|
Lähettäjä: Estrella
Päivämäärä: 13.12.10 21:43:34
Oli ihan outoa kävellä ”kotikulmille”. Uusi paikka, uudet kujeet, kuten isällä oli tapana sanoa. Mä näin isän ja Kristianin autot vierekkäin parkkipaikoilla. Hyppelin portaat kolmanteen kerrokseen ja heti kun aukaisin oven, kissat työntyivät melkein ulos asti. Niillä täytyi olla kova nälkä, sillä ne eivät olleet saanu ruokaa koko päivänä. Nakkasin laukun naulakon alle ja menin keittiöön antamaan kissoille ruokaa. Koukkasin itselleni pikkuisen sipsipussin mukaan, hain laukun eteisestä ja menin omaan huoneeseeni. Aukaisin sipsipussin ja menin sängylleni makaamaan. Tuijotin kattoa silmiä räpsyttämättä kunnes silmät väsyi.
Tarpeeksi naposteltuani sipsejä etsin laukustani tupakkiaskin ja menin parvekkeelle. Sytytin tupakin palamaan ja istuin vanhalle tuolille. Alhaalla käveli muutama ihminen, polttaen nekin tupakkia. Vanha mies kantoi kahta hentoa kauppakassia muori vierellään. Toisessa kerrostalossa parvekkeella seisoi pari naperoa heittelemässä vesi-ilmapalloja. Poika heitti toiselle pojalle, mut ilmapallo menikin rikki ja kasteli pojan. Tupakin poltettua menin takaisin sisään ja päätin avata television. Joku vingutti saman tien ovikelloa kun olin istunut oikein mukavasti sohvalle. Ovi aukesi vaivalloisesti, natisten ja valittaen. Oven aukaisu kaikui rappukäytävässä.
- Hei, kuului oven takaa. Esiin saapasteli tuttu hahmo, jolle mä olisin halunnut lyödä oven nokan eestä kiinni. Mut enpä lyönyt.
- Kikka, anna mä selitän.
- Ihan turhaan, koska mulla ei kiinnosta, sanoin ja olin vetämässä ovea kiinni, mut Ossi työnsi jalkansa väliin. - Mistä sä edes tiesit et missä mä asun? Kysyin.
- Osaan mä seurata ihmisiä, se sano ja tuli sisään pyytämättä. - Niin justiin, vastasin ja löin oven kiinni niin, että varmasti kuului naapurustoon.
- On teillä hieno mut pieni kämppä, Ossi huomautti . Röyhkeä kuin mikä, ajattelin ja olin passittaa Ossin ulos talosta, mut se meni peremmälle ja löysi mun huoneeseen. Mä menin perässä ja suljin huoneeni oven.
- No, oliko sulla jotain asiaa? Kysyin malttamattomana. Ossi istui mun sängylle ja katseli mun huonetta, ihanku jotain avaruutta. Sen katse kiersi pitkin huonetta, viimein se pysähtyi muhun. - Sinä se et koskaan muutu.
- No pitäisikö sitten muuttua?
- Ei, poika naurahti ja meni makuulleen sängylleni.
- Ylös vetys, komensin ja poikahan nousi melko vauhdilla. - Älä nyt murisemaan ala, se murahti ja meni ikkunan eteen seisomaan. Ossi katseli alaspäin ja seurasi ihmisiä.
- Sun tulisi tietää yksi juttu musta ja Henristä, jätkä alotti.
- Miten niin, keskeytin. Ossi paino sormensa mun huulille kuin hiljaisuuden merkiksi.
- Me ollaan velipuolia, Ossi henkäisi. Siinä se tuli, lisää totuuksia! Valheet vain puuttui.
- Ja mikä on valetta? Kysyin. Ossi kummasteli kysymystäni hiljaa, sen näki sen kasvoilta. Se meni takaisin istumaan ja sulki päänsä käsiinsä. - Sä et siis usko.
- No tota.. Tää juttu tuli yllättäen, ja tässä kun on ollut ongelmia, en enää tiedä mikä on totta ja mikä ei, sanoin hiljaisella äänellä. Poika nyökkäsi. - Sun on parasta lähtee, jatkoin ja saatoin pojan ovelle. En edes moikannut kun jätkä meni. Sen askeleet kuuluivat vielä pitkään rappukäytävässä, kunnes tuli hiljaista. Suljin oven ja istahdin kenkien päälle eteiseen. Hakkasin päätä seinään, ja mielessäni oli vain Henri ja Ossi, veljekset. Tai velipuolet pikemminkin. Pitihän se arvata, että ne tunsi toisensa jo entisestään. Henri oli käskenyt poissa ollessaan Ossin vahtia mua, ja sen takia se oli tullut töihin Mirvan kuppilaan, ja tutustunut muhun. Ollut mun seurassa ja pitänyt mua kuin kukkaa kämmenellä. Sitten Henri tuli ja sekoitti pakan. Me taidettiin olla kaikki taas lähtöruudussa.
Sitten mulle valkeni kaikki, mitä mä olinkin aavistellut. Ossi oli Henrin “työkumppani” rikollisuuspuuhissa. Mut Ossi oli lopettanut, ja Henri oli joutunut pakenemaan. Henrin äiti ja isä olivat jääneet ulkomaille asumaan, ja Antti oli lähtenyt takaisin armeijaan töihin. Henrillä oli siis joku pakopaikka, missä se aina oleskeli kun Antti ei ollut himassa pitämässä jöötä. Mut nyt Antti oli täällä, ja myös Henri laittamassa kaiken uusiksi. Aurinko paistoi suoraan mun huoneen ikkunasta sisään, vaikka sälekaihtimet oli käännetty silleen, että aurinko ei paistaisi sisään. Ovi kävi ja kuulin askeleita eteisestä. Kristianin pää työntyi esiin ovenraosta.
- Olethan sä kotona.
- Olen, mihinkäs mä nyt olisin mennyt?
- Jonkun kuuman kesäkollin mukaan, Kristian virnisteli ja sai tyynystä keskelle pärstäänsä. Sen pää sujahti pois ovenraosta ja kuului äänekästä naurua. Mä menin olohuoneen puolelle ja mullistelin vaan kaikkia. Mulla oli paha päivä, ja oli vasta iltapäivä, kello puoli viisi.
Mä aloin tekemään meille ruokaa. Laiskana ihmisenä tein makkaraa, salaattia, kananmunia ja leipiä. Ne sai luvan kelvata pojille. Itse en syönyt, vaan lähdin ulos auringon paisteeseen. Aurinko oli jo vähän laskenut, mut kyllä se vielä lämmitti sopivasti. Suuntanani oli taas jälleen kerran satama. Mut mä meninkin suunnistuspolkua niin pitkälle kun mä pystyin. Se kiersi pellot ja metsät, meri lainaili koko ajan vierellä, tai no melkein koko ajan. Kun syvemmälle metsään meni, meri katosi. Mut pian se kumminkin helmeili taas vieressä. Mä pistin juoksuksi ja juoksin niin kauan kuin kykenin. Polku kapeni ja vietti ylöspäin. Mun oli pakko kävellä ylämäki ylös, ettei jalat olisivat pettäneet. Hikiläikät olivat ilmestyneet kainaloiden kohdalle paitaan. Mua ällötti. Polku kiemurteli syvemmälle metsään, ja muutama juoksija tuli vastaan. Viimein polku kaartui vasemmalle ja satama tuli näkyviin. Olin kiertänyt viiden kilometrin lenkin. Kävelin nuutuneena himaan, raahauduin portaat ylös vaivalla ja kotioven avattuani, kaaduin puolikuolleena sohvalle makaamaan.
Aamulla oli vaivalloista nousta sängystä. Mulla paleli ja olo oli huono. Mut Kristian ei antanut mun jäädä kotiin. “Menet kouluun,” oli ollut sen kommentti. Pah. Mut en mä voinut olla poiskaan, nyt kun olivat viimeiset kouluhetket käsillä. Puin päälle melko kevyesti, en edes meikannut paljoa. Hiukset jätin auki liehumaan miten sattuu. Ketään ei ollut himassa enää, Eelikin oli mennyt pitkän tauon jälkeen töihin. Itsekin olisin halunnut ottaa loparit jo, mut en mä voinut enää jättää Mirvaa pulaan. Se olisi ollut ihan hukassa ilman mua, nyt kun Ossiakaan ei siellä juuri näkynyt. Vaikka koulu ja työ oli mulle rankkaa yhtä aikaa, mun oli pakko jaksaa. Mäkin olin nyt yksi rahanlähde nyt. Sammutin kahvinkeittimen pojin jäljiltä, valmistelin repun, tarkistin että avaimet on mukana, vasta sitten pääsin lähtemään ankeaan paikkaan, kouluun.
Aurinko oli nousemassa takaani. Se lämmitti selkääni kivasti. Muutama kasiluokkalainen polki ohitseni kovaan ääneen puhuen. Seiskaluokkalaisia seisoi tupakkipaikalla polttelemassa kovana. Muutama ysiläinenkin löytyi seasta. Jatkoin eteenpäin kulkemista ja yllätyin, kun näin Sofian ja sen jengin riitelemässä isojen ovien edessä. Mä kiersin ne ja menin sisään. Sofia mulkaisi mua ja näytti keskaria. Olisin halunnut näyttää takaisin, mut en alistunut semmoiseen. Mä menin toiselle käytävälle, missä meillä oli tunti. Yhteiskuntaoppia. Se opettaja oli niin pervo ja idiootti, ettei toista ollutkaan. Muutama meidän luokanoppilas parveili luokan edustalla, vilkuillen mua. Sitten tytöt kääntyivät ja tulivat mun luokse. Mä jo ajattelin et ne käy päälle, mut ne rupesikin juttelemaan.
- Hei, sanoi aristeleva Minna-Kaarina, tutummin Minka. Me oltiin ala-asteella tosi hyviä kavereita, mut yläasteelle mentäessä se sitten jäi.
- Hei, sanoin takaisin ja korjasin asentoani. Laukku painoi olalla mukavasti.
- Miten menee, kysyi vähän rohkeampi, itsevarmempi ja uteliaampi ihminen, Janni.
- Ihan hyvin, entä teillä?
- Hyvin. - Mainiosti, oli vastaukset. Nyökkäilin vain ja sitten saapui se meidän kuuluisa yhteiskuntaopin opettaja, Mauri Kivikallio. Tunti alkoi melko rattoisassa tunnelmassa, nimenomaan, Mauri lätki taas menemään niitä pervoisuuksia. Ehkä tästä koulupäivästä ei tulisikaan niin normaali?
|