|
Lähettäjä: Cher.
Päivämäärä: 3.2.11 07:57:45
Voi, sori, pätkä tulee vasta nyt!
Heräsin astioiden kolistessa keittiössä. Nousin vihreältä sohvalta venytellen ja sipsutin sitten keittiöön väsyneenä. Bel vilkaisi minuun virnistäen.
-Onko oloja? tämä kysyi ja laski hanasta vettä ojentaen sen sitten minulle buranan kanssa.
-No vähän, mutisin. –Mutta ei mitkään älypahat, virnistin pienesti.
-No hyvä, Bel hymyili ja istui pöydän ääreen, minua vastapäätä. Kiitin luojaa mielessäni, ettei hän ollut vihainen.
-Sovitteko te Ripen kanssa? kysyin napaten samalla buranan suuhuni ja huuhdoin sen kurkustani alas vedellä.
-Joo. Kai, Bel hymähti kohauttaen olkiansa.
-Kai? kysyin kurtistaen olkiani.
-No ei me paljoa keretty puhua, kun se sammu heti sänkyyn.
-Mistä te edes riitelitte, Ripestä ei saanut mitään selkoa eilen.
Bel näytti välttelevän aihetta, ihan niin kuin Ripe.
-Se on pitkä juttu, tämä vastasi sitten, melkein samoilla sanoilla kun Ripekin oli eilen vastannut. Kurtistin kulmiani, pitkä juttu? Vastahan niiden juttu oli alkanut. Päätin kuitenkin olla utelematta enempää, kun kumpikaan ei siitä selvästi halunnut puhua. Huomasin Belin vilkuilevan ohitseni ja käänsin pääni nähdäkseni mitä tyttö oikein kuikuili. Väsyneen oloinen Ripe laahusti keittiöön pörröttäen samalla tukkaansa.
-Huomenta, tämä mutisi ja vilkaisi varovasti Beliin, kuin tarkistaen, oliko tämä vihainen.
-Huomenta, Bel sanoi ja hymyili sitten pienesti.
-Mä taidan mennä ulos tuulettumaan, sanoin tajutessani heidän kahden tarvitsevan kahdenkeskeistä juttelua. Nousin tuoliltani ja tunsin kuinka päätäni jomotti. En kuitenkaan antanut sen välittää ja laahustin etsimään itselleni jotain päälle pantavaa, ennen kuin suuntasin ulos.
Ulkona oli pitkästä aikaa pilvistä, mutta ilma oli silti lämmin. Kävelin pitkin kapeaa katua tietämättä edes minne se johti. Olihan minulla aikaa. Hetken kuluttua huomasin sen tien johtavan pienelle abc-huoltoasemalle. Kaivelin hetken taskujani, tarkistaakseni oliko minulla rahaa. Onnekseni löysin taskustani pari kolikkoa ja suuntasin myymälään päin. Huomasin Jerryn tankkaavan autoa vähän kauempana. Kirosin mielessäni tuuriani, en olisi jaksanut nyt nähdä häntä. Yritin kävellä mahdollisimman huomaamattomasti ja toivoin, ettei Jerry näkisi minua. Juuri kuin tartuin myymälän ovenkahvaan kuulin huudon takanani.
-Sissi, Jerry huudahti ja kääntyessäni hän heilautti kättänsä.
-Moi, sanoin ja väänsin pienen hymyn huulilleni. Katselin tämän jo täyttynyttä tankkiaan, ja bensaa valui pienenä vanana auton pinnalle. Jerry ei kuitenkaan huomannut mitään, vaan tuijotti minuun päin virnistellen.
-Jerry, sun tankki on täynnä, totesin virnistäen, ehkä vähän ivallisestikin. Mies kääntyi nopeasti kiroten autoonsa päin ja kaivoi sitten taskustaan paperia.
-Voi hemmetin hemmetin hemmetti! tämä kirosi kovaan ääneen ja en voinut olla naurahtamatta. Puistelin itsekseni päätäni ja avasin oven astuen pieneen myymälään tai mikä huoltoasema se nyt ikinä sitten olikaan. Suuntasin kauppapuolelle ja etsin käsiini vissypullon ja lähdin kävelemään kohti kassaa. Jalkani pysähtyivät automaattisesti pienen karkkihyllyn kohdalle, miettien ostaisinko karkkiakin.
-Hitot, se vaan lihottaa, yritin vakuutella itselleni ja jatkoin kassalle päin. Juuri ennen kassaa tein kuitenkin täyskäännöksen ja hain sittenkin ison karkkipussin käteeni. Huono itsekuri oli ollut pienestä pitäen suuri ongelmani.
Ojensin ostokseni myyjälle, joka otti ne hymyillen vastaan. Tai oikeastaan irvistäen, ei sitä irstasta tekohymyä voinut oikeaksi sanoa.
-Ja se tekee 3,80 euroa, kiitos, tämä sanoi sitten sillä ärsyttävällä konemaisella äänellään. Kaivoin taskustani rahat ja olin ojentamassa niitä myyjälle.
-Mä maksan, kuulin takanani taas Jerryn äänen. Miksi se mies oli joka paikassa? En edes tiennyt miksi ajattelin hänestä niin negatiivisesti. Olihan hän hyvännäköinen tummineen silmineen ja hiuksineen. Luonne taas.. No ainakin hyvin erilainen kuin esimerkiksi Aleksin. Huokaisin äänettömästi, miksi minun piti koko ajan vetää Aleksi ajatuksiini mukaan.
Ennen kuin kerkesin tehdä mitään, oli Jerry maksanut ostokseni. Nappasin karkkipussin ja pullon hämmentyneenä käteeni ja kiitin myyjää. Vilkaisin Jerryyn nopeasti.
-Mistä hyvästä toi nyt oli? kysyin ihmeissäni.
Jerry kohautti olkiansa.
-Aattelin että jos maksan noi, niin sä et ehkä enää kato mua niin murhaavasti, tämä sanoi sitten vakavalla äänellään meidän mennessä ulos. Kohotin kulmiani.
-En mä sua murhaavasti kato, naurahdin.
-Katot sä.
-No et säkään mua aina niin lempeesti kato, totesin sitten. Ja tottahan se oli. Jerry oli aukaisemassa suutansa, kun kuulin tutun äänen huutavan minua.
-Sissi, Miken ääni havahdutti minut ja käännyin tämän puoleen pienesti hymyillen.
-Ai moi, vastasin. Huomasin Miken vilkaisevan Jerryä ilmeellä, jota oli vaikea tulkita.
-Miten sä oot viihtynyt?
-Ihan hyvin, vastasin, vaikken ollut ollenkaan varma oliko se totta.
-No hyvä, kai sä lähdet joku päivä mun kanssa kahville vaihtamaan lisää kuulumisia?
-Joo, lähden mä, vastasin. Mike pörrötti vähän ylikasvaneita vaaleita hiuksiaan ja hymyili. Hän aukaisi taas suunsa, ja alkoi selittämään ärsyttävästä kesätyöstään, josta hän ei ilmeisesti pitänyt.
-Nähään, Jerry kuiskasi todella hiljaa ja nopeasti korvaani, ilman että se kiinnitti Miken huomiota. Ei tämä tainnut edes tajuta Jerryn nopeaa katoamista, tai ainakaan se ei keskeyttänyt tämän jatkuvaa puhetta, jolle en voinut kuin hymyillä. Jo pienenä Mike oli ollut kova puhumaan.
Kävelessäni Belin pihalle, huomasin aivan liian tutun auton pihalla. Se ei voinut olla totta, se ei voinut, mutisin itsekseni, samalla kuin kiirehdin sisälle tarkistamaan, ettei se ollut totta. Riuhdoin oven auki ja samalla puhe lakkasi. Nielaisin. Kävelin nopeasti hiljaiseen olohuoneeseen, ja katselin hetken aikaa vaikeana sohvalla istuvaa kaksikkoa. Bel katsoi minuun pahoittelevasti ja toivoin, etten olisi koskaan aukaissutkaan sitä perhanan ovea. Sohvalla istui siskoni, tai no oikeastaan sana sisko ei kuvastanut tätä ihmistä enää. Mielummin käytin tämän oikeaa nimeä Siia, mutta mielummin en olisi käyttänyt ollenkaan. Ja taas Aleksi, se mokoma, joka oli saanut minut joskus kauan sitten rakastumaan itseensä, ei ollut muuttunut yhtään siinä istuessaan. Hänen myrkynvihreät silmät katsoivat vuoronperään minuun ja sitten taas Siiaa. Tunsin kuinka kurkkuuni takertui iso pala, enkä osannut sanoa mitään. En osannut tehdä mitään, seisoin siinä vain tyhmänä, ja toivoin, että se olisi unta. Ja pahaa sellaista.
-Me tultiin kattomaan, miten sä voit, Siia sanoi sitten ja yritti hymyillä jäätävän tunnelman katkomiseksi. En saanut vieläkään sanaa suustani.
-Sä lähit niin nopeesti, jatkoi Aleksi. Silloin aukaisin suuni, mutta suljin sen nopeasti. Ehkä olisi parempi, etten päästäisi suustani mitään tyhmää. Mietin katkerana mielessäni, miksi heidän piti koko ajan kiusata minua? Soitella perään ja ärsyttää. Ihan kuin minulla ei olisi ollut jo tarpeeksi kestettävää.
-Sissi, sano nyt jotain, Siian ääni keskeytti ajatukseni.
-Mulla ei oo mitään sanottavaa teille, sain sitten sanottua epäselvin sanoin.
-Älä viiti olla noin lapsellinen, Aleksi sanoi sitten kääntäen katseensa maasta minuun. Lapsellinen?! sisälläni kiehui. En kuitenkaan keksinyt enää mitään sanottavaa. Tai olisin paljonkin, mutten halunnut päästää niitä sanoja ulos suustani. Siinä seisoessani, mietin, miksen osannut vain kävellä kylmästi pois sanomatta mitään. Aivan niin kuin elokuvissa tehtiin.
-Mun pitää nyt mennä, mutisin ja katosin nopeasti eteiseen ja kuulin kuinka Aleksi sanoi jotain Siialle, mutten kuullut mitä. Bel riensi perääni ja halasi minua tiukasti.
-Älä välitä noista, Bel kuiskasi ja nosti katseeni tämän omaansa. Tämä pyyhki hellästi pari kyyneltä poskeltani, joiden tulemista en ollut edes tajunnut. Nyökkäsin ja yritin näyttää vahvalta.
-Mä meen ulos kävelemään, sanoin sitten hiljaa. Bel nyökkäsi ja yritti hymyillä. Tämän kasvoiltaan kuitenkin paistoi huolestuneisuus. Tiesin kuitenkin tietävän, että tarvitsin raikasta ilmaa ja aikaa ajatella. Ja hän tiesi myös sen, että noiden kahden seura ei tehnyt minulle hyvää.
-Mä soitan heti, kun saan häädettyä noi kaksi ulos, tyttö hymähti ja puristi vielä hellästi olkapäätäni, ennen kuin katosin ulos. En tiennyt yhtään minne menisin.
Katsoin edessäni olevaa ovea ja mietin, koputtaisinko vai en. Jokin kuitenkin pakotti minut koputtamaan. Kuulin sisältä askelia, ja kohta ovi avattiin.
-Sissi? Jerry sanoi kysyvästi katsoen minuun. En edes tiennyt miksi olin tänne tullut. Ehkä siksi, että Jerryn piikittelevät kommentit saivat minut unohtamaan hetkeksi Aleksin. Tunsin kuitenkin nolostuvan hieman, eihän mies edes tuntenut minua, ja minä jo pyysin tulla sisään. Tai, ainakin seisoin ovella sen näköisenä, kuitenkin sanomatta mitään.
-Tuu nyt sisään ihmeessä, Jerry katkaisi hiljaisuuden ja naurahti.
-Mikä sut tänne ajoi? mies kysyi kun oli ohjannut minut keittiön pöydän ääreen istumaan.
-Tylsyys, valehtelin.
Jerry virnisti.
-Mä taidan tietää mitä sä kaipaat, tämä jatkoi sitten kuin ohimennen.
-Ai, mitä sitten?
Jerry tuli aivan lähelleni ja painoi kuolettavan hitaasti huulensa omilleni. Aluksi en tehnyt ainuttakaan elettä vastatakseni suudelmaan, mutta kun tämä suuteli huuliani yhä uudestaan ja uudestaan, en voinut vastustaa kiusausta. Niin se hän oli, Jerry oli suuri kiusaus. Silti siinä pojassa oli jotain kiinnostavaa…Jerry irrottautui minusta ja katsoi minua pää kallellaan, juuri se ärsyttävä virne kasvoillaan, jota vihasin.
-Ja jotain todella, todella ärsyttävää, mutisin itsekseni.
-Mitä? Jerry kysyi ja näytti hieman huvittuneelta.
-Ei mitään.
Siinä katsoessani häntä, tiesin, etten ikinä saisi kiintyä tähän mieheen. En ikinä saisi alkaa pitää tämän suudelmista, tai siitä, miten tämä joskus hymyili. Koska jos niin kävisi, olisin hukassa, aivan liian hukassa.
-Jos mä suutelen sua uudestaan, lupaatko sä pyyhkiä kasvoilta ton arvostelevan ilmeen, jolla sä katsot mua? Jerry sanoi naurahtaen pienesti. Tunsin pienen punan kohoavan poskilleni, enkä tiennyt mistä se johtui. Ehkä siitä, kun mies sanoi asiansa niin suorasanaisesti, toisin kuin minä.
|