Lähettäjä: ankku 
Päivämäärä:   24.5.11 16:35:16

Jatkoa ♥♥

Kyle on niiiiiiiiin ihana ♥

Melody ♥ Kyle ehdottomasti!!!!!

Rafael voi tosiaanki painua sinne hevonvíttuun!!!!

Lähettäjä: Johanna K. 
Päivämäärä:   24.5.11 20:46:54

rakastuinko edes edelliseen pätkään <3 ihanaa tekstiä!!

Lähettäjä: hAH 
Päivämäärä:   25.5.11 15:55:29

hehee, kiitos ihmiset :D Saatte nähdä mitä tästä kehittyy, mutta matkalla ollaan...

http://forum.hevostalli.net/read.php?f=11&i=820177&t=820177

ja edellinen... :))

Lähettäjä: myrkkysieni 
Päivämäärä:   25.5.11 22:11:07

ihana jatko <3

Lähettäjä: ... 
Päivämäärä:   26.5.11 21:42:21

upp.

Lähettäjä: keppälerttu 
Päivämäärä:   28.5.11 09:45:52

jatkoa! omnomnom kyle ♥

Lähettäjä: ankku 
Päivämäärä:   28.5.11 12:41:59

Kyle rules ♥♥♥

Rafael on niiiiin ärsyttävä ja Kyle taas unelmien poikaystävä! Voi että mä rakastuin Kyleen ihan korviani myöten ♥ :) Toivon että Rafaelista ja Melodysta ei tuu paria!!

Lähettäjä: ; 
Päivämäärä:   29.5.11 20:34:04

mäkin tykkään enemmän Kylestä, enkä ymmärrä, mitä pahaa on hienoissa autoissa. :)

Lähettäjä: hAH 
Päivämäärä:   29.5.11 22:44:56

Kylehän on saanut suosiota :D
ja sie ; Eihän hienoissa autoissa mitän pahaa oo tietenkään. Melody ei vaan kestä rehvastelua millään. Ja on ehkä tämmösten vanhojen asioiden perään (ainakin mielikuvaan vanhoista asioista).

-

XV – The silence is slowly killing me, oh yeah

Rafael

Olin sanaton. En kyennyt tekemään mitään muuta kuin tarkkailemaan tilannetta. Nuo kaksi olivat kietoutuneet toisiinsa, uppoutuneet suudelmaan. Vähitellen vaaleatukkainen tyttö irrottautui pojasta, joka hapuili käsillään eteensä, pettynyt ilme kasvoillaan. Tyttö naurahti, suikkasi suukon pojan poskelle ja muodosti huulillaan sanoja, joita en kuullut. Teatraalisen epäromanttisesti tuo vaaleatukkainen rahaan hukutettu jaguaari tarttui kiinni seuralaisensa käteen ja suuteli sitä. Käsi vetäistiin pois toisen huulien ulottumattomiin ja nauraen vaaleatukkainen kaunotar käänsi selkänsä jaguaarille.
”Etkö tosiaan tahdo, että saatan sinut?” Kyle huusi tytön perään ottaen yhden haparoivan askeleen. Mikä ääliö. Ei sellaista kysytty. Kylen olisi vain pitänyt sujauttaa kätensä Melodyn käteen, saattaa tämä aina ovelle asti ja päättää ilta tuliseen, nälkäiseen suudelmaan. Mutta ei, Kyle jäi seisomaan paikoilleen hämmentyneenä, oman onnekkuutensa lumoissa. Jos minulla olisi ollut tuollainen tilanne – treffit päätöksessä –, olisin tehnyt mahdollisimman paljon sellaista, mitä nainen ei millään osaisi odottaa. Kyle halusi selvästi olla romanttinen, joten miksi hän ei hoitanut hommaa kunnolla? Missä olivat vaarallisuus, seksikkyys ja luottamus? Olivat tainneet jäädä sinne minne Kylen autokin, sillä tuskin hän oli itse lava-auto kyytiä keksinyt.

Kun sain kroppani jälleen tottelemaan, nojauduin paremmin kylmään seuralaiseeni, lyhtypylvääseen. Vein tupakan huulilleni, imin siitä itsevarmuutta ja puhalsin savut ulos nauttien hetkestä. Tuuli pörrötti hiuksiani ja toi mukanaan oman partaveteni tuoksun. Kenties se sama tuoksu sai Kylen laskeutumaan seitsemännestä taivaasta, sillä hän kääntyi minuun päin, etsi katseellaan hetken, hoksaten tumman profiilini lyhtypylvästä vasten ja lähti harppoen minua kohti. No niin, tätähän minä juuri halusin. Vinkki: en. Pitäisikö tosiaan kestää Kylen hehkutus?
”Ihan muuten vain täällä, enkelipoika?” Kyle huikkasi iskien silmää. No oltiin sitä nyt niin rehvakkaita.
”Oikeastaan, minulla on täällä juttuja.”
”Mitä? Onko tämä vakiopaikkasi?”Kyle kysyi nyökäten etu- ja keskisormieni välissä savuavaa tupakkaa kohti. Ärsyyntynyt virneentapainen levisi kasvoilleni.
”No itse asiassa juuri tämä lyhtypylväs auttaa pääsemään parhaimpaan tunnelmaan, jos ymmärrät mitä tarkoitan – äläkä katso minua noin, se on oma asiani poltanko vai en. Jos välttämättä haluat tietää, niin tulin ulkoiluttamaan Villikissaa. Se sitä paitsi – Villikissa älä viitsi, tule tänne sieltä!”
Vaalea labradorinnoutaja hyppelehti iloisesti luokseni kuullessaan tutun äänen. Koira haukahti Kylelle kuin tervehdykseksi ja jäi viereeni häntäänsä vimmatusti heiluttaen.
”Haluatko kuulla treffeistä?” Kyle kysyi kyykistyen rapsuttamaan Villikissaa. Vastausta odottamatta alkoi ystäväni kerrata päivän tapahtumia. Kuuntelin vain puolella korvalla. Lausahdukset ”rengas meni puhki!” ”jätin autoni sinne, isä suuttuu taatusti.. tai sitten hän ymmärtää” ”se mies oli pedofiili, yritti parittaa Melodya sukulaiselleen, mokomakin sutenööri…” ja ”mansikanmakuinen suudelma” jäivät kaikumaan korvissani.

”Olet tosi hyvä tyyppi, Raf. Sinähän tämän idean annoit. Ajelun.”
”Mukavaa, että olin avuksi.”
”Nyt meidän pitää löytää sinulle tyttö”, Kyle virnuili.
”No ei pidä”, nauroin.
”Pitääpäs. Sinun täytyy viimeinkin vakiintua. Mistä tulikin mieleeni, oletko menossa Losiin joku päivä?”
”Ehkä. Tuskin. En ole suunnitellut”, vastasin kohauttaen olkiani. Mikäpä siinä, voisin vaikka mennäkin. Losissa oli elämäni: kaikki kaverit, treenit, bileet ja naiset. Jostain syystä sisälläni oli muutaman päivän, tunnin tai ehkä vain minuutin palanut kiinnostuksen liekki. Se oli todennäköisesti johtunut Melodysta, tuosta herttaisen näköisestä joutsenesta, jonka kanssa olin viettänyt hetkellistä hauskaa. Mutta nyt kun asiaa tarkemmin ajatteli, oli kyseessä vain yksi tyttö. Tämä tyttö oli sitä paitsi äskeisen tilanteen jälkeen sinetöity yhteen Kylen kohtalon kanssa. Heidän elämänlankansa olivat toistaiseksi sotkeutuneet toisiinsa ja minulla voisi kestää turhan kauan ennen kuin saisin langat erilleen – vahingoittumattomina.
”Hei, voisinko tulla teille täksi yöksi? Autoni jäi jonnekin tienvarteen..”
”No jaa.. Äiti on ollut viime aikoina aika väsynyt, Sheilan lähtö ja kaikkea.”
”Ja haluat lisätä Melodyn tänä iltana runkkupankkiisi?”
”HEI KYLE!”
”Pilailin vain!” poika nauroi, mutta vakavoitui aika nopeasti nyrkkini osuessa hänen käsivarteensa. Oli minun vuoroni nauraa; siinä meillä varsinainen urho.
”Kyllä minä tajuan. Menen muutenkin Jaredin kautta, ehkä hän voi heittää minut Losiin. Nähdään Raf!”
”Nähdään. Ja hei Kyle – onnittelut Melodysta. Tyttö ei ole helpoimmasta päästä.”

Kyle nyökkäsi, hymyili ja käänsi selkänsä minulle. Kun kävelevä navigaattori oli kadonnut näkyvistä, suoristauduin täyteen pituuteeni.
”Tulehan Villikissa”, sanoin ja lähdin kävelemään pois uuden rautaisen ystäväni luota.
Vaalea labradorinnoutaja juoksi innoissaan edessäni, tutki maastoa kierien ja nuuhkien. Se pysähtyi jokaisen uuden pusikon ja puun juurella, hämmästeli jokaista vastaantulijaa ja haukahteli löytäessään jotain mielenkiintoista (lyhtypylväät, toisten koirien jätökset). Los Angelesin keskusta ei ollut ollut parasta mahdollista seutua koiralle, joten eipä labradorinnoutajan innostus ihme ollut. Päästin mielelläni koiran juoksemaan vapaasti kylässä, paikassa, missä se ei voinut eksyä.
Villikissa, toinen elävä muisto isästä. Isä oli neljä vuotta sitten tahtonut ilahduttaa äitiä ostamalla tälle koiranpennun. Idea oli ollut ihan hyvä, mutta äiti inhosi koiria. Kun Villikissa oli ensimmäistä kertaa nähnyt äidin, se oli murissut ja haukahdellut. Äidin reaktio oli ollut pitkälti sama: kissamaista sihinää. Isä oli antanut äidin nimetä perheen uuden tulokkaan ja äiti oli kekseliäästi antanut nimen Villikissa.
Se oli tavallaan aika omituista. Perheemme kissanaiset äiti ja Sheila eivät tulleet millään tasolla toimeen Villikissan kanssa, mutta minä ja isä pidimme koirasta kovasti. Varsinkin isä. Hän oli rakastanut sitä loppuun asti, käynyt lenkeillä useamman kerran päivässä ja nauttinut joka hetkestä. Kun isä kuoli, kaikki vastuu Villikissasta siirtyi minulle. Äiti olisi mieluusti lahjoittanut koiran vähäosaisille tai ruuaksi, mutta minä olin pitänyt kiinni kannastani, että koiran oli jäätävä taloon, muistoksi isästä.

Villikissan lisäksi oli tietysti kitara. Isä oli ansainnut joskus leipää pöytään vain soittamalla akustista kitaraansa ja laulamalla. Kun olin viiden, hän oli alkanut opettaa minua. Hän oli sanonut, että lauluääni ja taito soittaa kitaraa vetivät naisia puoleensa kuin painovoima putoavaa omenaa. Harjoittelu tosiaan teki mestarin, jääkiekon lisäksi musiikki kuului elämääni olennaisena harrastuksena. Vielä yksikään nainen ei ollut kuullut minun soittavan kitaraa – he eivät ikinä jaksaneet odottaa niin kauan. Riitti että lauloin muutaman sanan tai lauseen, niin jo naisilta petti jalat alta. Sheila oli tietty poikkeus. Hän oli kuunnellut kitaraani kyllästymiseen asti.
Huomaamatta, olin saapunut tuttuun kotipihaan. Äiti istui aurinkolasit pääsään etuoven edessä rappusilla, yllään vaaleankeltainen paita ja lyhyet sortsit.
”No mutta! Kukas onkaan tuo komistus, joka tallaa pihallani?” äiti otti aurinkolasit silmiltään ja hymyili minulle leveästi.
”Arvon rouva Christie, näytättepä ihastuttavalta tänään. Soisitteko minulle sen kunnian, että saisin suudella kättänne?”
”Hyi Rafael, olet ihan liian siirappinen!” äiti nauroi ja huitoi käsillään. Hymähdin nousten yhdellä harppauksella kolmen rappusen yli.
”Unohdit puhelimesi. Se soi ja otin –”
”Otit valtuuden vastata”, lopetin päätäni pudistellen.
”Niin. No se oli Carmen, eli oletko vihainen?”
”Carmen?” toistin kohottaen kulmiani. ”Mitä asiaa hänellä oli?”
Carmen oli ainoa sellainen naispuolinen ystäväni, joka ei herättänyt minussa minkäänlaista himoa. Se johtui ehkä siitä, että olin tuntenut tytön koko ikäni, enkä osannut kuvitella häntä muuten kuin ystävänä.
”En kysynyt, soita hänelle”, äiti vastasi hymähtäen.
”Niin.. Villikissa, tänne!” taputin muutaman kerran reittäni napakasti. Villikissa nousi varmasti kahden ensimmäisen portaan yli, mutta äidin viereen tullessa se päästi ilmoille epämiellyttävää murinaa. Äiti säpsähti ja tyrkkäsi koiraa kauemmas itsestään. Pyöräytin silmiäni ja avasin oven Villikissaa varten. Oli hauskaa katsella kuinka koira tarkkaili hetken aikaa äitiä hyökkäysvalmiudessa. Tovin seisoskelun jälkeen Villikissa tepasteli ylpeänä sisään avonaisesta ovesta.

Kahden tunnin kuluttua heräsin epämääräisestä unesta soittoääneen, joka kaikui huoneessani inhottavasti. Haparoin kädellä puhelinta lattialta ja vastasin siihen vastahakoisesti.
”Raf.”
”Rafael! Rakas! Ihana kuulla ääntäsi!”
”Hei Carmen”, murahdin unisia silmiäni hieroen.
”Mitä kuuluu? Voi kultaseni, minulla on aivan kammottavan palava halu nähdä sinut!” kajahti tytön korkea ääni puhelimeen. Mieleni teki heittää jokin ivallinen kommentti, mutta vastaheränneenä en kyennyt siihen.
”Huonoa”, vastasin mahtavasti haukotellen. Paljonkohan kello oli? Ehkä yhdeksän, tai kymmenen. Carmen oli sellainen tyyppi, jota ei saanut hiljaiseksi millään. Päätin, että menisin nukkumaan heti puhelusta selvittyäni.
”Kuulostatpa tympääntyneeltä. Herätinkö sinut?” sitä oltiin fiksuina. Ei ollut turha tyttö tuo Carmen, ai että minun teki niin mieli olla…
”Ei, et herättänyt”, vastasin.
”No hyvä. En ehdi rupatella kanssasi kauaa” ah, ihanaa! ”mutta haluaisin kuitenkin kysyä, että oletko tulossa Losiin joku päivä?”
”Minulla on sinulle asiaa”, töksäytin. ”Tulen sinne ehkä ylihuomenna. Mennään kahville. Ota Roy mukaan.”
”Roy?” Carmen toisti ääni astetta kimeämpänä. ”Miksi Roy?” toisinaan Carmen unohti, että halusin nähdä hänen lisäkseen myös muita ystäviäni.
Royhyn olin tutustunut seitsemän vuotta sitten, kun hänen isänsä ja minun isäni olivat törmänneet jossakin musiikkitapaamisessa. Miehet olivat kertoneet toisilleen poikiensa harrastuksista ja näin minulle ja Roylle oli löytynyt kaksi yhdistävää tekijää: musiikki – ja, no, innokkaat isät. Meillä oli Royn kanssa paljon hienoja muistoja. Ehkä paras kaikista – ainakin minun mielestäni - oli kerta, kun hankin ystävälleni sokkotreffiseuraa. Riskillä olin kokeillut yhdistää muuan oranssikiharaisen, hyvin persoonallisen neidon Royn kanssa. Aluksi kapinaluonteet olivat pelanneet hyvin yhteen, mutta loppujen lopuksi Roy ei ollut kestänyt sitä, kuinka tyttö oli voittanut hänet yhtenään sanailussa, puhtaassa kettuilussa. Muutaman viikon erossa olon jälkeen, olin luonut ystävilleni Carmenille ja Roylle vuosia jatkuneen on-off -suhteen. Nyt oli ilmeisesti off-vaihe, sillä Carmen oli kuulostanut hivenen varaukselliselta mainitessani Royn nimen.
”Koska minä haluan nähdä Royn”, vastasin.
”No mikäpä siinä sitten. Roy. Niin. Miten vaan. Missä nähdään?” Carmen kysyi ääni vavahdellen. Hymy muodostui huulillani.
”Älähän nyt, Carrie, kyllä sinä häntä yhden hetken kestät.”
”Niin kestänkin. Nähdään huomenna, vakiossa, koulusi jälkeen, eli ilmoita minulle.”
”Ei onnistu huomenna. Ylihuomenna vasta, kuten jo sanoin. Se sopisi paremmin, sillä ensimmäinen päivä koulussa on huomenna. Pitää luoda hyvä vaikutelma.”
”Miten vaan. Minä voin vaikka ilmoittaa Roylle. Nähdään sitten, okei? Moikka”, en ehtinyt edes vastata ennen kuin Carmen sulki puhelun.

Jäin hetkeksi tuijottamaan mustaksi sammunutta näyttöä osaamatta oikein tehdä mitään. Muutaman minuutin kuluttua tungin puhelimen farkkujeni taskuun, nousin seisomaan sängyn laidalta ja otin muutaman edestakaisen askeleen huoneessani. Mieleni teki piipahtaa ulkona tuulettumassa: tuntui, kuin keuhkoni olisivat täyttyneet epämääräisestä tunkkaisuudesta.
Laskeuduin alakertaan pomppaamalla jokatoisen portaan yli. Oli uskomattoman hiljaista. Ei suinkaan äiti enää voinut olla ulkona? Pysähdyin portaiden alapäähän ja heristin korviani. Jos olin oikein tarkka, saatoin kuulla pienen tuhinan olohuoneen suunnalta. Vikkelästi suunnistin hiljaista ääntä kohti ja sain varmuuden epäilyksilleni: äiti nukkui sohvalla, avonainen kirja rintakehällään. Hänen kevyt hengityksensä sai kirjan hennot sivut liikkumaan. Hymähdin.
”Älä huolestu, käyn kävelemässä. En ota Villikissaa mukaan, joten en viivy pitkään. Raf”, jätin lapun varmaan paikkaan keittiönpöydälle(äiti varmasti kävisi hakemassa jotain naposteltavaa herättyään). Mahdollisimman hiljaa kulkien poistuin talosta, ja heti ulos päästyäni vedin keuhkot täyteen puhdasta ilmaa. Ah, se raikkaus oli sanoinkuvaamatonta.

Huomasin ahdistuvani kävellessäni tyhjää asvalttitietä eteenpäin. Siinäpä se: tyhjää! Tämä paikka oli taatusti paratiisi sellaiselle, joka nautti hyvin ansaittua eläkettä tai kaipasi muuten vain rauhaa. Mutta 17-vuotiaalle tämä oli suoraan sanottuna pahempi kuin @!#$. Ainakin pojalle, joka on juuri muuttanut Los Angelesista. Hermostuneena potkaisin kiviä tieltäni. Olin jumissa. Kaipasin jotakin hohtoa, jotain, minkä avulla hengittää. Peliä. Hetken huumaa. Jefferyn bileet olivat kaikessa laimeudessaan olleet hyvä alku. Niin, ehkä se johtui siitä. Porukka oli jäänyt sisätiloihin, koska he kärsivät krapulasta. Purin huultani. Oli sunnuntai-ilta. Missä oli menot? Jersildin niin sanotussa keskustassa? Mikä se keskusta edes oli, kahvila ja supermarketti. Päästin turhautuneen älähdyksen ja laskin katseeni maahan. Minä todella, TODELLA, tarvitsin jonkinlaisen sävähdyksen. Joka päivä oli pakko tapahtua jotain. Se oli minun arkeani. Minun elämääni. Mutta ei…
”VARO!”
”Mitäh?” nostin katseeni kengänkärjistä vähän liian myöhään. Uskomatonta, mutta pyöräilijä oli vähällä törmätä minuun. Vaistomaisesti väistin sivulle, mutta pyöräilijä oli jo kaatunut mielettömän kiljaisun säestämänä.
”Anteeksi, en millään huomannut sinua tästä väenpaljoudesta”, hymähdin. ”Sattuiko sinuun? Ei mutta.. Sinähän olet…”

Punatukkainen tyttö nousi ylös suoristaen hameensa helmaa. Tuo ei selvästikään halunnut kohdata katsettani. Mutta kyllä minä hänet tunnistin, vaikken silmiä nähnytkään. Hymynkare levisi huulilleni ja otin askeleen kohti tyttöä.
”Ariel, kuinka voit? Mietinkin, että minun pitäisi ottaa yhteyttä sinuun.”
”Älä turhaan vaivaudu jatkossa”, kuului kiukkuinen ääni takaani. Käännähdin kannoilla satakahdeksankymmentä astetta ja äkkäsin ruskeatukkaisen pojan, joka jätti pyöränsä nojaamaan lyhtypylvästä vasten. Silmien muodosta ja sinisestä väristä tunnistin nuorukaisen Richardiksi, Arielin – tai siis Rosamundin – veljeksi.
”Miten et kuullut hänen pyöränsä ääntä?” Richard kysyi sylkäisten.
”Ilmeisesti keskityin kuuntelemaan tarkemmin omia ajatuksiani, anteeksi.”
”Et kuullut PYÖRÄN ääntä, Rafael. Et kuullut pyörästä lähtevää ÄÄNTÄ!”
”Ei tässä nyt mistään moottoriajoneuvosta puhuta”, murahdin. Richard pyöräytti silmiään ja kiiruhti halaamaan siskoaan, joka seisoi edessäni nolona ja täysin kunnossa. Rosamund tyrkki veljeään ärsyyntyneenä kauemmas.
”Anna meidän selvittää tämä kahden kesken. Mene kotiin”, tyttö sihahti ja vilkaisi ohimennen minuun. Kohotin kulmiani: halusiko merenneito puhua kanssani?
”En jätä sinua yksin tuon murhamiehen kanssa. Kuulin, että hän oli ollut vähällä tappaa Melody Styronin - ajamalla autolla tämän päälle. En ollut aluksi uskoa sitä, mutta tämän välikohtauksen jälkeen -”
”Olin kännissä, kun meinasin ajaa Melodyn päälle. Ja sinun siskosi olisi voinut väistää minua tehokkaammin tai varoittaa aiemmin. Sitä paitsi tätä tapausta on ihan turha verrata Melodyyn – minulle tässä meinasi pahemmin käydä kuin sisarellesi. Ja kaiken lisäksi, sinäkin olisit voinut varoittaa minua lähestyvästä pyörästä”, nyt kun sitä tarkemmin ajatteli, oli tosiaan hassua, miten Rosamund ei ollut varoittanut minua ajoissa, tai ajanut reunaan, väistänyt kunnolla. Vilkaisin nopeasti punaiseksi muuttunutta tyttöä ja mieleeni pulpahti ajatus: oliko hän tarkoituksella meinannut törmätä minuun?
”Se että olit kännissä, ei ole mikään peruste, se oikeastaan vaan pahentaa asioita. Ja minun mielestäni sinä olisit voinut –”
”Anna jo olla Rick, ja painu kotiin”, Rosamund puuskahti tarttuen veljeään käsivarresta. ”Minulla on kaikki kunnossa.”
Richard tuhahti kohauttaen olkapäitään. Kävellessään ohitseni hän tuuppasi minua kiukkuisena kylkeen. ”Sinun kannattaa pitää mielessäsi, että harrastan monia itsepuolustuslajeja. Karatesta miekkailuun”, poika tiuskaisi korvaani.
”Ei tulisi mieleenikään haastaa sinua”, sanoin. Richard loi minuun tympääntyneen katseen, tarttui pyöräänsä ja nousi satulaan. ”Kilju kovaa, jos tuo käy sinuun käsiksi”, Richard sanoi sisarelleen ja pyöräili pois luotamme. Odotimme hänen selkänsä katoavan kokonaan näkökentästämme ennen kuin kiinnitimme minkäänlaista huomiota toisiimme. Rosamund hymyili minulle vaivaantuneen anteeksipyytävänä, muttei sanonut mitään.

”Sattuiko sinuun?” kysyin hymyillen. Tyttö pudisti päätään kääntäen katseensa poispäin minusta. Noniin. Mitä tällaisissa tilanteissa piti sanoa? Rosamund ei ollut lainkaan sellainen mitä olin kuvitellut. Humalassa tytön kanssa kommunikointi oli ollut paljon helpompaa – lähinnä suuteluahan se vain oli ollut, mutta silti. Näin selvänä, tyttö vaikutti ujolta ja selvästi haluttomalta minkäänlaiseen kanssakäymiseen.
”Kuulin ettette – siis perheenne ja sinä – ole asuneet täällä kovinkaan kauaa. Mistä muutitte?” tyttö keikautti päätään ja viimein kohtasin hänen katseensa. Hän näytti yllätyksekseni aika neutraalilta.
”San Franciscosta. Sinä sen sijaan tulit Losista?” nyökkäsin vastaukseksi.
”Meillä taisi olla aika hauskaa perjantaina”, virnuilin. Näytti kuin olisin työntänyt veitsen syvälle tytön aivoihin. Hän vingahti ja molemmat kädet lennähtivät pitelemään päätä.
”En muista siitä mitään”, hän sanoi ja pudisteli päätään. Hassua. Tyttö ei kuulostanut järkyttyneeltä, joten se ei voinut olla hänen ensimmäinen krapulansa, ei ensimmäinen säätö.
”Muistat kuitenkin kuka minä olen”, sanoin ja virnistykseni vain leveni. Rosamund laski kädet päältään ja kohotti kulmiaan.
”Voin sanoa sinulle, että jokainen tyttö täällä tietää kuka sinä olet. Olet jokaisen naisen päiväuni – märkäuni - unelmien seksikumppani kolmenkymmenen kilometrin säteellä.”
”Olenko?”, hymähdin olkiani kohauttaen.
”Voi älä viitsi”, Rosamund tuhahti ja loi minuun alentuvan katseen. ”Jokainen haluaisi olla sinun kanssasi. Jokainen täällä on valmis pettämään poikaystäväänsä tuon kropan takia”, hän osoitti vartaloani uneksuva ilme kasvoillaan. Ah, se tunne, kun olet imarreltu.
”Onnitteluni, olet Jersildin ensimmäinen neito, joka on päässyt leikkimään kanssani”, sanoin ja tein päälläni pienen liikkeen, jonka saattoi tulkita kumarrukseksi. Rosamund nauroi kauan ja makeasti. Kun hän muutaman minuutin kuluttua sai itsensä hallintaan, hän sanoi:
”Älä naurata minua! Kaikki täällä tietävät sinusta ja Melodysta.”
”Voin vannoa, ettei mitään tapahtunut”, sanoin suu mutrussa. Ilmeisesti tieto Melodyn ja Kylen treffeistä ei ollut levinnyt kovinkaan pitkälle. Toisaalta ainoastaan jääkiekkojoukkueemme tiesi asiasta, ilmeisesti Jared ollut vielä pistänyt juorua liikkeelle.
”Samapa tuo. Tuskin kovinkaan moni välittää enää huomenna siitä, mitä sinä ja minä olemme tehneet. Ei kukaan täällä ole kiinnostunut minun tekemisistäni”, Rosamund sanoi. Hänen äänessään oli katkeruutta. Tyttö ei ollut selvästikään tottunut olemaan kuka tahansa. Ilmeisesti San Franciscossa hän oli ollut muutakin kuin naapurintyttö, joka tunnettiin ainoastaan rehvakkaan veljen ansiosta.

”Minä voin muuttaa asian. Ihmiset ovat kiinnostuneita minusta. Jos olet minun kanssani, sinut huomataan. Niin me vähitellen muodostamme sen piirin, kerman, johon kaikki haluavat kuulua”, sanoin hymyillen.
”Ei kaksi ihmistä muodosta minkäänlaista kermaa. Sitä paitsi, älä ole turhan innokas. Sinun suosiosi johtuu vain uutuudenviehätyksestä. Se menee nopeasti ohi, usko pois”, Rosamund sanoi huokaisten. Hän potkaisi kiven edestään muutaman metrin päähän. Luovuttaja-ainesta?
”Älä vielä manaa. Minä tulen pysymään ihmisten huulilla – kirjaimellisestikin, jos ymmärrät - ja vielä kauan. En aio antaa ihmisten unohtaa minua, enkä sinua”, sanoessani sen, Rosamund henkäisi ja hänen kulmakarvansa kohosivat entistä ylemmäs.
”Välitätkö sinä muka minun maineestani?” tyttö kysyi epäuskoisena. Nyökkäsin. Minusta olisi oikeastaan hauskaa, että tyttö, jota oli pidetty aivan turhana tapauksena, tulisi suosituksi minun kauttani. Ihmiset näkisivät, että suosion huipulle pääsisi nauttimalla seurastani. Toisin sanoen, Melodykin voisi kiinnostua minusta sen tiedon avulla.
”Miksen välittäisi? Sinäkin olet uusi täällä ja ilmeisesti olet ollut suhteellisen suosittu San Franciscossa. Erehdynkö?” kysyin. Rosamund pudisti päätään ja näytti entistä katkerammalta.
”Et erehdy. Mutta…” tyttö tuijotti minua outo ilme kasvoillaan. Se oli samaan aikaan arvioiva ja hyväksyvä. Mielenkiintoni hänen ajatuksistaan heräsi.
”Mutta?”
”Sinä yllätit minut täysin. Et ole ollenkaan sellainen kuin luulin. Perjantaina vaikutit aivan samalta kuin jokainen jätkä: pelkkää säätöä kännissä. Tänään.. tänään minä näin sinut lenkittämässä koiraa. Se oli aika suloinen näky. Ja nyt… ja nyt tuntuu kuin välittäisit siitä, mitä minusta täällä ajatellaan.”
”Ensivaikutelman perusteella ei kannattaisi arvioida ihmistä liikaa. Mutta älä pidä minua kultapoikana, en minä sitäkään ole”, hymähtäessäni Rosamund naurahti. Kieltämättä pidin hänestä. Ei hän ollutkaan ujo. Hän oli vain tympääntynyt siihen, ettei hän ollut ollut mitään täällä, ennen minua.
”En minä sinua kultapoikana pidäkään. Mutta sinulla on monia profiileja, Rafael. Sinulla ja minulla on paljon yhteistä. Mutta yhdessä jutussa päihitän sinut mennen tullen: olen parempi suutelija”, oli minun vuoroni nauraa tytön sanoille.
”Niinkö! No siinä tapauksessa, sinun täytyy varmaan pitää minulle oppitunteja joskus.”
”Iskurepliikkisi ovat kaiken lisäksi surkeita.”
”Oot söpö, suudellaanko?”
”En sula sinulle, Rafael”, Rosamund sanoi ja nauroi. Mieleeni nousi kuva Melodysta ja Kylestä, suutelemassa nenäni edessä. Suuttumus valtasi minut sisältä, sai tiikeriluonteeni syttymään. Enempiä ajattelematta otin askeleen kohti nauravaa tyttöä, kietaisin käsivarteni hänen ympärilleen ja painoin huuleni hänen huuliaan vasten. Suudelmassamme oli jotain erilaista kuin perjantai-iltana. Nyt siinä oli mukana muutakin kuin puhdasta himoa: naurua ja lämpöä. Tunsin Rosamundin kädet hiuksissani, hymyilin hänen hunajanmakuisia huuliaan vasten ja irrottauduin suudelmasta hillitysti. Rosamund loi unelmoivan katseen katsellessaan minua. Hymyillen nostin hänen pyöränsä maasta ja talutin sen tytön vierelle niin, että hänen oli helppo lähteä polkemaan.
”Sinulla todellakin on monia puolia, Rafael. Minä tykkäsin tästä mukavasta pojasta, mutta enemmän ihastelen sitä itsevarmaa machoa, joka suuteli minua äsken. Toivottavasti näemme taas pian”, tyttö hipaisi huuliani huulillaan ennen kuin polki ulottumattomiini. Siitäs sait, Kyle. Minun pelini Melodyn valtaamiseksi innokkaiden neitojen avulla oli vasta alkanut.

Lähettäjä: keppälerttu 
Päivämäärä:   30.5.11 04:42:14

nomnomnomnom♥

Lähettäjä: myrkkysieni 
Päivämäärä:   30.5.11 18:33:25

oioioioi, jatkoa vaan!:)

Lähettäjä: ; 
Päivämäärä:   30.5.11 19:01:54

mielenkiintosta tietää, meneekö tää sillä tavalla, ku ajattelen, joten jatkoa vaan. :)
virheitä en muista bonganneeni.

Lähettäjä: ankku 
Päivämäärä:   30.5.11 19:56:21

En tykkää yhtään Rafaelista!! Se sais kyllä ihan totaalisesti muuttua jos se meinaa saada Melodyn :) Toivottavasti se ei muuten lankea Rafaeliin!

Lähettäjä: Johanna K. 
Päivämäärä:   31.5.11 21:06:25

Voij herran isä! ihanaa tekstiä!

Lähettäjä: Tuhkapilvi 
Päivämäärä:   1.6.11 08:04:05

Rafael on just ihana!! Oon rakastunu siihe ♥

Lähettäjä: hymynaama 
Päivämäärä:   4.6.11 19:50:56

omnom,en ookkaan huomannu uusinta pätkää ;) tykkääääään ♥

Lähettäjä: myrkkysieni 
Päivämäärä:   7.6.11 20:53:35

Jatkoaa!

Lähettäjä: keppälerttu 
Päivämäärä:   9.6.11 10:30:25

Jatkoa jo! :D Kiitos :)

Lähettäjä: jampa 
Päivämäärä:   9.6.11 17:24:39

jumalauttaaaaa, JATKOO HOMOÄKKIÄÄ!! IHANPARAS :)) ≤3

Lähettäjä: keppälerttu 
Päivämäärä:   12.6.11 14:58:33

ylösss!

Lähettäjä: keppälerttu 
Päivämäärä:   13.6.11 18:47:30

ookko sä ihan unohtanu tän tarinan nytte :(

Lähettäjä: myrkkysieni 
Päivämäärä:   14.6.11 19:37:29

Jatkoa toivotaan pikaisesti. Tää on hyvä tarina ja olis sääli jos tää jäis kesken, eli JATKOAA!

Lähettäjä: hAH 
Päivämäärä:   18.6.11 11:50:25

Ei ole unohtunut, eikä jäämässä kesken :) tässä on nyt vaan reissailtu, niin ei ole voinut kirjoittaa. :)

Lähettäjä: Tuhkapilvi 
Päivämäärä:   19.6.11 17:30:25

jatkoaa!

Lähettäjä: jsu 
Päivämäärä:   21.6.11 11:31:15

jumalaatta, jatkoa tai syön sut! :z

:-----)

Lähettäjä: keppälerttu 
Päivämäärä:   30.6.11 22:49:55

jatkoaaa :D

Lähettäjä: hAH 
Päivämäärä:   1.7.11 12:21:07

Eh, viimein jatkoa! :D Tässä on tosiaan ollut vaikka mitä, niin ei oo ollu aikaa.

-

XVI – The other side of the rainbow

Melody

Ehkä todellisuus, johon luokkahuoneen edessä saarnaava silmälasipäinen nainen yritti minua tavoittaa, oli pikku hiljaa asettumassa takaisin paikoilleen. Vaikkei niinkään koulu, eikä etenkään matematiikka kiinnostanut minua juurikaan, tuntui minun hyvältä istua siinä paikallani, omissa saappaissani, eikä kenenkään muun. Kynät rahisivat kiivaaseen tahtiin ympärilläni, paperiviestit lensivät rutistettuina möykkyinä luokan toiselta puolelta toiselle ja iloinen jutustelu kaikui luokassa, jonka työrauhaa edessä seisova nainen yritti turhaan hakea. Omat unelmieni maailmat katosivat viimein päästäni ja älysin todellakin istuvani taas keskellä ihmisiä.
"Ja nyt laskemaan tai aloitan jakamaan jälki-istuntolappuja!" nainen kiljaisi, saaden luokan huokaisemaan syvään, kaivamaan laskimensa esiin ja aloittamaan kiivaan näpyttelyn.

Aika mateli ja silmälasipäinen nainen jatkoi kiertelyään oppilaiden ympärillä kuin haukka konsanaan, vaanien saalistaan. Käänsin katseeni tehtävään, jota olin yrittänyt onnistua laskemaan jo useiden kymmenien minuuttien ajan. Ratkaisu tuntui kuitenkin leikkivän piilosta kanssani, eikä minulla ollut epäilystäkään siitä, etteikö se olisi löytänyt hyvää piiloa. Aina juuri silloin, kun olin löytämässä ratkaisua, se tuntui kuin kadonneen savuna ilmaan. Huokaisin. Kaikkia ei vain oltu luotu matemaattisesti lahjakkaiksi, ja matematiikka tulisi ilmeisesti aina olemaan minulle yhtä etsivää haparoimista. Eikä osaamattomuuteni jäänyt huomaamatta haukalta, joka oli lihotellut selkäni taakse hiljaa ja seurannut edistymistäni.
"Etkö osaa? Minä voin auttaa", nainen hymyili iloisesti. Saalis, eli minä, oli paikannettu nopeammin kuin uskoinkaan. Nainen oli todellakin maineensa veroinen haukkana. "Mitä sinä et ymmärrä?"
Minun teki mieli heittäytyä lattialle ja kiljua, etten ymmärtänyt mistään yhtikäs mitään, mutta tyydyin pitämään purkaukseni sisälläni. Osoitin laskua turhautuneena.
"Rouva Agnesi, selittäisitkö laskun alusta alkaen", hymyilin teennäistä hymyäni opettajalleni, jonka hymy syveni kuullessaan tämän. Jes, hän pääsi laskemaan ja etenkin auttamaan! Joskus minusta tuntui, ettei opettajilla - etenkään matematiikan, fysiikan tai kemian opettajilla - ollut minkäänlaista elämää. Vierelläni seisova nainen oli siitä varma elävä todiste, vai kuka muu muuttuu noin innostuneeksi, kun pääsee pätemään matemaattisilla aivoillaan.
"Minusta tuntuu, että tarvitset kipeästi tukiopetusta Styron. Eikö ystäväsi voisi opettaa sinua vapaa-ajallasi? Jäät muuten pahasti jälkeen, eikä se olisi hauskaa meistä kummastakaan", Alyssa Agnesi – koulumme ainut naispuoleinen matematiikan opettaja – sanoi minulle, nyökäten päällään Sofian ja Ashin suuntaan, jotka näpyttelivät lukuja laskimeen hurjaa vauhtia ja kertoivat ääneen itsekseen laskun vaiheita. Naurun tyrskähdys karkasi huuliltani. Tuskin Ash ja Sofiakaan mitään laskuista ymmärsivät. He osasivat vain esittää osaavia paljon paremmin kuin minä.
"Mitä hauskaa sinä näet tukiopetuksessa, Styron? Matematiikka on vakava asia ja haluan sinun suhtautuvan siihen myös siihen kuuluvalla asenteella", Agnesi jatkoi valistustaan, hänen äänensä noustessaan oktaavia korkeammalle, mitä se oli hänen puhuessaan. Jaahas, tällä kertaa se olikin minun vuoroni saada haukan osa hyökkäykseen kuuluvista kiljaisuista osakseni. Pelkäsin, että olin tämän hyökkäyksen jälkeen olisin vain niin mennyttä, ettei minusta jäisi jäljelle haaskaakaan muille opettajille tai tutummin kutsuttaessa korppikotkille.

"Haukka pääsi taas vauhtiin", Ash hihitti iloisesti, kun astelimme yhdessä kohti aulaa tunnin loputtua.
"Se nainen voisi hankkia elämän", tuhahdin. "Kokonainen sivu läksyjä! Minulle tarpeeksi olisi pelkästään yksi tehtävä."
Ash hyppelehti samaan iloiseen tyyliin, ja minä pelkäsin, että hän törmäisi vielä johonkin.
"Olet tyhmempi kuin ihmiset luulevat."
Sofialta karkasi nauru, eikä Ashkaan kyennyt olemaan nauramatta. Vai olin minä yliarvioitu viisaudessani.
"Selventäisitkö Ash?" katsoin tyttöä muka tuimasti ja käänsin sitten katseeni Sofiaan. "Sinä voit tietenkin myös Sofia täydentää, kun olet kerta samaa mieltä."
Tytöt vaihtoivat pikaisen ja salamyhkäisen katseen keskenään ja käänsivät sitten molemmat katseensa minuun – erittäin vaativien näköisinä.
"Noh, kun vieras, sinulle lähes tuntematon ihminen saa käskyn: kuvaile Melody Styronia, on vastaus aina samanlainen", Sofia aloitti. "Järkevä ja viisas tyttö."
Hymyilin. Näin todennäköisesti vastattaisiinkin.
"Jos hänelle esitetään jatkokysymyksiä, esimerkiksi: minkälainen ystävä hän on, vastaus olisi todennäköisimmin: erittäin luotettava ystävä, yksinkertaisesti ykköslaatua ystävänä", Ash jatkoi kertomusta, ja minua alkoi naurattamaan. En edes halunnut kuulla, mihin heidän tarinansa päättyisi.
"Sitten kuitenkin, kun ystävistä oltaisiin kysytty, niin kysyttäisiin myös pojista", Sofian hymy syventyi ja hän vilkaisi Ashia liittolaisen elkein.
Minun oli pakko huokaista syvään. Taas samaa rallatusta pojista.
"Kertoisitteko Melodyn poikatilanteesta ja hänen käyttäytymisestään kaksilahkeisten keskuudessa?" Sofia hymyili kääntyen nyt kokonaan Ashin puoleen.
"Melody ja pojat, helppoa! Hän on sinkku, eikä tapaile ketään. Ei harrasta lyhyitä suhteita, ei säätöjä, enkä usko, että hakee edes vakavaakaan suhdetta juuri nyt. Käyttäytyminen poikien kanssa on toverillista, ei tippaakaan flirttiä, ei niin sanoissa kuin kehonkielessäkään", Ash lateli, katseessaan pisteliäisyyttä. Sitten hän käänsi katseensa Sofiasta minuun. "Ja näin vastattaisiin, usko vaan, mutta pitikö mikään vastauksista oikein totta, se on toinen juttu."
Katsahdin molempia ystäviäni silmiin ja tuhahdin:
"Antakaa tulla! Ei minulla ole koko päivää aikaa seistä tässä kuuntelemassa."
Sofia suki vaaleita hiuksiaan ja risti sitten kätensä. Sitten hän pysähtyi, joten minä ja Ashkin
seisahduimme, ja nojautui valkeaan seinään.
"Totuus on kaukana siitä, mitä ihmiset sinussa näkevät Mel. Olet kiero."
"Melody on järkevä ja viisas tyttö. Väärin!" Ash huusi niin kovaa, että ihmiset kääntyivät katsomaan äänen suuntaan, eli meihin. "Hän osaa kyllä useimmiten olla järkevä, mutta se on harhaa. Viisas hän ei ainakaan ole. Todistimmehan me jo väitteen paikkansapitävyyden vääräksi matematiikan tunnilla."
Nauroin taas, tähyillen samalla ympärilleni. Onneksi ihmiset eivät enää katsoneet.
"Melody on luotettava ystävä. Onko? Milloin hän olisi ollut luottamuksen arvoinen ja olisi saapunut ajoissa sovittuun tapaamiseen? Milloin hän olisi muistanut ilmoittaa ystävälleen,
että aikoo häipyä bileistä – vieläpä mies kainalossa - vaikka ollaan sovittu, että lähdetään niiden jälkeen yhdessä ystävälle iltaa viettämään?"

"Pyydän tuhannesti anteeksi, että annan ilmeisesti väärän kuvan itsestäni", huokaisin, mutta tiesin, että viimeinen asianhaara tultaisiin käsittelemään anteeksipyynnöstäni huolimatta.
"Mutta kaksilahkeiset ja Melody. Tässä hän on onnistunut harhauttamaan jopa ystäviään!" Sofia kiljaisi. "Ensinnäkin muutama päivä sitten saimme nähdä, kuinka hän iskee silmää Jaredille. Seuraavaksi kuulemme tämän järisyttävimmän: Rafael, sanoinkuvailematon ilmestys, viettää hänen luonaan yön. Melody kehtaa vielä väittää, ettei mitään tapahtunut. Jo samana aamuna, kun Rafael oli lähtenyt, sopi Melody treffit ilmestyksen parhaan ystävän kanssa. Mikä miesten pyörittäjä! Kaikesta näistä me kuitenkin saamme kuulla joko juorujen kautta tai saada kuulla häneltä itseltään vasta kuulustelun jälkeen. Mikä ystävä!"

Ash ja Sofia käänsivät katseensa minuun. He näyttivät odottavaisilta. Mitä he oikein halusivat? Hehän olivat pitäneet jo tämän saman syyttely kierroksen aikaisemmin Idässä, kun olin kertonut heille meneväni treffeille Kylen kanssa. Treffien ja Kylen ajattelu sai minut hymyilemään. Olin tosiaan muuttunut hiukan poikien suhteessa.
"Etkö vieläkään älynnyt, mitä ajoimme takaa?" Ash kiljaisi. "Valottaisitko meille tilannettasi, etenkin miesrintamalla."
Hymyilin kummissani.
"Soittiko Kyle sinulle, sovitteko treffeistä?" Sofia valaisi.
Minua alkoi naurattamaan ja nauroinkin niin, että silmäni alkoivat vuotamaan. Koko tällä paasauksellaan he siis vain halusivat kuulla Kylestä. He eivät siis voineet vaan kysyä normaalia kysymystä, vaan heidän piti järjestää erityinen show tätä varten. Ehkä jatkossa kertoisin kaiken tapahtuneen heille heti suoraan.

Työnsin turhautuneena pinon kirjoja pieneen, harmaaseen kaappiin, jonka ovessa komeili numerosarja 164, josta tosin ensimmäinen numero oli kulunut lähes kokonaan pois. Koulupäivää oli takana vasta kaksi ensimmäistä tuntia, ja minä olin jo täysin uupunut. Kun päivä alkaa matematiikalla ja jatkuu sillä, että selitän kahdesti treffini Kylen kanssa perinpohjaisesti, ei voi tietää hyvää. Kaikeksi epäonnekseni seuraavana tuntina oli ollut fysiikkaa. Mikä päivä!
Paiskasin kaapinoven kiinni niin kovaa, että melkein pystyin näkemään, kuinka viimeisetkin maalin rippeet rapisivat pois numerosta 1. Pian jäljellä olisi vain 64.
"Hei naapuri. Taidamme nähdä tästä lähtien useammin", matala, ilkikurinen ääni ilmoitti takanani, eikä minulla ollut epäilystäkään siitä, kenelle se kuului. Rafael. Upeaa, päiväni jatkuisikin siis huonosti.

Käännähdin nopeasti ympäri, ja näin pojan kilisyttelevän avaimiaan ja hymyilevän minulle.
"Minun kaappini on aivan omasi yläpuolella", Rafael sanoi ja otti askeleen minua kohti.
Olin valmis vastaamaan pojalle jotain epäystävällistä, mutta yhtäkkiä älysinkin olevani saarrettu kaappiseinän ja parin lihaksikkaita käsivarsia väliin. Ihoani alkoi äkkiä kihelmöidä ja tunsin kuinka sydämeni alkoi takoa vimmatusti. Poika oli aivan lähellä.
"Kasvoni ovat täällä päin. Eikös se ole kohteliasta katsoa silmiin kun puhutellaan?", Rafael naurahti ja astui vielä askeleen lähemmäs minua, pakottaen minut näin peruuttamaan aivan vasten kaappiseinää. Tunsin lukon painautuvan kipeästi selkääni vasten, mutten kyennyt liikkumaan mihinkään suuntaan. Poika oli tukkinut tieni joka suuntaan.

Kohotin leukaani kohti hänen kasvojaan hitaasti ja vasta nyt älysin kuinka pitkä hän oli.
"Entä jos minua ei kiinnosta olla kohtelias sinulle", tuhahdin, katsoessani vihaisesti pojan vihreisiin silmiin, jotka kielivät tämän leikkivän kanssani. En pitänyt hänen läpitunkevasta katseestaan, joka tuntui näkevän syvälle sisimpääni, jossa pieni ääni houkutteli kuiskaten koskemaan poikaa, nostamaan käteni kyljistäni, joihin ne olivat jähmettyneet, ja kietomaan ne pojan niskaan, tarrautumaan hänen tummiin villisti pörröttäviin hiuksiinsa.
Huuleni raottuivat ja niiltä karkasi huokaus jo pelkästään siitä ajatuksesta, että huulemme
kohtaisivat ja saisin maistaa lisää vaarallista kiihkoa, joka sai sydämeni hakkaamaan todella lujasti. Katsoin pitkään hänen huuliansa ja äkkiä minun tuli kova jano.
Kuulin Rafaelin naurahtavan ja älysin tämän laskevan päänsä aivan omani eteen.
"Löysitkö jotain mielenkiintoista huulistani?" poika kysyi naurahtaen painaen huulensa vasten korvaani. Kylmät väristykset lähtivät kulkemaan pitkin vartaloani, ja kohtaa ihollani, johon hänen huulensa olivat koskeneet, jäi polttelemaan. Suljin silmäni nautinnosta.
Poltteen jälkeensä jättämät huulet vaelsivat kaulallani, enkä kyennyt karkaavalle huokaukselle mitään.
"Pystyykö Kyle samaan pelkällä viattomalla kosketuksella?" Rafael kuiskasi uudestaan korvaani.

Silmäni rävähtivät auki. Tämä oli väärin. Mitä olinkaan tekemässä?
"Päästä irti!" kiljaisin ja yritin tönäistä Rafaelia kauemmaksi pois iholtani, jota poltteli yhä. Mieleni teki oksentaa ja tunsin oloni hirveäksi. Minä en ollut tällainen. "Häivy, minulla on kiire!"
Poika ei välittänyt yrityksestäni päästä irti hänen otteestaan, vaan hän painautui vain yhä tiukemmin vasten minua ja katsoi silmiini virnuillen.
"Miksi häipyisin? Tyhmäkin huomaa, että sinä nautit tästä."
"Ei sinulla äsken näyttänyt olevan minkäänlaista kiirettä, kun tuijotit huuliani niin tiiviisti", poika naurahti omahyväisesti ja kohotti leukaani kädellänsä.
Kosketus poltti, hänen vihreät silmät porautuivat omiini ja tuntuivat lähettävän viestejä keholleni toimimaan käskyjäni vastaan. En halunnut enää katsoa noihin vaarallisiin, itsetietoisiin silmiin, mutta en kyennyt kääntämäänkään katsettani pois.
"Päästä minut", voihkaisin.
"Yhdellä ehdolla."
"Älä viitsi."
"Yhdellä ehdolla", Rafael vakavoitui. "Annan minun tarjota sinulle kahvit."
Kohoin kulmiani. Tarjota kahvit? Se olisi nopeasti hoidettava asia. Pääsisin nopeasti eroon hänestä, ajattelin katsahtaessani koulumme kahvion suuntaan. Antaisin hänen ostaa itselleni yhden kahvin ja häipyisin sitten nopeasti.
"No päästä minut sitten", tuhahdin ja tuuppasin poikaa.
"Suostut siis. Hyvä", Rafael hymyili ja päästi minut menemään.

Lähdin harppomaan helpottuneena kohti kahviota. Tunsin kuinka kasvoni helottivat punaisina ja sydämeni syke alkoi pikku hiljaa rauhoittumaan hiukan.
"Kaikki johtuu siitä, että olen kiihdyksissäni. Hyvin vihainen", sanoin itselleni, vaikken rehellisesti pystynyt olemaan samaa mieltä väitteeni kanssa.
Käännyin äkkiä ympäri, kun huomasin, ettei Rafael seurannutkaan minua, vaan seisoi yhä paikoillaan ja katsoi minua hymyillen.
"No tuletkos sinä?" huudahdin närkästyneenä. Mitä pikemmin pääsisin pojasta eroon, sen parempi.
"Tulen minne?" Rafael kysyi, kävellen samalla luokseni. "Tuliko sinun jo ikävä minua?"
Tuhahdin kuuluvasti ja pyöräytin silmiäni.
"Se kahvi", osoitin kahvion suuntaan. "Etkö nimenomaan halunnut tarjota?"
Rafaelin hymy syveni entisestään ja silmiin palasi ilkikurinen pilke.
"Ei minulla juuri nyt ole rahaa ja minusta tuntuu, ettei tästä koulupahasen surkeasta kahviosta kummoista kahvia saa. Voin toki tarjota kahvit sinulle joskus myöhemmin siinä kahvilassa, jota se säpäkkä tyttönen pyörittää. Sieltä tuntuisi kunnollista kahvia saavan. Taitaa olla ainut hyvä kahvila täällä päin."
Tuijotin Rafaelia tyrmistyneenä. Hän ei voinut tehdä tätä minulle. Jos minut nähtäisiin Idässä Rafaelin kanssa kahvilla, en saisi koskaan Alexalta rauhaa. Ja jos Alexa innostuisi asiasta, niin siitä kuulisivat pian myös Ash, Piper, Sofia ja Katy, ja silloin olisin mennyttä.
"En suostu, perun lupaukseni", kivahdin, mutta Rafael oli jo kääntänyt selkänsä minulle ja lähtenyt kävelemään kohti ulko-ovea.

Huokaisin. Totta kai pojan piti juuri nyt tulla sotkemaan ajatukseni kun olin jälleen kokemassa sen hassun tunteen, ihastumisen. Poika pellavan värisissä hiuksissaan oli saanut minut niin sekaisin, etten ollut kyennyt eilen edes nukkumaan kunnolla, ja se näkyi kyllä myös silmäpusseistani. Kyle oli vähintäänkin yhtä turvallinen kuin hänen uusi Mercedeksensä ja samassa vertauskuvassa Rafaelin epäluotettavuus oli Sheilan punaisen auton kanssa samaa luokkaa, ellei Rafael ollut jopa epäluotettavampi. Juuri sitä minä nyt kaipasinkin, turvaa, en ketään Rafaelin kaltaista, jos ketään hänen veroistaan oli edes olemassa. Miksi annoin itseni siis ajautua äskeiseen tilanteeseen? Miksi poika oli saanut jonkun sisälläni syttymään?

Raahustin takaisin kohti kaappiani, josta olin unohtanut ottaa vaihtovaatteet liikuntatunnille. Sekin vielä. Olotilani olisi ollut juuri otollinen parhaiten nyrkkeilyyn tai puolimaratoniin vähintäänkin, mutta tiesin, että luvassa oli jotain aivan muuta, rytmistä voimistelua, joka tarkoitti sitä, että heiluisimme moni metriset nauhat kädessä ja yrittäisimme tehdä piruetteja menestyksellä, joutumatta itse itsemme köyttämiksi. Ei kiitos. En kokenut nauhan kanssa kieppumista omaksi jutukseni, enkä voinut edes kuvitella nauhan olevan Rafaelin pää – toisin kuten nyrkkeilyssä, jossa säkin muuntaminen pojan pääksi oli houkutteleva idea – sillä hellästihän nauhaa kuului kohdella. Tänään liikunnan opettajamme saisi nähdä minussa aivan jotain muuta kuin sulavan joutsenen tai puhkeamaisillaan olevan ruusunnupun, pillastunut puhveli- tai paviaanilauma kuvastaisi minua tänään ehkä parhaiten.

"Kannattaa varoa, sillä se nainen ei ole hyvällä tuulella!" Katy voihkaisi tullessaan vastaan kävellessäni kohti liikuntasalia ja pukuhuoneita. "Katy Jarvis, missä on tasapainosi ja liikkeiden harmonia? Herätä sisäinen naisesi ja lakkaa apinoimasta. Tiedäthän, että jokaisessa meissä elää sulava joutsen, myös pyöreät reitesi taipuvat, kunhan keskityt", tyttö jatkoi esittäen liikunnan opettajaamme.
"Vai että pyöreät reitesi", tuhahdin ja katsoin Katyn reisiä, joista pyöreys oli kaukana.
Pienikokoinen Katy ei ollut ehkä anorektisen laiha, kuten Eliza Rogers – liikunnan opettajamme – mutta kukaan ei voisi väittää häntä lihavaksikaan.
Vaaleaverikkö kohautti harteitaan ja painoi kätensä olkapäilleni.
"Karkaa vielä kun voit. Minun täytyy nyt saada suklaata - tasapainottamaan tunnekuohujani ja tuomaan harmonian erilaisten murhaussuunnitelmien välille. Tämä pyöreäreisinen apina lähtee kotiin. Yritä sinä vain sinnitellä loppupäivä. Adios."

Katy marssi päättäväisin lyhyin askelein kohti ulko-ovea, josta Rafaelkin oli hetki sitten kadonnut, ja häipyi pian näkyvistä.
Loistavaa, aamu alkaa Alyssa Agnesin haukkaamisella ja päättyy Eliza Rogersin joutsenen herättämiseen. Pelkkiä lintuja koko päivä. Huokaisin syvään. Onneksi päivä oli sentään lyhyt. Siinä oli ainut lohtuni.
Kännykkä taskussaan värähti yllättäen ilmoittaen viestin saapuneen. Kaivelin kännykkäni taskusta ja tuijotin hetken sen ruutua hymynkareen noustessa huulilleni, huomatessani keneltä viesti oli. Lähettäjä: Kyle. Käsiäni alkoi vipattaa ja avasin viestin.

Monelta koulusi loppuu? Tulen hakemaan sinua, ikävä! :)

Tunsin hymyileväni kuin idiootti ja aloin näpyttelemään vastausta vauhdilla. Tiesin olevani jo hiukan myöhässä tunnilta ja saavani Rogersin huudot osakseni, mutten enää välittänyt. Kyle oli tiennyt täsmälleen, miten pelastaa päiväni!

Lähettäjä: hymynaama 
Päivämäärä:   1.7.11 21:06:38

mmmm, vihdoin jatkoa! Kivaa tekstiä edelleen, ja siis voi ei, mun mielestä Rafael on ihana :D oonpas huono kommentoimaan!

Lähettäjä: myrkkysieni 
Päivämäärä:   2.7.11 22:02:48

jee pitkästä aikaa jatkoa! :)) lisää vaan :)

Lähettäjä: e 
Päivämäärä:   10.7.11 10:15:43

jatkoa! :)

Lähettäjä: - 
Päivämäärä:   10.7.11 15:28:23

toi kyle oksettaa mua, oikeen tollanen mammanpoika,huhhuh !! :'DDD

Lähettäjä: Random 
Päivämäärä:   10.7.11 15:39:48

Jatkoa, tykkään tästä tarinasta hirveesti, mutta ei kuulu mun suosikkeihin, koska tähän tulee jatkoa niin hitaasti.

Lähettäjä: hAH 
Päivämäärä:   10.7.11 16:12:14

Jatkoa pitäis tulla ensviikolla, niin pian kun kaverilla on aikaa kirjottaa. Oon pahoillani, että jatkot tulee hitaasti, mutta meillä on muuta elämääkin. :)

Lähettäjä: hAH 
Päivämäärä:   15.7.11 22:57:18

JATKO! :) kommenttia?

-

XVII - The winner takes it all

Rafael

”Jämät?”
”Ei kiitos”, Rosamund pudisti päätään noustessaan seisomaan. Olimme piiloutuneet uteliailta katseilta bussipysäkin suojaan, jotteivät yli-innokkaat opettajat olisivat saaneet meitä kiinni polttamasta ja vaihtamasta kuulumisia kesken koulupäivän. Rosamund oli juuri päässyt kertomasta, kuinka hän oli paennut liikuntatunnilta valittaen liikuntakyvyttömyyttään. Kuulemma useat lintsasivat neiti Rogersin tunneilta vedoten milloin mihinkin tekosyyhyn. Naurahtaen tallasin tupakan tumpin maahan ja istuuduin takaisin puupenkille.
”Mikä naurattaa?” Rosamund kysyi pälyillen koulun ikkunoiden suuntaan. En vastannut. Tyttö oli ohimennen maininnut, että Melody Styron oli hänen kanssaan samassa liikuntaryhmässä. Olin joka tapauksessa päättänyt mennä kysymään tytöltä milloin hoitaisimme kahvilakeikan, joten voisin aivan hyvin mennä häntä vastaan liikuntatunnin päätteeksi.
”Mietin vain juttuja”, sanoin päättääkseni muutaman minuutin kestäneen hiljaisuuden. Kaivoin taskusta puhelimeni ja vilkaisin kelloa. Se näytti puoli kolmea.
”Jaa, vai että ihan juttuja”, Rosamund sanoi haukotellen ja jäseniään venytellen. Otaksuin sen merkiksi, että oli aika vaihtaa maisemaa. Nousin seisomaan ja otin muutaman askeleen kohti koulua. Vilkaisin punatukkaista, mutta tämä jäi seisomaan paikalleen rahoja käsissään kilistellen. Kohotin kulmiani ja nytkäytin päätäni koulun suuntaan. Tyttö nyrpisti nenäänsä, minkä saattoi tulkita ainoastaan kieltäväksi vastaukseksi. Moikkasin hänelle heipat, jonka jälkeen lähdin suunnistamaan kohti pukuhuoneita ja liikuntasalia.

Koulun aula loisti tyhjyyttään. Kukaan ei istunut aulassa aikaa tappamassa, norkoillut kaappeja vasten tai ollut muutaman minuutin poissa oppitunnilta ”vessahätä” -verukkeen turvin. No jaa, ehkä tänään oppitunnit olivat tavallista mielenkiintoisempia, mitä uskalsin kyllä vahvasti epäillä. Harpoin aulan poikki ovelta toiselle ja suuntasin askeleeni kohti B-rakennusta, missä määränpääni sijaitsi.
Mitä oikein olin tekemässä? Minun olisi pitänyt luoda tarkempi toimintasuunnitelma, kuten olin aiemmin tehnyt. Suunnitelmani ”Kaappihyökkäys” oli toiminut odotettua paremmin. Kuten olin ounastellutkin, Melody kävi minuun kuumemmin kuin Sheilan punaisen autonrämän moottori. Ainoa este, tai siis tässä tapauksessa hidaste, oli Kyle, tuo isänsä rahoissa kylpevä jaguaarinpoikanen. Hän oli toistaiseksi ohittanut minut suoralla, mutta kokemuksesta saatoin sanoa, että jaguaari jarruttelisi kurvissa, mikä johtaisi minut ylivoimaisesti kilpailun kärkisijalle. Virnistys kohosi kasvoilleni: olin oikeasti jo voittanut koko kilpailun. Sillä, hei ihan totta, jaguaari saattoi olla nopeampi ja turvallisempi uros – se helppo tie, mutta tiikeri sen sijaan oli viettelevämpi ja seikkailunhaluisempi – aina yllätyksiä täynnä.

B-rakennus oli tunkkainen paikka, jossa hiki ja hyttysmyrkky yhdistyivät luoden epämiellyttävän hajun leijailemaan ulko-ovelta tilan kaukaisimpaan nurkkaan. Oppilaat olivat vuosien vieriessä sotkeneet rakennuksen seinät niin ulkoa kuin sisältä, kirjoittelemalla rakkaudentunnustuksiaan ja tervehdyksiään (Jared Ford was here! - hävetti minua suunnattomasti). Nenää nyrpistellen asetuin nojaamaan seinää vasten sellaiseen kohtaan, missä kirjoituksia ja sylkivanojen jättämiä jälkiä oli vähiten.
Kuulin kuinka jossain avattiin ja suljettiin ovi. Korkokenkien kopse kaikui kulman takaa yhdistyen äänekkääseen, varsin kimeään nauruun. Kohotin kulmiani uteliaana ja saman tien näköpiiriini asteli kaksi tyttöä. Heidän naurunsa loppui äkisti ja molemmat jäivät tuijottamaan minua yllättyneinä. Molempien suut avautuivat hiukan rakoselleen, heidän mittaillessa vartaloani katseillaan. Tervehdin tyttöjä päännyökkäyksellä ja sekös oli viimeinen niitti. Kaksi kimeää ääntä vastasi tervehdykseen yhtä aikaa ja jo seuraavassa sekunnissa he olivat kadonneet ovesta ulos.
Saatoin lasioven läpi katsella neitosten reaktioita. He näyttivät käyvän kiivasta keskustelua, toinen suorastaan pomppi koko matkan koulurakennuksen sisälle. Suupieleni kaartuivat hymyyn. Vai että näin helppoa oli tehdä vaikutus Jersildissä.
”Anteeksi vain, mutta mitä hittoa sinä täällä teet?”

Käännähdin kannoillani, eikä hymyni olisi voinut enää enempää loistaa.
”Neiti Styron”, vihelsin ja otin muutaman kevyen askeleen tyttöä kohti. Vastareaktiona Melody peruutti ja etsi katseellaan ulospääsytietä tilanteesta. Nautinnollista. Herkullista. Ihanaa, mitä muuta siinä saattoi ajatella? Tytön huulet olivat kuin purppuranauha ja niitä katsellessa minun teki mieli vain painaa hänet rintaani vasten ja suudella niin rajusti, että hänen polvensa pettäisivät ja hänen olisi pakko kietoa kätensä ympärilleni säilyttääkseen tasapainonsa.
”Mikä pakkomielle sinulla on? Seuraatko minua?” tiuskaisu palautti minut seitsemännestä taivaasta maanpinnalle. Voi että, hänellähän se pakkomielle minusta oli. Tyttöraukan katse oli jälleenkerran nauliutunut huuliini, mutta tällä kertaa vain sekunninmurto-osaksi.
”Jos sinä tahdot sitä sillä nimellä kutsua”, hymähdin. Melody pyöräytti silmiään ja ohittaessaan minua kiersin vasemman käteni hänen ympärilleen. Melody värähti kosketuksestani ja yritti työntää kättäni pois, mutta turhaan. Minulla ei ollut aikomustakaan muuttaa asentoani, päinvastoin. Kiepautin hänet eteeni, ja vangitsin otteeseeni. Tyttö lukitsi kätensä tiukasti kylkiä vasten, samalla kun minun sormeni leikkivät hänen selässään.
”Lopeta tuo n-y-t”, Melody sanoi, yrittäen pitää äänensä rauhallisena. Naurahdin ja päätin ottaa tilanteesta kaiken irti. Tutkailin hänen kasvojaan ja pidin näkemästäni: kauniit, hellänvihreät silmät tuntuivat lumoavan minut katseellaan, posket punoittivat hiukan liikuntatunnin jälkeen ja suusta karkasi omenantuoksuinen hengitys, joka toi minulle mieleen kuuman kesäpäivän ja autuuden tunteen.
”Hemmetti olet kaunis”, sain sanotuksi. Toisen kerran pyörähtivät neidon silmät kohti taivaita. Hetken mielijohde ruokki minua ja enempiä ajattelematta laskin huuleni lyhyeksi ajaksi Melodyn huulille. Se ei todellakaan ollut suudelma, ainoastaan sekunnin kestävä suukko, joka kuitenkin jätti huulilleni sen samaisen mansikanmaun, josta Kyle oli minulle hehkuttanut. Olisi tietenkin ollut mukavampaa, jos olisin itse ottanut mausta ensimmäisenä selvää. Uskalsin nostaa katseeni Melodyn silmiin, jotka tuijottivat minua täynnä kiihkoa ja kaipuuta. Ennen kuin tyttö ehti sanoa mitään tapahtuneesta, taputin hellästi hänen vyöaluettaan ja kysyin:
”Ollaankos täällä kosteina?”
Tyttö tuijotti minua hölmistyneen epäuskoisena, aivan kuin ei olisi ymmärtänyt kysymystäni.
”Noo, kohta ollaan”, kuiskasin ja juuri kun olin saanut laskettua käteni tytön lantiolle, hän riuhtaisi ne raivoissaan pois.
”Mitä sinä oikein kuvittelet tekeväsi?” mieleni teki vastata jotain ääliömäisen nerokasta, mutten ehtinyt, sillä Melodyn huulet omiani vasten tekivät minusta puhekyvyttömän. Uudemman kerran uskalsin kiertää käteni tytön ympärille, maistella mansikkaa joka tihkui huulilleni ja nauttia hennoista sormista, jotka sotkeutuivat hiuksiini.
”Melody! Mitä itsekurillesi on oikein tapahtunut?” miten kaikki hyvä loppuukin aina niin nopeasti? Melody irrottautui otteestani salamana ja näytti suunnattoman pettyneeltä itseensä. Kun tarkastelin tilannetta, huomasin, että kaksi Melodyn innokasta ystävätärtä olivat pamahtaneet paikalle keskeyttämään hetkemme. Toisen tytöistä muistelin olevan Sofia, mutta toisen, nimestä minulla ei ollut mitään havaintoa. Sankarin oli aika pelastaa tilanne.
”Minun virheeni. Olin lupautunut laittamaan Melodylle hänen kaulakorunsa ja.. no sanotaanko vaikka näin, että tilanne hieman karkasi käsistäni”, loin huulilleni kiusaantuneen hymyn ja saatoin melkein tuntea Melodyn raivon, joka hipoi huippuaan.
”Laitoit Melodylle kaulakorua?” toinen tytöistä, se jonka nimeä en tiennyt, oli puuttunut keskusteluun.
"Entä mitä Melodyn kädet tekivät sinun hiuksissasi?” Sofia kysyi kohottaen toista kulmaansa huvittunut virne naamallaan. Kuulin Melodyn tuhahduksen ja vilkaisin kuinka tyttö polki turhautuneena jalkaansa.
”Noo.. ehkä meidän tilanteemme hieman lipsui”, Melodyn luoma katse minuun oli niin suuttunut, että hetken ajan olin varma tytön mottaavan minua. ”Mutta rakkaat neidit, me varmaan pääsemme yhteisymmärrykseen sen suhteen, ettei täällä tapahtunut mitään muuta kuin vain kaulakorun asettaminen. Eikö niin?”

Sofia vaihtoi pikaisen katseen vieressään seisovan ystävättärensä kanssa. Molemmat nyökkäsivät kuin yhteisestä sopimuksesta ja minä saatoin tuntea huojennuksen mahanpohjassa. Sofia tavoitti Melodyn katseen ja muodosti huulillaan sanat soita ja minulle. Melody nytkäytti päätään hermostuneena, minkä jälkeen Sofia poistui tummatukkaisen ystävättärensä kanssa rakennuksesta.
Seisoimme muutaman minuutin sanomatta mitään, minkä jälkeen Melody ryhtyi hakkaamaan olkavarttani, silmät täynnä vihaa, epäuskoa ja puhdasta raivoa. En välittänyt. Suuni oli tylsä viiva, mutta salaa hymyilin pääni sisällä – ei, nauroin. Nauroin kovaa ja makeasti, olin voittaja. Yllättävää? Vihje: ei suinkaan.
”Miksi sinun täytyy aina, ymmärrätkö, AINA – pilata kaikki?” tyttö oli itkunpartaalla. Hänen äänensä tärisi (toisaalta oli mahdotonta sanoa johtuiko se suuttumuksesta vai kyynelistä) ja silmänsä punoitti. Päätin olla hiljaa. Tuskin puolustuspuheeni olisi tilannetta Melodyn näkökulmasta muuttanut mihinkään muuhun suuntaan kuin jyrkästi alaspäin. Melodyn ladellessa minulle syytöksiään, otin varmoja askeleita kohti rakennuksen lasiovea. Vastoin odotuksiani, silkaksi yllätyksekseni, tyttö seurasi minua. Varsin mukavaa seuraa hän ei ollut, oikeastaan sain kuulla pelkkää raivoa ja huutoa.

Kun Melodyn ääni lopultakin laski normaalille tasolle, olimme saapuneet lähes parkkipaikan reunaan. Pysäytin tytön nopealla kosketuksella käsivarteen ja käännyin vastakkain hänen kasvojensa kanssa.
”Kuulehan Mellie –”
”Mikä? Miksi sinä kutsuit minua?” Melody kivahti.
”Mellie. Se on hellyyttelynimi.”
”No kuulehan Raffie, minä en kaipaa sinulta minkään sortin hellyyttelynimiä!”
”Mutta annoit minulle juuri sellaisen”, päätin lopettaa vitsailun hoksatessani Melodyn tappavanvakavan ilmeen. ”Siis, tahtoisin vaan pyytää sinulta anteeksi. Minä toimin -”
”Voi ei”, Melody parahti kädet kasvoille lennähtäen.
”Mitä? En kai minä noin kamala ole?”
”Ei, ei, ei mitään sinusta vaikka kamala oletkin, mutta kun… Voi ei, minä unohdin!”
”Mitä?” kohotin kulmiani. Vastaukseksi Melody nyökkäsi päällään selkäni taakse. Hitaasti käännyin osaamatta odottaa mitään pahempaa kuin Melodyn yli-innokkaat ystävät.

Sen pahimman mahdollisen tilanteen avautuessa eteeni, tunsin vatsani kiepsahtavan ja kurkkuuni tuntui juuttuneen pala, aivan kuin jokin olisi jäänyt ruokatunnilla nielaisematta.
Mercedesin avonaisesta ikkunasta kantautui bassojytke ja autonoven avautuessa parkkipaikalle astui pellavapäinen Kyle.
”Mitä te kaksi teette yhdessä?” Kyle kysyi jääden nojaamaan autoaan vasten. Hänen harmaiden silmiensä katse oli syyttävä. Naksautin kieltäni odottavasti. Eikös se ollutkin Melodyn vuoro keksiä hätävale? Oli kuin Melody olisi lukenut ajatukseni, sillä hän hätkähti ja avasi suunsa:
”Rafael kysyi minulta läksyistä.”
”Rafael kysyi sinulta läksyistä?” Kyle toisti. Melody nyökkäsi. Pellavapäisen jaguaarin ilme ei olisi voinut olla loukkaantuneempi.
”Milloin sinä olet läksyistä kiinnostunut?” Kyle kysyi kääntyen puoleeni.
”Niinpä, sitä minäkin mietin”, Melody mutisi ja kiiruhti raukan Kylepoloisensa luokse. Oltiinpas minut nyt saatu näyttämään tyhmältä. Toisaalta Melodyn viimeisin kommentti tuntui pelastaneen tilanteen, ainakin Kyle näytti vakuuttuneen siitä, että Melodyn ja minun yhteenotto oli ollut täysin minusta lähtöisin.
”No, ehkäpä sinunkin on aika panostaa johonkin, Raf”, Kyle sanoi kohauttaen olkiaan. Pellavapää istuutui takaisin autoonsa ja hetken epäröinnin jälkeen Melody kiersi Mersun toiselle puolelle. Katseemme kohtasivat hetkeksi ja sen hetken ajan näytti siltä, kuin Melody olisi nähnyt jotain erittäin vastenmielistä. Päätään pudistellen ja itsekseen mumisten vaalea joutsen astui Mersun sisään kadoten näkyvistäni. ”Sinäpä sen sanoit, Kyle”, hymähdin auton loittonevia perävaloja tuijottaen. ”Minä panostankin. Sinun tyttöystävääsi.”

*

Jos joku olisi kysynyt kotikaupunkiani, en suinkaan olisi vastannut sen olevan Jersild vaan Los Angeles. Kävellessäni tuttujen kauppojen, kahviloiden ja tärkeiden rakennusten ohi, tuntui, kuin kaikki olisi ennallaan. Kuin pariskunta Michael ja Heather Christie olisivat yhä olleet kaupungin luotetuimmat kirurgit siinä valkoisessa hygieniahoitolassa, jota ihmiset nimittivät sairaalaksi. Tuntui hassulta, että vasta kolmen vuoden jälkeen äiti oli saanut elämänsä takaisin ja päättänyt muuttaa pois kaupungista, joka oli pullollaan muistoja. Olihan hän kuitenkin elänyt täällä koko nuoruutensa, tutustunut isään karaokebaarissa, tullut kuusitoistavuotiaana raskaaksi ja synnyttänyt ensimmäisen poikansa, Gabrielin, seitsemäntoistavuotiaana ja saanut mahdollisimman vaikeasti hoidettavat kaksoset kymmenen vuotta myöhemmin.
Kuinka kauan siitäkin oli, kun olin viimeksi nähnyt Gabrielin? Hän taisi olla sukumme ainoa todellinen enkelipoika platinanvaaleine hiuksineen ja syvänsinisine silmineen - eikä vain ulkonäöllisesti. Äidin ja isän tavoin Gabriel oli valmistunut kirurgiksi, hän oli onnellisesti kihloissa muuan balettitanssijan kanssa ja kaiken lisäksi hän oli tekemisissä hyvin vaikutusvaltaisten ihmisten kanssa. Oli vaikeaa sanoa kehen Gabriel oli oikein tullut: isäni oli ollut täysi renttu, huijari ja uhkapeluri, kun taas äiti osasi olla herttainen ja samalla myös kauhea juonittelija, eikä Gabriel ollut kumpaakaan. Hän oli hyväkäytöksinen, karismaattinen, hauska ja viehättävä – todellinen unelmavävy. Koko suku rakasti Gabrielia – paljon, paljon, paljon enemmän kuin minua tai Sheilaa. Kieltämättä, olimme olleet siitä Sheilan kanssa melko kateellisia, mutta näin jälkikäteen ajateltuna, oli Gabriel aina ollut oikeassa sanoessaan ”ei sillä ole mitään väliä, mitä muut ajattelevat. Tärkeintä on itse tietää olevansa hyvä tyyppi.”
The Raven café häämötti edessäni ja sai oloni tuntumaan entistä kotoisammalta. Se paikka oli ollut vakiokuppilamme - siis minun Carmenin, Royn ja Kylen – jo ties kuinka monta vuotta. Astuin sisään hymynkare huulillani. Se tuoksu oli yksi maailman parhaimmista, melkein jo tunsin kahvin suussani. Harpoin oikopäätä tiskille, missä tutun näköinen naistarjoilija hymyili minulle kohteliaasti. Minun ei tarvinnut miettiä tilaustani hetkeäkään.
”Ottaisin -”
”Maitokahvin koristevarjolla”, kuului ääni takaani. Uteliaana käännyin ja nähtyäni kuka istui pöydässä lähinnä minua, hymyni levisi entisestään. Mustatukkaisen pojan hiukset olivat villisti sotkussa, ilkikuriset ruskeat silmät hymyilivät minulle ja kapeasta suusta pääsi mahtava haukotus. Roy. Käännyin takaisin tarjoilijaan, kiitin ja painelin istumaan ystävääni vastapäätä. Poika tyrkkäsi valkoisen kahvikupin eteeni ja ojensi minulle pöydän yli vaaleanpunaisen koristevarjon. Kohotin kulmiani pyöritellen varjoa peukalon ja etusormen välissä.
”Se tuli kaupan päälle”, Roy sanoi hörpäten kulauksen omasta mukistaan.
”Mahtavaa”, sanoin laskien varjon pöydälle. ”Eikö Carmen ole vielä tullut?”
”On toki ja hänestä olisi ihanaa jos nousisit ja antaisit oikein lämpöisen halauksen”, kantautui ääni yläpuoleltani. Kohotin katseeni ja näin tytön, jonka oranssit kiharat ryöppysivät olkapäille ja joka tuijotti minua odottavasti eksoottisilla vaaleansinisillä silmillään. Nousin ylös ja kiedoin käteni tytön ympärille.
”Voi miten ihanaa nähdä sinua Raf!”
”Aivan kuin olisin ollut poissa vuosia”, sanoin irrottautuen tytöstä. Carmen kohautti olkiaan.
”Minulle sinä oletkin, tuntuu että olet ollut ihan liian kauan poissa. Tee tilaa Roy”, Carmen sihahti tyrkkien poikaa hartiaan. Roy siirtyi sohvan toiseen reunaan, jotta Carmen pääsisi istumaan.
”Olet yhä hameeni päällä”, Carmen huomautti. Roy pyöräytti silmiään ja nosti vasenta jalkaansa, jotta Carmen saisi hameensa sen alta. Olin ollut poissa vain muutaman päivän, mutta silti minusta oli aivan mahtavaa nähdä heidät, Royn, tuon mustiin pukeutuneen väärinymmärretyn neron ja Carmenin, värikkään neidon, jolla oli enemmän koruja kuin kellään muulla koko maailmassa.
”Se kalahtaa korvaan, eikö vain”, Roy sanoi tuskainen ilme naamallaan vilkaisten ohimennen Carmeniin. Vastaukseksi kohotin kulmiani ymmärtämättä mitä Roy ajoi takaa.
”Brittiaksentti”, poika täydensi. Carmen tuhahti, enkä minä voinut olla purskahtamatta nauruun. Kieltämättä, se kalahti korvaan ja kuulosti aivan järkyttävältä, mutta päätin olla sanomatta sitä Carmenin läsnä ollessa.

”Miksiköhän sinun täytyy aina alkaa huomauttamaan minun Eurooppalaisista puolistani aina silloin, kun emme ole yhdessä?” Carmen sihahti. Roy mutristi huuliaan ja näytti mietteliäältä. Tästä saattaisi tulla melko toivoton kahvilareissu.
”Minusta on hauskaa -”
”Muistaakseni sinä aina sanot minulle ’voi Carmen, onpa ihanaa kun minulla on kaltaisesi eksoottinen tyttöystävä’. Mutta oikeasti et ajattele niin. Tahtoisit että olisin tylsä amerikkalainen, eikö totta? Sääli sinun kannaltasi, nyt tiedän mitä ajattelet ja sinun on aivan turha kehua minun eurooppalaisia piirteitäni jatkossa, sillä tiedän, ettet pidä niistä ollenkaan.”
Royn kasvoille nousi kevyt puna ja hän näytti aika loukatulta, mutta ei sanonut mitään. Poika taisi tietää, että jos hän alkaisi sanailla Carmenin kanssa, hän häviäisi alta aikayksikön. Istuimme hetken hiljaisuudessa, siemaillen kahveja Carmenin tarkkaavaisten silmien alla.
”Rafael-kulta”, Carmen sanoi lopulta luoden herttaisen hymyn katsoessaan minuun. ”Kerro mitä sinulle kuuluu.”
”Onko heti pakko olla juorujen perään?” Roy kysyi paheksuva ilme naamallaan. Carmen sulki silmänsä ja avasi ne taas.
”Minä kysyin kuulumisia. Jos tahtoisin tietää juoruja, muotoilisin kysymykseni eri tavoin. Saattaisin kysyä esimerkiksi ’No, Rafael, joko olet löytänyt tytön?’ tai jotain sentapaista. Mutta miksi minä sitä sinulle yritän selittää, tuskin putkiaivosi pysyivät kärryillä tätäkään vähää.”
Royn ilme oli niin suunnattoman vihainen, etten voinut kuin ihmetellä miten hänen onnistui pitämään raivoisat sanansa vain oman päänsä sisällä. Anteeksipyytää hymy nousi huulilleni ja ryhdyin selittämään viimeisten päivien tapahtumia. Kerroin Jaredin ärsyttävyydestä, Jeffery Jamesin ylpeästä äidistä, bileistä, Arielista, Melodysta, koulusta ja Kylestä.

Roy pyöritteli kärsimättömänä lusikkaansa ja taisi kuunnella vain puolella korvalla. Sen sijaan Carmen tuijotti minua tiiviisti, kuunteli ja taisi painaa mieleensä jokaisen eleeni ja liikkeeni kertomuksen aikana. Kun olin pikakelannut päivien tapahtumat loppuun, Roy hätkähti ja nosti katseensa minuun. Carmen pysyi liikkumattomana paikoillaan katse naulittuna kasvoihini.
”Eli mikä nyt on ongelma?” Roy kysyi vilkuillen vuoroin minuun vuoroin Carmeniin. En vastannut. Säilytin Carmenin kanssa katsekontaktin ja luotin siihen, että tyttö ymmärtäisi minua ilman enempiä sanoja ja selittelyjä.
”Raf on tainnut hävitä uuden mielenkiinnonkohteensa Kylelle. Raf on mustasukkainen tytöstä jonka hän on tuntenut vasta pari päivää, heidän välillään on kipinää, tyttö antaa selviä merkkejä mutta on silti Kylen kanssa”, Carmen tiivisti. Royn kulmat kohosivat mahdottoman ylös.
”Sinä.. hävinnyt Kylelle?” Roy kysyi. Nyökkäsin. Roy ei selvästikään ymmärtänyt. Hän tuntui odottavan, että Carmen selittäisi, kertoisi jutun selkokielellä niin, että putkiaivot saattoivat ymmärtää.
”Me puhumme nyt yhdestä tytöstä?” Roy kysyi ja nosti etusormensa pystyyn. Nyökkäsin taas. Royn huulilta pääsi kepeä, epäuskoinen naurahdus.
”Eihän se ole mahdollista! Rafael, et sinä koskaan jumitu yhteen tyttöön.”
”Ääliö! Rafael tahtoo aina voittaa, hän tahtoo tytön itselleen. Tämä Melodyksi kutsuttu neito on toistaiseksi valinnut Kylen, eikä Rafael kestä sitä. Jos Melody olisi heti langennut Rafaeliin, tuskin koko tapausta olisi syntynyt”, Carmen sanoi kääntymättä katsomaan Royta. Nyökkäsin taas. Tuskin kukaan koko Amerikassa ymmärsi minua niin kuin Carmen. Se johtui ehkä siitä, että hän oli tuntenut minut koko elinikänsä tai siitä, että hän oli eurooppalainen. Kuuleman mukaan eurooppalaiset olivat paljon fiksumpia kuin amerikkalaiset – sen saattoi huomata verratessa Royn ja Carmenin älykkyysosamäärää.
”Onko sinulla ideoita -”
”Kauniin tytön valtaamiseksi vai? On tietenkin”, Carmen vastasi hymyillen.
”Ja taas mennään”, Roy mutisi hiljaa.
”No kerro. Mitä minä teen?” sanat lipsahtivat huuliltani ennen kuin ehdin ajatella. Carmen hymyili korvasta korvaan ja paransi asentoaan. Royn silmät pyörähtivät kohti taivaita. Carmen näytti nauttivan tilanteesta suunnattomasti.
”Minä en vain tajua sitä! Se tyttö on armoillasi! Te olette suudelleet, mikä ongelma -”
”Tämä Melody tietää, että kulmakunnan parhaimman näköinen jätkä yrittää häntä. Entä, jos tämä suunnattoman komea herra ryhtyisikin piirittämään toista tyttöä?” Carmen heitti kysymyksen ilmoille kuin ei olisi kuullutkaan Royn sanovan mitään.
”En usko, että se hetkauttaisi Melodya.”
”Täsmälleen, siinä taika onkin. Et voi ryhtyä piirittämään ketä tahansa. Mietihän: sinua itseäsi ärsyttää suunnattomasti, kun yksi parhaista ystävistäsi havittelee tyttöä, jonka pitäisi olla sinun hyppysissäsi. Sama toimii myös toisinpäin. Jos sinä olet Melodyn parhaan ystävän kanssa, ärsyttää se taatusti Melodya. Mutta ei, älä sano mitään. Tämä ei toimi vielä. Ensin sinun täytyy tehdä jotakin. Sinun täytyy tehdä Melodyyn vaikutus. Kun tyttö luulee, että olet sataprosenttisesti hänen, isket hänen parhaaseen ystäväänsä. Se toimii taatusti. Tiedät kyllä, kun on oikea hetki.”

Kieltämättä Carmenin suunnitelma vaikutti aika hyvältä, mutta silti oloni oli epävarma. Olisiko Melody tarpeeksi mustasukkainen? Sitä oli melko vaikeaa uskoa, mutta eihän suunnitelman kokeileminen minulta pois ollut.
”Ja entä jos se ei toimi?” kysyin. Carmen huitaisi kädellään. ”Se toimii kyllä, älä sinä siitä huolehdi”, tyttö sanoi.
”Niin, mutta jos ei toimi -”
”Sitten minä keksin kyllä jotain muuta. Mutta ihan totta Raf, mustasukkaisuuskonsti toimii aina.”
Yllätyksekseni Roy puuttui puheeseen:
”Minusta kannattaa luottaa Carmeniin. Tyttö osaa asiansa. Parempaa – tai no, pahempaa juonittelijaa et löydä koko maailmasta. Se on ihana, eurooppalainen piirre, joka -” Carmen loi ilkeän katseen poikaan ja Roy kiiruhti sanomaan: ”tai siis, että ihan totta. Carmen tietää. Ja hei Raf” jäin odottamaan.
”Haluan tavata tämän Melodyn.”

Lähettäjä: myrkkysieni 
Päivämäärä:   15.7.11 23:18:44

Jes, tätä onki jo odotettu! Ihanan pitkä pätkä ja rafael on ihana <3

Lähettäjä: ankku 
Päivämäärä:   16.7.11 00:43:08

mä taas vihaan Rafaelia!!!!!!!

Lähettäjä: Random 
Päivämäärä:   16.7.11 11:52:47

Mäkään en tykkää Rafaelista, mutta Kyle on ihan jees! :)

Lähettäjä: Sieniystävä 
Päivämäärä:   16.7.11 15:16:35

Rafaelia on paras =)

Lähettäjä: rrandom 
Päivämäärä:   16.7.11 19:09:18

uus lukija ! :)) tosi hyvä tarina, koukuttaa. :D ahh, mä tykkään rafaelist. xdd <3

Lähettäjä: keppälerttu 
Päivämäärä:   17.7.11 14:11:55

Aaah, ihanaa :D

Lähettäjä: bliiing. 
Päivämäärä:   17.7.11 15:16:39

Rafael ♥ just tommone kiva eikä mikään tommone kyle :D mutta asiaan, pätkä oli kiva, enkä taaskaan kirjotusvirheitä bongaillu :)

Lähettäjä: hAH 
Päivämäärä:   17.7.11 23:05:51

Haha, mielipiteet on vähä jakautunu. Se on hyyvä. Mulla olis pätkä jo lähes valmis, mutta laitan sen varmaan huomenna, että voin nukkuu yön yli ja korjailla sitten aamulla, jos tuo onkin nyt ihan täyttä shaissee. :D

Lähettäjä: naive 
Päivämäärä:   18.7.11 00:17:10

aaaah täällä taas uus lukija, jäin iha koukkuu. pia jatkoa ! :-----------))

Lähettäjä: bliiing. 
Päivämäärä:   18.7.11 16:05:59

heheeei, tänäään on huominen ;)

Lähettäjä: hAH 
Päivämäärä:   18.7.11 22:47:01

ÄÄ, tyrin taas kaikkee, mut pätkä tulee myöhempään tänään, kunhan kerkeen korjailla. :D

Lähettäjä: hAH 
Päivämäärä:   18.7.11 23:05:31

Eipä tulekkaan. :D söössinki kunnolla ja siirtyy huomiselle, kun kaveri sano ettei jaksa korjailla mun virhettä nyt vaan aamulla, ja koska mä en osaa korjata sitä itte :D

Lähettäjä: ankku 
Päivämäärä:   19.7.11 00:30:38

Toivottavasti Melody ei ''lankea'' tuon Rafaelin jalkoihin!! Oikeesti mä vihaan just tuollasia jätkiä ! :D Itellä on kaverina just tuollanen pelimies,ja onneksi vain kaverina koska sellasina ne on just mukavia mutta en todellakaa rupeis olemaan sen kans yhtään enempää. Ja toivottavasti ei myöskää Melody Rafaelin kans. Yleensä kannatan onnellista loppua ja tässä tarinassa sellanen olis Rafaelin tappio ja Kylen voitto <3 Fanitan Kyleä ihan täysillä !! KYLE RULES! :D

Okei nyt tuli vuodatettua taas vähän,mutta jatkoa toivon ! :D Toivottavasti tulee huomenna vaikka ei tänään saatukkaan,mutta ei siinä mitään :)

Lähettäjä: il Tigre 
Päivämäärä:   19.7.11 01:12:29

^ jep, tai sit Rafael muuttuis iha täysin! :)

Lähettäjä: hAH 
Päivämäärä:   19.7.11 18:57:07

XVIII – But who we really are?

Melody

Makasin pitkässä heinikossa, kaukana Jersildin olemattomasta keskustasta. Vanha ruosteinen pyöräni makasi jälleen vierelläni, kun ei se pystyssäkään pysynyt katkenneen jalan vuoksi. Aika oli kadonnut heti heittäytyessäni heinikkoon makaamaan. Ajatuksieni ristiriidat olivat haudanneet hetkeksi sotakirveensä, unohtuessaan katselemaan pilvien muodostumista. Suljin silmäni ja kuuntelin lähes täydellistä hiljaisuutta, vain tuuli humisi hiljaa korvissani. Täydellistä. Ihmiset olivat kaukana muualla itsekkäine ajatuksineen. Tuulessa hulmuava heinikko ja puut pienen kukkulani ympärillä uhkuivat hiljaista vaatimatonta kauneuttaan. Vedin syvään puhdasta ilmaa. Ei epäilystäkään siitä, etteikö tämä olisi lempipaikkani koko maailmassa. Oma salainen sopukkani, josta muut eivät tienneet.

Olin syntynyt loputtomaksi haaveilijaksi, vaikken sitä muille näyttänytkään. Olin ehkä järkevä muiden edessä, mutta salaisella kukkulallani annoin sieluni hengittää ja irtautua asettamistani rajoista. Täällä älysin aina, kuinka typerästi kahlitsinkaan itseäni unelmiltani, mutta aina päästessäni uudelleen ihmisten ilmoille, huomasin kuinka roolihahmo Melody astui esiin, vaikka kuinka yritin sysätä sen valokeilasta. Huokaisin. Tällä kertaa minä onnistuisin siinä, ja jonain päivänä saisin iloita, että olen elänyt täydestä sydämestäni, epäröimättä.

Nostin pyöräni pitkästä heinikosta ja lähdin ajamaan pitkin juurakkoista polkua, joka yhtyi pian hiekkatiehen. Toissapäiväisen sekavuus nousi äkkiä mieleeni ja suorastaan kirkui minua tekemään ratkaisuja, vaikka kuinka yritin keskittyä kuuntelemaan hiekan rapinaa pyörien alla. Rafael oli jatkanut kyllästymättä ahdisteluani, ja mikä pahinta, minä olin antautunut hänelle hetkeksi ja vieläpä nauttinut siitä. En vieläkään älynnyt, mikä pojassa veti minua puoleensa. En koskaan luullut tuntevani vetoa pahoihin poikiin, mutta sitäkö tämä oli? Minä pidin Kylestä, hänen iloisesta vilpittömästä hymystänsä ja lapsekkaasta naurusta. Kyle oli juuri sellainen, jota tarvitsin; poika, jonka kanssa rakentaa tulevaisuutta. Mikä Rafaelissa sai minut käyttäytymään oudosti? Sen halusin kuollakseni nähdä, vaikken sitä ääneen olisi myöntänytkään. Rafaeliin tutustuminen saisi jäädä niihin muutamiin hetkiin, jotka olin viettänyt hänen seurassansa.

Saavuin rehevöityneelle etupihallemme, ja hyppäsin alas pyöräni satulalta.
”Etelän hetelmä”, Patrick sanoi minulle ojentaen appelsiinia, asetellessani pyörääni nojaamaan talomme seinää vasten.
Nappasin appelsiinin hänen kädestänsä ja hymyilin. Näyttipäs poika hilpeältä.
”Sitä ollaan taas lorvittu puoli päivää pyöräretkillä”, Patrick naurahti ja pyyhkäisi peukalollaan poskeani. ”Ja naamakin on mullikossa. Sinä se olet aina ollut tuollainen luonnonlapsi.”
”Sinä taas olet ollut aina tuollainen äidin pikku kultapoika”, illistin ja nipistin miehen pehmeää poskea. Patrick murahti ja tökkäsi mahaani.
”Minä vain olen sosiaalisempi kuin eräs, joka leikkii joka toinen päivä erakkoa metsikön siimeksessä.”
Nauroin täydestä sydämestäni veljelleni, joka yritti puolustaa linjojaan, turhaan, näin aina aukon hänen puolustuksessansa.
”Mamis”, huudahdin käännähtäen ympäri ja lähdin sitten juoksemaan kohti ulko-ovea, Partrick perässäni.
”Uskallapas toistaa äskeinen!” Patrick uhosi takanani heilutellen nyrkkejään ilmassa. Kurkistin taakseni, enkä kyennyt hillitsemään naurun puuskaani, joka ryöppysi huuliltani loputtomana pauhuna. Kukaan ei voinut näyttää noin koomiselta! Ruipelo, liian pitkäksi venähtänyt varsi, pitkät käsivarret, jotka huitoivat yhä ilmaa uhmakkaina, sekä miehyyden karkeuttamat kulmikkaat kasvot, joiden ilmettä ei pystynyt katsomaan pokerinaamalla.
”Mamis!” kiljahdin tällä kertaa niin kovaa, että kaikki iltapäivän auringosta nauttivat naapurimme kuulivat varmasti Styroneiden sisaruksien leikkivän jälleen ulkona.
”Varo henkeäsi, jos se vain on sinulle kallis!” Mies karjui kurkkusuorana.
Huomasin naapurimme puutarhaansa laittavan vanhan rouva Emersonin kohottavansa päänsä puskasta ja katsovan järkyttyneenä Patrickia, joka jakeli uhkauksiaan minun kaltaiselle hennolle tytölle.
”Kas päivää rouva Emerson. Älkää toki välittäkö melusta, minä vain opetan hiukan siskolleni käytöstapoja, vanhempien kunnioittamista ja sellaista”, Patrick huikkasi järkyttyneen näköiselle rouva Emersonille, juostessamme aivan hänen ohitsensa. Loistavaa. Nyt naisen käsitys Styronejen järkevästä perheestä romahtaisi lopullisesti, eikä juorujen määrälle tulisi olemaan loppua.

Istuimme molemmat, Patrick ja minä, keittiön tuoleilla ja ammensimme kurkkuihimme kylmää jääteetä.
”Olin aivan unohtaa. Joku poikaystävistäsi soitti ja pyysi välittämään tiedon, että käytte tänään kahvilla Idässä kello kuusi”, Patrick hymyili ja hörppäsi pitkän kulauksen lasistansa.
Tuijotin järkyttyneenä miestä. Hänen täytyi laskea leikkiä. Rafael ei ollut voinut soittaa minulle. Hän ei voinut tehdä tätä minulle. Minä en ilmestyisi paikalle.
”Ja uhkauksiakin sateli”, Patrick jatkoi hymyillen. Nielaisin. En jaksanut leikkiä nyt Rafaelin kanssa kun minulla oli tärkeämpiäkin asioita.
”Poika voi käydä yksin kahvilla. Minua ei kiinnosta. Uhkauksista viis”, tuhahdin ja nousin ylös tuoliltani. Kävelin tiskipöydän luokse ja laskin tyhjän lasin sille. ”Minä en ole mikään ohjailtava pelinappula Rafaelin häviönpelkoisessa pelissänsä.”
”Siinä tapauksessa sinua ei siis haittaa, että Rafael ilmestyy tänne sinua hakemaan?” Patrick kohotti kulmiaan. ”Lupasi kuulemma esittäytyä samalla äidille poikaystävänäsi. Vakavasti ottaen, mitä teidän kahden välillänne on?”
Kevyt puna nousi kasvoilleni muistellessani toissapäiväisiä kohtaamisiamme ensin kaapeilla ja sitten pukuhuoneilla. Silloin väliimme olisi mahtunut tuskin senttiäkään. Huokaisin. Meidän välillämme oli meneillään ilmeisesti jokin peli. Rafael halusi voittaa Kylen, minä halusin voittaa Rafaelin. Ja itseni. Minä edelleenkin vihasin poikaa, mutta silti jokin hänessä houkutteli puoleensa. Minua myös ärsytti se, kuinka hän oli onnistunut hiomaan strategiansa lähes aukottomaksi niin kuin nytkin. Minä ehdottomasti häviäisin tämän erän, sillä en haluaisi Rafaelia meille enää ikinä. Minä alistuisin ja menisin kahville.
”Meidän välillämme ei ole mitään. Ei yhtikäs mitään”, sanoin ja katsoin Patrickia syvälle silmiin. Menikö läpi? Siitä en ollut yhtään varma. Patrick vain nyökkäsi pienesti ja laski sitten kätensä olkapäälleni.
”Ethän särje poikarukkien sydämiä, kun sinulla on ilmeisesti se Mersun omistaja poika kierroksissa.”
Nyökkäsin hiljaa vastaukseksi ja tunsin syyllisyyden täyttävän kurkkuni savulla, joka esti minua hengittämästä. Minä... Minä olin todellakin suudellut Rafaelia. Olin suudellut häntä pukuhuoneiden edessä, ja vain hetkeä myöhemmin olin suudellut toista poikaa, Kyleä. Kyleä, joka välitti oikeasti ihmisistä, välitti oikeasti minusta, ja jolle meidän yhdessäolomme ei ollut vain suurta peliä. Milloin minusta oli tullut näin kamala ihminen?
Katsahdin nopeasti kelloa, joka lähenteli jo kuutta. Nousin äkkiä seisomaan, nappasin laukkuni tuolin selkänojalta ja työnsin kuluneet balleriinat jalkoihini. Nyt minä menisin ja lopettaisin typerän pelimme. Tämä loppuisi nyt, ennen kuin kukaan särkisi sydäntään.

Tuuli oli yltynyt kuin enteilläkseen tulevaa myrskyä, jonka oli määrä puhjeta pian. Tai mistä minä voisin olla niin varma. Ehkä poika kuuntelisi ja älyäisi, että kyse oli todellakin hänen parhaasta ystävästään. Tosin en ollut koskaan nähnyt Rafaelia tilanteessa, jossa hän ilmentäisi omaavansa minkäänlaista kykyä empatiaan tai välittämiseen. Varauduin siis myrskyyn.

Kahvilan edustalla ei yllätyksekseni seissyt tuttuja, minun onnekseni. En todellakaan halunnut näyttäytyä Rafaelin kanssa yhdessä. Avasin oven ja tähyilin ympärilleni. Hymy nousi väkisinkin korviini. Loistavaa, kahvilassa ei ollut juurikaan ketään, eikä ainuttakaan kaveriani tai muuta tuttua, joka olisi kiinnittänyt erityistä huomiota seuraani. Ehkä onneni oli viimein kääntynyt, naurahdin mielessäni ja marssin kohti kassaa, jonka takana palveli Alexan äiti Florence, joka näytti taas vähintäänkin yhtä tavanomaiselta kuin Alexa erikoiselta; ruskeat hiukset nutturalla, neuletakki ja musta suora hame. Kasvojenpiirteensäkin oli Alexa tainnyt periä ennemminkin isältään kuin äidiltään. Siinä missä Florencen kasvot olivat pitkänomaiset ja luisevat, olivat Alexan kasvot sydämenmuotoiset ja pehmeät. Alexan nenä oli siro ja suora, kun taas Florencen nenä oli lähes yhtä pitkä kuin hänen naamansakin. Ainoa yhtäläisyys heidän välillänsä olivat pähkinänruskeat silmät, jotka katselivat alati uteliaina ympärilleen.

”Hei Florence. Ottaisin yhden kahvin”, hymyilin naiselle, jonka huulille nousi välittömästi leveä hymy nähdessänsä minut. Niin kapeaan naamaan tuo hymy näytti aivan liian leveältä, oli vain sekunneista kiinni, kun pingottuneet posket viimein repeäisivät.
”No hei Melody. Styroneja on aina hieno palvella, hyvät tavat taitavat periytyä suvussa”, Florence sanoi, kaataen samalla taivaansiniseen kuppiin mustaa kahvia.
Minua alkoi naurattaa. Vai hyvät tavat Styroneilla. Oli tainnut eräs äitien hurmaaja käydä jututtamassa Alexan äitiä, kun tällaista ylistystä sain osakseni. Ja vielä velipoika kyseenalaisti, miksi kutsuin häntä mammanpojaksi.
”Sanohan Patrickille terveisiä”, nainen huikkasi lähtiessäni kävelemään kohti perimmäistä nurkkapöytää, jonne kukaan ei älyäisi katsoa, jos vaikka eksyisikin kahvilaan. ”Ja pyydä pian käymään!”
Tyrskähdin. Kiusoittelun tulvalla ei tulisi olemaan loppua, kun näkisin Patrickin seuraavan kerran.

Istuin alas pöytään ja hämmensin kahviani, jota oli laimennettu tilkalla kermaa. Hörppäsin kulauksen kuumaa kahvia ja katsahdin kelloon. Se oli jo kuusi, hiukan ylikin. Pieni ääni sisälläni toivoi, että Rafael ei ilmaantuisikaan, ja minun ei täytyisi nostaa kissaa pöydälle. Kylen kannalta minun kuitenkin oli pakko toimia. Nyt kun ei ollut vielä aivan liian myöhäistä.
”Melody, morjens!” hilpeä ääni aivan vierestäni hihkaisi. Ja kovaa. Käänsin katseeni Rafaelin vihreisiin silmiin ja katsahdin nopeasti ympärilleni. Hyvä, kukaan ei katsonut meitä.
”Olet myöhässä”, tuhahdin ja viitoin häntä istumaan.
”Olen tyylikkäästi myöhässä, Mellieni. Mutta miksi sinulla on jo kahvi edessäsi? Minunhan piti tarjota”, Rafael sanoi osoittaen kahta kahvikuppia tarjottimellaan. ”Ja Mellie kultaseni, miksi näytät noin ärtyneeltä? Emmekö voisi jatkaa siitä mihin viimeksi jäimme? Muistathan, sinun kätesi minun kaulassani, hiuksissani ja minun käteni sinun pienen suloisen vartalosi ympärillä, sinun huulesi painautuneena minun huulilleni, janoamassa suudelmaa.”
Loin häneen pitkän katseen. Muisto nousi keholleni ja sai sen sävähtelemään, mutta se sai minut enemmän ajattelemaan Kyleä. Nyt tämä loppuisi. Rafaelin piikittelevä hymy vain lisäsi minuun tahtoa päättä peli, tasapeliin, häviöön tai voittoon. Aivan sama minulle, kunhan tämä loppuisi.

”Rafael, lopeta jo pelisi ja luovuta. Minä lopetin jo omani, enkä tahdo olla sinun kanssasi enää missään tekemisissä, ellei se liity jotenkin Kyleen. Minä pidän hänestä, enkä halua särkeä hänen sydäntänsä vain siksi, että pelini sinun kanssasi on kesken. Kyle on paras ystäväsi. Lopeta nyt ja osoita, että arvostat ystävääsi”, sanoin päättäväisesti ja osoitin katseellani hänelle, kuinka vakavissani olinkaan.
Rafaelin virne kuihtui hitaasti hänen naamaltansa, ja hetken hän oli aivan hiljaa ja näytti miettivän. Katsoin syvälle hänen silmiinsä ja yritin tulkita niitä, mutta turhaan. Hänen silmänsä pysyivät kielimättöminä hänen ajatuksistansa.
”Emmehän me ole tehneet vielä mitään kiellettyä. Tai siis tarkoitan, että ettehän te edes seurustele”, Rafael tuhahti, hymyn noustessa takaisin hänen huulillensa.
Sinä hetkenä jokin sisimmässäni oli räjähtää. Vai niin pitkään olin minä vapaata riistaa, ja tunteeni epätodellisia, kunnes Kyle ja minä seurustelisimme virallisesti. Eikö tuo poika edessäni kyennyt todellakaan välittämään kestään kylliksi? Tuona hetkenä mieleni teki vain kirota kaikilla kielillä, mutta raivoni pulppusi sisälläni niin voimakkaasti, ettei se kyennyt paineeltaan purkautumaan. Siispä tyydyin näyttämään Rafaelille keskisormeani.
”Ei Kyle sitä vakavasti ota. Ainahan me kilpailemme tytöistä, tosin -”
”Sinä kenties olet voittanut aina aiemmin?” keskeytin, hymyillen pojalle kylmästi. ”Ehkä vain minä olen sitten se tyhmä, joka luulee, että minun ja Kylen jutusta voisi syntyä jotakin vakavampaa. Jos kerta teillä pojilla on peli kesken”, huokaisin, vaikka en uskonut rehellisesti Kylen pelaavan tunteillani. Ketään häntä rehellisempää en ollut aikaisemmin tavannut.
”Itsehän sen sanoit: peli on vielä kesken. Ei Kyle vielä ole voittanut, enkä minä koskaan tyydy häviöön. Christieille häviö on yhtä mahdollista kuin lehmälle lentäminen. Tiikerit voittavat aina”, Rafael hymyili viekkaasti ja sutaisi tummia hiuksiaan.
Minä en kyennyt kuin tuijottamaan hetken aivan hiljaa poikaa. Rafael oli ilmeisesti jäänyt lapsuutensa hiekkalaatikollensa, jossa koko elämä oli yhtä suurta leikkiä, mukaan luettuna ihmisten - vieläpä hänen läheisensä – tunteet.
”Vai Christieille se on mahdotonta”, sanoin. ”Onko tämä jonkinmoinen suvun tunnuslause. Lapsellisen käyttäytymismallisi olet siis perinyt vanhemmiltasi, isältäsi kenties?”

Äkkiä piikikkyys pojan vihreistä silmistä katosi ja tämä laski katseensa silmistäni kuppiinsa.
”Sinä et tuntenut isääni”, Rafael tuhahti, hämmentäen kuppiansa metallinhohtoisella lusikalla. Hätkähdin. Tuntenut? Eikö hänen isänsä siis ollut enää elossa?
Yritin tavoittaa Rafaelin katsetta, mutta pojan vihreät silmät olivat nauliintuneet tiukasti taivaansiniseen kuppiin. Hän ei selvästikään halunnut näyttää minulle tunteitansa, tai tuskin hän näytti niitä kenellekään.
”Katso minuun Rafael”, kuiskasin niin hiljaa, etten ollut aivan varma, kuuliko edes Rafael sitä.
Poika nosti hitaasti katseensa ylös kupista takaisin silmiini, ja sinä hetkenä, kun hänen silmänsä kohtasivat omani, tiesin, että en pystyisi koskaan enää suhtautumaan poikaan niin kuin ennen. Oli kuin Rafaelin silmät olisivat muuttaneet kokonaan väriään, tai vihreät ne olivat kyllä yhä, mutta vasta nyt huomasin, kuinka särmikäs vihreän sävy sai kullanhohtoisen kehän aivan silmien reunamilla, jotka heijastivat aivan erilaisia tunteita, joita olin tottunut Rafaelin silmistä näkemään.

Siinä me istuimme ikuisuudelta tuntuvan hetken hiljaa, toisiamme silmiin katsoen, kahden parin aivan erilaisia vihreitä silmiä kohdaten ensimmäistä kertaa ymmärryksessä. Tuskin kykenin silmiäni räpäyttämäänkään, sillä niin syvällä olin hänen silmissään, jotka tuntuivat olevan yhtä loputtomat kuin suon silmäkkeet, jotka hukuttivat syvyyksiinsä salaisuuksia. Halusin nähdä pojan, todellisen pojan, en hänen roolihahmoaan. En ollut ainoa, joka oli sivuroolissa tällä suurella näyttämöllä, jonka katsojia ei sivullisten historia niinkään kiinnostanut. Mutta minua kiinnosti kuulla arvoituksellisten silmien, täydellisen vartalon, sekä vahvaluisten kasvojen takana olevan pojan historia. Halusin tietää, miten hän oli syrjäyttänyt syvimmän itsensä valokeilasta. Saisinko siitä vihjeen sille, miksi ja miten olin kadottanut oman itseni. Vai seisoimmeko me kaikki roolimme varjossa ikuisesti?

”Minä en...”, sanoin viimein hiljaa, mutten tiennyt, miten lopettaa lausettani. Minä en ollut tarkoittanut, mitä olin sanonut hänen isästänsä? En voinut sanoa niin, sillä silloin olisin valehdellut.
”Isä oli juuri sellainen kuin väititkin. Mies, joka ei koskaan kasvanut aikuiseksi”, Rafael naurahti yllättäen. ”Paitsi hän silti todella välitti meistä. Hän todella rakasti meitä.”
Kohotin yllättyneenä kulmakarvojani. Puhuiko Rafael minulle juuri todella isästänsä? Puhuiko Rafael todellakin välittämisestä ja rakkaudesta? Hän tunsi ne sanat. Hän jopa tiesi, mitä ne tarkoittavat. Tätä minä en uskonut todeksi. Tämän täytyi olla unta. Minun täytyi kuvitella tämä hetki.

Rafael huomasi hämmästykseni ja laski äkkiä kätensä käteni päälle, joka lepäsi pöydällä. En yrittänytkään riuhtaista kättäni irti hänen otteestansa, vaan jostain syystä annoin kosketuksen värähdellä ihollani. Rafael avasi hiljaa kämmeneni ja seurasi toisen kätensä sormilla elämänviivojani. Hellä kosketus. Ihmeellisin kosketus, jonka olin ihollani tuntenut. Olin aivan hiljaa ja äkkiä huomasin, kuinka kahvila oli hiljentynyt ympäriltämme. Katsoivatko kaikki meitä? Vilkaisin ympärilleni huoneeseen, jossa kukaan ei tuntunut huomaavankaan meitä. Miksi melut olivat hälvenneet korvissani? Miksi korvissani kuului vain viehkeän tuulen hellä kuiskaus, joka syleili vartaloani pehmeällä kosketuksellaan. Oli kuin minä ja poika, joka silitti hellästi kättäni, olisimme kadonnet omaan maailmaamme, omalle salaiselle kukkulallemme, jossa minä olin minä ja hän oli hän. Jossa valokeila oli kadonnut kokonaan ja näyttämöä lakaisi aurinko, joka valaisi luonnonvalollaan joka kolkan.

Taika ympäriltämme katosi yhtä nopeasti kuin se oli alkanutkin. Puhelimeni soi. Irrotin käteni Rafaelin otteesta, ja kaivoin puhelimeni laukustani. Näytöllä luki Kyle. Painoin vihreää luuria.
”Hei kaunokaiseni! Soitin vain kertoakseni kuinka ikävä minulla on sinua. Haluan nähdä sinut pian”, Kylen ääni raikui linjan toiselta puolen. Jokin syyllisyyden tunne käväisi kurkussani kuullessani hänen äänensä, mutta mistä minun olisi pitänyt tuntea syyllisyyttä?
”Mutta vasta eilenhän me näimme”, minä naurahdin, ja mieleeni nousi muisto meistä makaamassa rannalla. ”Minullakin on kyllä ikävä sinua!”
Katsahdin Rafaelia, jonka levollinen ilme katosi silmänräpäyksessä. Aluksi hän näytti jotenkin oudolta, ehkä jopa pettyneeltä, mutta samassa ilme hänen kasvoillansa muuttui ilkikuriseksi illistykseksi, ja hän elehti minulle työntämällä sormensa kurkkuun.
”Tulisin sinne vaikka joka päivä, ellei minulla olisi koko ajan harjoituksia”, Kyle huokaisi. ”Sinun vuoksesi voisin aivan hyvin lopettaakin lätkän.”
”Meillä on hyvin aikaa Kyle. Eikä Los Angeles niin kaukana ole, ettenkö minäkin voisi tulla joskus sinne”, sanoin, kääntäen katseeni pois Rafaelista joka muodosti huulillaan sanaa: Siirappia.
”Sinähän voisit tulla joskus katsomaan harjoituksiani ”, Kyle sanoi ja piti hetken tauon. ”Mutta nyt äiti huutaa. Minun on mentävä. Suukkoja.”
”Suukkoja sinnekin”, huikkasin vastaukseksi ja suljin luurin.

Työnsin puhelimeni takaisin laukkuuni ja käänsin huomioni takaisin Rafaeliin. Hetken vilkaisu poikaan paljasti, että äskeisen hetkemme oli pakko olla ollut unta tai kuvittelua. Tuntemani poika oli muuttunut takaisin sellaiseksi, jollaisena hänet tunsin. Itsevarmuus oli palannut.
”Liikenisikö niitä suukkoja tännekin”, Rafael irvaili ja näpäytti poskeaan.
”Sinulle ei enää koskaan” kivahdin.
”Leikit jonkinlaista neiti täydellisyyttä, puheinesi välittämisestä, mutta loppujen lopuksi sinähän se olit, joka minua suuteli, eikä toisin päin. Mitäköhän meidän kultapoikamme Kyle tykkäisi, jos kuulisi totuuden unelmiensa naisestaan”, Rafael jatkoi irvailuaan, hänen suunsa kohotessa korviinsa.
Tuijotin poikaa silmät pyöreinä. Hän ei voinut tehdä sitä. Hän ei voinut olla niin alhainen. Hän ei voinut olla sellainen paskiainen! Räjähdys tuhosi hallintaani sisälläni, enkä mahtanut sille mitään, kun käteni löytyivät yllättäen pojan kurkun ympäriltä.
”Rauhoitu nainen! Tiedän, että haluat jo uusintaa, mutta ehkä nyt ei ole kuitenkaan oikea hetki”, Rafael naurahti selvästi huvittuneena ja irrotti käteni kaulaltansa yhdellä sysäyksellä, ottaen ne tiukkaan otteeseensa käsiensä väliin. Yritin riuhtoa käsiäni irti hänen käsistään, mutta turhaan. Miksi hänen piti olla minua vahvempi?
”En halua nähdä sinua enää ikinä!” huusin turhautuneena. ”Häivy Jersildistä. Sinä et kuulu tänne.”
Rafael jatkoi hymyilemistään.
”Lähtisin oikein mielelläni, mutta siitä asiasta en minä päätä. Mutta älä pelkää, annan sinun toistaiseksi leikkiä onnellista perhettä Kylen kanssa, mutta tiedäthän sanonnan, Mellie kultaseni; totuus tulee aina julki.”
Katsoin poikaa hetken murhanhimoa silmissäni, mutta jätin tällä kertaa toteutuksen väliin. Hän ei ollut sen arvoinen.
”Lähdetään. Mene sinä edeltä. En todellakaan halua, että kukaan näkee meitä yhdessä ja vetää siitä johtopäätöksiään”, huikkasin Rafaelille. Poika katsoi minua hetken, mutta päätti kuitenkin totella.

Seurasin katseellani Rafaelin tasaista itsevarmaa kulkua kohti ulko-ovea. Äkkiä hän pysähtyi, juuri ennen ovea, ja käänsi päänsä minua kohti hymyillen viekkaasti. Mitä nyt? Sitten Rafael käänsi katseensa takaisin eteenpäin. Mitä hän oikein teki? Miksi hän ei jatkanut matkaansa ja kävellyt ulos kahvilasta? Yritin vilkuilla hänen suuntaansa, mutta en yksinkertaisesti nähnyt, mitä hänen edessänsä oli. Mitään hyvää se ei voinut kuitenkaan olla.

Äkkiä Rafael nosti kättänsä kuin hyvästiksi ja käveli ulos ulko-ovesta. Samassa, kun Rafael ei enää peittänyt näkökenttääni, minulle valkeni, miksi Rafael oli pysähtynyt ja miksi hän oli kääntynyt hymyilemään minulle. Juuri sen kohdan edessä, missä Rafael oli seisonut, istui kahvilla poika, jonka suulla koreili erittäin leveä virne. Jared. Voi @!#$. Ja kaikki oli sujunut aluksi niin hyvin. Myrsky oli noussut ja Jaredin ilmeestä päätellen joutuisin kuuntelemaan sen pauhua vielä pitkän aikaa. Ehkä se oli minä, jonka pitäisi muuttaa pois Jersildistä. Tämän kylän asukkaat ajaisivat minut ennen pitkään hulluksi. Naurahdin ajatukselleni. Melody Styron. Jersildin oma pikku kylähullu.

Lähettäjä: bliiing. 
Päivämäärä:   19.7.11 22:17:42

no huhhuh, olipas mielenkiintonen pätkä ;) ja edelleen, rafael on mun lemppari eikä mikää kyle :D

Lähettäjä: ankku 
Päivämäärä:   19.7.11 23:46:23

Miks mä en muista kuka on Jared????

Lähettäjä: G 
Päivämäärä:   20.7.11 02:17:35

Rafael on niin oikee tyyppi melodylle!!!

Lähettäjä: hAH 
Päivämäärä:   20.7.11 10:57:24

Jared on Rafaelin joukkueessa ja asuu myös Jersildissä. :)

Lähettäjä: keppälerttu 
Päivämäärä:   23.7.11 13:38:11

ah nam toi rafael, vielä toi yks kohtaus missä se oli niin herkkää poikaa :D namnamnam♥

Lähettäjä: lllllloottaa 
Päivämäärä:   24.7.11 22:51:43

awwww ihana rafael♥ <<<:: jatkoo?

Lähettäjä: pöppänä 
Päivämäärä:   25.7.11 18:48:53

Lähettäjä: keppälerttu
Päivämäärä: 23.7.11 13:38:11

ah nam toi rafael, vielä toi yks kohtaus missä se oli niin herkkää poikaa :D namnamnam♥

Lähettäjä: hebbaihminen 
Päivämäärä:   27.7.11 12:39:17

Ihana tarina ihan läpikotasin, tykkääään tosi paljon! :) Jatkoo!

Lähettäjä: hebbaihminen 
Päivämäärä:   27.7.11 15:22:31

Missä viipyy jatko?? :O

Lähettäjä: Marsa 
Päivämäärä:   29.7.11 13:34:07

jatkoa todellaki!! (:

Ah, tuo Rafael o ihana (::::

Lähettäjä: hAH 
Päivämäärä:   29.7.11 18:18:22

jatkoo tulee illalla! :)

Lähettäjä: hAH 
Päivämäärä:   29.7.11 22:19:13

XIX - On usein elämä tää hieman hankalaa

Rafael

En ollut koko seitsemäntoistavuotisen elämäni aikana ollut kokenut - ja voin sanoa, että siihen seitsemääntoista vuoteen oli mahtunut melko paljon kaikenlaista - mitään yhtä kiusallista. Istuessani siinä Mercedeksen vaalealla nahkapenkillä, muuan Melody Styroniksi kutsuttu blondi vieressäni, saatoin tuntea jännitteen ilmassa. Olihan siinä jotain hämärää, että Kyle oli ihan hyvää hyvyyttään tahtonut tarjota kyydin treeneihin, ei vaan minulle, vaan myös Jaredille. Katsoessani Melodyyn, saatoin huomata hänen rauhallisen ilmeensä alla sen saman epäilyksen, joka velloi omassa mielessäni. Minulla ei ollut hajuakaan, mitä Melody kuvitteli ajatuksenjuoksustani, mutta ei kai hän voinut tosissaan luulla, että minä en välittäisi, saisiko Kyle tietää kahvilakeikasta. Melody oli saanut minut muistamaan, että kaikesta huolimatta Jaguaari oli yksi parhaimmista ystävistäni.

Etupenkillä istuva Jared huudahti jotakin, mitä minun oli mahdottomuus kuulla ilmastointilaitteen, sekä radiosta kantautuvan kovan melun yli. Sillä taisi olla jotain tekemistä musiikin kanssa, koska siinä samassa Jared laittoi radiota entistä kovemmalle, ikään kuin minä ja Melody emme olisi äsken kuulleet matalaäänisen miehen laulun sanoja. Hymähdin. En tuntenut artistia, mutta aksentista päätellen se oli jotain eurooppalaista. Tyttö vieressäni liikahti levottomasti. Loin häneen kysyvän katseen, mutta purppurahuulet pysyivät suljettuina.

”Halli”, Kyle sanoi sulkien radion. Jaredin ilme näytti aika murtuneelta hänen katsoessaan Kyleen päin ja hetken aikaa minusta tuntui että hän oli ollut aikeissa sanoa jotakin, mutta jätti sittenkin sanomatta.
”Olethan yhä tulossa katsomaan harjoituksia, Mel?” tyttö hätkähti ajatuksistaan kuullessaan Kylen lausuvan hänen nimensä. Seurasin kuinka ilmeet Melodyn kasvoilla vaihtuivat hämmennyksestä kiusaantumiseen.
”Tietenkin”, hän vastasi kurtistaen kulmakarvojaan. ”Miksen olisi?”
Kylen harmaat silmät suuntasivat katseensa peruutuspeiliin, jonka seurauksena minulla ja hänellä oli lyhyt, muutaman sekunnin kestävä katsekontakti, joka tyssäsi Kylen kääntäessä katseensa edessäpäin häämöttävää jäähallia kohti.
”Ajattelin vain”, Kyle sanoi verkalleen, ”että Rafael on ehkä pelotellut sinua matkalla.”
Kylen äänensävy oli niin tympääntynyt, että hänen oli pakko tietää jotakin. Tai sitten hän oli muuten vain mustasukkainen, istuinhan minä sentään vain parinkymmenen senttimetrin päässä hänen niin sanotusta tyttöystävästään.
”Ai. Ei hän ole millään tavalla minua pelotellut”, Melody sanoi ja käänsi katseensa ikkunaan.

Jaguaari parkkeerasi Mercedeksen tyylikkäästi parkkipaikan reunaan, lähelle hallin pääovea. Olin ensimmäisenä ulos autosta, treenikassini toisena ja Melody täpärästi kolmantena. Hänen jälkeensä nousi Jared, joka hymyili minulle vinosti ja viimeisenä Kyle, joka ei kohdistanut katsettaan minuun. Sillä hetkellä toivoin ja rukoilin, ettei Jared olisi paljastanut mitään Kylelle. En minä tosiaankaan halunnut ystävääni menettää vaan yhden tytön - joka kylläkin oli harvinaisen hyvän näköinen ja kohtuullisen hyvä suutelija - takia. Jos Melody olisi lämmennyt minulle heti, ei olisi tarvinnut tehdä tätä meneillään olevaa piiritysoperaatiota tällä tavalla pitkän kaavan mukaan.
Tyttö harppoi hallin ovelle ja vetäisi sitä rajusti. Ovi ei kuitenkaan auennut ja sekös sai joutsenemme turhautumaan entisestään.
”Se on lukossa” Melody murahti.
”Kokeile työntää”, Kyle kehotti.
”En kai minä nyt yritä työntää ovea, kun tässä lukee että vedä”, tyttö tiuskaisi osoittaen pientä ohjelappusta kahvan yläpuolella. Kyle ei selvästikään uskonut, sillä hän harppoi Melodyn vierelle yrittäen työntää ovea. Vilkaisin huvittuneena Melodya, joka muodosti parhaillaan huulillaan äänettömiä sanoja: mitä, minä ja sanoin.
”Odottakaas hetki”, sanoin ottaen muutaman harppauksen ovea kohti. Kylestä oli ilmeisesti tullut kuuro, sillä hän sivuutti minun kommenttini aivan samoin kuin oli sivuuttanut Melodyn. Jaguaari käveli ohitseni mainiten samalla sivuoven, joka sijaitsi meistä katsottuna hallin oikeassa päädyssä. Päätin käyttäytyä samalla tavalla kuin Kyle, enkä ollut kuulevinaankaan hänen sanojaan. Painoin kasvoni lasiovea vasten, yrittäen löytää katseellani jonkun joka voisi tulla avaamaan meille oven.
”Tulehan Raf, ihan turhaa tuollainen”, Melody huokaisi ja lähti kulkemaan Jaredin ja Kylen perässä.
”Sääli”, sanoin hölkätessäni Melodyn rinnalle.
”Mikä niin?” tyttö kysyi kohottaen kulmiaan.
”Olisin pystynyt potkaisemaan oven auki”, sanoin muina miehinä kohauttaen hartioitani. Ilmassa ollut jännite tuntui katoavan taivaan tuuliin Melodyn purskahtaessa äänekkääseen nauruun. Edessämme kävelevä Kyle käänsi salamannopeasti päänsä meitä kohti, kasvoillaan tappavanvakava ilme. Melodyn nauru loppui yhtä äkisti kuin se oli alkanutkin. Murahtaen Kyle käänsi päänsä pois. Varsinainen jaguaari.
”Älä nyt naura, olen tosissani. Muuten, joko hän on merkannut reviirinsä sinuun?” kuiskasin niin hiljaa, että vain Melody saattoi sen kuulla. Tyttö kohotti uteliaana kulmiaan.
”Tiedäthän.. niin kuin eläimet tekee. Leijonat - no, voiko Kyleä nyt sanoa leijonaksi, mutta olet kai nähnyt luontodokumenteissa kun urokset piss -”
”Rafael, tuo on kuvottavaa! Mutta ei, hän ei ole merkinnyt reviiriään minuun, eikä tule sillä tavoin koskaan merkitsemäänkään, jos se minusta on kiinni ja sitä paitsi -”
”Teillä on varmasti mielettömän ihanaa, kun voitte kuiskia kahdestaan, mutta puhuttaisiinko jatkossa niin, että kaikki varmasti kuulevat”, Kyle murahti. Melody sulki auki jääneen suunsa saman tien.
”Tarkoitan, että Rafael varmasti haluaa mässäillä jalkalihaksillaan myös kaikkien kuullen, joten on ihan turhaa että vain te -”
”Kai sinullakin nyt reidessä sen verran on, että pystyt potkaisemaan lukitun oven auki?” Kyle ei vastannut.

Kulkiessamme parkkipaikan läpi, silmiini osui varsin tutunnäköinen, punainen auto. Ehkä elättelin vain toiveita, sillä mitä Sheila olisi tehnyt siellä? Okei, saattoihan hän tulla katsomaan harjoituksia, mutta siinä tapauksessa tyttö olisi ottanut jonkun ystävänsä mukaan ja tullut tämän autolla, joten… Tuskin se oli Los Angelesin ainoa punainen auto. En edes ehtinyt tarkistaa rekisterikilpeä, sillä viiletimme niin nopeasti auton ohi.
Sivuovi sentään oli auki, sepäs olisikin ollut hauskaa, jos sekin olisi ollut lukossa. Astuessamme sisään rakennukseen, nenääni tulvahti tuttu haju, joka ei tuntunut enää minuutin jälkeen ollenkaan pahalta. Muutamassa vuodessa oli ollut aikaa tottua siihen, että jäähallissa haisi todella pahalle.
”Miten miehistä voi lähteä tällainen löyhkä?” Melody mietti ääneen kulkiessaan kylki kyljessä Kylen kanssa.
”Haju on seksikkyytemme tunnus”, Kyle kehräsi leikkisästi painaen huulensa Melodyn hiuksiin. Kyle oli tosiaan väärä ihminen sanomaan sellaista ja jos toteamuksen oli ollut määrä sävähdyttää tai saada Melody nauramaan, ei kumpikaan vaihtoehdoista ollut onnistunut.
”Kuvottavaa”, Melody sanoi nyrpistäen nenäänsä. Jos tyttö aikoi pysyä Kylen rinnalla hamaan loppuun saakka, hänen oli totuttava myös jääkiekkohallin hajuun - tai siis, miesten seksikkyyden tunnukseen.
”Kuten olen jo sanonut, voin lopettaa tämän sinun puolestasi. Sinun ei tarvitse kestää, jos jo pelkkä haju on liian kamala. Ja viehän tämä suunnattomasti meidän yhteistä vapaa-aikaamme”, jaa, vai että ei Melodyn sittenkään tarvinnut tottua. Kyle oli siis valmis luopumaan harrastuksestaan tytön vuoksi, joka oli kiikun kaakun valmiina hyppäämään kaulaani.
”Kyle! Et sinä minun takiani -”
”Sinun takiasi mitä vain”, Kyle sanoi, pudottaen treenikassinsa olaltaan ja pysäyttäen Melodyn sulkemalla tämän tiukkaan halaukseen.
”Kauan nuo ovat tunteneet?” Jared kysyi. ”Viikon? Ei vielä sitäkään ja käyttäytyvät kuin vanha aviopari…”
”Alat kuulostaa ihan Rafaelilta, Jared”, Kyle sanoi hymyillen leveästi.
”Voi tätä siirapin määrää”, mutisin Kylen kiertäessä kätensä Melodyn lantion ympäri. ”Näkökenttäkin meinaa jo sumentua.”
Kyle pyöräytti silmiään ja samalla hetkellä, meitä lukuun ottamatta autiolla käytävällä, pärähti soimaan biisi, jonka tunnistin Kylen soittoääneksi. Kyle laski salamana molemmat kädet taskuilleen, tunnustellen puhelimensa olinpaikkaa. Pian poika vetäisi esiin kosketusnäyttöpuhelimen, joka oli varmasti uusin mahdollinen malli koko maailmassa.
”Äh, tästä ei pääse koskaan eroon… Nähdään pukuhuoneella”, Kyle sanoi, vastaten puhelimeen tomerasti ”Kyle”. Hän palasi takaisin käytävän päähän, ulos siitä ovesta, josta olimme tulleet.
”Minulla on kauhea vessahätä”, Melody sanoi heti, kun ovi oli sulkeutunut Kylen perässä.

Miten siinä kävikin niin? Pian huomasin nojaavani kylmää betoniseinää vasten, odottaen, että Melody hoitaisi asiansa vessassa. Jared ei ollut yksinkertaisesti ”jaksanut” näyttää Melodylle tietä vessaan, joten herrasmiehenä minä olin sen tehnyt. Tämä saattoi kuulostaa hassulta, mutta minun olisi oikeasti pitänyt pitää vähän etäisyyttä Melodyyn, varsinkin kun Kyle tuntui käyvän tavallista kuumempana. Kuulin, kuinka jossain seinän toisella puolella vetäistiin vessa. Hetkeä myöhemmin korviini kantautui valuvan veden solina ja sitten tyttö ilmestyikin oikealle puolelleni harmaan vessanoven takaa. Huulilleni eksyi väistämättä se sama virne, joka oli ilahduttanut monia viimeisen seitsemäntoista vuoden aikana. Melodyn ilme ei kuitenkaan ollut ilahtunut minut nähdessään.
”Minä olen edelleen sinulle vihainen, vaikka nauroinkin jollekin typerälle heitollesi aiemmin”, tyttö sanoi ristien kätensä puuskaan rinnalle.
”Miksi sinä olet minulle vihainen?” kysyin siirtyen lähemmäs vaaleatukkaista. Melody otti muutaman kevyen askeleen ja asettautui nojaamaan seinään minua vastapäätä. Hän kohotti kulmiaan epäuskoisena ja kysyi sitten:
”Eikö se ole ilmiselvää?”
Pudistelin päätäni. Tällä kertaa en ollut tehnyt mitään. En ollut häirinnyt Melodya koko automatkan aikana. Olin kyllä yrittänyt virittää keskustelua aivan alussa, mutta melko nopeasti Melody oli minut torjunut.
”Sinä uhkasit varsin selväsanaisesti kertoa kahvilakäynnistä - ja kaikesta muustakin roskasta meidän välillämme - Kylelle. Sinäkö haluat oikeasti pilata minun elämäni? Minulla on oikeasti mukavaa Kylen kanssa, enkä halua, että joku itseään ihannoiva ääliö -”
”Se oli vain vitsi. En minäkään tyhmä ole. Kun näin Jaredin Idässä, aloin ajatella”, Melody tuhahti kuuluvasti kuin ei olisi uskonut sanomaani. Sisälläni kiehahti. Tässä pelissä, minun pelissäni, en ollut suuttunut vielä kertaakaan. Olin ollut koko ajan leikkimielisesti mukana, mutta nyt, jostakin selittämättömästä syystä, sisuksiani poltteli ja mieleni teki rähjätä. Luuliko Melody oikeasti, että olin joku idiootti? Niin kuin Jared, joka ei tuntunut välittävän mistään muusta kuin omasta statuksestaan, omasta paikastaan pyöreän pöydän ympärillä.
”Vitsisi ovat tosi huonoja, Rafael! Minä en tosiaan tahdo loukata ketään, mutta kuka hitto sinut on kasvattanut? Miten sinusta on tullut tuollainen pelle? Minkälaiset vanhemmat - ei, kun sehän olikin sinun isäsi, niin, millainen sinun isäsi on oikein ollut, Rafael? Onko hän opettanut sinut loukkaamaan jokaista ihmistä joka eteesi sattuu, välittämättä siitä, onko kyseessä -”
”Pää kiinni Melody.”
”Välittämättä siitä, onko kyseessä paras ystäväsi tai joku satunnainen tyttö, joka vaikuttaa sinusta kiinnostavalta. Mikä oli isäsi motto? Työnnä kun vielä yletyt, vai kenties -”
”PÄÄ KIINNI!” minun ei tosiaan tarvinnut kuunnella sellaista sontaa. Melody vaikeni ja näytti säikähtäneeltä. Pulssini nousi, raivo sisälläni kasvoi kasvamistaan. Painoin kädet niskan taakse ja jäin tuijottamaan lattiaa. Kuulin kuinka Melody otti askeleen minua kohti.
”Minä en tiedä mikä minut sai sanomaan sellaista, minä en ihan totta -”
”Voit loukata minua niin paljon kuin ikinä lystäät, mutta sinä et loukkaa minun vanhempiani. Et minun isääni.”
”Minä tiedän, anna an -”
”Sinä et tiedä. Sinä et todellakaan tiedä”, laskin käteni tiukasti kylkiä vasten ja kohotin katseeni Melodyyn. Tytön silmissä oli aito, anteeksipyytävä katse, mutta minä en jaksanut välittää siitä hittojakaan. Oli taatusti vapauttavaa saada haukkua minua, mutta miksi se oli sitten tehtävä vanhempieni kautta?

”Minun isäni oli renttu ja äiti olisi ansainnut parempaa, mutta… He eivät ilmeisesti tunteneet toisiaan tarpeeksi mennessään naimisiin. Oikeastaan, he menivät naimisiin vain niin sanotun vahingon, Gabrielin takia. Gabriel on veljeni, kymmenen vuotta vanhempi kuin minä. Oikea unelmapoika. Sinä varmasti pitäisit hänestä, hän on oikein herttainen ja kaikkea sellaista ja hänellä on rahaakin. No, joka tapauksessa, isähän oli kirurgi. Voitko uskoa? Niin, et varmaan pysty uskomaan, että minun renttu-isäni leikkeli ihmisiä yrittäen pelastaa heidän kurjat elämänsä. Onhan siinä työssä tietty huonotkin puolensa. Aina, kun joku potilaista kuoli leikkauspöydälle, isä suuntasi lähimpään baariin, purkamaan epäonnistumistaan. Hän joi itsensä tillintallin, ihan umpitunneliin, jurriin. Ja tiedätkö mitä hän sitten teki? Hän otti jonkun naisen ja petti äitiäni”, en tiennyt miksi kerroin sen kaiken. Jostain syystä, en vaan voinut lopettaa. Sanat vyöryivät suustani ulos.

”Isä tunnusti aina mitä hän oli tehnyt ja siitäkös äiti riemastui. Valitettavasti äiti rakasti isää niin paljon, ettei hän kyennyt ottamaan eroa. Äiti sanoi aina ’lasten takia meidän täytyy pysyä yhdessä’. Gabriel muutti kaksikymppisenä, neljä vuotta ennen isän kuolemaa, pois kotoa. Hän sanoi äidille, että tämän pitäisi ottaa ero isästä ja löytää itselleen parempi mies. Mutta ei, äiti ei ottanut eroa. Äidin oli vaikeaa kestää kaikkea sitä ilman Gabrielia, omaa kultaansa. Toisaalta, olihan hänellä meidät, tai siis Sheila. Äiti ei ole koskaan oikeasti rakastanut minua, koska hän näkee minussa isäni, tavallaan aivan kuten sinäkin näet, vaikket häntä tuntenutkaan. Äitini halveksii minua vielä enemmän kuin sinä. Aivan niin kuin hän halveksi minun isääni.
Mutta ei, isäni petti äitiä myös silloin, kun isä onnistui suoriutumaan leikkauksesta kunniallisesti. Sellaisen onnistuneen leikkauksen jälkeen, isä meni juhlimaan baariin, kun äiti odotti kynttiläillallisen kanssa kotona. Minä muistan yhden heidän riitansa. Äiti kiljui ’voi mikset sinä voi ajatella minun tunteita? Tai ajattelisit edes lapsia!’ isä huusi jotain ’enemmän minä heitä ajattelen kuin sinä’ ja tottahan se oli. Isä ei oikein pitänyt Sheilasta, koska Sheila ei pitänyt hänestä. Mutta sentään isä yritti olla reilu meille molemmille, toisin kuin äiti. Minä rakastin isää, mielestäni hän oli huippu tyyppi, vaikka äitiin sattuikin. Sillä tavallahan minä ajattelen nytkin. Rakastaessani jotain ihmistä, joku toinen ihminen kärsii”, Melody värähti, muttei keskeyttänyt. Hän oli jälleen ottanut muutaman askeleen lähemmäs minua.

”Lopulta, kun minä olin täyttänyt neljätoista, äiti ei enää kestänyt sitä oravanpyörää. Hän meni ja petti isää yhden lekurin kanssa. Isä inhosi häviötä vielä enemmän kuin minä. Äiti oli tehnyt odottamattoman siirron, eihän isä ollut voinut kuvitellakaan, että äiti kostaisi. Mutta niin hän kuitenkin teki ja se koitui isän kohtaloksi. Kun äiti kertoi mitä hän oli tehnyt, otti isä auton ja ajoi pois. Aamulla äiti sai tiedon, että isä oli ajanut kännissä kolarin ja kuollut saamiinsa vammoihin. Äiti, joka oli halunnut vain viattomasti kostaa, mutta joka oli rakastanut isää loppuun saakka, murtui tyystin. Vasta nyt hän on jotenkin toipunut ja onnistunut asettumaan aloilleen. Hänhän haki töitä siitä kopperosta, jota te kutsutte Jersildissä sairaalaksi.
Kuinka siis tiivistäisin lapsuuteni? Äitini rakastaa kaikesta sydämestään Gabrielia, joka on lapsesta saakka tottunut ottamaan isähahmon roolin perheessämme. Äiti rakastaa myös kissatyttöään Sheilaa, joka muistuttaa häntä kaikesta omituisuudestaan huolimatta. Äiti rakasti myös isää, joka oli renttu, mutta paras tuntemani mies koko maailmassa. Ja viimeisenä: äitini on aina halveksinut minua ja hän.. ja hän.. hän tulee aina halveksimaankin, mutta juuri nyt minusta tuntuu, että hän yrittää korvata jotakin, ikään kuin se, että hän on minulle nyt kiva, riittäisi paikkaamaan äidin, jota olisin lapsena tarvinnut.
Isäni oli luuseri, ei mikään hyvä kasvattaja, mutta älä koskaan puhu minulle niin kuin.. niin kuin sinä tietäisit.”

Jotain omituista tapahtui. Jaloissani ei tuntunut olevan lihaksia lainkaan, ne tuntuivat hyytelöltä allani ja jotenkin selittämättömästi vain pettivät altani. Lyyhistyin istumaan polviani tuijotellen, pulssini pikku hiljaa tasaantuessa. Miksi olin vuodattanut sen kaiken? Tunsin itseni jollain tavalla alastomaksi, suunnattoman noloksi. En viitsinyt kohottaa katsettani Melodyyn. Juuri nyt minun ei tehnyt mieli nähdä silmiä, jotka pyörähtäisivät kohti kattoa. Enkä minä tosiaan halunnut sääliä, sillä säälittävästihän minä olin käyttäytynyt. Olin vuodattanut surkean aikani kotona tytölle, jota hädin tuskin tunsin. Olin sanonut asioita, joista en ollut puhunut kenenkään muun kuin Sheilan kanssa, aamun pikkutunneilla kuuman kahvikupillisen äärellä.

Kuulin jonkin naksahtavan ja yhtäkkiä tunsin jotain lämmintä vartaloani vasten. Käänsin katsettani vain hiukan ja huomasin Melodyn, joka oli asettunut istumaan vierelleni. Tyttö tarttui oikeaan käteeni puristaen sitä hellästi. Jos en olisi ollut siinä omituisessa mielentilassa, olisin varmaankin tarttunut tilaisuuteen ja suudellut häntä, mutta juuri nyt hetki ei tuntunut oikealta. Melody painoi päänsä olkaani vasten, päästämättä irti kädestäni.
”Anna anteeksi, Rafael. Ei minulla todellakaan ollut tarkoitus loukata. Anteeksi. Minä en tiedä, mikä minut sai sanomaan sellaista. Sinun isäsi oli taatusti todella hieno ihminen, vaikka hän tekikin vääryyttä. Minä en enää koskaan puhu sinulle noin, vaikka minua suututtaisi kuinka”, tyttö kuiski. Nopealla vasemman käden sipaisulla, asetin muutaman hiussuortuvan hänen kasvoiltaan korvansa taakse.
”Tämä ei ehkä ole oikea hetki, mutta voisitko mitenkään saada Jaredin hiljaiseksi? Minusta tuntuu, ettei hän ole kertonut vielä mitään Kylelle, mutta taatusti hän aikoo kertoa kahvilasta jossain vaiheessa ja taatusti hän aikoo paisutella juttua. Minä voin ehkä korvata sen joskus sinulle. Jollakin pienellä tavalla, jos siis saat hänet hiljaiseksi.”
En tiedä tunsiko hän sitä, mutten todellakaan voinut enää vastustaa kiusausta. Painoin huuleni hellästi Melodyn vaniljantuoksuisiin hiuksiin, nauttien hetkestä muutaman sekunnin ajan.
”Voin tietysti. Se ei ole ollenkaan vaikeaa.”

Olimme istuneet niin jo aivan liian kauan, aivan liian monta minuuttia. Emme olleet liikkuneet senttiäkään kylki-kyljessä -asennosta, vaikka tiesimme hyvin, että pian joku tulisi ja kysyisi jonkin kiusallisen kysymyksen.
Mikään hetki ei kuitenkaan koskaan kestä ikuisuutta, aina kaikki mahtavat jutut kestävät turhan vähän aikaa. Vessakäytävän ovi avautui naristen, mutta tällä kertaa kukaan ei saisi meitä kiinni. Kuin yhteisestä sopimuksesta, nousimme Melodyn kanssa lattialta salamana. Oli ehkä onni, että oven avasi Jared, eikä esimerkiksi Kyle, mutta toisaalta, Jaredin innostuneesta ilmeestä päätellen, hän aikoi sadan prosentin varmuudella kertoa Kylelle näkemästään.
”Jokos olette valmiit?” Jared kysyi ääni innokkuutta tihkuen. Ynähdimme vastaukseksi. Jared nyökkäsi.
”Enhän vain keskeyttänyt mitään?” poika kysyi naama leveässä virneessä.
”Keskeyttänyt? Kuinka niin ’keskeyttänyt’?” Melody kysyi kohottaen kulmiaan. Vastaukseksi Jared loi katseen käsiimme, joita emme olleet irrottaneet toisistaan.

”Sovitaanko, että pidetään vähän taukoa, Mellie?”
”Kumpi se meistä on, joka aina roikkuu toisessa - eli siis minussa?” Melody tiuskaisi kuiskaten kävellessämme käytävää pitkin Jaredin perässä.
”Hei kulta, älä nyt kiihdy, en minä -”
”En minä ole sinun kultasi”, tyttö kivahti kohottaen ääntään. Hyssyttelin saapuessamme uudelle käytävälle, jossa sijaitsivat sekä naisten että miesten pukuhuoneet. Kuulin tuttuja ääniä, naurua ja huutoa erään oven takaa. Nyt taisi olla oikea aika?
”Kuule Jared”, huikkasin. Jared pysähtyi ja kääntyi katsomaan, mitä asiaa minulla oli. Laskin treenikassin jalkojeni väliin merkiksi siitä, että asiani ei olisi pelkkä yhden lauseen juttu. Jared käveli kädet taskuissa luokseni ja minä nyökkäsin Melodylle, että tämä voisi mennä lähimpään pukuhuoneeseen. Melody kohotti kulmiaan, mutta kuullessaan Kylen huutavan jotakin, hän kiiruhti saman tien pois näkyvistä.
”Jared. Minusta ja Melodystä olisi varsin mukavaa, jos et kertoisi Kylelle, että näit meidät kahvilla”, puhuin mahdollisimman hiljaa, sillä minulla ei ollut aavistustakaan kuinka hyvin keskustelumme kuuluisi pukuhuoneeseen. Jaredin ilme muuttui hetkessä melko pettyneeksi.
”Miksi en? Minusta olisi mukavaa kertoa -”
”Ei, Jared. Ei varsinkaan Kylelle.”
”No… Minun tekisi kauheasti mieli kertoa jollekin, olisi hauskaa näyttää, että minäkin tiedän jotain, että minäkin.. olen jotain. Voisin kertoa jollekin tyypille, ihan satunnaisesti! Sitten se tyyppi voisi ajatella ’vau tämä Jared tässä, tietää asioita’! Tajuatko? Pääsisin vähän niin kuin.. syvemmälle piireissä.”
Mitä siitä olisi voinut ajatella? Oliko Jared vielä juntimpi mitä olin ajatellut? Hän halusi vain päästä piireihin? Luuliko hän tosiaan, että jotakuta saattaisi kiinnostaa, sellainen satunnainen tieto? Miten se vaikuttaisi jonkun elämään? Ja eihän siitä seuraisi muuta kuin juoruja ja sitten -
”Kyle saisi tietää. Ihan totta Jared, ole hiljaa. Jos sinä pysyt hiljaa, minä voin järkätä sinut piireihin, tai jotain”, murahdin. Jaredin ilme kirkastui saman tien. Hän hymyili korvasta korvaan ja iski veitikkamaisesti silmää.
”Hienoa. Sovittu. Tule, täällä näyttää olevan yksi tyyppi, joka tahtoo nähdä sinut.”

Kulmiani kohotellen nappasin treenikassin olalle ja seurasin Jaredia pukuhuoneeseen. Siellä oli kaikki, koko joukkueemme ja kaksi henkilöä, joiden olemassaolon olin hetkellisesti unohtanut. Rotevan pojan sylissä istui tyttö, joka nauroi ja suki vaaleita hiuksiaan korviensa taakse. Hänen vihreät, erikoiset kissansilmänsä kohdistuivat äkkiä minuun ja hänen kasvonsa näyttivät kymmeniä kertoja valoisammilta kuin silloin, kun olin viimeksi nähnyt hänet. Tyttö pomppasi pystyyn ja juoksi huoneen poikki, heittäytyen kaulaani. Suljin hänet kevyeen halaukseen.
”Voi Rafael, minulla on niin paljon asiaa sinulle! Mitch on aivan tavattoman ihana, hän puhui minut hetkessä ympäri. Minä tulen kotiin”, Sheila sanoi irrottautuen otteestani. Hymyilin tytölle. Pikkusiskon näkeminen tuntui hyvältä, olisi mahtavaa saada hänet kotiin taas.
”Rafael”, kuului matala, minulle vähän liiankin tuttu ääni. Kohotin katseeni. Edessäni seisoi ruskeahiuksinen poika, hyvin leveähartiainen ja muutaman sentin lyhyempi kuin minä. Hänen silmänsä olivat kuin tummat napit pisamaisen nenän yläpuolella.
”Cookie”, tervehdin jäykästi. Cookie naksutteli vaivaantuneesti sormiaan.
”Toivottavasti kaunankuilu välillämme ei ole paha”, poika sanoi. Kaunankuilu? Mitä hittoa? Tyyppi lähti joukkueesta, totta kai ”kaunankuilu” oli paha, pahempi kuin paha. Mutta juuri siinä tilanteessa minun ei tehnyt mieli rähjätä.
”Ei ollenkaan”, sanoin. Cookie hymyili ja ojensi oikean kätensä, valmiina kättelemään. Tartuin käteen epäröiden.
”Puhtaalta pöydältä, Rafael.”
”Puhtaalta pöydältä.”

Cookie hymyili ja meni juttelemaan puolustajillemme. Vilkaisin Sheilaa kulmat koholla ja tämä pudisti päätään. Hän ei ollut kertonut Cookielle pettäneensä tätä. Tyttö käänsi kasvonsa pois. Nyt kun olin juuri käsitellyt tämän asian, ymmärsin, miksi se oli Sheilalle niin iso juttu. Hänhän oli käyttäytynyt aivan samalla tavalla kuin isä - ja äiti.
”Melody”, kuulin Kylen sanovan. Käänsin päätäni hieman, jotta voisin seurata keskustelua sivusta. Melody oli kietoutunut tiukasti yhteen Kylen kanssa. Jokin sisälläni muljahti.
”Minä ajattelin, että lähtisitkö lauantaina ulos kanssani?” jaaha. Heivasin treenikassin pukukopin alle ja istuuduin itse puupenkillä riisumaan kenkiäni.
”Minä..” Melody käänsi katseensa minuun. Hän näytti jotenkin… Omituiselta. Katseessa oli jotain anteeksipyytävää, mutta samalla jotain uhmakasta. Mitä hän oikein mietti?
”Tietenkin”, tyttö sanoi ja nousi varpailleen suudellakseen Kyleä.
”No niin te kaksi, irti jo”, Sheilan napakka ääni keskeytti Melodyn ja Kylen suudelman. Ehkä Sheila oli nähnyt ilmeeni tai jotakin, mutta hänen tilannetajunsa oli yllättänyt minut jälleen.
”Me lähdetään katsomoon, nähdään myöhemmin”, Sheila huikkasi pukuhuoneen ovelta vilkuttaen. Melody näytti hieman epäröivältä.
”En minä pure. Yleensä”, Sheila sanoi naurahtaen, poistuen pukuhuoneesta. Melody huokaisi ja lähti sisareni perään lähettäen nopean lentosuukon Kylelle.
”Rafael”, Kyle sanoi kääntäen huolestuneet kasvonsa minuun. ”Taidan tarvita taas apuasi.”
Onnistuin hillitsemään ilmeeni, kun taas tiikeriluonteeni purskahti häijyyn nauruun, joka raikui ympäri savannin.
”Tietenkin”, sanoin hymyillen. ”Minun neuvoillani Melody tulee muistamaan nämä treffit elämänsä loppuun saakka.”

Lähettäjä: halinalle 
Päivämäärä:   30.7.11 12:14:37

;) Hyvä!

Lähettäjä: Johanna K. 
Päivämäärä:   1.8.11 15:49:49

minunkin tiikeri nauraa tai paremminkin se kehrää sisällä!! ihannaa tekstiä <3 ihan fiilareissa näiden pätkien jälkeen!!!

Lähettäjä: bliiing. 
Päivämäärä:   2.8.11 12:41:51

nam ;) en ees virheitä bongaillu!

Lähettäjä: myrkkysieni 
Päivämäärä:   2.8.11 13:41:27

siis joatin niin ihanaa! kylmätväreet kulkee kropassa!

Lähettäjä: mansikka 
Päivämäärä:   2.8.11 20:54:56

uus lukija :)

Lähettäjä: mansikka 
Päivämäärä:   4.8.11 12:01:28

ja nytkun kaikki noita henkilöitä pohtii että kumpi parempi rafael vai kyle niin mun on pakko kyllä sanoa että rafael:D vaikka se onki tommone ni silti..
jatkoo hei pian ja tää on nyt samal tämmöne piiloupitus

Lähettäjä: Nimimerkki 
Päivämäärä:   4.8.11 12:25:45

:)

Lähettäjä: . 
Päivämäärä:   6.8.11 17:54:25

up

Lähettäjä: Sakemanni 
Päivämäärä:   9.8.11 20:39:17

upp

Lähettäjä: Sakemanni 
Päivämäärä:   11.8.11 21:36:56

upp

Lähettäjä: mansikkamies 
Päivämäärä:   15.8.11 19:59:53

uppista

Lähettäjä: bliiing. 
Päivämäärä:   15.8.11 20:15:10

saiskos tähänkin jatkoa ;)

Lähettäjä: miiiimi 
Päivämäärä:   16.8.11 10:34:44

Uusi lukija ilmottautuu, olen lukenut nämä nyt muutamaan otteeseen ja ei voi muuta sanoa kun, että ihanaa!

Jatkoa vois tulla enemmän eikä noin pitkissä tauoissa! :)

Lähettäjä: halinalle 
Päivämäärä:   16.8.11 18:03:45

Missä jatko? :O Koukussa oon, tarviiiiin jatkoa

Lähettäjä: Urheapulla 
Päivämäärä:   18.8.11 21:00:02

kahvikUPpi :)

Lähettäjä: mansikkamies 
Päivämäärä:   19.8.11 13:44:12

JATKOA!!

Lähettäjä: Nona 
Päivämäärä:   20.8.11 05:51:42

I'm not whroty to be in the same forum. ROTFL

Lähettäjä: hAH 
Päivämäärä:   20.8.11 09:54:01

Äää anteeks. Oon jotenkin ihan jumissa ja aikaakaan ei oo juurikaan ollu. Mä yritän nyt saada sen pätkän kirjotettuu. :)

Lähettäjä: Blessing 
Päivämäärä:   20.8.11 12:54:44

Shoot, who would have tuohght that it was that easy?

Lähettäjä: (:: 
Päivämäärä:   20.8.11 14:34:53

ihana toi rafael !!! eiks ne vois vaa mennä yhteen ??? <3 must toi kyle o iha pyllyst!

Lähettäjä: lckjfqxthzx 
Päivämäärä:   20.8.11 16:50:28

1L9pVe <a href="http://ilmwihgidjdn.com/">ilmwihgidjdn</a>

Lähettäjä: halinalle 
Päivämäärä:   20.8.11 17:05:10

Missä jatko? :O Aaaaa

Lähettäjä: (:: 
Päivämäärä:   20.8.11 17:30:06

nonnii jatkoo ja vähäs äkkiiiiiiiiiiii :::::::DDDD:D:D:DDDDD:D

Lähettäjä: o.O 
Päivämäärä:   20.8.11 19:23:50

Musta olisi tosi kiva jos Rafael ja Melody menis yhteen. Kyle on musta liian mamis ja jotenki alkaa olemaa ärsyttävä. Melodykin alkaa pikku hiljaa käyttäytymään ärsyttävästi kun tulee semmonen kuva, että se kimittää ja kiljuu koko ajan..

Tottakai ymmärtää, että sitä ärsyttää Rafael mut silti se vois ottaa vähä enemmä huumoril ja mennä "leikkii" mukaa. ;)

Kyle on kyllä ihan ok sivuhahmo, mutta jotenki jää ihan tylsäks jos ne menee sit lopuks yhtee. Kun kuitenki Rafaelist on kerrottu niin paljon enemmän..

Ja vaikka Rafael onki tommone pervo, ni silti se on omalla tapaa sulonen :) EI nyt kuitenkaa sillee et Melody lankee heti ja sit Rafael jättää sen rauhaa. Olis kiva jos Rafael oikeesti rakastuisi Melodyyn, ja rauhottuis vähän =D

SE ON NIIN IHANA <3<3 Kirjotatte kyllä tosi hyvin ja selkeesti ! Musta se Rafaelin punapää on ihan tylsä ja sais jäädä kokonaan pois. Sen sijaan vois kertoo niistä Melodyn kavereista enemmän.

JATKOAA !!! Jatkuuks tää vielä pitkään?

Lähettäjä: Jazlynn 
Päivämäärä:   21.8.11 00:18:41

God help me, I put aside a whole atfenroon to figure this out.

Lähettäjä: Carrie 
Päivämäärä:   21.8.11 02:30:11

If you're reading this, you're all set, panrder!

Lähettäjä: :> 
Päivämäärä:   21.8.11 09:20:27

tosi inhottavaaa lukee hyvää tarinaa jota tulee kk välein -,- mielummi lyhyempiä pätkiä vähintään 3 krt viikossa D;

Lähettäjä: hAH 
Päivämäärä:   21.8.11 13:25:04

Mä tiedän, että on kauheeta kun jatko tulee niin harvoin. Tippuu kyydistä kokonaan, eikä enää muista hahmoja eikä mitään. :( Mulla vaan on nykyään koko ajan hirvee kiire, kun kouluukin on ihan liikaa. Ei oo aikaa inspiroituu ja varsinkaan alottaa sitä kirjottamista. LUPAAN, että ens viikolla on pätkä. Tänään jo alottelen, mutta oon niin väsyny, että en tiiä tuleeko mitään julkasukelposta. :D

o.O: Yritän tuoda niitä Melodyn kavereita esille ja luoda niille persoonaa (ja me yritetään syvennellä muidenkin hahmojen persoonia).
Ja joo, jatkoa on vielä luvassa pitkään, että alussa vasta hiimaillaan. :)

Kiitti kaikille kommenteista! ♥

Lähettäjä: :> 
Päivämäärä:   21.8.11 14:59:54

jeee !! ens viikkoa ootellessa =) Ja lupaa et rafael ja melody menee yhtee ? ;DDD kyle o iha pyllystää ;(

Lähettäjä: Maaria 
Päivämäärä:   21.8.11 15:11:00

ihan paras tämä !!! (::: RAFAEL <3SE sais vaa oikeesti rakastuu melodyy ja sit se taistelee siitä kunnolla ! punapää pois se o turha niinku joku jo sanoki :D kyle on iha kauheeee

Lähettäjä: Lillah 
Päivämäärä:   21.8.11 20:02:36

Now I'm like, well duh! Truly thankufl for your help.

Lähettäjä: fvfhoyr 
Päivämäärä:   22.8.11 17:05:01

mlb5YX <a href="http://idrgynjnhdaa.com/">idrgynjnhdaa</a>

Lähettäjä: eitejltqp 
Päivämäärä:   22.8.11 17:34:58

ItbxZb <a href="http://eaxtxuyujvll.com/">eaxtxuyujvll</a>

Lähettäjä: sgiqzrkcygy 
Päivämäärä:   22.8.11 18:09:03

4kWAOL <a href="http://ivadzahaolqg.com/">ivadzahaolqg</a>

Lähettäjä: japlaas 
Päivämäärä:   23.8.11 16:41:46

Jatkoa? :)

Lähettäjä: !!! 
Päivämäärä:   23.8.11 18:49:34

nonniii jatkoo joo ???

Lähettäjä: wzwmggek 
Päivämäärä:   23.8.11 19:26:07

UrcCAJ , fxwpcftbjbbr, [link=http://nqzhkveibdqe.com/]nqzhkveibdqe[/link], http://rrwzcikicuyu.com/

Lähettäjä: bsvcrbq 
Päivämäärä:   23.8.11 19:34:24

spW8Sb , mqbuodzzzxwx, [link=http://kygvhslkxklw.com/]kygvhslkxklw[/link], http://jbwvuxqdlgqx.com/

Lähettäjä: rsiryvjc 
Päivämäärä:   23.8.11 20:25:26

TORngK , mbwsdbkpxpbq, [link=http://zvmnymdpxeuo.com/]zvmnymdpxeuo[/link], http://tayiaqmbiioe.com/

Lähettäjä: nuwjkwwoe 
Päivämäärä:   23.8.11 20:36:27

f8gcQk , surbtlsptjdq, [link=http://wbawqaukeqch.com/]wbawqaukeqch[/link], http://uipgecjjxvut.com/