Lähettäjä: hAH 
Päivämäärä:   4.3.11 16:10:19

Elikkäs tässä olis mun ja kaverini tämänhetkinen projekti. Kaveri kirjottaa Rafaelia ja mä kirjotan Melodyä. Mulle eka teksti, jonka julkasen, joten olkaa mulle kilttejä. :D Kommenttia saa laittaa!

-

I - No pain no gain
Rafael

”MAALI, VOI HYVÄ LUOJA MAALI!”
”Jared pää kiinni.”
”MAALI, MAALI, MAALI!”
”No kyllähän sen ymmärtää jos jätkä ei käy treeneissä kuin kahdesti viikkoon ja saa ensimmäisellä heilautuksella kiekon häkkiin, mutta eikö tuo mene jo vähän yli?”
”Raf, siitä olisi tullut syöttöpiste sinulle.”
”Tyyppi on ihan sekaisin.”
”Eiköhän lopeteta tältä illalta, hyvin luisteltu kaikki, mutta kuten aina -”
”’Olisitte voineet luistella paremmin’”
”Hienoa joukkue! Nyt suihkuun!”

Masentavaa. Viime vuoden sarjan parhaat, tässäkö me olimme? Meidänhän piti olla Los Angelesin uusi toivo, lupaus ja ties mitä. Viime keväänä oli valmentajamme sanonut sopimuksensa irti ja lähtenyt jonkun blondin kanssa Ruotsiin ”uusia valmennettavia varten”. Paskat. Paremman palkan perään se oli sinne lähtenyt, se on varma. No mitäs sitten olikaan käynyt? Puolelta joukkueelta oli kiinnostus loppunut seinään ja maalivahtimme oli ilmoittanut ”lopettavansa koko paskan”. Toisin sanoen pelasimme ilman varsinaista maalivahtia ja kuten arvata saattoi, se näkyi tuloksissa.

Kukaan ei puhunut siirtyessämme puuskuttaen pukuhuoneen puolelle. Vasta kun viimeisetkin hokkarit oli heitetty treenikassiin, avasi uusin joukkuetoverimme, Jared, keskustelun.
”Rafael, sinähän muutat nyt ihan vakituisesti Jersildiin?” Jersild oli pieni kylä, joka sijaitsi kolmenkymmenen kilometrin päässä Los Angelesista. Välimatkan takia Jared kävi harjoituksissa vain kahdesti viikossa, kun me muut kävimme kuudesti.
Kuin yhteisestä päätöksestä kaikki joukkuetoverini käänsivät kauhistuneet kasvonsa minuun. He tiesivät mitä muutto Jersildiin tarkoittaisi. Olin ollut viime kauden paras maalintekijä. Jos minä lähtisin Jersildiin, menettäisi joukkue yhden parhaimmista hyökkääjistään.
”Jersildiin, Raf? Et ole puhunut mitään”, Kyle tokaisi. Hän oli pelannut lätkää yhtä kauan kuin minä, kuusivuotiaasta.
”Ei tullut puheeksi”, sanoin heittäen pelipaitani treenikassiin.
”Äiti puhui siitä jo viime kuussa. Hänhän on rehtorina siinä lukiossa, johon sinä menet. Olen siellä myös, voimme hengata yhdessä”, Jared hymyili minulle leveästi. 
”Sinulla pitää olla @!#$ hyvä selitys, Raf”, Thomas - Kylen ja minun lisäkseni kolmas hyökkääjä – sihahti.
”Raf meillä ei ole pienintäkään mahdollisuutta ilman sinua!” Kyle sanoi turhautunut ilme kasvoillaan.
”Minä tiedän”, murahdin. ”Mutta ei auta muuta. Äiti haluaa pois L.A:sta. Muttei liian kauas.”
”Hän haluaa selvästikin pilata urasi jääkiekkoilijana.”
”Thomas, Kyle – ja muut – älkää viitsikö. En minä lätkää lopeta.”
”Miten aiot tulla treeneihin Jersildistä asti?”
”Kyllähän bussit kulkee”, mutisin.

Seurasi muutaman minuutin hiljaisuus. Ärsyyntyneenä riisuimme vaatteet pikaisesti ja pyyhkeet lanteilla valmistauduimme suihkuun. Kyle murahti jotakin hukuttautumisesta ja pääsi veden alle nopeimmin. Minä en pitänyt mitään kiirettä, joukkue oli selvästi vihainen ja pettynyt. Huomaamatta Jared hivuttautui viereeni.
”Et varmaan ole kuullut, mutta perjantaina on bileet Jeffin luona, minä kutsun sinut. Tule, niin tutustut porukkaan. Tämä on virallinen kutsu.”
”Hemmetti vie Raf, kuinka nopeasti sinä sinne muutat?” Thomas tuijotti minua silmät viirulla.
”Tänään vietiin viimeiset laatikot..”
”Hemmetti! Kuulitko Kyle? Kyle? Kuulitko? KYLE?”
”ÄLÄ PUHU MINULLE, TOM, YRITÄN HUKUTTAUTUA.”
”Älkää ihan totta viitsikö!”
”RAF!”

Pukuhuoneessa oli yhtäkkiä hiljaista. Jokainen, joka ei ollut suihkussa, katsoi pukuhuoneen ovella seisovaa tyttöä. Tytön hiukset valuivat suorina olkapäille, ne olivat melko vaaleat ja siellä täällä oli häivähdys tummanruskeaa. Hän oli melko laiha, pukeutuneena tiukkaan, tummanpunaiseen toppiin ja rikkinäisiin pillifarkkuihin. Tytön vihreät, kissamaiset silmät oli suunnattu minuun ja hän näytti tympääntyneeltä.
”Sheila! Täällä on jätkiä ilman pyyhettä.”
”Ei minulla mitään miesfobiaa ole, sen kuin ovat. Aiotko viipyä vielä pitkäänkin?”
”En, tulen ihan pian. Mutta voisitko kunnioittaa ihmisoikeuksia sen verran, että odottaisit ulkopuolella?”
”Miksi? Täällähän on maisemia ja –”
”Sheila.”
”Hyvä on, hyvä on, odotan oven toisella puolella. Mutta älä viivy pitkään! Voi olla, että kyyti lähtee ilman sinua.”
”Joo, käyn vielä suihkussa.”

”Käy kotona, en jaksa odottaa.”
Tyttö poistui ovesta muutaman vihellyksen säestämänä. Pyöräytin silmiäni. Samapa se. Sheilalle kotimatka tulisi olemaan tuskallisempi kuin minulle.
”Raf… Sinun pitäisi tuoda kaksostasi näytille useammin”, loin alentuvan katseen Thomasiin, jonka silmät oli naulittu oveen.
”Onko hän sinkku?” Eric – puolustajamme – kysyi vilkaisten minua toiveikkaana. Mietin hetken ja korotin ääntäni niin, että sisareni varmasti kuulisi:
”Joo, on hän.”
Potkaisu oveen riitti kertomaan, että Sheila oli kuuloetäisyydellä.

Viiden minuutin kuluttua poistun pukuhuoneesta pelipaita kassista roikkuen, hiukset sojottaen ja naama punaisena. Sheila nyrpisti nenäänsä inhoavasti.
”Sinä haiset”, tyttö huomautti ja lähti kävelemään kanssani käytävää pitkin.
”Mitäs et antanut käydä suihkussa”, murahdin.
”Miksi sanoit jätkille, että olen sinkku?” Sheila kysyi ja tuuppasi minua kyynärpäällään kylkiluiden väliin.
”AI – lopeta tuo.”
”Vastaa Raf.”
”No olisihan se ollut noloa, jos olisin sanonut että seurustelet maalivahtimme kanssa. Anteeksi: entisen maalivahtimme kanssa, joka sivumennen sanoen petti meidät ottamalla lopputilin joukkueesta.”
”Se ei silti tee Cookiesta pahaa ihmistä.”
”Voi Sheila, tekee se.”

Tyttö tuhahti ja johdatti minut parkkipaikalla punaisen, hieman kärsineen autonsa luo. Heitin treenikassin takapenkille ja istahdin itse väsyneenä ajajan viereiselle paikalle. Sheila käynnisti auton epäilyttävän kirskunan säestämänä.
”Oletko menossa sen Jaffin bileisiin perjantaina?”
”Kuinka kauan kuuntelit? Ja nimi oli Jeff.”
”Ai niin, Jeff. Kuuntelin aika kauan, jätkät taisi vähän suuttua sinulle.”
Naurahdin vaisusti.
”Joo, niin teki. Kiitti, taisit pelastaa minut pahimmalta.”
”Ole hyvä. Mutta miten tosiaan aiot käydä treeneissä? Vatsalihaksillesi käy huonosti, kun et pääse treenaamaan.”
”Lainaan autoasi.”
”Etkä lainaa!”
”Lainaanpas. Ei kun rehellisesti, en minä tiedä. Kai sieltä peräkylästä joku bussi kulkee. Katsotaan nyt.”
”Raf.”
”Sheila.”
”Minä rakastan sinua.”
”Mistä tuo nyt tuli?”
”En minä tiedä. Minä vain tajusin, että jos sinua ei olisi –”
”Niin silloin ei olisi sinuakaan. Kiitos Kissatyttö, arvostan tuota.”
”Minä rakastan sinua, sano se.”
”Minä rakastan sinua Kissatyttö.”
”RAF!”
”Minä rakastan sinua Sheila.”
”Paljon parempi. Ehkä minä voisin lainata sinulle autoa… Mutta vain kolmesti viikkoon.”
”Teen tiskivuorosi perjantaisin.”
”Neljästi viikkoon.”
”Teen tiskivuorosi myös maanantaina.”
”Ja sunnuntaina?”
Pyöräytin silmiäni.
”Ja sunnuntaina.”
”Sovittu. Saat käyttää autoa. Mutta muista, että jos minä tarvitsen sitä, olen ensisijainen käyttäjä.”
”Tietty.”
Sheila hymähti, avasi radion ja ryhtyi laulamaan minulle tuntematonta biisiä. Kotimatkasta saattoi sittenkin tulla tuskallisempi minulle.
-

Lähettäjä: hAH 
Päivämäärä:   4.3.11 16:11:04

II – You never know when you might surprise yourself

Melody

Mustavalkoinen kollikissa makasi vaaleanharmaalla matolla itseään pesten. Äkkiä se pysäytti pesutoimensa, tarrasi terävillä kynsillään matosta ja ojensi joka ainoan lihaksensa pitkään nautinnolliseen venytykseen. Silmät kiinni se nautti hetken venytyksestä, antoi lihaksiensa taas rentoutua ja jatkoi sitten taas itsensä pesemistä. Naurahdin. Kissan oli helppo olla. Elämä ilman sekalaisia tunteita, viettejen viemänä. Kuinka toivoinkaan osaavani karistaa sisäisen jäykkyyteni yhdellä venytyksellä ja jättämään epäluuloni taka-alalle ja luottamaan sokeasti vietteihin, jotka näyttäisivät minulle, miten minun kuuluisi toimia. En kuitenkaan osannut venytellä niin kuin kissa, enkä tainnut liiemmin omistaa minkään laista viettiä, joten tiesin kykeneväni luottamaan vain häneen, jonka parhaiten tunnen. Itseeni.

Nappasin kissan nopealla liikkeellä syliini, eikä tämä tuntunut pitävän siitä, vain painoi kyntensä vaaleaan ihooni jättäen uudet arvet käsivarsilleni.
“Hemmetti Hayden! Sinusta ei taida sitten milloinkaan tulla sylikissaa.“
Päästin otteeni irti kissasta ja samassa tämä oli jo kavunnut omaan turvapaikkaansa, antiikkisen kirjahyllymme ylähyllylle.
“Minun puolesta voit jäädä sinne rakkaalle hyllyllesi asumaan. Ei tule ikävä“, murahdin turhautuneena Haydenille, ja kuin vastauksena, kissa käänsi selkänsä minulle.

Laskeuduin itse hitaasti matolle, jolla Hayden oli juuri äsken makoillut ja yritin parhaani mukaan sulautua mattoon. Ehkä kukaan ei löytäisi minua tästä, eikä velvoittaisi lähtemään mukaan kaupungille typerryttävien ystävieni kanssa. Pitkä ja uuvuttava shoppailukierros oli asia, jota kaipasin vähiten juuri nyt. Hyvä on, shoppailu lukeutui niihin asioihin, joita en kaivannut koskaan. En ymmärtänyt, enkä varmaan koskaan tullut ymmärtämäänkään, miten jotkut voivat nauttia siitä niin suunnattomasti. Ystävieni vielä kun piti käydä täydentämässä valtavia vaatekaappejaan vähintään viikon välein. Vaatteita ja kenkiä ei tainnut olla ikinä liikaa.

Uskoin hetken jopa itsekin onnistuneenani sulautumaan osaksi mattoa, kun Hayden hyppäsi alas kirjahyllyltään ja asettautui makaamaan mahani päälle. Eihän kissa nyt voisi muuten minun lähelleni hakeutuakaan, jollei luulisi minua matoksi. Sehän tuntui normaalisti suorastaan vihaavan minua ja läheisyyttäni, mutta siihen se nyt näytti käyvän, minun mahani päälle. Tai ehkäpä se oli tullut mielenvikaiseksi ja tullut hyvittämään aikaisemman käytöksensä, mutta epäilin kuitenkin vahvasti ensimmäistä vaihtoehtoa. Mieleni teki nauraa, mutten uskaltanut, sillä silloin Hayden olisi saattanut lähteä pois.
“Hayden, sinä olet kyllä yksi suurenluokan paskiainen.”

“Melody, oletko sinä siellä?”
Avasin silmäni ja tajusin nukahtaneeni matolle, Hayden mahani päällä nukkuen. Keräsin hetken voimaa vastata äidille ja venyttelin väsyneitä jäseniäni.
“Täällähän sitä ollaan.”
Äiti avasi työhuoneen oven ja osoitti kännykkääni.
“Sofia soittaa. Miksi et ikinä pidä kännykkääsi mukanasi?”
Nousin hitaasti ylös, hätistelin Haydenin päältäni ja nappasin kännykkäni äidiltäni vastaamatta tämän kysymykseen.

“Sinun piti olla jo täällä“, kuului Sofian närkästynyt ääni linjan toiselta puolen.
“Joo sori, minun moka. Nukahdin matolle.”
“Nukahdit matolle? Kaikkea sitä minunkin pitäisi uskoa.”
“No usko tai älä, mutta se on totuus.”
“Melody tämä oli sovittu tapaaminen. Ja sinähän muuten tulet!”
“Pärjäättehän te siellä ilman minuakin, sitä paitsi bussi lähtee pian.”
“Ei ole kysymys siitä, että pärjäämmekö. Tämä oli edelleenkin sovittu tapaaminen ja sinä kyllä kerkeät tulemaan aivan loistavasti. Bussi lähtee vasta kahden tunnin päästä.”
“Ymmärretty. Minä tulen.”
“Ja Melody” , Sofia huokaisi dramaattisesti ja olin täysin varma, miksi hänellä oli niin polttava halu saada minut paikalle. “Meitä vastaan käveli juuri sellainen adonis, että olisi sinultakin jalat lähteet alta! Kunhan sinä tulet, niin meillä tunti aikaa miestenmetsästystä! Ja kunhan pääsemme Losiin, niin siellä vasta se todellinen metsästys alkaa!”
Kyllä Melody, sinä tunnet ystäväsi liian hyvin. Mitä kaupunkireissu olisikaan ilman miesten perässä epätoivoisesti ravaavia ystäviä.

Raahauduin tylsistyneenä vaatekaapilleni, joka ei ollut puoliksikaan niin täysi kuin muilla ikäisilläni tytöillä. Pengoin verkkaisesti sen sisältöä, enkä tuntunut löytävän taaskaan oikein mitään järkevää päällepantavaa. Ulkona oli kuuma kuten aina, joten päätin laittaa jotain kevyttä ylleni. Löysin pian sopivat vaatteet ja vaihdoin nopeasti yöpaitani vanhoihin resuisiin farkkushortseihin ja löysään kermanvalkeaan toppiin. Meikkasin vielä kevyesti, sutaisin pitkät hunajanvaaleat hiukseni hiukan epämääräiselle nutturalle ja nappasin pienen ruskean laukkuni tuolin selkänojalta. Purskahdin nauruun. Olin valmis miesjahtiin.

Jersildinin keskusta ei ollut suuri paikka. Ei todellakaan. Muutamia kauppoja, pari kahvilaa, yökerho ja baari. Täällä kaikki tunsivat toisensa ja mikään juttu ei koskaan pysynyt salassa. Joskus tunsin kaipaavani suuren kaupungin vilsekettä ja rytmikästä elämäntyyliä, mutta rakastin kuitenkin Jersildiä, olinhan asunut siellä koko elämäni. Pieneen yhteisöön kasvoi kiinni ja tuli osaksi sitä. Ihmiset toki juorusivat paljon ja joskus tuntui, että muut tiesivät omista asioistasi enemmän kuin sinä itse, mutta olin oppinut jo jättämään juorut omaan arvoonsa ja kantamaan itseäni pystypäin.

Ash, Sofia, Katy ja Piper odottivat minua jäätelökioskin kulmassa malttamattoman näköisinä. Kustakin näki, että he olivat nähneet hyvinkin paljon vaivaa ulkonäkönsä eteen ja tunsin itseni äkkiä kovin suttuiseksi.
“Hola hola!” , Piper kajautti iloisesti ja ojensi minulle puoliksi syödyn jäätelön. “ Minä ajattelin, että sinä tykkäät toffeesta”.
“Ei Piper, minä tykkään lakritsasta, mutta kyllä tämä toffeekin on näyttänyt maistuvan”, hymyilin tytölle takaisin ja haukkasin suuni täyteen kylmää jäätelöä.
“Me suunnittelimme, että piipahdamme Idässä kahvilla ja hiukan jututtamassa Alexaa.”, Sofia sanoi iskien silmäänsä.

Itä oli Jersildin erityisesti nuorten suosiossa oleva kahvila. Se oli seisonut torin kulmauksessa jo vuosikaudet, niin kauan kuin minä jaksoin muistaa, mutta se oli onnistunut silti säilyttämään tuoreen imagonsa. Suurin syy tähän oli ehkä Alexa, kahvilan omistajan vanhin tytär. Kylässämme ei asunnut ketään, joka ei tuntisi Alexaa, häntä ei voinut olla huomaamatta. Naisen hiusten väri vaihtui tasaisin välein kirkkaan pinkistä tumman siniseen ja yllään hän piti usein itse suunnittelemiaan vatteita, jotka herättivät usein kiivaita keskusteluja vanhojen tätejen kesken. Alexan vaattet nimittäin roikkuivat usein sopivuuden rajamailla. Erikoisen ulkonäkönsä lisäksi hän omasi räiskyvän luonteen ja tiesi aina kaiken kaikesta ensimmäisenä. Häneltä kuuli aina mehukkaimmat juorut ja näitähän me olimme ilmeisesti lähteneet häneltä utelemaan. Juoruja miehistä, tai pikemminkin miehestä, ”adoniksesta”.

Suuntasimme kohti Itää, jossa näytti olevan ruuha-aika parhaimmillaan. Ihmiset norkoilivat kahvilan edessä tupakalla ja moikkasivat meitä ohimennen.
”Voisin ottaa tällä kertaa kolme pientä donitsia minttukaakaon kera”, Katy - porukkamme nuorin - pohdiskeli avatessaan täpötäyden kahvilan oven.
”Katy, me emme ole jäämässä tänne syömään! Älä unohda, että olemme miesjahdissa.”
”En, tietenkään, mutta näethän Piper, että kahvila on täynnä. Hakemamme yksilö istuu todennäköisimmin sisällä syömässä donitseja.”
”Terävä havainto.”
”Täytyyhän jonkun meistä pysyä terävänä.”
Tyrskähdin helisevään nauruun, joka lävisti koko kahvilan melun ja hetkeksi kaikki sisällä olevat ihmiset käänsivät katseensa meihin kiinnostuneina.
”Sinä - terävä”, yritin mongertaa naurun tyrähdyksieni alta. ”Tyypillinen Blondi.”
Katy mulkaisi minua vihaisena ja latasi terävän iskun sääreeni.

”Mel, Ash, Pip, Sofia ja Katy, lempi asiakkaani kaikkien hurmaavien kaksilahkeisten jälkeen! Mitä saisi olla tytöt? Katylle ilmeisestikin tavanomainen donitsivuori kuolaamisesta päätellen.”
Katy näytti kansainvälistä käsimerkkiä Alexalle, joka puolestaan osoitti vastaukseksi olkavarressaan komeilevaa tatuointia, johon oli taiteiltu yksinkertaisesti tuo kyseinen merkki.
”Neljä kahvia, minttukaakao ja suklaadonitsit kullekkin, paitsi Katylle kolme”, Ash tilasi puolestamme meidän muiden jatkaessa Katyn kiusoittelua.
”Tuon teille pöytään, niin voin samointein jäädä tauolle. Meillä on paljon puhuttavaa.”

Suunnistin ensimmäisenä vakionurkkaukseemme, jossa ei ollut ketään kaikeksi onneksemme. Haravoin katseellani täyttä kahvilaa ja minun täytyi myöntää itselleni, että olin hiukan kiinnostunut näkemään miehen, joka näytti laittavan koko joukon naisten päät sekaisin. En kuitenkaan onnistunut erottamaan ketään uutta kasvoa joukosta.

”Tilauksenne”, Alexa naurahti ja istua rämähti sohvalle. ”Rankka päivä takana, tosin tulevan vuoden kuumin puheenaihe kävi täällä vähän aika sitten kahvilla.”
”Kävi?”
”Joo tytöt, te myöhästyitte.”
”Hemmetti!”
”Seurassa oli kukapa muukaan kuin Jared - oma rakas jääkiekkoilija komeutemme - ja mukana oli myös eräs sähäkännäköinen tyttö.”
”Tyttö. Kuka?”, Ash tuhahti järkyttyneen näköisenä. Kuka oli voinut iskeä meitä aikaisemmin?
”Ei voi olla täältä päin. Alexa kyllä tuntisi hänet”, naurahdin muiden järkyttyneille ilmeille.
”Terävänä, kuten aina Melody. Luleenpa, että tyttö oli pojan sisko”, Alexa mutisi pyöritellen vihreää hiussuortuvaansa sormensa ympärille.
”Mistä voit olla varma Alex?”
”Silmät kertovat enemmän kuin luuletkaan Piper. Kiinnittäisit sinäkin katseesi joskus johonkin muuhun ruumiinosaan kuin perseeseen”.
Piper illisti Alexalle kovin tyypilliseen tapaansa ja koko porukkamme herähti nauramaan. Tunsin oloni kovin onnelliseksi tyttöjen keskellä, mutta tiesin että se ei tulisi kestämään kauan. Kello alkoi lähennellä yhtä ja bussi Los Angelesiin lähtisi pian. Shoppailukierros, täältä sitä tultaisiin.

Raahauduimme pois Idästä kovin hilpeinä ja riehakkaina. Vilkuttelimme ohikulkeville autoilijoille - todennäköisimmin tutuille – ja lähettelimme heille lentosuukkoja. Olimme juuri saapumassa pysäkille kun Sofia äkkiä jäykistyi.
”No mitä nyt?”, tiuskasin törmätessäni tyttöön.
Sofia ei saanut sanaakaan suustaan vaan tuijotti tiiviisti eteenpäin, porukkaan, joka lähestyi meitä.

Älysin nopeasti, mistä oli kyse. Kaksi poikaa ja tyttö, Jared ja kaksi uutta naamaa. Tyttö näytti juuri siltä, miksi Alexa häntä kuvasi, sähäkäksi. Tuijotin tyttöä hetken kiinnostuneena ja käänsin sitten katseeni uteliaana poikaan. Tumma hiuksinen ja häikäisevän komea, miehekäs. Hän oli pukeutunut rennosti vaaleisiin farkkuihin, aukinaiseen ruutukauluspaitaan, jonka alla hänellä oli valkea t-paita ja päässään hänellä oli raidallinen pipo. Annoin silmieni vaeltaa ympäri hänen vartaloaan, kunnes tunsin pistävän katseen tuijottavan minua. Nostin katseeni varovaisesti pojan silmiin ja katseemme kohtasivat hetkeksi. Pistävän vihreät silmät hymyilivät minulle selvästi itsetyytyväisinä ja hiukan kiusoittelevaan sävyyn. Jokin pojan silmissä sain minun selkäpiitani karmimaan, enkä pitänyt niiden omahyväisyydestä, joten käänsin katseeni nopeasti maahan ja tuhahdin kuuluvasti. Hetken mielijohteesta nostin katseeni takaisin ylös. Tunsin pojan katseen vielä itsessäni, mutta käänsin katseeni suoraan Jarediin ja iskin tälle silmääni. Aistin hämmennystä molempien poikien kasvoilla, mutta en vaivautunut katsomaan heihin enää, vaan hymyilin tyytyväisenä itseeni. Siitäs sait mokoma itsekeskeinen paskianen.

-

Lähettäjä: ^^ 
Päivämäärä:   4.3.11 16:27:17

jatkoo(:

Lähettäjä: Dacco 
Päivämäärä:   4.3.11 17:34:27

Kuulostaa aika kivalta, jatkoo vaan :--)

Lähettäjä: hAH 
Päivämäärä:   5.3.11 11:43:49

ohoh, mulla jäi lihavointi ja vinotukset laittamatta :( Jatkoa tulee :)

Lähettäjä: no dääm 
Päivämäärä:   5.3.11 12:22:13

Okei mä en ite oo mikään hyvä enkussa, mutta toi otsikko jäi häiritsemään.. onks se kieliopillisesti oikein? Kaiken järjen mukaan mun mielestä paremmalta kuulostais you are perfect to me. Mä en oo ikinä kuullut, että enkunkielessä ne muodostais lauseita tolleen, mutta en sitten tiiä :D kuten sanoinkin mun kielelliset lahjat ei oo mitkään tyrmäävät, jäi vaan mietityttään.

Kuitenkin, tarina kuulostaa tosi kivalta ja teksti on sujuvaa. Joissain noissa puheenvuoroissa häiritsi, kun ei kerrottu kuka sen sanoi, niin sekoittui vähän, mutta kun pari kertaa luki saman kohdan uudestaan pääsi taas kärryille (ainakin jotenkuten)
Tykkäsin paljon. Jatkoa toivon nyt ainakin :D

Lähettäjä: hello zepp 
Päivämäärä:   5.3.11 13:23:41

Otsikosta sanoisin että eikös se ole For me?

Lähettäjä: hAH 
Päivämäärä:   5.3.11 13:49:31

Otsikko on otettu itseasiassa Love Actuallysta (mielikuvituksellista), joten sen pitäsi olla siis oikein.?

Meidän pitää ruveta kiinnittää siis huomioita noihin reploihin. Itekkin olen miettiny, et saako niistä selvää, tosin joissain kohissa en ole itekkään selvillä, että kuka sanoo mitä, vaan laittanu sinne vaan epämääräisiä kommentteja.

Huh, kun omituisia virheitä oon bongannu omasta tekstistäni. Kukaan ei betaa mua, kun mun kirjotusohjelmakaan ei tee sitä. :D

Laitan jatkoa tänään. :)

Lähettäjä: hAH 
Päivämäärä:   5.3.11 19:03:40


III – I can't always just forget her

Rafael

Sheilan tuhahdus sai minut havahtumaan. Siirsin hämmentyneet kasvoni sisareeni, joka muodosti huulilleen sanan ”torjuttu”. Olimme lyöneet Sheilan kanssa vetoa siitä, kummalla olisi viikonlopun päätteeksi eniten vientiä. Veto oli ollut aluksi epäreilu, sillä Sheilaa ei oltu kutsuttu Jeffery Jamesin perjantain bileisiin. Kaksi tuntia sitten oli tyttö kuitenkin ilmoittanut Cookien olevan kovaa kamaa Jersildissä, joten kylän oman gigolon tyttöystävänä, oli Sheila täysin tervetullut pitämään hauskaa perjantai-iltana.
”Te olette varmaan tottuneet siihen, että vettä vahvemman kanssa napsitaan niitä… no… mitä ne nyt on…” ”Onko huume tabu täälläpäin, Jared?” ”Oikeastaan… no kuitenkin: täällä niitä ei käytetä”, tämä keskustelu oli saanut sekä minut että Sheilan huvittumaan: pienen kylän käsitys kaupungin bile-elämästä oli melko laaja. Kaupungin jokainen bilettäjä narkkari? No jaa.

Joka tapauksessa, vihasin häviötä. Oli kyse sitten naisista tai jääkiekosta, en vain kestänyt sitä. Enkä minä voinut hävitä siskolleni! Minua ei torjuisi yksikään mimmi, ei yksikään.
Virhe oli siis vielä korjattavissa. Kukaan tervejärkinen ei ottaisi Jaredia, tavallisennäköistä, neitsyttä poikaraukkaa, kun parempaakin oli tarjolla. Esimerkiksi minä.

Nostin katseeni tyttöön, jonka neljä muuta ystävätärtä tuijottivat kroppaani kuin jotain makeaa herkkua. Hmm no jaa, enkös minä ollut aika makea? Sivusilmällä huomasin Sheilan luovan minuun alentuvan katseen, mutten välittänyt. Vielä pari askelta ja olisimme tyttöviisikon kohdalla. Neljä.. kaksi..
Oli aika lyödä vaaleaverikölle jauhot suuhun:
”Hei, haluatko tanssia mun kanssa unelmiin?”
Tyttö punastui hienoisesti ja jäi tuijottamaan silmiäni.
”Luuleekohan joku itsestään vähän liikoja? Ja ei, en halua” tyttö sinkautti. Sheila tyrskähti ja pukkasi minua kylkeen.
”Ei tainnut tyttö lämmetä”, Sheila sanoi hihittäen, kun olimme pienen välimatkan päässä. Tuhahdin ärsyyntyneenä. Jared vilkaisi olkansa yli taakseen. Hänen olemuksensa oli jotenkin muuttunut. Ja puhuessaan hän kuulosti erittäin itsetyytyväiseltä:
”Tyttö on Melody Styron. Jeffin serkku.”
”Mahtaa olla täysi idiootti”, hymähdin ja iskin silmää ohikulkevalle blondille. Sheila naksautti kieltään ja loi minuun omituisen katseen.
”Mitä?”
”Peli on yksi nolla.”
”Kuulehan, jos lasketaan mukaan kaikki ohikulkevat tytöt, niin minä olen jo 50-1 voitolla. Ja miksi laskit äskeisen voitoksi?”
”Torjunnasta voitto? Miten olisi?”
”Miten vain”, murahdin.
”Minusta hän oli tosi kivannäköinen”, Sheila sanoi ja loi hänkin pikaisen katseen taakse jääneeseen tyttöön.
”Voiko tyttö sanoa noin toisesta tytöstä?” Jared kysyi hämmentyneenä. Sheila kääntyi katsomaan minua hätääntyneesti ja minä pudistin päätäni niin pienesti, että vain sisareni saattoi sen nähdä.
”Ti-tietenkin voi”, Sheila vastasi ja vaikeni.

Sheilan luurangot olivat tulleet ryminällä ulos kaapista tasan kaksi vuotta sitten. Äiti oli käskenyt meitä molempia tuomaan seurustelukumppanimme näytille. Sheila oli änkyttänyt, ettei hän voisi ja minä olin nauranut, ettei minulla koskaan ollut kahtena päivänä samaa tyttöystävää. Äiti oli paukauttanut kätensä yhteen ja ilmoittanut tiistain olevan virallinen näyttöpäivä. Tiistai, 13. elokuuta. Minä olin päättänyt jättää senpäiväisen tytön tuomatta, mutta Sheila oli kuin olikin tuonut seurustelukumppaninsa näytille. Äidillä oli kestänyt pitkään tajuta, että Sheilan kehuma ”komea-Zachary” olikin kaunis-Zara. Äiti oli kysynyt Zaralta mitä tämä teki Sheilan kanssa, mihin Zara oli hämmentyneenä vastannut seurustelleensa Sheilan kanssa jo puolitoista kuukautta. Se oli hämmentävä tilanne itse kullekin. Äiti ei puhunut tapahtuneen jälkeen kolmeen päivään Sheilalle, mutta lopulta hänen oli pakko hyväksyä tyttärensä suuntautuminen.

Vähän ajan kuluttua äiti ilahtui kuullessaan, että Sheila oli ihastunut vuotta vanhempaan jätkään, jalkapalloilijaan, ulkomailta muuttaneeseen Robertoon. Sheila oli suuttunut äidille kauheasti, haukkunut tämän homofobiseksi ja lähtenyt ovet paukkuen kotoa. Minä olin saanut etsiä viisi minuuttia nuorempaa pikkusiskoani läpi Los Angelesin ennen kuin olin löytänyt hänet vahvasti humaltuneena ystävättärensä luota.

”Naisten ymmärtämiseen pitäisi kirjoittaa kirja. Jonkun naisen pitäisi oikeasti selittää, miten homma toimii”, Jared huokaisi. Sheila naurahti.
”Miesten pitäisi käydä leikkuuttamassa aivonsa. Jos naisia ei ymmärrä, niin sitten ei ymmärrä. Kirjat ovat turhaa.”
”Sinähän hyökkäävä olet, oikea kissa”, Jared naurahti.
”Jos tuon oli tarkoitus olla iskurepliikki, niin se oli huonoin ikinä kuulemani.”
”Niin, Jared. Kokeile ensi kerralla vaikkapa: ’saisinko tarjota sulle-”
”Pää kiinni Raf”, Sheila sanoi.

Kävelimme edestakaisin Jersildin pienessä, niin sanotussa keskustassa. Sheila valitti kangaskaupan puuttumista: hän teki vaatteensa enimmäkseen itse. Minun teki sen sijaan valittaa kylän naistarjonnasta. Jokainen nainen tuijotti minua kuin ruokaa. Ei siinä vielä mitään, mutta jos heillä oli jotain kommentoitavaa, niin olisivat tulleet puhumaan. Mutta ei. Nuoret naiset hihittelivät ystäviensä kanssa tai sitten tyytyivät vain tuijottamaan.

Jäimme istumaan tyhjään puistoon, melko vaitonaisina. Sheila lähetti viestiä Cookielle, Jared taputti rytmiä reisiinsä, sekosi ja aloitti alusta. Minä tyydyin tuijottamaan tyhjyyteen. Yleensä häviö ei jäänyt kalvamaan minua näin pahasti. Mutta se tyttö, jonka olimme kohdanneet bussipysäkillä, oli herättänyt kiinnostukseni. Hän ei ollut vaikuttanut lainkaan kiinnostuneelta. Kasvoilta yleensä pystyi lukemaan jotakin, mutta tytön ilme oli muuttunut heti, kun hän oli huomannut minun katselevan itseään. Mutta jos muistelin oikein, kyllä hän aika palvovasti katsoi kroppaani...

”Mitä mietit Raf?” Sheila kysyi ja asettui istumaan syliini, kietoen kätensä niskani taakse ja painaen päänsä olkapäälleni. En vastannut. Enhän minä oikeastaan mitään erityistä miettinyt. Kävin vain läpi epäonnistumistani. Joko Sheila tiesi mitä päässäni liikkui, tai sitten hän ei vain viitsinyt kysyä jatkokysymystä. Tyttö hengitti rauhallisesti, nojasi minua vasten ja vaikutti levolliselta. Viereisellä puistonpenkillä istuva Jared rykäisi ja käänsin katseeni häneen.
”Noin ei kannata tehdä täällä”, Jared sanoi.
”Miksei?” kysyin ja kohotin kulmiani. Jared heilutteli päätään puolelta toiselle ja näytti aika vaivaantuneelta.
”No, ihmiset voivat käsittää väärin.”
”Sitten käsittävät”, Sheila murahti. ”Ei se meitä haittaa.”
”Pistättehän huomenna sitten bilevaihteen päälle, pistättehän?” Jared kysyi varovasti.
”Mitä sinä pelkäät Jared?” kysyin.
”En mitään. En vain halua ihmisten luulevan teidän olevan pari.”
Sheila nousi sylistäni ja asettui istumaan pienen välimatkan päähän minusta.
”Parempi?” hän kysyi Jaredilta ja iski minulle silmää. ”Ja mitä se sitä paitsi sinua liikuttaa, mitä jengi meistä luulee?” Jared ei vastannut.

Kymmenen minuutin kuluttua Jared ehdotti, että voisimme mennä tapaamaan kuuluisaa Jeffery Jamesia. Myönnyimme Sheilan kanssa ehdotukseen.
”Hän sitten pitää kaltaisistasi tytöistä”, Jared sanoi Sheilalle katsellen unelmoivasti tytön tiukkaa vaatetusta. Sheila hymähti, muttei vastannut.
Jeffery James eli leveästi. Talo oli Jersildin suurimpia ja näyttävä auto pihassa riitti kertomaan oleellisen perheen varallisuudesta. Emme olleet ehtineet kunnolla pihaan asti, kun itse Jeffery avasi ulko-oven ja nosti kätensä tervehdykseen. Jeff oli minua vain pari senttimetriä pidempi, jossakin sadankahdeksankymmenenviiden metrin hujakoilla. Hänellä oli lyhyt vaalea tukka, ruskeat silmät ja korkeat poskipäät.
”Hyvä että tulitte näin nopeasti. Äiti kokkaa ruokaa huomiseksi, ei varmaan ymmärtänyt, kun sanoin että tilaan pitsaa”, Jeff pyöräytti silmiään. Jared nauroi, minä varoin visusti katsomasta Sheilaan, sillä jostain syystä pelkäsin purskahtavani nauruun.
”Te olette ilmeisesti Rafael ja - hei, mitäs meillä täällä on”, Jeff sanoi ja yritti luoda kasvoilleen suloista hymyä katsoessaan Sheilaa. Epäonnistui tyystin. Pystyin melkein kuulemaan Sheilan ajatukset: ”epätoivoinen, säälittävä = ei tulosta”.
”Pidä varasi Jeff, tämä tyttö vaikuttaa vaikealta”, Jared sanoi ja iski ystävälleen silmää.
”Eiköhän hän ymmärrä parhaimman päälle”, Jeffery sanoi virnistellen.
”Odottakaas, puhelimeni soi… anteeksi, maailman komein ja ihanin mies soittaa, pitää vastata. Ai hei kulta!” Sheila muodosti huulilleen sanat ”nähdään kotona” ja lähti puhelin korvalla pois. Perhana. Hän taisi jättää minut kahden ääliön keskelle.
”Olen aina sanonut, että jos tyttö ei kiinnostu sinusta ensisilmäyksellä, hän tulee huomaamaan karismasi jossain vaiheessa. Ja siinä vaiheessa on liian myöhäistä”, Jeffery nauroi ja iski minulle silmää. Tämä tyyppi oli outo, mutta…
”Olet niin oikeassa”, sanoin ja virnistys levisi pikku hiljaa kasvoilleni. Miksi se tyttö pyöri yhä mielessäni? Ehkä se vain johtui siitä, etten ollut tullut torjutuksi vuosiin.
”Tulkaa sisälle?” Jeffery teki tilaa oviaukossa. Jared meni ensin, minä epäröiden perässä ja Jeffery viimeisenä.

Talossa oli ruoan tuoksu. Kalan tuoksu. Vatsassani alkoi etoa ja hetken mieleni teki oksentaa. Jätimme kengät eteiseen ja päätimme lähteä yläkertaan, Jefferyllä oli siellä jotain näytettävää meille. Olimme juuri astuneet ensimmäiset portaat, kun pyylevä nainen kiiruhti tervehtimään meitä.
”Tuliko minun Jefferylleni uusia ystäviä? Meidän Jeff se vasta on sosiaalinen, ai että! No mutta Jared! Sinä et olekaan mikään uusi kasvo. Jeffery on tuonut sinut useasti käymään. Mutta sinä, kukas sinä oikein olet?”
”Olen Rafael Christie. Muutin Los Angelesista.”
”Ai niin, sinä olet se! Jääkiekkopoika? Jefferykin pelasi jääkiekkoa pienenä, mutta nyt hän on koripalloilija! Olethan kertonut siitä isosta turnauksesta, Jeffie?”
”En ole äiti. Me menemme nyt ylös.”
”Menkää vain. Minä olen muuten Lola. Jeffien äiti.”
”Viehättävää tutustua”, sanoin yrittäen madaltaa ääntäni, jotta se kuulostaisi paremmalta.
”Äiti on aika pahasti kiinni minussa”, Jeffery pahoitteli sulkiessaan huoneensa ovea. Valkoiset seinät oli kauttaaltaan tapetoituja puolialastomien naisten kuvilla – en voinut valittaa. Jeffery huomasi kiinnostukseni ja löi minua napakasti selkään.
”Sinäkin näitä miehiä?”
”Kukapa ei olisi?” Jeffery vilkaisi nopeasti Jaredia, enkä voinut peitellä hymyäni.
”Hyvät bileet tulossa huomenna. Paljon hyvännäköisiä mimmejä.”
”Toivottavasti.”
”Hei”, Jeffery sanoi kuulostaen aika loukkaantuneelta. ”Vakuutan, ettet tule pettymään.”

Lähettäjä: Lasikannu 
Päivämäärä:   7.3.11 12:41:04

Kivan oloista tekstiä, virheitä en huomannut. Tää on ehkä mukavaa vaihtelua siihen, mitä yleensä saattaa lukea, joten jatkoa innolla odottelen :)

Lähettäjä: ev 
Päivämäärä:   7.3.11 22:49:49

Uusi lukija ilmoittautuu. Jatkoa vain lisää tulemaan. :)

Lähettäjä: hAH 
Päivämäärä:   8.3.11 00:25:28

hehei huippua! Laitankin sitten oman pätkäni kehiin. :)

-

V – I don't need no arms around me

Melody

Nojasin parvekkeemme kaiteeseen omiin ajatuksiini vaipuneena ja hengitin syvään raikasta sateen puhdistamaa ilmaa. Aurinko nousi hitaasti puiden latvustojen takaa ja sai ympärillä olevat kastepisarat kimmeltämään. Tuuli puhalsi kevyesti vaaleat hiukseni korkealle ilmaan ja leikitteli niillä hetken ilmassa nostaen ne samalla auringon säteiden ulottuviin, jotka saivat puolestaan hiukseni hohkamaan kullan loistossa. Tunsin, kuinka auringosta purkautuva voima yhtyi minuun ja valaisi minut sisältäpäin uudella elämänilolla.

Avasin parvekkeemme oven hiljaa, etten herättäisi äitiäni, joka nukkui yleensä pitkälle päivään. Tämän työt alkaisivat vasta iltapäivällä, emmekä me kerennet sen vuoksi näkemään kovinkaan usein, josta äitini oli todella pahoillaan. Tunsin kyllä joskus oloni yksinäiseksi tullessani illalla tyhjään kotiin, mutta olin tottunut siihen. Olin kasvattanut itse itseni, enkä syyttänyt siitä äitiäni. Hän nauroi usein sille, kuinka olin oppinut ajattelemaan pidemmällä tähtäimellä jo pienenä lapsena ja huolehtimaan itse itsestäni. En ollut juossut äidin helmoihin itkemään, kun ampiainen oli pistänyt minua kaulaan ja olin lähellä tukehtua siihen, vaan olin neuvokkaana soittanut tädilleni, joka on sairaanhoitaja ja kysynyt, mitä tehdä. Äiti oli ollut viereisessä huoneessa tekemässä töitä, eikä ollut tietänyt mitään tapahtuneesta ja kuullessaan hän oli ollut pettynyt itseensä. Hän luuli, että ajattelin, ettei hän välitä minusta tai osaa huolehtia, mutta en minä niin koskaan ajatellut. Minä vain olin sellainen. Tykkäsin toimia aina omin päin.

Astelin vasta remontoituun keittiöömme ja aloin keittämään itselleni aamukahvia. Tykkäsin touhuilla aamulla omiani ja päätin yhtäkkiä leipoa itselleni hiukan muffinsseja. En oikeasti ollut hyvä leipuri, enkä oikein ollut ikinä pitänyt leipomisesta, mutta tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun yllätin itseni tekemästä jotain uutta minulle. Minua nauratti vieläkin ajatus itsestäni iskemässä silmää Jaredille. Minä, Melody Styron iskemässä silmää pojalle! En ollut yrittänyt ketään sitten pitkäaikaisen poikaystäväni Garyn jälkeen. Eromme oli ollut aika mutkikas, ja olin päättänyt pitää taukoa miehistä. Kyllä tytöt olivat olleet ihmeissään ja hämmästyneitä. Vieressä oli seisonut jumalallisen komea poika, ja minä olin iskenyt silmääni Jaredille. He eivät vaan voineet ymmärtää, että juuri siksi minä sen teinkin. Pojan täytyi laskeutua korkeuksistaan meidän muiden kuolevaisten joukkoon.

Joku soitti ovikelloa ja minä menin avaamaan ovea essu ylläni ja naama jauhoissa.
”Onko kahvi tulella? Pullat näyttää ainakin olevan tulossa”, nuori hoikka mies naurahti ja pyyhkäisi jauhoja poskeltani.
”Tervetuloa vaan Patrick. Minä leivon muffinsseja, jotka todennäköisesti päätyvät Haydenin kuppiin, vaikkei se nirso katin rääpäle niitä kuitenkaan syö”, vastasin miehelle hymyillen ja vedin tämän sisälle.
”Sinun onneksesi minä satun olemaan kerrassaan loistava leipuri”, Patrick julisti röyhistäen rintakehäänsä, johon minä lauoin parhaimman oikean suorani.
Patrick lysähti kokoon ja haukkoi henkeään teatraalisesti.
”Sisko hyvä, ehkä annoin sinun pienenä mojauttaa itseäni kunnolla, mutta nyt osamme ovat tainneet vaihtua”, hän älähti. ”Siis katso nyt itseäsi! Tuollainen haba naisilla pitäisi olla lailla kielletty!”
Nauroin maha kippurassa. Minun käteni olivat kamalan ohuet rimpulat, eivätkä todellakaan lihaksikkaat. Voimaa minusta silti irtosi aina kun niin halusin.

”Olen kerinnyt olemaan tasan puoli tuntia Jersildissä ja juorut ovat jo kantautuneet korviini.”
Käänsin katseeni uteliaana veljeeni. Mitkä ihmeen juorut?
”Törmäsin Piperiin matkallani tänne. Hän kertoi sinulla olevan mies kiikareissa.”
Totta kai. Nyt kaikki taisivat luulla, että minä olin kiinnostunut Jaredista. Väärinkäsitys oli korjattava hetimiten.
”Piper puhuu läpiä päähänsä. Minulla ei ole ketään kierroksissa”, tuhahdin ja nakkasin desilitramitan tiskialtaaseen.
”Anna minä arvaan. Kyseessä on Rafael, uusi jääkiekkoilija poika”, Patrick sanoi annostellessaan muffinssitaikinaa paperivuokiin.
”Rafael? En tiennyt, että se on hänen nimensä. Miten sinä onnistut kuulemaan kaikesta aina ennen minua, vaikket enää edes asu täällä?” kohotin kulmiani kummissani.
Patrick hymyili salaperäisesti ja käänsi selkänsä minulle.
”En tullut Jersildiin asti vain sinua ja äitiä tapaamaan.”
”Mitä tuon nyt sitten pitäisi tarkoittaa?” kummastelin. ”En tiennyt, että sinulla on täällä hyviä kavereita.”
Patrick ei vastannut minulle, vain jatkoi hymyilemistään yhtä salaperäisenä. Hän laittoi pellillisen muffinsseja uuniin ja sääti uuniin ajastimen päälle.
”Minun taitaa olla jo korkea aika kertoa sinulle ja äidille meistä. Alexa ei tule pitämään siitä, mutta hän leppyy kyllä”, Patrick höpisi kuin itsekseen ja käänsi säteilevät kasvonsa minuun.
”Sinä ja Alexa?”
”Kyllä Mel, minä ja Alexa seurustelemme. Olemme itse asiassa seurustelleet jo vuoden verran, mutta Alexa halusi pitää suhteemme salassa”, Patrick hymyili istahtaen keittiön jakkaralle.
”Sinä ja Alexa. Mutta ettehän te sovi lainkaan toisillenne. Alexa on niin vahva ja itsevarma persoona ja sinä taas... Mahdotonta!”
”En minäkään asuessani vielä täällä olisi uskonut näin ikinä käyvän, mutta elämä vie mennessään”, Patrick nauroi. ”Joten jos tunnet Rafaelin olevan se oikea sinulle, älä epäile, vaan tartu hetkeen ja nauti elämästä.”
Paiskasin nyrkkini pöytään kovemmin kuin minun oli tarkoitus ja älähdin kivusta.
”Minä en ole kiinnostunut Rafaelista! En ole kiinnostunut kenestäkään. Onko se niin vaikea ymmärtää?”
Patrick otti punoittavan käteni omiinsa ja puhalsi siihen rauhoittavasti. Sitten hän nousi hitaasti pöydästä, kurkkasi uuniin ja kaatoi kahteen kuppiin tummaa kahvia.
”Ihan miten vain.”

Kävelimme Patrickin kanssa yhtä matkaa Itään, kumpikin omiin tapaamisiimme. Minun oli tarkoitus nähdä Piper ja Sofia siellä ja lähteä sitten myöhemmin Piperin luokse viettämään tyttöjen iltaa. Rauhallinen perjantai-ilta tyttöjen kesken vaikutti loistavalta idealta rentoutumaan viikon takaisista tapahtumista. Suunnitelmissamme oli ollut katsoa leffaa, juoruta, valvoa myöhään ja pitää hauskaa suurella porukalla, mutta Ash ja Katy eivät sitten päässeetkään, joten päätimme toteuttaa suunnitelman pienemmällä kokoonpanolla.

”Melody tänne!” Piper huitoi vakiokulmauksestamme saapuessani kahvilaan.
Sisällä oli kovin tyhjää, vain yksi suuri porukka, joka oli valloittanut suuren pöydän ikkunan edestä. Alexa ei näyttänyt olevan työvuorossa, joten Ptrick katosi yllättävän nopeasti. Hän huikkasi vain terveiset Alexan äidille Madisonille ja kiiruhti sitten etsimään tyttöä.
”Sinä näytät karmealta Melody. Oletko koskaan harkinnut hiusten harjaamista, ennen kuin lähdet julkisille paikoille”, Sofia nauroi ja alkoi kaivelemaan laukustaan hiusharjaa.
Katsoin itseäni seinällä olevasta peilistä ja minun täytyi myöntää, että näytin kerrassaan kauhistuttavalta. Hiukseni olivat kaikki yhtä suurta takkua ja silmieni alla roikkuivat suuret silmäpussit. En ollut vaivautunut laittautumaan ollenkaan.
”Jeffillä on tänään bileet, niin kuin aina”, Piper sanoi mietteliään näköisenä.
”Mutta mehän emme olleet tällä kertaa menossa? Minä en ole juuri nyt biletystuulella”, tuhahdin ottaen vastaan Sofialta harjan, jonka hän oli ojentanut minulle.
”Ei, me emme ole menossa Jeffille tällä kertaa.”
”Mutta voisimme lähteä. Melody, Jared on siellä”, Piper hymyili iskien silmäänsä.
Huokaisin syvään. Menimme tai emme, tästä illasta taisi tulla pitkä. Tytöt eivät kuitenkaan uskoisi, jos sanoisin, etten ole kiinnostunut Jaredista.
”Katsotaan sitä sitten illalla Piper, mutta nyt nautitaan elämästä ja lähdetään käymään jossakin.”

Saavuimme Piperin kotiin iltapäivällä neljän maissa. Olimme istuneet Idässä odottamassa Jaredin ja Rafaelin saapumista monta tuntia täysin turhaan, joten Sofia ja Piper olivat päättäneet, ettemme olleet saaneet tarpeeksi miehiä tälle päivälle, joten lähtisimme ainakin pistäytymään Jeffillä. Rakkaan tai ei niin rakkaan serkkuni bileet olivat kuitenkin yleensä sitä luokkaa, ettei niissä käyty vain pistäytymassä, vaan sitä löysi itsensä aina aamulla Jamesien vierashuoneesta, johon Jeffin oli tapana kantaa kantaa minut pois muiden alta. Tällä kertaa olin kuitenkin päättänyt, että pysyisin selvänä koko illan.

”No niin tytöt, nyt alkaa vaatehuoneeni tonkiminen ja laittautuminen. Haluammehan me näyttää hurmaavilta nähdessämme Rafaelin”, Piper kajautti ja avasi oven suureen vaatehuoneeseensa, joka oli täynnä upeita vaatteita.
”En kyllä vieläkään ymmärrä, miksi torjut Rafaelin Melody. Et kai sinä ole oikeasti kiinnostunut Jaredista”, Sofia puuskahti kasaten useita asukokonaisuuksia tummanpunaiselle nahkatuolille.
”En ole kiinnostunut Jaredista missään määrä. Monesko kerta tämä on jo, kun yritän takoa tätä teidän paksuihin kalloihinne?”
”Mutta entä Rafael? Hän on -”
”On itseään täynnä oleva @!#$. Se ei ole vaikeasti arvattavissa”, tuhahdin.
”Mutta hän on niin upea. Mieleni teki riuhtoa hänen paitansa päältänsä keskellä katua ja -”
”Minä en halua kuulla Sofia!”
”Melody täytyyhän sinun itsekin myöntää, että hän ei ole kotoisin tästä maasta. Hän ei paini todellakaan samassa sarjassa Jersildin poikien kanssa”, Piper hymähti huitoen ilmaa käsillään ja tiputellen vaatteita, joita hänellä oli roikkunut käsissään.

Naurahdin turhautuneena vastaukseksi. Kyllä minä myönsin, että minussa syttyi hetkeksi palava halu poikaa kohtaan katsellessani hänen upeaa vartaloaan, mutta se katosi samassa nähdessäni pojan ilmeen. Näin hänen vihreistä silmistään, kuinka hän janosi palvontaa ja odotti sitä minunkin puoleltani. Järkeni oli aina ollut paljon äänekkäämpi kuin haluni tai tunteeni, joten noudatin luonnollisesti sen ohjeita. Tällä kertaa järkeni ei ollut kuitenkaan heti ilmaissut kantaansa asioille, vaan jokin sisimmässäni oli laittanut minut iskemään silmää Jaredille. Jos järkeni olisi toiminut, olisin jättänyt pojan huomioimatta, sillä hänen kaltaiset pojat tuskin suostuisivat tulla torjutuiksi.

”Näytät upealta!” Sofia kiljaisi minulle astuessani hänen ja Piperin eteen arvosteltavaksi.
”Syötävän hyvältä”, Piper yhtyi ja käänsi peilin minua kohti.
Hymyilin peilikuvalleni itsekin tyytyväisenä. Jostain syystä ystäväni osasivat aina valita minulle oikeat vaatteet ja laittaa hiukseni ja meikkini kohdalleen. Ylläni oli savunharmaa sifonkinen mekko, jonka muistin nähneeni Piper päällä viimeksi toissakesänä. Hiukseni Sofia oli laittanut jonkinlaiselle palmikkokampaukselle ja meikannut naamani kevyesti, mutta silti ehostetun ja huolitellun näköiseksi. En yksinkertaisesti ymmärtänyt, miten he onnistuivat laittamaan minut kauniiksi.

”Tässä vielä kengät”, Piper hymyili ojentaen minulle mustia nahkaisia korkokenkiä. ”Ne ovat hiukan pienet minulle, joten saat ne vaikka omaksi, jos ne sopivat.”
”Kiitos”, vastasin tyttölle ja otin kengät vastaan.
”Näyttävät sopivan”, Piper sanoi saadessani kengät jalkaani ja kävellessäni niillä ympäri tytön suurta makuuhuonetta.
”Emmeköhän mekin ole valmiit”, Sofia naurahti ja pyörähti ympäri korallin värisessä mekossaan.
”Olemme ylipukeutuneita”, murahdin.
”Olemme hyvin pukeutuneita, käännämme katseita”. Pieper vastasi kohottaen leukaani. ”Ehkä Rafaelkin huomaisi meidät. Sinut hän on jo selvästikin huomannut.”
”Minä en ole huomannut häntä.”
”Myönnä jo!”
”Ensin Jared ja nyt Rafael! Onko teillä jokin pakkomielle parittaa minua”, huusin tuohtuneena ja lähdin lampsimaan mielenosoituksellisesti kohti Piperin omaa kylpyhuonetta.
Sofia tarttui käteeni ja painautui tiukkaan halukseen.
”Me olemme vain huolissamme sinusta. Gary on selvästi jättänyt sinuun arvet.”
Halasin Sofiaa takaisin ja viittoilin Piperiäkin, joka seisoi jäykistyneenä paikallaan, liittymään mukaan halaukseen.
”Gary on ollutta ja mennyttä, mutta en ole vielä valmis kenenkään uuteen. Antakaa minun jatkaa omalla tahdillani”, sanoin rutistaen molempia ystäviäni tiukasti ja yritin estää kyyneliä karkaamasta silmäkulmistani.
”Sinä et ikinä kertonut, mitä teidän välillänne tapahtui. Muista, että ei ole myöhäistä jakaa asia, me kyllä kuuntelemme”, Piper hymyili minulle. ”Ei meidän ole pakko lähteä Jeffille.”
Irrottauduin halauksesta, suoristin mekkoni helmoja, ryhdistäydyin ja hymyilin Piperille takaisin.
”Me lähdemme nyt, kun minä näytän kerrankin tältä”, naurahdin osoittaen itseäni.
”Oletko aivan varma”, Sofia varmisti.
Nyökkäsin hyväksyvästi.
”Selvä tytöt, biletysvaihde päälle!”

Lähettäjä: ev 
Päivämäärä:   9.3.11 18:11:42

jatkoa :)

Tykkään tästä edelleen.

Lähettäjä: Sydän 
Päivämäärä:   9.3.11 19:14:45

Jatkoaaa!!

Lähettäjä: jessi 
Päivämäärä:   11.3.11 20:12:28

jatkoa pian!!:)

Lähettäjä: hAH 
Päivämäärä:   12.3.11 16:28:12

Tässäpä jatkoa :)

-

V – Macho, tyylikäs, itsevarma

Rafael

Koputin vessanoveen ties kuinka monennen kerran. Vilkaisin seinällä riippuvaa kelloa. Se näytti puoli kuutta ja me olimme sopineet Jaredin kanssa, että saapuisimme Jeffille tasan kuudelta. Minua ei suoraan sanottuna huvittanut myöhästyä tapaamisesta, en tuntenut bileistä ketään muita kuin Jaredin ja… no, en voinut sanoa tuntevani Jeffiä. Olimme vaihtaneet vain pari sanaa viime kerralla ja selailleet aikuisviihdettä pullollaan olleita lehtiä.
Vilkaisin jälleen hermostuneena kelloa. Se oli liikkunut yhden minuutin. Hädin tuskin muistin missä Jeff asui. Pääsymme bileisiin oli vielä iso kysymysmerkki.
Vessanovi paukahti kovalla vauhdilla olkapäätäni vasten. Parahdin ja tartuin oikealla kädellä kipeään kohtaan.
”Miksi seisot oven edessä?” Sheila kysyi ääni huvittuneena.
”No koska odotin sinua”, murahdin vastaukseksi. Isku oli tehnyt minut entistä hermostuneemmaksi, ärtyisämmäksi.
”Jaa. No minä olen melkein valmis. Mitä pidät?”

Sheila pyörähti muutaman kerran edessäni. Hänellä oli yllään tummanpunainen toppi ja vartaloa myötäilevä musta hame. Hiukset oli nätisti tupeerattu, kynnet lakattu mustiksi ja silmämeikki oli melko vahva.
”Näytät hyvältä”, sanoin vinosti hymyillen. Sheila kohotti vahvasti värjättyjä kulmakarvojaan.
”Miksi tuollainen ilme?” hän kysyi.
”Ei miksikään. Lähdetäänkö jo Jeffille?”
”No ei lähdetä”, Sheila puuskahti ja pyyhälsi ohitseni, ”en tiedä mitkä kengät laitan.”

Mieleni teki huutaa. Lähteminen oli aina Sheilan kanssa samanlaista. Hän laittoi itseään suljetun vessanoven takana vähintään tunnin, valitsi kenkiä kaksikymmentä minuuttia ja saattoi jopa vaihtaa vaatetusta.
”Neitiseni, mitä ajattelit minun tehdä odottaessa sinua?”
”Laita itseäsi, näytät vasta heränneeltä!” Sheilan ääni kantautui vastaukseksi jostakin päin yläkertaa.

Kohautin olkiani ja astuin vessanovesta sisään. Sheila oli ehkä oikeassa. Hiukseni sojottivat jokaiseen ilmansuuntaan ja vaatteeni näyttivät huonolta vitsiltä. Huokaisin ja olin juuri ryhtymässä laittamaan hiuksiani, kun tummatukkainen nainen ilmestyi vessanovelle. Nainen tuijotti minua muutaman sekunnin ja purskahti sitten helisevään nauruun. Äidit.
”Minne olitkaan menossa Rafael?”
”Joo joo, tiedän.”
”Anna kun minä.”
”Äiti olen seitsemäntoista!”
”Minä tiedän. Istu.”

Murahtaen istuuduin jakkaralle ja annoin äitini laittaa sekaisia hiuksiani. Eivätkös äidit yleensä laittaneet tyttäriensä hiuksia?
Kylmät väreet kutittelivat inhottavasti selkääni äidin koskettaessa minua. Me emme olleet pitkään aikaan tehneet mitään yhdessä. Emme oikeastaan sen jälkeen, kun isä kuoli autokolarissa kolme vuotta sitten. Äiti oli kertonut isälle pettäneensä tätä, isä oli juonut itsensä humalaan ja lähtenyt teille tietämättömille. Aamulla äiti oli saanut puhelun sairaalasta, isä oli kuollut vammoihinsa.

Enkä minä koskaan ollut ollut äidille erityisen tärkeä. Äiti olisi halunnut vain yhden lapsen, helppohoitoisen tytön.
Varsin hyvin pystyin muistamaan tilanteen, kun olin ajanut polkupyörällä ensimmäistä kertaa ilman apupyöriä ja kaatunut. Olin nilkuttanut polvi auki äidin luo, itkenyt. Äiti oli huitaissut kättään ja sanonut, että haava oli vain pieni pintanaarmu.

Siten kai minusta oli tullut tällainen. Olin ollut isäni poika koko elämän. Isä oli aina kertonut tarinoita nuoruudestaan, kymmenistä naisistaan ja heihin liittyvistä ongelmista. Isä oli neuvonut mihin elämässä kannattaa panostaa, mistä kannattaa nauttia. Äiti oli aina paheksunut sitä. Kolmetoistavuotiaana olin ensimmäisen kerran lähtenyt ulos kahdeksan jälkeen, juomaan. Äiti oli nurissut jotakin, mutta isä oli ollut ylpeä minusta. Joku voisi sanoa, että ei mikään paras isä; rohkaista nyt omaa poikaansa juomaan, sekstaamaan, kokeilemaan huumeita ja tupakkaa. Mutta sanoivat muut mitä tahansa, minun isäni oli ollut se kaikkein paras.

Äiti suukotti niskaani ja vetäytyi kauemmaksi minusta.
”Nyt olet oikein komea”, hän sanoi sipaisten sormellaan poskeani. Nousin jakkaralta ja kiitin äitiä lyhyesti. Katsoin peiliin ja ihme kyllä, yllätyin positiivisesti. Hiukseni olivat siistillä tavalla villit, näytin hyvältä.
Äiti hymyili minulle ja suihkutti hiuksiin vähintään kilon lakkaa.
”Haluatko että autan valitsemaan vaatteet?”
”Minä –”
”Ei tarvitse, minä tein sen jo” kuului pirteä ääni ja Sheila pomppasi kulman takaa vessaan.

Kohotin kulmiani tytön heittäessä lattialle mustat farkut ja vaalean kauluspaidan. Äiti hymähti ja vetäisi Sheilan vierellemme. Sheila kiljaisi jotakin hiuksiinsa liittyvää, mutta äiti ei välittänyt vaan sulki meidät molemmat tiukkaan halaukseen.
”Te olette minulle tärkeitä, tiedättehän sen?” äiti suukotti meitä kumpaakin ja päästi irti leveästi hymyillen.
”Tiedämme me”, Sheila sanoi ja hymyili leveästi. Minä en vastannut. Nopealla liikkeellä otin vaatteet lattialta ja poistuin vessasta.

Kiiruhdin omaan huoneeseeni ja suljin oven perässäni. Vaihdoin nopeasti vaatteet, minkä jälkeen tunsin itseni naiseksi tarkastellessani ulkonäköäni peilistä.
Kolme napakkaa koputusta oveen. En ollut kuulevinani. Sheila astui sisään huoneeseen ja halasi minua lämpimästi takaapäin. Jostain syystä minulle tuli ahdistunut olo. Nielaisin itkun kurkusta ja irrotin siskon kädet vartaloltani.

”Mistä tällainen hempeys?” kysyin virnistellen ja käännyin katsomaan Sheilaa. Tyttö näytti aika kiusaantuneelta. Hän painautui rintaani vasten ja puhui ujosti:
”Älä nyt suutu. Mutta minä lupasin Cookielle, että hän voi viedä meidät juhliin.”
”Milloin sinä sellaista lupasit?” kysyin nyreänä.
”Eilen”, Sheila vastasi kohottaen anteeksipyytävän katseensa minuun. Olin juuri avaamassa suuni ja valmistautumassa hyökkäykseen, mutta Sheila kiiruhti jo puolustukseen:
”Tiesitkö, että Kyle tulee myös?”
Sydämenlyöntini tasaantuivat. Tiikeri sisälläni rauhoittui, asettui makuulle ja jäi tarkkaavaisena odottamaan seuraavaa hetkeä iskeä.
”Eikö hän enää ole vihainen minulle?”
”Eipä kai. Kyle ei tahdo menettää sinua, olet yhä hänen paras ystävänsä. Ja tulet aina olemaan.”

Ulko-ovelta kantautui ovikellon ääni. Sheila hätkähti ja lähti juosten huoneesta.
”Äiti minä avaan!” Sheila huusi.
”Avaa vain”, äiti vastasi ja yllätyksekseni, hän nojasi oviaukkoon. Kohotin hänelle kulmiani.

”Puhutaanko?” äiti kysyi ja otti muutaman askeleen minua kohti.
”Nytkö?” kysyin.
”Niin”, äiti vastasi ja istuutui sängylleni. Hän taputti paikkaa vieressään ja hymyili minulle leveästi.
”Tule tähän istumaan.”
”Ei ehdi nyt”, sanoin ja lähdin huoneesta mahdollisimman nopeasti. Äiti ei onneksi huutanut perääni. Tiikeri oli poistunut tyylillä.

Nakkasin sohvankaiteella makaavan takkini olalleni ja jatkoin matkaani ulko-ovelle. Siellä kohtasin pettyneennäköisen Sheilan ja humaltuneen Cookien. Virnistys levisi kasvoilleni. Vihdoinkin Sheila huomasi millaisen idiootin kanssa hän oikein oli yhdessä.
”Päätit sitten vetää kännit ennen bileiden alkua? Oletko katsonut kelloa? Liekö kuuttakaan vielä.”
”Rafael”, Sheila murahti paheksuvasti.

Cookien silmät olivat viirulla. Hän otti yhden askeleen eteenpäin, mutta horjui niin pahasti, että Sheilan oli pakko tukea häntä. Cookie heristi oikeaa nyrkkiään, puhui jotakin, mutta en saanut selvää muminasta. Pyöräytin silmiäni ja tuhahdin kuuluvasti. Sheila potkaisi minua sääreen.

”Auta, Raf!” tyttö käski närkästyneenä.
Kohautin olkiani ja tuin Cookieta toiselta puolelta.
”Mennään minun autollani”, Sheila sanoi ja nyökäytti päätään pihaa kohti.
”Minulla on auto, hieno auto onkin, upea auto –”
”Niin on, oikein upea, mutta me emme voi mennä sillä.”
”Koska sinä olet humalassa, Cookie.”
”Minä en pidä sinusta Rafael.”
”Ei hätää, tunne on molemminpuolinen!”
”RAFAEL!”

Saimme raahattua Cookien Sheilan auton takapenkille. Tyyppi nauroi hysteerisesti, kaivoi jostakin taskunsa uumenista tölkin ja avasi sen. Pudistelin päätäni ja yritin hymyillä Sheilalle, mutta tyttö katsoi minuun niin pahasti, että hymyni hyytyi äkisti. Sheila kävi huikkaamassa heipat omituisen vaitonaiseksi menneelle äidille ja asettui sitten rattiin, viereeni. Emme puhuneet koko matkana. Sheila näytti samaan aikaan pettyneeltä ja vihaiselta. Cookie oli selvästi munannut.

Sheila pysäytti autonsa Jeffin talon eteen. Talosta kantautui iloinen musiikki ja nuoria juoksi yhtenään kadulta juhlimaan. Cookie huusi innoissaan, yritti suukottaa Sheilaa takaapäin ja juoksi ulos autosta hoiperrellen. Nauroin. Tyyppi oli niin nolo. Sheila loi minuun viimeisen pahan katseen ja nousi sen jälkeen autosta.
Seurasin siskoni esimerkkiä. Saman tien kun olin saanut autonoven kiinni, tuntui kuin koko maailma olisi pysähtynyt. Jokainen kadulla seisova naispuolinen henkilö tuijotti minua nälkäinen katse silmissään. Se oli imartelevaa ja pidin siitä.

Myös sisareni keräsi katseita. Hänhän oli todella kaunis ja monet miehet huomasivat sen heti. Sheila teki kuitenkin nopeasti selväksi olevansa varattu, tarttumalla Cookien käteen ja taluttamalla hänet sisälle Jeffin taloon.
Iskin muutamalle blondille silmää, vihelsin bruneteille ja minulle tuli sellainen hassu tunne, kuin kaikki maailman naiset olisivat huokaisseet yhtä aikaa ja janonneet sisälläni kehräävää tiikeriä. Itsetyytyväinen hymy kaartui huulilleni ja tunsin itseni säkenöivän, hehkuvan komeutta, lihaksia ja miehekkyyttä. Pitää olla macho, tyylikäs, itsevarma, mietin kävellessäni unelmoivan naisjoukon läpi.

Lähettäjä: Figaron_haamu 
Päivämäärä:   12.3.11 20:07:24

Tää oli tosi kiva pätkä, meinasin revetä tälle känniselle poikaystävälle :--D
Ja loppu oli hieno :)

Lähettäjä: jessi 
Päivämäärä:   14.3.11 19:05:22

tosi hyvä tää:)<3 jatkoa pian!

Lähettäjä: hAH 
Päivämäärä:   14.3.11 21:43:14

Kiitti kommenteista :)

Figaron_haamu: Kiva, että tykkäsit, lopusta varsinkin, sillä ton viimesimmän pätkän loppu ja kappaleen nimikin oli lähinnä kaverilta osotettu vitsi mulle. :D

Mutta tässäpä lisää!

-

VI - We just keep walking into each other

Melody

Vellova musiikin pauhu kantautui korviimme kääntyessämme Riidunpäänkadulle. Jo kaukaa Jeffreyn talolta näki levottoman ihmismassan parveilemassa talon edessä kuin armeija kuhisevia muurahaisia suuren kekonsa ympärillä. Minua huvitti. En yhtään ihmettelisi, jos naapurit hälyttäisivät tälläkin kertaa poliisit paikalle. Meno näytti olevan jo sen verran hyvin käynnissä, että pystyin vain kuvittelemaan, minkälaiseksi se yltyisi ihmisten humaltuessaan hiukan lisää.

Kenkiemme korot kopisivat yhtenä äänen virtauksena kävellessämme ripeästi musiikin tahdissa. Annoin sifonkisten helmojeni liehua viehkeästi ympärilläni ja tunsin oloni poikkeuksellisen naiselliseksi. Olo oli minulle hiukan vieras, muttei kuitenkaan epämiellyttävä, pikemminkin uudenlaista itsevarmuutta herättävä. Tiesin itsekin näyttäväni upealta, mutten ollut ainut. Ystäväni vierelläni suorastaan hehkuivat riemusta, intohimosta ja ennen kaikkea lumoavasta kauneudesta, joka tuntui ympäröivän meidät erityiseen parrasvaloon. Piper oli ollut oikeassa, me käänsimme katseita.

Marssimme suoraan sisälle Jamesien pröystäilevältä terassilta, noteeraamatta läheisen poikaporukan vihellyksiä. Eteishalli oli täynnä ihmisiä ja jouduimme kamppailemaan päästäksemme sen lävitse.
”Miten me ikinä onnistumme livahtamaan täältä pois?” Sofia huusi rytmikkään musiikin ylitse.
”Ei mietitä sitä nyt!” vastasin huutaen minäkin ja tartuin tyttöjä käsistä ja lähdin johdattamaan heitä hiukan tyhjempään yläkertaan.
”Viedään laukkumme minun vierashuoneeseeni. Toivottavasti siellä ei ole jo ketään kutemassa, tosin Jeff pitää huonetta usein lukossa kalliiden esineiden vuoksi”, naurahdin etsiytyessäni minulle kovin tutun huoneen ovelle.
Kokeilin kahvaa ja huomasin sen olevan lukossa. Huokaisin. Loistavaa, meidän täytyisi nyt etsiä Jeff kaikkien ihmisten joukosta tai kanniskella laukkujamme mukanamme. Miksi olimmekaan ottaneet ne alunperinkään mukaan?
”Missä avain on?” Piper kysyi irvistäen.
Kohautin olkiani. Ehkä veisimmekin laukkumme vain Jeffin huoneeseen talteen, emmehän ollut jäämässä tänne pitkäksi aikaa.
”Seuratkaa”, käskin tyttöjä ja vein heidät Jeffin huoneen luokse. ”Voitte olla varmoja, että myöhemmin, kun haemme laukkujamme, on luvassa kiimaisen parin puuhien keskeytys, mutta eihän se meidän häpeämme ole.”

Istuin yksin nahkaisella nojatuolilla, katsellen tanssivien ihmisten suuressa solmussa näyttäviltä olevien vartaloiden liikehdintää. Piper ja Sofia olivat luvanneet nauttia vain muutaman siiderin, mutta horjuvasta liikehdinnästä päätelleen ainakaan Sofia ei ollut noudattanut lupaustaan. Ei se minua haitannut, mutta halusin päästä mahdollisimman äkkiä lähtemään, sillä olin huomannut Jaredin katselevan minua jo hyvän aikaa.
”Melody!” Jared tuli luokseni hymyillen. ”Miten on, tanssitko?”
Katsahdin huvittuneesti pojan muka itsevarmaa olemusta. Hänellä oli aivan väärä kuva minunkaltaisteni tyttöjen iskemisestä. Ylitsepursuava itsevarmuus ei iskenyt. Suora vihjeeni hänelle kuuluikin: älä ota Rafaelista mallia, kuten sitä näytät yrittävän. Ei toimi.
”Sori Jared, me ollaan juuri lähdössä”, pahoittelin.
”Lähdössä?” Jared kummasteli viittoen Sofiaan, joka oli näyttänyt päätyneen suutelemaan intohimoisesti Tonyn – vanhan luokkalaisemme – kanssa.
”Mm, minä ja Piper siis”, yritin pelastautua.
Jared kohotti kulmiaan hämmästyneenä. Ei tainnut mennä läpi.

”Jared rakas”, yllättäen ääni takanani naurahti. ”Sinun täytyy oikesti hankkia semmoinen kirja, jossa neuvotaan lukemaan naisten käytöstä ja kieltä. Tyttö ei ole selvästikään kiinnostunut.”
Käännähdin nopeasti ympäri ja näin tummahiuksisen pojan seisovan tuolini selkänojaan nojaten, aikaisemminkin näkemäni itsetietoinen hymy huulillaan.
”Jared, älä kuuntele häntä. Me olemme oikeasti lähdössä.”
Rafael laittoi kätensä olkapäälleni, käänsi vihreät, ilkikurisuutta täynnä olevat silmänsä minuun ja puraisi huultaan - ei hermostuneisesti niin kuin useimmilla oli tapana, vaan pikemminkin äärimmäisen seksikkääseen, flirttailevaan sävyyn.
”Kuule hunajaiseni, älä yritä olla särkemättä poikarukan sydäntä. Hän joutuu kohtaamaan vielä useat pakit elämänsä aikana, ja minä hyvänä ystävänä valmistan häntä maailmaan hyvin naisten kieltä - etenkin kehonkieltä – tulkitsevana miehenä”, Rafael hymyili ivallinen pilke silmäkulmassaan. ”Jared usko minua. Minä tiedän, milloin tyttö ei ole kiinnostunut. Kokemuksesta. En tietenkään omastani, sillä minähän en pakkeja ole saanut, mutta sinä Jared olet asia erikseen.”
Purskahdin epäuskoiseen nauruun. Pojan hävyllä ei näyttänyt olevan kerta kaikkiaan minkäänlaisia rajoja. Vai ei herralla kokemuksia torjumisesta ollut. Ehkä hän olikin jo unohtanut naamani miljoonien yrittämiensä naisten joukkoon tai ehkei hän muistanut naamoja ollenkaan. Tämä poika tuntui janoavan vain yhtä asiaa, seksuaalista nautintoa.

”Joka tapauksessa me lähdemme nyt. Pidä hauska ilta Jared”, nousin tuoliltani hymyillen pojalle hetken ja kääntäen sitten katseeni Rafaeliin, joka näytti odottavan jonkinlaista seuraamis kutsua. ”Ja sinä, painu @!#$.”
Rafaelin itseään täynnä oleva ilme värähti ainoastaan hetkeksi pojan valmistautuessaan lähtemään matkaani. Poika suoristautui nopeasti asennostaan ja kiersi kätensä lanteilleni.
”Mielihyvin, jos sinä kerta tarjoat.”

Löysin itseni istumasta tällä kertaa hiljaisen kirjastohuoneen matolta. Musiikin pauhu ja ihmisten melu tavoittivat kyllä vielä korvani, mutta ne olivat muutamien ovien takana. Yleensäkään kukaan ei koskaan eksyytynyt Jamesien hulppeilla desing huonekaluilla sisustettuun kirjastoon, sillä se sijaitsi ikään kuin aivan omassa siivessään, omassa rauhaisessa kolossaan. Rakastin tätä huonetta eniten kaikista koko talossa, ehkäpä juuri sen rauhallisuuden vuoksi.

Olimme sopineet Sofian ja Piperin kanssa, että olisimme nähneet heidän kanssaan täällä viiden minuutin päästä, mutta sovitusta ajasta oli kulunut jo kohta puolisen tuntia, eikä heitä vieläkään näkynyt. Turhautti. Minä luotin heidän lupaukseena, kuten aina, mutta liian usein jouduin pettymään heihin. Mikseivät he ikinä voineet pitää lupauksiansa? He nimenomaan olivat luvanneet, että tulisivat, vaikka minkälainen mies heidän vastaansa sattuisi. Tietenkään Rafaelia ei laskettu joukkoon.

Turhautumiseni lisääntyi aina vain enemmän kuvitellessani Rafaelia heidän seurassaan. Ei se mustasukkaisuudesta johtunut, vaan pojan tavasta kohdella tyttöjä. Torjuttuani hänen uuden yrityksensä minun suhteeni oli poika heti käynyt uuden lihapalan kimppuun, lennosta suoraan vaihtaen. Punapää, jolle seuraansa Rafael oli auliisti tarjonnut, oli katsonut hetken minua kuin mielipuolta, kun olin riuhtaissut pojan kädet lanteiltani ja marssinut vihaisena pojan ulottumattomiin. Tunsin vieläkin ihollani kihelmöinnin, jonka Rafaelin kädet olivat siihen jättäneet ja poltteen, joka oli syttynyt sisimmässäni, mutta kuten aina, voitti järkeni taas haluni. Onneksi.

”Melody! Minä tiesin, että löydän sinut täältä!” Jeff hihkui vahvasti huojuen. ”Serkkuni, herkkuni, Sofia käski sanoa jotain.”
Katsoin ärsyyntyneenä Jeffiä. Vai ei tyttö viitsinyt itse tulla asiaansa ilmoittamaan. Niinkö kiireinen hän oli? Rafael näytti olevan tärkeyslistalla ennen minua.
”Aika hauskaa näytti olevan niillä. Minullekin hauskaa luvassa on kyllä. Olet sinä kyllä nätti tyttö Melody”, Jeff sammalsi.
”Ja sen Sofian asia?”
”Joo, se käski sinua lähtemään. Ymmärrätkö, lähtemään. Sofia saa munaa, älyätkös?”

Nousin vihaisena seisomaan ja marssin ulos kirjastosta ovet paukkuen. Jeff ei ollut tainnut älytä pikaista katoamistani, sillä kuulin hänen jatkavan selittämistään jotain Sofian miehestä. Minua ei suoranaisesti kiinnostanut. Kyllä minä tiesin, kuka tyttöä oikein viihdytti, mutta minähän en aikonut asiaan sormellanikaan puuttua. Päätin hakea laukkuni serkkuni huoneesta ja häipyä ystäväni toiveen mukaisesti.

Juoksin portaat yläkertaan liian kovalla vauhdilla, jonka vuoksi kaaduin portaissa. Sukkahousuni repesivät ja sain ilkeästi verta vuotavan haavan reiteeni, joka tahrasi Piperin kauniin mekon. Jatkoin haavasta välittämättä matkaani, riuhtaisin Jeffreyn huoneen oven auki ja heittäydyin suoraan huoneen sängylle. Äkkiä älysin allani liikkuvan jonkun ja kiljaisin. Peiton alta kurkisti Rafaelin pää.
”Tsiisus, rauhoitu nainen. Hoitelen sinut kyllä seuraavaksi, ellet halua liittyä jo seuramme.”
Katsoin hetkeen poikaa jähmettyneenä ja älysin pikkuhiljaa tilanteen, mihin olin joutunut. Raivottaren lailla minä tartuin pojan tummiin hiuksiin ja työnsin hänen päänsä takaisin peiton alle. Kohta peiton alta ilmestyi toinen utelias pää ja sylkäisin suoraan kurkistajan kasvoille sen kummempia ajattelematta odottaen näkeväni Sofian kasvot.
Jähmetyin uudestaan huomatessani katsovani punapäistä tyttöä silmiin. Enempiä anteeksipyyntöjä pyytämättä juoksin nolona huoneesta pois paiskaten oven kiinni perässäni.

Istuin kylpyhuoneen lattialla itkien. Minua hävetti enemmän kuin koskaan oli hävettänyt ja tiesin kuulevani tapahtuneesta hamaan loppuun asti. Miksi en ollut ajatellut asiaa, ennen kuin olin tehnyt hätiköityjä johtopäätöksiä? Vai olinko minä ajatellut laisinkaan? Minusta tuntui, että vietit, joita luulin etten omistanut, olivat johdattaneet tekemään minut sen, minkä olin tehnyt. Minne oli järkeni kadonnut? Olin huolissani itsestäni, tämä ei ollut laisinkaan tyypillistä käyttäytymistä itselleni.

Riisuin puutuneet jalkani kengistäni. Hetken mielijohteesta riisuin myös kaikki vaatteet yltäni ja tuijotin alastonta vartaloani kylpyhuoneen peilistä. Tällainenko minä oikeasti olin? Ruipelohko vaalea nuori tyttö, jonka vartalo näytti heiveröiseltä, tuulessa taipuvalta heinänkorrelta ja joka sisältä oli kuin kovavartinen varpu. Pinnallisin puolin kovalta ja kestävältä vaikuttava, mutta katkeava silti helposti napsahtaen. Niin, luulin vain olevani kovempi sisältä kuin ulkoa, mutta se kaikki olikin vain yhtä samanomaista harhaa kuin kuvitelmat varvun kestävyydestä. Vartaloni kesti ruhjeet ja vahingot kuin heinänkorsi taipuen liikkeiden vaatimiin suuntiin, mutta minä kuoreni sisällä ei ollutkaan niin kestävä. Hajoamiseeni tarvittiin vain yksi napsus ja olisin katki, särkynyt.

Astelin suihkuun, käänsin hanat täysille ja annoin kuuman veden syleillä vartaloani. Vesi pyyhki kuumat suolaiset kyyneleni ja levinneet meikkini poskiltani tehden samalla oloni paljon paremmaksi. Tuntui kuin se olisi huuhtonut ulkoisen likaisuuteni mukana myös huoleni ja murheeni, palauttaen samalla järjen tasapainoni takaisin sisimpääni. Olikin jo aika rauhoittua. Kaadoin limeltä tuoksuvaa saippuaa käsilleni ja levitin sitä vartalolleni saaden saippuan vaahtoutumaan mukavasti. Nauroin. Olipas minusta tullut epävakaa kuin vasta murrosiän saanut tyttönen. Mielialani tuntuivat heittelehtivän äärilaidoista toiseen.
Levitin saippuaa lisää vartalolleni ja tein jotain, mitä en ollut tehnyt pitkiin aikoihn suihkussa, lauloin. Lauloin tuutulaulua, jota äidilläni oli ollut tapana laulaa minulle, kun olin pieni. Annoin ääneni täyttää koko kylpyhuoneen, enkä välittänyt siitä, että kuuluiko lauluni käytävään saakka.

Hymyilin hiljaa lakattuani laulamasta. Oloni oli kerrassaan loistava ja minusta tuntui, että mikään ei pystynyt pilaamaan sitä. Tässä olin kuitenkin pahasti väärässä, sillä yhtäkkiä kuulin takaani epämääräistä ryminää ja älysin jonkun tulleen sisään, mielestäni lukitsemastani ovesta. En kerinnyt kuin kiljua ja tarttua saippuan palaan, jonka viskasin nopealla liikkeellä, tuntiessani pistävän katseen vartalollani.

Lähettäjä: hAH 
Päivämäärä:   18.3.11 10:09:59

saapiko tähän kommenttiä? laitanko lisää? :)

Lähettäjä: kajmnhgbf 
Päivämäärä:   18.3.11 17:58:27

laita lisäää!! tää on oikeesti hyvä tarina (:

Lähettäjä: jessi 
Päivämäärä:   18.3.11 18:14:19

tosi hyvä! jatkoa pian:)

Lähettäjä: hAH 
Päivämäärä:   21.3.11 19:37:21

VII – Let’s remove the space between me and you

Rafael

Stereoista kajahti Bruno Marsin Grenade–kappaleen viimeinen nuotti. Ihmiset kiljuivat, vaativat hitaita ja takertuivat toistensa kauloihin. Pudistin päätäni ja otin pienen kulauksen omenasiideristä, jonka muuan blondi oli tyrkännyt käsiini palatessaan vaappuvana tanssilattialle. Tuskin hän sitä enää kolmen kappaleen jälkeen tulisi vaatimaan takaisin, arvelin kulauttaessani puolet tölkin sisällöstä kurkkuuni.

Väki sai haluamansa. Ällöttävä, minulle tuntematon hidas kappale, otti Jamesien olohuoneen valtaansa. Tietenkin juuri silloin, kun olin itse sataprosenttisen valmis tanssimaan. Ei sillä, ettenkö olisi löytänyt tanssiparia yhteen jos toiseenkin hitaaseen: tytöt suorastaan jonottivat parikseni. Olinhan täällä aivan uusi, komea kasvo, hiotulla jääkiekkoilijan vartalolla. Mutta rehellisesti: olin tullut pitämään hauskaa, en tanssimaan surkuttelevien rakkauslaulujen tahdissa.

Kappale loppui, mutta heti perään toinen samanlainen. Vaikka kuinka pyörittelin silmiä ja tuhahtelin, eivät kauniimman sukupuolen edustajat lakanneet yrittämästä minua. Eräskin humaltunut yritti väkisin vetää minut keskelle tanssilattiaa, toinen hieroutui etumustani vasten ja kolmas kuiskutteli epätoivoisia iskurepliikkejä korvaani.
Oli vaikea uskoa, että nämä olivat bileet, joiden takia moni itki tällä hetkellä kotonaan, toivoi saavansa tekstarilla kutsun tanssimaan ja vetämään perseitä. Kello oli tuskin edes puoli kahdeksaa ja valtaosa juhlijoista oli jo päässyt viinan makuun. Bileiden ainoa hyvä puoli olivat kauniit naiset, mutta he olivat hieman liian epätoivoisia. Toivoin niin kovasti saavani jotain säpinää…

”Millaiset pojat juovat siideriä, kun on vahvempiakin tarjolla?”
Taasko uusi epätoivoinen iskuyritys? Käänsin päätäni laiskasti oikealle ja yllätyin positiivisesti. Tytöllä oli leiskuvan punaisena aaltoilevat hiukset, kirkkaansiniset silmät, jotka näyttivät loistavan kermanvaaleata ihoa vasten, täydellisen suora nenä ja oikein suudeltavan näköiset, tavallista vaaleammat huulet. Silmäilin arvioivasti hänen linjakasta kroppaansa ja kiinnitin erityistä huomiota hänen pituuteensa: korkokengilläkin tyttö oli päätä lyhyempi minua.

Naurahdin luoden neidolle vinon hymyn, tuijotin syvälle hänen silmiinsä ja nautinnollisesti kehräten vastasin kysymykseen samalla mitalla:
”Millaiset tytöt juovat”, loin nopean silmäyksen pulloon, jonka ympärille tytön sormet olivat kiertyneet varmistaakseni asian, ”olutta, kun parempaakin on tarjolla?”
Hymähdys.
”Onko olut vain jätkien juomaa? Ota sitten”, tyttö sanoi ja ojensi olutpulloa minulle. Siitä oli nautittu arviolta vain pari hörppyä.
”Siinä tapauksessa siideri taitaa olla vain ja ainoastaan tyttöjen juomaa”, tarjosin neidolle siideritölkkiä ja teimme pikaisen vaihdon hymyillen leveästi toisillemme.
Tyttö kulautti tölkin tyhjäksi, päästi huuliltaan nautinnollisen hyminän ja kysyi viattoman kohteliaasti: ”Tanssittaako?”
Virnistin vastaukseksi tarjoten uudelle tuttavuudelle kättäni. Tämä tarttui siihen ja vetäisin hänet keskelle tanssivia pareja.

Tyttö kietoi kätensä rohkeasti kaulani ympärille, minä seurasin esimerkkiä ja kiersin omani hänen lantiolleen.
”Älä anna noiden pudota”, kuului kuiskaus korvaani. Virnistys levisi kasvoilleni tytön painaessa päänsä rintaani vasten. Eivät hitaat loppujen lopuksi niin pahoja olekaan, mietin ja uskaltauduin laskemaan käsiäni hieman. Tyttö ei reagoinut siihen mitenkään, joten annoin käsieni valua loppuun asti, sinne minne halusin niiden päätyvän.
Kädet irtosivat kaulaltani minuutin viiveellä. Tyttö korjasi asennon luoden ilkikurisen hymyn. Hän nosti käteni lantiolleen ja takertui kaulaani. Olkoon menneeksi. Hän sai sen minkä antoi ymmärtää haluavansa: kiltin tanssin.

Kappaleen loputtua tyttö irrottautui minusta salamana, tarttui käteeni ja veti istumaan sivummalle. Matkalla mukaani tarttui täysi pullo jotakin, minkä sisältö oli minulle täysi kysymysmerkki. Istuuduimme yläkertaan vieville portaille. Tyttö kohotti kulmiaan pullolle, jota pitelin käsissäni. Otin ison kulauksen pullosta. Vatsanpohjassani viilsi. Ei kovinkaan hyvää ja se maistui ihan -
”Vanhalle viinille”, irvistin ja ojensin pulloa seuralaiselleni. Tämä kohautti harteitaan, tarttui pulloon ja otti siitä kunnollisen hörpyn. Tyttö nyökkäsi ja asetti pullon ylemmälle portaalle. Voisimme nauttia siitä molemmat mahdollisen rupattelun ohessa.

”Joten”, aloitin ja kohtasin tytön katseen, ”kenen kanssa on kunnia keskustella?”
Tyttö ei vastannut. Hän hivuttautui lähemmäs ja kuiskasi korvaani: ”mitäpä veikkaat?”
Nautin tilanteesta havaitessani tytön käden hiuksissani.
”Miten olisi Ariel?” kysyin painaen huuleni tytön huulia vasten. Tyttö naurahti ja loi minuun huvittuneen katseen.
”Ariel?” hän toisti ja suukotti kaulaani, ”no jaa… Sinulle, voin ollakin.”

En tiedä kuinka kauan istuimme niin; hänen kätensä hiuksissani, omani hänen lantiollaan. Suutelin hänen mansikanmakuisia huuliaan sellaisella tahdonvoimalla, että tytön oli välillä pakko irrottautua minusta nautinnolliseen kehräykseen.
Jonkun ajan kuluttua tyttö irrottautui vahvasta otteestani, otti muutaman huikan viinipullosta ja ilmoitti käyvänsä vessassa. Vihelsin hänen kävellessään ohitseni. Mikä nainen! Tiikeri sisälläni murisi nyt niin paljon, että sen seksuaalisia haluja oli pakko hillitä muutamalla hörpyllä jotain todella vahvaa. Toisaalta, virnistys levisi naamalleni, tarpeeksi vahva aine voisi vain vahvistaa haluja.

Hortoilin takaisin olohuoneeseen ja etsin katseellani jotakuta, kenen kanssa vaihtaa pari sanaa. Törmäsin Jarediin ja tämän uuteen, melko näyttävän näköiseen seuralaiseen. Naureskellen johdatin tyttöä kohti tanssilattiaa pienen sananvaihdon jälkeen, mutta tämä ei jostain syystä lämmennyt minulle. Tyttö riuhtaisi käteni lanteiltaan mikä sai minun vessasta saapuneen punapääni, Arielini, tuijottamaan vaaleatukkaista kuin kahdeksatta ihmettä.
”Älä huoli muru”, punapää sanoi tyynnytellen, ”vika on hänessä. Sinä olet upea.”
”Tiedän”, hymisin vasten tytön huulia.

Tämä oli sitä minkä vuoksi tänne oli tultu; bassoilla varustettu bilemusiikki, kaunis seura ja niin paljon hyvää juomaa! Mysteerinen Ariel oli koko ajan kiinni kaulassani suukotellen kaulaani ja suutani, mikäli kumarruin hänen tasolleen. Vähän väliä joku töytäisi pullon kouraani, join ja vajosin hetki hetkeltä alemmas Paholaisen puutarhaan, missä järki katosi ja ainoastaan mielihalut ohjasivat tekoja.
En pystynyt pidättelemään itseäni. Huusin, päästäen villipedon sisältäni irti. Annoin käsieni vaeltaa pitkin Arielin vartaloa, enkä hittojakaan välittänyt siitä mihin ne kulkeutuivat. Suutelin tyttöä yhtenään, tahdoin hänet itselleni, itseeni.

Vasta sitten, kun Ariel heitti paitani olkansa yli ja suuteli minua niin rajusti, että minun oli voihkaistava kovaan ääneen, kehotti joku meitä siirtymään väljemmille vesille. Hädin tuskin irrotin huuliani Arielin huulista matkallamme yläkertaan. Tyttö veti minut yhteen talon jättimäisistä huoneista. Potkaisin oven takaani kiinni ja tönäisin Arielin huoneen leveälle sängylle. Punapää nauroi ja viittoi minua tulemaan luokseen. Päästin äänen, joka lähti suoraan rinnastani ja joka kuulosti aivan jättimäisen pedon uhmakkaalta murinalta.
Ariel kikatti entistä äänekkäämmin, vaati minua vierelleen ja kun en heti totellut hänen käskyään, vaihtui naurava ilme epätoivoiseksi. Tyttö melkein itki, huusi nimeäni ja hakkasi peittoa tyytymättömänä. Hyssyttelin ja hymyillen istahdin neidon vierelle. Tämä ei tuhlannut aikaa, vaan hyppäsi kaulaani ja suuteli minua lujasti. Vastasin suudelmaan innokkaana etsien tytön mekon helmaa.

Pian makasi Ariel mustissa alusvaatteissaan päälläni. Hänen kielensä leikitteli omani kanssa, kädet olivat jälleen eksyneet hiuksiini ja jalat olivat kietoutuneet yhteen omieni kanssa. Yhtäkkiä hän lopetti, irrottautui suudelmasta ja tutkaili kissansilmiäni erikoinen ilme kasvoillaan. Kohotin kulmiani sivellen hänen punaisia hiuksiaan.

”Mitä nyt?” kysyin sipaisten suukon tytön poskelle.
”Minä vain…”, tyttö huokasi, hymyili ja keinautti päätään, ”tulisitko jo minuun, Raf?”.
”Kyllä sir”, vastasin naurahtaen. Ariel kiljaisi vetäessäni hänet peiton alle. Suukotin tyttöä ja olin valmis tekemään sen, mitä olin halunnut tehdä heti siitä asti, kun olin nähnyt Arielin ensi kertaa pari tuntia takaperin, mutta sitten… Jokin lennähti päälleni suurella voimalla. Inahdin. Ariel kohotti kulmiaan.
”Jotkut eivät tainneet tajuta, että tämä huone on jo varattu”, kuiskasin hiljaa punapäälle, joka nauroi äänettömästi vastaukseksi.
Nostin päätäni peiton alta ja valmistauduin moittimaan paria, joka oli keskeyttänyt meidän leikkimme, mutta yllätyksekseni näin jotain ihan muuta. Oli vaikea uskoa tyttöä samaksi, niin erilaiselta hän näytti siinä; kärsivältä, heikolta ja niin särkyvältä. Mutta silti, se oli hän. Jaredin jumalaisen kaunis seuralainen, joka ei ollut suostunut kanssani tanssiin. Mieleni teki keventää toisen järkyttynyttä tunnetta ja totesin lyhyesti virnistellen: ”Tsiisus, rauhoitu nainen. Hoitelen sinut kyllä seuraavaksi, ellet halua liittyä jo seuramme.”
Mikäli olin ajatellut rauhoittavani vaaleatukkaista kaunotarta, olin erehtynyt pahasti. Hän tuijotti minua hetken ennen kuin tarttui lujalla otteella hiuksiini ja pakotti pääni takaisin peiton alle. Mieleni teki tasoittaa tilit, mutta en ehtinyt tehdä mitään ennen kuin kuulin omituisen äänen ja sen jälkeen Arielin kiljaisun.

”SENKIN SAIRAS LÚTKA!” Ariel huusi ja nousi ylös sängystä horjuen niin pahasti, että jalat pettivät alta. Huokaisin tympääntyneenä, vedin housut jalkaan ja nousin auttamaan punapäätä. Nostin hänet kevyellä liikkeellä ylös ja talutin sängylle. Vahvasti – jopa pahemmin kuin minä - humaltunut Ariel itki olkapäätäni vasten ja pyyhki vähän väliä naamaansa peittoon.
Istuimme niin useamman kymmenen minuuttia. Itselläni oli sellainen olo, että viinaa oli pakko saada. Toisaalta, sitä ennen oli pakko päästä vessaan, pesemään kasvot ja miksei tarpeillekin. Suukotin Arielia otsalle ja lupasin palata parin minuutin päästä takaisin.

Seuraava tehtävä olikin löytää siitä kartanosta vessa. Hoippuen avasin ovia, löysin pareja ja naureskellen pahoittelin häiriöitä. Miksi Jameseilla pitikin olla niin hemmetin iso talo! Vaappuen kokeilin valehtelematta tuhannennen oven kahvaa. Se ei meinannut aluksi aueta. ”No, mikäs tässä nyt on”, murahdin ja painoin kahvan kovemmin alas. Ovi pysyi kiinni. ”Mitä!” huusin ja potkaisin ovea muutaman kerran, rämpytin kahvaa ja lopulta ovi lensi sepposen selälleen. Huone näytti oikealta; seinät oli kaakeloitu, vessanpönttö näkyi oikealla ja ilma oli kostea.
Kiljaisu. Joku tai jotkut, olivat jo varanneet tämän ”huoneen” – epäilemättä joku kiimainen pari. Siristin silmiäni ja näin hahmon, joka seisoi suihkun alla. En ehtinyt edes pahoitella, ennen kuin jotakin kovaa läiskähti vauhdikkaasti naamalleni. Kirosin hyvin äänekkäästi, horjahdin taaksepäin ja törmäsin oveen. Ovenkahva painoi selkääni, mikä tuntui vain pahentavan kasvojen kipua.

”Voi ei! Anna anteeksi, anteeksi ihan kamalasti!” kuului kirkas, naispuolisen henkilön ääni. Tunnustelin toisella kädellä kasvojani ja nakkasin silmien väliin heitetyn saippuan lattialle. Nostin katseeni ja valmistauduin torumaan toista, mutta jokin voima minussa sai minut menettämään puhekykyni. Hän oli kuin hyvästä unesta, kuin jokin fantasiaolento. Merenneito, ehkä. Hänen vartalonsa oli niin kaunis, niin hento, niin naisellinen… Silmät näyttivät niin viattomilta ja hänen ilmeensä oli niin anteeksipyytävä.
”Ei mitään, olen ihan kunnossa”, henkäisin tuijottaen tyttöä. Vaaleatukkainen hätkähti rajusti ja taisi tajuta seisovansa alasti, sillä hän kiljaisi ja tarttui pyykkitelineessä roikkuvaan pyyhkeeseen.
”Senkin irstailija! Et voi vain tunkea tänne ja… ja… minä olin suihkussa! Ei noin voi tehdä! Ovi oli taatusti lukossa!” tyttö polki jalkaa ja tuijotti minua raivoissaan. Kohotin kulmiani.
”Johan muuttui ääni kellossa. Olen pahoillani. Se oli puhdas –”
”No on syytäkin olla!” tyttö kiljui.

Tuijottaessani tytön kasvoja, aivoissani yllättäen napsahti.
”Sinä olet se tyttö bussipysäkiltä!”
”No nyt se muistaa!” tyttö tuhahti ja laittoi kätensä puuskaan. Hymyilin vinosti ja otin askeleen tyttöä kohti.
”Anteeksi kultaseni”, kuiskasin asettaen käteni hänen lantiolleen. Hetken vaaleatukkainen vaikutti innokkaalta. Tyttö jopa loi minulle pienen hymyn, kiersi kätensä ympärilleni. Kumartuessani suutelemaan häntä, työnsivät kädet minut pois.
”Mitä?”
”Sinä et voi tehdä noin! Olit äsken panemassa tuolla jotain toista tyttöä! Me emme ole mitään miesten objekteja, tajua se!” tyttö sihahti ja tönäisi minut tieltään.
”Aiotko torjua minut joka kerta?” tiuskaisin vaaleatukkaisen poistuessa vessasta. ”Perhana!” kirosin iskien nyrkkini seinään.

Lähettäjä: hAH 
Päivämäärä:   21.3.11 19:37:57

nojoo unohin taas lihavoittaa :|

Lähettäjä: Figaron_haamu 
Päivämäärä:   21.3.11 19:50:46

Mwaha, hyvä et joku sen torjuu :D

Lähettäjä: hAH 
Päivämäärä:   24.3.11 21:18:04

saapi lukea. saapi kommentoida :D

Lähettäjä: Figaron_haamu 
Päivämäärä:   24.3.11 23:13:20

Saapi jatkaa ;)

Lähettäjä: desire 
Päivämäärä:   25.3.11 14:06:49

Tarinahan on melkein loistava! En pahemmin ikinä täällä mitään lue, mutta nyt tylsyydessä aloin selailla. Tämä tarina jäi kyllä eniten mieleen, ja itseasiassa ihan koukutti. Kirjoitusvirheitä ei löydy, teksti on selkeää ja tarpeeksi kuvailevaa, juoni on omalla tavallaan aika perus, mutta siitä on osattu tehdä kiinnostava ja hyvä. En löydä mitään huonoa sanottavaa.
Jatkoa vain odotan ;---)

Lähettäjä: hAH 
Päivämäärä:   25.3.11 14:33:20

Figaron_haamu: Jatkoa laitan tänä iltana. Se on hirmu pakkopullalla tuotettu pätkä, kun mulla on inspiraatio ja usko mun tekstiin ollu hukuksissa. Kaveri kirjottaa sitten jotain vähän selvempää ja enköhän mäkin pääsis sitten juttuun kiinni takas. Kitti lukemisesta ja seurailuista! :)

Desire: Hei kiitti tosi paljon! Lähettiin kaverin kanssa tosiaan ihan omaks huviks kirjottaa tällasta perus teinidraamaa ja sitten kaveri julkas toisaalla ja on saanu siellä kivasti suosioo (vähän liikaakin, mulle tulee liikaa paineita, joka näkyy sitten tekstissä) ja mie laitoin sitten tänne. :) Joskus tuntuu, että haluisin kirjottaa jotain vähän syvällisempää tai enemmän omaa, mutta meillä on ollu iha äärettömän hauskaa tätä kirjottaessa :D Kiva että tykkäsit.

Lähettäjä: - 
Päivämäärä:   26.3.11 18:21:38

UUUUsi lukija! Tää on mahtava tarina:) ootan jatkoo innolla!

Lähettäjä: Johanna K. 
Päivämäärä:   27.3.11 00:16:52

Lähettäjä: -
Päivämäärä: 26.3.11 18:21:38

UUUUsi lukija! Tää on mahtava tarina:) ootan jatkoo innolla!

Samoin!! innostuin ihan toden teolla! :) grrr :D

Lähettäjä: hAH 
Päivämäärä:   27.3.11 14:30:18

Ihanaa, että on tullu uusia lukijoita. :)
Mä unohin ihan laittaa sen uuden pätkän joten tässä nyt sitten tulee! Pahottelen suuresti tätä pätkää. Oon siis edelleenki kirjotellu tän kiireellä ja pakolla (ja näinhän ei pitäs tehä :D), näkyy jälessä.

-

VIII – A moment can change everything

Melody

Paiskasin oven takanani ja käärin erittäin lyhyttä roosanväristä pyyhettä ympärilleni. Käytävä, jossa seisoin oli tyhjä, lukuun ottamatta vaaleahiuksista poikaa, joka nuokkui seinää vasten. Pojan vaaleat hiukset muistuttivat kovasti tuulessa aaltoilevaa pellavapeltoa ja hänen huulillaan koreili lempeä hymy, joka sai hänet näyttämään levolliselta ja luotettavalta. Pojan kasvot olivat pehmeät, aavistuksen lapsekkaan omaiset, sillä hänen miehinen luustonsa ei ollut vielä vahvistunut tarpeeksi ja vienyt lempeyttä mennessään. Pidin pojan ulkonäöstä. Hän näytti niin hellältä, aivan kuin ei kykenisi satuttamaan kärpästäkään, vaikka siihen kyllä pystyisi, tiukasta t-paidasta ulos puskevien lihaksikkaiden käsivarsien ja jylhän vartalonsa perusteella. Vaikka pojan kasvot sotivatkin tämän vartalon kanssa, näytti hän komealta.

Lähdin hiipimään hiljaa pojan ohitse, kohti Jeffin huonetta, lainatakseni serkkuni valtavasta vaatehuoneesta muutamaa vaatekappaletta, tällä hetkellä lähes alastoman vartaloni suojaksi. Käytävällä olevan pojan vaalearipsiset silmät raottuivat hiukan, lattian narahtaessa allani, mutta pojan tajunta ei herännyt unelmistaan takaisin todellisuuteen. En todellakaan halunnut herättää tätä. Ensinnäkin pyyhkeeni oli aivan liian lyhyt: tunsin takapuoleni vilkkuvan liikkuessani. Toiseksi en halunnut rikkoa pojan hellyyttä. Pahimmatkin kusipäätkin – hyvänä esimerkkinä Gary – näyttivät nukkuessaan ihmismäisiltä, helposti särkyviltä ja lempeiltä. Kuka tietäisi, millainen ihminen käytävän pojasta paljastuisi tämän herätessä.

Raotin hiljaa Jeffin huoneen ovea. Huone kylpi kirkkaissa valoissa kuin tarkoituksella, esitelläkseen tuloksen, jonka viinan väärinkäyttö sai aikaan: jo aikaisemmin näkemäni punapäinen tyttö makasi sammuneena oksennukseensa. Irvistin. Mikä sotku! Tartuin tytön pieneen ja siroon vartaloon, nostin tämän Jeffin sänkyyn ja peittelin muhkeaan untuvapeitteeseen. Minua hävetti käytökseni tyttöä kohtaan ja tunsin olevani hänelle velkaa, vaikka jokin osa minusta olikin salaa katkera työlle. Miksi? Sitä en itsekään tiennyt.

Kaivelin hetken Jeffin vaatteita ja pukeuduin sitten suureen huppariin ja merkkifarkkuihin. Hymyilin peilikuvalleni, laittaessani hupun päähäni. Näytin aivan pojalta ja sehän sopi minulle. En juuri nyt välittänyt jäädä ihmisten pysäyttämäksi, halusin vain suoraan kotiin ja olematta ajattelematta tämän iltaisia tapahtumia, etenkään viimeistä selkkaustani Rafaelin kanssa. Kihisin vieläkin tunnekuohusta, jonka pojan intensiivinen katse ja kosketus olivat aiheuttanut, eikä kaikki tuntemukseni olleet raivon ja ärtymyksen täyteläisiä, vaan joukkoon mahtui tulisia intohimon mausteita pimeiltä kujilta, jotka olivat lähellä viedä minut mennessään. Tuhahdin. Vartaloni sopi yrittää sotia ajatusteni kanssa, mutta hallitsin tilanteen kuitenkin, kääntäen sen voittooni.

Palasin hiljaa takaisin käytävään, josta vaaleahiuksinen poika oli kadonnut. Katsahdin miettiväisenä kylpyhuoneen suuntaan. Oliko Rafael vielä siellä? Uskaltaisinkohan tarkistaa, olisivatko vaatteeni vielä siellä? Otin muutaman askeleen kylpyhuoneen suuntaan, mutta vaihdoin mieleni nopeasti. Jos olisi pientäkään mahdollisuutta jättää Rafaeliin törmääminen väliin, minä aioin käyttää sen. En ottanut riskiä.

Ahtauduin läpi ihmismassojen kylmälle, yötä huokuvalle kadulle. Ihmiset ympärilläni kulkivat suurissa porukoissa, nauraen, huutaen ja laulaen. Kaikilla tuntui olevan hauskaa. Tunsin olevani kovin yksin, vaikka olin muiden keskellä.

Kännykkäni oli soinut jo hetken vaativasti, ennen kuin huomasin sen olemassaolon.
”No, mitä velipoika?”, naurahdin puhelimeen vastatessani.
”Melody, pyytäisin palvelusta”, kuulin Patrickin paksua imelää siirappia tihkuvan äänensävyn pyytävän, joka oli ilmiselvästi tarkoitettu mielistelemään minua.
”Anna tulla”, kehotin miestä.
”Kävisitkö kaupassa?” Patrick huokaisi.
Kaupassa, tähän aikaan. Mitä miehellä oli oikein mielessään?
”Jaahas, mitä tällä kertaa?”
”Alexa tulee puolen tunnin päästä ja minä huomasin, että meillä ei ole mitään tarvitsemaani”, Patrick selitti hätääntyneesti. ”Alun perin minun oli oikeastaan tarkoitus esitellä Alexa äidille tyttöystävänäni, mutta äiti lähti tädillemme yöksi, joten suunnitelmat muuttuivat.”
Huokaisin ja käänsin kulkusuuntani takaisin Jeffin kodin suuntaan päin, jossa ainoa auki oleva huoltoasema sijaitsi.
”Kauppalista?”
”Tuo muutama kimppu tulenpunaisia ruusuja, kynttilöitä niin paljon kuin löydät, mansikoita ja kermavaahtoa. Niin ja kylpyvaahtoa”, Mies listasi, mietti hetken ja naurahti. ”On siinä rakkaalla kassatädillämme Freyalla hiukan juorunaihetta, kun sinä käyt tuollaisilla ostoksilla.”
Huokaisin raskaasti. Millaiset juorut tästäkin lähtisi liikkeelle? Patrick jäisi minulle paljon velkaa.
”Selvä, katsonko vielä löydänkö kenties käsirautoja? Tosin Alexa varmaan omistaa muutamat sellaiset”, nauroin ilkeästi veljelleni.
”Melody, sinä et selvästi tunnista romanttisia tekoja, vaikka ne sinua päin törmäisivät.”
”Enpä kai, minun tunne-elämänihän on kuollut”, tuhahdin astellessani suojatielle.
”Olet itse pian kuollut, jollet tule tänne pian ja -”

Loppua Patrickin uhkauksesta en kuullut, sillä kirkkaat auton valot välähtivät silmäkulmassani, jarrut kirskuivat kuskin yrittäessä nopeasta vauhdista äkkipysäystä ja loppu hämärtyikin silmissäni. Tiheä lävistämätön pimeys täytti mieleni hukuttamalla valon alleen ja tunsin otteeni todellisuudesta lipeävän hetki hetkeltä enemmän.

”Kuoliko se?” kimeähkö naisellinen ääni huokaisi ylläni.
”No selvitä, niin päästään lähtemään”, hiukan kauempana oleva tumma, pojalle kuuluva ääni naurahti. ”Luisevien poikien ei ole tarkoitus selvitä tässä maailmassa. Minun kaltaisilleni sen sijaan on selvästi luotu elämän tarkoitus.”
Tunsin kuinka korva painettiin rinnalleni, mutta en jaksanut vielä reagoida mitenkään. Pääni tuntui olevan tulessa, kuten myös koko vartaloni, enkä näin kyennytkään tehdä mitään. Tyydyin vaan makaamaan aloillani ja antamaan heidän luulla itseäni kuolleeksi - tai mikä mainiompaa, pojaksi.
”Se on nainen!” kimeä ääni huudahti yltäni samassa, saaden ihoni nousemaan kananlihalle. En pitänyt kyseisestä äänestä.
”Jääkiekkoilijat selviytyvät tässä maailmassa parhaiten. Naisia riittää ja seksihän pidentää elinikää. Seksi eli lisääntymien, siinä on elämämme tarkoitus. Kullanmuru jätetään luiseva poika aloilleen, niin voin panna sinut tainnoksiin. Minusta et tule koskaan saamaan tarpeeksesi, sen lupaan”, poika selitti äänekkäästi, ilmeisesti ymmärtämättä tytön juuri tekemää havaintoa.
Mieleni teki nauraa, mutta nauru jäi vain pulppuamaan sisälleni. Tässä minä makasin, keskellä katua, kahden ilmiselvästi ympärikännissä olevan nuoren melkein yliajamana, melkein kuolleena. Elämäni ei tuntunut poikaa ainakaan ihmeemmin kiinnostavan. Hän näytti puheistansa päätellen ajattelevan, jollain aivan muulla kuin aivoillaan.
Sisälläni kuohahti ja tiesin varmaksi, kuka poika oli.

”Katso!” tyttö huudahti ja vetäisi äkkiä hupparini vetoketjun auki. ”Se on tyttö.”
Vartaloni tärähti vahvasti, mutten vieläkään kyennyt hallitsemaan sitä. Halusin kiljua, huutaa ja vetää hupparini takaisin paljaille rinnoilleni, jotka paljastuivat avatun hupparin alta. Miksi en ollut laittanut mitään muuta hupparin alle? Tunsin silmäparien intensiivisen katseen ihollani, ja vaikka kuinka yritin lähettää käskyjä lihaksilleni, eivät ne juuri halunneet totella.
Kylmä ilma hyväili paljasta ihoani viekoittelevasti, sekoittaen tunteitani lisää. Alastomuuteni keskellä katua – karheaa, kulunutta asfalttia vasten maaten – sytytti oudon roihun sisälläni. Ilmeeni pysyi yhä neutraalina, mutta sisälläni paloi liekki, jonka ilmassa kepeästi tanssahteleva savu nosti tunteeni maisteltavikseni. Kuin en raivoa, jännittyneisyyttä ja vaarallisen salaperäiseltä maistuvaa kiihkoa olisi ennen saanut kokea. Maut tuntuivat aivan uusilta ja annoin itseni humaltua niiden hämmentävästä sekamelskasta. Asfaltti, tutkivat silmät alastomuudellani ja suoniini syöksynyt adrenaliini olivat sytyttäneet tukahdetun kipinän sisälläni liekiksi, liekin roihuksi ja -
”Vouu!” tumma ääni, Rafaelin ääni huokaisi. ”Ja näin ruma ankanpoikanen osoittautuikin joutseneksi. Haluttavaksi joutseneksi.”
Pojan sanat kuulostivat typeriltä, mutta äänen synkkyys houkutteli minua lämmittelemään sisäisen roihuni äärellä. Uskaltaisinkohan vielä lähemmäs roihua, jonka lämpö kutitteli jo houkuttelevasti ihollani? Ottaisinko askeleen ja miettisinkö seuraamuksia jälkeenpäin? Jättäisikö roihu sisälläni minusta vain loppuun poltetut tuhkat jäljelle vai sytyttäisikö se minut ilmiliekkeihin, ikuisen poltteeseen?

Hupparini vetoketju vetäistiin nopealla liikkeellä kiinni.
”Rafael! Katso minua!” tyttö läheltäni kimitti, enkä edes halunnut tietää, mitä hän pojan halusi katsovan. Toivoin hiljaa sisälläni pojan katsovan yhä minua. Mikä minun oli?
”Odota hetki nainen”, Rafael tuhahti. ”Kuollut, herää!”
Rafaelin haparoivat kädet heiluttivat kehoani nopeasti. Yritin avata hiljaa silmiäni, mutta ne eivät suostuneet vieläkään aukenemaan. Kehoni ei vieläkään totellut minua.
”Haluan sinua, herää!” poika valitti, henkäisten kasvoilleni huumaavia tuoksuja miesten hajusteesta, tupakasta ja viinasta.
”Rafael. Minä lähden!” kimeä itkunsekainen ääni ilmoitti, mutta hengitys kasvojeni yllä ei kadonnut mihinkään. Poika antoi tytön lähteä.

Silmäni avautuivat kuin itsestään. Huomasin katsovani suoraan vihreisiin kultareunaisiin silmiin, joiden ilme oli täysin luettavissa. Kiihko. Roihun liekit nuolivat minua uhkaavasti, ottaessani askeleen kohti sisäistä roihuani. Järki hiljeni. Näin vain silmät, jotka lähestyivät hitaasti kohti omiani. Näin vain huulet, jotka raottuivat hiukan ja muodostivat sanoja, joiden merkitys oli minulle suuri mysteeri. Minua ei kiinnostanut. Vain mysteerejä kuiskivat huulet ja vihreät silmät ylläni täyttivät minun sisimpäni ja työnsivät minua hitaasti kohti roihua.
”No, meille vai teille?” Rafael naurahti sipaisten huuliani.
”Auto”, huokaisin kosketuksen aiheuttamasta mielihyvästä. ”Sinä et voi ajaa. Olet humalassa.”
Rafael naurahti uudelleen ylläni ja laskeutui viimein ylleni kokonaan.
”No pannaan sitten tässä.”

Pojan huulet lähestyivät yhä vain hitaasti omiani, ajaen minut hulluuden partaalle. Yritin kohottaa kaikin voimin päätäni, päästäkseni tuskasta, etsiytyäkseni pojan janoa herättäville huulille. Huulet lähestyivät yhä ja - PYSÄHDY! - Käänsin pääni sivulle, pojan huulten ulottumattomiin ja huokaisin. Roihu sisälläni paloi yhä kirkkaana, mutta astuin syrjään sen houkuttelevasta lämmöstä takaisin turvallisuuteen, jossa järkeni oli saanut äänensä takaisin.
”Nouse päältäni”, tokaisin.
Rafael nauroi humalaista nauruaan. Minua kuvotti. Miten olin joutunut tähän tilanteeseen? Työnsin pojan yltäni vierelleni asfaltille ja kampesin itse itseni hitaasti ylös. Mieleni teki jättää poika keskelle katua, niin kuin hän olisi jättänyt ehkä kuolleen luisevan pojan. En kuitenkaan ollut Rafael, minulla oli kyky empatiaan, toisin kuten pojalla, johon vihani kasvoi hetki hetkeltä enemmän.

Lähettäjä: Johanna K. 
Päivämäärä:   27.3.11 21:43:37

uuuuuu..jatkoa :O

Lähettäjä: hAH 
Päivämäärä:   1.4.11 20:38:55

hihii, vielä jos sais kommenttia ennen kun laitan uuen pätkän :)

Lähettäjä: Sketch 
Päivämäärä:   1.4.11 22:15:03

Mä rakastuin tähän, luin koko tähän astisen jutun tänään, ja kyllä on kirjoittajan lahjoja teillä. :) Jatkoo vaan nopeesti :)

Lähettäjä: jessi 
Päivämäärä:   2.4.11 12:41:00

Tää on kyllä tosi hyvä ja mielenkiintoinen:) jatkoa pian!

Lähettäjä: ankku 
Päivämäärä:   2.4.11 14:58:48

uus lukija<3 hyvin sujuvaa tekstiä, mutta en erityisemmin pidä tuosta Rafelista.. :s Tämä on jotenkin mielenkiintonen tarina ja jollain lailla erilainenkin ja se saa minut enemmän ja enemmän vain kiinnostumaan tästä.
Tuo viimeisin pätkä meni mulla kyllä ihan ohi, että mitä siinä oikein tapahtu?

Mutta jatkoa vain :)

Lähettäjä: myrkkysieni 
Päivämäärä:   3.4.11 13:00:56

Täälä kans uus lukia! :) Sujuvaa tekstiä. Mun mielestä tuo Rafael on jotenki kiehtova. Ehkä Melody saa sen kesytettyä :)

Lähettäjä: jebou 
Päivämäärä:   3.4.11 14:46:35

jatkoa! (:

Lähettäjä: jessi 
Päivämäärä:   4.4.11 17:47:30

jatkoaa :)

Lähettäjä: hAH 
Päivämäärä:   5.4.11 11:29:24

Jatkoa laitan tänään illemalla. :)

ankku: Rafaelhan on itseään täynnä oleva @!#$, mutta hahmo kasvaa tarinan myötä. Lupaan kuiteski, että Rafael pysyy silti Rafaelina, eikä koe ihmemuuttumista. :D
Kiva että meijän tarina on herättäny mielenkiintoa ja toivottavasti onnistuu pitäämään jatkossakin sen yllä.
Mutta viimeisestä pätkästä... Hmm, se on sekava, ei oikeen kirjottaminen onnistunu, mut olin jo ylittäny mun ja kaverin sopivan deadlinen (jouduin ostaa sille tikkareja!), joten pakolla väsätty :D Yritä pysyy kärryllä :)

myrkkysieni: kiva että taas uusija lukijoita! Mun mielestäkin Rafael on kiehtova ja siitä löytyy paljon avattavaa, jota ootan innolla, että pääsen tekemään. :)

Mutta kiitti kaikille kommenteista! Jokanen piristää mun päivää. :)

Lähettäjä: Random 
Päivämäärä:   5.4.11 15:27:06

Nopeasti jatkoa! =)

Lähettäjä: spotted 
Päivämäärä:   5.4.11 15:42:51

Muuten ollut ihan ok tarina, mutta tuo viimeinen pätkä meni vähän yli ymmärryksen. Tyyppi makaa maassa melkein kuolleena ja Rafael on vaan silleen "PANNAAAAN!!!!11". Anteeksi kärjistys, mutta eihän nyt kukaan oikeasti noin ajattele :---D Vaikka oliskin itseään täynnä oleva kùsipää. Mutta luen silti vielä mielellään jatkoa, tuossa oli vain vähän kritiikkiä, kun kerrankin jotain keksin.

Lähettäjä: hAH 
Päivämäärä:   5.4.11 17:39:06

spotted: Olen kirjottanu tämän pätkän iteasiis kaks kertaa ja ekalla kerralla Rafael ei ollu sillä mielellä, vaan vakavampi. Noh, en tykännyt siitä pätkästä yhtään (olihan se puolet selvempi ja parempi, mutta ei sopinut yhtään tähän meidän jutun tyyliin), niin kaverin kaa sovittiin, että teen tämän pätkän niinku me oltiin suunniteltu. Ja siihen kuului tuo "PANNAAAN!!11" - juttu. :D:DD (meidän suunnittelemisen hauskuutta oli noi, jotka ei tekstissä kyllä näy) Vetoan siihen, että Rafael oli myös umpi kännissä! :D
Mutta kiitos huomiosta, aiheellista!

Lähettäjä: spotted 
Päivämäärä:   5.4.11 20:45:02

Joo siis ei se paha ollu, pisti vaan vähän silmään :--D Mutta jatkoa odotellessa! :)

Lähettäjä: hAH 
Päivämäärä:   5.4.11 21:26:16

IX – I know you want me

Rafael

”Hei, älä yritä karkuun!”, nauroin vangiten vaaleatukkaisen joutsenen jalat käsieni väliin. Tyttö menetti tasapainonsa ja horjahti syliini. Annoin mielihalujen ohjata huuleni kohti vaaleatukkaisen huulia. Suukottaessani toisen kaulaa tämä päästi huokaisun, jota oli ilmeisesti pidetty vankina, kielletty pääsemästä ilmoille. Tyttö tarttui varovaisesti olkapäihini ja työnsi minut hivenen kauemmaksi itsestään. Hän tuijotti silmiäni kasvot tuskasta vääristyneinä. Viidakkorummun ääni pääni sisällä yltyi: olin selvästi se kuuluisa ja haluttu, kielletty hedelmä.

Tyttö siis halusi minua, mutta samalla ei...sellainen ei käynyt päinsä! Mutta jos hän pelkäsi minua – myönnettäköön, olin aika pelottava kiihottuessani – oli edettävä hitaasti. Humaltunut ääni päässäni käski riuhtaista Joutsenen housut alas ja pistää tuulemaan, mutta jokin pidätteli minua. Oli mietittävä tarkkaan. Naiset inhosivat humalaisia miehiä, jotka yrittivät ottaa heiltä väkisin (epäselvä kuva Cookiesta nousi mieleeni), joten minun oli toimittava eri tavalla. Päähäni syntyi kuva ihmistiikeristä, joka istui mahtavalla kuninkaallisten tuolilla keskellä viidakkoa ympärillään naisia, joiden rinnat olivat piilossa kiharaisten hiuksien alla ja alaosana heillä oli jokin lehtiköynnöksen tapainen (jonka saisi nopealla kädenliikkeellä vetäistyä tieltä).

Tällä hetkellä tahdoin olla se kuninkaallinen ihmistiikeri, jota naiset halusivat koko sielullaan. Oli siis tärkeää olla viettelevä, seksikäs ja ujo. Kohtalo hoitaisi loput – niin ja viina tietty. Kallistin päätäni ja siirryin lähemmäksi Joutsenta. Tyttö näytti menettäneen täysin kroppansa hallinnan. Hän tuijotti minua kauhistuneena, selvästi kiinnostuneena. Pelkäsin, että hän vetäisi itsensä ulottumattomiini, mikäli tulisin liian lähelle, mutta päinvastoin. En tiedä mikä voima sen sai aikaan, mutta ujot silmät täynnä himoa, inhoa ja epäuskoa, loivat minuun omituisen katseen, ennen kuin tyttö tarttui paidan kaulukseeni ja vetäisi minut sentin etäisyydelle itsestään. Jäin odottamaan. Tytön kontrolli taisi palata, sillä hän ei tehnyt elettäkään huuliani kohti, mutta ei myöskään työntänyt minua poispäin. Oli tiikerin vuoro ottaa esitys omakseen.

Sen täytyi olla ensin varovaista. Näykkäisin hellästi tytön alahuulta ja jäin odottamaan reaktiota. Tyttö hengitti lämpimästi kasvoilleni. Lupa jatkaa, otaksuin. Painoin huuleni tytön huulille ja raotin suutani hivenen. Vaaleatukkainen ei raottanut. Humalassa oli vaikea hillitä ärsytystä, mutta pystyin siihen juuri ja juuri. Yritin kaikin elein tehdä selväksi, että halusin hänen avaavaan suutaan, mutta ei! Se vain pysyi kiinni. Kielletyn hedelmän rooli alkoi jo ottaa aivoon.
”Avaa se nyt!” murahdin. Virhe, virhe, virhe. Tyttö hätkähti, ymmärsi tilanteen ja työnsi rintaani niin kovasti, että lensin selälleni maahan. Pääni osui asvalttiin ja humalassa isku tuntui pahemmalta, mitä se oikeasti oli.
”HEMMETTI!” kirosin.

Kuulin kuinka tyttö nousi seisomaan ja pian näinkin hänen naamansa yläpuolellani. Virne levisi naamalleni. Tyttö näytti yllättävän tutulta, mutta rehellisesti sanottuna minulla ei ollut hajuakaan kuka hän oikein oli. Kauniimpi osapuoli katsoi minua mietteliäästi, vilkaisi muutaman kerran olkansa yli ja kertoi soittavansa puhelun. Vihelsin ja tytön kauniit kasvot katosivat yläpuoleltani.

Nousin istumaan ympäristöä tarkkaillen. Vaaleatukkainen Joutseneni puhui puhelimeen, selin minuun. Miestenfarkut eivät oikein istuneet hänelle, mutta perse näytti silti todella hyvältä. Vihelsin. Paheksuva ilme luotiin minuun olan yli ja sitten puhelua jatkettiin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Horjuen pääsin seisomaan, maailma kieppui ja minä sen mukana. Nauru helähti huuliltani, enkä enää jaksanut miettiä taktiikkaa. Hiljaa kävelin tytön selän taakse ja jäin odottamaan hetkeä.
”… en minä voi, ihan umpikännissä! Annathan minulle anteeksi? Hei tuo on kohtuutonta!” NYT!

Ujutin käteni nopeasti tytön hupparin alle. Hänellä ei ollut mitään sen alla, kuten olin jo aiemmin nähnyt. Tosin viime kerralla en ollut nähnyt ja kokenut tarpeeksi. Tytön kiljaistessa sormeni tanssivat hänen paljaalla ihollaan. Keskittymiseni herpaantui, enkä osannut varautua potkuun, joka sai sääreni huutamaan hoosiannaa.
”@!#$, voi @!#$”, kirosin. Tuin jalkaani molemmin käsin. Tyttö kävi koko ajan ärsyttävämmäksi.

”No niin, suunnitelma on tämä! Minä vien sinut meille, nukut meillä yön yli ja sitten häivyt!” kohotin katseeni ja mieleni teki nauraa tytön raivoisalle ilmeelle. Olisin nauranutkin, jollei hän olisi tarttunut olkaani ja työntänyt minua väkipakolla autoon. Ulvahdin pääni osuessa oveen, mutta kaipaamani pahoittelut vaaleatukkaiselta jäi kuulematta. Sen sijaan hän käski minun painaa pääni ikkunaan ja nukkua. Tuhahdin halveksuvasti, mutta jo kymmenen minuutin ajomatkan jälkeen silmäluomeni painuivat kiinni enkä jaksanut yrittää taistella unta vastaan.
*

Kävelin valkealla rannalla lämpimässä hiekassa, etsien. En tiennyt tarkalleen mitä etsin, mutta se oli jotain todella tärkeää. Katseeni haravoi aluetta ja se pisti merkille jotakin kiehtovaa: sinisen meren, joka oli täysin tyyni ja kutsuva. Yhtäkkiä sisälläni syttyi liekki, joka paloi niin polttavana, että minun oli pakko päästä sammuttamaan se. Karjaisten juoksin veteen polviani myöten ja se helpotti. Ei vaan… ei helpottanutkaan. Palo sisälläni vain yltyi, suolainen meri ruokki liekkiä. Karjuin ja itkin kovempaa kuin ikinä elämässäni.
”Älä huuda, mikä sinua vaivaa?”
”POLTTAA!” huusin ja käännähdin satakahdeksankymmentä astetta ympäri havaitakseni kuka puhui. Pienessä kumiveneessä istui kaksi hahmoa; punatukkainen, hyvin kaunis tyttö ja joku toinen, joka oli peittänyt kasvonsa ja vartalonsa mustan viitan kätköihin. Punatukkainen hyppäsi kumiveneestä ja saapui vierelleni liukuen veden pintaa pitkin. Tyttö katseli minua hetken hymyillen korvasta korvaan, ennen kuin painoi viskinmakuiset huulensa huulilleni. Ah viski! Suudelma sai poltteen katoamaan ja tunsin oloni rauhoittuneeksi. Tämä oli minun paikkani, silmät kiinni tytön kanssa suudellen.
Yhtäkkiä joku kiljui, viskinmaku katosi ja punatukkainen tyttö oli poissa. Katselin kauhistuneena ympärilleni ja tunsin poltteen palaavan. Kumivene oli kaatunut ja sen kyydissä ollutta toista hahmoa ei näkynyt missään. Yritin huutaa apua, mutta sanat takertuivat kurkkuuni, jäivät polttamaan nieluani. Tuska sisimpääni palasi samalla, kun joku kuiskasi korvaani: ”Me emme ole mitään miesten objekteja, Rafael”. Kauhistuneena käännyin ja näin takanani sen viittaan pukeutuneen hahmon. Hahmo ei ollut kuka tahansa: se oli tyttö, jonka olin kohdannut useamman kerran.
”Me emme ole miesten objekteja”, tyttö toisti ja sipaisi sormellaan poskeani.
”Minä muistan sinut!” sanoja ei tullut vaikka kuinka yritin, mutta ne jäivät soimaan päähäni.

”Minä muistan sinut!”
Tyttö hyssytteli ja yhdessä nopeassa hetkessä suutelin hänen kanssaan. Mitä tapahtui? Mitä menetin? Miksi hän suuteli minua? Vastasin suudelmaan, maistellen hänen huuliaan, nauttien.
”Mikset ottanut minua Rafael?” punatukkainen tyttö roikkui käsivarressani ja itki. ”Mikset ottanut minua?” kohotin kulmiani ja suukotin punatukkaisen tytön otsaa. Sekunnin murto-osa kului, kuului laukaus, sininen tyyni meri oli muuttunut punaiseksi ja myrskyiseksi. Huomasin yhä seisovani polviani myöten vedessä. Vai oliko se sittenkään vettä? Minua alkoi kuvottaa, yritin liikuttaa jalkojani, mutta ne eivät suostuneet ottamaan käskyjä vastaan.
”Me emme ole miesten objekteja”, joku nauroi, huusi, kiljui, itki.
”Minä voin korjata –” liian myöhään. Punainen aalto pyyhkäisi ylitseni ja kaikki ympärilläni muuttui kirkuvan punaiseksi.

*
Ulvaisten hätkähdin istuma-asentoon. Vapisin hillittömästi enkä pystynyt erottamaan olinko hereillä vai unessa. Paikka jossa olin, oli minulle täysin tuntematon. Itseäni lukuun ottamatta tyhjä olohuone oli valoisa, sisustukseltaan ruskea ja toi minulle mieleen pienen kirjaston. Vasta näkemäni painajainen teki oloni epävarmaksi. Nousin hitaasti ylös sohvalta ja vasta sitten tajusin sen: hirvittävä päänsärky. Tuntui kuin joku olisi hakannut päätäni moukarilla ja samanaikaisesti huutanut kirkuvan kovaa molempiin korviini. Kädet lennähtivät korvieni suojaksi ja horjahdin.
”En juo enää ikinä”, mutisin ääni paineessa.

Onnistuin hortoilemaan ulos huoneesta. Pitelin käsiäni yhä korvilla – ikään kuin se olisi mitään auttanut – hiljentääkseni yhä yltyvän huudon. Päänsärkykin tuntui vain pahentuvan, eli kaiken kaikkiaan oloni oli todella huono. Näkymä edessäni ei kohentanut mielialaani. Olin todellakin jonkun vieraan ihmisen talossa, tämä oli todellisuutta, ei unta. Otin askeleen kaksi ja kuulin jonkun kutsuvan minua nimeltä. Suunnistin ääntä kohti peläten mikä minua odottaisi. En muistanut mitään edellisen illan tapahtumista, joten saattoi hyvin olla, että olin räjäyttänyt punkan kauniimman sukupuolen kanssa.
”Rafael!” joku kutsui taas.
”Tullaan tullaan”, murahdin, ”missä sinä olet?”
”Keittiössä”, kuului vastaus. Mahani heitti voltin. Naisen ääni. Kunpa se olisi edes hyvännäköinen. Kännissä sitä teki mitä vain päästäkseen neitosten housuihin, joten vaihtoehtoja oli kolme: kaunis, ruma tai hirvittävän ruma.
Keittiön löytäminen ei ollut kovinkaan suuri haaste: piti vain seurata nenän hajuaistia. Kurkistin varovasti keittiön oviaukosta ja sain yllättyä positiivisesti. Takaapäin neiti näytti oikein hyvältä: hunajanvaalea tukka ja oikein nätti vartalo. Vislasin. Vastoin odotuksiani vaaleatukkainen ei hypännyt hymyillen kaulaani ja vaatinut uusintaa vaan täysin päinvastoin. Tyttö kääntyi katsomaan minua ärtyneenä ja todellisuus iski vyön alle.

Minun teki mieli kirota ääneen. Tyttö oli sama kuin silloin bussipysäkillä. Hämärästi minulla oli sellainen mielikuva, että olimme tavanneet senkin jälkeen, mutten kyennyt muistamaan mitään. Kun pahin järkytys meni ohi, virnistin itsetyytyväisenä. Vaikka en muistanutkaan mitään viime yön tai illan tapahtumista, oli meillä taatusti ollut hauskaa.
”Hyvää huomenta kaunokainen”, liversin ääneni siirappia tihkuen. Tyttö tuhahti ja käänsi minulle selkänsä.
”Vai että kaunokainen. Et oikeasti muista nimeäni”, sanoi tuo kipakka osapuoli. Kurtistin kulmiani ja mietin. Kyllähän minä olin kuullut sen, voi kyllä, niin olin. Melissa? Ei, se ei ollut Melissa. Mandy Reyson? No ei…
”Melody Styron”, hymähdin astuen huoneeseen. Vaaleatukkainen hätkähti ja kääntyi katsomaan minua suu auki ja silmät suurina.
”Miten sinä… Kuinka sinä… Tai siis, miksi pidät käsiäsi korvilla?”
”Sattuu”, valitin, mutta laskin käteni alas.

Melody kohotti kulmiaan ja viittasi minua istumaan ruokapöydän ääreen. Hymyilin tytölle tämän ojentaessa minulle särkylääkettä. Melody kavahti katsettani ja se oli piste iin päälle. Meillä oli ollut todella hauskaa. En voinut tehdä muuta kuin virnuilla itsetyytyväisenä. Tyttö tuhahti ja istahti vastapäätäni siemaillen kahvia ja tuijottaen ulos ikkunasta peläten katseeni kohtaamista.
Istuimme hiljaa, minä päänsärystä ja hillittömästä pahaolosta kärsien ja hän kahviaan juoden. Kumpikaan ei avannut keskustelua. Ehkä hänkin mietti sitä, eilistä. Katuiko hän? Vai oliko hän nauttinut siitä? Oli mahdotonta lukea mitään tytön kasvoilta. Kai hänen oli täytynyt pitää siitä. En kai minä muuten hänen kotonaan olisi.

Rykäisin ja Melody kohotti katseensa minuun. Iskin hänelle silmää, vastaukseksi sain silmien pyöräytyksen.
”Meillä taisi olla aika mukavaa eilen”, sanoin hymyillen. Melody naurahti ivallisesti.
”Meillä? Voi kuulehan kultapoju, meillä ei ollut ollenkaan hauskaa. Sinulla kyllä taisi olla, mutta yhden punatukkaisen prinsessan kanssa.”
”Mitä? Miksi sitten olen –”
”Olit niin kännissä ettet kyennyt ajamaan autoa. Toin sinut meille”, tyttö murahti.
Voi nolous. Ei niin mitään muistikuvaa. Ei mitään muuta paitsi… Bruno Mars… Ariel? Hämärästi onnistuin muistamaan hänet ja hänen huulensa. Mahassani värähti. Punatukkainen tyttö tanssilattialla, Ariel. Punatukkainen tyttö Jeffin sängyllä, Ariel. Punatukkainen tyttö painajaisessa, Ariel. Mutta mitä muuta oli tapahtunut? Vilkaisin Melodyyn ja hän muodosti huulilleen sanan: ’vessa’.

Mitä tapahtui vessassa? Olinko ollut siellä Arielin kanssa? Ei, en varmasti. Muistin Arielin Jeffin sängyllä… Sitten tapahtui jotakin ja sitten minun oli ollut pakko mennä vessaan. Ei minkäänlaista käsitystä tapahtumista. Ei oikeastaan koko loppuillasta. En muistanut, mutta jotenkin tiesin, että Melody oli torjunut minut. Mokomakin…

Sisälläni oli yllättäen alkanut kiehua. Herran jestas, tyttöhän oli torjunut minut vähintään kaksi kertaa. Eipäs kun kolme! Minä olin yrittänyt tanssia hänen kanssaan, mutta tyttö oli hylännyt minut. Millaiset miehet sitten kiihottivat vaaleatukkaisen? Minua ärsytti, kun en kelvannut hänelle. Mitä minusta muka puuttui? Kuka tahansa muu nainen olisi antanut mitä tahansa, jos olisi saanut olla kanssani. Mutta ei tämä tyttö. Hän ei ollut kiinnostunut.

”Mikä sinä oikein olet? Joku nunnako?” sanat lipsahtivat huuliltani enempiä niitä ajattelematta. Melody loi minuun ilkeän katseen.
”No en ole mikään nunna”, hän sihahti vastaukseksi.
”Todista se minulle”, jo toinen huomaamaton lipsahdus. Melody värähti ja tuijotti syvälle kissansilmiini. Tiikeri sisälläni oli yllättäen alkanut kehrätä. Se tarvitsi taas haluamaansa.
”Mitä hittoa Rafael?”
”Todista minulle ettet ole nunna.”
”Sinun kanssasiko?”
”No vaikka.”

Tyttö tuhahti päätään pudistellen. Hän nousi ylös ja laski tyhjän kahvimukinsa tiskipöydälle. Tiesinhän minä sen. Ei tytöstä ollut vastaamaan edes haasteeseen. Tylsimys. Vaaleatukkainen kääntyi minuun päin ja käveli luokseni. Olinko sittenkin erehtynyt? Oliko tytöstä siihen? Melody hymyili minulle lämpimästi ja istuutui syliini laskien kätensä reisilleni. No niin! Kurotin kasvojani lähemmäs tytön kasvoja, suljin silmäni ja valmistauduin suudelmaan. Sitä ei kuitenkaan koskaan tullut. Melody työnsi kätensä taskuuni, värähdin ja hän nousi ylös pidelleen käsissään puhelintani.
Päästin huuliltani murahduksen Melodyn irvistäessä minulle itsetyytyväinen hymy huulillaan. En tehnyt elettäkään puhelintani kohti. Ties vaikka tyttö aikoi ottaa itsestään kuvan. Samapa tuo. Vaaleatukkainen kohotti minuun kiusoittelevan katseen.

”Soitan… Sheilalle ja käsken hakea sinut. Hän on pikavalinnoissa ensimmäisenä, läheinen?”
”EI!” parahdin ja nousin tuolista ylös niin nopeasti, että päässäni alkoi jomottaa kahta kauheammin. Melody hymyili ilkikurisesti.
”Jaa, miksi ei, Raf?”
”Koska olen hänen autollaan… Ihme kun ei ole soittanut vielä… Ja toisekseen, en tahdo kuulla hänen huutoaan nyt.”

Melody kohautti olkiaan, näppäili muutaman kerran ja painoi puhelimen korvalleen. Purin hampaita hermostuneesti yhteen. Jos hän soittaisi Sheilalle, olisin yhtä kuin kuollut. Sheila tappaisi minut auton takia ja karjuisi minulle vähintään kolme tuntia kännisekoilusta. Sen jälkeen tapahtumasta kuulisi äiti, enkä rehellisesti tahtonut edes ajatella mitä sitten tapahtuisi. Toisaalta, Sheilahan tappoi minut jo ensimmäisen vaiheen kohdalla, että tuskin äidillä olisi enää mitään osuutta asiaan.

”Hei Kyle. Täällä Melody. Olen Rafaelin ys- tuttava. Voisitko hakea Rafaelin täältä? Eilen illalla tapahtui eräs ikävä sattuma… Ei, ei mitään sellaista, Rafael vaan on minun kotonani ja ajattelin, että joku hänen tuttunsa voisi hakea hänet”, Kyle, luojan kiitos!
”Ai olet Jeffillä? Tästä ei mene autolla kuin kymmenen… Selvä. Kiitos. Melody Styron. Kyllä. Jeff tietää osoitteen. Kiitos!” Melody otti puhelimen korvaltaan ja heitti sen minulle.
”Kiitos ettet soittanut Sheilalle”, hymyilin. Melody kohautti olkiaan.
”Miten vain. Mutta peru se nunna-juttu.”
”Enkä peru.”

Melody käski ärtyneenä minun mennä suihkuun ja hukuttautua sinne. Uskaltauduin leikkisästi ehdottaa, että Melody voisi tulla suihkuun kanssani todistaakseen, ettei nunnankaapu ollut hänen kohtalonsa, mutta siitäkös vaaleatukkainen ärsyyntyi entisestään. Naurahdellen painelin lämpimän veden alle.

Vesi virtasi vartaloani pitkin rauhoittaen oloani. Pahaolo ei enää tuntunut niin pahalta, mutta päätä särki yhä. Särkylääkkeen vaikutus ei vielä tehonnut. Tuomion kellot soivat korvissani, tiikeri sisälläni murisi turhautuneena ja asteli edestakaisin. Tänään se ei pääsisi metsästämään, ei kykenisi minkäänlaiseen kontaktiin. Sääli sinänsä, sillä päivä oli vasta alussa. Toisaalta juuri sillä hetkellä ei nukkuminenkaan kuulostanut pahalta ajatukselta.

Minuutit kuluivat ja minä vain seisoin. Välillä kylmässä- ja välillä kuumassa vedessä. Olin lotrannut vettä turhan paljon, mutten jaksanut välittää. Melody tulisi taatusti noutamaan minut sitten kun Kyle tulisi. Ja juuri sillä hetkellä kuului kylpyhuoneen ovelta napakka koputus. Kuski oli ilmeisesti saapunut. Käänsin hanan kiinni, kuivasin lattiaa hieman ja tulin ulos kylpyhuoneesta pyyhe lanteilla.

Melody seisoi vastapäätä ovea ja hänen katseensa nauliutui saman tien treenattuun jääkiekkoilijan vartalooni. Hymy valaisi kasvojani, rykäisin ja Melody kohotti katseensa hätkähtäen. Hän punastui hienoisesti.
”Sinun täytyy muuten korvata tämä jotenkin. Pilasin eilen veljeni romanttisen illan tuomalla sinut tänne.”
”Voi, olen kovin pahoillani. Talo vaikuttaa tyhjältä, missä veljesi on?”
”Hänellä on perheasioita”, Melody vastasi kiusaantuneena.

Nyökkäsin. Olisi kai ollut kohtuutonta udella enempää. Melody oli ilmeisesti kutsunut minut ulos suihkusta silkan seuran tarpeessa tai sitten hänen mieleensä oli juolahtanut kasvava vesilasku. Niin tai näin, Kyle ei ollut joka tapauksessa vielä saapunut. Melody kehotti minua vaihtamaan vaatteet ylleni, lähtisin kuulemma lennosta Kylen saapuessa. En siis ollut kovinkaan kaivattu vieras tässä talossa, Melody taisi tahtoa minut mahdollisimman nopeasti täältä ulos.

Palasin takaisin kylpyhuoneeseen, minne olin jättänyt vaatteeni. Ne haisivat ikävästi viinalle, hielle ja oksennukselle, mutta en voinut muuta. Melody tuskin olisi lainannut veljensä vaatteita. Asettelin Styroneilta lainaamani pyyhkeen kuivumaan telineelle ja puin vaatteet ylleni. Halusin tehdä lähempää tuttavuutta Melodyn kanssa. Oikeastaan, en tiennyt mitä tarkalleen halusin. Hyvin voimakkaat, seksuaaliset halut vaaleatukkaista kohtaan olivat haihtuneet kuin tuhka tuuleen, jos niitä oli koskaan ollutkaan. Ei. Tämän tytön halusin viedä ulos, viettää aikaa hänen kanssaan.

Poistuin kylpyhuoneesta etsien Melodya katseellani. Tuskin hän lähtisi ulos kanssani. Mutta ainahan kannatti yrittää. Olisin voinut tarjota hänelle lounaan Los Angelesissa tai viedä hänet leffaan hyvitykseksi. Ja kaipa minun oli pyydettävä veljeltäkin anteeksi, jos joskus törmäisin kyseiseen heppuun.
Hortoilin ympäriinsä, kunnes kuulin ääniä ja lähdin niitä kohti. Äänet olivat puhetta, kahden ihmisen keskustelu. Onnistuin erottamaan Kylen äänen. Hemmetti. Jätkä oli jo täällä. Suunnitelmani Melodyn suhteen saattaisi vesittyä. Tyttö ei saisi romanttista treffikutsua. Sääli.

”No hienoa, että kaikki on hyvin. Kas, siinähän sinä oletkin, Raf!” vaaleatukkainen, sinisilmäinen pitkä poika seisoi ulko-oven raossa ja moikkasi minua iloisesti hymyillen, ”Vai että olet sinä meinannut ajaa tämän viehättävän neitokaisen yli.”
”Olenko?” kysyin huvittuneena, ”sääli, en muista mitään.”
”Olet sinä Rafael yksi… Mutta anteeksi, kuinka minä voin hyvittää tämän? Siis että otit parhaan ystäväni kotiisi, vaikka hän meinasi tappaa sinut”, Kyle naurahti vaivaantuneena. Olipas hän siirappinen… Ja jotenkin liian kohtelias - kohteliaampi kuin yleensä. Melody vilkaisi olkansa yli nopeasti kohdatakseen katseeni. Hänen kasvoillaan oli omituinen ilme, jota en osannut lukea. Kun Melody seuraavan kerran puhui, teki tiikerin sisälläni mieli repiä jonkun pää irti.
”Vie minut ulos.”
”Anteeksi?” Kyle toisti hätkähtäen.
”Vie minut ulos, se riittää hyvittämään kaiken.”
”Voi mutta… Mielelläni”, Kyle hymyili leveästi. Voi @!#$.

Lähettäjä: Johanna K. 
Päivämäärä:   5.4.11 23:34:49

ouuouuu!!! rakastin tätä pätkää <3 lisää ehdottomasti

Lähettäjä: Random 
Päivämäärä:   6.4.11 13:30:47

Ihanaaa <3333 Kirjoita taas pian!

Lähettäjä: ankku 
Päivämäärä:   6.4.11 15:42:36

oi että huippu tuo loppu!! :D:D jatkoa!

Lähettäjä: myrkkysieni 
Päivämäärä:   6.4.11 17:19:53

Paras toi loppu! Jatkoa nopee mä en kestä odottaa! :D

Lähettäjä: :)) 
Päivämäärä:   8.4.11 18:46:02

upp.

Lähettäjä: jessi 
Päivämäärä:   10.4.11 13:31:35

jatkoa:)

Lähettäjä: hAH 
Päivämäärä:   10.4.11 14:39:38

heeei, kiitti kommenteista. Jatkon laitan illalla, kun pääsen omalle koneelle! :D

Lähettäjä: myrkkysieni 
Päivämäärä:   10.4.11 21:10:55

tuleeko? :)

Lähettäjä: hAH 
Päivämäärä:   10.4.11 21:35:52

tuleee :)

-

X – Destroy what destroys you

Melody

Heräsin yllättävään kirkkaaseen auringon valoon, joka kurotti säteensä puoliummessa olevien ikkunoitani peittävien sälekaihtimien lävitse. Makasin vain hetkisen kirjavakuvioisen lakanan verhoaman peittoni alla, nauttien sen pehmoisesta pilvipeitteen omaisesta sylistä. Minun oli hyvin mukava ja lämmin siinä. Potkin sitten peittoni jalkoihini ja nousin hitaasti ylös istumaan. Paljaat varpaani ja toppini paljaaksi jättävät olkapääni vieroksuivat kylmää ilmaa ja sai ihoni nousemaan kananlihalle. Tärisin hetken paikoillani, käärin sitten käteni ympärille, potkaisin vaaleanpunaiset aamutossut jalkaani ja lähdin suunnistamaan kohti alakertaa.

Talo oli hyvin hiljainen, aivan kuin se vielä nukkuisi. Seisoin hetken rappusten yläpäässä ja kuuntelin talon syvää nukkuvaa hengitystä. Pitkä uloshengitys ja yhtä pitkä sisällekin, mutta suuren talomme hengitykseksi tuntui rytmi liian nopealta. Pidätin hetken omaa hengitystäni, jotta kykenin käyttämään kaiken kuuloni talon hengityksen kuuntelemiseen. Pitkä uloshengitys, hiukan katkoileva sisäänhengitys. Talomme ei myötäillyt rytmissä, vaan tuntui pikemminkin sekin kuuntelevan aivan hiljaa ja aloillaan. Mutta miksi talomme kuuntelisi omaa hengitystään? Puhalsin viimeisetkin pidättämäni ilmat keuhkoistani ja vedin syvään uutta tilalle, enkä ajatellut jäädä enää kuuntelemaan olematonta hengitystä, jonka todennäköisimmin olin itse kuvitellut talollemme. Ehkä aloin hassahtaa viimein.

Astahdin askelman alaspäin rappusissa, katseeni ihaillessa äitini kauan sitten maalaamia tauluja. Yhdessä niissä puiset hopeamaalilla maalatut kehykset ympäröivät kuvaa maalaismaisemasta, jossa kaksi pientä lasta – toisin sanoen minä ja Patrick – juoksivat pyllyt paljaina syvässä heinikossa. Värit maalauksessa olivat kevyitä ja yhteen sointuvia kuin kevyt sinfonia tuulessa. Maalaiskuvan vieressä oli taulu pienestä tytöstä, joka hymyili edestä hampaatonta hymyään ja tuntui nauravan elämälle, ei ilkkuen pahansuovasti, vaan täynnä intohimoa ja uteliaisuutta vaaleanvihertävissä silmissään. Tuolle tytölle elämä oli ollut vielä yksi suuri arvoitus ja joka päivä oli tuntunut uudelta seikkailulta. Äitini oli vanginnut tytön iloisen muiston kankaalle uskomattoman todellisesti. Huokaisin. Kai tuo tyttö oli onnistunut kadottamaan hetkisyytensä ja turtunut näkemään elämän yhtenä suurena virtauksena, joka kuljetti välillä nopeammin, välillä hitaammin mukanaan. Hetkeksikään ei ollut enää aikaa pysähtyä aloilleen, pysähtyä hetkeen ja seisahtua ihmettelemään. Sitä soljui vain virran vietävänä

Havahduin mietteistäni, kun kuulin äkkiä kuorsausta muistuttavan korahduksen. En kai minä oikeasti alkanut hassahtaa? Ei kai talomme osannut kuorsata. Se ei voinut osata kuorsata. Terävöitin taas hetkeksi kuuloani ja tällä kertaa älysin nukkuvan hengityksen kantautuvan jostain olohuoneen tienoilta. Naurahdin. Vai olin minä kuvitellut talollemme hengitystä. Järkeni ainoa ääni taisi olla pahasti paineessa tai jokin muu vain sitten oli herättänyt pitkään nukuksissa olleen mielikuvitukseni. Patrick se nukkuva vain taisi olla, joka ei ollut jaksanut raahautua entiseen omaan huoneeseensa, josta oli nykypäivinä tehty toinen vierashuone.

”Patrick herää! Keitän kahvia ja jos et välttämättä tahdo itse myöhemmin keittää itsellesi, saat luvan nousta nyt ja heti!” huudahdin, tömistellessäni rappusia alas.
Ei vastausta, ellei laskettu epämääräistä korahdusta, joka kuulosti mielestäni aivan liian miehiseltä Patrickin hintelälle olemukselle. Kai veliseni osoitti sitten miehiset piirteensä ainoastaan unissaan. Kuorsaus ei kyllä kuitenkaan lukeutunut yksiinkään hyviin miehisiin, ikään kuin plussana koettaviin piirteisiin.
”Ylös ja heti!” kivahdin marssiessani portaiden viemästä, vaaleanruskealla maalatusta eteisaulasta olohuoneeseen, jossa poika näyttikin nukkuvan peiton alla.
Kiskaisin peiton nopeasti pojan yltä, nauraen samanaikaisesti ilkeintä ja kiusoittelevinta nauruani, jota olin miesmuistiin nauranut. Eilisen sanaharkkamme jälkeen tuntui hyvältä lähteä purkamaan tilannetta jotenkin. Viimeisimmästä kunnollisesta sisaruskatskauksesta oli pitkä aika. Aivan liian pitkä aika. Kun Patrick oli muuttanut Los Angelesiin pysyvästi, olimme nähneet aivan liian harvoin. Minun täytyi myöntää, että minulla oli ollut ikävä idioottia, hintelää veljeäni, joka oli onnistunut mahdottomassa. Hän oli onnistunut poimimaan maljakkoonsa Jersildin okaisimman ja kauneimman villiruusun, joka kasvoi jyrkän kallion harjalla, itsepäisen kestävänä, haistatellen jokaiselle kanssaeläjälleen. Patrick oli todellakin onnistunut poimimaan Alexan itsellensä, ellei heidän perheonnensa kaatunut eilisiltaisesta suunnitelmien muutoksesta.

Heitin peiton syrjään ja käännyin yhä nukkuvan pojan etupuolelle. Silmäni rekisteröivät äkkiä pojan pään hänen käsiensä lomasta. Poika makasi yhdessä sykkyrässä. Sydämeni jätti lyönnin väliin. Tummien silmäripsien ja vaaleiden luomien verhoamat silmät lepäsivät tummatukkaisen pojan kasvoilla. Yleensä niin terävästi esillä näkyvät poskipäät olivatkin laskeutuneet pehmeästi lähes näkymättömiin, eivätkä ne näin voineet korostaa tyypillistä omahyväistä virnettä pojan kasvoilla. Pojan, joka ei ollut Patrick. Selkeät, unholan hämärimpiin kolkkiin työntämäni muistot rämpivät esiin nopeammin kuin olin varautunut. Sydämeni jätti toisenkin lyönnin väliin ja tuska, ärtymys, kiihko ja ennen kaikkea kitkerä häpeä nousi pinnalle tunteiden armottomaan pärskyvään aallokkoon.

Poika, Rafael nukkui meidän sohvallamme. Valkoinen, kulutuksen kauhduttama sohva ympäröi Rafaelin räjähtäneen näköistä olemusta, muodostaen yhdessä kuin parhaimman maalauksen veroisen asetelman. Mittailin poikaa ja hänen arkista taustaansa kuin maalari konsanaan - vain sivellin ja maalit puutuivat käsistäni. Valmis maalaus - suoranainen taideteos - olisi kertonut normaalin tarinan miehestä, joka ryyppyreissunsa jälkeen olisi riisuutunut, heittänyt vaatteensa hujan hajan lattialle ja käynyt nukkumaan sohvalle. Mies ei olisi uskaltautunut hiipiä vihaisen vaimonsa viereen, joka olisi yön myöhään sykkeeseen saakka valvonut huolissaan miehensä paluuta. Mutta tunne kuten huoli, välitys ja rakkaus olivat vaikeimmasta päästä kertoa. Siksipä vaimokin olisi osoittanut huolensa kiukulla, välityksensä riidalla, mutta rakkautensa viimein sovinnolla. Minua nauratti. Tässä minä katselin taas kerran nukkuvaa poikaa tunnekuohussa, päästäen sisäisen taiteilijan, maalarin tai tarinankertojani vapaaksi.

Ojensin kättäni koskettaakseni pojan kasvoja. Minä pidin näistä kasvoista, mutta en niiden ollessa hereillä, tietoisina komeudestaan. Sipaisin varovasti Rafaelin poskea. Se oli yllättävän pehmeä. Vedin äkkiä käteni pois. Minähän vihasin tuota poikaa. Astuin liian helposti harhaan. Käännähdin ympäri ja marssin keittiöön keittämään kahvia.

Olin lauleskellut hiljaa kotvan aikaa keittiössä touhuillessani, kunnes havahduin matalalta korkealle nousevaan ulvaisuun.
”Rafael?” huudahdin kysyvästi. Poika oli tainnut herätä viimein. Näkemisen jännitys velloi mahassani epämiellyttävästi. En ollut valmis kohtaamaan poikaa eilisen jälkeen.
Toistin Rafaelin nimeä, saaden viimein vastauksen ja ilmoitin tälle olevani keittiössä. Olin hiukan hämmentynyt, mutta niin näytti poikakin olevan keittiöön tullessaan. Hän ei tainnut todellakaan tietää missä oli ja miksi. Tai todennäköisesti hänellä oli mielessään vahva mielikuva ainakin siitä, että miksi hän löysi itsensä täältä, maireasta hymystänsä, sekä kimeästä vislauksesta päätellen. Voi raukka, taisi todellakin luulla, että sai viime yönä.
”Hyvää huomenta kaunokainen”, Rafael jatkoi varmalla linjallaan. Hän näytti elävän syvästi luulossaan. Minua huvitti, mutta myös turhautti. Poika ei tainnut vieläkään tunnistaa minua. Ei edes kaikkien tapahtumien jälkeen.
”Vai että kaunokainen. Et oikeasti muista nimeäni”, kivahdin, katsoin Rafaelia nopeasti syviin silmiinsä ja käänsin katseeni kauas pois. Poika oli hetken hiljaa, selvästikin miettien ankarasti. Luovuttaisi jo. Hän ei muistaisi minua kuitenkaan.
”Melody Styron”
Hätkähdin ja käänsin katseeni uudestaan pojan silmiin. Hän muisti nimeni. Hiljainen hymy yritti kiivetä huulilleni mutta minä katkaisin nopeasti jokaisen oksan, johon hymy tarttui päästäkseen ylemmäksi. Aukaisin suuni, suljin sen, aukaisin sen uudestaan ja sopersin jotakin hyvin epämääräistä Rafaelille vastaukseksi. En nauttinut tilanteesta. Miten poika oli onnistunut yllättämään minut ja saamaan minut lukkoon?

Hetket Rafaelin seurassa olivat vavisuttavan sähköisiä. Hänen katseensa minussa, minun katseeni kynsissäni, katossa tai vain alas painettuna. Talo ympärillämme oli aivan liian hiljainen. Kellon raksutus, Rafaelin hiukan raskas hengitys ja talon ohi ajavat autot pitivät suhteessa aivan liian kovaa ääntä tottumaani. Emme puhuneet juurikaan, vaikka näinkin pojan ilmeestä hänen haluavan aloittaa keskustelun. Ja näin hän muutamaan kertaan tekikin, mutta lopetin puheemme aina lyhyeen, valaisten samalla häntä hiukan eilisen illan oikeista tapahtumista.

Yritin viestittää pojalle kiinnostukseni vähäisyyttä, mutta tiesin, ettei poika kestänyt tätä hiljaisuutta välillämme lainkaan ja näin hän ei malttanut olla jakamatta ärsyttäviä mielipiteitään. Rafael kehtasikin haukkua minua vieläpä joksikin nunnaksi. Sitä en todellakaan halunnut kuitenkaan olla. Minun haukkumiseni tosin saattoi olla taas yksi hänen epätoivoisista yrityksistään saada minut kääntymään makuukammarin puoleen. Siitä hän sai vaan uneksia. Halusin vain pojasta pikaisesti eroon. Ja todistaa olevani vastakohta nunnalle. Ainakin tuo poika tiesi miten olla ärsyttävä.

Soitin pikaisen puhelun Rafelin kännykällä hänen ilmeisesti hyvällekin ystävälle, Kylelle. Pojan äänessä oli huolta, pehmeyttä ja kiitollisuutta. Pidin hänen äänestänsä. Rafael oli häipynyt hetki sitten suihkuun, eikä putkien pitämästä veden virtauksen äänestä päätellen ollut saanut suihkutella tarpeeksensa. Mustavalkoinen kissa tassutteli keittiöön naukuen ruuan toivossa.
”Hayden vastahan minä sinulle raksuja annoin”, toruin kissaa. ”Olet lihonut kattiseni. Kamala roikkumaha!”
Kissa naukui minulle närkästyneenä vastaukseksi. Hemmoteltu katti. Aina ei voi saada kaikkea haluamaansa, ajattelin, mieleni käväistessä vihreäsilmäisessä pojassa, joka suihkutteli tällä hetkellä kaikessa rauhassa. Rafael ei tulisi saamaan minulta haluamaansa. Ei ikinä!
”Älä unelmoikaan Hayden”, tuhahdin. ”Olet tästä lähtien laiharilla, tiesitkös sitä. Minä en sorru!”
Hayden tuli luokseni ja puskeutui minua vasten paijauksen toivossa. Upotin käteni pehmeään turkkiin ja kissa aloitti oitis nauttivan kehräyksen. Osasi se näköjään olla söpökin. Nousin tuoliltani ja kävelin Haydenin ruokakaapille.
”No ehkä nyt jos muutama raksu. Mutta tämä ei tule toistumaan!”

Päätin käydä raahaamassa Rafaelin vihdoin suihkusta, poika oli kohta kuluttanut kaiken lämpimän vetemme. Koputin valkeaan oveen napakasti ja pian Rafael astelikin suihkusta virne kasvoillaan. Vesi helmeili hänen puhtaalla ihollaan, treenatulla kropallaan. Nielaisin. Pyyhe hänen ympärillään oli säädyttömän alhaalla kuin pojan vartalo ei jo muuten herättäisi naisissa minkäänlaisia haluja. Rafael hymyili minulle. Olin jäänyt kiinni. Punastuin hiukan, kokosin sitten itseni ja vaihdoin muutaman tiukeansävyisen sanan pojan kanssa. Miksi en voinut pitää itseäni kasassa juuri näillä hetkillä. Tämä poika tuntui todellakin vetävän jokaista naista – jopa minuakin – kuin magneetti.

Rafael oli pukeutumassa kylpyhuoneessa, kun ovikelloon soitettiin. Hymy kiipesi huulilleni hitaasti. Sen täytyi olla Kyle, poika jolla oli tavattoman pehmeä ääni. Kyle oli tällä hetkellä enemmän kuin tervetullut. Halusin Rafaelista pikaisesti eroon.
Avasin oven hymyillen.
”Kyle?”
”Kylepä Kyle”, poika hymyili minulle takaisin ja jokin minun sisälläni nostatti kuvan pojasta nukkumassa käytävällä Jeffin luona mieleeni. Sama poika. Hänen täytyi olla.
”Sinä!” minä huudahdin typertyneenä, katsoessani pojan lainehtivaa pellavapäätä ja sinisiä silmiä. Kyle katsoi minua kummastuneena. Tunsin punastuvani jälleen. Eihän poika ollut missään vaiheessa huomannut minua. Miksi onnistuin aina vaikuttamaan niin typerältä?
”Minäpä minä”, hän naurahti ja pyyhkäisi vaalean hiuskiehkuran otsaltansa. ”Taidat olla Melody, tyttö, jolle rakas ystäväni Rafael on aiheuttanut paljon vaivaa.”
”No voin myöntää, että olen saanut hänestä tarpeekseni muutamaksi päiväksi, viikoksi tai no kuukaudeksi, joten toivon sinun vievän hänet kauas minusta nopeasti”, jatkoin hymyilemistäni, suoristaen hiukan toppiani. Miksi en voinut koskaan näyttääkään edustavalta silloin kun olisi pitänyt? ”Rafaelhan melkein ajoi ylitseni eilen.”
Kylen silmät laajenivat ja hänen kasvoillensa nousi epäuskoinen ilme.
”Rafael? Oletko varma?”
Nyökkäsin lyhyesti.
”Se jätkä saa tänään turpaansa, lupaan sen sinulle!” Kyle puuskahti ja katsoi minua syvälle silmiin. Totuus, rehellisyys ja avoimuus. Tuijotin pojan silmiä haltioissani. Tuossa oli katse, joka heijasti kaikki arvostamani ominaisuudet. Hänen katseensa oli kuin kirkas sees taivas, täysin luettavissa. Mikään hänen katseessaan ei piilotellut pilvien takana. Hymyni nousi korviin.
”Kaikki on hyvin. Kostan vielä pojalle omalla tavallani”, sanoin.

En kerinnyt riemuita hetkestäni Kylen kanssa kovinkaan kauaa, kun Rafel marssi likaisissa vaatteissansa paikalle. Jokin pojan ilmeessä näytti muuttuneen, mutten osannut sanoa mikä, enkä oikeastaan välittänyt. Kyle sen sijaan näytti aidosti iloiselta nähdessään ystävänsä.
”No hienoa, että kaikki on hyvin. Kas, siinähän sinä oletkin, Raf!” Kyle lausahti, moikaten Rafelia, jonka kasvoilla oli edelleenkin kovin outo ilme. ”Vai että olet sinä meinannut ajaa tämän viehättävän neitokaisen yli.”
Katsahdin Kyleä huvittuneena. Minäkö viehättävä topissani ja yöhousuissani? Hiuksenikin sojottivat miten sattui, mutta pojan silmistä kuulsi taas avoin rehellisyys. En voinut uskoa hänen olevan läheinen Rafaelin kanssa. Täysin eri maata.
”Olenko?” Rafael naurahti, äänessäänkin jotakin omituista. ”Sääli, en muista mitään.”
”Olet sinä Rafael yksi… Mutta anteeksi, kuinka minä voin hyvittää tämän? Siis että otit parhaan ystäväni kotiisi, vaikka hän meinasi tappaa sinut”, Kyle vastasi ja käänsi katseensa minuun, hymyillen taas pökerryttävän suloista hymyään.
Sain äkkiä loistavan idean. Loistavan koston pojalle, jonka olin torjunut jo useampaan otteeseen. Käänsin katseeni nopeasti Rafaeliin ja annoin voiton tunteen lisääntyä sisälläni. Meldoy sinä olet paras!
”Vie minut ulos”, sanoin kääntäessäni katseeni takaisin Kyleen ja hymyillessäni herttaisinta hymyä, jonka voiton ja oveluuden puuskaltani kykenin.
Hetki pysähtyi. Rafaelin outo ilme vaihtui helposti luettavaksi. Epäuskoa, pettymystä ja häviöä. Tässä sinulle nunnaa Rafael, ilkuin mielessäni. Tässä sinulle nunnaa!
”Anteeksi?” Kyle toisti hätkähtäen.
”Vie minut ulos, se riittää hyvittämään kaiken”, vastasin, vilkaisten taas nopeasti Rafaeliin.
”Voi mutta… Mielelläni”, Kyle hymyili sädehtien, hänkin vilkaisten Rafaeliin. Ei ollut tainnut ennen voittaa Rafaelia naisten jahdissa tai muutenkaan missään ja se näkyi molempien naamalta. Minä olin kuitenkin tottunut voittamaan, etenkin Rafaeliä vastaan. Hölmö hymy nousi kasvoilleni. Pelimme oli jo selvä: Rafael nolla, Melody neljä.

Lähettäjä: ankku 
Päivämäärä:   11.4.11 01:41:01

oi että huippu! <3

olisin kyllä toivonut että se jatkuu tuosta vielä, joskus vähän tylsä lukea kaksi kertaa samat jutut vaikka onkin eri näkökulmilta.

JATKOA!!<3

Lähettäjä: myrkkysieni 
Päivämäärä:   11.4.11 14:59:48

Ihana, mutta silti samaa mieltä ankun kans et olis olli kiva jos olis edes pikkusen menny eteenpäin vaikka olis osittain ollu samaa :) mutta kiva näinki :)

Lähettäjä: Random 
Päivämäärä:   11.4.11 15:09:13

Jatkoa! =)

Lähettäjä: jessi 
Päivämäärä:   11.4.11 17:31:47

jatkoa pian:)

Lähettäjä: . 
Päivämäärä:   14.4.11 19:16:20

up

Lähettäjä: Random 
Päivämäärä:   15.4.11 12:29:40

Hienoaa! Koska jatkoa? :)

Lähettäjä: PV 
Päivämäärä:   15.4.11 21:38:56

uusi lukija :)
Henkilöt on hyvät ja persoonalliset, mutta tarina ei etene yhtään minnekkään. Toiseen henkilöön vaihdettaessa ei tarvitse käydä kaikkia asioita uudestaan läpi. Se on erittäin tylsää luettavaa ja aliarvioi lukijan ymmärtämisen. Toki näin voi tehdä välillä tehokeinona, kun käy jotain olennaisen tärkeää ja ratkaisevaa, mutta edellinen pätkä oli suurimmaksi osaksi hyvin turhaa eikä tarjonnut lukijalle mitään uutta. Lukijaa ei milloinkaan saa aliarvioida, vaan saa/pitää jättää myös lukijalle omaa ajateltavaa. Tarinaa pitää kuljettaa myös eteenpäin ellei halua tappaa lukijan mielenkiintoa.
Olette myös valinneet hyvin vaikeat nimet. Jersild, Jared, Jeff menevät hyvin helposti sekaisin kepeällä lukemisella. Itselläni särähti korvaan ja pahasti ”Kylepä Kyle” kohta.. Kannattaa pikkasen miettiä miten kirjoittaa. Huomaatteko jotain kun yritätte lukea? Kannattaa valita sellaiset ulkomaalaiset nimet, jotka soveltuvat suomenkieleen jolla kirjoitatte..
Ihmettelin myös muutamia kappaleenjakoja, jotka olivat suorastaan kummallisia... Selvittäkää itsellenne miksi ja milloin väli eri tekstinpätkien välille tulee..
Pikku asioita, mutta yllättävän häiritsevää

Odotan kuitnekin jatkoa :)
Eikä kannata ottaa itseensä mun kommentista. Toivon teidän vain huomioivan nämäkin asiat. Ylistyspuhe jäi pitämättä, mutta tälläisestä on enemmän hyötyä ja voin pitää ylistyksen toisen kerran...

Lähettäjä: jessi 
Päivämäärä:   18.4.11 19:30:49

up. jatkoa ootellaan:)

Lähettäjä: myrkkysieni 
Päivämäärä:   19.4.11 14:53:19

koska jatkoa?:)

Lähettäjä: hAH 
Päivämäärä:   20.4.11 22:24:58

PV: kiitos huomioista! panen korvan taakse ja rupean kiinnittämään huomiota! Ja älysin itsekin viime pätkän turhuuden ja itseasiassa aiemmin lupasin itselleni, että en kerro vain jo tapahtuneista, mutta näin näköjään on päässyt käymään :D

Mutta jatkon laitan vihdoin, kun mulla oli omalla koneella vain osa tekstistä, kun kaveri lähetti valmiin myöhemmin.

-

XI - My Interpretation

Rafael

Oli tytöllä otsaa. Tämä oli minun pelini, mikä tarkoitti minun sääntöjäni. Oliko Melody todella valinnut Kylen minun sijastani? Ja tuo ällöttävän itsetyytyväinen hymy. Kyle voisi tunkea sen-
”Oliko sinulla mitään kamoja?” Kyle kysyi ”vai päästäänkö suoraan lähtöön?”
”Mikäli Styron haluaa pitää oksennuspussini, niin ei. Eli mitä nopeammin lähdetään, sen parempi.”

Kyle pudisteli päätään Melodyn tuhahtaessa. Kyle ilmoitteli soittelevansa, minkä jälkeen ulko-ovi sulkeutui ja lähdimme. Siinä se käveli kuin mikäkin maapallon omistaja: oli tainnut saada ensimmäisen treffikutsun neljään vuoteen. Edellisellä kerralla oli muuan yhdeksäntoistavuotias tyttö pyytänyt kolmetoistavuotiasta Kyleä kanssaan kahville. Tyttö oli ollut varsinainen mehiläiseltä-mehiläiselle –liihottaja, vaaleatukkainen perfektionisti, Marinetta nimeltään. Pellavapäinen ystäväni oli jo onnekseen menettänyt neitsyytensä ennen Marinettaa, sehän olisikin ollut huvittavaa, jos sellainen jakorasia olisi riistänyt kolmetoistavuotiaalta koskemattomuutensa. Kai sitä voi sanoa suhteeksi, he olivat yhdessä viikon ja sitten Marinetta vaihtoi Kylen itseään vanhempaan.

Hetken jo mietin mihin Kyle oli autonsa piilottanut, vai oliko kenties tullut polkupyörällä, mutta jo pian sain hymähtää naiville ajatuksellani. Kyle, NHL-pelaajan ja aivokirurgin lapsiko tulisi polkupyörällä hakemaan parasta ystäväänsä, joka kärsii krapulasta pahemmin kuin koko ei-niin-tapahtumarikas Jersild yhteensä.

Kiiltävän musta Mercedes odotti meitä tienlaitaan pysäköitynä. Kohotin kulmiani. Olisiko Kyle voinut vielä vaatimattomamman autovalinnan tehdä? Hiljaisuutta, joka oli jo hetken vallinnut välillämme, ei rikottu. Kyle antoi luvan astua autoon nyökkäämällä lyhyesti. Hemmetti. Hänellä oli samanlainen ilme kuin papilla ennen saarnaa. Se taas tarkoitti sitä, että oli parempi ottaa hyvä asento ja valmistautua tuomioon.

Kylen asettuessa ratin taakse hän huokaisi todella syvään. En kai minä niin toivoton tapaus ollut? Olin ottanut vain muutaman liikaa ja meinannut ajaa Melodyn päälle, mutta entä sitten? Mitään suurempaa vahinkoahan ei ollut käynyt ja minulla oli taatusti ollut edellisenä iltana hauskaa. Kuten varmasti Kylelläkin oli ollut. Tuskin hän oli absolutistiksi ryhtynyt, eikä hänellä ollut ollut eilen ketään vahdittavaakaan, joten hei: yksi plus yksi on kaksi. Kylellä oli taatusti ollut säätöä. Hän ei olisi yhtään sen puhtaampi kuin minä.

”Rafael… Voi minä olen hyvin –”
”Joo joo älä edes aloita. Se tyttö on kunnossa ja asia on sillä selvä.”
”En minä sinua aio sättiä”, Kyle sanoi kääntäen avainta virtalukossa. Hämmennys nousi hyperavaruuteen, kohotin kulmiani ja odotin.
”Minä taisin… hélvetti vieköön Raf, minä todella voitin sinut! Se mimmi on kuuma! Olit hänen luonaan ja anteeksi, mutta eikö oikeasti mitään? Minä voitin sinut..”

Ensimmäistä kertaa sinä aamuna, se nosti päätään valmiina ottamaan toisesta uroksesta mittaa. Ottaen askeleen kaksi, tiikeri valmistautui loikkaan. Nyt oli viimein löydetty heikko kohta: tiikeri oli hävinnyt naarasmittelössä kokemattomammalle urokselle. Naaras oli tietysti halunnut asettaa alfauroksen testiin ja valinnut heikomman osapuolen ainoastaan katsoakseen kuinka se vaikutti vahvempaan. Tai niin minä sen halusin ajatella.

Suoraan sanottuna minun teki mieli motata Kyleä. En koskaan hävinnyt jos oli kyse naisista, en koskaan. En ainakaan Kylelle! Olihan Kyle herttainen ja varmasti naisen silmään oikein suloinenkin, mutta ihan totta. Suloinen ja hyvännäköinen: kaksi aivan eri asiaa. Eivätkös naiset etsineet sellaisia miehiä, jotka luovat heille turvallisuuden tunteen, tarjoavat parasta mahdollista makuuhuoneessa ja niin edelleen. No, Melody ei tiennyt mitä tulisi menettämään. He olivat menossa vasta ensimmäisille treffeille, jotka voisivat epäonnistua tyystin. Sillä loppujen lopuksi: Kyle oli vaan rahaan hukutettu herttainen poika, joka sai isältään lahjaksi mersuja, äidiltään hellyyttä, huolenpitoa ja lääketieteellisiä neuvoja. Virnistys levisi kasvoilleni: Kyle olisi korkeintaan jaguaari Melodyn tallissa, kun minä sen sijaan olisin tiikeri hänen sängyllään.

”Minä tiedän, että hän on hot, seksikäs ja kaikkea, minähän hänet ensimmäisenä löysinkin… Voi hyvä tavaton se aamun asu… Mutta kultapoju, älähän vielä innostu. Tehän sovitte vasta ensimmäisistä treffeistä.”
”Älä sano, ettet olisi kateellinen. En voi uskoa miten et pannut siltä aivoja –”
”Olin kännissä, taisin sammua ennen kuin päästiin ulos autosta, joten se on kai painavin syy. Aivojen pihalle panemiseen tarvitsee hereillä olevan miehen, vai tiedätkö sinä jonkun toisen keinon?”

Kyle nauroi, mutta vakavoitui lähes saman tien.
”Ei, mutta sinun täytyy olla varovaisempi. Olet tosi onnekas, ettei siinä käynyt pahemmin.”
”Mm, niin kai.”
”Ota tämä vakavasti. Tyttö olisi voinut pahimmassa tapauksessa –”
”Joutua äitisi osastolle, niinkö? Turha sitä on jossitella. Kyllä minä nyt tiedän mitä siinä olisi voinut tapahtua.”
”Silti lähdit ajamaan kännissä.”
”En voinut muuta!”
”Tietenkään et voinut. Sinunhan on aivan pakko saada juuri siellä missä haluat, vaikka joutuisit ajamaan kännissä määränpäähän.”

Ärtymykseni kasvoi ja päätin jättää vastaamatta. Mieleni teki kyllä tokaista jotakin ”vedä käteen!” –tyylistä, mutta tässä asiassa Kyle taisi olla oikeassa. Jos Melody olisi satuttanut itsensä tosi pahasti, olisin joutunut tuurillani miljoonakorvausten uhriksi, äitini olisi haudannut minut elävältä ja… Pystyin jo melkein kuvittelemaan Sheilan kauhistuneen ilmeen, huojuvan vartalon ja sanat: ’Minun autollani’.
Matka kului hiljaisuudessa. Välillä Kyle kääntyi väärälle tielle, kerran hän pysähtyi kysymään reittiä ruskeatukkaiselta pojalta, joka tuli autoon asti esittelemään itsensä Richardiksi. Ruskeatukkaisessa oli jotakin tuttua, mutten keksinyt mitä. Ehkä olin nähnyt hänet bileissä edellisenä iltana. Tunnilta tuntuneen matkan jälkeen mersu kaahasi pihallemme. Kyle rummutti hermostuneena ohjauspyörää, avasi suunsa sanoakseen jotain, mutta sulki sen lähes saman tien. Murahdin kiitoksen ja nousin autosta. Kyle ei kuitenkaan kaasuttanut saman tien pois pihasta vaan nousi hänkin. Jotain oli ilmeisesti jäänyt hampaankoloon.
”Hmm, tulethan treeneihin?”
”Kaipa se on tultava.”
”Onko sinulla pahaolo?”
”Oletko sinä lääkäri?”
”Pystytkö laukomaan?”
”Voisitko suositella minulle särkylääkettä?”

Kyle loi minuun tympääntyneen katseen ennen kuin virnistys otti vallan hänen kasvoillaan. Minua ärsytti, en halunnut hymyillä, mutta tahtomattani suupielet kääntyivät ylöspäin. Kyle oli loppujen lopuksi paras ystäväni, ei minulla ollut suurempia haluja riidellä hänen kanssaan – alfauroksen täytyi pitää ystävät ja viholliset lähellä ja Kyle oli molempia.

Kuulin kuinka joku avasi ulko-oven takanani. Saatoin erottaa hennot askeleet, kevyet, tyttömäiset tanssahdukset, jotka samaan aikaan olisivat voineet kuulua vaanivalle kissalle. Käänsin päätäni ja yllätyksekseni huomasin naisen, jonka ruskea tukka valui siistinä olkapäiden yli ja jonka vihreät, keltareunuksella koristetut iirikset tutkailivat Kylen autoa kiinnostuneena.
”Ben on ostanut uuden lelun?” äitini kysyi naksauttaen kieltään.
”Hänen mielestään minä tarvitsin sellaisen”, Kyle vastasi.
”Vai niin”, äiti hymähti, ”Mercedes-Benz, B-sarjaa, oletan?”
”Ihailen tunnistustanne, Heather.”
”Minäkin isäsi makua, vaikkakin hän on melko antelias. Olen pahoillani Kyle, mutta Rafaelilla on nyt tekemistä.”
”Tietenkin!” Kyle punastui ja avasi auton oven, ”nähdään treeneissä!”

”Menetkö pelaamaan?” äiti kysyi Kylen huristellessa pois pihalta. Päästin huuliltani äänen, jonka saattoi tulkita ainoastaan myöntäväksi vastaukseksi. Äiti naurahti ja pudisteli päätään katsellen yhä kohtaa missä Kylen auto oli hetki sitten ollut.
”Se mies on ihan sekaisin… Olen aina vihannut häntä, kauhea leuhka rahojensa kanssa..”
”En pidä siitä, kun arvostelet kaverini vanhempia. Minulle oli jotain tekemistä?”
”Susan on ihana ihminen, mutta Ben… Uskomatonta miten Susanin kaltainen ihminen – älä katso minua noin Rafael. Sheila.”
Kavahdin.
”Mitä Sheilasta?” Äiti huokaisi ja sulki silmänsä. Hän näytti rasittuneelta ja todella väsyneeltä. Minun olisi kai pitänyt ottaa häntä enemmän huomioon.
”Takapihalla. Vetää kännejä. Surkuttelee. Vetää kohta varmaan käteen.”
”Vetää käteen?” kysyin kohottaen huvittuneena kulmiani.
”Veitsellä ääliö”, äiti murahti virnistäen.

Äiti mutisi jotakin kirjasta, jonka hän oli aloittanut kolme viikkoa sitten. Hän paineli yläkertaan ja sulki huoneensa oven, mikä tarkoitti sitä, että hän halusi hetkeksi unohtaa perheensä, yksinhuoltajuutensa ja kaiken stressin. Noh, kai veljen oli tehtävä mikä veljen oli tehtävä. Päätin ottaa jotain rohkaisevaa ja suuntasin ensimmäisenä jääkapille etsimään jotain alkoholipitoista, mutta etsintäni eivät tuottaneet tulosta. Harmistuneena kokosin kaiken rohkeuteni ja suunnistin takapihalle etsimään sisartani.

Sheila istui katoksen alla vihreässä puutarhatuolissa polvet rintaa vasten, tölkki kädessään. Hän oli pukeutunut mustaan huppariin, jonka huppu oli vedetty pään yli ja rikkinäisiin farkkushortseihin. Erotin tummat ripsivärikyyneleet tytön poskilla ja valmistauduin pahimpaan. Sheila ei kiinnittänyt mitään huomiota minuun asettuessani hänen vierelleen. Vaaleatukkainen tapitti kauas taivaanrantaan ja siemaili siideritölkistään kyynelten valuessa.

Jäin odottamaan hiljaa. Katselin kauas kaukaisuuteen yrittäen nähdä saman minkä siskoni näki. Lopulta hän kertoisi minulle mikä oli sydämellä, sillä niin hän teki aina. Sain odottaa melko kauan, peräti viisitoista minuuttia. Tyttö noteerasi minut aloittaessaan ties kuinka monennetta tölkkikierrostaan ojentaessaan minullekin juomaa. Otin sen vastaan mielelläni, tarkoitushan oli kuunnella Sheilan huolia, ei vetää kännejä.

”Minä tein jotain todella tyhmää eilen.”
”Mitä sinä teit?” kysyin ja pyyhkäisin kyyneleet pois sisareni pehmeiltä poskilta. Sheila nyyhkäisi, nielaisi ja katsoi syvälle silmiini sanoen: ”petin Cookieta.”
”Hmm… Ja kenen kanssa?”
”A-Amber joku, en minä tiedä”, Sheila nyyhkytti hysteerisenä.
”Hetkinen”, jossain aivojeni perukoilla syttyi lamppu, ”Amber on tyttö?”
Sheila ulvahti ja painoi päänsä polviin. Vihelsin ja join kulauksen siideristä.
”Olen kamala ihminen”, kuului voimaton ääni.
”Et ole.”
”Minä petin Cookieta.”
”Olit kännissä.”
”Se ei ole mikään peruste.”
”Olit silti kännissä.”
”Olin tytön kanssa.”
”Mitä se muuttaa?”
”Minä lähden Losiin.”

Hätkähdin. Sheila ei kestänyt ongelmia tuntemattoman edessä. Hän sortui aina, jos jotain sellaista sattui, mitä hän ei voinut kontrolloida. Mutta että Losiin? Ei kai Sheila nyt niin nopeasti luovuttaisi? Tuskin tyttö oli edes puhunut Cookien kanssa - tai Amberin - eihän hän vain voinut lähteä, muutostahan oli kulunut vain kaksi hassua päivää.
”Hetkinen!” nostin Sheilan pään ylös ja tuijotin suoraan hänen kissansilmiinsä.
”Oletko aivan varma?” kysyin epäluuloisena.
”En jaksa olla täällä. Minä… Minä muutan takaisin Losiin.”

Lähettäjä: Sunnyy 
Päivämäärä:   21.4.11 08:31:18

Jatkooa!! =D Haluun lukee niistä Melodyn ja Kylen treffeistä! .___. :D

Lähettäjä: myrkkysieni 
Päivämäärä:   22.4.11 13:17:25

Ihana pätkä taas! Nopeesti jatkoa, mä en jaksa odottaa:)

Lähettäjä: jessi 
Päivämäärä:   22.4.11 16:16:52

jatkoa:)

Lähettäjä: SunShineDream 
Päivämäärä:   25.4.11 17:02:58

Jatkoa tälle ihanalle tarinalle ^^

Lähettäjä: SunShineDream 
Päivämäärä:   26.4.11 16:35:02

UPUPUPUPUPUPUPUPUPUPUPUPUP :D
jatkoa ootan ^^

Lähettäjä: SunShineDream 
Päivämäärä:   28.4.11 21:01:16

Edelleen odotellen :)

Up täs samal

Lähettäjä: hAH 
Päivämäärä:   29.4.11 17:04:39

Laitan jatkon illalla :)

Lähettäjä: bliiing. 
Päivämäärä:   29.4.11 19:59:06

jatkoa vartoillaan.. <:

Lähettäjä: hAH 
Päivämäärä:   30.4.11 11:18:51

EEh, unohin eilen illalla laittaa (tyypillistä mua), että tässä nyt sitten vihoin jatko! :)

-

XII – Smile!

Melody

Vetäisin matalavartiset tennarit jalkoihini ja avasin ulko-oven. Loikin suurilla loikilla kiviset ulkorappusemme alas niin kuin minulla oli aina tapana, pyyhkäisin nutturasta karanneen hiussuortuvan silmiltäni ja lähdin suuntaamaan kohti Itää, tapaamaan ystäviäni Sofiaa, Ashia, Piperiä ja Katya, sekä vaihtamaan juoruja Alexan kanssa. Katu ympärilläni oli hiljainen – ihmiset näyttivät viettävän rauhallista lauantai aamupäivää kotonansa. Aamuisten selkkausten jälkeen olisin minäkin kaivannut rauhallista kotipäivää, mutta tiesin olevani selityksiä velkaa Piper ja Sofialle, jotka olin jättänyt eilen Jeffin luokse, ilmoittamatta lähdöstäni.

Katsahdin kännykkäni kelloa ja älysin olevani jo vartin myöhässä sovitusta tapaamisajasta. Tyypillistä minua. Tosin onneksi ystäväni olivat tottuneita myöhästelyyni, joka lukeutui niihin ainoihin paheisiin, jotka sallin itselleni. Suklaasta, donitseista tai muusta vastaavista pystyin helpostikin pidättäytymään, mutta myöhästely, se oli ainainen ongelmani. Ehken aluksi ollut sallinut itseni myöhästellä, mutta siitä oli jo tullut tapa, enkä jaksanut enää olla vihainen itselleni tai ottaa muiden toruvia katseita vakavasti. Tällä kertaa kuitenkin etenkin Piper ja Sofia odottivat minun tapaamistani pikaisesti, joten päätin kiristää tahtiani. Selviäisin Itään viidessä minuutissa, eivätkä tytöt voisi olla minulle kovin vihaisia, jos ostaisin heille pirtelöt hyvitykseksi.

Helmeilevä hiki oli noussut iholleni nähdessäni viimein kahvilan ikkunan, jonka keskellä luki suurilla kirjaimilla Itä. Näin lasin läpi Katyn ja Piperin selät, sekä Sofian ja Ashin naurusta hytkyvät vartalot. Hyvä, he näyttivät olevan hyvällä tuulella. Nahkani oli siis ehkä pelastettu ja selviäisin helpolla.

”Iso kahvi, sämpylä ja kaksi pirtelöä”, huikkasin Alexalle, joka seisoi tuttuun tapaansa hymyillen kassan takana.
”Melody! Haluan kuulla kaiken eilisestä. Tiedäthän, siitä illasta, jonka sinä veit minulta ja Patrickilta”, Alexan hymy muuttui pisteliääksi, hänen alkaessaan laittamaan pirtelöaineksia tehosekoittimeen. Upeaa. Lisää naispuoleisia, tunnetusti pitkävihaisia ihmisiä, jotka olivat tyytymättömiä käytökseeni. Tiesin varmaksi, mikä tai oikeammin kuka oli minut näihin tilanteisiin ajanut ja näytinkin mielessäni tuolle tummahiuksiselle pojalle kansainvälistä käsimerkkiä.
”Ei mitään kertomista. Syynä iltanne pilaamiseen on hyväsydämisyyteni”, tuhahdin, kaivaessani kolikoita shortsieni taskun pohjalta.
Alexa katsoi minua pitkään vahvasti korostetuilla silmillään.
”Olet silti velkaa meille illan kahdestaan, joten ensi viikonloppuna kämppä saa luvan olla tyhjänä.”
”Menkää teille tai hotelliin”, murahdin, mutta katsahtaessani Alexan tuimia silmiä myönnyin.
”Mutta tässä on kaksi mansikkapirtelöä – kyllä otin vapaudet valita mansikan – ja sinähän saatkin kahvisi kaadettua itse. Saisiko olla muuta?” tyttö hymyili minulle tyytyväisenä ja otti vastaan ojentamani rahat.
”Ei muuta”, tokaisin nyrpeänä ja lähdin suuntaamaan kohti vakionurkkaustamme, josta kantautui kova naurun ja kiljunnan tuottama melun hässäkkä.

”Anteeksi, olen idiootti ja tiedän sen”, hymisin asetellessani tarjotinta lakatulle pöydälle.
Ash, Piper, Sofia ja Katy - jonka suupieliä koristi suklaakuorrutus – tyrehdyttivät hitaasti naurunsa ja käänsivät katseensa sitten minuun. Hetken he istuivat aivan hiljaa, kaikki katsoen minuun vakavalla naamalla, mutta sitten Katy – joka nuoli nyt suklaata suupielistään – sai suunsa auki ja osoitti pirtelöitäni.
”Älä sano, että nuo ovat Sofialle ja Piperille.”
Hymyilin ja pörrötin Katyn vaaleita hiuksia.
”Hyvä on, minä en sano mitään.”
Kaikki remahtivat iloiseen nauruun ja pörröttivät hekin vuorollaan murjottamaan ryhtyneen Katyn päätä. Minä nostin suuret viileiltä tuntuvat pirtelölasit Sofian ja Piperin eteen ja istuuduin sitten tyhjälle penkille.
”Kaipaamme selitystä Mel. Miksi sinä et ilmoittanut meille mitään lähdöstäsi?” Sofia kysyi tuimana, hörpäten pirtelöään varovasti. ”Mansikkaa taas.”
Samassa Piper oli lähellä tyrskäyttää omansa eteensä ja hänen täytyi hetki onnistuneen nielemisen jälkeen nauraa itsekseen.
”Sofia ei edes huomaanut lähtöäsi, kun oli niin kiireinen erään miehen kanssa”, tyttö sanoi ja ojensi kätensä kohti Sofian pirtelöä. ”Hän ei siis ansaitse tätä”.
Sofia tarttui tiukasti pirtelöönsä,veti sen kauas Piperin ulottuvilta ja illisti. Minä tyydyin huokaisemaan helpotuksesta. He eivät tainneet olla vihaisia. Olin selvinnyt.
”Juoru on kiertänyt”, Piper aloitti. ”Eräs kaikkien himoitsema Jersildin tuore kasvo on kuulemma viettänyt yönsä samaisessa osoitteessa, jossa sinä tyttöseni satut näinä elämän hetkinä asustamaan, joten en näe syytä olla sinulle vihainen, jos - ”
”Kerrot kaiken ja heti”, Ash kiljaisi keskeyttäen Piperin ja kohdisti painostavan katseensa minuun.
Olin huokaissut helpotuksesta aivan liian aikaisien. Minä en ollut selvinnyt, vaan olin joutunut keskelle painajaista. Rafael meillä yötä. Mistähän tämäkin juoru oli saanut jo lähtönsä?

Päiväni tuntui jatkuvan yhtä loistavasti, kun se oli alkanutkin. Tytöt eivät tuntuneet millään uskovan, ettei minun ja Rafaelin välillä olisi ollut minkäänlaista fyysistä tai edes psyykkisellä tasolla olevaa hetkeä. Asiaa ei ainakaan parantanut juoruileva Alexa, joka oli kertonut Patrickin ja hänen suunnitelmiensa peruuntuneen Patrickin mukaan toisissaan kiinni olevan pariskunnan takia. Tosiasiassa olin ollut kiinni Rafaelissa vain siksi, että olin raahannut hänet meidän sohvallemme, jonka veljeni oli kyllä hyvin tiennyt. Mutta juorut, niiden takia tämäkin herra teki mitä vain. Varmaankin kostaaksensa minulle. Naurahdin mielessäni. Tässä taisikin olla ainut yhtäläisyys nössönä näkemäni veljeni, sekä piikikkään Alexan välillä. Juorujen kyltymätön nälkä.

”Tämä on niin väärin”, Sofia huokaisi. ”Sinähän et ollut edes kiinnostunut Rafaelista!”
Mieleni teki huutaa ja kirota Sofia maan syvimpään rakoon. Nousin nopealla liikkeellä seisomaan ja nappasin pienen laukkuni käteeni.
”Minä lähden, jos te vielä jatkatte tuota!” uhkasin.
”Hyvä on, hyvä on. Me emme jatka”, Sofia lupasi ja iski sitten silmäänsä Piperille.
Katsahdin kummastuneena tyttöjä. Eivät he koskaan jättäneet asiaa näin helpolla.
”Mutta se ei kuitenkaan tarkoita, että uskoisimme teidän välinne olevan koskemattomat”, Piper lisäsi naurahtaen viekkaasti, joka sai turhautuneisuuteni lisääntymään.
”Myönnetään, että minulla itse asiassa on mies mahdollisesti kuvioissa mukana”, hymyilin ja kohotin sormeni pitääkseni tytöt ympärilläni hetken hiljaisina. ”Mutta Rafaelista ei ole kyse.”
Rivi tyttöjen päitä katsoivat minua hyvin yllättyneinä ja hyvin uteliaina. Naurahdin taas mielessäni. Minun oli pakko myöntää, että taisin olla hiukan liian nunnan maineessa ystävieni kesken. Garyn jälkeen ainakin.
”No? Kuka? Aiotko kiduttaa meitä viimeiseen tuomioon saakka?” Ash kiljui tyytymättömänä.
”Me sovimme vasta treffeistä, mutta siinä hässäkässä unohdimme vaihtaa puhelinnumerotkin, joten ehkä emme koskaan enää edes tapaa”, huokaisin, joka lisäsi levotonta liikehdintää ystävissäni.
”Me haluamme nimen!” Piper kuulutti, muiden nyökkäilyiden saattelemana. Hymyilin tyytyväisenä. Eivät he tainneet nimestä paljoa viisaammaksi tulla, sillä Kyle ei ollut täkäläisiä, mutta saamansa pitivät.
”Kyle. Asuu Losissa”, sanoin hymyillen. ”Niin ja on Rafaelin paras ystävä ainakin minun käsitykseni mukaan.”
Tyttöjen suut pyöristyivät ja kerrankin he kaikki olivat hetken hiljaa ilman erillistä pyyntöä.
”Sinulla oli koko ajan Rafael hyppysissä, mutta sinä otit hänen parhaan ystävänsä”, Sofia mietti järkyttyneenä.
”Mahtaa olla erityinen tapaus, kun on kyse sinusta Melody. Kerro meille kaikki!” Katy naurahti, huitoen ilmaa. Minulle taisi tulla vielä pitkä päivä.

Kello oli lähempänä seitsemää, kun olin viimein onnistunut karkaamaan ystävieni piiritykseltä. Olin jo kuvitellut, että olin onnistunut ohjaamaan ystäväni pois aiheesta Rafael, suoraan aiheeseen Kyle, mutta tässä olin erehtynyt pahasti. Yö meillä kuulosti liian houkuttelevalta juorun aiheelta hylättäväksi noin vain. Kyle oli saanut toki vahvan paikkansa minua koskevissa aiheissa, eli nyt juoruja minusta riitti moneksi kahvitteluksi. Jättäydyin mieluiten syrjään näistä parrasvaloista, mutta nämä valot tuntuivat seuraavan minua kuin kevät talvea.

Auto pihassamme paljasti äitini tulleen kotiin. Loistavaa, se tarkoitti sitä, että ruokaa olisi pian tulella. Minulla oli kurniva nälkä. Pimpotin oveen useampaan otteeseen ja pian äitini häneltä perimäni hunajanvaaleat hiukset näkyivätkin ovessa olevasta ikkunasta.
”Toin pitsaa”, äiti hymyili minulle ja ojensi kätensä halaukseen. ”Meillä on ollut joku miespuoleinen vieras. Yövieras, lakanoista ja niistä lähtevästä hajusta päätellen.”
Halasin hiukan kömpelösti takasin äitiä ja loin hänelle sitten tuskaisen katseen.
”Ei puhuta enää siitä aiheesta, kiitos. Pitsa kuulostaa kyllä houkuttelevalta!” vastasin ja potkaisin tennarini jalasta.
”Se ei ollut siis mitenkään merkittävä vieras. Tiedän, että tykkäät toimia itsenäisesti, mutta muistathan, että voit silti puhua minulle aina. Garyn jälkeen sinulla ei ole katsos ollut ketään ja ajattelin, ettet koskaan toivu hänestä. Joten jos nyt tapaat jonkun, niin älä epäile tulla näyttämään häntä minulle”, äiti jatkoi ja seurasi minua keittiöön, jossa tuoksui herkullinen pitsa.
”Minulla ei ole ketään”, hymähdin.

Laatikollinen kanapitsaa katosi nopeammin kuin olin kuvitellut ja jätti ihanan kylläisyyden tunteen. Rämähdin olohuoneen sohvalle, josta Rafaelin petivaatteet oli raivattu. Siitä huolimatta pystyin silti haistamaan kankaassa hänen viinan sekaisen tuoksunsa. Sohva kaipasi kunnollista tuuletusta, tuhahdin mielessäni ja osoitin kaukosäätimellä televisiota, käynnistääkseni sen.

Surffailtuani puolisen tuntia eri kanavilla, jonka laaja maksullinen kanavapaketti mahdollisti, kyllästyin viimein sohvalla makailuun ja päätin hiippailla hiljakseen nukkumaan. Patrick oli saapunut hetki sitten suu leveässä virneessä – hän oli tainnut sopia pienmuotoisen riitansa Alexan kanssa. Hänen perheonnensa huvitti minua suuresti, sillä olin luullut veljeni jäävän yksin loppu elämäkseen, niin rankalta se kuin kuulostikin.

Olin juuri kääriytymässä vällyjeni väliin, kun puhelimeni soi äkäisesti. Aluksi en meinannut vastata lainkaan, sillä en jaksanut raahautua kirjahyllyni luokse, jonne olin jättänyt puhelimeni, mutta ryhdistäydyin ja kerkesin viime hetkellä vastata puheluun.
”Melody”, ynähdin, toivoen soittajan olevan joku tuttu. En ollut edes katsonut soittajaa.
”Kyle täällä moi. Sain numerosi tänään harkoissa Jaredilta ja ajattelin kysyä niistä treffeistä. Tai siis sinähän halusit lähteä hyvitykseksi ulos. Ellen ymmärtänyt sitä väärin ja se olikin vitsi”, Kylen ääni naurahti, ehkä hiukan hermostuneeseen sävyyn. Selkäpiissäni väreili kylmiä säteitä ja tunsin käteni alkavan vapista hiukan. Poika soitti minulle. Olin onnistunut herättämään tämän mielenkiinnon, minä typerällä käytökselläni ja sotkuisella ulkonäölläni.
”Haluan!” huudahdin nopeasti, ehkä liian nopeasti ja liian kovaakin. Hemmetti. ”Mitä pikemmin, sen parempi. Kaipaan tuuletusta.”
Linjalta kuului epämääräistä naurua ja sitten Kyle tuntui palavan takaisin puhelimen ääreen.
”Mukava kuulla. Onko huominen liian pian. Minäkin kaipaisin hiukan tuuletusta.”
”Huominen kuulostaa loistavalta. Kävisikö jossakin kahdentoista aikaan. Ja missä meidän olisi tarkoitus nähdä?” Kysyin hymyni ulottuen korviini saakka.
”Kahdeltatoista käy hyvin ja minä tulen hakemaan sinua kotoasi. Olen itse asiassa suunnitellut jo meille ohjelmaa”, poika vastaisi nopeasti, saaden hymyni nousemaan kenties vieläkin korkeammalle.
Minä, Melody Styron lähdössä ulos pojan kanssa ja vieläpä innostunut asiasta!

Lähettäjä: jessi 
Päivämäärä:   30.4.11 14:32:34

tä on ihana!<3 jatkoa taas heti kun kerkeet:D

Lähettäjä: bliiing. 
Päivämäärä:   30.4.11 18:37:03

tykkäsin :) tosi paljon fiksua sanottavaa mullakin :D

Lähettäjä: Random 
Päivämäärä:   30.4.11 19:24:23

Hyvää tekstiä, jatkoa odotan :)

Lähettäjä: Sizyy 
Päivämäärä:   30.4.11 19:59:53

ihana

Lähettäjä: SunShineDream 
Päivämäärä:   1.5.11 20:38:21

ÄÄÄÄÄÄÄ!!! tää on niiiiiiiin ihana :DD PLIIIIIS jatkoa äkkiä :D nii ja tota krhm...en toki oo sillee seko tai mtn ;)
mut joo,jatkoa pian ;)

Lähettäjä: myrkkysieni 
Päivämäärä:   2.5.11 17:51:43

hhienoaa:D koska jatkoa?

Lähettäjä: SunShineDream 
Päivämäärä:   4.5.11 14:36:47

jatkoa? =)

Lähettäjä: SunShineDream 
Päivämäärä:   6.5.11 13:28:03

koskas tähän tulee jatkoa? =)

Lähettäjä: myrkkysieni 
Päivämäärä:   8.5.11 11:36:01

Tuleeko jatkoa vielä?:)

Lähettäjä: metsämansikka 
Päivämäärä:   9.5.11 13:44:14

oijoijoi<3<3

Lähettäjä: hAH 
Päivämäärä:   9.5.11 16:13:51

Joo jatkoa tulee, mutta tässä on nyt ollu ihan liikaa kouluhommia. Kohan tilanne vähän rauhoittuu niin pätkä tulee :)

Lähettäjä: jonsku 
Päivämäärä:   9.5.11 16:18:58

juhuuuu??!! missä jatkoa?? aarrgghh tää on niin hyvä että jatkoa tarvitaan!!:D

Lähettäjä: myrkkysieni 
Päivämäärä:   10.5.11 22:04:26

Upp! Jatkoa kaivataan kun vaan ehdit :)

Lähettäjä: keppälerttu 
Päivämäärä:   11.5.11 15:30:57

Jatkooo, uus lukija ilmoittautuu! :)

Lähettäjä: Libe 
Päivämäärä:   11.5.11 18:48:09

Tosi hyvä ja koukuttava tarina :). Jatkoa.

Okei, yritän nyt vielä vähän rakentavampaaki palautetta: Elikkäs, tykkään siitä, et kirjoittajii on kaks ja näin ollen myös kaksi näkökulmaa. Pätkät ovat hyvän pituisia ja juoni etenee hyvin ja juonenkäänteet yllättävät, tai ylättivät ainakin minut.
Hieman minua häiritsee, että kertomukset menevät hieman päällekkäin. Plussia on kuitenkin enemmän, eli kaiken kaikkiaan aivan mahtava tarina ja hyvän aiheen ootte keksineet!

JATKOA!!!

Lähettäjä: metsämansikka 
Päivämäärä:   16.5.11 12:57:01

on kiva lukea molempien hahmojen näkökulmasta. ajtkoa vaan :)

Lähettäjä: hAH 
Päivämäärä:   17.5.11 22:53:11

kiitos kommenteista :) Nyt vähän hävettää... älysin että en oo muistanu laittaa yhtä valmista pätkää tänne, vaikka se on ollu iäisyyden koneella... Sori! Yritän saaha oman pätkänikin pian väsättyy. :))

-

XIII - Face to face, out in the heat

Rafael

En ollut tajunnutkaan kuinka vakavissaan Sheila oli ollut Los Angelesin suhteen. Kun hän oli puolitoistatuntia sitten käpertänyt syliini itkien ja valittaen, olin vain ajatellut sitä jonkin sortin kohtaukseksi, joka menisi ohi tytön rauhoituttua. Mutta kuinka väärässä olinkaan ollut. Kävi ilmi, että Kissatyttö oli ensimmäiseksi sinä aamuna pakannut laukkunsa ja vain odottanut oikeaa hetkeä. Se oikea hetki oli paljastunut olevan se ajankohta, jolloin minun oli ollut määrä lähteä Losiin, treenit määränpäänäni.

Yritykseni taivutella Sheilaa olivat olleet surkeimmat ikinä. Toisin sanoen, olin ollut vain kärpäsen surinaa sisareni korvissa. Äiti ei ollut vaivautunut yrittämäänkään Sheilan ympäripuhumista. Hän oli vain ihmetellyt silmät suurina kuka ajaisi. Siitä ei ollut tullut kiistaa. Sheila oli seissyt siideritölkki kädessään nyyhkyttäen, joten autonavaimet oli ojennettu suosiolla minulle. Vaaleatukkainen Kissatyttöni oli kyllä kyseenalaistanut ajokuntoni, mutta ehdotettuani bussikyytiä, oli sisko mennyt hiljaiseksi.

Olin tullut ajatelleeksi asiaa vasta autossa, kun se rämä, punainen kärry tärisi ja pomppi täysin suoralla maantiellä. Minun oli tarvinnut ajaa vain viisi minuuttia, jonka jälkeen vatsani oli aloittanut yllätyshyökkäyksensä. Oksentaminen oli ollut käytännössä mahdotonta, joten eilisenillan napostelut ja viinat olin joutunut nielaisemaan ruokatorvea pitkin alas sellaiset kymmenen kertaa.

Kun pahimmasta vaiheesta oli selvitty, olin päättänyt keskittyä täysin sisareni hyvinvointiin. Sheila ei paljoa puhunut – oikeastaan hän keskittyi ainoastaan tuijottamaan ikkunasta ulos. Avasin radion ja selasin kanavia toivoen löytäväni jotain sellaista musiikkia, mikä piristäisi Sheilan masentunutta mielialaa. Kappaleet With or without you ja Love the way you lie olivat olleet täysin vääriä valintoja: ne olivat saaneet Sheilan pillahtamaan itkuun. Onnekseni satuin löytämään vanhan klassikon, jota Sheila rakasti: Nancy Sinatran ja Lee Hazlewoodin Summer winen. Ainoa asia, mikä sai hysteerisen Sheilan rauhoittumaan, oli kuulla minun lauluani. Kymmenen vuotta sitten oli Kissatyttö kysynyt ”tipahditko taivaasta Raf? Olet suloinen ja laulat ihanasti ja tiesitkö että on olemassa Arkkienkeli jonka nimi on Rafael? Sattuiko se, kun tipahdit?”

Laulaessani Leen osuuksia Sheila käänsi surulliset kasvonsa minuun. Hän kuunteli, hyräili mukana ja pyysi minua laulamaan jotain muuta kappaleen loputtua. Huokaisten jäin odottamaan seuraavaa klassikkoa, toivoen, että radioaseman porukka soittaisi jotain seksikästä ja matalaäänistä. Metallican Nothing else matters sopi tilanteeseen kuin nenä naamaan, Sheila lauloi jopa mukana.

Sheilan murheessa oli jotain hyvääkin: olin onnistunut unohtamaan Kylen ja Melodyn lähes kokonaan. Ainakaan minkäänlaista vihaa tai ärtymystä en enää tuntenut. Nolous ja typeryys sen sijaan valtasivat mieleni. Olin ylireagoinut. Kyle voitti minut naisasioissa hyvin harvoin, joten oli kai hänen jo aikakin ansaita treffit varsin viehättävän naisen kanssa. Ja siinäpä se olikin: nyt puhuttiin vasta treffeistä! Kyle oli menossa treffeille tytön kanssa, joka ei asunut hänen kanssaan edes samalla paikkakunnalla. Ja loppujen lopuksi, kyseessähän oli vain hyvitys, sitä paitsi Kyle etsi suhdetta, senhän tiesivät kaikki, ja minä vain harmitonta hauskanpitoa. Melodyn lukuisat torjunnat olivat tehneet selväksi, että hän oli täysin Kylen tyyppinen: suhdetta kaipaava tyttö, joka etsii sitä oikeaa kenen kanssa menettää neitsyytensä. Kuka muukaan voisi olla sopivampi henkilö kuin Kyle? Kyle oli kohtelias, herttainen ja sulavakäytöksinen: todellinen herrasmies - täydellinen vastakohta minulle.

Kaikki tämä sai kolmenkymmenen kilometrin matkan tuntumaan nelinkertaiselta. Minun teki mieli huutaa ylistystä nähdessäni jäähallin ja tutun parkkipaikan. Pysäköin auton paikkaan, mistä Sheilan olisi helppo lähteä ajamaan. Hyvää sattumaa, ajattelin nähdessäni vaaleatukkaisen pojan nojaamassa kiiltävän mustaa mersua vasten. Sheilan kasvot loistivat ensimmäistä kertaa iloisina sinä aamuna, hän kehräsi ja avasi autonoven innostuneena. ”Sinulla ei ole mitään syytä huoleen Kissatyttö”, hymähdin irrottaen avaimen virtalukosta. ”Mitä tarkoitat?” Sheila kysyi kulmat koholla.
”Et voi mitenkään olla täysi homoseksuaali.”
”Miten niin?”
”Kaikkien tyttöjen silmissä on tuollainen nälkäinen katse, kun he näkevät päiviensä paisteen. Hymy on korvissa ja ajatus on helposti luettavissa: pani –”
”Äh, ole hiljaa”, Sheila tuhahti ja läpsäisi minua hellästi käsivarteen, minkä jälkeen nousimme yhtä aikaa ulos tunkkaisesta autosta.

Silmäni pyörivät villisti kohti taivasta Sheilan juostessa halaamaan Kyleä. Kyle vastasi tytön iloiseen tervehdykseen nostaen tämän ylös maasta ja pyörittämällä ilmassa muutaman kierroksen. Sheilan nauru helisi läpi parkkipaikan ja salaa olin kiitollinen Kylelle koko sydämeni pohjasta.
”Mistä tällainen ilo? Tulitko katsomaan treenejä?” Kyle kysyi laskien Sheilalta hupun päästä ja pörröttäen tämän hiuksia.
”En tullut. Oikeastaan, minä muutan takaisin Losiin.”
”Niinkö?” Kyle kysyi kiinnostuneena ja nosti yllättyneen katseensa minuun. Nyökkäsin. ”Miksi?” ”Noo, tässä on ollut kaikenlaista. En oikein sopeudu Jersildiin”, Sheila vastasi ympäripyöreästi keikkuen kantapäillään.
”Sinähän olet ollut siellä vasta pari päivää”, Kyle ihmetteli.
”Niin olenkin”, Sheila myönsi nyökäyttäen päätään, ”mutta se ei silti sopinut minulle. Jersild.” ”Vai niin. Minne oikein aiot mennä?”
”Muutan Mitchille toistaiseksi.”

Mitch oli Sheilan osalta täydellinen valinta. Tämä yhdeksäntoistavuotias herra asui yksin Los Angelesin keskustassa, seuranaan piano, maalausteline ja useita kymmeniä pensseleitä. Tyyppi oli todellinen taiteilijasielu, muotitietoinen ja hänkin samaan sukupuoleen suuntautunut. Sheila teki periaatteessa väärin käyttäessään Mitchin hyväsydämistä luonnetta hyväkseen: Mitch ei mitenkään voisi kieltää Sheilaa muuttamasta luokseen. Käytännössä tilanne oli kuitenkin parempi kuin hyvä. Mitchillä oli täydellinen puhumisen lahja ja hän oli erinomainen kuuntelija. Hän oli siis ainoa, joka pystyisi kääntämään Sheilan pään ja saamaan sisareni pysymään Jersildissä.

”No hyvä”, Kyle hymyili, ”mehän näemme sitten useammin ja voimme käydä vähän isompien piirien bileissä”. Sanan ”bileissä” kohdalla Sheila hätkähti rajusti, mutta Kyle ei kiinnittänyt siihen huomiota.
”Niin voimme”, Sheila hykerteli ja halasi Kyleä.

Nakattuani treenikassin olalle Sheila sipaisi suukon poskelleni, ilmoitti soittavansa ja lähti. Pudistelimme päitämme Kylen kanssa ja lähdimme kohti hallia. Oli jo aikakin päästä jäälle, saada hokkarit jalkaan ja heilauttaa kiekkoa häkkiin. Pyysin Kyleä puhumaan Sheilalle, mikäli tämä näkisi tyttöä. Kyle myöntyi ja oli itsekin sataprosenttisesti sitä mieltä, että Sheila oli turhan hätäinen muuttosuunnitelmiensa kanssa.

Matkalla kohti pukuhuonetta joku tarttui minua ja Kyleä kiinni olkapäistä korviimme huohottaen. Se joku oli Jared, joka kertoi nähneensä Sheilan ajavan pois parkkipaikalta. ”Olisitte voineet tarjota minullekin kyydin”, Jared valitti osoittaen sanansa minulle, nojautuen paremmin minuun ja Kyleen. Hän oli varmaan juossut melko pitkän matkan, tai sitten hänen kuntonsa oli todella huono.
”Ei se olisi ollut turvallista. Meistä kumpikaan ei ollut oikein ajokunnossa, joten emme olisi voineet ottaa henkeäsi vastuullemme”, sanoin suupielet nykien. Jared oli juuri siinä rajamailla, oliko hän OK vai nyyppä. Loppuen lopuksi jätkä olisi kuitenkin voinut ajatella tasoa, sillä siitähän tässä oli kyse: että olisimme tarjonneet kyydin tuolle vähäpojalle. Sheila sitä paitsi inhosi Jaredia päästä varpaisiin, Kissatytön mielestä joukkueemme uusin pelaaja oli täydellinen ääliö, vainoharhainen ja aivosolullisesti vajaa. Kyle tuntui tietävän missä ajatukseni kulkivat, sillä hän virnuili minulle ilkikurisesti.

Pukuhuoneeseen saapuessamme meitä vastassa oli pirteä joukkue. Kaikki olivat aina ennen harjoituksia hyvällä tuulella, varmoina siitä, että tänään tehtäisiin enemmän maaleja kuin koskaan. Kaikki tervehtivät meitä kuorossa, tänään ilmapiiri oli tavallista iloisempi. Syy selvisi minulle minuutin kuluttua: Thomas kiiruhti luokseni ja hakkasi minua iloisesti selkään.
”Me saimme sen!” Thomas huudahti iloisesti.
”Minkä?” kysyin huvittuneena joukkuetovereiden innostuksesta.
”Maalivahdin!” Eric huusi kättentaputusten ja hurrausten säestämänä.
”Oikeasti?” en voinut kuin hurrata muiden mukana. Tästä me lähtisimme todelliseen nousuun, saisimme maineemme takaisin ja meillä olisi mahdollisuus nousta sarjataulukossa korkeammalle. Mahtavaa!
”Milloin hän aloittaa?” Kyle kysyi heittäen treenikassin penkille.
”Hän muuttaa Losiin muutaman viikon kuluttua ja on sitten osana meitä”, Thomas vastasi. Mielialani kohosi.
”Tiedättekö kuka hän on?” kysymykseni sai pukuhuoneen melutason laskemaan. Jätkät vilkuilivat toisiinsa, odottaen, että joku sanoisi jotakin, ottaisi johdon ja vastuun. Thomas naksautti kieltään ja näytti surkealta.
”Sinä et tule pitämään tästä. Mutta Cookie päätti palata.”
”MITÄ?” karjahdin ja turhautuneisuus otti vallan kehossani. Cookieko? Miksi hemmetissä Cookie? Miten hänellä oli pokkaa palata takaisin ja hetkonen – kuka oli antanut sille luuserille luvan palata? En voinut uskoa että ainakaan -
”Hän soitti Harrisonille eilen illalla – Cookie siis ja pyysi saada tulla takaisin. Meillä ei ole maalivahtia, joten Harrison suostui oikopäätä. Tai no, oikeastaan Harrison kysyi meiltä ensin, mutta te ette olleet treeneissä, joten teidän mielipiteenne… No et voi sanoa Raf etteikö tämä olisi hyväkin juttu.”

Olisin voinut sanoa, että tämä oli pskin juttu ikinä, mutta en saanut sanoja suustani. Cookie oli jättänyt meidät häviämään ja nyt hän oli noin vain tulossa takaisin. Olihan Cookie hyvä, hélvetin hyvä oikeastaan, mutta kuinka hän voisi katsoa meistä ketään silmiin? Kukaan ei sanonut mitään ja äskeinen hyvätuuli tuntui kadonneen kuin tuhka tuuleen.
”Tuota noin”, kaikki olivat jo täysin tottuneet siihen, että Jared rikkoi hiljaisuudet. Tyyppi oli juuri sitä mitä meidän joukkueemme tarvitsi: kun ilmassa oli todellista jännitettä, pystyi Jared muutamalla sanalla saamaan meidät vaihtamaan ikävät aiheet positiivisiksi.
”Juorut Jersildissä kiertävät nopeammin kuin rutto. Onko totta Rafael, että sinä vietit yösi Melody Styronin luona?” itsetyytyväinen virne levisi kasvoilleni nähdessäni joukkuetovereideni uteliaat katseet. Pahiten minua katsoi Kyle, joka näytti samaan aikaan uteliaalta ja kiusaantuneen ärsyyntyneeltä.
”Kyllähän se on”, vastasin ja pukuhuone täyttyi vihellyksistä.
”Olet hemmetin nopea Raf!” Johan – Ruotsista kaksi vuotta sitten saapunut puolustaja - kuiskasi kasvot täynnä ihailua. Naurahdin vaatimattomana. Ah, huomio.

”Mitä tapahtui?” Thomas kysyi naama leveässä virneessä. Ennen kuin ehdin vastata, Kyle puuttui puheeseen ääni kireänä: ”Ei mitään.”
Huomio siirtyi minusta Kyleen ja useimmat alkoivat heti heittää arvauksia Kylen osuudesta asiaan. Jaredin innostus oli suurinta mahdollista: hänen ilmeensä kieli tukehdutetusta uteliaisuudesta. Tämä oli siis Jersildissä päivän kuumin puheenaihe.
”Eihän, Raf?” Kyle siirsi katseensa pelipaidastaan minuun. Virnistykseni levisi korvasta korvaan. En tiennyt miksi, mutta minun teki hurjasti mieli tarttua tilaisuuteen: halusin rehvastella. Halusin kilpailua. Mihin Kyle pystyisi paineen alla? Mokaisiko hän mahdollisuutensa upean Melodyn kanssa – miksi edes ajattelin…
”No jaa, emme me kyenneet tekemään paljoakaan, mutta –” se tapahtui aivan yllättäen. Mieleeni nousi kuva minusta ja upeasta, vaaleatukkaisesta tytöstä vastatusten asvaltilla. Kuvassa vaihdoin neidon kanssa hillittyjä suudelmia, joita ei periaatteessa voinut kutsua edes suudelmiksi. Ne näyttivät oikeastaan pelkiltä kehnoilta yrityksiltä. Voivatko tiikerit nauraa? Siltä minusta tuntui, kuin tiikeri sisälläni olisi nauranut itsetyytyväisyyttä, voittoa. Minun ei tarvinnut valehdella paljoakaan. Ainoastaan värittää tarinaa hieman.
”Mutta kyllä me muutaman suudelman vaihdoimme”, lopetin lauseen olkiani kohauttaen.

Kylen ilme oli korvaamaton. Hän näytti niin lyödyltä… Voi poikaraukkaa, oli varmaan uskonut Melodyn kuuluneen yksinoikeudella ainoastaan itselleen. Voi mikä naiiviuden multihuipentuma, toivottavasti Kyle ei ollut oikeasti luullut minun sivuuttaneen Melodyn kaltaisen upean tilaisuuden. Mutta mitä minä oikein ajattelin? Olinko edelleen katkera – ei, en voinut olla katkera. En yhden tytön suhteen. Minähän etsin ainoastaan harmitonta hauskanpitoa. Miten yksi tyttö saattoikin sekoittaa minut näin pahasti? Ei suinkaan valkoinen joutsen ollut raidallista tiikeriä vahvempi?
”Ei mitään muuta?” Kyle kysyi ääni täristen.
”Eipä kai”, vastasin hymähtäen.

”No mutta Raf… Sinähän nopeasti vaihdoit, kun minä sinua illan mittaan näin, huomasin sinun peuhaavan erään punatukkaisen kanssa”, Jared iski silmää.
”Totta. Kuka hän on?” kysyin ja joukkuetoverini – kaikki paitsi Kyle – remahtivat äänekkääseen nauruun.
”Ei kukaan”, Jared sai sanotuksi naurunsa lomasta. Kohotin kysyvänä kulmiani ja poika jatkoi: ”hän on Rosamund Joyce. Tosi hiljainen tapaus, muutti perheensä kanssa Jersildiin noin kaksi viikkoa sitten. Harva tuntee tyttöä - tai edes koko perhettä. Oikeastaan perheen olemassaolo tiedetään ainoastaan Rosamundin veljen, Richardin, ansiosta. Richard on rehvasteleva ääliö, joka rakastaa luonnettaan, kunniaansa ja ulkonäköään.”
”Richard”, toistin muistellen nimeä yrittäen yhdistää kasvoihin, ”me näimme hänet tänään, emmekö nähneetkin Kyle? Hän taisi olla se tyyppi, joka tuli esittelemään itsensä.” ”
Kuulostaa aivan Richardilta. Hän on niin täynnä itseään”, Jared tokaisi silmiään pyöräytellen. Tapaus kävi järkeen. Richard oli näyttänyt etäisesti tutulta, se johtui tietenkin hänen sisarestaan.
”Entäpä sinä, Kyle? Kenen kanssa sinä vietit iltaasi?” Thomas kysyi.

Tämän minäkin olin utelias kuulemaan. Oliko Kyle todella sellainen pyhimys kuin antoi ymmärtää? Hän oli taatusti löytänyt itselleen illan aikana ainakin yhden hoidon, tai no, mistäs sitä ikinä voisi tietää. Kylehän oli niin herrasmiestä niin herrasmiestä, että..
”Eipä minulla oikeastaan illalla ollut ketään. Mutta tänä aamuna sovin treffeistä Melody Styronin kanssa. Toisaalta, minulla ei ole hänen numeroaan, joten –”
”Hetkonen!” Eric keskeytti ja vilkuili vuoroin minuun, vuoroin Kyleen, ”te piiritätte samaa naista?”

Kohtasin katseeni Kylen kanssa.
”Ei”, sanoin päätäni pudistellen, ”minä en piiritä Styronia.” Kyle näytti kiitolliselta hymyillessään minulle korvasta korvaan.
”On jotain, mitä sinun kannattaa tietää sen tytön menneisyydestä, Kyle. Ettet vain toista samoja virheitä kuin eräs”, Jared sanoi. Hän onnistui herättämään kaikkien mielenkiinnon: kuin yhteisestä sopimuksesta kävimme kaikki istumaan ja odotimme Jaredin kertomusta.

”Jutusta on jo jonkin aikaa. Melody Styron seurusteli todella pitkään muuan Garyn kanssa. Gary on muistaakseni kaksi vuotta vanhempi kuin Melody, mutta kaiken kaikkiaan heidän juttunsa toimi hyvin – tai siis ainakin aluksi. Kun Garyn tuli sitten aika ottaa opiskelunsa vakavasti, hän hankki paikan jostakin San Franciscon siististä koulusta – äläkä kysy mistä, en muista. Harva näki Garya Jersildissä. Tyyppi oli kaiken aikansa San Franciscossa ja Melody alkoi tulla epätoivoiseksi. Hän näki Garya mielestään liian vähän. Gary tyynnytteli tyttöystäväänsä ja kävi melko suuren riidan jälkeen katsomassa Melodya. Heidän välinsä rauhoittuivat ja kaikki saivat kuulla Melodyn ylistystä upeasta poikaystävästä.
Joku ehdotti fiksuna Melodylle, että tyttö voisi tehdä yllätysvisiitin San Franciscoon. Ideana ihan hyvä, mutta lopputulos oli karmaiseva. Melodyn päästyä Garyn kotiovelle häntä vastassa olikin muuan kiharatukkainen tummaverikkö, joka esitteli uusia alusvaatteitaan, luullen Melodya Garyksi. Varsinainen soppa, sanon minä. Kävi ilmi, että Gary oli San Franciscossa aloittanut villin poikamieselämän, vannoen, ettei hänellä ollut parisuhdetta. No, Melody jätti Garyn ja murtui tyystin. Sen jälkeen ei Melody ole ollut parisuhteessa. Niin, että auta armias jos tulet joskus pettämään häntä, Kyle – tai Raf.”

Sanoja seurasi hiljaisuus. Vai siksi ei Melody lämmennyt minulle. Olin juuri sellainen kuin Gary, tyyppi, joka piti omasta mielestään harmitonta hauskaa jokaisen vastaantulevan naisen kanssa. Paitsi, että minä saatoin tehdä niin ilman huolenhäivää. En ollut parisuhteessa. Mutta se oli taatusti syy siihen, miksi Melody suhtautui minuun niin varauksellisesti. Taisin olla puukko hänen haavassaan, muisto menneisyydestä, tai sitten muuten vain ärsyttävä. Hmm, ota nyt kauniimmasta sukupuolesta selvää…

”Minulle iski juuri kauhea paniikki. Jos vien hänet ulos huomenna, mitä teemme?” Kyle henkäisi. Kukaan ei vastannut hänelle. En tiennyt miksi, mutta yhtäkkiä minuun iski suunnaton halu pilata Kylen treffit. Oliko herrasmiehemme sittenkään sopiva tälle herttaisuuden multihuipentumalle, valkoiselle ruusulle, jolla oli hurjan terävät piikit. Mutta miten se onnistuisi? Mitä sellaista voisin suositella Kylelle, mistä Melody ei pitäisi? Kerrataanpa: Melody oli herttainen, aivan kuten Kyle. Melody oli melko normaali rahan suhteen, kun taas Kyle oli rikas. Kyle sai uuden lelun ja Melody ei selvästikään pitänyt rehvastelusta… Mikä täydellinen sattuma. ”Vie hänet ajelulle”, kehotin hymyillen. Kyle hätkähti ja katsoi minuun silmät suurina.
”Ajelulle?” hän toisti.
”Niin. Melody varmasti pitäisi siitä. Mersulla tietty, nyt kun sinulla sellainen on.”
”Luuletko, että hän pitäisi siitä?” Kyle kysyi epäluuloisena.
”Luota minuun, Kyle. Tunnen naiset. Hän tulee rakastamaan sitä.”
”Niin… Hyvä on, sattuisiko löytymään Styronin puhelinnumeroa? Soitan hänelle tänä iltana.”
”Minulla taitaa olla”, Jared mietti, kaivoi puhelimensa taskustaan ja antoi numeron Kylelle.

”Joukkue! Mitä te oikein kuhnitte! Teillä on jää kulutettavana!” kaikki hätkähtivät valmentajamme huutoon. Pikaisesti vaihdoimme vaatteet, solmimme hokkarit ja kiiruhdimme ulos pukukopista, kaikki hyväntuulisina. Kyle pursusi innostusta seuraavan päivän treffeistä ja oli pakko myöntää, että odotin tulevaa fiaskoa itsekin melko kovasti. Katsomossa meitä odottamassa – ja tietty harjoittelemassa – näkyi muutama cheerleader. Nähdessään meidät, tytöt alkoivat kikattaa, vilkuttaa ja pyörittää kroppiaan bassojytkeen tahtiin.
”Minä taidan tietää mitä tuo tahtoisi tehdä tänään makuuhuoneessasi, Raf”, Thomas nauroi osoittaen yhtä varsin hyvännäköistä blondia, joka keikutti takapuoltaan laajassa kaaressa tuijottaen minua ja hymyillen minulle. En voinut muuta kuin nauraa muiden mukana.

Lähettäjä: Johanna K. 
Päivämäärä:   17.5.11 23:33:56

omomooommm ihana <3

Lähettäjä: Random 
Päivämäärä:   18.5.11 07:24:50

Jaatkaa piian!! En jaksa enään oottaa noi kauaa :/ mut hyvä pätkä, jaatka! :D

Lähettäjä: Lasikannu 
Päivämäärä:   18.5.11 14:37:24

tykkään :) ! olis kiva saaha Melodyn ja Rafaelin välille säpinää mutta ehkä tässä hiljaa hyvä tulee :)

Lähettäjä: hAH 
Päivämäärä:   22.5.11 23:06:03

huomenna laitan pätkän kohan nyt muistan :D

Lähettäjä: keppälerttu 
Päivämäärä:   23.5.11 15:54:17

nyt on huominen, JATKOO! :D

Lähettäjä: hAH 
Päivämäärä:   23.5.11 21:25:28

XIV - World is a better place when it's upside down, boy

Melody

Riikinkukko kirjavissa sulissaan tepasteli pöyhkeänä television ruudulla. Levitetty pyrstö hohti värejä syysillasta, tummia ja salaperäisiä, kuin auringon viimeisten säteiden lakaisemia. Monista siivekkäistä eläimistä ympärillään, kuten parveilevista kanoista, tiesi riikinkukko olevan kaikista kaunein ja se loisti linnun taivaaseen kohotetulta nokalta ja älykkäiltä, mutta omahyväisiltä silmiltä. Tuhahdin. Mokoma pröystäilijä koko lintu. Sen vierellä normaalin kukon pörhistely näyttäisi pieneltä ja kukon pyrstön väriloisto vaatimattomalta. Jo eläimistä näki yhteiskuntamme toimintajärjestelmän tai oikeammin nokkimisjärjestyksen. Kauniiden ja rikkaiden yksilöiden menestys oli taattua, toisin kuten karkeakasvoisimmilla ja työttömyystuen avulla elävillä.

Suljin television ja hätistin kissani Haydenin sylistäni. Mokoma katti oli tullut viimeaikoina mielenhäiriöiseksi, kun oli hakeutunut jatkuvasti seuraani. Hayden tepasteli ulko-ovelle ja naukaisi merkiksi, kissa halusi ulos.
"Sinä se sen kun juoksutat minua", naurahdin Haydenille ja kiiruhdin kissan perään avaamaan ovea. "Tule illaksi kotiin."
Hayden luikahti ulos samassa hetkessä, kun olin saanut oven siinä määrin raolleen, että kissa siitä juuri ja juuri mahtui. Kurkkasin ikkunasta kissan viiletystä takapihallemme ja siitä edelleen naapurimme pihalle. Huokaisin. Kello alkoi jo lähentyä puolta kahtatoista ja kahdeltatoista minä tekisin jotain ennenkuulumatonta. Kyle saapuisi hakemaan minut kotoani ja sitten se olisi menoa. Voisinpa vilistää karkuun naapurein takapihoille, heidän saappaisiinsa, oletetusti upeaan, joka naapurin omamaan perheidylliin. Käänsin katseeni takaisin ikkunaan, josta avautui näkymä villiintyneeseen takapihaamme, jota ei oltu hoidettu iäisyyksiin. Toisin oli todellakin naapuriemme laita, joiden pihamaata peittivät tasainen, kirkkaanvihreä nurmikko ja pöyristyttävän upeat kukkapenkereet.

Kuten olin todennut jo moneen kertaan, vihasin laittautumista. Meikkaustaidoillani ei voinut kerskailla, sillä lopputulos oli aina samannäköinen: arkinen. Letitin hunajanvaaleat hiukseni toispuoleiselle letille, josta olin kerrankin tyytyväinen. Letistä tuli paksuhko ja rennon näköinen, juuri rentoon tyyliini sopiva, sillä vaatteikseni päätyi taas tuttu löysä toppi ja shortsi -yhdistelmä. Tuijotin kokonaisuutta pitkään huoneen seinälläni roikkuvasta kokovartalopeilistä. Olin ihan tyytyväinen, näytin arkiselta, mutta kuitenkin hyvällä ja siistillä tavalla.
"Sisko, mitäpä touhuat?" Patrick hymyili ilmestyessään huoneeni ovenrakoon.
"Panikoin", hymähdin ja vilkaisin nopeasti kelloa.
Patrick astui sisälle huoneeseeni ja heittäytyi petaamattomalle sängylleni.
"Mistäs moinen paniikki?" Patrick kysäisi, oikoen itseään parempaan asentoon. "Miten olet jo tähän aikaan pukeissa?"
"Treffit, kahdeltatoista", ulahdin, heittäytyen veljeni viereen sängylleni. "Ja kello on jo varttia vaille!"
Äkkiä naurun tyrskeet ryöppysivät Patrickin huulilta päätymättöminä aaltoina ja pojan vartalo hytkyi mukana loppua näkemättä.
"Sinä - ", Patrick veti henkeä. " - oletko sinä nainen ollenkaan?"
Katsoin veljeäni tuimasti ja nappasin tyynyn käteeni, nostaen sen pääni ylle.
"Saat tästä, jos kyseenalaistat enää koskaan naiseuttani!"
Tästäkös veljeni riemu sen kuin yltyi. Kumautin tyynylläni pojan päähän pariinkin otteeseen, mutta nauru ei siltikään loppunut.
"Ole jo hiljaa", tuhahdin ja nousin ylös sängyltä. Jos olin hetki sitten näyttänyt tyydyttävältä, niin en enää. Letistäni oli karannut säikeitä ja vaatteeni olivat aivan rypyssä.
"Rafaelin kanssa?" Patrick kohotti kulmiaan kysyvästi.
"Kylen."
"Kello on kaksitoista", Patrick hymyili minulle ja kurkkasi ikkunastani ulos, joka näytti suoraan kadulle. "Ja upouusi Mersu näyttää olevan pihassa."

Kyle seisoi hymyillen, nojaten auringossa puhtaana hohtavaan mustaan autoonsa, kun rynnistin tuli hännän alla etupihallemme.
"Tämäkin kaunokainen kalpenee sinun rinnallasi", Kyle naurahti taputtaen autonsa kiiltävää konepeltiä. "Vaikka vahautinkin kultani tätä päivää varten."
Tunsin kuinka kasvoilleni nousi epäuskoinen ilme, jonka naamion nopeasti hymyksi. Riikinkukko, Kylekö? En olisi koskaan uskonut, että hän kuului näihin rahoillansa pröystäileviin miehiin, joilla oli kalliit autot muniensajatkeinaan.
"Minua ei ole ennen verrattukaan autoon", jatkoin väkinäistä hymyäni. "Mitä olet suunnitellut tälle päivälle?"
Kyle tarttui käteeni, johdatti minut Mercedesin toiselle puolen ja avasi minulle oven, herrasmiehen tavoin.
"Me menemme ajelulle. Tämä kaunokainen kulkee sitten aivan eri tavalla kuin Rafaelin siskon autonrämä. Tulet nauttimaan siitä," Kyle nauroi ja pystyin aistimaan hänen tyytyväisyytensä. Omistihan hän hienon auton, joka oli jotain, mitä Rafael ei omistanut. Tuhahdin. Olin tainnut jännittää turhaan. Päivä riikinkukon seurassa, joka pörhistelisi vauraudellaan ja autollaan, ei tuntunut laisinkaan houkuttelevalta.

Kilometri toisensa perään pitkällä maantiellä, kuunnellen tehokkaiden bassojen jytkytystä. Huokaisin. Ajatus oli kaukana omasta hassusta unelmastani: matka vanhalla lava-autolla läpi maamme, kuunnellen country-musiikkia. Kaukana oli jännitys siitä, että auto jättäisi yhtäkkiä tien päälle ja joutuisimme kenties liftaamaan lähimpään kaupunkiin ja yöpyä aikaa nähneessä motellissa. Mercedes hyrräsi allamme uutuuden tuomin turvin, eikä moottori antanut epäilyksen aihettakaan minkään näköiseen vikaan.
"Rafael rukan täytyisi ostaa itselleen auto. Hänen on kovin vaikea käydä Sheilan autolla treeneissämme, sillä ties mistä tietää, milloin se jättää hänet tien päälle", Kyle katkaisi hiljaisuuden välillämme.
"Pidän Sheilan autosta. Siinä on persoonaa", hymähdin, ristien jalkani.
"Mutta luotettava se ei ole", Kyle totesi taputtaen rattia, ilmeisesti merkiksi siitä, ettei auto meidän allamme pettäisi luottamusta missään tapauksessa.
"Silloinhan se auto sopii hyvin Rafaelille. Epäluotettavuus yhtäläisyytenä", naurahdin piristyen hiukan Rafaelin mollauksesta.
"Kai luottamus poikaa kohtaan voisi lakkauttaa hänen epäluotettavuutensa. Ainakin minä yritän luottaa häneen parhaani mukaan, jotta hän voisi osoittaa olevansa luottamukseni arvoinen", Kyle hymyili lempeämpään sävyyn ja näin sielussani, kuinka riikinkukko äkkiä laski pyrstönsä alas ja kävi nöyränä levolle. Nyt muisto taas siitä, miksi olin halunnut lähteä pojan kanssa ulos, nousi pintaan ja se sai hymyn nousemaan kasvoilleni.
"Sinä oletkin hyvä ihminen. Toivon, että Rafael ei koskaan petä sinun luottamustasi, Kyle", sanoin pojalle ja katsoin ensimmäistä kertaa kunnolla tämän syvän sinisiin silmiin.
"En ole sellainen kultapoika kuin ajattelet, Melody", poika tuhahti pienen punan noustessa hänen vaalealle ihollensa.
"Et varmaankaan, mutta et kuitenkaan elä samanlaisessa pimennossa kuin Rafael, joka ei tunnu kantavan huolta mistään tai kestään, ja jokainen sana, joka hänen huuliltaan karkaa on valhe", mutisin.
Kyle hymyili hiljaa ja painoi hiukan lisää kaasua, vaikka vauhtimme oli äskenkin tuntunut liian kovalta.

Vähän matkan päästä tiensivustassa oli jonkin näköinen kioski, jota lähestyessämme Kyle hidasti vauhtia.
"Maistuisiko jäätelö?" Kyle kysyi hymyillen ja laittoi vilkun päälle.
En kerinnyt vastaamaan Kylen kysymykseen, kun samassa kuului poksahdus, auto allamme lähti luisuun vasempaan suuntaan ja Kyle alkoi kiroamaan vuolaasti.
"Tämä ei oikeasti voi olla totta!" Kyle huusi pysäyttäen Mercedesin tienlaitaan äkkinäisellä liikkeellä. Poika nousi autosta ja paiskasi oven perässään kiinni.
"Mitä kävi?" kysyin uteliaana, noustessani autosta ulos ja kävellessäni Kylen viereen, joka oli kyykistynyt tiirailemaan vasenta eturengasta.
"Rengas, se on puhki", Kyle huokaisi. "Se tosiaan on puhki! Mitä me nyt teemme Melody?"
Minua alkoi väkisinkin naurattamaan, kun katsoin hätääntynyttä Kyleä, jonka täysin luotettava, uutuutta hohkava auto menettikin yllättäen luotettavuutensa. Jo lähes miehisyytensä huippu mitoissaan oleva poika osoitti käytöksellään sen, minkä me naiset olimme aina tiennet. Miehet ovat isoja vauvoja.
"Kyle onko sinulla kännykkää?" naurahdin, kaivellessani omia taskujani. "Minun kännykkäni jäi nimittäin kotiin."
Kylen ilme kirkastui. Hän nousi hetkessä seisomaan ja kaivoi taskunsa pohjalta kännykkänsä.
"Kelle soitetaan? Mekaanikolle vai jollekin, joka voisi hakea meidät täältä?" poika kohotti kulmiaan.
"Sanoisin, että soitat jollekin, joka tuo tullessaan vararenkaan. Ei kai me mitään mekaanikkoja paikalle tarvita. Kai sinä yhden renkaan osaat vaihtaa", hymyilin pojalle, vaikka epäilinkin hänen renkaanvaihtotaitojaan.
"Odota tässä, niin minä käyn tuonnempana soittamassa", Kyle huikkasi ja lähti suuntaamaan kauemmaksi tieltä. Minä jäin puolestani tuijottamaan omaa heijastustani auton kiiltävästä pinnasta. Nämä treffit taisivat olla tuhon tuomitut jo ennen niiden alkamistakaan.

Ainoastaan hetken kuluttua Kyle rämpi esiin karrelle palaneesta pensaikosta, hiukset sekaisin ja vaatteet rytyssä. Jos poika oli hetki sitten näyttänyt hätääntyneeltä, niin nyt hänen kasvoiltaan hohti täysi epätoivoisuus ja paniikki. Siniset silmät vaeltelivat levottomina minussa, autossa ja hänen kengissänsä, jalka taputti hermostuneesti maahan tahtia ja poika alkoi sukimaan hiuksiaan nopein liikkein.
"Akku loppui. Me joudumme jäämään tähän tienvarteen iäisyydeksi", Kyle parahti. "Miksi minä en voi saada koskaan onnistuneita treffejä?"
Minua alkoi nyt todenteolla naurattamaan. Tuossa pojassahan piilikin suuri vauvamaisuus miehen vartaloon kätkettynä.
"Kioski", huikkasin ja osoitin jonkin matkan päässä häämöttämän kioskin suuntaan. "Soitamme myyjän puhelimesta."
Kyle nytkähti, tajuten ehkä typeryytensä. Hätä ei todellakaan ollut sen kummoisempi. Järkevyyteni ja selväpäisyyteni pääsi taas loistamaan ja siitä minä pidin. Kyle ei tuntunut hukuttavan järkeäni hetkeksikään, vaan piti sen pinnalla ja turvassa odottamattomilta virtauksilta, jotka vaanivat syvällä pinnan alla. Sinne minä en halunnut, enkä ollut joutunutkaan pitkiin aikoihin. En ennen kuin tummahiuksinen poika oli päästänyt sekalaiset raivon ja kiihkon sekaiset tunteeni ryöppyämään ja hukuttamaan järkeni allensa. Se ei saanut toistua.
"Tule", Kyle hymyili, ojensi epäröiden kätensä omaani kohti ja tarttui hellästi siihen kiinni. Kosketuksessa oli lämpöä, joka levisi kättäni pitkin aina ylös hiusrajaani, sekä alas pienimpiin varpaisiini. Puristin Kylen kättä onnellisena. Vaikka olin tuntenut pojan vasta muutaman hetken, minusta tuntui, että olisimme tunteneet aina toisemme. Näin oli hyvä olla, enkä kyennyt enää pidättämään naurua sisälläni, vaan annoin sen värähdellä ilmassa, rikkoen puolinaisen hiljaisuuden, joka ympärillämme vallitsi.

Edessämme tönöttävä kioski oli selvästikin rakennettu ennen vuosisadan vaihdetta, enkä uskonut, että rakennus olisi ikinä remonttiakaan nähnyt. Vaaleansininen maali oli pahasti rappeutunut kioskin puisista seinistä ja porraskorokkeen annettiin ilmeisesti jatkaa lahoamistaan, kunnes se murentuisi lopullisesti kasaan. Mutta jos kioski näytti vanhalta, niin vähintään kaksi kertaa vanhempi oli mies kassan takana, joka näytti sillä hetkellä lukevan jotakin roskalehteä. Mies näytti joka kuvakulmasta erittäin turvonneelta, etenkin silmistä, jotka näyttivät muurautuvan pian umpeen turpeiden silmäluomien alle.
"Miten tuo papparainen mahtuu tuohon kopperoon?" Kyle kuiskasi naurahtaen minulle. "Tai ehkä hän ei poistu tuolta ikinä. Siitähän tuo partakin kielii, liekö vuoteen siistitty", poika jatkoi nauramistaan, nyökäten päällään miehen suuntaan. "Pahoin pelkään, että hän ei omista kännykkää tai muita nykyajan vempeleitä."
Äkkiä mies kohotti katseensa lehdestänsä meihin ja nosti suupielensä uskomattoman leveään virneeseen. Kippari, se minulle tuli hänestä mieleen, vain piippu puuttui.
"Poju kyllähän multa tommonen kännykkä löytyy. Ollaankos sitä pulassa?" mies hörähti tupakan karhentamalla äänellä ja sai minutkin hymyilemään leveämmin kuin koko päivänä. Kyle tunari oli miehen ulkonäön perusteella tehnyt väärään osuvan arvion tämän kuulosta. Se näytti olevan erinomainen.
"Autostani puhkesi rengas ja minun pitäisi soittaa ystäväni tuomaan vararengas", Kyle vastasi hiukan punehtuneena. Siitäs sai, illistin mielessäni.
"Mut enhän mää valitettavasti voi lainata sitä kännykkääni. Se kun on rikki", mies nauroi niin kovaa, että joutui yskimään hyvän tovin.
"Tietenkin", Kyle tuhahti, luodessaan tietoisen katseen mieheen. Minun teki mieli motata poikaa, sillä hänen käytöksensä hävetti ja ärsytti minua. Minusta tämä vanha mies oli kerrassaan ihastuttava turpeine naamoineen, risupartoineen ja hörähtävine nauruineen.
"Voin mää kyydin tarjota. Haette sitten autonne myöheemmin, eiks jeh?" tämä hymyili.
Kyle katsoi minua epäuskoisena. Pelkäsi ilmeisesti upean autonsa yksin jättämistä.
"Upeaa, sopii täydellisesti", minä hymyilin miehelle. "Kiitämme kovasti."

Vanha - ah, kyllä - lava-auto pärisi allamme kuin traktori konsanaan, istuessamme Kylen kanssa vierekkäin risupartaisen miehen vieressä. Minä istuin penkillä lähempänä miestä, Kyle taas istui oven vieressä ja katseli ulos ikkunasta ja näytti murjottavan. Hän ei olisi selvästikään halunnut lähteä risuparran kyytiin.
"Oottekos te pariskunta? Jos ette nimittäin oo, niin sut tyttö mää voin veljenpojalleni varata. Emännäks kato, kun ei se ite taida naisii ikinä saaha", mies hörähti pitkän hiljaisuuden jälkeen.
Kyleen tuli äkkiä eloa ja hän suoristautui penkillään ja tarttui minun käteeni lujasti.
"Kyllä, me olemme pariskunta. Hankkikoon veljenpoikasi naisen jostain muualta", Kyle sanoi vakavana.
Katsahdin Kyleen huvittuneena. Raukka ei tainnut ymmärtää miehen olevan vaaraton, mutta olihan hänen reaktionsa kieltämättä aika suloinen. Puristus sai lämmön nousemaan uudestaan pitkin kehoani.
"Sääli. Tosin mulle kaikki naiset on vapaata riistaa niin kauan, kunnes sormus löytyy vasemmasta nimettömäst. Tiedät varmaan, mitä mää nääs tarkotan", mies hörähti nauruun, vinkatessaan silmäänsä Kylelle, joka kääri nopeasti kätensä ympärilleni. En kyennyt kun nauramaan. Tämä oli mahtavaa.

"Ja vasemmalle", opastin vanhaa risupartaista miestä kääntymään kotikadullemme.
"Voit jättää meidät tähän. Haluan oikoa hiukan jalkojani tässä samalla", Kyle huikkasi.
Vanha mies käänsi hymyilevään katseensa poikaan ja pysäytti autonsa tien reunaan.
"En mää tyttöäs ajatellu ruveta riiaamaan, jos niin aattelit, etten kotiin asti voi viedä", Mies hörähti, jo tutuksi tulleen tapaansa.
Kyle laski katseensa maahan ja pörötti hiuksiansa. Hän oli selvästi ajatellut miehen rupeavan ahdistelemaan minua, jos tietäisi osoitteeni. Mieleni teki kirkua naurusta, Kyle oli niin suloinen.
"Kiitos kyydistä", Kyle tokaisi, paiskaten auton oven kiinni ja tarttuen käteeni varovaisesti.
Auto kaasutti kovaa ääntä pitäen ohitsemme, kauas näkymättömiin, ja niin me jäimme siihen seisomaan paikoillemme toisiamme silmiin katsoen.

"Anteeksi", Kyle sanoi hiljaa.
"Mistä niin?" kysin kummastuneena.
"Treffit, ne epäonnistuvat täydellisesti", Kyle murahti ja painoi katseensa silmistäni maahan.
Hymy nousi huulilleni väkisinkin katsoessani tuota nöyrää, silti välillä pullistelevaa, rikkaan miehen poikaa.
"Ne olivat täydelliset."
Kyle kohotti katseensa takaisin maasta silmiini ja katsoi minua kummissaan. Sitten hänen kasvoilleen nousi ujo hymy, joka sai sydämeni jättämään lyönnin väliin.
"Melody olet uskomaton. Onneksi Rafael sekoili toissapäivänä. Muuten en olisi koskaan tavannut sinua", hän hymyili ja päästi kätensä irti käsistäni. "Tule niin saatan sinut kotiisi."
Kyle otti muutaman askeleen pois päin minusta, mutta minä tarrasin äkkiä hänen käteensä ja pysäytin hänet.
"En halua, että teet niin kuin olet suunnitellut", sanoin pojalle, joka näytti hämmästyneeltä.
"Tee mitä? Mitä minä olen suunnitellut?" Kyle kysyi kummissaan.
Katsoin syvälle pojan silmiin ja sanoin vakavana:
"Suutelet minua rappusilla"
Kyle hätkähti ja kiersi nopeasti katseeni. Hän näytti pettyneeltä, suorastaan kovin murtuneelta. Minä painoin käteni hänen poskellensa ja käänsin hänen silmänsä omiini.
"Haluan, että teet sen nyt", kuiskasin hiljaa hymyillen varmana. Minä todella halusin sitä. Halusin, että Kyle suutelee minua.
Pojan silmät pyöristyivät ensin hämmästyksestä ja sulivat sitten yhteen hymyyn. Äkkiä poika laski päänsä lähelle omaani, kietoi kätensä ympärilleni ja hipaisi huulillansa varovaisesti huuliani.
"Sinä todellakin olet uskomaton. Tämän on pakko olla unta. Älä anna minun vaan herätä", Kyle kuiskasi lähes vasten huuliani, saaden kylmät väreet kulkemaan pitkin selkäpiitäni. Sitten hän painoi hitaasti huulensa viimein omilleni, ja niin maailma teki sen uudelleen; pysäytti hetken ikuisuudeksi.

Lähettäjä: '_' 
Päivämäärä:   23.5.11 22:09:14

aawww ♥ ;) sulosia ja toi pappa oli hassu ^_^

Lähettäjä: keppälerttu 
Päivämäärä:   24.5.11 03:29:19

awwww, täydellinen jatko ♥ Rafael saa kyllä painua jonnekki hevonvíttuun, kyle ja melody yhteen, iiih :>

Lähettäjä: Random 
Päivämäärä:   24.5.11 07:29:00

Ihanaa <3

Lähettäjä: ne 
Päivämäärä:   24.5.11 08:35:42

Eiiih, mu mielest se kuuluis olla Melody♥Rafael ♥♥♥