Lähettäjä: Jamis 
Päivämäärä:   22.9.10 21:17:16

Pesistä vaihteeksi minulta :)

--

Läpsis. Pimennysverho laskeutui paikalleen ja pysyi siinä. Kolmas kerta toden sanoi, ainakin tällä kertaa. Katselin tyytyväisenä kädet lanteilla, kun verho hämärsi uuden makuuhuoneeni. Itsekseni hymyillen vedin verhon ylös ja heittäydyin patjalleni katselemaan taivasta. Pitäisi hommata kunnon sänky, ajattelin maatessani selällään patjalla ja katsellessani koivuja, jotka kasvoivat melkein parvekkeeni vieressä. Ponnistin ketterästi ylös patjaltani ja lähdin kiertelemään asuntoa. Oikeastaan kämppäni oli vielä paljon keskeneräinen. Minun pitäisi tehdä uusi muuttokuormanhaku viikonloppuna. Sivelin ihastuneena keittiön työtasojen tummaa puupintaa. Oli melko makeaa asua ensimmäistä kertaa yksin. Olin elänyt vanhempieni katon alla Kuopiossa aina siihen saakka, kunnes maaliskuussa puhelimeni oli soinut. Marko Laanila Alajärven Ankkureista oli ottanut minuun yhteyttä ja sanonut kaipaavansa kipeästi apua. En ollut kauaa miettinyt vastatessani myöntävästi. Olin kyllästynyt Kuopioon ja sitäkin enemmän äitiini, joka rakasti sitä, kun sai puuttua toisten asioihin. Olinhan minä Markon puhelunkin jälkeen asunut vanhempieni nurkissa, mutta vain siihen asti, kun olin viime viikolla saanut käteeni avaimet täysin remontoituun luhtitalo kaksioon, joka olisi minun omaisuuttani ainakin syyskuuhun saakka. Olin riemusta kiljuen sännännyt tuhlaamaan vuosikausia säästämiäni rahoja, jotka olin aikonut kuluttaa ensimmäisen oman kotini huonekaluihin. Ystäväni eivät olleet kiljuneet riemusta, vaan ennustaneet synkeinä, että jo ennen juhannusta minä palaisin häntä koipien välissä ja nöyryytettynä takaisin Kuopion kulmille. Kieltämättä samainen ajatus oli käynyt mielessäni muutaman kerran, mutta nyt nojaillessani keittiön pöytään ja katsellessani ikkunasta avautuvaa näkymää parkkipaikoille, päätin etten palaisi Kuopioon ennen syksyä. Näyttäisin jokaiselle nettipalstojenkin epäilijälle, mikä supernainen olin.

Illalla päätin lähteä tutustumaan uuteen kotikaupunkiini kävellen. Hypähtelin tarmoa puhkuen eteisen peilin edessä ja venyttelin takareisiäni. Ulkona tuoksui ihanasti keväälle eikä lunta ollut maassa enää kuin pieninä kasoina parkkipaikkojen reunoilla. Kipaisin portaat alas asvaltille ja otin suunnaksi keskustan. Olin ajanut Alajärven keskustan läpi tuodessani isoveljeni ja isäni kanssa muuttotavaroitani viime viikolla. Tosin en ollut läpikulkumatkalla nähnyt juuri mitään. Halusin tietää, mitä kaupunki piti sisällään. Asunnoltani oli melkein kolmen kilometrin kävelymatka keskustaan ja sen aikana ehdin tehdä paljon muutakin kuin vilkuilla maisemia. Syy, miksi olin vaihtanut savolaiset maisemat Alajärveen, oli se, että Marko Laanila oli kaivannut apuani pelinjohtajana. Kuten useat muutkin pelinjohtajat, minäkin olin pelannut pesistä kymmenkunta vuotta, mutta lopettanut, kun kiinnostus pelaamiseen oli lopahtanut. Olin aina ollut keskivertoinen pelaaja, mutta siirryttyäni viuhkan taakse olin tajunnut, mikä oli roolini pesäpallomaailmassa. Melkein saatoin tuntea, miten kaikki oveluuteni ja vastustajien heikkouksien käyttäminen häikäilemättömästi valui minusta ulos, kun pitelin moniväristä viuhkaa kotipesän kaarella. Pelaajaurani loputtua olin johtanut aluksi C-poikien joukkuetta, mutta siirtynyt pian B-tyttöihin ja naisten suomensarjaan. Siilinjärven Pesis oli hyötynyt pelinjohtamistaidoistani viiden vuoden ajan, kunnes olin päättänyt suostua Laanilan ehdotukseen. Muistin, miten SiiPen toiminnanjohtaja oli yrittänyt peittää naurunsa, kun olin kertonut minulle tarjotusta haasteesta. Hän oli luvannut ottaa minut siipiensä suojaan, kun palaisin Alajärveltä epäonnistuneena. Minua kiukutti, kun kukaan ei tuntunut uskovan, että pärjäisin Ankkureiden viuhkan varressa hyvin. Olin tehnyt sen pahan virheen, että olin mennyt lukemaan nettipalstojen pesiskeskusteluja. Nimelläni varustettua keskusteluja oli useissa ja kaikkien sävy oli sama: Ankkureiden paha virhe.
”Neiti pelinjohtaja”, joku sanoi takaani.
Käännyin ympäri ja näin tulevan joukkueeni entisen pelinjohtajan, jonka nimeä en saanut päähäni.
”Anteeksi typerä nimittely, sun nimi on päässyt unohtamaan multa”, mies sanoi vilpittömästi hymyillen.
”Tunnustan, että samoin”, hymyilin takaisin.
”Matti Iivarinen”, tuulipukuun pukeutunut mies ojensi kätensä. ”Meitä ei taidettu esitellä silloin, kun kävit tekemässä sopimuksen Ankkureiden kanssa.”
”Valeria Saari, Vallu”, puristin Matin kättä. ”Ei esitelty. Mulle kerrottiin vain päällisin puolin, miksi sä jätit tehtäväsi mulle.”
”Mun oli pakko alkaa panostaa siviilielämään ja työhön”, Matti kertoi. ”Sä varmaan ymmärrät?”
Ymmärsinhän minä. Kauden avausottelusta lähtien minun oli aika turhaa haaveilla ulkomaanmatkasta.

Seuraavan iltana valmistauduin huolella kohtaamaan uuden joukkueeni. Minua jännitti, olisin kai ollut sekaisin, jos ei olisi jännittänyt. Pidin visusti huolen siitä, että näytin urheilullisen lisäksi pätevältä ja osaavalta pelinjohtajalta. Sen lisäksi, että valmensin, olin valmis osallistumaan itsekin treeneihin. Lyömään en suostuisi, mutta ylimääräiseksi kiinniottajaksi kentälle. Työnsin reppuuni Laanilalta saamani paperit joukkueesta, vesipullon ja ylimääräiset sormikkaat. Ilma oli näin huhtikuisin iltaisin melko viileää, enkä halunnut seisoa kentän reunalla sormet tönkköjäässä. Koska en ollut saanut vielä joukkueen tuulipukua, olin kiskonut ylleni mustat tuulihousut ja pinkin takin. Vaalean tukkani sitaisin huolettomalle ponnarille sivulle niskaan ja vedin raitapipon päähäni. Virnistin peilikuvalleni ja toivotin itselleni tsemppiä ennen kuin nappasin autonavaimet ja reppuni ja painuin ulos. Kiitos isäni, joka tykkäsi vaihdella autoja, minulla oli kulkupelinä metallinpunainen Hyundai. Pesiskentälle ei ollut pitkä kävelymatka, mutta koska minulla oli mennyt aikaa valmistautumiseen, olin päättänyt mennä autolla. Sitä paitsi, ajaessa en ehtisi jännittää niin paljon joukkueen kohtaamista. Joinakin iltoina olin sängyssä miettinyt, mitä pelkäämistä minulla oli? Minulla oli kokemusta pelinjohtajana ja pystyin rehellisesti sanomaan, etten ollut viuhkanheiluttaja huonoimmasta päästä. Siitä oli osoituksena muutamat pokaalit Lemmari-risteilyn palkintogaalasta. Pokaalit eivät pyörineet mielessäni, kun käännyin kentälle vievälle tielle ja parkkeerasin autoni lähelle kentän portteja mustan Hondan ja kahden punaisen Toyotan viereen. Portin viereen oli jätetty pyöriä ja kaksi skootteria. Nostin repun selkääni ja lukitsin auton. Jouduin vetämään pari kertaa syvään henkeä ennen kuin uskalsin kiivetä portin yli toiselle puolelle. Kentän suunnalta kuului naurua ja puhetta. Askeleeni hidastuivat ja jännitys alkoi nousta palana kurkkuun.
”No mutta sähän taidatkin olla meidän uusi viuhkamies”, rempseä ääni oli säikäyttää minut kuoliaaksi. ”Tai nainen, ihan sama.”
Hymyilin vaisusti ja pakotin itseni liikkumaan eteenpäin.
”Joo, mä olen Vallu”, sanoin pysähtyessäni uuden joukkueeni eteen. ”Ja mua saa kyllä sanoa viuhkamieheksi, jos haluaa.”
”Ei me sulle mitään erityisetuja anneta sen takia, että oot nainen”, samainen rempseä-ääninen suojattini totesi nauraen.
Nauroin itsekin ja katselin pelaaja pelaajalta uuden joukkueeni läpi. Kaksitoista 17–20-vuotiasta poikaa silmäili minua hyväksyvästi takaisin. Jep, suurin syy, miksi olin jännittänyt tuloani Alajärven Ankkureihin, oli tämä; johtaisin tämän kauden A-poikia.

Ensimmäiset treenit sujuivat ihan hyvin. Halusin tutustua kunnolla pelaajiini, joten aluksi laitoin heidät kertomaan jotain itsestään ja pelitaustoistaan. Onnekseni nämä olivat joukkueen ensimmäiset ulkotreenit. Pääsisin soveltamaan heihin heti omia taitojani enkä vain lisäilemään niitä edellisen pelinjohtajan taitoihin. Koska pelaajia oli treeneissä tasaluku, istuin alkuverryttelyn ajan katsomossa lukemassa papereitani. Sinne oli tehty selkeät ja hyvät muistiinpanot joukkueen kokoonpanosta ja edellisvuoden lyöntijärjestyksestä. Ulkopeliä tulisin tuskin muuttamaan, mutta sisäpeliin tekisin joitain muutoksia. Olin katsonut nauhalta muutaman joukkueeni pelin heti sen jälkeen, kun olin allekirjoittanut sopimuksen Ankkureiden kanssa. Joukkue oli muuttunut melko paljon viime vuodesta. Hävityn finaalisarjan jälkeen joukkue oli kokenut nuorennusleikkauksen, ja vanhimmat pelaajat tänä vuonna olisi 20-vuotias. Hyvä asia sekin, sillä olisi voinut olla ongelmallista johtaa joukkuetta, jossa pelasi minua vain pari vuotta nuorempia miehiä.
”Okei, riittää alkuverkka”, huusin pelaajille, kun jalkapallopeliä oli kestänyt vartin. ”Venytelkää paikat kunnolla, ettei tuu revähdyksiä.”
”Ootko sä pelannut joskus itse?” kysyi Ilari Oksa, joka pelasi lukkarina.
”Viisi vuotta sitten lopetin”, kerroin. ”Aloitin kuusivuotiaana.”
”Älä, missä joukkueessa sä oot pelannut?” edeltäjäni poika Jussi uteli.
”SiiPessä, paitsi lukioaikana Vuokatin Vedossa”, vastasin.
Kuten monet muutkin pesäpalloilijat, olin imenyt itseeni suurimman osan pesisopeistani Sotkamon urheilulukion pesislinjalla. Näistäkin sälleistä ainakin kolme oli tällä hetkellä maineikkaassa urheilulukiossa.
”Auts, vaihdoit sitten pahimmasta vihollisleiristä meille”, Ilari jatkoi. ”Pitäisiköhän meidän epäillä vilppiä?”
”Aivan vapaasti”, nyökkäsin hänelle. ”Voin sanoa rehellisesti, että siihen seuraan mä en enää palaa.”
”Ihan tosi?”
Nytkäytin päätäni vakuuttavasti ja komensin heidät lajiharjoitusten pariin. Pyysin heitä muodostamaan kaksi ryhmää, jotta pystyisin tarkkailemaan heidän sisäpelitaitojaan paremmin. Kymmenen minuuttia lyöntiaikaa per pelaaja, ja sitten pyysin toista ryhmää menemään ulkokentälle ja toisen jäämään sisälle. He olivat hyviä, vaikka osa joukkueesta olikin vielä B-ikäisiä.
”Vaihto”, huikkasin, kun ensimmäisen ryhmän kaikki pelaajat olivat käyneet lyömässä.
Pystyin selvästi erottamaan toisesta ryhmästä ne pelaajat, jotka olivat pelanneet viime vuosina jokereina. Rinnevuoren Antti, oli vikkeläkinttuinen ja löi etenijöille tyypillistä pystymailaa, mutta oli aika onneton ulkokentällä. Niemen Topi ja Walleniuksen Jukka-Pekka olivat ne jokerilyöjät, joista povattiin seuraavia lyöjäkuninkaita miesten superpesikseen. He olivat isokokoisia, hyväntahtoisia ja löivät vaarallisia rajaleikkureita. Salasin tyytyväisyyteni, sillä näiden kahden lyöjäjokerin avulla tulisimme tekemään paljon juoksuja. Olettaen tietenkin, että muu sisäpeli toimisi hyvin.
”Mä olen varannut meille huomiseksi kaupungintalolta neuvotteluhuoneen palaveria varten”, ilmoitin joukkueelle loppuverryttelyn aikana.
”Monelta?” porkkanatukkainen Niko Aalto halusi tietää.
”Seitsemältä”, sanoin tarkistettuani asian puhelimestani. ”Mä toivon, että jokainen on paikalla silloin.”
”Jos ei ole?” Topi kysyi.
”Pelaa ensimmäisen pelinsä salmiakkipaidassa”, totesin ja toivoin, että olin saanut ladattua ääneeni sitä pelinjohtajille tyypillistä valtaa.
”Tietenkin me kaikki ollaan paikalla”, Ilari sanoi lujasti ja haroi mustia hiuksiaan. ”Joka ikinen pelaaja.”
Muut näyttivät olevan samaa mieltä. Minusta alkoi tuntua, että voisin jopa pärjätä hyvin Ankkureiden viuhkan varressa.

Lähettäjä: ananas. 
Päivämäärä:   22.9.10 21:25:24

Nonii vihdoinki Jamis, tätä on ootettu :DD Bongailin vähän tuttuja asioita Hyundai ja Kuopio ;) Mutta joo eipä virheitä näkyny mutta en voinu keskittyäkään lukemiseen kun saku on niin ihana ja kiskoo mua jalasta ja muuta mukavaa, pitää lukee vielä uudestaan, mutta mukava aloitus oli:)

Lähettäjä: Jamis 
Päivämäärä:   22.9.10 21:31:54

Rakkaan edesmenneen Hyundain muistollehan tämä on :D Ja Kuopio nyt muuten vaan on semmonen lintta paikka, että äkkiä pois sieltä!

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   22.9.10 21:38:04

Kivaa!!

Lähettäjä: ananas. 
Päivämäärä:   22.9.10 21:38:39

Nonii uudestaan luettu, nyt hiukan paremmassa rauhassa. Läpsis alko ärsyttään, en tiiä miks :DD samakaise kivahan se kumminki on :D ja muutaman lauseen löysin, jotka ite olisin muotoillut erilailla, mutta ei ne väärin ollu :D Oot liian hyvä, kun en pääse pätemään, voisin päteä niinku sinä aina :DD

Lähettäjä: lisbeth 
Päivämäärä:   22.9.10 22:14:33

Alku kuulosti kivalta, jatkoa siis innolla odotan. Kirjoitusvirheitäkään en pahemmin bongannut, muutakuin yhden joka iski silmään aika kivasti.

"vanhimmat pelaajat tänä vuonna olisi 20-vuotias" - vanhin pelaaja tänä vuonna olisi 20-vuotias, vai vanhimmat pelaajat tänä vuonna olisivat 20 vuotiaita?

Lähettäjä: Jamis 
Päivämäärä:   22.9.10 22:17:24

lisbeth, 20-vuotiaita. Korjasin tuon myöhemmin, niin jäi tuo ikäjuttu korjaamatta. Kiitos huomautuksesta :)

Lähettäjä: Jamis 
Päivämäärä:   23.9.10 19:49:46

Lyhykäinen pätkä tähän väliin. Ananas nyt laitan sen, minkä eilen lupasin :D Rakkaan Hyundain muistolle<3

--

Ennen palaverin alkua tapasin tulevan oikean käteni. Taneli Hautala oli minua kuusi vuotta vanhempi tummatukkainen mies, entinen palloilija hänkin. Hän esitteli itsensä jämäkän kädenpuristuksen aikana nopeasti. Tunsin pitäväni Tanelista.
”Mä oon lukenut susta tehtyjä nettikeskusteluja”, Taneli kertoi istuessaan pitkän pöydän reunalle.
”Älä”, sanoin sarkastisesti.
”Ei kannata pelätä, että mä ottaisin niitä tosissani”, Taneli jatkoi siristäen ruskeita silmiään. ”Jos sua yhtään lohduttaa, niin mä olin se, joka käski Markoa soittamaan sut meidän joukkueeseen.”
Yllätyin, sillä Marko ei ollut vihjaissut mitään tuohon suuntaan soittaessaan maaliskuussa. Hymyilin helpottuneena Tanelille.
”Oho, kerrankin Reko on ensimmäisenä”, Taneli virnisti jollekin selkäni taakse.
Vilkaisin olkani yli ja näin Reko Aaltosen seisovan hämillisenä ovensuussa. Hän oli joukkueen 17-vuotias jumalattoman kovakätinen kolmoskoppari.
”Eturiviin, please”, pyysin, kun Reko suuntasi askeleensa takapenkkejä kohti. ”Mä en halua, että te leviätte pitkin kokoussalia.”
Seuraavaksi saliin valui lyöjäjokerikaksikon lisäksi Ilari, siepparina pelaava Sasu Rantala ja Jussi. He tervehtivät minua iloisesti, mikä sai mielialani kohoamaan entisestään. Tiesin, että suurin osa joukkueesta oli ollut epäilevä kuultuaan uudesta naispelinjohtajasta. Tällä tasolla olevat naispelinjohtajat pesäpallossa olivat harvinaisuus. Tiesin itseeni kohdistuvat paineet ja toivoin, että voisin purkaa ne joukkueen avustuksella. Olisi henkisesti helvetillistä johtaa joukkuetta, joka ei uskonut kykyihisi.
”Kenen se Hyundai ix35 tuolla parkkipaikalla on?” saliin lampsiva kakkoskoppari Kasperi Ikonen kailotti.
”Mun”, sanoin varovaisella äänellä. Olinko parkkeerannut autoni naurettavasti vai paloiko siinä ajovalot?
”Paljolla myyt?” Kasperin lause yllätti minut.
Virnistin hänelle leveästi ja sanoin luopuvani ajopelistäni vasta, kun se oli lunastuskuntoisena ojassa katolleen. Kasperi näytteli pettynyt istuessaan Sasun viereen.
”Tietääkö kukaan, missä loput joukkueesta kuhnii?” Taneli kysyi vilkaistuaan kelloa.
Se näytti viittä yli seitsemää.
”Odotellaan vielä vähän aikaa”, sanoin.
Kymmenen yli loput viisi pelaajaa marssi saliin ja selitti myöhästymisen syyn olevan joukkueen kuopuksessa, Heikki Tuohisaaressa, joka oli taas kerran jumittunut peilin eteen vähän ennen lähtöhetkeä.

Olin pitänyt kymmeniä erilaisia palavereita pelinjohtajaurani aikana. Olin keskustelut joukkueen, pelaajien vanhempien ja seuran hallituksen kanssa niin usein, että olisin osannut pitää unissani yhden palaverin taas kerran. Nyt minua jännitti kyllä hieman enemmän kuin oli jännittänyt silloin, kun olin astunut ensimmäisen kerran pelinjohtajana kokoussaliin viisi vuotta sitten.
”Viime kausi meni vihkoon, kun ei saatu mestaruutta, vaikka sitä lähdettiin hakemaan”, totesi Ilari, joka oli joukkueen kapteeni ja muutenkin äänessä eniten.
”Ja tällä kaudella meidät on rankattu jonnekin kahdeksan parhaan alakastiin”, Jussi sanoi. ”On meillä rahkeita parempaankin.”
”Mä olen tismalleen samaa mieltä”, avasin suuni taas. ”Meidän on ihan turhaa laittaa kauden tavoitetta johonkin kahdeksan parhaan joukkoon, kun samantien voidaan ruveta puhumaan mitaleista.”
Silmäilin joukkuettani. Siellä täällä näkyi epäuskoisia kasvoja, kun he sulattelivat sanojani. Minua nauratti heidän ilmeensä, mutta samassa sisuunnuin. Heille oli tehtävä kättelyssä selväksi, että vaikka minä olin nainen, se ei tarkoittanut sitä, etteikö minulla olisi kykyjä siinä missä miespelinjohtajillakin.
”Vittuako me aletaan mistään paska sijoista pelata”, korotin ääntäni. ”Jos täällä on yksikin pelaaja, joka ei usko, että meillä on mahdollisuus mestaruuteen, niin nostaa kätensä ylös.”
Yksikään käsi ei noussut.
”Eli laitetaanko me nyt tavoitteeksi mestaruus?” Taneli katkaisi hiljaisuuden.
”Mitä sanoo joukkue?”
He olivat liikuttavan yksimielisiä siitä, että mestaruutta lähdettäisiin hakemaan tällä kaudella. Kun se viime vuonna oli karannut Kiteen Pallon A-pojille, tänä vuonna kultaiset mitalit laitettaisiin Alajärven poikien kaulaan.
”Mutta pienenä varoituksena sanana, että mestaruuden eteen me ei olla valmiita tekemään ihan mitä vaan”, sanoin painokkaasti. ”Eli ei ylikuntoon treenattuja pelaajia eikä hätäännystä, jos runkosarjan voitto alkaa karata käsistä.”
”Lohkon voitto”, Topi korjasi.
”Mitä?”
”Me pelataan kahdessa lohkossa, eli lohkon voitostahan me lähdetään taistelemaan”, Topi selvitti.
”Aivan.”
A-poikien supersarjassa pelasi neljätoista joukkuetta, joista oli tehty kaksi seitsemän joukkueen lohkoa. Me pelasimme A-lohkossa Nurmon, Koskenkorvan, Kouvolan, Ulvilan, Kankaanpään ja Jyväskylän kanssa. Olimme palaverin alussa keskustelleet kauden päävastustajista ja niitä olivat ehdottomasti Nurmo ja Koskenkorva. Lohkostamme tulisi melko tasainen, kun taas B-lohkossa joukkueiden tasoerot olivat selkeämmät.

”Tuutko sä viikonlopuksi Kuopioon?” Fanny kysyi soittaessaan samana iltana.
”Miksi?” sanoin hajamielisesti ja selailin samalla joukkuetta koskevia papereitani.
”Valtterin synttärit, tyhmä”, Fanny huokaisi kärsimättömänä.
Olin unohtanut kokonaan Valtsun synttärit. Minua ei oikeastaan napannut kamalasti matkustaa Kuopioon juhlimaan synttäreitä, mutta tiesin Fannyn loukkaantuvan, jos jäisin pois hänen monivuotisen ihastuksensa juhlista.
”Mä en tiedä”, vastasin kierrellen. ”Mun pitää tarkistaa treenipäiväkirjasta tilanne.”
”Kai ne jätkät nyt yhden viikonlopun pärjää ilman sua”, Fanny tokaisi. ”Et kai sä kuvittele jo nyt olevasi korvaamaton joukkueelle?”
Pahastuin, vaikka en kuvitellutkaan olevani täysin korvaamaton. Tietenkin halusin tutustua joukkueeseen ennen kauden alkua niin hyvin kuin se oli tässä tilanteessa mahdollista. Yleensä uudet pelinjohtajat tutustuivat joukkueeseensa jo ennen joulua, mutta minut oli hälytetty hyvin lyhyellä varoitusajalla Alajärvelle.
”Jospa mä soittelen sulle myöhemmin tällä viikolla?” ehdotin Fannylle.
”Muistakin ilmoittaa myönteisiä uutisia”, Fanny tuhahti ennen kuin sulki puhelun.
Suljin silmäni ja minun teki mieli hieroa ohimoitani. Fanny oli ystäväni kauppakoulusta ja olisi muuten ollut paras ystäväni, ellei hän olisi loukkaantunut vähän väliä mitättömistäkin asioista. Fannysta ajatukseni karkasivat muihin kavereihin. Olin kuvitellut koko kaveriporukkani seisovan selkäni takana, kun olin ilmoittanut muuttavani Alajärvelle. Kuitenkin siinä oli käynyt niin, että suurin osa heistä oli heittäytynyt epäilijöiden joukkoon, osa oli ollut ottamatta kantaa ja vain muutama oli sanonut minun onnistuvan. Olin ollut pettynyt, olin edelleen, jos tarkkoja oltiin. Senkin takia olin haluton lähtemään Kuopioon viikonloppuna. Minua ei huvittanut kuunnella yhtään enempää epäilyjä, että Ankkureiden A-poikien joukkue joutuisi tänä vuonna pettymään karvaasti. Jessus, miten halusinkaan näyttää epäilijöille, että kyllä minä pystyin halutessani johtamaan joukkueellista jätkiä.

Lähettäjä: ananas. 
Päivämäärä:   23.9.10 21:07:46

Oikein kiva pätkä taas. :D Eipä tainnut virheitäkään olla tietenkään, olisinkin pettyny suhun jos olis :DDD no en ees, mutta se ois omituista. Ja oli sitten oikein ix35 :D Taisit vähän rakastaa sitä :DDd

Lähettäjä: jackets 
Päivämäärä:   23.9.10 22:07:06

Jei :)

Lähettäjä: flanelli 
Päivämäärä:   24.9.10 13:52:45

Minä, joka en pesiksestä oo innostunut, lukasin tän eilen illalla ja jäin koukkuun. Nyt sitten ruinaan lisää vedoten poskiontelontulehdukseen ja siihen, että sairastelu on niin vietävän tylsää, että päikkäreiden jälkeen olis kiva lukea lisää?

Lähettäjä: Jamis 
Päivämäärä:   24.9.10 14:39:40

Ananas, toki, etkö tiennyt, että se oli mun elämäni toiseksi suurin rakkaus ;)

flanellille sairaslukemista.

--

Toukokuun edetessä olin saanut sidottua uusia ihmissuhteita. Tiistaisin ja torstaisin ennen meitä kentällä treenasi C-poikien joukkue ja heidän valmentajansa Veera oli hengenheimolaiseni. Muutaman kerran olin tullut liian aikaisin kentälle odottelemaan C-poikien treenien loppumista ja tutustunut samalla Veeraan. Hän oli minua vuoden nuorempi kastanjatukkainen nainen, jolla oli hersyvä nauru ja ihailtava kyky pitää poikalauma kurissa yhdellä sanalla. Huumorimme nappasivat alusta alkaen yhteen ja oli ihan luonnollista vaihtaa puhelinnumeroja viidennellä tapaamisella.
”Lähde mun kanssa huomenna katsomaan miesten peliä”, Veera pyysi tiistaina, kun olin taas tapani mukaan tullut puolta tuntia aikaisemmin kentälle.
”Kenen miesten?”
”Ankkureiden, hölmö”, Veera nauroi. ”Kuudelta ensimmäinen ykkösen peli täällä.”
Suostuin, sillä huominen olisi punttitreenipäivä eikä minua tarvittaisi salilla. Olisi ihan mukavaa päästä katsomaan välillä peliä, voisin samalla imeä itseeni hyviä pelinjohtovinkkejä.
”Nähdäänkö varttia vaille parkkipaikoilla?” Veera ehdotti komennettuaan joukkueensa loppuverryttelyyn.
”Mulla on parempi idea”, sanoin. ”Tuu mun kautta, niin voin keittää sulle ne kahvit, kun oli silloin kerran puhetta.”
Veeran kasvot kirkastuivat ja hän sanoi tulevansa viiden jälkeen. Kerroin hänelle osoitteeni, vaikka olin jo kerran kertonut, missä asuin. Veera asui itse Lappajärvellä kihlattunsa kanssa.
”Tästähän ei ole pitkä matka Vimpeliin?” kysyin.
”Ei, kuin?”
”Voisi joskus kesän aikana ajella katsomaan sinne Superia”, totesin.
”Mennään vaan. Tiesitkö sä muuten, että sun Rekosi isoveli pelaa siellä?”
Minua nauratti Veeran tapa puhua ”minun pelaajistani”, vaikka tavallaan hän oli oikeassa.
”Kyllähän mä nyt Antin tiedän”, naurahdin.
”Manu, eikä Antti”, Veera korjasi. ”Kukaan ei tunne sitä enää ristimänimellä.”
”Okei. Mennään katsomaan Manua”, virnistin.
”Siinä onkin kuule katsomista”, Veera iski minulle silmää noustessaan ylös. ”Mun täytyy suoria itseni liikenteeseen. Nähdään huomenna.”

”Mulla on vahva tunne, että tästä kaudesta tulee loistava”, kolmosvahtina pelaava Lasse totesi treenien loputtua.
Me istuimme koko joukkueen ja Tanelin voimin kolmospuolen katsomossa juttelemassa. Ensimmäiseen otteluun oli enää viikko, ja joukkue alkoi näyttää siltä, miltä halusinkin sen näyttävän. Enää en epäillyt, että jotkut pelaajat eivät pitäneet minusta, koska olin joukkueen ainoa nainen. Minut oli otettu hyvin mukaan ja uskoin, että jos jollakin olisi jotain hampaankolossa, se sanottaisiin minulle suoraan.
”Muistakaan mitä me ollaan Vallun kanssa toitotettu teille huhtikuusta lähtien”, Taneli sanoi tiukasti.
”Ai että jalat maassa, vaikka menestystä tulisikin?” Heikki kysyi.
”Tismalleen. Mun ei varmaan tarvi kertoa, että mun viime vuoden joukkue tipahti sen takia kärkikahinoista, että tiukassa paikassa alettiin leijua”, kerroin.
”Me ollaan jätkiä, Vallu, ei me leijuta”, Ilari vitsaili.
Hymyilin Ilarille iloisesti. Hän osasi keventää tunnelmaa tilanteessa kuin tilanteessa, ehkä juuri siksi pidin hänestä paljon.
”Jätkätkin leijuu”, muistutin häntä. ”Uskallan jopa väittää, että joskus enemmän kuin tytöt.”
”Paskapuhetta”, Ilari mutisi, mutta väläytti minulle leveän hymyn heti perään.
”Pitäisikö meidän pelata yksi harjoittelupeli vaikka noita C-junnuja vastaan?” Taneli ehdotti.
”No jaa, ihan hyvä ehdotus”, vastasin mietittyäni asiaa. ”Pitää jutella Veeralle ja Ripelle.”
Toisin kuin useat muut A-poikien joukkueet, me emme olleet pelanneet yhtään harjoituspeliä tälle keväälle. Kaksi harjoituspeliä oli kyllä ollut kalenterissa, mutta viime tipassa Jyväskylän ja Kouvolan pelinjohtajat olivat peruneet pelit vedoten sairastumisiin. Tämä ei ollut ollut ensimmäinen kerta. Pojat olivat kertoneet näiden kahden joukkueen harrastaneen tätä aiemminkin. Pikemminkin kylmä sää oli pelottanut vierasjoukkueita, Taneli oli kertonut. Olin kiehunut kiukusta, mutta tietenkään en ollut voinut vaatia mitään lääkärintodistuksia.
”Alkaako ne itkeä, jos me lyödään palloa läpi?” Topi murjaisi.
”Itkitkö sä, kun olit sen ikäinen, ja vastustaja pisti pallon läpi rajasta?” Taneli tiedusteli.
Topi meni hiljaiseksi ja sai muut nauramaan. Minusta oli mukavaa olla joukkueessa, jonka hengessä ei ollut mitään vikaa. Aloin viihtyä tässä sakissa entistä paremmin.
”Mä keskustelen Veeran kanssa vaikka huomenna, kun me mennään katsomaan ykkösen peliä”, lupasin, kun jätkät alkoivat keräillä kamppeitaan.
”Vallu on lähdössä hakemaan miehen makua”, Jussi irvaili.
”Jep, teistä kun sitä ei saa tarpeeksi”, heitin takaisin.

Vaikka viihdyinkin joukkueessani, se ei vielä taannut sitä, että olisin viihtynyt muuten Alajärvellä. En ollut välittänyt Kuopiosta, mutta silti siellä oli paljon sellaista, mistä täällä saattoi vain haaveilla. Shoppailuintoinen en ollut koskaan ollut, mutta kieltämättä vaatekaupoissa kiertely oli joskus ihan hauskaakin ajankulua. Täällä minä kulutin enimmän ajastani suunnittelemalla pelitaktiikkoja, merkkejä ja miettimällä sisäpelijärjestystä. Kaipasin kiivaasti jotain pesiksestä irrottavaa tekemistä. Ehkä minun pitäisi alkaa käydä kuntosalilla samaan aikaan, kun joukkueeni kävi tekemässä siellä punttitreenejä.
”Ala mun kanssa käymään zumbassa syksyllä!” Veera kiljaisi, kun valittelin hänelle tylsyyttäni.
”No joo, mutta mä kaipaan sitä tekemistä nyt”, naurahdin.
”Niin tietenkin.”
Veera meni mietteliään näköiseksi ja katseli keittiönikkunasta alas pihalle. Sinne oli joku kultainen pappa raahannut sunnuntaina kuuden hengen puutarhakaluston. Toivottavasti ilmat lämpenisivät niin paljon, että kaikki talon mummut ja papat pääsisivät sinne istuskelemaan iltaisin.
”Täällä on kamalan vähän mitään tekemistä”, tuumasin kaataessani kahvia.
”Sulla ei taida kamalasti olla vielä tuttuja täällä?” Veera kysyi.
”Sä ja joukkue.”
En missään nimessä kaivannut kuopiolaisia petturikavereitani, mutta olisin halunnut enemmän tuttuja täältä. En kehtaisi roikkua Veerassa koko aikaa, hänellä oli varmaan tekemistä miehensäkin kanssa.
”Viikonloppuna viihteelle”, Veera hihkaisi. ”Mä esittelen sut muutamalle kivalle tyypille. Vaikka Aaltosen Manullekin, jos haluat.”
”Joo ei, tosi noloa liikkua jonkun oman valmennettavan isoveljen kanssa”, kieltäydyin irvistäen.
”Sä et sano noin, kun tapaat Manun”, Veera vakuutti. ”Lähdetään Sopupeliin viikonloppuna, jooko?”
Pitkien kiertelyiden ja kaarteluiden kautta lupasin vihdoin lähteä Veeran kanssa Vimpeliin viihteelle. Kuppiloita olisi löytynyt Alajärveltäkin, mutta koska Veera vakuutti, että Sopupeliin kokoontuisivat viikonloppuisin kaikki silmäätekevät pesäpalloilijat, ei minulla ollut sanottavaa.
”Kerro nyt vähän siitä älyttömästä Manusta”, pyysin meidän juodessa toisia kahvikupillisia.
”Enpäs, sun pitää itse tehdä siitä oma mielikuvasi”, Veera hihitti.
Irvistin hänelle. Rekon Manu-isoveli oli joko jumalaisen upea tai sitten täysin päinvastainen. En halunnut myöntää, mutta Manun näkeminen alkoi kiinnostaa minua.

Olin parkua ääneen, kun minulle selvisi kentällä, mitä joukkuetta vastaan Ankkureiden ykköspesismiehet pelasivat. Oranssit pelipuvut olivat tuttuja ja pelaajat niiden sisällä liiankin tuttuja. Kyyristelin Veeran takana katsomoon.
”Hei, pelaako sun tuttuja tuossa Kuopion joukkueessa?” Veera kysyi, kun tajusi, että olin entisiä kuopiolaisia.
”Valitettavasti”, myönsin.
”Miten niin?”
”Sanotaanko, että noin puolet tuosta joukkueesta nauraa paskasesti, jos mä palaan juhannustauolla takaisin Kuopioon nöyryytettynä pelinjohtajana.”
”Eikä! Ihme kusipäitä”, Veera puuskahti.
Olin samaa mieltä hänen kanssaan. Olin jo päättänyt, etten palaisi Kuopioon, vaikka epäonnistuisinkin A-poikien kanssa. Olin valmistunut viime jouluna opettajaksi Kajaanin yliopistosta, jonne olin päätynyt, kun kauppakoulu oli alkanut tympiä puolen vuoden jälkeen. Minulla ei ollut ikävä kauppikseen, vaikka puhuimmekin jonkun verran niistä opiskeluajoista sieltä tulleiden kavereiden kanssa. Ehkä muuttaisin takaisin Kajaaniin tai suuntaisin jonnekin ihan muualle.
”Ootko sä miettinyt, mitä teet ensi vuonna?” Veera keskeytti tulevaisuudensuunnitelmani, kun tuomarit marssivat polttolinjalle esittelyjä varten.
”En, mutta tuskin mä jään tänne”, kerroin. ”Ei ole poissuljettu vaihtoehto lopettaa pesis.”
”Et oo tosissasi?”
En ehkä, mutta en voinut kieltääkään, etteikö moinen ajatus ollut käynyt mielessäni. Pelinjohtajan työ ei ollut rahallisesti tuottavaa, enkä ehtinyt tekemään muuta työtä kesän aikana, niin sitovaa tämä touhu oli. Mutta ei moni muukaan pesäpallon parissa työskentelevä ehtinyt.
”Kuopion kapteeni on ihana”, Veera vaihtoi aihetta.
”Sä oot kihloissa”, parahdin hänelle.
”Ei se silti estä mua ihailemasta muita miehiä”, hän hihitti. ”Älä katso mua noin, Vallu, mä oon hyvin uskollinen kihlattu”, hän lisäsi.
Veeran seura oli rentouttavaa. Hänellä oli huoleton elämänasenne, mitä kadehdin. Varsinkin, kun stressasin itse välillä liikaa asioista.

Lähettäjä: Ra 
Päivämäärä:   24.9.10 16:16:31

Lsää ! Tää on ihan mahtavaa tekstiä ! Mun lukio loppui tänään niin sen kunniaksi voisi laittaa toisen kivan pätkän :)

Lähettäjä: Jamis 
Päivämäärä:   24.9.10 18:03:04

Saatte nyt toisenkin pätkän tälle päivälle, mutta seuraavan kerran jatkoa tulee vasta sunnuntaina :)

--

Äitini soitti päivää ennen ensimmäistä peliämme. Hän jutteli kepeästi kuulumisistaan ja päivitteli, miten isoksi isosiskoni esikoinen Minttu oli kasvanut lyhyessä ajassa. Minua ei kamalasti kiinnostanut siskoni lasten kasvut ja tekemiset. Vaikka pidinkin lapsista, minulla nousi aina karvat pystyyn, kun äiti alkoi puhua Amalian lapsista. Ikään kuin hän olisi syyttänyt minua siitä, että olin edelleen sinkku ja lapseton. Rehellisesti sanottuna minulla ei ollut kiire hommata omia lapsia.
”Milloin sä tulet kotona käymään?” äiti kysyi sitten, kun oli saanut kerrottua lastenlastensa viimeiset käänteet.
En ymmärtänyt Amaliaa, joka oli välttämättä halunnut kastaa lapsensa Mintuksi ja Manteliksi. Voi luoja, kas kun ei Kardemumma ja Rosmariini. Ristiäisissä minun oli pitänyt nimenpaljastamishetkellä tyrskiä nenäliinaa, etten olisi pahoittanut Amalian ja äidin mieltä. Tietenkin he olivat luulleet minun itkevän liikutuksesta. Korkeintaan myötähäpeästä olisin voinut itkeä.
”Mä en oikein tiedä”, vastasin rehellisesti äidin kyläilypyyntöön. ”Meidän pelit alkaa huomenna.”
”Jännittääkö sua?”
Totta kai jännitti, en olisi ollut inhimillinen, jos en olisi jännittänyt tulikoettani. Paikallislehti oli kirjoittanut ihailtavan neutraalin jutun minusta ja joukkueen tavoitteista. Olin ajatellut A-poikien kannattajien nauravan räkäisesti luettuaan tavoitteestamme, mutta niiden muutamien tekstaripalstan tekstareiden perusteella, meidän takana seisoi joukko myötämielisiä faneja.
”Me tuossa isän ja Amalian kanssa juteltiin, että milloin sä palaat takaisin sieltä”, äiti laukaisi samassa.
”Voi @!#$”, älähdin. ”Mä kuvittelin, että edes te seisoisitte mun takana.”
”Tiedäthän sä, Valeria, että tuolla tasolla pelin johtaminen on miesten hommaa?”
”Kerro mulle, miksei nainen voisi olla ihan yhtä pätevä pelinjohtaja kuin mies?” kivahdin ärtyneenä.
Äidin huokaus oli tuttu jo lapsuusajoilta. Se kertoi minun olevan toivoton tapaus, kun väitin jotain vastaan. Nyt äiti sanoi, että miehet olivat vain parempia johtotehtävissä kuin naiset. Minua alkoi ketuttaa äidin asenne. Hän ei tiennyt mitään pelinjohtajan tehtävistä.
”Onko tämä taas yksi sun parjauspuhelu?” tiedustelin siloisella äänellä.
”Ei, yritän vain saada sut tajuamaan, että kunnianhimo voi kostautua joskus.”
”@!#$ mä näytän sulle ja kaikille muillekin kusipäille, että mä pystyn johtamaan tämän joukkueen mestaruuteen jos haluan!” karjuin äidille puhelimeen ja painoin punaisen luurin kuvaa.
Teki mieli paiskata puhelin päin seinää, mutta sen sijaan heittäydyin sohvalleni mahalleni ja kirosin koko perheeni.

Vielä seuraavanakin päivänä puhkuin vihaa perhettäni kohtaan. Olin odottanut heiltä hiukan myötätuntoa, mutta olinkin saanut pelkkiä vihjauksia, ettei minusta ollut pelinjohtajaksi. Herättyäni söin ja aloin purkaa kiukkuani siivoamiseen. Muuton jälkeen olin heittäytynyt laiskaksi ja katsellut tyhjiä muuttolaatikoita ja pakkauskääreitä pitkin asuntoa. Oli vihdoinkin aika laittaa koti kodin näköiseksi. Kuskasin kaikki lytätyt pahvilaatikot pahvinkeräykseen ja muoviroskat toiseen roskikseen. Imuroin ja luutusin koko kämpän kylpyhuonetta myöten. Ripustin ikkunoihin uudet verhot ja laitoin seinille muutaman taulun. Kahdelta olin tyytyväinen kätteni työhön ja istuin sohvalle henkäisemään.
”Aika nättiä”, sanoin ääneen ja nostin jalkani sohvapöydälle.
Ensimmäistä kertaa sain itse päättää jokaisen tavaran paikan. Tähän asti olin asunut koulujen asuntoloissa ja mukaillut solukavereitteni mielipiteitä järjestyksen suhteen. Nyt sain itse määrätä ja se tuntui ihan pirun hyvältä. Tästä lähtien olisin itsenäinen Vallu, en enää muiden – lähinnä perheeni – pompoteltavissa oleva nukke. Pyörähtelin muutaman tanssiaskeleen olohuoneen vaalean beigen sohvan edessä, kun puhelimeni soi. Kiiruhdin vastaamaan.
”Vallu”, vastasin nimelläni, sillä numero oli outo.
”Ilari tässä moi”, kuulin lukkarimme äänen. ”Mun piti varmistaa, että moneltako meidän piti olla kentällä?”
”Viimeistään varttia vaille viisi”, sanoin. ”Meillä on Tanelin kanssa teille asiaa ennen peliä.”
”Okei, nähdään silloin.”
”Juu, hei.”
Puhelun loputtua muistutin taas itseäni siitä, että minun pitäisi kerätä kaikkien pelaajien puhelinnumerot talteen. Ehkä tänään pelin jälkeen, ajattelin ja lähdin suihkuun. Minun pitäisi käydä kaupassakin ennen pelin alkua ja olin luvannut nähdä Tanelin neljältä. Meidän oli käytävä tarkemmin läpi niin omaa kuin vastustajankin lyöntijärjestystä. Halusin olla täysin valmistunut ensimmäiseen peliini A-poikien pelinjohtajana. Kuuman suihkun alla ajatukseni kiertyivät viime lauantaihin. Veeran kihlattu, Toni, oli käynyt viemässä meidät Vimpeliin Sopupeli-baariin ja aikonut mennä tervehtimään vimpeliläisiä kavereitaan. Onneksi hän oli toiminut kuskinamme, eikä meidän ollut tarvinnut huolehtia takseista. Olimme menneet Sopupeliin, joka oli ollut melko tyhjä, mutta Veera oli vakuutellut baarin täyttyvän pian. Hän oli ollut oikeassa, sillä toisten lonkeroiden aikana pöytämme henkilöluku oli kasvanut ainakin kuudella, ja baaritiskillä oli ollut tungosta. Olin osallistunut pöytäseurueemme pesiskeskusteluun vähän vaisusti ja vilkuillut tiheästi ovelle päin. Käytökseni oli naurattanut minua, en ollut koskaan aiemmin ollut kiinnostunut näkemään miestä, jonka tiesin vain nimeltä. Olin odottanut Manun saapumista kuin kuuta nousevaa.
”Me taidetaan lähteä”, Veera oli todennut kavereilleen, kun kello oli lyönyt yksi.
Olin ollut samantien valmis lähtemään, sillä ilta oli ollut melkoinen pettymys Manun suhteen. Hän ei ollut tullut ja olin tuntenut oloni kurjaksi, joskin kotimatkan olin nauranut räkäisesti itselleni. Taisin olla miehenkipeä, jos petyin tuntemattoman miehen poisjäännistä.

Viileän sään takia olin pukeutunut seuran tuulipukuun, jonka Taneli oli kiikuttanut minulle treeneihin pari viikkoa sitten. Ankkureiden pelipuvut olivat sinikeltaiset, mutta tuuli- ja verkkapuvut olivat tummansiniset. Suosin yleensä kirkkaita ja pirteitä värejä, mutta en voinut pukeutua peliin tavalliseen pinkkiin tuulitakkiini. Kukaan ei tietenkään kieltänyt sitä, mutta pelinjohtajan odotettiin korostavan pukeutumisellaan joukkueen yhteenkuuluvuutta. Tanelikin oli vetänyt tuulipuvun ylleen ja seisoi huoltorakennuksen katoksen alla suojassa tuulelta. Vilkutin hänelle ajaessani ohi ja parkkeerasin Hyundain pukukoppirakennuksen taakse.
”Saitko nukuttua?” Taneli virnuili, kun juoksin parkkipaikoilta sisälle.
”Hädin tuskin kaksi tuntia”, virnistin takaisin.
Oikeasti olin nukkunut ihan kelpo yöunet, mitä nyt olin herännyt muutaman kerran hädissäni nähtyäni painajaisia epäonnistuneesta ensimmäisestä pelistä. Tanelin kanssa oli mukava vitsailla ja se teki pelinjohtamisesta helpompaa.
”Mun vaimo aikoi tulla katsomaan, millainen mimmi sä oot”, Taneli totesi.
”Aha. Kai sä oot puhunut musta kotona paljon?”
”Tietenkin. Haukuin sun ulkonäkösi, ettei vaimo oo mustasukkainen.”
Sitä Tanelin vaimo tuskin oli. Taneli oli puhunut vaimostaan niin paljon ja niin rakastavalla äänensävyllä, että epäilin, ettei heidän liittoaan voisi mikään rikkoa. Toivottavasti luuloni olisivat oikeassa. Tiesin kyllä, keneen syyttävät sormet osoittaisivat, jos he eroaisivat.
”Sanoithan sä, että mä olen yksi jätkistä?” kysyin vielä. ”Puhun härskejä teidän mukana.”
”Joojoo, päivittelin miten perverssin pelinjohtajan ne on hommanneet meille täksi kaudeksi”, Taneli haroi ruskeita hiuksiaan.
Olimme yhteistuumin sopineet joukkueen kanssa, että vaikka olin nainen, olin silti yhdenvertainen jätkien kanssa. En halunnut erikoiskohtelua sukupuoleni takia.
”Joko sulla on viikonlopuksi suunnitelmia?” Taneli uteli, kun olimme käyneet tärkeimmät asiat läpi.
”Ei.”
”Joukkueella on saunailta, kai sä aiot osallistua?”
”Tietenkin aion. Miksi en aikoisi?”
Taneli kohautti olkiaan ja sanoi luulleensa, etten haluaisi viettää viikonloppuani kolmentoista humalaisen miehen kanssa. Nauroin ja vakuutin kestäväni heidän humalansa.

Jännitysvapina iski yllättäen, kun astelin viuhka kädessäni kotipesän kaarelle. Tunsin selässäni noin sadan katsojan katseet ja toivoin, etteivät jalkani paljastaisi jännitystäni. Vedin muutaman kerran syvään henkeä ja vinkkasin kärkietenijänä pelaavan Jussin luokseni, kun hän oli kätellyt Jyväskylän lukkarin. Olin päättänyt antaa kärjelle vapaat kädet lyöntien suhteen, mutta kakkosesta eteenpäin antaisi lyöntivinkkejä. Pakotin itseni rentoutumaan vaihtaessani viuhkaani merkin Jussille, joka oli mennyt kentälle loistavalla pystymailanäpyllä.
”Kokeile ensimmäisellä vapaata kupperia kolmoskopparin eteen”, kuiskasin Ilarille, joka oli seuraavan lyöntivuorossa. ”Toisella sitten varsilyöntiä.”
Ilarin kumura tipahti melko onnekkaasti Jyväskylän kolmoskopparin räpylästä, kun tämä lähti yrittämään syöksykoppia. Ilari juoksi ykköselle tuulettaen. Peli lähti rullaamaan omalla painollaan toisessa vuoroparissa. Joukkueeni pelasi vakuuttavaa ulkopeliä, mutta Jyväskylä vei ensimmäisen jakson nimiinsä 5-4, kun joukkueen lukkari onnistui puhkaisemaan ajolähdössä kolmosrajan. Tauolla yritin tsempata jätkiin taisteluntahtoa, vaikka oma luottamukseni horjuikin. Ehkä pieni äänen korottaminen auttoi, sillä toisen jakson kirjasimme itsellemme 8-0. Tehokkainta peliä toisella jaksolla pelasivat Topi ja Reko, jotka löivät kumpikin kolme juoksua ja viimeksi mainittu kunnarin. Superissa meille meinasi käydä köpelösti, kun Ilari päästi Jyväskylän kärkietenijän kahdella väärällä kolmoselle viimeisen lyöjän aikana. Jyväskyläläiset vetosivat viimeisenkin syötön olevan väärin, mutta syöttötuomari näytti laikkansa valkoista puolta. Helpotuksen huokaukseni oli pitkä, kun lyöjästä tuli kolmas palo ja pääsimme sisälle. Otin aikalisän sisävuoron alkuun, oli aika tehdä pieniä muutoksia lyöntijärjestykseen.
”Reko ja Antti vaihtaa pelinumeroita”, sanoin seisoessani joukkueen kanssa ringissä. ”Ilari yritä lyödä ykköstilanteessa sopiva laakapallo kolmosrajaan. Noiden kolmosvahti on aika epävarma maapalloissa.”
Taneli oli käynyt ilmoittamassa muutokset selostajalle ja kirjurille ja palasi pukusuojan luokse vähän ennen kuin päätuomari vihelsi aikalisän päättyneeksi. Kumarruimme kädet ringin keskellä huutamaan ”hei” ja ryhmityimme kaarelle. Kauaa ei ehtinyt supervuoroparin sisävuoromme kestää, kun Jussi löi kierteisellä pykärillä läpi takarajasta ja kiersi tuuletellen kentän. Juoksin muun joukkueen perässä onnittelemaan Jussia kolmoselle ja minun teki mieli nakata muutama kärrynpyörä voiton kunniaksi.

Lähettäjä: tuntematon 
Päivämäärä:   24.9.10 19:21:28

Voi ihanaa. Mä oon tähän jo ihan koukussa. ♥ Lisää? :>

Lähettäjä: ananas. 
Päivämäärä:   24.9.10 20:47:53

Alat Jamitsu kohta käydä ällöttäväksi noitten raukkauksiesi kanssa ;D

Lähettäjä: flanelli 
Päivämäärä:   24.9.10 21:09:01

Tietkö, vaikka mä en pesiksestä tosiaan melkein mitään ymmärrä, niin mä tykkään tästä oikeesti. Hienot sairastelupätkät laitoit. Ihanaa, kiitos.

Mä jään odottamaan sunnuntaiks lupaamaasi jatkoa oikein innolla :).

Lähettäjä: Jamis 
Päivämäärä:   24.9.10 21:30:34

Nasnas, oon ällö, hyi mua :(
flanelli, kiitos kivasta kommentista!

Lähettäjä: ananas. 
Päivämäärä:   24.9.10 21:59:06

En mäkään mitään ymmärrä, mutta tykkään silti :DD Oikein kiva tää on.

Ollaan sitte yhessä ällöjä :D

Lähettäjä: Keukeu 
Päivämäärä:   24.9.10 23:47:40

Samaa mieltä edeltävien kanssa. Mitään en oikeasti mistään ymmärrä, mutta hyvää, helppolukuista ja mahtavaa tekstiä. Tätä on ollut jo Jamikselta ikävä!

Lähettäjä: a_des 
Päivämäärä:   25.9.10 12:29:28

Jep, mustakin on aika hyvin, jos saa jopa pesäpallon vaikuttamaan mielenkiintoiselta ,)

Lähettäjä: Jamis 
Päivämäärä:   25.9.10 12:49:08

Pesishän on ennen kaikkea mielenkiintoista :D Mutta kiitos, loistan täällä teidän kommenttien vuoksi.

Lähettäjä: flanelli 
Päivämäärä:   25.9.10 19:56:12

Hitsi, mä tulin niin intona kattomaan, että josko sä olisit päättänytkin yllättää ja laittaa jo tänään jotain, mutta ei. Mun tukkoinen nuhanenäni jäi ilman pätkää :(. Noh, huomenna on sitten kiva lukea illalla, kun on ollut kisoissa, niin jonkinsortin pätkää :).

Lähettäjä: Jamis 
Päivämäärä:   26.9.10 16:55:46

Sunnuntaipätkä

--

Kauden käynnistyttyä kunnolla vietin lähes koko aikani kentällä tai kotona hiomassa pelitaktiikkoja. En kaivannut enää mitään vapaa-ajanviettotapaa, sillä kulutin sen ajan yrittämällä unohtaa ikävät asiat. Toukokuu oli lopuillaan, ja olimme pelanneet kolme peliä, joista olimme voittaneet kaksi 2-1 ja hävinneet yhden puhtaasti. Tappiota ei tietenkään voinut selitellä mitenkään, olimme olleet selvästi huonompia kuin Koskenkorvan pelaajat, vaikka jaksot olivatkin päättyneet yhden juoksun erolla. Olin tyytyväinen joukkueeni esityksiin toukokuussa. Olin päässyt eroon nettipalstojen lukemisesta. Niiden sävy tuskin oli muuttunut sitten maaliskuun, enkä kaivannut mitään horjuttamaan uskoani pelinjohtajana. Ankkureiden seuran johtoporras oli ilmaissut hienoin sanankääntein olevansa tyytyväisiä työskentelyyni. Joukkuehenki oli kuulemma parempi kuin viime vuonna, mikä oli aika paljon sanottu. Koska seuraava pelimme olisi vasta kesäkuun ensimmäisenä perjantaina, olin antanut joukkueelle muutaman vapaapäivän harjoittelusta. Itse olin lupautunut taas Veeran seuraksi Vimpeliin, tällä kertaa jonkun grillijuhliin. Alun ujostelun jälkeen olin halukas tutustumaan muihinkin kuin Veeraan ja hänen mieheensä. Tunsinhan minä joukkueeni, mutta en halunnut roikkua heidän seurassaan. Meillä oli ollut ihan mukavaa saunaillassa, vaikka pojat olivatkin heittäytyneet humalassa lapsiksi. Virkistävä oli sana, jolla olisin kuvaillut iltaa. Olinpahan ainakin nauranut mahani kipeäksi. Minua huvitti edelleen poikien ilmeet, kun olin kiskonut juominkeja samaa tahtia heidän kanssaan enkä edes ollut ollut pahiten humalassa. Tänään ottaisin kohtuudella, jos ollenkaan. Minulla ei ollut tarvetta höpöttää joutavia, kun tein tuttavuutta uusien ihmisten kanssa. Huomasin toivovani, että näkisin vihdoin Rekon isoveljen. Omituista, että joku nimituttu mies oli jämähtänyt ajatuksiini roikkumaan näin pitkäksi aikaa.

”Nyt sä tapaat vihdoinkin sen paljon puhutun Manun”, Toni kiusasi minua, kun saavuimme Vimpeliin. ”Nämä on sen juhlat.”
”Ihan tosi?”
Toni käänsi Mazdansa koivujen reunustamalle sivukujalle. Ei ollut vaikea arvata, missä talossa grillijuhlat pidettiin, sillä yhden rivitalon eteen oli parkkeerattu viisi autoa. Toni jätti autonsa jonon jatkoksi tien varteen ja lähdimme kävelemään kohti Manun asuntoa.
”Mä voin esitellä sut Manulle”, Veera lupasi.
”Oonko mä sanonut olevani miehen tarpeessa?” tiedustelin Veeralta, joka kompasteli hiukan korkeakorkoisilla louboutineillaan ruohottuneella pihatiellä.
”Ainahan sä nyt yhden yön miestä tarvit”, Veera kikatti.
Hän oli estottomampi kuin minä nautittuaan matkan aikana jotain pahalle haisevaa taskumatistaan. Olin kieltäytynyt juomasta, pelkkä haju oli meinannut saada minulta tajun kankaalle. Pysähdyimme ulko-oven eteen ja Toni rimputti pari kertaa ovikelloa. Hetken päästä joku vaaleatukkainen nainen tuli avaamaan oven ja hymyili meille säteilevästi.
”Tervetuloa vaan”, nainen sanoi. ”Ihana nähdä teitä”, hän lisäsi Veeralle ja Tonille.
”Tämä naikkonen on Vallu”, Veera esitteli minut.
”Carita”, nainen kertoi nimensä.
Hän käski meitä jättämään kengät eteiseen ja tulemaan peremmälle. Riisuin avokkaani muiden kenkien viereen ja seurasin Caritaa, Tonia ja Veeraa pidemmälle. Olohuoneen mustalle sohvalle oli kerääntynyt neljä naista, jotka ilahtuivat Veeran nähdessään. Minut esiteltiin nyt Juulille, Lauralle, Sirkulle ja Annulle. He olivat Veeran koulukavereita lukiovuosilta ja kikattelivat paljon.
”Ottakaa hei juomista keittiöstä”, Carita kehotti. ”Aletaan kohta grillaan.”
Hän sipsutteli pihalle farkkuhameessaan heilautettuaan ensin kättään keittiön suuntaan. Veera kävi hakemassa meille siiderit ja veti minut sitten pihalle perässään.
”On aika tutustuttaa sut illan isäntään”, hän nauroi ja silmäili ympäriinsä pientä pihaa.
Pallogrillin luokse oli kerääntynyt pieni joukko miehiä, jotka istuivat meihin selin ja nauroivat kovalla äänellä. Veeran ilme kirkastui, kun hän huomasi ensimmäisen tumman pään ringistä.
”Manu!”
Hätkähdin Veeran huutoa. Miesringistä kohosi pää, joka katsoi meidän suuntaan. Veera vilkutti hänelle lennokkaasti ja huusi tulemaan meidän luokse. Minun teki mieli paeta paikalta.
”Yritä pitää suu kiinni”, Veera hihitti minulle.
Manu harppoi meidän luokse pitkillä askelilla. Hänen huulillaan kareili kevyt hymy, kun hän tervehti meitä. Uskaltauduin tarkastelemaan häntä paremmin ja ymmärsin, miksi Veera oli käskenyt minun muodostaa oman mielikuvan hänestä. Manu ei ollut komea tai sievä, mutta jotain hyvännäköistä hänessä oli. Silmät olivat melkein mustat ja tummanruskea tukka hipoi melkein leukaluuta. Häkellyttävintä hänessä kuitenkin oli huulet, jotka hymyilivät leveästi ja paljastivat kauniit hampaat. Miksi ihmeessä en ollut koskaan aiemmin kiinnittänyt huomioita miesten suihin? Manun suu oli niin aistillisen – en löytänyt sopivaa sanaa kuvailemaan sitä.
”Vallu paloi halusta tavata sut”, Veera sanoi, kun olin tarkastellut tarpeeksi Manua.
”Ai, hauska tavata, Vallu”, Manun ääni oli pehmeä ja matala.
”Terve”, pakotin ääneni normaaliksi, vaikka mieleni teki kehrätä. Siitä oli jo kauan, kun olin viimeksi tavannut ensisilmäyksellä kiinnostavan miehen.

Valitettavasti en tainnut olla Manun mielestä yhtä kiinnostava kuin hän oli minusta. Toki hän jutteli minulle, kun satuimme kohdakkain, mutta varta vasten hän ei hakeutunut seuraani. Eksyttyäni pari kertaa muka sattumalta Manun kanssa samaan porukkaan juttelemaan, lopetin teeskentelyn ja aloin vältellä häntä. Olisi noloa saada pakit häneltä ensimmäisellä tapaamisella, jos näyttäisin liian selvästi kiinnostukseni.
”Mihin sä Manun oot hukannut?” Veera yllätti minut kietomalla kätensä takaapäin käsivarteni ympärille.
”Älä”, voihkaisin nolona. ”Musta tuntuu, ettei meillä oikeen oo mitään juteltavaa.”
”Onpas, miten ei muka olisi?”
”Se nyt ei selvästikään halua tutustua muhun enempää kuin satunnainen tuttavuus vaatii.”
Veera rypisti kulmakarvojaan.
”Et mene”, kielsin, kun näin hänen harkitsevan jotain järkevää, kuten Manun ojentaminen.
”Mä ajattelin ihan, että te kaksi keksisitte paljonkin juteltavaa”, Veera huokaisi.
”Ketkä ”te kaksi”?” Manun ääni kuului takaamme.
Jos Veera ei olisi ollut humalassa, hän olisi pitänyt päänsä kiinni. Nyt hän julisti isolla äänellä puhuneensa minusta ja Manusta. Olin pienessä hiprakassa ja punastuin rajusti Veeran sanojen jälkeen. Manu vilkaisi minua ja olin näkeväni huvittuneen pilkahduksen hänen silmissään.
”Isäntänä mun täytyy jutella muiden vieraiden kanssa”, Manu totesi Veeralle. ”Mä oon pahoillani, etten oo keskittynyt tarpeeksi Valluun.”
”Joo, ei se mitään”, ehdin sanoa väliin, kun Veera avasi taas suunsa.
”Ilman muuta sun olisi pitänyt keskittyä Valluun enemmän, sun takiahan se täällä on.”
Olisin voinut nirhata Veeran. Manun posket pullistuivat naurusta, ja olisin voinut kuolla häpeästä. Manu tarkasteli minua päästä varpaisiin vino hymy aistillisilla huulillaan. Minua puistatti, hyvällä tavalla, kun hän arvioi minua katseellaan.
”Sä oot siis mun pikkuveljen pelinjohtaja”, hän totesi lopulta.
Häkellyin enkä osannut kuin nyökätä. Rehellisesti sanottuna en ollut odottanut sellaista lausetta.
”Mun täytyy varmaan perjantaina tulla katsomaan, millainen domina sä oot kentällä”, Manu tuumasi, iski minulle silmää ja katosi vessaan.

Olin kai ollut humalassa tai väsynyt tai molempia, kun olin kuvitellut, etten kuulisi enää nolosti päätyneistä grillijuhlista. Olin ollut väärässä. Reko tuli maanantaina ennen muita treeneihin ja tervehti minua virnuillen. Kohottelin hänelle kulmiani.
”Ei @!#$”, voihkaisin tajutessani, että Manu oli takuulla kertonut pikkuveljelleen tavanneensa minut. ”Älä sano, että sä – ”
”Tiedän”, Reko virnisti. ”Jessus, Vallu, se on mun isoveli!”
Auts, kuvitteliko Reko minun olevan ihastunut Manuun. En kieltänyt Manun olevan puoleensavetävä, mutta en minä sentään ollut ihastunut häneen.
”Juu ei, mä en oo ihastunut sun isoveljeen”, kielsin samantien, kun Reko alkoi näyttää kiusallisen hyväntuuliselta. ”Veera selitti kännissä asian vähän väärin.”
”Oikea versio olisi ollut?”
Vaikenin, sillä ei minulla ollut mitään tietoa oikeasta versiosta. Reko räjähti nauruun ja nakkasi minua verkkatakillaan.
”Onko se jotenkin kiellettyä, jos mä haluan tutustua uusiin ihmisiin?” tivasin häneltä.
”Ei tietenkään, mutta onko sen pakko olla mun isoveli?”
”Mä en oo edelleenkään kiinnostunut Manusta seurustelumielessä vaan ihan kaveripohjalta”, vakuutin käsi sydämellä.
”Hyvä, koska se käytännössä seurustelee Caritan kanssa”, Reko sanoi. ”Kai sä tapasit Caritan?”
”Tapasin.”
Reko kumartui sitomaan piikkareiden nauhat kiinni. Katselin mitään näkemättä takarajalle ja tunsin oloni oudon pettyneeksi.

Lähettäjä: ananas. 
Päivämäärä:   26.9.10 20:01:39

Oikein kiva pätkä oli :)

Lähettäjä: flanelli 
Päivämäärä:   26.9.10 20:12:33

OOO. Pitkä pätkä! Ihanaa (vaikka mä olisin kyl selvinny ilmanki, ko olin nii hyvä kisois)

Voi ei, nyt se petty :/. Mua aina niin harmittaa kun joku pettyy, koska ite petyn aina. Hieno pätkä kuitenkin. Oikein kiva pätkä. Ei paljoa Jetro Rostedin tanssi kiinnostanu, ko tätä piti lukea :D

Lähettäjä: Jamis 
Päivämäärä:   26.9.10 23:03:19

Ananas, ainahan mulla ;)

Miten flanellin kisat meni? Hyvin tietty, mutta muutenkin :D

Lähettäjä: Ra 
Päivämäärä:   28.9.10 01:15:30

Jatkoa täälläkin kaipaillaan :)

Lähettäjä: Jamis 
Päivämäärä:   28.9.10 11:38:55

Nyt saatte taas melko pitkän pätkän. Voi olla että en huomenna malta kirjoittaa mitään.

--

Seuraavan pelin aamuna heräsin yhdeksältä hätkähtäen. Koko yön olin nähnyt unia siitä, miten epäonnistuin täysin pelinjohtamisen suhteen ja koko katsomo nauroi minulle. Oli helpottavaa herätä unesta ja huomata, että peliä ei oltu vielä pelattu. Suihkunraikkaana ja kahvikuppi käsissäni mietin Manua. Hän oli sanonut tulevansa katsomaan peliämme tänään, mutta tosin se oli saattanut olla vain pelkkä heitto. En halunnut uskotella itselleni, että hän istuisi katsomossa kuudelta. Tiesin pettyväni, jos hän ei olisikaan paikalla. Ja mikä pakkomielle Manusta oli minulle tullut? Viikon takaisten grillijuhliensa jälkeen olin ajatellut häntä alitajuisesti joka päivä. Toimettomina hetkinä olin yllättänyt itseni miettimästä, mitä Manu parhaillaan puuhaili ja miettikö hän minua koskaan. Veera oli saanut minut vaikuttamaan epätoivoiselta vanhalta piialta, tai ainakin siltä minusta tuntui. Punastuin edelleenkin muistellessani juttutuokiota Manun eteisessä. Olin vajonnut niin syvälle ajatuksiini, että säpsähdin rajusti, kun puhelimeni tärisi pöydällä. Ruudussa näkyi Tanelin nimi.
”Hätätilanne, Vallu, Ilari on kuumeessa”, hän laukaisi samantien, kun olin vastannut.
”Älä helvetissä”, voihkaisin. ”Mistä me taiotaan lukkari tähän peliin?”
Siirryttyäni A-poikien pelinjohtajaksi olin alkanut kiroilla huomattavasti enemmän. Se ärsytti, sillä kirosanoilla rankasti maustettu puhe ei kuulostanut omiin korviini kovin miellyttävältä.
”Voitko sä soittaa B-poikien lukkarille?” Taneli kysyi. ”Saat varmaan numeron toimistolta. Jos se ei suostu, niin me ollaan aika kusessa. J-P varmaan vois lukkaroida, se on pelannut joskus ykkösessä varalukkarina, mutta niistä peleistä on kauan aikaa.”
”Mä soitan eka sille B-poikien lukkarille”, sanoin rauhallisesti. ”Okei, me ollaan vähän pinteessä, mutta kyllä me jostain se lukkari kaivetaan. Mä tekeydyn vaikka itse pojaksi ja lukkaroin pelin.”
Taneli nauroi ja tiedusteli, enkö ollutkaan pelannut kolmosvahtina niin kuin tilastot väittivät.
”Mä olen pesiksen monilahjakkuus”, nauroin.
”Selvä, laita nyt monet lahjasi peliin ja hommaa se lukkari”, Taneli sanoi. ”Mun pitää jatkaa töitä.”
Minulla ei ollut selkää kuvaa Tanelin työtehtävistä, mutta jotain LVI-hommiin liittyvää se oli. Toivotin hänelle hauskaa työpäivää ja join kahvini loppuun. Ennen kuin ehdin valita seuran toimiston puhelinnumeron, soi puhelimeni uudestaan. Tällä kertaa soittaja oli Ilari, joka valitteli käheällä äänellä paskaa oloaan ja ilmoitti, ettei pääsisi pelaamaan.
”Mä tiedän, Taneli soitti just”, sanoin hänelle. ”Pysy vuoteessa ja yritä parantua. Nähdään ensi viikolla toivottavasti.”
Puhelu loppui Ilarin yskänpuuskaan. Toivoin totisesti, että hän olisi viimeistään kahden viikon päästä pelikunnossa. Hän oli yksi joukkueen tukipilareista, joka harrasti peleissä kevyttä kenttäkettuilua ja sai vastustajat näkemään punaista vaihtelevalla syöttövalikoimallaan. Jos syksyllä olisimme finaalissa, Ilari nousisi takuulla yhdeksi joukkueen tärkeimmäksi pelaajaksi.

Aamupäivän revin vaaleaa tukkaani ja kiroilin kuin tukkijätkä. Toimistolta ei ollut löytynyt B-poikien lukkarin, Sasu Toikan, puhelinnumeroa, joten olin joutunut soittamaan numeropalveluun. Olin ajatellut Sasun olevan niin erikoinen nimi, ettei niitä löytyisi tältä paikkakunnalta kovin montaa. Valitettavasti Sasu Toikka – nimisiä poikia asui Alajärvellä viisi, ja olin kuluttanut tuhottomasti aikaa metsästämällä oikeaa Sasua. Viimein sain oikean ihmisen langanpäähän ja esittelin itseni ja asiani.
”Sulle maksetaan siitä”, maanittelin Sasua, kun hän epäröi.
”Monelta mun pitäisi olla kentällä?”
”Viimeistään viideltä, peli alkaa kuudelta.”
”Mä olen kyllä Lappajärvellä, enkä tiiä pääsenkö täältä millään”, Sasu sanoi.
”Mä haen sut sieltä, jos se kyydistä on kiinni”, lupasin. ”Tuutko?”
”Okei. Mä soitan sulle tunnin päästä, kun tiiän enemmän kyydeistä”, hän lupautui lopulta.
Olin kirkua riemusta, mutta hyvästelin hänet asiallisesti. Toivottavasti Sasu ei olisi kovasti jännittävää tyyppiä, koska silloin voitonmahdollisuutemme Nurmoa vastaan olisivat olemattomat. Pelistä tulisi kova, sen tiesin jo ennakkoon. Nurmon joukkue oli hyvä, suurin osa Jymyn pelaajista pelasi viimeistä kauttaan A-pojissa. Kokemuksella oli useasti ratkaistu tiukkoja pelejä. Vasta kun olin kiskomassa lenkkivaatteita päälle, tajusin mitä Ilarin poissaolo myös aiheutti. Minun pitäisi laittaa lyöntijärjestys uusiksi, sillä olisi väärin loppupäässä pelaavia vakituisia pelaajia kohtaan, jos Sasu pääsisi pelaamaan kakkosena Ilarin tilalle. En edes tiennyt, millainen lyöjä Sasu oli, joten hänet täytyisi laittaa ysiksi. Onneksi vielä A-pojissa jokainen lyöjä pääsisi lyömään eikä aloitusyhdeksikön viimeistä pelaajaa hypättäisi yli niin kuin miehissä. Riisuin lenkkarit ja palasin keittiöön laatimaan uutta lyöntijärjestystä. Jokeriosasto pysyisi samana, mutta yhdeksikkö menisi uusiksi. Pyörittelin erilaisia variaatioita paperilla. Jos siirtäisin Janne Rinteen seiskasta numerolle kaksi, meiltä katoaisi nopeat jalat kakkoskärjestä. Peltokorven Samuli, Samu, oli nopea, mutta ei Jannen veroinen. Minun teki mieli hakata päätä pöytään ja nousin korkkaamaan jääkaapista siiderin. En suostunut tuntemaan huonoa omaatuntoa sen takia, vaikka yhdenkin ottaminen pelipäivänä oli sanattomasti kielletty joukkueelta. Juotuani puolet olin saanut lyöntijärjestyksen siihen kuntoon, että uskoin joukkueen pärjäävän. Olin nostanut Kasperin kakkoseksi Jussin ja Rekon väliin ja siirtänyt vitosena pelaavan Heikin seiskaksi Samun Jannen paikalle. Olin tyytyväinen järjestelyyn, sillä halusin nähdä, mitä niin sanotut loppupään miehet tekisivät, kun heille lyötäisiin ratkaisun avaimet kouraan. Sen lisäksi, että halusin meidän voittavan Nurmon, pelasin muunnellulla lyöntijärjestyksellä tulevaisuuden varalle. Jos – vielä oli liian aikaista sanoa kun – pelaisimme finaalissa, täytyi ratkaisijoita löytyä yllätyspelaajista, jos avainpelaajat eivät siihen kyenneet. Halusin peluuttaa kaikkia pelaajia avainpelaajina. En halunnut kuulla selkäni takaa sitä napinaa, mikä syntyisi, jos jätkät joutuisivat tahkoamaan pelistä toiseen samalla järjestyksellä. Rungon toki piti pysyä kasassa, mutta pikkuisia palasia voisin siirrellä mielihalujeni mukaan.

Minun ei tarvinnut lähteä hakemaan Sasua Lappajärveltä. Hyvä niin, sillä autostani loppui bensa, kun olin lähdössä hakemaan toimistolta muutamia papereita. Jouduin jättämään punaisen kulkupelini tien laitaan ja kävelemään keskustaan.
”Terve, Valeria”, Marko hymyili minulle pöytänsä takaa, kun vedin Ankkureiden seuratoimiston raskaan oven auki.
”Vallu”, korjasin. ”Ja moi.”
Valeria oli älytön nimi. Ei ihme, että siskoni oli kastanut omat lapsensa yhtä älyttömillä nimillä kuin omamme olivat. Onneksi lempinimeni, Vallu, oli keksitty urheilulukiossa. Se oli jäänyt päälle ja nykyään minua kutsuttiin sillä nimellä lähes poikkeuksetta. Tärkeitä papereita lukuun ottamatta allekirjoitin paperit aina Vallu Saari – nimellä.
”Tulitko sä hakemaan näitä Itä-Länsi-papereita?” Marko kysyi.
”Mitä Itä-Länsi-papereita?” kiinnostuin.
Marko kertoi Itä-Länsi-valintojen olevan menossa ja ojensi minulle lapun ehdolla olevista pelaajista ja pelinjohtajista. Lämmin sävähdys kulki vartalossani, kun näin oman nimeni Lännen pelinjohtajaehdokkaiden listassa.
”Vau”, sanoin hiljaa. ”Mä en tiennytkään, että mut on huomioitu näin hyvin.”
”Sä oot se raikas uusi tuuli näissä piireissä”, Marko vakuutti.
Hymyilin häkeltyneenä. Vaikka en pääsisikään Itä-Länsiin A-poikien pelinjohtajaksi, jo pelkkä ehdokkuus merkitsi minulle paljon. Tiesin, etten ollut epäonnistunut Ankkureiden joukkueen kanssa, mutta tätä en rehellisesti sanottuna ollut osannut odottaa. Olin ajatellut valitsijoiden olevan samaa mieltä kuin vanhempani ja useat muut, että pelinjohtaminen oli enemmän miesten heiniä.
”Mä en tullut tätä hakemaan”, sanoin, kun olin saanut hämmennykseni laskeutumaan. ”Vaan niitä meidän budjettipapereita. Niitä, missä pitäisi näkyä meidän pelaajapalkkiot ja muut kulut.”
Marko kääntyi näpyttelemään tietokonettaan ja printtasi pari paperia ulos. Hän ojensi ne minulle ja käski tarkistaa, että kaikki oli oikein laskettu.
”Mä vilkaisen illalla nämä läpi”, lupasin. ”Nyt mun pitää kävellä lähimmälle huoltoasemalle ja ostaa kanisteri ja bensaa.”
”No?”
Kerroin, mitä oli tapahtunut, ja Marko lupasi kyyditä minut ensin huoltoasemalle ja sitten autolleni. Meinasin ensin kieltäytyä, mutta suostuin lopulta. En halunnut kantaa bensakanisteria ja kerätä katseita.
”Kai teidän joukkuehenki on pysynyt hyvänä?” Marko kysyi varovasti, kun istuimme hänen Mersussaan.
”On. Ei kai joku vaan oo puhunut muuta?”
”Ei ole. Mä vain ajattelin, ettei teillä ole mitään kemiaa joukkueen sisällä…” Markon ääni hiljeni loppua kohti.
En ensin tajunnut, mitä hän ajoi takaa. Kun älysin, minun teki mieli rähähtää hänelle, että millaisena naisena hän minua oikein piti.
”Tietenkään mä en ala flirttailla suojattieni kanssa”, sanoin ja olin tyytyväinen, ettei kiukkuni kuultani läpi äänestäni. ”Mulla ei ole tarvetta sellaiselle.”
Marko näytti ymmärtävän sanani, mutta ei pyytänyt anteeksi. Tietenkin hänen oli aiheellista kysyä tuollaista, mutta silti olin hiukan loukkaantunut. Tiesin muutamia naispesäpalloilijoita, jotka seurustelivat joukkueensa pelinjohtajan kanssa. Minusta ei olisi seurustelemaan johtamani pelaajan kanssa, en edes halunnut sellaista suhdetta. Tuskin sellainen suhde edes tulisi toimimaan pitemmän päälle. Ihailin heitä, jotka osasivat pitää peli- ja siviiliasiat erossa toisistaan.
”Toivottavasti sä et pahastunut siitä, mitä aiemmin sanoin”, Marko tuumasi, kun pysähtyi tienvarteen jääneen autoni taakse. ”Sä olet pojille pelinjohtaja, mutta myös samalla nainen. Vaikka olisitkin yksi jätkistä pelissä, saunailloissa et välttämättä ole. Tajuat varmaan?”
Nyökkäsin vakavana.

Sasu selvisi lukkaroinnista kelvollisella arvosanalla. Hän oli vasta 15-vuotias eikä lähelläkään Ilarin tasoa, mutta silti kehityskelpoinen. Nurmon pojat pääsivät kentälle ja vaihtamaan pesänvälejä vapailla, joita lipsui Sasulta enemmän kuin A-poikien taso olisi sallinut. Juoksuja he eivät vapaataipaleilla saaneet, mikä oli positiivista. En tietenkään voinut syyttää Sasua väärien antamisesta, hänen oli täytynyt jännittää melkein yhtä paljon kuin minä olin jännittänyt ensimmäistä peliäni Ankkureiden viuhkassa.
”Sä pelasit hyvin”, kehuin Sasua, kun siirryimme kiilaan palkintojenjakoon.
”Ihan tosi?” hän näytti ilahtuvan kehuista.
”Joo”, hymyilin hänelle. ”Tää oli vissiin sun ensimmäinen peli A-pojissa?”
Sasu nyökkäsi ja hymyili vaisusti. Minusta oli outoa, ettei A-pojilla ollut toista lukkaria – ellei J-P:tä laskettu. Heti ensi viikolla käskisin Tanelia ottamaan Jukka-Pekan lukkarivalmennukseen. Taneli oli pelannut lukkarina aktiiviurallaan ja oli kullanarvoinen Ilarille. Tästä lähtien hän saisi olla sitä myös J-P:lle. En ottaisi enää sitä riskiä, että Ilari olisi sivussa ja meillä ei olisi lukkaria. Emme voisi aina turvautua siihen, että Sasu lukkaroisi joukkueessamme. Hänellä saattaisi olla B-poikien kanssa pelejä samaan aikaan kuin meillä ja tietenkin hän pelaisi ykkösjoukkueensa mukana.
”Katos, isovelikin on lähtenyt katsomaan peliä”, sanoi Reko, joka oli palkittu kakkospalkinnolla ja joka jäi seisomaan viereeni kiilaan sen sijaan, että olisi palannut normaalille paikalleen.
Vilkaisin salamana sivulleni ja näin Manun seisomassa kotipesän kaarella. Hän näytti törkeän hyvältä polvipituisissa farkuissaan ja valkoisessa hupparissa.
”Punastutko sä?” Reko tiedusteli.
”En. Miksi mä punastuisin sun isoveljen näkemisestä?” kysyin ja minun teki mieli kokeilla, olivatko poskeni punaiset.
”Jaa-a, mä en tiiä sitä”, Reko virnisti. ”Ehkä siksi, että sä tunnut tykkäävän siitä.”
Mieleni teki muistuttaa leikkimielisesti Rekoa siitä, miten pelinjohtajalle puhuttiin, mutta aikeeni estyi, kun ensimmäinen nurmolainen seisoi kohdallani kättelyä varten.
”Katos mirkkua, sähän oot aika peto viuhkan varressa”, Manu ilmestyi viereeni kättelyn jälkeen.
”Oonko mä väittänyt muuta?” naurahdin.
”Et. Sulla on hyvä joukkue käsissäsi.”
Minulla oli. Olimme pelanneet melkein kolme tuntia ja lopulta voittaneet neljännen kotiutuslyöntikisan jälkeen 1-0. Jaksot, supervuoropari ja kolme ensimmäistä kotaria olivat päättyneet 0-0. Vasta viimeinen parimme Heikki ja Antti olivat onnistuneet tehtailemaan juoksun.
”Nyt täytyy kipittää, ettei kyyti jätä”, Manu sanoi vilkaistuaan johonkin olkani yli.
”Okei. Nähdään”, sanoin kepeästi.
”Ilman muuta. Sä olet varmaan seksikkäin pelinjohtaja, johon mä olen törmännyt”, Manu sanoi ja hymyili kiehtovalla suullaan ilkikurisesti.
Hän lähti ja jätti minut hymyilemään typerästi kaarelle.

Lähettäjä: Jamis 
Päivämäärä:   28.9.10 11:48:53

Heikin seiskaksi Samun Jannen paikalle.

Ylimääräinen Samu oli karannut tuonne.

Lähettäjä: ananas. 
Päivämäärä:   28.9.10 20:30:19

Kiva pätjä taas :) Nii huomenna et malta kirjottaa kun suurin rakkautes heti hyundain jälkeen tulee kotiin, vai mikä se järjestys olikaan ;)

Lähettäjä: NictorNactor 
Päivämäärä:   28.9.10 20:42:48

Joo, en oo lukenut yhtään, enkä kyllä nytkään kerkiä lukemaan :(
Mutta luen heti huomenna! Heti sun ensimmäinen lausees, Jamis, innoitti mua :D♥

Lähettäjä: ananas. 
Päivämäärä:   28.9.10 21:38:54

Oikein kiva pätjä ollu, tää vois opetella kirjottaa, nyt alkaa pelottaa mitä siel kirjotuksissaki lukee :D

Lähettäjä: Jamis 
Päivämäärä:   28.9.10 23:45:31

Nikke, mukava kuulla :)

Mua huolestuttaa kans Ananas niiden sun kirjotusten puolesta ;) No ei vaiskaan. Tietenkin Hyundai menee miehen edelle, olenhan niin pinnallinen ja materialismionnellisuudessa kieriskelevä rumilus :D

Lähettäjä: flanelli 
Päivämäärä:   29.9.10 10:41:02

Hirmu kiva pätkä taas kerran. Mä olen sanaton.

Ja ajattele! Mä pihtasin eilen itteäni lukemasta, ja luin tän vasta tänään, vaikka huomasin jo eilen ;)

Lähettäjä: Jamis 
Päivämäärä:   29.9.10 12:52:38

flanelli, voi vitsit! :D

Ehkä mä saattaisin saada jonkun onnettoman pätkän kokoon, jos en kuole odotukseen :D

Lähettäjä: nipsu 
Päivämäärä:   29.9.10 13:19:10

Hiphei, täällä ilmoittautuu uusi lukija! :) Hyvää tekstiä, joka vie nopeasti mukanaan. Jatkoa odotellessa!

Lähettäjä: whisky. 
Päivämäärä:   29.9.10 14:29:56

Minäkin olen tätä seuraillut taustalta koko ajan, nyt sitten vihdoin ilmoittaudun lukijaksi.

Vaikka pesäpallo ei tippaakaan kiinnosta, niin saat silti näistä teksteistä ja hahmoista niin mielenkiintoisia, että pakkohan tätäkin on seurata :) Uutta pätkää vain kehiin kunhan kerkeät.

Lähettäjä: Jamis 
Päivämäärä:   30.9.10 12:44:32

Kiitti nipsu ja whisky, jonka nickistä mulla tulee aina mieleen Metallican biisin Whiskey in the jar :D

--

Silloin kun olin itse pelannut, olin tykännyt vieraspelimatkoista. Eikä se pitäminen ollut kadonnut mihinkään, totesin istuessani joukkueen bussissa matkalla Kouvolaan. Jätkät olivat levittäytyneet sinne tänne bussissa, mutta minä istuin Tanelin ja huoltajamme Timo Pekkalan kanssa kuskin takana. Yleensä pidin Taneli vitseistä, mutta tänään ne olivat tasoa huonompia ja aloin haukotella salaa ensimmäisen puolen tunnin jälkeen. Eikä Timon huumorikaan jaksanut innostaa, mieluiten olisin kiskonut kaskua takapenkillä jätkien kanssa, mutta en voinut istua siellä koko matkaa. Minun piti käyttäytyä pelinjohtajamaisesti ja katsella oikean käteni kanssa Koplan viimeisestä pelistä kuvattua materiaalia. Kymenlaaksolaisten peli oli mennyt alakanttiin ja he olivat voittaneet vain yhden pelin viidestä. Meidän pelimme olivat menneet päinvastoin.
”Mitä mieltä sä oot, Vallu?” Taneli tökkäsi minua kynällä olkapäähän.
”Mistä?”
Timo pyöritteli minulle silmiään. Irvistin hänelle ja pyysin Tanelia kertomaan asiansa uudestaan.
”Ei laitetakaan J-P:tä ja Topia lyömään peräkkäin jatkuvaan ajolähtöön, vaan käytetään ensin toinen Sasun jälkeen ja sitten pistetään Heikki niiden jälkeen?”
Pureskelin huultani, kuten aina, kun mietin. Tähän asti taktiikkamme, peluuttaa kahta lyöjäjokeria peräkkäin ajolähdössä, oli toiminut, mutta ei ollut tuottanut niin paljon tulosta kuin olisin toivonut. Tanelin ehdotus oli hyvä, sillä sen varjolla saisimme lyöntivoimaa siirrettyä myös muihin ajolähtöihin saman sisävuoron aikana. Olettaen tietenkin, että pystyisimme rakentamaan tilannetta.
”Pelinjohtaja rakas, osallistutko pokeripeliin?” Reko tuli kysymään.
”En. Mä en osaa pelata pokeria”, pudistin päätäni.
”Harmi. Olisi ollut mukavaa pelata sut köyhäksi.”
Taputin Rekoa äidillisesti olkapäälle ja kehotin palaamaan kuolevaisten joukkoon. Reko nauroi pahaisesti ja kysyi, kuvittelinko olevani joukkueen jumala.
”En tietenkään kuvittele”, kauhistuin. ”Mä tiedän olevani.”
”Ihan sama”, Reko kohautti olkiaan ja lampsi takaisin bussin takaosaan.
Toisin kuin useimmilla muilla joukkueilla, meillä ei ollut mitään tiettyä istumajärjestystä bussissa. Pääosin kaikkien tavarat lojuivat bussin keskiosassa ja niiden omistajat outoihin asentoihin taipuneina takaosassa pokeripöydän ääressä. Meteli oli yleensä korvia huumaava menomatkan, ja minusta tuntui kuin olisin ollut luokanopettaja ja joukkue luokkani. Pelimatkoissa oli hiukan luokkaretkien rajua henkeä, mutta nautin niistä täysillä.

”Lähtisitkö sä Manun kanssa ulos, jos se pyytäisi sua?” Rekon kysymys säikäytti minut sen verran, että läikytin kahvia sormilleni.
Olimme pysähtyneet puolessa välissä jollekin huoltoasemalle tauolle.
”Mikä kysymys tuo oli?” kysyin hieroen sormiani paperiserviettiin.
”Sellainen, mihin mä haluan vastauksen.”
”En mä oo miettinyt”, sanoin rehellisesti, vaikka mietinkin hetken, olisinko valehdellut. ”Ja tuskin tarvii miettiäkään, kun ei sellaista tapahdu.”
”Jos se on susta kiinni, niin mä en voi sille mitään”, Reko tokaisi. ”Mutta Manu heivasi Caritan huishelvettiin eilen.”
”Aha.”
Lauseeni ei olisi voinut olla sopivampi. Rekon kasvoille levisi valtava hymy, kun hän tajusi minun esittävän vain välinpitämätöntä. Hän iski minulle silmää mellevästi ja painui pelaamaan hedelmäpeliä Sasun ja Heikin kanssa. Jäin tuijottamaan Rekon perään ja mietin, ettei hän näyttänyt juurikaan veljeltään. Siinä missä Manu oli tumma, Reko oli enemmänkin maitokahvinvärinen. Hänen tukkansa oli vaaleanruskea, samoin silmät. Suukaan ei ollut yhtä kiehtova kuin Manulla, mutta jotain samoja juonia luonteenpiirteitä hänessä oli. Hörppäsin viimeiset jäähtyneet kahvit kupistani ja kävin palauttamassa kupin astiatelineeseen. Marssin myymälän puolelle hakemaan loppumatkaksi banaania, kivennäisvettä ja lehden matkaevääksi.
”Mikä terveysintoilija sä oot”, Ilari virnuili, kun törmäsin häneen juomahyllyllä.
”Kukaan tässä joukkueessa ei tunnu arvostavan mua”, teeskentelin olevani itkun partaalla. ”Ensin Reko kyseenalaistaa bussissa mun vaikutusvaltani tässä joukkueessa ja nyt sä haukut mua terveysintoilijaksi.”
”Mä ainakin otan sut hyvin vakavasti”, Ilari vakuutti käsi sydämellä ja silmät täynnä vilpitöntä säteilyä.
Hän oli meidän joukkueesta se, joka keräsi katsomoihin teini-ikäisiä tyttöjä ja sai samaiset tytöt veltoiksi kirotun itsevarmalla pelityylillä. Oikeastaan Ilari oli pelinjohtajan ihannepelaaja. Vaikka hän olikin lukkari, en olisi epäillyt vähääkään laittaa häntä pelaamaan mille tahansa muulle pelipaikalle. Hän tiesi olevansa hyvä, mutta ei tehnyt siitä suurta numeroa.
”Sokeri pilaa hampaat”, opastin parhaimmalla opettajaäänelläni, kun Ilari nappasi hyllystä MountainDew – pullon.
”Tiiän, siksi mä aion hakea vielä vähän karkkiakin matkaevääksi”, Ilari nauroi.
Hän katosi hyllyjen taakse ja minä menin kassajonoon. Sanailu pelaajieni kanssa piti minut virkeänä ja hymyilin itsekseni jonossa.

En ollut uskoa silmiäni, kun näin ketä istui KSS Energia Areenan kakkospuolen katsomossa. Rakkaat petturikaverini olivat levittäytyneet kolmannelle penkkiriville ja juttelivat isoon ääneen. Vilkaisin heitä sivusilmällä marssiessani Tanelin, J-P:n, Kasperin ja Timon kanssa kentälle alkuverryttelyyn. Piilouduin isokokoisen J-P:n toiselle puolelle ja välttelin katsomasta kakkospuolelle.
”Sun pitää mennä keskustelemaan tuomareiden kanssa”, Taneli sanoi, kun tiputin reppuni, joka sivumennen sanoen sisälsi paljon turhia tavaroita, penkille. Kouvolan kenttä oli muuten mukava, mutta pukusuojien sijasta täällä oli vain penkit joukkueiden tavaroille. Ei ollut kovin mukavaa sateella yrittää pitää kuivana pelaajien takkeja.
”Miksi?”
”Sanotaanko, että meidän pelit Koplaa vastaan ei ole koskaan mitään nättejä pelejä”, Taneli totesi. ”Tuomarit haluaa keskustella kummankin pelinjohtajan kanssa yhteisistä säännöistä.”
”Loistavaa”, huokaisin. Tätä minä juuri olinkin halunnut. Likainen peli silloin, kun minun olisi pitänyt näyttää petturikavereilleni pelinjohtotaitojani.
”Valeria”, kuulin ottelun päätuomarin huutavan minua nimeltä.
”Hetki”, vilkaisin olkani yli miestä. ”Sano jätkille, että verkka lopetetaan viisi minuuttia normaalia aikaisemmin. Mä haluan puhua niille”, käännyin sanomaan Tanelille, joka nyökkäsi.
Jätin pelaajat Tanelin huomaan ja kävelin tuomariparin luokse. Kouvolan pelinjohtaja oli pyylevä mies, jolla oli parta ja joka katseli minua oudosti.
”Meidän on parasta mennä juttelemaan lehdistötilaan”, päätuomari sanoi.
”Sopii”, sanoin.
Kouvolan pelinjohtaja tuhahti. Käännyin hänen puoleensa leveästi hymyillen.
”Me ei ollakaan entuudestaan tuttuja”, sanoin hänelle ja ojensin käteni. ”Valeria Saari.”
Mies tarttui nihkeällä kädellään käteeni ja mutisi nimekseen Tuomo Määttälä. Hänen silmänsä välähtivät pirullisesti, kun hän tiedusteli, miten olin pärjännyt Alajärvellä. Taas yksi epäilijä, tajusin ja kiukku nosti päätään. Milloin epäilijät tajuaisivat, että nainen saattoi johtaa vastakkaisen sukupuolen peliä siinä missä mieskin?
”Sarjataulukko puhuu varmaan puolestani”, heläytin hänelle iloisesti. ”Ja Itä-Länsi-valinnat.”
Tuomon ilme tummeni. Häntä ei ollut onnistanut arvo-ottelun suhteen ja luultavasti mietti, miten alle kolmikymppinen nainen saattoi ohittaa hänet valinnoissa. Tiesin Tuomon olevan pitkänlinjan pesäpallomiehiä ja arvostettu pelinjohtajien piirissä. Valitettavasti tämä kausi oli lähtenyt alakanttiin Kouvolalta
”Haluaisin painottaa, että meillä on Arton kanssa tiukka linja tämän pelin tuomaroinnissa”, Matti Lähteenmäki, päätuomari, tokaisi, kun olimme päässeet lehdistötilaisuuteen.
”Ymmärrän”, nyökkäsin hänelle.
”Toivottavasti se linja pitää myös vierasjoukkueen pelaajien kohdalla”, virkaveljeni huomautti.
”Ainahan se on pitänyt”, Lähteenmäki sanoi.
”Niin tähän asti, kun pelinjohtaja on ollut mies”, Tuomo jatkoi. ”Mutta pysyykö sama linja nytkin, kun tämä – ” hienovarainen nyökkäys minua kohti ” – on pelinjohtaja.”
”Miksei pitäisi?” tiedustelin kohteliaasti, vaikka mieleni teki räyhätä.
”Sun pukeutumisesi saatetaan ottaa provosoivana.”
Uskomatonta. Ulkona oli lämmintä melkein 25 astetta, enkä ollut ajatellut heittäytyä nunnaksi. Sortsini olivat säädyllisen pituiset eikä väljä t-paitakaan mikään sytyttäjä ollut.
”Väitätkö sä, että mä yritän pukeutumisellani voittaa tuomarit meidän puolelle?” tivasin Tuomolta silkinsiloisella äänellä.
”Tuo on kyllä jo aika törkeä väite”, Lähteenmäki puuttui puheeseen. ”Meidän linja pitää, oli pelinjohtajana vaikka kasikymppinen mummo.”

Olin niin sisuuntunut Tuomon väitteistä, että kihisin kiukkua vielä toisen jakson viimeisen vuoroparin aikana. Kiukkuani oli lisännyt virkaveljeni vahingoniloiset katseet, kun Kouvola oli mennyt viimeisellä sisävuorollaan 3-0 johtoon. En kokenut tarpeelliseksi ottaa aikalisää, kun pääsimme aloittamaan tasoittavan kärjestä.
”Ääntä kaarelle”, karjaisin, kun Jussi oli ollut lähellä palaa ykköselle, kun kaaripelaajat eivät olleet vedonneet Koplan lukkarin syöttöä vääräksi.
”Teillä taitaa olla auktoriteettiongelma kissan kanssa”, Koplan lukkari irvaili lyöntivuorossa olevalle Ilarille, kun menin kuiskaamaan tälle neuvoja.
”Älä hiilly”, muistutin Ilaria, joka alkoi näyttää punaiselta.
Alusta asti olin toitottanut joukkueelle, ettemme saisi lähteä mukaan kouvolalaisten kieroiluun. He olivat taitavia siinä ja yrittivät hiillostaa pelaajiani kiihtymään niin, että tuomari alkaisi nostella pahimmille kuumakalleille kortteja. Tähän mennessä meillä oli mennyt hyvin. Vaikka Koplan peli alkoi muuttua törkeämmäksi, mitä lähemmäs loppua ottelu eteni, me pysyimme viileinä. Pelaajat eivät olleet ainoita, jotka olivat joutuneet kuuntelemaan kettuilua. Jos mahdollista, olin saanut kuulla sitä enemmän kuin pelaajani.
”Loistavaa, Ilari”, en malttanut olla huutamatta, kun hän löi vastustamattomalla lyönnillä Jussin kakkoselle ja kipitti vielä itse harhaheiton turvin ykköselle.
”Ensimmäisellä vapaata, toisella varsi, mahdollisimman onnistunut tietenkin”, varvistin kuiskaamaan Rekolle.
Reko nyökkäsi hitaasti ja asettui lyömään. Hän sai järjesteltyä ajolähdön hiukan onnekkaasti, kun lukkarin heitto ei pysynyt Koplan kolmosvahdin räpylässä.
”Aikalisä?” Taneli kysyi minulta.
Pudistin päätäni tarmokkaasti. Teki mieli hieroa käsiä yhteen ja kiljua kavereilleni kakkospuolelle, että katsoisivat nyt tarkasti, kuinka kiero osasin olla ratkaisutilanteissa. Minun piti toppuutella itseäni hiukan, sillä ihan hyvin saattaisi käydä niinkin, ettei juoksuja tulisi. Tasapeli tältä jaksolta riittäisi meille otteluvoittoon, kun eka jakso oli päättynyt 6-9.
”Topi, lyömään”, komensin.
Topi ja J-P olivat niitä pelaajia, joille minun ei tarvinnut kertoa muuta kuin se, millä lyönnillä aioin ottaa etenijän kotiin. Jos tämä kausi menisi putkeen kummallakin, superpesisjoukkueet tulisivat tappelemaan heistä syksyn siirtomarkkinoilla. Kummankin lyöntisaldo oli vakuuttava, ja Topi lisäsi omaa saldoaan lukemilla 1+3. Hänen maalyöntinsä sujahti kakkosvahdin jalkojen välistä katsomon alle ja Topi kerkesi nipinnapin kolmoselle ennen palloa. Keskikentällä pyöri meidän voitontanssin piiri, kun kouvolalaiset painuivat kommentoimaan päätuomarille viimeistä tuomiota. Tuomarikaksikon päätöstä ei liikutettu mihinkään suuntaan. Olimme voittaneet Koplan puhtaasti. Oloni oli onnellisempi kuin kauden ensimmäisen voiton jälkeen. Olin näyttänyt sekä epäilevälle virkaveljelleni että petturikavereilleni, että osasin työni. Nauroin riemusta, kun Ilari nosti minut vyötäröstä ilmaan ja pyöritti ympäri.

Lähettäjä: nipsu 
Päivämäärä:   30.9.10 14:10:24

Kiva pätkä taas, mukavaa ku pistät vähän pidempiä aina kerralla :)

Lähettäjä: flanelli 
Päivämäärä:   30.9.10 18:50:37

Mä menin tuolla alkupätkässä ihan sekasin, että oliko kyse Kouvolasta vai Kymenlaaksosta :D Mutta hieno pätkä taas!

Lähettäjä: ananas. 
Päivämäärä:   30.9.10 19:10:46

Vähä ahistava ku tuolla on tuo J-P ni ainaku luen ni luen sen että Jusku-Paola :DD
Mutta joo oikein kiva pätkä oli, mä huomasin jo päivällä tän mut pihtasin tähän asti :D

Lähettäjä: jackets 
Päivämäärä:   30.9.10 20:16:09

”Haluaisin painottaa, että meillä on Arton kanssa tiukka linja tämän pelin tuomaroinnissa”, Matti Lähteenmäki, päätuomari, tokaisi, kun olimme päässeet lehdistötilaisuuteen. Lehdistötilaan, ehkäpä?

Kauheen piristävää lukea sulta uusista tyypeistä! Ihanan mukaansatempaavaa ja virheetöntä tekstiä jälleen kerran :) Mut en mä mitään fiksua osaa taaskaan sanoa.

Lähettäjä: Jamis 
Päivämäärä:   30.9.10 23:02:52

Jackets, se just! Pitäis varmaan vähän tarkemmalla seulalla oikolukea pätkät ennen tänne laittoa..

Sen takia J-P, Ananas, koska en jaksa aina kirjottaa Jukka-Pekka. Vaikka jaksoinhan mä kirjottaa Ilkka-Eemelinkin nimen aina :D

flanelli, noo Kouvola on Kymenlaaksossa, niin siksi tommonen siellä välissä. En viitti kokoajan hokea Kouvola sitä, Kouvola tätä :D

Kiitti Nipsu taas :) Oon vihdoinkin päässyt siitä lyhyiden pätkien kirjottelusta. Pitkät pätkät ehkä korvaa sitä, etten ihan joka päivä pysty jatkamaan :)

Lähettäjä: NictorNactor 
Päivämäärä:   1.10.10 11:26:57

Vihdoin sain luettua! Aivan mahtavaa tekstiä taas sulta Jamis :D

Voisko tänään yhden pätkän saada, kun oon kipeenäkin? :(

Lähettäjä: Jamis 
Päivämäärä:   1.10.10 14:49:26

Nikke, katsotaan, jos ehdin saada pätkän valmiiksi :)

Lähettäjä: NictorNactor 
Päivämäärä:   1.10.10 18:19:17

Jeijj :3

Lähettäjä: Jamis 
Päivämäärä:   1.10.10 19:57:19

Lyhkänen, mutta kuitenkin edes jotain luettavaa

--

”Aika siistiä, että sä oot ehdolla pelinjohtajaksi pesälänsiin”, Veera tuumasi.
”Niinpä. Välillä mä toivon, että valitsijat soittaa mulle, mutta välillä taas, että eivät”, huokaisin.
”Milloin ne muuten päätetään?”
”Viikon päästä.”
”Toivotaan parasta”, Veera kohotti lasiaan.
”Ja pelätään pahinta”, virnistin ja kilautin oman lasini hänen lasiaan vasten.
Minulla oli vapaapäivä ja olin tullut viettämään siitä Veeran luokse Lappajärvelle. He asuivat Tonin kanssa uudehkossa kerrostalossa läpitalon huoneistossa lähellä keskustaa. Ainoa asia, mitä kadehdin heidän kodissaan, oli suuri parveke, missä istuimme parhaillaan nauttimassa auringosta.
”Mä vietän aika kesyä elämää nykyään”, tunnustin Veeralle, joka alkoi pohtia tulevana viikonloppuna olevaa juhannusta.
”Kaikki tyylillään”, Veera kohautti olkiaan. ”Lähdetkö sä meidän mukaan Kalajoelle?”
Pudistin päätäni ja hymyilin pahoittelevasti. Olin käynyt Kalajoella neljänä juhannuksen sen jälkeen, kun olin täyttänyt kahdeksantoista, enkä enää halunnut mennä uudestaan. Jumalattomat känniörvellysjuhlat eivät olleet minua varten.
”Mitä sä teet sitten?” Veera uteli. ”Grillaat makkaraa sun naapureiden kanssa?”
”En. Mä ajattelin vihdoinkin piipahtaa Kuopiossa”, sanoin.
En ollut käynyt Kuopiossa huhtikuun jälkeen kertaakaan. Vaikka olinkin sisuuntunut sikäläisten tuttujeni epäilyistä, minulla alkoi olla ikävä joitakin ystäviäni. Valtteria pääasiassa. Harmitti edelleenkin hiukan, etten ollut osallistunut hänen synttärijuhliinsa.
”Toivottavasti sulla on hauskaa”, Veera sanoi ja imaisi pillillä viimeiset limsansa lasista.
Toni, joka oli tullut töistä samaan aikaan, kun olin tullut heille, oli naureskellut limsalaseillemme ja lähtenyt pelaamaan tennistä. Veerakin oli näyttänyt apealta löydettyään jääkaapista vain limsaa, mutta minulle se kelpasi hyvin. Halusin ajaa itse takaisin Alajärvelle tänä iltana.
”Vieläkö teillä on peli ennen jussia?”
”Yksi kotipeli Kankaanpäätä vastaan, sitten ihana loma”, huokaisin. ”Paitsi, jos mä pääsen Itä-Länsiin, niin sitten mun täytyy lähteä jo torstaina ajamaan Ouluun.”
”Meillä on siellä C-ikäisten leiri heinäkuun lopussa”, Veera kertoi. ”Aika hauskaa. Mä tykkään Oulusta.”
Oulu oli minulle kaupunkina melko outo. Raksilan pesisstadionin ja muutamat pienet junnupelien kentät tunsin, mutta muuten en tuntenut kaupunkia. Valittaisiin minut Itä-Länsiin tai ei, olin menossa sinne seuraamaan pesiksen arvo-otteluita lukioaikaisten kavereitteni kanssa. Koska olimme lukion jälkeen hajaantuneet ympäri Suomea, olimme tehneet Itä-Länsistä vuosittaisen tapaamispaikan. Odotin innolla taas entisten luokkakavereitteni tapaamista.
”Näin Caritaa eilen”, Veera vaihtoi puheenaihetta. ”Se oli käärmeissään Manulle, joka oli laittanut pisteen niiden seurustelulle.”
”Ai, mä luulin, että niillä oli vain jotain säpinää keskenään”, en voinut olla sanomatta.
”Vallu-rakas, Manun ja Caritan ikäiset ihmiset ei enää säpise keskenään”, Veera voihkaisi.
”Sä saat ne kuulostamaan keski-ikäisiltä.”
Carita oli Veeran ikäluokkaa, kun taas Manu oli minua vuoden vanhempi. Ehkä Veera oli oikeassa, mutta en minä muutakaan sanaa keksinyt heidän touhulleen. Varsinkaan, kun Reko oli painottanut, ettei Manu seurustellut Caritan kanssa.

Veeralta saavuttuani päätin ottaa itseä niskasta kiinni ja soittaa muutamia puheluita Kuopion suuntaan. Otin lokoisan asennon sohvalla ja näpyttelin kännykkään ensimmäisenä äidin numeron. Hän vastasi muutaman hälytyksen jälkeen ja kuulosti iloiselta, kun kuuli minusta. En potenut huonoa omaatuntoa siitä, etten ollut pitänyt perheeseeni yhteyttä. Kerroin tulevani juhannusviikonlopuksi Kuopioon.
”Onpa kivaa”, äiti sanoi. ”Amalia ja Arttukin tulee lapsineen.”
Voihkaisin mielessäni. Siskoni oli ihminen, jonka kanssa en mahtunut saman katon alle pitkäksi ajaksi. Me olimme niin erilaisia ihmisiä, että olin monesti miettinyt, olimmeko edes biologisia sisaruksia. Amalia oli kotiäiti, joka eli vain lapsilleen ja miehelleen. Hänen miehensä, Arttu, oli insinööri ja huumorintajuttomin mies, jonka tunsin. Minttua ja Mantelia en edes halunnut miettiä.
”Mä oon suunnitellut meneväni Valtterin luokse juhannuksena”, kiiruhdin sanomaan, kun äiti alkoi miettiä nukkumisjärjestelyjä.
”Jaa, vai Valtterin”, äidin ääni oli tietävä.
”Kaverina”, jatkoin.
”Totta kai, minä muunakaan.”
Äiti sanoi toista, mutta ajatteli toista. Hän ei uskonut minua, sen tiesin, mutta en antanut sen vaivata itseäni. En voisi kuvitellakaan, että alkaisin joskus seurustella Valtterin kanssa. Hän oli minulle rakas, mutta vain ystävänä. Sitä paitsi en halunnut Fannya silmilleni.
”Mun täytyy lopettaa, pitää soitella vielä muillekin”, sanoin.
”Juujuu, nähdään viikonloppuna”, äiti hyvästeli.
Puhelun jälkeen tunsin itseni hiukan pettyneeksi. Äiti ei ollut onnitellut minua mitenkään hyvin sujuneesta alkukaudesta, vaikka tiesin heidän seuraavan tiukasti A-poikien pelituloksia. Karistin mielipahan nopeasti harteiltani ja valitsin seuraavaksi Valtterin numeron. Hän oli ihanin ystäväni heti lukiokavereitteni jälkeen.
”Rakas, susta ei oo kuulunut”, Valtsu vastasi puhelimeensa.
”Anteeksi, murunen, mä en oo ehtinyt”, pahoittelin ja tunsin, kuinka mielialani nousi korkeuksiin. Pelkkä Valtsun äänen kuuleminen sai minut hyvälle tuulelle.
”Et varmaan, superpelinjohtaja”, hän sanoi lämpimästi ja aavistin hänen hymyilevän.
”Sä ootkin sieltä päin ainoa, joka luottaa muhun”, huokaisin.
”Niin taidan olla”, Valtsu oli rehellinen.
”Arvaa mitä?” annoin pesiksen olla.
”No?”
Riemastuin siitä, miten onnellisen kuuloiseksi Valtsun ääni muuttui, kun mainitsin tulevani Kuopioon. Hän lupasi ehdottomasti majoittaa minut yksiönsä sohvalle koko keskikesän viikonlopuksi. Valtsu kertoi juhannussuunnitelmien olevan hiukan auki kaikkien kohdalla. Fanny oli maininnut haluavansa Kalajoelle.
”Saiko se paljon kannatusta?” tiedustelin. Jos Valtsu olisi lähdössä Kalajoelle, jäisin mieluummin yksin Alajärvelle juhannukseksi kuin lähtisin kotiin.
”En mä ainakaan oo menossa”, Valtsu tuhahti. ”Taidan tietää, miksi Fanny haluaa mut mukaan.”
Minäkin tiesin. Minusta Fannyn käytös oli outoa. Hän ei ollut milloinkaan kertonut Valtsulle tykkäävänsä tästä, mutta hänen tykkäämisensä oli niin läpinäkyvää, ettei siitä voinut erehtyä. Valitettavasti Fanny taisi olla siinä uskossa, että Valtsukin tykkäsi hänestä.
”Jospa sä et sanoisi Fannylle mitään, että mä oon tulossa sulle yöksi”, vihjaisin Valtsulle.
”Ilman muuta, muru. Nähdään perjantaina.”

Viimeisissä treeneissä ennen juhannustaukoa oli hilpeä tunnelma, vaikka kaikki treenasivatkin veren maku suussa. Lasse, kolmosvahtimme, ja Janne, jotka olivat ehkä vähiten äänessä pelaajistani, olivat eniten juhannustuulella ja naurattivat välillä koko joukkuetta. Lopuksi istuimme keskelle kenttää juttelemaan tulevasta tauosta ja siitä, mitä sen aikana pitäisi tehdä. En vaatinut, että pelaajat olisivat olleet joka päivä kentällä tai salilla treenaamassa, mutta en aikonut katsella tauon jälkeen makkarasta ja oluesta viisi kiloa lihoneita pelaajia. Sanavalintani sai jätkälauman rähähtämään nauruun.
”Aiotko itse vyöryä tänne tynnyrinä tauon päätteeksi?” Kasperi tiedusteli.
”En. Mä oon tämän joukkueen keulakuva, enkä aio pilata meidän imagoa läskillä”, heitin.
”Sä oot oppinut itserakkaaksi”, vieressäni istuva Ilari pörrötti vasemmalla kädellä hiuksiani, joka oli tavoistani poiketen auki.
Ele oli melko tuttavallinen, mutta ei tuntunut inhottavalta. En huomannut kenenkään kiinnittäneen siihen enempää huomiota, joten en itsekään jäänyt pohtimaan sitä.
”No sama se, mitä te aiotte juhannuksena?” utelin.
Suurin osa pelaajista oli suuntaamassa Kuortaneelle Rekon vanhempien mökille. He olivat jo useampana vuonna kokoontuneet sinne joukkueen ja parempien puoliskojensa kanssa. Viimeksi mainittujen kohdalla kulmakarvani nousivat melkein hiusrajaan. Hätkähdin tajutessani, etten edes tiennyt, ketkä joukkueestani seurustelivat. Meidän peleissä kävi toki jätkien ikäisiä tyttöjä ja niitä pyöri pelien jälkeen myös kentällä juttelemassa, mutta en ollut koskaan kiinnittänyt heihin kovin paljon huomiota. Piru, minun pitäisi ehdottomasti tutustua pelaajiini paremmin.
”Mä lähden huomenna Kuopioon”, kerroin, kun pelaajat utelivat yhteen ääneen, missä itse aioin kuljailla juhannuksen.
”Miehiin”, Lasse lisäsi.
”Ei sen tarvii”, Reko virnisti ja iski minulle ringin toiselta puolelta silmää.
Mulkaisin häntä rumasti. En olisi halunnut lähteä Kuopioon saakka kaipailemaan Manua.

Lähettäjä: NictorNactor 
Päivämäärä:   1.10.10 21:25:24

Rakattan tua ♥ Ja tun pätkää ♥

Lähettäjä: Johannna 
Päivämäärä:   2.10.10 13:37:35

JAMIS!!! sä oot alottanu uuen tarinan enkä MÄ ollu huomannu mitääään!!! mut nytpä huomasin :) ihanaa<3 :) oij tuo Manu ;) ihihi :) jatkoo vaan :)

Lähettäjä: Jamis 
Päivämäärä:   2.10.10 14:22:59

Kiitti kommenteista Nikke ja Johanna :) Jatkan huomenna, koska tänään juhlitaan uutta asuntoa.

Lähettäjä: Johannna 
Päivämäärä:   2.10.10 15:43:36

Onnnea Jamis asunnosta :) Ootellaan :)

Lähettäjä: Jamis 
Päivämäärä:   3.10.10 13:31:21


--

Äiti ja isä olivat minua portailla vastassa, kun pysäköin autoni isän uuden hankinnan, Toyota Avensiksen, perään. Jätin mustan Adidaksen urheilukassini autoon ja nappasin etupenkiltä kyynärtaipeeseen laukkuni. Minun oli tarkoitus mennä Valtterin luo jo illalla.
”Valeria-kulta”, äiti riensi sirkuttaen luokseni ja halasi minua lujasti.
Vastasin halaukseen hiukan viileästi ja vedin kasvoilleni iloisen ilmeen ennen kuin äiti päästi minut otteestaan. Hän ei ollut muuttunut lainkaan sitten huhtikuun. Samat permanenttikiharat, hame ja t-paita löytyivät. Isä sen sijaan oli ruskettunut alkukesän auringossa. Hän vietti eläkepäiviään kalastamalla ja tekemällä pihatöitä, ei ihmekään, että hän oli ruskea. Isä taputti minua selkään. En muistanut, oliko hän koskaan halannut minua tai Amaliaa.
”Haluatko kahvia?” äiti hössötti, kun olimme päässeet sisälle. ”Ajattelin venyttää ruokaa siihen asti, kun Amalia ja Arttu tulee. Kai se sopii?”
”Joo ja joo.”
Minulla ei ollut nälkä. Olin pysähtynyt syömään ainoalle huoltoasemalle, jonka parkkipaikka ei ollut pursuillut viimeisiä juhannusostoksia tekevien ihmisten autoja. Kahvipöydässä äiti rupatteli viimeaikaisia tapahtumia ja isä nakkasi välillä sekaan omia kommenttejaan. Keskustelin heidän kanssaan, mutta vähän ajan kuluttua alkoi tökkiä. Ennen siirtymistäni Alajärvelle pesis oli ollut päivittäinen puheenaihe perheessämme. Tosin olin meistä ainoa, joka ei ollut tyytynyt katsojanrooliin. Minun ei tarvinnut olla kummoinen selvännäkijä, kun tajusin, miksi pesiksestä puhumista välteltiin.
”Ei @!#$”, puuskahdin ääneen.
”Valeria”, äiti sanoi äänellä, joka kieli minun kielenkäyttöni olevan sopimatonta.
”Eikö vanhempien tehtävänä oo tukea lapsiaan kaikessa, mihin ne ryhtyy?” tivasin.
Äiti ja isä vilkaisivat toisiaan.
”Mä oon omasta mielestäni menestynyt Alajärvellä hyvin, mutta te ette edes vaivaudu kommentoimaan sitä mitenkään, saati onnittelemaan mua”, ponkaisin seisomaan ja katsoin vanhempiani vihaisesti. ”Arvatkaa vaan kuin pahalta sellainen tuntuu, kun edes omat vanhemmat ei luota sun pelinjohtamistaitoihin.”
Marssin pää pystyssä ulos keittiöstä ja koko talosta. Ennen kuin ovi painui perässäni kiinni, kuulin äidin huutavan jotain ruuasta. Pitäkööt keitoksensa, ajattelin kiukkuisena käynnistäessäni auton. Seuraavan kerran kun tulisin kotiin, minulla roikkuisi kultamitali kaulassa osoituksena hyvästä menestyksestä pelinjohtajana. Ajatus sai minut naurahtamaan, sillä syksyyn ja finaalipeleihin oli vielä matkaa. Tosin meidän pitäisi alkaa kohta kohdistaa katseita niihin. Olimme kauden alussa laittaneet tavoitteeksi mestaruuden, ei sen enempää tai vähempää.

Valtterin poikamiesyksiössä tuoksui jauhelihamauste ja Valtsun partavesi. Hän halasi minua kenkiä täynnä olevassa eteisessä ja käski painua suoraan sohvalle istumaan. Matkan aikana olin revennyt syystä tai toisesta itkuun ja vollottanut vielä Valtterin oven takanakin. Onneksi hän oli tottunut lohduttamaan minua ja tiesi mitä tehdä.
”Kiitti paljon”, pyyhin silmiäni kämmenselkään vastaanottaessani Valtterin antaman kahvikupin. ”Ja taas vaihteeksi oon sun luona itkemässä.”
”Ei kuule haittaa, itketään yhdessä”, Valtteri sanoi rojahtaessaan viereeni.
”Mikä sua itkettää?” tiedustelin kiinnostuneena.
”Se, kun sua kohdellaan täällä niin pirun epäreilusti.”
Sitä hänen ei olisi ehkä kannattanut sanoa. Repesin uudestaan itkemään holtittomasti ja Valtteri kiiruhti ottamaan kupin pois käsistäni ennen kuin ehdin kaataa sen sisällön hänen kermanvaalealle sohvalleen. Valtteri veti minut kainaloonsa ja käski itkeä rauhassa. Hänen tutussa läheisyydessä itkuni alkoi viimein vaieta. Minulla oli turvallinen ja hyvä olo Valtterin vieressä. Hän oli tukenut minua kauppiksen jälkeen kaikessa, mitä vastaan oli tullut. Hän oli painonsa arvoinen kultaa ystävänä ja tuskin olisin selvinnyt ilman häntä.
”Nyt saa riittää”, totesin lopulta, kun pystyin puhumaan nikottelematta.
”Harmi, mä olisin mieluusti halaillut sua vielä”, Valtteri tuumasi.
Hihitin ja lupasin hänen ilman muuta jatkaa halailemistani. Olin toisinaan kamalan hellyyden- ja läheisyydenkipeä ja olin Alajärvellä ollut täysin ilman kontaktia vastakkaisen sukupuolen kanssa. Siis jos ei otettu lukuun niitä kertoja, kun joukkueen jätkät olivat läpytelleet minua selkään.
”@!#$”, Valtteri puuskahti, kun hänen puhelimensa tärisi taskussa. ”Fanny”, hän lisäsi voihkaisten katsottuaan näyttöä.
”Vastaa”, kehotin. Tiesin millainen Fanny saattoi olla, jos joku jätti vastaamatta hänen puheluihinsa. Valtteri nousi sohvalta ylös ja meni parvekkeelle puhumaan. Hymyilin nähdessäni hänen sytyttävän tupakan. Hermosavuja kaipasi tosiaan, jos Fanny oli narttumaisella tuulella. Tajusin yhtäkkiä, ettei Fanny ollut soitellut minulle pitkään aikaan enkä edes ollut kovin pahoillani asiasta. Meidän ystävyyssuhde oli kaiketi tullut päätösasemalleen, eikä kummallakaan ollut suuria haluja työntää sitä uudestaan matkaan. Seurasin huvittuneena Valtterin elehtimistä. Hän elehti aina puhuessaan käsillä paljon. Hän haroi vasemmalla kädellään kullanruskeita hiuksiaan ja vaikutti epätoivoiselta. Melkein saatoin nähdä miten hän sulki siniharmaat silmänsä tuskastuneena. Ehkä minun pitäisi päästää Valtteri pälkähästä, kun puhelu tuntui venyvän. Nousin sohvalta ja avasin parvekkeen oven.
”Valtsu”, muutin ääntäni hiukan matalammaksi. Fanny olisi sännännyt tänne salamana, jos kuulisi minun olevan Valtterin luona. ”Tulisit jo sisälle, mulla on tylsää.”
Valtsu vilkaisi minua olkansa yli ja iski silmää kertoakseen, että juoneni oli toiminut.
”Hei, Fanny, rauhoitu”, hän sanoi puhelimeensa. ”No okei, tuu käymään sitten.”
”O-ou”, voihkaisin. Ehkä juoni ei sittenkään ollut toiminut.

Oli jännittävää tavata Fanny taas. Istuin siveästi jalat ristissä Valtterin sohvalla, kun hän saapui. Kuin ajokoira hän hyökkäsi peremmälle, mutta pysähtyi nähdessään minut.
”Vitun lumppu”, hän kivahti minulle.
”Anteeksi?” kohotin kulmiani säilyttäen ulkoisen viileyteni.
”Sä oot mun ystävä ja tiesit, että mä tykkään Valtsusta”, Fanny jatkoi. ”Minkä @!#$ takia sä menet iskemään sen?”
”Fanny”, Valtteri laski kätensä hänen olkapäilleen. ”Vallu on mun vieraana täällä. Ei se oo mua iskenyt.”
”Ei kuule kävisi mielen vieressäkään iskeä Valtsua”, lisäsin painokkaasti.
Fannyn kasvot valahtivat ja hän istui tuolille minua vastapäätä. Odotin anteeksipyyntöä, mutta en saanut sitä.
”Mun pitää varmaan lähteä”, sanoin.
”Mene toki”, Fanny sanoi ja yritti nauraa kepeästi päälle.
Minua hän ei huijannut, vaikka yrittikin. Tiesin hänen haluavan minut pois, jotta voisi keskittyä täysillä Valtsun hurmaamiseen. Eikö Fanny tajunnut käyvänsä kauan sitten hävittyä taistelua? Kyllä Valtsu olisi hänelle sanonut, jos olisi ollut kiinnostunut.
”Nähdään taas”, hymyilin kummallekin lämpimästi.
Laitoin kengät jalkaan ja painuin rappuun. Onneksi Fanny ei ollut huomannut urheilukassiani, jonka olin työntänyt eteisen naulakon alle. Minun pitäisi lähteä autolla, totesin astuessani rapun viileydestä lämpimään ulkoilmaan. Valtterin ikkunoista ei nähnyt parkkipaikoille, mutta lähtiessään Fanny huomaisi autoni. Käynnistäessäni auton päätin käydä vilkaisemassa keskustaa. Tiesin ystävieni – vai pitäisikö sanoa entisten ystävieni – istuvan tietyllä terassilla tähän aikaan. Se oli heidän traditionsa juhannuksena. Ajellessani hiljaisia teitä pitkin keskustaan soi puhelimeni. Ruudussa näkyi Amalian numero ja mietin kauan vastaisinko. Lopulta painoin vihreän luurin kuvaa.
”Etkö sä aio tulla tapaamaan ainoaa siskoasi?” Amalia kysyi syyttävästi.
”En tiiä huvittaako mua”, vastasin.
”Miksei huvittaisi?”
Naurahdin pilkallisesti. Äiti oli totta kai kertonut Amalialle käytöksestäni kotona, mutta siskoni tykkäsi leikkiä välillä tietämättömämpää kuin oli. Sellainen käytös ärsytti minua ainakin.
”Tulisit nyt”, Amalia alkoi maanitella. ”Tytötkin haluavat nähdä sut. Ne on puhunut koko kesäloman susta.”
Tuskin olivat puhuneet. Olin osannut odottaa, että Amalia vetoaisi seuraavaksi opettajapuoleeni. Hänen mielestään opettajat eivät koskaan voineet vastustaa kiusausta tavata innokkaita opiskelijoita. Minä kyllä pystyin vastustamaan.
”Mulla on hiukan menoa”, kiiruhdin sanomaan, kun toinen puhelu koputti taustalla. ”Katsotaan, jos mä ehtisin piipahtaa uudestaan kotona ennen kuin läksin pois.”

Lähettäjä: NictorNactor 
Päivämäärä:   3.10.10 14:35:08

Ihanaa ♥w♥

Lähettäjä: Jamis 
Päivämäärä:   3.10.10 14:48:24

Huomasin tuossa aloituspätkässä muutaman virheen. Eli Vallulla ei ole isoveljeä eikä joukkueessa pelaa ketään Niko Aalto -nimistä poikaa. Mulle sattui tämä mun tyypillinen vika, että kirjoitan ensin toista ja päätän myöhemmin toista. Pahoittelut näistä :D

Lähettäjä: Johannna 
Päivämäärä:   3.10.10 18:44:14

IHanaa Jamis, ko tekstiä pukkaaaa :) Rrrrakastan<3 Ei oo mtn järkeväää sanottavaa, ko että tää on aivan huippua :)<3

Lähettäjä: Hiutale 
Päivämäärä:   4.10.10 14:46:21

Ihanaa, laadukasta tekstiä. Ilo lukea pitkästä aikaa tälläkin foorumilla. :) Kiitos! :)

Lähettäjä: Jamis 
Päivämäärä:   4.10.10 14:53:26

Hiutale, kiitos ihanasta kommentistasi :) Mukavaa, että tykkäät!

Lyhyt välipätkä ennen Itä-Länsi-pätkiä. Niistä riittääkin runoiltavaa.

--

Palasin Alajärvelle sunnuntai-iltapäivänä. Olin juuri saanut autoni parkkeerattua ja olin nousemassa ulos, kun puhelimeni soi. Numero oli outo. Joko tämä oli odottamani puhelu tai sitten ei. Vedin syvään henkeä ja vastasin virallisella nimelläni. Soittaja oli urheilulukiosta tuttu lajivalmentaja Sakari Mäkelä, joka oli tänä vuonna Lännen A-poikien joukkuevalitsija. Sydämeni oli revetä ulos rinnasta, kun Sakari kertoi asiansa.
”Nurmon pelinjohtaja joutui perumaan Itä-Länsi-valintansa henkilökohtaisten syiden takia viime tipassa”, Sakari sanoi. ”Kiinnostaisiko sinua tulla tuuraamaan?”
Olin haljeta riemusta enkä saanut ensin sanottua mitään.
”Kysytkin – tai siis olen tosi otettu ja kyllä kiinnostaa”, virallinen puhetapani nauratti minua.
”Loistavaa”, Sakari totesi. ”Onnea paljon valinnasta. Annatko sähköpostiosoitteesi, niin meilaan sulle tiedot joukkueesta ja teidän harjoitusajoista?”
Kerroin meiliosoitteeni ja kysyin, milloin minun pitäisi viimeistään olla Oulussa ja kuka olisi pelinjohtajakaverini.
”Ne lukee kaikki siinä sähköpostissa”, Sakari lupasi. ”Nyt täytyy kiirehtiä soittamaan lehdille, josko ne vielä ehtisi korjata sun nimen uutisiin.”
Se kuulosti upealta. Mahtaisi kuopiolaistuttujen ilmeet venähtää, kun he lukisivat nimeni Itä-Länsi-pelaajien listan lopusta. Koko viikonlopun olin saanut kuulla ivallisia kommentteja itsestäni, kun olin sattunut jonkun tutun kohtaamaan.
”Onnea, Vallu, vielä kerran”, Sakari sanoi ennen puhelun loppua. ”Näin lajivalmentajana voin sanoa, että tiesin sinussa olevan ainesta.”
Kehut lämmittivät ja puhelu loppui iloisissa merkeissä. Lukitsin auton ja melkein leijuin parkkipaikan yli asuntooni. Sisälle päästyäni leväytin kaikki tuuletusikkunat auki ja menin parvekkeelle soittamaan Veeralle. Hän vastasi toisella yrittämällä ja kuulosti kipeältä. He olivat tulossa Kalajoelta.
”Viimeinen kerta, kun lähden sinne”, Veera vakuutti. ”Mulla ei oo ollut pitkään aikaan näin järkyttävää kankkusta.”
”Mitäs juhlit koko viikonlopun”, kiusasin häntä.
”Ilkeä Valeria”, Veera raakkui. ”Odotas kun mä selviän tästä krapulasta, niin raahaan sut baariin ja juotan sut pöydän alle. Katsotaan sitten kumpi pilkkaa ja ketä.”
”Sopii mulle, mutta vasta ensi viikonlopun jälkeen.”
”Mitäs silloin on?”
”Itä-Lännet.”
”Ai niin ne”, Veera tajusi. ”Milloin sä oot menossa?”
”Viimeistään torstaina. Mulla on tehtäviä perjantaina.”
Veeralla sytytti hitaasti, mutta tajuttuaan sanojeni tarkoituksen, hän puhkesi kiljumaan kuin heikkopäinen. Nauroin ääneen hänen kuuluttaessa kanssamatkustajille, että olin päässyt Itä-Länsiin pelinjohtajaksi. En tiennyt kenen kanssa hän oli tulossa kotiin, mutta ainakin he tuntuivat olevan yhtä mielissään valinnastani kuin Veera. Tai sitten he huusivat vain kohteliaisuudesta.
”Odota, yks tyyppi haluaa sanoa sulle jotain”, Veera kiljui puhelimeen.
Odotin kuulevani Tonin äänen, mutta yllätys olikin suuri ja mieluinen, kun puhelimesta kuului Manun ääni. Hän onnitteli minua lämpimästi valinnasta.
”Ai niin, kai sun autossa on tilaa mulle?” hän kysyi.

Maanantaina puhelimeni soi heti aamusta. Ensimmäinen onnitteleva soittaja oli Valtteri, joka oli lukenut valinnastani netistä. Hän onnitteli minua ja lupasi katsoa ottelukoosteen televisiosta. Valtsun mielestä oli typerää, ettei A-poikien Itä-Länsi-pelejä näytetty suorana. Minua se ei haitannut. Olisin vain joutunut ramppikuumeen kouriin, jos peli olisi näytetty televisiossa. Valtteri toivotti minulle suuresti onnea ja kertoi lähtevänsä selvittämään Fannyn kanssa asioita. Emme olleet nähneet Fannya juhannusviikonloppuna, mutta ilmeisesti hän oli ollut Valtsun kanssa puhelinyhteydessä. Toivotin Valtsulle puolestani onnea ja pyysin kertomaan myöhemmin pääkohdat heidän juttelustaan. Olin edelleenkin käärmeissäni Fannylle, joka oli haukkunut minua syyttä suotta.
”Suosittu”, Valtsu totesi, kun sanoin toisen puhelun odottavan.
”Jep. Mutta soita koska tahansa, sulle löytyy aina aikaa”, vakuutin.
”Tiiän. Pidä ittes naisena, Valeria.”
Melkein liikutuin kuullessani tuon lauseen. Valtteri käytti sitä vain harvoin, silloin kun tunsi minun kaipaavan eniten taustatukea. Minun piti koota itseäni vähän ennen kuin pystyin vastaamaan seuraavaan puheluun. Siellä oli Ilari, joka oli ehkä hiukan yllättäen valittu joukkueestamme ainoaksi Itä-Länsi-edustajaksi. Jos minun olisi pitänyt valita joku pelaajistani Itä-Länsiin, olisin valinnut jommankumman lyöjäjokereista. He olivat lyöneet hyvillä prosenteilla jätkiä kotiin, viimeisimpänä mainintana ennen juhannustaukoa Kankaanpäätä vastaan pelattu ottelu. Olimme tehneet pelissä ennätyksellisen määrän juoksuja, kaksikymmentäviisi, joista J-P ja Topi olivat lyöneet kahdestaan yli puolet. Palkintoraadilla oli ollut hikiset tehtävät valitessaan joukkueestamme ykköspalkittua.
”Me varmaan mennään samaa matkaa”, Ilari totesi, kun olimme vaihtaneet lyhyesti juhannuskuulumisia.
”Ehdottomasti, ellei sua haittaa, että Rekon isoveli tulee myös”, suostuin.
”Ei, me ollaan Manun kanssa vanhoja tuttuja”, Ilari sanoi. ”Nähdään viimeistään torstaiaamuna.”
Puhelun jälkeen suuntasin suihkuun ja keittiöön syömään. Kahvin tippuessa juoksin hakemaan päivän lehden. Tilasin sitä, vaikka en lukenutkaan kuin urheilu-uutiset ja sarjakuvat. Oli silti ihan mukavaa pysyä mukana Alajärven menoista. Urheilu-uutisten etusivulla oli iso kuva Ilarista, joka oli juuri nostanut korkean tolpan. Haastattelukysymykset koskivat pääosin Itä-Länttä, mutta lopussa oli muutama kysymys loppukauden tavoitteista.
”Joukkueen kanssa ollaan juteltu, että mestaruutta vähempää ei kannata lähteä hakemaan”, Ilari oli vastannut toimittajalle.
Hymyilin itsekseni hänen vastaukselleen. Olin vetää kahvit väärään kurkkuun, kun näin toimittajan kysyneen minustakin kysymyksen: Mitä mieltä olet pelinjohtajanne Valeria Saaren otteista viuhkan varressa?
”Vallu (Saari) on loistava pelinjohtaja, joka on antanut joukkueelle paljon ja tulee varmasti antamaan vielä loppukauden aikanakin”, Oksa vastaa.
Ihana Ilari, ajattelin kääntäessäni sivua. Minun ei tosiaan tarvinnut olla huolissani. Jos loput joukkueesta seisoivat yhtä vahvasti selkäni takana kuin Ilari, minulla ei ollut hädänpäivää. Olin varma, että loppukauteen lähtisimme kynnet erittäin teräviksi teroitettuina.

Sen päivän vietin suurimmaksi osaksi puhelimen ja tietokoneen kanssa. Vastasin kymmeniin puheluihin ja soitin itse vähintään yhtä monta. Minun piti ilmoittaa kaikille Lännen joukkueen pelaajille ja huoltojoukoille valinnastani ja sain tehdä välillä pitkää selontekoa siitä, miksi halusin palaveerata ennen ensimmäisiä yhteisiä harjoituksia. Olin täällä Alajärvellä ollessani oppinut, että joukkueeseen sai paremman tuntuman, jos malttoi tehdä pitkäpiimäistä palaverityötä. Oli tärkeää hahmottaa pelaajien henkilökohtaisia ja joukkueeseen kohdistuvia tavoitteita. Tuskin tarvi kertoa kenellekään, kuinka surkeat seuraamukset olisivat, jos jokainen pelaaja tahtoi eriä asioita. Kun kuudelta olin saanut kaikki kiireisimmät asiat pois alta, kaipasin tuuletusta. Ajattelin lähteä lenkille, mutta sitten parempi ajatus pulpahti mieleeni. Yrittäisin houkutella Veeran mukaani Vimpeliin Sopupeliin. Tietenkin olisin voinut piipahtaa yksin jossakin paikallisessa juottolassa, mutta Vimpeliin lähdöllä oli taka-ajatus Manun näkemisestä.
”Kiinni veti”, Veera sanoi, kun soitin ja esitin asiani hänelle. ”Mutta yksi ongelma tässä on.”
”Kerro.”
”Meidän pitää tulla taksilla pois, koska meillä ei oo kuskia.”
”Mä voin ihan hyvin toimia kuskina”, lupauduin.
”Ihan tosi?” Veera kysyi. ”Onko tässä joku taka-ajatus, että sä näytät raittiilta mun rinnalla.”
”Ehdottomasti.”
Veera nauroi ja lupasi olla lähtövalmiina tunnin päästä. Säntäsin laittamaan tukkani. Näin maanantaina Sopupelissä riitti pelkkä siisti arkityyli. Harjasin lapaluita hipovan tukkani ja suoristin sen. Onneksi minulla ei ollut enää otsatukkaa, olin luopunut siitä opiskeltuani ensimmäisen vuoden Kajaanissa. Kotona ollessani jaksoin harvoin meikata, joten sain aloittaa meikinteon alusta. Meikkivoide, ripsiväri ja huulikiilto riittäisivät tänään. Vaihdoin sortsit pillifarkkuihin ja topin hiukan hienompaan. Olisi ollut mukavaa laittautua kunnolla, mutta en halunnut ampua yli pukeutumisen suhteen. Minulla oli vaatekaapissa useita upeita bilevaatteita opiskeluajoilta, kun olimme viihtyneet Kajaanin pintaliitopaikoissa harva se viikonloppu. Varsinaisia tulevaisuuden esikuvia, olimme silloin nauraneet. Itä-Länsi-viikonloppuun varautuisin kunnon juhlakuteilla. Oulun terassi- ja baaritarjonta oli suurempi kuin Alajärven, ja mikäli vanhat merkit pitivät paikkaansa, viihtyisimme pelien välissä kaupungissa. Pyörähtelin huvin vuoksi muutaman kerran peilin edessä ja kipaisin hakemaan korkokengät makuuhuoneen kaapista. Olin 170 senttiä pitkä, mutta tykkäsin siitä huolimatta kulkea korkeissa koroissa silloin tällöin. Oli mukavaa tuntea olonsa välillä naiselliseksi, kun lampsin suurimmaksi osaksi lenkkareissa tai tennareissa kesällä. Kun olin valmis, iskin peilikuvalleni silmää ja vannoin, että tänä iltana Manu saisi olla varuillaan. Minkä halun juhannus oli minussa herättänyt, sitä en tiennyt, mutta halusin sammuttaa sen parhaalla mahdollisella keinolla. Peilikuvani näytti varmalta, mutta silmissäni oli orpo katse. Yritin vakuuttaa itselleni, että minusta oli yhden yön juttuihin, jos niin halusin. Mutta halusinko minä?

Lähettäjä: NictorNactor 
Päivämäärä:   4.10.10 16:00:05

Kivaa! Päivän piristykseksi on aina kivaa lukee näitä sun tekstiäs :D

Lähettäjä: Johannna 
Päivämäärä:   4.10.10 16:07:11

Oii ihanaa, ku tulin just koulusta nii täällä pätkä oottamassa..piristi päivää tosiaan, ko viel on nii kylmäki :S :D Mut hyvä pätkä ja jotenki itelläki tuli hyvä fiilis ku luki noita Vallun kehuja :) Manumanumanuu vaa Vallulla mielessä ;) :D

Lähettäjä: ananas. 
Päivämäärä:   4.10.10 22:31:24

Oikein kivaa lukemista oli, pihtasin tänne asti. Nyt varmaan suuntais nukkumaan sakusen kans :D

Lähettäjä: Jamis 
Päivämäärä:   4.10.10 23:21:10

Ananas, pihtasit pitkälle :D

En ehtinytkään lisään enempää tänään, mutta josko huomenillalla tai sitten viimeistään torstaina.

Lähettäjä: Keukeu 
Päivämäärä:   6.10.10 00:34:07

Mä pihtasin pidempään. Jamiksen jutut on aina ihan parhaita! Ja Virheettömiä. Ja Ihania. Joten Lisää, kiitos! =)

Lähettäjä: Jamis 
Päivämäärä:   6.10.10 00:47:33

Keukeu, kiitoksia kehuista :) Virheetöntä tekstiä tuskin kukaan kirjoittaja tai kirjailija saa aikaan, mutta oon otettu sanoistasi :)

Lähettäjä: Jamis 
Päivämäärä:   6.10.10 14:37:54

Torstaina ajoin ensin hakemaan Ilarin, joka seisoi kotitalonsa portilla haukotellen ja tukka pystyssä. Hän ei ollut aamuihmisiä, toisin kuin minä, ja näytti kiukkuiselta, kun viheltelin meidän ajaessa Vimpeliin. Hän kielsi minua laittamassa radiota päälle.
”Mä aion siirtyä takapenkille nukkumaan”, Ilari totesi, kun odottelimme Manua.
”Ilman muuta”, lupasin. Kyllä minulle sopi, että hän nukkuisi takana. Voisin hyvin jatkaa Manun kanssa juttua siitä, mihin se oli jäänyt maanantai-iltana Sopupelissä. Kuten olin epäillytkin, ei minusta ollut ollut yhden yön juttuun. Meillä oli kuitenkin Manun kanssa ollut hauskaa, kun olimme jutelleet syrjäisessä pöydässä Veeran naurattaessa Manun joukkuekavereita baaritiskillä. Kihloissa olevaksi naiseksi Veera käyttäytyi välillä melko kevytkenkäisesti. Olin kuitenkin unohtanut Veeran nauraessani Manun jutuille. Pikkuveljensä tavoin hän oli loistava seuramies.
”Saanko ajaa?”
Olin kiljaista säikähdyksestä. Manu oli onnistunut kävelemään auton luo niin, etten ollut huomannut häntä. Oven yllättävä avautuminen oli säikäyttänyt minut.
”Kunhan ajat nätisti”, hymyilin hänelle hiukan värisevin huulin.
Huomasin Ilarin kohottelevan minulle kulmiaan, kun kiersin apukuskin paikalle. En reagoinut hänen kohotukselleen mitenkään ja toivoin, ettei hän kielisi seuraavissa harjoituksista tästä. Reko riemastuisi. Hän kiusasi minua edelleen Manusta. Oli ilmiselvää, miksi ärsyynnyin Rekon kiusoittelusta. Manu kiinnosti minua enemmän kuin olin valmis myöntämään itselleni.
”Meikäläisen Honda kalpenee tämän rinnalla”, Manu sanoi, kun olimme päässeet Isokankaantielle.
”Älä viitsi”, pyysin nolona.
Oli kiusallista, että muutkin kuin joukkueeni teki autostani suuren asian. En nähnyt Hyundaissa mitään erikoista tai upeaa. Olihan se lemmikkini, mutta ei siitä olisi tarvinnut niin paljon kohista.
”Aikooko Veera ja Toni tulla Itä-Länsiin?” Manu kysyi.
Kohautin olkiani. Veera oli sanonut heidän viikonlopun pesiksen suhteen olevan melko auki vielä. Jos tulisivat, tuskin näkisimme. Minä olin aikonut viettää koko viikonvaihteen pesislukiokavereitteni kanssa. Odotin sormet syyhyten heidän näkemistään.
”Missä te majoitutte?” utelin.
”Jossain hotellissa keskustassa”, Manu kertoi. ”Entä itse?”
Meille oli varattu Cumulus-hotellista muutama huone, joissa kävisimme vain nukkumassa. Olin valmistautunut viettämään hauskaa koko viikonlopun lataamalla akkuni nukkumalla.
”Hauska sattuma, me taidetaan Lännen jätkien kanssa majoittua samaan hotelliin”, Manu totesi ja hymyili minulle. ”Varmaan nähdään viikonlopun aikana.”
”Ehkä”, mutisin epävarmasti. En ollut lainkaan varma halusinko Manun näkevän minua siinä kunnossa, missä uskoin olevani iltaisin. Lukiokaverini eivät tunteneet rajoja Itä-Länsi-viikonlopun juhlimisessa.
”Missä tuo takapenkillä torkkuva sankari majoittuu?”
Siitä minulla ei ollut aavistustakaan. Ei ollut tehtäväni huolehtia pelaajista muulloin kuin harjoituksissa ja huomisessa pelissä.

Koska lähtömme oli venynyt aamulla, päätimme Ilarin kanssa viedä Manun hotellille ja palata itse samantien Raksilan kentälle. Harjoitusaikataulu oli tiivis, sillä kenttävuorot oli jaettu tälle päivälle myös Idän A-pojille sekä kummallekin B-tyttöjoukkueelle. Jouduimme jättämään auton läheisten markettien pihaan, sillä Raksilan parkkipaikat oli varattuja. Laukkasimme sieltä sitten pyöräilijöitä ja kävelijöitä väistellen kohti pesiskenttää. Ilarin selässä roikkui reppu ja minä raahasin hänen mailan lisäksi omaa reppuani. Hillitön naurunpuuska oli kaataa meidät, kun säntäsimme suojatielle vahingossa päin punaisia ja olimme jäädä Idän A-poikia kuljettavan bussin alle.
”Rauhaa ja rakkautta”, Ilari kääntyi huutamaan kuskille, joka pui meille nyrkkiä.
Kikatin vedet silmissä ja haukoin henkeäni, kun vihdoin pääsimme kentälle. Siellä liikkui kymmeniä ihmisiä tekemässä viimeisiä fiksauksia. Loput Lännen joukkueesta istui katsomossa meidän puuskuttaessa paikalle. Tervehdin pelaajia yleisesti ja kävin kättelemässä pelinjohtajaparini ja huoltojoukot. He silmäilivät minua hyväksyvästi, kun istuin alas.
”Missä hotellissa te majoitutte?” kysyin pelaajilta. ”Nyt on nimittäin niin, että meillä on aika tiukka aikataulu. Ei ehditä pitää palaveria ennen harjoituksia niin kuin oli puhe.”
Kävi ilmi, että joukkueen jäsenet pitivät majaansa ympäri kaupunkia, joten lyhyen keskustelun jälkeen toinen pelinjohtaja, Jussi Järvelä, kävi varaamassa meille lehdistötilan.
”Hyvä juttu”, totesin Jussille. ”Voidaan samalla hiukan tiirailla Idän joukkuetta.”
Jussi nyökkäsi nauraen ja sanoi ajaneensa tismalleen sitä takaa. Ennakkojen perusteella Idällä oli kovempi joukkue niin sisä- kuin ulkopelillisestikin. Tietenkään sillä, kumpi joukkue voitti, ei ollut Itä-Länsissä merkitystä, mutta voittoa arvostettiin pesiskauden päätösristeilyn palkintogaalassa.
”Okei, lähdetään treenaan”, komensin, kun jutut alkoivat lipsua sivuraiteille. Sen verran Itä-Länsi-otteluun harjoitteleminen poikkesi normaalista, että minun ja Jussin ei tarvinnut seisoa kentänreunalla opastamassa pelaajia. Siihen hommaan oli valittu erikseen valmentaja, ja meidän tehtävä oli vain seurailla pelaajia ja suunnitella lyöntijärjestystä.
”Mun mielestä meidän kannattaisi peluuttaa tuota lippolaista – en muista nimeä – kakkosvahtina, vaikka se taitaakin pelata superissa kopparina”, Jussi tuumasi.
Olin samaa mieltä. Lipon edustusmiehistössä pelaava Joonas jotain – myönnettävä oli, etten muistanut äkkiseltään hänen sukunimeään – oli vielä A-junnuikäinen ja hyvä meille. Hän oli ikäluokkansa lahjakkaimpia pelaajia ja varsinainen tulevaisuuden superlupaus. Joskin olin salaa sitä mieltä, että jossakin muussa joukkueessa hän menestyisi vielä paremmin. Joonas oli kasvattajaseurassaan tehnyt kakkosvahdista pelipaikkansa, joten oli melko typerästi ajateltu Lipon pelinjohtoportaalta laittaa hänet koppariksi. En kieltänyt, etteikö Joonas olisi osannut pelata siellä, mutta kakkosvahtina hän oli maan parhaimmistoa.
”Meillä on kaksi lukkaria, millainen taktiikka otetaan?” kysyin seuraavaksi.

Palasin hotellille reilun neljän tunnin päästä. Treenit oli kestänyt vain puolitoista tuntia, mutta palaveri oli venynyt venymistään. Jussin pelinjohtotapa sivusi paljon omaani ja olimme keskustelleet pitkään pelaajien kanssa suunnitellusta lyönti- ja ulkopelijärjestyksestä. Toisin kuin normaalissa pelissä, Itä-Länsissä sai peluuttaa neljää jokeria, mikä oli aiheuttanut meille hiukan päänvaivaa. Suurin osa pelaajistamme kun oli valittu arvo-otteluun ulkopelisuorituksiensa takia. Aika outoa sinänsä. Lopulta olimme tulleet siihen tulokseen, että Ilari saisi lukkaroida koko pelin. Viime vuonna miesten Idän joukkue oli peluuttanut vuorotellen kahta lukkaria, mikä ei ollut kovin fiksua ollut. Ilari oli hehkunut syystäkin, kun olin vienyt hänet hotellille. Olimme sopineet näkevämme huomenna yhdeltätoista kentällä.
”Moi, Vallu”, Cumuluksen aulassa minua tervehti puolituttu pelaaja Porin Pesäkarhuista.
”Moi”, hymyilin hänelle ja yritin kuumeisesti miettiä hänen nimeään. Minulla oli välillä ihan uskomattoman huono nimimuisti ja se aiheutti minulle tämän tästä noloja tilanteita.
”Onnea huomiseen peliin”, nainen toivotti ja jatkoi matkaansa helpotuksekseni.
Marssin respan tiskille ja ilmoitin kavereitteni varanneen huoneen minulle aiemmin. Respan mies hymyili minulle ja käski nousta hissillä kuudenteen kerrokseen. Kiitin häntä ja astelin hissiin. Olin odottanut lukiokavereitteni näkemistä siitä lähtien, kun olimme eronneet viime vuonna Helsingin Itä-Länsissä. Kutina mahanpohjassa nousi samaa tahtia hissin kanssa, ja kun olin kuudennessa, melkein juoksin respassa kerrotun huoneen ovelle.
”Valeria!”
Pysähdyin kiroten mielessäni. En halunnut jumittua kenenkään kanssa juttusille nyt. Käännyin kuitenkin ympäri ja kohtasin Manun. Olin melkein valmis perumaan äskeiset ajatukseni, mutta vain melkein. Manusta ja lukiokavereistani valitsin tällä kertaa viimeksi mainitut.
”Nytkö sä vasta tuut majoittumaan?” Manu kysyi.
”Jep. Me mentiin suoraan kentälle treeneihin ja nyt vasta päästiin.”
”Mä ajattelin, että voisinko houkutella sut tuonne alas baariin?” Manu sanoi ja näytti siltä kuin tällainen olisi hänelle arkipäivää.
”Voi, olisi tosi kivaa suostua, mutta mä oon luvannut tavata mun kaverit”, vastasin ja tunsin olevani aidosti pahoillani.
”Mieskavereita?” Manu iski minulle silmää.
”Toki. Huone täynnä kiimaisia – hups, kuumia kolleja”, totesin punastuen.
Manu nauroi minulle silmät sirrillään, ja taas kerran mietin, miten joku ihminen saattoi pelkällä naurulla olla niin puoleensavetävä.
”En pidättele sua kauempaa”, Manu lupasi. ”Mutta sopiiko huomenna teidän pelin jälkeen yhdet jossain keskustan baarissa?”
”Me varmaan mennään joukkueen kanssa syömään pelin jälkeen, mutta illalla?” ehdotin puolestani. Yritin olla kuulostamatta liian innostuneelta. Halusin palavasti Manun kanssa ulos.
”Soitellaan”, Manu sanoi.
Hän lähti lampsimaan hissille ja oli jo melkein sisällä, kun tajusin mitä hän oli sanonut.
”Onko sulla mun numero?” huikkasin hänelle.
”Totta kai”, Manu sanoi. ”Miksi sä luulet, ettei mulla olisi?”
Häkellyin, sillä en ollut odottanut mitään tuollaista. Manulla oli kyky saada minut yhdellä sanalla hämmentyneeksi, enkä tiennyt pidinkö siitä.
”Piti lisätä siihen sun aiempaan lauseeseen, että en mä ihmettele, vaikka sua odottaisikin pataljoona kiimaisia kolleja”, Manu huusi.

Lähettäjä: NictorNactor 
Päivämäärä:   6.10.10 18:31:59

Manu mun <69

Lähettäjä: Johannna 
Päivämäärä:   6.10.10 19:38:19

OIjj ihaanaa :DD suloostaaa!ja mitä vielä :) aivan huippu :)<3 tykkään :) en hoksinu etes virheitä :D jatkoo vaan :)

Lähettäjä: ananas. 
Päivämäärä:   6.10.10 20:30:09

Aika kiva oli joo. Ja sä et kyllä kirjota ainakaan totuuksia tai omia ajatuksias tänne, se tuli huomattua :DD

Lähettäjä: Jamis 
Päivämäärä:   7.10.10 01:53:21

Nikke, pidä vaan Manu. Mä pistänkin Petjan pulloon, kirjahyllyyn ja ihailen sitä iltaisin sieltä :D

Nasnas, joko olit tosissas tai sitten tuo sun kommentti oli sarkasmia :D Mä en tähän aikaan yöstä ota selvää, että kumpaa.

Johannalle muuten vain kiitos!

Lähettäjä: a_des 
Päivämäärä:   7.10.10 11:35:38

Pilknus täällä hei.

Treenit oli kestänyt -> olivat kestäneet, eikä Ja- sanan eteen tuu pilkkua.

Lähettäjä: Jamis 
Päivämäärä:   7.10.10 14:15:21

a_des, kiitti. Mietin tuota pitkään, mutta päädyin sitten tuohon.

Lähettäjä: ananas. 
Päivämäärä:   7.10.10 16:18:09

Mä voisin ottaa yhen Pyryn tänne päiviks siks aikaa ku saku on töissä.

Olin tosissaan :D

Lähettäjä: jackets 
Päivämäärä:   7.10.10 16:48:40

Juu mä kans meinasin noista treeneistä valittaa. Ja sit

"raahasin hänen mailan lisäksi omaa reppuani"
hänen mailansa

Mut se täytyy kyl sanoa, et muuten oot oikein orjallisesti käyttänyki noita omistusliitteitä, et jotain tulosta mun urputtamisella ehkä on ollu? :D

Mä en oikein tykkää Manusta, siitä ei oikeen saa mitään otetta.

Lähettäjä: Jamis 
Päivämäärä:   7.10.10 17:25:28

Jackets, on siitä hyötyä ollut :D

--

Vihkoon menneen Itä-Länsi-ottelun jälkeen lähdimme joukkueen kanssa syömään keskustaan. Vaikka kaikkia harmittikin supervuoroparissa kärsitty 2-1 tappio Idälle, juttu kulki ja naurukin alkoi löytää tietään joukkoomme, kun asetuimme ravintolaan. Pääruoan aikana ruodimme ottelun läpi ja unohdimme sen jälkiruoan tullessa pöytään. Tunsin oloni paitsi pettyneeksi myös helpottuneeksi. Suurin urakkani tämän viikonlopun aikana oli ohi ja voisin keskittyä juhlimaan lukiokavereitteni kanssa. Eilinen ilta oli kulunut minun kohdallani raittiissa merkeissä muiden juodessa. Tänä iltana meidän oli tarkoitus lähteä valloittamaan Oulun yöelämää.
”Kiitoksia sinulle, Valeria, tästä pelinjohtotyöstä”, Jussi taputti olkapäätäni.
”Kiitoksia itsellesi”, sanoin aurinkoisesti. ”Rehellisesti sanottuna mua jännitti hiukan tulla tänne.”
”Uskon. Suhun on kohdistettu valtavia paineita, mutta en epäile, ettetkö selviäisi niistä”, Jussi totesi. ”Nähdään viimeistään heinäkuussa meidän kotikentällä.”
Toivotin hauskaa viikonlopunjatkoa Jussille, kun erosimme ravintolan edessä. Pelaajat hajaantuivat hetkessä ympäri kaupunkia, ja epäilin heidän suuntaavaan terasseille. Jussin kadottua soitin Riinalle. Hän oli yksi lukiokavereistani.
”Me ollaan hotellilla vielä”, Riina hihkui taustamelun yli. ”Tuu tänne, supersankari.”
”Joo, nähdään kohta”, lupasin.
Tunsin oloni oikeaksi supersankariksi kävellessäni kohti hotellia. Tappiomme johtui ihan muista syistä kuin minusta tai Jussista. Tai ehkä osasyynä mekin olimme, mutta todellisuudessa ottelun tuomaripari oli tehnyt raivostuttavia tuomioita kohdallamme. Jussi oli parikin kertaa käynyt kertomassa päätuomarille juoksijan edun tarkoituksesta. Ollutta ja mennyttä, päätin pysähtyessäni liikennevaloihin. Urakkani oli nyt ohi ja voisin keskittyä nauttimaan pesisviikonlopusta. Koko viikonlopuksi oli luvattu kaunista säätä ja se oli näkynyt tänään katsomossa. Yleensä A-poikien ottelu, joka oli ainoa perjantain peli, ei kerännyt niin suuria katsojamääriä kuin muut ottelut. Tänään kahdenkymmenenviiden asteen kieppeillä roikkuva lämpötila oli hemmotellut sekä pelaajia että katsojia. Tunnelma oli ollut katossa, ja olin ollut melkein liikuttunut siitä, että sain johtaa Lännen peliä yli kolmentuhannen silmäparin edessä. Pelaajatkin olivat ottaneet minut hyvin joukkueeseen, tuumasin jälkeenpäin.
Matkalla hotellille vastaan tuli tuttuja naamoja, joiden kanssa pysähdyin vaihtamaan muutaman sanan pelistä. Sain kulutettua melkein kaksi tuntia matkassa ja kun saavuin hotellille, kaverini istuskelivat aulassa ja kiemurtelivat.
”Sieltähän sä tuut!” blonditukkainen Eetu huusi nähdessään minut. ”Mihin sä jäit kutemaan?”
”Jakelin vähän nimmareita”, heitin.
”Et kai sä aio noin lähteä?” Riina parahti nähdessään peliin pukemani vaatteet.
”Minne?”
”Onnelaan”, Rike, oikealta nimeltään Riitta, kiekaisi.
Onnelaan, voi jessus, ajattelin. Mieluummin olisin mennyt vaikka torirantaan katsomaan Itä-Länsiin kutsuttaja esiintyjiä.
”Mulla menee jonkun aikaa laittautumisessa”, sanoin hitaasti.
”@!#$”, Eetu puuskahti.
En loukkaantunut Eetun tuhinoista. Hän oli pesäpallomaailman nättipoika, joka keräsi huomiota minne ikinä menikään ja jolle riitti, kun tukka oli hyvin. Hänellä taisi olla kiire kokeilemaan viehätysvoimaansa. Joskus lukiossa Eetu oli ollut minuun ihastunut ja kai minäkin olin tuntenut vetoa häneen. Jutustamme ei ollut tullut kuitenkaan muuta kuin muutama sänkykerta. Sillä saralla Eetu oli lähes voittamaton, muistelin hilpeästi.
”Menkää ihmeessä edeltä”, lupasin kymmenpäiselle kaverijoukolleni. ”Enköhän mä teidät löydä sieltä.”
”Sua ei siis haittaa, jos me mennään?” Tero kysyi.
”Ei, enkä kai mä olisi käskenyt teitä lähtemään, jos haittaisi.”

Törmäsin taas käytävällä Manuun, kun olin lähdössä kaupungille laittautuneena nätiksi. Hän ilahtui tapaamisestamme ja raahasi minut aulabaariin vastaväitteitä kuuntelematta. Hänen mennessä hakemaan meille juotavaa ajattelin, että kaverini kyllä soittaisivat, jos olisivat minusta huolissaan. Salaa toivoin heidän siirtyneen jo jonnekin muualle kuin Onnelaan. Minua ei yökerhojuhliminen kiinnostanut kesäisin. Paljon mukavampaa oli istua terassilla hyvien juomien ja seuran merkeissä.
”Sä olit hyvä tänään”, Manu totesi laskiessaan eteeni siiderilasin.
”Kiitti. Mulla oli hyvä päivä tänään”, hymyilin hänelle ja kilistimme.
”Tuutko sä sunnuntaina katsomaan meidän peliä?”
”Tietty. Koko viikonlopun kruunu”, virnistin.
”Varmaan pääse sun kyydissä takaisin Vimpeliin?” Manu tiedusteli.
Se sopi minulle mainiosti. Ilari oli aiemmin kertonut palaavansa Alajärvelle vasta maanantaina.
”Aiotko myöhemmin rantaan?” vaihdoin aihetta.
”Katsotaan mihin nuo tutut raahaa mut mukanaan”, Manu naurahti. ”Entä itse?”
”Tarkoitus olisi, jos saisin revittyä kaverit pois Onnelasta.”
Manun ilme kertoi hänen olevan samaa mieltä kanssani kesäillan tuhlaamisesta yökerhossa. Kuten maanantaina, tänäänkään meidän ei tarvinnut keksiä puheenaiheita. Joku olisi saattanut luulla meidän puhuvan vain pesiksestä, mutta se vain vilahti pienissä sivulauseissa keskustelussamme. Manun sai minut nauramaan sydämellisemmin kuin pitkään aikaan. Ihastukseni kasvoi kohisten ja olin melkein valmis vihjaamaan siitä Manulle, kun pöytämme viereen pysähtyi mustatukkainen nainen. Totta kai nainen, ajattelin kiukkuisena. Tämä kohtaus oli aivan kuin elokuvasta.
”Manu Aaltonen”, nainen lausui matalalla äänellä. ”Sua mä oon kaivannut koko päivän.”
”Janita”, Manu nousi seisomaan ja halasi naista pikaisesti. ”Istu alas”, hän lisäsi ja katsoi minua anovasti.
Nyökkäsin, vaikka mieleni teki kumota loput siideristäni hajuvedelle tuoksuvan Janitan niskaan. Mistä pirusta tuo nainen oli kaivautunut esiin ja tullut keskeyttämään juttutuokiomme?
”Ai niin, tässä on Valeria Saari”, Manu esitteli minut Janitalle. ”Vallu, Janitan sä varmaan tunnetkin.”
”Valitettavasti en”, hymyilin pahoittelevasti Manulle. ”Pelaatko sä pesistä?” tiedustelin Janitalta.
”Joo, naisten superissa Lappeenrannassa.”
Minä en seurannut naisten superia kuin sivusilmällä niin sanotusti. Jos Janita ei ollut – kuten epäilin ettei ollut – yksi Suomen parhaista naispesäpalloilijoista, minulla ei ollut aavistustakaan, kuka hän oli. Vastaukseni ei tietenkään miellyttänyt häntä.
”Nyt mun täytyy ihan tosi juosta jo”, kulautin lasini tyhjäksi.
”Nyt jo?” Manu näytti hitusen pettyneeltä.
”Joo. Eetu odottaa”, sanoin painottaen Eetun nimeä.
Kun olin sanonut sen, minua alkoi kaduttaa. Tuskin Manulla ja Janitalla oli mitään ihastuneita ajatuksia toisiaan kohtaan, mutta tietenkin minä ajattelin niin. Käännyin arvokkaasti ennen kuin ehdin nähdä loppuun Manun kasvoille noussutta ilmettä. Tunsin itseni typeräksi teinitytöksi.

Ilta oli vähän omituinen. Minulla oli kokoajan meno päällä ja hauskaa, mutta kaikessa olin sellainen maku, etten uskaltanut pysähtyä, koska olisin ollut ajatusteni vietävissä. Kaverini olivat olleet edelleen Onnelassa, kun olin selvinnyt kaupunkiin saakka, mutta vähän aikaa tanssittuaan Eetu oli repinyt minut mukanaan muualle. Ihan kuin hän olisi oikeasti odottanut minua, ajattelin meidän hoiperrellessa takaisin hotellille neljältä aamuyöllä.
”Sä oot kaunis”, Eetu sopersi minulle hississä.
Jos en olisi ollut humalassa, olisin käskenyt Eetua nukkumaan, kun hän ripustautui kaulaani ja suuteli minua vaativasti. Suudelma herätti minussa kaikki lukioajan touhut Eetun kanssa. Kiersin käteni paremmin hänen ympärilleen ja vedin lähemmäs.
”Tiedäthän sä, Vallu, että mä haluan sua?”
En vastannut, vaan suljin hänen suunsa uudella suudelmalla. Juhannuksesta saakka kytenyt pieni halu roihahti liekkeihin monen kuukauden selibaatin jälkeen. Hissistä päästyämme Eetu nosti minut syliinsä. Tömähdimme seinään suudellessamme, mutta emme välittäneet. Kuljimme siksakkia käytävässä ennen kuin päädyimme Eetun huoneeseen. Hämärästi muistin, että seinän takana nukkui Riina ja Rike, joiden kanssa minun olisi pitänyt nukkua. Tosin en muistanut, kumman seinän takana heidän huoneensa oli. Eetu laski minut kovakouraisesti sängylle, mutta en välittänyt. Tällä hetkellä halusin Eetun, kokonaan, enkä välittänyt siitä, että todellisuudessa se oli Manu, keneen olin ihastunut. Hän saisi minun puolestani ihan rauhassa viettää iltaa sen nobody-Janitansa kanssa.
”Viime kerrasta on kauan”, Eetu suikkasi muutamia suukkoja kaulalleni.
”Niin on. Mä haluan tietää ootko sä vielä yhtä hyvä.”
”Parempi”, Eetu iski minulle silmää.
Revimme vaatteet toistemme päältä ja kun niistä oli päästy eroon, Eetu painautui päälleni. Hänen vartalonsa oli timmimpi kuin lukioaikoina. Eetu näytti yllättyneeltä, kun kiepautin hänet selälleen sängylle ja asettauduin vuorostaan hänen päälleen. Iskin Eetulle silmää tuntiessaan hänen kätensä takapuolellani. Nojauduin taaksepäin ja annoin mennä.

Lähettäjä: flanelli 
Päivämäärä:   7.10.10 18:24:57

Uu mama! Olipas paljon luettavaa, ja parani vaan loppua kohden. Lisää!

Lähettäjä: tuntematon 
Päivämäärä:   8.10.10 15:59:51

rakastan tätä. ♥

Lähettäjä: Johannna 
Päivämäärä:   8.10.10 17:24:22

MIkä loppu :O :D eii Eetua vaan Manuu! Mikä kiinan-ihme se Janita oikee olii? :D mut jjooo hyvä pätkä jjaja :D jatkoo :)

Lähettäjä: Jamis 
Päivämäärä:   8.10.10 19:39:37

Huomenna luultavasti jatkoa :) Kiitoksia kommenteista teille kolmelle!

Lähettäjä: ananas. 
Päivämäärä:   8.10.10 22:09:05

Nyt löysin sun ajatuksiakin kyllä seasta :DD
Ja ahh Oulu, ja R.I.P Onnela, en kerenny käyä siellä ku vissii kahesti :Dd

Oli kyllä kiva pätkä tykkäsin. Tää oli paljo parempi kun nuo edelliset pätkät :)

”Varmaan pääse sun kyydissä takaisin Vimpeliin?” Manu tiedusteli.
>Pitikö tossa olla pääsen :D ja jos ei pitäny ni olis sitte kannattanu se en tunkea tonne alkuun tai johonki :DD

Lähettäjä: Jamis 
Päivämäärä:   9.10.10 04:39:20

Nasnas, ei kun sen pitäisi olla pääsee :D

MITAMATEENHEREILLATAHANAIKAAN!

Lähettäjä: nöks 
Päivämäärä:   9.10.10 11:44:34

Piilolukija ilmoittautuu: oon lukenut aikanaan kaikki sun tekstit, mutta kommentoinu hyvin vähän. Tää on ihana, ja aivan taattua Jamis-laatua! Jatkoa pyytää hän, kiitos ja nam :)

Lähettäjä: ananas. 
Päivämäärä:   9.10.10 12:21:09

Okeeei :DD En tiiä, oot hullu :D Tosin ite heräsin joskus viideltä ja saku ei ollu sängyssä ni lähin kattoo ni tuolla se seiso parvekkeella ja katto jonnekki kaukaisuuteen, et oo ainut joka on sekasi :D

Lähettäjä: Jamis 
Päivämäärä:   9.10.10 14:28:29

Kiitoksia nöks! Saa kommentoida lisääkin ;) Kai, Nasnas, oon sitte hullu, kun tuohon aikaan oon hereillä :D Nyt kahvia ja teille lisää lukemista.
(Voi olla melkoista yökirjoituslaatua)

--

Olisihan minun pitänyt arvata, että Eetun kanssa sänkyyn meneminen oli virhe. Heräsin järkyttävään jysäriin vähän ennen Eetua.
”Ei @!#$ @!#$”, oli Eetun ensimmäiset sanat, kun hän oli saanut silmänsä auki.
”Ytimekkäämmin ei olisi enää voinut sanoa”, voihkaisin vetäessäni jalat rintaa vasten.
Minulla oli alaston olo muutenkin kuin fyysisesti. Niiden lukioaikaisten seksikokeiluiden jälkeen olimme yhteistuumin päättäneet Eetun kanssa, että sille tasolle ne saivatkin jäädä. Nousin sängystä peittoon kietoutuneena. Peitto oli vähän liioittelua, sillä olihan Eetu nähnyt minut alasti.
”No, nähdään”, sanoin katse tiukasti lattiassa, kun olin kiemurrellut eilisiltaisiin vaatteisiini ja nakannut peiton takaisin sängylle.
”Joo, nähdään”, Eetu kuulosti vaisulta. ”Hei, Vallu”, hän huikkasi vielä, kun olin ovella. ”Onko liikaa pyydetty, jos ei kerrota tästä kenellekään?”
Nyökkäsin olevani samaa mieltä ja pujahdin käytävään. Minulla oli ihan järkyttävä olo. Ehkä olisi ollut helpompaa, jos olisimme päätyneet sänkyyn selvin päin. Humalapanot eivät kuuluneet minun viihdeiltoihin, olin aina ajatellut, mutta nyt senkin ajatuksen sai nakata menemään. Kaivoin laukustani avainkortin omaan huoneeseeni ja tupsahdin keskelle Riinan ja Riken laittautumista.
”No mutta huomenta”, Rike toivotti pirteästi. ”Nytkö sä vasta tuut juhlimasta?”
Pudistin päätäni ja vaivuin toiselle sängylle selälleni.
”Musta tuntuu, että Vallu on viime yönä nainut”, Riina tuumasi.
”Sä osaat olla aika härski suustasi, jos niin tahdot”, huomautin hänelle.
”Tuo oli kaukana härskistä”, Riina vakuutti käsi sydämellä. ”Missä sä olit?”
”Ee – en mä muista”, olin vahingossa lipsauttaa Eetun nimen ääneen.
”Iskit jonkun oudon miehen ja sen mukaan lähdit?” Rike katsoi minua peilin kautta sivellessään huulikiiltoa ennestäänkin kiiltäviin huuliinsa.
”Sanotaanko, että kyllä mä sen vähän tunsin”, korjasin.
”Okei. Aiotko lähteä naisten peliin?” Riina antoi asian onneksi olla.
”Hitto, totta kai!”
”Suihkuun sitten, emäntä. Meillä on vajaa puolitoista tuntia aikaa.”
Punnersin itseni ylös sängyltä ja viskasin ryppyiset vaatteeni tyhjän kassini päälle. Vessassa puhdistin meikkini ja yritin selvittää tukkani takuista. Vasta suihkun alla vaivuin lattialle istumaan ja painoin pääni polviin. Olin mokannut pahemman kerran menemällä Eetun kanssa sänkyyn.

Olimme lähteneet liian myöhään hotellilta kentälle. Hyvä sää oli houkutellut katsomoon tuhansia ihmisiä, eikä meillä ollut toivoakaan päästä enää omille paikoillemme. Se sopi minulle, koska päänsärkyni oli yltynyt – tai vaimentunut – ohimoissa tykyttäväksi kivuksi, enkä todellakaan kaivannut ympärilleni katsojien kohinaa. Siltä ei tietenkään voinut välttyä, mutta kyllä se kentänreunalle raahatussa lisäkatsomossa oli huomattavasti pienempi kuin muualla. Istuin penkkirivin päässä aurinkolasit silmilläni ja yritin tukahduttaa valtavia haukotuksia. Peli oli mielestäni kaikkea muuta kuin mielenkiintoinen ja tauolla sain tarpeekseni.
”Läksin nukkumaan”, sanoin Riinalle, kun puikkelehdimme väenpaljoudessa kohti jätskikiskaa.
”Et kai?” Riina näytti pettyneeltä. ”Me ei olla ehditty olla yhtään yhdessä tänä viikonloppuna. Kaikki on nytkin hajaantunut minne sattuu.”
Se oli ihan totta. Muina vuosina olimme liikkuneet tiiviinä ryhmänä, mutta nyt oli muodostunut muutaman hengen porukoita, jotka liikkuivat omien aikataulujensa mukaan.
”Illalla pidetään koko ryhmän yhteisbileet”, vakuutin. ”Pitää lähteä keräämään voimia iltaa varten. Viime yönä ei tullut nukuttua.”
Riina iski minulle silmää sen kuultuaan. Valitettavasti hän ei ollut ainoa, joka sen kuuli. Mahalaukkuni kääntyi ympäri ja usealle solmulle, kun kuulin Manun äänen korvani vierestä.
”En ihmettele, jos ei uni maistunut”, hän sanoi eikä näyttänyt tavanomaiselta hyväntuuliselta itseltään. ”Sä tulit melkoisessa tuiskeessa eilen hotellille.”
”Pyysinkö sua vahtimaan mun kuntoa?” ärähdin ennen kuin ehdin miettiä.
”Et. Enkä mä vahtinutkaan, satuin vain huomaamaan sut käytävässä vähän ennen kuin sulkeuduit sinne huoneeseen.”
”Näitkö sä kenen huoneeseen?” Riina kiiruhti tiedustelemaan Manulta. ”Siksi mä vain utelen, koska ei oo Vallun tapaista harrastaa mitään kännipanoja.”
”Ei, en mä nähnyt”, Manu vakuutti, mutta arvasin hänen valehtelevan.
”Nyt riittää tästä aiheesta”, puuskahdin. ”Soita, kun peli loppuu”, lisäsin Riinalle ja lähdin.
Minua oksetti se, että Manu oli nähnyt minut. Halusin olla hänen silmissään ihana ja upea aikuinen Valeria, mutta olinkin onnistunut vaikuttamaan typerältä teiniltä. Miten voisin edetä hänen kanssaan, jos hän piti minua tyhmänä. Marssin itseeni suuttuneena eteenpäin.
”Vallu, odota!”
Manu. Pysähdyin, mutta en kääntynyt häneen päin.
”Kai sä tajusit, että mä vain vitsailin äsken?” Manu kysyi pysähtyessään eteeni. ”En mä sua nähnyt eilen.”
”Etkö?” vinkaisin äärettömän helpottuneena.
”En. Missä sä olit yösi?”
”Et halua tietää”, voihkaisin nyt nolona.
Manu kohotti kulmiaan ja ehdotti, että kävelisimme samaa matkaa hotellille. Hänkin oli saanut tarpeekseen naispesiksestä ja kaipasi virkistävää vaihtelua. Minä en tuntenut oloani sellaiseksi, mutta kelpasin Manun ilmeen perusteella.

Cumulukseen päästyämme Manu käveli perässäni huoneeseeni ja pysähtyi ovelle. Huoneemme oli kirjaimellisesti pomminjäljiltä. Vaatteita ja kenkiä lojui lattialla ja sängyillä. Vessan sijasta kaikki meikkimme ja hiushoitotuotteet oli kasattu televisiopöydälle.
”Sori tämä siivo”, sanoin. ”Meille tuli kiire.”
”Tämä on siisti verrattuna mun ja Samin huoneeseen”, Manu vakuutti ja istui toiselle sängylle. ”Sä näytit aiemmin siltä, että kaipaat hiukan juttuseuraa. Puhu?”
En takuulla, ajattelin, mutta pian huomasin purkavani huonoa omaatuntoani Manulle. Hän kuunteli keskittyneenä eikä kommentoinut väliin mitään. Vasta kun olin lopettanut, hän avasi suunsa.
”Minkä takia sä podet noin huonoa omaatuntoa, kun oot mun tietojen mukaan vapaa?” hän ihmetteli.
”Kai sen takia, että mä en oo pysynyt lupauksissani”, kohautin olkiani. Todellisuudessa en edes ollut miettinyt asiaa.
”Harva pitää kaikki lupauksensa”, Manu totesi. ”En edes muista, milloin viimeksi olisin pysynyt jossakin lupauksessa. Siis sellaisessa, minkä oon itselleni luvannut.”
”Kerro viimeinen petetty lupaukseksi?” ehdotin.
”Ei mulla tule nyt tähän hätään mitään mieleen”, Manu kohautti olkiaan. ”Mä mietin, niin voidaan huomenna matkalla keskustella siitä.”
Hymähdin ja nyökkäsin. Kaivoin jääkaapista rasiallisen viinirypäleitä, jotka olin säilönyt sinne eilen. Söin viinirypäleitä vain Itä-Länsi-viikonlopun aikana. Istuin toiselle sängylle ojennettuani rasian Manulle.
”Kuin kauan siitä on, kun lopetit pelaamisen?” Manu kysyi.
”Viisi vuotta”, vastasin. ”Ei musta ikinä olisi tullut rivipelaajaa parempaa.”
”Sussa on pelinjohtaja-ainesta”, Manu nyökkäsi.
”Huomattu on”, virnistin. ”Mun teki kokoajan tuolla pelissä mieli mennä neuvomaan Idän pelinjohtajaa. Miten se oli niin ulapalla kotiutuslyöntien suhteen?”
Manu nauroi ja kurottautui ottamaan lisää viinirypäleitä. Nakkasin itsekin muutaman suuhun ja nojauduin sitten etukenoon. Oli mukavaa istua siinä sängyillä vastakkain ja jutella kepeitä. Manun seura oli parasta lääkettä huonoon omatuntooni. Ehkä hyppy Eetun sänkyyn ei ollut niin paha ollutkaan kuin olin ajatellut.

Lähettäjä: Jamis 
Päivämäärä:   9.10.10 14:32:41

”Kerro viimeinen petetty lupaukseksi?” ehdotin.
Lupauksesi, ei lupaukseksi.

Lähettäjä: flanelli 
Päivämäärä:   9.10.10 14:51:43

Awwww, aika sulonen toi Manu.

Lähettäjä: NictorNactor 
Päivämäärä:   9.10.10 15:30:51

Jamis varo vaan, se Petjakin on mun, vaikka omin Manunkin ;)

Awws, ihanaa näin sairaalareissun jälkeen tulla tänne ja täälä on kaks mahtavaa pätkää odottamassa! :)♥

Lähettäjä: ananas. 
Päivämäärä:   9.10.10 20:59:22

Ihan sama jakakaa kaikki muut mutta Pyry ja Jusku on mun.

Lähettäjä: Jamis 
Päivämäärä:   9.10.10 22:53:46

Petja on mun! Saatte nyt hiukan lisää lukemista, koska seuraavaan pätkään voi mennä pari päivää :)

--

Paluu arkeen, Alajärvelle ja oman joukkueen puikkoihin sujui mukavasti. Takana oleva viikonloppu oli yksi parhaista pitkään aikaan, mutta sitä voisin vatvoa yksinäni. Tietenkin joukkueeni jätkät halusivat kuulla tarkan selostuksen perjantain pelistä. Osa heistä oli myös ollut Oulussa, mutta he halusivat vain kuunnella tuntemuksiani. Olin otettu heidän kiinnostuksestaan ja kulutimme hyvän tovin tiistain treenien jälkeen puhumalla Itä-Länsistä. Länsi oli voittanut kaikki ottelut B-tyttöjä lukuun ottamatta. Miesten pelissä muutamalla pelaajalla tunteet olivat kuumentuneet keltaisen kortin arvoisesti. En muistanut yhtäkään aikaisempaa Itä-Länsi-ottelua, jossa olisi jaettu kortteja. Manu oli ollut yksi suunsoittajista, mikä oli herättänyt kotimatkalla minussa hilpeyttä. Hän oli miesten superin väriläiskiä heti parin sotkamolaispelaajan jälkeen.
”Pitihän jonkun herättää vähän keskustelua”, Manu oli todennut, kun olin kiusoitellut häntä kortista.
Keskustelua hän olikin herättänyt. Nettiin oli siinnyt yhdessä yössä useita keskusteluja siitä, oliko Manu niin hyvä pelaaja, että hänellä oli varaa räyhätä arvo-ottelussa. Äänet olivat jakautuneet aikalailla kahtia. Minä en osannut olla puolueeton tässä tapauksessa. Vaikka en ollutkaan nettikeskusteluihin osallistunut, olin sitä mieltä, että Manulla oli varaa harrastaa pelin ohessa suunsoittoa. Hän oli yksi niistä harvoista ykkösvahdeista, joista tultaisiin syksyn siirtomarkkinoilla tappelemaan. Oli valitettavaa, että hyvät lukkarit ja ykkösvahdit olivat katoava vara pesiksessä. Kun nämä nykyiset huiput lopettaisivat, seuraavien tuloon olisi aikaa. Olimme Manun kanssa keskustelleet matkalla asiasta ja olleet yksimielisiä siitä, että seurojen kannattaisi panostaa jo nyt junnuikäisiin lukkareihin ja ykkösvahteihin kouluttamalla heitä konkareiden avustuksella.
”Sä voisit tulla jakamaan vinkkejä Heikille”, olin vihjannut Manulle.
”Ei käy”, hän oli tyrmännyt heti.
Miksi, olin kysynyt. Manu oli kertonut heidän sopimuksessaan lukevan, ettei niin sanottuihin vihollisleireihin sopinut mennä vinkkejä jakelemaan. Ymmärsin asian, mutta en voinut miettiä, mitä vihollista Ankkureissa muka oli Vimpelille? Ankkureiden miesjoukkue pelasi ykköspesistä, kun taas Veto viihtyi korkeimmalla sarjatasolla. Ehkä Manu olisi voinut salaa neuvoa Heikkiä.
”Kuulostaa houkuttelevalta”, Manu oli myöntänyt, ”mutta joku saisi kuitenkin tietää ja kertoisi meidän joukkueen johdolle. Mä en halua saada nuhteita sopimusrikosta.”

Keskiviikkoiltana lähdimme ajamaan kohti Jyväskylää. Sinne ajoi Alajärveltä alle kolmessa tunnissa, mutta olimme päättäneet lähteä peliä edeltävänä päivänä. Yöpyisimme jollain leirintäalueella teltoissa. Pojat olivat nauraneet, kun olin kertonut asiasta. Retkeilyhengessä, Ilari oli virnuillut. Telttamajoitus ei kuulostanut hassummalta, olettaen tietenkin, että yöllä ei sataisi.
”Yrittääköhän ne tiivistää entisestään meidän joukkuehenkeä tällä tempauksella”, Tanelia nauratti.
”Varmaan. Paitsi jos tämä tästä menee vielä tiiviimmäksi, niin me nukutaan koko joukkue samassa teltassa”, heitin istuessani bussiin omalle paikalleni.
Mitä lie oli seuranjohto ajatellut tätä päätöstä tehdessään. Meitä se ei haitannut. Kaikki tuntuivat ottavan telttailun vain hauskana ajanvietteenä.
”Katkaisee muuten kauden aika mukavasti tämmöinen retkeily”, Heikki sanoi. ”Aikooko Vallu nukkua yksin?”
”Totta kai. Luulitko, että joku teistä saisi muka nauttia mun seurasta yön?”
Bussissa raikui nauru, kun pojille meni perille sanani. Heillä oli outo tapa vääntää kaikkein viattomimmatkin lauseet härskeiksi. Janne kävi laittamassa musiikkia soimaan ja palasi taakse pelaamaan pokeria. Tällä kertaa en jaksanut jäädä eteen istumaan ja keskustelemaan tulevasta pelistä. Nousin ylös ja marssin reippaasti pokeriseurueeseen. Olin äärettömän surkea korttipeleissä, mutta päätin silti kokeilla.
”Vaihdetaan peliä”, pyysin.
”Mitä pelataan?” Lasse kysyi.
”Ristiseiskaa?” ehdotin toiveikkaana.
Minulta ei jäänyt huomaamatta poikien vaihtamat katseet, mutta annoin olla. Jos pelaisimme rahasta, en halunnut hävitä rahojani pokerissa. Ristiseiskaa osasin pelata edes jotenkuten.
”Sopii”, Ilari sanoi lopulta, kun he olivat käyneet äänettömän keskustelun muiden kanssa.
”Kortit pöytään”, komensin parhaalla pelinjohtajan äänelläni. ”Mä häviän, mutta häviänpä kunniakkaasti.”

Leirintäalueella majoittuminen oli lystikästä touhua. Olin kuvitellut, että joutuisimme keskelle metsää telttoihin yöksi, eikä koko alueelta löytyisi edes sisävessaa, suihkusta puhumattakaan. Onneksi olin niin väärässä kuin vain väärässä saattoi olla. Alueelta löytyi kunnon vessa- ja suihkutilat sekä kahvila ja pieni terassi. Viimeksi mainitun näkeminen sai jätkät riemastumaan, ja jouduimme hiukan Tanelin kanssa löysäämään pelireissun sääntöjä. Lupasimme heidän ottaa yhdet, kunhan se vain jäisi yhteen. Huomenna lähtisimme aamupäivästä treenaaman Hippoksen kentälle, syömään ja sen jälkeen takaisin kentälle.
”Lähde mun mukaan?” Ilari pyysi, kun olimme saaneet telttamme pystytettyä.
Koska telttoja oli vain seitsemän, olin päättänyt nukkua bussissa kuskimme Alasen Kain seurana. Kaitsu oli viittäkymmentä lähestyvä perheellinen mies, jolle olin yksi rakkaista tyttäristä. Hänen isällinen huolenpitonsa minua kohtaan oli välillä liikuttavaa, mutta sai samalla minut kaipaamaan valtavasti omaa isääni. Juhannuksen jälkeen en ollut heidän kanssa ollut tekemisissä. Tällä kertaa he saisivat tehdä aloitteen yhteydenpidon suhteen, jos haluaisivat.
”Vallu?”
Havahduin ajatuksistani ja nyökkäsin Ilarille, vaikka en muistanutkaan mitä hän oli kysynyt minulta. Viime viikonlopun jälkeen olin lähentynyt Ilarin kanssa enemmän kuin muun joukkueen. Hän oli hauskaa seuraa, mutta niin olivat muutkin pojat.
”Oliko mukava viikonloppu?” Ilari kysyi, kun istuimme terassilla siihen pöytään, mihin aurinko paistoi parhaiten.
”Oli. Kyllä mä tykkäsin”, sanoin. ”Entä?”
Ennen kuin Ilari ehti vastata soi puhelimeni. Olisin saattanut jättää vastaamatta, mutta koska näytössä vilkkui Manun numero, painoin vihreää luuria.
”Missä oot?” Manu kysyi.
”Jyväskylässä jossakin leirintäalueella”, kerroin ja soin Ilarille pahoittelevan hymyn. ”Istun tässä meidän lukkarin kanssa terassilla nauttimassa illasta.”
”Aijaijai. Tuollaista touhua ei meidän joukkueessa sallittaisi”, Manu nauroi.
Hän valehteli, sillä tiesin hyvin, millaisia pelimatkoja miesten superpesisjoukkueilla oli.
”Joo, mä aloin vain sitä soitella, että huvittaisiko sua lähteä mun kanssa Seinäjoelle joku päivä?” Manu pudotti yhtäkkiä.
”Ooh”, minulta pääsi spontaanisti.
Punastuin, kun Ilari loi minuun oudon katseen. Hän iski minulle silmää ja huitoi kiivaasti terassia kohti kulkevaa Rekoa luokseen. Rekohan tästä vielä puuttuikin, ajattelin, mutta en voinut sanoa mitään.
”Ihan kahdestaanko?” änkytin.
”Tietenkin. Miten muutenkaan?” Manu ihmetteli.
”Ei mitenkään”, vastasin ja kirosin omaa häkellystäni.
”Me ollaan nyt menossa Kiteelle ja Joensuuhun pelaamaan, mutta palataan viimeistään sunnuntaina”, Manu kertoi. ”Jos mä soitan sulle silloin uudestaan?”
Sovimme niin ja lopetimme puhelun. Kun olin saanut kännykän takaisin farkkujen taskuun, Ilari ja Reko tuijottivat minua odottavina.
”Soittihan mun isoveli ja pyysi sua ulos?” Rekon ääni oli melkein anova.
Pitkän harkinnan jälkeen nyökkäsin hitaasti. Rekon kasvoille levisi tyytyväisyyttä kuvaava ilme.
”Vihdoinkin!”

Lähettäjä: ananas. 
Päivämäärä:   9.10.10 23:56:36

Kivaa lukemista ja muuta ajateltavaa, kiitos Jamis. Mulla makaa surun murtama vauva sylissä ja sitä pitää hoitaa.

Lähettäjä: NictorNactor 
Päivämäärä:   10.10.10 18:10:46

Manu edelleen mun. Nasu, mikäs nyt?

Lähettäjä: flanelli 
Päivämäärä:   11.10.10 16:29:50

Uiuiui! Ei saa näin jänskävänskään kohtaan jättää! Jamis pirulainen!

Lähettäjä: a_des 
Päivämäärä:   11.10.10 16:58:29

Miksi vauva on surun murtama?

Ja "Juhannuksen jälkeen en ollut heidän kanssa ollut tekemisissä" -> olla -verbin pluskvamperfektimuoto on "ollut ollut", niin hassulta kuin se kuulostaakin. Tuo taas kuulostaa epäonnistuneelta käänteiseltä sanajärjestykseltä ,)

t. pilknus.

Lähettäjä: ananas. 
Päivämäärä:   11.10.10 18:21:42

mä en viittis täällä sitä huudella mutta mun mesen saa toki lisätä, siellä voin kertoa.

Ja ei oikeesti vauva, ei mulla vauvoja oo vaan kihlattuni mutta se on vähän vauva :DD

Lähettäjä: Jamis 
Päivämäärä:   11.10.10 22:54:38

Kiitti taas a_des!

Pakko sanoa Nasnas, että tuo vauva-nimittely ei anna kovin mairittelevaa kuvaa Sakusta :D Ja tarina jatkuu luultavasti huomenna. Mieluiten tietenkin uudessa topikissa ;)

Lähettäjä: ananas. 
Päivämäärä:   11.10.10 22:56:35

Ehkei :DD Ei se haittaa mitä muut siitä luule, kuhan vaan mä tiiän et se on paras :D

Lähettäjä: flanelli 
Päivämäärä:   12.10.10 09:38:24

Jos te sanotte teidän miehiä vauvoiks, ni mä voin kertoa, että mä sanon mun hevostani homovauvaks :p. Ja mies on siili, tai murmeli, tai joku muu yhtä "mairitteleva" elukka ;).

Mutta Jamis, saiskos tätä vähän niinkun lisää? Vaikka ihan jo siks, että mua @!#$ eilisen putoomisen jäljiltä ja oon ihan rikki ja ukkoki on koulussa.

Lähettäjä: Jamis 
Päivämäärä:   12.10.10 14:49:41

flanu, mä en kutsu mun miehekkäämpää osapuolta kuin omalla nimellä tai joskus ällönimillä :D Se sais sätkyt, jos kutsuisin sitä es netissä vauvaksi :D Kuin korkealta sä oot pudonnut? Hevosen selästä olettaen. Valitettavasti et saa ihan vielä jatkoa, mun täytyy hiukan fiksata jatkopätkää.

Mä kaipaan meseen juttuseuraa!

Lähettäjä: flanelli 
Päivämäärä:   12.10.10 15:45:10

180cm jätin selästä, laukasta... Mä kaipaan piristyspätkää, kun siilikin on koulussa (sillä alkaa itseasiassa 15min päästä välikoe), aasi on kiukkunen ko vanha muuli ja rahaa ei tänään oo ollu, et olis voinu mennä hoitelemaan homovauvan.

flanskun saa aina lisätä msn, jos uskaltaa! mie-91@hotm...

Lähettäjä: Johannna 
Päivämäärä:   12.10.10 17:15:56

haha mikä loppu :) ihana manu :) söpövä :) jattkoo vaan :)<3

Lähettäjä: NictorNactor 
Päivämäärä:   12.10.10 18:01:16

Mulle Roni on millon mikäkin :D
Joskus ihan vaan Roni, joskus... no ties mikä hellittelykutsumanimi, mitä aina vaan päähän pälkähtää :3

Aijai, flanelli, ei kannata tippua noin korkeelta! :D

Lähettäjä: ananas. 
Päivämäärä:   12.10.10 18:30:30

No mullekkin mies on yleensä ihan vaan Saku, tai sitte kaikenmaailman ällöily nimiä kultaa ja muuta, tollon se oli vaan vähä vauva ku syliin änkes :D

määpä falnellin lisäilen, hyväksy jos uskallat :DD

Kopukan kävin ratsastelee, en ees lentäny vaikka nous esteet päälle metriin ei vaan meinannu itellä enää pää kestää :DD Kun tuo ei oo mikään estehevonen :D Mut selvittii hengissä ja yliki päästii :DD