|
Lähettäjä: Lasienkeli
Päivämäärä: 20.6.10 10:16:11
Sanoinhan että jossain vaiheessa jatkan. ^^ Kiitos uudesta topicista.
***
"Sisko!" kuului ääni jostain mun rauhallisen unen ulkopuolelta. Jotain epämääräistä paukutusta oli myös havaittavissa.
Mä mumisin jotain, enkä halunnut herätä vielä. Mun olo oli niin raukea ja hyvä, juuri siltä tuntui pilvessä nukahtamisen jälkeinen herääminen. Krapulasta ei ollut tietoakaan. Keho kuitenkin tuntui pistävän vastaan ensimmäisille liikkumisyrityksille. Olisi tehnyt mieli hautautua sänkyyn koko päiväksi.
"Sisko!" ääni kuului uudestaan ja paukutus jatkui.
Mä sain vähitellen silmäni auki ja pääsin hitaasti istumaan. "Joel, venaa hetki", pyysin ja haroin sotkuisia hiuksiani. Paukutus lakkasi.
Nousin hitaasti seisomaan ja kietaisin kylpytakin ympärilleni. Mä taistelin hetken lukon kanssa, sillä sormetkin tuntuivat voimattomilta. Kun mä lopulta sain oven auki, tuijottivat suuret turkoosinvihreät silmät suoraan mun omiin, lähes tarkalleen samanvärisiin. Joel oli mun 12-vuotias pikkuveli. Se oli aina ollut vähän hölmö, mutta kokonaisuudessaan aika helppo ja kiltti lapsi. Mä tosiaan rukoilin, ettei asia tulisi muuttumaan murrosiässä, sillä mutsin kuoleman jälkeen olin ikävä kyllä alkanut tuntea vastuuta veljeni hyvinvoinnista ja kasvatuksesta. Joskus musta tuntui, että olin tässä perheessä ainoa. Ei sillä, ettei faija olisi välittänyt. Sen välittäminen vaan oli aika kausiluonteista.
"Mitä nyt?" kysyin samalla kun mun silmät totuttelivat ikkunasta loistavaan valoon.
"Tee mulle jotain aamupalaa, jooko?" pikkuveli pyysi ja mä huokaisin.
"Eikö jääkaapissa ole mitään?"
Joel pudisti päätään.
"Eikö faija voi käydä kaupassa?"
"Etkö sä muka muista?" veli kysyi räpäyttäen pari kertaa suuria silmiään. "Faija lähti kiertueelle tänään."
Mä kallistin päätäni ja mietin päivämäärä. "Ei víttu.." mutisin ja käänsin katseeni Joeliin, joka virnisti. "Älä ikinä kiroile", huomautin heti perään ja pörrötin veljeni ruskeansävyisiä hiuksia. "Tule", sanoin sitten ja suuntasin alas rappusia varovasti, sillä tasapainoaisti ei vaikuttanut olevan täysin tallessa. "Eiköhän me keksitä sulle jotain syötävää."
Mä heitin jääkaapista kananmunia pannulle ja paistoin ne. Mun nälkäinen pikkuveli tietenkin nappasi lautaselleen kaiken, mutta sillä ei ollut väliä. Mun ei ollut nälkä, joten istuuduin vain keittiön pöydän ääreen ja sytytin aamun ensimmäisen tupakan.
"Ei faija ole antanut sulle lupaa polttaa sisällä", Joel huomautti samalla kun lastasi ruokaa suuhunsa.
Mä katsoin sitä hieman hymyillen. "En mäkään ole antanut sille lupaa. Äläkä ikinä tupakoi", lisäsin vielä. Joel pudisteli päätään hymyillen sen näköisenä, että oli aikeissa sanoa jotain, mutta kerrankin sen suuresta ruokahalusta oli hyötyä.
Mä join vielä lasin mehua ja otin pitkän, lämpimän suihkun. Samalla mietin sitä, kuinka kauan faija tällä kertaa viipyisi kiertueella. Se oli sanonut reissun kestävän korkeintaan kuukauden, mutta ei sitä olisi lapsikaan uskonut. Faijan kiertueilla oli nimittäin paha tapa venyä.
Jos joku ei tiennyt sitä vielä, mun faija oli ammatiltaan rumpali. Se oli aloittanut joskus kauan sitten jossain bändissä, joka oli noussut nopeasti ja korkealle. Jo siitä asti, kun mä olin polvenkorkuinen, oli faija viettänyt aina pitkiä aikoja poissa kotoa. Mä en tiennyt, miten mutsi oli jaksanut. Kai sekin oli vain ajatellut, että sellaista oli olla ammattimuusikon vaimo, ja kestänyt sen kuin nainen. Mä en koskaan vakiintuisi muusikon kanssa, se oli varmaa. Joka tapauksessa faija oli viettänyt keikkaelämää, kunnes mutsi oli kuollut. Siinä vaiheessa se oli ottanut itseään niskasta kiinni, lopettanut rumpalin hommat, hankkinut tavallisen duunin ja tullut himaan mun ja Joelin luo. Mutsin kuolema oli kuitenkin vähitellen ajanut sen ryyppäämään ja käyttämään kamaa. Se oli ollut sille helppoa, koska rahaa kyllä riitti. Sitten faija oli saanut "elämänsä tilaisuuden". Sille oli tarjottu paikkaa bändistä nimeltä First Rain. Lopulta vanha elämä oli vienyt voiton musta ja Joelista. Nyt faija keikkaili ja käytti aineita enemmän kuin koskaan ennen.
Suihkun alla seistessäni mä mietin mutsia. Sen naurua, raikasta tuoksua ja lämmintä ääntä.. Miksi se oli viety meiltä pois, sitä mä mietin vieläkin. Ainoa asia, joka mutsin kuoleman jälkeen oli mulle päivänselvää oli se, ettei Jumalaa voinut olla olemassa..
Kesken näiden ajatusten mun mieleen tuli taas jostain ihan puun takaa Roni. Ehkä siksi, että me jaettiin siinä asiassa sama mielipide. Ja sitä me oltiin tehty todella harvoin jopa meidän suhteen hyvinä hetkinä. Kuitenkin, siitä asti kun mä olin ensimmäisen kerran nähnyt Ronin, olin kai jollain tasolla tiennyt, että siinä oli samaa kaipausta kuin mussakin. Samaa ikävää, jota ei voinut pyyhkiä pois. Sitä tosin saattoi helpottaa. Ja silloin Roni olikin ollut mulle tärkeämpi kuin koskaan. Vieläkin se saattoi olla ainoa, joka sai mut tuntemaan jotain muuta kuin tyhjyyttä..
Tajuttuani mitä ajattelin, mä ravistelin voimakkaasti päätäni. Roni oli menneisyyttä. Ja niin oli mutsikin. Onneksi turhat ajatukset virtasivat pois veden mukana ja jäljelle jäi vain puhdas fiilis.
Kun mä viimein astelin ulos kylpyhuoneesta pyyhkeeseen kietoutuneena, soi ovikello lähes välittömästi. Kesti hetken ennen kuin sain taiteiltua lukon auki. Ovella seisova jätkä oli painanut katseensa. Mä tunnistin sen kuitenkin heti Rafuksi.
"Anteeksi", se sanoi hiljaa, aina yhtä kohteliaasti. "Tulenko mä pahaan aikaan?"
"Et", mä vastasin nopeasti. "Oletko sä seisonut siinä pitkäänkin?"
Rafu pudisteli päätään ja nosti katseensa, muttei vieläkään kiinnittänyt sitä muhun.
"Taas näitä päiviä", mä arvasin ja avasin oven kokonaan. "Tule sisään."
Rafu käveli mun perässä olohuoneeseen mitään sanomatta ja katse edelleen lattiassa.
"Haluatko sä juotavaa tai jotain?" kysyin kun jätkä oli istuutunut sohvalle.
Rafu ei vastannut. Sen sijaan se veti henkeä ikään kuin puhuminen olisi ollut raskasta. "Milla on Tigen kanssa."
Mä kohotin yllättyneenä kulmiani. "Mitä hélvettiä?"
Rafu tuhahti voimattomasti. "Se on kai pettänyt mua sen kanssa aika systemaattisesti."
Mä istahdin nojatuoliin, haroin märkiä hiuksiani ja katsoin Rafua epäuskoisena. "Kuinka pitkään?"
"Jotain puoli vuotta", jätkä vastasi ja hautasi kasvot käsiinsä.
Milla oli Rafun viimeisin tyttöystävä. Ne olivat olleet yhdessä pienen ikuisuuden. Mä muistin liian hyvin päivän, jona Rafu oli silmät loistaen kertonut mulle, että se aikoi kosia Millaa. Myöhemmin samana iltana se oli ilmestynyt mun ovelle kaatosateesta märkänä ja synkempänä kuin taivas. Tyhjä katse silmissään se oli sanonut, ettei ollut ehtinyt edes kysyä suurta kysymystään. Milla oli jättänyt Rafun minkäänlaista selitystä antamatta. Selitys taisi nyt sitten olla tässä.
Tige puolestaan oli meidän kaikkien ystävä ja oli joskus ollut mulle yhden yön ajan vähän enemmänkin. Rafun kanssa se ei kylläkään tulisi varmaan enää koskaan olemaan kovin läheinen. Mä tiesin sillä sekunnilla, että tapaus jakaisi meidän ystävät sanattomasti kahteen osaan.
|