|
Lähettäjä: kodeiini
Päivämäärä: 7.9.10 22:02:36
Meni vähän myöhäseks ja oikolukukin jäi aikalailla vaan päältäpäin silmäilyks, mutta tässäpäs tämä :---)
Julius
Mä olin ehtinyt kirota itseni ehkä viisikymmentä kertaa alimpaan manalaan herättyäni perjantaiaamuna, ennen kuin mutsi oli tullut mun huoneen ovelle ja kysynyt, että mitä helvettíä mä istuin siinä sängyllä katse seinässä kun koulu oli alkanut kolme tuntia sitten. En mä tietenkään sille voinut kertoa, joten tyydyin vain ilmoittamaan, että olin kipeä. Ei mutsi sitä uskonut, mutta antoi kuitenkin olla. Toivoin yli kaiken, että voisin elää eilisen uudestaan ja jättää sanomatta niitä sanoja, jotka eilen hermostuksissani ja humalassa ja vitun tyhmänä menin Jamille sanomaan. Mietin miten ihminen pystyi oikeasti olemaan niin idiootti kuin mä. Niin kuin Jamilla ei muutenkin olisi vaikeaa ja niin kuin mä en muka itse olisi poikaa silloin lauantaina ensin suudellut, niin kuin mä en olisi niin uskomattoman ihastunut siihen poikaan.
Me oltiin eilen tapeltu taas Räsälän kanssa. Oikeastaan se oli Psykin vika, siis tavallaan. Me oltiin Räsälän, Sendin, Psykin ja Joonan kanssa oltu keskustassa ja jätkä alkoi vähän niin kuin vahingossa puhua siitä perjantaista ja kysyi kuka Jami oli. Mä voin hyvällä omalla tunnolla sanoa, että Psyki oli aika naiivi, tyhmä ja eksyksissä, mutta se ei oikeasti halunnut kenellekään mitään pahaa. Se vaan oli oikeasti hieman sekaisin ja kun se sitten oli mennyt möläyttelemään niitä juttuja perjantaista, niin Räsälä alkoi kuittailla mulle kaikkea Jamista, enkä mä voinut olla suuttumatta sellaisesta. Oli tietenkin tyhmää mennä vielä juomaankin, mutta mä en tunnetustikaan ikinä ajatellut tarpeeksi. Nyt ajatuksissa pyöri kuitenkin vain se tosiasia, että pitäisi pyytää Jamilta anteeksi.
Roni nukkui sohvalla kun mä viimein sain itseni ylös ja kävelin huoneestani.
- Kun et sitten sinne kouluun lähteny, niin voit varmaan hakee Ronjan kahelta, mutsi sanoi kun laahustin keittiöön. Hymähdin myöntävästi ja voitelin pari leipää.
- Mikä sun leuassa on? Et kai sä nyt taas oo tapellu? mutsi aloitti ja vilkaisi sitä.
- Kunhan jätkien kanssa painittiin vaan leikillään, vastasin hyvinkin vakuuttavasti ja saatuani leivät valmiiksi istahdin pöytään.
- Eihän sulla Julius oo mitään huolia? Tai ongelmia? mutsi kyseli. Olihan se aika liikuttavaa, että äiti kysyi tuollaista, mutta siltikin, jos totta puhutaan, niin en voisi kuvitella ikinä purkavani asioitani mutsille.
- Mitä sä kyselet? Mä oon elämäni kunnossa, totesin ja naurahdin koittaen kuulostaa huolettomalta.
- Kunhan susta nyt ei tulis samanlaista kun Ronista...
- No ei todellakaan tule, voin vannoo, vakuuttelin ja haukkasin leipääni, vilkaisten kahvinkeittimen luona seisoskelevaa naista. Mutsi hymähti hieman jättäen asian sikseen ja mä saatoin keskittyä sekaviin ajatuksiini. Ajatuksiini Jamista - oikeastaan mä en ollut mitään muuta juuri ehtinyt ajatellakaan. Ja mitä enemmän mä ajattelin Jamia, sitä enemmän mä säikähdin, ja sitä enemmän mä yritin pakottaa itseni pysymään etäällä siitä pojasta, niin kuin tällä viikolla olin tehnytkin. Mä olin niin sekaisin niistä tunteista, jotka se suloinen pörröpää sai mussa aikaan - niin kuin mä olisin oikeasti homo tai jotain, vaikka en varmasti ollut. En mä ikinä ennen ollut voinut edes ajatella pitäväni jostain pojasta tällä tavalla, mutta Jami oli jotain erityistä. Se suudelma silloin lauantaina oli tuntunut uskomattomalta, niin kuin kaiken pitäisi olla juuri niin. Musta tuntui, että mulla oli tavallaan ikävä Jamia. Olinhan mä nähnyt sitä koulussa joka päivä, mutta siltikin, me ei oltu puhuttu mitään.
- Sunnuntaina on äitienpäivä, Ronja sanoi kun mä kahden aikoihin hain sen eskarin pihasta.
- Ai on?
- Me tehtiin tämmöset kortit, kato.
Ronja nappasi repustaan kartongista tehdyn kortin ja näytti sitä mulle kun me suunnattiin bussipysäkille. Tutkin systerin korttia ja hymyilin vähän.
- Hieno on.
- Joo, tein sen ihan ite.
Eetu soitteli mulle illalla ja kyseli missä mä pyörin, mutta koitin kuulostaa siltä, että mulla olisi tosi paha yskä tai jotain, enkä siksi pystyisi lähtemään minnekään. Lauantai meni samoilla linjoilla - kotona. Mä tuijottelin kännykkää ja kirosin itseäni kun en omistanut niin paljon munaa, että olisin soittanut Jamille. Totta kai mun teki mieli soittaa ja mun teki mieli nähdä Jamia enemmän kuin ketään, mutta mä en vaan pystynyt soittamaan, eikä Jami taatusti haluaisi puhua mulle, saatika nähdä mua. Niin mä sitten istuskelin huoneessani ja kuuntelin koneelta musiikkia ja tuijottelin seiniä Ronjan aina välillä tullessa mun huoneeseen höpöttämään kaikkea hienoa eskarilaisen elämästä, joka tuntui loistavalta verrattuna mun sen hetkiseen elämäntilanteeseeni. Mutsi raivosi siitä, että musiikki oli liian kovalla ja Roni uhkasi katkoa multa kaulat jos mä en lopettaisi sen "páskan suomi-rapin" kuuntelua, mutta mä en alkanut vaihtamaan, joten lopulta isobroidi lähti pihalle koko talosta. Se oli tavallaan huvittavaa; kerrankin kun mä olin lauantai-illan kotona, niin kaikilta meni hermot - paitsi tietenkin Ronjalta, mutta se olikin loistotyyppi.
Me vietettiin äitienpäivää aika rauhassa. Mutsi vihasi juhlia, joten me oltiin Ronjan kanssa käyty vaan ostamassa jäätelökakku ja keitetty kahvit, eikä äiti voinut valittaa. Ronia ei näkynyt, mutta se nyt ei ollut suurempikaan ihme. Joskus siinä iltapäivästä mä istuin tupakalla meidän talon ulkopuolella ja tuijottelin keväistä ilmaa. Olikohan Jami kotona? Imaisin tupakkaani ja purin huultani, kunnes päätin, että oikeasti soitan sille jäbälle. Mä tykkäsin Jamista, oikeasti, enemmän kuin vain kaverina ja musta tuntui, että siitä asiasta en päässyt mihinkään. Minkä mä mahdoin tunteilleni? Minkä mä mahdoin sille, että Jami oli maailman suloisin ihminen ruskeine silmineen ja punertavine hiuksineen? Jeah, mä tosiaan olin toivottoman ihastunut.
Jouduin pettymään, sillä Jami ei vastannut mun soittoihini. En tiennyt, jättikö poika tahallaan vastaamatta vai eikö se muuten vaan kuullut, mutta harmitti kuitenkin. Tuntui tyhmältä lähteä käymään Jamin luona kun en edes tiennyt oliko jätkä kotosalla, mutta ei mulle jäänyt vaihtoehtoja, ja niinpä mä puoli neljän aikoihin hyppäsin pysäkiltä bussiin ja koitin kelailla siinä istuessani, että mitä helvettíä mä loppujenlopuksi edes sanoisin Jamille. Auton pysähtyessä oikealla pysäkillä, astelin ulos ja vilkaisin vähän ympärilleni, kunnes lähdin astelemaan kävelytietä eteen päin.
Oikealle ovelle päästyäni olin melko varma, ettei Jami tosiaan olisi kotona, sillä talo näytti aika hiljaiselle, mutta painoin kuitenkin ovikelloa ja vaihdoin painoa hieman levottomasti jalalta toiselle. Sydän hakkasi kovemmin ja musta tuntui niin kuin mä olisin ollut joku helkkarin ihastunut pikkutyttö, joka jännitti saisiko ihastukseltaan myöntävän pyynnön koulun tansseihin. Meni hetki, kunnes joku asteli oven toiselle puolelle ja pian pörrötukkainen, hoikka poika avasi oven. Mä voin sanoa, ettei Jami hyppinyt riemusta nähdessään mut - oikeastaan kaikkea muuta. Jätkä katsoi mua ensin säikähtäneenä ja yllättyneenä ja sitten hyvin viileästi, enkä mä olisi ihmetellyt jos Jami olisi läimäyttänyt oven kiinni mun nenän edestä.
- Öö moi, tervehdin ja hieraisin niskaani, - voinko mä... Tai voidaanko me puhua?
- Ei mulla kyllä oo sulle mitään asiaa, Jami totesi melko viileästi ja mä katsoin poikaa aukoen suutani. Mä en ollut ikinä nähnyt Jamia vihaisena, oikeastaan mun oli vaikea edes kuvitella Jami vihaisena, mutta nyt jätkä oli aika tylyllä linjalla. Mä en tiennyt mistä Jami sai rohkeutta, mutta juuri nyt poika ei ollut se epäröivä ja varovainen itsensä. Jamista tosiaan löytyi se toinenkin puoli.
- Jami... En mä...
- Mitä sä ees puhut tälle hintille? Jami keskeytti ivallisesti, - ite halusit, että mä... Että mä pysyn kaukana, niin että voitko nyt lähtee? se jatkoi levottomasti, ääni vähän värähtäen ja mä menin aika hiljaiseksi.
- Voitko sä kuunnella mua kun...
- En mä jaksa kuunnella sulta mitään, Jami hymähti päälle ja tarttui ovenkahvaan, mutta mä estin poikaa sulkemasta ovea. Katsoin Jamiin, jonka katseesta ei voinut oikeastaan lukea mitään.
- Jos sä et halua kuunnella mua niin sitten mun pitää... mutisin ja sen jälkeen astuin päättäväisemmin sisälle ovesta ja ennen kuin Jami ehti tehdä mitään työnsin pojan hellästi eteisen seinää vasten ja sen suurempia miettimättä painoin huuleni Jamin huulille. Ne maistuivat aivan yhtä hyviltä kuin viime viikonloppunakin tässä samassa eteisessä. Jami ei työntänyt mua pois - ilmeisesti poika vain oli liian ylättynyt tekemään niin. Suudelmani jälkeen irrottauduin Jamin huulilta ja katsoin itseni ja seinän välissä olevaa pörröpäätä vaativasti.
- Älä nyt keskeytä mua, sanoin ja puraisin huultani, - mä oon varmaan maailman idiootein jätkä, enkä mä tarkottanu mitä mä sanoin, mutta mä olin vaan niin sekasin näistä tunteista, enkä ajatellu yhtään ja mä - hitto, mä tykkään susta vitun paljon Jami, mä en kestä jos sä oot vihanen mulle, enkä mä oikeesti tienny mikä muhun meni, mä olin juonu ja huonolla tuulella, enkä tajunnu itteeni ja nää tunteet on niin uusia, etten mä osannu käsitellä niitä...
- Hengitä välillä, Jami totesi mun selitykseni päälle.
- Anteeks Jami, hengähdin lopulta ja katsoin niihin pähkinänruskeisiin silmiin. Poika vilkaisi olohuoneeseen päin ja katsahti sitten mua.
- Onneks äiti ei oo kotona, se totesi ja mä katsoin poikaa aukoen vähän suutani. Jami kohotti hieman kulmiaan, - se olis saanu sydärin jos ois nähny.
Jamin kasvoilla käväisi varovainen hymy ja mä katsoin poikaa hetken hämmentyneenä, kunnes annoin pienen hymyn levitä kasvoilleni. Tuntui niin kuin jotain raskasta olisi tipahtanut harteilta sen hymyn myötä. Jami vilkaisi minuun nyt vähän ujommin ja menin itsekin hieman hämilleen. Laskin käteni Jamin harteilta ja tartuin pojan käteen.
- M-mä oon tykänny susta varmaan syksystä asti, Jami sanoi kohta hieman aremmin ja nostin katseeni hieman yllättyneenä. En olisi ikinä uskonut, mutta toisaalta, mistä minä olisin voinut arvata?
- Musta?
- No eiku Räsälästä, Jami hymähti ja mä en voinut olla naurahtamatta pojan kommentille, - tietenki susta.
- Ai. En ois ikinä arvannu.
Jami katsoi mua mietteliäänä. En olisi ikinä uskonut tällaiseen, mutta toisaalta - tavallaan mä olin @!#$ onnellinen. Tiesin, ettei tästä voisi puhua kenellekään, etten voisi näyttää muille sitä mitä tunsin Jamia kohtaan, mutta juuri nyt tämä riitti. Kiersin käteni pojan ympärille ja Jami painautua mua vasten meidän halatessa hiljaa.
- Mun oli ikävä sua Jami.
- Niin mullakin sua.
Mä suljin silmäni ja painoin kevyen suukon pojan hiuksiin.
Jamin mutsi oli iltavuorossa ja mä jäin pojan luokse ilman sen suurempaa sopimusta. Oli tavallaan hassua, mutta Jami oli ollut tekemässä ruokaa kun mä olin tullut soittamaan ovikelloa.
- Ootsä joku tuleva kokki? kyselin katsellessani ruokapöydässä Jamin ruuanlaittoa. Poika vilkaisi mua.
- Mä hain catering-alalle.
- Oikeesti? Vähän jännää.
Mä hymyilin hieman ja astelin Jamin luokse katsoen pojan valmistamaa lohipiirasta.
- Näyttää hyvältä, kommentoin, - mä poltan aina kaiken pohjaan.
Jamin huulilla nyki huvittunut hymy ja mä kohotin kulmiani.
- Mitä?
- Tuli vaan mieleen muutamat kotsan tunnit, Jami totesi samalla kun laittoi piiraan uuniin, - sä tosiaan oot aika taitava ruuanlaittaja, poika jatkoi ja mä en voinut olla nauramatta.
- Ei kai sitä ihminen nyt kaikessa voi hyvä olla, puolustelin ja mietin kaikkia niitä pilalle menneitä ja pohjaanpalaneita ruokia ja leivoksia, joiden valmistukseen mä olin kotsantunneilla näiden vuosien aikana osallistunut. Jami hymyili hieman ujosti ja mä vastasin pojan hymyyn, nojautuen sitten kevyesti keittiön kaapistoa vasten ja tarttuen hellästi Jamin käteen. Poika ei enää värähtänyt mun kosketustani ja olin asiasta iloinen. Jamista oli tullut hurjan rohkea mun seurassani.
- Mä en ois ikinä uskonu, että mä tunnen tälleen jotain poikaa kohtaan, sanoin ja kohtasin Jamin ruskeiden silmien katseen.
- Häiritseekö se sua?
- Ei se enää. Tai oikeestaan se on vaan vähän outoo, totesin ja Jami kallisti vähän päätään, - tykkäätsä ollenkaan tytöistä? kysyin ja Jami hieroi vähän niskaansa ja vilkuili hetken alas, kunnes katsoi taas mua.
- E-en mä...
Mä hymyilin vähän.
- Rosa joutuu pettymään, heitin ja Jami katsoi mua ihmeissään, - sen mielestä sä oot tosi söpö, jatkoin ja Jami kohotti kulmiaan. Mä hymyilin hieman Jamin ihmetykselle. Poika vähätteli itseään. Jami oli oikeasti söpö ja hei, tytöyhän rakastivat söpöjä poikia.
- Oot sä kyllä mustakin @!#$ söpö, sanoin ja Jamin huulilla kävi pieni hassu hymy. Mä kallistin vähän päätäni ja kumarruin lähemmäs Jamin kasvoja. Poika laski sormensa mun niskaani ja painoi varovasti huulensa mun huulilleni, samalla kun mä vetäisin Jamia lähemmäs itseäni.
**
Maanantait olivat aina yhtä helvettíä. Mä en tajua miten joku pystyi heräämään maanantaina tismalleen oikeaan aikaan ja täysin virkeänä uuteen viikkoon. Mä en oikeasti pystynyt edes nousemaan sängystä ennen kahdeksaa, tai jos pystyin, niin olo oli suunnilleen puolikuollut.
- Julius...? Mä mietin, että pitäsköhän nousta kun bussi lähtee puolen tunnin päästä.
Vaikka ääni ei kuulunutkaan mutsille tai Ronjalle, niin mä painoin pääni syvemmälle tyynyyn ja mumisin jotain siitä, etten jaksanut nousta.
- Miten se voi olla noin vaikeeta?
- On se, mumisin silmät kiinni ja vedin peittoa paremmin päälleni. Kuulin Jamin naurahtavan itsekseen ja jos totta puhutaan, niin saattoihan mun käytökseni olla jossain määrin huvittavaa. Kukaan ei varmasti ollut niin surkea aamuherääjä kuin mä, ihan totta.
- Oikeesti... Jamin ääni tunkeutui taas mun tajuntaani ja mä liikahdin sen verran, että sain käännytettyä itseni toiselle kyljelle Jamiin päin. Raotin silmiäni tokkuraisena ja katsoin sängyllä mun vieressäni istuvaa poikaa. Se katsoi mua hieman unisesti ja mä hymyilin vähän siinä unenpöpperössäni. Mä olin jäänyt Jamille yöksi ja nyt mä luultavasti onnistuisin kúsemaan meidän molempien kouluunlähdön. Mä en vaan oikeasti jaksanut herätä vielä.
- Millon se bussi lähtikää? mumisin ja suljin silmäni.
- Puolen tunnin päästä.
- Ei oo toivoo keretä siihen, mulla menee vartti että mä saan itteni tästä ylös ja puettua päälle, kymmenen minuuttia, että raahautudun eteiseen ja laitan kengät jalkaan ja siinä ylijäävässä viidessä minuutissa ei kyllä pysty kävelemään pysäkille, selitin ja kaivauduin syvemmälle peittoihin.
- Ei oo todellista, Jami sanoi huvittuneena ja mä avasin silmäni kohdatakseni pojan katseen.
- On se, vakuuttelin ja vedin Jamin takaisin makuuasentoon vierelleni, - ei mennä kouluun tänään, ei oikeesti jaksa, mä oon mieluummin sun kaa, jatkoin ja Jami kääntyi kyljelleen mua päin. Mä hieroin silmiäni, laskin sitten käteni Jamin kaulalle ja katselin vieressäni makoilevaa poikaa.
- Käykö? kysyin hiljaa ja haukottelin.
- Ei kai tosta voi kieltäytyä, Jami vastasi varovasti ja mä hymyilin. Kundi vastasi mun hymyyni ja me katseltiin toisiamme hetken aikaa.
- Ihan outoo, Jami sanoi hiljaa ja silitteli hieman arasti mun kättäni.
- Mikä?
- En mä tiiä. Se, että sä oot oikeesti siinä, poika vastasi ja mä hymyilin hieman. Jami katseli mua, hymyili kevyesti ja laski kätensä mun kyljelleni. Mä vetäisin pojan hellästi lähemmäs ja meidän huulet kohtasivat lämpimästi toisiaan. Mä suljin silmäni, käännyin selälleni, vein käteni Jamin niskaan ja poika kumartui mun ylleni katkaisematta suudelmaa meidän välillämme. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan mulla oli ihminen, johon mä voisin antaa itseni rakastua, johon mä voisin antaa itseni kiintyä. Tuntui kuin mä olisin odottanut Jamia aina, niin kuin asioiden olisi pitänytkin mennä juuri näin. Mä hyväilin vähän Jamin kylkeä ja näykkäsin hellästi pojan alahuulta, vetäisten Jamia kevyesti lähemmäs itseäni. Meidän huulten erotessa hitaasti toisistamme, mä kohtasin Jamin katseen ja hymyilin hyvinkin autuaasti.
- Mitä? poika kysyi ja mä sipaisin sen poskea.
- Eiku mietin vaan, että maanantaiaamu ei oo kyllä ikinä tuntunu näin helvetín hyvältä.
Jami hymyili.
- Mä allekirjoitan ton, poika vastasi ja me hymyiltiin toisillemme lämpimästi, kunnes mä annoin huulteni löytää taas tiensä Jamin raollaan oleville huullille.
|