|
Lähettäjä: kodeiini
Päivämäärä: 4.9.10 20:37:13
Noin, tässäpäs tämä. Arr, en oo hetkeen kirjottanut, niin siitä tuli nyt vähän tönkkö, mut toivottavasti ees jollaintavalla luettava. Seuraavaa pätkää oon jo alotellu, joten hyvällä tuurilla saan sen jo huomiseks tai viimestään alkuviikoks tänne :)
Jami
Minusta tuntui, ettei uuteen päivään herääminen olisi koskaan tuntunut niin kivalta kuin se tuntui nyt. Tai ainakaan en muistanut. Vaikka eilisillan konflikti olikin tuoreessa muistissa, ei asia tuntunut siinä herätessä niin pahalta - johtuen tosin täysin siitä, että ensimmäinen asia, jonka näin, oli käteensä rennosti nojaileva Julius. Poika katsoi niillä harmailla silmillään ja kun minä käänsin unisen katseeni tämän suuntaan, sain pienen hymyn nousemaan Juliuksen huulille. Tilanne tuntui jotenkin epätodelliselta ja hetken ehdin pelätä, että joku herättäisi minut takaisin todellisuuteen ja ainoa asia, jonka vierestäni löytäisin olisi kerälle käpertynyt Tiuku, jolta oli turha aamuisin odottaa edes katsetta osakseen.
- Mitä sä mietit? Juliuksen kysymys palautti minut takaisin todellisuuteen ja tunsin punastuvani. Vilkaisin vanhempaa poikaa, joka hymyili rennosti.
- Kaikenlaista, totesin ympäripyöreästi ja puraisin vähän huultani, nousten sitten istumaan. Ei Juliukselle puhuminen enää tuntunut niin vaikealta, mutta siltikin tunsin sydämen hakkaavan kahta kovemmin kun olin kontaktissa poikaan. Julius kallisti hieman päätään ja kohottautui itsekin istuma-astentoon.
- Et kai sä joudu kovin pahasti kärsimään siitä... Siitä eilisestä? kysyin varovasti ja Juliuksen katse käväisi pikaisesti patjassa, kunnes kääntyi taas minuun.
- Äh, en mä, Julius sanoi ja kohautti olkiaan, - Räsälä ei yleensä muista perjantai-illoista mitään ja jos se muistaa, että me tapeltiin, niin sitä se ei varmasti muista, että minkä takia, tämä jatkoi ja haroi vähän lyhyitä hiuksiaan.
- Entäs se toinen poika?
- Psyki? Se on vähän sellanen jätkä, että se haluaa aina, että kaikki ois sovussa, joten siitä nyt ei oo mitään harmia, Julius totesi ja hymyili varovasti, - älä sä sitä asiaa mieti, okei?
Kohautin olkiani.
- Se on vaan helvetín tyhmää jos sä joudut mun takia kärsimään, mutisin ja vilkaisin ikkunaan.
- Jami, sä oot saanu sen verran páskaa niskaas tossa koulussa, että sillä ei oo víttuakaan väliä jos mä nyt jotain pientä saan tosta kuulla, se menee kyllä ohi. Enkä mä todellakaan anna jonkun Räsälän kaltasen kusípään enää olla sua kohtaan tollanen, Julius sanoi hyvinkin suoraan ja vilkaisin poikaa pikaisesti. Julius ei voisi ikinä arvatakaan miten hyviltä nuo sanat tuntuivat kaiken muun keskellä - vielä kun ne tulivat juuri pojan itsensä suusta.
- Kiitti, sanoin vilpittömästi ja Julius katsoi minuun jotenkin lämpimästi. Tunsin miten sydän jätti lyönnin väliin sen katseen myötä. Oikeastaan en ymmärtänyt Juliusta ja tämän viimeaikojen käytöstä juuri laisinkaan, enkä kyllä uskaltanut kysyäkään, mutta kaikki ne kosketukset ja se tiistaipäivän kohtaaminen siellä Matiaksen odotushuoneessa tuntuivat omituisilta. Ne jos mitkä saivat ajatukset juoksemaan kilpaa, enkä voinut olla miettimättä mitä olisi tapahtunut silloin tiistaina jos Matias ei olisi avannut sitä ovea juuri silloin.
- Sä oot ihan omissa maailmoissas, Julius kommentoi kohta ja vilkaisin poikaa varovasti.
- Sori, kauheesti vaan kaikkee, niinku mietittävää, sanoin ja tunsin kuulostavani vähän vajaalta.
- Mitä sä kelailet? Julius kysyi ja huomasin pojan alkaneen kääntää sätkää, - näytät niin keskittyneeltä niihin ajatuksiis.
- No siis... Vähän kaikkee.
- Kertoo tosi paljon, Julius virnisti, - mitä esimerkiks? Maailmanrauhaa ja nälänhädän poistamista vai? tämä jatkoi kulmiaan kohottaen ja minä hymyilin vähän.
- En nyt sentään, totesin ja Julius kohotti kulmiaan jotenkin odottavasti.
- Vaan?
- No siis... Kaikkee... Sua ja... Mua... Sitä tiistaita... jätin lauseen kesken hieman säikähtäen puheitani ja tunsin poskille nousevan kuumotuksen sanojeni päätteeksi, - haluutsä tupakalle? kysyin nopeasti, vaihtaen aihetta ja katsoin Juliuksen kädessä olevaa sätkää.
- Jami? poika lausahti, mutta minä olin jo ylhäällä.
- Sä voit polttaa vaikka tossa takapihalla, selitin nopeasti, vedin hupparin t-paidan päälle ja päällyshousut pikaisesti jalkaani avaten sitten huoneeni oven. Mietin oliko äiti tullut yöksi kotiin, sillä tämä oli vihjannut jotain siitä, että menisin Jarkon luokse. Olin ihan oikeasti iloinen äidin puolesta ja Jarkko oli muutenkin ihan mukava tyyppi. Nopea vilkaisu kännykkään kertoi minulle, että äiti tosiaan oli mennyt Jarkolle ja ilmoitti viestissään tulevansa iltapäivään mennessä. Katsahdin varovasti Juliusta, joka nousi hieman venytellen, veti myös hupparin päälleen, etsi housunsa ja käänsi sitten katseensa minuun. Hieman nielaisten astelin ulos huoneesta ja sitä kautta takapihalle Julius perässäni.
Ulkona oli melko viileää, vaikka kevät olikin jo pitkällä. Istahdin takapihan terassin kaiteelle ja katsoin kuinka Julius sytytti tupakan ja veti nautinnollisesti savua sisäänsä. En tosiaan tiennyt miten joku saattoi näyttää niin hyvältä ihan vain tupakoidessaan, mutta Julius tosiaan näytti - näytti niin hyvältä, että vatsanpohjassa heitti melkein väkisin. Hieman huokaisten vilkaisin ympärilleni ja käänsin sitten katseeni Juliukseen, joka katsoi kännykkänsä ruutua.
- Pitäs varmaan mennä himaan kattoo Ronjan perään, poika totesi kohta ja vilkaisi minuun imaisten tupakkaansa. Nyökyttelin vähän ja hyppäsin alas kaiteelta. Sormet tuntuivat kohmeisilta ja ihan totta minä todella odotin kesää. Haukottelin pienesti ja katselin mietteliäänä käsiäni. "Mitä mä voisin näillä käsillä tehdä jos en vois soittaa?" Äiti oli joskus kysynyt soittaessaan meidän vanhaa pianoa. Nykyään äiti ei enää paljon pimputellut, mutta pahimpina aikoina tuo oli saattanut istua pitkäänkin pianon edessä vaan soittamassa. Äiti oli hyvä siinä, soittamisessa siis, joten tavallaan oli sääli, että piano jäi nykyään niin vähälle käytölle.
Tunsin Juliuksen katseen ja katsahdin poikaan. Tuo näytti siltä kuin odottaisi minun sanovan jotain, mutta kun olin ihan hiljaa, Julius tumppasi tupakkansa ja käänsi katseensa pois. Annoin sormien kulkea punertavien hiusten lävitse ja suuntasin sitten takaisin sisälle jotenkin mietteliäänä. Koulunloppu läheni kokoajan nopeammin, vuosi oli loppupeleissä mennyt todella äkkiä.
Me juotiin Juliuksen kanssa vaiteliaina kahvit, kunnes saattelin pojan ovelle. Pojan silmäkulma sinersi, mutta muutoin tämä näytti aika ruhjeettomalta, vaikkei se eilinen tappelu ollutkaan ollut mitään kevyttä painiskelua. Tuntui erikoiselta, että Julius tosiaan oli puolustanut minua, silläkin uhalla, että tiesi millainen Räsälä oli suuttuessaan.
- Kiitti, Julius mutisi laitettuaan kengät jalkaansa. Katsoin poikaa kulmat koholla.
- Mistä hyvästä?
- Emmä tiiä, ainakin siitä, että mä sain olla taas täällä yötä, tämä totesi hymyillen hieman vinosti.
- Tietty, mun mielestä se on vaan kiva, vastasin varovasti ja puraisin huultani. Juliuksen hymy leveni hieman ja minä annoin pienen hymyn käväistä huulillani. En tiedä mitä se oli, mutta tuntui, että niiden hymyjen välissä oli jotain syvempää - tai sitten minä vain kuvittelin. Entäs jo minä vain kuvittelin, että kaikki Juliuksen teot ja katseet olivat jotain suurempaa kuin vain satunnaista ystävällisyyttä? En tosiaan ymmärtänyt edessäni seisovan pojan käytöstä.
- Sitäpaitsi mun tässä pitää sua kiittää, siitä eilisestä ja silleen, sanoin raapaisten vähän niskaani ja käänsin katseeni pois Juliuksesta.
- Ei sun pidä, poika vastasi ja nostin katseeni kohdatakseni Juliuksen harmahtavat silmät. Poika laski käden ovenkahvalle ja haroi vähän lyhyitä hiuksiaan, katsahtaen ympärilleen.
- Haluisitsä lähtee joku päivä vaikka - niinku, kahville tai leffaan tai muuten vaan kaupunkiin pyörimään tai jotain? Julius kysyi sitten yllättäen, hieman takellellen tosin. En voinut olla yllättymättä noista sanoista, mutta samalla tunsin mahanpohjassa heittävän hassusti ja pienen iloisuuden ryöpyn kuohahtavan sisälläni. Julius laittoi molemmat kädet lökäreidensä taskuihin ja katseli jonnekin alaviistoon vähän hämillään.
- Julius mä... Tai siis, että joo, totta kai, mieluusti, vastasin ja nielaisin vähän. Julius laski toisen kätensä takaisin ulko-oven kahvalle ja nosti sitten katseensa minuun hymyillen varovasti.
- Kiva, tuo vastasi ja pieni hymy käväisi huulillani. Julius kallisti vähän päätään ja odotin pojan astelevan ovesta, mutta sen sijaan tämä laski katseensa kahvalla lepäävään käteensä rypistäen vähän otsaansa näyttäen mietteliäältä.
- Mä tota... Julius aloitti varovasti, - siitä tiistaista sillon siellä koulussa, tai siis, että mä... Jos se Kangaslampi ei ois avannu sitä ovee niin... Tai siis... Äh, miten puhuminen voi olla näin vaikeeta? Julius jatkoi mumisten ja mua hymyilytti vähän pojan normaalista poikkeava takeltelu. Se oli jotenkin suloista.
- Joskus se on, vastasin varovasti ja Julius nosti katseensa minuun. Me katsottiin toisiamme ja kohta tunsin pojan käden laskeutuvan poskelleni ja sitä kautta kaulalle. Julius irrotti otteensa kahvasta ja astui askeleen lähemmäs katkaisematta sitä jännittynyttä katsekontaksia meidän välillämme.
- Jami, sä oot...
En saanut tietää, mitä Julius oli sanomassa, mutta toisaalta en edes ehtinyt ajatella asiaa, sillä poika kumartui vähän lähemmäs, sipaisten sormillaan kaulaani. Tunsin sydämeni hakkaavan lujempaa ja perhosten lisääntyvän mahanpohjassani hurjaa vauhtia. Suljin hiljaa silmäni ja kohta Juliuksen huulet koskettivat omiani jotenkin kysyvästi ja kokeillen, niin kuin peläten, että minä vetäytyisin kauemmas tai jotain - vaikka vähiten minä niin olin tekemässä. Koko tilannetta oli vaikea edes uskoa, sillä minä en todellakaan ollut koko täälläoloaikanani elätellyt edes pieniä toiveita siitä, että voisin saada Juliukselta huomiota osakseni. Se pieni suudelmantapainen ei kestänyt kauan, vaikka se saikin minut tuntemaan enemmän lämpimiä väristyksiä kuin olin tuntenut koko elämäni aikana yhteensä - ja Juliuksen vetäytyessä kauemmas, en oikeastaan tiennyt miten käyttäytyä. Vilkaisin poikaa, enkä tosiaan ollut koskaan nähnyt Juliusta niin hämillään. Tuo haroi vähän hiuksiaan ja katseli hieman ujosti jalkojaan, näyttäen jotenkin eksyneeltä. Pojan käsi laskeutui kaulalta kyljelle, siitä alas ja minä nappasin varovasti kiinni tämän kädestä saaden Juliuksen kasvot nousemaan hieman. Pojan peukalo sipaisi vähän kämmenselkääni ja astuin varovasti lähemmäs, laskien käteni hieman epäröiden Juliuksen kyljelle. Tuo kohtasi varovasti katseeni ja hipaisi kaulaani, tullen sitten vielä vähän lähemmäs. Pojan huulet olivat niin lähellä, että uskaltauduin hipaiseman niitä omillani Juliuksen kohta painaessa huulensa paremmin huulilleni. Käsi laskeutui kyljelleni Juliuksen liikauttaessa huuliaan omiani vasten ja minä vastasin pojan suudelmaan hieman ujosti ja kömpelösti, mutta kuitenkin halukkaasti. Julius vetäisi minut hellästi lähemmäs ja minä siirsin käteni paremmin pojan kyljelle, antaen huulteni tapailla tämän huulia hieman rohkeammin. En tiennyt mitä ajatella, mutta toisaalta - jos suutelee pienikokoisessa eteisessä ihmistä, josta on tykännyt jo pidemmän aikaa, niin tarvitseeko silloin välttämättä ajatellakaan yhtään mitään järkevää?
Juliuksen huulten irtaantuessa omistani, koitin koota päässäni juoksevia ajatuksia. Lämpimät väristykset kulkivat lävitseni ja polvet tuntuivat heikommilta - puhumattakaan hämmennyksestä. Äskeinen hetki ei silti olisi voinut olla täydellisempi. Oliko se tosiaan Julius joka seisoi edessäni? Vilkaisin varovasti poikaa, joka näytti olevan hyvinkin hämillään. Tunsin edelleen Juliuksen huulet omillani ja tuntisin varmaan vielä tuntien päästäkin.
- Mä tota... Julius aloitti raapien niskaansa, osaamatta kuitenkaan jatkaa, - tai siis, että nähdään sit koulussa, poika jatkoi puraisten huultaan ja avasi oven, vilkaisten minuun. Aukaisin suuni ja nyökyttelin nopeasti.
- Juu, ynähdin. Sanat tuntuivat juuttuvan kurkkuun. Julius katsoi minuun hetken, edelleen hieman häkeltyneenä ja nyökytteli sitten vuorostaan.
- Moikka.
- Moikka, vastasin ja katsoin kuinka Julius asteli mietteliäännäköisenä ovesta. Oikeastaan en osannut tehdä mitään muuta kuin vain katsoa sulkeutuvaa ovea. Mitä äsken oli tapahtunut? Haroin hiuksiani ja seisoin hämilläni siinä eteisessä vaikka kuinka kauan, ennen kuin viimein tajusin liikkua.
**
Viikonloppu meni nopeasti ja kun seisoskelin maanantaiaamuna
englanninluokan edessä, olo oli väkisin vähän hermostunut. Henkka hölötti jotain jalkapallosta minulle kun kukaan muu luokan edessä seisoskelija ei näyttänyt haluavan kuunnella - ei sillä, että minä olisin halunnut, mutta toisaalta piti kai olla iloinen seurasta. Laitoin nyrkit hupparin taskuihin ja Lehtisen tullessa avaamaan oven, astelin ajatuksissani luokkaan.
Tunnin alkaessa en voinut olla kiinnittämättä huomiota siihen tosiasiaan, ettei Juliusta näkynyt. Toisaalta se ei ollut mikään ihme, poikahan oli myöhässä varmaan joka maanantai, mutta en silti voinut olla miettimättä, että poissaololle olisi jokin muu syy. Jos tämä ei kehdannut nähdä minua? Pyörittelin kynää kädessäni ja vilkaisin takapenkissä istuvia Eetua ja Peteä, joista jälkimmäinen näytti nukkuvan hyvinkin sikeästi. Hymähdin vähän ja valuin alemmas tuolilla, tuijotellen englannin kirjan sivuja. Lehtinen laittoi cd-soittimen päälle ja pian väritön naisääni alkoi lukea sivuilla näkyvää kappaletta. Tekstin loputtua oveen koputettiin. Lehtinen näytti melko ärtyneeltä avatessaan oven ja unisennäköisen pojan seisoskellessa oven takana.
- Ja Ikola viitsii ilmaantua paikalle kun tuntia on jälkellä viisitoista minuuttia, opettaja murahti ja Julius kohautti olkiaan.
- Voin mä poiskin lähtee jos se on parempi, tuo murahti ja laski hupun päästään, astellen sisälle.
- Ja mikä oli myöhästymisen syy? Lehtinen kysyi sulkien oven.
- Bussi ei venannu mua.
- Sä olet melkein joka maanantai myöhässä. Miten se voi aina olla niin, ettei se bussi odota?
- Joo en tiiä, kysy siltä kuskilta, Julius hymähti ja vilkaisi ympärilleen. Pojan katse osui minuun ja käänsin katseeni alas sydän hakaten, enka nostanut sitä, ennen kuin Julius oli kävellyt paikalleen.
- Koulua on enää kolme viikkoo, että koitahan nyt tulla ajoissa, Lehtinen sanoi saamatta sanoihinsa vastausta.
- Mitä helvettíä, kolme viikkoo? Pete heräsi ja katsoi ympärilleen hölmistyneenä, - kelatkaa kohta on kesä, tämä jatkoi ja Lehtinen käski keskittyä opetukseen. Hymähdin vähän ja käänsin katseeni luokan etuosaan, vaikka ajatukset kyllä kulkivatkin jossain ihan muualla kuin englannin opiskelussa.
Maanantai meni ja siinä sivussa tiistai ja keskiviikkokin. Julius vältteli minua, kyllä sen huomasi, vaikka tämän katse aina kävikin minussa. Epäilin hyvin vahvasti, että poikaa kadutti koko lauantain juttu, joten yritin sitten itsekin pysyä kaukana Juliuksesta, vaikka se tuntuikin pahalta. Ainakaan tuo ei ollut joutunut Räsälän kanssa huonoihin väleihin, tai ainakaan en uskonut niin, sillä nuo seisoskelivat välituntisin samoissa porukoissa. Tuntui, että olin palannut entiseen - siihen, että Julius oli minulle vain se ihminen, josta saatoin haaveilla ja joka ei suonut minulle sen suurempaa huomiota. Tuntui tyhmältä, että olisin edes kuvitellut muuta. Ehkä Julius oli vain toiminut hetken mielijohteesta suudellessaan minua, ehkä tuo oli kaivannut läheisyyttä sen tappelun takia ja sen takia toiminut noin - mistä minä tiesin. Tai sitten poika oli vain niin häkeltynyt tapahtuneesta. Minulla meni kaksi vuotta ennen kuin pystyin hyväksymään sen tosiasian, että kaiken muun lisäksi en edes tykännyt tytöistä vaan pojista - ja suoraansanottuna aina välillä sellainen tuntui vieläkin todella väärältä.
Se oli torstai-ilta kun näin Juliuksen puistossa. Alunperin päätin vain vaihtaa suuntaa ja kiertää puiston nähtyäni pojan, mutta koska tuo oli yksin, niin päätin lopulta rohkaistua sen verran, että kävisin edes moikkaamassa. Oikeastaan jälkeenpäin toivoin, etten olisi käynyt. Julius lampsi eteenpäin melko hitaasti ja hetken kuluttua käänsi päätään sen verran, että huomasi minut. Poika tuijotti minua hetken ja käänsi sitten katseensa pois, siinä missä minä suuntasin askeleeni tämän luokse. Julius oli juonut, siitä ei ollut epäilystäkään - se oli sinällään ihme, sillä nyt tosiaan oli torstai eikä perjantai. Huomasin pojan leuassa pienen jäljen, enkä voinut olla miettimättä kenen kanssa, ja miksi, tuo oli tapellut. Olin kuitenkin melko varma, että sillä oli yhteys juomiseen.
- Moi, tervehdin varovasti ja Julius tunki nyrkit housujensa taskuihin.
- Moi, tämä vastasi jotenkin viileästi. Hieman nielaisten käänsin katseeni alas. Julius näytti siltä, ettei halunnut puhua minulle ja ihan totta se tuntui pahalta. Pojan silmät seisoivat edessäpäin jotenkin tyhjästi ja mietin paljonko tuo oli juonut - tuskin vain paria kaljaa. Laitoin kädet hupparin taskuihin ja potkaisin maassa olevaa kiveä.
- Oliks sulla jotain asiaa? Julius murahti hieman sammaltaen ja katsoin poikaa ihmeissäni. Tuo ei ollut koskaan ollut tällainen, noin tyly. En tiennyt johtuiko pojan käytös siitä, että tuo oli humalassa vai halusiko Julius oikeasti minun pysyvän kaukana itsestään.
- E-ei mulla, mut...
- No mitä sä sitten tulit siihen? tuo ärähti ja minä säpsähdin.
- No sori kauheesti, vastasin vähän äkkinäisemmin, ääni kuitenkin värähtäen ja Julius katsoi minuun jotenkin aggressiivisesti.
- Ala painua Jami.
- Julius? katsahdin poikaan kysyvästi.
- Pysy vaan kaukana vítun hintti!
Tuntui kuin joku olisi viiltänyt puukolla selkään tai iskenyt nyrkin vatsaan. En uskonut korviani. Julius katsoi minuun haastavasti, horjahtaen vähän ja kovantaen sitten kävelytahtiaan. Pysähdyin nielaisten, pystymättä liikkumaan. En usko, että mikään aikoihin olisi kuulostanut noin pahalta. Katsoin pojan loittonevaa selkää jotenkin järkyttyneenä. Tuota mieltäkö Julius oli? Kurkkuun nousi pala ja olo muuttui vain kurjemmaksi. Samalla olin uskomattoman vihainen. Mikä oikeus Juliuksella oli puhua noin? En minä ollut poikaa pakottanut luokseni tai lähelle itseäni. Lysähdin puiston penkille ja painoin pään hetkeksi käsiini. Oli ollut tyhmää kuvitella kaikenlaista - niinkuin Juliuksen kaltainen jätkä oikeasti voisi tykätä minusta. Purin hammasta ja ponkaisin ylös. Olo oli surkea ja hyödytyn, turhautunut ja ahdistunut sekä uskomattoman vihainen, mutta päätin etten tasan itkisi tuollaisen jutun takia. Vetäisin hupun päähäni, tungin nyrkit taskuihini ja koitin olla ajattelematta mitään, varsinkaan Juliusta, samalla kun suuntasin hermostuneet askeleeni kohti kotia.
|