siirtyessään istumaan tiskin taakse.
- Eipä kestä, hymyilin. Hain huoneestani kirjan ja astelin ulko-ovesta kuistille. Kolme rappusta ja olin pihan tasolla. Piha oli suuri ja vehreä, sillä edeltävällä viikolla oli satanut. Pihakeinu seisoi pihan reunassa virttyneenä, mutta aina yhtä suosittuna. Istuin siinä aina kesäisin Katin kanssa. Joskus Tommikin oli istunut siinä meidän kanssamme. Istahdin pihakeinuun yksikseni lukemaan. En vain pystynyt kunnolla keskittymään kirjaan, sillä olin niin jännittynyt. En ollut nähnyt Tommia melkein kokonaiseen vuoteen ja viime kesänä hän ei ollut huomioinut minua millään tavalla. Hän oli vain jaksanut piirittää Katia, joka ei ollut kiinnostunut hänestä ollenkaan.Se oli ollut kamalaa, mutta tänä kesänä olisi minun vuoroni.

- Äitisi sanokin, että oisit täällä, kuulin tutun äänen toteavan. Nostin katseeni kirjasta, joka olikin vienyt minut mukanaan omaan maailmaansa. Olin uppoutunut siihen niin, etten ollut kuullut ollenkaan Tommin tuloa. Katsoin poikaa, joka nojasi keinun runkoon ja katseli minua tutkivasti jäänsinisillä silmillään. Hän ei ollut muuttunut yhtään. Hänen läsnäolonsa sai yhä sydämeni sykähtämään.
- Joo, niin oon, vastasin, kun en oikein tiennyt, miten reagoisin pojan läsnäoloon. Olisin halunnut saman tien syöksyä halaamaan Tommia innosta hihkuen, niin kuin olin tehnyt jo monena kesänä, mutta tajusin, että se olisi täysin Kati ohjeen vastaista. En saanut olla yli-innoissani pojan tulosta. Kaikkeen oli suhtauduttava rauhallisesti. Asioiden oli edettävä omalla painollaan.
- Niinpä näkyy, Tommi totesi astuessaan keinuun ja istuessaan minua vastapäätä.
- Kati sitten lähti sinne ulkomaille, hän jatkoi.
- Joo, USAan, vastasin ykskantaan.
- Kauan se on siellä?
- Jouluun asti, vastasin.
- Jaa, Tommi totesi ja katsoi minua mietteliäänä.
- Toihan on Katin mekko. Mä aattelinkin, että se näytti jotenkin tutulta, hän jatkoi. Katsoin poikaa yllättyneenä. Miten hän oli tiennyt, että mekko oli oikeasti Katin? En muistanut nähneeni sitä koskaan hänen päällään. Samalla tajusin, ettei Tommi ollut puhunut muusta kuin Katista.
- Joo, niin on. Mun pitää mennä, vastasin. Nousin ja kävelin ripeästi sisälle huoneeseeni asti, jossa kaaduin suoraan sängylleni. Miksi Katin oli pilattava kaikki, vaikka hän ei edes ollut paikalla? Hetken rauhoituttuani nousin ja otin kännykkäni yöpöydältä. Näppäilin Katille lyhyen viestin. ”Tää ei toimi. Se tykkää susta.” Nyt jos koskaan kaipasin siskoltani neuvoja.

Oveen koputettiin. Laskin kännykän takaisin pöydälle sänkyjen väliin ennen kuin kiiruhdin ovelle. Yllätyin nähdessä Tommin oven toisella puolella. Kohotin kulmiani kysyvästi, sillä en ymmärtänyt, mitä asiaa pojalla voisi minulle olla.
- Sulta jäi tää, Tommi vastasi kysyvään ilmeeseeni ja heilutteli kirjaa, joka oli tippunut sylistäni. Poskiani punotti ojentaessani käteni kirjaa kohti. Ei ihme, ettei Tommia kiinnostanut, kun käyttäydyin niin idioottimaisesti.
- Kiitti, sanoin hiljaa ja otin kiinni kirjasta. Sormeni hipaisivat Tommin sormia saaden minut punastumaan syvemmin. Painoin katseeni lattiaan ja toivoin, ettei poika ollut huomannut mitään.
- Joo, no mä meen? hän totesi kysyvästi.
- Joo, nähään, vastasin, vaikka olisin halunnut jutella hänen kanssaan kauemmin tai tehdä jotain muuta yhdessä. Suljin oven ja heitin kirjan sängylleni turhautuneena. Tosin olin tiennyt, että tapojeni muuttaminen ei olisi helppoa. Tavallisesti olisimme jo pelanneet yhdessä jotain peliä tai menneet uimaan, mutta nyt minun oli käyttäydyttävä viisaammin.

Sinun on käyttäydyttävä kuin nuori nainen.

Lähettäjä: il Tigre 
Päivämäärä:   9.8.11 21:56:24

oih, jatkoa;>

Lähettäjä: betch 
Päivämäärä:   10.8.11 01:20:48

jatkoaaa (:

Lähettäjä: Libe 
Päivämäärä:   10.8.11 16:43:19

Seuraava päivä valkeni yhtä kirkkaana kuin edellinenkin. Mennessäni syömään tervehdin isääni, joka istui vastaanotossa, jossa hän työskenteli melkein joka toinen päivä riippuen viikosta. Hän tervehti minua pirteästi ennen kuin ehdin kadota ruokasalin puolelle. Huomasin ensimmäiseksi Tommin istuvan nurkkapöydässä, mutten huomioinut häntä mitenkään. Olin saanut illalla Katilta viestin, jossa hän käski minua olemaan vahva, ei Roomaakaan rakennettu yhdessä yössä. Jos Tommin kiinnostuksen saaminen olisi liian helppoa, se ei olisi sen arvoista. Siispä kävelin suoraan aamupalatarjoilupöydän ääreen luomatta enää yhtään katsetta nurkkapöytään. Ruokasalissa söi myös samainen saksalaispariskunta, jolle olin edeltävänä päivänä selittänyt Suomesta kaikenlaista. He heiluttivat minulle iloisesti ja pyysivät istumaan samaan pöytään ja sinne meninkin syömään. Se oli luonnollisin syy, miksen syönyt aamupalaa Tommin kanssa. Jos olisin istunut vain yksin, poika olisi varmasti luullut, että olin suuttunut. Näin saatoin olla etäinen, mutten huomiota herättävästi. Lisäksi eläkeläispariskunta oli todella mukava. He eivät ymmärtäneet kunnolla englantia, enkä minäkään puhunut sitä kovin hyvin, mutta jotenkin silti ymmärsimme toisiamme. Hans ja Eva olivat lähdössä Helsinkiin. He olivat tutkineet esitteitä ja olivat nyt innoissaan lähdössä kokemaan kaiken itse. He kertoivat ottavansa paljon kuvia lapsenlapsilleen näytettäväksi. Kaiken kaikkiaan aamiaisseurani ei olisi voinut olla parempaa. Maatilamajoituksessa oli se etu, että vieraat oppi tuntemaan. Toiminta oli niin pientä, että olimme kaikki kuin yhtä perhettä.

Aamupalan jälkeen autoin äitiä huoneiden siivouksessa. Kymmenestä huoneesta kuusi oli käytössä ennustaen kiireistä kesää. Mitä luultavimmin kaikki huoneet olisivat täynnä kesäkuun puolesta välistä eteenpäin ja saisimme kaikki paiskia töitä oikein kunnolla. Nyt piti siivota vain kuusi huonetta. Aloitimme huoneesta numero kaksi. Ensin äitini imuroi lattian ja minä vedin lakanat sängystä. Pöyhin tyynyt äitini vaihtaessa lakanoita.
- Mikä on? äiti kysyi yhtäkkiä. Hän katseli minua lempeästi.
- Miten niin?
- Et ole koskaan suostunut vapaaehtoisesti siivoamaan huoneita. Se on siskosi heiniä, äiti vastasi. Niin, siskoni oli aina ollut äidin enkeli. Minä olin enemmän sitä menevää tyyppiä, joka oli aina vaikeuksissa, vaikkei pikkukylässä kovin pahoihin vaikeuksiin päässyt.
- Kerta se on ensimmäinenkin, virnistin.
- Ja olen siitä erittäin kiitollinen, äiti hymyili takaisin.

Autettuani huoneiden siivouksessa äiti totesi, ettei tarvitsisi apuani enää loppupäivänä. Hänen mukaansa minun täytyi jo aloittaa kesäloman vietto. Vaikka työtä tehdessä unohdin kokonaan Tommin ja muutkin murheeni, halusin nauttia säästä, kun kerrankin aurinko paistoi ja ilma oli lämmin. Siispä kävin vaihtamassa bikinit päälleni ja pakkasin laukkuun pyyhkeen, kännykän ja lompakon. Päätin käydä kyläkaupassa ostamassa jotain juotavaa samalla, kun kysyisin Ilonaa mukaani Lätäkölle. Lätäkkö oli pieni järvi kymmenen minuutin kävely matkan päässä kylän keskustasta. En tiennyt sen oikeaa nimeä, sillä kaikki tuttuni kutsuivat sitä Lätäköksi järven pienuuden takia. Ennen kuin lähdin, huikkasin isälleni hyvästit ja kerroin hänelle, mihin olin menossa. Se oli tullut tavaksi ja pikkutytöstä lähtien. Vanhemmilleni ei ollut niin väliä, missä liikuin, kunhan kerroin heille, minne menin.

Hyppelin mäkeä alas kohti kauppaa. Hiekka pöllysi hieman jaloissa, koska se oli jo ehtinyt kuivua viime sateesta. Lähestyessäni kyläkauppaa näin sen edessä kaksi hahmoa nojaamassa talon seinään. Tunnistin molemmat pojat jo kaukaa, mikä sai minut sen enempää ajattelematta hiljentämään vauhtiani. Blondi poika oli Tommi ja punatukkainen oli Ilari. En ollut edes tiennyt, että he olivat väleissä, mutta siinä he seisoivat vieri vieressä ja katselivat minua, kun lähenin heitä pikkuhiljaa.
Moro, Ilari huikkasi laiskankuuloisesti. hän kuulosti silti kuin olisi seisonut siinä ilman tekemistä jo jonkin aikaa.
- Moi, vastasin tervehdykseen. Tommi tyytyi vain nyökkäämään. Pysähdyin heidän eteensä.
- Missä Ilona on? kysyin
- Ei ole näkynyt, Ilari vastasi.
- Okei, no mun täytyy sitten varmaankin ettii se käsiini, totesin ja astuin kaupan ovelle. Avatessani oven kello kilahti yläpuolellani. Ehdin valita puolen litran Fantaa ja kävellä kassalle ennen kuin jostain myymälän takaa myyjä harppoi kassan taakse iloisesti hymyillen.
- Kyllä on hyvä näin kuumalla jotain joudakin, nainen totesi minulle syöttäessään pullon viivakoodia koneen luettavaksi.
- Niinpä, hymyilin takaisin. – Miten Mika voi?
- Siinähän se. Otetaan päivä kerrallaan, nainen huokaisi ja hänen kasvoilleen ilmestyi muutama huolenryppy. Mika oli hänen miehensä, joka oli sairastunut syöpään melkein vuosi sitten. Lääkärit eivät olleet kovin toiveikkaita miehen suhteen, mutta pariskunnalla oli koko kylän tuki. Kukaan ei halunnut, että kaupan pitäjä, jonka kaikki tunsivat niin hyvin, kuolisi.
- Koittakaa jaksaa, totesin ja kirosin verbaaliset taitoni. En ollut hyvä ilmaiseen itseäni lauseilla, mutta toivoin, että sanani toivat edes jotain lohtua tuskalliseen tilanteeseen.
- Tietenkin. Onhan meillä teidät, nainen sanoi ja onnistui hymyillä. – Kaksi euroa.
Annoin hänelle rahat, kiitin ja poistuin kaupasta kello kilistyksen saattelemana.

Ollessani kaupassa Tommi ja Ilari olivat saaneet seuraa punatukkaisesta tytöstä, Ilari kaksoissiskosta Ilonasta.
- Moi Ilona, huudahdin jo ovelta.
- No, moi, tyttö vastasi pirteästi.
- Aattelin, jos mentäisiin Lätäkölle uimaan, ehdotin ja sain tytön kurtistamaan kulmiaan.
- Tai makaamaan kalliolle auringon lämpöön, korjasin ripeästi, sillä Ilona oli oikea vilukissa, eikä kovin usein uinut järvessä, johon vesi tuli lähteestä maan alta. Nytkin hänellä oli päällään pitkät farkut ja pinkki t-paita, kun meillä muilla oli shortsit, tai minun tapauksessani tummansininen mekko, joka oli helppo saada pois päältä.
- Joo, mennään vaan, Ilona myöntyi.
- Mä käyn vaan hakemassa pyyhkeen, hän jatkoi ja lähti juosten kotiinsa.
- Mekin voitaisiin tulla mukaan, Ilari totesi pieni innostuksen pilkahdus vihreissä silmissään.
- Niin, eihän meillä parempaakaan tekemistä ole, Tommi totesi kyllästyneesti. Pojat lähtivät hakemaan uintikamppeitaan, enkä voinut olla hymyilemättä tyytyväisenä. Minun ei ollut tarvinnut ehdottaa mitään, mutta sain silti viettää aikaani Tommin kanssa.

Anna pojan tehdä aloite. Ole passiivinen siihen asti.

Lähettäjä: annte_ 
Päivämäärä:   10.8.11 18:53:25

kiva alku, jatkoa nopeesti ! =)

Lähettäjä: Libe 
Päivämäärä:   11.8.11 20:57:24

Kallion pinta oli sileä ja lämmin. Levitin pyyhkeeni Ilonan oranssin pyyhkeen viereen. Istahdin sen päälle ja otin kenkäni pois. Siirryin makaamaan pyyhkeelle ja hetkeen en tehnyt muuta kuin makasin siinä ja annoin auringon säteiden leikkiä kasvoillani. Ne lämmittivät mukavasti. Ilona liikkui vieressäni ottaessaan vaatteita pois. Pojat eivät olleet vielä tulleet, joten saimme olla rauhassa. Ilonakin rauhoittui ja kävi makaamaan viereeni. Kalliolla oli mukava maata, jopa niin mukava, etten jaksanut nousta vielä ottamaan mekkoa pois päältäni, sillä minun oli hyvä olla juuri näin.

Kauaa en kuitenkaan saanut nauttia rauhasta, sillä pian alkoi kuulua poikien meteliä tulosuunnalta. He nauroivat jollekin tullessaan meidän viereemme. He heittivät pyyhkeensä kalliolle muiden tavaroidensa kanssa ja kohta kuului kaksi molskahdusta poikien hypätessä veteen.
- Julia, eikö sunkin pitänyt tulla uimaan? Tommi huusi vedestä. Nousin istumaan ja katsoin poikia.
- Tuu nyt, Ilari pyysi ja katsoi minua vetoavasti. Pyöritin silmiäni ja vedin mekon päältäni.
- Eikö sulla enää ookaan sitä keltasta uimapukuu? Tommi kysyi ja virnisti. Unohdin hetkeksi siskoni ohjeet ja näytin pojalle kieltä liukuessani kalliolta veteen. Kylmä vesi pisteli inhottavasti iholla.
- Täähän on kylmää, valitin pojille, jotka vain virnistelivät. En jaksanut kauaa katsoa heidän virnisteleviä kasvojaan, joten loiskautin vettä heidän päälleen. Siihen he vastasivat samalla mitalla. Huomasin nopeasti olevani alakynnessä.
- Okei, okei, mä luovutan, huusin nauraen ja nostin käteni ylös. Se ei kuitenkaan auttanut, sillä pojat kaatoivat minut veteen. Nousin pärskien pinnalle.
- Mä luovutin jo, huomautin ärtyneenä. Minulla alkoi olla kylmä, joten kipusin nopeasti vedestä pyyhkeelle lämmittelemään.

Aurinko lämmitti ja samalla kuivatti ihoani. Pojatkin olivat saaneet hetkellisesti tarpeeksi vedestä ja makoilivat nyt vieressämme kalliolla.
- Julia, Sähän tiiät, millon Kati tulee käymään Suomessa? Ilona kysyi hetken hiljaisuuden jälkeen.
- No joo, tai oikeestaan sitä ei tiiä kukaan, vastasin epämääräisesti, sillä Kati oli kaksi kertaa muuttanut tuloaikaansa. Ensin hänen oli pitänyt tulla vasta heinäkuussa sitten heti kesän alussa, ja eilen hän oli soittanut isälle ja sanonut, että tulisi vasta ensi viikolla. Olin päättänyt, että uskoisin hänen tulevan, vasta kun hän jo olisi kotiovella. Sitä paitsi päivällä ei ollut, ainakaan minulle, väliä. Tärkeintä oli, että Kati tulisi käymään vielä ennen vuotensa loppua, sillä en jaksanut odottaa jouluun asti ennen kuin näkisin taas isosiskoni. Jos hän ei tulisi, minun olisi lähdettävä Yhdysvaltoihin katsomaan häntä. Viestit ja lyhyet puhelut eivät korvanneet vuosien yhdessäoloa.

Ilona aukaisi suunsa sanoakseen jotain, mutta Tommin huudahdus keskeytti hänet.
- Ai, onko Kati tulossa käymään Suomessa? hän kysyi. Yllätys, yllätys poikaa kiinnosti siskoni liikkeet. Tommi ei vieläkään nähnyt minua muuna kuin ystävänä. Olihan meillä ollut hetken hauskaa yhdessä, mutta tilanne ei ollut juurikaan eronnut aiemmista vuosista. Uimapuvun vaihtumisen bikineihin hän oli kuitenkin huomannut. Tosin keltainen koko uimapukuni oli ollut aivan kauhea verrattuna valkoisiin narubikineihini, joten ei se suuri ihme ollut, että hän oli sen huomannut.
- Tietty se on tulossa, Ilari vastasi kuin asia olisi ollut itsestään selvä. Tommi mulkaisi häntä pahasti. Ilona ei kuitenkaan huomioinut ollenkaan poikien kiistelyä, vaan hän oli noussut istumaan ja katsoi minua nyt kysyvästi smaragdinvihreillä silmillään. Ymmärsin, että hän halusi minun selittävän.
- Siis, se tulee ehkä ensi viikolla tai sitten sitä seuraavalla. Ajankohtaa on jo muutettu kaksi kertaa, joten ei siitä tiiä. Kyllä se varmaan tämän kesän aikana ilmestyy, selitin. Ilona kurtisti kulmiaan kuullessaan selitykseni.
- Toi ei kyllä kuulosta yhtään Katilta, hän totesi mietteliäänä. Olin samaa mieltä, mutta aavistin tietäväni, mistä sekava käytös, aina organisoidulla siskollani johtui. Minusta tuntui, että hän oli löytänyt itselleen jonkin kivan pojan, eikä olisi halunnut jättää tätä edes muutamaksi päiväksi. En kuitenkaan kertonut mielipidettäni muille, sillä se oli Katin tehtävä itse. En halunnut, että Tommi vihaisi minua siksi, että pilaisin hänen haaveensa omilla kuvitelmillani.

Tommin on unohdettava minut, mutta hänen on tehtävä se itse. Et saa vaikuttaa asiaan.

Utelu Katista oli pilannut iloisen mieleni, sillä se sai minut tuntemaan itseni ulkopuoliseksi samalla tavalla kuin silloin, kun Kati oli paikalla. Ilona oli siskon paras kaveri. Minä vain liikuin heidän kanssaan, kun ikäistäni seuraa ei kylässä asunut. Kyllä Ilona oli minunkin kaverini, mutta paras kaveri oli aina ylitse muiden, joten aika usein tunsin itseni ulkopuoliseksi. Kaikki muut olivat minua vanhempia, joten en ymmärtänyt kaikkia sisäpiirin juttuja, enkä ollut varma, halusinko edes ymmärtää. Tulin Ilarin kanssa ehkä parhaiten toimeen, jos verrattiin Tommiin ja Ilonaan. Hän otti minutkin huomioon, kun teimme jotain yhdessä. Olin hänelle kuin pikkusisko, sillä hän piti minusta huolta. Huolehtiminen oli vain lisääntynyt silloin, kun Kati oli ollut hänen kanssaan. He olivat kuitenkin eronneet vähän ennen Katin lähtöä Yhdysvaltoihin, mutta Ilarin suhde minuun ei ollut muuttunut. Olin yhä hänen pikkuisensa. Juuri Katin takia hän oli viime kesänä tapellut paljon Tommin kanssa. Molemmat olivat ihastuneet samaan tyttöön, joten mitä siitä olisi voinut odottaa. Lopulta Ilari oli saanut Katin kiinnostumaan itsestään, joten Tommin oli täytynyt jättäytyä taka-alalle. Hän oli lähtenyt pari viikkoa ennen kesän loppua suuren riidan jälkeen. He eivät olleet sopineet ainakaan viime kesänä riitaansa, mutta ainakin nyt he olivat jälleen sulassa sovussa toistensa kanssa. Olin iloinen, etteivät pojat riidelleet enää.

Ruoka aikaan palasimme takaisin kylälle. Kaupan edessä tiemme erosivat, kun Ilari ja Ilona lähtivät kotiinsa ja minä ja Tommi lähdimme kulkemaan meille päin, sillä Tommin isä, Matias asui talomme piharakennuksessa ja työskenteli lähinnä eläinten kanssa. Kipusimme mäkeä ylös hiljaisuuden vallitessa. Joskus hiljaisia hetkiä ei ollut ollenkaan, mutta parina kesänä niitä oli ehkä ollut vähän liikaakin. Tosin olin jo tottunut hiljaisuuteen. Enää en halunnut olla kokoajan äänessä, tai ehkä minulla ei vain ollut enää mitään sanottavaa. Katin mukaan hiljaisuus ei aina ollut huono asia.

Kun tunnet jonkun tarpeeksi hyvin, ei tarvitse sanoa mitään, sillä toinen ymmärtää ilmankin. Sinäkin ymmärrät sen jonain päivänä.

Toivoin, että tuntisin joskus Tommin niin hyvin, että ymmärtäisimme toisiamme ilman sanoja. En tiennyt, miten se olisi mahdollista, mutta, kuten Kati sanoi, ehkä ymmärtäisin sen, kun olisin tarpeeksi vanha ymmärtämään. Hätkähdin ajatuksistani Tommin äänen heleään sointiin.
- Sä oot muuttunut, hän sanoi. Toteamus ei kuulostanut harmistuneelta tai pettyneeltä. Se oli vain toteamus, sanottu hyvin neutraaliin sävyyn.
- Mä oon kasvanut, vastasin. Ensimmäinen kerta pojan kylässä olon aikana, kun hän puhui minulle, eikä vetänyt Katia keskusteluun. Olin innoissani ja syystä. Hän oli huomannut minut ja sen, että olin muuttunut. Mieleni teki hyppiä ilosta, mutta sen sijaan astelin Tommin vieressä kuin hän ei olisi sanonut mitään ihmeellistä.
- Ei se sitä oo. Sä oot jotenkin muutenkin erilainen. Sä oot ollut kauheen vaisu Lätäköltä asti, etkä sä muutenkaan oo ollut yhtä innokas kuin aiemmin. Yleensä sä oot ollut ensimmäinen ovella mua vastassa, mutta eilen sua ei näkynyt missään, Tommi selitti. En kuunnellut kuin pari ensimmäistä lausetta, jotka järkyttivät minua niin, että oli ihme, etten pysähtynyt siihen paikkaan. Oliko hän huomannut, että olin hiljentynyt heti, kun Kati oli vedetty keskusteluun? Toivottavasti ei, sillä en ollut valmis selittämään käytöstäni, kun tiesin, ettei Tommi tuntenut mitään minua kohtaan. Pelkäsin, että hän alkaisi vältellä minua heti, kun tietäisi, niin kuin Kati oli tehnyt kuullessaan pojan tunteista. Sain tehdä töitä pitääkseni ilmeeni normaalina.
- Mä oon aikuistunut. Ei mun tarvii olla aina se, joka on äänessä, väitin ääni hieman kireänä.
- Okei, rauhoitu. En mä pahalla tarkoittanut, Tommi totesi ja nosti kädet ilmaan antautumisen merkiksi. Olimme kävelleet jo pihaan asti. Pysähdyin sen laitaan ja Tommi teki samoin. Häpesin hieman reaktiotani, varsinkin kun sillä ei ollut mitään tekemistä pojan uteluiden kanssa.
- Joo, ei se mitään. Mä vaan vähän ylireagoin, vastasin katse hiekasta kasvavassa pienessä ruohonkorressa.
- Sitä sattuu, ite kullekin, Tommi vastasi, eikä kuulostanut kantavan kaunaa. Nostin katseeni ja näin pojan hymyn. Hän hymyili minulle, eikä kenellekään muulle! Se oli kaunis hymy, ja sai vatsani muljahtamaan kivantuntuisesti. Tunsin olevani seitsemännessä taivaassa vain, koska Tommi hymyili minulle. Vastasin hymyyn varovaisesti ja tunsin punastuvani ajatuksista ja tunteista, jotka pojan hymy oli saanut minussa liikkeelle. Toivoin, ettei poika huomannut punastumistani ja käännyin nopeasti kohti talo.
- Eikö sulla oo nälkä? Mulla on ainakin ihan hirvee, totesin ja kuulin Tommin naurahtavan seuratessaan minua pihan läpi ulko-ovelle. Pieni voitto tuntui sillä hetkellä niin suurelta.

Lähettäjä: Libe 
Päivämäärä:   13.8.11 15:25:26

Keskiviikkoaamu valkeni sumuisena. Yöllä oli satanut hieman ja koko kylä oli saanut ylleen sumuvaipan. Jostain syystä sumu piristi minua enemmän kuin auringonpaiste ja tiesin heti aamusta, mihin halusin sumuisen aamun käyttää ennen kuin aurinko alkaisi kunnolla paistaa ja haihduttaisi kaiken kosteuden ilmasta. Siispä pakollisten aamuaskareiden jälkeen suuntasin askeleeni tallia kohti. Kypärä heilahteli kädessäni kävellessäni hiekkaista tietä talleille. Näin jo kaukaa isäni tallin edessä juttelemassa Matiaksen kanssa.
- Hei, huikkasin. Miehet hiljenivät ja kääntyivät katsomaan minua.
- Hei, he vastasivat toistensa päälle. Hymyilin. Molemmat miehet olivat suomalaisia perusmiehiä. Töitä tehtiin ja tunteista ei puhuttu. Isäni oli tummatukkainen niin kuin minä ja siskoni, ja Matiaksen kynityt hiukset olivat vaaleat, niin kuin Tommin. Häneltä Tommi oli perinyt myös suloiset silmänsä.
- Voinko mä lainata jotain heppaa? kysyin päästessäni lähemmäs.
- Voisithan sä Dianan ottaa, isä vastasi mietteliäänä. – Mutta älä oo kauan, sillä meillä on tänään kaksi maastoo.
- Okei, kiitti, hymyilin ja astuin tallin ovesta sisälle. Hetken hengitin tallin tuttua tuoksua ennen kuin lähdin kävelemään kohti satulahuonetta tervehtien kaikkia karsinassa seisovia hevosia. Meillä oli viisi Suomen hevosta ja yksi Norjanvuonohevonen, Diana. Minä ja Kati olimme halunneet Norjanvuonohevosen ja sen olimme lopulta useiden pyyntöjen jälkeen saaneet. Kati vain ei enää sillä juurikaan ratsastanut. Hänellä into oli kadonnut murrosiän myötä, ja Diana oli saanut alkaa tehdä töitä niin kuin muutkin tallin hevoset. Se vain alkoi jo olla vanha, yli kaksikymmentä vuotta, joten sitä ei saanut enää paljoa rasittaa.

Satulahuoneessa etsin käsiini Dianan harjat, minkä jälkeen palasin tallin puolella. Dianan karsina oli satulahuoneen ovelta katsottuna ensimmäinen oikealla. Vanha neiti katseli puuhiani uteliaana astuessani lähemmäs karsinan ovea. Se hörisi ja tunki turpaansa kaltereiden välistä herkkupalat mielessään. Avasin oven ja pujahdin karsinaan. Diana ei ollut kovinkaan innoissaan enää siinä vaiheessa, kun tajusi joutuvansa töihin. Sain hetken tapella suitsien kanssa ennen kuin kuolaimet liukuivat paikoilleen. Olin jo aiemmin päättänyt ratsastaa ilman satulaa, mutta hevoseni vastahakoisuus vain lujitti päätöstäni. Talutin tamman tallin eteen, jossa isäni seisoi vieläkin Matiaksen kanssa. Jätin kenkäni tallin eteen ja laitoin kypärän päähäni. Isä sai auttaa minut Dianan selkään.
- Älä sitten ole koko päivää, hän muistutti vielä.
- Joo, joo, vastasin ja käänsin Dianan metsätietä kohti ja painoin jalkani sen kylkiin. Se lähti kävelemään hidasta käyntiä kuin vastalauseena sille, että joutui tekemään jotain. Se varmasti pohti mielessään, miten tällainen vääryys saattoi tapahtua. Minä en sen vastalauseista niinkään välittänyt, vaan hoputin sen raviin, kun olimme jo hetken menneet käyntiä.

Sumuinen metsä oli kaunis. Pidin siitä, että sumu teki kaikesta niin salaperäistä. Harmi vain, että se oli jo alkanut kadota. Kohta sitä oli vain hieman pellon päällä. Käänsin Dianan kulkemaan pellon laitaa. Askelluksemme pelästytti pari mustaa korppia, jotka rääkäisten nousivat siivilleen ja lensivät kohti taivaan rantaa. Aurinko oli jo kulkenut jonkin matkaa taivaan kannen halki ja sen säteet lämmittivät paljaita jalkojani ja käsivarsiani. Kauaa en kuitenkaan saanut lämmöstä nauttia, sillä reittini kulki takaisin metsän siimekseen seuraten pientä polkua. Metsä oli täynnä elämää: linnut lauloivat, ja sudenkorentoja lensi polun poikki edessämme. Jokin pörisi hetken aivan korvani juuressa, kunnes huitaisin sitä ärtyneenä. Dianan häntä huiteli puolelta toiselle, mutta muuten tamma ei näyttänyt olevan moksiskaan metsän täyttäneistä olijoista. Itse asiassa se ei tuntunut huomioivan avujanikaan mitenkään.
- Sä oot tainnut vähäsen laiskistuu, puhelin tammalle yrittäessäni saada siihen edes vähän vauhtia. Diana olisi halunnut vain löntystellä eteenpäin ilman huolen häivää, mutta minulla oli aikarajoitus, joten yritin kovasti saada tammaan edes hieman vauhtia.

Diana niskuroi koko matkan, ja palatessani takaisin tallille olin lopen uupunut. Tallin edessä liu’uin Dianan selästä, hain kenkäni ja työnsin ne jalkaani ennen kuin vein tamman sisälle omaan karsinaansa. Matkalla se hirnahteli tervehdykset muille hevosille. Karsinaan päästyämme irrotin suitset ja vein ne satulahuoneeseen, josta otin samalla kertaa harjat mukaani. Harjailin Dianaa rauhallisesti ja puhelin sille samalla. Enää minulla ei ollut kiire minnekään ja Diana nautti harjauksesta. Havahduin, kun tallin ovi kolahti kiinni ja käytävältä kuului verkkaiset askeleet. Arvelin isäni tai Matiaksen tulleen laittamaan hevosia valmiiksi vieraiden maastoretkeä varten, joten jatkoin Dianan karvojen sukimista kuin mitään ei olisi tapahtunut.
- Arvelinkin, että sut löytäisi täältä, Tommi totesi. Katsahdin karsinan ovelle. Siellä poika seisoi katsellen minua pää hieman kallellaan. Hän näytti suloiselta. Minun olisi tehnyt mieli upottaa sormeni hänen vaaleisiin hiuksiinsa ja sekoittaa niitä hieman. En kuitenkaan tehnyt niin, vaan jatkoin Dianan harjaamista ja yritin pitää ajatukseni harhailemasta.
- Päätit sitten ettii mut käsiisi vai? kysyin.
- No, oikeestaan olin tulossa tallille joka tapauksessa, kun mut laitettiin hoitamaan eka maastoretki. Aattelin, että oot varmaan täällä, kun sua ei kylällä näkyny, Tommi selitti.
- Ja oikeessa olit, totesin.
- Nyt kun oot siinä, niin haluisitko lähtee mun seuraksi johtamaan sitä retkee? Tommi kysyi. Avasin suuni myöntyäkseni pyyntöön, kun muistin, mitä Kati oli sanonut. Innokkuus oli myös sitä, että suostui toisen jokaiseen pyyntöön. Olin juuri ollut ratsastamassa, joten uudestaan lähteminen suorastaan kiljui, mitä vain sinun vuoksesi.
- En mä nyt tällä kertaa taida lähtee, kun olin just, vastasin sen sijaan.
- Okei, ei sitten. Auttaisitko mua sitten saamaan hepat kuntoon? Tommi kysyi sitten.
- Enköhän mä voi auttaa, kun ei mulla mitään tärkeempääkään tekemistä oo, vastasin, sillä toiseen pyyntöön myöntyminen ei enää ollut saamieni ohjeiden vastaista.

Vaikket saa olla liian innokas, jotain toivoa pojalle on annettava, joten suostu toiseen tai kolmanteen pyyntöön.

Lähtiessäni tallilta olin innoissani. Hevosten hoitaminen Tommin kanssa oli mennyt paljon paremmin kuin olin osannut aavistaakaan. Olimme puhuneet Tommin kanssa rennosti kaikesta maan ja taivaan välillä, eikä keskustelu ollut luisunut Katiin kuin pari kertaa, minkä jälkeen olimme taas jutelleet jostain muusta. Ehkä Tommi alkoi pikkuhiljaa päästä ihastuksestaan siskoani kohtaan. Lisäksi poika oli pyytänyt minua kahden ja puolen viikon päästä pidettäviin juhannusjuhliin. Olimme olleet siellä monena vuonna ystävinä, mutta ehkä tällä kertaa jotain tapahtuisi. Pelkkä toivo siitä, että jotain voisi tapahtua, sai minut hyvälle tuulelle.

Olin niin ajatuksissani, että melkein kävelin saparopäisen tytön päälle, kun hän hyppeli vanhempiensa edellä kohti tallia ilmiselvästi innoissaan ratsastusmahdollisuudesta. Joskus minäkin olin ollut samanlainen: hiukset kahdella palmikolla, innoissani melkein kaikesta. Innostuin vieläkin helposti, mutten vain näyttänyt sitä niin yhtä selvästi. En voinut yhtä aikaa olla innoissani kaikesta, mitä Tommi minulle sanoi ja samalla leikkiä vaikeasti tavoiteltavaa. Se ei vain ollut mahdollista. Siksi olin innoissani vain pääni sisällä ja toivoin, ettei poika huomaisi sitä, sillä Katin mukaan vaikeasti tavoiteltavana oleminen oli kaikkein tärkeintä, jos aioin onnistua. Hänen mukaansa Tommia ei kiinnostanut helpot tytöt. Olihan hän siitä itse hyvä esimerkki, sillä hän ei ollut koskaan ollut kiinnostunut Tommista, mutta poika oli viime kesänä ollut aivan lääpällään häneen. Ehkei niillä asioilla ollut mitään tekemistä keskenään, mutta vain sillä tavalla uskoin, että minullakin oli mahdollisuus. Jos kiinnostus perustuisi johonkin X-tekijään, en luultavasti saisi koskaan tuntea, olivatko pojan huulet yhtä pehmeät kuin miltä ne näyttivät. Pudistin päätäni saadakseni negatiiviset ajatukset mahdollisimman kauas mielestäni ja keskityin ajattelemaan, että minulla oli jonkinmoisia mahdollisuuksia. Ehkä minun pitäisi vain katsoa, mitä juhannuksena tapahtuisi ja päättää sitten, oliko kyse x-tekijästä vai ei.

----------------------

Ja kaikki kommentti on tervetullutta... ja erittäin toivottavaa myös.

Lähettäjä: Tito_Man 
Päivämäärä:   13.8.11 15:53:35

mä tykkään tästä tarinasta :--) ja se sun edellinenki tarina oli tosi hyvä! yks virhe pisti silmään eikö 'suomen hevosta' kirjoteta yhteen? en oo kyllä 100% varma, mutta muuten tosi selkee lukusta ja kivaa tekstiä kirjotat! :) ja pätkiä tulee kivan usein ja sopivan pitusiakin ne on : ) jatkoa jään odotteleen ;)

Lähettäjä: Libe 
Päivämäärä:   13.8.11 16:09:37

Joo, kyl se kirjotetaan. Valitettavast Word ei oo osannu siit huomauttaa...

Lähettäjä: Libe 
Päivämäärä:   13.8.11 16:53:53

Ja noi rodut pitäis olla pienellä... En oo tainnu ihan olla tässä hetkessä tota kirjoittaessani.

Lähettäjä: Libe 
Päivämäärä:   14.8.11 17:16:53

Torstaina suunnittelin yhdessä Ilonan kanssa jotain hauskaa viikonlopuksi, vaikka en osannut ajatella viikonloppua samalla tavalla kuin kouluaikana. Minun pitäisi silloinkin tarvittaessa auttaa vanhempiani, joten lauantai ja sunnuntai eivät eronneet merkittävästi tavallisista arkipäivistä. Oli kuitenkin kesäloman ensimmäisen viikon loppu, joten tietenkin halusin juhlistaa sitä jotenkin. Suunnittelimme lauantai-iltapäivän piknikkiä, sillä perjantaista Ilona ei suostunut puhumaankaan. Hänellä oli jo suunnitelmia Ilarin ja Tommin kanssa silloin. Vaikka olin heitä kaksi vuotta nuorempi, en ollut niin naiivi, etten olisi tiennyt, mitä nämä suunnitelmat koskivat. He aikoivat juoda koko illan jossain, eivätkä halunneet minua mukaan. Se harmitti hieman, mutta tiesin äitini suhtautumisen alkoholiin, joten en viitsinyt änkeä mukaan, sillä jos äiti saisi tietää, Ilona ja pojatkaan eivät välttyisi saarnalta.

Joka tapauksessa minä ja Ilona menisimme piknikille lauantaina nauttimaan kesästä jonnekin luonnon helmaan. Olimme päättäneet mennä vain jonnekin ilman tarkkaa piknikpaikkaa, sillä meillä molemmilla oli omat lempipaikkamme kylän ympäristössä. Oikeastaan Lätäkkö oli ainoa paikka, josta me molemmat pidimme yhtä paljon. Pojatkin olisivat halunneet mukaan, mutta Ilona halusi olla kanssani kahdestaan. Sillä hän halusi korvata minulle sen, etten päässyt perjantaina mukaan. Hän oli jopa saanut pojat suostumaan jättämään meidät rauhaan, mikä oli harvinaista. Yleensä jos kutsuin heistä yhden seuraani, kaksi muuta tuli automaattisesti mukana.

Perjantai sujui joutuisasti. Iltapäivällä varmistin Ilonalta vielä, että olimme vieläkin menossa piknikille. Ilona lupasi tulla kanssani piknikille, minkä jälkeen hän melkein ajoi minut talosta. Oli hänen aikansa valmistautua illanviettoon, joten minun ei auttanut muu kuin kävellä synkkänä yksikseni takaisin kotiin. Kävelin suoraan omaan huoneeseeni ja istahdin Katin siististi pedatulle sängylle miettien, mitä kivaa keksisin illaksi. En ehtinyt päättää mitään, kun kännykkäni alkoi soittaa tuttua sävelmäänsä. Kaivoin sen taskustani. Näytössä vilkkui ”Pauliina soittaa”. Huokaisten hiljaa painoin vihreää luuria.
- Moi, tervehdin.
- Moro, mä tuun teille, Pauliina vastasi toisessa päässä hieman itkuisen kuuloisena.
- Millon? ihmettelin, sillä emme olleet sopineet mitään, eikä ollut ystäväni tapaista vain soittaa ja paukauttaa joku asia spontaanisti. Hänelle kaikki oli aina suunniteltua.
- Nyt, hän vastasi.
- Nyt? varmistin, sillä olin aivan varma, että olin kuullut väärin.
- Nyt, Pauliina vastasi ja jatkoi: - Oo kiltti, mun on pakko päästä pois täältä. Porukat tappelee taas.
- Okei, myönnyin, sillä tytön ääni oli anova ja tiesin, ettei hän voisi muuallekaan mennä.
- Kiitti. Mä lähen nyt. Ei kestä kauaa, Pauliina sanoi ja sulki puhelimen. Hänellä taisi olla todella kiire päästä pois kotoa.

Siirryin ulos odottamaan, sillä halusin ensin keskustella Pauliinan kanssa kahdestaan ennen kuin toisin hänet meille, äidin valvovan silmän alle. Reilu vartti myöhemmin näin keltaisen skootterin matkaavan pihatietä pitkin luokseni. Se pysähtyi aivan eteeni ja Pauliina otti kypärän päästään ja heilutti hieman pitkiä, vaaleita hiuksiaan. Kuitenkin punaiset silmät kiinnittivät huomioni. Ne kertoivat samaa tarinaa kuin ääni puhelimessakin: tyttö oli itkenyt.
- Mitä nyt? kysyin huolestuneena. Tiesin, että Pauliinan vanhemmilla oli pahoja riitoja aina välillä. He eivät kuitenkaan ottaneet eroa, luultavasti tyttärensä takia, eivätkä tajunneet, että tyttö kärsi riidoista enemmän kuin vanhempiensa erosta.
- Äiti sai isän kiinni pettämisestä ja nyt ne huutaa toisilleen kurkku suorana, tai ainakin huusi vielä sillon, kun mä lähin. Niillä ei oo koskaan ollut yhtä suurta riitaa, Pauliina selitti kiivaasti. Niin olin arvelutkin. Ehkä Pauliinan vanhemmat vihdoin ja viimein päätyisivät parhaaseen ratkaisuun, kaikkien kannalta. Halasin Pauliinaa, sillä hän näytti olevan halauksen tarpeessa ja sain hänet rauhoittumaan hieman. Hän näytti jopa hieman pirteämmältä.
- Kauan aattelit olla meillä? kysyin.
- Niin kauan, että porukat on sopinut. Mä en sinne kaaokseen aio mennä, hän vastasi päättäväisenä ja nosti ison, mustan kassinsa skootterin selästä.
- Eiköhän se onnistu, myönnyin ja hymyilin rohkaisevasti. Äiti tiesi Pauliinan tilanteen, joten häntä tuskin haittaisi, vaikka vierailu hieman venyisikin. Lisäksi Katin sänky oli tällä hetkellä käyttämätön, joten tytön ei tarvitsisi edes nukkua lattialla.

Kuten arvata saattoi, äitini otti Pauliinan mielellään meille siksi aikaa, että tilanne rauhoittuisi. Hän ymmärsi, kuinka paljon se merkitsi Pauliinalle, että hän sai olla meillä. Valitettavasti äitini hössötti aina kaikesta, joten kun hän oli kolmannen kerran käynyt huoneeni ovella kysymässä, jos me tarvitsisimme jotain, ehdotin Pauliinalle, että lähtisimme ulos. Sieltä äiti ei meitä niin helposti löytäisi.

Kävelimme tilan takana olevia metsäpolkuja päämäärättömästi ja juttelimme aivan kaikesta. Metsässä oli hämärää, sillä aurinko oli jo laskemassa luoden maahan piteneviä varjoja. Enää ei kuulunut paljoa lintujen laulua, mutta ei metsä täysin äänetönkään ollut. Kuului suhinaa, sirinää ja inhottavaa hyttysten ininää. Kävelimme rauhallista vauhtia pientä polkua pitkin, kun edestä alkoi kuulua ääniä, jotka kuulostivat ihmisten ääniltä. Menimme lähemmäs uteliaina, vaikka uskoinkin tietäväni, keitä siellä oli.
- Julia, hei, kuului vasemmalta puoleltani. Vilkaisin huudon suuntaan. Hieman kauempana polusta, suuren kiven päällä istui kolme nuorta, jokaisella tölkki kädessään.
- Hei, vastasin hymyillen Tommin tervehdykseen. Astelin lähemmäs tumman harmaata, hieman sammaloitunutta kiveä ja kuulin Pauliinan tulevan perässäni. Hän jäi epäröiden taakseni seisomaan.
- Tommi, tässä on Pauliina, Pauliina Tommi. Ilarin ja Ilonan sä jo tunnetkin, esittelin Pauliinan ja Tommin toisilleen.
- Moi, Tommi tervehti hymyillen, mihin Pauliina vastasi hiljaa katse maassa. Tyttö oli uskomattoman ujo, varsinkin kun oli kyse pojista. Lisäksi hänellä oli korkea moraali ja tiesin, että hän oli jo pannut kavereideni juomat merkille. Tiesin, ettei hän haluaisi olla kauaa paikalla, mutta minun oli pakko käyttää hyväkseni tämäkin sattumus. En tiennyt, miksi Tommin läsnäolo sai minut aina sekaisin, mutta tällä kertaa se tuntui paljon vahvemmalta. Poika hymyili ja nauroi paljon enemmän kuin tavallisesti johtuen hyvästä nousuhumalasta. Istuin hänen viereensä ja hän kietoi kätensä tuttavallisesti ympärilleni. Ainoastaan Pauliinan epävarma läsnäolo hillitsi intoani, jonka Tommin ele oli herättänyt. Taputin paikkaa vieressäni ja sain Pauliinan istumaan. Enää hän ei näyttänyt yhtä lähdönhaluiselta, ainakaan muiden silmiin. Minä tiesin, ettemme olisi kauaa siinä, mutta halusin nauttia niistä hetkistä, kun sain olla Tommin kainalossa, sillä sitä ei usein tapahtunut.
- Miten te meijät löysitte? Tommi kyseli ja hörppi oluttaan. Ilona ja Ilari olivat hiljaa, mutta se ei poikaa haitannut, tai sitten hän ei huomannut ystäviensä yhtäkkistä hiljaisuutta. Siinä oli jo toinen syy, miksemme voineet jäädä siihen pitkäksi aikaa. Ilona ja Ilari eivät pitäneet Pauliinasta ollenkaan, eikä Pauliina pitänyt heistä. Yleensä en edes yrittänyt yhdistää kaveriporukoitani, sillä yleensä siitä ei seurannut mitään hyvää.
- En mä tiiä. Me vaan päätettiin lähtee kävelemään, vastasin ylipirteällä äänellä. Olin seitsemännessä taivaassa, eivätkä edes Katin sanat saanet minua alas.

Älä innostu ennen kuin olet varma, että poika on tosissaan kanssasi.

Vaikka siskoni ohjeet kaikuivat kuin kuuroille korville, hetki meni ohi nopeammin kuin olisin halunnut. Istuimme siinä kaikki hetken hiljaa. En tiedä, kuinka kauan, mutta vaalin jokaista sekuntia siitä ajasta. Pauliina katsoi minua anovasti, ja yritin hänelle viestittää katseellani, että lähtisimme kohta, kunhan hän antaisi minun olla tässä vielä hetken, mutten uskonut, että hän ymmärsi viestiäni samalla tavalla. Hiljaisuuden katkaisi Tommin seuraava kysymys.
- Ai joo, oonpa mä tänään epäkohtelias. Otatko? hän kysyi ja ojensi tölkkiään. Vilkaisin Pauliinan ilmettä, joka kertoi, että raja oli ylittynyt, me lähtisimme, tai hän lähtisi yksin.
- En mä. Meijän pitää jo lähtee, ettei äiti huolestu, valehtelin nopeasti, sillä oikeasti minua ei kiinnostanut, olivatko vanhempani huolestuneita vai eivät. Pauliinan takia minun oli kuitenkin keksittävä jotain. Työnsin Tommin käden pois olkapäältäni ja hyppäsin kiveltä maahan. Pauliina tuli perässäni ja otti minut nopeasti kiinni polulla. Kävelimme hiljaisina tilalle asti. Tiesin, että Pauliina oli ärsyyntynyt ja minun olisi jossain vaiheessa korvattava se hänelle.

Lähettäjä: hihi 
Päivämäärä:   16.8.11 17:09:15

heeii jatkoo:)

Lähettäjä: Libe 
Päivämäärä:   16.8.11 20:05:03

Pauliina viipyi meillä kokonaisen viikon. Se tarkoitti sitä, etten voinut viikkoon viettää aikaani kenenkään muun kanssa. Se ärsytti, mutta annoin tytölle tukeni, sillä hänen perheensä oli hajoamassa. En voinut kuvitellakaan, miltä se mahtoi tuntua. Olin iloinen, että vanhempieni rakkaus toisiaan kohtaan oli pysyvää ja halusin sellaista rakkautta itsellenikin jossain vaiheessa. Olin kuitenkin vasta viisitoista ja koko elämä oli vielä edessä. Tietenkin jouduin peruuttamaan lauantain piknikin, sillä Pauliinalla ei ollut koko kylässä muita ystäviä kuin minä, eikä hän tullut toimeen ystävieni kanssa. Oikeastaan olin iloinen, kun Pauliinan äiti soitti ja kertoi, että sopuun oli päästy. En kyllä vieläkään ymmärtänyt, mikseivät he jo eronneet, mutta asia ei minulle kuulunut, joten tyydyin olemaan iloinen siitä, että Pauliina pääsi palaamaan kotiin. Toivoin tapaavani hänet vielä kesäloman aikana, mutta olin saanut hänestä tarpeekseni ainakin pariksi viikoksi.

Heilutin pihalla, kun Pauliina katosi skootterinsa kanssa kaukaisuuteen. Lopulta, kun moottorin pörinä oli lakannut kuulumasta, kaivoin kännykkäni ja soitin Ilonalle. Puhelin vain soi ja soi. Sitä jatkui niin pitkään, että olin jo aivan varma, ettei toisessa päässä vastattaisi.
- Hei, Ilona vastasi, kun olin jo valmis myöntämään tappioni ja lopettamaan puhelun.
- Hei, tota, Pauliina lähti ja mä aattelin, että… Mitä te teette? kysyin ja mietin, haluisivatko he edes olla minun kanssani, kun Pauliina oli mennyt heidän edelleen koko viikon.
- Ei oikeestaan mitään, Ilona vastasi.
- Okei, no voidaanko me tehdä jotain yhessä? Mentäisiin vaikka nyt sinne piknikille? ehdotin.
- No, joo. Kai me voidaan, mutta Ilari tulee ainakin mukaan, Ilona vastasi.
- Nähään sitten puolen tunnin päästä kaupalla, päätin ja pakollisten fraasien jälkeen suljin puhelimen. Katsoin pilvistä taivasta ja toivoin, ettei ainakaan alkaisi sataa ennen kuin palasin talolle pakkaamaan mukaani ruokaa ja viltin. Minulla oli puolituntia aikaa, joten en pitänyt kiirettä.

Odottelin kaupan kulmalla kaksosten saapumista. Tommi oli jäänyt istumaan talon ulkorappusille, joilla hän oli viettänyt harvinaisen paljon aikaa viime aikoina. Poika oli ollut ulko-oven lähettyvillä aina siitä asti, kun isä oli saanut Katilta puhelun, jonka aikana sisko oli taas siirtänyt tuloaan, jolloin isä oli sanonut, että tule, kun tulet, me emme ole menossa minnekään. Lopetin Tommin ajattelemisen, kun näin Ilonan ja Ilarin astelevan laiskasti minua kohti. Ilarin kasvoille kohosi hymy hänen tervehtiessään minua. Tervehdin takaisin myöskin hymyillen.
- Missä Tommi on? Eikö se tule mukaan? poika kysyi pettyneen kuuloisesti. Hän varmaan olisi halunnut hieman tasoitusta, ettei hänen tarvitsisi olla kokonaan tyttöporukassa.
- Se jäi istuskelemaan portaille. En mä ees älynnyt kysyy siltä sitä, vastasin.
- Käydään kysymässä sitten, Ilari päätti ja lähti harppomaan mäkeä ylös. Minä ja Ilona seurasimme häntä vähän matkan päästä ja vaihdoimme kuulumisia hiljaisella äänellä.
- Mä en ymmärrä, miten sä voit olla Pauliinan kanssa, Ilona totesi kääntäen puheen omasta viikostaan minun viikkooni.
- Ei sillä oo ketään muutakaan, vastasin.
- Niin, kun se on niin kauhee, Ilona väitti. Huokaisin, sillä tiesin, minne tämä keskustelu johtaisi: väittelyyn kaveristani.
- Sillä on vaan vaikeeta, eikä se oo kauhee, vaan enemminkin väärinymmärretty, väitin takaisin.
- Just joo, Ilona tuhahti ja ymmärsin olla jatkamatta enää aiheesta. Ilonan ja Pauliinan välit olivat tulehtuneet lopullisesti, kun he olivat ihastuneet samaan poikaan ja taistelleet tämän suosiosta. Se ei ollut päättynyt onnellisesti. Poika ei ollut kiinnostunut kummastakaan ja Pauliina oli sanonut tälle paljon perättömiä asioita Ilonasta. Asiat olivat levinneet koko koulun tietoon ja Ilona ei voinut enää sietää ollenkaan Pauliinan seuraa. Minä ja Pauliina olimme olleet kavereita jo sitä ennen ja olimme yhä. Vaikken hyväksynytkään hänen tekoaan, olin päättänyt olla ottamatta asiassa kumpaakaan puolta. Näin olin pystynyt pitämään molemmat kaverini.

Tommi ja Ilari väittelivät hetken pihalla ennen kuin Tommi luovutti ja lähdimme yhdessä etsimään metsästä sopivaa paikkaa, johon voisimme jäädä nauttimaan eväistämme. Metsässä oli hämärää, mutta pystyimme silti erottamaan polun vallanneet juurakot ja muut kuopat, jotka vaanivat nilkkojamme. Tiesin yhden kauniin aukion lähellä ja johdattelin muita pikkuhiljaa oikeaan suuntaan. Olimme jo lähellä, sillä tunnistin nuoren koivun ja sen juurella kasvavan mustikkamättään. Pian puut alkoivat harventua ja edessä näkyi ruohikkoinen aukio.
- Käykö tää paikka? ehdotin toisille. Muut ny kkäilivät, joten minä ja Ilona levitimme vilttimme ja istahdin sen päälle. Ilona istahti viereeni ja pojat saivat toisen viltin omakseen. Ennen kuin ehdin saada hyvän asennon viltillä, Ilari oli jo kaivanut puolet eväistä kantamastaan puisesta korista.
- Hei, vähän rauhallisemmin, Ilona nauroi ja tökkäsi veljeään kylkeen.
- Mulla on jo nälkä, poika väitti loukkaantuneena. Hänen ilmeensä sai minutkin nauramaan. Hetken nauroimme Ilonan kanssa poikien katsoessa meitä kummastuneina.
- Mä en aina ymmärrä noita tyttöjä, Tommi sanoi Ilarilla silmiään pyörittäen, mikä sai meidät nauramaan vielä hurjemmin. Lopulta, kun emme enää muistaneet, mille olimme alun perin nauraneet, saimme naurun loppumaan. Pyyhin kyyneliä silmistäni.
- Kai me voidaan heti syödäkin, totesin ja sain Ilonan tirskahtamaan. Kaivoin laukustani tekemäni leivät, limsapullon ja mukeja. Ilona ja Ilari olivat ottaneet myös leipiä ja niiden lisäksi jälkiruuaksi hieman raparperipiirakkaa. Katsoin hymyillen Ilarin hotkimista ja otin yhden leivän itselleni.

Vietimme mukavan iltapäivän vilttien päällä. Nauroimme ja pelleilimme jopa enemmän kuin tavallisesti. Lopulta ilman kylmetessä nousimme, laskostimme viltit ja lähdimme jonossa kylää kohti. Tällä kertaa minulla ei ollut mitään intoa olla ensimmäisenä, joten jäin viimeiseksi. Mietin Tommia, jonka kanssa olin jutellut tänään ensimmäistä kertaa viikkoon. En ymmärtänyt, mikä minuun oli mennyt. Olin onnellinen jo pelkästä juttutuokiosta, vaikkei mikään kertonut, että hän olisi lämmennyt minulle, edes hieman. Ehkä uskoin, että viime perjantai oli kertonut kaiken tarvittavan. Unohdin kokonaan Katin ohjeet ja päätin pyytää poikaa jonnekin, ihan vain kahdestaan. Niinpä kun saavuimme takaisin tilalle ja Ilona ja Ilari lähtivät kotiin, seurasin Tommia takaisin rappusille, joille poika istui.
- Tommi, aloitin ja sain pojan nostamaan kysyvän katseensa minuun.
- Aattelin vaan, että voitaisiin mennä käymään jossain, vaikka ratsastamassa tai jotain, takeltelin.
- En mä enää tänään jaksa minnekkään lähtee, Tommi vastasi.
- Okei, tokaisin ennen kuin kävelin hänen ohitseen sisälle. Synkkänä jatkoin matkaani talon läpi sen taakse. Keittiön kautta pääsin ulos, sillä kiertämällä Tommi ei nähnyt, kuinka paljon hänen vastauksensa minua harmitti. Kävelin Matkaa puoleen väliin talille. Siinä oli vanha punainen lato, jota vieläkin käytettiin Hevosten ruokien säilyttämiseen, sillä tallissa ylimääräistä tilaa ei ollut. Joka tapauksessa suuntasin askeleeni sisälle hämärään latoon. Kiersin pari heinäpaalia ennen kuin pääsin puisia tikkaita ylös parvelle. Istuin kovalle lattialle ja työnsin ikkunan auki. Heiluttelin jalkojani ja katselin tallin ylle metsään. Se oli pakopaikkani kaikelta, sillä siellä sain kaikissa tilanteissa olla rauhassa. Tunsin itseni pettyneeksi. Tommin vastaus ei ollut ollut aivan sitä, mitä olin toivonut ja jopa olettanut. Ehkä Katin ohjeissa oli jotain perää. Päätin palata niihin hetimiten ja toivoin, että se korjaisi kaiken.

Kuuntele minua. Vain näillä ohjeilla saat haluamasi!

Lähettäjä: Libe 
Päivämäärä:   19.8.11 22:48:44

Täs ois nyt uus pätkä, jos tätä ees joku lukee enää...
Ja kommenttii saa aina antaa. :)

----------

Juhannusviikko alkoi meillä kiireisenä. Keskiviikkoon mennessä kaikki talon huoneet olivat täynnä. Monet kaupunkilaiset ja ulkomaalaiset tulivat maaseudulle nauttimaan hiljaisemmasta ja perinteikkäämmästä juhannuksesta. Autoin vanhempiani parhaani mukaan ja Tommillakin näytti olevan ainakin hiukan hommaa, sillä en nähnyt häntä oven vieressä kovinkaan usein. En tosin ehtinyt itsekään ovelle katsoa. Koska minulla oli tavallista enemmän tehtävää, kun autoin äitiäni siivoamisessa, keittiössä ja vastaanotossa, en edes muistanut murehtia sitä, että Tommi ei enää huomioinut minua mitenkään. Hän oli välillä Ilarin kanssa jossakin, mutta minun ja Ilonan kanssa hän ei liikkunut ja minä todella yritin esittää, ettei minuakaan olisi kiinnostanut viettää arvokasta aikaani hänen kanssaan. Minä todella yritin.

Keskiviikkona istuin vastaanottotiskin takana ja kuuntelin sateen ropinaa. Näytti uhkaavasti siltä, että juhannuksesta tulisi märkä. Tommi istui myös sisällä, oven vasemmalla puolella olevassa ikkunasyvennyksessä, ja katseli kiinnostuneena ikkunasta ulos sateeseen. Muita ihmisiä vastaanotossa ei näkynyt, joten sain rauhassa miettiä omia asioitani, joista suurin osaa liittyi edessäni istuvaan poikaan. Minua harmitti, että pojan piti olla niin tykästynyt sisareeni, minä kun ymmärsin, miltä tuntui olla ihastunut, jos ei peräti rakastunut, ilman vastakkaisia tunteita. Jotenkin tiesin, että ennen kuin minulla olisi mitään mahdollisuuksia, Kati särkisi Tommin sydämen tavalla tai toisella, enkä olisi halunnut pojan kärsivän. Samalla minua harmitti, että poika oikein odotti Katin tapaamista, sillä sitähän hän odotti.

Kun äitini tuli päästämään minut velvoitteistani istumalla itse tiskin taakse, päätin, että nyt saisi riittää. Tuskin Kati tänään tulisi. Epäilin, ettei hän tulisi vielä pariin viikkoon. Tommi siis odotti turhaan, joten päätin pelastaa hänet itseltään. Istuin pojan viereen. Hän katsahti minua kysyvästi.
- Mitäs jos mentäisiin käymään Salmisilla? ehdotin.
- Sä voit kyllä mennä, mutta mä en taida tulla mukaan, poika vastasi ja käänsi siniset silmänsä takaisin ikkunaan. Tällä kertaa en aikonut luovuttaa niin helposti. Tein tämän pojan takia, en itseni.
- Kyllä sä tuut, väitin ja otin pojan kädestä kiinni. Hän katsoi minun päättäväistä ilmettäni mietteliäänä. Hetken tunsin Tommin päättäväisyyden nousevan, mutta lopulta se horjui hieman ja katosi.
- Okei, mutta antaa olla viimeinen kerta, hän huokaisi ja nousi.
- Hienoo, mä käyn hakemassa sateenvarjon, hymyilin ja katosin ovesta meidän puolellemme taloa. Otin mustan sateenvarjon mukaani naulakosta ja palasin toiselle puolelle, jossa Tommi onneksi vielä odotti minua. Hyvästelin äitini ja astuin ovesta ulos märkään.

Sateenvarjo ei estänyt meitä kastumasta, sillä tuuli sai vesipisarat lentelemään melkein vaakatasossa. Matka Ilonan ja Ilarin kotiin oli siis kylmä ja erittäin märkä. Lopulta saavuimme määränpäähämme vettä valuen. Tappelin hetken sateenvarjon kanssa, sillä kova tuuli oli saanut sen vääntymään, enkä ollut saada sitä enää kiinni. Käännyin Tommin viereen ovea kohti. Se avattiin jo ennen kuin kumpikaan meistä ehti painaa ovikelloa. Sisältä tuleva valo valaisi osan kuistista ja meidät siinä sivussa. Ilari seisoi oviaukossa katsoen meitä virnistellen. Hän oli laittanut punaruskeat hiuksensa piikeiksi pystyyn. Jopa piikikkäinä ne näyttivät paljon paremmilta kuin, mitä omani sillä hetkellä.
- Me jo ihmeteltiinkin Ilonan kanssa, kuka kumma on päättänyt uhmata säätä tällasena päivänä, hän totesi tervehdykseksi yhä vain itsekseen virnistellen.
- Niinpä, Julia pakotti, Tommi valitti. Katsoin poikaa ärsyyntyneenä. Vaikken ollut ottanut hänen kieltäytymisiään huomioon, hän olisi silti voinut sanoa, ettei tässä säässä, minnekään kannattanut lähteä. Kylmä tuuli tuntui luissa ja ytimissä pakottaen minut värähtämään. Märät vaatteet eivät tuntuneet mukavilta ja tajusin itsekin, ettei ideani ollut paras madollinen ilman Ilarin vahingoniloista virnettäkin.
- Anteeks vaan, että halusin tehä jotain kivaa jonkun kanssa, hymähdin loukattuna ja astelin Ilarin ohitse sisälle lämpimään. En välittänyt, vaikka onnistuin kastamaan hieman pojankin vaatteita.

Onneksi Ilona oli enemmänkin huolissaan meistä kuin vahingoniloinen, sillä en olisi sillä hetkellä kestänyt enää yhtään virnistystä olotilastani johtuen. Värisin jo kylmissäni, joten Ilona antoi minulle pyyhkeen ja etsi kuivia vaatteita sillä aikaa kun päästi minut suihkuun lämmittelemään. Lämpimän veden valuessa vartaloani pitkin lämmittäen jokaisen sopukkani oloni parantui huomattavasti. Suihkun jälkeen, kun olin saanut päälleni Ilonan karmeimmat housut ja valkoisen t-paidan, jossa luki ”Meat is murder!” - suoraan sanottuna en ymmärtänyt, mistä hän oli ne kaivanut -, pystyin jo nauramaan omalle tyhmyydelleni. Minun olisi kannattanut katsoa kunnolla, millainen sää ulkona oli ennen kuin raahasin Tommin mukanani sateeseen, mutta nyt olimme Salmisilla ja kaikki oli paremmin kuin hyvin. Tommikin oli unohtanut haikean uloskatseluharrastuksensa ja juoksi nyt ympäri olohuonetta Ilarin perässä. Me tytöt olimme keksineet rauhallisemman tavan pitää hauskaa. Istuimme sohvalla ja katselimme poikien perään heitä välillä sopivasti rohkaisten.
- No niin, pojat hakekaapas meille jotain juotavaa, Ilonan heleä ääni komensi ja sai pojat pysähtymään kuin seinään.
- Miten niin me? Jos te haluutte juotavaa, käykää hakemassa ite, Tommi vastasi.
- Ja voitte tuoda meillekin samalla, Ilari virnisteli hänen vieressään.
- Niin, että me voidaan tuoda teille, mutta te ette voi hakee meille? kysyin ja nostin toista kulmaani aavistuksen.
- Me ollaan ihan väsyksissä, mutta te ette oo tehnyt muuta kuin istunut, Ilari selitti ja yritti hymyillä hurmaavasti. Jos en olisi ollut totaalisen ihastunut Tommiin, hän olisi ollut hyvin puoleensavetävän näköinen.
- Ja te ootte jo valmiiksi liikkeellä, Ilona väitti vastaan. Niin kuin arvelinkin, sisarukset väittelivät ainakin kymmenen minuuttia siitä, kuka hakisi juotavaa keittiöstä, joka oli vain parin harppauksen päässä olohuoneesta. Lopulta ulko-ovi kävi ja lopetti väittelyn, sillä molemmat punapäät pyysivät tulijaa tuomaan juotavaa.

Ilonan ja Ilarin vanhemmat olivat tulleet navetasta ja saatuaan päällysvaatteet pois päältään he tulivat tervehtimään meitä ja toivat mehukannun ja neljä lasia pöydälle. Pidin kaksosten iloisista, rennoista ja perin juurin maalaismaisista vanhemmista, jotka pitivät maatilaa, koska pitivät hommasta, kun taas omat, alun perin kaupunkilaiset vanhempani, pitivät maalaismaiseman luomasta idyllistä, mutta äitiäni ei pystynyt mitenkään kuvittelemaan navettaan. Otin minulle tarjotun lasin hymyillen vastaan huomaamattani minullekin oli tullut hieman jano. Juodessani mustaviinimarjamehua katselin ikkunasta pimenevään iltaan. Sade ei ollut vieläkään loppunut, eikä se näyttänyt edes olevan tyyntymään päin. Huomautin siitä muille.
- Ainahan te voitte jäädä yöksi, Ilona totesi rauhoittavasti.

Niinhän siinä sitten kävi. Jäimme Salmisille yöksi. Minä nukuin Ilonan huoneessa, jossa saimme olla pojilta rauhassa. Aamulla sade oli lakannut, mutta taivas oli silti tummassa pilvessä. Kävelimme aamupalan jälkeen tilaa kohti rauhallisesti. Haistelin märkää ilmaa, sillä se haisi aina puhtaammalta sateen jälkeen.
- Kuule Julia, Tommi lausahti vieressäni. Vilkaisin pojan profiilia.
- Niin? kysyin.
- Mä oon iloinen siitä, että sä pakotit mut sun mukaasi, poika totesi.
- En mä sua pakottanut, väitin. – Jos sä et olisi oikeesti halunnut tulla, mulla ei olisi ollut mitään mahiksii saada sua mun mukaan.
- Okei, mut joka tapauksessa mulla oli hauskaa ja se on kokonaan sun ansiotasi, Tommi kertoi. Tunsin punastuvani mielihyvästä.
- Kyllä Ilonalla ja Ilarillakin oli omat osansa, vähättelin.
- Sä et sitten osaa ottaa kehuja vastaan, Tommi naurahti. Olimme saapuneet jo pihapiiriin.
- Sun pitää opettaa mua, hymyilin ja hyppelin portaat ulko-ovelle. Avasin oven ja näin heti, että jotain oli muuttunut. Vastaanottotiskin takana minua katselivat tutut silmät, joita en ollut nähnyt puoleen vuoteen. Kati oli palannut.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   19.8.11 23:10:16

Mä en ehdi nyt lukea vikaa pätkää, mutta koska oon tähän asti ollut laiska kommentoimaan, piti tulla sanomaan, että mä tykkään tästä kovasti. Jotenkin aitoa ja elävää, ja noi Katilta kuullut väliotsikot on ihan loistava keksintö!

Lähettäjä: murr 
Päivämäärä:   19.8.11 23:11:00

jatkoo vaa lisää. hyvä tarina ainaki tähä mennes :D

Lähettäjä: Tito_Man 
Päivämäärä:   19.8.11 23:18:31

voih :< nyt se Kati sit tuli. minä seuraan edelleen en vaan oo kerenny kommata mitään :D kirjotusvirheitä en nyt löytäny ja nää pätkät on ihanan pitkiä ja kiva ku niitä tulee niin usein :-) joo ja nuo kaikki mä varmaan sanoin viimeksikin x) mutta tykkään tosi paljon tästä tarinasta ja mielenkiinnolla ootan millon tuo Tommi ihastuu tohon Juliaan ;) jatkoa!

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   19.8.11 23:21:38

Niin ja piti vielä sanoa, että mä olen suuresti huvittunut, koska tuttavalla sattuu olemaan tytöt nimeltä Kati ja Julia, iät vaan on toisin päin :D

Lähettäjä: Libe 
Päivämäärä:   20.8.11 20:59:21

On todella mukava tietää, että on lukijoita joten kiitos kommenteista.

-------------------------------
Kiljahdin innosta ja riensin halaamaan siskoani. Hän tervehti minua huomattavasti hillitymmin: vastasi halaukseen, muttei kiljunut.
- Rauhoitu, mä se vaan oon, hän naurahti hyväntahtoisesti. – Moi, hän sanoi jonnekin taakseni.
- Moi, Tommi vastasi. Minusta tuntui kuin joku olisi kaatanut niskaani sangollisen kylmää vettä. Olin onnistunut unohtamaan pojan kokonaan. Intoni laantui monta astetta, kun tajusin, mitä Katin tulo todellisuudessa tarkoitti. Joutuisin palaamaan takaisin lähtöruutuun. Siskoni näki ilmeeni synkkenevän ja kurtisti kulmiaan. Sitten hän näytti tajuavan ongelmani, sillä hänen silmänsä kirkastuivat. Samoilla silmillä hän viestitti, että puhuisimme asiasta myöhemmin. Nyökkäsin pienesti.
- No, mitäs tänne kuuluu? hän kysyi pirteästi huomioiden kysymyksellään kaikki huoneessa olijat. Se oli hänen tapansa saada kaikki tuntemaan olonsa tervetulleiksi.

Vaikka näytimme Katin kanssa aivan siskoksilta – molemmilla oli ruskeat hiukset, ruskeat silmät ja pieni nykerönenä -, olimme aivan erilaisia. Minä olin aina ylienerginen ja innostuin helposti pikku asioista, kun taas Kati vaikutti paljon vanhemmalta. Hän oli hillitty ja iloinen. Hän onnistui ottamaan aina kaikki huomioon, eivätkä hänen ideansa vaikuttaneet koskaan kompromisseilta, vaikka ne yleensä olivat juuri niitä. Hän oli koko elämänsä käyttäytynyt kuin pieni aikuinen ja minä taas olin ylikasvanut lapsi. Tosin olinkin vielä lapsi, mutta välillä käyttäydyin kuin kymmenvuotias, pahimmillaan kuin viisi.

Juttelin Katin ja Tommin kanssa, kunnes isä tuli päästämään Katin vastaanotosta. Tai oikeastaan Tommi ja Kati juttelivat ja minä murjotin. Yritin kyllä piilottaa sen, mutta Kati ainakin näki lävitseni. Toivoin vain, ettei Tommi tehnyt samoin. Minusta oli epäreilua, että hän huomioi taas pelkästään Katin. Oli kuin viime kesä olisi toistunut.
- Mä lähen kattoon Ilonaa ja Ilarii, ku en oo niitäkään nähnyt pitkään aikaan, Kati päätti päästessään vastuustaan.
- Mä tuun mukaan, Tommi sanoi ja nousi istumapaikaltaan. Muistin hyvin, kuinka paljon minun oli edellisenä päivänä maanitella poikaa saadakseni hänet mukaansa. Katin ei tarvinnut edes pyytää saadakseen pojan mukaansa. Tommi varmasti seuraisi siskoani maailman ääriin.
- Entä sä, Julia? Kati kysyi minulta.
- Mitä? kysyin heräten horroksestani.
- Me mennään käymään Salmisilla. Tuutko mukaan? Kati toisti, eikä näyttänyt ottavan pahakseen, etten ollut kuunnellut häntä ollenkaan vähään aikaan.
- En mä taida, ku äiti varmaan tarvii apuu siivoomisessa, kun se pääsee keittiöstä, selitin ja pudistelin päätäni. Kati katsoi minua ymmärtäväisesti vielä ovelta, vaikken tiennytkään, miten hän voisi mitään ymmärtää. Ovi kolahti hieman turhankin kovaa Katin ja Tommin jäljessä jättäen minut yksikseni, vain isä seuranani.

Autoin äitiäni lakanoiden vaihdossa ja imuroinnissa, minkä jälkeen välttelin Katia, sillä en halunnut nähdä Tommia hänen lähellään. Ymmärsin, että poika oli yhä varsin ihastunut siskooni, joten miten minulla olisi voinut olla minkäänlaisia mahdollisuuksia. En edes voinut oikein olla mustasukkainen, sillä tiesin, että Katilla ei ollut Tommia kohtaan muita kuin kaverillisia tunteita. Illalla sain kuitenkin olla Katin kanssa kahdestaan ja vaihtaa kunnolla kuulumisia. Istuimme molemmat omilla sängyillämme ja kyselimme vuorotellen toisiltamme kysymyksiä kuluneesta puolesta vuodesta. Kävimme nopeasti läpi tylsemmät aiheet, kuten koulun. Tosin sekään ei tuntunut olleen Katille kovinkaan tylsää, kun kaikki oli ollut uutta ja ihmeellistä. Sain hänen puheistaan sen käsityksen, että hän oli sopeutunut isäntäperheeseensä ja kouluunsa paremmin kuin hyvin.
- Entä mites poikarintamalla? Ootko löytänyt ketään? kysyin. Kati kasvoille nousi hymy, joka ylsi korviin asti.
- No joo, hän vastasi.
- Mitä? Kuka? Mikset sä oo kertonut mitään puhelimessa? intoilin, vaikka olin jotain tämäntapaista aavistanutkin. Kati naurahti.
- Sä et sitten vieläkään osaa peittää innostustasi, hän totesi ja sai minut rauhoittumaan hieman.
- Sä vaan tunnet mut niin hyvin, kuittasin. – Mutta kerro nyt.
- Okei, mä kerron, Kati aloitti ja nautti siitä, että sai kiusata minua. Mulkoilin häntä siihen malliin, että hänen oli pakko jatkaa.
- Sen nimi on Justin ja se on aivan ihana, hän kertoi. – Oota mulla on sen kuva täällä jossain.
Kati kaivoi kuvan laukustaan. Katsoin sitä tarkkaan. Katin vieressä kameralle hymyili aivan uskomattoman upea ilmestys. Tietenkään ilmestys ei vetänyt feikkiblondeine hiuksineen ja sinivihreine silmineen vertoja Tommille, mutta ymmärsin hyvin, miksi Kati piti Justinista.
- Joo, ihan kivan näkönen, totesin ja ojensi kuvan takaisin Katille, josta se löysi tiensä yhteiselle yöpöydälle.
- Niinpä. Me tavattiin, tai oikeestaan me törmättiin, kun mä olin ettimässä fysiikan luokkaa ja olin jo hieman myöhässä, mutta se koulu on tosi iso ja sokkeloinen, mutta onneksi me törmättiin. Justin auttoi mut oikeeseen suuntaan ja kutsu mut kahville ja siitä se sitten lähti, Kati kertoi hymyillen yhä typerästi. Hän oli yhtä ihastunut Justiniin kuin minä oli Tommiin. Hänellä oli vain käynyt paremmin, kun Justin oli vastannut hänen tunteisiinsa. Siksi siskoni onnellinen ilme sai minut synkäksi. Ei hänen kuulunut saada kaikkia poikia pauloihinsa. Jättäisi jonkun minullekin.
- Entä sä? Ootko edistynyt Tommin kanssa? Kati kysyi huomatessaan alakuloisen ilmeeni. Pudistelin päätäni.
- Sun tulosi on vienyt sen koko huomion, vastasin.
- No, mä oon täällä vaan tiistaihin asti, Kati yritti piristää siinä kuitenkaan onnistumatta.
- Mutta eihän se muuta mitään. Sä oot joka tapauksessa sen ainoo ja oikee, vaikka sä olisit missä, väitin.
- Et sä voi noin sanoo, Kati sanoi.
- Miksen? kysyin haastaen.
- Koska se ei oo totta, Kati vastasi varmankuuloisesti. Olisin halunnut uskoa häntä, mutta kokemani puhui toista tarinaa.
- Miten niin? kysyin.
- Koska jos se olisi, sun pitäisi unohtaa koko poika ja etsii joku, joka pitää susta, Kati selitti. Kunpa se olisikin ollut niin helppoa. Päätin kuitenkin ottaa Kati neuvosta opikseni ja katsoa, josko olin oikeassa. Ainakin tietäisin, mitä minun kannattaisi silloin tehdä.

Lähettäjä: annte_ 
Päivämäärä:   21.8.11 20:38:05

jatkoa :)

Lähettäjä: Libe 
Päivämäärä:   22.8.11 20:01:56

Perjantai alkoi pilvisenä, mutta päivän mittaan aurinko alkoi paistaa pilviverhon lomasta. Ulkona en kuitenkaan ehtinyt paljoa käyskennellä, sillä koko päivän oli miljoona ja yksi asiaa hoidettavana. Vaikka kaupassa oli käyty jo edellisenä päivänä, juhannusateria piti valmistaa ja juhannuskokko kasata, tavallisten toimien lisäksi. Muutamat vieraista halusivat myös lähteä maastoretkelle ja jos se ei vielä riittänyt, ulkomaalaiset halusivat tietää kaiken juhannuksen vietosta. Niin kuin perinteenä oli juhannusaattona, myös tällä kertaa, kaikki kyläläiset söivät meillä yhdessä päivällisen. Kaikki pöydät kannettiin ulos ja tarjoilupöytä pursui herkuista, kun kaikki olivat tuoneet omia herkkuja mukanaan. Meillä oli niin kiireistä, etten ehtinyt nähdä ketään kavereistani ennen iltaa. Katia näin välillä, muttemme mekään ehtineet päivän aikana vaihtaa kuin muutaman sanan.

Päivällisen aikaan kaikki kulkivat yhtenä nauhana mäkeä ylös ja etsiytyivät nopeasti omiin pöytiinsä. Minä istuin jo Katin vieressä, pyöreässä pöydässä taka-alalla ja katselin ihmisten kulkua. Tutut ja vieraat istuivat samoihin pöytiin ja keskustelu soljui monella eri kielellä. Jopa Arja ja Mika olivat saapuneet paikalle, vaikka miehen kunto ei ollut parantunut sitten viime näkemän. Pidin juhannuspäivällisistä, sillä silloin kaikki olivat yhdessä, kenenkään ei tarvinnut olla kotona yksin, ja tunnelma oli meiltä kohottava.
- Moi, Kati sanoi vieressäni. Käänsin katseeni sinne, minne hänkin katsoi. Ilari ja Ilona kävelivät meitä kohti. Tommia ei vielä näkynyt. Tervehdin kaksosia hymyillen. Ilari istui viereeni hymyillen. Ilona puolestaan istui Katin viereen ja he aloittivat heti kiivaan keskustelun pojista, tarkalleen ottaen Justinista, josta Kati niin mielellään puhui.
- En ymmärrä, mitä niin ihmeellistä siinä Justinissa on, että siitä täytyy kokoajan puhuu, Ilari huokaisi vieressäni. Kohautin olkiani.
- Etkö sä puhu tytöistä koskaan Tommin kanssa? kysyin.
- Joo, ennen sitä viime kesästä Kati jupakkaa, Ilari vastasi vaikeasti. – Mutta me ei koskaan kerrottu toisillemme kaikkea. Niin kuin selitetty jokasta treffiä tai muuta.
- No, tytöt käy yleensä kaiken läpi kaveriporukassa, tai ainakin melkein, kerroin. Virnistin pojan kauhistuneelle ilmeelle.

Kaikki hiljenivät puheiden ajaksi, mutta niiden jälkeen keskustelu jatkui siitä mihin se oli jäänyt. Meidän pöytämme haki ruokaa viimeisenä, sillä kenelläkään meistä ei ollut kauhea nälkä, emmekä jaksaneet seistä jonossa tarjoilupöydän luona. Kun jonoa ei enää ollut, nousimme ja siirryimme tarjolla olevien ruokien ja juomien luo. Otin lautaselleni vähän kaikkea, sillä en osannut valita, mitä ottaisin. Juomaksi otin kotikaljaa. Palasimme pöytämme luokse, mutta se ei enää ollut tyhjä. Tommi istui pöydän ääressä kukkurallinen lautanen edessään. Ilari tervehti poikaa, muttei saanut vastaukseksi kuin pienen nyökkäyksen. Hän istui minun tuolillani, joten istuin Ilarin ja Ilonan väliin. Ensin ajattelin valittaa paikkani varastamisesta, mutta huomasin nopeasti, että Tommi olisi vain suuttunut minulle. Hän näytti siltä, että voisi räjähtää jo pienestä väärin ilmaistusta kommentista. Koko hänen kehonsa oli jännittynyt ja hän söi nopeasti sanomatta sanaakaan kenellekään. Ilari silmäili ystäväänsä huolestuneena, mutta hänkään ei uskaltanut sanoa mitään. Kati ja Ilona eivät tuntuneet huomaavan Tommin mielialaa, vaan rupattelivat kevyesti Justinista ja pojista yleensä. Se sai Tommin ilmeen kiristymään, tai ehkä vain kuvittelin. Kuitenkin poika nousi pöydästä heti syötyään ja katosi ennen kuin kukaan ehti pyytää häntä jäämään. Katsoin hiljaisena hänen peräänsä, mutten viitsinyt lähteä pöydästä. Se olisi ollut liian ilmiselvää. Siispä jaksoin kuunnella Ilonan, Katin ja Ilarin juttuja lopun päivällisen ennen kuin liukenin muiden seurasta ja lähdin etsimään Tommia.

Etsin Tommia pihapiiristä, mutten nähnyt häntä missään. Muuta porukkaa kyllä oli jopa melkein liiaksi asti. Lopulta jouduin luovuttamaan hetkeksi ja etsimään hiljaisen paikan, sillä en halunnut vielä palata kavereideni seuraan ja halusin rauhassa miettiä, minne Tommi oli voinut kadota. Toivoin, että joko löytäisin Tommin tai poika löytäisi minut ja saisimme olla hetken kahdestaan. Kuljin talon läpi takaovelle ja siitä ulos. Paikka oli hieman syrjässä yleisistä kulkureiteistä, joten siellä tuskin olisi ketään. Yllätyin nähdessä Tommin istuvan portailla ja hörppivän kirkasta juomaa lasipullosta. Olin melko varma, ettei pullossa ollut vettä.
- Mitä sä täällä? kysyin istahtaessani pojan viereen likaiselle puuportaalle. Onneksi olin laittanut farkut jalkaan.
- Enkö mä muka saa olla siellä, missä haluan? Tommi vastasi ja katsoi minua haastavasti. Hänen katseensa harhaili hieman, mutta ainakaan hän ei sammaltanut pahasti.
- Kai sä saat, vastasin hiljaa ja käänsin katseeni portaita vastapäätä sijoitettuihin roskiksiin. Ymmärsin hyvin, miksi tänne ei juurikaan porukkaa eksynyt. Haju oli inhottava ja ympärillä pörräsi lukematon määrä kärpäsiä.
- Tää ei vaan oo mikään paras vaihtoehto vapaa-ajanviettopaikaksi, jatkoin sitten yhtä hiljaa, sillä pelkäsin Tommin reaktiota. Hän vaikutti siltä, ettei olisi halunnut puhua kanssani. Keskustelu ei edennyt ihan niin kuin olin toivonut, mutta ainakin me keskustelimme. Tommi hymähti, eikä sanonut mitään. Odotin hetken, että hän sanoisi edes jotain, mutta kun mitään ei kuulunut, nousin.
- Mä meen, kun sä niin kovasti haluut olla yksin, sanoin ja astuin pari askelmaa maankamaralle.
- Oota. Minne sä meet? Tommi kysyi. Hymyilin tyytyväisenä ennen kuin käännyin takaisin pojan puoleen. Tiesin tarkkaan, minne minun kannattaisi mennä, jotta saisin pojan suostuteltua mukaani.
- Se on salaisuus, mutta siellä mä saan olla rauhassa, vastasin.
- Niin täälläkin, Tommi ilmoitti ja hörppäsi pullostaan tilkan irvistäen.
- Mutta siellä ei haise pilaantuneelta, kerroin.
- Okei, siinä tapauksessa mä tuun mukaan, Tommi päätti.
- Ethän sä haluu olla kenenkään kanssa.
- En mä oo niin sanonut. Kyllä mä sua kestän, jos mä pääsen pois tästä hajusta.

Johdatin Tommin salapaikkaani latoon. Poika katseli ympärilleen arvostellen.
- No, ainakaan täällä ei haise, hän totesi ja istahti lattialle läikyttäen pullostaan.
- Joo, eihän tää mikään lukaali oo, myönsin. – Muuten, uskallanko mä kysyy, miksi sä juot?
- Kai sä uskallat, Tommi naurahti kommentoimatta todellista kysymystä. Odotin hetken hiljaa, mutta kun vastausta ei kuulunut, uskaltauduin kysymään uudestaan.
- Miksi sä sitten juot?
- Koska maailma on perseestä, hän vastasi ykskantaan. Tiesin tasan tarkkaan, mitä hän tarkoitti.
- Samaa mieltä, huokaisin.
- Juodaan sille, Tommi huudahti ja hörppäsi pullostaan. Hän oli jo ojentamassa sitä minulle, kun näytti muistavan jotain.
- Ai niin, sähän et juo, hän totesi.
- Kyllähän mä, sopersin. – Hyvässä seurassa, jatkoin virnistäen. Tommi hymyili minulle ojentaessaan pulloa ja yhtäkkiä huomasin, kuinka lähellä poika minua oli istuessamme vierivieressä. Hän melkein oli päälläni ojentaessaan pulloa. Punastuin ajatuksistani ja otin pullon nopeasti. Hörppäsin pullosta hieman liian ison kulauksen ja yskin hetken.
- Hyi, että on pahaa, sanoin saaden Tommin nauramaan.
- Mutta nousee paremmin päähän kuin mikään muu, hän kertoi. Katin ohjeet muistuivat mieleeni ja tiesin, etten kohta enää muistaisi yhtään niistä, joten kertasin niitä nopeasti päässäni niin kuin se olisi mitään auttanut.

Kännissä et tee vaikutusta keneenkään.

Joimme kulauksia pullosta vuorotellen ja tunsin kuinka päässäni alkoi humista ja kaikki alkoi kuulostaa hauskalta. Istuessani en tajunnut samalla tavalla, kuinka paljon olin todellisuudessa juonut. Vain satunnaisilla vessamatkoilla tajusin, etten pystynyt enää kävelemään suoraa, mutta se unohtui aina palatessani latoon. Kaikki hauska loppuu aikanaan ja niin myös tämä siinä vaiheessa, kun Kati tuli parvelle. Nauroimme silloin niin kuin meillä ei olisi ollut hauskaa vuosiin, joten emme kuulleet tytön askeleita tikkailla. Tosin puolustukseksemme on sanottava, ettei Kati tavallisestikaan pidä paljoa ääntä ja kulunut puu pienoilla vaimensi hänen askeliaan.
- Mitä ihmettä te täällä teette? hän huudahti ja sen me kuulimme ensimmäisenä.
- Mishtä shä shiihen tupshahdit? kysyin hämmentyneenä ja Tommi alkoi nauraa uudestaan, tai ehkei hän ollut missään vaiheessa lopettanutkaan.
- Mitä sä oot tehnyt tolle? Kati kysyi osoittaen ärtyneet sanansa Tommille.
- En mitään, poika sai sanottua naurun lomasta.
- Jaa, että siitä on muuten vaan tullut tommonen, Kati totesi jokaisen sanan tihkuessa ivaa.
- Hei, mäkin oon paikalla, sanoin.
- Julia, sun kannattaisi nyt ymmärtää oma parhaasi ja olla hiljaa. Sä vaan pahennat omaa tilannettasi, Kati ilmoitti tiukasti ja minulle tuli kovasti äiti mieleen, siis niin harvoina hetkinä, jolloin hän oli vihainen. Kati katseli ympärilleen ja huomasi sivussa läpinäkyvän pullon, missä oli vielä hieman juotavaa. Hän harppoi nopeasti pullon luo ja haistoi sen sisältöä. Näin siskoni ilmeestä, että nyt Tommi oli pulassa. Poikakin näytti ymmärtävän sen, sillä hän ei nauranut enää.
- Júmalauta Tommi, eikö sulla oo päässä yhtään mitään? Kati huusi. Katsoin häntä kauhistuneena, sillä siskoni ei kiroillut, ei sitten koskaan.
- She ei ollut shen vika, yritin puolustaa poikaa, joka ei saanut sanaa suustaan.
- Niin, en mä Juliaa pakottanut mihinkään, Tommi puolusteli. Katin ilmeestä näki, että selitys ei mennyt läpi.
- Etkö sä tajuu, että Julia hyppäisi vaikka kaivoon, jos sä pyytäisit? hän huusi.
- Muistin, kuinka pöllämystyneeltä Tommi oli näyttänyt Katin huudon jälkeen, mutten jäänyt kuuntelemaan enempää. Horjahdellen siirryin tikkaille ja kipusin alas. Kati ja Tommi jäivät huutelemaan parvelle, mutten halunnut kuulla heidän sanojaan. Miksi Katin oli pitänyt paljastaa Tommille, että tykkäsin hänestä? Nyt ainakin saisin unohtaa koko pojan. En enää kehtaisi näyttää hänelle naamaani. Onnistuin pääsemään sänkyyni ilman, että kukaan huomasi haparoivaa kävelyäni tai sitä tosiasiaa, että oli pahemmassa kunnossa kuin koskaan aiemmin. Maatessani sängyllä en ajatellut mitään. Halusin vain unohtaa kaiken. Lopulta vaivuin kevyeen uneen.

Lähettäjä: Libe 
Päivämäärä:   25.8.11 22:33:51

Täs ois nyt vähän pidempi pätkä, ku en oo vähään aikaan tänne mitään laittanut, ei oo kyl kukaan jatkoa pyytänytkään...

---------------------------------
Aamulla herätessäni oloni oli kaikkea muuta kuin mukava. Päässäni jyskytti kuin joku olisi lyönyt sitä vasaralla minuutin välein, mutta se ei ollut vielä mitään. Vatsassani kiersi niin pahasti, että sain juosta vessaan. Ehdin sinne juuri ja juuri, kun oksennus tuli. Pidin pöntöstä kiinni oksentaessani nesteitä sisältäni. Käänsin hieman päätäni kuullessani koputuksen vessan ovelta. Kati oli tullut katsomaan tilaani. Hänen ei tarvinnut sanoa sitä, sillä näin sen hänen ilmeestään: Mitä minä sanoin? Joskus, niin kuin nyt, inhosin isosiskoani, joka tiesi kaiken. Toisaalta jo pulloon tarttuessani olin tiennyt, kuinka huono idea se oli, mutta minä, toisin kuin siskoni, osasin olla kuuntelematta järkevää ääntä sisälläni. Sekin sanoi, mitä minä sanoin. Minulla ei ollut koskaan ollut yhtä paha olo, vaikka olin joskus juonut enemmän ja vähemmän. Täytyisi kai vastaisuudessa varoa kirkkaita viinoja…

Palasin takaisin sänkyyni juuri sopivasti, kun äiti tuli makuuhuoneestaan. Hän katsoi minua hetken kummissaan. Tiesin, etten näyttänyt kovinkaan hehkeältä, vaan lähinnä krapulaiselta, mutta sille en enää voinut mitään. Ajatukseni ei ollut oikein kulkenut vessassa, jotta olisin tajunnut parantaa ulkonäköäni. Tajusin, että minun olisi keksittävä hyvä selitys ja äkkiä, jos aioin säästää itseni saarnalta ja varmalta kotiarestilta. Onneksi Kati käveli perässäni ja oli minua paremmin tilanteen tasalla.
- Musta tuntuu, että Julia on kipee, hän kertoi äidille. Huomasin äidin ilmeen vaihtuvan kummastuneesta huolestuneeseen.
- Mikä sulla on? Onko kuumetta? hän kyseli.
- Mä… aloitin.
- Se kävi just oksentamassa, Kati keskeytti. Loin kiitollisen silmäyksen siskooni.
- Niinkö? No, siinä tapauksessa saat olla tän päivän sisällä. Katotaan illalla sitten, onko sun olo sillon parempi, äiti päätti. Hän ei epäillyt mitään, mistä kiitin mielessäni kaikkia, jotka vain mieleen tulivat aloittaen äidistä ja siskostani, joka oli pelastanut minut pinteestä.
- Okei, mä meen nyt takasin sänkyyn, vastasin hiljaisena. Oksentaminen oli parantanut oloani huomattavasti ja nyt halusin vain nukkua.
- No, mene ja koita parantuu, äiti sanoi vielä ennen kuin käveli ohitsemme vessaan.
- Kiitti, kuiskasin siskolleni heti, kun pääsimme turvallisesti huoneeseemme.
- Anti olla viimenen kerta, kun teet jotain vaan jonkun pojan mieliksi, Kati tuhahti ja hyppäsi omaan sänkyynsä. Sukelsin peiton alle ja nukahdin nopeasti uudelleen.

Kun heräsin seuraavan kerran, päänsärky tuntui hieman laantuneen, ainakin vasara oli pienentynyt, jos ei muuta. Nousin hitaasti sängystä ja puin päälleni puoliviralliset vaatteet: kollegehousut ja löysän t-paidan. En jaksanut mennä suihkuun, joten sutaisin hiukset hätäiselle ponnarille. Meikkiä en jaksanut laittaa ollenkaan. Tänään en menisi ulos, joten ulkonäölläni ei ollut mitään väliä. Hain keittiöstä vesilasin, sillä oloni tuntui niin heikolta, että epäilin saavani mitään muuta pysymään alhaalla. Otin pehmeältä sohvalta hyvän asennon ja laitoin television päälle. Niin kuin aina lauantaisin sieltä ei tullut muuta kuin uusintoja, mutta se ei haitannut. Minulla oli sellainen olo, etten pystyisi keskittymään muuhun kuin saippuasarjoihin ja kevyeen komediaan. Surffailin kanavalta kanavalle, kunnes lopulta kyllästyin ja etsin TV-pöydän viereisestä tummasta hyllystä jonkun tuhanteen kertaan läpikatsotun DVD:n, sellaisen, jossa Eddie Murphyn hauskuttaa ainakin kolmessa tai neljässä roolissa ja työnsin sen DVD-soittimeen, joka oli suojassa TV-pöydän lasien takana. Laitoin sen pyörimään ja palasin sohvalle makoilemaan. Yritin unohtaa päänsärkyni ja keskityin televisiossa pyöriviin alkuteksteihin. Havahduin koputukseen ja käänsin katseeni olohuoneen ovelle. Silmäni olivat pudota päästä nähdessäni tulija. Miten minulla voi olla aina näin huono tuuri! Juuri kun olin lakannut murehtimasta sitä, mitä Kati oli minusta Tommille kertonut, minun piti näyttäytyä samaiselle pojalle hiukset likaisina ja ilman meikin meikkiä. Painoin katseeni nopeasti maahan, sillä tunsi taas, kuinka poskeni kuumenivat uhkaavasti.

Ole aina edustuskunnossa, sillä koskaan ei tiedä, kuka tulee käymään.

En ymmärtänyt, miksi olin unohtanut Kati ohjeet nyt, kun tyttö oli paikalla. Ainakin se tuli todistettua, että olin tyhmempi kuin olin luullut, mikä on jo aika paljon se. Minulle tuli suunnaton halu lyödä päätäni johonkin kovaan, mieluiten seinään, mutta pöytä tai lattiakin kelpaisi paremman puutteessa. Onneksi sain sentään sen taltutettua, ainakin siksi aikaa, kun Tommi viipyisi. Se tästä vielä puuttuisi, että poika luulisi minun tulleen hulluksi.
- Äitisi sanoi, että sä oot kipee, joten mä päätin tulla tsekkaan asian omin silmin, Tommi selitti kuulostaen hieman tavallista kireämmältä. Hän oli siis tajunnut ihastukseni, eikä enää pystynyt olemaan rennosti kanssani. Kirosin mielessäni siskoani, joka oli paljastanut minut liian aikaisin.
- Ai, eikö se yleensä kiellä myös kaikkii tulemasta tänne? kysyin, sillä halusin aikaa. Ajatukseni kiersivät ympyrää saaden päänsärkyni yltymään. Vasara vaihtui taas siihen suurempaan.
- Joo, mutta ei se mua oo ennenkään estänyt, Tommi naurahti. Kuulin hänen äänestään, että hän hymyili minulle, mikä sai vatsaani lentelemään perhosia. Taas minusta tuntui, että tekisin, mitä vain poika pyytäisi, kunhan saisin nähdä sen hymyn aina vain uudestaan ja uudestaan. Hieman myöhemmin hänen sanansa saapuivat tajuntaani ja tiputtivat minut maankamaralle kunnon rysäyksen saattelemana. Muistin, kuinka Kati oli ollut kuumeessa pari päivää viime kesänä. Pystyin hyvin kuvittelemaan, kuinka Tommi oli tullut pitämään siskolleni seuraa. He olisivat olleet sohvalla lähekkäin tai sitten Kati olisi maannut pää Tommin sylissä pojan silittäessä hänen hiuksiaan, ehkä suudellut pehmeästi tytön otsaa. Vatsani kääntyi ylösalaisin ja juoksin Tommin ohi, käytävää pitkin vessaan. Suljin oven ennen kuin kohottauduin pöntön ylle. Yökkäilin hetken ja lopulta oksensin kaiken sen veden, jonka olin jo ehtinyt juoda. Siirryin peilin eteen ja pesin kasvoni lavuaarissa. Kyyneleet valuivat valtoimenaan poskiani pitkin, mutten tuntenut niitä, enkä saanut virtaa loppumaan, aivan kuin ne eivät edes olisi olleet minun kyyneleitäni.
- Julia, ootko sä kunnossa? kuului Tommin huolestunut ääni oven toiselta puolelta. Keräsin hetken itseäni, ettei ääneni kuulostaisi itkuiselta ennen kuin sanoin:
- Joo, oon mä.
- Ääneni kuulosti hataralta omissa korvissanikin, eikä se vakuuttanut Tommiakaan.
- Päästä mut sinne, Tommi käski.
- E-en, mä haluun, että sä lähet, vastasin ääni haparoiden. Onneksi se ei pettänyt kokonaan.
- Mut… Tommi yritti.
- Häivy. Mä oon kipee, ja haluun olla rauhassa, käskin jo hieman varmemmalla äänellä. Onneksi Tommi ei enää alkanut väittää vastaan, vaan lähti. Kuulin hänen kaikkoavat askeleensa. Istuin lattialle nojamaan oveen ja annoin kyynelvirran tulla.

En tiedä kauan vain istuin vessan viileällä lattialla ja itkin, mutta palatessani olohuoneeseen elokuva oli jo ainakin puolessa välissä. Aloitin sen alusta ja keskityin siihen kaikilla voimillani, ettei minun tarvinnut ajatella Tommia tai mitään muutakaan. Olin yrittänyt rauhoitella itseäni sillä, että Kati ei olisi antanut mitään tapahtua ja jos olisi, hän olisi jo kertonut siitä minulle. Tosin en ollut kysynyt häneltä asiasta suoraan. Vähän väliä ajatukseni karkasivat Tommiin, joten hain keittiön laatikosta nenäliinapaketin ja laskin sen tyhjän lasin seuraan sohvapöydälle. Seuraavat pari tuntia kului välillä itkien ja välillä nauraen. Elokuvan lopputekstien aikana kuulin oven käyvän ja mietin, katoaisinko takaisin vessaan lukitun oven taakse, sillä minulle ei ollut mitään halua nähdä Tommia enää tänään uudestaan. Olin jo itkenyt aivan liikaa yhdelle päivälle. Onneksi tulija ei kuitenkaan ollut Tommi, vaan Kati. Hänellä oli käsissään lautanen, josta nousi herkullinen tuoksu. Huomasin olevani nälissäni, sillä vatsani alkoi kurnimiskonserttinsa.
- No, mites täällä voidaan? Kati kysyi, enkä voinut olla vastaamatta tytön hymyyn.
- Paremmin, vastasin todenmukaisesti. Päähän ei sattunut enää paljon, vain hyvin pientä tykytystä, jonka pystyin hukuttamaan helposti jonnekin taka-alalle.
- Hyvä, äiti käski tuoda sulle ruokaa, Kati totesi ja ojensi minulle lautasellisen kalakeittoa. Katsoin sitä hieman epäröiden, mutta lopulta nälkä otti voiton ja kävin ruuan kimppuun.
- Kiitti, sain sanottuja suupalojen välillä. Kati naurahti.
- Sä näytät siltä, kun et olisi saanut ruokaa päiviin, hän kertoi. – Mutta mun pitää mennä takasin vastaanottoon. Mä tuun kattoon sua viimeistään illalla.

Syötyäni mahani täyteen maailma alkoi näyttää paremmalta. Päätin, että kysyisin Katilta asioista suoraan, enkä vain murehtisi turhia. Minulla oli aina ollut vilkas mielikuvitus, mikä sai välillä perheeni hermoromahduksen partaalle, kuten kerran, kun olin aivan varma, että joku vieraista otti öisin yhteyttä avaruusolioihin, kun ikkunan alla kolisteltiin joka yö. Todellisuudessa siellä oli ollut vain yhden vieraan kissa öisillä saalistusretkillään. Olin ollut silloin kymmenen, joten enää en uskonut sellaisiin juttuihin, mitä nyt välillä mielikuvitus lenteli, missä milloinkin. Niin kuin nytkin pystyin hyvin elävästi kuvittelemaan Katin ja Tommin samaiselle sohvalle, jossa istuin, aivan kiinni toisissaan ja kuinka Tommi suutelisi siskoani milloin mistäkin, pitäisi tyttöä sylissään, nostaisi hieman tämän päätä suudellakseen…

Hyppäsin sohvalta, sillä yhtäkkiä minusta tuntui, etten halunnut olla siinä enää. Sohva oli liattu mielikuvissani. Tähän oli saatava loppu, sillä muuten vain kiusaisin itseäni, enkä voisi istua enää pehmeällä nahkasohvalla, vaan joutuisin istumaan kovalla parkettilattialla, joka oli vielä kaiken lisäksi aika kylmä, varsinkin talvisin. Loppupäivän lueskelin sängyssäni, eivätkä karmeat mielikuvat enää piinanneet minua siellä. Sänkyni oli turvallista aluetta. Kati ei koskaan tekisi mitään kenenkään kanssa minun sängylläni. Eihän?

Kati tuli kotiin vasta illalla, kun äiti oli jo pakottanut minut sänkyyn, vaikkei minulla enää ollut huono olo, ei edes päänsärkyä. En kuitenkaan sanonut äidilleni vastaan, sillä voisin aivan yhtä hyvin olla tälläkin hetkellä kotiarestissa, joka olisi varmasti kestänyt kauemmin kuin viikon. Onnekseni äiti oli uskonut Katia. Makoilin sängylläni peiton alla, vaikkei minua nukuttanut, kun Kati astui ovesta sisälle huoneeseen. Painoin silmäni nopeasti kiinni, sillä luulin jommankumman vanhemmistani tulleen katsomaan kuntoani ja silloin oli parempi, kun esitin nukkuvaa. Kati näki kuitenkin esitykseni läpi.
- Oo ihan rauhassa vaan. Mä se vaan oon, tyttö tokaisi minulle. Avasin silmäni ja käännyin katsomaan, kun Kati etsi yöpukunsa ja katosi uudestaan ovesta takaisin käytävään. Käännyin selälleni ja katselin valkoiseksi maalattua kattoa. Tommi eksyi taas mieleeni. En pystynyt pitämään häntä poissa, en sitten millään. Huokaisten painoin silmäni kiinni ja vaivuin fantasioihini.

Oven kolahdus havahdutti minut kevyestä unestani. Kati laskeutui omalle sängylleen ja sukelsi peittonsa alle.
- Hyvää yötä, hän sanoi.
- Kati, aloitin, sillä halusin murheet ja kamalat mielikuvat pois mielestäni ennen kuin näkisin niistä unia. Minun oli saatava selvyys, oliko Kati koskaan tehnyt mitään Tommin kanssa.
- Niin? sisareni kysyi unisesti.
- Tapahtuko sun ja Tommin välillä mitään viime kesänä? kysyin hieman epäröiden. Halusin kovasti saada vastauksen kysymykseen, mutten halunnut, että Kati käsittäisi kysymykseni väärin.
- No, tiiäthän kun mä olin sen pari päivää kuumeessa? Kati muisteli. Nyökkäsin.
- Tommi tuli kattoon mua ja sit yks asia johti toiseen… siskoni selitti.
- Selitä vähän tarkemmin, pyysin.
- Okei, me oltiin sen jälkeen, tota, yksillä treffeillä, Kati kertoi hieman vaikeanoloisena. Hän tunsi minut niin hyvin, että pystyi helposti arvaamaan reaktioni hänen sanoihinsa.
- Mitä?!? Te olitte TREFFEILLÄ? melkein huusin. Hiljensin ääntäni kuitenkin sen verran, etteivät vanhempani tulisi keskeyttämään riitaa.
- Niin, mutta en tiennyt vielä silloin salaisesta ihastuksestasi, Kati puolusteli, mutta se ei auttanut. Silti minusta tuntui, että siskoni oli pettänyt minut.
- Eikä me ees tehty mitään, mitä nyt yks pieni hyvänyönsuukko, tyttö jatkoi, kun en saanut sanaa suustani.
- Te SUUTELITTE!!! huusin, enkä enää välittänyt, kuka ääneni kuulisi. Minulle oli täysin sama, vaikka kaikki vieraatkin kuulisivat sanani, sillä olin niin vihainen. Kati ei ollut koskeen edes pitänyt Tommista, ja silti he olivat suudelleet. Minä en onnistunut missään.
- Sä suutelit sitä, etkä viittinyt sitten mulle kertoa, jatkoin huutamistani.
- Mä tiesin, miten sä olisit suhtautunut. Se ei merkinnyt mitään, Kati yritti rauhoitella.
- Ei ehkä sulle, mutta se merkitsi jotain mulle, huusin. Ovi rämähti auki ja näin isän jäykän hahmon oviaukossa. Äiti pakotti hänet aina sopimaan kaikki meidän riitamme, sillä hänen auktoriteettinsa riitti siihen helposti. Yleensä riitti jo se, että hän ilmestyi oviaukkoon.
- Mitä täällä meuhkataan? Yritättekö herättää koko talon? hän kysyi.
- Tää on yksityisasia, vastasin yhä vihaisena.
- No, pitäkää se sitten myös yksityisenä, isä vastasi. Minä ja Kati nyökkäsimme molemmat, ja isä veti oven takaisin kiinni. Hän ei ollut enää pitkään aikaan yrittänyt saada meitä väkisin sopimaan riitojamme, mutta kumpikaan vanhemmistamme ei kestänyt meidän huutamistamme. Olin huomaamattani noussut istumaan, joten laskeuduin takaisin makuulle ja käännyin seinää kohti.
- Julia, Kati vetosi hiljaa.
- Mä en puhu sulle, kivahdin, enkä liikahtanutkaan kääntyäkseni siskoani päin. Tällaisina hetkinä minua harmitti jakaa huone siskoni kanssa. Onneksi Kati antoi minun olla rauhassa, eikä yrittänyt enää puhua minulle. Se olisi vielä puuttunut, kun muutenkin unenpäästä kiinnisaaminen tuntui mahdottomalta tehtävältä, kun mielessä pyöri miljoona asiaa, joista jokainen liittyi Tommiin ja Katiin. Yritä siinä sitten keskittyä nukkumiseen!

” Kävelin kylän päätietä. Se oli ainoa asvaltoitu tie koko kylässä, ja ainoana tienä se vei myös täältä pois, suurempiin kyliin ja kaupunkeihin. Sitä pitkin pääsi aina Helsinkiin asti. Minä kuitenkaan en ollut lähdössä pois, kunhan vain kävelin ja nautin aurinkoisesta kesäilmasta. Heilautin kättäni Matiakselle, joka astui juuri kantamuksineen ulos kaupasta. Jatkoin hyräillen matkaani kääntyessäni pääkadulta yhdelle pienellä sivukadulle, joka oli joskus vienyt ison omakotitalon pihaan, mutta talo oli palanut jo vuosia sitten. Enää paikalla ei ollut muuta kuin kivijalka, villiintynyt puutarha, kaunis enkeliveistos ja vanha kaivo. Sinne minä olin menossa nauttimaan rauhasta, sillä olin varma, että sieltä minua ei kukaan osaisi etsiä.

Saavuttuani entiselle talolle istahdin kivijalan vähiten hiiltyneeseen kohtaan ja katselin lintujen leikkiä läheisissä omenapuissa. En kuitenkaan ollut yksin, sillä kuulin hiljaista puhetta kaivolta. Astelin hiljaa lähemmäs, sillä en halunnut herättää huomiota. Kuulin naurua, josta tunnistin kaksi henkilöä ennen kuin edes näin heidät. Iloisena pulppuava nauru kuului siskolleni, ja möreämpi oli Tommin. Samalla hetkellä kun näin heidät, he huomasivat minut. He nauroivat minulle.
- Tekeekö Julia todellakin kaiken, mitä sanon? Tommi varmisti siskoltani ja virnisti samalla minulle ilkeästi.
- Joo, aivan kaiken, Kati vastasi ja silitteli pojan poskea. Minun olisi tehnyt mieli kadota paikalta, mutta tuntui kuin jalkani olisi liimattu ruohikkoiseen maankamaraan.
- Selvä, Tommi tokaisi ja kääntyi minun puoleeni. – Julia, hyppää kaivoon.
- Niin, hyppää kaivoon, Katikin sanoi. He käskivät minua hyppäämään kaivoon vuorotellen ja kohta huomasin jalkojeni vievän minua vääjäämättä kaivoa kohti.

Minä hyppäsin ja kuulin, kuinka Kati ja Tommi nauroivat ilkeästi.”

Hätkähdin hereille ja huomasin olevani hikinen. Peiton olin potkinut lattialle. Katsoin kelloa, joka näytti seitsemää ja tiesin, ettei nukkumisesta tulisi enää mitään. Katikin heräisi kohta, enkä haluaisi silloin olla enää samassa huoneessa hänen kanssaan. Mieleni oli muutenkin maassa, ilman painajaistakin, eikä se ainakaan parantanut mielialaani. Kaiken lisäksi ikkunan takaa paistava aurinko tuntui vain pilkkaavan minua. Masentuneena nostin pyyhkeeni lattialta ja hipsin hiljaa suihkuun toivoen, että edes se nostaisi mielialaani. Tietenkään niin ei käynyt, sillä vessaan mennessäni erehdyin katsomaan peiliin ja huomasin taas, miksi Katiin oli niin paljon helpompi poikien ihastua kuin minuun. Hiukseni näyttivät harakanpesältä. Olin varma, etteivät siskoni hiukset olleet koskaan yhtä pahasti sotkussa. Hän näytti aina täydelliseltä, ainakin minun silmissäni, ja ilmeisesti myös Tommin silmissä. Luultavasti hän oli ollut kuumeisena paljon paremman näköinen kuin minä krapulaisena. Löin pääni valkeaan kaakeliin napakasti. Ei sillä, että se mitään auttoi. Sain vain kipeän otsan turhautuneen oloni lisäksi.

Palatessani takaisin makuuhuoneeseen vaihtamaan vaatteita Kati oli jo herännyt. Hän oli jo vaihtanut yöpukunsa tummanruskeaan hameeseen ja punaiseen toppiin. Kävelin nopeasti kaapille etsimään sopivaa päälle pantavaa luomatta siskooni katsettakaan. Olin yhä vihainen. Juuri ja juuri ymmärsin, miksi hän oli suudellut Tommia ja käynyt treffeillä, mutta miksei hän ollut kertonut siitä minulle heti. Joskus olimme olleet niin läheisiä, että olimme jakaneet kaiken. Ilmeisesti asia ei enää ollut niin. Heittelin turhautuneena vaatteitani kaapista minne sattuu. Suurin osa niistä laskeutui sängylleni sikin sokin. En keksinyt, mitä laittaisin päälleni. Mikään vaatteeni ei kertonut, että sori vaan, mutta nyt tiedät, että olen ihastunut sinuun ja vaikka näit minut epäsiistinä, olen silti tyylikäs ja arvoisesi. Sellaista asukokonaisuutta ei vain yksinkertaisesti ollut.
- Laita nää, Kati käski ja ojensi minulle farkkushortseja ja vihreää t-paitaa. Vedin vaatteet hänen kädestään mitään sanomatta ja päätin silti varmuuden vuoksi pysyä kaukana Tommista. Kati loi minuun epätoivoisen katseen lähtiessään huoneesta. Ei voinut mitään, olin yhä vihainen, eikä minulla ollut mitään aikomusta keskustella asiasta Katin kanssa.

Lähettäjä: Tito_Man 
Päivämäärä:   25.8.11 22:55:39

voi tota Juliaa :< mä oon ollu huono lukija ku en oo taas pitkään aikaa kommentoinu mitään, mutta TÄÄ ON AIVAN PARAS tarina :D

joitain virheitä löyty tää esim.
- Joo, oon mä.
- Ääneni kuulosti hataralta omissa korvissanikin, eikä se vakuuttanut Tommiakaan.
^ton olis varmaan pitäny olla näin
- Joo, oon mä,ääneni kuulosti hataralta omissa korvissanikin, eikä se vakuuttanut Tommiakaan.

jatkoa ootan innolla jälleeen :---)

Lähettäjä: Libe 
Päivämäärä:   26.8.11 13:35:47

Onnistuin välttelemään Tommia koko päivän, tai ehkä hänkin vältteli minua, mutten tavannut häntä edes sen parin tunnin aikana, kun istuin vastaanotossa, enkä ruokasalissa. Myös Kati ymmärsi pysyä poissa silmistäni, mikä piristi mieltäni hieman. Illalla olin jo paljon iloisempi, mutten ollut vielä antanut Katille anteeksi. Siksi en myöskään lähtenyt muiden nuorten seuraksi, kun Ilari pyysi minua mukaan. Kieltävä vastaukseni ansiosta sain häneltä huolestuneen katseen, mutta onneksi hän jätti asian siihen, kun pudistelin päätäni siihen malliin, ettei minusta saisi mitään irti. Tiesin, ettei asia jäisi siihen, mutta ehkä hän onkisi tietonsa Katilta, eikä minun tarvitsisi selittää mitään. Olisin vain kuitenkin paljastanut liikaa. Siispä jouduin viettämään iltani vanhempieni kanssa. Olivathan he ihan mukavia, mutta kohtelivat minua vieläkin kuin lasta, vaikken ollut enää lapsi. Kati sai paljon enemmän vapauksia ja hänen rangaistuksen olivat aina minun rangaistuksiani lievempiä. Joka tapauksessa ilta meni television edessä, vaikken enää mielelläni sohvalla istunutkaan. Lattialla istuminen olisi kuitenkin herättänyt kysymyksiä, joihin en halunnut vastata, joten istuin suosiolla sohvalla ja yritin unohtaa kaikki tyhmät ja vielä tyhmemmät ajatukseni.

Maanantaina Katia oli helppo vältellä, sillä hän vietti koko päivän huoneessamme pakkaamassa. Valitettavasti se sai minut myös ajattelemaan sitä tosiasiaa, että hän lähtisi huomenna takaisin Yhdysvaltoihin, enkä näkisi häntä ennen kuin jouluna. Lounaan jälkeen lähdin kävelemään ja miettimään, halusinko olla siskoni kanssa riidoissa hänen lähtiessään. Kävelin hitaasti mäkeä alas pääkadulle ja jatkoin sitä eteenpäin. Kävelin ajatuksissani eteenpäin Ilarin ja Ilonan talon ohitse. Kohta olisin ohittanut kadun loputkin talot ja sen jälkeen tie halkoisi peltoja ja metsää monta kilometriä.
- Moi Julia. Minne sä oot menossa? kuulin huudahduksen takaani ja käännyin katsomaan poikaa joka seisoi Salmisten postilaatikon vieressä.
- Kuhan kävelen, vastasin.
- Jaa, mä juttelin eilen Katin kanssa ja musta tuntuu, että sun pitäisi tehä sovinto, Ilari kävi suoraan asiaan.
- Entä jos mua ei kiinnosta, miltä susta tuntuu? haastoin. Ilari kohautti olkiaan.
- Sanoin vaan mielipiteeni. Jos sä haluut olla riidoissa puoli vuotta niin sekin käy mulle, vaikken usko, että Kati haluisi samaa, poika sanoi.
- Just, tuhahdin hieman ärtyneenä.
- Mieti sitä, Ilari pyysi vielä ennen kuin lähti postit mukanaan takaisin talolle. Katsoin hetken mietteliäänä hänen peräänsä ja tein päätöksen. Vaikka Kati oli pitänyt minut asioistaan pimennossa, hän oli silti siskoni ja minun tulisi häntä ikävä, kun hän taas lähtisi.

Seuraavana aamuna jouduin hyvästelemään Katin, mutta onneksi emme olleet enää riidoissa. Halasin siskoani vielä kerran ja vaadin, että hän pitäisi yhteyttä. Kati puolestaan lupasi auttaa minua poikaongelmissa. Hän oli varma, että Tommi oli jo päässyt hänestä yli. Tai niin hän ainakin sanoi rohkaistakseen minua, mutta se auttoi. Mieleni ei enää ollut yhtä synkkä. Lopulta Katin oli noustava autoon, jotta isä veisi hänet kentälle, sillä lento ei odottaisi.

Haikeana, mutta muuten piristyneenä astelin tallille tervehtimään Dianaa. En ollut nähnyt sitä vähään aikaan ja voisin vaikka lähteä sen kanssa pienelle maastoretkelle. Tallille saapuessani ulkona ei näkynyt ketään. Avasin tallin oven ja tuttu tuoksu toivotti minut tervetulleeksi hörähdysten saattelemana. Tervehdin jokaista hevosta yksitellen.
- Sua ei ookaan täällä näkynyt, kuulin Tommin toteavan vieressäni. Hätkähdin.
- Ei saa tollai hiipii, valitin.
- Sori, Tommi vastasi.
- Ei mitään, vastasin ja käännyin silittämään Dianan turpaa. – Hei, tyttö. Sori, etten oo ehtinyt käymään.
- Mä haluisin myös pyytää anteeksi sitä juhannusta, Tommi ilmoitti. Vilkaisin häntä kurtistaen kulmiani.
- Mitä siitä? kysyin hämmentyneenä.
- Sitä, että mä pakotin sut juomaan, Tommi vastasi. Naurahdin.
- Et sä mua pakottanut, kerroin.
- Niinkö? Siskosi antoi ihan toisenlaisen kuvan, Tommi selitti. – Etkä sä ottanut mua kauheen hyvin vastaan lauantaina.
- Mä olin kipee, väitin.
- Krapulassa, Tommi oikaisi. Huokaisin.
- Mun pointti on se, että sulla ei oo mitään anteeksipyydettävää. Se ei ollut ees mun ensimmäinen krapula, kerroin jo hieman turhautuneena.
- Okei, no hyvä, Tommi hymyili kultaista hymyään. Sillä oli minuun sama vaikutus kuin aina, mutta tällä kertaa tuplasti voimakkaampana. Perhosia lenteli vatsassa ja jalkani tuntuivat hyytelöltä. Ehkä läheisyys vaikutti asiaan, tai se, että uskoin pojan päässeen yli siskostani.
- Hyvä, vastasin hymyyn.
- Lähetkö mun seuraksi vaikka maastoon? Tommi kysyi. Nyökkäsin ehkä vähän liiankin innokkaasti.
- Voin mä vaikka lähtee, vastasin.

Ratsastusretken jälkeen olin todella iloinen siitä, että olin siihen suostunut. Minun ja Tommin välit olivat yhtä luonnolliset kuin aina. Tietenkin olisin halunnut enemmän, mutta tämä kelpasi siihen asti, kunnes jotain muutakin tapahtuisi. Tommi ei puhunut mitään juhannuksesta. Toivoin, ettei hän ollut tajunnut Katin sanojen merkitystä. Palasimme tallille ja hyppäsin alas satulasta. Dianakin oli käyttäytynyt paljon paremmin, kun toinen hevonen oli ollut mukana. Talutin tammani talliin omaan karsinaansa ja riisuin siltä suitset ja satulan. Kuulin Tommin taluttaman ruunan kavioiden kopsahdukset sementtilattiaan pojan johdattaessa hevosta sen karsinaan. Saatuani satulan nostettua Dianan selästä vein sen ja suitset takaisin omille paikoilleen satulahuoneeseen. Takaisin talliin mennessä melkein törmäsin Tommiin satulahuoneen ovella. Ennen kuin tajusin, mitä tein olin jo kysynyt, jos voisin auttaa ja saanut Jalliksen suitset käteeni.
- Yhtä juttuu mä en ymmärrä, Tommi totesi nostaessaan satulaa paikoilleen.
- Mitä? kysyin.
- Sä vietit ennen paljon enemmän aikaa täällä, mutta nykyään sua ei juurikaan näy tallilla, poika vastasi ja katsoi minua tutkivasti. – Vai onko tääkin sitä juttuu, että ihmiset muuttuu?
- Sitäkin, mutta jos et oo huomannut, niin päärakennuksessa tarvitaan tällä hetkellä enemmän apua kuin täällä ja mun on tehtävä oma osani, keksin nopeasti.
- Okei, Tommi totesi, otti harjapakin mukaansa ja lähti satulahuoneesta. Katsoin mietteliäänä kiinni mennyttä ovea. Olikohan Kati sittenkään oikeassa? Toisaalta tyttö oli saanut Tommin, minä en, joten ei kai minulla ollut varaa arvostella.

Tallissa sinun ei kannata viettää aikaasi, sillä se haju tarttuu. Pojat eivät pidä tallilta haisevista tytöistä.

Kun lähdin tallilta kävelemään päärakennusta kohti, Tommi jäi vielä sinne tekemään tehtäviään. Matiaksella oli ilmeisesti vapaapäivä, kun miestä ei ollut tallilla näkynyt. Kävellessäni potkaisin paria kiveä ja katselin niiden lentoa paikasta toiseen. Olin ajatuksissani, enkä juurikaan katsonut eteeni. Se kostautui etuovella. Olin juuri kävellyt ne pari kulunutta puurappua, jotka johtivat ovelle, kun ovi yhtäkkiä aukeni ja tulija tyrkkäsi minut ruohikkoon. Kirosin häntä mielessäni, mutta ymmärsin olla sanomatta mitään, sillä asiakas on aina oikeassa. Mulkoilin kuitenkin vieraan perään, mutta hän ei vilkaissutkaan taakseen. Päällään hänellä oli tummat farkut ja musta huppari, jonka hupun hän oli vetänyt päähänsä. En ymmärtänyt hänen vaatevalintaansa näin lämpimällä ilmalla, mutta maailma oli täynnä eriskummallisia ihmisiä. En ehtinyt nousta ennen kuin vieras tuli jo takaisin raahaten matkalaukkuaan ja käveli ohitseni katsoen aivan toiseen suuntaan. Aivan kuin hän ei olisi halunnut, että näkisin hänen kasvonsa. Pakko myöntää, että vieras ruokki mielikuvitustani, mutten aikonut tällä kertaa tutkia asiaa. Luultavasti hänellä oli hyvä, aivan täysin laillinen syy käyttäytyä hyvin epäilyttävästi. Nousin varovaisesti ruohikolta ja pudistelin vaatteitani ennen kuin yritin uudestaan ovesta sisälle. Tällä kertaa onnekseni ei tapahtunut mitään, vaan pääsin turvallisesti sisälle. Isä istui vastaanotossa, sillä päivällinen olisi reilun tunnin kuluttua ja äidin piti valmistella sitä.
- Moi. Missäs sitä ollaan käyty? isäni kysyi.
- Käytiin Tommin kanssa maastossa, vastasin.
- Oliko kivaa? isä kyseli. Nyökkäsin.
- Voisit käydä kattomassa, tarviiko äiti apua, hän ehdotti sitten. Nyökkäsin toistamiseen ja kävelin ruokasalin kautta isoon keittiöön. Tietenkin äiti tarvitsi apua ja oli minusta erittäin kiitollinen. Sain aloittaa käsien pesun jälkeen leikkaamalla kurkkua ja tomaattia salaattiin.

Kannoin viimeisen salaattikulhon tarjoilupöydälle isäni avatessa ruokasalin ovea. Olimme ehtineet juuri sopivasti. Ensimmäisenä saapui se uusi kummallinen vieras, jolla oli vieläkin huppari huppuineen päällä. Hänen perässään Tommi astui saliin. En kiinnittänyt poikaan juuri huomiota, sillä vieras vei kaiken huomioni. Hän kasasi nopeasti itselleen lautasellisen ruokaan ja söi nopeasti ennen kuin lähti pois salista. Kukaan muu vieraista ei ollut vielä edes ehtinyt syömään ennen kuin hän lähti pois.
- Hei, etkö sä aio ottaa mitään? Tommi kysyi aivan vieressäni. Milloin hän oli siihenkin ehtinyt?
- Tietty, vastasin pienen tauon jälkeen ja otin tyhjän lautasen käteeni. Kasasin lautaselleni hieman salaattia, perunoita ja jauhelihakastiketta ja siirryin Tommin viereen nurkkapöytään. Sieltä pystyin katsomaan, kun vieraat valloittivat salin. Kevyt puheensorina ympärilläni teki oloni kotoisaksi.
- Huomasitko sä sen uuden tyypin? Tommi kysyi minulta hiljaa.
- Minkä uuden tyypin? kysyin tyhmänä, sillä minulla meni hetki tajuta, mitä hän tarkoitti. Tietenkin poika puhui uusimmasta vieraasta.
- No, sen hupparityypin. Siinä on jotain hämärää, Tommi vastasi. Kohautin olkiani, sillä en halunnut ottaa kantaa vieraan salaperäisyyteen.

Eikä enää mielikuvituksellisia olettamuksia vieraista.

- Väitätkö mukamas, ettei oo? Tommi kysyi haastavasti.
- Mä en väitä mitään. Se on sen oma asia, millai se käyttäytyy, vastasin ja maistoin ruokaani. Se oli hyvää niin kuin aina.
- Just, Tommi tuhahti. Olimme pitkään hiljaa, ja yritin olla huomioimatta vaivaantunutta hiljaisuutta ympärillämme. Keskityin täysin syömiseen.
- Mieti, jos se on vaikka ryöstänyt jonkun talon, ja me vaan annetaan sen piilotella täällä, Tommi sanoi rikkoen hiljaisuuden.
- Ei aina voi kaikista miettii kaikkein pahinta, vastasin. – Tohon sen käyttäytymiseen on varmasti hyvä selitys.
- Joo, ehkä se pakoilee mafiaa, Tommi keksi. Tuhahdin.
- Entä noi sit. Ne ihan selvästi suunnittelee jotain, totesin ja osoitin yhtä pientä reunapöytää, jonka ympärillä oli vaaleahiuksinen nainen ja mies, jonka vaaleanruskeissa hiuksissa oli vaaleita raitoja. Pariskunnan päät olivat melkein painuneet kiinni toisiinsa heidän keskustellessaan hiljaisella äänellä.
- Toi on ihan eri asia, Tommi väitti.
- Miten niin? Nehän voi vaikka suunnitella pankkiryöstöö tai jonkun arvovaltasen kidnappaamista, haastoin. Halusin osoittaa, ettei kaikkeen saattoi olla yksinkertainenkin selitys.
- Niin varmaan. Eihän sun kanssa voi enää puhuukaan, kun susta on tullut tommonen tylsimys, hän totesi ja nousi pöydästä. Mitä olin tehnyt väärin tällä kertaa? Poikien mielen ymmärtämisen yrittäminen oli kaikkea muuta kuin palkitsevaa. Huokaisten nousin itsekin ja siirryin keittiön puolelle. Vielä oli tiskivuoro tekemättä.

Lähettäjä: soffe 
Päivämäärä:   26.8.11 15:15:26

Tää on huippu tarina :)) JAtkoa !

Lähettäjä: Tito_Man 
Päivämäärä:   27.8.11 11:52:08

jatkoa! :--)

Lähettäjä: ninnu 
Päivämäärä:   27.8.11 19:32:57

JATKOAAAA

Lähettäjä: Libe 
Päivämäärä:   28.8.11 11:00:34

Jatkoo tulee luultavast tänäiltana tai viimeistään huomenna, kuhan pääsen koneelle.

Lähettäjä: Libe 
Päivämäärä:   28.8.11 18:14:07

Istuskelin pihakeinussa kirja sylissäni. En kuitenkaan ollut lukenut sitä enää vähään aikaan, vaan olin painanut silmäni kiinni ja nyt kävin mielessäni taistoa itseni kanssa. Yritin listata Tommista hyviä ja huonoja puolia, jotta tietäisin, mitä minun tarvitsisi tehdä. Ei se tietenkään mitään auttanut, sillä ensinnäkin Tommista ei löytynyt kuin hyviä puolia jäänsinisistä silmistä komeaan ulkonäköön ja sen kautta mukavaan luonteeseen. Poika seisoi päätöstensä takana, eikä ikinä pettäisi ystäviään. Olin itse hyvin samanlainen, jos siihen lisäsi vielä yli-intoisuuden, jota Kati kutsui myös lapsellisuudeksi. Kuitenkin vaikka kuinka asioita mietin, en päässyt minkäänlaiseen lopputulokseen. Jossain vaiheessa Tommin olisi ihastuttava minuun, jotta satu päättyisi onnellisesti minun osaltani. Valitettavasti elämä oli sadun vastakohta, sillä hyvin harva asia päättyi onnellisesti. Huokaisten avasin silmäni ja käänsin katseeni kirjaan. Minun pitäisi kohta tehdä jotain. Ehkä minun kannattaisi vain kertoa tunteistani suoraan ja päästä tästä odottavasta olotilasta, josta en juurikaan pitänyt. Aina kun luulin edistyväni, tulin takapakkia melkein heti perään. Mikään, mitä tein ei ollut tarpeeksi hyvää.
- Täällähän sä oot. Miten sä aina onnistut piiloutuun niin, että mä saan oikein tehä töitä sun löytämiseen? Ilari kysyi ja harppoi pihakeinun viereeni. Hän hyppäsi keinuun, joka päästi valittavan äänen, ja istui minua vastapäätä.
- Eikö se oo vaan hyvä? Eipä oo sullakaan tylsää, tokaisin ja laitoin kirjan kiinni. Etsisin kohdan uudestaan myöhemmin paremmalla ajalla.
- No jaa. Tulin vaan kysyyn, että jos sua haluttaisi lähtee Lätäkölle mun kanssa? Ilari kysyi suoraan. Hän meni suoraan asiaan sen enempiä kaartelematta. Miksen minä pystynyt samaan. Kiertelin ja kaartelin asiaa aina ennen kuin sain sen sanottua, jos sain silloinkaan.
- Voisinhan mä lähtee, myönnyin. Ehkä olisi hyvä, jos minullakin olisi välillä seuraa, sillä se saattaisi pitää kaikki häiritsevät ajatukset poissa mielestä. Päätin samalla, että viettäisin loppuiltapäivän ajattelematta Tommia.
- Hyvä, että ees sä suostuit tuleen, kun Ilona on jossain kaverinsa luona yökylässä ja mä oon aivan yksin, Ilari kertoi painottaen sanoja erikoisesti. En voinut muuta kuin nauraa. Todellakin, Ilarin seura oli juuri mitä tarvitsin.

Kävelimme vierekkäin polkua pitkin Lätäkölle. Aurinko paistoi lämpimästi, ja odotin innoissani, että pääsisin veteen pulikoimaan. Vesi kiilteli edessäpäin. Se näkeminen sai minut pyrähtämään juoksuun. Juoksimme Ilarin kanssa kalliolle. Heitin nopeasti tavarani yhteen kasaan vaatteideni kanssa ja hyppäsin kylmään veteen.
- Huh, tää on kylmää, huusin ääni väristen. Ilari katsoi minua kalliolla virnistellen.
- Sitten mä en taida tullakaan, hän virnisti.
- Epäreiluu, valitin. Ilari istahti kalliolle virnistellen ja käänsi päänsä aurinkoon kuin ei olisi kuullutkaan valitustani. Hymähdin ja uin pari kierrosta ennen kuin olin niin kylmissäni, että minun oli pakko nousta kalliolle lämmittelemään.
- Nytkö sä jo tuut ja kun mä olin just menossa uimaan, Ilari irvaili.
- Tosi hauskaa, mumisin ja istahdin vaatteideni viereen, enkä katsonutkaan poikaan päin. Pieni tuulen vire sai ihoni tuntumaan vieläkin kylmemmältä. Kuulin Ilari nousevan ja istuvan viereeni.
- Meni vähän liian pitkälle vai? hän kysyi. Nyökkäsin.
- No, sori, Ilari totesi ja otti käteni käsiensä väliin. – Sähän oot ihan kylmä.
- Mitä osaa sä et kuullut, kun mä sanoin ton veden olevan kylmää, tiukasin. Ilari veti minut syliinsä, enkä vastustellut, sillä hänen ihonsa tuntui mukavan lämpimältä omani ympärillä.
- Ehkä sitä kylmää, Ilari hymyili. Katsoin hänen iloisia vihreitä silmiään ja tunsin lämpeneväni nopeasti sisältäpäin. Minun teki mieli suudella poikaa. Mikä minua olisi estänyt? Huuleni lähenivät hitaasti Ilarin huulia, eikä poika ainakaan vielä vetäytynyt taaksepäin. Kun huuliemme välissä oli vain muutama sentti, mieleeni nousi hyvin elävä kuva Tommin kasvoista. Käänsin nopeasti katseeni veteen ja tunsin poskieni kuumottavan. Ilari kröhi kurkkuaan.
- Ootko sä lämmennyt jo tarpeeksi, niin voitaisiin mennä uimaan?

Loppuiltapäivä meni uidessa ja auringossa maatessa aina siihen asti, kun nälkä yllätti minut.
- Mulla on nälkä, totesin, kun vatsani murisi ensimmäisen kerran.
- Sitten sun täytyy saada jotain syötävää, Ilari päätti. Puimme nopeasti vaatteet takaisin päällemme ja lähdimme polkua pitkin kotia kohti. Ilari saattoi minut kotiovelle asti, jossa hän vielä otti kädestäni kiinni ennen kuin ehdin kadota sisälle.
- Mulla oli hauskaa. Otetaan joskus uusiksi, hän hymyili.
- Joo, sain sanottua. Hiekka rahisi ja näin Tommin tulevan tallilta päin.
- Mitä te ootte tänään tehneet? poika kysyi hyväntuulisesti ja tutkaili meitä sinisillä silmillään.
- Ei mitään ihmeellistä, vastasin hiljaa Ilarin puhuessa samaan aikaan.
- Oltiin Lätäköllä uimassa, hän vastasi. Tommi katsoi meitä ja kurtisti kulmiaan.
- Ihan kahestaanko vain? hän kysyi sitten.
- Joo, Ilona on kaverilla, Ilari vastasi.
- No, kiva juttu, Tommi totesi kasvoillaan mitäänsanomaton ilme. Hän käveli ripeästi ohitsemme sisälle. Käännyin katsomaan hänen peräänsä, enkä ymmärtänyt enää mitään. Toisaalta eihän poikia voi koskaan ymmärtää.

Hyvästelin Ilarin ajatukset pyörien Tommin oudossa käytöksessä. Astelin mietteliäänä rappuset vastaanottoon ja sieltä suoraan avoimesta ovesta ruokasaliin. Kasasin lautaselleni kunnon kasan ruokaa, sillä minulla oli kova nälkä. Istuin läheisimpänä olevaan tyhjään pöytään, sillä en jaksanut murehtia syödessänikin Tommin outoa käytöstä. Jos en olisi tiennyt paremmin, olisin väittänyt, että hän käyttäytyi kuin tyttö. Välillä tapeltiin ja välillä sovittiin, enkä jaksanut sitä juuri nyt. Sain syödä ruokani melkein kokonaan rauhassa. Kun olin syönyt jo suurimman osan lautasella olevasta ruuasta, näin silmäkulmassani Tommin nousevan nurkkapöydästä ja vievän lautasensa tiskikasaan. Seuraavaksi poika lähti astelemaan minua kohti, joten käänsin katseeni nopeasti lautaseeni. Toivoin samanaikaisesti, että hän tulisi luokseni ja että hän vain kävelisi ohitseni. Toiveeni toteutui, ja Tommi istui minua vastapäätä.
- Mitä kuuluu? hän kysyi. Säälittävä yritys avata keskustelu, jopa minä tiesin sen.
- Hyvää, vastasin kuitenkin.
- Niin minullekin, Tommi vastasi.
- Mitä te oikein teitte Ilarin kanssa? Tommi kyseli keveästi kuin olisi yhä puhunut kuulumisista.
- Uitiin, johan Ilari sen sulle sanoi, vastasin.
- Mä tiiän, että te teitte jotain muutakin, Tommi väitti. Hän kuulosti… mustasukkaiselta? Luultavasti se oli kuitenkin vain toiveajattelua. En ollut edes tehnyt Tommin kanssa mitään, minkä takia hänellä olisi ollut oikeus olla mustasukkainen.
- Ei tehty, sanoi tiukasti ja hiljensin omatuntoni joka soimasi minua ajatuksistani toista poikaa kohtaan. Minun pitäisi todellakin päästä Tommista yli ennen kuin hän vaikuttaisi kaikkiin ystävyyssuhteisiini. Nousin pöydästä ärsyyntyneenä itseeni ja vein tyhjät astiat tiskikasaan. Tommi oli jäänyt vielä istumaan pöytään. Ehkei hän uskonut sanojani, tai mistä minä tiesin. Tunsin poikaa yllättävän vähän. Hän otti kädestäni kiinni ennen kuin ehtisin kadota hänen ohitseen ovesta ulos.
- Julia… hän katsoi minua anovasti.
- Niin? kysyin.
- Mä tiiän, ettet sä usko mun teorioihin siitä yhestä miehestä, mutta kai sä haluut todistaa, että mä oon väärässä? hän kysyi.
- Niin kai, myönsin epäröiden, sillä tiesin pojan juonivan jotain.
- Hyvä, alotetaan huomenna aamiaisen jälkeen, Tommi totesi ja päästi kädestäni irti. Katsoin häntä kummastuneena.
- Aloitetaan mikä?
- Sen selvittäminen, kumpi meistä on oikeessa.

Lähettäjä: Libe 
Päivämäärä:   1.9.11 21:40:07

Tässä olisi nyt vähän pidempi pätkä, kun en oo vähään aikaan ehtinyt kirjottaa.

-------------------------

Aamulla pohdin hiuksia harjatessani, kannattiko minun sekaantua Tommin kanssa muiden asioihin. Tiesin Katin mielipiteen, mutta minulle tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun selvittelisin jonkun vieraan tekemisiä. Tosin tämä oli ensimmäinen kerta, kun vieras oli ihminen, eikä eläin, enkä tiennyt, miten Tommi edes aikoi selvittää, oliko joku rikollinen vai ei. Lisäksi saisin tehdä Tommin kanssa tiivistä yhteistyötä, toivottavasti erittäin tiivistä. Silti en ollut varma, mitä minun kannattaisi tehdä. Katin ohjeetkaan eivät kunnolla auttaneet, sillä Tommi ei ollut edes antanut minulle mahdollisuutta kieltäytyä. Huokaisten laskin harjan käsistäni ja päätin jättää hiukset tällä kertaa auki. Kuvittelin hetken, kuinka Tommin ruskettuneet sormet silittelisivät ja sekoittaisivat vapaana liehuvia hiuksiani hänen suudellessaan kiihkeästi huuliani. Hymy valaisi kasvoni ja nyökkäsin peilikuvalleni silmää iskien. Niin kuin sellaista koskaan tapahtuisi. Laitoin päälleni siistin kauluksellisen mekon, jota pidin välillä vastaanotossakin. Se oli virallinen ja tuntui sopivan tähän tilaisuuteen, johon en ollut vielä päättänyt osallistua. Asuuni tyytyväisenä köpöttelin pienissä koroissa aamiaiselle. Tekisin päätöksen vasta juuri ennen määräaikaa.

Tommi ei ollut syömässä, kun saavuin ruokasaliin. Ikkunoiden takana pilvinen taivas oli ilmiselvästi salapoliisitehtävän puolella, eikä kukaan antanut minulle tehtäviä päiväksi, vaan sain syödä rauhassa. Syötyäni vatsani täyteen palasin vastaanoton puolelle ja istuin ikkunalaudalle. Tunsin perhoset vatsassani odottaessani Tommia, sillä en ollut nähnyt pojasta vilaustakaan koko aamuna. Kattaus läheni loppuaan, eikä poikaa vieläkään näkynyt. Ehkei Tommi ollutkaan tosissaan pyytänyt minua seuraansa. Ehkä hän oli vain halunnut nähdä, kuinka helposti saisi minut toimimaan pillinsä mukaan. Näiden ajatusten täyttäessään pääni nousin ylös turhautuneena. Olin vihainen itselleni sinisilmäisyydestäni ja päätin, että Tommi voisi painua sinne missä pippuri kasvaa.
- Et kai sä joutunut kauaa odottaan? kysyi juuri ovesta sisälle astunut poika ennen kuin näki ilmeeni. – Sori.
- Enpä niin, kun olin vain kulkemassa tästä ohitse, vastasin painokkaasti.
- Hei, oikeesti. Mä oon tosi pahoillani, mutta mun piti hoitaa hepoille jotain apetta ennen kuin sain vapaata, Tommi selitti. Niinpä niin, ajattelin mielessäni. Tämä oli ollut todella tyhmä idea. Ei minun kuulunut leikkiä salapoliisia Tommin kanssa. Se oli virkavallan tehtävä.
- Mua ei kiinnosta, totesin. Se ei kuitenkaan poikaa lannistanut.
- Harmi, sillä mä lupasin jo Annelle, että me siivotaan tänään kaikki huoneet sen puolesta, hän kertoi. Katsoin häntä lamaantuneena.
- Sitten voidaan samalla vähän tutkia, hän jatkoi.
- Et oo tosissasi! Sehän on laitonta, ilmoitin, mutta sentään ymmärsin pitää ääneni hiljaisena.
- Rauhotu. Mehän tehään vaan kansalaisvelvotteemme, Tommi väitti. –Tuutko?
Huokaisten seurasin poikaa siivouskaapille, sillä tiesin, ettei hänen siivoamisestaan tulisi yksin yhtään mitään ja minä saisin kuulla haukut.

- Tuu nyt ees vähän auttaan, huudahdin turhautuneena vaihtaessani lakanaa ensimmäisen huoneen sängystä. Tommi kierteli ympäriinsä ja tutki laatikoita. Tämä menoa siivouksessa menisi koko päivä.
- Se ei oo tää, paljastin hiljaa.
- Oisit heti sanonut, Tommi totesi ja kiirehti sängyn toiselle puolelle auttamaan valkean lakanan pingottamisessa paikoilleen. Ohjeistin häntä tarkkaan, miten kaikki paikat piti siivota, sillä kun Tommi oli lupautunut siivoamaan, hän oli myös lupautunut pitämään tietyn tason siivoamisessa, muuten äiti ei olisi antanut hänen auttaa. Minun tehtäväni oli sen tason vahtiminen. Keräsimme roskat ja pesimme vessan pöntöstä hanoihin ja peiliin ennen kuin siirryimme huoneeseen numero kaksi.
- Tää on yhtä tuskaa, Tommi totesi, kun siivosimme toista vessaa.
- Itehän lupauduit, vastasin.
- Mutta en mä tajunnut, kuinka raskasta siivoominen voi olla, hän jatkoi valitustaan. Minun oli pakko myöntää itselleni, että tällä hetkellä pojan seura lähinnä ärsytti. Viisi huonetta myöhemmin saavuimme mysteerimiehen huoneeseen. Koputin huoneen oveen ja yllätyksekseni se avattiin. Miehellä ei ollut tällä kertaa huppua päässään. Hänen toffeenväriset hiuksensa olivat hieman kasvaneet mallista saaden hänet näyttämään rosoisen komealta, enkä ollut koskaan nähnyt yhtä lämpimiä harmaita silmiä. Hän sai minut hetkellisesti pois tolaltaan, enkä saanut sanaa suustani.
- Me tultaisiin siivoomaan, Tommi totesi takanani töykeästi.
- Ai, missä se mukava nainen on? Onko hän kipeänä? mies kyseli hymyillen silmillään.
- Hänellä on muita töitä, joten me siivoamme tänään, Tommi vastasi ja työntyi töykeästi miehen ohi huoneeseen. Seurasin hänen perässään huoneeseen.

Mies ei jättänyt meitä yksinään hetkeksikään, joten Tommi ei saanut mahdollisuutta tutkia kaappeja. Keskityimme täysin siivoamiseen. Lakanoita vaihtaessani sain pojalta syyttävän katseen, johon en ymmärtänyt syytä. Mies jutteli kanssamme tuttavallisesti kokoajan, enkä voinut uskoa, että hän olisi ollut mikään rikollinen. Kerroin mielipiteeni Tommille huoneesta lähtiessämme, kun olin varma, ettei mies sitä enää kuulisi.
- Ei hän rikolliselta vaikuta, sanoin.
- Älä veljeile vihollisen kanssa, Tommi tuhahti ja käveli nopeasti seuraavan huoneen ovelle. Katsoin hänen selkäänsä kummastuneena.
- En mä veljeile kenenkään kanssa, kivahdin ja otin pojan kiinni ennen kuin hän ehti kadota huoneeseen.
- Ai, et vai? Sä olit siihen aivan lääpälläsi, myönnä pois, Tommi väitti ivallisesti.
- Enkä ollut. Se on sitä paitsi aivan liian vanha mulle ja kaiken lisäksi naimisissa, vastasin.
- Niin, sähän selvität aina siviilisäädyn ensimmäiseksi, kun tapaat uuden ihmisen, Tommi syytti.
- Muistaakseni se olit sinä, joka kutsu mut tälle typerälle salapoliisiretkelle, muistutin ärtyneenä.
- Ei ilmeisesti olisi pitänyt. Mä selvitän tän jutun ihan itse, Tommi kertoi.
- Hyvä. Saat sitten siivotakin ihan itse, huusin ja ojensin imurin pojalle. Pompin portaita alas turhautuneena ja toivoin, että Tommi älyäisi lähteä perääni, mutta mitään ei kuulunut. Kaikki pojat voisivat minun puolestani vaikka kadota maan päältä Tommi ensimmäisten joukossa.

Vaikka olin päättänyt antaa Tommin tehdä juuri niin kuin poika lystäsi, löysin itseni häntä seuraamasta vielä samana päivän iltana. Enhän minä voinut antaa hänen tehdä mitään laitonta tai muutenkaan kiusata vieraita, jotka toivat rahaa taloon. Asia ei mitenkään liittynyt huonoon omatuntooni, jota olin tuntenut aamun riidasta asti. Joka tapauksessa seurasin hiippailevaa poikaa toiseen kerrokseen ja katselin piilostani, kun hän meni numero 16 oven eteen. Tommi kaivoi taskustaan avaimen, eikä minkä tahansa avaimen, vaan yleisavaimen, joka hänen oli varmasti pitänyt palauttaa jo aikoja sitten. En voinut hänen vain antaa mennä sisälle.
- Mitä sä oikeen oot tekemässä? kysyin ja paljastin piilopaikkani.
- Miltä näyttää? Sitä mikä jäi aamulla saavuttamatta. Etsin todisteita, Tommi vastasi.
- Et kai sä tosissasi usko, että se mies on joku rikollinen? kysyin epäuskoisena.
- Jotain hämäperästä siinä on, Tommi väitti ja käänsi avainta. Lukko loksahti auki, ja poika avasi oven varovaisesti.
- Entä jos sä jäät kiinni? kysyin nyt jo hieman epätoivoisena. En halunnut, että poika joutuisi vaikeuksiin tyhmyyksissään.
- Siksi mulla on sut, Tommi virnisti. – Sä saat vahtii tässä ja tuut sitten ilmottamaan, kun se tulee.
Tommi ei odottanut vastaustani, vaan katosi nopeasti sisälle huoneeseen. Huokaisin. En pitänyt siitäkään, että poika oli onnistunut sotkemaan minut jo toistamiseen tyhmiin ideoihinsa. Minun oli kuitenkin pakko myöntää, että pidin jännityksestä, joka kupli vatsassani saaden adrenaliinin virtaamaan.

Seisoin käytävällä kiltisti vahdissa hetken, kunnes uteliaisuuteni voitti kaikki mahdolliset pelot. Olinhan jo rikostoveri, joten voisin kai käydä katsomassa, mitä Tommi oli löytänyt. Avasin oven hiljaa ja hipsin sisälle. Tommi ei ollut sytyttänyt valoja, joten huoneessa oli melko hämärää, vaikka ikkuna täyttikin vastakkaisen seinän melkein kokonaan. Verhot vain oli vedetty sen eteen, eikä Tommi ollut uskaltanut niitäkään liikuttaa. Näin Tommin tutkimassa yöpöydän laatikoita keskittyneesti.
- Ootko löytänyt mitään? utelin. Tommi hätkähti ja katsoi minua ärtyneesti.
- Eikö sun pitänyt oottaa käytävällä? hän huomautti. Kohautin olkiani.
- Mä oon jo sun rikoskumppanisi, joten kai mäkin saan vähän kattoo, totesin.
- Ja kuka vahtii käytävässä? Tommi kysyi.
- Ei siellä ollut ketään, ja miksi se palaisi jo nyt? vastasin. Juuri kun olin saanut sanottua viimeisen sanani, avain kolahti lukkoon. Katsoin Tommi kauhistuneesti. Olin aivan varma, että jäisimme kiinni ja joutuisimme vankilaan. Poika sulki yöpöydän laatikot nopeasti, otti kädestäni kiinni ja lähti vetämään kohti vaatekaappia.
- Tuu, tänne, hän kuiskasi. Hän työnsi minut ensin kaappiin ja tuli sitten itse perässä sulkien oven varovasti takanaan. Olimme piilossa, eikä hetkeäkään liian aikaisin. Sydämeni laukkasi huimaa tahtia rinnassani kuullessani askelia huoneesta. Välissä oli vain yksi vaneriovi. Pian mies avaisi oven ja me olisimme pahassa pulassa. Tunsin itseni pieneksi hiireksi, joka oli jäänyt loukkuun. Hengitin pinnallisesti. Tunsin Tommin liikahtavan hiukan ja painavan kätensä ympärilleni.
- Rauhotu, tai me jäädään kiinni, hän kuiskasi korvaani. Yritin rauhoittua. Tommin sylissä se oli paljon helpompaa.

Lopulta askeleet loittonivat ja ovi kolahti kiinni. Huokaisin helpotuksesta ja rentouduin. Tommi työnsi kaapin oven auki, muttei siirtynyt kauemmas minusta. Kaappiin tulevassa valokeilassa pystyin näkemään pojan kasvot, jotka olivat hyvin lähellä. Hämärässä Tommin silmät näyttivät syvemmiltä ja arvoituksellisilta. Pidin katseeni Tommin silmissä pojan vetäessä minua vielä hieman lähemmäs itseään. Hänen silmänsä lähenivät minua ja lämpimät huulet painautuivat varovasti omiani vasten. Kiersin käteni pojan niskaan ja painoin silmäni kiinni. Ensisuudelmani ja juuri oikean pojan kanssa! Lämmin tunne levisi alas jalkoihini asti. Tommi vetäytyi suudelmasta hitaasti ja silitti poskeani vasemmalla kädellään.
- Kati… hän aloitti. Peräännyin ja selkäni kolahti seinää vasten.
- Mä en oo Kati, kivahdin ja työnsin Tommin pois tieltäni juostessani pois huoneesta ja käytävää pitkin portaisiin.
- Julia, oota! Tommi huusi perääni, mutten välittänyt, vaan jatkoin juoksemista. Juoksin mysteerimiehen ohitse portaisiin, jotka hypin alas kaksi, kolme kerrallaan. Pysähdyin vasta huoneessani. Löin oven kiinni ja kaaduin sängylleni. Kyyneleet, joita en ollut edes huomannut vuodattavani kastelivat tyynyliinan kangasta. Tommi ei ollut vieläkään päässyt Katista yli. Hieman rauhoituttuani siirryin vessaan ja harjasin hiuksiani rankoin ottein. Katselin peilistä heijastuvaa kuvajaistani. Olin säälittävän näköinen. Meikit olivat valuneet, enkä muutenkaan näyttänyt ollenkaan itseltäni. En ollut näyttänyt itseltäni pitkään aikaan. Katsoin itseäni tarkemmin ja huomasin yhdennäköisyyden. Näytin isosiskoltani. Ei ollut ihme, ettei Tommi päässyt Katista yli, kun minä olin kokoajan muistuttamassa häntä tytöstä. Enää en tekisi niin, päätin. Heittäisin Katin ohjeet romukoppaan ja unohtaisin Tommin. Jos hän ei pitäisi minusta minuna, hän ei olisi tunteideni arvoinen.

Lähettäjä: jaguar 
Päivämäärä:   1.9.11 22:42:17

oih jatkoa!

Lähettäjä: soffe 
Päivämäärä:   2.9.11 15:16:16

jatkoa :)) Julian ja Ilarin välille jotai nii Tommi tulee mustasukkaseks ;)

Lähettäjä: soffe 
Päivämäärä:   4.9.11 00:36:10

uup

Lähettäjä: Libe 
Päivämäärä:   4.9.11 11:46:10

Herätessäni katsoin ensimmäiseksi kännykkääni. Katilta oli tullut viesti, niin kuin olin toivonutkin. Olin edellisenä iltana lähettänyt hänelle viestin, jossa olin todennut, ettei Tommi ollutkaan niin kiva kuin olin luullut, hieman rajummin sanakääntein, ja nyt Katilta oli tullut vastaus, jonka toivoin edes vähän lohduttavan murtunutta mieltäni. Kati kirjoitti: ”Hyvä, että säkin huomasit.” Se sai oloni tuntumaan vieläkin pahemmalta, eikä lohduttanut yhtään, mutta ehkä hän oli oikeassa. Silti minun teki mieleni heittää kännykkä seinään, ihan vain purkaakseni pahaa oloani, mutten kuitenkaan tehnyt sitä, sillä isä oli sanonut, ettei ostaisi minulle uutta kännykkää vähään aikaan. Hän ei kuulemma ollut tehty rahasta, mitä en yhtään ihmetellyt. Joka tapauksessa tarvitsin käyttööni ehjän kännykän, sillä rikkinäisestä ei ollut mitään hyötyä. Nousin sängystä ja siirryin vaatekaapille. Tiesin, että jossain sen kätköissä olivat vanhat tallivaatteeni. Ne täytyisi vain löytää.

Revin vaatteita kaapista ja heitin ne Katin sängylle. Sen päälle alkoi muodostua kunnon kasa. Saadessani kaapin tyhjäksi olin tyytyväinen. Olin saanut lajiteltua kaikki vaatteeni Katin tyylisiin ja omatyylisiini. Valitettavasti kasa Katin sängyn päällä oli paljon suurempi kuin se, joka oli omalla sängylläni. Siinä olivat ne harvat vaatteet, jotka olin onnistunut piilottamaan Katin tuhoavalta voimalta. Ne olivat minulle kaikkein rakkaimpia. Omassa kasassani oli kahdet collegehousut, yhdet shortsit ja tietenkin ratsastushousut ja muutama t-paita ja tumma huppari. Laitoin ne takaisin kaappiin, joka näytti nyt tyhjältä. Kati sai myös ne harvat matalakorkoiset kengät, jotka omistin. Kaapin suursiivoukseen jälkeen olin puhdistautunut Katista, Tommista, kaikesta. Minusta tuntui, että pystyisin aloittamaan puhtaalta pöydältä. Hyppelin hyräillen vessaan hakemaan kahta ponnaria, jotta saisin laitettua hiukseni palmikoille.

Katsoin itseäni tyytyväisenä vessan peilistä. Näytin taas itseltäni, Julialta. Ruskeat, paksut hiukseni olivat kahdella palmikolla, eikä kasvoissani ollut yhtään meikkiä. Silmänikin tuikkivat niin kuin aina ennenkin. Olin innoissani itseni löytämisestä ja tulevasta päivästä. Itsevarmana lähdin aamiaiselle. Päätin kysyä heti isältä, jos voisin tänään olla koko päivän tallilla. Liian pitkään olin keskittynyt vain yhteen hevoseen ja siihenkin aivan liian harvoin. Näitä asioita mietin kävellessäni ruokasaliin. Huomasin heti isän istuvan yhdessä pyöreässä pöydässä äitini kanssa, joten suuntasin kulkuni heitä kohti. Tunsin äitini arvioivan katseen pyyhkäisevän ylitseni päästessäni lähemmäs, mutta kasvoille nousi nopeasti hymy, jonka tiesin toivottavan vanhan minäni tervetulleeksi.
- Mä haluisin olla tänään tallilla, töksäytin heti, kun olin kuuloetäisyydellä.
- Huomenta vaan sullekin, isä hymähti.
- Huomenta, vastasin tajutessani erheeni. Vanhempani ottivat pyyntöni aina paremmin vastaan silloin, kun muistin olla heille kohtelias, mikä oli hyvin harvoin.
- Eiköhän se käy. Matias voisi vaikka vihdoin pitää lupauksensa ja korjata ladon katon, isä myöntyi. Hymyilin tyytyväisenä vielä hakiessani aamiaista. Aamupalan aikana juttelin pirteästi vanhempieni kanssa, sillä vieraissa ei ollut yhtään ikäistäni, eikä Tommi ollut vielä saapunut, ei sillä, että olisin halunnut jutella hänen kanssaan yhtään mistään. Vietyäni tyhjät astiat pois suuntasin talille.

Talli tuntui hieman tyhjältä sinne mennessäni, sillä kaikki hevoset oli viety ulos tarhaan temmeltämään. Päätin siivota karsinat, koska se oli seuraava tehtävä, joka kuului tehdä joka päivä. En muistanutkaan, kuinka raskasta ja likaista hommaa karsinoiden siivoaminen olikaan, mutten valittanut. Hevosilla oli aina ollut minuun rauhoittava vaikutus, joka kesti kaikki tallihommat, olivat ne kuinka kamalia tahansa. Siirtyessäni toiseen karsinaan, jonka ovessa luki kohokirjaimin Helmitär, pyyhin jo hikeä otsaltani. Oloni oli kaikkea muuta kuin hehkeä. Tallin ovi aukeni ja kolahti kovaa kiinni. Käännähdin sen suuntaan ja näin pojan, jota en välttämättä olisi halunnut vielä nähdä. Toisaalta oli vain erittäin pieni todennäköisyys, etten törmäisi Tommiin tallissa, jossa hän kuitenkin työskenteli päivittäin. Tommi näytti yllättyneeltä minut nähdessään. Käytin sitä hyväkseni paetessani Helmittären karsinaan.
- Julia, siitä eilisestä, Tommi aloitti epäröiden. Hän oli päässyt yli yllätyksestä ja kävellyt karsinan avoimelle ovelle kottikärryjen viereen.
- Mä haluun selittää, hän jatkoi, kun en reagoinut hänen sanoihinsa mitenkään.
- Sulla ei oo mitään selitettävää. Me suudeltiin piste, totesin ja yritin pitää äänen sellaisena, kuin koko asia olisi ollut pikkujuttu.
- Ja mä sanoin sua Katiksi, Tommi lisäsi.
- Ei ollut ensimmäinen eikä viimeinen kerta, kun joku sanoo mua Katiksi, kerroin tasaisella äänellä.
- Sä et voi väittää, että se oli pikkujuttu, Tommi väitti.
- Mä voin väittää ihan, mitä mä haluun. Vaikka mä en erityisesti pidäkään siitä, että mua sanotaan Katiksi, se on aika tavallista, il moitin.
- Sitä ei ainakaan sun reaktiostasi voinut päätellä, Tommi huudahti.
- Mä ylireagoin. Sori, selitin ja onnistuin näyttämään katuvalta.
- Ei mitään, Tommi vastasi vaisusti ja käveli pois ovelta. Huokaisin ja pysähdyin hetkeksi. Pyyhkäisin ärtyneesti kyyneleet silmistäni ennen kuin jatkoin lannan luontia ja yritin unohtaa Tommin kokonaan. Äskeinen keskustelu tuntui vain ylitsepääsemättömältä unohtaa. Pojassa oli ollut jotain erikoista, jotain, mikä vaivasi minua enemmän kuin halusin myöntää.

Työskentelimme Tommin kanssa hiljaisina ja saimme karsinat siivottua melko nopeasti. Olihan meitä kuitenkin kaksi työntekijää. Viimeisen karsinan siivosimme yhdessä. Minä aloitin sitä ensin yksin, mutta Tommi änkesi sinne hetkeä myöhemmin saatuaan muut karsinat siivottua. Mulkoilin pojan selkää ärtyneesti, mutten aikonut valittaa. Olimme ennenkin siivonneet karsinoita yhdessä, joten miksi tämä olisi ollut erilaista. No, suudelman takia tietenkin. Karsinassa ei vain tuntunut olevan tarpeeksi tilaa, jotta väliimme olisi jäänyt ilmaa. Se oli ahdistavaa ja kun siihen yhdisti vaivaantuneen hiljaisuuden ja pienet hipaisut toisen paljasta ihoa, olin erittäin iloinen todetessani, että kaikki lannat olivat isona kasana kottikärryissä.
- Mä vien nää, ilmoitin ja lähdin työntämään täysiä kottikärryjä kohti tallin ovea.
- Mä tuun mukaan, Tommi totesi ja harppoi vierelleni.
- Tää onnistuu kyllä yksinkin, tuhahdin.
- En mä sitä epäilekään, Tommi vastasi hymyillen. Huomasin, että hänen hymynsä oli valovoimaisempi kuin aiemmin. Tunsin suurta halua suudella Tommin pehmeitä hennon punaisia huulia. Tiesin kuitenkin, ettei se ollut hyväksi kummallekaan meistä. En enää elänyt samassa pilvilinnassa kuin aiemmin. Kaikki tarinat eivät valitettavasti päättyneet onnellisesti. Ehkä tämä oli yksi niistä. Tommilla oli ilmeisen syviä tunteita siskoani kohtaan. Siitä ei päässyt yli eikä ympäri, joten minun ei olisi kannattanut haikailla pojan perään. Päätin tehdä illalla jotain, mikä auttaisi minua unohtamaan Tommin. Petra tietäisi varmasti jotkut hyvät bileet.

Lähettäjä: jahhaa 
Päivämäärä:   8.9.11 18:37:31

uppp :)

Lähettäjä: Libe 
Päivämäärä:   9.9.11 20:26:49

Ylimeikattuna, hiukset kiharrettuna ja päälläni musta kimalteinen bilemekko, seisoin vaalean omakotitalon edessä ja soitin ovikelloa. Sisältä kuului jo musiikin jumputusta, josta tiesin, että bileet olivat jo hyvässä vauhdissa. Ovi aukeni ja musiikki voimistui niin paljon, että pystyin melkein erottamaan kappaleen sanat, mutta vain melkein, sillä talo oli täynnä äänekkäitä nuoria.
- Moi! Petra huikkasi ja avasi ovea sen verran lisää, että pääsin sisälle. Tytöstä näki, että hän oli jo juonut jonkin verran.
- Moi, vastasin vaisummin ja halasin kaveriani. Petra ohjasi minut keittiöön ja ojensi minulle muovipussin.
- Tossa on noita sidukoita, joita sä pyysit ja tuosta saa ottaa boolii niin paljon kuin haluaa, Petra kertoi ja kaatoi boolia itselleen isoon muovimukiin.
- Kiitti. Mä maksan nää sulle sitten takasin, vastasin. Petra heilautti kättään.
- Ei sillä niin välii. Peter maksoi ne, enkä usko, että se muistaa niitä perii keltään, hän kertoi hymyillen. Peter oli Petran 18-vuotias isoveli, joka oli ilmeisesti hoitanut tarjoilun bileisiin. Ehdin kaataa itselleni lasillisen boolia ennen kuin Petra veti minut mukanaan yläkertaan, josta löytyivät kaikki muutkin koulun pissikset, Lydia, Anna ja Kristiina. Ei aivan sellaista seuraa, jota pystyisin kestämään selvin päin, joten istuessani mustalle nahkasohvalle Petran viereen, join melkein puolet boolistani yhdellä kertaa. Toisaalta siksihän minä olin tänne tullut, juomaan ja unohtamaan.

Me istuimme pitkään yläkerran sohvalla ja juttelimme lähinnä pojista. Aihe, jota olisin halunnut välttää, mutta tässä porukassa se oli mahdotonta. Tyhjä boolimuki lojui unohtuneena lattialla seuranaan kaksi tölkkiä siideriä. Kolmaskin siideritölkin pohja tuli näkyviin hälyttävän nopeasti ja kohta huomasin nauravani tyhmänkuuloisesti, jollekin Petran sanomalle. Se oli jotenkin liittynyt juuri ylös tulleeseen pariin, mutten ollut kuunnellut tarpeeksi tarkasti, jotta olisin muistanut sitä enää hetkeä myöhemmin.
- Okei, nyt on aika lähtee kattoon tarjontaa, Lydia päätti heilauttaen hunajanvärisiä hiuksiaan. Me muut lähdimme mukaan kiertämään alakertaa. Nousin sohvalta ja huomasin, että päässäni heitti paljon pahemmin kuin olin luullut aiemmin. Sekö minua nauratti, eikä aikaakaan kun me kaikki nauroimme taas.
- Julia, en tiiä, oonko sanonut tätä, mutta sä oot ihan ok tyyppi, Kristiina huusi korvaani.
- Niin, kännissä, vastasin ja nauroimme taas hetken. Kun nauru loppui pääsimme vihdoin siirtymään portaiden kautta alakertaan. Avatessani seuraavan tölkin huomasin kassini tuntuvan tyhjältä.
- Viimeistä viedään, huikkasin itsekseni ja hörppäsin tölkistä kunnolla.

Olohuoneessa oli aivan älyttömästi ihmisiä tanssimassa. Minusta tuntui, että vielä jossain vaiheessa iltaa talo ratkeaisi liitoksistaan, mutta tietenkään niin ei voisi tapahtua. Näitä ajatellessani olin jäänyt hieman jälkeen muista tytöistä, mutta ennen kuin ehdin ottaa heitä kiinni, tunsin jonkun tarttuvan käsivarresta kiinni niin, etten päässyt mihinkään.
- Hei, huudahdin, enkä edes yrittänyt peittää ärtymystä äänestäni.
- Julia, mitä sä teet täällä? Tommi kysyi yllättyneenä. Ärsyynnyin entistä enemmän. Mikä oikeus pojalla oli tulla pilaamaan minun Tommi-vapaa iltani?
- Miten niin? Mitä mä teen? Mitä SÄ täällä teet? kivahdin.
- Mä tulin Ilarin ja Ilonan seuraksi, Tommi vastasi ja katsoi minua tarkkaan.
- Etköhän sä oo jo juonu ihan tarpeeksi, hän totesi ja yritti ottaa tölkkiä kädestäni.
- Et sä valittanut sillon juhannuksenakaan, väitin ja pidin tölkin kaukana pojasta. Tommi aukaisi suunsa sanoakseen jotain, muttei ehtinyt sanoa sanaakaan ennen kuin Peter jo keskeytti.
- Onko täällä joku ongelma? hän kysyi ja piti rauhoittavasti kättään olkapäälläni ja tiesin hänen mulkoilevan Tommia.
- Ei niin mikään, Tommi vastasi ja päästi irti kädestäni. Hän liukeni nopeasti ihmismassaan, joka tanssi joka puolella ympärilläni. Peter käänsi minut ympäri ja katsoi minua huolestuneesti tummansinisillä silmillään.
- Ootko sä kunnossa? hän kysyi.
- Joo, oon mä. Kiitti, hymyilin.
- Hyvä, Peter vastasi, muttei vieläkään päästänyt minusta irti.
- Mun pitää mennä ettiin Petra ja muut, totesin.
- Okei, mutta muista, että jos se tyyppi vielä yrittää jotain, niin ilmotathan mulle, okei? Peter vielä varmisti. Nyökkäsin ja poika päästi minusta irti.
- Näkyillään, hän huikkasi ennen katoamistaan ihmisvilinään. Käännyin katsomaan, minne tytöt olivat menneet ja arvelin, että ehkä he olisivat keittiössä. Minä ainakin tarvitsisin jotain vahvempaa juotavaa.

Löysin tytöt keittiöstä täyttämässä mukejaan. Otin itsellekin mukillisen boolia ja jätin puolityhjän siideritölkin pöydälle.
- Joko te ootte löytäneet pojat ittellenne? kysyin tytöiltä, jotka eivät olleet edes huomanneet katoamistani.
- Ei ihan vielä, tai Anna katosi jo jonkun Peterin kaverin kanssa. Piti ensin tulla hakemaan vähän lisää juotavaa, Petra kertoi. Siirryimme olohuoneen puolelle ja onnekseni en nähnyt Tommia enää. Valitettavasti onni oli ennen aikainen.
- Oi, kattokaa tota poikaa. Se on ihan sairaan upeennäkönen, Lydia huudahti ja osoitti, ketäpä muutakaan kuin Tommia.
- Toi on mun, hän sanoi ja lähti etenemään itsevarmasti huoneen poikki. Hän pääsi ongelmitta Tommin luo ja sanoi pojalle jotain. Näin huoneen toiselle puolelle asti Tommin tyttöön luoman hymyn ja tunsin mustasukkaisuuden pistoksen. Tietenkin pojan piti unohtaa Kati juuri nyt. Käänsin pääni Lydian tarrautuessa poikaan kiinni heidän mennessä tanssimaan. Vaikka juhlamieleni oli kadonnut, päätin, etten antaisi Tommin tehdä tätä minulle. Näyttäisin kaikille, ettei Tommi kiinnostanut minua pätkääkään. Minäkin nimittäin osaisin pitää hauskaa.

Tytöt katosivat yksitellen kuka minkäkin pojan perään ja lopulta jäin yksikseni nojaamaan ovenkarmiin keittiön ja olohuoneen väliin. Paras mahdollinen oleskelupaikka se ei ollut, sillä porukkaa käveli ohitseni kokoajan, mutta siitä näki lähes tulkoon kaikki bilettäjät, ainakin jossain vaiheessa iltaa. Olin bileiden keskellä, mutta tunsin oloni ulkopuoliseksi. Syytin siitä Tommia ja mahdollista laskuhumalaa, jonka pidin varmuuden vuoksi poissa täyttämällä mukiani aina sen tyhjetessä. Yhtäkkiä huomasin punaiset hiukset väkijoukossa ja mielialani nousi parilla pykälällä. Tommi oli sanonut tulleensa kaksosten kanssa, muistin humalan sumentavien aivojen läpi. Ilari osaisi varmasti piristää minua. Taiteilin itseni ihmisten välistä ja oli hyvä, etten kaatunut. Olin ehkä kuitenkin juonut sen verran, että tasapaino enää toiminut kunnolla. Näin Ilarin astelevan portaita yläkertaan, joten yritin kiristää vauhtiani ja pääsinkin portaisiin ilman sen suurempia kaatumisia, mitä nyt juomani oli kadonnut jonnekin. Ilari katosi portaiden päässä vasemman puoleisen oven taakse. Hämärästi muistelin sen olevan vessa, joten en yrittänyt ryskyttää sitä auki. Tai ehkä yritinkin.
- Ei voi olla noin kauhee kiire, Ilari totesi ärtyneesti astuessaan ulos vessasta.
- Moi, hymyilin pojalle aurinkoisesti ja ripustauduin hänen kaulaansa.
- No, moi Julia. Tiiätkö, että oot ihan kännissä? hän naurahti. Nyökyttelin päätäni rivakasti ja virnistelin typerästi.
- Mennäänkö tohon sohvalle, poika ehdotti, kun olimme saaneet muutamat mulkaisut käytävän tukkimisesta. Nyökkäsin ja astelin hieman haparoivin askelin sohvalle vetäen Ilaria perässäni. Musta nahka tuntui mukavan viileältä muuten niin lämpimässä talossa. Huokaisin tyytyväisenä ja painoin hetkeksi silmäni kiinni. Sohva notkahti Ilarin istuessa viereeni ja käänsin katseeni poikaan, joka katseli minua hymyillen. Painauduin hänen syliinsä, jossa tunsin oloni turvalliseksi niin kuin aina. En puhunut mitään, sillä kävin mielessäni tahtojen taistoa. Lopulta sain painettua Tommin kokonaan taka-alalle ja keskityin kokonaan Ilarin vihreisiin silmiin. Tiesin, mitä halusin tehdä ja painoin rohkeasti huuleni pojan huulille. Ilari vastasi suudelmaani halukkaasti, mikä sai minut painautumaan poikaa vasten. Hetkiseksi avasin silmäni ja näin Tommin vessan ovella, ja olin tyytyväinen. Nyt Tommikin tajuaisi, ettei merkinnyt minulle mitään.

Lähettäjä: pinssi 
Päivämäärä:   9.9.11 20:57:43

Oivoi kun en keksi mitään järkevää kommentoitavaa.. Koukuttavaa tekstiä, jatkoa odotellessa!

Lähettäjä: Libe 
Päivämäärä:   10.9.11 21:59:58

Sunnuntaiaamu toi tullessaan krapulan ja katumuksen. Muistini toimi harvinaisen hyvin, joten en saanut unohtamisen tuomaa rauhaa, vaan jouduin elämään koko illan uudestaan ja uudestaan. Astelin Petran huoneesta alakertaan ja toivoin, että keittiöstä löytyisi jotain syötävää, ja ehkä särkylääkettä päänsärkyyn, joka vain paheni kerratessani mielessäni edellisillan tapahtumia. Olin suudellut Ilaria. Se ei ollut parhaimpia päähänpistojani, varsinkaan kun syyt olivat, mitä olivat. Olin käyttänyt hyvää ystävääni kostaakseni toiselle ystävälleni ja todennäköisesti Ilari oli saanut asioista täysin väärän kuvan. Pidin yhä Tommista, mutta eilisillan jälkeen poika luultavasti pysyisi kaukana minusta, enkä voinut häntä syyttää. Joskus minusta tuntui, että olisin itsekin mielelläni pysynyt kaukana, jos se vain olisi ollut mahdollista. Toisaalta mitään ei olisi tapahtunut, jos Tommi ei olisi käyttänyt minua hyväkseen. Tuskin poikaa edes vaivasi minun ja Ilarin jakama suudelma. Minun kannattaisi todellakin edes joskus ajatella päähänpistoni loppuun asti.

Keittiö oli täynnä krapulaisia nuoria, jotka olivat nukkuneet aivan liian vähän, vaikka kello näyttikin jo puolta päivää. Kaivoin jääkaapista tuoremehua ja otin pöydällä olevasta lasikulhosta mandariinin. Sitrushedelmän raikas maku virkisti mieltäni ja vei krapulalta pahimman terän. Tietenkin päänsärky jäi, mutta oloni oli silti paljon parempi kuin juhannuksena. Istahdin pöytätasolle, sillä kaikki tuolit oli jo viety, ja söin toisenkin mandariinin. Keittiössä hiljaa juttelevista nuorista tunnistin vain Lydian, joka istui nurkassa pienellä jakkaralla. En ollut ensin tunnistaa häntä ollenkaan, sillä hän ei näyttänyt ollenkaan huolitellulta itseltään hiukset sekaisin ja meikit levinneinä. Sillä hetkellä minäkin näytin häntä hehkeämmältä. Kuulin yksinäiset askeleet portaissa ja tiesin seuraavan nuoren selvinneen yöstä keittiöön asti. Käänsin katseeni keittiön ovelle ja näin Ilonan. Tyttö oli kiinnittänyt punaiset hiuksensa ponnarille ja näytti muutenkin paljon pirteämmältä kuin me muut keittiössä olijat. Hän näytti siltä kuin olisi ollut jo valmis lähtemään kotiin päin. Hän jäi nojaamaan oven karmiin odottamaan ja samalla tajusin, että Ilona ei ollut tullut yksin, vaan Ilarin ja Tommin kanssa. Hän odotti varmasti poikia. Minulle tuli kiire lähteä keittiöstä ennen kuin joutuisin kohtaamaan Ilarin. Huikkasin Ilonalle hyvät huomenet vipeltäessäni hänen ohitseen ja kävelin nopeasti olohuoneen läpi portaisiin. Valitettavasti hyvä tuurini loppui siihen. Portaiden yläpäässä näin molemmat pojat, joista pellavapää tuntui huojuvan hieman, aivan kuin olisi ollut yhä humalassa. Siirryin kävelemään hitaasti portaiden toista reunaa ja toivoin, että kohtaaminen sujuisi kivuttomasti. Juuri kun olin ohittamassa Tommia, joka käveli ensimmäisenä, hän horjahti minua kohti ja huomasin olevani puristuksissa pojan ja kaiteen välissä.
- Julia, Tommi totesi ja katseli minua sameilla silmillään. Muuta hän ei ehtinyt sanoa ennen kuin Ilari veti hänet mukaansa.
- Tommi, me mennään nyt, kuulin hänen sanovan, kun jatkoin jo matkaani yläkertaan. Ilari ei ollut sanonut minulle mitään, onneksi. Tommissa taisi olla tarpeeksi kaitsemista. Päädyin takaisin yläkertaan Petran huoneeseen. Etsin kassiani vaihtaakseni vaatteet, mutta muistin sen olevan yhä skootterissani, joten jouduin palaamaan alas.

Avasin tumman ulko-oven ja yllätyin nähdessäni Tommin sen takana nojaamassa toiseen kuistin rapatuista pylväistä. Hän näytti siltä kuin olisi odottanut jotain.
- Julia, kuule, poika aloitti heti minut nähdessään. Hän katsoi minua anovasti.
- Niin? kohotin kulmiani. En enää oikein tiennyt, miten minun olisi pitänyt Tommiin suhtautua, joten valitsin neutraalin tavan.
- Viittisitkö heittää mut kotiin, kun tuli vähän riitaa Ilarin kanssa, Tommi pyysi.
- Mistä te riitelitte? utelin heti.
- Ei mistään, Tommi vastasi vältellen katsettani. – No, viititkö?
- Okei, myönnyin – Mutta mä en oo lähössä ihan vielä.
- Mulla ei oo mitään muuta kun aikaa, Tommi totesi ja virnisti pienesti. Virnistys ei kuitenkaan ulottunut pojan silmiin asti, enkä voinut olla miettimättä, mistä pojat olivat oikein riidelleet.

Palasin pihalle vasta, kun olin valmis lähtemään ja siellä Tommi yhä odotti nojaten samaan pylvääseen kuin aiemmin. Hän seurasi minua skootterilleni ja seisoi vieressäni, kun laitoin kassia penkin alle. Minulla ei ollut kuin yksi kypärä, eikä Tommi halunnut ottaa sitä, joten olin hieman huolissani pojan terveydestä. Pääsimme kuitenkin kotiin ehjin nahoin. Vein skootterin vajaan tilan auton viereen ja kävin heittämässä kassini sängylleni ennen kuin palasin takaisin ulko-ovelle tarkoituksenani lähteä käymään tallilla. Valitettavasti se ei onnistunut, sillä äiti oli minua vastassa jo kotiovella.
- Viittisitkö istua vastaanotossa sen aikaa, kun tarkistan, mitä kaikkea pitää huomenna ostaa tukusta, hän pyysi, enkä voinut olla suostumatta tietäessäni, millaisen palveluksen äidilleni tekisin.
- Kai mä voin, vastasin ja astelin tiskin taakse ulko-oven sijaan. Istahdin tuoliin ja huokaisin. En olisi millään halunnut olla paikoillani, mutten voinut asialle mitään. Olin jo tarpeeksi vanha laittamaan tilan edun omien halujeni edelle ja saisinhan minä istumisesta palkkaa.

Aika tuntui kuluvan tiskin takana tavallistakin hitaammin, sillä iltapäivä oli rauhallinen. Vain pari asiakasta kulki tiskin ohi, mutta hekin tyytyivät tervehdykseen. Pari tuntia jouduin siinä istumaan, minkä jälkeen olin enemmän kuin valmis etsimään itselleni juttuseuraa. Niinpä palasin huoneeseeni ja kaivoin kännykän kassistani. Näppäilin numeron ulkomuistista, vaikka se löytyi puhelimeen tallennettunakin. Käytin sitä kuitenkin niin usein, että se oli syöpynyt muistiini. Valitettavasti tänä kesänä en ollut paljoa jutellut Pauliinan kanssa, sillä Tommin liehittely oli vienyt kaiken aikani ja energiani. Tuntui melkein vapauttavalta tietää, ettei minulla ollut poikaan enää mitään mahdollisuuksia, vaan saatoin keskittyä muihin asioihin. Pauliina vastasi puhelimeen kolmannen piippauksen jälkeen.
- Moi, hän sanoi.
- Moi, mitä kuuluu? aloitin. Pakkohan minun oli aloittaa kuulumisilla, kun emme olleet nähneet toisiamme kuin kerran kesälomalla, joka oli jo puolessavälissä.
- Ihan hyvää. Porukatkaan ei oo paljoo tapellut. Entä mitä sä oikeen oot touhunnut, kun et oo ehtinyt ess soittaa? Pauliina kysyi hieman syyttävästi.
- Mä oon tehnyt vähän kaikenlaista, vastasin ympäripyöreästi. - Kuule, lähetkö käymään huomenna kahvilla tai jossain, niin saadaan paremmin juteltuu?
- Okei, mennäänkö Absille, vai jaksetaanko ajaa ihan kaupunkiin asti? Pauliina myöntyi.
- Mulle on ihan sama. Mennään vaikka Absille. Käykö joskus yheltä?, vastasin. Oikeasti en jaksanut lähteä kaupunkiin, sillä siellä törmäsi helpommin Petran tapaisiin tuttuihin, jotka eivät ymmärtäneet, miten jaksoin liikkua Pauliinan seurassa. Olimme kuitenkin olleet Pauliinan kanssa ystäviä niin kauan, etten tiennyt muutakaan tapaa. Paheksuivat muut meitä tai eivät.
- Joo, eiköhän se käy. Saatan olla vähän myöhässä, jos työt kestää yliaikaa, mutta mä ilmotan sulle, jos myöhästyn enemmän kuin pari minuuttii, Pauliina vastasi.
- Kyllä mä sua jaksan hetken oottaa, rauhoittelin tyttöä.
- Hyvä, nähään sitten huomenna, Pauliina totesi iloisesti.
- Joo, nähään, vastasin ja suljin puhelimen. Päätin kertoa Pauliinalle kaiken, sillä Katille en ainakaan voinut kertoa, että olin suudellut hänen ex-poikaystäväänsä. Eihän hänkään ollut kertonut minulle suudelleensa Tommia. Miten se sanonta menikään: silmä silmästä… hammas hampaasta?

Lähettäjä: Tsenppiä! 
Päivämäärä:   14.9.11 16:06:05

Heijjj tää on aiva uippu tarina! :) Jatkoa ootellessa.. :)

Lähettäjä: pinssi 
Päivämäärä:   14.9.11 19:08:46

En löytänyt virheitä, sujuvaa ja koukuttavaa tekstiä :) Jatkoa pian!

Lähettäjä: Libe 
Päivämäärä:   14.9.11 20:34:08

Tässä tulee jatkoa, nyt kun netti kerrankin tuntuis pelaavan.

----------------------

Aamulla laitoin jo hieman ryvettyneet tallivaatteet päälleni ja aamupalan jälkeen suuntasin kohti tallia pienessä vesisateessa. Pidin pienestä kesäsateesta, sellaisesta, joka ei kastellut, vaan pelkästään virkisti. Se sai minut hyppelemään keveästi ja hyräilemään samalla. Tallirakennus kohosi jämäkkänä edessäni ja näin jo kaukaa, että kaikki hevoset käyskentelivät tarhassa nauttimassa sateesta. Juuri kun pääsin ovelle, se aukesi, ja tajusin väistyä pois tieltä Tommin työntäessä kotikärryllistä lantaa edellään.
- Huomenta, huikkasin iloisesti, sillä minusta tuntui, ettei mikään voisi pilata päivääni. Tommi vain murahti jotain vastaukseksi ja jatkoi matkaansa. Päätäni pudistellen astelin talliin ja tarkastin, mitä poika oli jo ehtinyt tehdä. Dianan karsina oli ainakin vielä siivoamatta, joten aloitin siitä. Karsinoiden siivouksen jälkeen menimme tarhalle juttelemaan Dianalle. Olin varannut sille jopa herkkuja mukaani. Tamma oli huomattavasti helpompi saada lähelle, kun houkuttelin sitä porkkanalla. Naurahdin Dianan innolle. Kyllä vanhassa neidissäkin oli vielä jonkin verran puhtia jäljellä. Kuulin askeleita takanani, mutten antanut niiden häiritä ennen kuin ne pysähtyivät vierelleni ja Tommi sanoi nimeni.
- Niin? kysyin ja katsahdin poikaa, joka ei ollut koko aamuna sanonut minulle mitään, jos epämääräisiä murahduksia otettu lukuun. Hän näytti kärsivän pienestä krapulasta, joten annoin sen hänelle anteeksi.
- Lupasin Markolle perjantaina, että autamme sitä. Juteltiin aamulla ja päätettiin tavata lounaan jälkeen, Tommi kertoi.
- Hetkinen, kuka on Marko ja mitä sä oot tarkalleen ottaen luvannut? kysyin.
- Marko, no se vieras, Tommi selitti. Kun en vieläkään näyttänyt ymmärtävän, hän jatkoi:
- Mysteerimies. Se, jolle sä vähän niinku paljastit, että me tutkittiin sen huonetta.
- Enkä paljastanut, väitin tuohtuneena ja samalla hieman jännittyneenä. Oliko mies todellakin saanut tietää meidän murtautuneen hänen huoneeseensa? Tiesin, ettei siitä voisi seurata mitään hyvää.
- Sä juoksit sen ohi ja mä olin yhä sen huoneen ovella. Ei siitä oo kauheen vaikee päätellä, mitä me ollaan tehty, Tommi kertoi. Katsoin häntä kauhuissani. En ollut valmis menemään vankilaan tai nuorten kotiin. Entä jos en näkisi vanhempiani enää koskaan?
- Joudutaanko me vankilaan? kysyin. Tommi naurahti.
- Ei tietenkään. Marko on ihan hyvä tyyppi. Se on täällä vakoilemassa kihlattuaan. Pelkää, että se pettää sitä. Mä lupasin, että me voidaan selvittää asia, poika kertoi.
- Mä en aio enää murtautuu minnekkään, ilmoitin päättäväisesti kädet puuskassa. Tommi kuitenkin pudisti päätään.
- Ei tarvitse. Vakoillaan sen tekemisii vaan vähän, hän selitti. Huokaisin.
- Okei, mutta mulle ei käy ku vasta joskus kolmen-neljän aikoihin.

Pysäytin skootterini ABC:n pihaan lähelle ovia. Sammutin moottorin ja nousin selästä katsellen samalla ympärilleni. Näin vain muutaman kouluni oppilaan, joiden nimiä en tiennyt tai jaksanut muistaa, mutta Pauliinaa ei näkynyt missään. Tosin tyttö oli sanonut tulevansa myöhässä. Niinpä astelin sisälle ja ostin itselleni kaakaon. Katselin ympärilleni ja löysin sopivan pöydän, jonka ääreen istuin odottamaan myöhässä olevaa ystävääni. Olin ehtinyt juomaan melkein puolet kaakaostani, kun Pauliina tuli ja istui minua vastapäätä hiukset sekaisin. Hän näytti siltä kuin olisi joutunut pyörremyrskyn uhriksi.
- Sori, että oon myöhässä. Isä ei meinannut päästää mua ollenkaan, tyttö kertoi minulle hieman hengästyneenä.
- Ei mitään, totesin ja sekoitin hieman kaakaotani.
- Mutta sähän näytät siltä kuin olisit tullut suoraan tallilta, Pauliina totesi hämmästyneenä.
- Niin näytät säkin, virnistin. Pauliina virnisti takaisin yhteisymmärryksessä. Hevosharrastus oli alun perin tuonut meidät yhteen. Nykyään se oli vain yksi asia, josta saatoimme jutella, vaikka pidimme molemmat hevosista aivan yhtä paljon kuin aiemminkin.
- No niin, sun piti kertoo mulle, mikset sä oo ehtinyt ees soittaa, Pauliina muistutti jo hieman vakavampana. Hymy säilyi kuitenkin hänen silmissään.
- Joo, niin piti. Ehkä on parempi, että mä alotan ihan alusta, aloitin.

Kerroin Pauliinalle tarkkaan lähtien viime kesästä, kun olin ihastunut Tommiin, joka ei ollut huomannut minua ollenkaan aina siihen asti, kun olin ollut bileissä – Tässä kohtaa Pauliina katsoi minua tuimasti – ja päätynyt suutelemaan Ilaria.
- No ainakaan sulla ei oo ollut yhtä tylsä kesä kuin mulla, Pauliina totesi, kun hiljenin.
- Mutta ei tääkään mitään herkkuu oo ollut. Mä en jaksa enää murehtii mistään, vuodatin.
- Eihän sun tarviikaan, Pauliina rohkaisi.
- Miten niin? Ilari varmaan luulee, että mulla on jotain tunteita sitä kohtaan, enkä mä tän kaiken jälkeenkään pysty olemaan Tommin seurassa luonnollisesti, mikä taas saa mut pelkäämään, että se tajuu ja nauraa mun tunteille tai jotain, huokaisin.
- Kannattaisko sun vaan kertoo suoraan sille, että sä tykkäät siitä? Pauliina ehdotti. Katsoin tyttöä järkyttyneenä. Pudistin päätäni.
- Ei todellakaan. Etkö sä kuunnellut yhtään, mitä mä äsken sanoin. Se vaan nauraisi mulle, puuskahdin.
- Entä jos sillä onkin jotain tunteita sua kohtaan, mutta se ei uskalla näyttää niitä sulle, kun sä oot niin kylmäkiskonen sitä kohtaan? Pauliina kysyi.
- En mä oo ollut mitenkään kylmäkiskonen, väitin vastaan.
- Sä suutelet sitä ja väität, ettei se oo mitään ja sitten sä suutelet jotain toista. Ei ihan sellasta käytöstä kuin siihen ihastuneelta voisi oottaa, Pauliina valisti.
- Se sanoi mua Katiksi, puolustauduin.
- Ei oo ensimmäinen, joka sekottaa teijät, Pauliina huomautti. Hän oli minulle järjen ääni.
- Ei niin, mutta ensin se suuteli mua. Siinä vaiheessa ei voi noin vaan sekottaa tyttöjen nimii, vastasin.
- No, kysy siltä sitte suoraan tykkääkö se susta vai ei. Saat ainakin selvän vastauksen, Pauliina pyysi tajutessaan, ettei saisi minua kuuntelemaan järkipuhetta.
- En mä tiiä, epäröin.
- No, mieti sitä ees, Pauliina pyysi. Nyökkäsin.
- Millanen sun tylsä kesäsi on ollut? kysyin reippaasti vaihtaen puheenaihetta. Pauliina tarttui uuteen aiheeseen aivan yhtä innokkaasti kuin edelliseenkin. Se oli hyvä, sillä tyttö oli antanut minulle paljon miettimisen aihetta.

Tommi odotti minua vastaanotossa, kun palasin tilalle. Hän istui ikkunasyvennyksessä, mutta nousi seisomaan, kun tulin sisälle.
- Mennäänkö? hän kysyi. Nyökkäsin, sillä mitä nopeammin tapaisimme Markon, sitä nopeammin se olisi ohi. Tommi astui edelläni portaisiin. Seurasin häntä mietteliäänä. Tuntui, että tämä kesä oli mutkistanut elämääni jo aivan liikaa. Ei olisi koskaan pitänyt antaa Tommin ylipuhua minua rikkomaan lakia. Siitä kaikki ongelmat olivat alkaneet. Tommi pysähtyi Markon ovelle, joten minunkin oli pakko pysähtyä. En sentään ollut niin ajatuksissani, että olisin kävellyt poikaa päin.
- Hei, Marko tervehti avatessaan oven. Hän hymyili meille ystävällisesti saaden minutkin rauhoittumaan. Ehkä seuraamukset olisivat lievemmät kuin olin pelännyt. Tosin Tommi oli puhunutkin vain jonkun naisen vakoilemisesta. Se olisi luultavasti lasten leikkiä muihin mahdollisiin seuraamuksiin verrattuna.
- Moro, Tommi vastasi tervehdykseen ja asteli rennosti sisälle huoneeseen. Seurasin häntä sisälle ja jäin seisomaan hieman pojan taakse. Se antoi minulle turvan tunteen, jota tarvitsin.
- Sä oot varmaan Julia. Mä oon Marko, Marko ojensi minulle kättään. Hetken epäröinnin jälkeen tartuin siihen ja vastasin miehen hymyyn.
- Joo, niin oon, vastasin.
- Kiva tavata, Marko totesi yhä hymyillen minulle.
- No niin, aloitetaanko? Tommi kröhi. Marko ohjasi meidät istumaan sängylle, sillä huoneessa ei ollut montaa istumapaikkaa.
- Miksei me voida tehä tätä jossain muualla? rohkaistuin kysymään, sillä huone oli kuitenkin melko pieni, eikä sitä ollut tarkoitettu kokoustamiseen, jos tätä siksi saattoi sanoa.
- Koska tämä on tehtävä salassa, Marko vastasi. – En haluu Emman näkevän mua täällä.
- Okei, totesin ymmärryksen merkiksi.
- Joo, eli mä en haluu, että Emma näkee mut, joten teijän pitää selvittää pettääkö se mua vai miksi se valehteli siitä, minne on menossa, Marko kertoi.
- Kuka on Emma? kysyin.
- Se nainen, joka viettää aikaa aika paljon sen yhen miehen kanssa. Ne on aina tosi lähekkäin, Tommi kertoi saaden Markon ilmeen synkkenemään.
- Jaa, se, vastasin. – Sä voit jättää tän meijän huoleksi.
- Niin, me hoidetaan homma kotiin, Tommi julisti.
- Hyvä. Tulkaa juttelemaan, kun tiiätte jotain, Marko pyysi vielä ennen kuin me Tommin kanssa nousimme sängyltä ja palasimme ovelle.
- Joo, me tullaan, moikka, hymyilin rohkaisevasti.
- Moikka, Marko vastasi ja avasi meille oven. Heti kun ovi oli turvallisesti sulkeutunut, tökkäsin Tommia käsivarteen.
- Mitä? hän kysyi kummastuneena.
- Voisit olla vähän hienotunteisempi, tuhahdin ja lähdin kävelemään kohti portaita. Valitettavasti Tommi ei kuulunut hienotunteisimpiin ihmisiin, jotka tiesin, ei lähellekään.

Lähettäjä: Libe 
Päivämäärä:   17.9.11 16:26:57

- Entä jos me kysyttäisiin sitä suoraan? ehdotin, vaikka tiesin, että Tommilla oli varmasti jotain sitäkin vastaan. Oli tiistai-iltapäivä, ja istuimme Tommin sängyllä, sillä hän oli halunnut meidän suunnittelevan, miten vakoilisimme Emmaa. Olimme Tommin huoneessa, sillä siellä saimme olla rauhassa, eikä tarvinnut murehtia, että vanhemmat kuulisivat keskustelun. He eivät varmaan olisi suhtautuneet asiaan kovinkaan ymmärtäväisesti.
- Ei käy. Ei se kuitenkaan puhuisi totta, Tommi vastasi pudistaen päätään. Huokaisin ja nojauduin makaamaan sängylle. Sängyn heilahdus kertoi pojan tehneen samoin.
- Kaikki naiset ei valehtele, tuhahdin.
- Mutta jos pettää, niin joutuu väkisinkin valehteleen, Tommi vastasi.
- Ei me ees tiietä, pettääkö se, väitin ja käänsin katseeni poikaan, joka katseli minua lempeästi sinisillä silmillään.
- Mutta se ei varmasti kerro, jos se pettää Markoo, hän totesi.
- Ei kai, huokaisin. – Mä en pidä tästä.
- Ei sun tarvii tehä mitään, jos sä et haluu. Mä voin hoitaa koko homman, Tommi ehdotti. Pudistin päätäni.
- Mä alotin tän, joten mä myös vien tän loppuun. Mun syyhän se alunperinkin oli, että jäätiin kiinni, vastasin. Tommi hymyili.
- Hyvä. Jos yritetään salakuunnella ruokasalissa, kun siellä on helpompi olla lähellä herättämättä huomiota, hän ehdotti. Nyökkäsin, sillä ehdotus oli parempi kuin ei mitään.
- Tehään niin. Mun pitää mennä. Mä lupasin nähä Ilarin vielä tänään, totesin ja nousin sängyltä.
- Joo, ei anneta poikaystävän oottaa, Tommi irvaili.
- Miten vaan, vastasin. Olikohan Ilari sanonut Tommille jotain ennen puhumistaan minun kanssani? Toivottavasti en ollut antanut pojalle väärää kuvaa itsestäni ja tunteistani.

Mitä lähemmäs pääsin Salmisten taloa sitä enemmän kohtaaminen minua jännitti. Tiesin kuitenkin, että tämä oli tehtävä, mitä pikemmin sen parempi. Matka kylän läpi vei vain hetken ja pian näinkin punaisen postilaatikon tien reunassa. Oikaisin nurmikon poikki suoraan ovelle ja koputin siihen.
- Moi, mitä kuuluu? Ilona jutteli iloisesti avatessaan oven.
- Ihan hyvää. Entä sulle? vastasin.
- Parempaa, Ilona hymyili.
- Siltä sä näytätkin. Onko jotain tapahtunut? kysyin myös hymyillen.
- Joo, niinkin voisi sanoo, Ilona vastasi.
- Mä oon menossa treffeille, hän paljasti.
- Sehän on hienoo, vastasin. Oin todella iloinen tytön puolesta. Hän oli ilmeisesti vihdoin päässyt yli Tuomaksesta. – Kenen kanssa?
- Tuomaksen, Ilona hymyili.
- Vau. Sä oot siis saanut sen lämpeen sulle, totesin.
- Joo, tavattiin taas pitkästä aikaa niissä bileissä, Ilona kertoi.
- Ilona? Eikö sun pitäisi jo lähtee? Ilari vihjasi eteisen ovelta. Ilona vilkaisi kelloa.
- Joo, niin pitäisi. Moikka, hän huikkasi.
- Saat kertoo kaiken sitten kun tuut takasin, huusin vielä tytön perään hänen kadotessaan ulko-ovesta.
- Mennään mun huoneeseen, Ilari totesi, kun olimme kahden. Jätin sandaalini eteisen lattialle ja seurasin poikaa hänen huoneeseensa.

Ilarin huone oli siisti ja vaalea. Aivan erilainen kuin Tommin huone, jossa olin vieraillut hetkeä aiemmin. Tämä oli suurempi ja valoisampi, sillä sängyn päädyssä oli suuri ikkuna takapihan suuntaan. Istahdin sängyn reunalle ja katsoin Ilari, joka oli jäänyt seisomaan oven viereen.
- Niistä bileistä, Ilari aloitti ja katsoin häntä odottaen. Hän oli minut kutsunut, joten annoin hänen puhua ensin.
- Se suudelma… Mä en pidä susta sillai. Sä oot kyllä tärkee mulle, mutta sä oot mulle kuin sisko, Ilari selitti ja haroi hermostuneesti hiuksiaan. – Mä oon pahoillani, jos mä oon antanut sulle muun vaikutelman, mutta mä olin aika kännissä niissä bileissä.
En voinut olla hymyilemättä.
- En mäkään pidä susta sillai. Se suudelma oli väärinkäsitys, totesin.
- Säkin olit aika kännissä, Ilari naurahti nyt jo rennompana. Nyökkäsin.
- Eli unohdetaan koko juttu? ehdotin.
- Unohdettu, Ilari hymyili. Juttelimme rentoutuneesti aina siihen asti, että tajusin päivällisajan koittaneen.
- Mun pitää nyt mennä, mutta voisitko sä käskee Ilonan käymään, kun se tulee takaisin? kysyin.
- Joo, voin mä ainakin yrittää. Ilona vaan ei yleensä tee mitään mun käskyjen mukaan, Ilari naurahti. Hän johdatti minut takaisin ulko-ovelle. Hyvästelyjen jälkeen lähdin kävelemään helpottuneena kohti kotia ja päivällispöytää. Väärinkäsitys oli nyt oikaistu ja tunsin oloni kevyeksi.

Päivällisellä tein niin kuin olimme Tommin kanssa suunnitelleet ja istuin Emman ja tämän kaverin valloittaman pöydän viereen. Istuin siinä ja yritin kuunnella, mitä he puhuivat, mutten kuullut mitään ratkaisevaa. Näin Tommin tulevan myös syömään. Hän haki lautasellisen kalakeittoa ja istui minua vastapäätä. Söimme hiljaisina, sillä keskityimme molemmat enemmän toisen pöydän tapahtumiin kuin omaan pöytäämme. Valitettavasti Emma ja hänen kaverinsa puhuivat kaikki tärkeämmät asiat niin hiljaa, ettemme kuulleet mitään edes viereiseen pöytään. Minusta he eivät käyttäytyneet kuin rakastavaiset, vaan ennemminkin kuin ystävät, jotka olisivat keskustelleet jostain yhteisestä salaisuudesta. Tuskin saisimme Emmaa kiinni pettämisestä, jostain muusta ehkä, muttei ainakaan siitä. Lopulta pari sai syötyä ja lähti salista yhdessä noin käden mitan päässä toisistaan.
- Heissä on jotain hämärää, Tommi totesi heti, kun Emma kavereineen ei voinut enää mitenkään kuulla meitä.
- Ehkä, mutten usko Emman pettävän, sanoin.
- Mitä muutakaan toi voisi olla? Tommi kysyi.
- Ehkä ne suunnittelee jotain, ehdotin, sillä minulla ei ollut aavistustakaan, mitä salaisuutta he varjelivat.
- Niin, miten ne voi parhaiten pettää, Tommi vastasi kylmäkiskoisesti. Pudistin päätäni.
- Miten sulla voi olla noin negatiivinen kuva rakkaudesta?
- Mietipä sitä, Tommi vastasi. Hän joi lasinsa tyhjäksi ja nousi.
- Mä meen nyt, hän ilmoitti ja lähti. Nousin ja lähdin hänen peräänsä sen enempää ajattelematta.
- Tommi oota, huudahdin pojan perään ja sainkin hänet pysähtymään salin ovelle. Harpoin hänen viereensä parilla harppauksella. Kenkäni kopisivat ehkä vähän liikaakin puulattialla ja ne ruokailijat, jotka eivät olleet huomioineet huutoani käänsivät katseensa meihin viimeistään tässä vaiheessa. Onneksi sali ei ollut täynnä.
- Mennään ulos, mumisin posket punaisina.

Kävelimme hiljaisina metsää kohti. Vilkuilin vähän väliä Tommin profiilia, jossa oli jotain pielessä. En vain saanut päähäni mikä. Ehkä hän oli tavallista jännittyneempi jostain syystä. Ainakin pystyin aistimaan välillämme vallitsevan negatiivisen jännitteen.
- Mä en ymmärrä sua, totesin, kun hiljaisuus kävi liian ahdistavaksi.
- Ei sun tarviikaan, Tommi tuhahti saaden minut huokaisemaan turhautuneena. Poikaa vaivasi jokin, mutta hän ei suostunut kertomaan minulle mikä.
- Sä et siis aio kertoo mulle, mikä sua vaivaa? varmistin.
- En, Tommi vastasi.
- Okei, totesin. Kävelimme hiljaisina polkua eteenpäin. Mahduimme kävelemään vierekkäin ja hyödynsin sitä, sillä toivoin yhä, että Tommi olisi avautunut minulle.
- No, mites trefffit meni? poika kysyi.
- Ne ei olleet treffit, korjasin.
- Miten vaan, Tommi vastasi kuulostaen siltä kuin ei olisi uskonut sanaakaan.
- Oikeesti, sanoin.
- Ei se mua haittaa, vaikka te ootte yhessä, Tommi väitti.
- ME-EI-OLLA-YHESSÄ! painotin joka sanaa. Pysähdyin keskelle polkua ja mulkoilin poikaa ärtyneenä. Miksei hän uskonut minua? Yksi pieni suudelma ja kaikki oli toisin. Onneksi olimme sentään Ilarin kanssa päässeet asiasta yhteisymmärrykseen.
- Okei, okei, Tommi rauhoitteli kommentoimatta sanojani mitenkään. Hän ei vieläkään uskonut.
- Antaa olla sitten, tuhahdin ja lähdin harppomaan takaisin kotiin päin. Olin niin ärtynyt ja turhautunut pojan takia, etten tiennyt, mitä minun olisi pitänyt tehdä rauhoittuakseni. Epäreilua, että Tommi sai mielialani vaihtelemaan omalla käytöksellään, enkä saanut mitenkään suljettua poikaa mielestäni, vaikka kuinka yritin. En osannut enää edes käyttäytyä järkevästi pojan seurassa, vaikka kuinka yritin.

---------------------

Kommentit on erittäin tervetulleita.

Lähettäjä: murr 
Päivämäärä:   17.9.11 18:13:35

Jatkoa vaa lisää. Mä ainaki luen vaik harvoin kommentoinkaan.

Lähettäjä: mansikkamies 
Päivämäärä:   17.9.11 19:51:56

ooooi tämäpäs on hyvä tarina (:: mitään rakentavaa en nyt oikein keksi, mutta kuinka vanha tuo Julia siis on?

Lähettäjä: Libe 
Päivämäärä:   17.9.11 20:07:57

Se Julia on viistoista ja Tommi, Kati, Ilona ja Ilari on kaikki seittemäntoistavuotiaita.

Lähettäjä: Libe 
Päivämäärä:   18.9.11 14:15:05

Nukuin yöni huonommin kuin pitkiin aikoihin. Pestessäni aamulla kasvojani huomasin näyttäväni vähintäänkin zombilta, mikä ei piristänyt oloani mitenkään. Näytin zombilta ja tunsin itseni zombiksi. Voisiko päivä paremmin alkaa? Kevyt meikkikään ei onnistunut kunnolla peittämään mustia silmänalusia, mutta toivoin, ettei kukaan katsoisi minua niin tarkkaan, että huomaisi. Yleensä en vain onnistunut pitämään matalaa profiilia, vaikka kuinka yritin, eikä tämä aamu ollut poikkeus. Syömään mennessäni onnistuin melkein kaatamaan oven viereen laitetun maljakon ja puurokin melkein tippui lautaseltani keskittyessäni liikaa kaatamaan vettä lasiin, enkä sen ohi. Jo puolessa välissä aamiaista minun olisi tehnyt mieli palata takaisin sänkyyn ja ottaa kaikki uudestaan puolen päivän aikaan. Valitettavasti se ei ollut vaihtoehto, sillä olin lupautunut vetämään maastoretken kymmeneltä, heti aamiaisen jälkeen. Olisinpa vuorokautta aiemmin tiennyt, mitä tulevaisuus toisi tullessaan, niin olisin osannut kieltäytyä kunniasta, mutta enhän minä mikään selvännäkijä ollut, joten nyt oli kärsittävä.

Selvittyäni aamupalasta jotenkuten hain nopeasti ratsastuskypärän huoneestani ja kävelin enemmän tai vähemmän innoissani tuttua tietä tallille. Saapuessani tallipihaan Tommi oli juuri hakemassa Helmitärtä sisälle harjattavaksi ja satuloitavaksi. Mulkoilin poikaa, joka ei vilkaissutkaan minuun johdattaessaan rautiasta tammaa sisälle. Kävelin heidän perässään välimatkan päässä talliin, jossa saisin toivottavasti tiedon tarvittavista hevosista ja siitä, mitä minun pitäisi tehdä.
- Julia sä oot myöhässä, kuului tervehdys astuessani tallin hämärään.
- Joo, sori, vastasin ja käänsin katseeni vasemmalla olevan rivin keskimmäiseen karsinaan, jossa isäni harjasi toista rautiastamme. Astelin lähemmäs ja ennen kuin ehdin kysyä, mitä minun kuuluisi tehdä, isäni katsoi minua hetken liian tarkkaan.
- Sähän näytät väsyneeltä. Mitä jos Tommi tulisi sun kanssa, isä totesi hieman huolestuneena.
- Kyllä mä pärjään, väitin, sillä en halunnut olla missään tekemisissä pojan kanssa eilisen jälkeen.
- Se ei ollut kysymys, isä vastasi jyrkästi.
- Okei, myönnyin alistuneena. – Mitä mun pitää tehdä?
- Mä aattelin, että annettaisiin Diana Tuulialle, kun se on vasta niin nuori, joten sä saisit Viton, isä kertoi. Nyökkäsin. Vito, eli Viimeinen Toivo, oli vielä melko nuori ruuna, josta oli aiottu ravuria, mutta se ei ollut ollut tarpeeksi nopea. Olin ratsastanut sillä pari kertaa ja se ryösti todella helposti. Ymmärsin hyvin, miksi isä ei antanut sitä mielellään aloittelijoille.
- Mä meen laittaan Viton valmiiksi, totesin ja kävin hakemassa ruunan tarhasta harjatakseni ja satuloidakseni sen.

Keräännyimme kymmeneltä tallin pihaan. Minä ja Tommi ryhmän johtajina ja nelihenkinen perhe mukanamme lähdimme peräkkäin tallilta metsään. Annoin Tommin johtaa, sillä en väsyneenä jaksanut keskittyä muuhun kuin Viton pitämiseen aloillaan. Ruuna oli innoissaan päästessään liikkumaan. Se ei pitänyt viimeisenä olosta, joten se yritti kokoajan päästä toiseksi viimeiseksi jääneen Dianan ohi. Onneksi vanha neiti ei ollut ruunasta moksiskaan, joten minun ei tarvinnut murehtia kuin yhden hevosen käytöksestä. Vitossa olikin pitelemistä. Käteni olivat kipeät palatessamme tallille ja olin helpottunut noustessani hevosen selästä. Solmi suitset hetkeksi tallin edessä olevaan puomiin ja autoin tytön ja pojan hevosten selästä Tommin auttaessa vanhempia. Emme olleet pojan kanssa puhuneet sanaakaan koko aamuna ottaen huomioon, että olimme tehneet töitä yhdessä. Hoidin Viton Dianan ja Helmittären ja päästiin ne tarhaan nauttimaan olostaan. Tommi oli saanut samaan aikaan hoidettua omat hevosensa, joten kävelimme yhdessä päärakennusta kohti lounaalle. Mietin, olisiko minun pitänyt selittää tarkemmin Tommille, mitä minun ja Ilarin välillä oli tapahtunut, ja mitä ei ollut tapahtunut. Toisaalta asia ei kuulunut pojalle pätkääkään. Olisin vain halunnut edes ystävyyssuhteeni takaisin, sillä tämänhetkinen tilanne kiristi hermojani aivan liikaa. En kuitenkaan ehtinyt tehdä mitään ennen kuin huomasin parin, joka tuli meitä kohti. Ilona ei ollut tullut edellisenä iltana käymään, mutta nyt hän käveli suoraan meitä kohti veljensä kanssa.
- Moi, tervehdin parivaljakon päästessä kohdallemme. Sain vastaukseksi kaksi iloista tervehdystä ja Tommin murahduksen.
- Me tultiin kattoon, miten täällä menee, Ilona kertoi.
- Mä haluun kuulla kaiken sun illastasi, totesin Ilonalle ja ripeytin tahtiani, jotta pääsisimme poikien edelle.
- No, kerro kaikki, kehotin heti, kun olin varma, etteivät pojat kuulisi mitään keskustelustamme.
- Olihan meillä ihan kivaa… Ilona johdatteli.
- Mutta? kysyin.
- Se, Ilona aloitti, mutta poikien riita keskeytti hänet tehokkaasti.
- Mä en jaksa sua ja sun tekoystävyyttäsi. Sä petät mut heti, kun vaan käännän selkäni, Tommi huusi takanamme. Käännyin Ilonan perässä katsomaan näytelmää, joka esitettiin takanamme.
- Ai, sä oot tosi ystävä vai, etkä oo koskaan pettänyt mua? Ilari huusi takaisin.
- Mun ja Katin teot ei nyt liity tähän! Tommi väitti kiivaasti.
- Sä et voi vaatii multa yhtään mitään oman tekosi jälkeen, Ilari väitti vastaan.
- Niin sehän oli mun teko, Tommi aloitti sarkastisesti. – Mun mielestä se olit sinä, joka sääti mun ihastuksen kanssa, vaikka me oltiin sovittu, ettei toisten naisiin kosketa.
- Mennäänkö? Ilona pyysi huutojen välissä ja veti minua paidan helmasta päärakennusta kohti. Nyökkäsin tytölle ja käänsin epäröiden selkäni entisille parhaille kavereille, tai siltä se uhkaavasti näytti.
- Mutta tällä kertaa mä en oo teijän välissä. Koita painaa se paksuun kalloosi, kuulin Ilarin vielä huutavan ennen kuin pääsimme ulko-ovelle ja siitä sisälle.

Tunnelma vastaanotossa oli rauhaisa verrattuna ulkona vallitsevaan riitaan. Se ei kuitenkaan saanut minua unohtamaan poikien riitelyä, joka oli jo viime kesän tasoa. Kohta minun pitäisi taas valita toinen puoli. En vain tiennyt, kumman seurassa viettäisin mieluummin aikaani. Olin riidoissa Tommin kanssa, mutta Ilaria näkisin koko vuoden niin halutessani, kun taas Tommi lähtisi kesän lopussa. Pojan lähtöä seuraisi taas unelmointikausi, jolloin minusta ei olisi kenellekään mitään iloa, siis jos en sitä ennen unohtaisi ihastustani. Vatsani kurina herätti minut takaisin todellisuuteen. Ruokasalin tuoksut saivat veden kielelle astuessani salin oviaukkoon. Hain lautasen täyteen ruokaa Ilonan valitessa meille istumapaikat nurkasta. Istuin hänen viereensä.
- Etkö sä ota? kysyin suu täynnä ruokaa. Ilona pudisti päätään katsoen minua samalla pitkään.
- Me syötiin jo ennen kuin tultiin tänne, hän selitti. Nyökkäsin, sillä ymmärsin olla puhumatta enää ruoka suussa.
- Aiotko se kertoa mulle mitään eilisestä? kysyin syötyäni hetken hiljaa.
- Niin, juu, Ilona sanoi. – Se oli ihan hauskaa, mutta puolessa välissä mä tajusin, ettei Tuomas ollut sellanen kuin mä olin kuvitellut. Mä oon kai unelmoinut siitä niin kauan, ettei se vaan voinut vastata sitä.
- Ai, no mä oon pahoillani, ettei teillä synkannyt, totesin suupalojen välissä.
- Älä oo. Näin on paljon parempi. Nyt kun mä oon päässyt yli Tuomaksesta, mä voin löytää jonkun toisen kivan pojan, Ilona totesi optimistisesti.
- Sepä hyvä, vastasin. – Tota, tiiätkö sä, miksi Ilari ja Tommi tappelee?
- Luultavasti jostain tytöstä, Ilona vastasi. – Miten niin?
- Musta ei oo kiva, kun ne tappelee, vastasin. Ilona nyökkäsi olevansa samaa mieltä.
- Ehkä meijän pitäisi auttaa niitä sopimaan, tyttö keksi.
- Joo, tehään niin, vastasin innoissani ja nousin pöydästä. Minusta meidän pitäisi toimia heti, eikä myöhemmin, sillä pojista ei koskaan tiennyt, milloin he olisivat toistensa kurkuissa kiinni.

Lähettäjä: .-- 
Päivämäärä:   20.9.11 12:18:09

heeii jatkoo :)

Lähettäjä: Libe 
Päivämäärä:   20.9.11 19:47:34

Poikien löytäminen osoittautui kuitenkin erittäin ongelmalliseksi, sillä heitä ei näkynyt pihapiirissä. Mistään ei kuulunut riitelyä, vaan pelkästään lintujen laulua. Palasimme tarkistamaan ruokasalin uudelleen, sillä sinne minä ja Tommi olimme olleet menossa, mutta hiljentyneessä salissa ei ollut enää muita ruokailijoita kuin ratsastajaperhe, joka oli käynyt vaihtamassa vaatteensa. Lisäksi huomasin, että Emma kaverinsa kanssa jutteli äitini kanssa tarjoilupöydän ääressä.
- Julia, tulit juuri sopivasti, äitini huudahti iloisesti, ja sai minut irvistämään sisäisesti. Hänen äänensävynsä melkein huusi töitä. Kohtalooni alistuneena kävelin äidin luokse Ilonan seuratessa perässäni. Olin ajatellut meneväni nukkumaan poikien riidan selvittelyjen jälkeen, mutta näköjään se ei käynyt päinsä. Minun pitäisi nukkua paremmin öisin, sillä päivisin oli aivan liikaa tekemistä.
- Tässä on Emma ja Lauri. He haluaisivat pitää yllätysjuhlat. Saat toimia heidän apunaan, äiti kertoi. Katsoin kaveruksia kummastuneena, mutta hitaasti lamppu syttyi pääni sisällä. Yllätysjuhlat, tietenkin. Siksi siis parin käyttäytyminen oli ollut niin hämärää. He suunnittelivat yllätysjuhlia, eivätkä tietenkään halunneet kenenkään kuulevan asiasta. Kaikella oli looginen selitys.
- Selvä, myönnyin, eihän minulla ollut muitakaan vaihtoehtoja. Äiti ei pitänyt siitä, että häntä vastustettiin asiakkaiden edessä, joten minulla ei ollut toivoakaan päästä tehtävästä.
- Hyvä. Tulen heti, kun olen saanut täällä paikat kuntoon, äitini ilmoitti ja katosi keittiön puolelle jättäen minut ja Ilonan kahdestaan vieraidemme kanssa.
- Öh, kelle te järjestätte ne juhlat? utelin, kun en muutakaan sanottavaa keksinyt.
- Kihlatulleni. Aattelimme ensin järjestää ne kotona, mutta Marko on erittäin utelias ja seurasi meitä tänne, joten päätimme sittenkin yllättää sen täällä. Ainakaan se ei ehi aavistaa mitään, Emma kertoi. Kaikki tuntui loksahtavan kohdalleen ja kääntyvän parhain päin, ainakin Markon osalta. Toisaalta mikä tahansa vaihtoehto oli parempi kuin pettäminen.
- No, mitä te ootte suunnitelleet? kysyin hymyillen.

Ensin keskustelimme kaikesta, mitä Emma ja Lauri olivat ajatelleet. Äitini lupasi hankkia ruuat ja tehdä kakun, ja minä lupasin Ilonan kanssa auttaa koristelussa. Ilona piti yllätysjuhlista, varsinkin onnistuneista sellaisista, ja halusi auttaa parhaansa mukaan, eikä äitini lupaama vaivanpalkka ainakaan vähentänyt auttamishaluja. Juhlat pidettäisiin pihalla omenapuiden katveessa pihakeinun vieressä lauantai-iltana. Kerroin Emmalle toimivani Markon vakoilijana ja sain tehtäväkseni hoitaa miehen paikalle oikeaan aikaan ja pitämään tämän poissa tieltä sitä ennen, mikä oli naisen mukaan haastavin tehtävä koko juhlissa. Jutellessani Emman kanssa ymmärsin, miksi Marko halusi pitää naisesta lujasti kiinni, sillä Emma oli todella mukava ja ymmärtäväinen nainen. Kun vihdoin päivällisen jälkeen pääsin sänkyyn, olin aivan poikki. Kun makasin siinä sänkyni päällä, en jaksanut nostaa kättänikään saati sitten, että olisin jaksanut vaihtaa yöpuvun päälleni. Viimeinen ajatukseni ennen nukahtamista oli: ”Jos laittaisin silmät kiinni hetkeksi”…

Hetki piteni koko yöksi, kuten huomasin aamulla herätessäni pirteänä uuteen päivään. Aamupalalla äiti ilmoitti haluavansa minut mukaansa ostoksille. Mikä minä olin siihen mitään sanomaan, joten tarjoilujen siivoamisen jälkeen, kun viimeinenkin lautanen oli astianpesukoneessa, kävelimme vajalle, jossa tilan autoa pidettiin. Istuimme rämän lava-auton penkeille ja lähdimme sillä kohti lähintä kaupunkia. Matka kesti reilun tunnin, minkä aikana kävimme läpi, mitä kaikkea juhliin piti ostaa, sillä ne tavarat eivät olleet tavanomaisessa tukkulistassa. Ajoimme suoraan tukun pihaan, jossa oli parkkeerattuna jo muutama pakettiauto, joiden kyljissä luki yrityksen nimi siistillä fontilla. Kävelimme asfalttipihan läpi huomaamattomalle ovelle ja siitä sisälle tukkuun. Paikka näytti siltä kuin olisi astunut suureen varastoon. Hyllyt olivat kaikki jykeviä, sillä niiden piti kannatella suuria määriä tavaraa, ja niiden välissä kulkevat käytävät olivat leveitä, mutta ahdistavia, sillä tavaroita oli pinottu hyllyille aina kattoon asti. Tukkumyyjä oli nuori, palvelualtis mies, joka etsi ystävällisesti kaiken, mitä äiti vain keksi pyytää. Silti meillä meni tukussa reilu tunti. Lopulta äiti pääsi listansa loppuun, maksoi tavarat ja sitten me lastasimme ne auton lavalle ja kiinnitimme ne mahdollisimman turvallisesti. Kun olimme vihdoin valmiita, ilmoitin äidille jääväni kaupunkiin, sillä tarvitsin kipeästi uusia vaatteita, joita saattaisi löytyä helposti läheisestä ostoskeskuksesta. Lupasin palata linja-autolla viimeistään viideltä, jolloin tuli viimeinen auto meidän suuntaamme. Suuntasin siis yksinäni ostoskeskukseen ja nautin siitä, että kerrankin sain valita vaatteita ilman, että joku arvosteli niitä vieressäni. Katissa oli omat etunsa silloin, kun tarvitsin apua asioissa, joita en täysin ymmärtänyt, mutta meidän vaatemakumme ei vain sopinut mitenkään yksiin.

Pari t-paitaa ja farkkuja myöhemmin palasin viimeisellä linja-autolla ison tien varteen, josta kävelin peltojen viertä kylään. Oloni oli rauhallinen, sillä olin kuluttanut melkein koko päivän pelkästään itseeni, ja tajusin, että juuri sitä olinkin tarvinnut jo pitkän aikaa. Matka kylään oli aivan liian lyhyt. Olisin mielelläni kävellyt pitempäänkin yksikseni, vaikka jalkani huusivatkin jo kävelyntäytteisestä iltapäivästä. Kylän keskusta oli hiljainen päästessäni sinne. Se ei kuitenkaan ollut mitenkään erikoista, sillä mihinkään aikaan kylällä ei ollut yleensä yleisöryntäystä. Nytkin suurin osa lähitalon asukkaista oli luultavasti kotonaan syömässä tai pelloilla tekemässä töitään. Kiinnitin kuitenkin huomioni kaupan oveen, jossa loisti valkoinen paperilappu. Kävelin kiinnostuneena lähemmäs lappua, jotta näkisin lukea sen. Siinä luki: ”Olemme kiinni sairastapauksen vuoksi ennalta määräämättömän ajan.” Mikalle oli varmaan tapahtunut jotain. Pieni paperinpala palautti minut tehokkaasti maanpinnalle, eikä askeleeni ollut enää niin lennokas noustessani mäkeä ylös. Pihapiiriin saapuessani näin edessäni mustan hahmon. Lähemmässä tarkastelussa tunnistin hahmon Markoksi juuri siitä, että mies yritti kaikin tavoin pysyä piilossa.
- Julia, Marko tervehti helpottuneenkuuloisesti.
- Moi, vastasin ja pysähdyin miehen eteen.
- Mä oon yrittänyt ettii sua ja Tommii joka paikasta, muttei teitä oo löytynyt mistään, mies kertoi.
- Joo, no mä oon ollut koko päivän kaupungissa, joten ei oo ihmekään, ettet oo löytänyt mua, selitin.
- Just. Mutta mä haluun tietää, miten teillä on mennyt. Ootteko saaneet mitään selville? Marko uteli ja miehestä näki, kuinka kipeästi hän halusi edes jotain tietoa, oli se sitten hyvää tai pahaa. Pahoittelin mielessäni sitä, että minun olisi valehdeltava hänelle vielä pari päivää.
- No, ei oikeestaan. Emma osaa pitää huolen yksityisyydestään, vastasin.
- Voisitteko te yrittää kovemmin? Marko kysyi hieman epätoivoisenkuuloisena.
- Kai me voidaan. Mun täytyy vaan ettii Tommi jostain, vastasin. – Sanoitko sä, ettet oo nähnyt sitäkään tänään?
- Joo, teitä kumpaakaan ei oo näkynyt. Mä jo ehdin aatella, että ootte jättäneet koko homman, Marko vastasi syyttävästi.
- No, anteeksi nyt vaan, mutta kyllä me tehään just se, mitä ollaan luvattu, kivahdin hieman ärtyneenä luottamuksenpuutteesta.
- Okei, sori. Mä vaan, kun tää epävarmuus tekee mut hulluksi, Marko selitti surullisesti hymyillen.
- Ei mitään. Me hoidetaan tää kyllä loppuun mahdollisimman pian, lupasin miehelle, joka nyökkäsi.
- Hyvä. Mä haluun huomenna seuraavan raportin. Te voitte vaikka tulla käymään, hän ehdotti sitten.
- Joo, eiköhän se käy, vastasin. – Nähään sitten huomenna.
- Joo, nähään, Marko huikkasi ja katosi sisälle päärakennukseen. Hetken epäröityäni seurasin häntä sisälle. Ensin aioin mennä etsimään Tommia, mutta nälkä vei voiton. Minnehän poika oli tällä kertaa piiloutunut?

Lähettäjä: - 
Päivämäärä:   21.9.11 14:41:01

Voi jatka kiltti nopeesti :)

KOUKUSSA.

Todella helppoa tekstiä luettavaksi!

Lähettäjä: Libe 
Päivämäärä:   24.9.11 21:06:14

Päivällisen jälkeen yritin etsiä Tommia, mutta poikaa ei näkynyt missään. Hän ei ollut tallilla, eikä Matiaksenkaan luona ollut ketään. Lopulta päätin, että pojan oli täytynyt lähteä auttamaan Matiasta pellolle, sillä siellä meni aina koko päivä. Tähän päätelmään tyytyväisenä purin ostokseni rauhassa ja tein jonkinlaisen toimintasuunnitelman seuraavalle päivälle, sillä juhlien koristelut pitäisi saada ripustamista vaille valmiiksi ja siinä olikin hommaa, sillä Emma halusi puihin paperikoristeita, jotka täytyi kaikki askarrella käsin. Vieraiden kutsumisesta meidän ei sentään tarvinnut huolehtia, vaan Emma hoitaisi sen itse, jos ei olisi jo hoitanut. Kesken suunnittelupuuhieni kuulin oven käyvän, ja kohta molemmat vanhempani seisoivat huoneeni ovella. Olimme kaikki kotona, joten äiti halusi välttämättä viettää rauhallisen perheillan, eikä isälläkään ollut mitään sitä vastaan, joten minunkin oli pakko suostua, ei sillä, että minulla olisi ollut parempaakaan tekemistä. Kun lopulta sulkeuduin omaan huoneeseeni, tiesin suurin piirtein seuraavan päivän aikataulun, ainakin olin henkisesti varautunut kiireiseen päivään.

Perjantai alkoi kiireisesti ja jatkui ripeässä tahdissa. Saimme kuitenkin myös paljon aikaiseksi ja olimme Ilonan kanssa tehneet kaikki koristeet jo kolmeen mennessä, mikä jätti koko illan vapaaksi hauskanpidolle, tai minun tapauksessani Markon tapaamiselle ja Tommin etsimiselle, sillä en ollut nähnyt pojasta jälkeäkään keskiviikkoisen riidan jälkeen ja siitäkin oli jo kulunut kaksi päivää. Tavallisesti näin poikaa päivittäin ainakin vilaukselta, sillä liikuimme samassa pihapiirissä. Siispä, kun olimme saaneet koristeet valmiiksi, lähdin heti kiertämään kylän lähialueita jo hieman huolestuneena siitä, ettei Tommia näkynyt missään. Tallin luona tapasin Matiaksen harjaamassa puomissa olevaan Jallista. Päätin kysyä häneltä Tommista, kun etsintäni ei tuntunut tuottavan minkäänlaista tulosta.
- Kuule, Matias. Tiiätkö, missä Tommi on? kysyin suoraan sen enempiä kiertelemättä.
- Se lähti äitinsä luo Jyväskylään. Eikö se kertonut? Matias vastasi. Pudistin päätäni. Ei kertonut, ei. Tosin olin kesän aikana etääntynyt pojasta aika lailla, joten ei kai se mikään ihme ollut.
- Tiiätkö sä, miksi se lähti? kysyin vielä.
- Ei se oikeestaan sanonut mitään. Pakkasi vaan tavaransa ja lähti, Matias vastasi.
- Okei, no mun täytyy sitten varmaan kysyy siltä itteltään, totesin.
- Niin, ei noista nuorista oikein ota selvää, Matias vastasi.
- Mun pitää mennä, moikka, totesin. Matias heilautti minulle kättään, kun lähdin kävelemään takaisin päärakennukselle ajatusten suristessa päässä. Sen pystyin kuitenkin päättelemään, että Tommin lähdön syy oli riidassa, ja riidasta saisin tarvittavat tiedot Ilarilta, kun Tommi ei kerran suostunut syytä siihen kertomaan.

Päättäväisesti kävelin Salmisille, sillä olin päättänyt saada vastauksen, halusi Ilari sitä antaa tai ei. Valitettavasti tiedon saaminen ei ollut niin helppoa kuin olin ajatellut, sillä kukaan ei ollut kotona, eikä minulla ollut aavistustakaan, missä Ilari oli ja milloin poika tulisi kotiin. Päätin kuitenkin jäädä odottamaan, sillä tämä oli vain pieni este, joka ei minua kauaa estelisi. Aikanaan Ilarin olisi pakko tulla kotiin jossain vaiheessa, ja minulla oli aikaa odottaa. Istuin kuistin rappusilla ja katselin tielle, joka oli autio lukuun ottamatta kahta varista, jotka yrittivät kovasti pyydystää jotain syötävää tien pientareelta. Läheisellä nurmikaistaleella lenteli pieni ryhmä siniharmaita sudenkorentoja. Jäin ajatuksissani katselemaan niiden lentoa, jossa ei tuntunut olevan mitään muuta järkeä kuin, että sitä oli kaunis katsella.
- Moi Julia. Mitä sä täällä? Etsitkö Ilonaa tai Ilaria? kuulin takaani ystävällisen naisäänen, joka sai minut hätkähtämään vaistomaisesti, sillä olin katsonut sudenkorentoja niin keskittyneenä, etten ollut kuullut askelia kuistilla.
- Joo, etsin, vastasin ja käänsin katseeni Ilonan ja Ilarin punatukkaiseen äitiin, joka hymyili minulle ystävällisesti.
- Ne meni Lätäkölle uimaan, nainen, Anni nimeltään, vastasi.
- Okei, kiitti, kiitin ja nousin seisomaan. Hyvästelin Annin nopeasti ja lähdin kiireen vilkkaa Lätäkölle päin. Enää Ilari ei onnistuisi minulta karkaamaan.

Ilonan ja Ilarin iloiset huudot kuuluivat polulle ennen kuin Lätäkkö avautui edessäni laakeana järvenä, jonka pinta oli peilityyni lukuun ottamatta kahden uimarin siihen nostattamia aaltoja. Näin loppukesästä Ilonakin tarkeni uimaan, kun vesi alkoi jo olla suhteellisen lämmintä. Astelin hiljaa tutulle kalliolle ja istuin sisarusten pyyhkeiden viereen katsomaan kaksosten ilkamointia vedessä. Heillä näytti olevan todella hauskaa.
- Julia! Mitä sä täällä? Ilona kysyi yllättyneenä huomatessaan minut. Hän nousi järvestä Ilari perässään ja istahti pyyhkeelle viereeni.
- Tulin jutteleen Ilarille, vastasin.
- Ai, mä en kelpaa juttukaveriksi vai? Ilona vastasi mutristaen huuliaan. Naurahdin tytön ilmeelle.
- Kyllä säkin kelpaat, mutta mua kiinnostaa yksi juttu, johon vaan Ilari voi vastata, vastasin.
- No, kysypä kysymyksesi, niin katsotaan, miten mä voin auttaa, Ilari kehotti.
- Mistä sä ja Tommi riitelitte? kysyin. Pojan ilme vakavoitui heti.
- Tommi saa kertoo sen sulle, hän vastasi.
- Mutta se ei suostu kertomaan. Matias sanoi, että se on lähtenyt Jyväskylään sen teijän riidan jälkeen ja mä haluan tietää, mistä siinä oikein oli kyse, totesin peräänantamattomasti. Minähän en luovuttaisi ennen kuin saisin tietää riidan syyn.
- Ilona sanoi, että te tappelitte tytöstä, jatkoin, kun Ilari näytti epäröivältä. Sanani kuullessaan poika mulkaisi siskoaan, mistä tiesin Ilonan arvanneen oikein.
- Te siis tappelitte jostain tytöstä, virnistin itsevarmasti. Olin jo saanut puolet tiedosta. Tämähän sujui hyvin. – Kenestä?
- Siis Tommi tappeli. En mä, Ilari korjasi. Katsoin poikaa vaativasti. – Se tappeli susta.
- Musta? varmistin.
- Susta, Ilari toisti.
- Se tykkää susta, hän vastasi kysymättömään kysymykseeni. Katsoin poikaa hämmentyneenä. Näin jälkeen päin ajateltuna minun olisi pitänyt nähdä merkit. Olihan Tommi viihtynyt seurassani ja kai sen kireän käyttäytymisen saattoi laskea mustasukkaisuuden piikkiin.
- Mun pitää varmaan soittaa sille, päätin.
- Niin varmaan täytyy, Ilari myönteli. Nyökkäsin, mutten tehnyt mitään noustaksesi.
- Mitä sä ootat? Eikö se kannattaisi hoitaa heti pois? Ilona kyseli. Nyökkäsin ajatuksissani ja kaivoin housujeni taskuja. Kännykän löydettyäni siirryin hieman kauemmas valitsemaan Tommin numeron. Puhelin soi ja soi ja soi ilman vastausta, kunnes se lopulta meni vastaajaan.
- Se menee vastaajaan. Täytyy yrittää myöhemmin uudestaan, totesin Ilonan odottavalle ilmeelle palatessani kalliolle. Päätin unohtaa Tommin hetkeksi ja nauttia vain nauttia iltapäivästä.

Yritin iltapäivän aikana soittaa Tommille pariin otteeseen saamatta kuitenkaan vastausta. Illalla aloin olla jo turhautunut siihen, ettei poika vaivautunut vastaamaan tai soittamaan takaisin, sillä se haittasi minun ja Tommin välistä kommunikointia huomattavasti. Turhautuneena soitin Tommille vielä kerran, enkä enää yllättynyt puhelun mennessä vastaajaan. Rämähdin sängylleni makaamaan ja mulkoilin puhelinta kuin se olisi sen vika, ettei toisessa päässä vastattu. Etsin numeron ja soitin uudestaan. Jo tutuksi tullut vastaajan ääni käski jättämään viestin äänimerkin jälkeen ja niin minä tein.
- No, moi Tommi. Täällä on Julia. Tosi kiva, että sä vastaat puhelimeen. Oisin vaan halunnut jutella siitä sun ja Ilarin riidasta, joka on suoraan sanoen naurettava. Mä oon soittanut sulle varmaan kymmenen kertaa ja mun puheluiden välttely on ihan yhtä tyhmää kuin se riita. Ilari sanoi, että sä tykkäät musta. Eikö siitäkin voisi vaan kertoo suoraan? Se olisi ainakin paljon parempi tapa kuin se, että mä kuulen siitä Ilarilta, etkä sä suostu ees vastaamaan mun soittoihin, jotta voisin kysyy siitä suoraan. No, sun ei enää tarvii vaivautuu soittaan takasin, sillä mua ei enää kiinnosta puhuu sun kanssa, rupattelin puhelimeen kaiken sen turhautumisen ja ärtymyksen, joka oli noussut päivän aikana, kun asiat eivät menneet minun toivomusteni mukaan. Tiputin kännykän lattialle ja käännyin selälleni makaamaan. Ehkä Tommilla oli hyvä syy olla kertomatta, pohdin. Muistin, mitä Pauliina oli sanonut minulle, kun olimme viimeksi jutelleet. Ehkä minä olin ollut niin kylmä Tommia kohtaan, ettei hän uskaltanut myöntää tunteitaan minulle. Olihan poika saanut Katiltakin pakit, joten miksei minultakin. Aloin katua purkaustani vastaajaan. Ehkä oli parempi vain kertoa Tommille totuus, sillä enhän minäkään ollut kertonut hänelle ihastumisestani kesän alussa. Käännyin etsimään kännykkääni lattialta. Se näkyi helposti mustana möhkäleenä vaalean maton päällä. Löysin numeron nopeasti ja painoin vihreää luuria. Huokaisin helpotuksesta kuullessani vastaajan äänen, sillä minun oli helpompi olla rehellinen sinne kuin, jos Tommi olisi ollut suoraan toisessa päässä. Ehkei hän edes kuuntelisi vastaajan viestejään.
- Moro taas. Joo, tota sori siitä edellisestä viestistä. Mua vaan ärsytti, kun en oo voinut puhuu sun kanssa. Tää asia kun sattuu vaivaan mua aika paljon. Siis, kun juttu on niin, että mä tykkään susta, tai ainakin tykkäsin vielä kesän alussa. Enää mä en tiiä, mitä mä tunnen. Tai siis se on aika monimutkasta, ainakin sen suudelman jälkeen. Ja sitten kun siinä on se mun ja Ilarin juttu, joka oli vaan tyhmä päähänpisto, niin kuin Ilari on varmaan sulle sanonut. Siitä mä en voi oikeen muuta sanoo, tai no mä yritin tehä susta mustasukkasen, mikä oli aika tyhmää, mutta sitä sä oot kai multa tottunut saamaan. Mutta ei kai mulla muuta, selitin sekavasti vastaajaan ja lopulta suljin kännykkäni vähemmän tyytyväisenä. Minusta tuntui, että olin ollut hieman liiankin rehellinen. Kaiken lisäksi puheeni jäisi vastaajan muistiin niin pitkäksi aikaa, että se poistettaisiin. Miksen koskaan ajatellut näitä päähänpistojani loppuun? Päädyin aina vain syvemmälle tähän sotkuun, josta ei ollut poispääsyä. No, nyt vuoro olisi Tommilla, ainakaan poika ei pystyisi nauramaan päin naamaani.

Lähettäjä: piukkiis 
Päivämäärä:   25.9.11 00:25:05

lisäälisää :) uusi lukija,mahtava tarina!

Lähettäjä: Libe 
Päivämäärä:   25.9.11 14:32:57

Tää tarina alkaa valitettavasti olla jo lopussa. Tän pätkän jälkeen tulee vielä yksi pätkä, joka on sitten viimeinen.

----------------------

Lauantai oli juhlapäivä, joten tehtävää oli aivan liikaa. Koristeet piti ripustaa ja pöytiä piti kantaa pihalle. Onneksi sentään sää suosi, ettei siitä täytynyt kantaa murhetta. Vieraita alkoi tulla viiden jäljissä ja heidät piti pitää Markolta piilossa. Onneksi mies piilotteli itsekin niin, että tapaamisen riski oli melko pieni. Lopulta, kun kello läheni kuutta, piha oli vihdoin valmis juhlia varten. Omenapuissa roikkui paperisia lyhtyjä, nauhoja ja muita koristeita ja puiden katveessa oli pyöreitä pöytiä, jotka oli haettu ruokasalista. Pöydillä oli pienet pöytäkoristeet. Yleisvaikutelma oli iloinen ja rento. Katselin Ilonan, Emman ja Laurin kanssa aikaansaannostamme tyytyväisinä. Oli niin hiljaista, että pystyi hyvin kuulemaan lintujen laulun ja moottorin äänen kauempaa kylästä. Se oli ainoa ääni, joka hieman häiritsi tunnelmaa.
- No niin, alkaa olla valmista, Emma totesi ja sai vastaukseksi myöntävää muminaa.
- Okei, mä tiiän, että te ootte väsyneitä, mutta jos jaksatte vielä pari hommaa, niin sitten loppuilta saadaan rentoutua juhlien, nainen jatkoi kääntyen meihin päin vaaleat hiukset hohtaen auringossa.
- Eli, Julia käy hakemassa Markon. Mikää kiire teillä ei oo, muttei sun tarvii myöskään vitkutella. Mä ja Ilona haetaan vielä tarjoilut ja Lauri kerää meijän kaverit tänne, eikä siinä mene kauheen kauan, hän kertoi.
- Mä lähen heti, totesin nyökäten ja käännyin kohti päärakennusta. Kiersin rakennuksen etuovelle, sillä Emma oli sanonut, ettei minulla olisi mikään kiire.
- Julia! kuulin huudon takaani astuessani ulko-oven rappusille. Ääni sai kylmät väreet liikkumaan selässäni. Minun ei olisi pitänyt jättää niitä viestejä. Käännähdin nopeasti rapulla ja melkein menetin tasapainoni kokonaan. Onnistuin kuitenkin hyppäämään turvallisesti maahan rappusten viereen. Katsoin Tommia, joka harppoi pihatietä pitkin lähemmäs.
- Meijän pitää puhua, poika totesi. Mistä perhoset olivat taas löytäneet tiensä vatsaani? Siellä niitä ei ollutkaan vieraillut pitkään aikaan.
- Mä en ehdi nyt. Mun pitää hakee Marko, vastasin.
- Mä tuun mukaan, Tommi totesi peräänantamattomasti. Nyökkäsin, sillä en jaksanut tapella asiasta.

Kävelin vastaanoton läpi Tommi perässäni. Portaat hypin ylöspäin kaksi kerrallaan, kunnes pääsin ylimpään kerrokseen ja Markon oven taakse. Koputin oveen voimakkaasti.
- Eikö teijän pitänyt tulla käymään jo eilen? Marko kysyi nähdessään meidät oven takana.
- Joo, mutta Tommi oli eilisen tavoittamattomissa, vastasin ja ennen kuin mies ehti väittämään enää mitään muuta, kysyin:
- Haluutko sä nähä, mitä Emma on puuhannut koko tän ajan vai et?
- Tekeekö se sitä? Nyt? Marko kysyi yllättyneenä. Nyökkäsin. Mies näytti keräävän itsensä ja valmistuvan pahimpaan.
- Mennään, hän tokaisi ja haki takkinsa huoneensa sisältä. Johdatin hänet ja Tommin takaisin alakertaan ja pihalle. Menimme etuovesta, jotta juhlijat näkisivät meidät ennen kuin me näkisimme heidät. Piha oli hiljainen, eikä talon takanakaan näkynyt ketään hetkeen. Sitten, kun olimme jo talon kulmalla, yhtäkkiä kuului huuto: ”Hyvää syntymäpäivää Marko!” ja minulle tuntemattomia ihmisiä ilmestyi pöytien ja puiden takaa. Emma juoksi ja hyppäsi kihlattunsa kaulaan. Kaikki hymyilivät, etenkin Marko. Hän oli aivan sanaton.
- Vau, mies sai lopulta sanottua auottuaan hetken suutaan. – Kiitos.
- Eipä kestä, kulta, Emma vastasi ja painoi suukon kihlattunsa poskelle. He näyttivät suloisilta yhdessä, totaalisen rakastuneilta.
- Tule, sun täytyy leikata kakku, nainen jatkoi ja lähti vetämään Markoa kohti tapahtumien keskipistettä, jonne synttärisankari epäilemättä kuului. Kävellessään Emma loi vielä kiitollisen silmäyksen minuun. Tunsin lämpimän käden kietoutuvan lantioni ympäri ja huomasin jääneeni yksin Tommin kanssa. Minä, joka en tuntenut oloani koskaan epämukavaksi kenenkään seurassa, huomasin oloni erittäin ujoksi.
- Voidaanko me nyt puhua? Tommi kysyi. Katsoin pojan sinisiin silmiin, jotka olivat todella lähellä ja pudistin päätäni.
- Nyt juhlitaan, virnistin ja vedin pojan mukanani tarjoilupöydän ääreen.

Onnistuin välttelemään kahdenkeskistä keskustelua melkein koko illan, sillä juhlissa oli paljon ihmisiä, joihin oli helppo tutustua ja jotka juttelivat mielellään kanssani. Tommi ei kuitenkaan luovuttanut. Poika ei jättänyt minua hetkeksikään rauhaan. Luultavasti hän pelkäsi, että katoaisin jonnekin ja siinä hän oli luultavasti oikeassa. Olin kokoajan hermostunut ja hermostuneemmaksi tulin, kun ilta alkoi tummeta ja juhlat alkoivat pikkuhiljaa rauhoittua. Ilonakin oli jo kadonnut jonnekin, ja minä tiesin, että jossain vaiheessa minun olisi keskusteltava Tommin kanssa, mutta toivoin yhä ihmettä. Tosin toivoni alkoi heiketä illan tummetessa. Ehkä minun pitäisi vain hyväksyä se, että meidän pitäisi keskustella, eikä se edes välttämättä johtaisi mihinkään kamalaan. En tiennyt, mitä oikein pelkäsin.

Huomasin Markon ja Emman tulevan meitä kohti seisoessamme hieman syrjässä muista juhlijoista. Enää en jaksanut olla kaiken keskellä, vaan olin ottanut sivustakatsojan roolin, eikä Tommikaan ollut enää ahdistellut minua kysymyksillään keskustelun ajankohdasta.
- Mä en oo vielä huomannut kiittää teitä, Marko totesi hymyillen.
- Ei se haittaa. Kiitos sulle, ettet ilmiantanut meitä sillon aiemmin, totesin vastaten hymyyn. Hieman kipeät poskilihakseni kielivät, että olin illan aikana hymyillyt jo aivan liikaa. Marko naurahti.
- Ei olisi tullut mieleenikään. Mäkin oon joskus ollut vallaton nuori, hän vastasi ymmärtäväisesti. Tommi siirtyi taakseni laskien kätensä lanteilleni.
- Nää on olut tosi kivat juhlat, mutta alkaa olla jo myöhä ja me aateltiin jo lähteä, poika totesi.
- Niinkö? No, oli kiva, kun tulitte, Marko totesi.
- Ja Julia, vielä kerran kiitos avusta, Emma jatkoi sulavasti.
- Ei kestä. Mulla oli hauskaa jo järjestäessä, vastasin hieman vähätellen. Ajatukseni olivat jo jossain muualla. Nimittäin tiesin, ettei Tommi päästäisi minua lähtemään ennen kuin kaikki olisi selvitetty meidän välillämme. Olin jo niin tottunut pojan kanssa pelaamiseen, etten ollut täysin varma, olisinko tyytyväinen normaaliin suhteeseen. Ei se Ilonallakaan ollut onnistunut.

Kättelimme vielä Markoa ja Emmaa ennen kuin Tommi lähti johdattamaan minua päärakennusta kohti. Pysähdyimme rakennuksen nurkalle ja Tommi katsoi minua kysyvästi.
- Minne mennään? hän kysyi. Kohautin olkapäitäni.
- Jäädään tähän sitten, Tommi tuhahti ilmeisen kyllästyneenä enää peittämään turhautumistaan, joka oli täysin minun syytäni, tai oikeastaan käytökseni syytä.
- Sä kuuntelit sitten viestisi, totesin keskeyttääkseni ahdistavaksi venyneen hiljaisuuden.
- Juu, Tommi vastasi ja katseli kiinnostuneen oloisena laudoituksen maalin hilseilyä. Hän vilkaisi minua.
- Ne oli erittäin mielenkiintoisia, hän virnisti. Tunsin punastuvani ja käänsin nopeasti katseeni maahan. En ymmärtänyt, miten Tommi sai tunteeni näin sekaisin.
- Sitä mä en kyllä ymmärrä, miten sä sait Ilarin paljastamaan mut, Tommi jatkoi. Nostin katseeni, jotta poika varmasti näkisi voitonriemuisen ilmeeni.
- Se johtuu siitä, että mä oon niin fiksu ja filmaattinen, virnistin ja unohdin kokonaan sen, että minun piti olla nolostunut.
- Siitä voi olla montaa mieltä, poika totesi nauraen ja ansaitsi minulta leikkimielisen iskun oikeaan käteensä. Tommi oli nopeampi kuin olin uskonut mahdolliseksi. Hän sai kädestäni kiinni ja veti minut syliinsä. Tunnelma muuttui heti vakavammaksi, eikä Tommikaan enää nauranut, kun katsoin hänen vakaviin silmiinsä, joissa tuikki pieni liekki. Perhoset lepattelivat vatsassani hermostuneina. Aavistin, että jotain ratkaisevaa tapahtuisi.
- Julia, mä tykkään susta, oikeesti, Tommi kuiskasi. Tunsin lämpimän ilman hellivän kasvojani ja sydämeni tuntui tykyttävän ulos rinnastani. En ehtinyt sanoa mitään ennen kuin pojan huulet painautuivat varmoina huulilleni.

Lähettäjä: Tito_Man 
Päivämäärä:   25.9.11 15:38:45

aaaawww!<3 tätä on ootettu ;) harmi vaan et tää loppuu seuraavan pätkän jälkeen :<

Lähettäjä: soffe 
Päivämäärä:   25.9.11 17:19:08

oooww suloja♥ jaja ei sais kyllä loppua )::

Lähettäjä: .-- 
Päivämäärä:   25.9.11 18:38:49

jatkoooo <3 -)

Lähettäjä: Tsenppiä! 
Päivämäärä:   27.9.11 16:38:07

se viimien pätkä?

Lähettäjä: Libe 
Päivämäärä:   27.9.11 18:21:32

Se tulee vielä tänään.

Lähettäjä: Libe 
Päivämäärä:   27.9.11 20:35:29

Tää on nyt sitten vika pätkä.

Kiitos kaikille, jotka ovat jaksaneet lukea tän tarinan loppuun asti.

-----------------

Tommi saattoi minut kotiovelleni.
- Nähään huomenna, poika huikkasi ennen kuin kääntyi ja lähti kävelemään kohti kesäkotiaan.
- Nähään, kuiskasin hänen peräänsä, mutta hän tuskin kuuli minua. Kun Tommi oli kadonnut silmistäni, käännyin ja astuin sisälle. Heti olohuoneessa jäi äidin kysymystulvan alle. Hän halusi tietää kaiken juhlista, miten ne olivat menneet, mitä Marko oli pitänyt… Kysymystulva tuntui loputtomalta vastatessani lyhyesti kaikkiin äidin keksimiin kysymyksiin, kun ajatukseni olivat jossain aivan muualla, tutussa pojassa, joka oli palannut minun takiani. Äitini taisi tajuta sen, sillä lopulta hän ymmärsi jättää minut rauhaan ja pääsin jatkamaan matkaani huoneeseeni, jonne pysähdyin hetkeksi ennen kuin tajusin jatkaa matkaani kylpyhuoneeseen iltapesulle.

Pestessäni kasvojani vilkaisin itseäni peilistä ja huomasin hymyileväni tyhmästi. En pystynyt lopettamaan hymyilemistä hampaita pestessäni ja vielä huoneeseeni takaisin sipsutellessani tyhmä virne säilyi kasvoillani. Sillä ei ollut väliä, vaikka poskilihakseni olivat jo joutuneet koville päivän aikana. Mikään ei saanut hymyäni hyytymään. Hymyilin vielä sängyssä katsellessani valkoista kattoa ja mietin Tommia, suudelmaa, kaikkea. Suudelman jälkeen olimme jutelleet hetken meistä ennen kuin haukotukseni oli paljastanut väsymykseni pojalle, joka oli saattanut minut kotiin. Nyt väsymykseni oli kuitenkin kaikonnut jonnekin. Tunsin ennemminkin käyväni ylikierroksilla ajatellessani kaikkea tapahtunutta. Tältäkö tuntui seurustella?

Aamulla hyräilin valitessani vaatteita. Hyräilin vielä silloinkin, kun kävelin kohti ruokasalia.
- Sähän oot hyvällä päällä, Tommi totesi ilmestyessään viereeni.
- Niinpä, vastasin reippaasti. Haimme ruokaa ja etsiydyimme vakiopöytäämme. Tommi istui minua vastapäätä ja alkoi syödä hiljaisena. Seurasin hänen esimerkkiään ja keskitin huomioni lautasellani makaavaan puuroon ja sen hillosilmään. En ehtinyt syödä kuin pari lusikallista, kun huomasin Tommin lopettaneen ja keskittyneen johonkin aivan muuhun.
- Mitä mietit? kysyin, kun kyllästyin pojan tuijotteluun. Tommin katse tarkentui minuun ja hän hymyili aseistariisuvasti aivan kuin olisin paljastanut suurenkin salaisuuden.
- Mietin vaan, mikä sai sut niin hyvälle tuulelle? hän vastasi lopulta ja virnisti perään.
- Sitä sä saat miettii ihan rauhassa, naurahdin.
- Eikä! Kerro nyt, Tommi maanitteli silmät nauraen. Pudistin päätäni.
- Sä et saa musta mitään irti, vastasin.
- Enkö? Tommi kysyi kohottaen kulmiaan haastavasti. Pudistin päätäni toistamiseen, vaikka tiesin, mihin se johtaisi.

- Lopeta, oo kiltti. Mä luovutan… LUOVUTAN! huusin naurun seasta kyyneleet silmissä. En voittanut kutituskilpailua, en koskaan, ja Tommi tiesi sen. Siksi hän olikin rynnännyt pöydän toiselta puolen kutittamaan minua.
- Kerrotko nyt? Tommi kysyi ja lopetti kutittamisen hetkeksi.
- Joo, joo, mä kerron, myönsin nopeasti.
- No?
- Musta on kivaa, kun me ollaan yhessä, vastasin ja suikkasin suukon pojan poskelle.
- Niin mä vähän aattelinkin, Tommi totesi tyytyväisenä.
- Ja nyt syödään, päätin ja työnsin pojan pois penkiltä palauttaen hänet maan pinnalle.

Aamupäivä kului rutiininomaisissa merkeissä tallissa töitä tehden. Saimme vain tavallista vähemmän valmiiksi keskittyessämme enemmän toisiimme kuin työtehtäviin. Lopulta Matias kyllästyi pelleilyymme ja ajoi meidät pois tallista. Lähdimme nauraen takaisin päärakennukselle. Minusta Tommin seura oli paljon parempaan kuin olisin osannut kuvitellakaan ja harmistuneena jouduin jättämään pojan päästäkseni tallivaatteista. Sinä sunnuntaina vaihdoin vaatteeni ennätysvauhtia ja palasin vastaanottoon ennen Tommia, joka lopulta saapui vaaleanruskeat hiukset kosteina. Minunkin olisi ehkä kannattanut käydä suihkussa.
- Sun pitäisi varmaan käydä pyytämässä Ilarilta anteeksi, tokaisin hieman vihaisena itselleni. Tommi kai luuli minun olevan vihainen hänelle, sillä hän kurtisti kulmiaan kysyvästi.
- Sitäkö sä murehdit?
Pudistin päätäni.
- Tuli vaan mieleen, vastasin. Ei ollut Tommin syy, etten ollut älynnyt laittaa itseäni kunnolla kuntoon. Poika katsoi minua hetken tarkasti ennen kuin rentoutui.
- Mennään vaikka heti, hän totesi. Lähdimme kulkemaan mäkeä alas kohti keskustaa. Tommin piti kädestäni kiinni, enkä pannut sitä pahakseni.

Kävelimme hiekkatietä pitkin kohti Salmisten tilaa. Olin tyytyväinen, että Tommi oli luvannut sopia riitansa, jonka aloittamisessa minä olin näytellyt suurta osaa. Pihatielle kääntyessämme näimme rouva Salmisen kävelevän meitä kohti. Tervehdimme naista asiaan kuuluvasti ja varmistimme samalla, että Ilona ja Ilari olivat paikalla ennen kuin jatkoimme matkaa. Kiersimme suoraan talon taakse, jossa rouva Salminen oli sanonut lastensa viettävän aikaa auringossa, ja nainen oli oikeassa. Talon kulmalta pystyin näkemään kaksi nuorta, joista toinen makasi kirkkaan vihreällä pyyhkeellä ja toinen istui ruohikossa hänen vieressään.
- Moi, huudahdin ja sain molempien päät kääntymään meitä kohti. Ilarin ilme jännittyi heti hänen huomatessaan Tommin, joka seisoi vieressäni. Myös Tommin ilme kiristyi hieman, mutta päätin olla välittämättä siitä. Kävelin nurmen läpi ja istuin Ilonan jalkoihin. Tommi tuli epävarmasti perässäni.
- Mä aattelinkin, että näin Tommin eilen, Ilona rupatteli välittämättä myöskään kiristyneestä ilmapiiristä.
- Joo, sekin kutsuttiin niihin juhliin, vastasin ja odotin, milloin ilmapiirin varautuneisuus purkautuisi. Minun ei täytynyt odottaa kauaa.
- On sulla otsaa tulla tänne, Ilari haastoi. Tommi ei kuitenkaan mennyt mukaan. Hän vilkaisi minua nopeasti, mutta osoitti sanansa Ilarille.
- Voidaanko me mennä hetkeksi tonne juttelemaan? hän pyysi.
- Selvä, Ilari myöntyi hetken mietittyään ja nousi seuratakseen Tommia takaisin talolle. Katsoin heidän kulkuaan hetken, kunnes havahduin siihen, että Ilona heilutti kättään silmieni edessä ja katsoi minua vaativasti.
- Toi taitaa olla myöntävä vastaus, tyttö totesi.
- Häh? Mitä? kysyin hämmentyneenä, sillä en ollut kuullut Ilonan aikaisempia sanoja.
- Heräsithän sä, vaikka onhan Tommin perse katsottavan näköinen, tyttö vihjaili.
- Mitä? kysyin ja tunsin poskiani alkavan kuumottaa, vaikken ollut Tommin sillä lailla tutkaillutkaan.
- Niin mä vähän aattelinkin, Ilona myhäili tietäväisenä. Hän kiusasi minua tahallaan.
- Mitä? kysyin jo vähän ärtyneenä, sillä tyttö vaikutti siltä kuin tietäisi asioistani minua enemmän.
- Sua on kiva kiusata. Sanoin vaan, että te taidatte nyt olla yhessä, vai? Ilona virnisti. Nyökkäsin hymyillen, sillä tyttö oli arvannut oikein. Me todellakin seurustelimme ja tunsin itseni maailman onnellisimmaksi tytöksi.

Lähettäjä: mansikkamies 
Päivämäärä:   27.9.11 20:44:57

ayee caramba!!!! tää oli ihan sairaan hyvä tarina ja mikä parasta, jatkui loppuun asti (:: niin monet tarinat loppuu kesken ja äh, kyllä sä ymmärrät?

ainoa huono asia oli, että loppui näin pian

Lähettäjä: Dark Angel 
Päivämäärä:   27.9.11 21:43:08

JESSS :D luin alusta loppuu ja ei voi muut sanoo ku i love it <3

Lähettäjä: Libe 
Päivämäärä:   27.9.11 21:58:22

Joo, ehkä ensi kerralla teen pidemmän tarinan. Toi vaan tuntu tällä kertaa sopivalta lopulta, joten en viittinyt sitä turhaa pitkittää.

Lähettäjä: Dark Angel 
Päivämäärä:   27.9.11 22:08:16

jeb , siit olis tullu (todenäkösest) tylsä , ja toi oli hyvä :)) onks sulla jotain sivua mis olis valmiita tarinoita ?? :)

Lähettäjä: Libe 
Päivämäärä:   28.9.11 18:16:30

Ei vielä, mutta oon aatellut tehä tässä jossain vaiheessa, kun noita täällä julkaistuja tarinoita tulisi vähän enemmän. Tällä hetkellä en oo julkassut muita kuin tämän ja Rakkaus muuttaa kaiken -tarinan.