|
Lähettäjä: Jamis
Päivämäärä: 10.11.10 15:35:26
Ananas, hammaslääkäri on ehkä kamalin paikka maailmassa! Luojan kiitos, ettei mun tarvi mennä vähään aikaan siellä käymään. Saat nyt lukemista, kun olit niin reipas :D
--
Kun jatkosarja sitten elokuun kolmannella viikolla alkoi, joukkue alkoi olla siinä iskussa, että uskoin mestaruuden tipahtavan tänä vuonna tilillemme. Joukkuehenkemme kukoisti ja välillä jouduimme muistuttamaan harjoitusten loppumisesta. Minä olin mielissäni, että jätkät olivat näin halukkaita paneutumaan mestaruuden metsästämiseen, mutta heidän tyttöystävänsä taisivat olla eri mieltä. Heidän mielestään jätkät viettivät liikaa aikaa kanssani, eikä auttanut selitellä, että keskityimme kaikki vain tavoittelemaan kultamitalia. Huhujen perusteella minut oli leimattu heidän keskuudessa huoraksi, mikä ei naurattanut minua lainkaan. Toki yritin vakuutella itselleni, että huhuihin ei ollut uskomista ilman pätevää perustelua, mutta epäonnistuin. Ainoa naispuolinen, joka nykyään sieti seuraani, oli Veera, ja hänkin vain silloin, kun halusi purkaa tuntojaan erosta. Olin ajatellut Tonin jättäneen hänet Pertun takia, mutta olin erehtynyt. Toni oli kyllästynyt siihen, että pesis vei Veeraa kesäisin liikaa. Aika klassinen tapaus pesäpalloilijan ja ei-palloilevan seurustelusuhteessa. Veeraa riepoi, että kulutin aikaani Manun kanssa ja hän muistutteli asiasta tämän tästä kun tapasimme. Hänen mukaansa en edes tuntisi Manua, jos hän ei olisi esitellyt meitä. Oli sanomattakin selvää, että tässä tilanteessa hän tunsi katumusta teostaan. En ehtinyt juuri lotkauttaa korviani Veeralle, sillä vapaa-ajallakin kulutin uskomattomia tuntimääriä pesiksen parissa. Se, mitä teimme kentällä ja punttisalilla, oli vain osa siitä, mitä meidän piti tehdä, jos mielimme finaaliin. Tuntikausia olimme kuluttaneet tarkkailemalla videolta tulevien vastustajien plussia ja miinuksia. Tällä hetkellä päävastustajamme olivat paitsi Nurmo myös Kitee ja Ii. Kun joukkue alkoi olla valmis jatkosarjan viimeisiin peleihin, minä aloin tuntea oloni hysteeriseksi. Kiteeläiset tulisivat voittamaan jatkosarjan, mutta kolmesta paikasta välieriin käytiin tiukkaa kamppailua. Olisimme jatkossa, jos voittaisimme Nurmon ja Kiteen vähintään kahdella pisteellä. Tai jos Nurmo häviäisi puhtaasti oman pelinsä Iitä vastaan.
Kitee-peliä edeltävän iltana olin tulla hulluksi. Seilasin ympäri Manun asuntoa ja pyörittelin käsiäni vaikertaen, että olin surkein pelinjohtaja, joka koskaan oli johtanut peliä A-poikien supersarjassa. Olin varma, että minun merkkieni takia häviäisimme huomenna Kiteellä 2-0 emmekä pääsisi jatkoon.
”Mä oon paska pelinjohtaja”, valitin kävellessäni uudestaan olohuoneesta keittiöön. ”Mun ei olisi ikinä pitänyt suostua Markon ehdotukseen, ei ikinä!”
”Rauhoitu”, Manu pyysi.
”Miten mä voin rauhoittua?!” kiruin hänelle. ”Helppo se sun on sanoa, että rauhoitu, kun sä oot vaan pelaaja! Sun ei tarvi muuta kuin luottaa siihen, että pelinjohtaja tekee työnsä!”
Manu repesi nauramaan ja sai minut kimpaantumaan entistä enemmän. Miten hän kehtasi nauraa, kun minä kävin valtavaa kamppailua itseni kanssa. Vajosin sohvalle istumaan ja hautasin kasvoni käsiin. Ehkä kaikki epäilijät olivatkin olleet oikeassa väittäessään, että en kestäisi ratkaisupelejä. Minun hermokontrollini pettämisen takia Ankkureiden A-pojat eivät taaskaan voittaisi mestaruutta.
”Kuule hermoraunio”, Manu riisti käteni pois kasvojeni edestä. ”Me lähdetään nyt ulos rauhoittumaan ja sä yrität unohtaa pelipaineet.”
”En mä voi juoda tänään!”
”Kuka tässä on puhunut juomisesta?” Manun ilme rakoili. ”Lenkkivaatteet niskaan ja juoksemaan.”
”Joo, voi @!#$, en todellakaan oo lähdössä juoksemaan!” kiivastuin ehdotuksesta.
Manu veti minut seisomaan ja talutti väkipakolla huoneeseensa vaihtamaan vaatteita. Riisuessaan paitaani hän julisti, ettei kuuntelisi enää hetkeäkään itsesäälintäytteistä ulinaani. Jos kerran stressasin jatkosarjan peleistä näin paljon, niin miten olisi hermojeni laita, jos ja kun pelaisimme finaaleissa.
”Ehkä sä oot oikeassa”, totesin lopulta ja vaihdoin farkkuni verkkareihin. ”Mun on pakko pysyä koossa nyt.”
”Juuri näin”, Manu taputti minua päälaelle kuin olisi kehunut koiraa. ”Sä oot arvokas joukkueellesi, muista se.”
Hysteriani alkoi hälvetä, kun pääsimme ulos. Elokuun alkaessa sää oli alkanut viiletä, mutta edelleen tarkeni iltaisin pitkähihaisella. Olisin mieluummin kävellyt, mutta Manu hoputti minua juoksemaan perässään. Sain tikata kunnolla, että pysyin hänen perässään. Minulla ei ollut huono kunto, mutta läähätin ensimmäisen vartin jälkeen, kun taas Manu näytti edelleen raikkaalta.
”Tämä oli selvästi joku sun egonkohotusta varten suunniteltu juttu”, puuskutin hänelle, kun käännyimme takaisin.
”Mikä niin?”
”Tämä että sä saat mut puuskuttamaan, kun taas itse hengität edelleen melkein normaalisti.”
Ihme kyllä, olin itse rauhallisuus, kun saavuimme Kiteelle. Matkallakaan en ollut hermoillut turhista, vaan tappanut aikaa pelaamalla ensimmäisen pokeripelini ja häviämällä sen kirkkaasti. Jätkät olivat nauraneet ja käskeneet minun kadota pelipöydän äärestä. Oli onni heidän mielestään, että olin parempi pelinjohtaja kuin pokerinpelaaja.
”Uskollisia faneja”, Ilari lohkaisi, kun he olivat siirtymässä alkuverkkaan.
”Missä?” kysyin.
Ilari viittasi kädellään katsomoon. Näin Adelen, Tuulin ja muutaman muun synttäreiltäni tutun tyttösen istuvan katsomossa yllään Alajärven fanipaitoja. He vilkuttivat iloisesti Ilarille tämän nähdessään, mutta ilmeet valahtivat, kun he huomasivat minut Ilarin vieressä.
”Edelleenkin ne jaksaa leimata mua”, totesin nyt jo vähän suuttuneena tyttöjen ennakkoluuloihin.
”Niinpä”, Ilari taputti minua olalle. ”Usko pois, me ollaan yritetty saada ne uskomaan, että sä oot yksi jätkistä.”
Sen minä uskoin. Miten tytöt kuvittelivat minun pelehtivän joukkueeni kanssa, kun olin seurustelusuhteessa Manun kanssa. Uskomatonta miten naisen mieli toimi. Eivätkö Adele ja kumppanit ymmärtäneet, että minut oli palkattu juuri siksi A-poikien pelinjohtajaksi, koska osasin pitää työ- ja siviiliasiat erossa toisistaan. Siitä ei olisi tullut yhtään mitään, jos olisin heti ensimmäisenä ryhtynyt testaamaan flirttailutaitojani jätkieni kanssa.
”Hoituuko verkka ilman mua?” kysyin Ilarilta, kun näin tutun hahmon vilahtavan katsomon takana.
”Totta kai. Ajattelitko mennä vetämään rauhoittavia?” Ilari virnuili.
”Ilman muuta. Mä yritän tulla takaisin viimeistään silloin, kun alatte lyödä.”
Ilari nyökkäsi ja minä spurttasin katsomoiden taakse. Pysähdyin kuin seinään nähdessäni suurimman osan lukioaikaisista kavereistani. Kiljaisin riemusta ja säntäsin halaamaan heitä.
”Mitä te täällä?” kysyin, kun olin rutistanut kaikkia.
”Pitihän meidän omin silmin tulla todistamaan, kun yksi meistä on päässyt pelaajahierarkian yläpuolelle”, Riina julisti. ”Eetu kehui sut ihan jumalten tasolle.”
”Missä Eetu on?” ihmettelin, kun en nähnyt häntä muiden seassa.
”Se ei päässyt, sillä oli oma peli”, vastasi Jani, joka hiljaisena jäi välillä huomaamattomaksi.
Oikeastaan ihan hyvä niin. Vaikka olimmekin Eetun kanssa sopineet Itä-Länsi-viikonlopun vikatikin, en hinkunut halusta nähdä häntä.
”Hei, mahtavaa kun tulitte”, sanoin vilkaistuani olkani yli kentälle. ”Mun pitää nyt mennä tarkkailemaan vastustajan lyöntipeliä.”
Kaverini sanoivat hakevansa kahvia ja syötävää ja tulevansa sitten istumaan katsomoon hyville paikoille. Kehotin heitä kannustamaan meitä isoäänisesti ja sen he lupasivat tehdä. Ääntä heistä lähtisi varmasti, siitä minun ei tarvinnut olla huolissaan.
Ensimmäisen jakson puolessa välissä huomasin, että fanien välille on kehittymässä huutokisa. Kiteeläisyleisö tympäisi suunnattomasti, kun meillä oli kovaääninen fanijoukko pääkatsomossa. Yhteistuumin kaverini ja jätkien tyttöystävät kannustivat meitä suurella äänellä aina, kun onnistuimme ja taputtivat lujasti. Kaarella oli välillä vaikeaa kuulla huutoja vääristä syötöistä. Pari kertaa Kiteen lukkari onnistui irrottamaan meidän pelaajan kolmoselta, mikä sai kotiyleisön ulvomaan riemusta. Siitäkin huolimatta tilanne oli tasan, kun tulimme viimeiselle sisävuorolle.
”No nyt alkaa näyttää siltä paljon puhutulta taistelulta”, kehuin joukkuettani, kun teimme muutamia vaihdoksia pelaajien kesken.
”Perkeleen kova tappomeininki päälle sisävuoroon, niin me viedään yksi pinna kotio tästä pelistä”, Taneli yhtyi tsemppipuheisiini.
Sieltä täältä kuului hörähtelyä, ja Reko nosti kätensä ylös.
”Reko”, heittäydyin opettajaksi.
”Saako lyödä kohti kasvoja, jos ne tulee niin lähelle hakemaan vaikka näpyä?” Reko tiedusteli ja killitti minua kuin pikkulapsi.
”Ilman muuta”, sanoin hänelle. ”Hyvä Reko, sä tajusit, mitä tappomeininki oikeasti tarkoittaa.”
Naureskellen ryhmityimme kaarelle ja Antti aloitti jakson viimeisen sisävuoron. Hän pääsi vapaataipaleella ykköselle ja fanijoukkomme vislasi ja taputti raivokkaasti katsomosta. Seuraavana lyömään meni Jussi, joka saatteli Antin aina kolmoselle saakka, mutta paloi itse ykköselle.
”Otetaan viimeisellä kotiin”, Taneli kävi sanomassa Ilarille.
Vaihdoin viuhkaani merkin ja heilautin sitä kolmosella seisovalle Antille. Kiteen lukkari nosti ensimmäisen tolpan, joka näytti minusta väärältä.
”Väärä!” karjaisi J-P samassa vierestäni ja hätkähdin hänen isoa ääntään.
Ilari jätti lyömättä ja pallo putosi sentin päähän syöttölautasesta. Seuraavaan syöttöön Ilari löi, mutta lyönti meni laittomaksi.
”Kymppi vetoa, että tästäkin tulee väärä”, Reko suhisi minulle.
”Sä häviät”, suhisin takaisin ja löin hänen kanssaan kättäpäälle.
En uskonut alkuunkaan, että ensimmäinen jakso ratkeaisi vapaataipaleeseen kolmoselta kotipesään. Kiteen lukkari oli liian hyvä tehdäkseen sellaista amatöörimäistä virhettä. Valitettavasti Reko oli oikeassa. Pallo kyllä osui syöttölautaseen, mutta syöttötuomari vetosi asennottomaan syöttöön. Hypin pelaajieni mukana kaarella ja mieli teki kiljua riemusta, kun kiteeläislukkari ja – pelinjohtaja syöksyivät sättimään syöttötuomaria.
”Kymppi tänne”, Reko hurrasi itselleen, kun painuimme pukukoppiin.
Kiteeläisten peli herpaantui ensimmäisen jakson ratkaisseesta virheestä ja voitimme – ehkä hiukan yllättäenkin – ennakkosuosikkina pidetyn joukkueen puhtaasti 2-0. Mikään helppo peli se ei ollut, vaikka kolmen pisteen voitto antoi niin ehkä olettaa. Saimme tehdä töitä loppuun saakka ja olin huojentunut, kun päätuomari vihdoin vihelsi pelin päättyneeksi.
”Aikamoinen matsi”, Reko tuumasi minulle, kun tyhjensimme juomapulloja kentänreunalla.
”Totta, mutta ainakin te huomasitte, että mitkä mahdollisuudet meillä vielä on”, tuumasin tyytyväisenä.
”Ja sait säkin itseluottamuksesi takaisin”, Reko nauroi.
Ruiskutin pullosta vettä hänen päälleen nauraen.
”Arvaa mitä mä mietin kerran?” Reko sanoi yllättäen.
”No?”
”Jos sä et seurustelisi Manun kanssa ja olisit vähän nuorempi, niin mä varmaan yrittäisin iskeä sut”, hän kertoi ujostelematta lainkaan. Mutta juuri sellainen Reko oli, hänen ei tarvinnut ujostella mitään tai ketään. Aika ihailtava luonteenpiirre.
”Luojan kiitos, että asiat on näin”, hymähdin, vaikka olinkin hiukan vaivautunut.
”Manu vetäisi mut kasseista kattoon, jos saisi tietää”, Reko totesi kuin olisi puhunut saamastaan kakkospalkinnosta.
”Ei, mä en kerro Manulle mitään tästä”, lupasin samantien.
Reko vilkaisi minua oudosti, keräsi tyhjät juomapullot telineeseen ja lähti harppomaan kohti pukukoppeja. Rypistin kulmiani hänen peräänsä ja tunsin oloni oudoksi. Oliko Reko ihastunut minuun oikeasti vai oliko tämä taas joku hänen omia vitsejään? Jos oli ihastunut, niin nyt oli tultu siihen tilanteeseen, mitä olin yrittänyt vältellä viimeiseen saakka. Olin halunnut alusta alkaen pysyä vain jätkien kaverina, yhtenä jätkistä, mutta tietenkään en voinut sille mitään, jos joku ihastui minuun.
”Apua!” parkaisin, kun joku hyppäsi takaapäin selkääni.
Käännyin ja näin Riinan, joka virnisteli leveästi. Olisihan minun pitänyt arvata, että tulija oli Riina. Hän oli harrastanut toisten selkiin hyppelemistä jo lukioaikoina. Se oli aika ärsyttävää tulla yllätetyksi takaapäin.
”Mahtavaa, Vallu”, Riina sanoi minulle silmät loistaen. ”Ei tarvi epäillä, kuka tänä vuonna palkitaan vuoden junnupelinjohtajana.”
”Kuulostaa lupaavalta tuo junnupelinjohtaja”, ymmärsin Riinan tahalleen väärin.
”Sama se”, hän kohautti olkiaan. ”Sä oot ihan saakelin hyvä tässä.”
”En halua kuulostaa miltään huomionkerjääjältä, mutta mulla on niin hyviä pelaajia valmennettavana, että ne tekee mustakin hyvän”, totesin Riinalle.
Se oli puhdas totuus. Ilman tällaista joukkuetta olisin vain yksi pelinjohtaja muiden keskivertopelinjohtajien joukossa. Joukkueeni oli nostanut minut A-poikien pelinjohtajien kermaan.
|