|
Lähettäjä: Jamis
Päivämäärä: 16.11.10 12:33:33
flanu, nyt.
Voi olla outoja lauseita ja virheitä. Kirjotin tämän kolmen aikaan yöllä..
--
Ensimmäisen finaalipäivän aamuna heräsin seitsemältä enkä saanut enää unta. Minua jännitti kamalasti. Pyörin sängyssäni miettimässä tulevaa peliä ja nousin lopulta puoli yhdeksältä. Suihkun jälkeen sain pakottaa itseni syömään jotain. Leipä maistui puulta suussani, mutta söin väkipakolla kaksi palasta ennen kuin luovutin. Ehkä saisin syötyä jotain, kun menisimme joukkueen kanssa syömään ennen peliä. Vaikka Kasperia lukuun ottamatta kaikki pelaajani olivat koulussa, olimme päättäneet Tanelin kanssa pitää aamuharjoitukset. Vajaan tunninmittainen alkuharjoittelu ennen peliä ei riittäisi mitenkään. Sitä paitsi jätkien oli hyvä huomata jo aikaisessa vaiheessa, että korkeimmalla sarjatasolla harjoittelu oli rankempaa. Meillä ei sentään ollut ollut harjoituksia missään vaiheessa kuutena päivänä viikossa ja punttisalia siihen päälle. Käänsin ajatuksissani sanomalehden sivua ja havahduin puhelimeni pirinään. Näytössä vilkkui äidin nimi.
”Huomenta”, vastasin hiukan epäröiden.
”Olithan sä jo hereillä”, äiti ilahtui. ”Isäs väitti, että sä nukut vielä, kun teillä on tärkeä peli tänään.”
Naurahdin ja sanoin, etten ollut saanut nukuttua koko yönä oikein hyvin. Olin vähän väliä säpsähdellyt hereille vain todetakseni, ettei peliä oltu vielä pelattu.
”Ajattelin soittaa ja toivottaa onnea”, äiti sanoi sitten.
Olin vetää kahvit väärään kurkkuun. Mitään tällaista en todellakaan ollut osannut odottaa. Äiti ja isä eivät olleet juhannuksen jälkeen kommentoineet mitenkään pelinjohtajuuttani.
”Isäkin pyysi onnittelemaan”, äiti lisäsi, kun olin hiljaa.
”Kiitos”, sain sanottua. Kaikesta huolimatta olin liikuttunut. Kyllä äiti ja isä kaikesta huolimatta seisoivat selkäni takana.
”Hyvin se menee”, äiti vakuutti. ”Ja jos ei mene, niin mitä sitten. Oothan sä silti aikamoisen työn tehnyt.”
”Luuletko sä, että mä kehtaan palata Kuopioon hopeamitali kaulassa?” tiedustelin hiukan tukkoisella äänellä.
”Tietenkin kehtaat!” äiti huudahti. ”Sua arvostetaan jo pelkästään sen vuoksi, että otit sen pelinjohtajanpaikan vastaan. Harva nainen olisi siihen kyennyt.”
En saanut sanottua mitään.
Varoin visusti joutumasta Rekon kanssa samaan autoon, kun lähdimme harjoitusten jälkeen syömään. Puulasin Tanelin auton kyytiin, koska olin tullut kävelemällä kentälle. Kohteliaasti Taneli kehotti pelaajia hommaamaan omat kyytinsä, sillä meillä oli kahdenkeskistä keskusteltavaa.
”Te ootte varattuja kumpikin”, Ilari huomautti.
”Kiitti, Lari-Ilari, me tiedetään se”, sanoin hänelle suloisesti.
Vedin oven kiinni ennen kuin Reko ehti avata suutaan. En tiennyt, miten olisin suhtautunut häneen nyt. Tietenkin olisi ollut järkevintä kysyä suoraan, mutta entä jos hän kieltäisi. Tai myöntäisi. Juoksisin varmaan kummassakin tapauksessa karkuun. Minä en halunnut olla minkään alle kaksikymppisen pojan unelmanainen.
”Sanoitko sä Heikille siitä sen uudesta pelinumerosta?” kysyin Tanelilta karkottaen Rekon mielestäni.
”Joo.”
”Mitä se?”
”Kohautteli vaan olkiaan ja sanoi, että kai se on viimeaikaisten tapahtumien takia oikea paikka hänelle.”
”Fiksu Heikki”, kehaisin.
Taneli nyökkäsi. Onneksi Heikki oli tajunnut tässä vaiheessa vouhottavansa liikaa omista taidoistaan. En tietenkään halunnut, että hän alkaisi vähätellä omia kykyjään. Sitä sai ja ehkä pitikin tehdä välillä.
”Jännittääkö?” Taneli uteli.
Ihme kyllä minua ei enää jännittänyt kamalasti. Pieni hassu kutina mahassa kertoi, että jotain jännittävää oli tulossa, mutta en ollut enää hysteerinen niin kuin aiemmin. Oloni oli tyyni ja varma. Kyllä minä supernaisena saisin joukkueellisen miehiä tekemään tahtoni mukaan. Sanoin sen ääneen ja sain Tanelin nauramaan.
”Aivan varmasti saat”, Taneli hekotti. ”Saisit jätkät tekemään paljon enemmänkin, jos pyytäisit.”
Voi @!#$, puuskahdin mielessäni. Ei kai ihailijoitani ollut enemmänkin joukkueessa.
”Mitä sä tarkoitat?” rypistin kulmiani.
”Vallu, et kai sä kuvittele, ettei jätkissä tapahtunut mitään muutosta sen jälkeen, kun sä tulit pelinjohtajaksi?” Tanelin ääni oli epäuskoinen. ”Ne on varmasti jokainen ollut ihastunut suhun. Osa on varmaan vieläkin.”
”Just.”
Minua ei kamalasti ihastuttanut tieto siitä. Taneli näytti aavistavan ajatukseni ja totesi, että sellaista vain tapahtui.
”Valitettavasti”, huokaisin. ”Onneksi mä sain tietää vasta tässä vaiheessa. Mä en tiedä, miten suhtautua jätkiin nyt.”
”Miten niin?”
”Tähän asti mä oon ollut yksi jätkistä ja oon kuvitellut, että jätkätkin ajattelee niin”, kerroin. ”Ja nyt paljastuu, että ne ei ajattelekaan.”
”Kuka niin sanoi?”
Pelin alkaessa mahan kutinakin oli tipotiessään. Mieleni oli selkeä ja ohjeeni varmat. Jätkät näyttivät varmemmilta kuin kertaakaan tänä vuonna, joten olin melko varma siitä, että veisimme tämän pelin. Torstain vieraspeliä oli turha miettiä, sillä saisi vain päänsä sekaisin.
”Okei, rento peli”, Taneli muistutti kopissa vähän ennen pelin alkuvihellyksiä. ”Kysyttävää?”
”Kuulin sivumennen, että Nurmon lukkari on siirretty päävaihtajaksi”, Jussi sanoi. ”Meneekö meidän etupesätilannepelaaminen uusiksi?”
”Mitä se lyö?” kysyin ja toivoin, ettei mitään sellaista, minkä takia joutuisimme tekemään todellisia viime hetken muutoksia.
”Aika paljon varsia ja näpyjä”, Lasse tiesi kertoa. ”Vähän kierteisempiä kuin sen edellisen vaihtajan lyönnit.”
”Sasun ja Ilarin kimppapelaaminen sitten vain korostuu”, nyökkäsin pojille. ”Näyttäkää @!#$ niille nurmoolaisille, että miten pesäpalloa pelataan.”
”Johan on tiukkaa puhetta pelinjohtajalta”, Sasu naureskeli.
”Niin sen pitääkin olla tässä vaiheessa kautta”, Reko riensi puolustamaan minua.
En sanonut mitään, vaikka Reko olikin oikeassa. Tässä vaiheessa ei enää auttanut taputella pelaajia päälaelle ja sanoa ”kyllä se siitä”. Nyt piti alkaa pelata tosissaan, jos halusi mainetta ja kunniaa. Keräännyimme Ilari-kapteenin ympärille ja huusimme lyhyesti ”hei.” Nurmolaiset kuuluivat katoavan käytävästä hälisevänä sakkina. Taneli avasi pukukoppimme oven ja pelaajat kävelivät ulos. Sää suosi meitä. Lämpötila oli viidentoista pinnassa ja ilma oli pilvinen. Katsomoihin oli kerääntynyt hyvä määrä katsojia, osa nurmolaisia. He erottuivat omana joukkonaan lippujensa ja suuren lakanansa kanssa. Olimme vaihtaneet sisääntulomusiikkimme jatkosarjan alussa. Entisen Nightwishin tilalta soi nyt Frederikin Tsingis Khan. Biisi oli ollut Jussin ehdotus, sillä hänen mielestään se kertoi joukkueestamme. Olimme nauraneet räkäisesti, kun olimme ensimmäistä kertaa kuunnelleet kappaletta. Naurettava renkutus, oli Timo tuominnut, mutta meille muille se oli sopinut. Eihän Timon tarvinnut sen tahdissa juosta kentälle.
”Tappamisen meininki”, J-P totesi minulle, kun seisoimme polttolinjassa odottamassa esittelyjä.
Tappamisen meininki oli kaukana pelistä. Olimme ehkä lähteneet finaaleihin takki liian paljon auki, sillä nurmolaiset olivat nostaneet pelaamisensa tasoa lyhyessä ajassa. Sisävuorojen aikana molemmilla joukkueilla ehti käydä vain muutama pelaaja lyömässä ennen vuoronvaihtoa. Ensimmäinen jakso oli ohi neljässäkymmenessä minuutissa. Tilanne tulostaululla oli 0-0. Palasimme koppiin mietteliäinä. Kumpikaan joukkue ei ollut saanut kuin kaksi kolmostilannetta ja se oli pirun vähän, vaikka kyseessä olikin finaali.
”Jaa’a, mitäs nyt tehdään?” Topi rojahti paikalleen istumaan ja loi yleissilmäyksen joukkueeseen.
”Parannetaan peliä”, Antti katsoi Topia.
”Hyvä ehdotus, mutta miten?” kysyi Reko, joka puolestaan siirsi katseensa minuun.
”Käytittekö te nyt kaiken osaamisenne ekalla jaksolla?” tiedustelin heiltä.
Minun mielestäni he olivat pelanneet peruspeliä, mikä ei riittänyt finaaleissa lainkaan. Nurmolaisten uusi pelitaso oli sama kuin meidän peruspelimme.
”Meillä on kuulkaa niin paljon harjoitustunteja takana, että mä haluaisin nyt viimeistään nähdä tuloksia”, jatkoin osoittaen sanani varsinkin kärkinelikolle. Heidän sisäpelin pelaaminen oli ollut lähes luokatonta. Jussi, joka pääsi kentälle vähintään viisi kerta per peli, oli tehnyt pahimman rimanalituksen haavoittamalla tai polttamalla itsensä ykköselle.
”Jussi, vaihda Antin kanssa paikkaa”, komensin samassa.
”Kuka pelaa kolmospolttajana?” Jussi tiedusteli eikä napissut ollenkaan komennustani vastaan.
”Sasu. Antti pelaa siepparina.”
Pojat näyttivät tyytyvän siihen. Kauden aikana he olivat oppineet tunnistamaan eri äänensävyjeni tarkoituksen. Tämän hetkinen äänensävy kertoi, ettei auttanut naputtaa vastaan. Yritin parhaani mukaan aina kuunnella myös pelaajia, mutta joskus oli niitäkin hetkiä, että vain minä olin joukkueen johtaja ja oikeutettu tekemään, mitä halusin.
”Jos saa pyytää, niin nostetaan tasoa”, Taneli avasi suunsa vasta, kun tauko päättyi.
Niin pojat tekivätkin. He alkoivat pelata kolmannen aloittavalla. Tosin juoksuja ei syntynyt vielä, mutta muutama erittäin hyvä kotiutustilanne ja monta hyvää yritystä he saivat aikaiseksi. Nurmo avasi juoksutilinsä tasoittavallaan. Heidän lukkarinsa, jota oli povattu jo ensi kaudeksi miesten superpesikseen lukkarieliitin portteja kolkuttelemaan, upotti kierteisen pystymailalyöntinsä Rekon jalkojen juuren. Juoksu sai nurmolaisfanit kiljumaan ja hyppimään katsomossa. Minua kiukutti, mutta pidin suuni kiinni. Reko ei olisi saanut palloa mitenkään kopiksi, niin millintarkasti nurmolaislukkari sai sen lyötyä hänen jalkoihinsa.
”Jes!” sain samassa aihetta tuulettaa, kun Ilari teki kaksi kärpästä, ensin irrottamalla kolmosella olevan etenijän ja sen jälkeen polttamalla ykköselle liikaa kärkkyneen pelaajan. Ilarin taidonnäyte päätti nurmolaisten kolmannen sisävuoron.
”Nyt juoksuja”, Timo tsemppasi, kun jätkät kävivät juomassa ennen neljättä ja viimeistä sisävuoroamme.
”Pidä peukkuja”, Sasu totesi lyhyesti.
Ryhmityimme kaarelle ja Jussi etenijäjokerina aloitti sisävuoron. Jos emme saisi nyt juoksuja aikaan, Nurmo voittaisi ensimmäisen pelin. Sama ajatus oli tullut kai jätkienkin mieleen. Ilari ja Lasse järjestelivät ajolähdön Kasperille, joka sai vihdoinkin tilaisuuden näyttää, mitä hän todellisuudessa osasi. Se näyttö oli upea. Lasse niittasi ensimmäisellä pallon kakkosluukusta läpi ja heitti arabialaisen kolmoselle kierrettyään kunnarin. Juoksimme koko joukkue kolmoselle onnittelemaan häntä. Halasin reippaasti Kasperia ja päätin, että seuraavassakin pelissä hän saisi pelata kärkiviisikossa.
”Nyt näyttää siltä, että hyvältä näyttää”, veistelin, kun palasimme takaisin kaarelle.
”Mä tungen mailan – ” Reko aloitti, mutta käskin hänen vaieta.
”Täällä on lapsia”, virnistin hänelle. ”Sano se loppuosa, ei sitä, mihin sä tunget sun monen sadan euron mailan.”
”Jos nämä juoksut ei tuo meille voittoa, niin mä lopetan tämän kauden jälkeen”, Reko sanoi.
Tällä kertaa ne toivat voiton. Kasperin kunnari oli lamaannuttanut nurmolaisten pelin ja heidän viimeinen sisävuoronsa loppui nopeasti. Myös palkintoraati oli huomannut Kasperin uuden roolin ja hän pokkasi kauden ensimmäisen ykköspalkintonsa valtava hymy kasvoillaan.
”Tervetuloa Nurmoon torstaina”, Jymyn pelinjohtaja sanoi minulle kättelyiden jälkeen. ”Te olitte hyviä tänään.”
Hänen äänensävynsä oli vilpitön. Olin kesän aikana tutustunut muihinkin pelinjohtajiin, mutta nurmolainen kollegani oli heistä mukavin. Hän piti minua samalla tasolla muiden kanssa ja kohteli ystävällisesti.
”Kiitos, me ollaan torstaina vielä parempia”, sanoin hänelle.
”Sehän nähdään”, mies nauroi ja taputti minua olalle. ”Sä oot tuonut uutta väriä A-poikien superiin, Vallu. Kai sua saa kutsua lempinimellä hiukan oudommatkin.”
”Ilman muuta. Ja kiitos.”
|